PÄÄTOIMITTAJA Jimmy Träskelin, 050 3286870 JULKAISIJA JA KUSTANTAJA (tilaukset, jäsenasiat) Kanteleliitto r.y. Hämeentie 34 D 00530 Helsinki 050 564 5966, leeni.wegelius@kantele.net www.kantele.net TOIMITUSNEUVOSTO Jane Ilmola, Eija Kankaanranta, Aino Ruotanen, Outi Sané, Sanni Virta TOIMITUS JA TAITTO Jimmy Träskelin, lehti@kantele.net PAINOPAIKKA Painotalo Plus Digital OY, Lahti ILMESTYMISTIEDOT 39. vuosikerta, 1 / 2017 www.kantele.net ISSN 0357-6892 KULTTUURI, MIELIPIDEJA TIEDELEHTIEN LIITTO KULTTI RY:N JÄSEN 30 Maijan monet tahdit Palkittu Maija Kauhanen 40 Elegia Anni Kuusimäen nuottikokoelma 26 Tervetuloa Jallukkaan! Kurkistus Jätkäsaaren lintukotoon 70 Girls und Panzer Hiroko Ara and anime kantele 88 Kanteleen vuosikymmenet Kurkistus Kantele-lehden historiaan 56 Liiton sivut ja puheenjohtajan terveiset 46 Kyllä, sanoi Kankaanranta Eijan tie Saariahon oopperaan 64 Kardemimmit on FolkeFest Kantele group touring in the Midwest 14 Kuuden tunnin improvisaatio Arja Kastisen koetus 8 IV Kansainvälinen kantelekilpailu Yhtyekilpailun jälkitunnelmissa 22 LuoMuKanteleiden juhlaa Kulttuuritalo Martinuksessa 58 Mäntyniemessä soitettiin kanteleita Kanteleliitto vieraili Jenni Haukion luona
Uusi aikakausi on alkanut Kantele on nyt 40-kielinen
SAVOY-TEATTERI 19.12.2017 KLO 19:00 LIPUT 29 € / 19 € (SIS. PALVELUMAKSUN) Uusi aikakausi on alkanut Kantele on nyt 40-kielinen
Katseita menneeseen ja tulevaan T ällä kansakunnalla on meneillään iloinen juhlavuosi: Kanteleliitto täyttää kaksikymmentä vuotta! Näillä sanoilla ja kujeellisen hymyn kera aloitti Raimo Lintuniemi tervetulopuheensa kaksikymmentä vuotta sitten presidentti Martti Ahtisaarelle ja rouva Eeva Ahtisaarelle järjestetyssä Kanteleliiton juhlakonsertissa Mäntyniemessä. Jo tuolloinen siivu itsenäisen Suomen historiaa oli huomionarvoinen asia, ja Kanteleliitto osoitti epäilemättä ansaitsevansa arvostuksensa häkellyttävän tasokkaalla konsertilla, joka videoitiin ja tarjotaan nyt ensi kertaa laajemmalle yleisölle DVD-muodossa tämän vuosikirjan liitelevynä. Sittemmin mittariin on kertynyt Kanteleliitolle jo toinen mokoma kaksikymmenvuotista historiaa. Satavuotiaan Suomen rinnalla se on edelleen vaatimaton, mutta sen edustaman kansallissoittimemme mittapuussa isänmaammekin näyttää varsinaiselta untuvikolta. Kuinka monta vuotta mahtaakaan olla siitä, kun joku rakensi maailmaan ensimmäisen kanteleen? Täytetyt vuodet antavat aina syytä juhlaan, olivatpa ne kuinka pyöreitä hyvänsä. Ne antavat myös syyn katsoa taaksepäin juhlakalun historiaan ja muistuttaa sen vaiheista. Tämä juhlajulkaisu kurkistaa monella tapaa Kanteleliiton menneisyyteen ja tarjoaa muistutuksen siitä, kuinka vankkumatonta ja menestyksekästä työtä liitto on kautta vuosikymmeniensä tehnyt nostaakseen kanteleen siihen asemaan jossa se nykyään on. Pyrkimys tuohon tavoitteeseen näkyi jo ensimmäisessä vuonna 1979 julkaistussa Kantele-lehdessä, vaikka sen juhlavan sininen ja pelkistetty kansi ei varmasti olisi koskaan voinut uneksiakaan niistä kanteleen menestystarinoista, jotka se nyt tämän vuosikirjan kanneksi muutettuna saa sulkea sisäänsä. Itse juhlin tänä vuonna puolipyöreitä Kantele-lehden päätoimittajana. Viisi vuotta on vierähtänyt nopeasti ja pitänyt sisällään unohtumattomia kokemuksia, kohtaamisia ja saavutuksia. Tämä kaistale matkaa saa kuitenkin jäädä ainakin tällä erää omaksi osuudekseni, ja luovutan toimitusvastuun tämän vuosikirjan jälkeen seuraaville tekijöille – graafikkona saattaa kädenjälkeni julkaisussa tosin näkyä vastakin. Kiitokset, ja onnittelut Kanteleliitolle! 7 k ntele
Kaustinen, 2017 Kanteleliitto järjesti Kanteleensoiton opettajat ry:n kanssa IV kansainvälisen kantelekilpailun Kaustisella 5.-7.5.2017. Kilpailun yhteistyökumppaneina olivat Kaustisen kunta, Kansantaiteenkeskus ja Kansanmusiikki-instituutti. Kansainvälinen kantele kilpailu on pidetty joka toinen vuosi vuodesta 2011 lähtien. Tätä ennen kilpailu oli kansallinen, ja ensimmäinen kilpailu pidettiin jo vuonna 1978. Kilpailu on järjestetty vuorokerroin sooloja yhtyekilpailuna. Kanteleliiton 40-vuotisjuhlavuonna kilpailivat yhtyeet. Kilpailuja on pyritty niiden historian aikana pitämään ympäri Suomea. Vuoden 2017 kilpailupaikkakunnaksi valikoitunut Kaustinen on ainutlaatuinen paikka suomalaisessa musiikkikulttuurissa: perinteinen korvakuulolta sukupolvelta toiselle siirtynyt soittotaito, myös kanteleperinne, on säilynyt siellä katkeamatta nykyhetkeen asti. Myös kanteleen tärkeä uranuurtaja Kreeta Haapasalo syntyi Kaustisella 1800-luvun alussa. Tänä vuonna, kun Suomi juhlii sataa itsenäistä vuottaan, myös Kanteleliitto juhlistaa 40-vuotista taivaltaan ja Kaustinen Folk Music Festival 50 toimintavuottaan. Kilpailupaikkana toimi Kaustisen Kansantaiteenkeskus, ja oheisohjelmaa järjestettiin hotelli Kansanlääkintäkeskuksessa, jossa kilpailun polkaisi käyntiin ennen varsinaisia kilpailupäiviä perjantaina 5.5. kanteleiltamat. Iltamissa esiintyi Kaustisen ja lähialueiden Perhonjokilaakson soittotyylin mestareita: jo edesmenneen mestaripelimanni Aila Rauhalan kanteletytöt, IV kansainvälinen kantelekilpailu yhtyeille 8 k ntele
mestaripelimanni Erkki Lassilan Erkki & tytöt -yhtye ja mestaripelimanni Tapani Peltoniemi Kaustisen kanteleet -yhtyeineen. Mukana kilpailussa oli osallistujia neljävuotiaista eläkeikäisiin kolmessa eri kategoriassa: kansanmusiikki, taidemusiikki ja muu musiikki. Muu musiikki -kategoriassa musiikki sai olla mitä vain tyylilajia, joka ei sovi kansanmusiikkitai taidemusiikkikategoriaan, esimerkiksi popjazztai kokeellista musiikkia. Kaiken kaikkiaan kilpailuun osallistui 57 yhtyettä duoista lähes kolmikymmenhenkisiin suuryhtyeisiin ja soittajia oli yhteensä 328. Alakouluikäisille pidettiin oma KanteleKimara-katselmus, jossa ei jaettu palkintosijoja, vaan osallistujat saivat oman taitoluokituksen. Muissa sarjoissa jaettiin sijoituksia.Nuorten sarja oli tarkoitettu yläkouluikäisille ja avoin sarja lukioikäisistä ylöspäin. Ammattilaissarjassa kilpailivat musiikkiin ammatillista koulutusta saaneet kanteleensoittajat sekä sellaiset yhtyeet, jotka kokivat itsensä muuten ammattimaisiksi. Kuten kansainväliselle kilpailulle sopii, mukaan olivat tervetulleita kanteleiden lisäksi muunkin maalaiset kantelesoittimet. Suomalaisten kokoonpanojen lisäksi kilpailussa olikin useita latvialaisia kokleyhtyeitä. Kilpailun taso oli tuomariston mukaan ilahduttavan korkea. Kaikissa sarjoissa sijoituksen ja palkintojen lisäksi osallistujat saivat kirjallisen palautteen, jonka tarkoituksena on aktivoida ryhmiä kehittämään soittoja esiintymistaitojaan ja tukea ohjaajien opetustyötä. Päätuomarina kilpailulle toimi musiikin tohtori Arja Kastinen. Muut tuomariston jäsenet olivat Anu Alviola, Senni Eskelinen, Kanteleliiton hallituksen puheenjohtaja Susanna Heinonen, Sari Kauranen, Kanteleensoiton opettajat ry:n puheenjohtaja Emma Kuntsi, Markus Luomala, Kristi Mühling (Viro) ja Ville Ojanen. Kilpailun tuottajana toimi Leeni Wegelius. Kanteleliiton 40-vuotisjuhlavuoden suojelija on tasavallan presidentin puoliso rouva Jenni Haukio. Kilpailun seuraamisen lisäksi ohjelmassa oli erityisesti nuoremmille osallistujille suunnattua sählypallo-okariinojen tekemistä soitinrakentaja Erkki Okkosen johdolla sekä askartelua, piirtämistä ja värittämistä Kaustisen Marttojen ohjauksessa. Kilpailun ohella Kansantaiteenkeskuksella pidettiin soitinrakentajamessut, joissa kanteleenrakentajat esittelivät uusimpia innovaatioitaan soittajille. Kummankin virallisen kilpailupäivän päätteeksi oli loppukonsertti, jossa kuultiin kilpailuesityksiä ja jaettiin palkinnot. Ammattilaissarjojen voittajia olivat kansanmusiikin ja muun musiikin sarjassa AAPA, jossa soittivat Suvi Eevi Karhu, Matleena Kohonen ja Zipora Ogola, ja taidemusiikin sarjassa latvialainen suuryhtye BALTI johtajanaan Valda Bag?ta. Haluamme lämpimästi kiittää lahjoittajia upeista palkinnoista: Heinonen part of Eversheds Finland • Folklandia / Pispalan sottiisi / Suomen Nuorisoseurat • IMU – Inkoon musiikki • Kansanmusiikki-instituutti • Kaustinen Folk Music Festival • Kaustisen Näppärit ry • Koistinen Kantele oy • Lovikka Ky • Melodia Soitin • Oy Karl Fazer Ab • Satumusiikki • Sibelius-Akatemian tukisäätiön Martti Pokela -rahasto • Soitinverstas Jyrki Pölkki • Temps Oy • Teollisuuden Vesi • Tmi Erkki Okkonen • Tmi J-A Kallioinen Kaikkien sarjojen sijoituksia sekä tuomaristojen kokoonpanoja voi tarkastella tarkemmin kotisivullamme osoitteessa kantele.net. Facebook-sivultamme www.facebook.com/kanteleliitto/ löydät useita videoita, muun muassa tunnelmia kilpailuista ja palkintojenjaot kokonaisuudessaan. Lämmin kiitos IV kansainvälisen kantelekilpailun osallistujille, tukijoukoille, tuomaristolle, talkoolaisille ja yhteistyökumppaneille sekä palkinnonlahjoittajille! Te teitte kilpailusta ikimuistoisen. Nähdään seuraavan kerran kilpailun merkeissä vuonna 2019! Leeni Wegelius 9 k ntele
Kaustinen, Finland, 2017 Kantele Association organized together with Kantele Teachers’ Association the IV International Kantele Competition in Kaustinen, Finland 5th to 7th of May 2017. The partners of the competition were Kaustinen commune, The Kaustinen Centre of Folk Art and The Finnish Folk Music Institute. International kantele competitions have been held every other year since 2011. Before 2011 the competitions were national, for Finnish kantele players, and the very first competition was held already in 1978. There have been solo and ensemble competitions alternately. In 2017 competition was held for kantele ensembles. This year’s competition venue Kaustinen is a special place in Finnish music culture: the traditional style of playing music by ear, also kantele tradition, has survived there from generation to generation. Also one of the most important kantele characters, Kreeta Haapasalo, was born there in the early 1800. She was the first professional kantele players. She was loved and respected in Finland and she even performed abroad with her kantele. This year when Finland is celebrating it’s centenary, also Kantele Association celebrates it’s 40th anniversary and Kaustinen Folk Music Festival it’s 50th anniversary. Our competition venue was The Kaustinen Centre of Folk Art and some of the program was also held in the hotel Kansanlääkintäkeskus where the night before the actual competition days on the 5th of May there was a traditional kantele evening. The performers were the surrounding Perhonjoki region’s traditional kantele playing style masters and their apprentices: Aila Rauhalan kanteletytöt, Erkki Lassila & tytöt and Tapani Peltoniemi’s Kaustisen kanteleet. THE IV INTERNATIONAL KANTELE COMPETITION FOR ENSEMBLES 10 k ntele
The participants of the competition were ranged from 4-year-olds to seniors in three style categories: folk music, art music and other music. Other music is a free category where contestants can perform any kind of music that doesn’t fit in folk or art music categories, for example pop, jazz or experimental music. Altogether 57 ensembles from duos to large, 30 person ensembles participated the competition and there were 328 players. There was a special KanteleKimara event for children under 13 years of age where instead of placings the participants were given a skill classing. In the other age categories the contestants were given placing. There was the youth category for children under 16 years of age, the open category for non-professional groups older than that and the professional category for those participants who study to become professional musicians or work as professional musicians. As is suitable for an international competition, not only kantele but also all the other kantele related instruments were welcome to participate. Alongside Finnish kantele ensembles there were several Latvian kokle ensembles. The quality of the participating ensembles was very high according to the competition jury. In addition to placings and prizes, written feedback was given by the jury to every group in competition regardless of age. Feedback aims to activate the groups in order to develop their skills both at playing and performing and to support the music instructors with their work. The Jury President was Doctor of Music Arja Kastinen. Other jury members were Anu Alviola, Senni Eskelinen, Kantele Association chairman Susanna Heinonen, Sari Kauranen, Kantele Teachers’ Association chairman Emma Kuntsi, Markus Luomala, Kristi Mühling (Estonia) and Ville Ojanen. The producer of the competition was Leeni Wegelius. The patroness of Kantele Association’s 40th anniversary is Spouse of the President of the Republic of Finland, mrs Jenni Haukio. In addition to observing the competition ensembles there was a possibility especially to younger players to make floorball-okarinas with instrument builder master Erkki Okkonen and crafting, drawing and colouring with Kaustisen Martat organization. Also an instrument fair was held in Folk Art Center at the same time with the competition by the kantele builders who introduced their newest innovations to the public. At the end of each competition day a gala concert and an award ceremony were held. The winners of the professional categories were in folk and other music category AAPA ( Suvi Eevi Karhu, Matleena Kohonen and Zipora Ogola) and in art music a Latvian large ensemble BALTI (leader Valda Bag?ta). Kantele Association and Kantele Teachers’ Association would like to warmly thank the donators for the wonderful prizes: Heinonen part of Eversheds Finland • Folklandia / Pispalan sottiisi / Suomen Nuorisoseurat • IMU – Inkoon musiikki • the Finnish Folk Music Institute • Kaustinen Folk Music Festival • Kaustisen Näppärit ry • Koistinen Kantele oy • Lovikka Ky • Melodia Soitin • Oy Karl Fazer Ab • Satumusiikki • Sibelius Academy’s support foundation’s Martti Pokela Fund • Soitinverstas Jyrki Pölkki • Temps Oy • Teollisuuden Vesi • Tmi Erkki Okkonen • Tmi J-A Kallioinen All the placings and juries can be found on our website kantele.net. On our Facebook page we have videos from the competition including competition performances and greeting and the award ceremonies for both competition days. The IV International Kantele competition wants to warmly thank all the participants, supporters, jury, staff, volunteers, pertners and prize donators for making this competition an unforgettable event! We hope to see you all again in kantele competition in 2019! Leeni Wegelius 11 k ntele
Tunnelmia kantelekilpailusta Satu Sopanen juonsi konsertin Kansantaiteenkeskuksen Kaustinen-salissa. Erkki Okkonen saapui paikalle välittämään uusiosoitinten ilosanomaa. 12 k ntele
Ammattilaissarjan voittajayhtye AAPA. Kansantaiteenkeskuksen aula täyttyi kilpailuviikonlopun ajaksi kanteleen ystävistä. KUVAT JIMMY TRÄSKELIN 13 k ntele
H elmikuun kuudentena päivänä 2017 järjestettiin Helsingin Musiikkitalon Black Box -salissa erikoislaatuinen konsertti. Iltapäivällä klo 15 alkaneen konsertin kestoksi oli ilmoitettu kuusi tuntia, ja sen ainoana esiintyjänä toimi kanteleensoittaja, musiikin tohtori Arja Kastinen. Hämärässä salissa Kastinen otti yleisönsä vastaan lavalla istuen kanteleidensa ympäröimänä – päässään valkoinen päähine, jonka pinnasta kymmenet ohuet kaapelit luikersivat taiteilijan selkäpuolelle. Tapasin Arja Kastisen kysyäkseni, mistä Kuuden tunnin tutkivassa improvisaatiossa oli kyse. 6 Kuuden tunnin improvisaatio TEKSTI JIMMY TRÄSKELIN KUVAT JORMA AIROLA Vasemmalla: Arja Kastinen Musiikkitalolla kanteleidensa keskellä. 15 k ntele
”Kyse oli kahden asian yhdistämisestä”, Arja Kastinen aloittaa. ”Ensinnäkin oli oma tutkimukseni pitkäkestoisen improvisoidun musiikin vaikutuksesta sekä muusikkoon että musiikkiin. Siihen yhdistettiin Helsingin yliopiston Musiikki ja aivot -työryhmä, joka on tutkinut musiikin vaikutusta aivoihin jo parinkymmenen vuoden ajan.” Tohtori Mari Tervaniemen johtama työryhmä on erikoistunut tekemään aivokäyrämittauksia, joiden tarkoituksena on lisätä ymmärrystä siitä mitä ihmisen aivoissa tapahtuu musiikkia soittaessa tai kuunnellessa. Tukimuksen pitkästä historiasta huolimatta Kuuden tunnin tutkiva improvisaatio tarjosi sille aivan uudenlaiset puitteet. ”Tämä oli ensimmäinen kerta, kun aivovastemittaus yhdistettiin autenttiseen konserttitilanteeseen”, Kastinen sanoo. ”Tähän asti he ovat tehneet tutkimuksia laboratorio-olosuhteissa, joissa tilanne on hyvin erilainen. Konserttitilanteessa on omat haasteensa, kun häiriötekijöitä on paljon enemmän, mutta toisaalta se antaa oikeamman kuvan siitä, mitä päässä tapahtuu.” Aivovastetta mitattiin konsertissa paitsi Arja Kastiselta, myös kolmelta yleisön edustajalta. Mittauksen osuus oli kaksi tuntia konsertin alusta, minkä jälkeen ylesiön koehenkilöt pääsivät mittausmyssyistään. ”Aivotutkijat sanoivat, että yleensä heidän mittauksensa saattavat olla esimerkiksi kymmenen sekunnin pätkiä”, Kastinen kertoo. ”Kahteen tuntiinkin mahtuu jo niin hirveä määrä dataa, että heillä menee varmasti loppuelämä sitä seuloessa!” Tiedonkeräystapa oli konserttitilanteessa hyvin erilainen kuin normaaleissa laboratorio-olosuhteissa. Käytännössä mittauslaitteiston akkujen kesto määritteli mittausken keston. ”Yleisön edustajien akut loppuivat hieman ennen kuin kaksi tuntia tuli täyteen”, Kastinen sanoo. ”Minulla akut kestivät kaksi tuntia, ja siihen loppui mittaus. Jatkoin kuitenkin soittoa myssy päässä loppuun asti.” Alun perin idea pitkän improvisaation tekemisestä syntyi jo monta vuotta sitten. ”Yleensähän konsertit kestävät vaikkapa tunnin tai kolme varttia tai puoli tuntia”, Kastinen sanoo. ”On todella mielenkiintoinen ajatus, että mitä soittajalle ja musiikille tapahtuu, jos soitto vain jatkuu ja jatkuu. Tiivistyykö musiikki lähemmäs sen ydintä, vai lähteekö se rönsyilemään? Molemmat ovat varmaankin mahdollisia vaihtoehtoja.” Arja Kastinen ryhtyi suunnittelemaan pitkäkestoista improvisaatiota yhdessä laulaja Sanna Kurki-Suonion kanssa. ”Ajattelin alun perin, että kuuden tunnin rupeama olisi aika iso haaste”, Kastinen sanoo. ” Kahteen tuntiinkin mahtuu jo niin hirveä määrä dataa, että heillä menee varmasti loppuelämä sitä seuloessa! 16 k ntele
”Saimme pari vuotta sitten Sanna Kurki-Suonion kanssa apurahan hanketta varten, ja vielä viime syksynä olimme kaksi viikkoa Pärnussa työstämässä musiikkia sitä varten.” Konserttiajankohta oli jo sovittu, ja suunnitelmat olivat selvillä. Muutamaa viikkoa ennen h-hetkeä Kurki-Suonio joutui kuitenkin lääkärin määräyksestä perumaan konsertin. ”Tapahtuman tuotanto oli kuitenkin jo niin pitkällä, että tuntui siltä ettei hommaa voisi nyt pysäyttää”, Kastinen kertoo. ”Siksi päätimme, että teen sen yksin.” Suunnitelman muutoksen myötä konserttitilanteeseen päätettiin tuoda uutena elementtinä mykkäelokuva, jonka tarkoituksena oli tukea Kastisen urakkaa. ”Konserttiin otettiin mukaan Armas Otto Väisäsen vuonna 1920 kuvaama mykkäfilmi karjalaisista häämenoista, joka heijastettiin konsertin loppupuolella valkokankaalle, tietenkin ilman Armas Launiksen alkuperäistä musiikkiraitaa”, Kastinen kertoo. ”Sen tarkoituksena oli tukea minua ja antaa minulle käsitys siitä, milloin pitäisi lopettaa soitto.” Kaiken kaikkiaan Kastinen oli intensiivisessä konserttitilanteessa ajan kulun suhteen muutaman vihjeen varassa. ”Konsertti alkoi kolmelta iltapäivällä, ja kaksi ensimmäistä tuntia oli aivovastmittausta”, Kastinen muistelee. ”Kun yleisön koehenkilöt lähtivät pois, tiesin siis että suunnilleen kaksi tuntia on kulunut. Sen jälkeen tiesin, että kun elokuva alkaa, kello on puoli kahdeksan, ja kun se loppuu, kello on yhdeksää minuuttia vailla yhdeksän.” Käytännössä näidenkin vihjeiden seuraaminen osoittautui haasteelliseksi, kun soittajan vireystila vaihteli konsertin edetessä. Arja Kastiselle valmisteltiin konserttia varten aivovastemittauspäähine. 17 k ntele
”Ensimmäisen kahden tunnin ajan, kun tiesin mittauksen olevan käynnissä, olin todella jännittynyt ja aivoni raksuttivat kaiken aikaa tuhatta ja sataa”, Arja Kastinen kertoo tuntemuksistaan konsertin aikana. ”Olin niin tässä maailmassa kuin olla voi. Sitten kun näin että yleisön koehenkilöt lähtivät pois, tuli väsymys. Tuli sellainen olo, että tässä musiikissa ei ole mitään sisältöä; minä vain plimpottelen koska on pakko, mutta tämä on aivan tyhjää. Sitten ymmärsin, että minun täytyy ryhdistäytyä ja ajattelin, että tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei tule toistumaan. Ajattelin, että nauti nyt ihminen, kun kerran voit.” Omalla kannustuksellaan Kastinen pääsi takaisin musiikkiin kiinni – ja kadotti jossain vaiheessa myös itsensä. ”Sen jälkeen tuli ensimmäisiä jaksoja, joista en pysty jälkikäteen muistamaan, mitä olen soittanut. Niin kävi myös loppupuolella elokuvan aikana: muistan aluksi seuranneeni elokuvan kulkua, koska halusin saada tietyt maanitukset tanssikohtausten kohdalle. Kuitenkin, kun elokuva loppui, olin aivan varma että se oli lopetettu liian aikaisin. Ajattelin, että voi ei, he eivät huomanneet että siinä on kaksi osaa vaan lopettivat ensimmäiseen osaan! Sitten kuitenkin valot hämärtyivät lavalta ja yleisöön lisättiin valoa sovittuna merkkinä, että nyt voisi lopetella. Lopetin ja huomasin, että kello oli silloin kuutta vailla yhdeksän.” Kuusi tuntia on pitkä aika, ja rupeama oli vaativa paitsi henkisesti myös fyysisesti. Arja Kastinen valmistautui koitokseensa harjoittelemalla perusteellisesti. ”Tilanne ei etukäteen juurikaan huolettanut, koska olin harjoitellut kotona kuuden tunnin sessioita ja tiesin, miten sen sai onnistumaan”, Kastinen sanoo. ”Olin kokeillut aamulla ja todennut, että se ei onnistu; aamiaisella ei pärjännyt, ei vain jaksanut. Tämä tapahtui kuitenkin kolmelta iltapäivällä niin, että oli aamiainen ja lounas alla, ja olin Konsertin loppupuolella seinälle heijastettiin A.O. Väisäsen mykkäelokuva karjalaisista häämenoista. 18 k ntele
huolehtinut kaikista muistakin asioista niin että tiesin pystyväni hoitamaan homman.” Kastisen soittoasennoksi valikoitui istuma-asento lattialla. ”Lattialla istuminen on minulle hyvin luonteva asento”, Kastinen toteaa. ”Kotonani istun sillä lailla muutenkin, juon kahvia ja luen uutisia. Minun on helppo istua lattialla siten, että nojaan toiseen jalkaan, jolloin saan selkäni ja käteni täysin rennoiksi. Kun kantele on lattialla, syntyy todella hyvä soittoasento, jossa olen eräänlaisessa äänikuplassa: ääni tulee suoraan ympärilleni lattian vahvistamana.” Helposta asennosta huolimatta kuuden tunnin soittorupeama osoittautui fyysisesti vaativaksi rupeamaksi. ”Välillä tuli väsymys”, Arja Kastinen muistelee. ”Kun kuitenkin tiesi että homman nimi on soittaa kuusi tuntia, siihen pystyi asennoitumaan oikein eikä siinä ollut mitään ongelmaa.” Heti konsertin päätyttyä Kastinen muistaa panneensa merkille yllättävän ilmiön. ”Heti kuuden tunnin jälkeen minulla ei ollut mitään tarpeita”, Kastinen sanoo. ”Ei ollut nälkää, ei janoa, ei väsymystä, ei vessahätää – ei yhtään mitään.” Konsertin jälkeen alkoi kuitenkin nopea pakkaamisen ja kotiinlähdön touhu, jonka jälkeen tilanne pääsi purkautumaan. ”Kun autossa kotimatkalla erehdyin laittamaan jotakin suuhun, iski väsymys”, Arja Kastinen muistelee. ”Siitä seurasikin, että olin parin viikon ajan todella väsynyt.” Yleisölle Arja Kastisen Kuuden tunnin tutkiva improvisaatio oli omanlaisensa konserttikokemus. ”Yleisö sai tulla ja mennä”, Kastinen kertoo. ”Kengät jätettiin ulos, ja olin tuonut paikalle villasukkia. Keskilattialla oli tyynyjä, joille saattoi käydä makaamaan jos ei halunnut istua tuolilla. Valaistus oli hyvin hämärä, ja välillä sali pimennettiin lähes täysin. Tilanne ei ollut perinteisen konserttitilanteen kaltainen: sinne sai tulla vaikka ottamaan tirsat ja lähteä sitten jatkamaan elämäänsä.” Siinä mielessä tapahtuma onnistuikin simuloimaan esikuvaansa: vanhojen tekstien kuvailemaa savupirttien arkitilannetta, jossa kanteleensoittaja saattoi antautua tuntikausiksi musiikkinsa vietäväksi. ”Sehän on aivan käsittämätön ilmiö”, Kastinen sanoo. ”Mistä ihmeestä sellainen kulttuuri aikanaan kehittyi, ja miten se pysyi elinvoimaisena? Mitä se musiikki merkitsi niille ihmisille?” Vuosituhannen takaisessa kyläyhteisössä kanteletta ei soitettu konserttitilanteissa: sen soittaminen, pitkäkestoisesti ja jatkuvasti improvisoiden, oli yhtä luonteva osa ihmisten elämää kuin puhuminen tai runolaulaminen. ”Kun kansakoululaitoksen myötä tuli uusi musiikkikulttuuri, runolaulu katosi – ja niin katosi myös tuo kanteleensoittoperinne”, Kastinen toteaa. ”Ne kuuluivat samaan kulttuuriperintöön, ja ne lakkasivat olemasta yhtä aikaa. Se on kuitenkin aivan käsittämättömän rikas perinne, ja minun mielestäni sitä kannattaisi ehdottamasti tavoitella ja yrittää löytää uudelleen.” Nykypäivän ihmisellä on jo takanaan vuosikymmenten aikana opittu tapa yhdistää musiikki vahvasti esiintymiseen. Arja Kastisen mielestä vanha kanteleperinne tarjoaa sille tervetulleen ja hyödyllisen vastakohdan. ”Minä uskon, että se on ilmiö, josta voisi olla apua kenelle tahansa jokapäiväisen elämän jaksamisessa”, Kastinen sanoo. ”Itse koen soittamisen hieman erilaisena kuin meditaation: se ei varsinaisesti tyhjennä päätä, vaan antaa mahdollisuuden vapaaseen ajatusten virtaan. Soittaessani en varsinaisesti ajattele mitä soitan, vaan käyn päässäni läpi omassa elämässä tapahtuneita asioita täysin vapaasti assosioiden.” Ajatukset näyttävät soittamisen jälkeen selkeämmiltä, ja olo on levollisempi. ”Se on vapaata olemista”, Arja Kastinen määrittelee savupirttien kanteleensoittajien musisoinnin. ”Se olisi varmasti aika monelle ihmiselle tervetullutta.” • • • • • 19 k ntele
" Kun kantele on lattialla, syntyy todella hyvä soittoasento, jossa olen eräänlaisessa äänikuplassa: ääni tulee suoraan ympärilleni lattian vahvistamana.
