1/2020 • 9,50 € Muotoilun guru Alberto Alessi: ”Arvostan leikkisää designia” ENTISÖINTI ? KERÄILY ? KÄDENTAIDOT ? ARJEN HISTORIA VESA VIERIKKO Näytteleminen pitää pään kunnossa NATALIA GONCHAROVA Venäläisen avantgarden johtohahmo VIVIAN MAYER Mystinen valokuvaaja FILATELIAN HELMI Kerää ruskaa RETRO KIINNOSTAA Päikköneliöstä 21 000 euroa Kapinallinen brutalismi
Antiikki ja taide 2020 2/2020, ilmestyy viikolla 13 ANTIIKKIJA TAIDEHUUTOKAUPAT Taidelainaamot. Antiikkiliikkeet. Hengellinen taide. Kartano-sarja. 3/2020, ilmestyy viikolla 20 KESÄN TAIDENÄYTTELYT JA TAPAHTUMAT Nuoret taiteilijat. Museot. Galleriat. Musiikki. 4/2020, ilmestyy viikolla 36 SYKSYN TEATTERITAPAHTUMAT JA OOPPERAT Henkilöhaastattelut. Korut ja kellot. Kotimainen design. Kartano-sarja. 5/2020, ilmestyy viikolla 43 RETRO & VINTAGE Valokuvataide. Näyttelyt. Mummolan muistot ja vaarin verstas. 6/2020, ilmestyy viikolla 50 WANHAN AJAN JOULU Antiikki ja taide sisustamisessa. Taidematkat. Vanhat kortit ja joulukoristeet. Kartano-sarja. Mediamyynti: Sirpa Hornaeus, p. 040 753 8555 sirpa.hornaeus@karprint.fi www.antiikkijataide.fi @antiikkijataide
Antiikki ja taide | 3 Pääkirjoitus ................................................................................................... 5 Alberto Alessi arvostaa leikkisää designia ...............................................6 Taidealan uutisia ........................................................................................ 10 Natalia Goncharova teki kansantaidetta ja ikoneja ................................12 Mystinen valokuvaaja Vivian Maier .........................................................16 Eila Aine – kotiäiti, joka rakasti taidetta ...................................................19 Vesa Vierikko: Näytteleminen on minulle leikki ....................................20 Kaj Lindgård veistää puusta ihmisen kokoisia hahmoja .......................26 Brutalismi loi karkeaa kauneutta .............................................................30 Taidetta sään ehdoilla ...............................................................................34 Ritva Määttänen-Valkama koristemaalauksesta taidemaalariksi ........36 Veli ja Tuula Koskella on satojen kahvipurkkien kokoelma ..................38 Tekstiilityöt ovat kokeilua ja huikeaa teknistä taituruutta ....................42 Old Illusion – kummajaisia ja erikoisuuksia ............................................46 Tilauskortti ...................................................................................................51 Päikköneliöstä maksettiin 21 000 euroa ................................................. 52 Retro on pop! Nyt kerätään Ruskaa ........................................................54 Orimattila on neljän kirkon kaupunki ......................................................56 Italian nyktaiteilijat onnea etsimässä......................................................59 Tarja Hedman on ollut posliinin lumoissa jo 40 vuotta.........................60 Ville Löyttyniemellä on 150 grammaria ..................................................64 Retro myy antiikkia paremmin ................................................................68 Rakkain esine: Kyösti rakensi itse oppikoulussa jakkaran ja auton .....72 Tapahtumat .................................................................................................74 Sisältö 12 Natalia Goncharovan taiteellista tuotantoa ovat innoittaneet yhtä hyvin kansantaide kuin kirkolliset ikonit. Antiikki ja taide –lehti julkaisee jatkossa jokaisessa numerossa yhden jutun myös esittävästä taiteesta. Sarjan aloittaa näyttelijä, ohjaaja Vesa Vierikko, joka kertoo ajatuksiaan näyttämötaiteesta. Vierikko esiintyy parhaillaan Kansallisteatterissa Lokki-näytelmässä. 20 26 Jurvalainen Kaj Lindgård tekee puuveistoksia realismin otteella ja on veistänyt puusta i hmisenokokoisia hahmoja. Ville Löyttyniemen gramofonikokoelma on todennäköisesti Suomen laajin yksityiskokoelma. 64
2 Varaa paikkasi palveluhakemistossa! Sirpa Hornaeus sirpa.hornaeus@karprint.fi puh. 040 753 8555 Palveluhakemisto Uudenmaankatu 17, Helsinki www.porvoonwanharautakauppa.fi Asentajantie 8, Porvoo puh. 040 707 4753 WANHAN TALON VARAOSAT • tulisijat ja -tarvikkeet • vanhat ovet ja ikkunat • helat, lukot ja ruuvit Puutarhakatu 9, Turku Puh. 0500533587 www.gema.fi A NTIK Sajaniemi, Loppi Puh. 050 566 5350 / Satu www.ajan-muisto.fi OSTO – JA MYYNTILIIKE
Antiikki ja taide | 5 1/2020 Kannen kuva: Alessi Vuonna 2020 ilmestyy 6 numeroa. Päätoimittaja: Eero Ahola eero.ahola@karprint.fi Toimituksen osoite: Antiikki ja taide antiikki.toimitus@karprint.fi Vanha Turuntie 371, 03150 Huhmari Puh. 09-413 97 300 Mediamyynti: Sirpa Hornaeus sirpa.hornaeus@karprint.fi Puh. 040-753 8555 Kustantaja: Karprint Oy, Huhmari Tilaukset ja osoitteenmuutokset: tilaukset@karprint.fi ma–pe 9–15 Puh. 09-413 97 300 Tilaushinnat: Kestotilaus: 6 numeroa vuodessa 39 € Määräaikainen tilaus: 12 kuukautta, 6 numeroa 44 € ISSN 2341-622X (painettu) ISSN 2489-8686 (verkkojulkaisu) www.antiikkijataide.fi Seuraava numero ilmestyy maaliskuun puolessavälissä 2020. ntiikkialalla myydään entistä useammin 1950ja 1960-lukujen retroa kuin antiikiksi luettavaa tavaraa. Nyt nousussa ovat myös 70ja 80-luku. Retrosta puhutaan, kun keskustellaan meitä edeltävien vuosikymmenten tuotteista, jotka eivät ole ylittäneet suomalaista 50 vuoden antiikkimääritelmän rajaa tai kansainvälistä sadan vuoden rajaa. Näiden lähivuosikymmenten esineiden keräilijät kutsuvat itseään retroilijoiksi, ja he keräävät yhtä hyvin leluja, esineitä, huonekaluja kuin vaatteitakin. Viehätys retroiluun johtuu tunnesiteestä harrastajan omaan lapsuuteen tai nuoruuteen. Kyse on tavallaan nostalgiasta, sillä joku esine nostaa esille miellyttävän muiston. Retroharrastukset kohdistuvat usein 1950–1980-lukuihin eli nykyisten keski-ikäisten ja keski-ikäistyvien ihmisten lapsuuden ja nuoruuden aikoihin. Toisaalta retroharrastuksia esiintyy myös nuorten keskuudessa ja tällöin nostalgia voi kohdistua henkilön omaa syntymää varhaisempiin aikoihin. Retroilussa keräilijä on kiinnostunut hankkimaan lapsuuden tai nuoruuden astioita, joista tulee lapsuudenkoti mieleen. Tällä hetkellä ihmiset keräävät esimerkiksi vanhoja kahvipurkkeja, Ulla Procopén suunnittelemaa Ruska-astiastoa, Greta-Lisa Jäderholm-Snellmanin Armi-kahvikuppeja, Kaj Blomqvistin tai Nanny Stillin lasiesineitä, Ilmari Tapiovaaran Pirkka-kalustoa, Raija Uosikkisen suunnittelmia Primavera emalikattiloita tai Esteri Tomulan Vegeta-kattilaa. Nämä kaikki herättävät hankkijoissaan miellyttäviä mielikuvia. Osa esineistä hankitaan ihan koristeeksi kotiin. Yksittäinen kulho voi olla kiva yksityiskohta sisustuksessa, mutta on tällä hetkellä niitäkin, jotka haluavat sisustaa koko kodin retroillen ihan astiastoista huonekaluihin ja sisustuselementteihin saakka. Retroilu on ehkä myös edullisempaa kuin satavuotiaan antiikin ostaminen. Kysymys tämän päivän nuorison arvomaailmassa on myös luonnonsuojelusta, uusiokäytöstä ja ilmastonmuutoksesta. Miksi aina hankkia uutta, jos löytää vanhaa ja hyvää. Finelin emaliastiat myyvät hyvin. Edessä Raija Uosikkisen suunnittelema Kehrä (vasemmalla) sekä Esteri Tomulan Vegeta. Kuva Soili Kaivosoja A Retro suositumpaa kuin antiikki
6 | Antiikki ja taide Ranskalaisen Philippe Starckin suunnittelema Juicy Salif lähes ikoninen sitruspuserrin on keittiön kaunistus. Kuva: Alessi
TEKSTI: TIMO ELO Antiikki ja taide | 7 – Minulla on erittäin lämpimät suhteet Suomeen ja suomalaisiin, Alberto Alessi sanoo. Kuva: Mads Mogensen Muotoilun guru Alberto Alessi: Arvostan leikkisää designia Muotoilutalo Alessin ikonisia tuotteita ovat kolmijalkainen sitruspuserrin, hymyilevä korkinavaaja ja viheltävä vesipannu. – Suomalaisesta suunnittelusta puuttuu tämmöinen huumori, Alberto Alessi sanoo. talialaisen muotoilutalon Alessin johtaja Alberto Alessi edustaa yrityksessä perheen kolmatta sukupolvea. Hänet tunnetaan myös suurena Suomen-ystävänä. Viime vuonna Alberto Alessi valittiin Messukeskuksessa järjestetyssä maamme suurimmassa huonekalu-, designja sisustustapahtumassa Habitaressa näyttelyn Kansainväliseksi Ystäväksi 2019. Yhtiö oli tuolloin ensi kertaa osallistujana näyttelyssä. Habitare tarjoaa elämyksiä ja ideoita sisustamisesta sekä kodin ja tilojen toiminnallisuudesta ja visuaalisuudesta. Habitare esittelee myös uuden suunnittelijapolven ajatuksia ja töitä. SUOMESSA KAUNIITA TYTTÖJÄ. Habitaren näyttely teki italialaiseen muotoilujohtajaan suuren vaikutuksen, jota korostaa hänen erikoislaatuinen suhteensa Suomeen. – Minulla on ollut kontakteja Suomeen aina urani alkuvaiheilta – vuodesta 1970 – lähtien. Tutustuin jo tuolloin mielenkiintoiseen suomalaiseen muotoiluun ja muistan ensi käynneilläni tavanneeni muun muassa Tapio Wirkkalan ja Timo Sarpanevan. Samalla sain mahtavan kosketuksen suomalaiseen muotoiluun, Alberto Alessi kertoo. Hän muistelee 1990-luvulla myös opettaneensa teollista muotoilua Taideteollisessa korkeakoulussa. Visualistilla oli silmää myös hoksata suomalainen naiskauneus. – Se oli hyvin mielenkiintoinen kokemus. Se oli minulle myös suuri kunnia ja siihen sisältyivät ensimmäiset kokemukseni kouluttajana. Se oli todella mukavaa aikaa – ja koulussa oli kauniita tyttöjä, Alberto Alessi muistelee. Vuosien varrella hän on tutustunut lukuisiin suomalaisen muotoilun huippuihin. Nykyisistä muotoilijoistamme tuttuja ovat muun muassa Eero Aarnio, Harri Koskinen ja Stefan Lindfors, joiden kanssa hän on myös tehnyt yhteistyötä. Muina yhteistyökumppaneita ovat toimineet muun muassa muotoilijat Kristiina Lassus, Antti Eklund, Jari Silvennoinen ja Erkki Orvola. Alberto Alessi sanoo ihailevansa kovasti suomalaista suunnittelua, vaikka se on ehkä hänen makuunsa liian yksinkertaista. – Suomalainen suunnittelu on sielukkaasti pelkistettyä ja yhtenäistä, kun taas meillä Italiassa ollaan leikkisiä ja iloisia, pidetään hauskaa. Suunnittelijoissa on poikkeuksiakin. Minun silmissäni esimerkiksi Eero Aarnio ei edusta tyypillistä suomalaista designia, sillä hän on hyvin leikkisä, Alessi sanoo ja mainitsee yhdeksi hienoksi suomalaiseksi esineeksi Alvar Aallon nojatuoli 42:n. I Ihailen kovasti suomalaista suunnittelua, vaikka se on ehkä minun makuuni liian yksinkertaista. –Siinä on hyvä istua. Sen löydettyäni, minun ei ole tarvinnut koko ajan ostaa uusia tuoleja. Siinä yhdistyvät hyvin kaunis muotokieli ja käytännön mukavuus. RANKKAA TYÖTÄ. Vaikka Alessi brändinä on tunnettu kautta maailman, Suomi ei ole muodostunut kovinkaan suureksi Alessi-tuotteiden markkina-alueeksi. Tätä on usein ihmetelty. – Minulla on erittäin hyvä tuntuma tähän maahan ja olen nähnyt Suomessa valtavasti kiinnostavia asioita, Alberto Alessi toteaa. – Pelkistäminen on suomalaiselle muotoilukulttuurille tyypillistä. Sen sijaan huumori ja hauskanpito ovat harvinaisempia elementtejä muotoilussanne. Lähtökohtana on yleensä aina käytännöllisyys. – Pidän pyrkimyksestä luoda uudenlaista muotokieltä, mutta on vaikea ennustaa, mitä täällä Suomessa seuraavaksi tapahtuu. On myös hyvä kysyä esimerkiksi, kenestä tulee seuraava Alvar Aalto. Vai tarvitaanko edes uutta Aaltoa?
8 | Antiikki ja taide Alessin Anna G. -korkkiruuvi mukailee leikkisästi naisen piirteitä. Italialaisen Alessandro Mendinin suunnittelemalla pullonavaajalla on hymyilevät kasvot, pitkä kaula, sirot käsivarret ja kaunis pitkä mekko, jotka tunnetaan keittiöissä ympäri maailman. Korkkiruuvi on saanut nimensä Mendinin ja Alberto Alessin ystävän, suunnittelija Anna Gilin mukaan. Kuva: Alessi
Antiikki ja taide | 9 ALESSI ?? Vuonna 1921 Alberto Alessin isoisä Giovanni Alessi perusti italialaisen perheyrityksen, joka nykyään on erikoistunut kodin käyttöesineisiin – keittiötarvikkeisiin, ruoanvalmistusvälineisiin, sisustustuotteisiin ja valaisimiin. Monet Alessi-tuotteet ovat saavuttaneet lähes ikonisen aseman nykymuotoilun kentällä. Yhtiön missiona onkin muuttaa kulttuurinen, esteettinen ja funktionaalinen huippulaatu massatuotantoon sopiviksi tuotteiksi. Alessi-tuotteita viedään yli 60 maahan ja yhtiön liikevaihdosta kaksi kolmasosaa tulee viennistä. Alberto Alessin aikana – 1980-luvulla – yhtiö on laajentanut tuotantoaan uusiin materiaaleihin ja teknologioihin, kuten kellojen valmistukseen ja kylpyhuonekalusteisiin. Tunnetuimpia Alessi-tuotteita ovat muun muassa teräslankainen hedelmäkori ”370”, Aldo Rossin suunnittelema ”La conica” -espressokeitin sekä Michael Gravesin viheltävä teepannu ”9093”, Philippe Starckin suunnittelema ”Juicy Salif” -sitruspuserrin sekä Alessandro Mendinin ”Anna G” -pullonavaaja. olleet läsnä, mutta sellainen on ollut kyllä hyvin harvinaista. Kysymykseen, millaiseksi Alberto Alessi arvioi yrityksensä tulevaisuuden, saan vastauksen, jonka mukaan hän ei tiedä, eikä haluakaan tietää sitä. Entä voiko massatuotanto aikaansaada yhtä arvokkaita tuotteita kuin käsityö? – Mikäli tarkoitatte mainitsemillanne ’arvoilla’ sitä, että käsityön hinta tavallisesti on teollista tuotetta korkeampi, tämä on selvää. Mutta toisaalta, mikäli tuotteen tulisi tuottaa ostajalle ”lisäarvoa”, tavanomainen käsiteollisuustuote ei välttämättä synnytä sitä hyvin tehtyä teollisuustuotetta paremmin. Ja mehän toimimme eräällä tavalla teollisuustuotannon ja käsityöläisyyden välimaastossa. Tehdäänkö kaikki Alessi-tuotteet Italiassa? – Kaikki kylmäpuristetusta ruostumattomasta teräksestä valmistetut tuotteet tehdään Italiassa, Piemonten Omegnassa sijaitsevassa tehtaassamme. – Muut luonnollisiin materiaaleihin pohjautuvat tuotteet valmistetaan eri puolilla maailmaa: posliiniesineitä tehdään Saksassa, Turkissa, Portugalissa ja Kiinassa ja lasiesineitä Puolassa. Mitä haluaisitte sanoa suomalaisille kuluttajille? – Kuluttajien tulisi olla – ainakin hieman – vähemmän protektionisteja. Tällä tarkoitan sitä, että he yrittäisivät kohdata avoimin silmin myös ei-suomalaiset tuotteet, Alberto Alessi toteaa. ? Suunnittelijoita eri puolilta maailmaa. – Ja sitä joudun myös jatkuvasti harmittelemaan, Alberto Alessi sanoo. Alberto Alessi ei osaa selkeästi sanoa salaisuutta, miksi ensi vuonna 100 vuotta täyttävän yrityksen tuotteet ovat maailmankuuluja. Maineikkaiden suunnittelijoiden kuten Aldo Rossin, Luigi Massoin, Philippe Starckin, Michael Gravesin, Ettore Sottsassin, Achille Castiglionin ja Richard Sapperin luomuksia 60 eri maassa. Yrityksen liikevaihto oli jo vuonna 2002 yli 110 miljoonaa euroa. – Mitään salaisuutta ei ole. On vain tehtävä kovasti työtä luovien ratkaisujen löytämiseksi maailmanlaajuisessa tuotesuunnittelussa ja kuluttajien tarpeiden – tai pikemminkin toiveiden – täyttämisessä. Alessin ikonistisin tuote on ehkä sitruspuserrin Juicy Salif, jonka ranskalainen Philippe Starck suunnitteli vuonna 1990 Sen muotoilu on omalaatuinen eikä sitä useinkaan käytetä alkupeäisessä tarkoituksessaan vaan keittiössä koriste-esineenä, koska sen ”jalat” eivät kestä sitrushedelmien pusertamisesta aiheutuvaa painamista?. Alkuperäinen Juicy Salif on krominvärinen, mutta siitä on olemassa rajallisia määriä myös kullanvärisiä yksilöitä. KÄSITYÖN ARVOITUS. Onko helppo yhdistää esteettisyys, hyvä laatu, toimiva käytännöllisyys ja ilo teollisissa tuotteissa? – Ei suinkaan. Se on erittäin vaikeaa – myös minulle. Joskus urani varrella olemme onnistuneet luomaan pienen mestariteoksen, jossa kaikki nämä ominaisuudet ovat Leikkisää Alessia. Alessin vesipannun nokassa viheltävä lintu ilmoittaa, kun vesi kiehuu. Design-klassikon suunnitteli amerikkalainen arkkitehti Michael Graves vuonna 1985. Kuva: Alessi
10 | Antiikki ja taide Uutiset MUUKALAISET SAAPUIVAT SALOON KUVANVEISTÄJÄ TOMMI TOIJA Toijan hämmentynein silmin katsovat hahmot ja niiden luoma omintakeinen maailma ovat löytäneet tiensä monien sydämiin. Hänet tunnetaan erityisesti keramiikkaveistoksista ja niistä koostuvista installaatioista. Toijan pikkuihmiset kertovat elämästä kommellusten, sekaannusten ja arjen sattumusten kautta. Ne kuvastavat taiteilijan omia tuntemuksia, mutta yhtä lailla samoja tunteita, joita me kaikki koemme joka päivä. Onnistumisen ja riemun kokemusten rinnalla Toija käsittelee pelkoa, vihaa, surua ja häpeää. Toija on taitava rakentamaan erilaisia tilallisia kokemuksia, joissa veistoshahmot omalla toiminnallaan ottavat näyttelysalit haltuunsa. Hän rakentaa kokonaiselämyksen, jossa katsojalla on lupa samaistua ja heittäytyä. OMIA KUVIA –NÄYTTELY SALON TAIDEMUSEOSSA 5.4. SAAKKA. Taidevalu esittäytyy PRONSSISSA – POHJOISSAVOLAISTA kuvanveistoa on katsaus pohjoissavolaiseen pronssikuvanveistoon ja perinteikkään taidevalutoiminnan menetelmiin. Suomalainen taidevalutaito on lähtöisin Lapinlahdelta ja edustaa omalta osaltaan yläsavolaista laadukasta erityisosaamista. Lapinlahdella on osattu valaa veistoksia pronssiin jo yli sata vuotta. Taiteilijaveljekset Eemil ja Arttu Halonen hankkivat Keski-Euroopasta tarkoin varjeltua taidevalutaitoa ja aloittivat yhdessä kokeilut. Yrittämisen ja erehdyksen kautta he oppivat taidevalumenetelmän. Kuvanveistäjä Arttu Halosen taidevalimo oli ensimmäinen suomalainen muille taiteilijoille palveluita tarjoava taidevalimo, ja alan suomalainen tieto-taito on lähtöisin Lapinlahdelta. Pronssissa-näyttelyssä taidevalun asiantuntijana on toiminut lapinlahtelainen tanssiva taidevalaja-kuvanveistäjä Kirsi Siponen. PRONSSISSA – POHJOISSAVOLAISTA KUVANVEISTOA 19.4. ASTI TAIDEMUSEO EMIL, LAPINLAHTI Kurkistus nuorten ajatuksiin AMOS REXIN NÄYTTELY GENERATION 2020 esittelee yli kahdeksankymmenen 15–23-vuotiaan taiteilijan töitä. Tekijöiden monimuotoisuus näkyy näyttelyssä, jonka teokset valittiin avoimessa haussa yli 1600 teosehdotuksen joukosta. Näyttelyn yli 150 teosta vievät meidät aiheiden kuten kehollisuuden ja seksuaali-identiteetin, ilmastonmuutoksen, teknologian ja tulevaisuuden, hyvinvoinnin, mielikuvituksen, käsityöja kuvataideperinteen sekä yhteiskunnallisen ja henkilökohtaisen muistin äärelle. Generation 2020 on kiehtova kurkistus nuoren, nousevan tekijäpolven ajatuksiin ja taiteeseen. GENERATION ON ESILLÄ AMOS REXISSÄ 10.5. ASTI. Venla-Huhtinen, The-Baltic-SeaAfterparty-2019. Kuva: Daniel-Ahola Piirustuskoulusta maailmalle HALOSENNIEMEN NÄYTTELY ”Piirustuskoulusta maailmalle” esittelee kultakauden taiteilijoiden Pekka Halosen ja Albert Gebhardin teoksia yhteisiltä opiskeluajoilta lähtien myöhäisempien vuosien piirroksiin ja maalauksiin. Gebhard kuvasi realistisesti Halosen tavoin tavallisen kansan elämää sekä suomalaista maisemaa. Gebhard oli myös taidokas piirtäjä ja suosittu muotokuvamaalari. Näyttelyssä olevat Gebhardin teokset tulevat suureksi osaksi yksityiskokoelmista ja ne ovat olleet harvoin julkisesti esillä. PIIRUSTUSKOULUSTA MAAILMALLE, HALOSENNIEMI TUUSULA, 3.5. SAAKKA. Tommi Toija, Eksynyt sarjasta Muukalaiset, 2014. Kuva: Tommi Toija
Antiikki ja taide | 11 EkoAarre Kauppa KUUTTI LAVONEN – Aika ja ikuisuus -näyttelyssä nähdään helmikuussa 60 vuotta täyttäneen Lavosen uutta tuotantoa ja taiteilijalle itselleen läheisiä teoksia uran varrelta. Grafiikkaa, maalauksia ja piirustuksia käsittävän kokonaisuuden painotus on uusissa ja 2000-luvulla syntyneissä teoksissa, mutta taiteilijan pitkään uraan viittaavina mukana on muutamia teoksia myös 1980ja 1990-luvuilta. Suuri osa teoksista on valmistunut näyttelyä varten 2019–2020, eivätkä ne ole aikaisemmin olleet esillä. Lavonen on historiatietoinen taiteilija, jonka tuotantoon sisältyy ajallinen jännite. Hänen kuvakielessä on viittauksia taidehistoriaan ja Kuutti Lavonen, Uusi äiti, 2014. Photo Albe Kuutin matkakertomus kerrokselliseen kuvakulttuurin, mutta sillä on samalla vahva yhteys nykyhetkeen ja taiteilijan välittömään kokemuspiiriin. Tunnusomaiset kasvokuvat voivat samanaikaisesti avautua sekä taidehistoriallisina viittauksina että taiteilijan kuvamuistiin tallentuneina muotokuvina kohdatuista ihmisistä. Henkilökohtaisuuden kautta eri aikoina syntyneet kuvat punoutuvat yhteen, osaksi taiteilijan ”matkakertomusta”. Viime vuosina erityisesti barokkitaide on tullut Lavoselle läheiseksi. Barokin inhimillinen, ruumiillinen ja tunnevoimainen ihmiskuva puhuttelee taiteilijaa. Se sallii psykologisoinnin – ja ehkä houkutteleekin tulkintoihin. Klassisesta ja kristillisestä kuvaperinteestä ammentavat kuva-aiheet heijastuvat ja tulevat uudelleentulkituiksi taiteilijan teoksissa AIKA JA IKUISUUS –NÄYTTELY DIDRICHSENIN TAIDEMUSEOSSA 3.5. SAAKKA.
