LEGENDAARISET SOTIEMME ASEET | KOEAMMUNNAT KONEPISTOOLIEN KAKSINTAISTELU MG 42 MAAILMAN PARAS KONEKIVÄÄRI SUOMI
36 Legenda nimeltä MG 42 Pikakiväärit vastakkain ”EMMA” ja Lahti-Saloranta Miten tehdään maailman paras konekivääri. 54 4
54 Legendaarinen MG 42 64 Elämä jatkuu sodan jälkeen 68 MG 34 vs. 050 590 3964 • Ulkoasu: Matti Vartiala, puh. TÄSSÄ EXTRASSA suomen sotilaan aseet Postiosoite: Döbelninkatu 2, 6 krs., 00260 Helsinki • etunimi.sukunimi@suomensotilas.fi • Toimittaja: Jaakko Puuperä, puh. 0400 418 705, fax 010 423 8389 • Kirjapaino: PunaMusta • Toimitus: toimitus@suomensotilas.fi ISBN 978-952-9872-77-0 • Kannen kuva: SA-kuva, kuvan väritys: Tommi Rossi, www.facebook.com/HistoryColoring 4 Konepistoolien jatkosota 14 Suomi-konepistoolin valmistusvaiheita 20 Lahden Suomi vs. 9x19 36 ”Emma” ja Lahti-Saloranta 45 Mikä on pikakivääri. Aineisto hyväksytään julkaistavaksi ehdoin, että Kustannus Oy Suomen Mies saa aineistoon hyvän kustannustavan puitteissa eri korvauksetta vapaan käyttöoikeuden tiedonvälitystoiminnassaan, ellei muuta ole nimenomaisesti sovittu. 040 589 4547 • Kustantaja: Kustannus Oy Suomen Mies, Toimitusjohtaja Kai Ahotupa, puh. Venäjän Shpagin 26 Sudajev ja Suomen serkku 32 Kaksintaistelu: Peltiheikki ja Sudajev 35 Kaksi kovaa: 7,62x25 vs. 72. MG 42 72 Desert Eagle .50AE 78 Tähtäin, jolla osuu aina DESERT EAGLE .50AE Julkaistava aineisto
4 SUOMEN SOTILAAN ASEET SUOMI KONEPISTOOLI 9,00 KP/31 SA -K U VA
5 SUOMEN SOTILAAN ASEET PPSh-41 KONEPISTOOLIEN JATKOSOTA Usein kuulee mainittavan, että venäläiset puutukkiset ja rumpulippaalla varustetut konepistoolit olivat pelkkiä Suomikonepistoolin kopioita. Suomalaiset toivat konepistoolin takaisin taistelukentälle. Sen sijaan pitää paikkansa, että asemallin yleiset ominaisuudet ja taktiset käyttötarkoitukset omaksuttiin ja otettiin Neuvostoliitossa käyttöön lähes täysin suomalaisilta talvisodassa saadun opetuksen ja katkerien kokemusten kautta. n TEKSTI: MARKKU PALOKANGAS. Aseteknisesti ei itse aseiden perusrakenteen osalta näin kylläkään ole. Eikä talvisodan opetus jäänyt vain vastustajan opiksi, vaan se näkyi sodan loppuun mennessä kaikilla rintamilla aina Tyynenvaltameren viidakoista Pohjois-Afrikan autiomaihin ja Neuvostoliiton jäisiltä aroilta Normandian rantahiekoille
Liipaisinta pitkään painettaessa liike toistui ja aiheutti sarjatulen. Tulenvaihdin oli liipaisinkaaren edessä ja varmistin myöhempien mallien (PPD-40 ja PPSh-41) tavoin viritystangossa. Ruutikaasujen aiheuttaman rekyylin voimasta lukko heitti sinkoutuessaan taaksepäin tyhjän hylsyn ulos poistoaukosta. Aseiden välissä oikealla, kuvassa alhaalla olevan PPD-40-konepistoolin lipas, suora kopio suomalaisesta. Siihen oli lisätty vain kaula aseen lipaskuilua varten. Siihen asti nopeutta ja iskukykyä edustaneelle ratsuväelle konekiväärituli oli etenkin aukeilla taisteltaessa kammottavan tehokas uusi vastus – samoin suurina joukkoina hyökkäävälle jalkaväelle. SO TA M U SE O SO TA M U SE O. Sen ampumatarvikkeina olivat sen aikaiset pistoolinpatruunat ja toimintamekanismi oli hyvin yksinkertainen. Niinpä taktiikassa ryhdyttiin entistä enemmän käyttämään hyväksi maastoa ja sen luomaa suojaa. Aivan ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa syntyi kiväärin ja pistoolin ominaisuuksia risteyttämällä uudenlainen asetyyppi, konepistooli. Rumpulipas oli kopio Suomi-konepistoolin lippaasta. Ase itsessään perustui Bergmannin konepistooliin. Tavanomaiset kohtaamisja ampumaetäisyydet viholliseen lyhenivät, jolloin perinteisen kiväärinpatruunan latauksessa oli yleensä aivan turhaa tehoa ja tarpeettoman pitkä kantomatka. Ylinnä Degtjarevin PPD-34 ja sen alla vasemmalla aseen alkuperäiset lipasmallit 25 patruunan tanko ja 73 patruunan rumpu. Se perustui putkimaiseen runkoon (lukonkehykseen), jonka sisällä massiivinen jousikuormitettu lukko liikkui liipaisimesta vedettäessä eteenpäin vieden patruunan lippaasta pesään ja laukaisten sen. 6 SUOMEN SOTILAAN ASEET N opeahkoa sarjatulta ampuva konekivääri mullisti taistelukentän perinteisen olemuksen ja aselajien toimintatavat 1900-luvun vaihteen tienoilla. Tämä lipas oli sittemmin vain pienin muutoksin myös Shpaginin lipasmalli n Suomi-konepistoolin ensimmäisissä tuotantomalleissa oli monennäköistä lisävarustetta, kuten etujalat ja lisäkahva, mutta nämä karsiutuivat tuotantokustannuksia nostavina vähin erin pois valtion tekemistä tilauksista. Kun isokokoinen kiväärinpatruuna luoteineen ja ruutilatauksineen myös painoi sotilaan varustuksessa, ryhdyttiin ensimmäisen maailmansodan aikana kehittämään lähietäisyyksillä tapahtuvaa taistelutoimintaa varten pistoolin kaltaisia aseita, joihin haluttiin kuitenkin varmempaa osumistarkkuutta ja tehokkaampaa tulivoimaa. n Alla venäläisen konepistoolin kantamuodot Sotamuseon kokoelmasta
Oikealla ylhäällä venäläistenkin kopioima 70 patruunan rumpulipas ja sen alla alkuperäinen 40 patruunan rumpu. Reserviläisen parta ei ole enää ihan palvelusohjesäännön mukainen. Aseena ykkösmallin Suomi ja ruotsalainen ”ruumisarkkulipas”. Suomessa asiasta kiinnostui suojeluskuntajärjestö, joka mallikappaleiden ostamisen ja koekäytön jälkeen hankki niitä 1920-luvun aikana kaikkiaan noin 1 400 kappaletta. Vasemmalla vanha 20 patruunan lipas, joita oli alun perin kahta eripituista mallia. SUOMEN SOTILAAN ASEET 7 Bergmann saapuu Suomeen Asetyypin kehittynein muoto oli tuolloin kaiketikin saksalainen Bergmann, jossa oli puutukki, lukonkehyksen jatkeena rei’itetty vaippa ja patruunalipas vasemmalla sivulla. Sen oikealla puolella ruotsalainen 50 patruunan tankolipas jatkosodan ajalta ja 36 patruunan lipas m/55. Suojeluskuntajärjestön piirissä saatiin tuntumaa ja kokemusta konepistoolin käyttömahdollisuuksiin, ja sitä n Tikkakosken tuote ja mannekiini. n Suomi-konepistoolin erilaiset lipastyypit. Versailles’n rauhansopimuksen mukaan mahdollisuudet valmistaa ja kehittää asetta enää Saksassa olivat siinä määrin heikentyneet, että tuotanto siirrettiin Sveitsiin. SA -K U VA SO TA M U SE O. Sieltä monet maat hankkivat mallikappaleita perehtyäkseen konepistooliin, sen ominaisuuksiin sekä myös käyttömahdollisuuksiin. Kiintoisa yksityiskohta on miehen päässä oleva m/18 teräskypärä, jonka tunnistaa liepeessä olevasta leikkauksesta
SA -K U VA. 8 SUOMEN SOTILAAN ASEET n Suomi-konepistooli ei ollut niin omintakeinen ase kuin usein luullaan. Lahden kavennetulle lukon päälle ja rumpulippaallekin löytyy esikuva Atlantin takaa, Thompson-konepistooli, gangsterien maailmankuulu Tommy-gun. Aimo Lahden työ perustui – niin kuin asesuunnittelu yleensäkin – esikuvien tutkimiseen. Suomalaisen käyttöperiaatteen kehittivät suojeluskuntataustaiset reserviläiset kokemusten kautta kentällä, mutta sekin olisi ollut opittavissa jo aikanaan saksalaisilta, jotka kehittivät konepistoolin ja sen käyttöajatuksen ensimmäisen maailmansodan lopussa
SA -K U VA SO TA M U SE O SO TA M U SE O. Bergmannin tankolipas on aseen vasemmalla puolella. Suurin osa suojeluskuntajärjestölle hankituista Bergmann-konepistooleista oli piipun väljyydeltään 7,65-millisiä, ne siis käyttivät samaa ”kaulallista” (pullonkaulahylsy) pistoolinpatruunaa, kuin Parabellum-sotilaspistooli m/23. Versailles’n rauha kielsi saksalaisilta konepistoolit. Ysimillinen oli ollut Saksan armeijan pistoolikaliiperi ensimmäisessä maailmansodassa. Aseen alkuperäisessä mallissa voitiin käyttää myös samaa Tatarek&Benkö-etana-rumpulipasta kuin Parabellum-pistooleissa. Kun 9 mm:n patruunasta tuli myös Suomessa samanaikaisesti kehiteltävän sotilaspistoolin kaliiperi, konepistooliin päätettiin jo pelkästään ampumatarvikehuollollisista syistä valita sama hylsytyyppi ja väljyys. n Varsinaista Suomi-konepistoolia edelsi kuvan koemalli m/26, jonka Aimo Lahti oli ideoinut pitkälti Theodor Bergmannin aseen pohjalta. Suomessa sen enempää kuin muuallakaan maailmassa ei osattu ottaa sotien välillä oppia saksalaisten kehittämästä uudesta taktiikasta. Se jouduttiinkin keksimään talvisodassa itse uudestaan. Suomeen tilatut sveitsiläisaseet olivat väljyydeltään 7,65 mm Parabellum. Kuvan ase on Sotamuseon kokoelmassa säilytettävä Sveitsissä valmistettu ja kehitetty vientimalli vuodelta 1920. Tältä pohjalta hän ryhtyi kehittämään omaa kotimaiseen tuotantoon soveltuvaa kokonaisratkaisua, jollainen sittemmin 1930-luvun alussa saatiin monen aikaisemman kehitysvaiheen kautta Tikkakosken tehtaalla sarjatuotantoon mallina 9,00 kp/31 (9,00 millimetrin konepistooli vuosimallia 1931). Saksalaiset käyttivät Bergmannkonepistooliaan ensimmäisen maailmansodan lopulla kootusti iskuosastoissa. Tultaessa 1930-luvulle maailmalla oli kuitenkin selvä suuntaus suunnitella uudet sotilaspistoolimallit 9,00 mm Parabellum-patruunalle, jossa luoti oli massiivisempi, läpäisyltään heikompi, mutta lähietäisyyksiltä ammuttuna suojatonta elävää voimaa pysäyttävämpi. 9 mm:n Parabellum-patruunan hylsy oli kehitetty käytännössä 7,65 mm:n Parabellum-hylsystä suoristamalla pullonkaula ja lyhentämällä koko pituutta 21 mm:stä 19 mm:iin. SUOMEN SOTILAAN ASEET 9 kautta myös asesuunnittelija Aimo Lahti tutustui aseeseen ja perehtyi sen rakenteeseen. Itse asiassa saksalaisilta olisi ollut saatavissa myös aseen käytön taktinen malli. n Suomi-konepistooli (ylinnä) ja sen saksalainen esikuva Bergmann. Ludendorfin offensiivi keväällä 1918 olikin murtaa liittoutuneiden puolustuksen, mutta se tuli liian myöhään
Kun Bergmannin lukko oli kauttaaltaan koko kehyksen sisämittojen levyinen, saattoi sitä huomattavasti kapeampi patruuna syöttövaiheessa kääntyä poikittain ja jumittaa aseen. Vaipan pikakiinnitys oli myös tärkeä parannus, koska se mahdollisti liiaksi kuumentuneen, likaantuSA -K U VA. Viritystappi, joka oli kiinteästi kiinni lukon oikealla sivulla ja ammuttaessa liikkui nopeasti edestakaisin, saattoi maastossa osua oksaan tai tarttua sotilaan varusteisiin aiheuttaen toimintahäiriön. Patruunalippaan kiinnityskohdat hän suunnitteli sellaisiksi, että niihin voitiin kytkeä joko tankotai rumpulipas. Konstruktion heikkouksiksi kokemiensa epäkohtien vuoksi Aimo Lahti suunnitteli Suomi-konepistooliin lukon, jonka etupää oli kavennettu patruunan syöttöradan levyiseksi, jolloin poikittain kääntyminen ei enää ollut mahdollista. 10 SUOMEN SOTILAAN ASEET Kotimaista kaivattiin Aimo Lahden suunnittelutyön pohjana oli Bergmann-konepistooli, mutta hän halusi kehittää eräitä sen konstruktiossa toteamiaan epäkohtia. Lukon viritysvivun hän teki erilliseksi osaksi, jolla lukko voitiin vetää taka-asentoonsa mutta joka ammuttaessa pysyi paikallaan eikä liikkunut lukon mukana. Tankolippaaseen ladattava patruunamäärä oli tulinopeuteen verrattuna melko vähäinen ja aiheutti kovassa taistelutilanteessa tulitukseen katkon aina lippaan vaihtamisen ajaksi
C O M /H IS TO RY C O LO RI N G. Vas. SUOMEN SOTILAAN ASEET 11 neen tai vaurioituneen piipun nopean vaihtamisen kenttäoloissa. 70 patruunan lipas, kuvassa vasemmalla, olisi ollut toteutettavissa tuotannollisesti jo hyvin varhain, mutta sotaväki heräsi sen tilaamiseen vasta kovin myöhään. Suurin osa hankituista konepistooleista oli sijoitettu jalkaväkijoukkueiden ryhmäaseiksi korvaamaan vahvuuksista puuttuvia pikakivääreitä. vänrikki Toivo Korhonen, oik. Aseen kenttähuoltopurku ja kokoaminen käy nopeasti, ja siihen on harvoin tarvetta, myös aseen piipun voi vaihtaa nopeasti. Virhearvioita ja menestystä Suomen armeijan johdossa ei vielä 1930-luvun jälkipuoliskolla ymmärretty konepistoolin käyttömahdollisuuksia, joten Tikkakosken tehtaalta talvisodan alkuun mennessä tilatut määrät jäivät melko vähäisiksi, noin 4 000 kappaleeseen, kun kenttäarmeijan liikekannallepanovahvuus oli samaan aikaan 375 000 miestä. Koskisen käsialaa ja syntyivät vasta 1930-luvun jälkipuoliskolla. luutnantti Tauno Luukkonen, kertoo alkuperäinen, 8. n Suomi-konepistoolin rumpulipasmallit. SO TA M U SE O SO TA M U SE O SA -K U VA N VÄ RI TY S TO M M I RO SS I, W W W .F A C EB O O K. Kun Tikkakosken tehdas 1930-luvulla ja sotienkin aikana valmisti aseet ja niiden osat teräksestä koneistamalla ja ensiluokkaisella tarkkuudella, työn laadulla ja laadukkaalla viimeistelyllä maailmaan oli syntynyt uusi asealan huipputuote – suomalainen konepistooli, joka samalla sai oikeuden käyttää varsin velvoittavaa nimeä Suomi. syyskuuta 1942 Rukajärvellä päivätty kuvateksti. Suojeluskunnat Suomen takana Suomessa suojeluskuntajärjestön piirissä kyllä tajuttiin konepistoolin käyttömahdollisuudet, mutta valtion omassa puolustushallinnossa oltiin samassa asiassa niin totaalisesti ”pihalla”, että Suomi-konepistoolin tuotanto-oikeuksien annettiin mennä yksityiselle yhtiölle Oy Tikkakoski Ab:lle, joka kaiken huipuksi vielä osittaisen saksalaisomistuksensa vuoksi myöhemmin joutui jatkosodan jälkeisten rauhanneuvottelujen seurauksena perivihollisten käsiin. Tilanne oli Puolustusvoimien historian kannalta hävettävän typerä, ja koko aseistamisesta ja varustamisesta vastaavan johdon asiantuntemuksen vahvasti kyseenalaistava, koska eihän vain lähietäisyyksille yltävä konepistooli ollut todellakaan mikään ryhmäase, jonn Suomi-konepistooli m/31:n kantamuoto purettuna kenttähuoltamista varten. 40 patruunan lipas, kuvassa oikealla, oli aseen alkuperäinen rumpulipasmalli. Suomi-konepistooli oli suosittu ase kaukotiedustelutehtävissä. Suomi-konepistoolin menestystarinalle hyvin merkittävänä seikkana voidaan pitää toimivien rumpulipasmallien kehittämistä ja onnistunutta teollista tuotantoa. Lippaita alettiin tuottaa 1930-luvun lopulla, mutta sotaväki tilasi jopa varsin kehnoja ja heikkotulivoimaisia 20 patruunan tankolippaita vielä sodan aikana. Siinä patruuna asetettiin uraan kärki edellä, mikä teki siitä vielä lopullista 70 patruunan mallia vaikeamman lipastaa, patruunat kaatuivat helposti lipastettaessa. n Luutnantti Eino Penttilä partion varajoukkueenjohtajien kera. Huomaa kuvassa takaoikealla savukkeen saanut sotavanki. Tulivoimaa piisaa. Teräslevyistä puristusmenetelmällä valmistettavien rumpulippaiden tuotanto oli hyvin vaativaa ja haasteellista, mutta Tikkakosken tehtaalta sekin onnistui hyvin. Seitsemällekymmenelle patruunalle suunnitellun rumpulippaan perusratkaisut olivat Aimo Lahden entisen upseeritoverin ja yhtiökumppanin Y. Muutama pitkää kivääripatruunaa syöväkin ase kuului yleensä aina vahvuuteen, pidemmän ulottuvuuden ja paremman läpäisyn saavuttamiseksi. Tämänkin kuvan miehistä valtaosa on aseistettu Tikkakosken tuotteella
Moni heistä näki, ettei konepistoolien jakoja käyttöperusteissa ollut mitään järkeä. Lipasta käytettiin PPD-40ja PPSh-41-konepistooleissa. Kaikelle tälle loivat perustan vasta tavallisen rintamapäällystön keskuudessa oivallen Kuin kaksi marjaa. Silminnähtävin ero on lippaan paksuudessa, koska neuvostoliittolainen pistoolipatruuna on hieman pidempi kuin suomalaisten käyttämä yhdeksänmillinen Parabellumpatruuna. Suomi-konepistoolin 70 patruunan rumpu ja sen oikealla puolella lippaan neuvostokopio 7,62 mm:n patruunalle. Lippaiden tyhjenettyä osastot vetäytyivät takaisin metsän suojaan, ahkioilla mukana vedettyihin kamiinalämmitteisiin telttoihinsa lepäämään – seuraavan yön iskua varten. Vaikeissa oloissa he tekivät omia ratkaisujaan; he ryhtyivät keräämään oman joukkonsa konepistoolit parhaimmista taistelijoista kootuille hiihto-osastoille, jotka yleensä yöaikaan metsämaastossa suksilla hiljaa liikkuen ryhmittyivät kylmästä ja pimeydestä kärsivien, saarrettuina huoltonsa ja suuren osan parhaasta taistelutehostaan jo menettäneiden vihollisjoukkojen tuntumaan, ja sopivalla hetkellä hyökkäsivät niiden kimppuun aiheuttaen yht’äkkisellä murhaavalla konepistoolitulella muutamassa minuutissa suurta tuhoa. Kaikesta tästä hölmöilystä tilanteen pelastivat nuoret, pääasiallisesti reservistä tulleet rintamaupseerit, mutta vasta koko itsenäisen Suomen olemassaolon kannalta kriittisessä vaiheessa – talvisodassa 1940. Tämä toiminta ja sen konkreettiset tulokset nostivat Suomi-konepistoolin aluksi tunnettuuteen ja myöhemmin maailmanmaineeseen. SO TA M U SE O. 12 SUOMEN SOTILAAN ASEET ka käyttöön oli sitoutettu monta miestä
Siksi Päämajan taisteluvälineosastossa suunniteltiin vuonna 1942 aseen vaipan päähän suujarru, yläpinnaltaan rei’itetty holkkimainen pidennys, jonka tarkoituksena oli ruutikaasuja ylöspäin purkamalla estää aseen piipun kohoaminen sarjatulella. Päämajan taisteluvälineosastolla suunniteltu lisäosa konepistoolin vaipan päähän vahvistettiin kesäkuussa 1942, ja siitä lähtien armeijalle tilatut Suomi-konepistoolit olivat suujarrulla varustettuja. Lipasmalli olisi ollut olemassa jo sota-aikana, mutta se tuli meillä käyttöön vasta sodan jälkeen. Ruotsalainen lipasmalli oli erittäin edistyksellinen, helposti lipastettava ja luotettava. Jatkosodan päättymiseen mennessä Tikkakoskella oli valmistettu jo yli 70 000 Suomi-konepistoolia. SUOMEN SOTILAAN ASEET 13 tut käyttömahdollisuudet, mutta myös konstruktioltaan erinomainen, hyvin tehty, luotettava ja häiriötön ase oli eräs saavutetun kunnian ja arvostuksen tärkeä osatekijä. Talvisodan päättymisen jälkeen Suomi-konepistoolien sarjatuotanto ja armeijan tilaukset Tikkakosken tehtaalta nostettiin äärimmilleen. Konepistoolin käyttäjien suurimpia ongelmia ja vaaratekijöitä oli jousikuormitteinen massiivinen lukko, joka aseen pudotessa saattoi tehdä tarkoittamattoman latausja laukaisuliikkeen, jolloin omia joukkoja vahingoittavan vahingonlaukausten mahdollisuus on aina olemassa. Suomi-konepistoolissa aseen syöttöosien likaantumiselta suojaava ja samalla turvallinen kuljettaminen lukko etuasentoon lukittuna kytkeytyi tulivaihtimen pitämiseen varmistinasennossa. Sodan jatkuessa Suomi-konepistooleja tilattiin Tikkakosken tehtaalta n Suomi-konepistoolien lipasaukot avarrettiin 1950-luvulla varikkotyönä uusia 36 patruunan tankolippaita varten. Katto tulee vastaan Vaikka Suomi-konepistooli oli huolellisesti hyvistä aineista valmistettuna tarkka ase, sen hallintaa sarjatulella hankaloitti piipun nouseminen rekyylin voimasta. Koneistamalla (lukko, lukonkehys ja vaippa umpiteräksestä sorvaamalla) valmistettu ase tuli kustannuksiltaan varsin kalliiksi, ja sen tuotantoon kului paljon aikaa. Aimo Lahti oli aseen suunnitellessaan tiedostanut ongelman ja suunnitellut vaipan pään ruutikaasujen painetta vastaan viistoksi, mutta tämä ratkaisu ei yksistään riittänyt sarjatulen ampumaominaisuuksien parempaan hallintaan. Tällöin kuitenkin kaikki syöttökoneiston osat olivat avoimina ja alttiina toimintaa vaarantavalle lialle ja epäpuhtaudelle. Suojeluskuntajärjestön huomattavasti pienempiin konepistoolitilauksiin suujarrua ei kuitenkaan haluttu. 36 patruunan tanko paransi aseen kenttäkäytettävyyttä huomattavasti. Tämä mahdollisti ongelmitta myös vanhojen lipasmallien, kuten aseen käyttöhistorian loppuun asti ehkä tärkeimpänä säilyneen rumpulippaan käytön. SA -K U VA SO TA M U SE O JATKUU SIVULLE 16 >. Tällöin nopeassa tulenavaustilanteessa lukko oli kuitenkin erikseen viritettävä varmistuksen poistamisen jälkeen. Sen merkitys aseen kokonaistoiminnalle oli jäänyt kiistanalaiseksi, ja Aimo Lahti itse piti muiden hänen suunnittelemaansa aseeseen tekemää lisäosaa tarpeettomana. Likaantumisongelma viritettynä kannettaessa oli tyypillinen useimmille avoimelta lukolta ampuville automaattiaseille. Liian kallista laatutyötä Konepistoolista tuli talvisodan jälkeen armeijallekin tärkeä ja materiaalisen sekä taktisen kehityksen kärjessä pidetty asetyyppi, ja Puolustusvoimien piirissä ryhdyttiin pohtimaan mahdollisuuksia sen ominaisuuksien parantamiseksi ja tuotantokustannusten alentamiseksi. Bergmann-konepistoolissa tällainen ladattuna varmistettu -asento oli tehty siten, että lukko voitiin taka-asennossaan kääntää kehyksessä olevaan koneistettuun loveen