LUOMUKANTELEIDEN JUHLAA KULTTUURITALO MARTINUKSESSA V antaan Martinlaaksossa juhlistettiin lauantaina 4.3.2017 LuoMuKanteleet -yhtyettä ja yhtyeen ohjaajaa Maarit Aarvalaa. LuoMuKanteleet täyttävät tänä keväänä 20 vuotta, ja Aarvala itse juhlii 50-vuotispäiviään. Kulttuuritalo Martinuksessa järjestetyn tyylikkään juhlakonsertin yhteydessä julkaistiin myös yhtyeen neljäs levy, Piste. TEKSTI JA KUVAT JIMMY TRÄSKELIN LuoMuKanteleet esiintyivät Kulttuuritalo Martinuksessa. 22 k ntele
”Aloitin Luoteis-Helsingin musiikkiopistossa työni vuonna 1991”, Maarit Aarvala muistelee. Tuolloin musiikkiopisto tunnettiin nimellä Musiikkikoulu Kantele, ja Aarvala jatkoi siellä jo useamman aikaisemman opettajan pohjustamaa kanteleensoiton opetustyötä. ”Pian aloitettuani musiikkiopistossa ryhdyin pyörittämään myös yhtyetoimintaa. Alussa minulla oli neljä oppilasta, mutta niitä tuli vuosittain lisää ja lisää.” Vuonna 1997 Aarvala osallistui oppilaidensa kanssa Nuorten taidetapahtumaan, joka nykyään tunnetaan Loiste-festivaalina. ”Meidät valittiin valtakunnalliseen Nuorten taidetapahtumaan Kuopioon, ja sinne lähdettiin isolla porukalla”, Aarvala sanoo. Tapahtuman yhteydessä piti keksiä ryhmälle nimi. ”Musiikkiopistomme oli niihin aikoihin vaihtanut nimensä Luoteis-Helsingin musiikkiopistoksi. Meistä oli tullut lakisääteinen oppilaitos, ja vanha nimi tuntui hieman hassulta, kun meillä soitettiin paljon muitakin soittimia kanteleen lisäksi”, Aarvala kertoo. ”Minulle tuli ajatus LuoMu -lyhenteestä, ja siitä lähtien yhtyeemme on kulkenut nimellä LuoMuKanteleet.” Maarit Aarvala heittäytyi itse kanteleen pariin lukion jälkeen osittain isoäidiltä ylioppilaslahjaksi saadun viisikielisen kanteleen innoittamana. Siinä vaiheessa lapsena aloitettu klassinen pianonja huilunsoittoharrastus oli alkanut maistua puulta, ja Aarvala mietti mitä haluaisi mieluummin soittaa. ”Meni vuosi tai kaksi, ennen kuin näin ilmoituksen, että Helsingin Työväenopiston Kannelmäen toimipisteessä alkoi viisikielisryhmä, jota veti Minna Raskinen”, Aarvala kertoo. ”Menin sinne, ja se vei aivan täysin mennessään. Seuraavana keväänä aloitin heti myös ison kanteleen soiton.” Maarit Aarvala hurahti täysillä kanteleeseen ja kansanmusiikkiin, mutta kävi vielä jonkin aikaa huilutunneilla Helsingin konservatoriossa. Siellä hän näki ilmoitustaululla ilmoituksen avoimesta kanteleensoiton opettajan paikasta Musiikkikoulu Kanteleessa. ”Ihan kiusallani soitin ja kysyin, että mikä on homman nimi”, Aarvala sanoo. ”Rehtori Sirpa Huuskonen haastatteli minua puhelimessa ja sanoi, että tervetuloa meille töihin.” Sillä tiellä Maarit Aarvala on edelleen. Kanteleesta tuli elämäntyö, ja LuoMuKanteleet -ryhmästä myöhemmin sen olennainen osa. ”Nyt on neljäs sukupolvi menossa”, Aarvala nauraa. ”Nuorimmat soittajat ovat oikeastaan jo viidettä sukupolvea.” LuoMuKanteleiden soittajalistasta kautta aikojen löytyisi varsin monta nimeä. Samanaikaisesti soittajia on yleensä ollut parikymmentä. Kaikki Maarit Aarvalan oppilaat Luoteis-Helsingin Musiikkiopistossa kuuluvat ryhmään, ja aiempina vuosina soittajiksi on tullut myös yksityisoppilaita opiston ulkopuolelta. Musiikkiopistosta valmistuminenkaan ei välttämättä tarkoita yhtyeen jättämistä. ”Nytkin meillä on lavalla mukana kolme soittajaa, jotka ovat valmistuneet musiikkiopistosta jo monta vuotta sitten”, Aarvala sanoo juhlakonsertin esiintyjäkaartista. Yhtyeen kahteenkymmeneen toimintavuoteen on mahtunut muun muassa lukuisia esiintymismatkoja. ”Ensimmäinen matkamme tehtiin kutsusta Latvian Riikaan vuonna 2002”, Aarvala muistelee. ” Nuorimmat soittajat ovat jo oikeastaan viidettä sukupolvea. 23 k ntele
”Sillä reissulla lähti syntymään myös ajatus, että perustettaisiin oma yhdistys talousasioiden pyörittämiseen. Esiintymismatkojenmatkojen järjestäminen tai esimerkiksi kanteleyhtyekilpailuihin osallistuminen ei välttämättä kuulu musiikkiopiston toimintaan.” Soittajien vanhemmat ryhtyivät Aarvalan kanssa toimeen, ja perustettiin Musiikkiyhdistys LuoMuKanteleet ry, joka sekin täyttää tänä vuonna jo 15 vuotta. ”Vanhempien mukanaolo on ollut tavattoman hienoa ja tärkeätä”, Aarvala kiittelee. ”Nytkin soittajien vanhemmat hoitavat lipunmyyntiä ja muita konserttiin liittyviä asioita. Yleensä konserttijärjestelyihin kuuluu myös kahvin keittoa ja pullan leipomista.” Yhdistyksen puitteissa – ja musiikkiopiston tuella – on järjestetty paitsi keikkamatkoja myös tuotettu levyjä. ”Jokainen LuoMuKantele -soittajien sukupolvi on julkaissut levyn”, Aarvala sanoo. Neljäs ja uusin levy kantaa nimeä Piste. Ytimekäs nimi ei kuitenkaan enteile pitkäaikaisen toiminnan päättymistä. ”Moni on kysynyt minulta, mitä se Piste tarkoittaa”, Aarvala hymyilee. ”Sekin selviää kyllä tuolla konsertin aikana.” LuoMuKanteleiden repertoaari koostuu perinteisistä kansanmusiikkikappaleista ja oppilaiden omista sävellyksistä sekä myös kanteleelle sävelletystä musiikista. ”LuoMuKanteleet soittaa sellaista musiikkia, josta itse tykkään”, Maarit Aarvala nauraa ja katsoo vieressään istuvia soittajia Alisa Tolvasta ja Siiri Meskasta. ”Mutta kyllä minä vähän teitäkin kai kuuntelen.” ”No, kuuntelet sinä nykyään meitä enemmän kuin silloin, kun minä aloitin yhtyeessä”, Tolvanen myöntää. Alisa Tolvasella kokemusta onkin: hän aloitti LuoMuKanteleissa soittamisen isosiskon vanavedessä esikouluikäisenä ja on soittanut kolmella viimeisimmällä levylläkin. ”Nyt olen viimeistä vuotta musiikkiopistossa”, 18-vuotias Tolvanen sanoo. ”Olen kuitenkin ajatellut, että kävisin mielelläni soittamassa LuoMuKanteleiden keikoilla opiston jälkeenkin.” Niin Alisa Tolvanen kuin Siiri Meskanenkin ovat kunnostautuneet LuoMuKanteleiden säveltäjinä – kuten käytännössä kaikki yhtyeen soittajat. ”Se on yksi kaikkein hienoimpia asioita LuoMuKanteleissa, että kaikki säveltävät”, Aarvala sanoo. ”Omia sävellyksiä yritetään aina tuoda mukaan ohjelmistoon.” 15-vuotias Siiri Meskanen säveltää kappaleita ahkerasti. Kappaleiden synty on hänelle itselleenkin kuitenkin eräänlainen mysteeri. ”Niitä vain tulee”, Meskanen toteaa. ”Yleensä ne saavat alkunsa soitellessa. Sitten menen Maaritin tunnille ja kerron että minulla ” Yhtye ei missään nimessä ole päättämässä mitään aikakautta, vaan suuntaamme jälleen kohti uusia haasteita. 24 k ntele
olisi uusi kappale, ja Maarit kuuntelee sen. Sen jälkeen sitä kehitellään vielä jonkin aikaa ennen mahdollista esitystä.” Aarvala sanoo kannustavansa kaikkia oppilaitaan säveltämiseen, vaikka vain harjoituksen vuoksi. ”Jossain vaiheessa säveltämistä harjoitellaankin, jotta jokainen pääsisi siihen edes hieman sisälle”, Aarvala kertoo. ”Olen sanonut, että ei niitä sävellyksiä tarvitse välttämättä edes koskaan esittää missään. Tärkeintä on se, että soittaa sen mitä sieltä päästä tulee.” ”Usein niitä sävellyksiä kuitenkin myös tarvitsee jossain vaiheessa”, Siiri Meskanen toteaa kansanmusiikin tasosuoritusvaatimuksiin viitaten. LuoMuKanteleet nousevat kahdenkymmenen soittajan voimin 20-vuotisjuhlakonserttinsa lavalle Kulttuuritalo Martinuksessa. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen Maarit Aarvala toivottaa yleisön juhlavasti ja tunteikkaasti tervetulleeksi. Nyt tulee selitetyksi se Pistekin. ”Levy sai nimekseen Piste erään soittajien oman sävellyksen mukaan”, Aarvala sanoo. ”Useat ihmiset ovat ihmetelleet levymme ja myös tämän konsertin nimeä. Miksi tällainen nimi, kun se tarkoittaa jonkun asian päättymistä – esimerkiksi lauseen loppuun laitetaan piste, tai jollekin asialle tai aikakaudelle laitetaan piste.” Aarvala tähdentää, että tässä tapauksessa pisteellä on aivan toinen merkitys. ”LuoMuKanteleilla piste tarkoittaa kohtaa, josta lähtee useita erilaisia ulottuvuuksia – kuten soittotunneilla puurtaminen kahdestaan minun kanssani, harjoitteleminen kotona tai yhdessä muiden kanssa, lukuisat esiintymiset ja erilaiset matkat. Näistä seuraa useimmiten uusien asioiden oppimista, ehkäpä myös soiton iloa, ja joillekin jopa elämäntapa”, Aarvala maalailee. ”Tänä päivänä monille asioille etsitään merkitys googlettamalla, ja hauskaa on, että Wikipedia antoi piste-sanalle myös merkityksen, että se tarkoittaa lasten usein pihalla leikkimää leikkiä Kirkonrotta eli Kirkkis. Tämäkin leikki oli jossain vaiheessa soittajiemme suosiossa. LuoMuKanteleet -yhtye ei siis missään nimessä ole päättämässä mitään aikakautta, vaan suuntaamme jälleen kohti uusia haasteita.” • • • • • LuoMuKanteleet kiittää Maarit Aarvalan johdolla. 25 k ntele
Jallukka on moderni kerrostalo, jossa on kaikkiaan 74 asuntoa. Näistä 25 on varattu musiikkialan ammattilaisille. ”Tässä meidän A-siivessämme asuu pelkästään musiikkialan toimijoita: muusikoita, äänimiehiä, valomiehiä, portsareita – kaikkea mitä musiikin alaan liittyy”, Senni Eskelinen luettelee. ”Rakennuksen toisessa siivessä asuu Helsingin kaupungin työntekijöitä.” A-siiven asuntoihin tuli Eskelisen tiedon mukaan kaikkaan yli 70 hakemusta. ”Ilmoitus valinnasta tuli jouluaattona, ja saman kuun loppuun mennessä piti päättää, ottaako asunnon”, Maija Kauhanen sanoo. Maija ja avopuolisonsa Tapani Varis eivät epäröineet, vaan tarttuivat saman tien mahdollisuuteen. Sennin perheessä, johon kuuluvat aviopuoliso Anssi Salminen sekä lapset Kosmo ja Sandra, pohdittiin aluksi jonkin verran viihtymistä Jätkäsaaren urbaanissa ympäristössä rakennustyömaiden keskellä. ”Olimme tottuneet asumaan hieman vehreämmissä maisemissa, joten alue epäilytti aluksi hieman”, Eskelinen muistelee. ”Ajateltiin kuitenkin, että siihen varmasti tottuu – ja niin on tottunutkin.” K eväällä 2017 Helsingin Jätkäsaareen syttyi uusi valo: musiikkialan vuokratalo Jallukan seinässä komeilee valokyltti, joka paistaa ilta-aikaan kauas Ruoholahteen. Elävän musiikin säätiön monivuotisena unelmaprojektina kohonnut rakennus valmistui maaliskuussa, ja valo toimii nyt kotisataman majakkana kymmenille onnekkaille musiikkialan toimijoille. Heistä kaksi on kanteleensoittajia: Maija Kauhanen ja Senni Eskelinen laittoivat kumpikin hakemuksensa sisään viime syksynä, ja jouluaattona saapunut hyväksymisilmoitus saatteli heidät seinänaapureiksi Jallukan loft-henkisiin asuntoihin. Tervetuloa Jallukkaan! TEKSTI JA KUVAT JIMMY TRÄSKELIN Vasemmalla: Maija Kauhanen ja Senni Eskelinen tarkastelevat Sandran kanssa Jätkäsaaren maisemia. 27 k ntele
Jallukka ja sen ympäristö ovat toukokuisen haastattelumme aikaan vielä suuren myllerryksen alla. Vuosia kestänyt hanke saateltiin valmiiksi kovalla loppurutistuksella, ja vuokralaiset saivat maaliskuussa avaimet kouraan käytännössä heti rakennustyömiesten lähdettyä asunnoista. ”Kävimme kuukausi ennen muuttopäivää katsomassa asuntoja, ja silloin oli hieman epätodellinen olo, että voiko tämä tosiaan kuukauden päästä olla muuttovalmiina”, Senni nauraa. Jallukan ympärillä avautuva näkymä on jatkuvan muutoksen kourissa. Alueelle rakennetaan uutta isolla kädellä ja modernilla otteella. ”Jos täältä on vaikka pari päivää poissa, huomaa että maisema on jo muuttunut”, Maija Kauhanen sanoo. ”Esimerkiksi tuon vastapäätä olevan talon ulkoseinät oli hiljattain yllättäen maalattu.” Senni Eskelinen kertoo, että Jallukan kulmilta lähtee tulevaisuudessa viuhkamaisen muotoinen Hyvän toivon puisto, jonka osaksi kuuluu lähellä komeileva futuristinen oranssi silta. ”Se tuotiin Virosta ennen vappua”, Senni sanoo. ”Se oli ensin pitkään tuossa maassa, ja vähän aikaa sitten se nostettiin pystyyn”, Senni sanoo. Näiden lisäksi naapurustoon on kaavailtu lukuisia asuinrakennuksia, hotelleja sekä ostoskeskusta, uimahallia ja koulua. ”Vuoden 2020 pintaan tässä neliökilometrin alueella arvioidaan asuvan 18 000 ihmistä”, Senni hämmästelee. Jallukan seinien sisällä elo on alusta lähtien ollut auvoista, ja talo kuulostaa todelliselta musiikki-ihmisten lintukodolta. ”Henki on ollut alusta asti todella hyvä. Täällä asuu paljon puolituttuja muusikoita, ja kaikki tuntuvat suhtautuvan toisiinsa hyvin avoimin mielin”, Maija Kauhanen kertoo. Naapureiden kanssa on Jallukassa helppo ryhtyä keskustelemaan arkisistakin asioista. Naapuriapuakin on helppo saada, jopa ammatillisessa mielessä: Jallukan oma Facebook-ryhmä toimii talon sisäisenä kuulutuskanavana. Maija Kauhanen loft-henkisessä asunnossaan Jallukassa. 28 k ntele
”Se on vasta aivan uusi, mutta Anssi kävi jo yhdellä keikalla, kun joku ryhmässä huuteli tarvitsevansa kitaristia”, Senni sanoo. ”Ja vappuna joku kyseli löytyisikö jostain jallupulloa, kun oli unohtanut itse vapuksi ostaa”, Maija nauraa. ”Pullo löytyi ja toimitettiin hänen ovelleen!” Jo pitkään toisensa tunteneet Maija ja Senni päätyivät sattumalta Jallukkaan seinänaapureiksi. ”Asunnot on arvottu, joten se oli aivan sattumaa”, Maija sanoo. ”Se on huvittavaa, koska me olemme Sennin kanssa aiemmin olleet kämppiksiäkin opiskeluaikoina. Sitä ennen muutin myös aikanaan sattumalta yksiöön, jossa Senni asui ennen minua!” Nytkin naapurisopu on pitänyt, ja Jallukan kanteleensoittajat harrastavat tilaisuuden tullen muun muassa aamukahvittelua. ”Tapani kävi juuri poraamassa meille tauluja seinälle”, Senni sanoo, ja Maija jatkaa: ”Ja Anssi vilkuttaa aina keittiön ikkunastamme aamulla lähtiessään.” Keikkatyöläiselle Jallukan sijainti on myös otollinen, sillä Jätkäsaaresta pääsee helposti moneen suuntaan: Helsingin keskustaan, Espoon suuntaan – tai vaikkapa Tallinnaan. ”Minulla onkin kohta pistokeikka Etelä-Virossa”, Maija sanoo. ”Aamulautalla kun lähtee, niin ei paljon aikaisemmin tarvitse herätä!” Maija Kauhasen elämää rytmittävät lukuisat keikat soolona ja eri yhtyeiden kanssa niin Suomessa kuin ulkomaillakin, ja Senni pyörittää niinikään erilaisia musiikkiprojekteja perheen ohella. Molemmat ovat saaneet kuluvana vuonna nauttia taiteen tekemisestä apurahan turvin, ja töitä on riittänyt kiitettävästi – niinkin paljon, että esimerkiksi yhteinen saunavuoro on vielä jäänyt hyödyntämättä. ”Päätimme ottaa yhteisen saunavuoron, kun kaikki aina reissaavat niin paljon, että ehkä edes yksi neljästä joskus ehtisi sitä käyttää”, Maija nauraa. ”Mutta kertaakaan ei olla vielä käyty.” • • • • • Senni Eskelinen ja Sandra ovat kotiutuneet Jätkäsaaren urbaaniin ympäristöön. 29 k ntele
M uusikko ja kanteletaiteilija Maija Kauhanen sai keväällä yllättävän puhelun: Suomen arvostelijain liitto ry, SARV, ilmoitti myöntävänsä Kauhaselle vuoden 2017 Kritiikin kannukset -palkintonsa. Vuonna 1961 perustettu palkinto jaetaan joka vuosi suomalaiselle luovalle tai esittävälle taiteilijalle tai ryhmälle ansiokkaasta suorituksesta jollain taiteen alalla. Palkinto annetaan tunnustuksena vuoden aikana tapahtuneesta taiteellisesta läpimurrosta pääasiassa nuorille taiteilijoille. Maija Kauhaselle tieto tuli aivan puun takaa, vaikka takana olikin menestyksekäs työvuosi, joka piti sisällään runsaan keikkailun lisäksi myös Raivopyörä-nimisen esikoissoololevyn julkaisun. Sittemmin kanteletaiteilijan vuosi on jatkunut juhlavissa merkeissä muun muassa Etnogaalassa pokatun Vuoden tulokas -pystin myötä. Maijan monet tahdit TEKSTI JA KUVAT JIMMY TRÄSKELIN Vasemmalla: Maija Kauhanen ja Kritiikin kannukset. 31 k ntele
”Tiesin Kritiikin kannukset -palkinnon nimeltä, mutta en ollut perehtynyt siihen sen enempää”, Maija Kauhanen kertoo. ”Sitä ei voi mitenkään hakea, vaan lautakunnan jäsenet ehdottavat eri taiteilijoita. Kuulin palkintoillallisella, että he ovat jo vuoden ajan seuranneet eri ehdokkaita.” Kauhanen sai kuulla jonkun lautakunnan jäsenen käyneen kuuntelemassa Okra Playgroundin keikkaa, kun taas joku muu oli käynyt hänen ja Tapani Variksen kotikonsertissa. Mittavan taustatutkimuksen jälkeen valinta osui kanteletaiteilijaan. ”He olivat jopa katsoneet keikkakalenteristani, koska minulla voisi olla vapaata, ja ehdottivat sen perusteella palkinnon julkistuspäivää”, Maija nauraa. ”Se teki minuun suuren vaikutuksen, että asiaan on todella perehdytty eikä vain parin kokouksen perusteella valittu. Tuntui myös todella isolta asialta, että valinta oli tehty kaikkien taiteenalojen keskuudesta.” Kritiikin kannukset -palkinnon valintaperustelujen keskiössä oli Maija Kauhasen soolotyöskentely, joka rakentuu virtuoosimaisen yhden hengen yhtye -konseptin varaan. Lapsesta asti soittanut ja laulanut Kauhanen alkoi Sibelius-Akatemian opintojensa aikana työstää oman musiikkinsa esittämiseen tekniikkaa, jossa yhdistyivät laulu, Saarijärven kantele eli Keski-Suomen kantele ja perkussiot. ”Olen pienestä pitäen yhdistänyt laulua ja soittoa, ja Saarijärven kanteletta aloin soittaa yläasteella, kun Pauliina Syrjälä tuli opettajakseni”, Maija kertaa. ”Sibelius-Akatemiassa ehkä vuonna 2008 menimme sitten Anna-Karin Korhosen kanssa Sami Kuoppamäen rumputunneille ensi kertaa rumpusetin äärelle. Silloin mietin, että miksi kanteletta soittaessa jalat eivät tee mitään. Roudasin virveleitä sivuun ja aloin soittaa rumpusettiä yhdessä kanteleen kanssa.” Vuonna 2010 Kauhanen soitti kandikonserttinsa soolona yhtä aikaa laulaen ja soittaen kanteletta ja perkussioita. Tuolloin syntyi jo osa niistäkin kappaleista, jotka nyt päätyivät levylle. Maija Kauhasen soittoa seuratessa huomio kiinnittyy kompleksisiin kuvioihin, joita muusikko kuljettaa samanaikaisesti eri soittimilla. Kauhanen tuntuu hallitsevan kokoonpanonsa eri osa-alueet hämmästyttävällä tarkkuudella, ja musiikki kulkee eteenpäin kuin isommankin yhtyeen kannattelemana. ”Tekniikan sisälle pääseminen on tapahtunut pikkuhiljaa ja vaatinut aivan hullusti treeniä, jo lihastyönkin osalta – pohkeet joutuvat aika koviin hommiin!”, Maija toteaa. ”Metronomin kanssa on saanut harjoitella ” Laulu menee seitsemään, oikean käden riffi kuuteen, vasemman käden bassoriffi kymmeneen ja jalat menevät neljään. 32 k ntele
todella paljon. Ja edelleen aina kun ottaa uuden kappaleen työn alle, on vastassa suurena haasteena tekstin erottaminen musiikista. Yleensä treenaan aina taustan ensin, perkussiot ja kanteleen yhteen, ja siihen alan laulaa jollain treenisanoilla. Siihen ryhdyn sitten jossain vaiheessa laittamaan tekstiä päälle.” Monen asian toimiminen sujuvasti samaan aikaan edellyttää jokaisen yksittäisen osa-alueen kärsivällistä hiomista. ”Kuulen edelleen treeninauhoiltani, jos mietin liikaa tekstiä tai soittoa”, Maija sanoo. ”Jos teksti mössöytyy, soitto vaatii vielä liikaa keskittymistä. Siinä on kaksi vaihetta: ensin pitää saada yhdistettyä kaikki, ja sitten ne pitää onnistua eriyttämään. Jos siihen päälle pystyy vielä improvisoimaan ja muuntelemaan, aletaan olla perillä.” Raivopyörä-levyn nimikkokappale on hyvä esimerkki äärimmäisilleen viedystä eriyttämisestä. ”Kun aloin treenata kappaletta Tukholmassa ollessani, halusin kokeilla kuinka monta tahtilajia voi hallita samaan aikaan”, Maija naurahtaa. ”Laulu menee siinä seitsemään, oikean käden riffi kuuteen, vasemman käden bassoriffi kymmeneen ja jalat menevät neljään. Sen lisäksi siinä on teksti, joka rytmittää ja vie kappaletta eteenpäin, ja lisäksi pitäisi pystyä vielä muuntelemaan. Oli vähintään puolen vuoden työn takana, että sen sai tehtyä, mutta tuollaisen asian saaminen toimimaan on todella siistiä.” Vuonna 2010 soitettu puolen tunnin kandikonsertti johti pikkuhiljaa muihinkin keikkoihin. Pian tyylistä muodostui Maija Kauhasen oma tavaramerkki. ”Teen tietenkin muunkinlaisia keikkoja kanteleen kanssa, mutta pääasiassa tätä omaa settiäni, joka on matkan varrella sitten myös kehittynyt”, Maija kertoo. ”Jos ei muuta nimenomaan toivota keikalle, esitän tätä materiaalia, ja se onkin juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä.” Tähän mennessä tuo setti on vienyt kiitettävään Maija Kauhanen esiintyi Etnogaalassa marraskuussa 2017. 33 k ntele