12 | Antiikki ja taide TEKSTI: TIMO ELO Natalia Goncharova oli hyvin monipuolinen, muttei välttämättä kovin looginen taiteilija. Hän julistautui vuonna 1913 venäläisen avantgarden johtohahmoksi. Natalia Goncharova – ”kaikkismin” edelläkävijä Kansantaidetta ja ikoneja Natalia Goncharova: Puutarhanhoitoa (1908). Kuva: Ateneum/Tate Images Natalia Goncharovan rayonistisin kuvioin maalatut kasvot, 1913. Kuva: Ateneum/Tretjakovin galleria
Antiikki ja taide | 13 T Natalia Goncharova: Talonpojat keräävät omenoita (1911). Kuva: Ateneum/Tretjakovin galleria aiteilija Natalia Goncharovan taiteellista tuotantoa ovat innoittaneet yhtä hyvin kansantaide kuin kirkolliset ikonit. Moskovassa taiteilija saattoi esiintyä katuperformanssissa kasvot maalattuina luoden samaan aikaan uskonnollista taidetta ikivanhojen ikonien inspiroimana. ”Kaikkismi” (englanniksi everythingism) kuvaa osuvasti Goncharovan monipuolista tuotantoa, joka vaikutti aikalaisiin ja ylitti 1900-luvulle ominaiset taiteenväliset rajat. Hän oli eklektinen taiteilija, joka teki välillä sitä ja sitten taas tätä. Goncharova oli mukana myös avantgardistisessa elokuvassa ja kuvitti kokeellisia runoja. Goncharovan taidetta on esillä Ateneumin kevätnäyttelyssä, joka keskittyy taiteilijan 1900-luvun alusta 1920-luvulle ulottuvaan innovatiivisimpaan kauteen, jolloin hän inspiroi sekä venäläisiä että länsieurooppalaisia kokeellisia taiteilijoita. MEILLÄ LÄHES TUNTEMATON. Ateneumin näyttelyn kuraattori, intendentti Timo Huusko kertoo Goncharovan olevan Suomessa melko tuntematon. Hänen teoksiaan
14 | Antiikki ja taide on ollut aikaisemmin esillä vuonna 1984 Helsingin taidemuseossa Meilahdessa, jossa oli venäläistä avantgardea George Costakiksen kokoelmista. Goncharovan töitä on ollut myös Espoon Modernin Taiteen Museossa EMMAssa Ruutusotamies-näyttelyssä vuonna 2006. Venäjällä perustettu avantgardistinen Ruutusotamies-taiteilijaryhmittymä liittyy 1900-luvun alun länsimaisen taiteen primitivismiin, josta haettiin taiteeseen uutta voimaa ja innoitusta kansan parista vastapainona modernismille. – Tunnen myös henkilökohtaisesti mielenkiintoa Goncharovan taidetta kohtaan sikäli, että olen aikoinaan kirjoittanut artikkelin Tyko Sallisen primitivistisestä modernismista ja siitä, miten hän etsi taiteessaan alkukantaista suomalaista kansansielua. – Samoin teki omalla tahollaan Venäjällä Goncharova. Näillä taiteilijoilla on sikäli tietynlainen yhteys ja oletan, että Sallinenkin kyllä tiesi Goncharovan tekemisistä. – Tuohon aikaan vaikutti saksalainen Der Blaue Reiter -taiteilijaryhmä, jossa oli mukana myös venäläisiä taiteilijoita. Goncharova oli ollut tämän avantgarde-ryhmän jäsen sen vuonna 1911 tapahtuneesta perustamisesta lähtien. Ryhmän mielestä piti Goncharova myös suunnitteli pukuja moskovalaisille ja pariisilaisille muotitaloille. Natalia Goncharova: Sirkus (1907). Kuva: Ateneum/Tretjakovin galleria päästä pois akateemisesta taideopetuksesta ja siirtyä alkuperäiseen kansan olemuksen kuvaamiseen primitiivisen modernin taiteen keinoin, mikä myös oli tuon ajan kansainvälinen taideilmiö. – Suomalainen taidekauppias Gösta Stenman kävi usein Venäjällä ja tutustui sikäläisiin taidepiireihin. Hän näki jo varhain 1910-luvun alussa venäläisten avantgardistien kiinnostuksen kansantaiteeseen ja halun tuoda esiin siihen liittyvää alkuperäisyyttä. – Vuonna 1917 sen jälkeen, kun keisari oli luopunut vallasta, mutta ennen lokakuun vallankumousta, pidettiin Pietarissa suomalaisen taiteen näyttely, jonka kuraattorina toimi Sallisen ohella Juho Rissanen. Pari vuotta aikaisemmin Kazimir Malevits oli ripustanut Nadezda Dobyzinan taidesalongin nurkkaan, kunniapaikalle, avantgarden historiasta kuuluisan ”Musta neliö” -työnsä, jota hän kutsui ”paljaaksi ikoniksi”. – Sallinen pääsi hyvin perille, mitä Venäjän taideskenessa tapahtui. Stenman oli myös kehottanut häntä tutustumaan naapurimaan taidekentän uusimpiin virtauksiin. Tämä ilmenee Sallisen taiteessa muun muassa kiinnostuksena kubismiin. – On mielenkiintoista nähdä, miten kotimainen yleisö reagoi Goncharovan näyttelyyn. Vaikkei taiteilija ole meille suomalaisille ennestään tuttu, hänen värikäs ja voimakas ilmaisunsa kiinnostaa kyllä varmasti yleisöä, jolloin myös sana lähtee kiertämään. UUTTA SUOMESSA. Goncharovan näyttely on Ateneumin kolmannessa kerroksessa ja siinä on esillä yli 100 teosta, joista lähes kaikki ovat ensimmäistä kertaa nähtävillä Suomessa. – Toivotaan, että venäläisen taiteen esittäminen Ateneumissa saa tulevaisuudessa myös jatkoa, onhan meillä nyt toimivat yhteydet Venäläiseen museoon, Huusko sanoo. Pariisiin lähdettyään Goncharova teki
Antiikki ja taide | 15 ? Ateneumin taidemuseossa nähdään 27.2. – 17.5.2020 Natalia Goncharovan töitä. Esillä on taiteilijan teoksia 1900-luvun neljältä ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Ennen Ateneumia näyttely on ollut esillä Tate Modernissa Lontoossa sekä Palazzo Strozzissa Firenzessä. Natalia Goncharova (1881-1962) oli venäläinen avantgarde-taiteilija, vaatesuunnittelija, kuvittaja ja lavastesuunnittelija. Goncharova syntyi Tulan kuvernementissä. Vuonna 1901 hän pääsi Moskovan maalaus-, veistoja rakennustaiteen opistoon, jossa tapasi tulevan miehensä Mikhail Larionovin. Goncharova muutti Pariisiin vuonna 1921. Goncharovasta tuli Ranskan kansalainen vuonna 1939. Hän kuoli Pariisissa vuonna 1962. Natalia Goncharova: Talonpoikaisnainen Tulan alueelta (1910). Kuva: Ateneum/Tretjakovin galleria Natalia Goncharova: Kylpijät (1922). Kuva: Ateneum/ Tretjakovin galleria Natalia Goncharova: Jumalanäititriptyykki: Jumalanäiti (1911). Kuva: Ateneum/ Tretjakovin galleria yhteistyötä myös Sergei Djagilevin Venäläisen baletin kanssa. – Hän suunnitteli Ballets russes’lle pukuja ja lavasteita. Näyttelyssä minua henkilökohtaisesti kiinnostavat myös tietynlaiset dekoratiiviset työt, joita Goncharova on tehnyt Pariisissa muun muassa mallikangaspainatuksiin. Goncharova myös suunnitteli pukuja moskovalaisille ja pariisilaisille muotitaloille. – Hän oli hyvin monipuolinen, muttei välttämättä kovin looginen, kuten monet taiteilijat, joiden töistä näkee, mistä taiteilija aloitti ja miten eteni. Goncharova oli enemmänkin eklektinen taiteilija, joka teki välillä sitä ja sitten taas tätä. – Kiinnostavaa on se, että hän oli aivan venäläisen avantgarden kärjessä juuri ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista. Myös hänen miehensä Mikhail Larionov oli tunnettu avantgardisti, Timo Huusko sanoo. ?
Antiikki ja taide | 19 Naisasioiden puolustaja Eila Aine Kotiäiti, joka rakasti taidetta A Hillitty ja vaatimaton Eila Aine seurasi aktiivisesti taidemaailmaa ja keräsi puolisonsa kanssa mittavan taidekokoelman. Eila Aineen kokoelma on mittava ja monipuolinen. Kuva: Aineen taidemuseo ineen taidemuseo Torniossa on uusinut perusnäyttelynsä ja ottanut keskiöön hammaslääkäri, taiteenkeräilijä Eila Aineen (1920–2013). Eila Aine (o.s. Rantanen) syntyi Helsingissä, mutta vietti lapsuutensa Muoniossa, jonne perhe oli muuttanut 1926 . Vuonna 1939 hän aloitti hammaslääketieteen opiskelun Helsingin yliopistossa. Talvisota keskeytti opinnot ja Eila joutui rintamalle. Hän solmi avioliiton luokkatoverinsa Veli Aineen kanssa vuonna 1942. Kodin perintönä Eila Aineelle tuli kiinnostus kuvataiteita kohtaan. Heidän kotonaan vieraili kiertävä taidekauppias Hellmuth van Assendelft (1898–1977), jolta hankittiin taidetta. Kuvataide oli myös Veli Aineen kiinnostuksen kohde ja myöhemmin van Assendelft vieraili vuosittain Eila ja Veli Aineen kodissa. Aineet hankkivat paljon taidetta. Hankintojen runsauden takia he säätiöivät taidekokoelmansa vuonna 1974. Tämän kokoelman pohjalle rakentuu Tornion kaupungin omistama ja ylläpitämä Aineen taidemuseo. Eila Aine keskittyi työhönsä ja vasta jäätyään eläkkeelle hänellä oli enemmän aikaa keräilyharrastukselle. Kesäisin Eila ja Veli Aine kiersivät näyttelyitä yhdessä. Kuvataidesäätiön lehtileikekokoelma paljastaa, että lehtileikkeisiin tehdyt merkinnät on kirjoitettu Eila Aineen käsialalla. Siellä on paljon näyttelykritiikkejä, juttuja taitelijoista ja taideteoksista. Monia näissä lehtijutuissa mainittuja taideteoksia on myöhemmin hankittu Kuvataidesäätiön kokoelmaan. Eila Aine siis myös vaikutti taidehankintoihin, hän seurasi aktiivisesti taidemaailmaa sanomaja aikakausilehtien välityksellä ja tallensi lehtijuttuja kiinnostavista taiteilijoista ja taideteoksista. Eila-näyttelyn salit on nimetty teemojen mukaan: Kevyesti keskellä päivää, Keittiö, Hiukset, hatut, huivit ja helmet, Eila; siihen liittyy Eilan Aineen lempiteoksia ja maisemia. Hän oli perheenäiti, puoliso, virkanainen, toimi naisjärjestöissä, harrasti eläkkeelle jäätyään liikuntaa, mm. aerobicia ja avantouintia, toimi naisjärjestöissä, luki paljon. Eila Aine oli hillitty ja vaatimaton. Hän oli aina tyylikkäästi pukeutunut, rakasti hattuja. Hän oli loistava ruuanlaittaja, loistava emäntä kodissaan. Eila Aine oli feministi ja naisten asioiden puolustaja. ? AINEEN TAIDEMUSEON EILA NÄYTTELY 6.1.2021 SAAKKA. TORIKATU 4, TORNIO
20 | Antiikki ja taide Näyttelijä, ohjaaja Vesa Vierikko: ”Näytteleminen on minulle leikki” Näyttelijä, ohjaaja Vesa Vierikkoa kiehtoo teatterissa erilaisten roolien luominen ihmisiä tarkkailemalla. Niissä hän näkee koomisia piirteitä. I stahdamme näyttelijä, ohjaaja Vesa Vierikon kanssa perinteitä huokuvaan Tauno Palon ja Matti Pellonpään kantapöytään ravintola Elitessä. Pian sisään astuu kirjailija Antti Tuuri, joka tervehtii ja vaihtaa muutaman, huumorisävytteisin sanan ystävänsä Vierikon kanssa.
Antiikki ja taide | 21 TEKSTI: JOUNI SUOLANEN KUVAT: KANSALLISTEATTERI JA JOUNI SUOLANEN Kansallisteatterissa pyörii tämän kevään ajan Lokki, missä Vesa Vierikko näyttelee oikeuslaitoksen palveluksessa ollutta, elämäänsä turhautunutta valtioneuvos Sorinia. ”Näytteleminen on minulle leikki” Vierikko asuu sadan metrin päässä taiteilijakoti Lallukassa, joten hän käy lähes päivittäin Elitessä ottamassa oluen kauppamatkalla – ei kuitenkaan esitysiltoina. Se ei ole sallittua eikä hyväksyttyä. – Lallukassa asuvat myös näyttelijät Esa-Matti Lång ja Raimo Grönberg. Heidän kanssaan istahdetaan silloin tällöin, ja varsinkin sunnuntaisin, kun meillä on saunavuoro, otamme ennen saunaa tässä oluet. Myös Kinnusen Santeri istuu usein, ja Anja Pohjola käy täällä myös, Vierikko kertoo. Vierikko ei pidä Eliteä niinkään taiteilijaravintolana. Meno on hillittyä ja ravintola on enemmän ruokapaikka. 1970–80 -luvuilla ja vielä -90 –luvuillakin meininki oli riehakkaampi ja alkoholiakin nautittiin reippaammin, kun paikassa kävi enemmän kulttuurityöntekijöitä. Minkälaisia muistoja Vierikolla on legendaarisesta Tauno Palosta? Hän kertoo yhden. Vierikko istui näyttelijä Elvi Saarnion ja kurssikaveri Markku Toikan kanssa pöydässä. Palo kierteli pöydästä pöytään, ja kävi kohteliaasti keskustelemassa kaikkien kanssa.
22 | Antiikki ja taide Lallukka peruskorjattiin pari vuotta sitten entiseen asuunsa, mikä näkyy muun muassa ikkunoiden pokissa, lattioissa, porraskäytävien värityksessä ja valaisimissa, Vesa Vierikko kertoo. – Sitten hän tuli meidän pöytään, ja kysyi, saako istua. Minä sanoin, että ilman muuta saa. He tunsivat Elvin kanssa hyvin toisensa. Jossain vaiheessa Toikan Markun täytyi käydä asioilla vessassa. Kun Markku lähti, Palo sanoi minulle, että nuori teatterikoululainen, haluatko saada hyvän neuvon? No, ilman muuta halusin. Palon neuvo Vierikolle oli elämänmakuinen: – Kasvata seurapiirirakko. Tiedätkö, miten se tehdään? No, en tiedä, vastasin. Kun ensimmäisen kerran tulee hätä, älä mene. – Ajattelin, että onpa jännää, että hän ei anna neuvoa meille molemmille vaan juuri minulle. Hän näki, että olin vähän hämmentynyt, kun ajattelin, että tulee jotain näyttelijän työstä. Se oli se ohje Tauno Palolta, Vierikko naurahtaa. IHMISET ETSIVÄT OIKEAA PARTNERIA. Vierikko on freelancer. Hän näytteli pitkään Ryhmäteatterissa. Pari vuotta sitten hän siirtyi Kansallisteatterin työryhmään samalla kun ”ryhmisläiset” Mika Myllyaho ja teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija Esa Leskinen lähtivät Ryhmäteatterista Kansallisteatteriin. Myllyahosta tuli Kansallisteatterin pääjohtaja. Kansallisteatterissa pyörii tämän kevään ajan näytelmä Lokki, missä Vierikko näyttelee oikeuslaitoksen palveluksessa ollutta valtioneuvos Sorinia, joka jää eläköidyttyään jumiin mökillensä, vaikka haluaisi takaisin kaupunkiin. Sorinin kumpikaan nuoruuden haave – päästä naimisiin ja tulla kirjailijaksi – ei ole toteutunut. Näytelmässä on Vierikon mukaan kyse siitä, että ihmiset eivät löydä oikeaa partneria tai oikea rakkaus ei osu kohdalle. Komedian näytelmästä tekee Vierikon mukaan Anton T šehovin tarkkanäköisyys henkilöiden luonteenpiirteistä ja ominaisuuksista. VIERIKKO TEKEE MONIA TÖITÄ. Vierikko, 63, pääsi joulukuussa eläkkeelle, mutta eläkkeelle hän ei aio siirtyä. Työtilanne on hyvä. Hän tekee monenlaisia töitä. – Minulle raha on ollut suuri motivaattori. Seitsemän lapsen isänä olen aina joutunut tekemään lähes kaiken, mitä tarjotaan, Minulla ei ole mitään mainostamistakaan vastaan, paitsi nyt olen kieltäytynyt yhdestä mainoskeikasta. Pikavippilainoja en suostu mainostamaan, koska ne aiheuttavat niin hirveitä ongelmia. Parhaillaan Vierikko harjoittelee klassisen kitaristin Petri Kumelan kanssa espanjalaisen Nobel-kirjailijan Juan Ramón Jiménezin runollista esitystä Harmo ja minä (Platero y yo, 1914). Teos kertoo Jimenezin ja hänen aasinsa kokemuksista eteläisessä Andalusiassa hänen kotikylässään. Teoksen sävelsi klassiselle kitaralle Mario Castelnuovo-Tadesco vuonna 1960. Esityiksen rekvisiittana on vain lukulamppu ja sohva. Ensi-ilta on huhtikuussa Kansallisteatterin Lavaklubilla, minkä jälkeen esitys lähtee kiertämään.
Antiikki ja taide | 23 Viipurilainen mesenaattipariskunta Juho ja Maria Lallukka linjasivat testamentissaan Lallukan taiteilijakodin perustamisen – ja taiteilijoille turvapaikan luoda taidetta. Vesa Vierikko hyvässä Lallukan pariskunnan muotokuvien seurassa. Vesa Vierikolla on monia mukavia muistoja nimekkäistä näyttelijöistä, kuten Tauno Palosta ja Matti Pellonpäästä, joiden kantapöydässä ravintola Elitessä hän istuu. Kukaan ei ole niin itseriittoinen, että tietäisi täsmällisesti, miten joku juttu pitää tehdä. – Tilanne on herkkä. Akustinen kitara ja puhe vaativat keskittyneen katsojan ja pyhitetyn tilan. Sitä ei voi viedä mihinkään ravintolan nurkkaan, Vierikko toteaa. KUUNTELUA HERKÄLLÄ KORVALLA. Näyttelijäntyön ohessa Vierikko on alkanut myös ohjata. Ensi syksynä hän ohjaa Molierin Saiturin Kansallisteatteriin. Aikaisemmin hän on tehnyt ammattiteatteriin Mika Waltarin Gabrielin Kansallisteatterin Willensaunaan, missä se pyöri kolmatta vuotta. – Ohjaamisen hyvä puoli on se, ettei tarvitse jäädä esittämään samaa juttua joka ilta. Se on keikka, jonka ohjaa, ja käy välillä katsomassa, ettei se aivan villiinny, mutta eiväthän ammatti-ihmiset villiinny vaan tekevät niin kuin on sovittu. Työnä se on ihan eri asia, kun ei tarvitse opetella tekstiä ulkoa. – Kun olen näyttelijä, ymmärrän näyttelijää, ja osaan antaa helpommin ohjeita kuin moni, joka ei ehkä oikein tiedä, miten näyttelijää voi neuvoa tai auttaa. Vierikko ei suostu ohjaajana pomottelemaan. Hän katsoo, että näyttelijän tulee pyrkiä tuomaan esille ohjaajan näkemys ja yrittää ymmärtää, mitä ohjaaja haluaa, mutta näyttelijän tehtävä on myös tarjota vaihtoehtoja koko ajan, joista ohjaaja voi valita. – Kukaan ei ole niin itseriittoinen, että tietäisi täsmällisesti, miten joku juttu pitää tehdä. Jokainen näyttelijä tekee oman tulkintansa. Sitä kannattaa kuunnella ja kunnioittaa. Psykologiaahan ohjaaminen pitkälti on, Vierikko vakuuttaa. – Ryhmäteatterissa Hellströmin Artolla oli tapana ohjata niin, että kun harjoiteltiin, hän alleviivasi kaikki, mikä oli hyvää, jolloin näyttelijä alkoi pitää kiinni niistä asioista, ja kaikilla oli hyvä mieli. Hän ei koskaan sanonut, että tuo ei toimi, jolloin ne asiat kuolivat pois, mistä hän ei sanonut, että ne toimivat tai ovat hyviä. Vuorosanojen tulkinnassa pitää sen sijaan olla tarkkana. Suomenkieliset tekstit kannattaa Vierikon mukaan tehdä juuri niin kuin ne on kirjoitettu. Esimerkiksi Waltarin Gabrielissa Vierikko halusi mentävän juuri sanasta sanaan, koska Waltarin vanhakantainen kieli on niin hienoa. Molieren Saiturista on tehty kaksi käännöstä, joten se antaa vapauden myös muunnella käännöstekstiä. ROOLI PYSYY ULKOPUOLELLA. Vierikko viittaa teatteritieteen maisteri Saara Markkasen opinnäytteeseen, jossa hän jakaa näyttelijät mielenkiintoisesti kahteen ryhmään. Toinen ryhmä omaksuu roolihenkilöt ikään kuin omaksi itsekseen, toinen katsoo heitä ulkopuolisina. – Ne, jotka sanovat, että nyt minä itse tulen täältä roolihenkilönä, niiden kanssa ohjaajan on paljon vaikeampi keskustella, ja varsinkin kritisoida, koska he ottavat helpommin itseensä ja loukkaantuvat. Toisen ryhmän näyttelijät puhuvat roolihenkilöstä ohjaajan kanssa kolmannessa persoonassa. – Se vapauttaa näyttelijän, koska silloin kysymys ei ole hänestä itsestään vaan roolihenkilöstä. Välillä hän on siinä roolissa, ja tulee sitten pois roolista, ja keskustelee vapautuneesti, mitä roolihenkilö juuri äsken teki. Vierikko myöntää ehdottomasti kuuluvansa siihen näyttelijäryhmään, joka on roolissa itsensä ulkopuolella, mutta harjoitellessa ja näytellessä roolihenkilö. KAIKISTA ROOLEISTA RAKKAITA. Vierikko on saanut tehdä pitkän uransa aikana monenlaisia rooleja. Mieluisimmaksi hän nostaa pyydettäessä Amadeuksen Salierin roolin, jonka näytteli Ryhmäteatterissa. Rooli on kasvattanut häntä eniten roolihenkilönä. Hänelle ei tule mieleen epämieluisaa roolia. – Kysymys on siitä, että tykkään tästä leikistä, mitä näytteleminen on. Minulle se on ainakin leikki. Silloin roolista kuin roolista tulee itselle rakas, ja tykkää tehdä sitä, oli se murhaaja, pieni tai iso rooli. Tykkään pienistä rooleista. On nastaa, ettei tarvitse vetää sitä kivirekeä, että on koko ajan näyttämöllä. Siinä on iso vastuu.
