Kari Dahlblom & Suomen kantelemuseo Vilma Timonen Kantele-griootti Marjo Smolander tässä numerossa
D TE SAVE the SO M M EL O 29.6.-3.7.2016 MUSIIKKIJUHLA Kainuussa ja Vienan Karjalassa ETHNO MUSIC FESTIVAL M usiikkijuhla s oMMelon k ansainvälinen k antelekurssi järjestetään kesällä 2016 yhdeksättä kertaa . k urssi kokoaa yhteen soittajia useilta Mantereilta , ja luvassa on jälleen eri kulttuurien ja soittotyylien rieMujuhlaa ! o pettajina kurssilla on kanteleensoiton suoMalaisia huippuja : E va a lkula , v ilma T imonEn ja a nu a lviola . t utustu ja ilMottaudu : www . sommElo . nET / fi / kurssiT t ervetuloa ! www.sommelo.net • www.facebook.com/sommelo • twitter.com/sommelofestival S väng , S uiStamon S ähkö , Wao, a rto J ärvelä , a allotar , t aito h offrén , P ekka h uttu -h iltunen , e mmi k uittinen , m aari k allberg , e mily , J ouko k yhälä , a nna f ält , J anne S ePPänen , P altamon P elimannit , k aJaanin h armonikkakerho , k ainuun k anSanPelimannit , k uhmon k eiketyS , k riStallitytöt , D omna , m aarJa n uut , m iSka k aJanuS , a SketicS , m amyth ... J a P alJon m uuta ! Kuva: Klaus von Matt 5.-7.5.2017 IV K A N S A IN V Ä L I N E N KA NT EL EK I L P A I LU I V I N TE RN AT IO NA L KA NT EL E C O M P E T I T IO N
K NTELEen tämän kielillä PÄÄTOIMITTAJA Jimmy Träskelin, 050 3286870 JULKAISIJA JA KUSTANTAJA (tilaukset, jäsenasiat) Kanteleliitto r.y. Hämeentie 34 D 00530 Helsinki 050 564 5966, leeni.wegelius@kantele.net www.kantele.net TOIMITUSNEUVOSTO Jane Ilmola, Eija Kankaanranta, Aino Ruotanen, Outi Sané, Harri Suilamo, Leeni Wegelius TOIMITUS JA TAITTO Jimmy Träskelin, lehti@kantele.net PAINOPAIKKA Keuruun Laatupaino, Keuruu ILMESTYMISTIEDOT 38. vuosikerta, 2 / 2016 3-4 numeroa vuodessa Tilaushinta 30 €/vsk Irtonumero 8 € / 12 € (lehti+cd) SEURAAVA NUMERO Ilmestyy 29.9., aineisto viim. 30.8. ISSN 0357-6892 KULTTUURI, MIELIPIDEJA TIEDELEHTIEN LIITTO KULTTI RY:N JÄSEN Kannessa: Aino Ruotanen Kuva: Jimmy Träskelin 5 Vuoden kanteleyhtye Uniruukki keikkailee 18 Nuottiliitteessä keskisuomalaisia kappaleita 22 Levyarvio Sanni Virta arvioi Emanuelin 15 Suomen kantelemuseo on Palokan Pelimannitalon aarre 34 Melkutuksesta mbalaxiin Kantele-griootti Marjo Smolander 24 Liiton sivut ja puheenjohtajan tervehdys 26 Vilman tie Bombalta Kathmanduun 6 Kari Dahlblom löysi kanteleen itäradion aalloilta
Yhtä suurta soitinperhettä E lämme tiukkoja aikoja. Opetusja kulttuuriministeriö lakkautti alkuvuodesta Kantele-lehden tukensa. Vaikka kyse ei ole suuren suuresta summasta, sillä on ilman muuta merkitystä pienen budjetin julkaisullemme. Lisäksi tällainen leikkaus tuntuu tietenkin melko epäkiitolliselta maamme kansallissoitinta käsittelevää, hiljattain Laatulehti-tunnustuksella palkittua julkaisua kohtaan – vieläpä itsenäisyyden juhlavuoden kynnyksellä. Kun asiaa tiedusteltiin Opetusja kulttuuriministeriöltä, ensisijaiseksi perusteeksi mainittiin valinta lakkauttaa tuki sellaisilta lehdiltä, jotka käsittelevät yksittäistä soitinta. Ehkäpä Kantele-lehden siis pitäisikin yhdistää voimansa vaikkapa Hanuri-lehden kanssa. Päätoimittaja voisi myös löytää uudenlaista intoa Kantele ja huuliharppu -lehden toimittamisesta! Tässä vaiheessa on päätetty kuitenkin vasta valittaa päätöksestä esittämällä Kantele-lehden tuen jatkamista puoltavia seikkoja, joita toki löytyy viljalti. On sattumaa, että tässä lehdessä puhutaan paljon Kari Dahlblomista, jonka elämäntyö toimii argumenttina tuota ministeriön tuenlakkautusperustetta vastaan. Dahlblom on nuoresta pitäen nähnyt kanteleen laajempana soitinperheenä, joka pitää sisällään kotoisen kansallissoittimemme lisäksi runsaasti sukulaissoittimia esimerkiksi Baltian maista ja Venäjältä. Kansallissoitin on kuitenkin herkkä ja tunteita herättävä aihe, ja tällaisen rajoja ylittävän suurperheajatuksen esitteleminen on saanut paljon vastustustakin. Nykypäivänä naapurikansojen kanteleiden ja muiden sukusoittimien hyväksymistä suuren soitinperheen osiksi pidettäneen kuitenkin ennen kaikkea rikkautena. Se voisi olla myös Kantele-lehden salainen ase. Kuka voisi väittää Kantele-lehteä yhden soittimen lehdeksi, jos sen otsikon alle mahtuu kotoisten pienkanteleiden, suurkanteleiden ja muiden kanteleiden lisäksi esimerkiksi Baltian kannel, kankles ja kuokles, itänaapurin soittimet (joista Kari Dahlblom kertoo varmasti lisää) sekä vaikkapa siperialainen nares-juh? 4 k ntele
K anteleliitto valitsi tänä vuonna Uniruukin vuoden yhtyeeksi. Trio on matkannut koko alkuvuoden Tanskassa ja Ruotsissa, mutta 7.6 tiistaina yhtyettä on mahdollista kuulla pitkästä aikaa Helsingissä, Why join the navy when you can be a pirate -klubilla. Kanteleensoittaja Aino Ruotasen sävellysten ympärille rakentunut yhtye perustettiin alunperin Joensuussa 2010, mistä se kulki hänen mukanaan Malmöön ja sieltä edelleen Helsinkiin. Keväästä 2014 kokoonpanon ovat muodostaneet rumpali Joona Räsänen ja basisti Ari-Pekka Kauppinen. Syksyllä 2015 esikoisalbuminsa julkaisseen trion yllätyksellinen kanteleproge haali levylle pinon positiivisia arvosteluja. Kuluneen lukuvuoden yhtyeen jäsenet ovat opiskelleet Nordic Master in Global music -maisteriohjelmassa (Sibelius-Akatemia ja Royal Academy of Music, Aarhus), sekä Göteborgissa Academy of Music and Drama:n improvisaatiolinjalla. Uniruukin musiikki vie matkalle maailmaan, jossa sadunomaiset sävyt ja tunnelmat syttyvät ja sammuvat toistensa lomassa, musiikillisten yllätysten ja omituisuuksien maustamana. Uniruukin musiikki on mielikuvituksellista ja leikkisää, unimaailmanmusiikkia (dream world). Trion vauhdikkaassa menossa on kuitenkin ennemmin kyse syvän REM-unen paikasta toiseen absurdisti vaihtelevista seikkailuista kuin rennoista uneen vaipumisista. Hetkessä ollaan arvaamattoman maailmanpyörän kyydissä, toisessa taas tavataan hullunkurisia kuninkaita tai matkustetaan pienille tuntemattomille planeetoille. Uniruukin löydät myös täältä: www.ainoruotanen.com/yhtyeet/uniruukki/ www.facebook.com/uniruukkiband vuoden kanteleyhtye keikkailee 5 k ntele
Kari Dahlblom TEKSTI JA KUVA JIMMY TRÄSKELIN K anteleliitto myönsi vuoden alussa tutkija ja museonjohtaja Kari Dahlblomille Kultakantele-tunnustuksen tärkeästä elämäntyöstä kanteleen hyväksi. Äänekoskella asuvan ja Jyväskylään Palokan pelimannitaloon Suomen kantelemuseon perustanut Dahlblom on pienestä pitäen omistanut aimo osan sydämestään ja elämästään kansallissoittimellemme sekä sen sukusoittimille. Tapasin Kari Dahlblomin toukokuisena aamupäivänä kantelemuseon tiloissa. Vaikka syksyllä paljastunut vakava sairaus on pakottanut miehen hidastamaan menoaan, oli vastassani tuttu Dahlblom, jonka puheenparsi on tulvillaan kujeilevaa sanaleikittelyä, kärkkäitä mielipiteitä – ja loputonta kanteletietoutta. Vasemmalla: Kari Dahlblom toukokuussa Suomen kantelemuseon hirsiseinän edessä. Kainalossa komeilee rakas Veera, pienikokoinen Keski-Suomen maakuntakantele. löysi kanteleen itäradion aalloilta 7 k ntele
”Olen päässyt elämässäni eteenpäin kolme kilometriä”, Kari Dahlblom tokaisee pilke silmäkulmassaan. Varatuomarin poika syntyi vuonna 1955 KeskiSuomen Äänekoskella. Piilolanniemen syntymäkoti sijaitsi vain edellä mainitun matkan päässä nykyisestä Väinämönkadun kodista. Dahlblomin isä oli Metsäliiton lakiasiainosastolla töissä pienellä teollisuuspaikkakunnalla, joka oli monessa mukana. Äänekosken elämä pyöri tehtaan ympärillä, ja tehtaan johto oli ruotsinkielistä. Myös Dahlblomin vanhemmat puhuivat ruotsia, ja vanhemman veljen äidinkieleksi tuli ruotsi. ”Kyllä minäkin sitä puhun, mutta ykköskieleni on suomi”, toteaa Dahlblom. ”Kakkosena puolestaan on venäjä.” Kari Dahlblom on niitä ihmisiä, jotka ovat löytäneet intohimon kohteensa jo hyvin varhaisessa iässä ja omistaneet niille tulenpalavan pitkäjänteisesti koko elämänsä. Ehkä se on osasyy myös siihen, että Dahlblom tunnustaa olevansa aivan toivoton aikojen määrittelemisessä; oman elämänsä vaiheita hän ei luettele vuosilukujen kera, vaan käytössä ovat väljemmät termit kuten ”on siitä jo aikaa”. Se on kuitenkin selvää, että kiinnostus itänaapuria kohtaan heräsi jo 60-luvun puolella – ja kulki käsi kädessä toisen elämän mittaisen suhteen kanssa. ”Aika nuorena, kun asuimme Piilolanniemessä tehtaan kaksikerroksisessa talossa, kiipesin katolle ja heitin männynlatvaan pitkälanka-antennin”, Dahlblom kertoo. ”Minua kiinnostivat tavattomasti Neuvostoliiton radioasemat, koska sieltä kuuli niin paljon mielenkiintoisempaa ja monipuolisempaa musiikkia kuin silloisista omista Rinnakkaisja Yleisohjelmastamme.” Neuvostoradioista korvaan tarttuivat itänaapurin kielen lisäksi kansansoittimet, kuten domrat, balalaikat – ja kanteleet. ”Oli hämmästyttävää, kuinka korkeatasoista, niin sanottua akateemista musiikkia siellä oli kanteleelle tehty jo tuolloin”, Dahlblom muistelee. ”Toisin kuin Suomessa, kantele oli siellä jo soitin muiden joukossa.” Siihen aikaan Dahlblomilla ei vielä ollut käsitystä siitä, minkä näköisten kanteleiden ääniä radioaallot toivat mukanaan. ”Äänestä kuitenkin erotti, että kantelehan siellä soi”, Dahlblom sanoo. ”Erityisesti sieltä jäivät mieleen Petroskoin valtion kanteleyhtyeen radioesiintymiset, joita siihen