14 SUOMEN SOTILAAN ASEET SUOMI-KONEPISTOOLIN valmistusvaiheita Oy Tikkakoski Ab:n tehtaalla 1942. Kuvassa vasemmalla ylhäällä sorvataan tukin ulkopintoja mittaan kopiosorvissa. n Vasemmalla sorvataan aseen teräksestä koneistamalla valmistettuun runkokappaleeseen lipasaukko. n Alla Tikkakosken tehdas naamiomaalattuna vuonna 1942. A U KE A M A N KU VA T: SA -K U VA 14 SUOMEN SOTILAAN ASEET. n Pelkkä puuosien työstö vaati useita työvaiheita. Sotateollisuus ja sen ammattimiehet ja -naiset ovat usein sodan unohdettuja sankareita, joita ilman sotaa ei olisi pitkään taisteltu. Suomi-konepistooli m/31 edusti 1920-luvun tuotantoajattelua, ja se oli aivan liian kallis, työläs ja hidas valmistaa sota-ajan tarpeisiin nähden… mutta ase oli hyvä, ja sen tuotantokapasiteetti olemassa. n Oikeassa yläkuvassa tukin sorvausjälkeä tasoitetaan
n Vasemmalla, laukaisukoneiston kiinnitys, käsityötä tämäkin. 15 SUOMEN SOTILAAN ASEET n Viimeistelyä ja vaipan sinistystä odottavien konepistoolien loimutukkien läikettä Tikkakosken tehtaan kokoonpanohallissa noin 75 vuotta sitten (kuva taustalla). n Äärimmäisenä vasemmalla lukonkehystä sovitetaan alustavasti tukkiin. 15 SUOMEN SOTILAAN ASEET
Lukon tahattoman latausliikkeen estämiseksi sen viritystappiin oli lisätty lukitusmahdollisuus aseen runkoon.. Lipasaukko oli kuitenkin puutukin etuosan sisällä ja alaspäin. Näin ollen konepistoolin kehittämiseen ja tuotantovalmiuksien luomiseen ei Neuvostoliitossa panostettu. Sodan oloissa Tikkakoskella ei kuitenkaan katsottu mahdolliseksi muuttaa koko suurta tuotantolinjaa, joten konepistooleja m/31 valmistettiin täysitehoisesti sodan päättymiseen asti. Tällöin ryhdyttiin miettimään mahdollisuuksia valmistaa ainakin jotkut aseen osista koneistamista edullisemmilla menetelmillä: teräslevystä leikkaamalla, puristamalla ja muotoilemalla. Ase oli puutukkinen, lukonkehys, lukko ja vaippa olivat varsin samantyyppisiä kuin Bergmannissa. Maineikas asesuunnittelija V. Jalkaväenaseistus perustui vahvasti kivääriaseisiin ja samaan 7,62x54 mm:n ”laippakantaiseen” kiväärinpatruunaan. Näin syntyi Suomi-konepistoolin koeversio m/42, jossa liipaisinkaari ja eräät muut osat olivat teräslevystä taivuttamalla muotoiltuja ja hitsaamalla yhteen kiinnitettyjä. Neuvostokonepistoolien synty Samalla tavoin kuin Suomessa, myös Neuvostoliitossa ja monissa muissa maissa tutkittiin ensimmäisen maailmansodan synnyttämiä aseratkaisuja – yhtenä niistä konepistoolia. Maavoimissa oli mieskohtaisena perusaseena viiden patruunan makasiinilla varustettu kertalaukauskivääri m/91-30 sekä samoja perusampumatarvikkeita käyttävä Degtjarev-pikakivääri m/27 ja Maxim-konekivääri m/10. Aivan samoin kuin useissa muissa sotilasmahdeissa konepistoolia ei tuolloin pidetty sotilasaseena, vaan pikemminkin poliisi-, miliisi-, rajavartioja santarmijoukkojen käyttöön soveltuvana, pistoolia tehokkaampana aseena. Degtjarev suunnitteli 1930-luvun alussa hyvin pitkälle Bergmann-konepistoolin perusratkaisuihin pohjautuvan konepistoolin PPD-34. Kun jalkaväen tulivoiman lisääminen katsottiin tarpeelliseksi, keskityttiin suunnittelemaan kertaja sarja-automaattisia kiväärejä ja uusia kevyempiä konekiväärimalleja. 16 SUOMEN SOTILAAN ASEET yhä suurempina erinä, jolloin määrissä saavutettiin tuotantokapasiteetin katto. Se tehtiin neuvostoliittolaisen Tokarev-sotilaspistoolin m/33 käyttämää 7,62 mm:n pistoolinpatruunaa varten
SO TA M U SE O. n PPSh-41 huoltopurettuna. Venäläiset eivät kuitenkaan halunneet sitä enää konepistoolissa muuksi muuttaa ison maan suuren pistoolikannan vuoksi – etenkään, kun laajasti vielä käytössä ja tosin viimeisillään tuotannossakin olevalle Nagant-revolverille oli aivan oma patruunatyyppinsä. SUOMEN SOTILAAN ASEET 17 Patruunasta se alkoi Neuvostoliittolainen 7,62x25 mm:n kaulallinen pistoolinpatruuna oli ollut lähtökohtaisesti kehittelyn perustana, koska puna-armeijaa varten oli vuonna 1930 vahvistettu tätä ampumatarviketta käyttävä Tokarev-sotilaspistooli m/30 (sittemmin tunnetumpi aseen sarjatuotantoversio TT-33 eli Tähtipistooli). Maailmalla Shpaginit palvelivat vielä vuosikymmeniä sotien jälkeen, ja niitä valmistettiin aina siihen asti, kun Kalashnikovtyyppiset rynnäkkökiväärit korvasivat konepistoolit. Suomalaisen 70 patruunan rumpulippaan venäläiset kuitenkin saivat myöhemmin jostakin haltuunsa, ja sen toimivuuteen sikäläiset asiantuntijat olivat kaiketikin varsin tyytyväisiä. Huomaa mustanpuhuva pintakäsittely ja tukinkaulan pultti, molemmat Suomessa sodan jälkeen varikkokunnostettujen Shpagin-konepistoolien tyypillisiä tuntomerkkejä. Shpaginin konepistoolissa on viety rakenteellinen yksinkertaisuus huippuunsa. Vaikka suomalainen vakoilija, luutnantti Pentikäinen oli vuonna 1933 Neuvostoliittoon loikattuaan vienyt mukanaan Suomi-konepistoolin piirustukset, ei niille vielä tuolloin siellä osattu antaa kovinkaan suurta arvoa. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon koneistamalla valmistettuja aseita ei kuitenkaan kyetty tuottamaan tarvittavia määriä, joten vuonna 1941 Degtjarevin konepistoolimallit korvasi asesuunnittelija Shpaginin nopeaan ja edullisempaan sarjatuotantoon kehittämä teräslevyrunkoinen PPSh-41 (Pistolet-Pulemet Shpagina), jossa siinän Vasemmalla Suomi-konepistoolin alkuperäinen ilmajäähdytysvaippa ja oikealla kesästä 1942 armeijan toimituksiin kuulunut suujarrullinen malli. Näillä vähäisillä muutoksilla tuotettu ase sai mallinimikkeen PPD 34/38. Talvisodan aikana puna-armeija sai kantapään kautta todeta konepistoolin tehokkuuden ja tulivoiman taisteltaessa lähietäisyyksillä. Suomessa aseet olivat valmiusvarastoissa viisikymmenluvun loppuun asti, jonka jälkeen ne myytiin seuraavan vuosikymmenen alkupuolella ulkomaille (noin 3 000 asetta) tai deaktivoitiin kokoelma-aseiksi (noin 1 200 asetta). Ase on Suomi-konepistooliakin huomattavasti yksinkertaisempi ja nopeampi purkaa ja koota. Suomessa peruskorjattu ase tekee rekonstruktiokuvasta jatkosodan puna-aliupseerista hieman epäautenttisen. He teettivät täysin sen pohjalta venäläisen, kapasiteetiltaan 73-patruunaisen 7,62-millisen version, johon lisättiin PPD-34:ään soveltuva syöttökaula. Patruunatyyppi oli mitoiltaan ja ominaisuuksiltaan Saksasta 1920-luvulla Neuvostoliittoon ostettujen Mausersotilaspistoolien kaltainen. Kylmä opetus Konepistoolien tarve ja tilatut määrät jäivät 1930-luvulla varsin pieniksi, kun niiden katsottiin soveltuvan lähinnä miliisikäyttöön, NKVD-joukoille ja poliittiselle päällystölle. Kuvassa aseessa kiinnitettynä 71 patruunan rumpulipas. Kun pelkkä puinen lipaskuilu ei riittävällä tavalla tukenut raskaahkoa rumpulipasta, konepistoolin rakennetta muutettiin hieman lisäämällä lipaskuiluun metallikehys ja ajanmukaistamalla konepistoolia eräiltä muiltakin sarjavalmistuksen kannalta olennaisin osin. Vain noin 4 200 neuvostoliittolaista PPD-konepistoolia (Pistolet-Pulemet Degtjareva, Degtjarevin konepistooli) oli ehditty valmistaa ennen talvisotaa vuosina 1934–1939. Patruuna oli yhdeksänmillistä tehokkaampi, pitemmillä matkoilla tarkempi ja läpäisykykyisempi, mutta massatuotannon kannalta hieman monimutkaisempi. Degtjarevin konepistoolista kehitettiin alkutalvella 1940 suomalaismalliselle 71 patruunan kaulattomalle rumpulippaalle tehty versio PPD-40, jonka laaja sarjavalmistus aloitettiin välittömästi, ja aseita ehdittiin vuosina 1940–41 tuottaa kymmeniä tuhansia kappaleita. n Käytimme koeammunnoissamme ykköstuotantosarjan Shpagin-konepistoolia. Mauserin luodin virallinen halkaisija oli 7,63 mm, mutta käytännössä patruunoita saattoi käyttää jopa ristiin
Tuotanto oli pääasiassa suurista tuotantomääristä ja ajoittain alkeellisista oloista huolimatta varsin hyvin valvottua ja aseet käyttötarkoitustaan vastaavia. Ase ei siis missään tapauksessa ollut Suomi-konepistoolin kopio. Tuotannon aikana aseissa muutettiin myös tukin mallia, lippaan salpaa ja lipasaukon tukirakenteita ja piippuun lisättiin sisäpuolen kovakromaus. Suomen talvisodasta saatujen kokemusten perusteella konepistoolin käyttö sotilasaseena arvioitiin uudelleen, ja toisen maailmansodan päättyessä vuonna 1945 maailmassa oli kymmeniä miljoonia konepistooleja. Alkusarjalle oli tyypillistä Suomi-konepistoolin tapaan säädettävä tangenttitähtäin. Massatuotantoon PPSh-41-konepistooleja valmistettiin toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitossa miljoonia ja myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen valtavia määriä myös muissa kommunistiblokkiin liittyneissä maissa. Tähän maailmanhistoriallisesti merkittävään ja varsin ainutlaatuiseen reaktioon oli suuresti vaikuttanut asesuunnittelija Aimo Lahti kumppaneineen, mutta itse suuren muutoksen ja sen käynnistymisen oli aiheuttanut pieni talvisotaansa käyvä Suomi sekä etenkin sen kyvykäs reservin upseeristo. Aseiden etujyvän suojus puuttuu yleensä alkusarjan aseista, koska se oli kiinnitetty huonosti ja irtosi kentällä. Kuvan aseista kahdessa on tukinkaulassa Suomessa sodan jälkeen useimpiin sotasaaliskonepistooleihin varikkotyönä lisätty vahvistuspultti estämässä kaulan halkeamista. Kirjoittaja on eläkkeellä Sotamuseon johtajan tehtävästä. Shpaginin konepistooli oli uudenlaisen aseteollisuuden tuote. Toisen maailmansodan syttyessä syksyllä 1939 maailman eri armeijoissa oli vain joitakin tuhansia konepistooleja. Suomalaiset muuttivat historiaa Vaikka väitteet siitä, että neuvostokonepistoolit olisivat olleet suomalaisen kopioita, ovatkin palturia ja venäläisen asekehitysosaamisen aliarviointia, oli Suomi-konepistoolin merkitys koko toisen maailmansodan kulkuun sitäkin suurempi. Palokangas on kirjoittanut muun muassa suomalaisen sotilasasehistorian kolmiosaisen perusteoksen Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918–1988. Alempana kaksi erilaista myöhempää massatuotantomallia, joissa on kaksiasentoinen takatähtäin. Se muistutti ulkoisesti Suomi-konepistoolia, mutta edelleenkin koneistamalla valmistettuja piippua ja lukkoa lukuun ottamatta sen runko ja lähes kaikki muut metalliosat oli tehty teräslevystä leikkaamalla ja muotoon pakottamalla. Taito taisi olla tälläkin kertaa tärkeämpää kuin hyvä väline. Vasemmalla ylinnä alkutuotantosarjan malli, jota vastaavalla sotasaalisaseella ammuimme testissämme. 18 SUOMEN SOTILAAN ASEET kin rumpulipas oli lähes täydellinen kopio suomalaisesta, itse asiassa lipas erosi vain vähän PPD-40-lippaasta. SA -K U VA SO TA M U SE O. 1940-luvun teollinen innovaatio oli huomattavasti helpommin, nopeammin ja halvemmin, pienemmällä tehdaspinta-alalla, kevyemmällä konekannalla ja halvemmalla työvoimalla tuotettavaa kuin 1920-luvun ajattelua edustava Suomikonepistooli. Suomi-konepistoolista selvästi omaksuttuja ratkaisuja siinä oli vain muutama: 71 patruunan rumpulipas ja kenties tulivaihtimen sijoittaminen liipaisinkaaren sisälle. n Shpaginia kehitettiin läpi tuotannon Neuvostoliitossa ja sittemmin myös muissa valmistajamaissa. Mutta Sudajev (PPS-43) ja sen pohjalta sittemmin Suomessa kehitetty 9 mm:n konepistooli m/44 Peltiheikki ovat oman tarinansa arvoisia. Tälle asemallille ominaisena uutena ratkaisuna oli haulikon tavoin saranamaisesti avautuva lukonkehyksen rakenne, joka mahdollisti koneiston nopean puhdistamisen kenttäoloissa. Neuvostoliitossa Shpaginin tuotannon rinnalle kehitettiin vuonna 1942 uudenlainen taittoperäinen peltikonepistooli m/Sudajev, joka perustui jo aivan uudenlaiseen tuotantoajatteluun, eikä sillä ollut enää mitään selvästi osoitettavaa aseteknistä yhteyttä Suomi-konepistooliin
konepistooleja tutkitaan. Alkuperäinen kuvateksti.. SUOMEN SOTILAAN ASEET 19 n Ryssä teki yllätyshyökkäyksen linjoihimme, mutta iskettiin takaisin. Uuksujärvi 3.9.1944. Saaliiksi saatua tavaraa mm
20 SUOMEN SOTILAAN ASEET
Lisäksi aseita kuskattiin mukana maastossa ja tehtiin niihin tuttavuutta puskajussin (venäläisittäin pensasneuvostoliittolaisen) morsiamena muutamalla kesäisellä ja talvisella kenttätestireissulla. KONEPISTOOLIEN KAKSINTAISTELU Lahden Suomi vastaan Venäjän Shpagin n TEKSTI: JAAKKO PUUPERÄ. 21 SUOMEN SOTILAAN ASEET Ammuimme molemmilla aseilla sekä noin kahdenkymmenen asteen pakkasella että vastaavasti noin 20 astetta nollan yläpuolella. Kumpikin ase osoittautui maineensa veroiseksi, erittäin hyväksi lähitaisteluaseeksi nopeastikin koulutetun taistelijan käsissä
Vaikka Shpaginin 7,62 mm:n Tokarev-patruuna on läpäisevämpi ja laakeampi lentoradaltaan kuin Suomi-konepistoolin käyttämä 9-millinen Parabellum-patruuna, ei aseiden käytännön tehossa sen normaalilla käyttöetäisyydellä, eli lähitaistelussa alle 50 metrin matkalla, ollut viime sotien taistelijan kannalta suurtakaan merkitystä. Aseiden tarkkuudessa sen sijaan saattaa olla suuriakin eroja. Taktisissa ammunnoissa mies, ase ja sormet pysyivät mukavasti lämpöisinä.. Toisaalta erot jäävät merkityksettömiksi, koska kyse oli massamaisesti käytetystä lähitaisteluaseesta, jota käytettiin yleensä taistelussa pikemminkin alle kuin yli 20 metrin päästä. Osaavan käyttäjän käsissä aseella voi vaikuttaa tehokkaasti suojattomaan elävään voimaan yli sadan metrin etäisyydelle asti. Eräs jo edesmennyt konepistoolia kahdenkin eri armeijan rin Tässä se kaikissa sääoloissa mukavampi vaihe eli lippaan tyhjennys. Suojaliivejä ei ollut, eikä patruunoiden painossa ole merkittävää eroa. 22 SUOMEN SOTILAAN ASEET A imo Lahden Suomi-konepistooli m/31 ja sen neuvostoliittolainen haastaja Shpaginin PPSh-41 ovat työkaluina kovin samantuntuisia, vaikka ne eroavatkin toisistaan huomattavasti niin rakenteellisesti kuin mallivuodeltaan ja valmistustavaltaankin. Suomikonepistoolit olivat erittäin tarkkoja, eikä tuotantoerien välillä ollut eroja, mutta Shpagineissa tuotantolaatueroja oli. Omien testiemme ja haastattelemiemme sotaveteraanien sekä asehistorian ja -tekniikan asiantuntijoiden kommenttien pohjalta molemmista aseista voidaan sanoa käyttäjän näkökulmasta vahvana plussana ainakin seuraavat asiat: Plussat Kummatkin aseet ovat erittäin luotettavia, kenttäkelpoisia ja käyttövarmoja sekä helppoja käsitellä, ampua, huoltopurkaa ja koota
Hyvin valmistetut ja hyväkuntoiset Shpaginit ovat maalin kannalta vihulaisen käsissä aivan yhtä ikäviä kuin Suomi-konepistoolikin. Ase on kuitenkin käytännössä vähintään yhtä kenttäkelpoinen kuin Suomi-konepistooli.. Venäläinen poistaa hylsyt suoraan ylöspäin, mikä ei välttämättä paranna aseen kenttäkäytettävyyttä kuljetettaessa asetta huonoissa oloissa lukko vireessä. Suomalaiset sen sijaan hyljeksivät venäläisasetta, koska joukoilla oli runsaasti Suomi-konepistooleita ja patruunaa pidettiin huollollisesti hankalana. Huomaa tiukka tähystys etumaastoon lipasta täytettäessä ja tietysti valmiina oleva vara-ase. Saksalaisilla oli vähän konepistooleita, ja Shpagin oli MP-40-konepistoolia tulivoimaisempi. n Alkusarjan tuotantoa oleva Shpagin-konepistooli. Kokemusta oli paljon. Tässä täyttyy Suomi-konepistoolin rumpulipas. Saksalaiset suosivat Shpaginia sotasaalisaseena. Huonoimmin valmistettujen sarjojenkin aseet täyttävät tehtävänsä lähietäisyydeltä täysin. Shpagin on parhaimmillaan aivan yhtä tarkka, ja sen patruuna on jopa tehokkaampi. Toki aseita käytettiin omatoimisesti, mutta ne oli käsketty koota pois ja lähettää taakse muutettavaksi yhdeksän millimetrin kaliiperiin. Patruunahuollosta vastasi vihollinen – punaarmeija. Hanke jäi toteuttamatta, ja tehokas sotan Molempien konepistoolien alkujaan suomalainen rumpulipas on ikävä täytettävä varsinkin vaikeammissa sääoloissa, kuten talvella. SUOMEN SOTILAAN ASEET 23 veissä viime sodissa käyttänyt suomalaisveteraani muisteli minulle toistakymmentä vuotta sitten, että hän ei ollut käyttänyt tosimielessä käsiaseita (kivääriä, konepistoolia tai pistoolia) koko sodan aikana kertaakaan yli 50 metrin matkalta ja yleensä alle kymmenen metrin päästä