24 | Antiikki ja taide Vesa Vierikko asuu perheineen Lallukan kuuluisassa taiteilijakodissa Helsingin Töölössä. Pystyn irtoamaan roolista heti kun esitys loppuu, koska katson roolia ulkopuolelta. Vierikko rakastaa rakennella erilaisia hahmoja. Hän seurailee ihmisiä arjessa muutenkin jatkuvasti. – Ihminen on hyvin koominen, ja jokainen on ihan erilainen. On hienoa, että saa rakentaa sellaisen ihmisen, jota ei oikeasti ole olemassa niistä aineksista, jotka ovat oikeasti olemassa. – Käsissäni roolihenkilö muuttuu jollain tavalla koomiseksi, koska näen ihmiset niin hauskoina ja koomisina – ja tyhminä verrattuna vaikkapa pantteriin, jota en pidä ollenkaan tyhmänä. Henkilöt kääntyvät komediallisiksi. Saatan kritisoida ihmistä samalla, kun teen sellaisen henkilön, joka kääntyy koomiseksi. Hän pystyy löytämään komediaa vakavasta ihmisestä, jopa tosikostakin, jos se sopii näytelmään. Esimerkiksi Hitlerissä hän näkee kaikesta karmeudesta huolimatta koomisia piirteitä, kuten viikset, hiusmuodin, pukeutumisen. Tai bunkkerin, jossa hän ”ottaa pultteja” porukalle, joka on totaalisen väärässä, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen. Vierikko mielletäänkin eniten komedianäyttelijänä. – Esimerkiksi Antti Tuurin Talvisota kirjan pohjalta tehdyssä elokuvassa vänrikki Kantolassa ei ole mitään komediaa, mutta on siinäkin komediallisia aineksia. Kun Kantola herää, niin silmälasit putoavat silmille. LOOGISEN TEKSTIN OPPII HELPOSTI. Vierikko lukee ja opettelee ulkoa näytelmien roolihenkilöiden vuorosanat kotona, harjoittelee ajatuksella ja miettii painotuksia. Jos kyseessä on kameratyö, hän ei tankkaa tekstejä ulkoa vaan katsoo edellisenä iltana, mistä henkilö huomenna puhuu, ja vasta kuvaustilanteessa opettelee repliikin. Näytelmätekstin omaksumiseen tarvittava työ riippuu tekstin määrästä ja laadusta. – Esimerkiksi Kyrön Mielensäpahoittaja on näyttömällä koko ajan joka kohtauksessa, ja puhuu koko ajan. Se oli kuitenkin yllättävän helppo oppia siksi, että siinä on täydellinen logiikka. Jos pitäisi näytellä ja puhua Einsteinia, siinä olisikin opettelemista. Vierikko muistelee Kansallisteatterin näytelmää Yhdestoista hetki, joka kertoi ja kritisoi Sipilän hallitusta. Näyttelijät esittivät ministereitä heidän oikeilla nimillään. Kaikki repliikit oli otettu heidän oikeasta puheestaan tai kirjoittamastaan. – Niitä oli vaikea opetella, kun asia oli politiikkaa eikä ymmärrä sitä logiikkaa, miksi joku sanoo noin. Näyttelin siinä muun muassa Nalle Wahlroosia. Oli siinä opettelemista, kun se on höpöttäjä, puhe on jargonia, ja välillä katoaa punainen lanka, Vierikko naurahtaa. Vierikko pystyy irtoamaan roolista heti lähes samalla sekunnilla kuin esitys loppuu. Se onnistuu juuri siksi, että hän katsoo roolia ulkopuolelta eikä roolihenkilö ole hän itse. – Sen sijaan adrenaliinin poistaminen kehosta kestää minulla noin kolme tuntia, jos en ota olutta. Olen tehnyt jo 40 vuotta niin, että otan vähintään kaksi olutta esityksen jälkeen, ja mielellään ravintolassa, jossa on hälinää ja tapahtuu koko ajan. Tunnin kuluttua minulla ei ole enää minkäänlaista muistikuvaa näytelmästä. Näytelmän harjoittelu on tiukka aika päivittäin teatterilla, ja siihen on sidottu moni ihminen. Näyttelijät saattavat erityisesti näytelmän harjoitusvaiheessa käydä yhdessä ulkona. – Kaikkia keskusteluja ei ehdi millään käydä harjoituksissa eikä pidäkään käydä, koska kaikilla on niin paljon keskusteltavaa. Vapaalla keskusteltaessa ajatukset lentävät herkemmin, ja on helpompi vaihtaa ajatuksia. Ryhmäteatterin aikana isoja ratkaisuja tajuttiin ja tehtiin vasta kun istuttiin ravintolan pöydässä, ja juotiin ensimmäistä olutta. PALAUTE TÄRKEÄÄ. Vesa Vierikon on vaikea nostaa teatterityötä tai televisiotyötä toisen ylitse. Kameran kanssa työskentelyä hän pitää sillä tavalla mukavana, että kun kohtaus on kuvattu, se on ohitse eikä siihen tarvitse enää uhrata ajatuksia tai sitä toistaa. – Ehkä tykkään kuitenkin enemmän olla näyttämöllä, näytelmän rakentamisesta, ja se toistaminenkin on parikymmentä esitystä tosi mielenkiintoista, koska esitys kehittyy koko ajan. Vierikko muistelee Kaupunginteatterin Vielä ehtii -näytelmää, jossa oli yhteensä 117 loppuunmyytyä esitystä, ja kysyntää olisi ollut lisääkin. – Sadan esityksen jälkeen kaikki tunnustivat, että nyt me olemme kokeneet tämän näytelmän kanssa kaiken mahdollisen, ja myös kaikenlaiset yleisöt eikä kukaan löydä siitä enää mitään uutta. Sen näytelmän kohdalla se oli loppu. Vuorovaikutus ja tunnelma yleisön kanssa vaihtelevat illasta toiseen. Näyttelijälle yleisön palaute on oleellisen tärkeää. Näyttelijä kuulee pienimmänkin risahduksen yleisössä. – Haluan harjoitella esityksen aina niin hyvin, että olen täysin vapaa näytellessäni keskittymään kaikkeen, mitä ja miten kukin
Antiikki ja taide | 25 Sorinin kumpikaan nuoruuden haave – päästä naimisiin ja tulla kirjailijaksi – ei ole toteutunut. – Lokissa on kyse siitä, että ihmiset eivät löydä oikeaa partneria tai oikea rakkaus ei osu kohdalle, Vesa Vierikko valottaa. Komedian Lokki -näytelmästä tekee Vesa Vierikon mukaan Anton Tšehovin tarkkanäköisyys henkilöiden luonteenpiirteistä ja ominaisuuksista. NÄYTTELEMINEN PITÄÄ PÄÄN KUNNOSSA ?? Teatterityö on Vesa Vierikolle samalla fyysistä ja terveellistä liikuntaa, mutta myös psyykkisesti tärkeää. Se pitää hänet vireessä. – Uskon siihen, että näytellessä pää pysyy vilkkaana eikä jää turhia murehtimaan. Keho rapistuu, mutta niin sen kuuluukin rapistua. Näyttämöllä olin iloinen, että hampaat rupesivat lähtemään. Minulla oli vähän aikaa tekohampaat, ja pystyin heti käyttämään niitä roolihahmoissa. Vierikko oli kymmenen vuotta teatterityön professorina Teatterikorkeakoulussa. Oppilaiden kanssa työskentelystä hän piti, mutta hallinnollisen työ oli pakkopullaa, mikä johti lopulta lähes uupumiseen. Vierikko on hyvä piirtäjä. Se on yhä hänen intohimonsa. Taidemaalari-isä olisi toivonut pojasta arkkitehtiä, mutta Vesa hörähtää, että vitosen matikalla se ei olisi onnistunut. Eikä hän ole katunut valintaansa. Vierikolla on yhdessä näyttelijä Martti Suosalon ja ohjaaja Matti Ijäksen kanssa purjevene, jolla he tekevät perheineen kesäisin noin viikon reissuja Saaristomerellä. Iän ja kenties kypsymisen myötä perheen merkitys on korostunut Vierikolle. Seitsemän lapsen lisäksi kahdesta avioliitosta hänellä on viisi lastenlasta. – On jotenkin luonnollista, että perhe kuuluu osana minun elämääni, ja perhe on itsestään selvästi osa minua. Minun olisi vaikea elää, jos ei olisi perhettä. Ilman puolisoa tai jotain kaveria, jonka kanssa jakaa koko ajan asioita, se olisi ihan mahdotonta. En kestä yksinäisyyttä montaa tuntia pitempään. En vaan halua sitä, paitsi silloin kun teen jotain työtä, kuten luen tai muuta sellaista. Harrastus löytyy Vierikolla siinäkin tapauksessa, ettei hän enää tee tai pysty tekemään näyttelijän työtä. – Rakastan tehdä töitä käsilläni. Meillä on vanha mummonmökki Kangasalla. Siellä riittää töitä. Minulla on siellä aina neljästä viiteen projektikohdetta menossa. Säästä riippuen niitä voi tehdä. tarjoaa – ja ennen kaikkea yleisö. Kun yleisö tulee sisään, ja monitorin kautta kuulee yleisön, niin melkein pystyy jo aistimaan, minkälainen esitys on tulossa. Kun komediassa joku nauraa, se laukaisee naurun muissakin katsojissa, mikä puolestaan laukaisee kaikki näyttämöllä olevat, jolloin syntyy dialogi katsomon kanssa. Silloin esitys rytmittyy yhdessä yleisön kanssa. Lokki kuuluu Vierikon mukaan niihin mielenkiintoisiin esityksiin, että joskus yleisö lukee sieltä koomisia asioita ja reagoi niihin. Se virittää näytelmän eri tavalla ja rytmittää sen verrattuna yleisöön, joka ei ymmärrä esityksen komediallisuutta. – Jos katsomo ei ole ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin saanut reagoida ääneen, niin kyllä se on sitten vaiti melkein lopun aikaa, ja se taas vaikuttaa esitykseen. Näyttelijä aistii senkin, onko yleisö aktiivisesti vai passiivisesti hiljaa. Hiljainen yleisökin voi olla etukenossa katsomista, ja elää mukana tapahtumissa. ?
26 | Antiikki ja taide Puusta voi valmistaa myös ihmishahmon. Yksityiskohdat ja anatomia ovat tärkeitä, jotta puusta syntyy veistäjän käsissä aidonoloinen veistos. J urvalainen Kaj Lindgård tekee puuveistoksia realismin otteella on veistänyt puusta ihmisenokokoisia hahmoja. – Olen keskittynyt realismiin ja ihmisfiguureissa realismi on haastavaa. Lihasten on näytettävä siltä, miltä ne näyttävät ihmisessä luontaisestikin, kun hän eri asennoissa, sanoo Lindgård. Samassa mittakaavassa realismia edustavia puuveistoksia ei Suomessa valmista moni taiteilija. Teos Winter Child, 2018. Yksityiskohdat tekevät figuurista aidonoloisen kuten Winter Child teos osoittaa. Kuva: Juha Järvinen
Antiikki ja taide | 27 TEKSTI: JUHANI KARVONEN Kaj Lindgård ei tingi teoksen yksityiskohdista Figuureita realismin otteella – Pohjois-Italiassa näitä on tehty 300 vuotta uskonnollisen kuvanveiston ansiosta. Siellä puunveisto on edelleen maailman huippua. Lindgårdin figuurit ovat tyypillisesti silmät kiinni, vaikka myös silmät auki olevia veistoksia hän on jonkin verran etenkin alkuaikoina tehnyt. – Huomasin että silmät kiinni oleva hahmo on jollain tavoin syvällisempi. Jokainen katsoja voi miettiä, mitä hahmoni ajattelee. Joskus piirsin lyijykynällä pupillit, mutta itselleni tuli tunne, ettei figuuri katso koskaan minua, vaan katse on aina jossakin muualla. Kun silmät ovat kiinni, ei tätä tunnetta synny. Kun ne ovat kiinni, uskaltautuu katsojakin lähemmäksi työtä. Kasvot ovat aina veistäjälle tärkeimmät, sillä ilme on monesti hyvin pienistä muodoista kiinni. Vaikeimmat veistettävät ovat sormet ja varpaat. – Etenkin sormet ovat mittasuhteiltaan tärkeät. Varpaiden muodot vaihtelevat ihmisillä aika paljon, mutta sormet ovat huomattavasti ”tasaisemmin” muotoutuneet kuin varpaat. Kasvot ovat sinänsä varsin helpot muovata, esimerkiksi nenästä voi veistää ison tai pienen. Sen sijaan esimerkiksi kynnet pitää veistää tarkasti. – Jos sormien mittasuhteet ja muodot ovat jotenkin väärät, ne pistävät silmään yllättävän helposti. YNTYY SAVIMALLIN KAUTTA. Lindgård aloittaa savimallilla, joina hän käyttää eläviä malleja. Itse veistoksen Lindgård kokoaa veistoksen puupaloista liimaamalla ne yhteen ja työstämällä figuurin muotoon
28 | Antiikki ja taide – Paloja voi uusia ja veistää ja parantaa muotoja, mutta mittasuhteita ei voi korjata. Jos pää jää liian pieneksi, on koko veistos työstettävä uusiksi. Valokuva on Lindgårdille vain eräänlainen viite. – Savimallin teko on ehkä se taiteellisin osuus, koska se jälkeen toistan vain puuhun samat muodot. Netin kautta myydään elävien mallien kuvia, mutta asennot ovat yleensä perusasentoja. – Suosin eläviä malleja, joita olen asettanut eri asentoihin, esimerkiksi makuulle lattialle. Näen miten heidän ihonsa poimuttuu lattiaa vasten, miten lihakset asettuvat ja valo osuu kehoon. – Silmä harjaantuu vähitellen näkemään kehon ja sen muotoja. Anatomian tuntemus ei ole pahasta, mutta tietyt säännönmukaisuudet ihmisen kehossa toistuvat ja ne oppii ennen pitkää ulkoa. Hion puun aika karkeaksi, silloin figuurin varjot näkyvät kuten luonnollisessa mallissa. Teoksellaan Kneeling woman 2016 Lindgård voitti Ranskassa veistosten kultamitalin Ranskan taiteilijaseuran näyttelyssä galleriassa Carrousel du Louvre 2017. Kuva: Kaj Lindgård Kaj Lindgård kokoaa veistoksen puupaloista liimaamalla ne yhteen ja työstämällä figuurin muotoon. Kuva: Jalmari Laihinen – Savimalli on mitoiltaan yksi kolmasosa varsinaisesta veistoksesta. Savimalliin kuluu monesti jo kuukauden työ, itse veistoon menee 3-4 kuukautta. Tietenkin teen pienempiä töitä koko ajan. Isoa veistosta tehdessään piirrän savimallin lohkot. Niiden avulla piirrän lohkojen profiilit ruutupaperille ja suurennan ne kolminkertaisena puuhun. LEHMUS SOPII IHMISFIGUUREILLE. Lindgård käyttää vain lehmusta, jota saa käytännössä ulkomailta vain tilaamalla. – Koivu on tuplaten raskaampaa ja sen työstettävyys on hankalampaa. Koivu on kovempaa, joten esimerkiksi hionta on työläämpää. Pienissä veistoksissa olen käyttänyt toki koivua ja afrikkalaista pähkinäpuuta, sanoo Lindgård. Lehmuksen luonnollinen väri on vaalea, minkä vuoksi se muistuttaa väriltään parhaiten vaalean ihmisen beigeen vivahtavaa ihoa.
Antiikki ja taide | 29 – Hion puun aika karkeaksi, jottei pinta kiillä. Pintakäsittelyllä puupinta märjästyy ja se kellastuu aika nopeasti. Ilman pintakäsittelyä puu säilyttää värinsä hyvin, kun veistos on vain sisätiloissa tasaisissa olosuhteissa. Kun kiilto on hiottu pois, näkyvät figuurin varjot kuten ne luonnollisessakin mallissa näkyisivät. Vaatetuksena Lindgård on käyttänyt joskus pipoa tai villasukkia. – Kokovaatetus veisi figuurista anatomian. Olen halunnut veistää klassisella tavalla, jotta anatomia ja ihmiskehon kauneus ja muodot tulevat esiin. Koolla ei ole merkitystä, sillä työstöprosessi on sama. Isoon työhön kuluu vain enemmän aikaa – Työkaluna ovat lähinnä taltta ja nuija. Isoissa töissä käytän perusmuotoihin vannesahaa. Isoja töitä voi hioa koneellisesti, mutta viimeistely pitää tehdä aina käsin. Pienissä veistoksissa käytän myös puukkoa. PALKINTOJA RANSKASTA. Ranskan taiteilijaseuran järjestämässä kilpailussa Lindgård menestyi vuonna 2017. – Vuonna 2018 lähetin Ranskaan kolme 70-senttistä Winter People -veistosta. Pipopäinen naisfiguuri voitti Ranskan taiteilijaseuran näyttelyn pääpalkinnon Prix Puvis de Chavannes kautta aikojen ensimmäisenä suomalaisteoksena. Palkinto oli yksityisnäyttelyn Carrousel du Louvren taidemuseossa. Lindgårdin oli tarkoitus lähteä suurilla töillään Louvreen joulukuussa 2019, mutta matka viivästyi vuodella. – Vuonna 2016 Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahasto myönsi apurahan ja luovuin kokonaan tilaustöistä ja keskityin suuriin töihin. Se oli taiteellisen urani alku. Minulle myönnettiin Ruotsalaisen Kulttuurisäätiön tuki kuljetukseen, mutta tuen sain sen verran myöhään, etten ehtinut toimittaa töitä Pariisiin 2019. Parin ison työn vieminen Pariisin maksaa tuhansia euroa Suuret veistokset on tehty näyttelytarkoituksiin. Niitä on valmistunut muutama. – Niiden myyminen Suomessa on hankalaa, koska hinta kohoaisi korkealle. Ne sopisivat julkisiin tiloihin, joihin ostetaan taidetta esimerkiksi prosenttiperiaatteella. Teoksia on ensi kesänä näytteillä Porvoon Edelfelt ateljee Museossa. ? Teos Winter People nr.2 voitti Prix puvis de Chavannes palkinnon Ranskan taiteilijaseuran näyttelyssä galleriassa Carrousel du Louvre 2018. Kuva: Kaj Lindgård
30 | Antiikki ja taide Brutalismi arkkitehtuurin tyylisuuntana kehittyi 1950-luvulla. Se suosi rakennusten selkeää hahmottamista viimeistelemättömine materiaalipintoineen. Vallankumouksellinen brutalismi rutaliami, joka kukoisti 1950–1970-luvuilla, kutsutaan kuvaavasti myös betonibrutalismiksi tai uusbrutalismiksi. Nimitys juontaa juurensa karkeaa tarkoittavasta brutaali-sanasta, ja sitä edustavat rakennukset ovat muotokieleltään puhdaslinjaisia viimeistelemättömine sekä pelkistettyine ja maalaamattomine raakabetonipintoineen. Usein myös seinäpinnoissa ja julkisivuissa on näkyvillä valumuottien jälkiä. Kansainvälisesti tunnetuimpana tyylin edustajana mainitaan sveitsiläinen arkkitehti Le Corbusier. Suomalaisessa arkkitehtuurissa brutalismia edustaa arkkitehti Viljo Revell, joka muun muassa on suunnitellut vuonna 1960 valmistuneen, modernin arkkitehtuurimme merkkiteoksiin lukeutuvan, betonista, pronssista ja karkeasta mäntylaudasta rakennetun Vatialan siunauskappelin. Helsingissä brutalismia edustaa Kaivokadulla sijaitseva, vuonna 1967 valmistunut ”Makkaratalo”, City Center, jonka ovat Karkeaa kauneutta suunnitelleet arkkitehdit Viljo Revell ja Heikki Castrén. Alun perin rakennuksessa oli Keskuskadun puolella jyhkeät ajorampit, joita pitkin autot pääsivät betonisen parvekekaiteen eli ”makkaran” takana sijainneelle parkkitasanteelle. Vuonna 1968 valmistunutta arkkitehti Erkki Elomaan piirtämää – nykyään suojeltua – Järvenpään kirkkoa on myös luonnehdittu tyyliltään betonibrutalistiseksi. Kotimaa-lehden lukijat äänestivät sen vuonna 2009 Suomen rumimmaksi kirkoksi. Brutalismin suomalaisiin edustajiin kuuluu myös arkkitehti Aarno Ruusuvuori, jonka kädenjälkiä ovat muun muassa Hyvinkään, Huutoniemen ja Tapiolan kirkot. Kirkkojen lisäksi Ruusuvuori on suunnitellut yksityisasuntoja ja toimistorakennuksia, joiden rakennusmateriaalina on käytetty betonia ja puuta. B Viljo Revellin ja Heikki Castrenin suunnittelemassa ”Makkaratalossa” oli alun perin myös jyhkeät ajorampit autoille. Kuva: Wikimedia Commons Aarno Ruusuvuoren Huutoniemen kirkko. Kuva: Wikimedia Commons Aarno Ruusuvuoren Tapiolan kirkko. Kuva: Wikimedia Commons Aarno Ruusuvuoren suunnittelema Hyvinkään kirkko. Kuva: Wikimedia Commons
Antiikki ja taide | 31 TEKSTI: TIMO ELO Karkeaa kauneutta Cite radieuse de Reze.