aikaan oli paljon.” Kanteleet tulivat Kari Dahlblomille tutuiksi myös kotipaikkakunnalla – olihan Äänekoski yksi KeskiSuomen kantelekaupunkeja, vaikkakin aikanaan vähemmän tunnettu kuin vaikkapa Saarijärvi. ”Kun Erkki Ala-Könni teki perinteenkeruumatkojaan, hänellä oli kulkuvälineenä mopo”, Dahlblom sanoo. ”Joka paikkaan ei ehtinyt, ja niin jäi taltioimatta paljon kanteleensoittoa esimerkiksi Äänekoskelta ja Uuraisista.” Dahlblomin ensimmäinen oma kantele lainattiin naapuritalosta. ”Se oli hieman räjähtänyt soitin, todennäköisesti Juho Tammisen rakentama Saarijärven kantele”, Dahlblom muistelee. Mysteeriksi on jäänyt se, miksi nuori Dahlblom oli alusta pitäen keksinyt soittaa kanteletta tulitikulla. ”Minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa, mutta täytyy olla niin että olen pienenä nähnyt paikallisia soittajia, jotka ovat soittaneet tikulla”, Dahlblom pohtii. Esikuvia alueella kyllä oli. Esimerkiksi sulkutekniikalla hengellistä musiikkia soittanutta Onni Norontausta Dahlblom kävi isänsä kanssa nuorena poikana haastattelemassa. Isä ja äiti olivat muutenkin pojan kanteleharrastuksessa kannustavasti mukana. Viulua ja mandoliinia soittanut isä kuskasi poikaansa ahkerasti alueen pelimanneja tapaamaan. Äitiä Dahlblom kiittelee taitavaksi kuuntelijaksi, joka pystyi silloin tällöin myös osallistumaan soittoon pianolla – tosin pelkästään nuotin varassa. Oli syy mikä tahansa, Kari Dahlblom tarjosi kanteleelleen tulitikkuja – ja kantele söi ahnaasti. ”Sampo-tikut eivät oikein tahtoneet kestää, vaan 8 k ntele
ne katkeilivat kaiken aikaa”, Dahlblom naurahtaa. Pian poika löysi kuitenkin oppi-isän, jonka myötä soittotekniikka kehittyi uuteen suuntaan. ” Lauri Kahilainen oli Äänekosken Sokoksella keikalla upean trionsa kanssa”, Dahlblom kertoo. ”Siinä soittivat Harry Timdahl huuliharppua ja Antti Vesterinen viulua, ja Kahilainen säesti kanteleella. Se teki suuren vaikutuksen, ja rohkenin mennä juttelemaan soittajien kanssa.” Lauri Kahilainen oli jyväskyläläinen kantelepelimanni, joka lukeutunee maamme ahkerimmin kiertäneisiin pelimanneihin. Dahlblomin ja Kahilaisen välille syntyi pelimanniystävyys, joka kesti aina Kahilaisen poismenoon asti vuonna 1995. ”Lauri soitti kanteletta uudempaan tyyliin ilman tikkua”, Dahlblom sanoo ja painottaa: ”luonnollisesti kuitenkin lyhyeltä sivulta, kuten Suomen kansa on aina soittanut!” Kahilaisen esimerkin mukaan Dahlblomkin hylkäsi tuolloin tikun ja ryhtyi soittamaan kanteletta näppäilytekniikalla. Tässä vaiheessa elettiin epäilemättä jo 1970lukua. Kari Dahlblom kituutti oppikoulun läpi pitkän kaavan mukaan. ”Siitä ei tahtonut tulla oikein mitään”, Dahblom muistelee. ”Mielenkiintoni oli niin vahvasti juuri kanteleessa ja muissa elämän riennoissa.” Lukion penkiltä löytyi silloinen tyttöystävä Tuula, viulunsoittaja, josta sittemmin tuli vaimo ja elinikäinen soittokumppani. Ennen avioon astumista Dahlblom meni kuitenkin armeijaan suorittaakseen asepalveluksensa – ja jäi myös sen leipiin. ”Se tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta, koska sieltä sai ilmaisen koulutuksen ja siihen aikaan myös turvatun toimeentulon”, Dahlblom kertoo. ”Eikä se ole minua kaduttanut, koska siinä sivussa minulla oli aina mahdollisuus toimia jonkinlaisena muusikkona – ja jopa opiskella hieman teoriaakin.” Eteneminen sotilasuralla ei koskaan ollut erityisprioriteettina, ja sotilasmestarina eläkkeelle jäänyt Dahlblom palveli vuosikymmenet toimiupseerina. Siinä sivussa Dahlblom toimi kielitaitonsa vuoksi myös venäjänkielen tulkkina. ”Suoritin puolustusvoimissa venäjänkielen tutkinnot”, Dahlblom kertoo. ”Siihen aikaan ei ollut juurikaan henkilöitä pelkissä tulkin tehtävissä, vaan valtaosa meistä oli joukko-osaston palveluksessa, josta komennettiin sitten tulkin tehtäviin.” Näillä eväillä toteutui myös siihen aikaan tavattoman epätodennäköinen kuvio: toimiupseeri Dahlblom lähti vuonna 1989 Neuvostoliiton Petroskoihin valtion kansansoitinja kanteleorkesterin kanteleensoittajaksi. ”Yhtye oli Suomessa kiertueella, ja minä toimin kuukauden ajan kiertueen johtajana”, Dahlblom kertaa. ”Heitin sitten vitsinä, että ottaisitteko minut töihin. Herrat hymyilivät oudosti ja sanoivat, että otetaan toki.” Vitsi lähtikin äkkiä vauhtiin todellisuudessa, ja suunnattoman paperisodan jälkeen hanke pantiin käyntiin. Dahlblomin esimies suhtautui asiaan positiivisesti ja katsoi, että tulkin toimen kannalta maan tuntemus ja kielitaidon parantaminen olisivat hyväksi. ”Olin siinä hommassa vähän alle vuoden, ja sinä aikana kierrettiin ahkerasti”, Dahlblom sanoo. ”Ohessa ehdin vähän opiskella soittamaan domraa, josta on nyttemmin tullut minulle erityisen tärkeä soitin.” Vajaa vuosi on lyhyt aika, mutta riittävä muuttamaan maailmaa. Toimiupseeri Dahlblom lähti Neuvostoliittoon, mutta palasi Venäjältä. ”Ei sitä siellä ollessaan saattanut edes ymmärtää, minkälaisessa käymistilassa Neuvostoliitto oli silloin”, Dahlblom sanoo. ”Muutoksen tuulet olivat hirmuiset, enkä edes uskonut ensin sitä, että Leningradin nimi oli vaihtunut Pietariksi – Neuvostoliiton hajoamisesta puhumattakaan.” Kari Dahlblomin mielenkiinto ja kokemukset itänaapurimme suhteen vaikuttivat epäilemättä siihen, kuinka hän lähestyi myös itselleen vuosi vuodelta tärkeämmäksi tullutta kanteletta. Dahlblom näki rajan takana soitettujen kanteleiden ja 9 k ntele
oman maamme soitinten välillä saumattoman yhteyden jo varhain – ja siitä oli myöhemmin tuleva hänen kanteleen parissa tekemänsä työn pääteemoja, kun tutkimuskärpänen pääsi puremaan. ”Minua on aina kiehtonut mennä vähän syvemmälle asioissa”, Dahlblom sanoo. ”Siksi kanteleen suhteenkaan ei riittänyt pelkkä soitto, vaan halusin tietää laajemmin, mistä siinä on kysymys. Siinä toimivat kimmokkeena jo ne naapurimaan radiosta kuullut asiat.” Tutkimus vei mennessään, ja usukkeeksi liittyi vähitellen myös harmistus siitä, mihin suuntaan Suomessa oltiin kanteletta viety. ”Jossain vaiheessa minua alkoi suunnattomasti ärsyttää se, että suomalaisilla ei ollut tietoa omasta soittimestaan”, Dahlblom toteaa. ”Kun luin tietosanakirjaa ja huomasin, että kanteleen kohdalla ei mainita sanallakaan naapurikansojen soittimia, tajusin että eihän tämä nyt näin voi olla. Tuli vielä suurempi halu päästä pintaa syvemmälle.” Hämmästys oli kuitenkin nuorelle miehelle suuri, kun Dahlblom ymmärsi ettei sen aikaisia kollegoita juurikaan kiinnostanut kuulla kanteleen rajantakaisista sukuhaaroista. ”Samat mantrat toistettiin, vaikka minkälaista tietoa olisi ollut tarjolla”, Dahlblom sanoo. ”Se oli sen ajan politiikkaa, ja sinällään ymmärrettävääkin – vaikkakaan koskaan en sitä hyväksynyt.” Dahlblom innostui Petroskoin kanteleesta niin paljon, että Neuvostoliitossa ollessaan hän tutki soitinta arkistoissa ja kirjoitti aiheesta omakustanteisen opaskirjan, joka löytynee edelleen esimerkiksi Sibelius-Akatemian kirjastosta. ”Olin niin täynnä Petroskoin kanteletta, että halusin tuputtaa sitä Suomeenkin”, Dahlblom sanoo. ”Ajattelin, että se olisi täysin kromaattisena soittimena ratkaisu kaikkiin kanteleen ongelmiin.” Muu maamme kantelekansa ei kuitenkaan ollut valmis ottamaan neuvostokanteletta yhtä innokkaasti vastaan, ja Dahlblom sai todistaa täysin omastaan poikkeavaa asennoitumista. Kari Dahlblom äänittää Kannonkosken kansansoittajia 1970-luvulla. Kuva: Holger Dahlblom 10 k ntele
”Silloin nuoruudessani en vielä ymmärtänyt sitä kokonaisuutta ja kontekstia. Olin vain intoa täynnä ja ihmettelin, että miten toiset vaivautuvatkin kirjoittamaan pitkiä artikkeleita todistellakseen, että neuvostokantele on eri asia kuin suomalainen kantele”, Dahlblom muistelee. ”Mutta minähän vastasin vielä pidemmillä artikkeleilla.” Kun Kari Dahlblomin kanssa keskustelee tämän elämänvaiheista, puhe karkaa tuon tuostakin kanteleen historian vaiheisiin ja yltyy intohimoiseksi luennoksi – niin kokonaisvaltaisesti Dahlblom on ottanut kanteleen osaksi itseään ja elämäänsä. Tärkeimmäksi osaksi sen parissa tehtyä elämäntyötä muodostui vähitellen pelimannikantele, ja eritoten keskisuomalainen kantele, jonka hiipuvaa loistoa Dahlblom oli päässyt todistamaan 70-luvulla Kannonkosken kanteleyhtyeen muodossa. Nelihenkinen yhtye oli viimeisiä autenttisia pelimanniyhtyeitä, joissa kanteleella säestettiin – luonnollisestikin lyhyeltä sivulta – viulupelimanneja sulkutekniikalla. ”Siihen aikaan kantele alkoi olla varsin surkeassa asemassa pelimannimusiikin kentällä”, Dahlblom valittelee. ”Yksi syy on varmasti juuri se, että siirryttiin vanhasta kuuluvasta sulkutekniikasta näppäilytekniikkaan. Yhä enemmän ryhdyttiin soittamaan kanteleella pitkältä sivulta musiikkia, jolla ei ollut mitään tekemistä suomalaisen pelimannimusiikin kanssa. Kanteleesta tuli kodin soitin, ja pelimanniporukat erkaantuivat kanteleporukoista.” Tätä muutosta Dahlblom pitää valitettavimpana kanteleen kehityksen kannalta. ”Jos tuo vanha sulkutekniikka olisi saanut jatkua, olisi kantele voinut pysyä paremmin esillä”, hän pohtii. ”Onneksi sitä on nyt ryhdytty elvyttämään eri tahoilla Suomessa.” Sulkutekniikkaa Dahlblom pitää kiistatta valtakunnallisesti yleisimmin käytössä olleena kanteleen soittotekniikkana ennen myöhempiä