Eroa lähtönopeuksissa ja läpäisyssä sekä haavakanavissa eri materiaaleihin ammuttuna syntyi myös sään vaikutuksesta. Ehkä on todettava, että 1930-luvun tuotantoajattelua edustava hienosti ja huolellisesti valmistettu Suomi-konepistooli osoittaa laatunsa siinä, että molemmat koe aseemme toimivat kuluneesta kunnostaan huolimatta täysin moitteettomasti vielä 70 vuotta valmistusajankohtansa jälkeen. Se on kuitenkin todettava, kun kumpaakin asetta on käyttänyt sekä talvella että kesällä, ettei Shpagin ainakaan huonommaksi jää, jos kohta ollut parempikaan. Lämpötila vaikuttaa luonnollisesti lähtönopeuteen. Aseille oli alun perin olemassa omat konepistoolilatauksensa, jotka ovat pistoolilatausta tomerampia. 24 SUOMEN SOTILAAN ASEET saalisaseistus makasi valataosaltaan läpi sodan Tikkakosken varastossa. n Lähtönopeuksissa on eroja. Meillä käytössä ollut Shpagin-aseyksilö oli kovin kulunut ja teki varsinkin huonokuntoisella rumpulippaallaan häiriöitä, erityisesti kertatulella. Varmistin on molemmissa kohtuullisen nopeakäyttöinen, joten sen pitäminen päällä ei ole koulutetulle taistelijalle mikään ongelma liikuttaessa maastossa. Suomi-konepistoolissa joutuu poistamaan varmistuksen ja virittämään aseen erikseen. Alkuperäinen rumpulipas on hankala lipastaa, erityisesti paineen alla, kiireessä ja pikkupakkasessa. Lienevätkö olleet vähän turhankin tyyriisti ja korkealaatuisesti valmistettuja. Shpaginilla (kuvassa) ammuttiin tshekkiläisen Sellier&Bellotin Tokarevpistoolin patruunaa (7,62x25) ja Suomi-konepistoolilla eri 9 mm:n pistoolilatauksia. Miinukset Myös aseiden heikkoudet peilaavat: kummankin aseen heikkoutena on niiden sinänsä tulivoimainen 70 patruunan rumpulipas. Rumpulipas oli myös vaikea ja kallis valmistaa. Shpaginissa varmistin on viritintangossa, mikä nopeuttaa hieman aseen saattamista tulivalmiiksi, jos sitä kuljetetaan varmistettuna ja virittämättömänä. Shpaginissa varmistin on vielä sellaista sorttia, että se luiskahtaa melkoisen helposti pois päältä. Suomikonepistoolin ysimillinen pistoolilataus liikahti 200 metriä sekunnissa hitaammin (noin 350 m/s). Aseiden erot jäävät käytännön kannalta kovin pieniksi. Shpaginin rumpulippaan virallinen patruunakapasiteetti oli itse asiassa 71, mutta molempiin lipasmalleihin meni käytännössä sama patruunamäärä vähän lippaan kunnosta riippuen, yleensä kuitenkin enemmän kuin 70 patruunaa. Talvella kylmä ruuti palaa hitaammin.. Asetyypistä luovuttiin Suomessa viisikymmenluvulla Sten-konepistoolihankinnan myötä. Shpaginilla Tokarev-pistoolin patruuna sai kesäkelillä metrin päässä piipun suulta vauhtia noin 550 m/s. Käytettävyydessä Shpaginin vahvuudeksi jää ehkä Suomi-konepistooliakin yksinkertaisempi ja nopeampi huoltopurettavuus ja patruunan suurempi läpäisy, siinä määrin kuin kummallakaan edellä mainituista oli käytännössä merkitystä. Uutena tällaisia ongelmia ei ollut kummassakaan asetyypissä. Aseet toimivat moitteettomasti kaikilla ampumillamme patruunoilla. Molempien aseiden käyttöturvallisuutta heikentää se, että aseet ovat jokseenkin vaarallisia kantaa ja kuljettaa kenttäoloissa lipas kiinnitettynä, varmistamattomana ja virittämättömänä (lukko edessä), varsinkin jos käyttäjä on vähän kokematon, väsynyt tai muuta sellaista taisteluoloissa tuiki tavallista. Käytimme koeammunnoissa pistoolilatauksella olevia patruunoita. Vaikka aseiden tekniset ratkaisut eroavat toisistaan suuresti, on kumpikin ase altis virittymään ja laukeamaan kovasta iskusta pudotessaan esimerkiksi tukki edellä maahan, jos asetta ei ole varmistettu. Ongelmana on kuitenkin avoimelta lukolta ampuvissa aseissa se, että ase pitäisi joko ehtiä vielä virittää varmistuksen poistamisen jälkeen tai sitten asetta pitää kuljettaa viritettynä lukko takana, jolloin ase altistuu lialle. Varmistimen saa nopeasti pois, ja taistelu voi alkaa. Esimerkiksi lumessa liikuttaessa tämä voi koitua aseen käyttäjälle kohtalokkaaksi
Suomi-konepistoolin kotimaisessa massatuotantosarjassa muuttui tuotannon aikana vain jäähdytysvaippa. Meillä ammuttavana olleen ykköstuotantosarjan aseyksilön perinteiset avotähtäimet tuntuivat kovin havainnollisilta ja käytännössä hyvin samankaltaisilta kuin Suomi-konepistoolin vastaavat. Käyttäjän näkökulmasta aseet jäävät käytännössä yhtä hyviksi. Tämä näkyy välillä myös neuvostoaseiden joidenkin tuotantosarjojen laadussa. n Rekonstruktiokuvan kapteenilla on jatkosodan mallia olevassa aseessaan myös niin ikään jatkosodan aikainen ruotsalaismallinen 50 patruunan tankolipas. Molemmissa tulenvaihdin on sijoitettu käyttäjäystävällisesti liipaisinkaaren sisälle, Suomi-konepistoolissa samainen vipu toimii taka-asennossaan varmistimena, eestä antaa takaa pihistää, opetettiin vielä meille kahdeksankymmentäluvun nuorillekin Suomen raskaassa. Ylinnä kuvassa korsukonepistooli, joka oli suunniteltu käytettäväksi kantalinnoitteiden tähystyskuvusta, ja alinna panssarivaunukonepistooli normaalilla ykkösmallin vaipalla vaunun ulkopuolista toimintaa varten. Shpaginissa oli tuotannon aikana useita erilaisia tähtäinversioita. Lipas vedettiin tuotannosta jo vuonna 1943, kun se oli huomattu epäluotettavaksi kentällä. SUOMEN SOTILAAN ASEET 25 Rumpulippaan tilalle kehitettiin kumpaankin aseeseen tankolippaat. Suujarru kuitenkin pidentää asetta juuri sen verran, että se alkaa tarttua pusikossa liikuttaessa oksiin sun muuhun metsän materiaaliin. Pistoolipatruuna ja raskas massasulkuinen rakenne tekee aseista vakaita ja helppoja käsitellä. Laatuerot liittyivät kuitenkin yleensä vain viimeistelyyn. Kaksintaistelu Käsittelyn kannalta molemmat aseet ovat miellyttäviä tuttavuuksia ja kertaja sarjatulella tarkkoja ja helposti hallittavissa. Kummassakaan aseessa ei esiintynyt asetyypistä johtuvia häiriöitä ammuttaessa, ei kesällä eikä talvella. Tarinan opetus tällä kertaa oli se, että määrä voitti laadun, kun laatu oli riittävä. Missä määrin se sitten oli kiinni konepistoolien ja niiden käyttäjien laadusta, on toinen tarina. Eikä maailma ole muuten herrat kenraalit siinä asiassa miksikään muuttunut n Suomi-konepistoolista kehitettiin myös erikoismallit ahtaisiiin sisätiloihin. Suuret rumpulippaat antavat tulivoimaa. Vaunun asekalottiin oli kiinnitetty erikseen oma erikoisvaippa, johon ase kytkettiin, kun sitä käytettiin vaunusta. SO TA M U SE O. Suomalaiset saivat ensin käyttöönsä ruotsalaisen kaksirivisen 50 patruunan lippaan, jota kutsuttiin ulkonäkönsä ja ominaisuuksiensakin vuoksi ruumisarkuksi. 50 patruunan lipas oli myös rumpulippaan tavoin varsin tuskallinen lipastettava. Suomen Sotilaan testiryhmä yhtyy rintamamiesten mielipiteeseen ja kokemukseen ratkaisusta: suujarrulla ei saavutettu juurikaan eroa tulen hallittavuuteen edes sarjatulella. Neuvostotyön vahvuudeksi on kuitenkin mainittava se, että sillä teollisella kapasiteetilla, raaka-aineilla ja rahalla, jolla valmisti yhden Suomikonepistoolin, valmisti useamman Shpaginin, ja kun kummallakin tekee kuitenkin samaa tappotyönjälkeä aivan yhtä luotettavasti ja näppärästi, on todettava, että kymmenen vuotta Suomea nuorempi idän ihme oli asevoimien näkökulmasta kokonaisuutena arvioiden parempi vastaus jalkaväen tulivoiman lisäämiseen kuin Suomi-konepistooli. Neuvostokonepistoolimiehet saivat sen sijaan hyvin toimivan kaarevan 35 patruunan tankolippaan PPSh-konepistooleihinsa jo vuodesta 1942 alkaen. Toimiva ja erittäin kestävä sekä helposti lipastettava, myös niin ikään ruotsalainen 36 patruunan tankolipas saatiin vasta sodan jälkeen. Kuin kaksi marjaa. Pahimmillaan pakkaseen taivasalle konepistooleja väsäämään, nälkäpalkalla ja ampumisen uhalla pakotetut orjatyöläiset, usein naiset ja lapset, kokosivat yksinkertaisilla koneilla yksinkertaisia aseita huonosti koulutetuille käyttäjille halvalla ja paljon. Käytettävyys on Shpagineissa hyvä. Lippaat olivat uutena hyviä mutta alkoivat jo lyhyen käytön jälkeen aiheuttaa syöttöhäiriöitä ja pahimmillaan ruumisarkun ampujalleen. Oman kokemukseni mukaan hyvin toimivat myös myöhempien tuotantosarjojen tähtäinmallit. Jatkosodan aikana valmistettiin suujarrullista vaippaa aseen tulen hallittavuuden parantamiseksi. Shpaginissa varmistin on viritintapin yhteydessä ja tuntuu melkoisen epäluotettavalta Suomi-konepistoolin ratkaisuun verrattuna. Neuvostotuotannon lisäetuna oli vielä halpa työvoima. Kaiken kaikkiaan aseet ovat käyttäjän kannalta vahvuuksineen ja heikkouksineen käytännössä kovin samanarvoiset työkalut. Seitsemänkymmentä vuotta sitten käydyssä kaksintaistelussa Shpagin voitti ja Suomi tuli hopialle
Kapteenilla vasemmalla sotasaaliiksi otettu Sudajevin PPD -konepistooli. Keskellä kotimaiseen tikkakoskelaiseen luottanut Lauri Törni neuvonpidossa kahden upseeritoverinsa kanssa. 26 SUOMEN SOTILAAN ASEET TÄMÄN LEHDEN KANSIKUVA alkuperäisessä mustavalkoisessa asussaan. Törni puolestaan tutustui myöhemmällä urallaan Yhdysvaltojen asevoimissa myös Sudajevin ruotsalaisserkkuun Carl-Gustaviin.
Kyseessä oli venäläinen teräslevyrunkoinen ja taittoperällä varustettu 7,62 mm:n Sudajev-konepistooli, PPS (Pistolet-Pulemet Sudajeva). Siksi konepistooliaseistuksen määrien nostamiseksi pyrittiin jatkosodan aikana hakemaan sen rinnalle toista halvempaa ja nopeaan massavalmistukseen soveltuvaa asetyyppiä. n TEKSTI: MARKKU PALOKANGAS KUVAT: SA-KUVA JA SUOMEN SOTILAS Sudajev ja Suomen serkku. 27 SUOMEN SOTILAAN ASEET Maineikas Suomi-konepistooli osoittautui kaikista eduistaan ja ansioistaan huolimatta sodan olosuhteissa kalliiksi ja aikaa vieväksi valmistaa. Kesällä 1943 tällainen löytyikin, mutta viholliselta vallatusta aseistuksesta. Muuntamalla sotasaaliskonepistooli 9 mm:n patruunalle sekä suomalaisille tankoja rumpulippaille soveltuvaksi syntyi suomalaiseen tuotantoon uudenlainen konepistooli m/44, jonka sukujuuret kuitenkin ovat varsin vahvasti peräisin edesmenneestä Neuvostoliitosta
Kyseessä oli neuvostoliittolaisen asesuunnittelija Aleksei I. Päämajan koulutusosasto kertoi taistelevien suomalaisjoukkojen esikunnille uudesta asetyypistä 5.8.1943. Valmistusmenetelmät olivat aiempia merkittävästi yksinkertaisempia, joten PPS-aseita saatettiin tuottaa entistä suurempia määriä ja yksinkertaisemmin konein toimivisPELTIHEIKIN TARU ON OHI, mutta sen Sudajev-serkut elävät yhä maailmalla, joskin useimmiten ne ovat olleet jo vuosikymmeniä toissijaisissa käyttötarkoituksissa. n Taavetista keväällä 1987 löydetystä sodanaikaisesta asekätköstä peräisin olevia PPS-konepistooleja. Jo seuraavan syksyn aikana uudenlaisia sotasaaliskonepistooleja tavattiin muillakin itärintaman osilla. Sudajevin kohtaloksi koitui nimittäin jo varhain 1950-luvulla toinen suosittu asekonstruktio – Kalashnikovin rynnäkkökivääri. Vasemmalla kaksi PPS43:n erilaista versiota ja oikealla PPS-42.. Aseessa oli metallinen taittoperä, ja ainoina puuosina olivat pistoolikahvan peitelevyt, jotka nekin pian jatkotuotannossa muutettiin bakeliittisiksi. Toisaalta myöhemmin kävi ilmi, että alkuperäinen sarjatuotantomalli oli peräisin jo vuodelta 1942, mutta laajempaan valmistukseen siirryttäessä siihen oli vuonna 1943 tehty tiettyjä muutoksia. Aseita oli myös jonkin verran toisistaan eroavina malleina, mikä antoi viitteitä siitä, että tuotantolaitoksia oli ilmeisesti useita ja niillä saattoi olla omia osavalmistusmenetelmiään. Konepistoolin paino oli sen kevytrakenteisuudesta johtuen vain noin kolme kiloa (Suomi-kp noin 4,8 kg), ja siihen kuului kaareva 35 patruunan tankolipas, jonka kiinnityskehyksen vuoksi rumpulippaan käyttäminen ei kuitenkaan ollut mahdollista. 28 SUOMEN SOTILAAN ASEET K esällä 1943 Karjalankannaksella saatiin viholliselta sotasaaliiksi aivan uudenlainen konepistooli, joka oli lukkoa ja piippua lukuun ottamatta valmistettu teräslevystä muotoon puristamalla ja osat yhteen niittaamalla tai hitsaamalla. Sudajevin (1912–1946) kehittämä konepistooli, joka 13.7.1942 voitti uudenlaisen, entistä massatuotantokelpoisemman aseen suunnittelukilpailun ja hyväksyttiin samalla puna-armeijan sotavarustukseen
Sen suomalaisserkun tavoin aseen oikeastaan ainoa heikkous on se, että ase ampuu avoimelta lukolta, joka puolestaan heikentää käsittelyturvallisuutta ja luotettavuutta.. N euvostoperäisiä konepistooleita ja niiden tarvikkeita on valmistettu eri puolilla sosialistista maailmaa miljoonia kappaleita. Sudajevin sukulaispojat Päämajassa viholliselta vallattu uudenlainen asemalli tutkittiin tarkkaan ja todettiin monin tavoin onnistuneeksi ja sotatuotantoon hyvin soveltuvaksi. Sudajevin ja Shpaginin lippaita ei voinut käyttää ristiin. Vasemmalla ylhäällä Sudajeviin kehitetty oma tankolipas ja sen alla Shpaginin tyypillisimmät tankoja rumpulipasmallit. Sekä Oy Tikkakoski Ab että Raumalla toimiva Ammus Oy ryhtyivät valmisteleS uomi-konepistoolin ja Shpaginin sekä niiden seuraajien Peltiheikin eli konepistoolin m/44 ja venäläisen Sudajevin tyypillisimmät lippaat. K uvassa oikealla Suomi-konepistoolin tyypillisimmät lippaat, ylinnä sodan jälkeen käyttöön tullut 36 patruunan tankolipas, sen alla 50 patruunan lipas ja alinna avattuna 70 patruunan rumpu. Kuvan tankolipas on sodanjälkeistä tuotantoa ja alkuperämaaltaan jugoslavialainen. Suomi-konepistooliin oli olemassa alun perin myös 20 patruunan tankolipas ja 40 patruunan rumpu, jotka puuttuvat kuvasta. Viimeinen tankolipasmalli tuli tuotantoon vuonna 1944. Suomi-konepistoolin lippaat kävivät Peltiheikkiin ja päinvastoin, tosin Suomi-konepistooliin jouduttiin tekemään sodan jälkeen yksinkertainen muutoskorjaus uuden 36 patruunan lippaan käytön mahdollistamiseksi. Saman tien päätettiin kokeilla, olisivatko konepistoolin perusratkaisut sovitettavissa suomalaiselle 9 mm:n patruunalle. Kuvassa vasemmalla venäläisten konepistoolien 7,62x25 Tokarev-patruuna ja oikealla suomalaisten 9x19 Parabellum-patruuna. Niinpä Tikkakosken tehtaalla ainakin yksi Sudajev-konepistooli muunnettiin piipultaan 9-milliseksi ja lippaan kiinnityskohdat muutettiin Suomi-konepistoolin rumpuja tankolippaille sopiviksi. Koeammunnoissa myöhäissyksyllä 1943 ase toimi hyvin. Toisin oli suomalaisten konepistoolien laita. n Sudajevin konepistooli oli suosittu sotasaalisase kaikissa Neuvostoliiton vihollismaissa, eikä ihme. Tankolippaan valmistus alkoi vuonna 1942, ja sen teräspellin paksuutta kasvatettiin kestävyyden parantamiseksi vuonna 1943. Esittelyissä taisteluvälinehallinnon johdolle ja edelleen koko Puolustusvoimien ylimmälle johdolle päätettiin, että samantyyppisen aseen sarjavalmistus Suomessa käynnistetään välittömästi. Shpaginin rumpulipas oli käytännössä kopio Suomi-konepistoolin lippaasta, ja sen edeltäjä oli käytössä jo Degtjarevin konepistooleissa m/1934, 1934/38 ja 1940. SUOMEN SOTILAAN ASEET 29 sa metallialan verstaissa – paljon ja todella edullisesti
Näin ollen tuotannon kokonaismääräksi Jo sarjatuotannon ja siihen tarvittavan konekannan suunnitteluja valmisteluvaiheissa asiakirjoissakin käytettiin termiä ”peltikonepistooli”. Tikkakosken tehdas oli onnistunut hankkimaan konepistoolien sarjatuotantoon tarvittavan konekannan kevään 1944 aikana ja kykeni valmistamaan kesällä 36 kappaleen kenttäkoe-erän armeijan käyttöön luovutettavaksi. Pitkään valmisteltu hanke lähti käyntiin käytännössä vasta jatkosodan päätyttyä ja aseiden tarpeen muututtua ratkaisevasti. Aseita tilattiin 20 000 kappaletta ja jatko-optiona sama määrä myöhemmin erikseen sovitun mukaisesti. Kun nämä pääsivät jyvälle, mistä oli kysymys, myös Ruotsin puolustusvoimat kiinnostui venäläisestä Sudajev-konepistoolista ja toivoi saada Suomesta muutaman sotasaalisaseen omiin tutkimuksiinsa. Ensimmäiset aseet olivat myöhempiin verrattuna karkeatekoisia, ja niiden tuottamiseen tarvittava teräs oli sinistettynä rumahkoa ja epätasaista. Suureksi ongelmaksi koettiin raaka-aineiden puute, ja tarvittavan teräksen hankinnassa käännyttiin ruotsalaisten puoleen. Peltiheikki myöhästyy sodasta Suuren massatuotannon käynnistäminen osui suomalaisten kannalta hankalaan aikaan. Ammus Oy jäi kilpailusta pois, koska ei siihen mennessä ollut pystynyt ratkaisemaan raaka-aineiden hankintaa. Raaka-aineista oli jatkuva puute, ja tuotantoon soveltuvat tehtaat olivat yksityisiä yrityksiä, joita Päämaja ei voinut suoraan käskyttää. Vasta heinäkuussa 1944 tehtiin konepistoolien m/44 tuotantotilaukset Tikkakosken tehtaalta. Oy Tikkakoski Ab kuitenkin valmisti tilauksesta 10 000 konepistoolia vuonna 1945 ja luovutti ne Puolustusvoimille. Näin sitten kävikin, ja mitä ilmeisimmin ruotsalaisella Carl-Gustav-konepistoolilla m/45 on tämän sukulaisuuden kautta myös ripaus vähemmän aatelissukuista neuvostotaustaa. Näistä vielä sodan kestäessä valmistetuista konepistooleista m/44 tiettävästi yksikään ei ollut joukkojen mukana varsinaisessa taistelutoiminnassa ennen välirauhan sopimista syyskuussa 1944. Myöhemmin 1950-luvun alussa, kun Tikkakosken puolivalmistevarastoja tarjottiin Puolustusvoimille esimerkiksi varaosiksi, tehdas vielä erillisestä tilauksesta viimeisteli noin 450 konepistoolia m/44. 30 SUOMEN SOTILAAN ASEET maan sarjatuotantoedellytyksiä sekä työvälineiden ja laitteiden hankintaa. Syntyi monenlaisia ongelmia, joiden ratkaisemiseen paloi aikaa