tahtiin erilaisiin tilaisuuksiin, myös ulkomaille. Kauhanen on kiertänyt muun muassa Japanissa, Kiinassa ja eri puolilla Eurooppaa. ”Keikkoja on ollut todella mukavasti”, Maija kiittelee. ”Myös tämän Kritiikin kannukset -tunnustuksen myötä on tullut paljon keikkatarjouksia, joiden kautta on päässyt esiintymään myös aivan uudenlaisille yleisöille." Soolokeikkailu on monilta osin helppoa ja joustavaa, mutta käy väistämättäkin välillä hieman yksinäiseksi. ”Pidän kyllä soolohommasta todella paljon, ja onnistumisen tunne siitä että saa kaiken toimimaan yksin on mieletön”, Maija sanoo. ”Reissaaminen on periaatteessa todella helppoa yksin, mutta jos tulee vastoinkäymisiä, niin niistäkin pitää selviytyä yksin. Lisäksi nyt kun soolokeikkoja on ollut todella paljon, olen huomannut että bäkkärihengailu on aivan omanlaisensa maailma: siellä sitä odotellaan vain yksin keikan alkua. Monesti, jos on kaksi yhtyettä keikalla, niin toisen yhtyeen jäseniin kyllä tutustuu, mutta sitten he lähtevät oman porukkansa kesken syömään. Sitten voi olla, että saa hengailla kolme tuntia keskenään. Samoin hotelleissa ja matkan päällä ollaan yksin.” Sooloilun varjopuolet eivät lannista Kauhasta, kunhan muutakin on tarjolla. ”En usko, että aivan yksinomaan haluaisin koskaan soolokeikkoja tehdä”, Maija sanoo. ”Bändireissaamisessa on kuitenkin se oma hohtonsa. Hienoa on myös tehdä yhteiskiertueita, kuten hiljattain tehty Rundi3, jossa sain tehdä sooloa, mutta ympärillä oli koko ajan muita ihmisiä.” Sooloilun ohella Maija Kauhanen soittaa tällä hetkellä muun muassa yhtyeissä Rönsy, Okra Playground, Folk'Avant, Mari Kalkun & Runorun ja Malmö. Sen lisäksi on vielä useampia duoprojekteja. "Suurimmaksi osaksi minun tonttini yhtyeissä ovat kantele ja laulu", Maija sanoo. "Kantelearsenaaliini kuuluu Saarijärven kanteleen lisäksi konserttikantele sekä Okra Playgroundissa pienkantele, jossa on yksitoista kieltä ja bassot." Maija Kauhasen lempikantele, jota hän käyttää myös soolokeikoillaan, on hänelle itselleen tuunattu Saarijärven kantele. "Siinä on kuusitoista melodiakieltä ja seitsemän bassoa", Maija sanoo. "Siitä on myös muuteltu vähän puurakenteita niin, että voin esimerkiksi soittaa jousella." Omiin tarpeisiin muunneltua kanteletta Kauhasen ei ole tarvinnut hakea kaukaa, sillä hänen hovisoitinrakentajanaan toimii oma isä, Kari Kauhanen. "Tällä hetkellä kaikki soittimeni ovat isäni rakentamia", Maija kertoo. "Kaikki on rakennettu enemmän tai vähemmän omien toiveideni mukaan. Etenkin Saarijärven kantele on kehittynyt siten, että olen aina isältä pyytänyt jotain, ja hän on sitten miettinyt onko se mahdollista." Isää puri soitinrakennuskärpänen samoihin aikoihin, kun tytär alkoi soittaa kanteletta. "Hän rakensi ensimmäisen viiskielisen ja kymmenkielisen kanteleensa joskus silloin, kun olin kymmenvuotias", Maija muistelee. "Sitten kun piti hankkia kotikantele, isä ajatteli että kyllähän tuon voi tehdä, kun se on niin kalliskin. Se kantele on minulla edelleen olemassa, se on Lovikan piirustusten mukaan tehty todella hyvä-ääninen kantele." Pekka Lovikka neuvoi ja auttoi Karia työssä, ja lopputulos hämmästytti muun muassa Maijan silloista soitonopettajaa. "Hän kysyi, että millä tämä kantele on viimeistelty", Maija kertoo. "Koska varsinaisia soitinvahoja ei ollut heti saatavilla, isä oli ottanut autotallista valmiiksi löytynyttä autovahaa ja käyttänyt sitä. Ja hyvä tuli!" Myöhemmin vahojenkin suhteen siirryttiin kuitenkin ammattimaisempiin vaihtoehtoihin. Kun Maija Kauhanen alkoi Pauliina Syrjälän opastuksella perehtyä Saarijärven kanteleeseen, isälle tuli taas uusi soitintilaus. 34 k ntele
"Eihän niitä soittimia silloin ollut, eikä oikein tekijöitäkään, Rauno Niemistä lukuunottamatta", Maija sanoo. "Ei Saarijärven kanteleen rakentajia kovin paljon ole nykyäänkään, mutta silloin ei ollut juuri ketään." Kari Kauhanen ryhtyi rakentamaan Saarijärven kanteleita harrastuksena, joka on kantanut tähän päivään asti. Maijan lisäksi niitä on rakennettu muun muassa Pauliina Syrjälälle ja monille muille halukkaille. Muutkin kantelemallit ovat pysyneet mukana, ja konserttikanteleitakin Kauhanen on rakentanut jo kymmenkunta. Uusia innovaatioitakin syntyy. "Nytkin on kehitteillä uudenlainen viisitoistakielismalli Okra Playgroundia varten, jonka olisi tarkoitus kuulostaa hieman enemmän Saarijärven kanteleelta", Maija sanoo. "Pidempään on ollut pohdinnassa myös parikielten käyttäminen komppitarkoituksissa, ja suunnitteilla on myös läpinäkyvä pleksinen kantele, johon saisi valot!” Maija Kauhaselle isän rakennusharrastus on luonnollisesti verraton etu, jollaisesta monet muusikot voivat vain haaveilla. ”Isä on kehitellyt minulle myös apuvälineitä soolosettiini, kuten puiset hi-hat lautaset ja kevyen matkapöydän. Pöydän ensimmäisen version jalat oli rakennettu mopin varsista”, Maija sanoo. ”Kun olin nuorisokoulutuksessa, pääsin soittamaan kelttiharppua ja menin sanomaan kotona, että olisipa hienoa jos olisi sellainen harppu. Pian sen jälkeen, kun tulin koulusta kotiin, isällä oli pinkka harpunteko-oppaita pöydällä. Hän sanoi, että puut on jo tilattu, ja että kuinka monta kieltä laitetaan. Sitten hän teki minulle kelttiharpun. Isä on rakentanut muun muassa luutun ja sähkökitaran, ja nyt on tekeillä nyckelharpa; meillä on diili, että jos hän rakentaa, niin minä opettelen soittamaan.” Maija Kauhasen Raivopyörä-esikoissoololevyn tuotanto lähti käyntiin jo pari vuotta sitten projektin avainhenkilöitä hakemalla. Äänittäjä Maija G Livelabissa Helsingissä Kritiikin kannukset -palkinnon julkistus tilaisuudessa. 35 k ntele
Joonas Saikkonen löytyi yhteisen livekiertueen kautta. ”Teimme yhteiskiertueen Hohka-yhtyeen kanssa, ja Joonas oli miksaajana”, Maija sanoo. ”Pidin kovasti Joonaksen saundista, ja hänen kanssaan oli mukava tehdä töitä.” Levyn tuottajana toiminut isobritannialainen Colin Bass löytyi perusteellisemman haun jälkeen. ”Halusin kokeilla ulkomaalaista tuottajaa, ja lähetin muutamille ihmisille sähköpostia, joista yksi oli tuttavani suosituksesta Colin Bass”, Maija kertoo. ”Colin vastasi, ja tapasimme myöhemmin Womex-messuilla Budapestissa vuonna 2015. Siellä sitten sovimme, että tehdään levy yhdessä.” Tuotantoprosessi kulki eteenpäin muun muassa Skypen yhteydellä. ”Keskustelimme paljon kappaleista, ja hän ehdotti välillä jotakin”, Maija muistelee. ”Yllättävän vähän hän kuitenkin halusi ennalta puuttua musiikkiin. Hän oli tuottajana todella ihana, ja rohkaisi jatkuvasti tekemään omaa juttuani. Hän sanoi, ettei halua muuttaa mitään liikaa siinä vaiheessa. Studiossa Colinilta tuli kuitenkin paljon ideoita, joita sitten toteutettiin.” Colin Bass matkusti Suomeen viiden päivän aikana Ambience Studiosilla Herttoniemessä tehtyjä äänityksiä varten. Studiotyöskentelyn aikana hän tarjosi Kauhasen kaipaamaa näkemystä esimerkiksi siitä, kuinka musiikki kantaa jos kuulija ei ymmärrä tekstiä. ”Colinilta tuli paljon ajatuksia siitä mitkä olivat parhaita ottoja, ja minkälaisia päälleäänityksiä tehtiin”, Maija sanoo. ”Siitä studioviikosta tuli todella hieno kokemus.” Kauhasen yhden hengen yhtye -konseptin taltioiminen ei kuitenkaan ollut täysin mutkatonta. Ensimmäisenä studiopäivänä äänityksiä lähdettiin tekemään niin kuin yleensä modernissa äänitetuotannossa, yksi instrumentti kerrallaan. ”Ensimmäisenä päivänä lähdimme kokeilemaan, että voisinko soittaa instrumentit erikseen, mikä olisi mahdollistanut enemmän yksittäisten osuuksien korjailua ja mikitystekniikoita”, Maija kertoo. ”Siitä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään.” Kauhanen totesi, että vuosien aikana harjoiteltu soitinten yhteisgroove ei toimikaan samalla tavalla, jos elementit irrottaa toisistaan. ”Ensin meinasi epätoivo iskeä, kun yritin soittaa kanteleosuuksia ilman perkussioita ja laulua; tuli tunne, etten osaakaan kappaleita ollenkaan”, Maija nauraa. ”Tajusin, että musiikissani on loppujen lopuksi todella paljon muuntelua, ja kaikissa kappaleissa tempo elää. Tulimme siihen tulokseen, ettei ole mitään järkeä yrittää soittaa soitinosuuksia metronomin mukaan erikseen.” Niinpä äänitys päädyttiin toteuttamaan siten, että Kauhanen soitti lähes kaikissa kappaleissa kanteleet, perkussiot ja lauluosuudet samanaikaisesti, siten kuin hän on ne oppinut keikoillakin esittämään. ”Sille pohjalle soitin sitten esimerkiksi joitain peltejä ja kelloja tai muita päälleäänityksiä vähän kappaleesta riippuen, mutta suurin osa musiikista on pitkinä ottoina livenä soitettua”, Maija sanoo. ”Valinta oli ehdottomasti oikea, vaikka se aiheuttikin tiettyjä haasteita miksausvaiheessa.” Tulevaisuudelta Maija Kauhanen odottaa runsaasti keikkoja niin Suomeen kuin ulkomaillekin. ”Hurjasti on soolon osalta keikkamyyntiä käynnissä, ja ensi vuodelle on viritteillä paljon kiinnostavia projekteja”, Maija sanoo. ”Kritiikin kannukset -palkinto on osoittautunut yllättävän isoksi jutuksi, jonka kautta on tullut paljon haastattelupyyntöjä.” Keväällä Maija esiintyi jo Arto Nyberg -ohjelmassa, ja Kantele-lehden haastattelun aikaan ilmassa oli monia vielä vahvistusta odottavia uusia seikkailuja. ”Keikkakyselyitä on tullut, ja kaiken kaikkiaan palkinnon myötä on tullut paljon enemmän tietoisuutta kuin osasin odottaa”, Maija kiittelee. Soolosettiin pyrkiviä uusia kappaleenaihioitakin syntyy kaiken aikaa. ”Aihioita minulla on puhelimen sanelin pullollaan, mutta kun keikkaa on ollut nyt niin paljon, ei ole ehtinyt tekemään valmiiksi asti”, Maija sanoo. ”Vaatii yllättävän paljon aikaa, kun tällä soolosetillä tekee kappaleita valmiiksi. Siinä on paljon ideoiden kypsyttelyä, ja sen jälkeen loputtomasti treenaamista keikkakuntoon.” • • • • • 36 k ntele
Maija Kauhanen tuulettaa Etnogaalassa Vuoden tulokas -sarjan voittajana. Kuva: Ville Tanttu. Etnogaalassa juhlittiin Kansanja maailmanmusiikin tekijöitä S uomen ensimmäinen Etnogaala pidettiin tiistaina 7.11. klo 19 Tavastia-klubilla Helsingissä. Vuosittaisessa gaalassa palkitaan kansanmusiikin, maailmanmusiikin sekä kansantanssin kiinnostavia ja ansioituneita toimijoita. Yle välitti ja tallensi tapahtumaa tv-, radioja nettikanavillaan. Etnogaala oli kansanmusiikin ja kansantanssin näköinen juhlailta: vähemmän puheita, enemmän livemusiikkia ja tanssia. Tavastia muuntautuikahden esiintymislavan etnoklubiksi, jossa Ylen lähetys liikkui lavalta takahuoneeseen, lämpiöön ja haastatteluihin. Gaalan esiintyjät valittiin palkintoehdokkaiden joukosta. Etnogaalassa oli seitsemän palkintosarjaa, joista jokaiseen ammattilaisraadit ovat valitsivat yleisön ehdotusten joukosta kolme ehdokasta. Tänä vuonna Etnogaalassa palkittiin seuraavat tekijät kategorioittain: Vuoden artisti: Anne-Mari Kivimäki, Tampere Vuoden ilmiö: Orivesi All Stars Vuoden tulokas: Maija Kauhanen, Helsinki Vuoden kansainvälistyjä: Frigg, pääkaupunkiseutu Vuoden kansanmusiikkitekijä: Pekko Käppi & K:H:H:L, Tampere Vuoden tanssintekijä: Petri Kauppinen, Oulu Risteys-palkinto: Hilda Länsman, Utsjoki • • • • • 37 k ntele
M usiikkitalon Camerata-saliin oli saapunut kiitettävästi yleisöä juhlistamaan Sibelius-Akatemian klassisen kantelekoulutuksen 30-vuotista taivalta. Ennen konsertin alkua Cameratassa pystyi yleisöstä ja ilmasta aistimaan odottavan tunnelman. Juhlakansaa ei edes sateinen ja synkkä sää ollut saanut pysymään poissa. Paikalle saapunut yleisö sai todistaa juhlallista ja ainutkertaista hetkeä. Lavalla ja yleisön joukossa oli niin paljon kokemusta ja osaamista niin kanteleen soittamisesta kuin säveltämisestä, että jo pelkkä läsnäolo sai kuulijan kokemaan olevansa etuoikeutettu. Myös kantaesitysten säveltäjät ottivat osaa juhlakonserttiin. Uudet sävelet tunnelmia Sibelius-Akatemian kanteleluokan 30-vuotisjuhlakonsertista TEKSTI MARKUS HAIMELIN KUVA ANTTU KOISTINEN Juhlakonsertin kukitettu esiintyjäkaarti kokoontui juhlavaan yhteisvalokuvaan. 38 k ntele
Kanteleluokan juhlakonsertissa kuultiin kuuden teoksen kantaesitykset. Liekö säveltäjien välistä telepatiaa vai enempi ajan kuvaa, mutta allekirjoittaneelle välittyi monista teoksista hyvin samankaltainen tunnelma. Tämä ei haitannut, vaan vain entisestään alleviivasi sitä, mitä yleisö ja he, jotka seurasivat konserttia internetin kautta saivat kokea: kantele on ilmaisuvoimainen instrumentti. Sävellyksissä otettiin kanteleen koko sointikirjosta todella paljon irti. Kaikkiaan säveltäjiä oli yhteensä kuudesta eri maasta. Kanteleen sukuisilla soittimilla on vahva asema maailmalla ja uutta musiikkia sävelletään jatkuvasti, mikä on erinomainen asia. Illan kenties sykähdyttävin hetki koettiin kun lavalle saapui suuri joukko nykyisiä ja vanhoja kanteleluokan opiskelijoita ja opettajia. He esittivät Alex Freemanin teoksen Slow All Clocks II. Solistina teoksessa esiintyi klarinetisti Mikko Raasakka. Illan päätti Kaija Saariahon Suomen ensiesitys Light Still and Moving. Sen tarjoilivat meille upeasti kantelisti Eija Kankaanranta ja yhdysvaltalainen huilisti Camilla Hoitenga. Viimeisten sävelten hiipuessa oli vuorossa kaikkien esiintyjien kukitukset sekä yhteisvalokuvaus. Hetkessä kiteytyi se vahva yhteenkuuluvuuden ja yhteen hiileen puhaltamisen henki, joka kanteleensoittajien keskuudessa, aina vasta-alkajista ammattilaisiin, vallitsee. • • • • • UUDET SÄVELET -KONSERTTIOHJELMA Pekka Jalkanen (s.1945): November (kantaesitys) es. Emma Vähätalo, Suvi Eevi Karhu ja Ritva Koistinen, kanteleet Mioko Yokoyama (s.1989): Awai e (kantaesitys) es.Makiko Oba, konsertti kantele Robert Rival (s.1975): Ten Miniatures for Chromatic Kantele (kantaesitys) es. Hedi Viisma, kromaattinen kantele Sebastian Dumitrescu (s.1989): Kaikujen vaellus (kantaesitys) es. Eva Alkula, kantele ja elektroniikka Väliaika Alex Freeman (s.1972): Slow All Clocks II es. Mikko Raassakka, klarinetti, kanteleyhtye, jossa soitti Kanteleluokan entisiä ja nykyisiä opiskelijoista ja opettajia Dante Thelestam (s.1990): Två Par (kantaesitys) es. Pauliina Haustein, sello, Juulia Pölönen, kantele Galina Grigorjeva (s.1962): Perezvony (kantaesitys) es. Kristi Mühling, kromaattinen kantele Kaija Saariaho (s.1952): Light Still and Moving (Suomen ensiesitys) es. Camilla Hoitenga, huilu, Eija Kankaanranta, kantele " Hetkessä kiteytyi se vahva yhteenkuuluvuuden ja yhteen hiileen puhaltamisen henki, joka kanteleensoittajien keskuudessa, aina vastaalkajista ammattilaisiin, vallitsee. 39 k ntele
A nni Kuusimäki tunnetaan parhaiten Helsingin kaupunginorkesterin harpistina. Hän on toiminut siellä harpun äänenjohtajana vuodesta 1999 lähtien. Sitä ennen hän soitti varaäänenjohtajana Suomen Kansallisoopperan orkesterissa ja äänenjohtajan sijaisena Tampere Filharmoniassa ja Trondheimin sinfoniaorkesterissa. Hän on esiintynyt useiden suomalaisten orkestereiden solistina ja kamarimuusikkona eri festivaaleilla. Anni on toiminut myös harpunsoiton opettajana Sibelius-Akatemiassa ja Helsingin konservatoriossa. Elegia TEKSTI JOHANNA AHO-SALAKKA Vasemmalla: Anni Kuusimäki ja Lila-koira. Kuva: Outi Kuusimäki 41 k ntele
Anni Kuusimäki on opiskellut myös klassista kanteleensoittoa ammattitasolle asti Annikki Smolander-Hauvosen ja Ismo Sopasen oppilaana. Anni on muun muassa kantaesittänyt jousitrion kanssa Leonid Bashmakovin Kantelekvarteton Viitasaarella Musiikin Aika – festivaalilla vuonna 1989. Sävellys oli Kanteleliiton tilaama. Anni kertoo kanteleensoiton aloittamisestaan näin: ”Äitini olisi nuorena halunnut soittaa kannelta ja hän ihaili Karjalaista Kanteleyhtyettä, joka toimi Joensuussa. Me lapset saimme sitten mahdollisuuden usean eri soittimen soittamiseen. Aloitin kanteleella vuonna 1977 Ilomantsin kanteleleirillä lieksalaisen ystäväni Minna Vänskän kanssa. Silloin Ismo Sopanen veti leiriä ja olimme kovasti vaikuttuneita Sopasen Sadun, Tainan ja Päivin esiintymisistä. Lieksassa ei ollut kanteleopettajaa, joten opimme uutta kesäleireillä. Vuonna 1982 tutustuimme Annikki Smolander-Hauvoseen ja aloimme käydä säännöllisesti soittotunneilla Espoon musiikkiopistossa.” Harppu ja kantele ovat molemmat olleet Annille rakkaita soittimia. Harppu veti häntä lopulta kuitenkin voimakkaammin puoleensa, koska harpulla oli enemmän edellytyksiä soittaa sinfoniaorkesterissa ja esittää myös monipuolisempaa kamarimusiikkia. Nyt vuonna 2017 Anni Kuusimäki on julkaissut korkeatasoisen Elegia-nuottikokoelman ja levyn harpulle editoimiaan ja sovittamiaan romanttisia suomalaisia sävellyksiä. Levyllä ja nuotteina on sävellyksiä Ilmari Hannikaiselta, Heino Kaskelta, Toivo Kuulalta, Erkki Melartinilta, Oskar Merikannolta, Selim Palmgrenilta sekä Jean Sibeliukselta. Harpulle sävellettyjä suomalaisia teoksia on hyvin vähän vuosilta 1880-1930. Julkaisun sävellyksetkin ovat alun perin pianolle tehtyjä, kuten niin monet pienimuotoiset teokset siihen aikaan. Annin sovittamistyö ja kokonaiseksi julkaisuprojektiksi laajentunut työ alkoi jo vuonna 1995, kun hän innostui etsimään kaunista, harpulle sopivaa suomalaista musiikkia esitettäväksi rajakarjalaisten pitäjäjuhlilla Bomban talolla Nurmeksessa. Niin syntyi tulevaan kokoelmaan ensimmäinen teos, Oskar Merikannon Idylli. Nuottikirja sisältää myös kanteleensoittajienkin usein esittämän Jean Sibeliuksen Harpunsoittajan sekä Kuusen, joka oli Annin bravuurinumero jo nuorena kanteleensoittajana. Monet kokoelman teokset ovat tunnettuja, melko impressionistisia karaktäärikappaleita. Usein pianosävellykset sisältävät tiuhasti toistuvia sointuja, mikä ei välttämättä ole luontevaa kielisoittimille. Nuottikirjaan on valittu sellaisten sijaan murtosointuja sisältäviä, murtosointusäestyksellisiksi sovitettuja tai muuten säestykseltään liikkuvampia teoksia. Rajaus on ollut soitinta ajatellen hyvä, mutta samalla se supistaa ohjelmiston kattamaan lähinnä pehmeämpiä karaktäärejä. Toisaalta rajaus on ollut perusteltu ja johdonmukainen, koska julkaisun nimi Elegia jo viittaa sävellykseen, jossa on melankolinen ja haaveileva, laulava melodia. Anni kertoo julkaisustaan nuottikirjassaan näin: ”Monet kesälomat olen viettänyt näiden sävellysten parissa mökillä Pielisen rannalla Lieksassa. Kappaleet palauttavat mieleen muistoja perheestä, ystävistä, äänistä, tuoksuista ja tunnelmista – elämän ilosta ja haikeudesta.” Elegia-nuottikokoelma on tervetullut lisä kanteleensoittajien ohjelmistoon, vaikkei sitä olekaan tarkoitettu ensisijaisesti kanteleelle. Tämän kokoelman kaltaisia vaativia ja tasokkaita, säveltäjän työtä kunnioittavia ja kanteleelle sovitettuja ja soitinnettuja nuottimateriaaleja on vielä liian vähän eri aikakausilta. Paul Salmisen ja Ulla Katajavuoren nuottivihot olivat aikanaan uraa uurtavia klassisen kanteleen ohjelmiston ja soittotekniikoiden kehittymiselle. Ne sisälsivät enimmäkseen kansanlauluista klassiseen tyyliin tehtyjä sovituksia ja soitinnuksia sekä valikoituja osia eri oopperoista. Paul Salmisen ohjelmistoja ovat myöhemmin ansiokkaasti toimittaneet myös Annikki Smolander-Hauvonen sekä Anneli Kuparinen. Salmisen ja Katajavuoren ohjelmistot ovat edelleen lähes sata vuotta myöhemmin klassisen kanteleen opetuksen keskeistä materiaalia. Kanteleelle on tehty myös vanhaa 42 k ntele
musiikkia sisältävä nuottikirja, Kanteleen kanssa renessanssija barokkimusiikin maailmassa ( Tiina Takkinen 2005, JAMK). Se sisältää renessanssija barokkinuotteja alkeistasolta ammattitasolle sekä erillisen ohjekirjan opettajalle. Uusille nuottijulkaisuille olisi vielä tilaa; kanteleensoiton alkeisja perustasoa kattavia nuottikirjoja ja -vihkoja on jo jonkin verran, mutta ne sisältävät verrattain vähän mm. länsimaista taidemusiikkia. Barokin ajan ja aikamme sävellysten välissä onkin kanteleelle toimitetun materiaalin puitteissa vielä suuri aukko, niin alkeiskuin ammattitasollakin. Uskon ja toivon monenkin olevan kiinnostunut materiaalien tekemisestä, mutta työhön ryhtymistä vaikeuttaa se, että teosten julkaistuksi saaminen on raskas, kallis ja monimutkainen sekä byrokraattinen tie. Anni kertoo olevansa hyvin kiitollinen Musiikin edistämis säätiön tuesta nuottijulkaisulle ja levylle. Ilman tukea julkaiseminen olisi viivästynyt ja nuottikirjan myyntihinta olisi paljon korkeampi. Elegia-nuottikokoelman nuotit toimivat kanteleellakin pitkälti sellaisenaan, koska harpun tavoin sävelvaihdoille on pitänyt löytää hetki soiton lomassa, ettei kuuluisi tahattomia, sointuun kuulumattomia vipuglissandoja, arkisemmin ”vipuvongauksia”. Sovituksissa on myös käytetty enharmonisia säveliä edellä mainitusta syystä johtuen. Sävellajit ovat useimmissa alennusmerkkisiä tai ne on transponoitu alennusmerkkisiin sävellajeihin harpun sävelvaihto-ongelmien vuoksi. Ymmärrän, miksi Anni jatkoi harpun kanssa matkaansa pidemmälle: aivan kaikki teokset eivät toimi kanteleella sellaisenaan tässäkään julkaisussa, koska kanteleella sävelvaihtojen tekeminen käsillä vie aikaa itse soitolta. Harpulla sen sijaan vaihdot tehdään jaloilla poljettavilla pedaaleilla. Se vapauttaa käsiä soittamaan nopeitakin kulkuja sävelvaihdoksista huolimatta. Konserttiharpussa on yleensä 47 kieltä, kun sen sijaan suurimmissakin uusissa konserttikantelemalleissa on vain Anni Kuusimäki Matti Kyllösen kuvaamana. 43 k ntele