kehitysvaiheita. Näppäilytekniikkakin lienee toki kulkenut siinä rinnalla jossain muodossa, esimerkiksi niin sanotussa keskisuomalaisessa höystössä, mutta pelkkä näppäilysoitto on ollut harvinaisempaa. ”Tutkijana esitänkin kysymyksen siitä, miten voi olla mahdollista että nuo vanhat karjalaisäijät soittivat näppäilytekniikalla”, Dahlblom sanoo. ”Kukaan ei ole tutkinut sitä, eikä vastaus ehkä ole enää saatavillakaan. Kaikkialla muualla on kuitenkin soitettu sulkutekniikalla, myös aivan näiden karjalaisten vieressä.” Tutkija sanoo tämän johtaneen optiseen illuusioon siitä, että kyseisten karjalaisäijien näppäilytekniikka olikin vanhin säilynyt soittotekniikkamme. ”Ei tajuttu, että asian todellinen laita esitettiin esimerkiksi A.O. Väisäsen kirjassa, jossa kerrotaan kuinka sumialaisukko Nekkeli soitti toisella lailla”, Dahlblom toteaa. ”Vastaukset olivat kyllä tarjolla eri lähteissä, mutta kukaan ei pitkään aikaan ymmärtänyt esittää kysymystä – ja kun vanhoja mantroja on nyt toistettu vuosikymmenet, on tosiasioiden myöntäminenkin aika vaikeata!” Nykyisin lyhyen sivun sulkusoittotekniikan nimeen liputtavan Dahlblominkin elämässä oli kuitenkin vaiheita, joissa omaa soittotyyliä on mullistettu suuntaan ja toiseen. Aiemmin mainittu Lauri Kahilainen sai Dahlblomin hylkäämään soittotikun moniksi vuosiksi, ja toinen, vielä mullistavampi vaikuttaja sai kanteleen kääntymään pitkälle sivulle. Tämä vaikuttaja oli Martti Pokela. ”Kunnioitan Martti Pokelaa syvästi edelleenkin, vaikka jälkeenpäin olen ymmärtänyt tehdä monia asioita myös toisin kuin hän”, Dahlblom sanoo. ”Hän oli ennen kaikkea valloittava ihminen ja pelimanni, sydämellinen kannustaja. Hän oli kuitenkin myös erittäin ehdoton omassa haapavetisessä kuviossaan – hän ei ollut tutkija, vaan taiteilija.” Dahlblom näki Pokelan myös sellaisena auktoriteettina, joka jätti varjoonsa useimmat armeijauran tuttavuuksista. ”Hän oli tavattoman ystävällinen, hieno herrasmies”, Dahlblom peräänkuuluttaa. ”Mutta kun hän sanoi että 'kuule poika, jospa kääntäisit tuon kanteleesi', niin kantele oli jo kääntynyt.” 11 k ntele
Nyttemmin Dahlblom toivoisi osoittaneensa samanlaista luonteenlujuutta, jolla Eino Tulikari aikanaan torjui Paul Salmisen kanteleenkääntökehotukset. ”Tulikari totesi, että Salmisen soitto on kaunista, mutta se on niin kuin piano”, Dahlblom sanoo. ”Hän halusi jatkaa kansanmusiikkiperinnettä.” Ensikohtaaminen Pokelan kanssa tapahtui Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, kun Dahlblom esittäytyi Pokelalle tämän konsertin jälkeen ja soitti näytteeksi muutaman tämän oman kappaleen – lyhyeltä sivulta. ”Siinä vaiheessa en edes tiennyt, että pitkältä sivulta voi soittaa”, Dahlblom nauraa. ”Martti oli siinä tilanteessa yhtä hämmästynyt kuin minäkin.” Kaksikon yhteinen taival oli lyhyehkö, mutta sitäkin suuremmalla lämmöllä Dahlblom sitä muistelee. ”Ne olivat hienoja aikoja ja hienoja hetkiä, ja Marjatasta ja Martista tuli myös tärkeitä perheystäviä”, Dahlblom sanoo. ”Kerran kävi niinkin, että sain Martilta komennuksen lähteä Israeliin Sibelius-Akatemian keikkamatkalle, jolle tämä itse ei päässyt lähtemään.” Tässä vaiheessa elämää Kari Dahlblomin kiinnostus kohdistui jonkin aikaa hyvin vahvasti Paul Salmisen kantelemalliin. Hän mainitsee Rauno Niemisen henkilöksi, joka oli muistuttamassa pelimannikanteleista silloin, kun Dahlblom itse oli modernin kanteleen lumoissa. ”Mehän olemme tunteneet Raunon kanssa käytännöllisesti katsoen aina”, Dahlblom sanoo. ”Minä muun muassa tilasin Raunolta hänen ensimmäisen jouhikkonsa 70-luvulla.” Dahlblomin ja Niemisen välillä on ollut runsaasti yhteistyötä kaikkina aikoina. Hengenheimolaiset ovat auttaneet toinen toistaan ja puhuneet samaa kieltä. ”Rauno on tietyllä tapaa selkeälinjaisempi työssään kuin minä, koska hänellä ei ole ollut rasitteena venäjänkielen taitoa”, Dahlblom nauraa. ”Hän on ollut selkeämmin kiinni Suomen kantelekuvioissa, eikä ole rönsyillyt niin hirveästi kuin minä. Saan kiittää häntä esimerkiksi siitä, että hän oli palauttamassa minua ruotuun kansanomaisten kanteleiden suhteen silloin, kun nuoruuden innossani olin niin kovasti modernin kanteleen puolella.” Viimeiset kymmenen vuotta Dahlblom sanookin puhuneensa erityisesti kansanomaisten kanteleiden puolesta. Ne ovat olleet keskiössä hänen omissa musiikkiprojekteissaan, tutkimuksissaan sekä opetustyössään esimerkiksi Jyväskylän konservatoriossa ja Mikkelin musiikkiopistossa. Jäljempänä mainittu johdatti Dahlblomin tutustumaan toiseen tärkeään tutkijakumppaniin. ”Minä tunsin olevani varsin yksin, kun mielenkiintoni naapurikansoja ja muita kantelekansoja kohtaan voimistui”, Dahlblom kertoo. ” Timo Väänänen oli Mikkelin musiikkiopistossa aikanaan oppilaanani, ja huomasin jo silloin miten tosissaan tämä oli kiinnostunut kaikesta kanteleeseen liittyvästä. Hän oppi kaiken ja suorastaan imuroi tietoa – se mies on aivo.” Sitä kautta alkoi uusi tutkijayhteistyö, joka on mahdollistanut monet Dahlblomin tärkeimmistä tutkimusprojekteista. Kari Dahlblomin julkaisuluettelo – tai sairaskertomus, kuten Dahlblom itse ystävänsä Niemisen tavoin sitä luonnehtii – pitää sisällään vaikuttavan määrän erilaisiin julkaisuihin kirjoitettuja artikkeleita sekä laajempia kokonaisuuksia. Yhdeksi tärkeimmistä julkaisuistaan Dahlblom mainitsee vuonna 2011 julkaistun Keski-Suomen kantele -teoksen, joka on rakkaudentunnustus sille kanteleelle, joka on lukuisista syrjähypyistä huolimatta ollut aina lähimpänä – niin henkisesti kuin maantieteellisestikin. ”Monet tuntevat minut varmaan piikkinä lihassaan, koska olen aina uskaltanut sanoa sen, että kanteleita on soitettu muuallakin kuin Suomessa, eikä se ole vain Suomen kansallissoitin”, Dahlblom kertaa. ”Jotkut ajattelevat, että sen seurauksena minä en arvosta suomalaisuutta, mutta sehän on aivan päinvastoin: mitä enemmän oppii tuntemaan muita, sitä enemmän oppii arvostamaan omaansa. Sitä 12 k ntele
kautta olen oppinut arvostamaan keskisuomalaista kantelekulttuuria, joka on maailman monipuolisimpia, koska se on saanut ja antanut niin paljon vaikutteita. Meillä on myös oma soittimemme, jonka voidaan sotintutkimuksellisesti katsoa olevan ainutlaatuinen – sellaista ei ole missään muualla kuin täällä. Se on minulle tällä hetkellä kaikkein rakkain soitin.” Keski-Suomen kantele -teos syntyi Dahlblomin eläkkeelle jäämisen jälkeen, kun tarjoutui viimein mahdollisuus omistautua täyspäiväisesti tukimusja kirjoitustöille. Samalla alkoi tuottaa hedelmää Timo Väänäsen jo vuosia johtama Kanteleen kielin -työryhmä. ”Se on ollut minulle kuin hunajaa, koska projektin päätavoite on tehdä kanteletta tunnetuksi muutenkin kuin kansallisesti ja tutustuttaa meitä suomalaisia muiden kansojen kantelekulttuureihin”, Dahlblom sanoo. Projektin valmistelemasta neliosaisesta kirjasarjasta on valmistunut jo kaksi osaa, ja tavoitteena olisi julkaista vielä tämän vuoden puolella yksi osa lisää, jos rahoitus suinkin saadaan järjestetyksi. ”Omalta kohdaltani tilanne on sikäli hyvä, että olen oman soitintutkimuksellisen osuuteni jo pitkälti kirjoittanut”, Dahlblom toteaa. Dahlblomilla on monta rautaa tulessa: aiemmin mainittujen lisäksi valmisteilla on Palokan Pelimannitalolla sijaitsevan oman kantelemuseon soittimia ilmeikkäästi esittelevä kirja sekä kantelettakin sivuava Frakki ja balalaika -kirja venäläisistä kansansoittimista. ”Minähän olen edelleen jatko-opiskelijana Sibelius-Akatemialla”, Dahlblom muistuttaa. ”Tein kuitenkin sellaisen ratkaisun, että haluan kirjoittaa Frakki ja balalaika -kirjan ensin tavalliselle kansalle. Sen jälkeen siitä voi muokata väitöskirjan.” Jatko-opiskelijaksi Dahlblom hakeutui muutama vuosi sitten Timo Väänäsen kehoituksesta. 1990-luvulla Kari Dahlblom soitti paljon itäkarjalaisella kromaattisella kanteleella. Kuva: Ants Liigus 13 k ntele
”Minähän pidin sitä täysin utopistisena ajatuksena, koska koulutuspohjani ei sitä mielestäni mahdollistanut”, Dahlblom sanoo. Väänänen yllytti kuitenkin osallistumaan seminaareihin, joihin Dahlblom lopulta rohkaistui lähtemään. ”Huomasin pian, että kukaan ei ajakaan minua pois täältä”, Dahlblom nauraa. ”Pian Heikki Laitinen sitten sanoi minulle, että rupeapas tekemään tutkintosuunnitelmaa.” Seminaarit tekivät tutkijalle hyvää, ja Dahlblom kiittelee etenkin Laitisen tapaa peräänkuuluttaa vääränlaisten tutkimusasenteiden korjaamista. ”Laitinen muistutti, että tavoitteena ei ole hyökätä ketään vastaan, vaan tuoda uutta tietoa”, Dahlblom sanoo. ”Toivon, että se tieto on mennyt perille, vaikka minulta sitä vikaa varmasti löytyy aina.” Opiskelukuviot ovat väitöskirjasuunnitelman vuoksi olleet nyt jonkin aikaa telakalla. Viime syksynä Kari Dahlblomin elämään astui lisäksi asia, joka äkkiä pakotti laittamaan kaikki projektit telakalle. ”Kuulin syksyllä sairastuneeni syöpään”, Dahlblom kertoo. ”Siinä vaiheessa asia esitettiin siinä muodossa, että luulin tosissani ettei aikaa ole enää paljon jäljellä.” Uutinen pysäytti kaiken: tutkimukset jäivät sivuun ja soitto hiljeni. Akvaarioharrastajaksikin tunnustautuva Dahlblom saatteli rakkaat ruutanansa takaisin lampeen, josta ne oli aikanaan pyydetty. Vähitellen toivottomalta tuntunut tilanne alkoi kuitenkin näyttää valoisammalta, kun syöpähoidot aloitettiin. Ne alkoivat tehota, ja elämä jatkuu – päivä kerrallaan. ”Kaikki pelikortit ovat edelleen pöydällä”, Dahlblom sanoo. ”Nyt pitää vain katsoa mihin päin ne kääntyvät.” Nyt suunnitelmissa on jo retki Helsinkiin Viikin vieraslajilammelle, josta voisi löytyä uusia asukkeja ruutana-akvaarioon. Vakava sairaus kuitenkin rajoittaa elämää, ja Dahlblom on joutunut harmikseen vetäytymään esimerkiksi Suomen kantelemuseon esittelytehtävistä. Myös soittamista on joutunut rajoittamaan: esimerkiksi keskisuomalaisen kanteleen näppäileminen ei luonnistu hoitojen kuivattamilla sormilla. Henkisenä pelastuksena ovat olleet viime aikoina yhä rakkaammiksi tulleet venäläiset siipikanteleet sekä domra, joiden soittaminen yhä luonnistuu. Parissa yhtyeessäkin Dahlblom jaksaa yhä toimia aktiivisesti: tämänkin haastattelun päätteeksi Pelimannitalolle saapuu harjoituksiin Riemuyhtye, jossa Dahlblom komppaa Keski-Suomen maakuntakanteleella – tiukasti sulkutekniikalla tikulla soittaen. • • • • • ” Kaikki kortit ovat edelleen pöydällä 14 k ntele