32 | Antiikki ja taide Järvenpään kirkko on äänestetty Suomen rumimmaksi. Nykyään se on suojelukohde. Myös Oulun teatterirakennuksen ja kirjaston suunnittelijat, arkkitehdit Marjatta ja Martti Jaatinen, lukeutuvat betonibrutalismin edustajiin. KUKA VIHAA BRUTALISMIA? Turkulainen arkkitehti Julius Jääskeläinen on todennut, että brutalismia vihatessamme vihaamme myös hyvinvointivaltiota. Hän on nostanut esiin 1960ja 1970 -lukujen vaihteessa rakennetun Turun Ylioppilaskylän eheää kokonaisuutta rikkovan uudisrakennushankkeen, joka uhkaa historiallisesti arvokasta ympäristöä. – Ylioppilaskylässä talojen päätyseinät ovat pajunoksilla karkeaksi harjattua brutaalia betonia. Pitkät sivut ovat kantavien betoniseinien väliin asennetuista puuelementeistä tehtyjä säännönmukaisia ruudukoita. Betoniset kulkusillat yhdistävät peilautuviin tuulihyrrämuodostelmiin rakennettuja kortteleita. Asuntojen oviin on maalattu isot Helvetica-numerot. – Rakenne toistuu samanlaisena korttelista toiseen niin, että sen voisi kuvitella jatkuvan kilometrejä. Se palvelee ihmisen objektiivisia fyysisiä ja sosiaalisia tarpeita, mutta ei tee ainuttakaan mielistelevää tai houkuttelevaa elettä. Se on teollisesti tuotettu betoniruudukko, eikä peittele sitä, Jääskeläinen toteaa. Jääskeläisen mukaan Suomessa on kaksi suurta yhtenäistä brutalistisen järjestelmäarkkitehtuurin kokonaisuutta: Turun Ylioppilaskylä ja Oulun yliopisto. – Ne myös ovat uhanalaisia, koska niitä halutaan “piristää”, muuttaa “viihtyisämmiksi” tai “nykyajan vaatimusten mukaisiksi”. Tämä kaikki siksi, ettei brutalismia arvosteta eikä sen historiaa ymmärretä. Jääskeläinen toteaa, etteivät arkkitehtuurisuuntaukset suinkaan synny tyhjiössä. Marjatta ja Martti Jaatisen Oulun teatteri ja kirjasto lukeutuvat betonibrutalismin edustajiin. Kuva: Wikimedia Commons – Ne liittyvät historiaan, aikakautensa aatteellisiin, teknisiin, taloudellisiin ja poliittisiin suuntauksiin, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa. – Nykyistä edeltävän kauden arkkitehtuuria hyljeksitään aina muka esteettisin perustein, mutta kyse on enemmän neuroottisesta reaktiosta, jolla pyritään karkottamaan trauma mielestä. Traumoja on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin käsiteltävä. Ja brutalismin kunnianpalautuksen aika on käsillä, hän toteaa. BRUTALISMI EI OLE TYYLI. – Sanan “nybrutalism” keksi Hans Asplund vuonna 1950 kuvaamaan Bengt Edmanin ja Lennart Holmin piirtämää rappaamattomasta tiilestä tehtyä taloa. Sittemmin Alison ja Peter Smithson nappasivat englanniksi käännettynä sanan “new brutalism” ryhtyessään markkinoimaan 1949–1954 piirtämäänsä teräksestä, lasista ja rappaamattomasta tiilestä tehtyä koulua. – Brutalismissa ei turhaan peitellä eikä hiota materiaaleja ja rakenteita. Tästä syystä se on enemmän etiikkaa kuin estetiikka. Betoni vain on sattunut olemaan 1900-luvun suosituin materiaali. – Tietenkin brutalismia on esiintynyt jo kauan ennen kuin arkkitehdit keksivät termin. Esimerkkeinä käyvät toisen maailmansodan aikaiset mahtavat bunkkerit. – Brutalismia oli myös varhaisen funktionalistin Hannes Meyerin suunnitelmissa. Tämä sveitsiläinen arkkitehti suhtautui vakavasti toiminnalliset perusteet tarjoavaan funktionalismiin, jossa seiniä ei rapattu valkoiseksi vain siksi, että lopputulos näyttäisi modernilta ja abstraktilta. – 1800-luvun Englannissa taiteilija-kirjailija William Morris perusti Arts & Crafts -liikkeen, joka halusi herättää henkiin keskiaikaisen käsityötaidon. Morris piirsi uransa varhaisvaiheessa, vuonna 1859, itselleen naapurustoaan pöyristyttäneen epäsymmetrisen talon, jonka materiaalina oli punainen rappaamaton tiili ja jonka ikkunat oli sijoitettu huoneiden – ei tyylin vaatimusten mukaisesti. – Morris myös oli prerafaeliittien ystävä. Prerafaeliitit olivat romanttisia taiteilijoita, jotka halusivat nimensä mukaisesti palata Rafaelia ja renessanssia edeltävään keskiaikaan. On hyvä tietää, etteivät goottilaisia katedraaleja suinkaan suunnitelleet arkkitehdit, vaan kivenhakkaajat. Eikä suippokaari ollut esteettinen aihe, vaan lähinnä rakenteellinen ratkaisu. Goottilaiset kirkot olivatkin rakenteellisesti paljon kekseliäämpiä ja loogisempia sekä materiaalia säästävämpiä ja valoisampia kuin sitä seuranneen kauden temppelit. Morrisin mielestä ne olivat täten myös kauniimpia. BRUTALISMISTA POSTMODERNISMIIN. Arkkitehtuurissa brutalismin valtakausi päättyi sittemmin postmodernismiin. – Löydettiin idea, jonka mukaan arkkitehtuuri on kieli. Että talojen muodoilla on merkityksiä, jotka ovat riippumattomia rakenteellisesta, toiminnallisesta ja materiErkki Elomaan piirtämä Järvenpään kirkko äänestettiin aikoinaan Suomen rumimmaksi. Kuva: Wikimedia Commons
Antiikki ja taide | 33 aalisesta sisällöstä. Karkeasti tämä tarkoitti sitä, että Las Vegasista ja Disneylandista tuttu rakennustapa, jossa yksinkertaiset ja halvat laatikot verhoillaan halvoilla materiaaleilla näyttämään jänniltä ja kaupallisesti houkuttelevilta, sai akateemisen oikeutuksen. – Arkkitehdit tarttuivat innolla tähän oppiin, koska talojen konkreettiset toiminnot olivat muuttuneet sangen ikäviksi. Sodan jälkeen aina noin vuoteen 1975 saakka länsimaissa oli rakennettu hyvinvointiyhteiskuntaa. Syinä projektin loppumiseen mainitaan muun muassa öljykriisi, inflaatio, uusliberaali ideologia, Neuvostoliiton hajoaminen, Chilen vallankaappaus, Margaret Thatcher, Ronald Reagan, Hiljainen kevät, Rooman klubi, Kuuden päivän sota... Valoisa tulevaisuus katosi maailmasta 1970-luvulla. – Sen mukana meni myös brutalismi. Se ei enää ollut houkutteleva ilman sitä ilmentäneitä toimintoja: Edullisia ja mukavuuksin varustettuja asuntoja, ostoskeskuksia, joista saattoi ostaa palkallaan käytännöllisiä tavaroita, yliopistoja, jonne kuka tahansa saattoi päästä opiskelemaan, sosiaalivirastoja, terveyskeskuksia ja sairaaloita, jotka turvasivat toimeentulon myös huono-osaisille. – Brutalismi on etiikkaa, ei estetiikkaa. Ja jos tyylisuuntauksen eettinen pohja putoaa, jäljelle jää vain karkea betoni, teräs, lasi ja tiili. Ironisesti tämä teki brutalismista syntipukin. Betonilähiöiden sanottiin aiheuttavan apatiaa, addiktioita, rikollisuutta – ja kaikkea mahdollista pahaa. – Brutalismia kohtaan on kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmennyt kasvavaa kiinnostusta, vaikka tämä onkin ollut pääasiassa muodoltaan pinnallista. Se voi myös olla merkki siitä, että menneet unelmat eivät ole kuolleet, ne ainoastaan kytevät aluskasvillisuudessa. – Brutalismissa visuaalinen muoto on merkityksetöntä ilman materiaalista, konkreettista sisältöä. Ajatus voi olla läpivisualisoituneessa kulttuurissamme ehkä vallankumouksellisempi kuin koskaan, Julius Jääskeläinen toteaa. ? Oulun yliopisto. Kuva: Wkimedia Commons
34 | Antiikki ja taide Lumi ja jää muotoutuvat taitavan veistäjän käsissä niin kestäviksi rakennelmiksi kuin pikkutarkoiksi kiemuroiksikin. Talven tuotokset ovat kuitenkin oikukkaita materiaaleja, joiden muovailtavuuteen ja kestävyyteen vaikuttavat monet asiat. uomessa lumenja jäänveisto on luonnon armoilla toimiva harrastus, joka riippuu täysin lumija jäätilanteesta. Parasta lumenveistomateriaalia on pikkupakkasessa satanut lumi, joka pakataan kuutioon tiivistymään. Tiiviiksi painunut lumi on kestävää veistettävää, josta voi muotoilla ohuimmillaan noin peukalon paksuisia koukeroita. Märkä nuoskalumi hajoaa helpommin ja on niin raskasta, että siitä on hankala muotoilla esimerkiksi kaaria. Jäänveistoon käytetään Suomessa yleensä luonnonvesistä nostettuja lohkareita, parasta on mahdollisimman kylmässä jäätynyt kuplaton teräsjää. Kuluvana talvena materiaalitilanne ei ole hemmotellut harrastajia varsinkaan Etelä-Suomessa ja muutenkin kausi on ollut aika hiljainen: – Suomenmestaruuskisat piti perua lumitilanteen vuoksi ja myös kansainvälinen Baltic Snow Ball -kisa peruuntui tänä vuonna. Oulussa järjestettiin joulukuussa Lumo Light Festival -tapahtuma, jossa lumenja jäänveistäjien yhdistys Ikitalvi ry oli mukana veistämässä jääsydämiä, kertoo lumenveistäjä, Ikitalvi ry:n puheenjohtaja Arto Manninen. VÄLINEITÄ LUSIKOISTA MOOTTORISAHOIHIN. Sopivan materiaalin lisäksi lumenja jäänveistoon tarvitaan sopivaa säätä. Jos veisto-olosuhteiden lämpötila vaihtelee rajusti, koko teos voi mennä pilalle. Kun Manninen viime vuonna tuomaroi kansainvälisiä Baltic Snow Ball -kisoja, viimeisen veistotunnin aikana kolme työtä romahti maan tasolle. – Kyllä siinä sydäntä särki veistäjien puolesta, kun tiesi heidän tehneen neljä päivää töitä veistosten eteen. Mutta ehkä juuri tämä katoavuus ja epävarmuus on osa jäänja lumenveiston viehätystä: jos et ole juuri oikealla hetkellä näkemässä työtä, et näe sitä koskaan. Oikeiden olosuhteiden ja veistämiseen sopivan materiaalin lisäksi lumenja jäänveistoon tarvitaan sopivia työkaluja mootJään läpi suodattuva valo tuo esiin jään säröt ja saa teokset näyttämään eläviltä. Katoavaisuus on osa sesonkitaiteen viehätystä Taidetta sään ehdoilla S – Jäässä halkeamat ja ilmakuplat tekevät lopputulokseen oman vivahteensa. torisahoista erilaisiin talttoihin. Manninen tiivistää, että lumenveistossa voidaan käyttää kaikkea lusikoista lumilapioihin ja jäätä veistäessä tarvitaan tosi teräviä ja kovia välineitä. Lisäksi tarvitaan suunnitelma, taiteellista silmää ja teknistä kykyä sen toteuttamiseen. Yleisiä aiheita ovat ihmis-, eläinja fantasiahahmot sekä erilaiset abstraktit aiheet. – Kilpailuita varten tehdään yleensä savesta pienoismalli koossa 1:20 tai 1:10 ja pyritään pysymään mahdollisimman tarkkaan suunnitelmassa. Materiaali kuitenkin
Antiikki ja taide | 35 TEKSTI: KAISA-LIISA IKONEN KUVAT: IKITALVI RY Ihmisja eläinhahmot ovat suosittuja lumenja jäänveiston aiheita. Ikitalvi ry:n puheenjohtaja Arto Manninen on osallistunut veistojoukkueen kanssa kahdesti kansainvälisiin kilpailuihin Japanissa. Valaistus vaikuttaa merkittävästi siihen, miltä valmis veistos näyttää. Lumenja jäänveistossa tarvitaan monenlaisia työkaluja. lopulta määrää, mitä on mahdollista tehdä. Yleensä alussa lohkaretta voi muokata isosti, mutta kun muoto alkaa löytyä, täytyy olla tarkempi ja tietää, mitä on tekemässä, ettei työ mene pilalle tai romahda. VEISTÄJIÄ YMPÄRI MAAILMAA. Manninen lisää, että lumi ja jää ovat hyvin erilaisia materiaaleja paitsi työstötavoiltaan, myös lopputuloksen suhteen. Vaikka Manninen itse on erikoistunut enemmän lumenveistoon, hän pitää silti jäätä kiehtovampana ja ehkä kauniimpanakin materiaalina: – Jäässä halkeamat ja ilmakuplat tekevät lopputulokseen oman vivahteensa, minkä lisäksi läpinäkyvää jäätä voi valaista eri tavoin, mikä saa työn näyttämään aina erilaiselta. Vaikka samaan muottiin valaisi monta jääteosta, jokainen niistä näyttää kuitenkin omanlaiseltaan. Aktiivisia lumenja jäänveistäjiä on Suomessa noin 50, mutta maailmalla harrastus on yllättävän suosittu: – Ikitalven edustajisto on ollut veistämässä muun muassa Italiassa ja Amerikassa ja minä itse joukkueen kanssa kahdesti Japanissa. Lumenja jäänveistäjiä löytyy ympäri maailmaa: Japanin maailmanmestaruuskisoissa veistimme Havaijin joukkuetta vasAuguste Escoffier veisti joutsenen jäästä koristamaan jälkiruokaa. – Edelleen yllättävän moni jäänveistäjä on kokki, varsinkin itäpuolella palloa kokit ovat innostuneet jäätaiteesta. Muuten lumenja jäänveistoporukka on hyvin sekalaista: mukaan mahtuu väkeä kaikista yhteiskuntaja ammattiluokista. Manninen on päässyt osallistumaan paitsi veistokisoihin ympäri maailmaa, myös monenlaisiin lumenja jäänveistoprojekteihin Suomessa. Pari vuotta sitten hän muun muassa oli mukana veistämässä kouvolalaiselle hiihtokeskukselle 30 x 30 -metrisestä lumikasasta jättimäistä linnanmuuria lasten leikkipaikaksi. – Kuusi ihmistä työskenteli kaksi päivää lumikasan parissa. Kun tuli valmista, koko seuraavan viikon satoi ja muuri suli olemattomiin – mutta juuri se katoavaisuus on osa tämän homman viehätystä. RAHOITUSPULMAT MURHEENA. Manninen lisää, että monia lumenja jäänveistäjiä yhdistää tietty seikkailuhenkisyys ja luova hulluus. Homma ei ole ryppyotsaista, vaan kokeilevaa ja hauskaa. Paljon tehdään talkootyötä ja houkutellaan mukaan muun muassa paikallisia maanrakennusfirmoja auttamaan lumenkasauksessa. – Raha on ikuinen kysymys tässäkin puuhassa. Kisamatkat ulkomaille ovat kalliita, mutta monella olisi hinku päästä maailmalle veistämään. Lisäksi on hassua, että Suomessa kilpailijat joutuvat maksamaan osallistumismaksun sen sijaan, että heille maksettaisiin hienojen töiden esiin veistämisestä. Ikitalvi ry. on perustettu paitsi lumenja jäänveistäjien yhteenkokoajaksi, myös ratkaisemaan alaa koskevia rahoitusongelmia. ? taan! He kuulemma kiipesivät kotonaan tulivuoren juurelle neljän kilometrin korkeuteen harjoittelemaan. KATOAVAISUUS OSA LUMOA. Lumenja jäänveiston historia ulottuu todennäköisesti yhtä kauas kuin ihmisen elämä lumen ja jään keskellä. Ensimmäinen kirjallinen merkintä jäätaiteesta on kuitenkin vasta vuodelta 1892, kun ranskalainen kokki
36 | Antiikki ja taide TEKSTI: PAULI JOKINEN aiteilija Ritva MäättänenValkamalla on lyhyt työmatka. Hän asuu miehensä kanssa Helsingin Lauttasaaressa samassa talossa, jonka kellarissa sijaitsee hänen työhuoneensa. Työhuone on juuri sellainen kuin kaikissa mielikuvissa taiteilijoilla kuuluu ollakin. Maalauksia on siellä täällä; pinottuna seinää vasten, nojaamassa toisiinsa ja roikkumassa seinällä. Lattialla on pensseleitä, öljyvärejä ja tyhjiin puristettuja värituubeja. Juuri nyt taiteilijalla on kiire, sillä hän valmistelee näyttelyä, joka on Suomenlinnassa Helsingin taiteilijaseuran näyttelytilassa Galleria Rantakasarmissa. – Näyttelyssä on ensimmäistä kertaa esillä akvarellejani. Aloitin akvarellien maaT Ritva Määttänen-Valkama on alkuperäiseltä koulutukseltaan koristemaalari. Ritva Määttänen Valkonen maalaa kauneutta maailmaan lloa, valoa ja värejä Ritva Määttänen-Valkama on siirtynyt koristemaalauksesta taidemaalariksi. Hänelle tärkeintä ovat värit, joiden kautta hän tuo kauneutta maailmaan. laamisen noin vuosi sitten, Määttänen-Valkama sanoo. Taiteilijan akvarelleja ei ole työhuoneella nähtävillä, koska ne ovat kehystettävänä, joten hän esittelee kuvia kännykästä. Niissä on ihmisiä. – Tykkään maalata ihmisiä. Minua kiinnostaa oudot tyypit ja absurdit kohtaamiset, hän sanoo. Akvarellien lisäksi Rantakasarmin näyttelyssä nähdään Määttänen-Valkaman kookkaita öljyvärimaalauksia. Niitä hän on tehnyt vuosikymmeniä. Samoin kuin koristemaalauksia. KALLIOSTA KAIKKI ALKOI. Määttänen-Valkama syntyi 1950-luvulla Helsingin työväenkaupunginosassa Kalliossa, mutta hänen ollessa pikkulapsi perhe muutti
Antiikki ja taide | 37 Rantakasarmin näyttelyyn valmistuvia maalauksia.
38 | Antiikki ja taide Espooseen, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. – Äitini oli yksinhuoltaja, koska isäni kuoli todella varhain äkilliseen sydänkohtaukseen. Taiteilijan lapsuus kului luonnon läheisessä Espoossa. Kenties jonkin kimmokkeen luovalle uralle antoi äiti, joka työskenteli kultasepän liikkeessä ja luki paljon. – Varhaisimpia muistojani oli, kun alle neljävuotiaana muutimme ja näin muuttolaatikossa kankaita, joissa oli kashmir-kuvioita. – Näin kankaan kuvioissa jotain erikoista jännitettä. Tietynlainen visuaalisuus on ollut minussa läsnä aina. Monien muiden lasten tapaan Määttänen-Valkama piirsi ja maalasi paljon. Koulun kuvaamataidossa hän oli hyvä. – Kansakoulussa oli opettaja, joka oli visuaalisesti erikoisen näköinen. Sellainen on jäänyt mieleen. Kuvaamataidon tunneilla sai olla vapaammin kuin muilla tunneilla, hän tavoittelee kouluaikaisia muistikuvia. VALINTANA KORISTEMAALAUS. Koulujen jälkeen Määttänen-Valkama ei oikein tiennyt, mitä alkaisi elämässään tekemään. – Olin eräässä insinööritoimistossa puhtaaksipiirtäjänä. Se oli teknistä piirtämistä, enkä tykännyt siitä. Halusin myös maskeeraajaksi. Lopulta hän teki valintansa ja lähti opiskelemaan Helsingin Maalariammattikouluun. Koulu sijaitsi silloin Kalliossa Ensi linjalla, jossa nykyään on jättimäinen Kuntatalo. Määttänen-Valkaman vielä opiskellessa siellä koulu muutti Vallilaan. Koulusta hän valmistui maalarikisälliksi. – Siellä opiskeli boheemia ja taiteellista porukkaa ja koulua kutsuttiinkin Pikku Ateneumiksi, Määtänen-Valkama muistelee. Koulussa opeteltiin erilaisia maalaustekniikoita ja entisöitiin huonekaluja. Se oli ammattikoulu, mutta opetusohjelmaan kuului myös taidehistorian opintoja. Oppilaitoksen taustalla vaikutti Salomo Wuorion Määttänen-Valkaman työhuone sijaitsee heidän kotitalonsa väestönsuojassa. Määtänen-Valkamalle värit ovat tärkeitä. Maaleja työhuoneessa.