40 kieltä. Tästä syystä eivät kaikki nuottikirjan matalimmat ja korkeimmat äänet ole soitettavissa kanteleella. Anni kertoo miettineensä sovituksia myös kanteleensoittajan näkökulmasta: ”Kyllä kantelettakin ajattelin sovituksia tehdessäni, vaikkei niitä kaikkia ihan sellaisenaan pystykään soittamaan, ja vivunvaihdot pitää vähän eri kohtiin siirtää. Monet sävellajit on kuitenkin kanteleellekin sopivammat ja oikeilla, painetuilla etumerkinnöillä soittaminen on paljon mukavampaa. Ajattelin myös, että pienyhtyeet voisivat Elegian kappaleita soittaa. Seuraavaksi sitten kanteleversio omine klassikoineen!” Elegian nuotit ovat Paul Salmisen nuottivihkojen tapaan erittäin tarkkoja sormituksineen, esitysmerkkeineen, kaarituksineen ja sävelvaihtomerkkeineen, harpulla oikeammin pedaalimerkintöineen. Harppu ja kantele toimivat hyvin samankaltaisesti, mutta termistömme eroaa toisistaan jonkin verran. Kuvaan seuraavassa Elegian sisältämiä asioita ensin kanteleensoittotermein ja suluissa harpputermein. Sävelvaihdot on merkitty kirjassa siten, että sävellajista riippumatta esim. Do viittaa aina C-sävelvaihtovipuun (C-pedaaliin), joka säätelee C-kielten sävelkorkeutta. Do-merkin perässä oleva ylennys-, alennustai palautusmerkki kertoo soittajalle, mihin suuntaan sävelvaihtovipua on käännettävä (pedaalia poljettava) siinä kohtaa. Sävelvaihtomerkkien lisäksi tärkeissä taitekohdissa on niin kutsuttuja vipukarttoja (pedaalikaavioita), joista voi nopeasti tarkistaa missä asennossa sävelvaihtajien (pedaalien) kuuluisi olla kyseisessä kohdassa. Kartat ovat luonnollisesti harpisteille tehtyjä, joten niiden sävelvaihtajajärjestys (pedaalijärjestys) vasemmalta oikealle luettaessa ei ole c, d, e, f, g, a, h vaan (vasemman jalan käyttämät) d, c, h ja pystyviivan jälkeen (oikean jalan) e, f, g, a. Molemmille soittimille yhteistä ovat erilaiset sammutukset soinnin puhdistamiseksi ja tahattomien vipuglissandojen ehkäisemiseksi. Harpunsoitossa ei kanteleen tavoin käytetä melodiassa yhtä paljon sormisammutuksia lyhyemmän soinnin ansiosta (esim. asteikkokuluissa). Nuottikirjan sovituksissa on merkitty sormisammutusmerkein yksittäisiä, matalahkoja ääniä sointikuvan selkeänä pitämiseksi. Muutenkin harpulla kuten kanteleellakin sormitus vaikuttaa paljon haluttuun fraseeraukseen ja sointiin. Kirja on soittajaa auttava ja huomioiva, koska se sisältää alkusivuillaan vinkkejä ja selvityksiä monenlaisista asioista; alkuperäissävellajien vaihtoon ja nuottikuvan muokkaamiseen johtaneista syistä, sormituksista, fraseerauksista, kaarituksista, sointiväreistä, teknisistä ohjeista, esitysmerkinnöistä, artikuloinnista, ergonomiasta ja soittajan oman tyylin sekä tulkinnan etsimisestä. Ohjeet ja neuvot antavat paljon mietittävää ammattiopiskelijalle ja muistuttavat ammattilaistakin uuden etsimisestä ja yksityiskohtien merkityksestä kokonaisuuden kannalta. Anni Kuusimäki on paneutunut huolella nuottikirjan tekemiseen. Tästä kertoo Annin onnistunut tavoite seurata uskollisesti alkuperäistä sävellystä ja että teosten fraseerausmerkinnät, kaaret, artikulaatiot ja soinnutukset on säilytetty sellaisina kuin säveltäjät ne alun perin pianolle kirjoittivat sekä se, että hän on miettinyt sointivärien toteuttamista harpulla jopa aivan yksittäisten sävelten osalta. Säveltäjien huomioimisen lisäksi hän on miettinyt asioita soittajan kannalta; nuottikirja sisältää irralliset, valmiit sivunkääntökopiot, jotka soittaja voi asettaa nuottikirjan viereen (esim. teipillä). Sivunkääntökopioiden lisäksi on Heino Kasken säveltämän Pankakosken kaikki yhdeksän sivua tiivistetty kolmelle A4-kokoiselle sivulle, koska aikaa sivunkäännöille ei ole. Nuottikirja muutoin on hieman A4-kokoa suurempi koko B4, jolloin käytetty fonttikoko tekee mahdolliseksi lukea nuotit hieman kauempaakin. Myönteistä on myös se, että joka teoksen yhteydessä on tarkat tiedot: opusnumero, teoksen valmistumisvuosi, teoksen kaikki nimimuodot, säveltäjän syntymäja kuolinvuosi ja sivun alalaidassa vielä pienellä säveltäjän ja teoksen nimi sekä kustantaja. Anni myös levytti nuottikirjan sävellyksiä, mutta aivan kaikki 26 eivät mahtuneet mukaan levylle. Vain Toivo Kuulan Häämarssi, Selim Palmgrenin 44 k ntele
Illusion ja Jean Sibeliuksen Elegiaco eivät ole levyllä. Suurin osa teoksista vaatii harpistilta kovan tason ammattilaisen osaamista. Levyllä Annin harpun kuulee aivan kuin istuisi omassa yksityiskonsertissa hänen soittaessaan lähellä kuulijaa. On harvinaista, että levylle on haluttu saada sellainen kuulokuva. Näin kanteleensoittajana onkin viehättävää kuulla myös soiton lomassa oikeasti syntyviä himmeitä sormiääniä ja pedaalivaihdosten pehmeää kolahdusta. Se on rohkeaa tällaisena aikakautena, kun pyritään siloteltuun ja puhtaaseen lopputulokseen. Levyn myötä Anni vie kuulijan matkalle musiikin ammattilaisen maailmaan. Kysyin Annilta, vieläkö kantele soi hänen elämässään. Hän vastasi minulle näin: ”Kantele on aina sydämessäni, vaikken paljoa ole ehtinyt soittaa. Mutta lokakuun alussa lämmittelin ja esitin HKO:n suomalaisen musiikin konserttisarjassa Marttisen Kalevalaisen Impromptun nro 2. Huomasin, että oli vielä vaikeampaa kuin reilut 20 vuotta sitten päättää kumman soittimen sointia ja tekniikkaa käyttäisin. Siitä tuli sitten välimuoto. Paljon heräsi kysymyksiä, että mitenkähän nykyiset kanteleensoittajat tämän ja tuon ratkaisisivat, tai merkitsevät. Kantele ei ole helppo soitin! Harmillisen vaikeaa on sävelvaihtajien käyttö harpun pedaaleihin verrattuna. Usein muistelen palavaa intoamme viedä kannelta musiikkielämässä eteenpäin, kun 1980-luvulla erityisesti harpunsoiton aloitettuani aloimme opettajieni Annikin ja Ismon kanssa siirtää harppukirjallisuutta kanteleelle ohjelmiston laajentamiseksi. Kun en vielä harpulla kyennyt soittamaan, niin kanteleella se oli helppoa ja vipuhurjastelutkin onnistuivat. Hirmuisesti ostimme nuotteja ja levyjä ulkomailta tilaamalla. Minulla on todella paljon ohjelmistoa, mitä en ole ehtinyt kokeilla harpullakaan. Kanteleella soittamista aion nyt lisätä ystäväporukalla yhtyeessä ja yksinkin nautiskella sen suloisesta helinästä.” Kunnioitan suuresti Annia hänen tekemästään valtavasta työstä. Uskon Elegia-nuottikirjan merkityksen olevan harpisteille ja kanteleensoittajille paljon suurempi kuin tällä hetkellä ehkä ymmärrämmekään. Kiitos, Anni! • • • • • " Kantele on aina sydämessäni 45 k ntele
K anteleensoittaja Eija Kankaanranta sai kesäkuussa 2013 salaperäisen viestin säveltäjä Tapio Tuomelalta. Tuomela kertoi erään kollegansa koettaneen tavoitella Kankaanrantaa ja pyysi tätä varten sähköpostiosoitetta. Tästä yhteystiedon välittämisestä alkoi prosessi, joka saatteli Eija Kankaanrannan tähänastisen uransa suurimmille esiintymislavoille kuuden kanteleen kanssa. Yksi näistä kanteleista sai toimia keskeisessä roolissa japanilaisen n?-näytelmän Sininen vuori -nimisen luutun äänenä Kaija Saariahon Only the Sound Remains -oopperassa. Kyllä, Vasemmalla: Eija Kankaanrannan nykyiseen kotiseutuun kuuluvat Meilahden kauniit rantakalliot. sanoi Kankaanranta. TEKSTI JA KUVAT JIMMY TRÄSKELIN 47 k ntele
Tampereella syntyneen Eija Kankaanrannan veri veti musiikin pariin jo lastentarhaiässä. ”Kävin lastentarhaa, jossa oli musiikkiryhmä johon silloin tällöin otettiin uusia lapsia”, Kankaanranta kertoo. ”Olin kuulemma nenä kiinni ovessa aina, kun ryhmä kokoontui. Heillä näytti olevan niin hauskaa: taputettiin rytmejä, joku sai tähtitarran ja niin edelleen.” Lopulta Kankaanranta pääsi itsekin oven sisäpuolelle ja osallistumaan musiikilliseen hauskanpitoon. ”Eräs lastentarhan ohjaajista käytti Kodálymetodia, jonka pohjalta opeteltiin asioita musiikista”, Eija sanoo. ”Kerran paikalla oli setiä ja tätejä kuuntelemassa ryhmämme musisointia. Myöhemmin kävi sitten ilmi, että he olivat Tampereen musiikkiopistosta, ja tuo tunti oli toiminut ikään kuin pääsykokeena, jonka kautta meitä pääsi muutama suoraan sisään musiikkiopistoon. En ole siis koskaan käynyt missään musiikkiopiston varsinaisissa pääsykokeissa!” Poikkeuksellisen alkusysäyksen jälkeen Eija Kankaanranta ryhtyi käymään läpi varsin tyypillistä musiikkiopiston pianonsoittajan koulutusta. ”Klassista pianonsoittoa, teoriaopintoja ja kuorolaulua”, Kankaanranta kiteyttää. Tyypilliseen kehityskaareen ilmaantui kuitenkin yllättävä käänne. ”Eräällä tyttökuoron ulkomaan esiintymismatkalla, jolla äitini oli mukana, esiintyivät Ismo Sopasen kolme tytärtä kanteleineen”, Eija sanoo. ”Sen matkan jälkeen äiti totesi, että jonkun meidän perheessä pitää ryhtyä soittamaan joko kanteletta tai harmonikkaa. Koska minä olin siinä vaiheessa perheen ainoa sen ikäinen, johon pystyi vielä vaikuttamaan, löysin itseni pian Ismo Sopasen kanteletunneilta.” 11-vuotiaalle Eija Kankaanrannalle, jolla oli jo viiden vuoden ajalta kokemusta pianonsoitosta, kanteleesta tuli hauska sivusoitin. ”Minusta oli hienoa kuunnella pidemmällä olleiden yhtyettä ja mitä kaikkea he tekivät. Siinä oli mukana tähtisoittajia, kuten Sopaset ja Anni Kuusimäki. Oli kova juttu päästä itse siihen yhtyeeseen sitten joidenkin vuosien päästä.” Kankaanranta aloitti kanteleensoittonsa diatonisella kotikanteleella, joka vaihtui muutaman vuoden jälkeen konserttikanteleeseen. ”Ismo Sopanen oli leppoisa opettaja, jonka tunneilla oli mukava käydä”, Eija muistelee. ”Ja kun itselläni oli aloittaessani jo nuotinlukutaitoa, uuden soittimen opettelu oli suhteellisen helppoa. Kävimme Ismon kanssa läpi esimerkiksi Paul Salmisen kantelekoulua, Ulla Katajavuoren ohjelmistoa ja Anneli Kuparisen kokoelmia.” Yläasteiässä Eija Kankaanranta teki lopulta ison päätöksen ja vaihtoi pääinstrumenttinsa pianosta kanteleeseen. Lukiossa heräsi sitten ajatus, että kanteleensoittoa voisi jatkaa ammattiopintoihin asti. Kankaanranta päätyi opiskelemaan vuoden verran yhtä aikaa pohjoismaista filologiaa Tampereen yliopistossa ja ammattiopintoja Tampereen konservatoriolla, kunnes pääsi toisella yrittämällä sisään Sibelius-Akatemiaan. ”Meitä pääsi samalla kertaa Tampereelta kaksi kanteleensoittajaa sisään: minä ja Mervi Yli-Vainio”, Eija kertoo. ”Se oli todella kivaa, koska olimme soittaneet duona jo jonkin aikaa, ja se jatkui koko opintojen ajan. Meidän yhteinen tekemisemme oli kuitenkin enemmän rytmimusiikillista omaa sovittamista.” Kankaanrannan vuonna 1994 alkaneet opinnot Sibelius-Akatemiassa Ritva Koistisen johdolla ohjasivat muusikkoa kuitenkin ennen kaikkea taidemusiikin pariin. ”Taloon tullessani luulin, että soittaisin kanteleella kaikki Beethovenin pianokonsertot”, Eija naurahtaa. ”Minulla ei siis ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarkoitti olla klassisen kanteleen soittaja. Ensimmäisen puolen vuoden aikana alkoi todellisuus kuitenkin valjeta.” Pianokonsertot eivät ottaneetkaan taipuakseen kanteleelle. Asian tiedostaminen loi lopulta ratkaisevasti valoa Kankaanrannan omaan kanteleensoittajaidentiteettiin. 48 k ntele
”Sittemmin olen pitänyt siitä ajatuksesta, että minun juttuni on soittaa nimenomaan kanteleelle sävellettyä musiikkia”, Eija toteaa. ”Se on ollut jollain lailla minun onneni ja suunnannäyttäjäni.” Vähitellen Kankaanranta pääsi työskentelemään säveltäjien kanssa, ensi kertaa jo opiskeluaikana. ”Perustimme Mervin ja Helsingin konservatorion kanteleensoiton opiskelijoiden Saija Piispasen ja Ulla-Stina Uusitalon kanssa kantelekvartetin ja saimme apurahaa sävellystilausta varten”, Eija kertoo. ”Juhlimme sitä isosti ja tilasimme Jukka Linkolalta sävellyksen neljälle kanteleelle. Hän sävelsi meille todella hienon, rytmimusiikillisen Neliapila-kappaleen.” Ensikokemus rohkaisi uskomaan, että apurahoja voi hakea, ja sitten ottaa yhteyttä säveltäjiin. ”Pikkuhiljaa – hyvin pikkuhiljaa – asia on kääntynyt myös niin päin, että säveltäjä saattaa ottaa yhteyttä minuun”, Kankaanranta toteaa. ”Opintojen jälkeen näistä yhteistöistä tuli minun soittotuntejani, jotka ovat jatkuneet tähän päivään saakka. Lähes aina, kun työskentelee uuden säveltäjän kanssa, tulee vastaan jokin uusi näkökulma kanteleeseen ja uudenlaisia ajatuksia äänestä ja soittimen käytöstä.” Eija Kankaanranta valmistui Sibelius-Akatemiasta vuonna 2000, kävi kolmen vuoden työkomennuksella Joensuussa Pohjois-Karjalan läänintaitelijana ja palasi sen jälkeen jatko-opintoihin. Joulukuussa 2009 oli Kankaanrannan kamarimusiikkia ja konserttikanteleen soittotapoja käsittelevän taiteellisen tohtorintutkinnon tarkastustilaisuus. Tohtoriopintojen hedelmänä syntyi neljä konserttikokonaisuutta sekä suomalaisten säveltäjien kappaleista koostuva Griffyr-esikoissoololevy, jonka julkaisi IMU – Inkoon musiikki vuonna 2007. Sooloilun lisäksi tohtoriopinnot saattelivat Kankaanrannan myös erilaisiin yhtyeprojekteihin. Eija ihailee auringonlaskua Seurasaarenselän yllä. 49 k ntele
”Maisteriopintojen aikaan meillä oli ollut hyvin tiivis kanteleensoittajaporukka, eikä yhteistyötä muiden instrumenttien soittajien kanssa juuri ollut”, Eija sanoo. ”Siksi oli todella virkistävää, kun olin ainoa kanteleen tohtoriopiskelija, ja tuli otettua paljon yhteyttä muiden soittimien soittajiin.” Jatkotutkintokonserteissa Kankaanranta esiintyi muun muassa Uusinta-kamariyhtyeen soittajien kanssa. Sittemmin kanteletaiteilija on nähty esimerkiksi Olli Virtaperkon luotsaamassa, alun perin periodisoittimilla Frank Zappan materiaalia soittamaan perustetun Ensemble Ambrosiuksen riveissä. ”Tapasimme Olli Virtaperkon kanssa eräässä seminaarissa, jossa Olli tuli kysymään minulta, että pitäisikö hänen kirjoittaa kanteleelle jotain”, Eija hymyilee. ”Siinä tilanteessa sanon aina, että kyllä!” Tapaaminen johti kahteen Virtaperkon tekemään nykymusiikkisävellykseen kanteleelle sekä Kankaanrannan liittymiseen Ensemble Ambrosiukseen. ”Olen käynyt heidän kanssaan esimerkiksi Saksan kiertueella, jossa säestimme Zappanale-festivaalilla kahdessa konsertissa Frank Zappan yhtyeen entistä laulajaa Napoleon Murphy Brockia”, Eija kertoo. ”Viimeksi esiinnyimme keväällä Kaustisen kamarimusiikkiviikoilla. Ensemble Ambrosius on iso yhtye, jossa on paljon kiireisiä soittajia, joten valitettavan harvoin päästään yhteen.” Toinen Kankaanrannan edelleen keikkaileva yhtye on Timo Alakotilan vuonna 2011 esitetyn produktion aikana syntynyt rytmiryhmä Juurakko. ”Juurakossa on neljä loistavaa pop/jazzja kansanmusiikkipuolen laulajaa. He lauloivat Alakotilan säveltämässä produktiossa, jossa olin itse mukana soittamassa kanteletta muutamassa kappaleessa”, Eija muistelee. ”Meillä oli hirmu hauskaa keskenämme, ja silloin heitettiin ilmoille ajatus, että voisi joskus Eija Kankaanranta Humallahdenpuiston kallioilla Meilahdessa. 50 k ntele
tehdä jotain tällä viiden naisen porukalla.” Muutama vuosi asiasta vain puhuttiin, kunnes lopulta päätettiin, että blues voisi olla mielenkiintoinen juttu. ”Se oli heille tuttua maastoa, ja minä puolestani ajattelin vain että kyllä, kuulostaa hauskalta”, Kankaanranta nauraa. ”Luulen, että Sopasen Ismo aikanaan loi ilmapiirin, jossa kyllä on hyvä sana; on hyvä tehdä monenlaista.” Kankaanranta otti ohjenuoran omakseen ja on sen turvin päätynyt pistämään itsensä likoon moninaisilla tavoilla. Juurakon tenho vei heittäytymään räväkkään bluesmaailmaan. Yhtyeen sävellykset ja tekstit ovat sen jäsenten omaa käsialaa, ja sovitukset tehdään ennakkoluulottomasti yhteistuumin. ”Yhtyeen laulajat myös soittavat, ja meillä on epämääräinen kasa oikeita ja vähemmän oikeita soittimia käytössä. Toinen levymme julkaistiin toukokuussa, ja luulen että laulajilla on jo lauluja valmiina seuraavallekin levylle.” Vaikka Kankaanrannan mantrana toiminut kylläsana on johdattanut häntä koettelemaan muusikkoutensa äärirajoja, se on tuonut runsaasti töitä myös taiteilijan omimmalla alueella, kanteleelle sävelletyn nykymusiikin parissa. Taannoin tullut salamyhkäinen viesti säveltäjä Tapio Tuomelalta laittoi aluille uuden säveltäjäyhteistyön, joka lukeutuu Kankaanrannan tähänastisen uran tähtihetkiin. ”Tuomela lähetti viestin, että eräs hänen kollegansa oli yrittänyt tavoitella minua, ja pyysi sähköpostiosoitettani”, Eija kertoo. ”Ajattelin että onpa salaperäistä, ja annoin osoitteen. Aika pian sen jälkeen sain sähköpostin Kaija Saariaholta, joka kertoi tekevänsä uutta oopperaa ja tiedusteli kiinnostustani soittaa siinä kanteletta.” Hetken itseään keräiltyään Kankaanranta lausui mantransa. Tämän jälkeen hän sai ensi vaiheessa luettavakseen lyhynnelmät kahdesta japanilaisesta n?-näytelmästä, joihin ooppera pohjautuisi. N?-teatteri on 1300-luvulta lähtöisin oleva japanilaisen musiikkiteatterin muoto, jonka aiheet käsittelevät muun muassa zenbuddhalaisia kirjoituksia sekä japanilaisia ja kiinalaisia myyttejä ja legendoja. ”Oopperaan tulisi kaksi osaa, jotka pohjautuisivat näihin tarinoihin”, Eija sanoo. ”Tarinat olivat todella kiehtovia. Ensimmäinen kertoi soturista, joka oli todella taitava luutunsoittaja, ja toisessa kerrottiin kalastajan ja hengen kohtaamisesta.” Keskeisessä roolissa tarinassa on Sininen vuori -niminen luuttu. Sitä soittava soturi kuolee, ja henki ilmestyy buddhalaismunkille, joka uhraa luutun jotta henki pääsee vapauteen. ”Kaija Saariaho oli ajatellut, että kantele voisi toimia oopperassa luutun äänenä”, Eija kertoo. ”Loppujen lopuksi rooliin päätyi viisitoistakielinen kantele. Aina kun luuttua soitetaan oopperassa, sitä edustaa viisitoistakielisen kanteleen ääni. Se on mielestäni todella viehättävää!” Yhteistyön eteneminen tapahtui tämän jälkeen tapaamisella Suomessa, jossa Kankaanranta esitteli Saariaholle erilaisia kanteleita. ”Tapasimme pari kertaa, ja minä soitin hänelle pieniä näytteitä erilaisilla kanteleilla. Hänellä oli lähtökohtaisesti ajatuksena, että mukana olisi konserttikantele ja viisikielinen kantele. Viisitoistakielinen tuli arsenaaliin mukaan vielä tapaamistemme kautta.” Kesällä vuonna 2014 Kankaanranta sai postipakettina oopperan ensimmäisen osan koko partituurin. Toisen osan musiikit valmistuivat seuraavana vuonna, ja Only the Sound Remains -teoksen ensi-ilta esitettiin maaliskuussa 2016 Alankomaiden kansallisoopperassa Amsterdamissa. ”Loppujen lopuksi minulla on esityksissä soitettavanani kuusi kanteletta”, Eija sanoo. ”Konserttikanteleen lisäksi on ensimmäisessä osassa viisikielinen bassokantele, ja viisitoistakielinen ja viisikielinen muodostavat soitinkombinaation. Näitä on molempia kaksi, koska toisessa osassa ne ovat eri vireessä.” Viisikielinen bassokantele täydentää konsertikanteleen bassoja. 51 k ntele
”Konserttikanteleessani matalin kieli ei ole kiinni sävelvaihtomekanismissa”, Eija toteaa. ”Partituuriin oli kirjoitettu eri säveltasoja sille, enkä halunnut luopua siitä ajatuksesta. Ehdotin, että otetaan mukaan bassokantele, josta saadaan puuttuvat sävelet.” Oopperan työstön aikana kanteleensoittaja ja säveltäjä tapasivat muutamia kertoja, jolloin Kankaanranta esitti Saariaholle niitä osioita musiikista, joita oli ehtinyt omaksumaan. ”Oli todella huikeaa, että alkuperäinen partituuri oli niin valmista tekstiä”, Kankaanranta muistelee. ”Siinä ei tullut vastaan juuri mitään, mitä ei olisi pystynyt toteuttamaan – joskin soitannollista haastetta riittää voitettavaksi edelleenkin. Saariaholla oli jonkin aikaa konserttikantele lainassa, ja perusteellisena ihmisenä hän oli varmasti tehnyt todella paljon taustatyötä: kuunnellut levyjä ja lukenut nuotteja sekä hänelle lähettämääni tohtorintutkintoni kirjallista työtä konserttikanteleen soittotavoista. Musiikki on ainutlaatuista ja erilaista kuin mitä aiemmin on kanteleelle kirjoitettu; siitä tunnistaa Saariahon oman sävelkielen hyvin.” Toteutuksen kannalta pohdintaa aiheuttivat lähinnä edellä mainittu bassokanteletoteutus sekä jotkin erityisen erottuviksi toivotut sävelkulut. ”Joitain kohtia, joiden haluttiin soivan oikein tarkasti ja kirkkaasti, päädyttiin soittamaan dulcimer-vasaroilla ja kynillä”, Eija kertoo. ”Aika kauan sai harjoitella sitä, että 5-kielisen kanteleen kieliin osuu kynillä ja pystyy soittamaan nopeita melodiakulkuja! Nykyisin se alkaa jo onneksi toimia.” Ennen ensi-iltaa Kankaanranta kävi Lyonissa Grame-studiolla tapaamassa oopperan äänisuunnittelija Cristophe Lebretonia. Siellä tehtiin parin päivän ajan äänityksiä, jotta saatiin kanteleen ääntä taltioitua jatkototeutuksen avuksi. ”Kanteleen ääntä muokataan oopperassa aika paljonkin”, Eija sanoo. ”Äänitysten avulla Lebreton ja Saariaho pystyivät suunnittelemaan sitä puolta.” Tämän jälkeen kanteleensoittaja teki vielä erillisen matkan Amsterdamiin, jossa hän pääsi konserttisaliin teknisen henkilökunnan, ääniihmisten, ohjaaja Peter Sellarsin ja säveltäjän ” Kyseessä oli suurin produktio, mitä olin siihen mennessä tehnyt, ja siksi oli erittäin mukavaa päästä etukäteen kokemaan sali siten, että ennen töiden aloittamista oli jo käynyt voittamassa sen tilan! 52 k ntele