Suomen kantelemuseo on Palokan Pelimannitalon aarre K ari Dahlblomista ei voi puhua mainitsematta Jyväskylän Palokassa sijaitsevaa Suomen kantelemuseota. Vuonna 2009 perustettu museo on oleellinen osa vastikään KeskiSuomi -palkinnon saaneen Palokan Pelimannitalon toimintaa. TEKSTI JA KUVAT JIMMY TRÄSKELIN Riemu on yksi Suomen kantelemuseon house bandeista, joka harjoittelee säännöllisesti Palokan pelimannitalolla. 15 k ntele
”Olimme tekemässä muuttoa, ja minulla oli sattuneesta syystä kertynyt noita soittimia”, Kari Dahlblom kertoo. ”Kanteleita oli jo silloin nelisenkymmentä, eikä niitä kaikkia saanut olohuoneen seinille ripustaa.” Dahlblomille tuli tuolloin mieleen Palokan Pelimannitalo, jonka vintin hän tiesi olevan tyhjillään. Hän päätti kysyä, josko sinne saisi tuoda kanteleita ja pystyttää pienen kantelenäyttelyn. Vastaus oli myönteinen, ja sen jälkeen kanteleiden haalimista ei tarvinnut enää rajoittaa. ”Joillekin on saattanut käydä ilmi, että minua kiinnostavat nämä kanteleet”, Dahlblom virnistää. ”Siksi olin ostanut niitä eri lähteistä omaan käyttööni, kuitenkin sillä ehdolla että ne olisivat soittokuntoisia. Vähitellen soittimia alkoi kuitenkin tulla kirpputoreillakin vastaan, ja ryhdyin tinkimään ehdoista.” Dahlblomille jokainen kantele on tietyllä tapaa mielenkiintoinen. ”Tutkijan kannalta niillä on aina itseisarvonsa”, museonjohtaja toteaa. ”Ja kun ne ovat kansansoittimia, niitä on aina myös rakennettu asianomaisen tekijän taidoilla ja tiedoilla. Kaikki rakentajat eivät ole olleet ammattipuuseppiä. Siksi kanteleiden maailma on niin kirjava – kahta samanlaista soitinta ei ole.” Siitä lähtökohdasta syntyi Suomen kantelemuseo, joka ”pullataikinan ja kulovalkean tavoin laajeni, laajeni ja laajeni.” Vähitellen soittimia alettiin myös tarjota museoon. ”Tuossa on lista yksityishenkilöistä ja yhteisöistä, jotka ovat lahjoittaneet tänne soittimia”, Dahlblom sanoo osoittaen museon seinällä olevaa paperia. Kun toiminta laajeni, piti se myös virallistaa, ja Dahlblom sai lisättyä Jyväskylän kansanmusiikkiyhdistyksen sääntöihin kohdan, jossa mainitaan yhdistyksen ylläpitävän museotoimintaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kansanmusiikkiyhdistys on voinut anoa museolle avustuksia. Saadut avustukset ovat kattaneet talon ylläpitokustannuksia – lämmitettäviä neliöitähän museossa riittää. ”Pääsymaksua tässä museossa ei käytännöllisesti katsoen ole”, Dahlblom toteaa, vaikka käytössä onkin ”vapaaehtoinen kahden euron pääsymaksu.” ”Ei sitä vapaaehtoista maksua kukaan muistakaan.” Osana Pelimannitalon ja kantelemuseon rahoitusta ovat toimineet Dahlblomin vetämät house bandit. ”Kantelemuseon puitteissa toimivat yhtyeet ovat tehneet esimerkiksi tukikonsertteja, joiden avulla on vuosien mittaan saatu tuntuvia summia avustusta talolle”, Dahlblom sanoo. ”Näitä yhtyeitä ovat esimerkiksi keskisuomalaista kansanmusiikkia soittava Kataja, kansanmusiikkiyhtye Riemu sekä venäläisiin soittimiin keskittyvä Seljanka.” Vaikka Kari Dahlblom ei ole saanut museokoulutusta, hän on kouluttanut itseään ahkerasti käymällä esimerkiksi museoalan Museopäivillä, jotka yhdistävät ammattimuseoita ei-ammattimuseoihin. Sitä kautta hyvää yhteistyötä on syntynyt muun muassa Keski-Suomen museon ja Saarijärven museon kanssa. Esimerkiksi museon kortistoa Dahlblom on ylläpitänyt pieteetillä museolainsäädännön mukaisesti, huomioiden tutkijoiden tarpeita. ”Vuosien mittaa minulle on museotoiminta käynyt tutkijan näkökulmasta aika tutuksi, kun olen itse käynyt maailman eri museoissa tutkimassa soittimia.”, Dahlblom toteaa. ”Sitä kautta minulle ovat tuttuja hyvin erilaisetkin toimintamallit esimerkiksi esinekorttien suhteen.” Tällä hetkellä kantelemuseon seinillä komeilee perusnäyttelyssä noin 130 soitinta. Soittimia on todellisuudessa kuitenkin joitain kymmeniä enemmän. Paraikaa seiniä koristaa myös erillisnäyttely, joka koostuu Rauno Niemisen jouhikkokokoelmasta. Lisäksi museon esineistöön kuuluu paljon muuta kuin soittimia, esimerkiksi nuotteja, viritysavaimia ja päiväkirjoja. ”Täältä löytyy esimerkiksi Paul Salmisen jäämistöä”, Dahlblom sanoo. 16 k ntele
Yksi museon tavoite on olla avoin työhuone ja tutkijan kammio jokaiselle kansanmusiikistamme ja kanteleesta kiinnostuneelle ihmiselle. Sitä tarkoitusta varten museon tiloista löytyy pieni kirjasto sekä erityisen arvokas Keski-Suomen kansanmusiikkiyhdistyksen arkistoäänitekokoelma, joka sisältää yli kahdeksankymmenen CD-levyn verran kansanmusiikkitallenteita. ”Alkuperäiset kelanauhat ovat Keski-Suomen museossa”, Dahlblom sanoo. ”Nämä CD-kopiot ovat täällä vapaasti ja helposti tutkijoiden käytettävissä.” Kari Dahlblom toimi museonhoitajana syksyyn asti, mutta on sairastumisensa vuoksi siirtynyt toistaiseksi syrjään. Suurena apuna on ollut muun muassa Jyväskylän yliopiston lehtori Pekka Toivanen, joka on hoitanut museota keväällä. Jyväskylän kansanmusiikkiyhdistys perusti Palokan Pelimannitalon vuonna 2007. Itse rakennus on 150-vuotias hirsinen viljamakasiini, joka on kunnostettu Pelimannitalon tarpeisiin. Nykyään se toimii monipuolisena juhlaja tapahtumatalona. Talon toiminnan ytimenä on edelleen alueen pelimannimusiikkikulttuurin ylläpitäminen. Pelimannitalon anti ei kuitenkaan rajoitu siihen, vaan talolta luonnistuvat tapahtumat ja juhlat häistä hautajaisiin. Tänä keväänä Palokan Pelimannitalon toiminta palkittiin arvostetulla Keski-Suomi -palkinnolla. Tunnustuksesta on kiittäminen paitsi Pelimannitaloa pyörittävän henkilöstön uutteraa toimintaa myös kantelemuseota. ”Kulttuurivaikuttaja Erkki Fredriksson piti palkinnonjakotilaisuudessa varsin ylitsevuotavan palkintopuheen”, Kari Dahlblom kiittelee. Palkintopuheessa tehtiin tiettäväksi, kuinka merkittävässä roolissa valinnassa olivat Suomen kantelemuseo ja Kari Dahlblomin elämäntyö. • • • • • Yksi Suomen kantelemuseon kallisarvoisimmista aarteista on kanteletaiteilija Ulla Katajavuoren henkilökohtainen kantele. Paul Salmisen rakentama kantele on nähnyt paljon maailmaa: historian tunnetuimpiin kanteleensoittajiin lukeutuva Katajavuori esiintyi säännöllisesti muun muassa Presidentinlinnassa ja radio-ohjelmissa 1920-luvulta lähtien. 17 k ntele
Keskisuoma laisia nuotteja kanteleell e valikoinut Kari Dahlblom, Puhtaaksik irjoittanut Leeni Wegelius 18 k ntele
19 k ntele
20 k ntele
21 k ntele
Arja Kastinen: Emanuel TEMPSCD05 Arja Kastisen uusin soololevy on äänitetty erityislaatuisessa tilassa, norjalaisen taiteilijan Emanuel Vigelandin mausoleumissa Oslossa. Paikka oli ennen Vigelandin ateljee, ja siellä on uskomaton yli 20 sekunnin luonnollinen kaiku. Äänitykseen ei ole lisätty myöhemmin yhtään kaikua, eikä äänentoistoa ole käytetty. Ikkunaton, hämärä ja korkea tila on pienkanteleiden ohella kuin oma soittimensa, mikä on aika poikkeuksellinen mahdollisuus soittajalle. Se moninkertaistaa äänen voimakkuuden, sillä seinät heijastelevat ääntä koko ajan ja luovat soitosta toisinaan varsinaisen äänivallin. Arja Kastinen soittaa eri kokoisia pienkanteleita, joista suurin osa on kopioita historiallisista kanteleista 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta. Niistä lähes kaikki ovat Rauno Niemisen LEVYARVIO KIRJOITTANUT SANNI VIRTA 22 k ntele