Käytännössä tämä merkitsi sitä, että myynnit ulkomaille ja romuttaminen tapahtuivat muutaman lähivuoden aikana. Kun elettiin kaksikielisessä maassa, aseelle on jossakin Dragsvikin suunnalla saattanut olla muitakin kutsumanimiä: kenties stadilaistyyppinen ”den där Peltiheikki” tai täysin umpiruotsinkielisten keskuudessa jopa peräti ”PlåtHenrik”. Pitkän rauhan ajan koulutuskäytön jälkeen konepistoolit m/44 koottiin Puolustusvoimien asevarikoihin sotavarustuksesta poistamista ja hylkäämistä varten. Kaikista muista sodan ajan tarvelaskelmiin perustuneista tilauksista oli jo tätä ennen luovuttu. Suomalaisesta serkustaan ne erosivat yleensä kaliiperin ja lipastyypin osalta. Varastoihin kerätyt konepistoolit m/44 keskitettiin 1990-luvulla Vammalan asevarikkoon, joka teki tammikuussa 1995 esityksen niiden hävittämisestä myymällä tai romuttamalla. Vuonna 1985 taisteluvälinevahvuuksissa vielä olevien kokonaismääräksi inventoitiin 9 946 kappaletta. Perusteena oli varastointitilojen puute. Mainittakoon, että puna-armeijalta jatkosodan loppuvaiheessa vallatut Sudajev-konepistoolit olivat poistuneet vahvuuksista jo paljon aiemmin. n Suomalainen 9 mm:n Peltiheikki-konepistooli m/44 siinä käytettyine lipastyyppeineen: 70 patruunan rumpu, 50 patruunan tanko ja 36 patruunan tanko m/55.. Suomalaisille se taisi kuitenkin olla sellaista sukulaisuutta, jolla ei paljoa levennelty eikä leuhkittu maailmalla. SUOMEN SOTILAAN ASEET 31 Suomessa tuli noin 10 450 sarjanumeroitua kappaletta. Puolustusvoimien rauhan ajan koulutuksessa konepistoolit m/44 olivat vuosikymmeniä mukana. Siihen kuului kommunistisen aatteen lisenssillä tai ilman sitä Kiinassa ja monissa muissakin valtioissa suurina määrinä tuotettuja PPS-konepistooleja. Epäkuntoiset ja sodassa pahoin vaurioituneet romutettiin jo 1940-luvulla ja loput 522 kappaletta myytiin vuonna 1960 Yhdysvaltoihin. Paljon serkkuja maailmalla Aleksei Sudajevin vuonna 1942 kehittämän konepistoolin suku muodostui toisen maailmansodan jälkeen suureksi ja kansainväliseksi. Niitä käytettiin myös YK:n rauhanturvajoukoissa 1950–60-luvuilla. Sillä nimellä aseen tunsivat lähes kaikki 1950–1970-luvuilla varusmiespalveluksensa suorittaneet suomalaiset. Kuka ties, mutta sisäsiittoista ja harmitonta kansainvälisyyttä tämäkin. Kotimaan keräilijämyyntejä varten aseita varattiin joitakin satoja kappaletta – pääosa deaktivoituina – ja näitä myytiin Vammalasta, kunnes vähäiset loppuerät siirrettiin Panssarivarikon tiloihin Parolaan, josta viimeiset siirtyivät uusille omistajilleen vasta 2000-luvun alkuvuosien aikana. Siitä kehittyi sitten sotien jälkeisessä koulutuskäytössä 9,00 kp/44:n vakiintunut lempinimi ”Peltiheikki”. Näin oli Peltiheikin tarina Puolustusvoimien sotilasaseena päättynyt kestettyään viitisenkymmentä vuotta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä Jo sarjatuotannon ja siihen tarvittavan konekannan suunnitteluja valmisteluvaiheissa asiakirjoissakin käytettiin termiä ”peltikonepistooli”
32 SUOMEN SOTILAAN ASEET Konepistoolien kaksintaistelu Peltiheikki ja Sudajev
Aikanaan tällä erolla ei ollut merkitystä. n TEKSTI: JAAKKO PUUPERÄ • KUVAT: SUOMEN SOTILAS. Peltiheikki pystyy hyödyntämään myös vanhoja SuoPPS-43 Sudajev Väljyys .................................................7,62x25 Pituus (taittoperä avattuna) ...............825 mm Piipun pituus ......................................254 mm Paino (tyhjänä noin)* ..........................3 000 g Lipas ................................ 830 mm Piipun pituus .................................. Niitä ei tule rinnastaa esimerkiksi eräiden Stenkonepistoolin valmistussarjojen kaltaisiin hätävara-aseisiin, sillä sellaisista ei nyt testattujen aseiden kohdalla ole todellakaan kyse. Toisen maailmansodan ja sotien jälkeisten vuosikymmenten taistelijat eivät juuri käyttäneet suojaliivejä. Aseiden käytettävyydessä ei ollut käytännössä mitään merkittäviä eroja. Ne soveltuivat yhä erittäin hyvin lähitaistelutai omasuoja-aseiksi. Venäläinen 7,62x25 Tokarev sen sijaan läpäisee kevyet liivit, jotka pysäyttävät vielä ysin. Sudajev ja kp/44 osoittautuivat molemmat täysiverisiksi, aika naan myös valmistusmenetelmiltään moderneiksi sotilasaseiksi. 35 patruunaa tanko Tulinopeus (teoreettinen) ........600 laukausta/ minuutissa Toimintaperiaate ...........................Massasulku * valmistajaja valmistussarjakohtaisia pienehköjä eroja painossa Konepistooli M/44 Väljyys ..................................................9x19 Pituus (taittoperä avattuna) ........... Suojaliiveillä varustettua taistelijaa vastaan erityisesti suomalaiskonepistoolin käyttämä 9 mm:n Parabellum-patruuna alkaa olla köykäinen kaliiperi. Näin ei kuitenkaan ole. ”Peepeeässämme” oli itäsaksalaista tekoa neljäkymmenluvulta, lisäksi meillä oli käsittelymallina kevyesti (vanhat deaktivointisäännöt täyttävä) deaktivoitu alkuperäinen neuvostomalli. SUOMEN SOTILAAN ASEET 33 V oisi helposti kuvitella, että Peltiheikiksi haukuttu m/44 konepistooli tai sen esikuva Sudajevin PPS-43 olisivat jotenkin laadultaan kehnompia tai huonompia aseita kuin edeltäjänsä Suomi-konepistooli ja Shpagin. Ehkä ainoa erottava tekijä, joka käänsi käytettävyystestissä vaaka kuppia Peltiheikin puolelle, oli lipaskuilu. Ammuimme aseilla laajat, monipuoliset ja toiminnalliset testiammunnat talvella ja kesällä. Massasulku Suomen Sotilas koeampui sota-aikaisen neuvostokeksinnön ja suomalaisten siitä kehittämän, peltikonepistooliksi tai Peltiheikiksi pilkatun m/44:n. Aseet yllättivät laadullaan ja toimivuudellaan. Koeammuimme kaksi erittäin hyväkuntoista, käytännössä uudenveroista asetta. 250 mm Paino (tyhjänä) ................................2 955 g Lipas ....................36 ja 50 patruunan tanko sekä 40 ja 70 patruunan rumpu Tulinopeus (teoreettinen) ....650 laukausta/ minuutissa Toimintaperiaate ....................... Aikanaan niiden käytettävyyttä ei heikentänyt edes pistoolikaliiperinen heikohko patruuna
Molemmat aseet toimivat läpi testien täysin moitteetta. Yksinkertainen ja helppokäyttöinen asekonstruktio on lähes suora kopio Sudajevista. Oli oikeastaan aika hauskaa huomata, kuinka Sudajev ja KP-44 peilasivat käytännön kannalta lähes yksi yhteen niin vahvuuksissa kuin heikkouksissa, aivan kuten havaitsimme ampuessamme Shpaginilla ja Suomi-konepistoolilla. Peltiheikkimme ampui testietäisyyksillämme (5-25 metriä) pienempää kasaa kuin saksalaisvalmisteinen Sudajev-yksilömme, mutta ero oli käytännössä täysin merkityksetön. Taitava aseenkäsittelijä pystyy ampumaan molemmilla asemalleilla erittäin tarkkoja kertalaukauksia tai lyhyitä purskemaisia sarjoja täysin ongelmitta. SUDA JEV PPS-43 JA M/44 avattuna huoltopurkua varten. Lähes kaikkialla maailmassa vanhat aseet käytetään loppuun juuri toissijaisissa tehtävissä, näin toimitaan muun muassa Yhdysvaltain asevoimissa. Soiva peli Molemmat aseet olivat helppokäyttöisiä ja nopeasti omaksuttavia. 34 SUOMEN SOTILAAN ASEET mi-konepistoolin lippaita, kun Sudajevissa taas ei voida käyttää PPSh:n eli Shpagin-konepistoolin lippaita. Aseet ovat yksinomaan sarjatulitoimisia, mutta kun huomioi niiden käyttötarkoituksen, ei tämä ole välttämättä mikään ongelma. No sitä on turha enää miettiä, koska Peltiheikit on jo hävitetty. Kehumme: + Hyvää hinta-laatusuhdetta + Loistavaa kenttäkelpoisuutta ja helppohuoltoisuutta + Ergonomisuutta ja yksinkertaisuutta Moitimme: Nykykäytössä patruunan heikkoa tehoa, erityisesti KP-44:n 9 mm:n Paran osalta Avoimelta lukolta ampuvan konstruktion asettamia rajoituksia käytettävyydelle, luotettavuudelle (ja tarkkuudelle) Varauksella Sudajevin lipaskuilua. Molempien aseiden selvin heikkous käytettävyydessä on se, että ne ampuvat avoimelta lukolta, joka tekee koneiston alttiiksi likaantumiselle vaikeammissa kenttäoloissa kuten lumessa. M/44 PELTIHEIKKI huoltopurettuna. Jos aseita vertaa nykyaikaisiin konepistooleihin, voidaan todeta, että tietysti MP-5 on parempi kuin miltei 70 vuotta vanha konepistooli, mutta jos käyttäjä on pikakoulutettu reserviläinen ja aseen käyttötarkoituksena olisi vaikkapa olla viestikeskuksen henkilöstön PDW (Personal Defence Weapon, oman toiminnan suoja-ase) -aseena, ajaisi Sudajevin tai KP44 konepistoolin kaltainen ase yhä asiansa jopa paremmin kuin MP-5 tai rynnäkkökivääri. Siis aika velikultia. Huomaa samankaltaisuus rakenteessa. Erot purkamisessa ovat kovin pienet. Peltiheikki 70 patruunan rumpulippaalla on aikamoisen paljon tulivoimaisempi kuin Sudajev tankolippaalla
Luonnollisesti myös kantomatka ja ballistiikka ovat hieman 9x19 mm:n kaliiperia parempia. Luodin kaliiperiksi valikoitui 7,62 mm, mikä johtui mahdollisesti venäläisiä kiehtovasta ajatuksesta käyttää saman kaliiperin luotia niin pistooleissa, konepistooleissa kuin kivääreissäkin. Lähellä, mutta niin kaukana… Aseista puhuttaessa, varsinkin mitä tulee sotilasaseisiin, pitää aina myös huomioida kaliiperi. Ampumamme aseet ovat ulkoisesti ja teknisesti lähes identtisiä, ja ampumatuntumakaan ei paljoa eroa, mutta kaliiperit sen sijaan eroavat. AIKOINAAN kaliiperien erot sotilaskäytössä olivat kohtuullisen vähäisiä, mutta suojavarusteiden kehittyessä erot ovat korostuneet. Tästä syntyi 7,62x25 Tokarev-pistoolipatruuna. Nämä liivit 7,62x25 mm:n kaliiperi vielä läpäisee, mutta pysähtyy sotilaskäytössä oleviin IV-tason liiveihin. SUOMEN SOTILAAN ASEET 35 1920-LUVULLA Neuvostoliitossa alkoi uuden automaattipistoolin kehitystyö, jolla oli tarkoitus korvata vanhentunut Nagant-revolveri. Tokarevin selkeästi suurempi lähtönopeus ja vähäisin osin myös luodin pienempi iskupinta-ala antavat sille paremman läpäisyn. Lähtönopeudet Testeissämme ammuimme kaliipereista suuntaa antavat lähtönopeudet. Vaihtoehtoina tutkittiin muun muassa 7,65 mm:n ja 6,35 mm:n kaliipereja, mutta kehitystyön pohjaksi valittiin saksalaisperäinen 7,63 mm:n Mauser-patruuna. Varsinaiset konepistoolilataukset ovat luonnollisesti oma juttunsa. Äkkiä voisi patruunoitakin katsoessa todeta, että melko lähellä ne toisiaan ovat, kooltaan ja muodoltaan ne eivät paljon toisistaan eroa, mutta toisin on. SUOJALIIVIEN kehittymisen myötä 9x19 mm:n patruuna sotilaskäytössä alkaa olla tiensä päässä, sen pysäyttää jo poliisienkin käytössä olevat III-tason suojaliivit. Tällä oli ilmeisesti tavoitteena saada aikaan tuotannollisia etuja. n Haavakanava on 7,62x25 mm:n Tokarevissa selkeästi suurempi nopeamman luodin takia. 7.62x25 mm Tokarev keskiarvo 540 m/s 9x19 m keskiarvo 345 m/s 7,62x25 vs 9x19 Tokarev-patruunan synty. Huomioitava on, että nämä ovat nykyaikaisten pistoolipatruunoiden lukemat, jotka ovat lähtökohtaisesti hieman korkeampia kuin vastaavat toisen maailmansodan aikaiset patruunat. Suojaamattomaan kohteeseen molemmat ovat luonnollisesti yleensä riittäviä
36 SUOMEN SOTILAAN ASEET ”EMMA” JA LAHTI-SALORANTA PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN T EK S T I: M A R K K U PA LO K A N G A S K U VAT: SU O M EN S OT I L A S
Samaan aikaan myös Neuvostoliitossa suunniteltiin useita erilaisia ratkaisuja oman pikakiväärituotannon aloittamiseksi. SUOMEN SOTILAAN ASEET 37 Talvija jatkosodassa ja vielä pitkään sen jälkeen pikakivääri tai konepistooli oli Suomen armeijan tärkein ryhmäase. Toisessa maailmansodassa samaa 7,62 mm:n laippakantaista kiväärinpatruunaa (7,62x53R tai venäläisittäin 54R) ampuvat suomalaiset ja neuvostoliittolaiset pikakiväärit olivat kesät. Edistyksellisimpänä vaihtoehtona laajaan sarjavalmistukseen hyväksyttiin V. A. V asta itsenäistyneen Suomen oman kansallisen aseteollisuuden syntymisen kenties tärkein hanke 1920-luvulla oli Valtion kivääritehtaan perustaminen Jyväskylään. Aseteknikko Aimo Lahden ja kapteeni Arvo Salorannan yhteisprojektina suunniteltu suomalainen pikakivääri m/26 Lahti-Saloranta oli tuolloin piirustuksien osalta valmis ja sarjatuotantokelpoinen. Degtjarevin suunnittelema pikakivääri. Pikakivääreitä oli yleensä kahta mallia. Tehtaan päätarkoitus oli silloin kotimaisen pikakiväärin tuotantolinjan perustaminen. Kotimainen oli vuosimallia 1926, ja sotasaalisaseena palveli yhtenä toisen maailmansodan parhaana käsiaseena tunnettu neuvostoliittolainen malli 1927, jolla luonnollisesti myös tuolloinen vastustajamme ampui. Onko Emmana tunnettu Degtjarev maineensa väärti ja miksi kuuluisan Aimo Lahden yhdessä Arvo Salorannan kanssa suunnittelema ase ei yltänyt alkuunkaan legendaarisen Lahden Suomikonepistoolin maineeseen
Molemmat Suomen sotilaiden hyväksi havaitsemia. Piippurekyyli oli toimintaperiaatteena valtavirtaa kaikkialla länsimaissa. Niissä tilanteissa punnittiin asemallien edut, haitat, kenttäkelpoisuus ja yleiset ominaisuudet – kummallakin puolella rintamalinjoja. Salorannan osuus itse aseen suunnittelussa jäi kuitenkin melko vähäiseksi ja painottui lähinnä tekniikan teoreettisiin kysymyksiin.. Venäjän armeijalta maahan jääneet ranskalaiset Chauchat-pikakiväärit m/1915 ja Tanskasta hankitut Madsen m/1920 -aseet eivät olleet erityisen kenttäkelpoisia, eivätkä niiden määrät riittäneet täyttämään laskettua tarvetta. Neuvostoliittolaiset asesuunnittelijat ryhtyivät kuitenkin ennakkoluulottomasti tutkimaan kaasutoimisuutta. Sitä valmistettiin 1950-luvulle asti. Lahdella oli jo varsin pitkälle viety suunnitelma edellä mainittujen mallien kaltaiseen rekyylisysteemiin perustuvan aseen tyypiksi. Tanskalainen Madsen oli puutteistaan huolimatta kovin suosittu ase ja vientimenestys. n Degtjarev ja Shpagin. Suomessa Madsenit eivät kelvanneet enää edes talvisotaan vaikka asepula oli kova. Toisen maailmansodan aseiden parhaimmistoa. Suomen Sotilaan tiedon mukaan asemalli oli yhä käytössä ainakin Brasilian poliisivoimilla vielä joitakin vuosia sitten. 38 SUOMEN SOTILAAN ASEET MADSEN-PIKAKIVÄÄRI ei tyydyttänyt suomalaisten vaatimuksia, ja suomalaiset kehittivät oman piippurekyylitoimisen pikakiväärinsä. Kotimainen pikakivääri Keski-Suomen rykmentissä asemestarina palvelleen Aimo Lahden (1896–1970) kyvyt todettiin rykmentin johdossa jo varhain, ja vuonna 1923 joukko-osaston komentajana toiminut everstiluutnantti Heinrichs kehotti Lahtea miettimään kotimaiseen tuotantoon soveltuvan pikakiväärimallin kehittelemistä. KI RS I LA U RI ja talvet vuosia vastakkain. Itseoppineena miehenä hänen kykyihinsä ei kuitenkaan täysin luotettu, joten tekniseksi asiantuntijaksi hankkeeseen määrättiin Tanskassa aseteknisen koulun kurssin vastikään käynyt upseeri Arvo Ensio Saloranta (1895– 1976). Ajankohta oli otollinen, koska lokakuussa 1924 puolustusministeriö asetti toimikunnan valitsemaan armeijalle uutta pikakiväärimallia
Kun konepistoolissa huomattavasti pienemmän ja ruutimäärältään vähäisemmän patruunan rekyylipotkua saatiin hillityksi raskaalla massiivisella lukolla, pikakiväärissä potkua voitiin ottaa vastaan koneiston joustavalla perääntymisliikkeellä. Samaan aikaan idässä Venäjän sotavoimilla ei ensimmäisessä maailmansodassa ollut omaa kevyen konekiväärin mallia, mutta ostamalla ja sotasaaliina tsaarin armeijan joidenkin yk. Talvisotaan mennessä pikakiväärejä oli valmistunut noin 4 600 kappaletta, ja tuotannon päättyessä vuonna 1942 kokonaismäärä oli noussut noin 6 000 pikakivääriin. Kaksi ensimmäistä prototyyppiä valmistui maaliskuussa 1926. Tämä siksi, että voimakkaan kiväärinpatruunan aiheuttama potku olisi sarjatulella ollut ampujalle sietämätön ja ennen pitkää rikkonut aseen rakenteita. Määristä joitakin satoja oli mennyt ennen sotia vientinä ulkomaille. Mutta silti Lahti-Salorannan pieni lipas ja häiriöalttius tekivät siitä huomattavasti huonommin sotilaskäyttöön soveltuvan aseen verrattaessa vastustajan Degtjareviin. Sekä tehtaan rakentamisessa että aseen rakenteessa ilmenneiden monien ongelmien vuoksi ensimmäinen sarja saatiin armeijalle vasta vuonna 1930. 39 SUOMEN SOTILAAN ASEET AMMUIMME ASEILLA MYÖS TALVIOLOISSA. Erityisesti suojeluskuntataustaisilla pikakivääriampujilla oli usein hyvät taidot pitää kenttäkelpoisuudeltaan vanhanaikainen ase toimintakuntoisena. Lahti oli valinnut aseen toimintaperiaatteeksi rekyylirakenteen, jossa piippu, luisti ja lukko muodostivat jousivoimalla kuormitetun, aseen rungon sisällä edestakaisin liikkuvan mekanismin. Lahti-Saloranta toimii pakkasellakin, kun se pidetään kuivana rasvasta ja sitä huolletaan säännöllisesti. Lipastyypiksi suunniteltiin kaareva pellistä muotoiltu 20 patruunan tanko, joka kiinnitettiin aseeseen rungon alapuolelle. Rekyylijärjestelmä oli ensimmäisen maailmansodan pikakivääreille tyypillinen, mutta häiriöille altis ja aiheutti aseen raskaan rakenteen vuoksi sen kokonaispainon nousemisen lähelle yhden miehen kannettavuuden sietorajaa. Eräiden korjausten jälkeen puolustusministeri vahvisti 3.6.1927 aseen Suomen armeijan pikakivääriksi m/26 L/S ja sarjatuotanto käynnistyi samaan aikaan Jyväskylän Tourulaan valmistuneessa Valtion kivääritehtaassa
Salorannan kanssa. Siten myös edellä mainittuja ulkomaisia kevyitä konekiväärejä kuului vahvuuksiin, mutta nopeasti vanhentuvien rakenneratkaisujen sekä patruunoiden ja varaosien puutteen vuoksi niiden käyttöarvo laski jyrkästi. E. V. Suunniteltuaan Suomi-konepistoolin prototyypin hänet komennettiin puolustusministeriön taisteluvälineosastolle kehittämään kotimaista pikakivääriä kapteeni A. Kaksi toisistaan eroavaa kenttäkoemallia – I. Jo tällä välin aseistuksen kehittämisestä vastannut tykistökomitea oli antanut aseja ampumakoulu Vystrelin kokeiluosaston tehtäväksi muuntaa tavallinen Maxim-konekivääri rakenteeltaan kevyeen muotoon. Hän kuoli 19.4.1970. Jatkosodan aikana Lahti paloi loppuun, jolloin hänen tuotteliaisuutensa laski huomattavasti. 40 SUOMEN SOTILAAN ASEET siköiden käyttöön oli kertynyt jonkin verran 7,71 mm:n (.303) Lewisja Hotchkisssekä 8,00 mm:n Chauchat-merkkisiä aseita. Koleshnikovin ja F. Erityisesti isokokoiselle ampujalle, jollaisia raskaalle aseelle pyrittiin valitsemaan, hyvän ampuma-asennon löytäminen on vaikeaa, varsinkin jos päällä on vielä talvivaatetus ja päässä kypärä.. V. N. n Kotimaisen pikakiväärin yksi heikkous oli sen ampumaergonomia. Siellä hän suunnitteli useita erilaisia asetyyppejä, joista useimmat olivat sarjatuliaseita. Kun M. Frunzen vuosina 1924–25 tekemät suuret sotilaalliset uudistukset edellyttivät teknisesti ajanmukaisen aseistuksen saamista pikaisesti käyttöön, käynnistettiin laaja kehittelytyö omaan tuotantoon soveltuvan kevyen konekiväärimallin konstruoimiseksi. VUONNA 1932 puolustusministeriöön perustettiin kevyiden aseiden konstruktöörin virka, johon Lahti nimitettiin toimipaikkanaan Jyväskylässä sijaitseva Valtion kivääritehdas. Varusmiespalveluksen jälkeen hän jäi Puolustusvoimien vakinaiseen palvelukseen asemestariksi Keski-Suomen rykmenttiin Kouvolaan. Aseen sarjatuotanto Aimo Johannes Lahti SYNTYI VIIALASSA 28.4.1896 ja kansakoulun käytyään työskenteli rautateillä asemamiehenä. Bolsevikkien tultua valtaan perustetun puna-armeijan aseistus oli alkuvuosina pääosiltaan keisarinvallan peruja. Näiden tehokasta käyttöä rajoittivat laippakantaisesta venäläisestä 7,62 mm:n kiväärinpatruunasta poikkeavat ranskalaiset (8 mm) ja brittiläiset (7,71 mm) ampumatarviketyypit. AIMO LAHTI toimi vaihtelevalla menestyksellä erilaisissa siviilitehtävissä ja perustamansa metallivalimon johtajana. Tokarevin konstruoimat – valmistuivat, ja viimeksi mainittu hyväksyttiin puna-armeijan sotavarustukseen nimellä Maxim-Tokarev. Kun sodan päättyessä suomalainen sotilasasetuotanto jouduttiin ajamaan alas, Aimo Lahti määrättiin 51-vuotiaana eläkkeelle kenraalimajurin arvoa vastaavan asekonstruktöörin tehtävästä