kanssa käymään läpi asioita ja kokeilemaan salin akustiikkaa. ”Kyseessä oli suurin produktio, mitä olin siihen mennessä tehnyt, ja siksi oli erittäin mukavaa päästä etukäteen kokemaan sali siten, että ennen töiden aloittamista oli jo käynyt voittamassa sen tilan!” Varsinainen rakennustyö alkoi noin kuukautta ennen ensi-iltaa. Oopperan palaset, joihin lukeutui muusikoiden ja kahden laulajan lisäksi balettitanssija sekä minimalistisena lavastuksena toimivat Julie Mehretun kaksi suurta maalausta, sovitettiin paikalleen Peter Sellarsin johdatuksella. ”Alun perin ajatuksena oli, että orkesteri olisi harjoitellut ensin kapellimestarin kanssa”, Eija sanoo. ”Mutta paikan päällä Sellars olikin sitä mieltä, että lähdetään sovittamaan musiikkia heti yhteen laulajien kanssa. Niinpä ryhdyimme saman tien rakentamaan kokonaisuutta, ja erillisiä musiikkiharjoituksia pidettiin vain muutama. Suomen produktiossa saatiin onneksi hioa musiikkia ensin vain soitinyhtyeen kesken.” Only the Sound Remains -oopperan maailman kantaesitys tapahtui Alankomaiden kansallisoopperassa 15. maaliskuuta 2016. Sittemmin oopperaa on esitetty Kansallisoopperassa Helsingissä huhtikuussa 2017. Vuonna 2018 esityksiä on tulossa tammikuussa Pariisiin, lokakuussa Madridiin ja marraskuussa New Yorkiin. ”Suomessa esiintynyt muusikkoporukka jatkaa näihin esityksiin”, Kankaanranta sanoo. Suomessa mukana olivat Saariahon pitkäaikainen yhteistyökumppani huilisti Camilla Hoitenga, Suomen kansallisoopperan lyömäsoittaja Heikki Parviainen sekä Meta4-kvartetti. Amsterdamissa lyömäsoittaja ja jousikvartetti olivat sikäläisiä soittajia. Eija Kankaanrannalle yhteistyöstä on rönsynnyt myös mukava lisäprojekti. ”Kaija Saariaho sävelsi kanteleelle ja huilulle oopperan musiikkeihin perustuvan duokappaleen”, Eija kertoo. ”Siinä on tosin käytössä vain kolme kanteletta! Siinä on oopperasta tuttua musiikillista materiaalia, mutta se on itsenäinen kolmiosainen teos. Ääriosat soitetaan konserttikanteleella ja keskimmäinen osa viisitoistakielisellä ja viisikielisellä. Ensimmäisessä osassa on bassohuilu, keskimmäisessä pikkukanteleiden kanssa piccolo ja viimeisessä tavallinen poikkihuilu.” Kokonaisuus on kantaesitetty tämän vuoden helmikuussa Ranskan Radion Présencesfestivaalilla, jonka pääteemana oli Kaija Saariahon musiikki. "Se oli hieno viikon mittainen festivaali, jonka aikana pääsi kuulemaan 26 Saariahon teosta upeitten muusikoitten esittämänä.” Saariahon ehdotuksesta Eija Kankaanranta ja Camilla Hoitenga päätyivät tekemään muutenkin yhteistyötä. ”Esimerkiksi Suomessa asuva kanadalaissäveltäjä Matthew Whittall oli jo aiemmin tehnyt kanteleelle ja huilulle kappaleen, jota olemme nyt soittaneet. Lisäksi Camillalla oli ohjelmistossaan yhdysvaltalaisen Anne LeBaronin duo harpulle ja huilulle, josta tein kanteleversion säveltäjän kanssa sähköpostiyhteistyöllä. Kesäkuussa pidimme ensimmäisen yhteisen konsertin Kölnissä, ja nyt marraskuussa esiinnyimme Helsingissä Sibelius-Akatemian klassisen kanteleensoitonopetuksen 30-vuotisjuhlallisuuksissa sekä Suomi100-konserttisarjassa Kokkola-kvartetin kanssa.” Kiireisen syksyn jälkeen Eija Kankaanranta aikoo nyt hengähtää hetken. Pitkäksi aikaa ei kanteleita voine kuitenkaan jättää lepäämään, sillä lähitulevaisuus pitää sisällään Only the Sound Remainsin lisäksi viljalti muutakin, esimerkiksi säveltäjä Juhani Nuorvalan kanssa tekeillä olevan levyprojektin. Sitä paitsi koskaan ei voi tietää, kuka tarvitsee kanteletaiteilijan sähköpostiosoitetta seuraavaksi; Kankaanrannan elämän mittainen uurastus on tehnyt hänestä maailman arvostetuimpia kanteleensoittajia, joka saa epäilemättä hokea mantraansa jatkossakin! • • • • • 53 k ntele
K aija Saariahon neljäs ooppera Only the Sound Remains on tämänja tuonpuoleisen rajalla liikkuva mysteeri; herkkä tila, jonka syleilyssä voi antautua hiljentymiselle ja ajan pysähtymiselle. Only the Sound Remains perustuu kahteen japanilaiseen n?-näytelmään, Tsunemasa ja Hagoromo, joiden englanninkieliset käännökset Always Strong ja Feather Mantle muodostavat oopperan libreton. N?-näytelmät ovat lyhyitä ja pelkistettyjä, usein tragedioita, ja niiden kieli on vahvasti symbolista. Always Strong -osassa uhrataan taistelussa kuolleen nuoren miehen Tsunemasan Sininen vuori -niminen luuttu, hänen sielunsa pelastamiseksi. Tsunemasan henki kuulee rukoukset ja saa hetkellisen rauhan. Kontratenori Costanzon ja Kankaanrannan pienkanteleiden duetto on taivaallinen yhdistelmä sointivärejä ja mystiikkaa. Ääntä muokataan reaaliaikaisesti, kaiut liikkuvat ympäri salia ilmentäen henkiolennon ylimaallisuutta. Feather Mantle kuvaa tämänja tuonpuoleisen taistelua, kuolevaisten epäilyä. Kalastaja Hakuryo löytää hengen viitan ja suunnittelee sen kotiin viemistä. Henki ilmestyy ja pyytää viittaa takaisin, jotta voisi palata tuonpuoleiseen. Hakuryo pyytää henkeä vastapalvelukseksi tanssimaan taivaallisen tanssin. Koreografiat ja puvustus ovat pelkistettyjä, ja yhdessä näennäisen yksinkertaisen tekstin kanssa ne antavat tilaa herkille soinneille, hiljaisuudelle ja pienille yksityiskohdille. Neljästä laulajasta koostuva kuoro istuu koko oopperan ajan orkesterin takana pöytien ääressä kommentoiden, täydentäen ja hienovaraisella koreografialla tukien vokaalisolistien ja tanssijan eteenpäin viemää tarinaa. Jousikvartetin, perkussioiden, huilun, kanteleiden ja elektronisen muokkauksen muodostama orkesteri on osa librettoa, yhtä merkittävä osa tarinan muodostumista kuin itse tekstikin. Solistien, kuoron, orkesterin, elektroniikan, tekstin ja tanssijan muodostama kokonaisuus on vertaansa vailla. Sointien ja sointivärien yhteensulautuminen, äänen jatkuminen liikkeessä ja pysähtyneisyydessä muodostavat täydellisen rikkumattoman jatkumon: jokainen ääni, liike, hiljaisuus ja kuiskaus ovat osa kokonaisuutta, jossa yksi asia johtaa toiseen, josta mitään ei voi poistaa tai mitään lisätä. Koko oopperan keskiössä ovat erikokoiset kanteleet, niiden erilaiset sointivärit, resonanssit ja monipuolinen sointimaailma. Saariaho on säveltänyt ja Kankaanranta soittanut kuultavaksi koko soittimistomme upeuden. Only the Sound Remains on merkittävin tähänastisista kanteleelle sävelletyistä teoksista. Kirjoitukseni viimeinen kappale on monella tapaa täydellisen vailla objektiivisuutta, mutta se sallittaneen. ”Ottakaa esiin kielisoittimenne ja seuratkaa hänen musiikkiaan.” Kirjoittaja on kantelepedagogi, musiikin maisteri ja Eija Kankaanrannan entinen oppilas. Lainaukset Eija Hirvosen suomentamasta libretosta, pimeässä salissa käsiohjelman nurkkaan nopeasti ylöskirjattuja kohtia, jotka tuntuivat erityisen merkityksellisiltä. • • • • • Only the Sound Remains Vasemmalla: Nora Kimball-Mentzos Kaija Saariahon Only the Sound Remainsissa Suomen Kansallisoopperassa. Kuva: Heikki Tuuli TEKSTI EMMA KUNTSI 55 k ntele
Tänä vuonna on monta syytä juhlia, Kanteleliitto 40 vuotta, Sibelius-Akatemian kanteleluokka 30 vuotta ja tietenkin Suomi 100 vuotta. Nämä kaikki juhlat herättävät minussa suuria tunteita ja tuovat mieleen paljon muistoja vuosien varrelta. Kun aloitin ammattiopintoni Päijät-Hämeen konservatoriossa, ei kanteleen opetussuunnitelmasta ollut kuin suuntaviivat. Sainkin olla harvinaisessa tilanteessa, tekemässä tutkintovaatimuksia itselleni. Tuntikaudet kuluivatkin kirjastoissa ja nuottikaupoissa etsien sellaisia pianoja harppukappaleita, joita oli mahdollista soittaa kanteleella. Lähes samassa tilanteessa olin aloittaessani Sibelius-Akatemiassa 30 vuotta sitten. En olisi tuolloin osannut edes unelmoida sellaisesta ohjelmistosta, jota saimme kuulla marraskuun alussa Musiikkitalolla järjestetyssä kanteleluokan juhlakonsertissa. En olisi myöskään uskonut, kuinka taitaviksi soittajat ovat kehittyneet ja kuinka hienoja soittimia nykyään rakennetaan. Voin siis täydestä sydämestä sanoa, että kanteleen raja-aidat ovat kaatuneet. Vain soittajien, säveltäjien ja rakentajien mielikuvitus on rajana pohdittaessa, mihin kantele voi vielä taipua. Kantele on myös kansainvälisesti kiinnostava. Kanteleliittoa perustettaessa asetettu tavoite saada kantele soittimeksi soitinten joukkoon on todellakin tavoitettu! Yhtä juhlaa! Susanna Heinonen 56 k ntele
IV Kansainvälisen Kantelekilpailun loppukonsertissa 7.5.2017 Kaustisen Kansantaiteenkeskuksella jaettiin Kanteleliiton vuosittaiset tunnustukset. Tunnustukset ovat Vuoden kantele, joka jaetaan ajankohtaisesta merkittävästä tapahtumasta tai teosta, elämäntyöpalkinto Kultakantele kanteleen hyväksi toimimisesta, Kanteleliiton vuoden yhtye sekä Vuoden kantelelevy. Tänä vuonna vuoden kantelelevyn valitsi tasavallan presidentin puoliso rouva Jenni Haukio. Vuoden kantele myönnetään ajankohtaisesta merkittävästä tapahtumasta tai teosta. Vuoden kantele myönnettiin Eija Kankaanrannalle ja Kaija Saariaholle Only the Sound remains -oopperasta. Only the Sound Remains sai ensiiltansa Hollannissa 2016. Oopperassa tärkeässä osassa on Eija Kankaanrannan soittama kantele. Ooppera perustuu kahteen japanilaiseen no-näytelmään, jotka Ezra Pound ja Ernest Fenollosa ovat kääntäneet englanniksi. Saariaho on muokannut oopperan libreton näitten käännösten pohjalta. Only the Sound Remains on tuonut kanteleelle julkisuutta niin kotikuin ulkomaillakin ja lisännyt kiinnostusta ja tietoisuutta kansallissoitintamme kohtaan. Kultakantele myönnettiin merkittävästä elämäntyöstä kanteleen hyväksi. Kultakanteleen sai Sinikka ja Matti Kontion luotsaama IMU Inkoon musiikki. Jo vuosikymmenten ajan IMU on tukenut kanteleen asiaa muun muassa julkaisemalla ja välittämällä äänitteitä, nuotteja, nuottikirjoja sekä kehittämällä kanteleen äänitystä. Kanteleliitto esittää omaisille lämpimän osanottonsa Matti Kontion poismenosta syksyllä 2017. Vuoden yhtye 2017 on Okra Playground. Vuonna 2010 perustetussa Okra Playgroundissa soittavat: Maija Kauhanen ja Essi Muikku kanteleet ja laulu, Päivi Hirvonen viulu ja laulu, Sami Kujala basso, Veikko Muikku harmonikka ja syntetisaattori, sekä Tatu Viitala perkussiot. Yhtye on niittänyt mainetta esiintymällä World Music Expon showcasessa, johon valitaan joitakin kymmeniä yhtyeitä tuhansien hakijoiden joukosta. Yhtyeen ensimmäinen levy Turmio ilmestyi vuonna 2015. Okra Playgroundin musiikissa perinnesoittimia on käytetty kiinnostavasti popmusiikin estetiikassa, perustelee taiteellinen toimikunta. Vuoden levyn 2016 valitsi Kanteleliiton 40-vuotisjuhlavuoden 2017 suojelija rouva Jenni Haukio. Vuoden levy on Pauliina Syrjälän Lunkula (Kansamusiikki-intituutti, 2016). Näin rouva Haukio perustelee valintaansa: ”Pauliina Syrjälän juurevasti helisevä, väkevän omaleimainen Lunkula vie kuulijansa meditatiiviselle matkalle kohti suomalaisen kansanperinteen syvimpiä alkulähteitä. Lunkula on säkenöivä osoitus kanteleen moniulotteisuudesta ja vakuuttavuudesta soolosoittimena, joka ei kiinnity vain menneisiin traditioihin vaan mahdollistaa myös modernin, kokeilevan taidemusiikin luomisen. Lunkulan äänimaisema tarjoilee idyllejä, mutta ei siloittele rosojaan: silloin kun melodioihin syntyy tarve vimmalle ja voimalle, antaa Syrjälä niiden tulla pidikkeitä läpi, mm. käyttäen sointivärien luomisessa kekseliäästi erilaisia apuvälineitä.” Ehdota omaa suosikkiasi Kanteleliiton tunnustuspalkinnon saajaksi vuonna 2018 sähköpostitse osoitteeseen mail@kantele.net! Liitto tiedottaa Kanteleliiton tunnustukset vuonna 2017 57 k ntele
Kanteleliitto vieraili torstaina 19. lokakuuta Mäntyniemessä tervehtimässä rouva Jenni Haukiota. Liiton hallituksen jäsenet Satu Sopanen ja Sanni Virta sekä päätoimittaja Jimmy Träskelin tapasivat rouva Haukion kahvihetken merkeissä, jonka yhteydessä tälle lahjoitettiin Koistisen puolukanpunainen viisikielinen kantele kiitoksena toimimisesta liiton juhlavuoden suojelijana. Tilaisuuden avasi Satu Sopanen välittämällä Kanteleliiton puheenjohtajan Susanna Heinosen lähettämät terveiset. Sanni Virta esitti sävellyksensä Aila Meriluodon runoon Meri ja ranta, joka teki suuren vaikutuksen runouden ystävänä tunnettuun Haukioon. Musiikkihetken jälkeen Mäntyniemen kahvipöydän äärellä käytiin antoisa keskustelu, jossa muun muassa pohdittiin kanteleen näkyvyyttä ja asemaa satavuotiaassa Suomessa. Kantele-faniksi julistautunut Jenni Haukio kertoi itse olleensa kiinnostunut kantelesta jo lapsena. ”Kun 9-vuotiaana aloitin Porissa musiikkiluokalla, ensisijainen instrumenttihaaveeni oli kantele, mutta päädyin kuitenkin lopulta aloittamaan harmonikansoiton”, hän kertoi. Kiinnostus kantelemusiikkia kohtaan on kuitenkin säilynyt näihin päiviin saakka, ja Haukio on ilokseen saanut todeta kansansoittimemme elinvoimaisuuden. ”Kanteletapahtumat osoittavat kanteleen valtavaa monipuolisuutta modernina soittimena, joka taipuu minkä tahansa musiikin tyylilajin tulkitsijaksi ja joka kykenee samanaikaisesti sekä säilyttämään perinteitä että luomaan uutta.” Jenni Haukio on toiminut jo kahdesti Kansainvälisen kantelekilpailun suojelijana. ”Suojelijana toimimisella olen ennen kaikkea halunnut ilmaista arvostusta ja kannustusta kantelemusiikkia sekä sen parissa toimivia henkilöitä ja järjestöjä kohtaan”, Haukio perusteli mukanaoloaan. ”Ilmaisuvoimaisinkaan soitinperinne ei säily elinvoimaisena ilman määrätietoista työtä, jota Kanteleliitossa on ihailtavalla ja asiantuntevalla otteella tehty jo 40 vuoden ajan.” Mäntyniemessä soitettiin kanteleita TEKSTI JIMMY TRÄSKELIN Vasemmalla: Jennie Haukio, Satu Sopanen, Jimmy Träskelin ja Sanni Virta Mäntyniemessä. Kuva: Päivi Grönblad 59 k ntele
Kanteleeseen liittyviä konserttitapahtumia rouva Haukio kertoi päässeensä kuulemaan viime aikoina vain satunnaisesti. ”Olen viime vuosina käynyt joissain kantelekonserteissa, mutta haasteenani nykyisessä elämäntilanteessani on krooninen ajanpuute enkä valitettavasti ehdi käydä niin monissa konserteissa kuin toivoisin”, Haukio valitteli. Tuoreisiin kantelelevyihin hän on sen sijaan päässyt syventymään perusteellisemminkin. Kanteleliitto pyysi keväällä rouva Jenni Haukiota toimimaan vuoden kantelelevyn valitsijana, ja hän tarttui haastavaksi mainitsemaansa tehtävään ilomielin. ”Ne levyt olivat liian hyviä, mikä teki tehtävästä hyvin haastavan!” Haukio naurahti. ”Harkitsen aina pitkään ennen kuin suostun tuomarointitehtäviin, koska kulttuurin saralla valinnat ovat aina subjektiivisia. Täytyy hyväksyä, ettei ole olemassa mitään absoluuttista totuutta. Tässä kantelelevyjen valikoimassa kaikki ehdokkaat olivat todella korkealaatuisia ja edustivat osiltaan erilaisia näkökulmia kantelemusiikin nykytodellisuuteen.” Valinta tapahtui Jenni Haukion mukaan lopulta varsin intuitiivisesti ja osui Pauliina Syrjälän juurevaan Lunkula-levyyn. Valitsijan perustelut, jotka löytyvät myös tästä vuosikirjasta Kanteleliiton tunnustuksia käsittelevästä tekstistä, ylistävät Syrjälän kanteleen moniuloitteisuutta soolosoittimena ja matkavälineenä suomalaisen kansanperinteen syvimpiin alkulähteisiin. Kansanperinteen ja kansanmusiikin arvostuksensa tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio ovat osoittaneet muun muassa Linnan juhlien yhtyevalintojen kautta. ”Olemme presidentin kanssa halunneet tuoda huomion keskipisteeseen sitä suomalaisen musiikin osa-aluetta, joka on meille suomalaisille kaikkein omaleimaisinta ja alkuperäisintä ja jota ei täysin samankaltaisena tavata missään muussa maassa – kansanmusiikkiamme”, Haukio kertoi. ”Kansanmusiikkiin liittyy monia olennaisia merkityksiä suomalaisuudesta ja kulttuurisesta identiteetistämme. Siksi viimeisten vuosien aikana monissa korkean tason valtiollisissa juhlatilaisuuksissa on aloitteestamme kuultu kansanmusiikkiyhtyeitä. Iloksemme ja ylpeydeksemme kuullut kokoonpanot ovat näissä yhteyksissä tehneet yleisöihinsä syvän vaikutuksen.” Tilaisuuden päätteeksi Satu Sopanen piti rouva Jenni Haukiolle viisikielisen kanteleen pikakurssin, jonka aikana käytiin läpi soittimen peruskäsittely ja sointuotteet, ja ehdittiinpä tutustua pikaisesti huiluääniinkin. Sopanen kiitteli viisirivistä melodiabassoharmonikkaa nykyäänkin soittavaa Haukiota vastaanottavaiseksi ja nopeaksi oppijaksi. Toivottavasti kanteleen ääntä kuullaan Mäntyniemessä vastaisuudessakin! • • • • • Edellinen aukeama: Satu Sopanen piti rouva Jenni Haukiolle viisikielisen kanteleen pikakurssin. Kuva: Jimmy Träskelin ” Ne levyt olivat liian hyviä, mikä teki tehtävästä hyvin haastavan! 62 k ntele
KAUSTISEN KANTELEET EDUSKUNNASSA T aiteilijoiden ja kansanedustajien Arkadia-seura tarjoasi kansanedustajille ja henkilökunnalle Suomi100 -juhlavuoden kunniaksi kolme taideaamua Eduskuntatalon kahvilassa. Taideaamut aloitti 8.11. Kaustisen kanteleet. Yhtyeen keskushahmo on mestaripelimanni Tapani Peltoniemi. Peltoniemi on kaustislaisen perinnemusiikin ja kanteleen taitaja, mutta myös 70-lukulaisen tanssimusiikin persoonallinen ja syvällinen luoja. Peltoniemellä oli jo 1970-luvulla kahden kanteleen ja mandoliinin muodostama yhtye Juhonpojat. Alkuperäisen Juhonpojat-yhtyeen kokoonpano oli mallina Kaustisen kanteleille, joka aloitti toimintansa 1980ja 1990-lukujen vaihteessa. Kansanmusiikki-instituutissa 1980-luvun alusta työskennellyt Hannu Saha keräsi ja tutki alueen kanteleensoittotyyliä ja alkoi soittaa Peltoniemien kanssa. Hieman myöhemmin mukaan liittyi myös Kansanmusiikki-instituutissa työskennellyt Antti Kettunen mandoliineineen. Taiteilijoiden ja kansanedustajien Arkadia-seuraan kuuluu n. 250 taiteilijaa ja kulttuurialan ammattilaista sekä kansanedustajat. Vuonna 1990 perustettu seura yhdistää kansanedustajia, taiteilijoita ja kulttuurielämän edustajia keskustelemaan kulttuuripolitiikasta, toimimaan kulttuurin puolesta ja nauttimaan taiteesta. Arkadia-seuran puheenjohtajana toimii kansanedustaja EevaJohanna Eloranta ja varapuheenjohtajana Musiikin edistämissäätiön johtaja Hannu Saha. MÄNTYNIEMESSÄ ON KÄYTY ENNENKIN K anteleliiton syksyinen visiitti Mäntyniemeen ei suinkaan ollut ensimmäinen laatuaan. Jo kaksikymmentä vuotta sitten Kanteleliitto sai juhlavuotensa kunniaksi järjestää audienssin tasavallan presidentin virka-asunnolle. Tuolloin paikalla kävivät Sinikka Järvinen, Ismo Sopanen ja Martti Pokela, jotka lahjoittivat rouva Eeva Ahtisaarelle viisikielisen kanteleen. Eeva Ahtisaari toimi tuolloin Kantelekilpailujen suojelijana. Tämä tapaaminen johti Mäntyniemessä 23.10.1997 järjestettyyn Kanteleliiton juhlavuoden valtakunnalliseen Kanteleparaati-konserttiin. Konsertissa oli mukana aikansa kanteleensoittajien parhaimmistoa, kuten Salamakannel, Timo Väänänen ja Toivo Alaspää, Ritva Koistinen ja monta muuta. Konsertista pääsi nauttimaan tilojen rajallisuuden vuoksi vain pienehkö kutsuvierasjoukko, johon kuuluivat presidenttiparin lisäksi muun muassa kaikki Kanteleliiton kunniajäsenet. Konsertti kuitenkin radionauhoitettiin, ja se esitettiin myöhemmin YLE 1 -radiokanavalla. Tilaisuuden myös videoi ja tuotti TV:tä varten Hannu Ström, mutta sitä ei ole koskaan esitetty televisiossa. Ström tarjosi kuitenkin videota ystävällisesti julkaistavaksi tämän vuosikirjan liitteenä, joten iloksemme voimme tarjota tämän palan Kantele liiton historiaa kaikille jäsenille DVD-muodossa. Lue lisää vuosikirjan viimeiseltä aukeamalta. Kanteleliiton toinen Mäntyniemen vierailu tapahtui vain viisi vuotta edellisen jälkeen, liiton 25-vuotisjuhlan merkeissä Tarja Halosen presidenttikaudella. 31.1.2002 järjestetyssä konsertti tapahtumassa lahjoitettiin niinikään viisikielinen kantele presidentti Tarja Haloselle, ja mukana oli jälleen vaikuttava joukko kanteletaiteilijoita. Konsertti radioitiin ja esitettiin YLEllä Mikael Agricolan päivänä 9.4.2002. Kuva: Hanne Salonen / Eduskunta 63 k ntele