rakentamia. Kanteleiden kielissä on käytetty eri materiaaleja, esimerkiksi pronssia ja messinkiä, ja niiden sointiero kuuluu. Arja Kastinen vaihtelee ja yhdistelee näitä eri kanteleita kiinnostavasti; yhdistelmät ja yksinsoitot muodostavat upean kokonaisuuden. Äänityksen on tehnyt Taito Hoffrén. Kuunnellessa herää uteliaisuus: kuka oli Emanuel? Musiikista välittyy kunnioitus taiteilijaa ja hänen entistä ateljeetaan kohtaan, ja hänen mukaansa on myös nimetty viimeinen kappale, joka on liveäänitys mausoleumissa soitetusta konsertista. Välillä Kastinen soittaa jouhikon jousella, ja lopussa mukana ovat Tuomas Ylösen soittamat pronssiset kellot. Muuten levyllä kuullaan vain näppäillen soitettua kanteletta. Kaiun takia kuulostaa välillä siltä kuin kuoro laulaisi mukana; sointi kohoaa korkeuksiin ja suorastaan pauhaa, mikä on aika harvinainen efekti kanteleensoitossa. Koska pienkanteleissa ei ole juuri bassotaajuuksia, sointi ei jää humisemaan liikaa. Yläsävelet soivat rikkaina, ja musiikki on vaikuttavaa ja koskettavaa! Kappaleilla on hienot nimet, jotka muodostavat runon: Ovi – Sinne, mistä en tiedä – On aina – Aaveita täynnä. Kappaleissa on usein eri osia, joissa on hurjia, uhkaavia, mystisiä, salaperäisiä sekä kauniita sävyjä. Levy muodostaa kokonaisuuden, jota uppoutuu kuuntelemaan. Osat toimivat itsenäisinä, mutta muodostavat tarinan. Yhden kokonaisuuden eri osissa on jokin sama tunnelma, eri näkökulma, mutta kuitenkin eri teemat kohtaavat ja yhdistyvät. Aaveita täynnä -teoksessa kaiku saa äänet muistuttamaan aaveiden huutoja. Levyllä kanteleesta tulee mielestäni esiin jotain uutta, jonka poikkeuksellinen tila ja Arja Kastisen säveltämä musiikki saavat aikaan. Lopussa ollaan valoisammissa tunnelmissa, esimerkiksi On aina -teoksessa. Emanuel -kappale on tunnelmaltaan mietiskelevä ja rauhallinen, ja sen alussa ja lopussa on käytetty runosävelmäteemaa. Kappaleet ja niiden osat itsessään noudattavat pitkää estetiikkaa, jossa teemoja on aikaa kehitellä sekä muunnella, ja soittajan musiikilliseen maailmaan pääsee uppoutumaan. Musiikissa on monta kerrosta yhtä aikaa, ja niiden painotukset vaihtelevat; välillä jokin erottuu paremmin. Kanteleet muodostavat kudelmia, ja ihastelen sitä, että vain yksi soittaja ja kanteleet saavat kaiken aikaan. Sain mahdollisuuden haastatella Arja Kastista soittotuntini lopuksi. Innostus Vigelandin mausoleumiin lähti siitä, kun norjalaiset kansanmuusikot kertoivat tästä tilasta ja Kastista alkoi kiinnostaa, miltä kantele kuulostaisi siellä. Hän haki apurahaa projektin toteuttamiseen ja matkusti kesällä 2015 Osloon. Musiikki syntyi improvisoituna tilassa, jossa Arja Kastinen soitti monta tuntia. Levy on äänitetty käyttäen yhtä mikrofonia lähellä kanteletta sekä kauempana olevaa tilamik rofonia. Teokset on sävelletty jälkeenpäin yhdistelemällä eri osia kuuntelun perusteella. Välillä kuuluu enemmän tilamikrofonilla äänitettyä materiaalia; se toistaa huminaa, joka oli tilassa koko ajan, mutta tulee vain välillä paremmin esiin. Silloin kantele tuntuu kuulijasta olevan kauempana, välillä soitto taas tuntuu erittäin selkeältä. Soittaessa ei kuulemma kuullut, miltä oma soitto kuulostaa tilassa, vaan vain sen, minkä itse lähelle kuulee. Soittoa ei kuitenkaan tarvinnut erityisesti sammutella. Arja Kastinen kuvaili, että musiikissa läsnä ovat syntymä ja kuolema – mausoleumi on tila niiden välissä. "Se on samalla hauta ja ateljee, jonka seinillä ovat freskot, joita Emanuel teki eläessään. Siellä soittaminen oli vaikuttava kokemus, jota ei unohda koskaan." Mielestäni tämä kaikki kuuluu musiikissa. Kirjoittaja on pääkaupunkiseudulla asuva kanteleensoittaja, joka opiskelee tällä hetkellä Sibelius-Akatemiassa kansanmusiikkia. 23 k ntele
Kultakantele –tunnustuksen elämäntyöstään sai ansaitusti Kari Dahlblom, mistä hänelle vielä kerran lämpimät onnittelut! Kohtasin Karin ensimmäistä kertaa Ilomantsin kanteleleirillä noin vuonna 1980 ollessani leirillä opettajana. Tuolla leirillä Kari avasi minulle oven kanteletutkimuksen maailmaan pitäessään leiriläisille luennon suomalaisen kanteleen sukulaissoittimista. Jo tuolloin hämmästyin Karin hallitsemaa laajaa tietomäärää ja sitä intohimoa, jolla hän tutkimuskohteeseensa suhtautui. Tämä intohimo kanteleen tutkimiseen ei ole hänellä vuosien varrella laantunut, pikemminkin päinvastoin. Tuolta leiriltä on minulla monta muutakin muistoa. En ollut ennen tuota leiriä koskaan aiemmin käyttänyt viritysmittaria, niin hullulta kuin se nykyään kuulostaakin! Kuten tavallista, opettajat virittivät kaikki omien oppilaiden soittimet ensimmäisenä iltana. Kierrätimme muutamaa leirillä ollutta mittaria niin, että viritimme jokainen yhden oppilaan kanteleen mittarin avulla ja muut soittimet sitten siihen verraten. Huomasin aivan liian myöhään, että mittarin mukaan virittämäni soitin laski viritystasoa tasaisesti pikkuhiljaa, joten virityskierrokseen menikin sitten iloisesti koko ilta! Maailma on onneksi muuttunut, soittimet pitävät vireen ja viritysmittarin saa jopa puhelimeen. Kanteletutkimuskin on mennyt aimo harppauksin eteenpäin ja tietoa kanteleesta ja sen sukulaissoittimista on saatavilla lukuisista julkaisuista. Kiitokset tästä Karille ja muille kanteletutkijoille! Puheenjohtajan tervehdys Susanna Heinonen 24 k ntele
Liitto tiedottaa Kanteleliiton vuokrasoitinten haku Kanteleliitolla on viisi kotikanteletta, joita vuokrataan kanteleliiton jäsenille lukuvuodeksi 2016–2017. Vuokrakausi alkaa elokuun alusta ja loppuu toukokuun loppuun. Vuokran suuruus on 10€/kk, ja koko summa (yht. 100€) maksetaan vuokrakauden alussa. Toimita vapaamuotoinen hakemuksesi Kanteleliitolle 30.6. mennessä osoitteeseen leeni.wegelius@kantele.net. Etusijalla haussa ovat nuoret vasta-alkajat. Hakemuksen tulee alaikäisen kyseessä ollessa tulla huoltajalta. Soitinta hakeneille ilmoitetaan haun tuloksista hakuajan päätyttyä muutaman päivän sisällä. IV kansainvälinen kantelekilpailu ja KanteleKimara 2017 IV International kantele competition and KanteleKimara 2017 Kanteleliitto järjestää yhteistyössä Kanteleensoiton opettajat ry:n kanssa IV kansainvälisen kantelekilpailun yhtyeille 5.-7.5.2017. Tapahtuman yhteydessä järjestetään KanteleKimara alakouluikäisten ja sitä nuorempien soittajien yhtyeille. Kaikenkokoiset kanteleyhtyeet ovat tervetulleita mukaan! Lisää tietoa kilpailusta seuraavassa Kantele-lehdessä ja kantele. net -sivustolla. Merkitse kalenteriin ja pysy kuulolla! Kilpailun tuottajana toimii Leeni Wegelius. Otamme mielellämme vastaan kysymyksiä ja ehdotuksia koskien kilpailua: kilpailut@kantele.net Kantele Association together with Association of Kantele Teachers (Kanto ry) arrange the IV International kantele competition for kantele and related instrument ensembles in Finland on May 5th to 7th 2017. Alongside the competition a KanteleKimara-happening will be arranged for children below 13 years of age. Kantele ensembles of all sizes and origins are welcome! More information about the competition will be found in the next issue of Kantele magazine and on our website kantele.net . Save the date and stay in touch! The producer of the competition is Leeni Wegelius. We are happy to answer any questions you have concerning the competition. Contact us at kilpailut@kantele.net Terveiset kevätpäiviltä! Kanteleliiton ja Kanteleensoiton opettajat ry:n kevätpäivää vietettiin Itä-Helsingin musiikkiopistolla 12. maaliskuuta 2016. Kouluttajanamme toimi kuoronjohtaja Anna Nora (MuM, musiikkipedagogi AMK), jonka innostavassa ohjauksessa pääsimme tutustumaan musiikinjohtamisen kiemuroihin. Kiitokset kaikille osallistujille, oli hauskaa soittaa yhdessä! Kevätpäivän yhteydessä pidettiin Kanton vuosikokous ja Kanteleliiton kevätkokous. Kanton vuosikokouksessa valittiin vuoden 2016 hallituksen kokoonpano: puheenjohtajana jatkaa Emma Kuntsi ja hallituksen jäseninä Satu Sopanen-Helisalo, Eija Kankaanranta, Kirsi Savolainen, Ulla Honkonen ja Noora Laiho sekä uutena jäsenenä Juulia Pölönen. Kanteleeseen liittyviä ostoja myynti-ilmoituksia voi lähettää osoitteeseen kanteleensoitonopettajat@gmail.com. Ilmoitukset välitetään entiseen tapaan luvan antaneille Kanton jäsenille. Liittymisja muissa yhdistysasioissa ota yhteys puheenjohtajaan sähköpostitse osoitteella emmakuntsi@gmail.com tai puhelimitse numeroon 0400 343 338. 25 k ntele
Vilman tie vei Bomban kesätorilta Kathmandun temppeliaukioille K apellimestari Hannu Lintu valitsi alkuvuodesta Kanteleliiton pyynnöstä Vuoden kantelelevyn. Valinta osui Vilma Timonen Quartet -yhtyeen albumiin Drops, jonka sisältöä Lintu kuvaili raikkaaksi ja kiinnostavaksi urbaaniksi musiikiksi. Yhtyeen keulahahmo Vilma Timonen on pitkän linjan kanteleensoittaja ja pedagogi, jonka viime vuosia on määritellyt mittava kehitysprojekti Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa. TEKSTI JIMMY TRÄSKELIN Vasemmalla: Vilma Timonen Helsingissä huhtikuussa 2016. Kuva: Jimmy Träskelin 27 k ntele