Aikaansa edellä Degtjarevin pikakiväärimallin mullistavia etuja olivat yksinkertaisuus paitsi rakenteessa, myös tuotannon järjestelyissä ja lisäksi vielä huomattava edullisuus kustannuksissa. Projekti tuli saada mahdollisimman pikaisesti tuotantoasteelle, ja sen vuoksi muut hankkeet, muun muassa vireillä ollut automaattikivääriprojekti, saivat toistaiseksi väistyä kiireellisimpien töiden joukosta. Muutama Arvo Ensio Saloranta SYNTYI RENGOSSA 26.12.1895 ja osallistui vapaussotaan. V. Vaikka puna-armeijan aseistukseen oli näin saatu kevyt konekivääri, sen teknilliset ratkaisut perustuivat kuitenkin vanhan Maximin varsin monimutkaiseen rakenteeseen eivätkä yltäneet ratkaisemaan suunnitteluprojektin varsinaista tavoitetta. Hän toimi sittemmin taisteluvälineosaston päällikkönä puolustusministeriössä 1925– 1927, Valtion kivääritehtaan teknillisenä johtajana 1927–1929 ja Aseseppäkoulun johtajana talvisodan syttymiseen asti. SALORANTA TOIMI sotien aikana useissa taisteluvälineiden hankintoihin ja tuotantoon liittyvissä tehtävissä ja sotien jälkeen Puolustusvoimien Pääesikunnan taisteluvälineosaston päällikkönä 1947–1952 sekä Puolustusvoimien taisteluvälinepäällikkönä 1952–1955. Aseen suunnittelun Degtjarev oli aloittanut omatoimisesti ja ilman tykistöhallinnon tukea jo vuonna 1923. Degtjarevin ehdotus kevyeksi jalkaväkikonekivääriksi. Tässä vaiheessa asiasta kiinnostui myös M. Tällöin tuli kehittelyasetelmaan aivan uudenlainen vaihtoehto: V. Kun raskaan Maximkonekiväärin valmistamiseen tarvittiin PU O LU ST U SV O IM AT n Degtjarevin pikakivääri m/27 on saanut uudet käyttäjät. Kuvan tuliasema taitaa olla laitettu kuvausta varten. Emmaksi Suomessa ristitystä pikakivääristä tuli suosittu ja yleinen asemalli Suomen asevoimissa jo talvisodan aikana. Frunze, joka heti tajusi konstruktion merkityksen. A. Piipun jäähdytys on kyllä taattu, mutta jopa Emman kenttäkelpoisuus saattaa olla kovilla, kun aseen alla oleva hylsynpoistoaukko on suoraan lumista tukipuuta vasten.. Hän tapasi V. A. koekappale valmistettiin Vystrelin ampumaradoilla tehtäviä käyttökokeiluja varten. 41 SUOMEN SOTILAAN ASEET alkoi marraskuussa 1926, ja seuraavan vuoden loppuun mennessä Tulan asetehdas oli valmistanut kaikkiaan 2 450 kevyttä konekivääriä. Hän jäi tästä tehtävästä eläkkeelle kenraalimajurina 1955 ja kuoli 3.4.1976. Viipurin upseerikokelaskurssilta upseeriksi valmistuttuaan hän palveli useissa joukko-osastoissa ja kävi Tanskan armeijan aseteknillisen koulun kurssin vuosina 1920–1924. Degtjarevin henkilökohtaisesti, vakuuttui keksinnön ylivertaisuudesta ja lupasi sen edelleenkehittämiselle kaiken mahdollisen avun. Seuraavan vuoden kesällä puna-armeijan kiväärikomissio pääsi perehtymään asemallisuunnitelmiin, joita se piti omaperäisinä ja rakenteen yksikertaisuuden, keveyden sekä suuren toimintavarmuuden vuoksi ihanteellisina
Tämä outo poseeraus on kovin yleinen sota-ajan SA-kuvissa. Mikä lie syynä. Edellisen sivun talvisen kuvan tavoin, tässäkin pikakivääri lepää maassa etujalat taitettuna, jolloin hylsynpoisto estyy aukon ollessa maata vasten. Alkuperäinen SA-kuvan teksti. SA -K U VA. Kavela 22.8.1941. 42 SUOMEN SOTILAAN ASEET n Sotasaalista käytetään ryssiä vastaan Jalasjärven tiellä
A. Tärkeänä seikkana edellytettiin jokaisen osan vaihtokelpoisuutta. ANSIOISTAAN TUOTTELIAANA suunnittelijana V. Varsinaisen sarjatuotannon oli alun perin määrä alkaa vasta kenttäkokeissa mahdollisesti saatavien muutosesitysten toteuttamisen jälkeen. Erikoisia ja maininnan arvoisia, siihenastisista pikakivääreistä selvästi poikkeavia ominaisuuksia ja ratkaisuja olivat monikäyttöisyys, entistä suurempi lipaskapasiteetti, osien vaihtokelpoisuus, rakenteen yksinkertaisuus, varmatoimisuus sekä helppo ja nopea purkaminen huoltoa varten. Vasilij Aleksejevitsh Degtjarev SYNTYI VUONNA 1880 Tulan kaupungissa aseseppäperheeseen ja oli yksitoistavuotiaasta lähtien töissä Tulan asetehtailla. Ennen mallin lopullista vahvistamista aseita määrättiin vielä Vystrel-koulun upseerikurssin kokeiltaviksi sekä muihin sotakouluihin, jalkaväen ja eräisiin ratsuväen joukko-osastoihin ja sotilaspiireihin. Hänet kutsuttiin sotapalvelukseen vuonna 1901 ja määrättiin Oranienbaumin kiväärijoukkojen upseerikoulun aseverstaalle. Tuotantoon Sarjavalmistuksen käynnistämisvaiheessa tehtyjen laajojen joukko-osastoja ratakokeilujen seurauksena vahvistui edelleenkin tarve saada kaikki tuotettavat aseet osiltaan vaihtokelpoisiksi. Tämä asetettiinkin tavoitteeksi, jonka toteuttamisen takaraja oli tuotantovuoden 1929–1930 alku. V. A. Joulukuussa 1927 aseen koeammuntoihin määrätty komissio esitti mallin hyväksymistä puna-armeijan aseistukseen nimellä DP (Degtjarev Pehotnyj = jalkaväen Degtjarev). Kenttäkokeet olivat vielä osittain kesken, kun asemalli haluttiin jo saada vakiokäyttöön, ja syksyllä 1927 tehtiin ensimmäinen 2 500 aseen sarjatilaus, jonka oli määrä valmistua seuraavan vuoden aikana. Ero vanhaan olikin uskomattoman suuri lähes kaikilla menetelmillä mitaten. G. Vuoden 1927 lopulla Degtjarev-pikakiväärejä valmistettiin sadan kappaleen kenttäkoesarja laajoja joukko-osastokokeiluja varten. Kotiuttamisensa jälkeen hän jäi V. Degtjarev sai sosialistisen työn sankarin arvonimen, ja hänelle myönnettiin neljästi valtionpalkinto. MYÖHEMMIN 1930-luvulla Degtjarev suunnitteli 12,7 mm:n konekiväärin m/DK, konepistoolin m/PPD sekä ilmajäähdytteisen konekiväärin m/DS, joista jokainen päätyi sarjavalmistukseen ja puna-armeijan vakiokäyttöön. Fedorovin avustajaksi erilaisissa automaattiaseprojekteissa. Degtjarev kehitteli 1920-luvulla omatoimisesti puna-armeijan vakioaseistukseen hyväksytyn uudenlaisen DP-pikakiväärin panssariaselajille ja ilmatorjunnalle tarkoitettuine erikoisversioineen. Eräiden toisarvoisten vikojen ja epäkohtien korjaamisen jälkeen niitä jatkettiin marraskuussa ja vielä tammikuussa 1927. Joidenkin lisämuutosten jälkeen tykistökomitea hyväksyi Degtjarevin kevyen jalkaväkikonekiväärin teknilliset vaatimukset 26.3.1927. SUOMEN SOTILAAN ASEET 43 700 työtuntia ja 2 488 työvaihetta ja tavallisen jalkaväenkiväärin m/91 valmistamiseen 42 työtuntia ja 1 446 työvaihetta, niin Degtjarevin pikakiväärin tuotanto voitiin hoitaa 130 työtunnilla ja 486 työvaiheella! Aseen nopea purettavuus oli myös ainutlaatuinen ominaisuus. Degtjarev kuoli vuona 1949 kotimaassaan suuresti arvostettuna asekonstruktöörinä.. Mallikappaleiden valmistuttua ensimmäiset koeammunnat suoritettiin syyskuussa 1926. Osittain siksi, ja toisaalta tuotannon nopeuttamiseksi, ensimmäisen sarjan vaatimuksissa annettiin lupa osien vaihtokelpoisuudesta poikkeamiseen tarvittaessa. Mallikappaleeksi otettiin kenttäkoesarjan ase, vaikka vielä ei ollut tietoa testien myöhemmin aiheuttamista rakennemuutoksista. Lukuisten muiden kunniamerkkien ja mitalien lisäksi hänelle myönnettiin myös teknisten tieteiden tohtorin oppiarvo Neuvostoliitossa
Ainoastaan sotavuosina 1943–44 valmistetuissa aseissa merkki saattaa olla erilainen. DEGTJAREVIN yksinkertaisuudesta kertoo myös se, että aseessa on vain sarjatulitoiminto. Ammuttaessa lippaan jousikuormitteinen sisäkansi pyöri kehyksensä sisällä ja suolsi patruunat syöttöaukon kohdalle ja edelleen lukon kautta patruunapesään. Suomalaisen lempinimensä Emma Degtjarev-pikakivääri sai sen ajan samannimisen iskelmän mukaan, kun aseen ammuttaessa pyörivä lippaan kansi muistutti suuresti gramofonilevyä. n Emman lipas on tulivoimainen ja kestävä mutta hidas täyttää. JATKUU SIVULLE 47 >. Käyttö Suomen rintamilla 1939–45 Tietoja puna-armeijan uudesta pikakiväärimallista tuli Suomen sotilasjohdolle 1930-luvulla sotilasasiamiesten raporttien välityksellä. Koneiston toiminta perustuu patruunan ruutikaasun tuottamaan paineeseen, eli Degtjarev-pikakivääri on toimintaperiaatteeltaan kaasutoiminen sarjatuliase. Degtjarev-pikakiväärit on valmistusmerkinnöistä päätellen tehty Kovrovin asetehtaalla, jonka merkkinä oli luodin ääriviivojen sisällä oleva nuoli. Tällöin auttaa nopea läppäisy lippaan päälle, jollei lipas ole jo ehtinyt tyhjentyä. Se onkin toisaalta ehkä aseen ainoita heikkouksia suomalaiseen verrattuna. Käytössä kuluessaan Emmalla on taipumus jäädä laulamaan, eli sarja jatkuu, vaikka sormi nousee liipaisimelta. 44 SUOMEN SOTILAAN ASEET Degtjarev-pikakiväärille tunnusomaisimpia ulkoisia ominaisuuksia on sen suurehko pyöreä patruunalipas, johon voitiin ladata 47 kiväärinpatruunaa kehämuotoon luotipäät sisäänpäin. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota neljästä pääosasta koostuvaan lukkoon, jossa ei ole juuri mitään rikkoutuvaa kuten jousia. Aseen suunnitteluvaiheissa lippaaseen mahtui alun perin 49 patruunaa, mutta ilmeisesti toimintavarmuussyistä Degtjarev muutti sen jo ennen sarjavalmistuksen alkamista 47 patruunalle. Vaikka Degtjarevin konstruoinnissa painotettiin osien vaihdettavuutta, on juuri peräkappaleille tyypillistä, että ne eivät välttämättä ole aivan identtisiä, mutta yleensä toleranssit ovat sen verran isoja, että peräkappaleetkin saa pienellä väkivallalla vaihdettua keskenään. Kuvassa alinna myös suomalaisvalmisteinen varikkotukki aseeseen. Toisaalta Emmalla on helppo ampua kertalaukauksia tai lyhyitä sarjoja. Suomessa oltiin luonnollisesti erittäin kiinnostuneita saamaan mahdollisimman tarkat tiedot rajanaapurin uudesta jalkaväen Degtjarev-pikakivääri Kaliiperi: 7,62x54 millimetriä Koko pituus: 1 270 millimetriä Piipun pituus: 605 millimetriä Aseen paino: 9,1 kiloa (etutukineen) Patruunalipas: 47 patruunan kiekko Lippaan paino: 1 620 grammaa Tulilajit: sarja Tulinopeus: 500-600 laukausta minuutissa Toimintaperiaate: kaasu DEGTJAREVIN RAKENNE on nerokkaan yksinkertainen
n Lahti-Salorannan 20 patruunan lipas on pieni mutta helpohko täyttää. SUOMEN SOTILAAN ASEET 45 E nsimmäisen maailmansodan aikana syntyi ja yleistyi suurvaltojen armeijoissa uudenlainen jalkaväen asetyyppi, kevyt konekivääri. Asemallien paino etutukineen vaihteli yhdeksän ja kuudentoista kilon välillä, kun sen aikainen venäläinen Maximkonekivääri painoi jalustoineen ja varusteineen yli kuusikymmentä kiloa. Tyypillisimpiä ensimmäisen maailmansodan kevyitä konekiväärejä olivat saksalaisten Maxim-koneistoinen m/08-15, brittien Lewis sekä ranskalaisten m/15 Chauchat. Nimi kevyt konekivääri tuli saksanja englanninkielisistä sanoista Leichtes Maschinengewehr, Light Machine Gun (LMG), mutta vakiintui sittemmin suomen kieleen muodossa pikakivääri ruotsalaisen sanan snabbeldsgevär mukaan. Degtjarev kehitteli lautaslippaansa Lewis-konekiväärin innoittamana. Etenkin hyökkäystilanteissa kevyet konekiväärit osoittautuivat tärkeiksi, koska perinteisiin konekivääreihin nähden huomattavasti helpomman liikuteltavuutensa vuoksi ne saattoivat seurata kärjessä kiväärijalkaväen mukana ja kiväärejä suuremmalla tulivoimallaan tukea tehokkaasti sen etenemistä. Kuvassa Suomessakin vapaussodassa tutuksi tullut brittiläinen Lewis-pikakivääri, joka oli monien kevyiden ryhmäaseiden suunnittelijoiden yksi esikuva ensimmäisen maailmansodan jälkeen. SU O M EN SO TI LA A N A RK IS TO MIKÄ ON PIKAKIVÄÄRI?. MP n Pikakiväärillä tarkoitetaan Suomessa kevyttä kivääripatruunaa ampuvaa lipassyöttöistä sarjatulta ampuvaa “kevyttä konekivääriä”, kun kevyt konekivääri taas on vastaava vyösyöttöinen ase. Näistä kaksi viimeksi mainittua olivat ilmajäähdytteisiä ja lipassyöttöisiä. Se ampui kiväärinpatruunaa sarjatulella vyölaatikosta tai isohkosta lippaasta, mutta oli mahdollisimman kevytrakenteinen ja raskaan jalustan asemesta yleensä vain etutuella varustettu – ja mikä tärkeintä – taistelukentällä yhden sotilaan hallittavissa ja mukana kuljetettavissa
Kuvassa hymyilevä kersantti tuumasi, kova on tämä Emma syömään, mutta hyvin se puree kanssa. 46 SUOMEN SOTILAAN ASEET n Edellisen yön taistelut ovat nielleet Emman levyistä ammukset, ja ne täytetään heti aamutuimaan. Vuosalmen sillanpääasema 24.7.1944. Hän nimittäin lasketteli edellisenä yönä sotasaalispyssyllään etumaastoon sellaisen ryöpyn, että ryssän ryhmän voimin tekemä väkivaltainen tiedusteluyritys päättyikin täyskäännökseen. Alkuperäinen SA-kuvan teksti. SA -K U VA
Lähes neljän tuhannen pikakiväärin lisäys oli todella merkittävä, kun muistetaan, että kotimaisia m/26 L/S -pikakiväärejä oli tuolloin aseistuksessa 4 601 kappaletta. Talvisodassa Degtjarev-pikakiväärin eri versiot tulivat suomalaisille tutuiksi ensimmäisistä sotapäivistä lähtien. SUOMEN SOTILAAN ASEET 47 perusasetyypistä. Sen JATKUU SIVULLE 50 >. esikunta, ev Tiainen ja ev. Pikakiväärit käyttäjiensä vertailussa Suomalainen Lahti-Saloranta-pikakivääri oli hyvin ja laadukkaasti metalliosat koneistamalla valmistettu. Aselevon aikaisessa inventoinnissa 1.10.1944 määräksi saatiin 6 890. Siksi ne jaettiin tärkeimmille ja parhaimmille jalkaväkijoukoille, joiden mukana ne osallistuivat kovimpiin taisteluihin alkuperäisiä haltijoitaan vastaan – Suomen puolesta. Tästä kokonaismäärä ei enää merkittävästi lisääntynyt, koska juuri tuolloin ylimääräiset laitettiin mieluummin asekätköihin kuin kirjanpitoon, ja myöhempi 1950-luvulta alkanut rauhanaikainen koulutuskäyttö kulutti sodankäyneitä aseita nopeasti loppuun ja hylkäysasteelle. Teittinen tarkastavat vallattuja aseita. luutn. Monissa joukoissa ja esikunnassa sen ulkomuotoa ja erikoista rakennetta aluksi ihmeteltiin, mutta hyvin pian alettiin myös arvostaa ja kunnioittaa. Kesän 1944 torjuntavaiheen raskaiden jalkaväkitappioiden mukana aseita menetettiin runsaasti, mutta toisaalta niitä onnistuttiin valtaamaan viholliselta myös jonkin verran lisää. Suomen armeijan Degtjarev-pikakivääreillä on ollut sodissamme poikkeuksellisen kunniakas palvelushistoria takanaan. Loimola 31.12.1939. Jatkosodan alkuvaiheissa sama suuntaus jatkui. Elokuun 1. Degtjarev-jalkaväkipikakiväärejä oli Suomen armeijan kirjanpidossa kaikkiaan 3 383 kappaletta, ja ne oli jaettu Maavoimien tärkeimmille rintamayhtymille sekä näille täydennyksiä tuottaville koulutuskeskuksille. Kerrotaan, että suomalaisen sotilastiedustelun asialla ollut henkilö onnistui melkein ostamaan yhden pikakiväärin, mutta hankinta kariutui jonkin epäonnisen sivuseikan vuoksi. päivänä 1941 n Ryk. Alkuperäinen SA-kuvan teksti. Jokainen niistä oli talvisodassa tai jatkosodassa viholliselta taistelussa vallattu – ainuttakaan ei hankittu Saksasta tai ulkomailta ostamalla. Niinpä 1.6.1944 pidetyn inventoinnin mukaan Maavoimien käytössä oli kaikkiaan 9 048 vakiomallista Degtjarev-pikakivääriä. Suomen armeijassa Degtjarev-pikakiväärit saivat vankkumattoman luottamuksen ja arvostuksen niin sotilasjohdon kuin tavallisten rivitaistelijoidenkin taholta. Neljä kuukautta myöhemmin, 1.12.1941, kokonaislukumäärä oli noussut jo 5 083 aseeseen ja oli edelleenkin nousussa, koska rikkoutuneita sotasaalisaseita korjattiin kaiken aikaa taistelukuntoisiksi ja sitä kautta kirjanpitoon otettaviksi. Degtjarev-pikakiväärejä kertyi taistelukentiltä kaiken aikaa ja niin runsaasti, että kesäkuuhun 1940 mennessä niistä oli huoltamalla ja osia vaihtamalla kunnostettu toimiviksi kaikkiaan 3 420 jalkaväkimallista ja 457 panssarivaunukäyttöön tarkoitettua asetta
Kuulostaa kuin patruunana olisi paljon isompikin paukku kuin pelkkä 7,62x53R.. 48 SUOMEN SOTILAAN ASEET Lahti-Salorannan ääni on komea
Iskupiikki juuttuu helposti etutai taka-asentoon. Tämä voi aiheuttaa laukeamattoman tai syttymisen ennen sulkua.. 49 SUOMEN SOTILAAN ASEET Lahti-Saloranta -pikakivääri Kaliiperi: 7,62x53 millimetriä Koko pituus: 1 180 millimetriä Piipun pituus: 500 millimetriä Aseen paino: 9,4 kiloa (etutukineen) Patruunalipas: 20 patruunan tanko Lippaan paino: 460 grammaa Tulilajit: kerta/sarja Tulinopeus: 250-550 laukausta minuutissa Toimintaperiaate: rekyyli n L-S:n lukko on monimutkainen ja häiriöaltis
Lahti-Saloranta ei ole sitä. Ase osoittautui mainettaankin huonommaksi. Degtjarevissa ei vastaavaa ongelmaa ole. Lisäksi talvisodan syttyessä varastoista saatuja uusiakaan pikakiväärejä ei monissa joukoissa saatu kunnolla toimimaan, koska ne oli käsitelty sitkeällä säilytysrasvalla, jonka poisto-ohjeet oli määrätty salaisiksi, eivätkä siten olleet tarvitsijoiden saatavilla. Molemmat aseet käyttävät samaa patruunaa: 7,62x53 (54)R – laippakantaista kolmelinjaista. Näiden epäkohtien vuoksi ase sai sotilaiden keskuudessa huonohkon maineen. Degtjarev, joka oli kaasutoiminen, koneistoltaan yksinkertainen ja väljä sekä varsinkin sodanaikaisen tuotannon osalta karkeatekoisesti valmistettu, osoittautui kiistattomasti voittajaksi rintamilla vastakkain olevista pikakivääreistä. LAHTI-SALORANTA on hyvin tarkka myös siitä, minkälaista 7,62x53Rpatruunaa sillä ammutaan. Tämän näköinen oli hylsy patruunan sytyttyä L-S 26 -pikakiväärin sulun ollessa vielä auki. Viime kädessähän vika ei ole usein aseissa vaan niiden käyttäjien taidoissa. Ase vaurioitui varikkokorjauskuntoon, ja muun muassa koko aseen piippuun kierteellä kiinnitetty luistirunkokappale jouduttiin vaihtamaan uuteen samoin kuin ulosvetäjä ja ”portsari” sekä tukin sisälle sijoittuva palautinjousi. Vaan kokeiltiin silti ja melkein kohtalokkain seurauksin. Vaarallinen… käyttäjälleen jotka todettiin selvästi kenttäkelpoisemmiksi ja yli kaksi kertaa suuremman lippaan vuoksi myös huomattavasti tulivoimaisemmiksi. Onneksi selvisimme LahtiSalorannan räjähdysonnettomuudesta ilman henkilövahinkoja ja vihollisena oli vain pahvitaulu, sillä aseen täydellinen jumitus olisi taistelutilanteessa koitunut ampujalle kohtalokkaaksi. Suojaamaton kaasumännän pää voi myös silpoa huolimattoman aseen huoltajan sormet, josta siitäkin on toimituksella omakätistä kokemusta. Kovat pakkaset vielä lisäsivät vääränlaisten voiteluaineiden haittoja tiiviissä rekyylikoneistossa. Turha kai tätä oli edes kokeilla. On silti syytä muistaa, ettei Degtjarevkaan ole nykyaikaisten käsittelyturvallisuusvaatimusten mukainen ase. Rintamajoukoissa niiden tilalle otettiin mieluummin viholliselta vallattuja Emmoja, DEGTJAREV osoittautui kiistattomasti voittajaksi myös ampumatesteissämme. Se oli rakenteensa ja toimintamekanisminsa ennakkoluulottomien ratkaisujen vuoksi aikansa loistavimpia keksintöjä ja lunasti paikkansa eräänä toisen maailmansodan asehistorian parhaista taisteluvälineistä.. J.P. 50 SUOMEN SOTILAAN ASEET heikkouksiksi osoittautuivat kuitenkin jo varsin pian patruunamäärältään liian pieni lipas sekä rekyylikoneiston häiriöalttius, etenkin jos likaa tai hiekkaa pääsi taistelukentällä koneistoihin. Onhan Lahti-Salorannan mainekin se, mikä se on, ja Degtjarev taas tunnetaan yhtenä toisen maailmansodan parhaista jalkaväkiaseista. Asetta on vaikea saada epäkuntoon tai edes aiheuttaa tilapäistä häiriötä, mutta vahingonlaukaus tai -sarja aseesta lähtee helposti. Siis summa summarum, Degtjarev on yksinkertainen ja luotettava ase, jonka käyttö on nopea kouluttaa