Kardemimmit on FolkeFest I n the end of year 2016 our band Kardemimmit got an interesting offer from an American non-profit organization Arts Midwest: they asked us if we'd be interested in doing a three week educational tour in the Upper Midwest USA. The tour would be different from what we're used to: instead of playing five to six concerts a week on festivals, concert halls and clubs, we would perform up to three workshops a day in schools, community centers and senior citizen homes in smaller communities in Minnesota, Wisconsin and Michigan. The name of the program was FolkeFest. We would be living in a town in each state for a week offering an opportunity for the community to learn about Scandinavian music and heritage through our workshops. The program seeks to deepen awareness of the Nordic traditions, heritage, and history of the Upper Midwest and foster understanding and appreciation for global cultures. We had been doing some community outreach as a band, usually as part of a festival, but nothing in this scale. We gladly accepted the challenge! All of us having a background in musical education, the thrilling idea sounded like an opportunity for learning – both for the audience and us! Left: Students listening closely to Kardemimmit in Chisholm Elementary School. TEXT ANNA WEGELIUS PHOTOS STEPHEN MANUSZAK 65 k ntele
In the end of September 2017 we got on board an airplane and flew over to Minneapolis, Minnesota. Each of us had our 15-stringed kantele as hand luggage. I had one concert kantele on its own seat in the plane and on top of that two cases of 5-stringed kanteles in the luggage compartment. About 20 kanteles in total! Before the start of the official FolkeFest tour we played two concerts in a school and a University Hall in Eau Claire, Wisconsin and a gig in the lovely Cedar Cultural Center. We had been to USA before on two tours in 2013 and 2015 and this way we got a chance to see the friends we had made on previous tours before heading off to FolkeFest. On this tour we were given the chance to travel with our own sound engineer, a privilege we’d been dreaming about. Kantele is an instrument from the rarest end, so not all sound engineers are familiar with its sound. Samuli Volanto, who has recorded and mixed our latest albums, joined us for the Cedar Cultural Center concert. What a fantastic atmosphere with all the friends of us and our music, a brilliant night! On Saturday the 30th of September we drove to the first town of FolkeFest, Chisholm on Iron Range, Minnesota. We weren't really sure what would await us during the first week. A big van full of sound equipment, kanteles and luggage sure seemed like a lot to carry around but we were pretty confident we would soon develop a routine setting all that up and taking it down. The school workshops were more of a mystery would the children happily sing with us in Finnish? Would they be able to concentrate on weird foreign music for an hour? Some of the kids seemed so young to us who are accustomed to starting school a year later than in USA. The first concert on Monday, October 2nd in Chisholm Elementary School gym with hundreds of students already prooved that the kids are amazing. They really listened and seemed very impressed by our music. We saw some children playing the air kantele in the audience – always a good sign! We told them a little about kantele, traditions and life in Finland. Our quiz for how many strings does the concert kantele have produced many answers from twenty to five hundred thousand – and also the correct answer of 38. The students were also encouraged to ask questions. They were curious about the Finnish wildlife (mentioning Finnish bears made the questioner very happy), seasons and the languages we spoke for example. Many of the students had some Finnish heritage, approximately every third student raised their hand when we asked about it! The same day we had a very different kind of a workshop in Heritage Manor Nursing Home in Chisholm where we got a chance to meet local senior citizens. The venue was their beautiful gathering place with flowers, tables and chairs – like a garden inside! The audience was smaller than in the school so we got our first chance to use the 5-stringed kanteles we'd brought. After playing a few songs each of us went to the tables with a five stringed kantele to offer a hands-on experience with the instrument. At the same time we got to hear some great stories about Finnish roots and ancestors! On Tuesday we had workshops with smaller groups of high school choir students in Hibbing High School. It was a lot of fun when they sang to us! This time, we taught a 100-year-old immigrant song from Finland with 5-stringed kantele accompaniment. We used the learning methods we're most used to – playing and learning by ear. The lyrics were of course written on the board – it would be a little bit too much asked to learn all of those by ear! The students picked up the song very fast and seemed to have fun with both the Finnish language and the kanteles! Iron Range Minnesota is a historic region with 66 k ntele
a lot of iron ore in the soil. We were amazed by the beautiful nature and blue waters of the many natural lakes as well as artificial lakes which used to be mine pits. The fall colors were also at their best, what a treat! Hosted by the MInnesota Discovery Center we learned a lot about the history of mining; many of the Finnish immigrants more than a hundred years ago worked in the mines. The mining brought great wealth to the area and all the three high schools we visited in Chisholm, Hibbing and Virginia have the most beautiful art nouveau auditoriums: way bigger and more beautiful than the Finnish National theatre from the same era! We played our first week's final concert in one of these halls, Chisholm High School Auditorium. The audience was very warm and the night was a big success! The next week started in Rice Lake, Wisconsin. Being a little more to the South, we got to enjoy the fall colors for one more week! The workshops during the week were mostly for the elementary, middle and high school students. We got to meet more than a thousand young people from 4to 19-year-olds from more than ten schools from severals towns in the area! There were not as many people with Finnish heritage in the Rice Lake area but many with Swedish or especially Norwegian roots. The 5-stringed kantele collection we brought from Finland is owned by the Kantele Association. The Kantele Association borrows them for use in workshops for various purposes. The important values of borrowing these instruments are inclusiveness, equality and easy access to making music. Music is for everyone, not only those who are especially talented. This is one Kardemimmit visits every table to show kanteles from Finland during their workshop at Heritage Manor. 67 k ntele
of the main values behind folk music too, and something us, the members of Kardemimmit, believe in. We were especially happy to have special needs students attend in many of our workshops, and the five stringed kanteles seemed to be a good way to bring the music closer to the audience. It is also a possibility for us to interact with the audience more closely than in a normal setting. As good as acoustically a concert hall or an auditorium is for music, we had a feeling that the smaller rooms with no high stage brought us closer to the students, more than just physically. The students were more eager to ask questions and interact with us when we were on the same level and closer to them. This felt rewarding to us, as many times in the normal concert setting stage lights are so bright it’s impossible to see the impressions of the audience. A school workshop setting is different: there are no stage lights and all the audience impressions are visible. We got feedback on being good readers of the audience’s needs and adapting the workshops based on that. We haven’t thought about that before, but it is true that we adapt each concert and workshop based on the audience. We don’t really have a script for the speeches but we go with the flow. Usually we have to do that according to the feeling we get from the audience – how they react to our jokes, how fast the feedback is when a song ends and so on. This time we got this feedback straight from the impressions on the faces of the students which was a different but very rewarding experience! Kardemimmit (Leeni Wegelius, Maija Pokela, Anna Wegelius & Jutta Rahmel) and sound engineer Samuli Volanto load the van to drive north. 68 k ntele
The final concert in Rice Lake was held in the Fine Arts Center at the University of Wisconsin, Barron County’s theatre. The hall was full with an excited audience and we had an opportunity to meet some of the students from the past week’s workshops again. It was always especially nice when some young student had brought their parents and friends with them to hear us! The last week of FolkeFest was spent in Marquette, Michigan. We had never been to Upper Peninsula nor Michigan, and we enjoyed the five-hour ride through the woods. It reminded us of the big distances in Finland, and we really enjoy the feeling of untouched nature which is pretty typical to Finnish people. Marquette is such a nice town on shore of the magnificent Lake Superior with a vibrant city center close to beautiful nature. During the week we had workshops in schools of Marquette, nearby Negaunee and more far away in Munising. We also got to visit and have a few workshops in the Northern Michigan University that was the local partner. The kids were again excited and made an inspiring audience. Even the youngest ones from preschool had such a focus to the music we were very impressed! It is not always the easiest task for even adults to be expected to listen to a whole concert of songs in a foreign language. In all of the schools we visited we noticed a lot of Finnish origin family names on the gym walls’ leader boards. This probably isn't due to the great athletic nature of Finnish people but from the fact that there were so many Finnish immigrants in the area a hundred years ago. The final concert in the university’s recital hall was so packed we had people sitting on the stage – and still not everyone had a seat. We couldn’t have a better last concert for the tour! The FolkeFest tour was such a great opportunity for us. We learned so much from the kids, and being able to stay in one place for a week is a privilege a musician rarely gets on a tour. Hearing the kids greet us with an excited “Moi!” (Hi! in Finnish) and each one wanting to say goodbyes with “Moimoi!” was surprisingly heartwarming and could brighten up each morning, no matter how early we had to get up. We learned a great deal about interacting with the audience and were quite surprised about some questions we were asked in almost every workshop. We were prepared for hearing questions like “how old are you?” and “what’s your favourite food in USA?” but suddenly the question “how many languages do you speak?” seemed the most popular one. We usually take our foreign language skills for granted, learning English at school from the 3rd grade to high school and Swedish since the 7th grade plus some other languages on top of that. Maybe we should appreciate it more – doing this kind of tours and communicating straight with kids wouldn’t be possible without our school education and language studies. Seeing how the school bands and sports teams bring the school together made us a little jealous since we don’t have those in Finland. The team spirit many American schools have and the general sense of pride for their communities would be something Finland could learn from! Many adults wanted to know what the kids thought about our instruments. Surprisingly it turned out that the kids didn’t pay much extra attention to the instrument, other than wondering how to spell the name. My own theory is that kids pay attention to the music in general and they did make many comments on it. For them many instruments are weird and new and they could appreciate the music as a whole, which is exactly what we are aiming at! Our belief has always been that music is a common language. This tour just made that belief stronger. • • • • • 69 k ntele
I t's no news that the kantele has its fans in Japan, but every once in a while unexpected news are carried to Finland about our national instrument living its own life in this far-away country. One of these news struck us with exceptional originality and proportion: thousands of Japanese anime fans are excited about the kantele because of a peculiar movie called Girls und Panzer. We contacted Hiroko Ara, the musician behind the kantele playing heard on the movie, to ask her what GuP is all about. "Girls und Panzer, or GuP, was originally a twelve part TV animation series broadcasted in the night time between 2012-2013. A movie based on this series was released in November 2015. It was directed by Tsutomu Mizushima, written by Reiko Yoshida, and its music was composed by Shiro Hamaguchi. In the world of GuP the Sensha-d? (Tank tao), a form of martial arts that uses tanks as weapons, is one of the most important ways for a girl to develop her self-esteem and grow to be a well-reputed young woman. It resembles the Japanese tao of tea ceremonies called Sado or the flower arrangement tao called Kado. The girls fight each other with tanks as high school teams – it's a team sport which doesn't have much to do with war. The tanks are covered with special carbon, so the girls have never been injured in the matches. All of the girls in GuP are vividly characterized, and also all the high schools are comically made to resemble countries and nationalities. For example St. Gloriana high school has a British taste: they always enjoy tea, even during matches. Anzio high school students cook a huge amount of pasta after every match." Is there a high school which is based on Finland then? "Yes. Mika, Aki and Mikko (all are women’s names or nicknames in Japan) from Keizoku high school are new characters that were introduced in the movie. Mika, the cool captain of the team always plays the kantele, even during the match. It is said that Mika’s character is based on Snufkin, she wears a hat and always speaks philosophically. Aki is said to resemble Moomin, and Mikko is a bit like Little My. Mika and her team mates are very important characters in the movie." How popular is the anime in japan? "Well, I doubt it is widely popular but it made a big hit because of quite a few super enthusiastic fans. They announced on August 2017 that 90 weeks after the movie's release the total theater income was over 2 500 000 000 yen with totally 1 454 048 viewers. The fuss around the movie is quite crazy, and I GIRLS und PANTZER Left: Kantele player Hiroko Ara with Boko, an optimistic beaten up teddy bear character from GuP. TEXT JIMMY TRÄSKELIN 71 k ntele
know that not a small amount of viewers are very eager to see it multiple times." Are there more fans of Finland and kantele in Japan now because of GuP? "Yes, I think so. Some of the anime fans bought kanteles for themselves and started playing. At least Mika has made the kantele very well known among anime fans!" You play the kantele in the movie. How did you get involved with Girls und Panzer, and how was it to be involved in such a big production? "When the director was planning to create a character who plays the kantele, the anime company sent me the offer to play the kantele parts in the movie. I think they must have found me on the web and listened to my music. I played Säkkijärven polkka on an 11 stringed kantele. The particular tune was selected by the director, and I also played some short jingles like chord arpeggios. The kantele parts aren't so many in the movie, but they are on very impressive scenes. It was my first experience as musician in a movie. The music is strictly connected to the animation, so the predestined length and tempo had to be followed precisely and I had to play the parts with click. They also took video and photographs to animate Mika according to my playing – and they actually came up with quite correct fingerings!" Hiroko Ara and Boko the teddy bear with the conductor and singers of the orchestra after the GuP concert. 72 k ntele
How's the future looking for GuP? "There are many interesting phenomenons that are still very much alive around GuP. For example Oarai town, which is the main setting and location of the main characters' high school in the anime, has received many visitors after the movie. First the fans just came to see some of the places that appeared in the anime, but now they visit Oarai again and again because they like the town and its people's hospitality. There are also many fantastic products and events related to GuP – even more than most other animes. They've arranged a cinematic concert in a big music hall twice this year with Tokyo Philharmonic Orchestra performing while the movie plays on the screen. I also played the kantele parts in the concerts. It was very exciting to play with a professional orchestra, although it was quite demanding to play in time with the movie! There will be three more concerts next year, and a bluray release of this year's performances will be released soon in December. They're also making a series of six short movies called The Final Series to conclude the story of the anime. The first part will be released already in December, and the rest will be ready in the next couple of years. Mika also plays the kantele in The Last Series and I have already recorded kantele parts for the new chapters!" One other phenomenon that has emerged after GuP concerns The Armour Museum in Hattula, Finland, where the crew has been surprised to see multitudes of Japanese tourists arriving to view a particular tank, the only surviving BT-42. Turns out this historically somewhat ill-reputed tank did much better as the vehicle of Mika and her friends, and now fans of GuP are keen to see it, photograph it – and perhaps play a little Säkkijärven polkka on the kantele for it! The Japanese anime culture is a powerful one, and it sure can make surprising things happen all around the world. • • • • • Mika and Aki in a screenshot from Girls und Panzer. Source: gup.wikia.com 73 k ntele
Fire in the North Sky Epic Tales from Finland (Saatuja Sanoja) Fire in the North Sky -levyllä soittaa yhtye, johon kuuluvat Anna-Kaisa Liedes, Kristiina Ilmonen, Timo Väänänen ja Nick Hennessey. Levy rakentuu runolaulajien laulamien Kalevalan tarinoiden ympärille, ja Anna-Kaisa Liedeksen laulua ja Nick Hennesseyn kerrontaa täydentävät mahtavasti Timo Väänäsen kantele ja pyngyr sekä Kristiina Ilmosen huilut ja perkussiot. Käsittääkseni Saatuja sanoja on ohjelmakokonaisuus, jota on esitetty aiemmin ainakin Englannissa, ja nyt se on levytetty. Kalevalan tarinat on käännetty englanniksi, mutta tarinaa kuljetetaan välillä myös suomeksi. Levyllä hyödynnetään tarinankerrontaperinnettä: Nick Hennessey näyttelee ja lausuu tekstejä elävästi, hän osaa kuljettaa tarinaa ja kertoa sitä mukaansatempaavasti. Anna-Kaisa Liedes laulaa suomeksi kalevalaisessa runomitassa. Levyn kaikilla muusikoilla on soolo-osuuksia, jotka tuovat heitä vuorotellen enemmän esille. Anna-Kaisa ja Nick puolestaan vaihtelevat kerrontavastuuta, ja välillä ihmisääni on mukana myös efektinä. Levyn soitinvalikoimassa on hienoja, mielikuvituksellisia ratkaisuja. Musiikissa kuullaan esimerkiksi linnulta kuulostavia huiluja ja erilaisia ihmisen äänenkäyttötapoja, kuten kurkkulaulua. Kristiina Ilmosen perkussiot tuovat hyvää tunnelmaa ja tukevat draaman kaarta. Hänen soitinvalikoimassaan on useita soittimia, ja myös pitkähuilu tekee vaikutuksen. Huilut ja perkussiot luovat Tulen synty -kappaleessa hienon nostatuksen, jota laulu ja kantele pohjustavat jännitettä luoden. Levyllä on pidempiä tarinoita, joita rytmittävät lyhyemmät instrumentaalikappaleet. Välillä yllytään hurjaan loitsintaan, kuten Tulen synty ja Sampo -kappaleissa. Kokonaisuus alkaa maailman synnyllä. Koskettavassa Aino-kappaleessa kulkevat hienosti osittain päällekkäin suomi ja englanti, ja siinä on hieno puhallinten ja laulun duetto sekä vavahduttava laulusoolo. Kantele on esillä erityisesti instrumentaalikappaleissa. Timo Väänäsen kantele on monipuolisesti ja mielikuvituksellisesti mukana kautta linjan ja tuo kokonaisuuteen upean lisän. Hänen käyttämiään soittimia ovat Kirjokansi-pienkantele ja pyngyr, kanteleen sukuinen soitin Siperiasta, jossa on viisi kieltä. Pyngyr soi muhkeasti ja matalalta – sen kaikki viisi kieltä ovat bassokieliä. Sillä on mahdollista saada rempseää ja voimakasta ääntä plektralla soitettuna, ja esimerkiksi Otso-kappaleessa sen soitosta tulee mieleen juoksu. Myös kappaleessa Kultaneito on kanteleen, kerronnan ja laulun ihanaa tarinankuljetusta ja improvisaatiota. Olisipa hienoa nähdä tämä esitys livenä! Se toimii kuitenkin hyvin myös kuunneltuna kokonaisuutena, joka tempaisee mukaansa ja saa huomaamaan, miten kiehtovia Kalevalan tarinat ovat. Runomittaa ei tietenkään pysty kääntämään muille kielille, mutta tarinat pystyy, ja ne ovat LEVYARVIOita 74 k ntele