Vilma Timonen on syntynyt Vantaalla ja asunut lapsuutensa Koivukylän betonilähiössä. Timosen molemmat vanhemmat olivat kuitenkin kotoisin Pohjois-Karjalan Nurmeksesta, jossa myös kaikki isovanhemmat asuivat. Siksi Vilmakin vietti lapsuudessaan ja nuoruudessaan paljon aikaa alueella, jolla hän pääsi tutustumaan myös kanteleen soittoon. ”Ukkini rakensi kanteleita ja viuluja”, Timonen sanoo. ”Siksi siellä oli aina kanteleita, kaikenkokoisia ja näköisiä.” Ukki oli timpuri, joka jäi varhaiseläkkeelle jo alle viisikymppisenä loukattuaan selkänsä. ”Hänellä oli ollut pienestä pojasta lähtien haaveena, että jonain päivänä rakentaisi viulun”, Timonen kertoo. ”Eläkkeelle jäämisen jälkeen kävi kuitenkin niin, ettei hän rakentanutkaan yhtä viulua vaan kymmeniä ja kymmeniä. Hän osallistui todella aktiivisesti erilaisiin viulunrakentajien seminaareihin, ja kun 80-luvun kantelebuumi alkoi, hän innostui myös kanteleista.” Täyspäiväistä soitinrakennusta jatkui 25 vuotta. ”En varmasti valehtele jos sanon, että kanteleitakin oli satoja”, Timonen sanoo. ”Ukki oli aina verstaalla, talossa häntä ei juurikaan nähnyt. Se oli hänen koko elämänsä.” Soittimia myytiin erityisesti Bomban kesätorilla, joka oli siihen aikaan Nurmeksen karjalaiskylän aktiivinen ja vireä keskus. Bombasta tuli merkittävä paikka myös Vilma Timoselle, joka oli nelivuotiaana käynyt ensimmäisellä kanteleleirillään ja soitti kesätorilla ensimmäisen keikkansa 7-vuotiaana. Se ei suinkaan jäänyt ainoaksi. ”Teini-iässä minulla oli Bombassa kesätyöpaikka, ja sain kuukausipalkkaa siitä, että soitin siellä pari kolme keikkaa päivässä”, Timonen muistelee. ”Vastaanotto oli tietenkin hyvin positiivista, kun pieni suloinen tyttö soitti kanteletta feresi päällä – oli oikeastaan aivan sama mitä soitti tai lauloi.” Bomba koulitsi Timosesta kuitenkin jo varhaisessa iässä rutinoituneen esiintyjän, ja kahdeksanvuotiaana tyttö ilmoitti perheelleen, että hänestä tulee isona kanteleensoittaja. ”Se oli siihen aikaan varmasti niin absurdi ajatus, että vanhempani vain nyökyttelivät että 'tulee, tulee'”, Timonen nauraa. Tytön suunnitelma kävi kuitenkin toteen. Timonen meni pääkaupunkiseudulla Karjalatalon kantelekouluun ja myöhemmin Keravan musiikkiopistoon. Musiikkiopistossa keskityttiin taidemusiikin opintoihin, ja kansanmusiikkitunteja antoi siinä sivussa Anu Itäpelto. Keikkoja riitti paitsi Bomban kesässä myös oman koulun tapahtumissa Vantaalla. ”Keikalle pääsi aina, kun soitti niin erikoista soitinta”, Timonen sanoo. ”Ja kun luokanopettajanani oli ensimmäisellä ja toisella luokalla Kosti Kotiranta, musiikkitoimintaa oli todella paljon. Sitä kautta pääsin mukaan radio-ohjelmiin ja joihinkin televisio-ohjelmiinkin kanteletta soittamaan.” Kanteleensoitto tuntui ammattina niin itsestäänselvältä, että Timonen ei epäillyt suuntautumistaan lukion jälkeenkään. Hän hakeutui Keski-Pohjanmaan konservatoriolle, jossa vietti kaksi kansanmusiikinja elämäntäyteistä vuotta, ja jatkoi sitten Sibelius-Akatemiaan. ”Valmistuin Sibelius-Akatemiasta vuonna 2004”, Timonen kertoo. ”Sen jälkeen olen elättänyt itseni opettamalla.” Opetustyö on ollut Vilma Timoselle aina rakkainta työtä, ja hän on saanut toimia lukemattomissa musiikkiopistoissa ja muussa opinahjossa. Monen vuoden ajan Timonen teki yhtä aikaa kahta päätoimista virkaa, Espoon musiikkiopistossa kanteleensoiton opettajana ja Sibelius-Akatemian lehtorina. ”Minulla oli niin kova palo ja mielenkiinto pedagogiikkaa kohtaan, että keskityin pitkään yksinomaan opetustyöhön”, Timonen sanoo. ”Pidän ihmisistä, ja muusikkouteni on aina ollut ennen kaikkea ihmisten kanssa tekemistä. Niinpä minulla ei valmistumisen jälkeen ollut juurikaan tarvetta tehdä omaa taiteellista työtä.” 28 k ntele
Vuonna 2007 heräsi kuitenkin tarve myös oman luovan työn tekemiselle. ”Kun olin tehnyt valehtelematta lähes vuorokauden ympäri opetustyötä useamman vuoden ajan, alkoi tuntua että on pakko tehdä jotain”, Timonen sanoo. ”Jotta minulla olisi taas jotain annettavaa, pitäisi liata omat kätensä.” Se oli selkeä käännekohta, ja samana vuonna perustettiin WTQ-yhtye ja julkaistiin sen ensimmäinen levy. Samaan aikaan Timonen ryhtyi tutkimaan pedagogiikan ja taiteellisen työn yhdistämisen mahdollisuuksia. Se johti lastenmusiikkiprojektiin nimeltä Kanteleen kyydissä. ” Eppu Nuotio käsikirjoitti ja ohjasi sen, ja minä sävelsin musiikin, joka toimi myös kanteleen oppimateriaalina”, Timonen sanoo. ”Siinä oli mukana yhtye ja kaksi tanssijaa, ja sen kanssa kierrettiin nelisen vuotta konserttisaleja.” Samalla saralla seurasi myöhemmin Satuja soitosta -ohjelma Pikku Kakkoselle, josta tehtiin myös paraikaa kiertävä live-versio. Muutama vuosi sitten lähti käyntiin tapahtumasarja, joka mullisti Vilma Timosen elämän monella tavalla. ”Kuulin Sibelius-Akatemialla pedagogiseen jaostoon, jolla oli säännöllisesti kokouksia”, Timonen kertoo. ”Yhden kokouksen jälkeen olin kiireessä lähdössä pois, kun eräs musiikkikasvatuksen aineryhmän professori pysäytti minut ja kysyi voisiko käyttää nimeäni erään Nepal-hankkeen suunnitelmassa. Minä ajattelin vain, että Nepalhan kuulostaa mielenkiintoiselta, ja vastasin että ilman muuta.” Timonen ei liiemmin ajatellut asiaa sen jälkeen, kunnes puolen vuoden päästä tuli viesti, että hankkeelle oli saatu rahoitus ulkoministeriölle. Ensimmäinen viikon mittainen matka Nepaliin toteuttui marraskuussa 2013. ”Olin silloinkin vielä aivan pihalla siitä, mikä tämä juttu on”, Timonen muistelee. ”Tiesin vain, että pitäisimme siellä Soili Perkiön kanssa työpajoja paikallisille musiikinopettajille.” Hankkeen tavoitteet olivat korkeammalla. Nepalissa ei ole olemassa valtakunnallista musiikin opetussuunnitelmaa eikä taidekasvatuksen traditiota. Musiikinopetusta on tarjolla vain yksityiskouluissa. Maassa säädettiin kuitenkin vuonna 2010 uuteen perustuslakiin, että kaikilla lapsilla pitää olla yhtäläinen oikeus taidekasvatukseen ja musiikinopetukseen. ”Maassa ei kuitenkaan ole yhtään koulutettua musiikinopettajaa”, Timonen sanoo. ”Hankkeen tarkoituksena on vahvistaa musiikin koulutusohjelmia Nepalissa sekä tutkailla, miten musiikin opettajakoulutus voitaisiin tulevaisuudessa järjestää.” Asia imaisi mukaansa, ja Vilma Timonen on tuon marraskuun jälkeen viettänyt yhteensä 37 viikkoa Nepalissa. ”Teen siellä työtä paikallisten opettajakollegoitteni kanssa”, Timonen kertoo. ”Luemme, kokeilemme juttuja ja vedämme työpajoja. Mietimme, mitkä ovat ne pedagogiset lähestymistavat, jotka sopivat siihen kontekstiin.” Vilma Timonen häissä Kathmandussa. Kuva: Vilma Timosen kotialbumi 29 k ntele
Selväksi on käynyt esimerkiksi se, että suomalaisella perinnemusiikkoulutuksella on paljon annettavaa. Vieraan kulttuurin keskellä toimiminen on kuitenkin nostanut esiin kysymyksiä, jotka ovat tehneet työstä erityisen mielenkiintoista – ja erityisen haastavaa. ”Suurin vaikeus on omien emootioiden kohtaaminen”, Timonen sanoo. ”Olen tehnyt opetustyötä kaksi vuosikymmentä, mutta Nepalissa jouduin kyseenalaistamaan kaiken; mitä voin tehdä, mitä voin sanoa? Onko minulla oikeus kysyä jotakin, vastataanko minulle? Se on ollut haastavaa ja rankkaa, mutta aivan mahtava mahdollisuus oppia lisää.” Vilma Timosen työn alla oleva tohtorinväitös ammentaa aineistonsa Nepalin kokemuksista ja käsittelee juuri näitä aiheita. ”Meidän oman musiikinopettajakoulutuksemmekin pitää kehittyä, ja nimenomaan interkulttuurisuus on avainasemassa nykyisen yhteiskunnallisen muutoksen ja globalisaation myötä”, Timonen puhuu. ”Tohtorintyöni pohtii sitä, mitä se tarkoittaa yksittäisessä instituutiossa, yksittäisellä alueella tai yksittäisessä ihmisessä. Ne asiat ovat samoja riippumatta siitä, ollaanko Suomessa vai Nepalissa tai jossain muualla.” ”Kathmandu on äärimmäisen kaoottinen ja värikäs paikka”, Vilma Timonen kuvailee Nepalin pääkaupunkia, johon hankkeen työ on keskittynyt. ”Se on täynnä tuoksuja, makuja, hajuja, pölyä, pakokaasua, saastetta, temppeleitä, rauhaa ja sekasortoa – kaikkea mahdollista yhdessä!” Kathmandun kaltaisessa paikassa työskenteleminen on osoittautunut ennen kaikkea häkellyttävän intensiiviseksi. ”Täällä voin tulla kampaajalta suoraan Kantelelehden haastatteluun ja lähteä siitä heti seuraavaan tapaamiseen – pystyn tekemään yhden päivän aikana todella paljon asioita”, Timonen sanoo. ”Siellä todellisuus on yleensä sitä, että päivässä ehtii tehdä vain yhden asian, kun paikasta toiseen pääseminen on vaikeaa ja kaikki ovat yleensä myöhässä.” Vilma Timonen kiittelee työtovereitaan, joihin hänellä on kuluneiden vuosien aikana kehittynyt hyvin luottamuksellinen suhde. ”Pystymme jakamaan asioita ja haastamaan itsemme työskentelyssä”, Timonen sanoo. ”Olen saanut oppia heiltä hurjan paljon – ja toivottavasti myös he minulta.” Hankkeen puitteissa neljä opettajaa tekee Kathmandussa tällä hetkellä 60 opintopisteen opintokokonaisuutta Sibelius-Akatemialle. Se on hankkeen tärkeimpiä tähänastisia saavutuksia. ”Heidän kanssaan olemme lähteneet rakentaneet uutta kolmivuotista koulutusohjelmaa nimeltä Performance Diploma Program”, Timonen sanoo. ”Jokainen opettaja on kirjoittanut oman opetussuunnitelmansa, ja yhdessä kirjoitettiin yhteinen suunnitelma. Siten kaikki tietävät tarkalleen mitä siellä sanotaan, koska he ovat itse tehneet sen. Heillä on myös omistajuus siihen tekemiseen – yhteiskunnassa, jossa opettajalla ei yleensä ole minkäänlaista valtaa.” Koulutusohjelma oli valtava saavutus jo itsessään. Tällä hetkellä työryhmä odottaa kuumeisesti päätöstä sen tulevaisuudesta. ”Jos hyvin käy, koulutusohjelma menee sellaisenaan Tribhuvanin yliopiston alaisuuteen”, Timonen sanoo. ”Silloin siitä tulisi Nepalin ensimmäinen esittävän taiteen kandikoulutusohjelma.” Tärkein aikaansaannos on musiikinopettajien vahvistuminen. Nepalissa muusikot ovat perinteisesti alinta kastia, ja opettajan ammatti on yksi halveksutuimmista ammateista, johon hakeutuvat lyhyen kurssin kautta sellaiset, joilla ei ole muuhun rahkeita. Siksi musiikinopettajassa yhdistyy peräti kaksi vakavaa statuskysymystä. ”Opettajien voimaantuminen ja ammattiylpeyden kasvaminen on tärkeää”, Timonen sanoo. ”He ovat hyviä opettajia, mutta heillä ei ole arvostusta. Näiden prosessien kautta ammattiidentiteetti on alkanut vahvistua.” Viime talvena Vilma Timonen vietti Nepalissa yhdeksän viikkoa. Tuo matka osoittautui silmiä avaavaksi. 30 k ntele