Antiikki ja taide | 39 säätiö. Wuorio on maamme historian kenties tunnetuin koristemaalari. EUROOPPA KUTSUI. Valmistuttuaan Helsingin Maalariammattikoulusta Määttänen-Valkaman tie vei Eurooppaan. Hän opiskeli 1980-luvun alussa Ranskassa. Hän oli aikaisemmin ollut Ranskassa au pairina ja oppinut kielen. Maa ja kieli olivat tuttuja, kun hän lähti vuodeksi koristemaalarikouluun Surgères’n pikkukaupunkiin. ja samaan brysseliläiseen kouluun, jossa Määttänen-Valkama opiskeli. – Minä toimin suomennoksen asiantuntijana konservaattori Ulla Setälän kanssa. Kirjassa oli paljon koristemaalaukseen liittyviä käsitteitä ja termejä, joita kaikkia ei ole edes suomennettu. Myöhemmällä iällä Määttänen-Valkama opiskeli myös Helsingin yliopistossa filosofian maisteriksi, pääaineena taidehistoria ja estetiikka. – Filosofinen kirjallisuus on minulle erittäin tärkeä keskustelukumppani, kun ajattelen taidetta, sen eri suuntauksia ja merkityksiä elämässä. Filosofia on syventänyt ajatteluani paljon. KORISTEMAALARISTA TAIDEMAALARIKSI. Määttänen-Valkama teki koristemaalarin töitä moniin helsinkiläisiin arvorakennuksiin. Hän siirtyi hiljalleen myös maalaustaiteen puolelle. – Koristemaalauksesta on suhteellisen matala kynnys siirtyä taidemaalariksi. Mutta vaikka olen koristemaalarina saanut hyvän koulutuksen, en ole koulutettu taiteilija. Olen taidemaailmassa edelleen hieman ulkopuolinen, vaikka kuulunkin taidemaalariliittoon. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä hän piti vuonna 1988 Kriittisessä tilassa. Se oli Kasarmikadulla Kriittisen korkeakoulun näyttelytila, joka on sittemmin lopetettu. – Oli hämmentävää, kun ensimmäistä kertaa omat työt olivat gallerian seinällä. Pienestä ja pimeästä työhuoneesta maalaukset viedään näyttelytilaan, jossa ne näyttävätkin erilaisilta, hän kuvailee. Sen jälkeen hän on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä muun muassa Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksella. Lisäksi hän on ollut mukana monissa yksityisnäyttelyissä. Edellisestä näyttelystä on tosin ehtinyt kulua jo kuusi vuotta. SPONTAANI MAALAUSTYYLI. Esikuvikseen Määttänen-Valkama mainitsee muun muassa saksalaiset ekspressionistit. Heidän tapaansa Määttänen-Valkaman maalaukset pohjautuvat väreihin. Ne ovat kaiken lähtökohta. Siinä mielessä hän ei koe taiteilijana muuttuneensa juurikaan vuosien saatossa. – Ehkä uskallan käyttää sivellintä lennokkaammin kuin nuorempana, mutta samanlaista spontaania ilmaisua haen kuin aikaisemminkin. Maalaustyylini on sellainen, että työni syntyvät hyvin nopeasti. Se tarkoittaa myös sitä, että joskus epäonnistuu ja pitää aloittaa alusta. – Taidemaalarin työssä on hyvin iso ero koristemaalarin työhön, joka on erittäin kurinalaista, hän vertailee. Määttänen-Valkama näkee, että taidemaalarin ammattiin on vuosien saatossa hiipinyt tarve brändätä itseään. Nykyään taiteilijat tuovat auliisti itseään esille ja pyrkivät julkisuuteen. – Teetätin itselleni nettisivut ja liityin samalla Instagramiin. Tietoisesti lähdin ulos kellarista. Muuten olisin jumittunut tänne maan alle, hän hymähtää. TAIDE OSANA ELÄMÄÄ. Määttänen-Valkamalle taide on osa normaalia elämää. Se kuuluu tavalla tai toisella jokaiseen päivään. Joku hoitaa puutarhaa, minä maalaan. Mutta ei maalaaminen ole minulle harrastus, vaan elämäntapa. Hänen tavallinen työpäivänsä alkaa usein aamujumpalla, jonka jälkeen hän aloittaa maalaamisen. – Minulla ei ole lapsia, eikä lapsenlapsia, joten voin maalata ihan milloin tahansa. Aamuisin on kuitenkin kivointa maalata. Määttänen-Valkama rentoutuu usein luonnossa. Hän liikkuu Lauttasaaren rantamaisemissa ja kuuntelee meren ääntä. – Aikaisemmin juoksin ja nyt ajattelin aloittaa juoksemisen uudestaan. Se on hirveän stimuloivaa ja siitä tulee hyvä olo. Tykkään juosta marras-joulukuussa hämärän aikaan, kun maa on märkä ja kenties hieman luntakin on satanut. – Täällä Lauttasaaressa on upeat ulkoilumaastot. Juoksemalla näkee erilaisia sääilmiöitä. Muut taiteet herättävät hänessä ajatuksia ja inspiraatiota. Määttänen-Valkama lukee paljon, kuuntelee musiikkia ja käy näyttelyissä katsomassa muiden taiteilijoiden töitä. – Usein makustelen jotain näyttelyä pitkään. En halua katsoa montaa näyttelyä peräkkäin. Määttänen-Valkama kokee, että hänen tehtävänään on herättää taiteellaan muissa ihmisissä tunteita. – Puhtaita tunteita. Valoa, värejä ja iloa.? MäättänenValkama piti ensimmäisen näyttelynsä 1980-luvulla. Määttänen-Valkaman maalaukset syntyvät spontaanisti. Filosofinen kirjallisuus on minulle erittäin tärkeä keskustelukumppani, kun ajattelen taidetta, sen eri suuntauksia ja merkityksiä elämässä. – Minulla oli sen verran taustaa ja kokemusta, että suoritin kahden vuoden opinnot vuodessa, hän kertoo. Galliasta tarttui mukaan Ranskan valtion koristemaalarin ammattitutkinto. Sieltä matka jatkui Brysseliin ja taidekouluun, joka tuntee nimen Institut Supérieur de Peinture de Bruxelles Van Der Kelen-Logelain. Määttänen-Valkaman mukaan vain kaksi suomalaista on käynyt kyseisen opinahjon. Koulu on rakennettu ja perustettu 1800-luvulla – Se on hyvin aristokraattinen. Minun luokkatovereina oli kaksi Habsburgia. Siellä opeteltiin erityisiä jäljennöstekniikoita. Koulu perustettiin nousevan porvariston tarpeisiin. He halusivat rakennuksiinsa pylväitä ja koristeita, taiteilija kertoo. Tänä vuonna ilmestyi ranskalaisen kirjailijan Maylis de Kerangelin romaani Maailma käden ulottuvilla (Un monde à portée de main), jonka ovat suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat koristemaalauksen maailmaan
40 | Antiikki ja taide TEKSTI: KAISA-LIISA IKONEN KUVAT: KAISA-LIISA IKONEN JA TUULA KOSKI eli Koski keräsi nuorena 1950-luvulla kahvipakettien mukana tulleita keräilykuvia. Pienissä pahvikorteissa oli muun muassa mopojen ja autojen kuvia ja kokoelma karttui melko nopeasti suureksi. – Kun lähdin työelämään, keräilyinto hiipui ja kokoelmakin katosi jonnekin. Noin 30 vuotta sitten päätin kerätä kuvat uudestaan itselleni ja samalla innostuin muistakin kahviaiheista. – Nykyään erilaisia kahvipurkkeja on kertynyt varastoon satoja erilaisia ja paljon niitä on myyty ja lahjoitettu museoidenkin kokoelmiin. Koski jatkaa, että 1990-luvulla peltisiä kahvipurkkeja oli saatavilla runsaasti. Keuruulaisella keräilijäpariskunta Veli ja Tuula Koskella on satojen kahvipurkkien kokoelma. 1930-luvun isot purkit ovat kokoelman harvinaisuuksia. Vanhimmat Koskien keräilykahvipakkauksista ovat 1800-luvun paperipusseja. Tuula Koski pitelee kädessään 1900-luvun alkupuolella Sortavalan osuusliiikkeestä ostettua raakapapukahvia. 1930-luvun isot kahvipurkit arvokkaimpia Keräilykuvista kahvipurkkeihin V Kirpputori-innostus sai ihmiset siivoilemaan varastoja ja keräilyaarteita tuli vastaan hyvinkin edullisesti. Nykyään kahvipurkkien keräily on suosittu harrastus ja harvinaisuuksista voi joutua pulittamaan isojakin summia. Esimerkiksi Pauligin Linnanmäki-purkki vaihtoi muutama vuosi sitten omistajaa 70 eurolla ja isoista, 36 senttimetriä korkeista 1930–40-lukujen tukkukahvipurkeista maksetaan jopa satasia. – Harvemmin enää tulee vastaan sellaisia purkkeja, joita kokoelmastamme ei löydy. Isoja purkkejakin on varastossa seitsemää sorttia. YLLÄTTÄVÄN PALJON ERILAISIA PURKKEJA. Veli ja Tuula Koski ovat kunnostautuneet monipuolisina keräilijöinä, jotka tunnetaan etenkin valtavasta emaliastioiden kokoelmastaan. Veli Koski naurahtaa, että keräilijäluonteen on hankala pitää harrastus aisoissa ja viehättävistä elintarvikepurkeista on tullut olennainen osa keräilyinnostusta. – Kahvija teepurkkien lisäksi meille on kertynyt muun muassa vanhoja karamellipurkkeja, jotka nykyään ovat ehkä vielä kahvipurkkejakin suositumpia keräilykohteita. Olemme keskittyneet suomalaisiin purkkeihin, vain muutamia erikoisuuksia on ulkomailta. Koski jatkaa, että erilaisia kahvipurkkeja on tarjolla yllättävän paljon. Kahvipurkeista tunnetaan muun muassa Pauligin, Okan ja SOK:n sarjat. 1960-luvulla yritykset painattivat myös omia juhlavuosikahvejaan, joita jaettiin esimerkiksi kaupantekijäisiksi. Kokoelmaan on päätynyt muun muassa Elannon, Anttilan ja Valmetin peltisiä kahvipakkauksia. Kokoelman harvinaisuuksiin lukeutuu Irwinin kuvalla varustettu kahvipurkki 1960–1970-lukujen taitteesta. Sen Koski nostaa koko keräilykokoelmansa suosikkitavaraksi. – En ole nähnyt vastaavaa purkkia missään muualla. Löysin sen tamperelaiselta
Antiikki ja taide | 41 Keräilykuvista kahvipurkkeihin Irwinin kuvalla varustettu kahvipurkki on Veli Kosken kokoelman harvinaisuus ja yksi rakkaimmista aarteista. Kokoelman harvinaisuuksiin lukeutuu Irwinin kuvalla varustettu kahvipurkki. Monet yritykset ovat valmistaneet omia juhlavuosipurkkejaan. Ne ovat kysyttyä keräilytavaraa: esimerkiksi oikean yläkulman Linnanmäki-purkista on maksettu huutokaupassa 70 euroa. Ennen kuin kahvia alettiin pakata peltipurkkeihin, sitä myytiin paperipakkauksissa. Näitä vanhoja, hyväkuntoisia pakkauksia liikkuu markkinoilla hyvin vähän. Kahvinvalmistajat painattivat 1950-luvulla keräilykansioita, joihin lapset ja aikuisetkin keräsivät kahvipakettien mukana tulleita keräilykuvia. Veli Kosken kiinnostus kahvikeräilyyn alkoi tällaisista kuvista. Tuula Koski on täydentänyt puolisonsa kahviaiheista kokoelmaa vanhoilla, erikoisilla pannumyssyillä. kirpputorilta muutamalla markalla, mutta sen keräilyarvo on taatusti paljon suurempi. PURKEISSA PALA KULTTUURIHISTORIAA. Vanhimmat Koskien kahvipakkaukset ovat 1800-luvun lopulta ja nuorimmat 1980-luvulta. Koski sanoo, että kahvipurkit katosivat koko lailla tuotannosta siinä vaiheessa kun kahvia alettiin pakata ilmatiiviisiin vakuumipakkauksiin. – Tuoreimpiin pakkauksiin on lyöty viivakoodit enkä ole niistä kiinnostunut. Ihan muutamia uudempia erikoisuuksia olen ostanut, kun vastaan on tullut. Kahvipurkkeihin on painettu pala kulttuurihistoriaa. Omaa tarinaansa kertovat esimerkiksi vuonna 1948 Vero-kahvit ajalta, kun kahvi oli vielä niin sanotusti ”kortilla” eli sen myyntiä säännösteltiin. Verokahvi sai nimensä valtion runsaasta verotuksesta. Kahvi vapautui säännöstelystä vuonna 1954 – Koski kertoo itsekin muistavansa ajan, kun kahvia ja sokeria ei ollut vapaasti myynnissä. Kahvin vapautuminen oli kansalaisille merkittävä hetki. – Muistan hyvin myös hyväntekeväisyyskahvit, joita saatiin Amerikasta lahjoitukseksi. Niitä myytiin Suomessa vähän kalliimmalla hinnalla, jotta saatiin kerättyä varoja invalidien hyväksi, Lastenlinnan rakentamiseen ja niin edelleen. Kahviin liittyy valtavasti tarinoita ja suuria tunteita, Koski summaa. ?
42 | Antiikki ja taide ekstiilitaidetta on tutkittu Suomessa perinteisesti kahden tradition puitteissa: ryijyn ja käsin kudottujen kankaiden. Tekstiilitaiteen historiassa taideryijyn kehittyminen on nähty murroskohtana ja vapaan taiteen syntynä. 1930-lukua on pidetty taitekohtana, jolloin ryijytekniikan puitteissa syntyi itsenäinen taidemuoto. Ryijyjen ystäville tuttuja nimiä ovat Impi Sotavalta sekä ”väriryijyn luoja” Uhra Simberg-Ehrström. 1950-luvun ryijyjen katseenvangitsijoista voi mainita esimerkiksi Eva Brummer ja Kirsti Ilvessalo. Ryijytaiteen keskeisiä elementtejä olivat värit ja villamateriaalin estetiikka. Suomalaisen taideryijyn eli valööriryijyn piirteitä olivat pitkä ja tiheä villanukka sekä eriväristen sävyjen vaihtelu ja liukumat väristä toiseen. Maamme tekstiilitaiteen historiassa taideryijyn kehittyminen onkin nähty murroskohtana ja tekstiilien vapaan taiteen syntynä. Ryijyyn yhdistettiin luonto, alitajunta Interwoven – Yhteen kudotut Tekstiilisuunnittelun ja taiteen vuorovaikutusta EMMAn tekstiilinäyttelyn taiteilijoiden teoksissa kohtaa luovaa, ennakkoluulotonta kokeilua ja huikeaa teknistä taituruutta. T ja väri. Ne rinnastettiin myös musiikkiin ja maalaustaiteeseen. TEKSTIILITAIDE NYT. Entä millaista on tämän päivän tekstiilitaide? EMMA:n Interwoven – Yhteen kudotut -näyttelyssä kohtaa tekstiilitaiteen ”uusinta uutta”: tekstiilien luovaa kokeilua, teknistä taituruutta ja aivan uusia tapoja työstää materiaaleja. Näyttelyn 12 kansainvälisen taiteilijan teoksissa katsoja kohtaa tekstiilien materiaalien työstöä ennakkoluulottomasti, täysin uusilla tavoilla. Näyttely on auki vielä koko helmikuun EMMA:n näyttelytilassa, jota ympäröi Bryk Timo Vaittinen, Dream Team, 2019 – Yksittäiset ratkaisut johtavat seuraavaan ratkaisuun. Kustaa Saksin kudoksia.
Antiikki ja taide | 43 TEKSTI: MARJUT POPELKA NÄYTTELYN TAITEILIJAT: SHEILA HICKS, HANNA-KAISA KOROLAINEN, MAIJA LAVONEN, PIA MÄNNIKKÖ, NITHIKULT NIMKULRAT, KÄRT OJEVEE, BELLA RUNE, KUSTAA SAKSI, SUE STONE, JOHANNA ULFSAK, TIMO VAITTINEN JA SANDRA WIRTANEN. KUVAT: ARI KARTTUNEN / EMMA Kustaa Saksin seinävaate-sarja ”First Symptoms”, 2018 Sheila Hicks, Heraldic March into Angouleme, 2018 Hanna-Kaisa Korolainen Aapisryijy, 2019 ja Tiikeriaurinko-ryijy, Tähti-tyyny ja Liekki-tyyny, 2018
44 | Antiikki ja taide Pia Männikko, I Am a Mountain. Käsin maalattu tyllikangas, metallikehikko. Kuva: Pia Männikkö Vasemmalla Maija Lavosen ”Raidallinen valo”, 2006. Oikealla Sandra Wirtasen Prototype 1 ja Prototype 2 Tilateos rakentuu riippuvista kangaskollaaseista, jotka Vaittinen on yhdistellyt. Kollaasien osat ovat leikkaamalla ja ompelemalla tehtyjä erilaisia kangaspalasia. & Wirkkala -katseluvarasto. Ajatus näyttelyn tekemiselle syntyi Tapio Wirkkalan ja Rut Brykin ennakkoluulottomasta ja kokeilevasta otteesta töissään: molemmat osasivat hyödyntää materiaalien erityisiä ominaisuuksia. – Aloittaessani näyttelyn tekemistä ymmärsin pian, että tekstiili taiteen ja muotoilun materiaalina sisältää erityisen paljon kulttuurisia ja historiallisia viestejä. Minulle nousivat tärkeimmiksi teemoiksi sivilisaatiomme historian aikajänne aina kalaverkosta älytekstiileihin sekä tarinoiden kertominen, kertoo näyttelyn kuraattori, intendentti Reetta Kalajo. Monet nykytaiteilijat työstävät tekstiiliä perinteistä vapautuneilla ja hyvin kiinnostavilla tavoilla, ja halusin tuoda myös tämän ulottuvuuden näyttelykokonaisuuteen. MONI-ILMEINEN NÄYTTELY. Otos näyttelyn taiteilijoiden teoksista antaa kuvaa siitä, miten monipuolista ja taidokasta nykytekstiilitaide on. Hanna-Kaisa Korolaisen kiinnostuksen etualalla ovat nykyisin tekstiili, keramiikka ja lasi. Näyttelyssä olevaa taiteilijan käsin tuftaamaa Aapis-penkkiryijyä Korolainen oli suunnitellut jo pitkään. Hän pohti sen olevan tavallaan Gallen-Kallelan Iris-huoneen perillinen. -Toivon että nyt EMMAssa oleva penkkiryijy, joka on esillä ensimmäistä kertaa, innostaisi ihmisiä juuri ryijyn pehmeydellä. Mielenkiintoinen ja omalaatuinen on puolestaan Whole Wide Worldhuivisarja, jonka ruotsalaistaiteilija Bella Rune on tehnyt neuvostoliittolaisen tekstiilitehtaan arkistoista löytyneiden printtien pohjalta. Niissä on myös punavärin iloa! Moni tarkastelee pitkään seinälle ripustettuja taidokkaasti applikoituja naiskuvia. Ne muodostavat Sue Stonen I Am Me -omakuvien kokoelman, joka tarkastelee yksilön identiteettiä. -Omalta osaltani en alussa ajatellut lähteväni työskentelemään tekstiilien parissa mutta siitä tuli kuitenkin ajan myötä materiaalini. Siihen yhdistyy niin monta asiaa: maku, tyyli, luokka ja historia. Se on oikeastaan matematiikan ja tunteiden yhdistelmä, Stone luonnehtii. Pia Männikön työskentelyn lähtökohta on puolestaan usein ihmiskehon liike ja ulottuvuudet. Hänen materiaalinsa ja välineensä ovat monimuotoisia: arkipäivän esineitä, tekstiilejä ja savesta aina valokuvaan ja videoon. Männikon herkkä ja läpikuultava ”I Am a Mountain” -teos lähes kätkee tyllille käsin maalatut ihmisfiguurit. SEINÄVAATTEITA JA KANGASINSTALLAATIO. Näyttelytilan oikealla seinämällä on sarja Amsterdamissa asuvan Kustaa Saksin valmistamia seinävaatteita, joiden kuviointi ja värit pysähdyttävät. Tässä First Symptomsteossarjassa migreenistä kärsivä taiteilija kuvaa siihen liittyviä näköharhoja. Näissä upeissa jacquard-kudotuissa seinävaatteissa on rytmisesti toistuvia kuvioita, epäjärjestyksen tunnelmia ja materiaalien monipuolisuutta kaikki viittauksina migreenin oireisiin. Viime vuosina Saksi on työskennellyt nimenomaan jacquard-kudontatekniikalla
Antiikki ja taide | 45 Kärt Ojevee ja Johanna Ulfsak, Spara om, 2019 Yleiskuva näyttelystä. valmistettujen kuvakudonnaisten parissa. Kudonnaisissa hän käyttää mohairia ja alpakan villaa, puuvillaa sekä synteettisiä materiaaleja kuten fosforoitua ja metallinhohtoista akryylilankaa. Kuvataiteilija Timo Vaittinen on luonut näyttelyyn Dream Team -tilausteoksen. Tämä kangasinstallaatio ammentaa urheiluvaatteiden estetiikasta ja abstraktin taiteen perinteestä. Vaittinen käyttää teoksessa teknisiä ja urheilupukujen kankaita. Tilateos rakentuu riippuvista kangaskollaaseista, jotka Vaittinen on yhdistellyt. Kollaasien osat ovat leikkaamalla ja ompelemalla tehtyjä erilaisia kangaspalasia. – Yksittäiset ratkaisut johtavat seuraavaan ratkaisuun. Niissä on tiettyä symboliikkaa ja lähtökohtana on eräänlainen kolmiulotteinen maalaus. Lähden liikkeelle maalauksen pohjalta, Vaittinen luonnehtii. Monipuolisessa näyttelyssä on esillä monen muunkin taiteilijan upeaa tekstiilitaidetta, johon voi tutustua helmikuun loppuun asti. ?
46 | Antiikki ja taide TEKSTI: SOILI KAIVOSOJA KUVAT: OLD ILLUSIONS Kiinnostaisiko 1800-luvun polttorauta? Tai häijyn tohtorin instrumenttikokoelma? Tarjolla on myös kalloja, amputaatiosaha, vapaamuurarin vanha esineistökokoelma sekä korvaproteesi 1900-luvun alusta. Esineissä tulee olla luonnetta ja mielellään myös mystisyyttä. oensuulaisen antiikkiliike Old Illusionsin taustahenkilöiden mukaan maailman hienoin paikka löytyy heidän kesämökkinsä pihapiirissä sijaitsevasta rakennuksesta. Viisi metriä korkean Kapteenin Kajutan sisustus runsaine maalauksineen ja yksityiskohtineen pistää väkisinkin mielikuvituksen laukkaamaan ja olan yli täytyy vähän väliä vilkaista, onko kapteeni palaamassa kammioonsa. – Osa vieraistamme mykistyy, osa alkaa itkeä, kun he astuvat ovesta sisälle, Vesa Toljander kertoo. Toinen, yhtä mykistävä paikka, Old Illusionsin asiakkaille omistettu löytyy Helatieltä, Joensuusta. Harvinainen antiikkiliike tarjoilee Kummajaisia ja erikoisuuksia J Ja totta, lattiasta kattoon mitä ihmeellisimpiä, kummallisempia, kauniimpia esineitä vie katsojan kuin aikakoneella menneeseen. Mutta annetaan Vesa Toljanderin ja Jouni Materon kertoa, mistä on kysymys. YHTEINEN SÄVEL JA AJATUS. – Meillä on taustalla pitkä kaveruussuhde, joka sai alkunsa salibandyharrastuksesta. Urheilun lisäksi muutkin jutut tuntuivat sopivan hyvin yhteen. Jounin keräilyhistoria yltää parinkymmenen vuoden päähän. Kun kävin ensimmäistä kertaa hänen kotonaan, tajusin, että näin hienoako keräilyharrastus voi olla ja näin hienoja esineitäkö on olemassa. Siitä se ajatus lähti vähitellen liikkeelle, yksi asia johti toiseen ja loppujen lopuksi olemme tässä, Toljander kertoo. Neljä vuotta sitten Toljander ja Matero tulivat siihen lopputulokseen, että Suomesta puuttuu tietyntyyppinen antiikkiliike. He pähkäilivät, että mikäli molempien omista kokoelmista siirrettäisiin esineistöä yhteiseen tilaan ja hankittaisiin sopivasti lisää,
Antiikki ja taide | 47 Esineistöä on hankittu mahdollisimman kattavasti eri aikakausilta ja ympäri maailmaa. On hienoa touhuta antiikin ja vanhojen esineiden parissa. niin koossa olisi mainio perusta antiikkiliikkeelle. EI ARABIAA EIKÄ IITTALAA. Liiketila on jaettu kategorioihin, joiden nimet jo kertovat, mitä aarteita ne pitävät sisällään. Ateljee, Asehuone, Työhuone, Salonki, Tieteellinen kirjasto, Lääketieteellinen laboratorio ja Kummajaisten kabinetti. Kaikki täynnä ainutlaatuista esineistöä, jota ei juurikaan muualta Suomesta saa. – Vastaavia joutuu metsästämään toden teolla jopa muualta Euroopasta. Toki meillä on esineistöä, jota saattaa löytää mistä tahansa antiikkiliikkeestä, mutta suuri osa esineistämme on uniikkeja ja varsin poikkeuksellisia.
48 | Antiikki ja taide Entisajan työhuoneet tuoksuivat sikarille. Nahkahuonekalut kertoivat omistajansa vauraudesta. Omistajien omista kokoelmista löytyy näyttävä valikoima vanhoja kirjoja ja tiimalaseja. Vesa Toljander arvostaa öljyvärimaalauksia. Old Illusionsista on turha tulla hakemaan Arabian astiastoja tai suomalaista lasitaidetta. – Sille linjalle emme halua lähteä. Esinehankinnat tehdään hyvin pitkälle sen mukaan, mikä on oma mieltymyksemme tai mikä esine voisi tulla omaan kokoelmaan. SHERLOCK HOLMESIN JALANJÄLJISSÄ. Toljanderin oma kiinnostus vanhoja esineitä kohtaan sai alkunsa jo poikavuosina katsotuista Sherlock Holmes -elokuvista. – Kaikki tieteellinen antiikki ja tutkimukseen liittyvä esineistö kiehtoo. Toljanderin omiin mieltymyksiin kuuluvat myös vanhat öljyvärimaalaukset. Lempilapsia ovat kuitenkin antiikkiaseet. – Kokoelmista löytyy varsin vanhoja ja kohtalaisen laajasti niin ampuma-aseita, miekkoja, tikareita ja teräaseita aina Kaikki tieteellinen antiikki ja tutkimukseen liittyvä esineistö kiehtoo.
Antiikki ja taide | 49 Vanhojen esineiden runsaus hengästyttää. Tarjolla on tarpeellista lääketieteellistä esineistöä, kuten korvaproteeseja. Apteekkipullojen sisältöä ei kannata ehkä maistella. 1600-luvulta 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eikö koskaan tule kiusausta siirtää omista kokoelmista myyntiin joitakin kohteita? – Yksityiskokoelmista on pidetty aika tiukasti huolta. – Niitä ei lähdetä myymään tai ainakin jotain todella ihmeellistä pitäisi tapahtua. Jollain tavalla ne ovat pyhiä esineitä itselle. esineitä. Asiakkaissamme on aika monen alan harrastajaa ja keräilijää, siksi meillä on laaja keräilijäja asiakaskunta. Myyntiin tulevaa esineistöä etsitään tarkalla silmällä ympäri Eurooppaa. Tällä hetkellä parhaita löytöjä tehdään Ranskasta, Saksasta ja Englannista. Laaja verkosto huutokauppoihin, antiikkiliikkeisiin, museoihin ja yksityisiin keräilijöihin on kullanarvoinen. VERKOSTOT KULLANARVOISIA. Old Illusionsin ostajakunta poikkeaa huomattavasti perusantiikkiliikkeen ostajakunnasta. Ikäjakauma on laaja aina koululaisista eläkeläisiin. – Valikoimiimme kuuluu niin paljon kaikkea muutakin kuin vain antiikkia. Esimerkiksi – Kummajaisten kabinetti pitää sisällään harvinaisempia kauhuja goottiteemaisia
50 | Antiikki ja taide ROEN MAALAUKSEN TARINA ? – Löysimme vuosia sitten Ruotsista vanhan, Robert Ernest Roen, merimaalauksen 1800-luvulta. Ajattelimme, että se voisi olla kohde, joka kiinnostaa laajemminkin määrättyä ostajakuntaa. Saimme hankittua taulun ja tutkimme enemmän tekijää sekä sitä, missä hänen maalauksiaan oli esillä. Selvisi, että Scarboroughin merimuseossa Englannissa oli enemmänkin Roen isokokoisia, näyttäviä töitä. Olimme yhteydessä museoon ja kerroimme maalauksesta ja kysyimme voisiko se olla Roen maalauksen loppusijoituspaikka. Museo vastasi olevansa kiinnostunut työstä. Nyt maalaus on siellä esillä. Täytyisi mennä joskus paikanpäälle sitä katsomaan, Vesa Toljander toteaa. Jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu. Piipahdus Materon ja Toljanderin kesämökin pihapiirissä olevaan Kapteenin kajuuttaan on kuin aikamatka menneisyyteen. Laajan verkostonsa avulla yrittäjät saavat hankittua mielenkiintoisia esineitä ympäri Eurooppaa. Old Illusions on syntynyt puhtaasti intohimosta antiikkiin ja erikoisiin esineisiin. – Aiemmin Ruotsista löytyi paljon mielenkiintoista esineistöä, mutta se alkaa olla tietyllä tavoin jo melko tarkkaan koluttu. Suomestakaan meille ei tule myyntiin juurikaan mitään. Korkeintaan jonkun keräilijän kokoelmista saattaa joskus löytää joitakin yksittäisiä esineitä. – Kaikki esineet hankitaan yksilöllisesti ja tarkasti harkiten. Esimerkiksi kuolinpesiä emme osta lainkaan. TYÖ, JOKA EI TUNNU TYÖLTÄ. Suuri osa myynnistä tapahtuu netin kautta. Toljander ja Matero haluavat panostaa somenäkyvyyteen huolella. Siksi myyntiin tulevien esineiden kuvaamiseen käytetään tarvittaessa paljonkin aikaa. – Uskallan väittää, että useimpien antiikkiliikkeiden kohde-esittelyt kaipaisivat päivitystä. Kuvat ovat huonoja ja epäselviä, tiedot puutteellisia eikä hintoja ole aina näkyvillä. Siksi me haluamme toimia juuri päinvastoin. Pyrimme herättämään ostajien kiinnostuksen esineisiin ja niiden tarinoihin. Old Illusions on lyhyessä ajassa vakiinnuttanut paikkansa. Tällä hetkellä myynnistä jo 20 – 30 prosenttia menee ulkomaille. – Viime viikolla postitimme paketteja Yhdysvaltoihin, Ruotsiin ja Saksaan. Maailmallakin on alettu huomata, että tämä on ihan mielenkiintoinen paikka. Toljander ja Matero ovat antiikin ja urheilun lisäksi monessa muussa mukana. Antiikin kanssa touhuaminen on kaikelle muulle parasta vastapainoa. – Saa tehdä työtä niiden asioiden parissa, joita ihailee ja arvostaa muutenkin. Työ, joka ei tunnu työltä, toteavat joensuulaiset illusionistit. ? Toljanderin oma antiikkiasekokoelma on laaja.