vahvoja sellaisenaankin. Idea on tyylillä toteutettu, ja sitä ovat toteuttamassa hienot muusikot. Kiinnostaisi tietää, ovatko he tehneet tätä pelkästään improvisoimalla ja kokeilemalla. Kappaletiedoissa ei ole eritelty, kenen sävellyksiä kappaleet ovat ja kuinka paljon on improvisaatiota mukana. Kappaleet kuulostavat kuitenkin voimakkaasti improvisoiduilta, hetkessä syntyneiltä teoksilta. Tekstit ovat esimerkiksi runolaulaja Arhippa Perttuselta ja Anni Tenisovalta tallennettuja, ja runolaulajia on kiitetty kansiteksteissä. On hienoa, että levyllä tartutaan näin perinteisiin tarinoihin ja teksteihin, ja saadaan ne kuulostamaan raikkailta ja kiinnostavilta. Hyvä trio: Loistava Loistava-levy on täynnä hurmaavaa ja hassua meininkiä. Tämä kuuluu tietysti musiikissa, mutta näkyy myös kansilehdessä ja visuaalisessa ilmeessä. Jo levyn nimi hurmaa ja kutsuu kuulijaa kolmen neidon matkaan, joiden kuvitteelliset syntytarinat on kerrottu kansilehtien teksteissä. Kappaleissa on hauskoja ja oivaltavia sanoituksia. Levyllä kerrotaan tarinoita esimerkiksi prinsessasta, joka onkin kauhea luonteeltaan, kuullaan Vanhanpiian rakkauslaulu ja esitellään ihana ajatus: Kantarelli sekä koivu eli pienin yhteinen jaettava -niminen kappale. Ulla-Sisko Jauhiaisen konserttikantele on olennainen osa kokonaisuutta: se luo harmoniaa ja säestää laulua samalla kannatellen useaa kappaletta, eikä sen rooliksi jää pelkästään tuottaa efektejä. Niitäkin kuitenkin kuullaan, ja esimerkiksi vipuvääntöjä on käytetty luovasti. On ilahduttavaa kuunnella levyä, jossa kantele oikeasti kuuluu. Trion instrumentaatio antaa sille tilaa, ja miksaus on onnistunut. Hyvä trio johdattaa omaan maailmaansa, jossa vuoroin itketään ja nauretaan, eletään kunnolla. Kappaleista välittyy niin surua kuin pirskahtelevaa iloa. Kappalevalikoimassa on omien sävellyksien lisäksi myös hyviä traditionaalisia sävelmiä, joista on tehty omia sovituksia. Kanteleen ja Elina Lappalaisen soittaman mahtavan kontrabasson lisäksi soitinvalikoimasta löytyy monien muiden soittimien lisäksi jouhikko, jota on käytetty kiinnostavasti. Soittimet ja yhtyeen jäsenet ovat tasapuolisesti esillä levyllä niin säveltäjinä kuin solisteina. Levyltä löytyy myös kappale, jossa kontrabassolla on solistinen rooli. Erikoisuutena yhdessä kappaleessa on lehmä mukana ammumassa, levyä varten äänitettynä. Amanda Kauranteen laulu on ihailtavan helpon ja kauniin kuuloista koko levyllä. Hänen lisäkseen muutkin laulavat, ja tämä on olennainen osa instrumentaatiota. Levyn kappaleita olisi hauska kuulla livenä, nyt voi vain kuvitella yhtyeen arvatenkin hervottomat spiikit. Hyvä trio on hyvällä tavalla hullu ja se on mahtavaa! KIRJOITTANUT SANNI VIRTA 75 k ntele
LuoMuKanteleet: Piste LuoMuKanteleiden neljäs levy on nimeltään Piste. Yhtye täytti tänä vuonna 20 vuotta. Pitkää uraa juhlistavalla levyllä kuullaan pienempiä kokoonpanoja ja koko yhtyeen soittoa. Maarit Aarvalan ohjaamassa yhtyeessä soitetaan erikokoisia kanteleita 5-kielisestä isoon kanteleeseen. Kanteleiden lisäksi kuullaan laulua, ja vierailevana muusikkona on kitaran ja mandoliinin soittaja Esko Sara. Ohjelmistossa on yhtyeen sovittamaa kansanmusiikkia sekä soittajien omia sävellyksiä. Levyllä kuullaan uutta sävellettyä kansanmusiikkia sekä perinteisiä sävelmiä. LuoMuKanteleilla kattavasta ohjelmistosta levylle on taltioitunut peräti 24 kappaleen otos ja kokonaisuudesta saa hyvän käsityksen yhtyeen musiikista. Erityisesti ilahduin soittajien omien sävellysten määrästä levyllä. On hienoa, että nuoria muusikoita kannustetaan oman musiikin tekemiseen. Kappaleissa oli mielenkiintoista harmoniaa ja kansanmusiikille tyylinmukaisia melodioita. Myös kappaleiden mielikuvitukselliset nimet herättivät kiinnostuksen, esimerkiksi Sammuta valot, Poska polska ja Piste. Omissa sävellyksissä oli kansanmusiikin lisäksi vaikutteita popmusiikista. Levyn viimeisenä kappaleena on yhtyeestä ammattiuralle lähteneen Laura Ikosen soolona soittama sävellys Juna. Kappale tuo kiinnostavasti esiin 11+4 -kielisen kanteleen soolosoiton mahdollisuudet. LuoMuKanteleiden soitosta välittyy yhtyeen jäsenten merkitys toisilleen sekä soiton ilo. Suuren kanteleyhtyeen soitossa on voimaa! Juurakko: Oi Maalina Juurakon musiikista välittyy välitön soittamisen riemu ja ilo, taito ja konstailematon meininki. Yhtyeen musiikki on svengaavaa, myös tanssittavaa. Teksteissä on hauskoja, sykähdyttäviä ja jopa rajuja tarinoita, kuten vaikuttavassa nimikappaleessa Oi Maalina, jonka teksti kertoo viimeisestä leprasaaren asukkaasta. Sanoituksissa on teemoja kansantarinoista ja perinteestä innoituksensa saaneita omia tekstejä sekä joitakin kansanperinteeksi merkittyjä tekstejä. Uolevi kuolevi on rikospaikkatunnelmainen kappale, joka on hieno yhdistelmä Juurakon omasta kappaleesta sekä perinteisestä Tiila Ilkan laulamasta Tuuittele tuuli –laulusta. Lauluneuvoja kanttori Kukkaselta taas on hauska kooste yhä paikkansa pitävistä lauluneuvoista, joita on antanut Ikaalisten seurakunnan kanttori vuonna 1853. Yksi teksti on stadin slangilla kirjoitettu merikapteenin elämäkerta, ja toinen taas kertoo ennuskauppias V. Käestä. Laulujen tarinat tuovat oman leimansa yhtyeen musiikkiin ja ovat osa yhtyeen omaa, tunnistettavaa tyyliä. LEVYARVIOita 76 k ntele
Juurakossa on monta vahvaa laulajaa, jotka soittavat lukuisia eri soittimia. Kansansoittimia on käytetty eri tavoilla. Esimerkiksi kappaleessa Pala sielua saadaan paholaiselta soittotaitoa soitin kerrallaan ja lopulta ”kantele saundaa bassolta”. Yhtyeessä laulavat ja soittavat Laura Kaartinen, Eija Kankaanranta, Kaisa Saarikorpi, Minsku Tammela ja Anna Wiksten. Monta laulajaa mahdollistaa sen, että laulujen soolo-osuuksia ja stemmoja voidaan vaihdella kiinnostavasti. Kuulin Juurakkoa Puistokarkeloissa livenä, ja oli kiinnostavaa nähdä miten mielikuvituksellisia soittimia he ovat keksineet käyttää. Esimerkiksi Anna Wikstenin soittimina ovat pata, plankku ( Rauno Niemisen rakentama soitin, jossa on kaksi kieltä) sekä jouhikkokotelo, joka toimii suhistimena. Lyömäsoitinvastuuta on jaettu kappaleesta riippuen yhtyeen eri jäsenille. Kaisa Saarikorpi soittaa sikarilaatikkokitaraa, bassoa ja jopa muumimukia. Myös munniharppu ja jouhikko kuuluvat soitinvalikoimaan Minsku Tammelan soittamina. Teksteissä on myös kiinnostavia Minskun papan kertomia tarinoita, kuten Korte-Heikin lupaus ja osittain papan elämäntarinasta inspiraationsa saanut Kell’ onni on. Juurakon versiossa sanonta kuuluu: Kell’ onni on, sen näyttäköön. Laura Kaartisen soittama harmooni luo Eija Kankaanrannan soittaman konserttikanteleen kanssa usein kappaleiden harmoniapohjan, jonka päälle laulustemmat ja muu musiikillinen kudos rakentuu. Mukana on välillä myös kanteleen lisäksi sikarilaatikkobasso. Eija Kankaanranta soittaa konserttikanteletta ja Tanssi tanssi -kappaleen kanteleriffin erottuvasta soundista päätellen myös tikkukanteletta tässä kappaleessa. Kanteleen osuudet kappaleissa ovat yleensä riffejä, sointuja tai bassokuvioita. Monesti nämä kanteleosuudet ovat olennainen osa sovitusta, ja joissakin kappaleissa kaikki bassotaajuudet tulevat kanteleesta. Konserttikanteleen basso kuulostaa hyvin juurevalta ja muhkealta ja tekee vaikutuksen esimerkiksi Neiti se istuu kammiossa –bluesissa sekä Pala sielua –kappaleessa, jossa kantele todellakin kuulostaa bassolta laulun sanojen mukaisesti. Kantele kuuluu hyvin ja sillä on hieno huiluäänisoolo levyn nimibiisissä. Kankaanranta käyttää soitossaan lisäksi erilaisia soittoteknisiä efektejä kuten jousta bassokielillä, dempattua soittoa ja vipuglissandoja todella taidokkaasti. Eija Kankaanranta on hieno ja monipuolinen kantelemuusikko, joka soittaa erityisesti nykymusiikkia kanteleella. Hän soittaa esimerkiksi Kaija Saariahon oopperassa Only the Sound Remains keskeisen ja kiinnostavan kanteleosuuden. Juurakossa taas Eija Kankaanrannalla on rempseä ja juureva tapa soittaa kanteletta, hänellä on uskottava ote soittaa bluesia ja kansanmusiikkia yhdistävää tyyliä. On hienoa ja arvostettavaa, että on olemassa ennakkoluulottomasti genrerajoja ylittäviä kantelemuusikoita. Kannattaa ehdottomasti tutustua Juurakon hienoon levyyn ja mennä keikoille kuuntelemaan yhtyeen svengaavaa musiikkia! Tiera: Aarni Trilogia Tiera on Markus Riihimäen sävellyksien ympärille rakentunut yhtye. Heidän ensimmäinen levynsä on nimeltään Aarni Trilogia, ja tämän trilogian lisäksi levyllä on myös yksi cover-kappale Tears 77 k ntele
Ensiferum-yhtyeeltä. Yhtyeen jäsenet ovat Juha Tretjakov, laulu, Lauri Tikkanen, piano, Markus Riihimäki, 15-kielinen sähkökantele ja Veera Luomi, konserttikantele. Musiikissa on vahvasti elokuvamainen tunnelma, joka tuo mieleen fantasiamaailman kuvaston. Kappaleet ja tarinat ovat eeppisiä, ja inspiraatiota niihin on haettu Kalevalan maailmasta sekä Lapista. Piano soittaa useassa kappaleessa keskeisiä teemoja, mutta trilogian ensimmäistä osaa, Koskea, lukuunottamatta myös laululla on tärkeä rooli. Pianoteemat ovat hyvin visuaalisia. Huilu tuo mielenkiintoisen lisän ja esimerkiksi trilogian toisessa osassa Elämän tarinassa sillä on kiinnostava teema. Myös esimerkiksi jousia, kellopeliä ja kanteleita on käytetty, ja 15-kielinen kantele sekä konserttikantele tuovat viehättävän lisän kokonaisuuteen. Kanteleet kuuluvat helähdyksinä soidessaan pianon tai laulun kanssa samaan aikaan. Parhaiten erotin kanteleen Hiljaisuuden laulu –osan puheosuudessa ja kappaleen alun teemassa. Myös Elämän tarinassa se soi kauniisti laulun parina. Hienoa, että kantele on otettu mukaan, se sopii tähän saagaan hienosti niin musiikillisesti kuin temaattisesti. Levyllä on useampi laulaja, joille on jaettu sooloosuuksia. Viimeisessä osassa Hiljaisuuden laulu trilogian loppu kasvaa juhlalliseen tunnelmaan ja stemmalauluista syntyy kuoromainen äänivalli. Myös joikua on käytetty, mikä tuo yllättävän ja hienon lisän. Puheosissa ja joiussa kielenä on saame, mutta muuten trilogian laulut ovat suomeksi. Cover-kappale Tears sopii trilogian tunnelmaan, joka on mystinen ja myyttinen. Maija Kauhanen: Raivopyörä Maija Kauhanen on kansanmusiikin eturivin artisti, jolla on oma ainutlaatuinen musiikin tekemisen tyyli, jota voi viedä maailmalle suurella ylpeydellä. Hänen pääsoittimensa on Saarijärven kantele, joka on lähtökohtaisesti diatoninen. Kauhasen ensimmäisellä soololevyllä kuullaan virtuoottista kanteleensoittoa, jossa on käytetty eri tekniikoita. Viidellä bassokielellä saa tehtyä uskomattoman sävykkäitä ja hienoja musiikillisia asioita. Kappaleissa saattaa olla samalla neljä tai viisikin tahtilajia päällekkäin, sillä kanteleen soiton lisäksi Maija Kauhanen laulaa ja soittaa perkussioita jaloilla ja käsillä. Myös kanteleen soitossa hänellä on eri tahtilajit kummankin käden soitto-osuuksissa. Kauhasen laulussa on vaikutteita eri perinnetyyleistä, kuten vienankarjalaisesta joiusta. Raivopyörä on minulla varmasti vuoden eniten kuunneltuja levyjä. Joka kuuntelukerralla huomaa jotain uutta. Monessa kappaleessa minut valtaa ihana ja onnellinen olo, esimerkiksi Sinisilmä-biisissä mieleni nousee korkeuksiin. Mielestäni tämä on yksi parhaista kantelelevyistä ikinä. Kaikki on kohdallaan, ja levyn ääreen haluaa palata aina uudestaan. Osa kappaleista on kesäillan kevyitä, kuten Sinisilmä ja Tarinaisi. Pinnalla-kappale sopii ilosta tanssimiseen ja osa kappaleista liikuttumiseen sydänjuuria myöten. Teksteissä on myös pelottavia ja kauheita aiheita, jotka karmivat selkäpiissä, tuntuvat vahvasti ja koskettavat. Esimerkiksi Alttarille, Intian lapsimorsiamista innoituksensa saanut kappale sykähdyttää ja vavahduttaa tunnelmallaan. Voimakas väliosa, jossa on käytetty jousta ja lyödään kanteletta, kertoo tapahtumista ja tunnelmista enemmän kuin tuhat sanaa. Musiikki yltyy välillä jopa hurjaksi. Mikrointervallit kanteleessa tehostavat LEVYARVIOita 78 k ntele
tunnelmaa, joka kertoo että jokin ei mene oikein tarinassa. Lopussa kuuluvat ikään kuin kirkonkellot pahaenteisesti, ja seuraavana kappaleena kuullaan sopivasti nimiraita Raivopyörä, jossa avioliitto on kaikkea muuta kuin onnellinen. Näissä kappaleissa liikutaan syvissä vesissä. Tuntuu, että Kauhasen musiikissa laulu ja kantele pääsevät irti ja etenevät sfääreihin, jossa tekniikka ja tunne kohtaavat uskomattoman hienolla tavalla. Tämä kehittely tapahtuu kaikkien kappaleiden kohdalla. Kaikki levyn biisit ovat pitkään kehitteleviä; intensiteetti säilyy koko ajan, ja yhtäkkiä ollaan uudessa tunnelmassa tai osassa kuin aiemmin. Instrumenteilla luodaan suuria äänivalleja, dynamiikan kaikki ääripäät ovat läsnä. Perkussioista Kauhanen käyttää bassorumpua, erilaisia peltejä ja kelloja. Laululla on tärkeä osa, mutta eri instrumentit muodostavat kokonaisuuden, josta ei voi irrottaa mitään. Pinnalla ja Tarinaisi -kappaleissa on vokaliisia eli sanatonta laulua. Yhdessä muusikossa on valtavasti voimaa, ja kuulokuva on kuin kokonaisen bändin. Teksteissä kerrotaan usein naisen elämästä ja miehistä, jotka eivät aina kohtele hyvin. Tuutulaulu-kappaleessa taas tuuditetaan vanhan kansan tyyliin lasta Tuonelaan. Kappaleessa on ihanat kellot ja lohdullinen lauluosuus lopussa. Tekstit ovat Maija Kauhasen omia tai kansanperinnettä. Perinteiset tekstit kertovat kuitenkin yhtälailla nykyajan ilmiöistä. Maija Kauhanen on erittäin varma rytminkäsittelijä ja hänellä on vahva harmonian ja melodian taju. Yötaivas on levyn ainoa täysin instrumentaalikappale, joka ammentaa erityisesti vanhasta perinteestä ja estetiikasta. Siinä on Teppo Revon soittamasta paimensävelmästä teema, ja loppu on Kauhasen omaa käsialaa. Kaikki levyn kappaleet olivat Maija Kauhasen maisterikonsertissa. Kanteleen soundi on luonnollinen, kaikki sävyt tulevat esiin. Kiitokset ja krediitit äänityksestä kuuluvat Joonas Saikkoselle. Tuottajana on ollut Colin Bass. Maija Kauhanen on kaikki saavutuksensa ansainnut tällä levyllä. Sanni Virta kirjoittanut Sarah Palu Sanni Virta on kanteleensoittaja, laulaja ja lauluntekijä, jonka lokakuussa 2017 julkaisema debyyttialbumi kantaa hänen omaa nimeään. Sävellykset ovat Virran käsialaa, yhtä perinteistä suomalaista melodiaa lukuun ottamatta. Lauluissa on käytetty omien tekstien lisäksi Anna Leinon, Elina Karjalaisen ja Aila Meriluodon lyriikoita sekä suomalaista kansanrunoutta. Parissa kappaleessa Sannin ääni ja kantele saavat luontevasti rinnalleen Siiri Virran harmonikan ja laulun. Sannin rytmikäs, soljuva kanteleensoitto ja kuulas, kirkas lauluääni pitävät läpi levyn herkässä otteessaan ja kuljettavat kuulijaa tunnelmasta toiseen. Välillä ollaan kepeän iloisissa, kauniissa maisemissa ja välillä kastaudutaan tummempiin vesiin, suruun ja haikeuteen. Kauniit sanoitukset koskettavat ja pysäyttävät: ”Minä olen täällä, onni on muualla. Onni on täällä, minä olen muualla.” Kappaleet liikkuvat kansanmusiikin ja popmusiikin välimaastossa. Suomalainen kansanperinne, runot ja sävelmät, saavat Sannin käsissä omaleimaisen ja raikkaan muodon. Esimerkiksi perinteisestä sävelmästä ja tekstistä Minä seisoin korkealla vuorella tehdyssä uudessa sovituksessa Sannin tarinankerronta ja vääjäämättömästi virtaava, hypnoottinen kantele luovat taianomaisen tunnelman. • • • • • 79 k ntele
Kanteleenrakennuskirja. Perinteisen perhon jokilaaksolaisen kanteleen rakentaminen Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja KIJ99 Kansanmusiikki instituutti on julkaissut järjestyksessä toisen laatikkokanteleen rakennusoppaansa. Kansanmusiikki-institutti palkkasi Jussi Ala-Kuhan tutkimaan kanteleenrakennusperinnettä vuonna 1977. Tämä johti Kaustisen Kanteleverstaan syntyyn. Vuonna 1981 Ala-Kuha kirjoitti kanteleenrakennusoppaan, jossa opetetaan rakentamaan 36-kielinen Paul Salmisen suunnittelema diatoninen kantele. Toiminnan ansiosta kanteleenrakennusharrastus elpyi koko Suomessa ja alalle saatiin myös uusia ammattimaisia rakentajia. Salmisen kädenjälki näkyy suomalaisessa kanteleenrakennuksessa vuodesta 1920 lähtien, jolloin hän saapui Suomeen. Nyt ilmestynyt uusi laatikkokanteleen rakennusopas esittelee Paul Salmisen kotikantele numero seitsemän rakentamisen. Salminen ja Fazer-musiikki lanseerasivat Kotikantele-brändin 1940-luvun lopulla. Kotikanteleita olivat ns. tavalliset diatoniset kanteleet, joissa ei ollut sävelvaihtajamekanismia. Salminen on päivännyt kotikanteleensa piirustuksen vuodelle 1945. Musiikki-Fazerin mainoksessa kuvataan seitsemän kohtaa, jotka ovat parannuksia perinteisiin laatikkokanteleisiin. Paul Salminen teetätti omilla piirustuksillaan kanteleita lähes kaikilla ammattirakentajilla, kuten myös Leander Laasasella. Salmisen kanteleista voi lukea enemmän Kantele-lehden vuosien 2010 ja 2011 numeroista. Jussi Laasanen on veteliläinen kolmannen polven kanteleenrakentaja, jonka suvussa kanteleen rakentaminen ja soittaminen on kulkenut perintönä. Laasanen vastaa kirjan rakennusohjeista ja Marko Aho vastaa johdannosta ja on toimitanut Laasasen rakennustekstin kirjaksi. Musiikin tohtori Aho valmistui keväällä harmonikanrakentaja-artesaaniksi Ikaalisista ja Laasanen on opiskellut viulunrakennusta Leksandissa. Kirja alkaa luvulla 2000-vuotta kanteletta, jonka jälkeen siirrytään rakennusohjeisiin. Aluksi kuvataan rakentamisessa tarvittavat materiaalit, osat, työkalut ja työtila. Tämän jälkeen rakennetaan kantele kehästä lähtien aina valmiiksi, soitettavaksi kanteleeksi asti. Kirjan rakennusohjeet ovat pääasiassa selkeitä. Valokuvat ja piirroskuvat tukevat tekstiä mainiosti. Kirjan liitteenä on kanteleen rakennuspiirustus mittakaavassa 1:1. Jussi Laasanen on muokannut Salmisen kantelemallia mieleisekseen muun muassa koristelujen avulla. Tämän kantelemallin rakentamisella on Laasasen suvussa jo yli 70 vuoden perinne, mutta se ei tee vielä kanteleesta Perhonjokilaakson perinnekannelta. KIRJA-ARVIO KIRJOITTANUT RAUNO NIEMINEN 80 k ntele
Kun Kansanmusiikki-instituutti on nyt julkaissut kaksi Salmisen kanteleen rakennusopasta, olisi suotavaa, että vielä julkaistaisiin myös Perhonjokilaakson perinnekanteleen rakennusopas. Kirjassa on paljon mielipiteitä lakoista, viritystapeista, puusta, liimoista ja monista asioista, jotka ovat tekijöiden mielipiteitä, ja niitä on sellaisina kunnioitettava. Tekstiin on jäänyt kuitenkin useita asiavirheitä esimerkiksi puun sahaussuunnista – tai jos ei virheitä, niin asiat on nimetty eri tavalla kuin on ollut yleinen käytäntö puuja soitinrakennusalalla. Jos uusia termejä otetaan käyttöön, ne pitäisi avata lukijoille. Suuri puute kirjassa on kanteleen kielitys. Kielistä on annettu vain niiden pituudet, mutta ei paksuuksia ja viritystasoa. Kieliväli on liitepiirustuksessa Salmisen tapaan 10mm, mutta tekstissä annetaan mitta 10–12mm. Kahden millin ero tekee 35 kielisessä kanteleessa 75mm ja vaatisi jo rakentamaan suuremman kanteleen. Myös kielien vetojen vaihtelu on selvitetty puutteellisesti. Jos tiedetään kielen pituus, materiaali ja viritystaso, voidaan laskea kielen halkaisijat ja samalla niiden veto monilla netistä löytyvillä kielilaskureilla. Tuntuu siltä, että tekijöillä on ollut kiire saada kirja julkaistuksi ”Festivaleille”. Olisi kannattanut kuitenkin luetuttaa kirja vielä muutamalla kollegalla tai kanteleen tutkijalla ennen julkaisua.Tällaisenaan kirja soveltuu ammattilaisille, jotka osaavat täydentää puutteellisia tietoja omalla ammattitaidollaan. Ensikertalainen on varmaan kirjan äärellä ihmeissään. Positiivista on se, että soitinrakennusoppaita julkaistaan. Sitä ei tapahdu liian usein. Harmillista on, että muuten mainio rakennusopas olisi ollut pienellä asioiden tarkistamisella erinomainen. • • • • • lyhyesti SAAMMEKO ESITELLÄ: RÄPYLÄ-NIIRANEN O letko tavannut Räpylä-Niirasta? Suomalaisen kansanperinteen tuntema hahmo osasi tarinoiden mukaan elää yhtä luontevasti maan pinnalla kuin veden allakin, sillä tälle oli jostain syystä kehittynyt käsiin ja jalkoihin räpylät. Uudempaa tietoa on, että Räpylä-Niiranen ilmeisesti löysi jollakin vedenalaisista tutkimusmatkoistaan itse Väinämöisen hauenluusta rakentaman kanteleen ja opetteli soittamaan sitä. Tältä ainakin vaikuttaa, kun myyttinen hahmo polskii esiin Kansanmusiikkiinstituutin kesällä julkistamassa, Jimmy Träskelinin kehittämässä Pelimanni 8bit -mobiilipelissä. Androidja iOS-laitteille sekä mac-tietokoneille ilmaiseksi ladattavissa oleva peli esittelee nuoren viulupelimanni Friitin, joka lähtee matkalle halki sadan vuoden takaisen Suomen. Retrohenkisen tasohyppelyn tiimellyksessä Friiti kohtaa myyttisiä ja historiallisia pelimanneja, jotka tämä pyrkii soittamaan suohon päästäkseen lähemmäksi uljasta tavoitettaan, mestaripelimannin arvonimeä. Pelimanni 8bit yhdistää oivaltavalla ja hauskalla tavalla Mario Bros -tyyppisen kimurantin tasohyppelypelin ajatuksen pelimannimusiikin oppimisen tematiikkaan. Lataa peli App Storesta tai Google Play -kaupasta ja kokeile onko sinusta mestariksi! 81 k ntele