”Olin ollut siellä jo niin paljon, että voidaan sanoa sen reissun olleen eräänlainen honeymoon is over -kokemus”, Timonen kertoo. ”Olinhan toki tiennyt tiettyjä asioita ennenkin, esimerkiksi liittyen tasa-arvoisuuteen ja naisten asemaan siinä yhteiskunnassa. Nyt tapahtui kuitenkin se käännekohta, jossa se meni ihon alle – se ei enää ollut tiedon tasolla, vaan tuli tunnekokemukseksi.” Työympäristössä ja arjessa nähdyt epäoikeudenmukaisuudet tuntuivat kaatuvan niskaan, ja epäsuhta oman ja kollegoiden aseman välillä tuntui murskaavalta. ”Olen saanut suomalaisena naisena järjestää elämäni aivan miten haluan; olen saanut koulutuksen ja saan tehdä työtä ympäristössä, jossa minua ei ainakaan suoranaisesti arvioida sukupuoleni perusteella”, Timonen sanoo. ”Siellä, omien hyvien ystävieni ja kollegoideni keskuudessa tilanne on aivan toinen. Jos perjantai-iltana mennään baariin, se on täynnä miehiä; kukaan nepalilainen tyttö saatikka naimisissa oleva nainen ei saa käydä ulkona.” Erityisen pysäyttävä oli osallistuminen 28-vuotiaan naisen polttareihin. ”Hän oli tavannut tulevan aviomiehensä kolme kertaa, aina sellaisissa tilanteissa joissa molempien suvut olivat olleet paikalla”, Timonen sanoo. ”Naimisiin meneminen tarkoittaa sitä, että nainen muuttaa miehen kotitaloon ja ryhtyy talon piiaksi. Perheellä on täysi sananvalta sen suhteen, saako vaimo enää tehdä töitä tai nähdä ystäviään.” Morsian oli moderni, farkkuihin pukeutuva ja mielekkäässä työssä oleva nainen – ja kauhuissaan. ”Kysyimme häneltä, että tietääkö hän saavansa jatkaa töitään”, Timonen muistelee. ”Hän sanoi, että perhe vaikuttaa melko modernilta, mutta varma hän ei voinut olla.” Vilma Timonen Quartet teki Nepalin-kiertueen tammikuussa 2016. Kuva: Vilma Timosen kotialbumi 31 k ntele
Henkinen tunneoivallus Nepalin epäkohdista yhdistyi fyysiseen pahaan oloon, kun Timonen kohtasi Kathmandussa erityisen kylmän talven ja Intian kauppasaarron, jonka ansiosta kaikesta oli pulaa. ”Kun tulin helmikuun alussa takaisin, mietin voisinko enää palata”, Timonen sanoo. ”En tiennyt, kestäisinkö.” Seuraavaa matkaa ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kuin maaliskuuhun asti. Kevät tarjosi kuitenkin toisenlaisen kokemuksen, joka palautti myös mielekkyyden tunteen työhön. ”Neljän nepalilaisen opettajan tiimimme valmisteli ensi keväänä pidettävää konferenssia varten paneelia ja konferenssiesitelmää”, Timonen kertoo. ”Professorimmekin oli paikalla, ja keskustelimme siellä siitä, mitä paneeli käsittelisi. Puhuimme esimerkiksi nimikkeistä change agent ja teacher activism mitä tarkoittaa, että on aktivistiopettaja? Puhuimme meidän näkökulmastani hyvin neutraalisti siitä, kuinka heidän valmistelemansa koulutusohjelma on muutoksen tekemistä ja aktivismia, ja kuinka tämä teko itse asiassa soti yhteiskunnassa vallitsevia arvoja vastaan.” Keskustelun jälkeen Timonen jäi ihmettelemään, mikä opettajia vaivasi, kun heistä kukaan ei ollut sanonut oikein mitään. Vastaus tuli seuraavana päivänä, kun hän kohtasi opettajat koululla keskustelemassa kiivaasti. ”Näin heidän kasvoistaan, että he olivat hyvin kiihdyksissä”, Timonen sanoo. ”He sanoivat, etteivät olleet saaneet nukuttua, koska kaikki se mitä eilen puhuttiin oli too much – emmehän me ole voineet tehdä mitään muutosta!” Asiasta päätettiin puhua juurta jaksain, ja Timonen ymmärsi pian asian tunnearvon opettajien kannalta. ”Sen keskustelun aikana yksi opettajista, sellainen rokkipoika, yritti saada sanotuksi 'I made change'”, Timonen sanoo. ”Hän ei pystynyt sanomaan sitä, vaan rupesi kyynelehtimään. Ajattelin, että no niin, olen itse itkenyt täällä niin paljon, ja nyt nuokin itkevät – jotain tässä yhteistyössä on varmasti tehty oikein, kun se vaikuttaa näin vahvasti meihin kaikkiin.” Nepalin viikkojen lomassa Vilma Timonen on ehtinyt vaikuttaa kotimaassakin. Vilma Timonen Quartetin uusin albumi Drops valittiin keväällä Kanteleliiton Vuoden kantelelevyksi. Timosen lisäksi Topi Korhosen, Tuomas Timosen ja Jarkko Kämäräisen muodostama VTQ julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa viime vuoden marraskuussa. ”Tämän levyn suhteen kaikki lähti siitä, että olin Womex-messuilla Madridissa puolitoista vuotta sitten”, Vilma Timonen kertoo. ”Siellä tapasin uusina kasvoina mukana olevan pariskunnan, Jyri ja Aija Lehtosen. Messuilla emme sen kummemmin tutustuneet, mutta satuimme istumaan paluulennolla vierekkäisillä paikoilla. Juttelimme esimerkiksi kanteleesta, ja ” Jotain tässä yhteistyössä on varmasti tehty oikein, kun se vaikuttaa näin vahvasti meihin kaikkiin 32 k ntele
he kiinnostuivat kovasti uudesta tiedosta, että kanteleellakin voisi tehdä jotain.” Timonen lähetti myöhemmin uusimman levynsä kuunneltavaksi, ja pian Jyri Lehtonen kysyi sähköpostitse, olisiko VTQ:lta tulossa uutta levyä ja onko sille julkaisija tiedossa. Siitä syntyi hedelmällinen yhteistyö Lehtosten levy-yhtiön Bafe's Factoryn kanssa. ”Se oli meille todella hieno juttu”, Timonen sanoo. ”Saimme levy-yhtiön taustalle, eikä meidän tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin musiikin tekemisestä.” Timonen kiittelee levy-yhtiötä ammattimaisesta työstä, joka on tuonut myös paljon näkyvyyttä ja keikkatarjouksia erityisesti ulkomailta. ”Yllättäen on alkanut vaikuttaa siltä, että parhaimmat markkinat tälle yhtyeelle löytyvät ulkomailta ja erityisesti jazz-puolen maailmanmusiikkisiivestä”, Timonen kertoo. ”Tällä hetkellä haetaan koko ajan yhteistyökumppaneita ja katsellaan, mihin suuntaan aletaan rakentaa. Aijan ja Jyrin kanssa meillä on suunnitelmana rakentaa pitkän tähtäimen strategiaa sen sijaan, että säntäilisimme sinne tänne.” Hannu Linnun arvio VTQ:n levystä Vuoden kantelelevyn valinnan yhteydessä otettiin vastaan suurella ilolla. ”Tuntui todella hienolta saada sellaista palautetta tuon kaliiberin musiikin ammattilaiselta, joka tuntee niin monenlaista musiikkia ja osaa artikuloida asiat”, Timonen hymyilee. ”Oli lisäksi mukavaa, että uutinen noteerattiin esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Vuoden kantelelevy -nimityksellä oli julkisuusarvoa, ja se on sellainen asia, jota Kanteleliiton pitäisi vielä enemmän hyödyntää!” Vilma Timosen ihon alle hivuttautunut Nepal näytteli arvaamatonta roolia myös Drops-albumin synnyssä. ”Eilen (25. huhtikuuta) tuli kuluneeksi vuosi Nepalin maanjäristyksestä”, Timonen sanoo. ”Olin tullut kuusi päivää aikaisemmin takaisin Suomeen aivan huikean Kathmandun-vierailun jälkeen. Silloin olimme juuri päässeet alkuun uuden opetussuunnitelman kanssa, ja elettiin sitä todellista honeymoon-vaihetta.” Drops-albumin materiaalin työstö oli tuolloin käynnissä, ja Timonen oli tullut Musiikkatalolle paria tuntia ennen yhtyeen sovittuja harjoituksia valmistella paria teemaa, joita tämä oli kehitellyt Nepalissa ollessaan ja joita oli tarkoitus sinä päivänä työstää. ”Äkkiä puhelimeeni alkoi tulla viestejä, joissa kyseltiin olenko kunnossa ja olenko kuullut Nepalin kavereista”, Timonen muistelee. ”Olin juuri aamulla viestitellyt yhden sikäläisen kollegani kanssa ja mietin, että mitä täällä oikein tapahtuu.” Netistä uutinen löytyi helposti: Nepalin pahin maanjäristys 80 vuoteen vaati jälkijäristyksineen lähes 9000 kuolonuhria ja tuhansia haavoittuneita, ja materiaaliset tuhot olivat mittaamattomat. Maanjäristyksen keskus sijaitsi 80 kilometrin päässä Kathmandusta. ”Ensimmäiset kuvat, jotka näin Kathmandusta, olivat kauniilta Basantapur durbar squaren temppelialueelta, jossa olimme viettäneet ihania iltahetkiä”, Timonen kertoo. ”Kaikki 1200-luvulta peräisin olevat temppelirakennukset olivat romahtaneet.” Epätietoisuudessaan Timonen tunsi jonkin romahtavan myös itsestään. ”En saanut yhteyttä kehenkään ystäviin enkä kollegoihin – se oli aivan hirveää.” Kun VTQ:n muut jäsenet saapuivat paikalle, sovittiin että käydään syömässä ennen kuin yritettäisikään soittamaan ryhtymistä. ”Vähitellen ymmärsin, että en voi asialle siinä tilanteessa yhtään mitään enkä voi auttaa ketään”, Timonen sanoo. ”Siispä menimme harjoittelemaan, ja saimme uuden kappaleen sinä iltapäivänä kokonaisuudessaan valmiiksi. Silloin oli aivan selvää, että se kappale kertoo Nepalista ja kaikista niistä tunteista ja tunnelmista, joita olin siellä käynyt läpi. Se sai nimekseen Basantapur – ja sen ensiesitys tapahtui Kathmandussa yhtyeen Nepalin-kiertueella vuodenvaihteessa.” • • • • • 33 k ntele
Synnyin lokakuussa 1986 sipulinviljelijäperheeseen Rääkkylän Oravisaloon. Värttinä oli tekemässä nousuaan järven selän toisella puolella. Minäkin aloitin kanteleen soiton aluksi Mari Kaasisen ja sitten Sirkka Kososen opissa. Heidän jälkeensä opettajana oli yli kymmenen vuotta Sari Kaasinen. Niin tulivat tutuiksi Melkutukset ja Kirkonkellot siinä missä Värttinän ohjelmistokin. Kesän kohokohta oli oma sekä Värttinän esiintyminen oman kylän Kihaus-festivaalilla. Keikat olivat toki eri lavoilla. Melkutuksen helinästä on kulunut lähes 25 vuotta. Näiden vuosien aikana on ehtinyt tapahtua paljon: nyt minut ja kanteleeni voi nähdä Senegalin TEKSTI MARJO SMOLANDER Kantele-griootin matka rääkkylästä Senegalin urbaaneihin rytmeihin televisiossa omassa musiikkivideossani Sama xol. Miten näin pääsi käymään? Kanteleharrastukseni säilyi aktiivisena koko peruskoulun ja lukion ajan Keski-Karjalan musiikkiopistossa. Toisten samanikäisten rääkkyläläisten kanteleensoittajien kanssa meillä oli yhtye nimeltä Rämpsäkät, jossa soittaminen oli hauskaa. Lukion jälkeen aloitin kansanmusiikkipedagogiikan opinnot Karelia-ammattikorkeakoulussa. Parin vuoden päästä aloitin opinnot myös SibeliusAkatemian kansanmusiikkiosastolla. Vuonna 2006 tuli mahdollisuus lähteä Senegaliin esiintymismatkalle Rämpsäkät-yhtyeen kanssa. Melkutuksesta mbalaxiin 34 k ntele