Antiikki ja taide -lehti kertoo asiantuntevalla ja syväluotaavalla tavalla suomalaisesta taiteesta ja taiteilijoista, keräilystä, vanhoista esineistä ja niiden kunnostamisesta sekä suomalaisen muotoilun klassikoista. Lehden artikkelit antavat lukijoille tietoa tyylisuunnista ja niiden ilmentymistä Suomessa sekä eri kaupunkien tarjonnasta antiikin ja taiteen ystäville. Ajankohtaiset palstat kertovat tämän hetken halutuista esineistä, alan tapahtumista sekä näyttelyistä. Lehti antiikin ja taiteen ystäville Tilaajapalvelu Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Verkkosivuilla: www.antiikkijataide.? -> tilauspalvelu Sähköpostilla: tilaukset@karprint.? Puh: 09 413 97 300 (ma-pe klo 9.00-15.00) Digilehden tilaus osoitteessa www.lehtiluukku.? Tilaukset ja osoitteenmuutokset tulevat voimaan 1-2 viikon kuluessa ilmoituksen saapumisesta. Tilaukset voidaan irtisanoa koska tahansa ja irtisanomiset tulevat pääsääntöisesti voimaan jo maksetun laskutusjakson päättyessä. Mikäli irtisanomishetkellä tilaajalla on maksamattomana tilauslasku, jonka jaksolta hän on jo saanut lehtiä, on kustantajalla oikeus veloittaa tilaajalta jo saadut lehdet. Karprint Oy:n tilaajarekisteriin tallennettuja tietoja voidaan käyttää yrityksen omaan suoramarkkinointiin. Rekisterija tietosuojaseloste: http://www.karprint.?/rekisteriseloste/. Henkilörekisterilain mukaiset tarkastuspyynnöt kirjallisina ja allekirjoitettuna osoitteeseen: Karprint Oy / Tilaajapalvelu, Vanha Turuntie 371, 03150 Huhmari. Tilaa Antiikki ja taide www.antiikkijataide.fi tilaukset@karprint.fi Puh. 09 413 97 300 Tilauksen peruutus Tilauksen peruutus: Verkkosivuilla: www.antiikkijataide.? -> tilauspalvelu Sähköpostilla: tilaukset@karprint.? Puh: 09 413 97 300 (ma-pe klo 9.00-15.00) Ilmoitus peruutuksesta viimeistään 2 viikkoa ennen jakson päättymistä. Kestotilauksen ehdot Kestotilaus jatkuu ensimmäisen tilausjakson jälkeen automaattisesti, kulloinkin voimassa olevaan kestotilaushintaan (hinta ilmoitettu lehden palvelukortissa) ja on voimassa niin kauan, kunnes tilaaja irtisanoo tilauksen. Kestotilaus laskutetaan vuosittain, jos ei toisin ole sovittu. Tilaaja voi halutessaan muuttaa laskutusväliä ottamalla yhteyttä tilauspalveluun. Irtisanomisilmoitus päättää kestotilauksen aina meneillään olevan laskutusjakson loppuun. Tilauslaskun maksamatta jättäminen ei ole peruutus.
52 | Antiikki ja taide inta oli aika korkea, muttei aivan ainutlaatuinen. Kun kohde on laadultaan erinomainen ja riittävän harvinainen, voi hinta nousta huutokaupassa tälle tasolle, toimitusjohtaja Tatu Untinen Hellman huutokaupoista sanoo. Syksyllä myydyn kohteen teki ainutlaatuiseksi nimenomaan päikköpari, mikä tarkoittaa merkkien olevan ”päikköasennossa” toisiinsa nähden. – Leimattu päikköpari on ainoa tunnettu päikköneliö kyseisestä merkistä. Irtomerkkinä hinta olisi euron luokkaa. Kohteen harvinaisuus oli nimenomaan päikköparissa, ei itse merkissä. Lisäksi kohde oli erittäin hyvässä kunnossa. Päikköparit ovat yleisestikin ottaen selvästi harvinaisempia kuin esimerkiksi parit, joita tästä merkistä tunnetaan jonkin verran. Päikköpari oli peräisen yksittäisen keräilijän kokoelmista tämän halutessa luopua kohteesta. Myös ostaja oli suomalainen keräilijä. VIRHEPAINAMA LISÄÄ HINTAA. Filateliassa hinta riippuu suuresti kohteen laadusta. Hammastuksessa ei saa olla puutteita, käytetyssä merkissä leiman pitää olla siisti ja hyvin kohdistunut. – Käyttämättömässä merkissä liimapinnan pitää olla virheetön. Postilähetyksen, kirjeen tai kortin, tulee olla tahraton ilman taittumia tai repeämiä. Jos merkissä on vielä virhepainama, sen arvo nousee merkittävästi. Tunnetuin virhepainama on ilmalaiva Zeppelinin vierailun kunniaksi vuonna 1930 painetussa merkissä. Merkkiin painettiin vuosiluku 1930. – Merkkejä painettiin 100 kappaleen arkeissa, mutta painokoneessa sattuneen virheen takia yhteen merkkiin jokaisessa arkissa tuli vuosiluku 1830. – Virhettä ei heti huomattu ja jakeluun ehti päästä 500 virhepainamaa. Siitä, miten paljon niitä on meidän päiviimme säästynyt, ei ole ihan tarkkaa kuvaa. Joitakin postimerkkejä on painettu vähän. Toimitusjohtaja Tatu Untisen muistuttaa, ettei merkkien määrä sinänsä ei tee kokoelmaa arvokkaaksi. Filateliakohteiden arvo nousee Suomessa harvoin kymmeniin tuhansiin euroihin. Viime syksynä huutokaupattiin vuonna1882 painettu 25 pennin päikköpari 21 000 eurolla Hellman-huutokaupassa Naantalissa. Päikköparin hinta kohosi huutikaupassa 21 000 euroon Filatelian helmi – Esimerkiksi vuoden 1919 Aunuksen-lisäleimalla leimattua 10 markan merkkiä painettiin aikanaan 1100 kappaletta. Heimosotien aikana Aunuksen väliaikainen hoitokunta painatti kahdeksan omaa postimerkkiä varustamalla malli Saarisen merkkejä lisäpainamalla ”Aunus”. Kyseiset postimerkit olivat käytössä lyhyen aikaa vuoden 1918 heinäja lokakuun välillä. Kyse ei ole virhepainamasta. Myös uusissa merkeissä esiintyy virhepainamia, mitkä nekin nostavat merkin arvoa. – Kuva-aihe saattaa olla esimerkiksi siirtynyt tai värissä on jotakin poikkeavaa. Virhepainaman ansiosta kohtuullisen uusikin merkki saattaa nousta useaan sataan euroon ENSIMMÄISILLÄ SUURET HINTAEROT. Suomen ensimmäiset merkit eivät ole keräilijöille erityisen harvinaisia kohteita. – Sen sijaan hyväkuntoiset merkit ovat haluttuja. Hinta huonoja hyväkuntoisen välillä voi olla tuhansia euroja Suomen ensimmäisiä postimerkkejä liikkuu vuosittain huutokaupassa. – Merkit leikattiin irti arkeista, eikä merkeissä ollut hammastusta lainkaan. Hinta määräytyy paljolti sen mukaan, miten merkki on leikattu irti arkista. – Jokainen milli maksaa. Jotkut ovat leikanneet merkin hyvinkin tarkasti reunoja myötäillen, toiset ovat jättäneet marginaalia aika paljonkin. Tiukasti leikatun ja ehkä hieman suttuisen merkin hinta huutokaupassa voi olla satasen, hyväkuntoisen useita tuhansia euroa. MÄÄRÄ EI OLE ARVON TAKEENA. Hellman huutokaupat auttavat perikuntia ja keräilijöitä saamaan keräilykohteistaan oikean markkinahinnan huutokauppansa kautta. – Emme pyri ostamaan keneltäkään mitään halvalla vaan ensisijaisesti auttavat saamaan keräilykohteistaan oikean hinnan. Huutokauppoja on vuosittain neljä ja niissä on noin 2000–3000 kohdetta. Kohde voi olla yksittäinen merkki tai vaikkapa sadan kilon säkki sekalaisia merkkejä. – Kerran olemme myyneet varaston, joka käsitti noin 27 000 kiloa postia. Emme voineet niitä käydä läpi merkki merkiltä ja tuskin ostajakaan niitä yksityiskohtaisesti jaksoi kaseerata. Suuressa määrässä voi olla kuitenkin myös arvokkaita merkkejä. Merkkien määrä sinänsä ei tee kokoelmaa arvokkaaksi – Monesti perikunnissa on luulo, että esimerkiksi 5000 merkin kokoelma olisi automaattisesti arvokas, koska merkkejä on paljon. Kokoelmasta ei välttämättä löydy loppujen lopuksi kuin muutama kymmenen sellaista postimerkkiä, jotka nousevat huutokaupassa hieman korkeampaan hintaan. Perikunnalle hinta voi olla pettymys, mutta toisaalta yksikin erittäin hieno kohde voi pelastaa kokoelman. Untinen muistuttaa, että lähetyksessä kiinni olevia merkkejä ei koskaan saisi leikata irti, eikä kirjettä tai postikorttia muutoinkaan turmella. Joskus ihmiset ovat leikanneet kirjeitä ehkä häivyttääkseen osoitteet tai muut tiedot H
Antiikki ja taide | 53 TEKSTI: JUHANI KARVONEN Päikköparin hinta kohosi 21 000 euroon, vaikka saman irtomerkin hinta olisi euron luokkaa. Filatelian helmi – Vahinko voi olla suurikin. Omalle kohdalle on sattunut tapaus, jossa postilähetys merkkeineen olisi ollut 10 000 euron arvoinen. Merkki leikattiin kirjeestä, minkä jälkeen merkki oli enää noin 500 euron arvoinen. OMA KOTIMAA KIINNOSTAA. Vaikka osa postimerkkiharrastajista kokee kokoelmien arvon laskeneen viime vuosina. Untisen mukaan laadukkaista kohteista maksetaan edelleen hyvin, eikä niiden arvokaan ole merkittävästi pudonnut. – Hinta riippuu siitä, miten ja milloin kohde on ostettu. Jotkut merkit ovat keräilijöiden suosiossa tiettyinä aikakausina. Tuolloin merkin hintakin voi olla ostajalle korkeampi. Jos harrastaja on ostanut jonkin kohteen hieman kalliimmalla, ei hän välttämättä saa siitä nyt sitä hintaa, minkä toivoisi saavansa. Yksi esimerkki tästä ovat itsenäisen Suomen ensimmäiset ns. Saarisen mallin merkit vuosilta 1917–1927. Ne olivat suosiossa Suomi 100-juhlavuoden tienoilla. Keskiarvona voisi kuitenkin sanoa, että hyvistä vanhoista kohteista voi saada nyt paremman hinnan kuin ostohetkellä vuosikymmeniä sitten. Uusia arvokkaita ja tuntemattomia kohteita ei enää kovin usein tule esiin. – Todennäköisyys ennestään tuntemattoman kohteen ilmaantumiselle pienenee koko ajan. Arvokas materiaali on pääosin jo keräilijöiden hallussa ja sitä tulee markkinoille heidän luopuessaan kokoelmista tai perikuntien myydessä kokoelman pois. Hellman huutokaupat tekee kansainvälistä kauppaa 60 maahan. – Meillä ole ainakaan ylitarjontaa kokoelmista ja merkeistä. Päinvastoin arvokokoelmia ei tule myyntiin niin runsaasti kuin kysyntää niille olisi Suomalaiset harrastajat keräävät paljolti kotimaan merkkejä. Jonkin verran harrastetaan myös muiden Pohjoismaiden, Saksan ja Baltian sekä Venäjän postimerkkejä. – Ulkomailla on jonkin verran kiinnostusta suomalasiin merkkeihin, mutta yleisesti ottaen keräilijät keskittyvät oman maansa tuotantoon. – Eri aikakaudet kiinnostavat ja esimerkiksi Suomessa postimerkkituotanto vakiintui 1880-luvulla, mistä lähtien merkkejä on markkinoilla aika hyvin. Nuo alkuajat ovat tietysti mielenkiintoinen alue kerätä merkkejä Hellman huutokaupat ottavat myyntiin ja myös numismatiikkaa, sarjakuvia, nimikirjoituksia ja kelloja sekä muita keräilykohteita. – Kaikkeen keräilyyn pätevät paljolti samat säännöt. Hyväkuntoisuus ja harvinaisuus lisäävät aina hintaa, sanoo Untinen. ? Todennäköisyys ennestään tuntemattoman kohteen ilmaantumiselle pienenee koko ajan.
54 | Antiikki ja taide rabian tehtaan muotoilija Ulla Procopé (1921–1968) suunnitteli Ruska-astiasarjan ensimmäiset osat vuonna 1960. Tuotanto aloitettiin heti seuraavan vuoden alussa. Ensimmäisenä myyntiin tuli kymmenen osaa, erikokoisia lautasia, tarjoiluvateja sekä ruoanvalmistukseen sopivia astioita. Seuraavaksi sarjaan saatiin sokerikko, kermakko ja teekannu. Sarja täydentyi koko 1960–70-luvun niin, että lopulta sarjassa oli nelisenkymmentä esinettä. – Procopélla on ollut merkittävä rooli Arabian 60-luvun tuotekehityksessä. Hänen tuotesarjoistaan monet ovat olleet klassikoita kuten Ruskan ohella vaikkapa Valencia ja Liekki, toteaa Arabian muotoilupäällikkö Irina Viippola. Procopén suunnittelemissa esineissä näkyy suunnittelijan keraamisen materiAikansa trendiastiasto tekee paluun Rakastettu Ruska Muotoilija Ulla Procopén Arabialle suunnittelema Ruska-astiasto oli aikansa hittituote, jota löytyi liki jokaisesta suomalaisesta kodista. Viime vuosina Ruska on jälleen kysyttyä erityisesti sen uniikkiuden takia. A aalin ymmärrys, sillä Procopé osasi dreijaamisen hyvin. – Ruskankin muotokieli tulee luultavasti hyvin pitkälti siitä, sillä hän teki paljon malleja käsin. ELÄVÄINEN PINTA. Ruskan uniikkius liittyy sen pinnalla käytettyyn reaktiiviseen lasitteeseen. – Esineen eläväinen pinta syntyy siitä, että lasite sisältää rautaoksidia. Samantyyppistä lasitetta on käytetty pitkään ja monessa eri kulttuurissa, sillä se kuuluu voimakkaasti keraamiseen kulttuuriin. – Tällaisessa lasitteessa värivaihtelu on suurta, sillä tuotannollisesta näkökulmasta katsoen se ei ole mikään helppo lasite. Ruskan uniikkius selittyykin sillä, että ihan samantyyppisiä astioita ei ole markkinoilla paljon. Tuotannon optimoimiseksi Arabian tehtaille hankittiin 1970-luvun alkupuolella Ruskan tunnistettavimmat astiat ovat matala, hieman leveä teekuppi sekä sarjan teepannu. Ruskan eläväinen pinta syntyy siitä, että lasite sisältää rautaoksidia.
Antiikki ja taide | 55 ? Arabian tuotantoon erikoistuneesta Wanhat Kupit -verkkokaupasta löytyy myynnistä Ruska-sarjaan kuuluvia astioita. – Ruska ei myy tällä hetkellä mielestäni mitenkään kovin hyvin, Harri Koski kertoo. – Silloin tällöin astioita menee kaupaksi, mutta mielestäni Ruska ei ole niin himoittua kuin moni väittää. Voisi jopa sanoa, että se myy keskivertoa vähemmän kuin jotkut muut sen ikäiset astiastot. Verkkomyymälällä on Japanissa ja Etelä-Koreassa kauppiaita, jotka ostavat jatkuvasti astioita turkulaiselta Wanhat Kupit -liikkeeltä. – Oikeastaan vain yksi japanilaisista kauppiaista ostaa jonkin verran Ruskaa. Tosin sekin melko huonosti. – Enemmän mielestäni ostajissa on suomalaisia nuoria aikuisia, jotka ovat esimerkiksi perineet Ruska-sarjan astioita ja haluavat täydentää sarjaansa. Liikkeelle tarjotaan Ruskaa enemmän kuin yritys pystyy ostamaan. – Vanhemmat ihmiset haluavat luopua astiasarjoistaan nykyisin, Koski arvelee. TEKSTI: SOILI KAIVOSOJA KUVAT: ARABIA kaksi uutta, pitkää niin sanottua tunneliuunia. – Toinen näistä uuneista oli erityisesti viritetty niin sanotuksia Ruska-uuniksi, koska Ruska-tuotantoa oli siihen aikaan niin paljon. Minimaaliset lämpötilaerot saattoivat aiheuttaa suurenkin eron siihen, miltä valmis lasite näytti. Aikoinaan koko tuotantoerä saattoi mennä hylkyyn, sillä menetelmä oli niin haastava ja astioiden värierot todella vaihtelevia. AIKAANSA EDELLÄ. Kuluttajat eivät arvostaneet astioissa isoja värivaihteluja Ruskan kulta-aikana toisin kuin nyt. – Tänä päivänä se hyväksytään, sillä uniikkiutta arvostetaan aivan eri tavalla. Nykyisin jopa haetaan uniikkiutta sekä erilaisuutta ja hyväksytään se toisella tavalla kuin 60-, 70ja 80-luvuilla. – Siinä mielessä Ruska on ollut aikaansa edellä niin muotokieleltään, lasitteeltaan kuin visuaaliselta ulkoasultaankin. – Sinällään on kiinnostavaa, että se mikä tuotannon alkuvuosina koettiin ongelmaksi, on tänä päivänä etu ja se mitä tuotesarjalta haetaan. Lähes 40 vuotta tuotannossa ollut Ruska oli aikoinaan rakastettu sarja. – Sarjasta on pidetty paljon, mutta osa on myös sitä inhonnut. Tuotesarjat, jotka herättävät tunteita puoleen tai toiseen, ovat sellaisia, jotka jäävät elämään ja pompahtavat ajan kuluessa uudestaan esille. Niin on käynyt myös Ruskalle. Tänä päivänä sarjan astioita kysellään jälleen. JAPANILAISET IHASTUNEITA. Käytettyjä klassikkoastioita myyvässä Iittala Vintage -myymälässä on huomattu, että Ruska liikkuu hyvin. Myyntiin tulee sarjaan kuuluvia astioita, jotka jatkavat matkaansa uusien omistajien mukaan. – Pienet kahvikupit eivät liiku yhtä hyvin kuin esimerkiksi lautaset, sillä nykyään suositaan enemmän mukeja ja isompia kahvikuppeja. Eniten Vintage-myymälään tulee lautasia, joita on ollut kodeissa selkeästi enemmän. – Ne ovat muotoilultaan selkeän yksinkertaisia, toiminnallisia ja hyviä laittaa tiskikoneeseen. Selkeä asiakasryhmä, joka on kiinnostunut Ruskasta, ovat japanilaiset, jotka tuntevat Arabian brändin. – He hakevat juuri Ruskaa sekä sen lisäksi raitakoristelautasia, joissa on ruskean värisävyjä. Heille ovat mieleen maanläheiset sävyt sekä perinteiset keramiikan sävyt. – Suomalaisilla on ollut kodeissaan paljon 70ja 80-luvun raitakoristeisia astiasarjoja. Moni haluaa niistä eroon, mutta japanilaiset rakastavat niitä. Siinä kohtaa kysyntä ja tarjonta kohtaavat hyvin. ARABIAN MYYDYIMPIÄ. Ruskan suosion huippuna on usein sanottu olleen 1970luku. – Keskustelin asiasta keramiikan tuotekehityspäällikkö Arja Monnin kanssa ja hänen mielestään suosio ylsi jopa 1980-luvulle. Se on uskomatonta jo 1960-luvulla lanseeratulle tuotteelle. Ruska poistui tuotannosta vuonna 1999. – Myynti hiipui varmasti jo 1990-luvulla. Silloinhan ruskean sävyt eivät olleet lainkaan muodissa. Siinä vaiheessa myynti perustuikin lähinnä sarjaa täydentäviin lisäostoihin. Ei ole kuitenkaan liian rohkeaa todeta, että Ruska on kuulunut Arabian myydyimpiin tuotteisiin. Siitä kertoo jo yksinomaan se, että se oli tuotannossa miltei 40 vuotta. – Harvat sarjat pystyvät samaan. Tosin edelleen valikoimissamme olevaa Arctica-sarjaa alettiin valmistaa vuonna 1979 ja se myy edelleen ihan kivasti. Nykyisin ei myöskään valmisteta yhtä isoja tuotesarjoja. – Brändiemme valikoimista Teema on aika laaja, mutta siinäkään ei ole yhtä paljon osia kuin Ruskassa. Rörstrandin puolella perinteisimmissä sarjoissa saattaa olla parikymmentä esinettä, Irina Viippola kertoo. ? Ulla Procopén 1960-luvulla suunnittelemaan sarjaan kuuluu noin 40 eri astiaa. NUORET AIKUISET KIINNOSTUNEITA RUSKASTA
56 | Antiikki ja taide Yksinkertainen Riihikirkko toimii Yksinkertainen Riihikirkko toimii lähinnä leirikirkkona. Enkeliveistos lähinnä leirikirkkona. Enkeliveistos on moottorisahataiteilija Leo on moottorisahataiteilija Leo Laakon lahjoitus seurakunnalle. Laakon lahjoitus seurakunnalle. Empirevaikutteinen Artjärven kirkkorakennus on puinen, päätytornillinen ristikirkko, jonka suunnittelusta on vastannut arkkitehti Anders Fredrik Granstedt. Orimattilan Orimattilan graniittinen graniittinen ristikirkko on ristikirkko on valmistunut valmistunut vuonna vuonna 1866. Kirkon 1866. Kirkon kellotorni on kellotorni on vuodelta 1851. vuodelta 1851. Kirkonkelloja Kirkonkelloja on neljä, on neljä, joista vanhin joista vanhin vuodelta 1658. vuodelta 1658.
Antiikki ja taide | 57 TEKSTI: SOILI KAIVOSOJA KUVAT: ORIMATTILAN SEURAKUNTA, ANNAKAISA RANTALA, SOILI KAIVOSOJA Riihikirkko on pieni ja sympaattinen Neljän kirkon kaupunki Vanha kansantarina kertoo Mattilan orin vetäneen kirkon rakentamiseen tarkoitettua kiveä. Paikalle, johon asti ori jaksoi kiveä vetää, rakennettiin kirkko ja paikkakunta sai nimekseen Orimattila. Kuivannon kylässä sijaitseva kyläkirkko on valmistunut vuonna 1931. rimattilan pitäjän historia alkaa seurakunnan perustamisesta vuonna 1636. Todennäköisesti Orimattilassa oli jo silloin puukirkko suunnilleen nykyisen kirkon paikalla. Varhaisimman kirkon jälkeen rakennettiin vielä kaksi puukirkkoa, ennen kuin nykyinen vuonna 1866 valmistunut graniittinen ristikirkko kohosi hallitsemaan pitäjän maisemaa. – Aiemmat kirkot ovat olleet jotakuinkin samalla paikalla kuin nykyinen kirkko. Siihen aikaan oli tavanomaista, että liian pieniksi käyneet kirkot purettiin ja niiden tilalle rakennettiin uusia. Edelliseen kirkkoon mahtui käsitykseni mukaan enintään tuhat henkeä, kertoo Orimattilan seurakunnan talouspäällikkö Jarkko Seppälä. Nykyisessä, suomalaisen arkkitehdin, Jean Wikin (1804 – 1876) suunnittelemassa kirkossa oli aluksi istuintilaa 2 500 hengelle. Puupilarit jakavat kirkkosalin kolmeen laivaan. Keskilaivassa on puinen tynnyriO holvi, sivulaivoissa tasakatot. Sivulaivojen parvet poistettiin 1932, jonka jälkeen kirkkoon mahtui 1 700 kirkkovierasta. Viimeisimmän remontin yhteydessä 2000-luvulla penkkirivejä harvennettiin ja penkkien istumamukavuutta lisättiin. Nykyisin istumapaikkoja on kirkossa 1 200. ESINEISTÖÄ KIRVUN KIRKOSTA. Orimattilan kirkon aarteita ovat muun muassa messukasukka vuodelta 1728 sekä menetetyn Karjalan Kirvusta pelastettu ehtoollisvälineistö. – Ne ovat muutaman kerran vuodessa käytössä jumalanpalveluselämässä. Olemme halunneet lähteä siitä, että kirkon aarteet ovat osa elävää seurakuntaa ja ne halutaan silloin tällöin tuoda seurakuntalaisten nähtäville. Vuonna 1851 rakennetussa kellotornissa on neljä kirkonkelloa, joista vanhin on vuodelta 1658. – Pohjakerroksen katossa on Kirvun kirkonkello, jota soitetaan kirvulaissyntyistä vainajaa saatettaessa.