Keltainen leima luodinkärjessä kertoo, että kyseessä on tavallinen lyijytäytteinen luoti. Yleensä tosin tahtoi olla niin, että venäläisiin aseisiin sopivat kaikki suomalaiset patruunat, mutta venäläiset patruunat eivät välttämättä aina toimineet kaikissa suomalaisaseissa. SUOMEN SOTILAAN ASEET 51 MOLEMMAT ASEET käyttävät samaa venäläistä kolmen linjan kiväärinpatruunaa. 7,62x54R RANSKALAINEN CHAUCHAT-PIKAKIVÄÄRI ei pelkästään näyttänyt kehnolta vaan myös oli sitä. Vuonna 1951 Degtjarev-jalkaväkipikakiväärien kokonaismäärä oli 7 069. Ratkaisuun vaikuttivat L/S-pikakivää. Polkupyörätehtailijan massatuote Ranskan asevoimille palveli vielä jatkosodassa suomalaisten kenttätykistöjoukkojen tuliasema-lähipuolustusaseena. Tämä yksinkertaisti ampumatarvikehuoltoa myös yli linjojen. 7,62x53R (54R) oli viime sodissa venäläisten ja suomalaisten kiväärien, konekiväärien ja pikakiväärien patruuna. Patruuna kuvassa luonnollisen kokoisena. Sodanjälkeiset vuodet valvontakomission varastoitavaksi määräämä ja sittemmin rauhansopimuksen ylimääräiseksi määrittämä aseistus oli vailla käyttöä ja kunnossapitoa suurissa keskusvarikoissa. Venäläisittäin sen hylsy on 54 mm ja suomalaisittain 53 mm. KUVAN PATRUUNA on sota-aikainen neuvostoliittolainen 7,62x54R vuodelta 1938. Sotienjälkeinen käyttö Suomessa Valvontakomission poistuttua maasta Puolustusvoimien kirjanpidossa oli vuonna 1948 jäljellä 7 061 Degtjarev-jalkaväkipikakivääriä. Se riitti hyvin varustamissuunnitelmien kannalta – varsinkin, kun Pääesikunnan jalkaväkiosasto oli jo lokakuussa 1948 arvioinut mallin täyttävän vielä jossakin määrin tehtävänsä jalkaväkipikakiväärinä ja ehdotti samalla L/S-pikakiväärit jaettaviksi toissijaisina muun muassa tykistön ja pioneerien käyttöön. Vasta 1950-luvun alussa suomalaiset uskaltautuivat purkamaan varastoja ja ottamaan niistä materiaalia Puolustusvoimien käyttöön. Tästä saimme kokemuksia myös koeammunnoissamme, kun tshekkiläinen patruuna syttyi L-S:n sulun ollessa auki
52 SUOMEN SOTILAAN ASEET
Myös muita varaosia, kuten puuperiä, jousia ja salpoja on valmistettu varikoissa tarpeen mukaan. Kuvassa alla sama aseistus ja saman koulun oppilaita 1960-luvulta. Ongelma oli koettu jo jatkosodan aikana, jolloin Valtion kivääritehtaalla valmistettiin merkittäviä määriä uusia Degtjarevin lippaita. Pitkäaikaisen käytön myötä kaikkein suurimman ongelmaryhmän muodostivat patruunalippaat, joissa kulumat ja kolhut aiheuttivat vuosien mittaan yhä enemmän häiriöitä. n Degtjarevin pikäkiväärit palvelivat Suomessa ja monissa itäblokin maissa ainakin toisen linjan jalkaväkiaseistuksena tai esimerkiksi tykistön lähipuolustusaseina ja reservin varausaseistuksena aina kylmän sodan loppuun asti. SUOMEN SOTILAAN ASEET 53 reistä sodissa saadut huonot kokemukset sekä niiden kokonaismäärä, joka oli tuolloin enää 3 377 asetta. Tuolloin kuvan aseistus oli parasta, mitä maassa oli laajasti joukoille jakaa. Rynnäkkökivääri ei ole vielä saavuttanut näitä upseerinalkuja. Suomessa monelle reserviläiselle olisi jaettu pillin viheltäessä vielä 1990-luvulle asti myös kuvan pulttilukkoisia sota-aikaisia ja sitä vanhempia kivääreitä sekä Suomi-konepistooleita. n Kuva yllä on vuodelta 1954 RUK:n kurssilta 83. Lahti-Saloranta oli kallis valmistaa ja herkkä häiriöille.. RU K RU K n Näyttää simppeliltä mutta ei ole sitä. Vasta sodan ajan määrävahvuuksien huomattavien supistamisten myötä 1990-luvun lopulla oli varaa purkaa viimeisetkin Degtjarev-pikakiväärierät sotilaspiirien varastoista Vammalan asevarikkoon, jossa niiden käytöstä poistaminen ja jälkikäsittely jatkui vielä 2000-luvun alkuvuosien ajan. Suomalaisissa jalkaväkijoukoissa Degtjarev-pikakivääri säilytti vahvan asemansa ryhmäaseena aina 1970-luvulle asti, jolloin uusi kotimainen kevyt konekivääri m/62 korvasi sen asteittain varusmieskoulutuksessa ja pitemmällä viiveellä myös reserviaseistuksessa. Kymmenet varusmiesikäluokat ovat siten saaneet käyttökoulutuksen 7,62 PK 27 D:lle. Rauhanaikaista koulutuskäyttöä varten Degtjarev-pikakivääreitä varten valmistettiin varikkotyönä paukkupatruunapiippuja muunnoskorjauksena loppuun ammutuista ”kovista” piipuista
Miten ase kehitettiin, miten sitä käytettiin ja minkälainen se on ampua. Suomen Sotilas esittelee legendaarisen saksalaisen konekiväärin MG 42:n. n TEKSTI: KARI KUUSELA • KUVAT: KARI KUUSELA & SUOMEN SOTILAS. Yli 75-vuotiasta asetta pidetään edelleen aikansa parhaana konekiväärinä. Me ammumme ja kerromme, sinä luet, nautit ja uskot. 54 SUOMEN SOTILAAN ASEET Miten tehdään maailman paras konekivääri
55 SUOMEN SOTILAAN ASEET
Se oli tuolloin maailman uudenaikaisin ase. Saksassa ryhdyttiinkin asevoimien jatkuvasti kasvaessa suunnittelemaan sille seuraajaa. Näin saatiin konekivääriksi poikkeuksellisen toimiva ratkaisu ja massatuotantoon hyvin sopiva ase. Käyttäjänkin kannalta aseet olivat hyvin samanoloisia, vaikka ne teknisesti erosivat toisistaan. Lopputuloksena oli aikaisemmasta poikkeava levyrunkoinen rekyylitoiminen ase, jossa käytettiin Mauserilla jo olemassa olevaa rullasulkua. Sillä ei itse asiassa ollut mitään aikaisempaa kokemusta aseista, mutta se oli erinomaisesti perehtynyt teräslevyn puristamiseen ja levystä tehtyjen esineiden massatuotantoon. Yksittäislaukauksien mahdollisuus on poistettu, ja ase ampuu pelkästään sarjatulta. MG 34 oli ilmajäähdytteinen, siinä oli nopeasti vaihdettava piippu, se sopi sekä kevyen että raskaan konekiväärin rooliin ja voitiin nopeasti muuttaa lisävarusteilla jopa ilmatorjuntaan sopivaksi. 56 SUOMEN SOTILAAN ASEET S aksassa 1930-luvulla kehitetty MG 34 avasi uuden, modernin suunnan jalkaväkiryhmän tukiaseissa. Häntä voinee pitää ehkä kaikkien aikojen menestyksellisimmän ja pisimpään käytössä olleen kevyen konekiväärin isänä. Prässättyjen peltiosien käyttö aseen rungossa oli viety tuon ajan tason mukaan äärimmilleen. Jalkaväkiryhmän käytännön toiminnan kannalta ei asetyypillä ollut merkitystä. Lisäpainetta konekiväärien tuotannon kasvattamiseen teki idän sotaretken 1941–42 kokemuksien perusteella tehty päätös lisätä jalkaväkiryhmään toinen konekivääri. MG 34:n rakenne perustui koneistamalla tehtyihin osiin, joten sen tuotanto oli kallista ja paljon työtä vaativaa. Poikkeuksellisen korMaschinengewehr 42 n MG 42:n pieni rumpulipas avattuna täyttämistä varten.. Tarvittiin siis uusi konekivääri, ja saksalaiset ratkaisivat ongelman tekemällä siitä maailman parhaan. Myöskään sen tarkat sovitukset ja ahtaat toleranssit eivät käytössä osoittautuneet onnistuneeksi ratkaisuksi sodan vaihtelevissa olosuhteissa. Uusi konekivääri sopi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kaikkiin edeltäjänsä käyttötarkoituksiin, ja siihen sopivat lähes kaikki samat olennaiset lisävarusteetkin. Tehtaan johtava suunnittelija, diplomi-insinööri Werner Gruner kävi ensin armeijan konekiväärikurssin ja keräsi käyttökokemuksia MG 34:stä tavallisilta sotilailta ennen suunnittelun aloittamista. Grossfussin malli osoittautui vertailussa lupaavimmaksi, vaikka kyseessä ei ollut perinteinen saksalainen asetehdas. Peltifirma suunnittelee Kehittämistyö annettiin kilpailunluontoisesti kolmelle yhtiölle: Metallund Lackierwarenfabrik Johannes Grossfuss AG, Rheinmetall-Borsig ja Stübgen. Kätevä väline käyttäjälleen MG 42 poikkeaa käytöltään muutamissa olennaisissa kohdissa edeltäjästään. Kun vielä aseiden patruuna ja metallivyö olivat täsmälleen samat, oli MG 34:n ja MG 42:n rinnakkaiskäyttö samassa joukossa mahdollista. Uusi MG 42 (Maschinengewehr 42) oli paras jo syntyessään, ja sitä sen seuraajat alenevassa polvessa ovat vielä tänäkin päivänä. Työtuntien määrä putosi MG 34:n valmistamiseen verrattuna puoleen ja hintakin neljänneksen
57 SUOMEN SOTILAAN ASEET BI LD A RC H IV PR EU SS IS C H ER KU LT U RB ES IT Z – BP K
Teoreettinen tulinopeus on todellakin teoreettinen, aseen rakenne ei jäähdytyksen osalta ollut sille suunniteltu. Toisaalta korkea tulinopeus mahdollistaa lyhytaikaisessakin tulituksessa tulelle suuren tiheyden eli paremman todennäköisyyden osua tarkoitettuun maaliin. 58 SUOMEN SOTILAAN ASEET kea teoreettinen tulinopeus, 1 200 laukausta minuutissa, tekee ampumisen hieman hankalaksi. BI LD A RC H IV PR EU SS IS C H ER KU LT U RB ES IT Z – BP K. Sarjasta tulee kokemattomalla ampujalla helposti tarpeettoman pitkä, mikä haaskaa patruunoita ja kuumentaa piippua, joka on muutenkin MG 34:n piippua kevyempi. Myös vioittuneen lukon vaihto käy nopeasti kääntämällä perää hieman ja vetämällä se palautinjousen kanssa taakse ja ulos, minkä jälkeen lukko tulee perässä virityskahvasta vetämällä ja uusi toimiva saadaan perästä sisään tilalle. n Saksalainen sotilas täyttämässä piippua jossain itärintamalla tammikuussa 1944. Toinen taistelija tukee jalustaa painamalla etujalkoja voimakkaasti maata vasten. Kuvassa oikealla tähtäin käytössämme radalla. Tähtäin mahdollisti erittäin tarkan ammunnan ja lisäksi myös mahdollisuuden ampua epäsuoraa tulta jopa kolmeen kilometriin saakka. Useiden osakokonaisuuksien, kuten syöttökoneiston sisältävän laatikon kannen, kahvan ja laukaisukoneiston muodostaman kokonaisuuden, vaihto käy n MG 42:n raskaaseen jalustaan kiinnitettävä optinen tähtäin ja sen kuljetuslaatikko. Ampujalla oli saksalaisessa organisaatiossa tätä varten varustelaukussaan jopa ”pannulappu”, jotta hän ei polta kättään, ja muulla ryhmällä oli omissa peltikoteloissaan useita varapiippuja mukanaan. Varalukko kuului aikanaan ampujan varustelaukun sisältöön parin työkalun ja ilmatorjuntatähtäimen ohella. Piipun nopeaa lämpenemistä kompensoi tavattoman helpoksi tehty piipun vaihto; kokenut ampuja vaihtaa sen uuteen kylmään piippuun neljällä käsiotteella muutamassa sekunnissa. MG 42:n raskas jalusta on maalattu talven varalta valkoiseksi
SUOMEN SOTILAAN ASEET 59
Niitä ei Wehrmachtin tai Waffen-SS:n ampujalla kuitenkaan ollut mukanaan. Kouluttajina toimivat usein kokeneet rintamapalveluksesta vapautetut sotilaat. MG 42 ei soveltunut saksalaisten panssarivaunujen torniaseeksi piipunvaihtomenetelmänsä takia: aseelle ei voinut tehdä järkevää kiinnitystä palokalottiin. MG 42:n 1 500 kappaleen esisarja saatiin kenttäkokeisiin vuonna 1941. Myös ajoneuvoon sijoitettavien aseiden kiinnityksissä oli eroja, eivätkä ne olleet vaihtokelpoisia. Ulkonaisesti tuki ja lavetti olivat samanoloiset kuin MG 34:llä, mutta ne eivät olleet samat. Sama ase kävi sellaisenaan molempiin käyttötarkoituksiin. Edeltäjäänsä verrattuna MG 42 ei ollut yhtä arka likaantumiselle tai lämpötilan putoamiselle pakkasen puolelle. Vaikka noin 11 kiloa painavaa asetta oli yhdenkin miehen täysin mahdollista käyttää esimerkiksi edettäessä ja rumpulippaalla varustettuna, oli sen tehokas käyttö kahden miehen tehtävä: ampuja valikoi maaleja ja ampui, lataaja huolehti patruunavöistä, niiden syöttämisestä sekä piipun vaihdosta. BI LD A RC H IV PR EU SS IS C H ER KU LT U RB ES IT Z – BP K. MG 42:ta käytettiin kevyenä versiona etutuella ja raskaana versiona kolmijalkaisella putkilavetilla. 60 SUOMEN SOTILAAN ASEET myös nopeasti ilman minkäänlaisia erikoistyökaluja. Kansanarmeija muodostettiin niin nuorista pojista kuin vanhemmista miehistä. Käyttäjän kannalta näillä eroilla ei ollut merkitystä. Kumpaankin konekiväärin oli olemassa kameran jalustaa muistuttava teleskooppijaloilla varustettu ilmatorjuntajalusta, jotka eri asetyypeillä erosivat hieman toisistaan. Se olikin monin tavoin luotettavampi kumpn Jossakin Itä-Preussissa käynnissä Volkssturmin koulutustilaisuus. Panssarivaunuissa MG 34 säilyttikin asemansa sodan loppuun asti. Saksalaisessa jalkaväkiryhmässä elämän keskipiste oli konekivääri, jokainen ryhmän jäsen kantoi jotakin siihen liittyvää, jollei muuta niin 300 patruunan patruunalaatikoita MG 42:n ahnaaseen kitaan
ALLA WAFFEN SS:N SOTILAS itärintamalla tammikuussa 1944. Ammuntaa helpottaa jalustan tukeminen. Jalustan etujalkojen päälle painoksi on laitettu vyölaatikko.. Hänellä on aseena MG 42 raskaalla jalustalla ja optisella tähtäimellä varustettuna. 61 SUOMEN SOTILAAN ASEET KONEKIVÄÄRIÄ VARTEN oli myös kehitetty kevyt kolmijalkainen ilmatorjunta-lavetti ja aseeseen vaihdettava ilmatorjuntatähtäin (katso kuva sivulla 65). Jalusta mahdollisti joustavan pystyasennon ja mahdollisuuden nopeasti seurata ilmamaalia
62 SUOMEN SOTILAAN ASEET BI LD A RC H IV PR EU SS IS C H ER KU LT U RB ES IT Z – BP K
Kokonaistuotanto sodan aikana nousi yli 400 000 aseeseen, mikä on samaa luokkaa kuin MG 34:n kokonaistuotanto. Aseen lyhyistä sarjoista ei yksittäisiä laukauksia ihmiskorva erottanut, ja sarjan repivä ääni synnytti niin itäkuin länsirintamallakin legendan: ase pysäytti niin britin, amerikkalaisen kuin puna-armeijankin sotilaan etenemisen. Kumpaakin konekivääriä tehtiin sodan loppuun asti, jolloin yli puolet saksalaisten konekivääreistä oli MG 42:ta. Tuotantoon vuonna 1942 MG 42:n 1 500 kappaleen esisarja saatiin kenttäkokeisiin vuonna 1941, ja sen tuotanto alkoi seuraavana vuonna aluksi Grossfussin, Mauserin ja Gustloff-Werkenin tehtailla, mutta myöhemmin valmistajiksi tuli muitakin tehtaita sekä runsaasti alihankkijoita, jotka tekivät siihen osia. Käytetyt raaka-aineet olivat myös erilaisia ja usein heikompilaatuisia kuin perinteisessä aseteollisuudessa. SUOMEN SOTILAAN ASEET 63 pani etulinjan miehelle, erittäin kätevä ja vastapuolelle pelottava väline osaavissa käsissä. Valtaosa alihankkijoista tuli muualta kuin perinteisen aseteollisuuden piiristä, joten uuden konekiväärin tuotanto ei juurikaan häirinnyt sitä. Kokonaistuotanto sodan aikana nousi yli 400 000 aseeseen.. MG 42 AMPUI 50 patruunan vöistä , joita peltisessä patruunalaatikossa oli kuusi, eli laatikossa oli yhteensä 300 patruunaa. Liikkeellä oltaessa MG 42 -ampuja piti aseessa vyörumpua, jossa oli yksi 50 patruunan vyö. Kahdelle patruunarummulle oli saksalaisella perusteellisuudella tehty kantoteline
Bundeswehrin tulevaisuuden konekivääri tulee olemaan Heckler-Kochin HK121, mutta MG3:n modernisointi auttaa siihen asti, kunnes uutta konekivääriä on käytössä tarpeeksi. Sveitsin MG 51, Itävallan SIG MG 710-3 ja Espanjan Ameli ovat myös lainanneet yksityiskohtia MG 42:sta. Aseen tulinopeus on kuitenkin jonkin verran MG 42:ta pienempi, ja jos sen laittaa rinnakkain aidon MG 42:n kanssa, huomaa tuotantotekniikassa ja yksityiskohdissa runsaasti pieniä eroja. Natoon kuuluvien maiden asevoimien kaliiperien ja patruunoiden yhdenmukaistaminen muutti kaliiperin 7,62 mm:ksi, ja piippua, syöttökoneistoa sekä lukkoa muuttamalla aseesta syntyi MG1A3. Saksassa ollaan suunnittelemassa MG3:n modernisointia siten, että siihen lisättäisiin Picatinny-kiskoja varusteiden, kuten optiikan, kiinnittämiseksi, asennettaisiin kantokahva, joka toimii myös etutukena sekä parannettu sädettävä perä. Tulinopeus laski 850 laukaukseen minuutissa, ja aseella pystyy ampumaan myös yksittäislaukauksia. Tämä puolestaan johti nykyisin saksalaisten ja monen muun maan armeijan käytössä olevaan MG3:een, joka tuli Suomeenkin Leopard-panssarivaunujen mukana. Se eroaa alkuperäisestä MG 42:sta muun muassa raskaamman lukkonsa, pienemmän tulinopeutensa ja erilaisten tähtäimien osalta. Jugoslaviassa jatkettiin myös monien varusteiden tuotantoa saksalaisen esikuvan mukaan, muun muassa raskas lavetti, rumpulipas ja patruunalaatikko ovat lähes samat. MG3 on laajassa käytössä usean maan asevoimilla. Aseen perä ja kahvalevyt ovat muovia, ja kokonaisvaikutelma on ikään kuin modernisoitu MG 42. Uuden version nimi on MG3KWS, jonka kirjaimet tulevat sanasta Kampfwertsteigerung, taisteluarvon nostaminen. Itävallan MG 74 Uudestaan syntyneen Itävallan asevoimat käytti ensin amerikkalaisia konekivääreitä mutta siirtyi 1950-luvun lopulla MG 42:een, jonka piippu sekä syöttökoneiston ja lukon osia oli vaihdettu 7,62 mm:n Nato-patruunalle sopivaksi. Italian MG 42/59 Berettan valmistama MG 42 -johdannainen, jonka syntyä on selitetty edellä. 64 SUOMEN SOTILAAN ASEET M G 42:n käyttö ei loppunut toisen maailmansodan päättymiseen, vaan monet uudestaan syntyneet asevoimat ottivat sen sellaisenaan käyttöönsä. Aseita ja niiden varusteita onkin väärennetty saksalaisiksi paremman hinnan toivossa. Kun Länsi-Saksan Bundeswehr syntyi 1950-luvun puolivälissä, olivat sen ensimmäiset konekiväärit amerikkalaisia, mutta vuosikymmenen lopulla käyttöön tuli MG 42/59, joka oli käytännössä vanha tuttu MG 42, tässä vaiheessa vielä alkuperäisellä 7,92 mm:n patruunalla. Tarve saada oma ase tuotantoon johti Steyr-Mannlicherin ja Berettan yhteistyönä suunnittelemaan aseeseen, jonka itävaltalaiset nimesivät MG 74:ksi. Näin esimerkiksi amerikkalainen M60 on sille sukua syöttökoneistonsa osalta, FN MAG taas laukaisukoneistonsa osalta. Aseen taustalla on jugoslaavien toisen maailmansodan lopulla saamat sotasaalisaseet, jotka kopioitiin omaan tuotantoon 1950-luvulla. Jugoslavian M53 Zavodi Crvena Zastavan kopioima M53 on hyvin uskollinen esikuvalleen MG 42:lle aina alkuperäistä kaliiperia myöten. Elämä jatkuu sodan jälkeen n TEKSTI: KARI KUUSELA. M53 otti osaa Jugoslavian hajoamissotiin 1990-luvulla ja tulvi sen jälkeen varusteineen keräilymarkkinoille erittäin edullisesti verrattuna aitoon MG 42:een. MG3 on ulkoisesti edelleen suuresti MG 42:n näköinen, mutta vaihtokelpoisia osia on vähän. Aseen esikuvana oli Bundeswehrin MG 42/59, ja siitä tuli Itävallan asevoimien vakiokonekivääri. Tästä huolimatta monet osat ovat vaihtokelpoisia. Ase nimettiin myöhemmin uudestaan MG1:ksi. Aseesta syntyi monessa maassa myös jatkokehitelmiä, ja sen yksityiskohtia tai osakokonaisuuksia kopioitiin useisiin uusiin konekivääreihin