muun muassa sävellykseni Moskeijan kellot. Kappaleessa 15-kielinen kantele oli viritetty balafonilla käytettyyn vireeseen. Kappale on sekoitus karjalaisten kirkonkellojen teemoja ja hauskaa kokeilua. Monia kappaleita tein perinteisiin sabarja tama-rytmeihin. Tällainen oli esimerkiksi tamarytmiin pohjautuva Daket, jossa on mukana myös perinteistä senegalilaista puhelaulua tassouta. Soitin konsertin kokonaan 15-kielisellä kanteleella. Myös ensimmäiset sanoitukseni wolofin ja ranskan kielillä kuultiin tuolloin. Konsertti oli minulle tärkeä ensimmäinen askel kohti oman tien löytymistä kanteleensoittajana. Joulukuussa 2011 lähdin taas pidemmäksi aikaa Senegaliin. Tarkoitus oli viettää aikaa myös Malissa musiikkia opiskellen. Nyt keskityin koraja balafon-opintoihin. Malin opinnot jäivät ikävästi muutamaan viikkoon, sillä 21.3.2012 Malissa kaapattiin valta ja tämän seurauksena ulkomaaMarjo Smolander, Yerim Gueye ja Maarika Autio Rääkkylässä kesällä 2014. Kuva: Reetta-Mari Kellokoski Reissu kesti vain pari viikkoa, mutta virkisti sekkailuja haalivan teinin mielen. Vuoden päästä lähdinkin uudestaan Senegaliin, nyt puoleksi vuodeksi opiskelemaan paikallista musiikkia. Opiskelin sabar-, djembeja tama-rumpujen soittoa ja tanssin perinteistä wolofien tanssia sabaria. Puolen vuoden jälkeen Suomeen lähti rumpujen lisäksi mukaan myös tama-opettajani ja tuleva puolisoni Yerim Gueye. Reissun jälkeen päätin tehdä ensimmäisen tutkintokonserttini Sibelius-Akatemiaan omista sävellyksistäni. Senegalissa en ollut opiskellut mitään melodiasoitinta, enkä tuntenut tietäväni senegalilaisesta musiikista paljon mitään. Sinikka Kontion ohjauksessa aloin kuunnella koraja balafon-levyjä ja etsiä tietoa käytössä olevista perinteisistä soitinten viritysmalleista. Ideoista syntyi nopeasti soivaa materiaalia, ja konsertti oli valmis elokuussa 2008. Konsertissa soitin 35 k ntele
laisia kehotettiin poistumaan maasta. Reissun jälkeen kanteleensoitto jäi hetkeksi sivummalle, kun innostuin koran soitosta. Syksyllä 2013 aloitin viimeisen lukuvuoteni Sibelius-Akatemiassa. Oli aika työstää maisterikonserttia. Aihe oli selvä: halusin tehdä omia sävellyksiä, joissa yhdistyisivät suomalainen ja länsiafrikkalainen musiikki. Tässä välissä minusta oli tullut äiti jo kahteen kertaan. Vuonna 2009 oli syntynyt Mari ja vuonna 2012 Coumba. Lapsien myötä suomalaisen ja länsiafrikkalaisen kulttuurin fuusioista oli tullut jo arkea. Oma roolini kahden puoliksi senegalilaisen tytön äitinä pohditutti niin arjessa kuin juhlassakin. Tämä pohdinta heijastui myös maisterikonserttiini. Konsertin teemaksi nousi vahvasti naiset ja tytöt. Monet kappaleet sivusivat aihetta. Lisäksi keräsin tuttaviltani kuvia erilaisista naisista ja tytöistä Suomesta ja Senegalista. Nämä kuvat heijastettiin seinälle konsertin aikana. Konsertti koostui muutamasta korakappaleesta, kolmesta konserttikantelesoolosta ja kahdesta yhtyekappaleesta. Yhtyeessä kanssani soittivat Maarika Autio balafonia ja Yerim Gueye lyömäsoittimia. Konsertin myötä musiikilliset visioni alkoivat vahvistua, kanteleen rooli oli niissä vahvana. Lukuvuodeksi 2014-2015 menin opiskelijavaihtoon Bamakoon Maliin Conservatoire des arts et metiers Balla Fasseke Kouyate -kouluun. Ennen Maliin menoa vietin kuukauden Senegalissa soittaen ja esiintyen. Olin pyytänyt puolisoani Yerim Gueyeta etsimään minulle soittokavereita Dakarista. Yerim oli koonnut porukan, jossa oli rumpusetti, koskettimet, basso ja perkussiot. Soittimisto ei oikein vastannut toiveitani, sillä kappaleeni sopivat mielestäni paremmin perinOmat ja sukulaislapset Senegalissa 2016. Kuva: Marjo Smolander 36 k ntele
teisille soittimille, kuten koralle ja xalam-luutulle. Porukka opetteli kuitenkin sävellyksiäni, ja esitimme niitä joitakin kertoja. Yhtye odotti minun ottavan vastuun sovituksista, minun oli minulle kuitenkin vaikeaa. Musiikista tuli vaisua afro-akustista himmailua. Soitin yhtyeessä konsertti kanteletta ja lauloin osassa kappaleista. Bamakon konservatoriossa oli samaan aikaan vaihdossa tanskalainen jazzpianisti Clara Aaholm. Claran kanssa perustimme yhtyeen konservatorion muutaman musiikinopiskelijan kanssa. Yhtye soitti minun ja Claran sävellyksiä, ja soitin siinä konserttikanteletta. Äänitimme myös kolme kappaletta ja pidimme konsertin. Vuosi Malissa malilaisen musiikin äärellä oli tärkeä minulle. Malilainen musiikki on mentaliteetiltaan samanoloista kuin suomalainen perinnemusiikki. Senegalilainen musiikki on luonteeltaan kulmikkaampaa. Nämä musiikilliset piirteet ovat suoraan yhteydessä myös ihmisten piirteisiin; räväköiden ja kipakoiden senegalilaisten seuraan tottuneena malilainen rauhallisuus oli huojentavaa. Valmistuin kesäkuussa 2015 musiikin maisteriksi. Aloin toimia freelancerina. Mieleni teki kovasti Maliin ja Senegaliin, ja sovin malilaisten muusikko ystävieni kanssa harjoituksista ja äänityksistä Malissa maaliskuuksi 2016. Toin mukanani neljä sävelaihetta, muun muassa maanitusta ja itkuvirttä. Samalla reissulla halusin tehdä musiikkia myös Senegalissa. Edellisen kerran yhtyekokemuksesta viisastuneena annoin sovitusvastuun kokonaan pois. Halusin, että musiikista tulisi kunnon mbalaxia. Sovittaja-kosketinsoittaja Demba Kantelle annoin ohjeeksi: ”yhtä hyvää kuin Youssou Ndourin musiikki.” Oli siis aika tarttua härkää sarvista ja hypätä mukaan kiehtovaan mbalaxiin. Mbalax on senegalilaista urbaania populaarimusiikkia, joka on äärimmäisen suosittua kotimaassaan. Senegalilainen maailmatähti Youssou Ndourin musiikki on mbalaxia, vaikkakin Euroopassa myytävät levyt on miksattu niin, että sen sydän, sabarit, eivät kunnnolla kuulu. Mbalax perustuu sabarja tama-rumpujen rytmeille. Melodiasoittimet soittavat myös hyvin rytmisesti. Sointukulku on kuitenkin usein hyvin yksinkertainen. Valitsin omista kappaleistani Sama xol -nimisen sävellyksen, jonka lähetin sovittajalle. Mielestäni kyseinen kappale on erittäin hyvä, ja ajattelin sen toimivan mbalaxina. Kun saavuin Dakarissa studioon äänittämään oman osuuteni kanteleella ja laululla, oli vastassa mahtavan menevä mbalaxgroove! Kappaleeseen tuli vierailemaan laulajatar Myrma Paye. Tama-rumpua kappaleessa soittaa muun muassa Vivianne Ndourinkin yhtyeessä soittava Yatma Thiam. Kappaleesta tehtiin myös musiikkivideo Senegalin markkinoille. Ennen videon kuvausta olin ” Annoin ohjeeksi: yhtä hyvää kuin Youssou Ndourin musiikki. 37 k ntele
toivonut ehtiväni keskustella kuvaajan kanssa videon tarinasta. Tapaamiselle ei kuitenkaan löytynyt aikaa ja tapasimme kuvaajan kanssa ensi kerran vasta kuvauksissa. Siellä kuvaaja kertoi suunnittelemansa tarinan, jossa mies heilastelee kahta naista samaan aikaan. Tällainen tarina ei ole moniavioisessa Senegalin kulttuurissa arkipäivää ihmeellisempi. Musiikkivideolla on myös symbolinen arvo. Kaikki videolla näkyvät ihmiset, paitsi laulajatar Myrma Paye, tulevat samasta Samb-griootti perheestä, samasta kuin lasteni isä Yerim Gueye. Avioliiton ja lapsien myötä olen myös itse osa sukua ja grioottiperhettä. Senegalilainen xalam-luutun guru Samba Diapare Samb on suvun isoisä. Senegalilais-suomalaisten lasten äitiys on tuonut itsellenikin tietynlaista identtiteettikriisiä omasta paikastani maailmassa. Myös ”ihonvärini" on tummentunut vuosien aikana, sisältä päin. Samalla omasta musiikista on tullut itselleni luontevampaa ja aidompaa. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että vaikka erosimme lasten senegalilaisen isän kanssa, on Senegalin suku ollut vain enemmän osa elämää sen jälkeen. Kantele on ollut minulle väline käsitellä oman elämäni fuusiota. Minä ja kantele rinta rinnan etsimme identiteettiämme äitinä ja naisena Suomessa ja Senegalissa. Nyt on päästy tarinassa mbalaxiin saakka, mutta mitäs jatkossa? Myrma Paye viettää kesän 2016 Suomessa, joten hänen kanssaan alkanut yhteistyö jatkuu ainakin näin aluksi täällä pohjoisessa. Olen myös haaveillut keikoista Senegaliin vuodeksi 2017. Mali kutsuu niinikään takaisin. Ehkä tulevaisuudessa kuulemme myös levyn kantele-griootin seikkailuista Malissa, Senegalissa ja Suomessa. • • • • • Neuvottelut ennen keikkaa Malissa vuonna 2014. Kuva: Marjo Smolanderin kotialbumi 38 k ntele
D TE SAVE the 5.-7.5.2017 IV K A N S A IN V Ä L I N E N KA NT EL EK I L P A I LU I V I N TE RN AT IO NA L KA NT EL E C O M P E T I T IO N Ensi vuonna kilpailevat yhtyeet merkitse päivät muistiin! IV KANSAINVÄLINEN KANTELEKILPAILU • IV INTERNATIONAL KANTELE COMPETITION
K NTELEen ole osa maailmaa KANTELE.NET Facebook.com/kanteleliitto