58 | Antiikki ja taide Kuivannon kirkon alttaritaulun on maalannut taiteilija Väinö Hervo (1894 – 1974). Alttaritaulu saatiin kirkkoon talvisodan alkupäivinä, joulukuussa 1939. Artjärven kirkon alttaritauluna on Matilda Wulffertin maalaama Kristus Getsemanessa. Orimattilan kirkon alttaritaulu on Erik Johan Löfgrenin (1825 – 1884) vuonna 1874 maalaama Tulkaa minun tyköni. Sen lahjoitti kreivi Adolf Aminoffin (1806 – 1884) lahjoittama. Alttaripäädyn pyöryikkuna avattiin vuoden 1991 kunnostustöiden yhteydessä, johon asti ikkuna oli ollut ummessa 60 vuotta. Seurakuntapastori Katja Kerkkäsen yllä olevaa messukasukkaa käytetään muutaman kerran vuodessa myös jumalanpalveluksissa. Kirkon ulkopuolella sakastin puoleisessa päässä on Suomen ensimmäisen pyhäkoulun muistomerkki, joka pystytettiin vuonna 1954. Pyhäkoulun perusti Orimattilaan 1780-luvulla kappalainen Petteri Sanngren. Orimattilalaiset pitävät kiinni siitä, että ensimmäinen pyhäkoulu aloitti toiminnan juuri Orimattilassa KUIVANNON KYLÄSSÄ OMA KIRKKO. Kuivannon kirkko on vuoden 1931 lopussa valmistunut kyläkirkko. – Kuivannon kyläläisten pitkäaikaisena haaveena oli saada oma seurakunta ja oma kirkkoherra. Ajatus saikin tulta alleen 1920-luvulla, jolloin tulevaa kirkkoa alettiin suunnitella. Pian kuitenkin todettiin, että kustannukset olisivat nousseet liian korkeiksi. Orimattilan seurakunta päätti kuitenkin rakentaa kirkon Kuivannolle. Kirkkoon mahtuu noin 160 henkeä ja siellä järjestetään jumalanpalveluksia pääasiassa kirkkovuoden juhla-aikoina. Pippuranmäellä sijaitsevan kirkon vieressä sijaitsee myös Kuivannon hautausmaa. Kuivannon kylään on Orimattilan keskustasta matkaa 19 kilometriä. SYMPAATTINEN RIIHIKIRKKO. Mallusjoen kylässä, noin 15 kilometriä kaupungin keskustasta, on seurakunnan leirikeskus, jonka yhteydessä on seurakunnan pienin ja yksinkertaisin kirkko. Pienestä koostaan huolimatta Riihikirkko on vihitty kirkoksi. Riihikirkko on pystytetty kesällä 1979 kirkonkylältä tuoduista Vanhan pappilan riihen hirsistä. – Riihikirkko on pääosin seurakunnan leiriläisten leirikäytössä. Siellä voi järjestää Artjärven puinen, päätytornillinen ristikirkko on rakennettu 1840. myös pienimuotoisia kirkkohetkiä, pieniä vihkitilaisuuksia tai kastejuhlia. Kirkkoon mahtuu noin 40 henkeä eikä siellä ole lämmitystä eikä soitinta. ARTJÄRVEN KIRKKO VANHIN. Neljännen kirkkonsa Orimattila sai kuntaliitoksen yhteydessä vuonna 2011. Artjärven puinen, päätytornillinen ristikirkko on kirkoista vanhin. Vuonna 1840 rakennettu empirevaikutteinen kirkko täyttää tänä vuonna 180 vuotta. Arkkitehti Anders Fredrik Granstedtin (1800 – 1849) suunnittelema kirkko on paikkakuntansa neljäs kirkko. Ensimmäisen kirkkonsa Artjärvi sai 1636, toisen 1664 ja kolmannen 1739. – Kirkon erityisiä aarteita ovat edellisistä kirkoista säilyneet kuorin sivuseinässä oleva vanha votiivitaulu vuodelta 1677 sekä sakastissa oleva epitafialttari 1700-luvulta. Kirkon alttaritauluna on Matilda Wulffertin maalaus Kristus Getsemanessa. Sen lahjoitti kirkolle vuonna 1848 kreivi Aleksander Armfelt (1794 – 1875). Paikallisen maanviljelijän, Juho Lappulan, valmistama saarnastuoli on puolestaan vuodelta 1872. – Kirkon 16-äänikertaiset urut vuodelta 1905 ovat siitä erikoiset, että ne ovat Lahden Urkutehtaan rakentamat, joita ei käsittääkseni Suomessa ole monia, Jarkko Seppälä kertoo. Kirkonkelloja on kaksi. Pienempi niistä on ollut kaikissa kirkoissa ja on vuodelta 1644. Sen on lahjoittanut eversti Arvid Forbus (1598 – 1665). Suurempi kello on vuodelta 1829. ?
Antiikki ja taide | 59 nnea etsimässä -näyttely esittelee Mäntän Serlachius-museossa joukon italialaisia nykytaiteilijoita. Luovuus on tarjonnut heille vastavoiman kohdata talouskriisin mukanaan tuomat ongelmat, jotka ovat koetelleet Italiaa runsaan vuosikymmenen ajan. Näyttelyssä on mukana neljätoista nykytaiteilijaa tai taiteilijaryhmää. He edustavat sukupolvea, joka on kokenut vuoden 2008 talouskriisin seurauksineen ja reagoinut siihen omassa tuotannossaan. He ovat nuoria tai uransa jo vakiinnuttaneita taiteilijoita eri puolilta Italiaa. Näyttelyn taiteilijat ovat Yuri Ancarani, Silvia Camporesi, Loris Cecchini, Federica Di Carlo, Goldschmied & Chiari, Francesco Jodice, Marzia Migliora, Matteo Montani, Okkult Motion Pictures (Alessandro Scali & Marco Calabrese), Federico Pietrella, Pietro Ruffo, Marinella Senatore, Federico Solmi ja ZimmerFrei. Ajatus näyttelystä ja siihen liittyvästä julkaisusta on syntynyt italialais-suomalaisena yhteistyönä. Kuraattorit Maria Stella Bottai, Lorella Scacco ja Pirjo Immonen halusivat koota italialaisen nykytaiteen runsauden yhteisnäyttelyksi, joka sai lopullisen muotonsa vierailuilla taiteilijoiden työhuoneisiin eri puolille Italiaa. Italian nykytaiteilijat onnea etsimässä Syvällistä kauneutta Maalaukset, veistokset, installaatiot, videot, mediataide ja performanssit piirtävät kuvaa tämän päivän todellisuudesta Italiassa. Pietro Ruffo, Migration Globe, 2017 Goldschmied & Chiari, Minne mennään tanssimaan tänä iltana? 2019 paikkasidonnainen installaatio, sekatekniikka. Kuva: Sampo Linkoneva Italiassa tapahtuu juuri nyt, Pirjo Immonen tiivistää. Maalaukset, veistokset, installaatiot, videot, mediataide ja performanssit piirtävät kuvaa tämän päivän todellisuudesta Italiassa. Maria Stella Bottain mukaan onnellisuudelle ei ole yleispätevää luonnehdintaa. – Onnellisuudesta ja sen saavuttamisesta on yhtä monta näkemystä kuin näyttelyssä on taiteilijoita. Näyttelyn teoksiin kiteytyy taiteilijoiden luovuus ja energia. Ne tutkivat valoa, maisemaa ja kauneutta, mutta myös taloudellista ja poliittista valtaa, maailman muuttumista ja sen mukanaan tuomia muuttoliikkeitä. Kuraattorit pohtivat keskenään ja yhdessä taiteilijoiden kanssa, miten Italiassa nykyisin etsitään onnellisuutta. Taiteilijoille selviytymisen keinoja ovat yhteisöllisyys, siviilivastarinta ja protesti, perinteiden elvyttäminen ja kauneuden syvällinen mietiskely, onpa se luonnon tai ihmisen synnyttämää. Lorella Scaccon mukaan näyttelyyn valitut taiteilijat osoittavat, että pitkän kriisin aikana on tärkeää kyetä voittamaan vastoinkäymiset etsimällä uusia selviytymiskeinoja ja näkökulmia onnelliseen elämään. ? ONNEA ETSIMÄSSÄ –NÄYTTELY MÄNTÄN SCHERLACHIUS MUSEOSSA 29.3. SAAKKA. Federico Solmi, Rakastava itsevaltias. Julius Caesar, 2019. O Onnea etsimässä ei esittele teoksia, joiden aiheena on onni tai jotka kuvaavat puhdasta onnellisuutta. – Esillä ei siis ole postikorttien Bella Italia vaan pikemminkin sen vastakohta: se mitä
60 | Antiikki ja taide TEKSTI JA KUVAT: KAISA-LIISA IKONEN un Tarja Hedman sommittelee posliinilautaselle kesäisen maiseman, maalaus valmistuu jopa muutamassa minuutissa, mutta vaativamman työn lumoissa saattaa joskus vierähtää päiväkausia. Posliini-Pirtin seinillä Muuramessa on kymmeniä kauniita posliinilautasia, joiden aiheet vaihtelevat maalaismaisemista Tarja Hedman on omistanut elämänsä posliinimaalaukselle Tarja Hedmanille posliinimaalaus on elämää rikastuttava asia, jonka parissa sielu lepää. K Posliinin lumoissa jo 40 vuotta ja kukka-asetelmista klassikkoelokuvien kohtauksiin ja abstrakteihin, värikkäisiin eläinhahmoihin. – Olen harrastanut posliinimaalausta yli 40 vuotta ja tehnyt yhteensä yli 12 000 posliinimaalaustyötä. – Yhdessä vaiheessa maalasin turistimyyntiin astiastoja sarjatyönä, mutta eniten olen nauttinut luovasta yksittäiskappaleiden suunnittelusta ja maalaamisesta, ker
Antiikki ja taide | 61 Valkoinen figuuri on saanut Valkoinen figuuri on saanut ylleen sammakkoprinssin puvun. ylleen sammakkoprinssin puvun. Tarja Hedman on harrastanut posliinimaalausta noin 40 vuotta ja opettanut alaa yli 30 vuotta. Hän toimii myös yrittäjänä muuramelaisessa Posliini-Pirtti-posliinitukkumyymälässä. Posliinin lumoissa jo 40 vuotta too posliinimaalari, Posliini-Pirtin yrittäjä Tarja Hedman. Hedman muistaa ilmoittautuneensa ensimmäiselle posliinimaalauskurssilleen hetken mielijohteesta ollessaan 17-vuotias. Opettajan kehujen innoittamana hän päätyi jatkamaan harrastusta niin pitkälle, että jo 26-vuotiaana hän oli kouluttautunut posliinimaalauksen opettajaksi. – Kaikki oppilaani olivat vuosikymmeniä minua vanhempia ja yhä edelleen posliinimaalaus on enimmäkseen keski-ikäisten ja vanhempien naisten harrastus. Nuorin oppilaani on tällä hetkellä 37-vuotias, vanhimmat taas 90 ikävuoden korvilla. JOKAISELLA OMA TYYLI. Hedman on omistanut koko elämänsä posliinimaalaukselle. Sen lisäksi, että hän pyörittää Posliini-PirtTarja Hedmanille posliinimaalaus on elämää rikastuttava asia. Sen parissa sielu lepää. tiä, hän opettaa posliinimaalausta sekä yrityksensä nimissä että Jyväskylän kansalaisopistossa. Hedman ohjaa tällä hetkellä kolmea säännöllisesti kokoontuvaa harrastajaryhmää ja järjestää lisäksi eri teemaisia viikonloppukursseja ja kesäleirejä. – Posliinimaalauksen harrastajamäärä on laskussa. Vielä kymmenen vuotta sitten kansalaisopiston ryhmiä oli tuplasti enemmän. Harrastajat ikääntyvät eivätkä nuoremmat
62 | Antiikki ja taide Maljakot ovat saaneet kansallisja juhlapuvut yllensä. Posliinimaalaustyöt pitää polttaa korkeassa lämpötilassa, jotta maali tarttuu kiinni posliinin pintaan. Jos väripintoja on paljon, työ täytyy polttaa joskus useitakin kertoja. Tarja Hedman voitti Mustikkakannullaan muutama vuosi sitten kannukilpailun posliinikurssilla. Posliinimaalauksessa vain mielikuvitus on rajana. Tarja Hedman teki Englannissa asuvalle sukulaiselleen lahjaksi pöllökellon, jonka kahdet viisarit voi asettaa Suomen ja Englannin aikaan. Vanha Tuulen viemää -elokuvajuliste innoitti Tarja Hedmanin tämän kauniin kannun maalaamiseen. tunnu innostuvan asiasta, vaikka harrastus sopisi mainiosti kaikenikäisille – olen pitänyt posliinimaalauspajoja kouluissakin ja oman mukin maalaaminen on ollut lapsista hauskaa puuhaa! Hedman arvelee, että posliinimaalauksella on vähän vanhanaikainen imago, vaikka harrastus voi olla tosi monipuolinen. – Kuvitellaan ehkä, että puuha on pelkkää herkkien ruusujen maalailua, vaikka posliinille voi tehdä mitä vaan! Jos kurssilla on 39 osallistujaa, on siellä myös 39 erilaista tyylitajua ja yhtä monta erilaista valmista työtä. KÄYTTÖPOSLIINIA JA KORISTE-ESINEITÄ. Hedman jatkaa, että perinteisten kahvikuppien lisäksi voi maalata vaikka minkälaista posliinia. Myynnissä on valtava määrä erilaisia figuureja ja erimallisia tarjottimia, lautasia ja muita astioita, joiden parissa voi päästää luovuutensa valloilleen. Hedman kertoo itse maalanneensa muun muassa kylpyhuoneen kaakeleita ja jopa wc-istuimia. – Käyttöposliini on suosittu maalauskohde, mutta paljon tehdään myös koristeita ja tauluja seinille. Yksi suosittu juttu viime vuosina ovat olleet kylpyhuoneessa käytettävät astiat: halutaan maalata saippuakuppi, vessaharjateline ja hammasharjamukit keskenään yhteensopiviksi. Posliinimaalaukseen tarvitaan maalattavan posliiniesineen lisäksi erityisiä posliinimaaleja, erilaisia siveltimiä, mahdollisesti siirtokuvia sekä polttouuni. Maalattava posliinityö poltetaan jopa useita kertoja valmistusprosessin aikana, mikä tekee posliinimaalausharrastuksessa kotioloissa käytännössä mahdotonta. – Harvalla on kotona 800-asteiseksi lämpenevää uunia, joten jos haluaa maalata kotona, täytyy työt kiikuttaa välillä poltettavaksi esimerkiksi tänne Posliini-Pirtin tiloihin. Se on aika työlästä, joten kurssit ovat paras tapa päästä sekä harrastuksen alkuun että jatkaa sitä. MAISEMAMAALAUKSESTA MUOTOKUVIIN. Posliinimaalauksessa on paljon erilaisia tekniikoita, joiden oppiminen vie aikaa. Hedman kertoo, että yleensä aloitetaan helpoista kukkamalleista ja maisemamaalaMirja Veijonen on käynyt kansalaisopiston posliinimaalausryhmässä jo vuodesta 1993. mutta vuosikymmenten varrella harrastukseen on tullut välillä taukojakin. – Tämä on kiva harrastus, jossa oppii aina uutta. Nyt teen pikkutarkkaa kuvaa pyöräilevästä tytöstä, Veijonen sanoo.
Antiikki ja taide | 63 ? Jyväskyläläinen Leila Ranni innostui posliinimaalauksesta jo vuonna 1962. Aluksi hän maalasi kukkia kahvikuppeihin, mutta sittemmin repertuaari on kasvanut huomattavasti: – Olen maalannut esimerkiksi maljakoita, tauluja ja wc-kalusteita. Mieliaiheeni on ruusut, mutta olen kokeillut kaikenlaisia kuva-aiheita, myös muotokuvia. Ranni maalaa posliinitöitä kotiin ja lahjaksi sellaisille ihmisille, joiden hän tietää tykkäävän posliinitöistä. Esimerkiksi oman äidin ja isän hääkuvasta tehty maalaus koristaa oman kodin seinää, lastenlapsista tehdyt muotokuvat ovat päätyneet heidän koteihinsa. – Tykkään maalata myös öljyväreillä, mutta posliini on todella kiva materiaali. Lisäksi posliinimaalausryhmässä käy mukavaa porukkaa ja täällä on syntynyt hyviä ystävyyssuhteita – joka vuosi jäädään luokalle ja aloitetaan syksyllä taas alusta, Ranni nauraa. Muotokuvat ovat posliinimaalauksen kuningaslaji. Jyväskyläläinen Leila Ranni on harrastanut posliinimaalausta vuodesta 1962 lähtien. Värikäs kaupunkimaisema on juuri valmistunut. ”JOKA VUOSI JÄÄN LUOKALLE” Jyväskylän kansalaisopiston posliinimaalauskurssit ovat edelleen melko suosittuja, mutta kurssitarjontaa on nyt vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Tarja Hedman toivoo, että myös nuoret innostuisivat monipuolisesta posliinimaalausharrastuksesta. – Ei tarvitse maalata hempeitä kukkia, vaan värivalikoima on valtava ja esimerkiksi mandalat ovat kiva posliinimaalausaihe! uksesta, sillä isojen väripintojen tekeminen ja niiden päälle yksityiskohtien maalaaminen on kaikista helpointa. Muotokuvat ovat posliinimaalauksen kuningaslaji. – Posliinimaalarin ei välttämättä tarvitse olla hyvä piirtäjä, sillä erilaisilla siveltimillä ja tekniikoilla saa aikaan monipuolista jälkeä. Välillä joudun sanomaan jollekin kurssilaiselle, että älä valitse aivan noin vaativaa mallia vielä, vaan ensin kannattaa opiskella perusasiat. Malleja posliinimaalauskuviksi etsitään muun muassa taidekirjoista ja valokuva-albumeista – onpa joku kurssilainen innostunut kopioimaan jopa tiskirätissä näkemänsä hauskan kuvan työnsä esikuvaksi. Maalaaman voi ryhtyä myös mielikuvituksen innoittamana, ilman valmista suunnitelmaa. KANSAINVÄLINEN HARRASTUS. Maailmanlaajuisesti posliinimaalauksessa käytetään hieman erilaisia tekniikoita. Hedman on kiertänyt kursseilla muun muassa Virossa, Italiassa ja Turkissa. Lisäksi posliinimaalaus on suosittua muun muassa Sveitsissä, Kanadassa ja Japanissa. – Kesäisin kurssitan itsekin ulkomaalaisryhmiä, Virosta saakka tullaan tänne Keski-Suomeen oppiin. Kurssit ovat ihania tapahtumia: jos joku väittää, että viisikymppiset naiset ovat turhautuneita, niin kannattaa tulla posliinimaalauskurssille oikaisemaan harhaluulot – näissä naisissa on virtaa kuin pienessä pitäjässä, Hedman naurahtaa. ? Maisemat ovat aloittelijoille sopiva maalauskohde. Tarja Hedman havainnollistaa, kuinka muutamalla värillä ja erilaisella pensselillä syntyy taitavissa käsissä kaunis taulu jopa muutamassa minuutissa. Yksi posliinimaalauksen tekniikka on maalata ensin pohjalle taustaväri ja raaputtaa sitten maalia pois niin, että haluttu kuva tulee esiin.
64 | Antiikki ja taide TEKSTI: JUHANI KARVONEN Ville Löyttyniemen gramofonikokoelma on todennäköisesti Suomen laajin yksityiskokoelma. Ville Löyttyniemen kerää harvinaisia soittimia Kotona 150 grammaria Grammari saattoi olla esineenäkin kaunis ja edustaa myös puusepäntaitoja Ennen fonografeja ja gramofoneja oli soittorasioita 1800-luvun lopulla. Soittorasiassa on rei’itetty metallikiekko. ämeenkoskelainen Ville Löyttyniemi innostui vanhoista gramofoneista muutama vuosi sitten. Tällä hetkellä hänen kokoelmansa kattaa noin 150 laitetta ja on yksi maan laajimpia yksityiskokoelmia. – Rassasin ennen vanhoja autoja, mutta mielenkiinto niiden laittamiseen laimeni. Tulin ostaneeksi vanhan gramofonin ja huomasin, että sen rassailu oli huomattavasti sisäsiistimpää touhua, Löyttyniemi naurahtaa. Löyttyniemen kokoelma tuo esiin soitinlaitteiden historian soittorasiasta graH mofoneihin. Niitä valmistettiin 1910ja 1960-lukujen välisenä aikana – Minulla on näitä grammareita kokoelmissa noin 150, minkä uskallan sanoa olevan suurimpia kokoelmia Suomessa. Löyttyniemen kokoelman yksi erikoisemmista laitteista on ruotsalainen pöytäpiano, jota ei itse asiassa ole mahdollista edes soittaa. Pöytäpiano on kokoelman vanhin laite 1850-luvulta. –Kappaleita rullassa on kahdeksan. Pöytäpianossa on pyörivä rulla, eräänlainen tukki. Rullassa olevat nastat antavat iskuja vasaroille, jotka lyövät kieliin. Nasta tekee saman työn, minkä sormi tekee koskettimille. Rullaa voi siirtää vaaka-akselissa pykälien mukaan, jolloin eri nastat osuvat vasaroihin. Tukissa ei ole mitään vinkkiä, mitä kappaleita se sisältää. Minulla on myös yksi irtorulla, jolla on myös kahdeksan kappaletta. En ole ainuttakaan tunnistanut. Minulla on aikomuksena pyytää pianonvirittäjä paikalle, mikä voisi tuoda myös selvyyttä kappaleisiin. Ville Löyttyniemi osti pöytäpianon nettihuutokaupasta. –Tiedän, että Suomessa on ainakin yksi vastaava laite. Kun pöydän kannen sulkee, pöytäpiano näyttää tavalliselta lipastolta, mikä on saattanut vaikuttaa sen hyvään kuntoon. – Huonekaluna se on luultavasti saanut olla lämpimissä ja kuivissa sisätiloissa. PIANOLA SOI PAINEILMALLA. Ehkä harvinaisin soitinpeli on automaattipiano eli pianola vuodelta 1912. – Sitä pystyy sekä soittamaan ja se soittaa itse itseään. Tosin aivan automaatti se ei siinä mielessä ole, että ihmisen pitää polkea ilmaa palkeisiin. Sähkömoottoreita alettiin käyttää ilmanohjauksessa 1920-luvulla, jolloin piano soi todella yksikseenkin, mistä kertovat esimerkiksi vanhat lännenelokuvat, joissa vastaava laite soi saluunan nurkassa. Pianolan sisällä kulkee rei’itetty paperirulla. – Reiät päästävät ilmaa koneistoon eli ilma ohjautuu ilmaventtiilien kautta koneis
Antiikki ja taide | 65 Ville Löyttyniemen kerää harvinaisia soittimia Ville Löyttyniemen kokoelma on yksi laajimmista yksityiskokoelmista Suomessa. Cameraphone oli matkagramofoni, jonka kuljetusboxi muistutti senaikaista kameraa ulkomuodoltaan. toon. Koneisto toimii paineilmalla. jonka avulla hoituu sama tehtävä kuin tavallisessa pianossa, jossa soittajan sormet painavat koskettimia. Paperia ei tarvitse ottaa pois,vaikka pianoa ei soitettaisiin. Paperirullalle mahtuu yksi kappale. Rullia on valmistettu Yhdysvalloissa aina 1990-luvulle saakka, vaikka itse pianolat jäivät valmistuksesta pois jo 1930-luvulla. Yhtenä alkuperäisenä tarkoituksena oli käyttää pianolaa soitonopetukseen. – Laite näytti ensiksi, miten kappale kuului soittaa, minkä jälkeen soittaja saattoi yrittää toistaa saman sävelen. Harrastajia ja vanhoja laitteita on kuitenkin niin paljon, että papereiden valmistus kannatti 1990-luvulle saakka. – Suomessa pianoloita on ollut ilmeisen vähän, enkä ole muita vastaavia laitteita tavannut. Yksi syy saattoi olla hinta, joka lienee ollut aika korkea tuohon aikaan. Pianolan paperirulla oli ensimmäinen musiikSoittorasiat jäivät gramofonien ja fonografien syrjäyttämiksi 1900-luvun alussa. Vanhoja gramofoneja on verraten runsaasti ja hinnatkin ovat viime vuosina pikemminkin pudonneet kuin nousseet.