Paketti sisälsi kaiken tarvittavan ns. MG 42 purettuna. MG 42 ampuu avoimelta lukolta, eli liipaisinta painettaessa virityskammesta aikaisemmin taakse vedetty lukko liikkuu eteen ja vie vyöstä patruunan patruunapesään.. Vastaavanlainen kuului MG 42:een, oheiseen erona lähinnä erilainen lukko ja ilmatorjuntatähtäin. SUOMEN SOTILAAN ASEET 65 n Kuvassa MG 34:n mukana kulkenut pieni, mutta kattava huoltopaketti. kenttähuollon tekemiseen, kuten aseen huoltopurkua, lukon vaihtoa ja ilmatorjuntatähtäimen kiinnittämistä varten
Rullat vetävät lukon kiinni piipun päähän ja lukitsevat sen siksi aikaa, kun patruuna syttyy. Jäykkä yhteys lukon ja piipun välillä syntyy rullasululla, jossa lukon etupäässä oleva ja iskurin sisältämä kiilamainen osa eteenpäin liikkuessaan pakottaa lukon pään sivuilla olevat kaksi rullaa piipun takapään paksunnoksessa oleviin kaareviin uriin. 66 SUOMEN SOTILAAN ASEET Rullasulku ja avoin lukko Ase viritetään sen oikealla puolella olevasta viritinkahvasta, jolla lukko vedetään taka-asentoon. Kahva on syytä työntää virittämisen jälkeen etuasentoonsa, koska aseen lauetessa lukko lyö sen eteen. MG 42 ampuu avoimelta lukolta, eli liipaisinta painettaessa virityskammesta aikaisemmin taakse vedetty lukko liikkuu eteen ja vie vyöstä patruunan patruunapesään. Aseeseen sai laadukkaan suojuksen, jota käytettiin pääsääntöisesti ajoneuvoihin asennetuissa konekivääreissä.. Varmistin on kahvan yhteydessä oleva puolelta toiselle painettava nasta. Lukon ja piipun yhteyden synnyttyä iskuri lyö nalliin, ruuti syttyy, luoti lähtee ja hylsy pakottaa lukon pään keskellä olevan kiilamaisen osan taaksepäin, mikä vapauttaa rullat, ja yhten Saksalaiseen tapaan kuuluu, että varusteita piisaa. Vyö laitetaan syöttäjään joko avaamalla laatikon kansi tai pujottamalla se vyön aloituspalan kanssa syöttöaukosta aseen vasemmalta puolelta
Kannen ja syöttösillan saa pois kääntämällä niiden saranatapin sopivaan asentoon ja vetämällä sen pois. Piippu on nyt vedettävissä nopealla tempaisulla taakse ja uusi työnnettävissä tilalle. BI LD A RC H IV PR EU SS IS C H ER KU LT U RB ES IT Z – BP K. Konekiväärin luotettavan toiminnan kannalta lataajan toiminta on tärkeää, sillä vyötä tulisi pyrkiä syöttämään aseeseen mahdollisuuksien mukaan suoraan varoen jyrkkiä mutkia. Lukon vaihto käy niin, että laatikon takaosassa sen alla olevaa salpaa painetaan ja perää yhdessä bufferin kokonaisuuden kanssa käännetään kellotaulun suuntaan 45 % ja vedetään pois. n Ase jalustalla kolmen taistelijan miehittämänä. Laatikon kansi kääntyy ylös ja paljastaa näkymät laatikon sisään, kun painaa laatikon takaosassa oleva salpaa eteen. Kun uusi lukko laitetaan paikalleen, on syytä katsoa, että sen sivuissa olevat rullat sattuvat laatikon vastaaviin uriin ja syöttökoneistoa käyttävään vipuun osuvaksi tarkoitettu tappi on ylöspäin. Kiskoa taas liikuttaa lukon päällä oleva ja urassa liikkuva tappi. SUOMEN SOTILAAN ASEET 67 ys piipun ja lukon välillä loppuu. Lukon liikettä auttaa alkuvaiheessa kaasun paineen hieman taaksepäin työntämä piippu. Lukon etupäässä oleva ulosvetäjän kynsi vetää hylsyn taaksepäin, ja hylsy poistuu aseen alla olevasta aukosta suoraan alas. Uutta patruunaa syöttää ja vyötä siirtää laatikon kannessa oleva vipumekanismi, joka saa liikevoimansa laatikon kannessa olevan aaltomaisen kiskon liikuttelemana. Jos palautinjousi ei tule jo bufferin mukana pois, tulee se viimeistään, kun lukko kiskaistaan terävällä vedolla viritinkahvasta taakse ja ulos laatikosta. Piippu ja lukko vaihtoon Kun patruunat loppuvat tai liipaisin vapautetaan, jää lukko eteen ja patruunapesä on tyhjä. Lukko jatkaa liikettä taaksepäin palautinjousta vastaan, kunnes se osuu bufferiin, jäykkään jouseen, joka yhdessä palautinjousen voiman kanssa työntää lukkoa taas eteenpäin, lukko ottaa vyöstä uuden patruunan mukaansa, ja tuli jatkuu niin kauan kuin liipaisinta painetaan tai patruunat loppuvat vyöstä. Koska lukko ollessaan edessä on yhteydessä piippuun, on se vedettävä taakse, jos haluaa vaihtaa piipun. Lukon on syytä tässä vaiheessa olla etuasennossa ja palautinjousen jännittämätön. Tämä tapahtuu työntämällä aseen oikealla puolella vaipan takaosassa oleva vipu eteen ja hieman oikealle, jolloin siihen kiinnitetty vipu tuo piipun peräosan hyvin esille. Kun vielä tarkistaa, että piipun päässä rullille tarkoitetut urat ovat sivussa, voi salvan lyödä kiinni, ja ase on taas toimintakunnossa. Tämän pidemmälle ei käyttäjän odoteta asetta purkavan
68 SUOMEN SOTILAAN ASEET
TARVITTAVISSA TYÖVAIHEISSA ja miestyötunneissa oli selkeä ero, mitä vielä korosti MG 34:n tuotannossa tarvittavan työvoiman korkeampi ammattitaito ja työhön sitoutuvien koneiden laatu. Rakenteella päästiin siihen, että varsinaisen aseteollisuuden ulkopuolelta voitiin tuotannossa alihankkijoina käyttää uusia, useimmiten pienempiä tehtaita. Tarvittavan teräksen määrän suuruus verrattuna lopullisen tuotteen painoon selittyy sillä, että valmistuksessa vain osa MG 34 MG 42 vastaan n TEKSTI: KARI KUUSELA • KUVAT: KARI KUUSELA & SUOMEN SOTILAS. KOSKA MG 42 tuli suuressa määrin MG 34:n tilalle tuotannossa ja saksalaisen jalkaväen käytössä, niin on aiheellista verrata näitä keskenään. Piippu, lukko ja muita pienempiä osia oli tehtävä perinteisesti, mutta muun muassa aseen runko koostui hitsaamalla toisiinsa liitetyistä peltiosista. SUOMEN SOTILAAN ASEET 69 M G 42:n rakenne perustui suuressa määrin teräspellistä puristettuihin osiin, ja vain aivan olennaisimmat osat olivat massiivisista teräskappaleista koneistettuja. Myös tuotanto nopeutui aivan olennaisesti tuotantotavan vaihtuessa. Teknisissä tiedoissa ei ole ratkaisevia eroja muualla kuin teoreettisessa tulinopeudessa ja sen kautta yksittäisen piipun kestossa (ks. Tämä suuntaus ei ollut pelkästään Saksassa, vaan muissakin sotaa käyvissä maissa aseita yksinkertaistettiin samalla tavalla. Jopa Suomessa päästiin tähän Konepistooli 44:n muodossa, mutta sodankäynnin kannalta liian myöhään. taulukot seuraavalta sivulta)
Vasta aseseppä tarvitsi asetta korjatessaan erilaisia työkaluja. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että normaalin saksalaisen jalkaväenkiväärin Kar 98k:n tekemiseen meni 20 työtuntia, ja se maksoi 65–70 Reichsmarkkaa, konepistooli MP 40:llä vastaavat luvut olivat 15 RM ja 60 tuntia. 70 SUOMEN SOTILAAN ASEET koneistettavasta kappaleesta tai teräslevystä tuli käytettyä, loppu meni tietysti kiertoon mutta sitoutui kuitenkin tuotantoprosessiin. Nämä sangen monimutkaiset putkilavetit eroJos katsotaan tuotannon raaka-aineja työaikavaatimuksia, niin ero on selvä MG 42:n hyväksi: Miestyötunteja 150 75 Teräksen tarve 48,9 kiloa 27,5 kiloa Hinta 312 Reichsmarkkaa 250 Reichsmarkkaa MG 34 MG 42 Kaliiperi 7,92 7,92 Paino (etutuella) 12 kiloa 11,6 kiloa Pituus 1 225 mm 1 220 mm Tehokas ampumaetäisyys: kevyenä 2 000 metriä 2 000 metriä raskaana 3 500 metriä 3 500 metriä Suurin V0 (riippuu patruunasta) 755 metriä sekunnissa 740 metriä sekunnissa Suurin teoreettinen tulinopeus 900 laukausta minuutissa 1 500 laukausta minuutissa Piipun teoreettinen kesto 5 000–6 000 laukausta 3 500–4 000 laukausta sivat kuitenkin vain ylälavetissa olevan konekiväärin kiinnityksen osalta, käyttö oli sama. Laveteissa käytettävä optinen tähtäin oli kummallekin sama, MG-Zieleinrichtung 40, joka mahdollisti myös epäsuoran ammunnan. Kevyenä versiona konekivääreitä voitiin siis tarvittaessa helposti käyttää rinnan samassa jalkaväkiryhmässä. KUMPIKIN KONEKIVÄÄRI ampui periaatteessa samoja patruunoita, jotka olivat käytössä myös jalkaväenkivääri Kar 98k:ssa, eli tavallisten lisäksi sillä voitiin ampua laajaa valikoimaa panssarinläpäisy-, sytytysja valojuovapatruunoita. ITSE KONEKIVÄÄREISSÄ ei ole vaihtokelpoisia osia, vaikka ne ovat kovin samanoloisia. Taulukossa oleva miestyötuntien määrä ja hinta on vuoden 1943 lopulta, hintaa on vaikea muuttaa tämä päivän euroiksi, mutta se antaa hyvän kuvan näiden kahden konekiväärin suhteesta tässä mielessä. Mielenkiintoista on, että raskas lavetti oli tuntuvasti kalliimpi kuin itse konekivääri, MG-Lafette 34:n hinta oli 400 RM. KUMPIKIN LAVETTI saatiin käänneltyä myös ilmatorjunta-asentoon, jolloin siihen kiinnitettiin ilmatorjuntaväliputki (Lafettenaufsatzstück) ja haarukka, joista jälkimmäinen oli kummallekin konekiväärille sen kiinnityksestä johtu. RASKAANA versiona lavetilla käytettäessä kummallakin oli oma lavettinsa, MG-Lafette 34 tai MG-Lafette 42. KOSKA KONEKIVÄÄREILLÄ oli eripituinen piippu, oli niiden kuljettamiseen olemassa aluksi omat varapiippukotelonsa (Laufschützer 34 tai 42), mutta myöhemmin tuli käyttöön kumpaankin sopiva Laufschützer 43. Valtaosa konekiväärien varusteista oli kuitenkin samoja: 250 patruunan patruunavyö (Patronengurt 34 tai Patronengurt 34/41) aloituspaloineen, kuuden patruunavyön patruunalaatikko (Patronenkasten 34 tai 41), 50 patruunan patruunarumpu (Gurttrommel 34), kahden patruunarummun kantoteline (Gurttrommelträger 34) sekä suurin osa puhdistusja huoltovälineistä
MG 42 ei missään vaiheessa korvannut MG 34:ää käytössä, mutta se hallitsi sodan loppupuolella tuotantoa. Kummankin aseen tuotannossa oli tietysti mukana lukuisia alihankkijoita, mutta asetehtaat tekivät aseen valmiiksi asti.. MG 42:TA valmistettiin arvioiden mukaan toisen maailmansodan aikana yli 400 000. Tämä koski vain vapaasti liikkuvia konekivääreitä, varsinaisena panssarivaunujen runkoaseena säilyi koko ajan MG 34:n tätä varten tehty versio, ja ajoneuvolavetillisissa konekivääreissä lavetin ero oli erilaisista kiinnityksistä johtuen sama kuin jalkaväellä ylälaveteissa. SUOMEN SOTILAAN ASEET 71 en oma (Lager 34 tai Lager 42). Varsinaisesti ilmatorjuntaan oli tarkoitettu teleskooppiputkinen kolmijalka (Dreibein 34 tai Dreibein 40), joka oli haarukkaa lukuun ottamatta kummallekin konekiväärille sama. Elokuussa 1944 MG 34:ää valmisti enää yksi asetehdas, Waffenwerke Brün AG Brünnissä (nykyisin Brno Tsekissä), mutta MG 42:ta viisi: Mauser Werke AG Berliinissä, Wilhelm-Gustloff-Stiftung Suhlissa, Steyr-Daimler-Puch Steyrissä, Metall und Lackierwarenfabrik Johannes Großfuß AG Döbelnissä ja Maschinenbau und Gerätebau GmbH (MAGET) Berliinissä. HAARUKAN (Lager 34 tai 42) ero oli myös ajoneuvokiinnitteisissä konekivääreissä, esimerkiksi sivuvaunullisissa moottoripyörissä tai Schwimmwagentiedusteluajoneuvossa. MG 34:ää puolestaan valmistettiin erään tiedon mukaan noin 355 000, ja valmistus jatkui sodan loppuun asti. MG 34:llä ja MG 42:lla oli myös kummallakin oma ilmatorjunnassa käytettävä tähtäimensä
Huom! Kahr Arms tekee samanlaisia, aseissa lukee Made in USA.. 72 SUOMEN SOTILAAN ASEET PUOLITUUMAISTA, RAKKAUDELLA, ISRAELISTA... TEKSTI: MIKKO ANTTILA DESERT EAGLE .50AE n Vakiovarusteinen IWI:n valmistama Mark XIX. . Tälläkin kertaa totuus poikkeaa viihde maailman kuvastosta melkoisesti, ja kuvien murtaja on rakkaudella Israelissa tuotettu Desert Eagle .50AE. Ihmisillä on elokuvista, videopeleistä ja oikeasta elämästäkin saatuja käsi tyksiä, joita voisi olettaa todeksi
IMI tunnetaan muiden muassa Galil-rynnäkkökiväärien valmistajana. Vuonna 1985 haluttiin parantaa aseen tarkkuutta ja piippujen kestävyyyttä tekemällä aseisiin polygonirihlatut piiput, ja vuonna 1986 tuotiin markkinoille uusi onnistunut pistoolimalli kaliiperissa .44 Magnum. Kun luisti lähtee liikkeelle, alkaa lukko pyörähtää auki. Desert Eagle -asesarja otti käyttöön malleissaan merkinnän Mark, jonka perässä käytetään roomalaista numeromerkintää. SUOMEN SOTILAAN ASEET 73 73 D esert Eagle nostaa ensimmäisenä ihmisille mieleen Hollywoodin viihderainat, joissa juostessa ammutaan samalla yhdellä kädellä tarkasti. Desert Eagle on massiivinen ase, kuuden tuuman piipulla varustettu peDESERT EAGLEN TOIMINTA PERUSTUU KAASUMÄNTÄÄN, JOKA SIJAITSEE ASEEN ETUOSASSA. Palstoilla suositellaan aitoa Israelissa valmistettua asetta. Ensimmäisiä .357-kaliiperin Eagle-pistooleja tuotettiin noin tuhannen kappaletta. Desert Eaglen toiminta perustuu kaasumäntään, joka sijaitsee aseen etuosassa. Useampi valmistaja on valmistanut aseita sarjatuotannossa muhkeassa puolen tuuman (12,7 mm:n tai tarkemmin 12,6 mm:n) väljyydessä, mutta Desert Eagle on ainoa, joka on pysynyt tuotannossa tähän päivään asti. Desert Eagle .50AE -aseen omistajana voin todeta, että näin ei vain voi tehdä. Perustajat olivat ideoineet magnum-kaliiperisen kaasumäntätoimisen pistoolin, jonka toimivin prototyyppi tehtiin vuonna 1981. Kaasutoiminen puolituumainen Viimein vuonna 1996 Magnum Research toi valikoimaan nyt testatun ”Kotkan” kaliiperissa .50AE. Aluksi ase tunnettiin nimellä Eagle .357, ja se julkistettiin vuonna 1982. M IK KO A N TT IL A. Magnum Research teki valmistussopimuksen suunnittelemastaan aseesta israelilaisen IMI:n (Israel Military Industries) kanssa. Nykyään asetta valmistaa Kahr Arms, jonka valmistama laatu ei asekeskustelupalstojen mukaan vaikuta oikein luotettavalta. Aseen toimintatapa poikkeaa perinteisemmästä rekyylitoimisesta pistoolista. Sen taktisempaan käyttöön asetta ei alun perin ollut tarkoitettu. Paulissa Minnesotan osavaltiossa. Alkuperäisenä tarkoituksena oli tuoda sopiva kaliiperi sekä käsiasemetsästäjille että urheiluampujille. Tämän jälkeen luisti lukkoineen lähtee liikkeelle. Desert Eaglen juuret juontavat Yhdysvalloissa vuonna 1979 perustettuun Magnum Research -yhtiöön St. Ruutikaasut ohjataan patruunapesän lähellä olevaa kanavaa pitkin kaasumännälle, joka työntää luistin taakse
Paikallaan oleva piippu mahdollistaa optiikan käytön. Uuden Mark XIX -mallin vakiona oleva optiikkakisko on perusteltu varuste tällaisen kokoluokan aseelle, jolla voidaan todella ampua käsivaralta tarkasti 250 metriin asti. Hylsyn ulosvedin sijaitsee lukon oikeassa yläkulmassa. Uusimmassa mallissa on mahdollisuus saada myös erinäisiä kompensaattoreita tilauksen yhteydessä. Piipun läpimitta on huimat 12,6 mm! Varusteltavissa Aseen saa kiinteillä tai säädettävillä avotähtäimillä. Siirryttäessä .357 Magnumin aseeseen vaihdetaan piipun ja lippaan lisäksi myös lukko patruunan pienemmän kannan vuoksi. Desert Eagle on kuin edustusauto, tehtaalta voidaan tilata erilaisia pinnotteiKotkan kokoero on huomattava verrattuna yleiseen CZ 85 -reserviläispistooliin. DESERT EAGLE ON MASSIIVINEN ASE, KUUDEN TUUMAN PIIPULLA VARUSTETTU PERUSMALLI XIX PAINAA TYHJÄLLÄ LIPPAALLA NOIN 1,9 KILOA! M IK KO A N TT IL A. 74 SUOMEN SOTILAAN ASEET rusmalli XIX painaa tyhjällä lippaalla noin 1,9 kiloa! Aseen ulkomitatkin ovat melkoisen massiiviset: Aseen pituus kuuden tuuman piipulla on 27,3 cm. Muuten patruunoissa ei ole yhtäläisyyksiä. Lukko asettuu paikalleen neljällä lukitusolakkeella. Mikäli aseella halutaan ampua .44 Magnumia, vaihdetaan vain piippu ja lipas. Aseen piippu voidaan irrottaa ja vaihtaa helposti. Pyörähtävä lukko muistuttaa amerikkalaisten AR15-kiväärien käyttämää. Lisävarusteena aseeseen on myös saatavana 10 tuuman (25,4 cm) piippuja. Edustusase Pistoolista saa nopeasti pienikaliiperisemman .44 tai .357 Magnumin. .50AE:n lukko sopii myös .44 Magnumille, koska hylsyn kanta on näissä kaliipereissa yhtä suuri. Korkeus 15,9 cm ja leveyttäkin on 32 mm. Tätä emme kuitenkaan tällä kertaa turvallisuussyistä kokeilleet käytössämme olleella ampumaradalla, Suomessa kun alkaa ampumaratatilanne olemaan se, mikä se on. Tällöin tehtaalla tehdään piippuun tarvittavat toimenpiteet joko kiinteälle tai irrotettavalle kompensaattorille
Varmistuksen helppo näkyvyys on hyvä asia, sillä varmistus ei lähde vahingossa pois päältä. Molemminpuolinen varmistin on iso. Alakuvassa ”Dessu” huoltopurettuna piipun ja kaasujärjestelmän puhdistusta varten.. Lippaan vapautin on liipaisinkaaren vieressä vasemmalla puolella oleva pyöreä nappi, johon ei pienikätinen ampuja yletä. Sanalla sanoen: massiivinen. M IK KO A N TT IL A AMPUMINEN VAATII KESKITTYMISTÄ suuren rekyylin vuoksi. Kahvoihin on myynnissä monenlaisia kuvilla varustettuja tai ampumaergonomiaan vaikuttavia kahvalevyjä. Laajasta viranomaiskäytöstä ei ole luotettavia viitteitä. Luistin vapautus onnistuu siedettävästi. Ring of Fire Lipastaessa .50AE-lipasta koura on kirjaimellisesti ja silminnähden täynnä atarviketta, vaikka kädessä ei ole seitsemää patruunaa enempää. Desert Eaglen lipas on kokoluokaltaan niin suuri, että luulisi sen helposti vetävän enemmänkin patruunoita sisäänsä kuin seitsemän kappaletta. Ne vaan ovat niin isoja verrattuna perinteisin yseihin… Neljännen patruunan jälkeen vastus lippaan jousessa alkaa olla melkoinen ja vaatii hieman ponnisteluja, että loput kolme patruunaa saa lippaaseen. Radalle Desert Eagle -pistoolin käyttökohteet ovat pääasiassa urheiluammunta ja tietysti käsiasemetsästys sellaisissa maissa, joissa se on sallittua. Pienempikaliiperisen .44 Magnum -version lippaaseen mahtuu kahdeksan ja .357:ään yhdeksän patruunaa. Aseen massiivisen koon takia pienikätisen ja lyhytsormisen käyttäjän on hankala yltää hallintalaitteille ilman aseen kääntämistä tai käden siirtämistä. Kun vertaa .50AEja 9x19-patruunaa, voi arvata, millainen voima pakettiin mahtuu. SUOMEN SOTILAAN ASEET 75 ta perinteisestä mustasta harjattuun teräkseen tai kullattuun tiikerinraitaviimeistelyyn
Ensimmäistä kertaa ammuttaessa tuntuu kuin Desert Eagle räjähtäisi käsiin. Vaippa-aines levisi hylsyn kaulalle huolimatta siitä, että hylsyn kaulaa oli reilusti avarrettu. Suojalasien käyttö on suositeltavaa tälläkin aseella ammuttaessa. Paine tuntuu ampujalle sekä vieruskaverille selvästi. Purku tapahtuu seuraavasti: Laitat kätesi aseen piipun päälle niin, että peukalosi ja etusormesi ovat liipasinkaaren etupuolella. M IK KO A N TT IL A M IK KO A N TT IL A. Tulirenkaasta löytyy videomateriaalia siitä nauttiville YouTubesta hakusanoilla ”Desert Eagle, 50AE Ring of fire”. Keveämmällä latauksella uuden patruunan syöttö ei kuitenkaan tahdo joka kerta onnistua, koska ruutikaasuja ei kerry tarpeeksi. Erityisesti ammuttaessa israelilaisia Samsonin patruunoita, jolloin rekyyli, paine sekä ääni ovat huomattavan paljon kovempia kuin käyttämälläni latauksella. Kokemattomuuttani en saanut hyviä kasoja aikaan, vaan useamman laukauksen jälkeen ase alkoi aiheuttaa lievää paukkupelkoa. Ääni, joka tästä ”pienoistykistä” lähtee, on korvia repivä, rekyyli on melkoinen aasinpotku. Pimeällä suuliekit ovat huomattavan suuret, ja voi nähdä jopa tulirenkaan, joka muodostuu ruutikaasujen palaessa ja kiertyy rihlojen mukaan. Latausta keventämällä ase on huomattavasti siedettävämpi, eikä rekyyli ole niin valtava. Täydellä lippaalla Desert Eagle painaa hieman yli kaksi kiloa. Painat vasemmalta puolen liipasinkaaren etupuolella olevaa nappia, jotta pääset pyöräyttämään oikealDESERT EAGLE ON HELPPO KENTTÄPURKAA JA HUOLTAA. Koeammunnan videoklipin voit käydä katsomassa Facebook-sivuillamme tai YouTubessa. Ase ei sovi heikolle ampujalle. 76 SUOMEN SOTILAAN ASEET Lipastukseen tarvitaan molemmat kädet, toisella painetaan lippaan suulla olevaa patruunaa ja toisella laitetaan ja painetaan patruunaa. Valitettavasti artikkelia tehdessä ei ollut kuin itselataamaani patruunaa. Desert Eagle aiheutti lataamieni patruunojen kanssa useahkosti häiriöitä, jotka johtuivat liian pehmestä luodin vaippa-aineksesta. Ja ihmekös tuo, löytyihän testimme atarvikkeesta ladattuna 30 grammaa painava luoti, jonka siivitti matkaan 1,75 grammaa Vihtavuoren N110-ruutia. Raskasta latausta käytettäessä ase ei ole niin herkkä syöttöhäiriöille, mutta tottumaton ampuja alkaa kammota valtavaa rekyyliä ja painetta, joka aseesta tulee. Kenttäpurku ja huolto Desert Eagle on helppo kenttäpurkaa ja huoltaa. Suurimman osan rekyylituntumasta vie kuitenkin aseen raskas paino ja kaasutoimisuus, joka purkaa ruutikaasuja rekyyliä pienentävästi ampujasta pois päin. Tarvitset vain liinan, öljyä, pienen ruuvimeisselin tai tampin ja mahdollisesti pienet nokkapihdit. Aseella on kuitenkin paha tapa nakata hylsy suoraan ampujan silmille, mistä voi jäädä jälki, ja hylsyn osuma tuntuu ilkeästi. Mikäli tällä ampuisi enemmän, menisi se paremmin, eikä rekyyliä alkaisi aavistella ja liipaisua nykäistä. Suuliekit ovat kirkkaalla päivänvalollakin selvästi nähtävissä, ja ne ylettyvät vähintäänkin 20 cm:n päähän. Haastetta Aseen kanssa kannattaa painottaa erityisesti lujaa ja varmaa otetta, ase laittaa kylmettyneissäkin käsissä veren kiertämään mukavasti ja alkaa lippaallisen jälkeen tuntua kokemattomissa käsissä
Tämän jälkeen lukko sekä lukon pyöräytystä lukitseva salpa lähtevät jousineen. En kummastele tätä asetta käytettyäni, miksi siitä on tullut Matrixin ja Snatchin kaltaisten toimintaelokuvien sekä LATAUSTA KEVENTÄMÄLLÄ ASE ON HUOMATTAVASTI SIEDETTÄVÄMPI, EIKÄ REKYYLI OLE NIIN VALTAVA. Otat tapista kiinni pihdeillä tai sormilla, pyöräytät hieman ja nostat pois. Viranomaiskäyttöön asetta on vaikea ajatella, massiivisen kokonsa ja suuren painonsa takia ase olisi haasteellinen reisikotelossa, normaaliin taskuun tämä järkäle ei kokonaan mahdu. Jälleenlataamalla pääsee kohtuullisiin kustannuksiin. Mitä tällä oikeasti tekee. Teho riittäisi järeällä latauksella kaatamaan hirven. Päästät paineen iskuripiikiltä ja varmistat sormillasi, ettei iskuripiikki lennä hukkaan. Tämän jälkeen irrotetaan lovitettu tappi, joka sijaitsee puolivälissä lukkoa sekä iskuvasaran puoleista päätyä. Tämä on erittäin hyvä kysymys. Suuren rekyylin myötä aseella joidenkin videopelien myötä tunnettu. Lipaskapasiteetti on pieni nykyisiin noin 15 patruunaa vetäviin 9 mm:n pistoolinlippaisiin verrattuna. Painonsa ja kokonsa puolesta Desert Eagle sopii patruunoiden loputtua lyömävälineeksi. Latauskomponenttien löytäminen on vaikeaa, muttei mahdotonta. Luisti ei asetu paikoilleen, mikäli lovitettu tappi on väärässä asennossa. SUOMEN SOTILAAN ASEET 77 ta puolen ulos työntyvää vipua. n Kuvan ase kaliiperissa .44 Magnum. Rekyylijousipakka lähtee nostamalla se irti luistista, minkä jälkeen kaasumäntä lähtee eteenpäin vetämällä pois. Piippu liikkuu uraa pitkin ja nousee irti. Kokeneet käyttäjät varmasti pystyisivät nopeaan ja tarkkaankin työskentelyyn. Aseen massiivisuuden, rekyylin, suuliekkien, paineen ja olemuksen luomaa macho-imagoa ei helpolla karisteta. Patruunat ovat suuria ja painavia. M IK KO A N TT IL A. Ase on valmis huollettavaksi. on hankala ampua nopeasti ja tarkasti. Suomen oloissa ase soveltuisi silhuettiampujalle, keräilijälle tai sellaiselle henkilölle, jolla tuntuu olevan jo lähes kaikkea. Osaavissa käsissä ase sopii varmasti urheiluammuntaan sekä käsiasemetsästykseen siellä, missä se on sallittua. Pinnoitteilla sekä kahvalevyjen vaihdoilla sun muilla tarvikkeilla aseesta saadaan edustusauton rinnalle semmoinen jatke, joka aiheuttaa ihmetystä, ihastelua sekä tietyissä määrin hupia ammuttaessa. Iso lelu, isoille pojille. Lukkoa sekä lukon pyöräytyksen estävää lukitussalpaa painetaan hieman luistin sisään. Iskuripiikki irtoaa vetämällä, ja sen mukana tulee pieni jousi. Lukon irrotus luistista tapahtuu siten, että painat pienellä ruuvimeisselillä tai tikulla iskuripiikkiä. Ampumatarvikehuolto on ongelmallinen, koska aseeseen on hankala löytää patruunaa. Tämän jälkeen luisti lähtee vetämällä suoraan eteenpäin. Kasaaminen vaatii hieman tarkkuutta, mutta samat toimenpiteet suoritetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Iskuripiikin pitää paikallaan pieni holkki, joka irtoaa, kun olet painanut iskuripiikkiä ja vetänyt holkkia alas. Pyöräytettyäsi vipua piippu lähtee liikkumaan eteenpäin, minkä jälkeen pidät piipusta kiinni samalla vetäen eteenpäin ja nostattamalla kevyesti
Tähtäin, jolla osuu aina n TEKSTI: JARMO SINKKONEN YLEISESIKUNTAEVERSTILUUTNANTTI EVP ONE SHOT, ONE KILL SM A SH 20 00. Hyvä osuma vaarantuu lukuisista ampujaa kuormittavista häiriötekijöistä. Tutustuimme tuotteeseen huolellisesti. 78 SUOMEN SOTILAAN ASEET S uomen Sotilas tutustui SMASH 2000 -tähtäimeen DSEI 2019 -puolustustarvikemessuilla syyskuussa. Nyt on raportin aika. Valmistajan edustajan Hadas Weizmanin mukaan tähtäimen hinta on muutamia tuhansia Yhdysvaltain dollareita. Kyseessä on eräänlainen kiväärin tulenjohtojärjestelmä. Israelilainen Smart Shooter Ltd on kehittänyt seuraavan sukupolven SMASH 2000 -kivääritähtäimen, jolla osuu. Taistelutilanteessa tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tähtäin sopii erityisesti poliisille ja turvallisuusjoukoille terroristitai panttivankitilanteissa, jolloin sivullisten loukkaantumisen riski pienenee merkittävästi. Nykyteknologia on otettu avuksi, kun pyritään eliminoimaan taistelijan häiriötekijöitä osuman saavuttamiseksi paineen ja taistelurasituksen alla. Taistelu vihollisen tulen alla, pulssi 160, huono ampuma-asento, taisteluuupumus, tilannetietoisuuden puutteen luoma stressi – ihan tavanomainen tilanne jalkaväkitaistelijalle niin maastossa kuin asutuskeskuksessakin. Pikatilanteita ja lyhyitä ampumaetäisyyksiä varten aseen tähtäin toimii myös normaalina punapistetähtäimenä. Omassa luokassaan tähtäimen pitäisi olla toistaiseksi ainutlaatuinen, jos valmistajaa uskoo
Pääosassa tämän päivän ampumatilanteita tähtäin kuitenkin saamamme käsityksen mukaan kykenee tunnistamaan osoitetun maalin. Tähtäimen hahmontunnistusalgoritmi löytää maalin ja lukittuu siihen. Tähtäimen toiminnasta saa selkeän kuvan valmistajan sivulta, jossa on tarjolla lyhyt videopätkä (www.smart-shooter.com). Suomen Sotilas testasi tähtäintä Lontoon DSEI-messuilla viime syksynä. Esimerkkinä hyvin naamioitunut taistelija runsaan aluskasvillisuuden joukossa tai vastaavat tilanteet, joissa ei ole ympäristöstään erottuvaa hahmoa. Ne, jotka ovat harjoitelleet ammuntaa laseriin perustuvalla harjoituslaitteella, muistavat, kuinka tähtäysvaiheessa osumapiste käy usein maalissa, mutta sitten laukaisuhetkellä tulee kuitenkin ohilaukaus. Huonoissa valaistusolosuhteissa pisin käyttöetäisyys riippuu muun muassa valon määrästä ja maalin kontrastista, eikä valmistaja näin ollen ilmoita mitään tarkkaa ampumaetäisyystietoa yökäytölle. Nyt tähtäimen laskin laukaisee aseen, kun aseen piipun suunta on oikea. Osuma on taattu suurella osumatodennäköisyydellä, kunhan taistelija pystyy tähtäämään maaliin kutakuinkin rauhallisesti. SUOMEN SOTILAAN ASEET 79 Ampumaan Ampuja valitsee maalin, lukitsee sen seurantaan ja painaa liipaisimesta – mutta tähtäinjärjestelmä laukaisee aseen vain, jos laukaus osuisi. Ampuja siis hakee lukittua maalia tähtäinkuvioon uudelleen liipaisin pohjassa, ja laukaus lähtee vasta, kun se laskimen mukaan osuu. Aseella voi tähdätä mitä tahansa maaleja tai maalin osia, kuten autonrengasta. Osuu! Merkittävän edun uusi tähtäin tuo joukkojen kouluttamiseen. Israelilaisten esimerkkitestin mukaan, kun ammutaan 100 metrin etäisyydelle liikkuvaan maaliin seisaaltaan ilman tuJärjestelmä täyttää MIL-STD 810 -vaatimukset. Tähtäinjärjestelmä nostaa osumatodennäköisyyttä ryhmän sisällä siten, että kaikki pääsevät hyviin suorituksiin lyhyemmällä koulutuksella ja vähemmällä harjoittelulla. Uskomme kuitenkin, että on maalitilanteita, joissa järjestelmällä on vaikeuksia tunnistaa maalia. Ampumaetäisyys päiväolosuhteissa tähtäimellä on noin 300 metriin saakka myös liikkuviin maaleihin, tietysti edellyttäen, että ase ja ampumatarvike soveltuvat siihen. SM A SH 20 00. Olipa maali sitten paikallaan tai liikkeessä. Tätä emme ikävä kyllä päässeet messuolosuhteissa kokeilemaan. Tähtäimeen sisältyy valonvahvistintoiminto, joten se toimii myös huonoissa valaistusolosuhteissa. Toki hahmontunnistus kehittyy koko ajan, jos kohta niin vastatoimetkin
Esimerkkeinä standardin tärkeimmistä käyttökestävyysvaatimuksista ja testeistä mainittakoon kuumuus ja kylmät olosuhteet, sade, kosteus, jäätyminen, pöly ja hiekka, tärinä, iskut ja aseen rekyylin sieto. Tehokas ampumaetäisyys on valmistajan ilmoituksen mukaan noin 200 metriä päiväolosuhteissa. Samalla tehokkaan ampujan vaatima koulutusaika lyhenee merkittävästi. Sotakelpoista tekniikkaa Tähtäin painaa aika tarkalleen kilon, ja se kiinnitetään aseen Picatinny-kiskoon (MIL-STD-1913). SMASH 2000 -tähtäimen paremmin varustettuun versioon (SMASH 2000 Plus) sisältyy myös ampumatilanteen tallennus sekä koulutuspalautetoiminto, joita voidaan käyttää tapahtumien jälkikäteiseen todentamiseen ja palautteen antamiseen. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa sotilaallisen käyttöympäristön ja kovan käsittelyn vaatimuksia. Toisaalta nykyisen militääripienelektroniikan vähäisen virrankulutuksen ja kunnollisten virtalähteiden pakkasenkeston tuntien ei välttämättä jäädä kauaskaan. Tähtäinjärjestelmä on kenttäolosuhteissa testattu, ja se on ollut operatiivisessa käytössä Israelin asevoimilla (IDF) vuodesta 2018 lähtien – erään lähteen mukaan laitteita on hankittu IDF:lle 2 250 kappaletta. JA A KK O PU U PE RÄ. Tällä hetkellä tähtäin on heti tarjolla ainakin M4-karbiiniin, AR-15-rynnäkkökivääriin ja SR25 (M110) -tarkka-ampujakivääriin. 80 SUOMEN SOTILAAN ASEET kea, ampumatulokset paranivat todella merkittävästi. Pitäisi päästä testaamaan kunnolla. Maalin lukitseminen seurantaan tehdään lasereita ja valonlähteitä käyttämään tottuneille tuttuun tapaan aseen kädensuojukseen (etutukkiin) kiinnitettävällä painikkeella, joten kaikki toiminta tapahtuu ampumaotetta aseesta muuttamatta. Järjestelmä on herättänyt mielenkiintoa laajasti, ja se on ollut testeissä ainakin Yhdysvalloissa. Tehokas ampumaetäisyys on valmistajan ilmoituksen mukaan noin 200 metriä päiväolosuhteissa. Suomen talvipakkasilla päästään tuskin aivan samaan. Suomen Sotilas suosittelee testaamaan. Virtalähteenä toimii litiumioniakku, joka valmistajan mukaan takaa 72 tunnin toiminta-ajan tai 3 600 laskinavusteista tarkkuuslaukausta. Alkuperäinen liipaisinkoneisto muutetaan järjestelmään sopivaksi vaihtamalla aseeseen kahva, jossa on tarvittava tekniikka. Järjestelmä täyttää MIL-STD 810 -vaatimukset. Tavanomaisella punapistetähtäimellä ensimmäisen laukauksen osumatodennäköisyys ampumakoulutuksensa vasta aloittaneille oli %, valmiiksi koulutetuilla ampujillakin se oli vain 20 %! SMASH-tähtäintä käytettäessä oli tulos molemmilla vertailuryhmillä sama 80 %! Olivatpa testiolosuhteet mitkä hyvänsä, tähtäin antaa merkittävän edun tositilanteessa. Laskimeen voidaan asiakkaan toiveiden mukaan ohjelmoida muidenkin aseiden ja patruunoiden ballistiikka. Plus-versio sisältää myös miehittämättömien pienoisilmaalusten (droonien) pudottamiseen soveltuvan ampuma-arvojen laskennan
USA LIIPAISIMELLA | HÄVITTÄJÄN 4.5 SUKUPOLVI | KOITAJOKI 1944 Uuden taistelutavan UUSI JUHTA Polarikselta Uuden taistelutavan UUSI JUHTA Polarikselta R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 4/2 1 3 • 1 3 , 5 . Tilaa nyt Suomen Sotilas Soita tilaus (03) 4246 5334 Voit tilata myös sähköpostitse asiakaspalvelu@ jaicom.com kestotilauksena edulliseen 72 € hintaan www.suomensotilas.fi. MAALLA: UUSI TAISTELUTAPA | KEMIALLINEN TAPPAJA | ILMASSA: ”MERSUN” PUIKOISSA Suomen MERSUT 70 vuotta 100 vuotta Suomen Sotilasta Suomen sotilaille . PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN | PUOLUSTUSSELON TEKO | VENÄJÄLLÄ PUHUU RAHA Ihmeaseita vai suuria lupauksia. Taivaan robotit Maavoimat uusiksi PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN | PUOLUSTUSSELON TEKO | VENÄJÄLLÄ PUHUU RAHA PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN | PUOLUSTUSSELON TEKO | VENÄJÄLLÄ PUHUU RAHA PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN | PUOLUSTUSSELON TEKO | VENÄJÄLLÄ PUHUU RAHA R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 3/2 1 3 • 1 3 , 5 . R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 4/2 1 1 • 1 2 , 5 . DOPINGIA SOTILAILLE | KYMMENEN VUOTTA: WTC 0911 | JATKOSODAN ASEET KONEPISTO OLIEN TAISTELU TAISTELU TAISTELU TAISTELU 70 vuotta jatkosodas ta DOPINGIA SOTILAILLE | KYMMENEN VUOTTA: WTC 0911 | JATKOSODAN ASEET DOPINGIA SOTILAILLE | KYMMENEN VUOTTA: WTC 0911 | JATKOSODAN ASEET DOPINGIA SOTILAILLE | KYMMENEN VUOTTA: WTC 0911 | JATKOSODAN ASEET R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 6/2 1 • 1 2 , 5 . R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 2/2 1 3 • 1 3 , 5 . ILMASOTA EXTRA | SODASTA JA RAUHASTA | SVEITSI LUOTTAA RESERVIIN ILMASOTA EXTRA | SODASTA JA RAUHASTA | SVEITSI LUOTTAA RESERVIIN ILMASOTA EXTRA | SODASTA JA RAUHASTA | SVEITSI LUOTTAA RESERVIIN Suihkuhävittäjän VIIDES SUKUPOLVI Suihkuhävittäjän VIIDES SUKUPOLVI R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 2/2 1 3 • 1 3 , 5 . Varaverkko uusiksi Varaverkko uusiksi KIINAN aurinko nousee KIINAN aurinko nousee SUOMEN MAAVOIMAT HUOMENNA | HISTORIA EXTRA: SAKSAN VIIMEINEN VOITTO 1943 R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 1/2 1 3 • 1 2 , 5
Varaverkko uusiksi Varaverkko uusiksi KIINAN aurinko nousee KIINAN aurinko nousee SUOMEN MAAVOIMAT HUOMENNA | HISTORIA EXTRA: SAKSAN VIIMEINEN VOITTO 1943 R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 1/2 1 3 • 1 2 , 5 . R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 2/2 1 3 • 1 3 , 5 . Suomen Sotilas on maamme suurin ja vanhin riippumaton sotilasaikakausjulkaisu. MAALLA: UUSI TAISTELUTAPA | KEMIALLINEN TAPPAJA | ILMASSA: ”MERSUN” PUIKOISSA Suomen MERSUT 70 vuotta www.suomensotilas.fi Kiinnostuitko. Vuosikerta sisältää kuusi lehteä – yhteensä yli 500 sivua täyttä asiaa maanpuolustuksesta, sotataidosta, sotilastekniikasta ja sotahistoriasta. Soita tilaus (03) 4246 5334 Voit tilata myös sähköpostitse: asiakaspalvelu@ jaicom.com Tilaa nyt kestotilauksena edulliseen 72 € hintaan.. DOPINGIA SOTILAILLE | KYMMENEN VUOTTA: WTC 0911 | JATKOSODAN ASEET KONEPISTO OLIEN TAISTELU TAISTELU TAISTELU TAISTELU 70 vuotta jatkosodas ta DOPINGIA SOTILAILLE | KYMMENEN VUOTTA: WTC 0911 | JATKOSODAN ASEET DOPINGIA SOTILAILLE | KYMMENEN VUOTTA: WTC 0911 | JATKOSODAN ASEET DOPINGIA SOTILAILLE | KYMMENEN VUOTTA: WTC 0911 | JATKOSODAN ASEET R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 6/2 1 • 1 2 , 5 . Taivaan robotit Maavoimat uusiksi PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN | PUOLUSTUSSELON TEKO | VENÄJÄLLÄ PUHUU RAHA PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN | PUOLUSTUSSELON TEKO | VENÄJÄLLÄ PUHUU RAHA PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN | PUOLUSTUSSELON TEKO | VENÄJÄLLÄ PUHUU RAHA R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 3/2 1 3 • 1 3 , 5 . ILMASOTA EXTRA | SODASTA JA RAUHASTA | SVEITSI LUOTTAA RESERVIIN ILMASOTA EXTRA | SODASTA JA RAUHASTA | SVEITSI LUOTTAA RESERVIIN ILMASOTA EXTRA | SODASTA JA RAUHASTA | SVEITSI LUOTTAA RESERVIIN Suihkuhävittäjän VIIDES SUKUPOLVI Suihkuhävittäjän VIIDES SUKUPOLVI R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 2/2 1 3 • 1 3 , 5 . PIKAKIVÄÄRIT VASTAKKAIN | PUOLUSTUSSELON TEKO | VENÄJÄLLÄ PUHUU RAHA Ihmeaseita vai suuria lupauksia. Maalla, merellä ja ilmassa. R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 4/2 1 1 • 1 2 , 5 . USA LIIPAISIMELLA | HÄVITTÄJÄN 4.5 SUKUPOLVI | KOITAJOKI 1944 Uuden taistelutavan UUSI JUHTA Polarikselta Uuden taistelutavan UUSI JUHTA Polarikselta R I I P P U M A T O N S O T I L A S A I K A K A U S J U L K A I S U V U O D E S T A 1 9 1 9 • 4/2 1 3 • 1 3 , 5
C O M /H IS TO RY C O LO RI N G 701771-2001 PAL.VKO 2020-20. www.suomensotilas.fi SA -K U VA N VÄ RI TY S TO M M I RO SS I, W W W .F A C EB O O K