66 | Antiikki ja taide kistandardi. Paperirulla mahtui kaikkiin eri valmistajien pianoloihin. Pianola oli todellinen sattumalöytö – Olin Salossa ja minulla sattui jäämään varttitunti ylimääräistä aikaa. Kävin paikallisella kirpputorilla ja pianola löytyi sieltä. SOITTORASIA SYRJÄYTYIVÄT NOPEASTI. Ennen fonografeja ja gramofoneja oli soittorasioita 1800-luvun lopulla. – Soittorasiassa on rei’itetty metallikiekko. Kiekon alla olevat nastat kääntävät äänikampaa, mistä ääni syntyy. Levyt ovat halkaisijaltaan erikokoisia. Mitään standardeja ei ollut, vaan kiekot olivat laitekohtaisia. Kullakin kiekolla on vain yksi musiikkikappale. Ne eivät ole erityisen harvinaisia. Minulla on parikymmentä kiekkoa, jotka tulivat nettikaupasta ostamani soittorasian mukana Soittorasiat jäivät gramofonien ja fonografien syrjäyttämiksi 1900-luvun alussa. FONOGRAFI EDELSI GRAMOFONIA. Gramofonin edeltäjä fonografi oli ensimmäinen äänen tallennukseen ja toistamiseen tarkoitettu laite. Fonografin elinaika oli varsin lyhyt, vain noin 40 vuotta. Ne poistuivat markkinoilta 1930-luvulla. Gramofonin ja Gramofoneissa yleinen äänensäätö tapahtuu neulan paksuudella. Ohuet neulat ovat hiljaisempia. Mitä paksumpi neula on, sitä enemmän ääntä. fotografin suurin ero piilee levyssä. Gramofonissa soitettiin levyä, fonografissa levy on ikään rullalle kääritty kiekko. – Fonografissa tallenne oli rullamallinen. Ensimmäiset rullat olivat kestoltaan kaksi minuuttia, mutta myöhemmin alettiin valmistaa neljän minuutin rullia. Gramofonin ja fonografin toimintaperiaate oli sama. Fonografin keksi Thomas Edison vuonna 1877 ja kaupallisessa myynnissä se oli vuodesta 1890 vuoteen 1925. – Aluksi fonografista käytettiin nimitystä ”puhuva kone”. Ensin Edison käytti lieriön ympärille käärittyä tinapaperia. Tinapaperilla oli kestävyydeltään heikko, minkä takia Edison keksi käyttää vahasylinterejä, joiden kestävyys oli huomattavasti parempi. Fonografilla voitiin myös tehdä omia äänitteitä, joita ei gramofonilla voitu tehdä. – Alkuperäisenä käyttötarkoitus ei ollut niinkään musiikin tallentaminen tai kuunteleminen, vaan puheiden tallennus, muun muassa kuolevien viimeisten sanojen tallennus. Fonografia oli tarkoituksena käyttää myös kieltenopetukseen. MUSIIIKKITEOLLISUUS SUOSI GRAMOFONIA. Gramofonin patentoi vuonna 1887 Emil Berliner . Gramofoneja oli hyvin erimallisia ja erikokoisia. Ensimmäiset markkinoille tulleet gramofonit vuonna 1889 olivat hyvin yksinkertaisia. Kun gramofonit yleistyivät, tuli markkinoille myös lapsille omia gramofoneja. – Cameraphone oli gramofonia, joka muistutti senaikaista kameraa ulkomuodoiltaan. Gramofoni torvineen saatiin mahdutettua metallitai puulaatikkoon, vaikka levyt piti kantaa erikseen Gramofonilevyjä oli kahta versiota joko horisontaalisella tai vertikaalisella uralla. – Horisontaalinen jäi pysyväksi. Kummassakin on ura, jossa kulkee neula. Aluksi Pöytäpianossa on pyörivä rulla, eräänlainen tukki. Rullassa olevat nastat antavat iskuja vasaroille, jotka lyövät kieliin.
Antiikki ja taide | 67 Paperirullalle mahtuu yksi kappale. Rullia on valmistettu Yhdysvalloissa aina 1990-luvulle saakka. Entisajan jukeboxissa oli kymmenen levyä päällekkäin. levyt olivat vain yksipuoleisia. Myöhemmin levyistä tehtiin kaksipuoliseksi, kun valmistustekniikka kehittyi. – Fonografin rulla kesti soittoa noin tuhat kertaa, eikä neulaa tarvinnut vaihtaa. Gramofonin neula piti vaihtaa kahden soittokerran jälkeen ja levykin kesti satakunta soittokertaa. Tylsä neulanpää söi levyä, koska se ei mahtunut enää uraan. Musiikkiteollisuus päätyi kuitenkin grammariin ehkä sen takia, että sekä laitteita että levyjä meni enemmän kaupaksi. Fonografit ja gramofonit olivat pitkään mekaanisia. – Fonografeissa ääntä ei pystynyt säätämään. Gramofoneissa yleinen äänensäätö tapahtuu neulan paksuudella. Ohuet neulat ovat hiljaisempia. Mitä paksumpi neula on, sitä enemmän ääntä. Pienissä gramofoneissa saattaa olla luukkuja, joita sulkemalla ääntä saattoi hieman vaimentaa. Laitteiden ääni perustui torven kokoon. Mitä isompi torvi, sen kovempi ääni. Musiikin tallennus onnistui laitteelta toiselle mutta äänityksessä oli omat keinonsa. – Usein äänityksessä käytettiin kahta huonetta, joista toisessa laulaja lauloi torveen. Huoneiden välisessä seinässä oli reikä ja seinän takana oli itse tallentava laite. Miksausta hoiteli laulajan selän takana ollut henkilö, joka ohjaili tätä olkapäästä oikealle etäisyydelle torvesta. Elektroninen äänitys tuli vasta 1920-luvun puolessa välissä. SAVIKIEKON VOI PELASTAA. – Gramofoneissa käytettiin savikiekkolevyjä. Tämä kansanomainen nimitys perustuu levyn hajoamisherkkyyteen. Levyt tehtiin puristamalla sellakasta ja puuvillasta tai muun kuidun seoksesta. Savikiekkojen valmistus loppui vuonna 1964, mutta neuloja saa edelleen. Savikiekot ovat usein huonokuntoisia, koska ne eivät siedä lämpöä ja auringonvaloa mutta ainakin joissakin tapauksissa niiden palauttaminen soittokuntoon onnistuu. – Ostin 50 savikiekkolevyn erän ja iso osa levyistä oli taipunut. Asetin ne uuninpellin päälle laitetulle vanerille viideksi minuutiksi ja laitoin lämmön 90 asteeseen. Levyt olivat aivan pehmenneitä ja laitoin ne jäähtymään toisen levyn alle. Korjaus onnistui ja niistä tuli aivan soittokuntoisia. Ville Löyttyniemen kokoelmissa myös entisajan jukeboxi – Siinä oli kymmenen levyä päällekkäin. Soittaja ei voinut valita millään tavoin, minkä levyn hän halusi jukeboxin soittavan, sillä alimmainen levy tippui aina automaattisesti lautaselle. Näitä on ollut 1930-luvulla yleisissä tiloissa ravintoloissa ja kuulemma myös sotilaskodeissa. – Ostin tämän yksityiseltä henkilöltä Lahdesta. Laitteen tarina ei ole tiedossa. Se oli soittokunnossa, kun sen ostin mutta alkuperäisiä oli korvattu uusilla. Minulla on toinen varakone, josta saan alkuperäiset osat tähän laitteeseen. VÄÄRENNÖKSIÄKIN MARKKINOILLA. Vanhoja gramofoneja on Löyttyniemen mukaan markkinoilla verraten runsaasti ja hinnatkin ovat viime vuosina pikemmin pudonneet kuin nousseet. Myös vanhoja savikiekkoja on säilynyt näihin päiviin saakka. – Itse asiassa niitä on saatavilla aika paljon, yleensä niitä löytyy kesämökkien kätköistä. Gramofoneja on säilynyt paljon yksityisomistuksessa ja museoissa. Vanhoista gramofoneista tehdään aidonoloisia väärennöksiä etenkin Intiassa. – Osa on niin hyvin tehtyjä että niitä voi olla vaikea erottaa väärennöksiksi. Ville Löyttyniemi toivoo kokoelmalleen parempia olosuhteita. – Olen haeskellut paikkaa, jonne kokoelman saisi kaikkien nähtäville. Nyt grammarit ovat lukkojen takana lasten ulottumattomissa. ? Harvinainen soitinpeli on automaattipiano eli pianola vuodelta 1912.
68 | Antiikki ja taide Lahtelaisen Senni Lindforsin ateljeen turkissomisteinen vintage jakkupuku todennäköisesti 60-luvulta tuli myyntiin kuolinpesästä.
Antiikki ja taide | 69 TEKSTI JA KUVAT: SOILI KAIVOSOJA ahonkinen ruokailuryhmä saa nököttää rauhassa Kirpputori Kisällissä Lahden Sopenkorvassa. Yrityksen omistaja, Esa Salminen, ei ole asiasta kuitenkaan huolissaan. – Tämä on niin hyvässä kunnossa ja niin edullinen, että jonain päivänä se lähtee jonkun matkaan, Salminen toteaa alle 400 euroa maksavasta kuuden hengen pöytäryhmästä. Salmisen sanaan on luottaminen. Hän tuntee asiakkaansa sekä tuotteensa, jotka osaa hinnoitella niin, että tavara liikkuu. – Myyn edullisesti sen vuoksi, että saamme tänne uutta tavaraa. Se takaa, että myös asiakkaat tulevat uudestaan, Salminen toteaa viiden vuoden kirpputoripyörittämisen kokemuksella. MESTARINKADULTA MESTARINKADULLE. Salmisen oma historia vanhojen esineiden ja kalusteiden kanssa parissa yltää kuitenkin huomattavasti kauemmas. Jo nuorena poikana Salminen oli keräilijä. 30 vuotta sitten hän perusti antiikkikauppa Juhokustin. Sen ohella hän järjesti kiertäviä huutokauppoja. Silloin antiikki liikkui vielä hyvin ja hyvään hintaan. Antiikkiala kuitenkin hiljeni ja lama iski kiertäviin huutokauppoihin. Juhokustin ensimmäinen varasto oli LahAntiikkialallamyydään entistä useammin 1950ja 1960-lukujen retroa kuin antiikiksi luettavaa tavaraa. M Tunnearvosta ei voi maksaa extraa. dessa Mestarinkadun alkupäässä. Myymälät olivat Lahdessa sekä Hyrylässä. Viisi vuotta sitten Salminen palasi Mestarinkadulle nyt kadun puoliväliin ja perusti nykyisen Kirpputori Kisällin. MAINOSHYLLYT JA ROTTINKI MYY. Kisällissä on kirpputorimyyntipaikkoja. Osa myytävistä tavaroista on Salmisen omistamia ja osa myyntitilillä. Pöydät notkuvat myytävää. Antiikkia näkyy vähemmän. Nyt on muodissa retro, jopa 80-luvun tavara käy hyvin kaupaksi. – Lahti on nuori kaupunki. Aikoinaan täällä ei ollut juurikaan antiikkia tarjolla, nykyisin retrotavaraa on sitäkin paremmin. Kysyttyjä ovat tänä päivänä niin 60-luvun Arabian posliinija lasiesineet kuin Finelit ja emaliastiatkin. Myös 50ja 60-lukujen valaisimet liikkuvat hyvin, joskaan Paavo Tynellin (1890-1973) valaisimia ei juurikaan ole tarjolla. Nanny Stillin pikarit saa omakseen kahdeksalla eurolla kappale. Arabian maljakot löytävät aina ostajansa. Kaj Blomqvistin 70-luvulla suunnittelema kääntömaljakko on harvinaisempaa Kumelan tuotantoa. Sympaattisia esineitä kohtuuhinnoin Retro myy antiikkia paremmin
70 | Antiikki ja taide Kirpputorin pyörittäminen on elämäntapa. Ei tästä osaisi luopuakaan. – Mielenkiintoa herättävät nykyisin erilaiset 80-luvun muoviset ja metalliset mainoshyllyt, joissa on mainoksia. Myös kaikki rottinkihuonekalut ja kaikenlaiset pajukorit viedään käsistä. MATOT JA RYIJYT KYSYTTYJÄ. Kirjat eivät juurikaan liiku, vaikka niitä tulisi kuolinpesistä välillä isojakin määriä. Mutta sitä vastoin niin käsintehdyt kuin koneellisetkin plyysija villamatot sekä 60-luvun ryijyt ovat suosittuja sisustuksessa ja tekevät sen vuoksi kauppansa. – Richard Lindhin (1929-2006) valkoiset ja tummat kukkaruukut myyvät hyvin. Tässä on huomannut sen, että aina tulee jotain uutta, joka lähtee myymään hyvin. Kisällin seinillä roikkuu paljon tauluja, jotka joutuvat herkästi keräämään vain pölyä. – Paremmin menee kaupaksi grafiikka. ANTIIKKIA SAA NYT HALVALLA. Salmiselle tulee päivittäin viisi, kuusi puhelua, joissa tarjotaan tavaraa myyntiin. Kuolinpesien lisäksi nyt tyhjennetään vanhusten asuntoja palvelukotiin muuton vuoksi. Erilaiset myyntitelineet ovat suosittuja sisustuksessa. Taiteilija Aappo Härkösen Kurre-ryijy. Esa Salmisen takana olevat käytöstä poistetut valokirjaimet ovat trenditietoisen sisustusvalinta. Kaikki rottinkiesineet käyvät hyvin kaupaksi.
Antiikki ja taide | 71 – Perilliset tyhjentävät asunnot ja ottavat sieltä korkeintaan muutamia muistoesineitä itselleen. Loppuja tarjotaan meille myyntiin. Jos tilaa on ollut, on kaikki säästetty, koska se on ollut helpompaa kuin päättää, mistä luopua. Nykyään niin trendikkään kierrättämisen ansiosta tavaraa on tarjolla paljon. – Kaikkea emme pysty edes ottamaan myyntiin. Erityisesti isot huonekalut vievät paljon tilaa ja liikkuvat huonosti. Vaikka aina löytyy ajan kanssa ostajat myös chippendalelle, jugendille ja rokokoolle. Ne ovat hyvin tehtyjä ja tänä päivänä edullisia. TUNNEARVO USEIN YLÄKANTISSA. Vakioasiakas tulee välillä tinkimään myynnissä olevan Arabian Jääkäripatsaan hintaa. – Siitä ei voi tiputtaa kuin kymmenen euroa. Maksa se 160 euroa, äläkä ajattele sen enempää, Salminen houkuttelee ostajaehdokasta. – Niinhän sinä sanoit aina huutokaupoissakin, että mitä te siellä rahojanne mietitte, ostakaa pois. Kaupanteko jää kuitenkin kesken. – Esineiden tunnearvo on myyjillä usein liian yläkanttiin. Jostain Arabian voipytystä saatetaan pyytää sataa euroa, vaikka meillä seisoo hyllyssä samanlainen myymättömänä alle 50 eurolla. Kauppa käy myös netissä Viime vuosina suosioon noussut boho-tyyli näkyy Kisällinkin kassassa. Kaupaksi menevät jo valmiiksi tuunatut peruslipastot, mutta huonokuntoisempia esineitä ostetaan itse tuunattaviksi. Samaan tyyliin kuuluvat vintagevaatteet, joista parhaimmat viedään melkein käsistä. – Saimme juuri myyntiin vanhan rouvan hienoja, osin jopa ateljeessa teetettyjä vaatteita 50-, 60ja 70-luvuilta. Vaaterekki on tyhjentynyt vauhdilla, Salminen kertoo. Kisällin asiakaskunta on lähes koko Suomesta. Suuri osa tavaroista on kuvattuina yrityksen Instagram-, Facebookja kotisivuilla. Asiakkaat varaavat tuotteen, maksavat sen ja tulevat hakemaan, kun se heille sopii. – Emme postita tavaroita, se olisi liian työlästä ja kallista. SUOSITTU KESÄKIRPPUTORI. Kesän vetonaula on kesäkirpputori, jonne ihmiset voivat tulla myymään omia tavaroitaan. Peräkonttikirpputoripaikat ovat asiakkaille ilmaisia. Keräilijät ovat löytäneet tapahtuman hyvin ja sunnuntaisin Kisällin isolla parkkipaikalla pyörii väkeä mukavasti. – Myynnissä on ihan tavallistakin käyttötavaraa, vaatteita, työkaluja sekä muuta kodin tavaraa. Peräkonttikirppis on avoinna joka sunnuntai kello 9 – 15 aina myöhään syksyyn saakka. Jääkäripatsaasta kiinnostunut mies palaa Salmisen luo patsas kädessään. – Oliko se sen 160 euroa? – Näinhän me sovittiin. Hyvät kaupat. Netistä sama patsas löytyy myynnissä 380 eurolla. ? Emaliastiat vaihtavat edelleen omistajaa. Finelin emaliastiat myyvät hyvin. Edessä Raija Uosikkisen suunnittelema Kehrä (vasemmalla) sekä Esteri Tomulan Vegeta. Vanhoja työkaluja ja perunakappoja ostetaan nostalgian vuoksi.
72 | Antiikki ja taide Rakkaat esineet lettiin vuotta 1951, kun Mikkelin maalaiskunnassa asunut Kyösti Karstinen, 80, fillaroi into piukeana kohti Mikkelin lyseota, joka oli jälleenrakennettu yhdeksän vuotta aiemmin, sillä 5.3.1942 neuvostoliittolaisten tekemä pommitus oli tuhonnut tuolloin sotasairaalana toimineen kauniin vuonna 1874 valmistuneen rakennuksen. Niistä Jäkälänvärinen pieni penkki on matkan varrella hiukan saanut kolhuja. Ralliauton pintaan on tehty punaiset vauhtiraidat paperista. Lopuksi auto on lakattu. Autossa on Michelinin kumiset renkaat. Kyösti oppikoulun alaluokalla veistotaidon Oma penkki ja leikkiauto 50-luvun alkupuolella koulussa oli vielä veistotunti. Silloin pojat opiskelivat puutöiden alkeita. E ajoista Kyöstillä ei ollut mitään mielikuvaa, mutta tarinoita hän oli tietenkin kuullut, sillä tunnetaanhan Mikkeli myös Mannerheimin päämajasta ja viestikeskuksesta. OPETTAJAA EI SINUTELTU. Yleensä 12-vuotiaalla nassikalla fillarimatka saattoi kestää hiukan sallittua pitempään, mutta matematiikkaja veistopäivinä Kyösti sotki fillarillaan tavanomaista nopeammin. Niin
Antiikki ja taide | 73 Nosto. KERRO AARTEESI TARINA ?? Hyvä Antiikki ja taide –lehden lukija. Lähetä meille kuva ja tarina sinulle tärkeästä, rakkaasta ja merkityksellisestä esineestä. Se voi olla taulu, kirja, lasiesine, patsas ihan mikä vaan sinulle tärkeä tavara, johon liittyy myös tarina. Esineen hinnalla ei ole mitään merkitystä. Tarina voi liittyä siihen, mistä olet hankkinut esineen tai keneltä olet saanut sen. Kun esineeseen liittyy tarina, se muuttuu arvokkaammaksi, se ei ole enää pelkkä esine. Avaa meille aarteittesi tarinat. Kirjoita esineeseesi liittyvät muistot ja liitä mukaan myös kuva siitä ( koko vähintään 2 Mt). Liitä mukaan myös puhelinnumerosi ja sähköpostiosoitteesi, jotta voimme olla yhteydessä, jos haluamme täydennystä esineen tietoihin. Rakkaan esineet kirjoitukset ja kuvat sähköpostilla: antiikki.eko@gmail.com Oma penkki ja leikkiauto mieluisia aineita ne olivat. Arvatenkin nuori jannu menestyi niissä myös hyvin. – Siihen aikaan lyseossa oli veistoa eikä puukäsitöitä. Opettajanamme toimi E. Kuokkanen, Kyösti kertoo ja lisää, ettei hänellä enää ole harmainta aavistustakaan opettajan etunimestä. Siihen aikaan kun opettajaa ei kutsuttu etunimeltä vaan kaikki puhuttelivat opettaja Kuokkasta, mikäli asiaa sattui olemaan. Sen lukuvuoden aikana syntyivät sekä pieni puinen jakkara koristeleikkauksineen että käheä ralliauto. – Saimme jonkinlaiset kaavat jakkaraan ja sen mallin mukaan jokainen kundi teki itselleen pienen pallin. Siinä harjoiteltiin sahaamista ja kuvioleikkaamista. Lopuksi hiomista ja maalaamista, Kyösti kertoo ja jatkaa: – Urheiluauton tekeminen oli meille kaikille mieluista. Voidaan tietty puhua jonkinmoisesta sarjatuotannosta, kun liki 20 kundia työsti mallin mukaan autoa. Se on tehty kahdesta puuosasta, jotka on hiottu, liimattu yhteen j a sitten liimattu vauhtiraidat auton etunokkaan. Lopuksi päälle vedettiin lakka. Kestävää oli sen ajan liima, sillä yhtään kertaa katto-osa ei ole irronnut, vaikka tyttrenpojat ovat sillä aikanaan rajustikin leikkineet. LAATURENKAAT. AUTOSSA. Huomio kiinnittyy upeisiin, kumisiin Michelin-renkaisiin. Hieman niitä on aika mahinut, mutta mitäpä ei ajanhammas purisi. – Opettaja hankki kaikille samanlaiset renkaat. Ne ovat ostettu valmina, sillä lyseon veistoluokassa ei ollut sorvia. Ovat ne leikin tiimellyksessä välillä irronneet, mutta saatu kiinnitettyä uudelleen. Kyöstin jakkara ja auto ovat mieluinen muisto kouluajalta. Nyt jakkara toimii kukkaruukun alusena ja auto on toistaiseksi koristeena ikkunalaudalla. – Tiedä sitten leikkiikö sillä joskus tyttärenpojanpoika tai –tyttö, Kyösti hymähtelee. Mikkelin lyseosta jäi näiden esineiden lisäksi ropallinen hauskoja muistoja. – Oltiin me aikamoisia velikultia. Istuttiin arestissakin konnuuksien takia, mutta yksi asia oli ehdoton: ketään ei koulukiusattu, Kyösti vakuuttaa. ?
W W W . M E D I A P R O M E S S U T . F I ANTIIKKIMESSUT A N T I I K K I TA I D E K E R Ä I LY J Y VÄ S K Y L Ä 2 8 . 2 9 . 3 . 2 2 Lasia, posliinia, huonekaluja, koruja, hopeaa, kirjoja, taidetta, postikortteja, tekstiilejä, leluja, vanhoja aseita ja rahoja sekä paljon muuta. Mukana kauppiaita eri puolilta Suomea. Tervetuloa tekemään löytöjä antiikin, taiteen ja keräilyalan kiehtovaan maailmaan! LISÄTIEDOT Lauantai klo 10-17 / Sunnuntai klo 10-16 Jyväskylän Paviljonki Uno Savolankatu Aikuiset 12 € • Eläkeläinen / työtön / opiskelija 10 € Lapset 7-15 v. 5 € • Ryhmälippu (min 10 henk.) 9 € Kolme tapahtumaa samalla lipulla! Samaan aikaan Kädentaitomessut, Hyvinvointimessut ja Antiikkimessut!
Posti Green Posti Oy LHT Posti Lehti PAL.VKO 2020-13 700278-2001 Museo Milavida • Näsilinna • Milavidanrinne 8, Tampere • www.museomilavida.? • Liput 8/3 e