Jussi Huovinen 2.4.1924 – 12.5.2017 Jussi Huovinen ja kantele. Kuva: Janne Seppänen Muistoissamme 82 k ntele
Koleana kevätpäivänä tuli Suomussalmelta viesti, että runolaulaja Johannes (Jussi) Huovinen oli lähtenyt tuonilmaisiin. Lähtö ei ollut yllätys, sillä Jussi oli viime aikoina sairastellut. Hän ehti vielä kuitenkin viettää muutaman päivän toukokuussakin Hietajärvellä, omien perheenjäsentensä kanssa. Jussi Huovinen syntyi vienalaiseen, Iivana ja Oksenie Huovisen perheeseen Hietajärvellä, kolmantena lapsena keväällä 1924. Jo lapsena hän osoitti kiinnostusta musiikkiin. Jussi kertoi rakentaneensa ensimmäisen kanteleen isosiskonsa sukkanauhoista irrottamistaan kumisista ”kielistä” tupakka-askin kanteen. Ensimmäisen viulunsa hän tilasi postimyynnistä jo ennen sotia. Viulu oli myöhemminkin Jussin toinen pääsoitin, itse rakennettujen kanteleiden ohella. Sodan aikana Jussi Huovinen palveli vartijana Oulun Hietasaaressa sijainneella vankileirillä, ja siellä hän kertoi soittaneensa ensimmäisen kerran julkisesti, vanginvartijan häissä. Instrumenttina oli ollut saksofoni. Sodan jälkeen Jussi palasi Hietajärvelle ja osallistui kylän rakentamiseen kirvesmiehenä, tapasi naapurikylästä kotoisin olevan Ennin ja perusti hänen kanssaan perheen. Runolaulu, ja monet muutkin vienankarjalaisen elämäntavan piirteet ovat säilyneet Jussille kotipiirissä, vanhempien ja lähisukulaisten perinteenä nykypäiviin saakka. Jussi on ollut aktiivisesti kiinnostunut perinteiden ylläpitämisestä ja jo 1950-luvulta lähtien pannut muistiin lauluja, sanalaskuja ja muutakin sanallista perinnettä. Hän osasi eeppistä lauluperinnettä, häälauluja, pilkkaja hävyttömiä lauluja, ajanvietelauluja ja loitsuja. Aivan niin kuin monella muullakin laulajalla, Jussin mieleen palautui vielä viime vuosien aikana uusia runolauluja tai runolaulun säkeitä, kun tilanne antoi jonkin kimmokkeen. Esimerkiksi Lemminkäisen virsi oli sellainen, jota Jussi yllätyksekseni lauloi pitkän jakson vielä vuonna 2016 julkisessa tilaisuudessa. Olin aikaisemmin kuullut hänen laulavan siitä vain pienet aloitussäkeet. Jussi Huovinen oli paitsi runolaulaja, myös monipuolinen kansanmuusikko ja pelimanni. Hän oli soittanut elämänsä aikana hyvin monet häät ja juhlat viululla, kanteleella, haitarilla ja mandoliinilla. 1970ja 1980-luvuilla Jussi oli aktiivinen soittaja pelimanniyhtyeissä. Jussi Huovinen on myös säveltäjä, jolle yhteys luontoon on tärkeä, ja monet hänen sävellyksensä liittyvätkin luonnon kokemiseen. Ilta Vienassa, Kaamos Karjalassa, Seppä, Tammikuun tähtitaivas, ovat Jussin sävellysten nimiä. Jussin ja Ennin kolme tytärtä arvostavat isänsä lauluja, laulavat niitä itsekin ja ovat siirtäneet perheen omaa perinnettä myös seuraavalle sukupolvelle. Jussi Huovisella kantele oli usein mukana runolaulua säestämässä. Hän rakensi itse kanteleensa, ja kuljetti soitinta mukana esiintymismatkoilla. Viulua Jussi soitti aluksi polvelta, vanhojen kainuulaisten pelimannien tapaan, myöhemmin pääasiassa kaulalta. Hänen soittonsa, erityisesti rytminkäsittely, oli hyvin musikaalista ja nautittavaa. Jussi oli tyytyväinen siitä, että nuori muusikkoja tutkijapolvi arvosti hänen laulujaan. Monet nykypolven kansanlaulajat halusivat tavata häntä ihan viimeisiin vuosiin saakka, ja saada vaikutteita. Jussi olikin vakuuttunut, että runolaulu elää myös tulevaisuudessa, vaikka jokainen aika luonnollisesti tuo perinteiseen laulamiseen jotakin uutta. Vanhaan vienalaiseen tapaan Jussi oli ystävällinen, kohtelias ja avulias kaikkia kanssaihmisiä kohtaan. Hän jaksoi vielä vanhalla iälläänkin olla huomion keskipisteenä ja kannustaa nuorempia laulajia. Jussin iloinen hymy ja hänen valoisa elämänasenteensa on jäänyt mieleemme ikuisesti. Pekka Huttu-Hiltunen 83 k ntele
Mestaripelimanni, soitintutkija Kari Dahlblom, kuoli 13. heinäkuuta Äänekoskella pitkäaikaisen sairauden murtamana. Hän oli syntynyt Äänekoskella 18. maaliskuuta 1955. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi veli. Äänekosken lukiossa Kari ihastui toisella puolella luokkaa istuvaan Tuulaan. Siitä alkoi vähitellen rakkaus ja yli neljäkymmentä vuotta kestänyt avioliitto. Perheeseen syntyi kaksi poikaa. Kari jäi armeija-ajan jälkeen Puolustusvoimien palvelukseen, josta siirtyi sotilasmestarina, täysin palvelleena eläkkeelle vuonna 2004. Suurimman osan palvelusaikaansa hän toimi kuljetusupseerina Tiedustelulentolaivueessa (myöh. Tukilentolaivue) Tikkakoskella. Kari toimi myös Puolustusvoimien ulkomaanosaston sotilastulkkina ja yhteysupseerina suoritettuaan 1. luokan sotilasvenäjän tutkinnon. Ansioistaan isänmaan palveluksessa KARI DAHLBLOM 18.3.1955 – 13.7.2017 Kari Dahlblom Palokan Pelimannitalossa 15.3.2015. Kuva: Timo Väänänen Muistoissamme 84 k ntele
presidentti on myöntänyt hänelle Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitalin kultaristein. Karin intohimo kanteleeseen syttyi jo varhaisnuoruudessa. “Kuulin vuosi sitten Neuvosto-Karjalan valtiollisen kansansoitinyhtyeen Kanteleen soittavan klassista musiikkia kanteleella. Silloin minuun iski kantelekärpänen. Oppisinkohan minäkin soittamaan kanteletta?”, Kari kirjoitti nuorukaisena Keskisuomalaiseen. “Ottakaa kanteleensoitto oppiaineeksi musiikkiopistoihin! Julkaiskaa enemmän monipuolista nuottiaineistoa! Soittakaa radiossa ja televisiossa enemmän kanteletta! Radio voisi myös perustaa kansansoitinorkesterin. Olisi myös aika herättää eloon muutkin vanhat kansansoittimemme, kuten jouhikot ja paimenhuilut.” 1970-luvulla kanteleen puolustajia tarvittiin – nyt kanteleen koulutus on jo vakiintunut Suomessa, radiosta ja tv:stä kanteletta ei edelleenkään kovin paljon kuule. Kari opetteli kanteleensoiton korvakuulolta. Ensimmäinen soittokaveri oli mestaripelimanni Lauri Kahilainen. Tutustuminen Martti Pokelaan vaikutti niin, että Kari käänsi kanteleen toisin päin ja alkoi soittaa myös pitkältä sivulta. Kari alkoi opettaa kanteleensoittoa ja piti huolta siitä, että kantele opittaisiin tuntemaan moniilmeisenä ja monen kansan soittimena. Kun Kari innostui jostakin asiasta, omistautuminen oli vähintäänkin 100-prosenttista, joten hänestä tuli myös soitintutkija, tietokirjailija ja hän perusti Suomen kantelemuseon. Mikä näkemys johdatti perustamaan museon? “Oikeastaan se, mikä ei näkynyt. Kun kävi museoissa, eikä kanteleita näkynyt missään”, Kari pohti. Kari löysi Keski-Suomen oman vahvan kanteleperinteen. Siinä se oli ollut aivan silmien ja korvien alla – sekä omissa sormissa taitona. Tutkijana ja soittajana oli Karille jo kertynyt kokemusta mm. itäkarjalaisen kanteleen ja venäläisten kansansoittimien parissa ja hän havaitsi myös lähellä olevan perinteen rikkauden ja elinvoimaisuuden. “Totesin, että täällähän on joka kolmannessa kodissa kantele!” Kari alkoi jälleen soittaa kanteletta myös perinteisellä sulkusoittotekniikalla. Hänen mottonsa oli: ”Muut menevät soitossaan eteenpäin, mutta minä menen sata vuotta taaksepäin.” Kari sai mestaripelimannin arvon 2012. Kanteleliiton Kultakantele-tunnustuksen Kari sai vuonna 2016 elämäntyöstään. Kari soitti useissa yhtyeissä ja monia soittimia. Seljanka-yhtye oli tärkeä voimanlähde aina viimeisiin kuukausiin asti. Kun kanteleensoitto oli jätettävä kipeiden sormien takia, domran soittaminen oli vielä mahdollista. Viimeinen esiintyminen, ”jäähyväiskeikka”, oli Seljankan kanssa toukokuun lopussa Kuokkalan Kartanossa. Kari oli Suomen Tietokirjailijat ry:n jäsen. KeskiSuomen kantele -kirja julkaistiin 2011. Lisäksi hän oli kirjoittajana useissa muissa kansansoittimiin liittyvissä teoksissa ja kirjoitti viitisenkymmentä musiikin alan artikkelia suomeksi ja venäjäksi. Karilta jäi myös julkaisemattomia käsikirjoituksia, joista viimeisin on ”Frakki ja balalaikka”. Kari julkaisi artikkeleita myös toiseen elämän pituiseen rakkaaseen aiheeseen liittyen – akvaariot ja lampien kalaston tutkiminen. Kenttämatkoillaan Kari usein yhdisti kiinnostuksen kohteensa. Esimerkiksi Kanteleen kielin -tutkimushankkeen automatkalla vuonna 2010 Prääsän musiikkikoulusta Petroskoihin vepsäläistä kanteleensoittajaa tapaamaan pysähdyttiin ottamaan näytteet pienistä tienvieruslammista jatkotutkimuksia varten. Perhe oli Karille tärkein kaikista: Tuula sekä lapset perheineen. Vaarina hän ehti seurata neljän lapsenlapsen elämää. Yhteisiä hetkiä arvostettiin puolin ja toisin. Hänen elämästään jäi pysyvä jälki ja lämpimät muistot toisia huomioivasta, ahkerasta ja rakastettavasta persoonasta. Viimeisessä haastattelussaan Kari esitteli itsensä näin: “Luojani tietää varmaan paremmin, mikä minä olen. Olen kai sitä itsekin miettinyt, mutta tyydyn tässä olevaisuudessa ja tässä maailmassa vaan sanomaan, että olen soitintutkija, kantelepelimanni ja domransoittaja Kari Dahlblom. Kantele merkitsee minulle ääniä. Se ei ole vain yksi ääni, vaan se on iso kirjo sielua rauhoittavia ääniä.” Rauno Nieminen, Pekka Toivanen ja Timo Väänänen 85 k ntele
MATTI KONTIO 27.4.1948 – 9.9.2017 Matti Kontio kanteleen äärellä kotonaan Inkoossa kesällä 2014. Kuva: Jimmy Träskelin Muistoissamme 86 k ntele
Muusikko, säveltäjä, sanoittaja, kääntäjä, äänittäjä ja tuottaja Matti Heikki Kontio kuoli pitkäaikaiseen sairauteen 9.9.2017 kotonaan Inkoossa. Hän oli 69-vuotias, syntynyt 27.4.1948 Helsingissä. Matti opiskeli fyysikoksi Saksassa Aachenin teknisessä korkeakoulussa sekä Bochumin yliopistossa. Musiikki vei kuitenkin Matin toisiin ammatteihin. Matti kiinnostui klassisesta kitaramusiikista kuultuaan Andrés Segoviaa. Oma kitaransoitto alkoi opiskelijatovereiden kanssa Fin-Int -folk-yhtyeessä. Fin-Int julkaisi ensimmäisen levynsä Saksassa vuonna 1965. Seuraavana vuonna syntyi Ykä, Matti ja Liisa -trio. Matti Kontio asui vuorotellen Saksassa ja Suomessa koko elämänsä ajan. Liisa Lääverin kautta Kontio tutustui kanteleeseen ja hankki ensimmäisen kanteleensa kokkolalaisesta musiikkiliikkeestä. Kanteleensoitto-oppiin Matti meni Martti Pokelan luo. Pokela oli ihmeissään, kun joku oli kiinnostunut viisikielisen kanteleen soitosta. Martti opetti samaan aikaan Mattia ja tytärtään Eeva-Leenaa ja se johti kanteletrion perustamiseen ja huikeaan Uusi ja Vanha kantele -levyyn. Trioon liittyi mukaan myös Marjatta Pokela ja orkesteri konsertoi monissa Euroopan maissa. Orkesterin sisällä oli hyvä henki ja Martti esitteli Matin usein sanoilla ”Vanhin poikani Matti”. Yhteistyö Marjatta Pokelan kanssa johti Mörköoopperoihin. Matti sovitti ja äänitti kaikki Mörköoopperat. Eeva-Leena Pokelan mukaan: ”Mörköoopperoiden sovitukset ovat legendaarisia. Matti tajusi suomalaisen kansanmusiikin poljennon ja ymmärsi, miten soitinnetaan kanteleelle ja miten jouhikko saadaan esille. Matin käsiala oli mielettömän kaunis ja hän teki tarkkaa työtä. Matissa yhdistyi harvinainen järjestelmällisyys yhdistettynä luovaan hulluuteen.” Työ kanteleen parissa jatkui monessa roolissa ja perheyrityksestä IMU Inkoon Musiikki, tuli suomalaisen kantelemusiikin kotipesä. Matti piirsi syvän ja pysyvän jäljen suomalaiseen lastenlauluja kantelekulttuuriin sekä musiikkiteknologiaan. Matti kehitti vanhojen kansansoitinten mikrofonija äänitystekniikkaa voidakseen soittaa kanteleita, jouhikoita, kitaroita ja muita soittimia sekä keikoillaan että studioissa. Matilla oli oma näkemys jo ensimmäisestä kantelelevystä lähtien siitä, miltä kanteleen pitää kuulostaa äänitettynä. Uusija vanha kantele -levytyksessä kanteleita soitettiin flyygelin kannen päällä Matin ehdotuksesta. Matin soolo-LP Halleyn Planeetta 1986, jäi aikanaan liian vähälle huomiolle konkurssiin menneen levy-yhtiön tuhottua suurimman osan levyistä. Onneksi levy julkaistiin nimellä Tähdistä ja taivaasta vuonna 2014, Kantele-lehden liitteenä. Matti konsultoi kanteleen rakentajia kanteleen akustiikasta ja mikrofoneista, ja rakensi myös itse soittimia. Matti antoi kanteleelle äänen, jonka tunnistaa lukuisista levytyksistä. Fyysikkona Matilla oli ääneen ja ääniteknologiaan tieteellinen ote. Matti toimi Teatterikoulussa ja Teatterikorkeakoulussa musiikin ja kitaransoiton opettajana vuodesta 1984 lähtien. Sibelius-Akatemiassa Matti toimi kanteleensoiton, kanteleyhtyeen, yhtyesoiton, musiikkiteknologian ja studiotekniikan opettajana. Paroni Paakkunaisen perustama Karelia-yhtye keikkaili aktiivisesti 1980–90-luvuilla ulkomailla. Pitkät esiintymismatkat Esa Kotilaisen kanssa kuluivat äänityksistä puhumiseen ja tuliaisiksi löytyi alan uusinta teknologiaa. Matti opiskeli äänitystä Esa Kotilaisen johdolla Indigenous Records Studiossa Helsingissä. Matti perusti oman studion Kölniin, mistä se muutti Inkooseen vuonna 1994. Inkoon vanhalta kansakoululta löytyi tilat äänitysstudiolle ja kasvavalle perheelle. Matti toimi Elvis ry:n ja Teoston johtokunnassa 1998–2002 ja Kanteleliiton hallituksessa. Matti voitti useita palkintoja ja sai monia tunnustuksia työstään. Karelia-yhtyeelle satoi monia tunnustuksia: "Tuohihuilu" oli YLE:n vuoden levy 1980, vuoden yhtye 1981, Nordring-kilpailussa ensimmäinen palkinto 1982 ja Pohjoismaiden neuvoston Media-palkinto 1993. Moskovassa Karelia sai kaksi diplomia TV-ohjelmasta Raduca-festivaalilla vuonna 1983. Kanteleliitto palkitsi Matin vuonna 1983 kantelesävellyskilpailussa ja vuoden Kantele-palkinnolla vuonna 1993. Kantelesävellyskilpailun kamarimusiikkisarjassa tuli 2. palkinto 1989. Kanteleliiton Kultakantele-tunnustuksen 2017, sai IMU, eli Sinikka ja Matti Kontio: ”Jo vuosikymmenten ajan IMU on tukenut kanteleen asiaa muun muassa 87 k ntele
julkaisemalla ja välittämällä äänitteitä, nuotteja, nuottikirjoja sekä kehittämällä kanteleen äänitystä. Kanteleliitto on saanut arvokasta tukea Matilta ja Sinikalta muun muassa vuosittaisten liitelevyjemme julkaisemiseen.” Matti Kontio oli arvostettu ja kunnioitettu työtoveri musiikkimaailmassa. Hän oli energinen, utelias, vastuuntuntoinen ja luotettava kumppani – työn lomaan mahtui myös tilannehuumoria. Matin huumori oli nasakkaa, hillittyä ja oivaltavaa. Matti pystyi tekemään työtä paineen alla ja rauhoittamaan omalla olemuksellaan hermoilevia muusikoita. Viimeiseksi kantelelevyksi jäi Sanni Virran soololevy, jonka Sanni omisti Matille. 2000-luvulla mieluisia työtehtäviä olivat kesänäytelmien musiikkien ja WDR:n tilaamien kuunnelmamusiikkien sävellystyöt. Sanankäyttö sujui suomeksi ja saksaksi ja Matti toimi myös saksan kielen kääntäjänä. Silmin nähden hän nautti ihan viimeisiin päiviin asti tekemästään M. A. Nummisen Jazzin meiningi -kirjan käännöstyöstä saksaksi. Kanteleesta tuli lopullisesti multi-instrumentalisti Matin pääsoitin, kun hän tutustui toiseen vaimoonsa Sinikka Kontioon. ”Viimeinen niitti minun ja kanteleen välillä oli Sinikka”, Matti kertoi. KanteleDuo Sinikka ja Matti Kontio, teki lukuisia kiertueita Saksassa ja esiintyi duona ja yhdessä muusikkoystävien kanssa Suomessa lukuisissa tilaisuuksissa. Duolta ilmestyi kolme äänitettä. Soitossa oli sellaiset roolit, että Matti enimmäkseen komppasi ja Sinikka lirutteli sävelmät. Työn ohella Matti jaksoi myös harrastaa musiikkia jazz-orkesterin basistina ja mandoliiniorkesterin alttomandoliinin soittajana ja sovittajana. Matti Kontiolla oli ensimmäisestä avioliitostaan kolme lasta ja toisesta viisi. Matti halusi säilyttää yhteytensä saksalaisiin sukulaisiin ja antaa saksan kielen myös lapsilleen. Kontion perheorkesterin jouluvideo oli vuoden odotettu kohokohta. Rauno Nieminen, Seppo Paakkunainen ja Timo Väänänen Kanteleen vuosikymmenet S euraavilla aukeamilla kurkistetaan Kantele-lehden historiaan. Pyysimme kolmea lehden aiempaa päätoimittajaa valitsemaan oman päätoimittajakautensa ajalta (ja jokaiselta vuosikymmeneltä) yhden artikkelin, jonka haluaa nostaa esiin tässä vuosikirjassa. Jokainen tekijä kirjoitti myös omannäköisensä lyhyen tervehdystekstin vuosikirjan lukijoille. Kantele-lehteä on julkaistu loppuvuodesta 1979 lähtien, alusta alkaen nykyisellä nimellään. Lehden ulkoasu on ajan saatossa julkaisuresurssien, julkaisutekniikan ja tekijöiden näkemysten myötä muuttunut, mikä on todettavissa esimerkiksi lehden kansia katsomalla. Ensi alkuun A5-koossa, sivumäärältään vaatimattomana pitkälti toimituksen omin hartiavoimin tuotettu lehti kasvoi Ismo Sopasen päätoimittajakauden aikana sittemmin säilyneeseen B5-kokoonsa ja sai 1990-lukuun mennessä jo värillisenä painetut kannet. 2000-luvulla puikkoihin tuli Timo Väänänen, joka uudisti lehden aikansa painotuotannon suomin edellytyksin täysin värilliseksi ja omannäköisekseen julkaisuksi. 2010-luvun alussa Sauli Heikkilä jatkoi vuoden ajan omalla otteellaan Sopasen ja Väänäsen kartoittamalla tiellä. Lehden ulkonäkö on muuttunut, mutta yksi on pysynyt: Kantele-lehti on aina tarjonnut aikansa uutiset kanteleen maailmasta kunnianhimoisesti ja laadusta tinkimättä. 88 k ntele
Kantele-lehden alkuvuodet Ismo Sopanen 1970-luku Kanteleensoittajat ry. -nimellä perustettu valtakunnallinen yhdistys päätti kolmantena toimintavuotenaan alkaa julkaista omaa lehteä, ja ensimmäinen numero ilmestyi 15.11.1979 sinisin kansin, mustavalkoisena. Lehden toisella kansisivulla on professori Erkki Ala-Könnin kirjoitus Kantele, joka päättyy sanoihin ”pysy Suomessa pyhänä”. Ensimmäisinä vuosina myös postitus suoritettiin talkootyönä postialuekohtaisin niputuksin – kas rahaa ei ollut. Vasemmalla ja edellisellä sivulla: aivan ensimmäisen Kantele-lehden kansisivut vuodelta 1979. Sivut on suurennettu vuosikirjan sivukokoon, Kantele-lehden alkuperäinen sivukoko oli aluksi pienempi A5. 91 k ntele
1980-luku Kaksi ensimmäistä vuotta meni lehden epäsäännöllisen ilmestymisen merkeissä, kunnes vuodesta 1982 lehtemme alkoi ilmestyä neljä kertaa vuodessa, ja sai säännöllisesti ilmestyvän lehden statuksen. Lähes kaikkiin lehden numeroihin tein pääkirjoitukset, ja taiton ns. saksitaittona. Tietokonetta ei vielä ollut. Kantele 3/82 s.7 ”kanteleväki Eduskunnassa”. Itsellänikin oli henkilökohtaisia kontakteja moniin Eduskunnan eri puolueiden kansanedustajiin. Kun kanteleväen valtuutettumme kävivät esittämässä toiveensa, se johti seuraavana vuotena valtionavustuksen alkamiseen, ensin ns. ”joululahjarahana”, sen jälkeen harkinnanvaraisesti alkaneen toiminta-avustuksen alkuun. Taloudellinen kivijalka liitolle ja lehdelle oli turvattu. Suomen Kanteleensoittajien nimeksi muutettiin 24.3.84 Kanteleliitto. Lehden nimenä säilyi Kantele. 1990-luku Valittavista artikkeleista on todella runsaudenpula, mutta valitsen 1/95 s.2 ”Suomalaisen konserttikanteleen kehittäjä Paul Salminen sai muistolaatan”. Tuo innovaatio soittimestamme, jota toki on edelleen paranneltu, on mahdollistanut suomalaisen kanteleen ja sillä tuotettavan musiikin nykykehityksen. Tämä ei tarkoita, etteikö muidenkin kantelemalliemme kohdalla olisi kehitytty. • • • • • Kantele on upea ja muuntautumiskykyinen soitin monimuotoisuudessaan, joka pohjaa moniilmeiseen perinteeseen. Ihailen kanteleensoittajien uudistumiskykyisyyttä. Kanteleilla pitää voida säilyttää, mutta aikansa mukaan myös uudistua ja uskaltaa etsiä rajojaan, kuten muillakin soittimilla. Uskaltakaamme katsoa avarasti eteenpäin. 92 k ntele
Sivu 7 lehdestä 3/1982 alkuperäisessä koossaan. 93 k ntele
Perinne ja perintö Timo Väänänen Perinne-sana voi merkitä monenlaisia asioita. Se voi tuoda mieleen sellaiset tavat, jotka kahlitsevat ja jopa ahdistavat. Joillekin perinne on jotain juhlavaa ja arvokasta menneisyydestä. Minulle perinne on nykyhetken tapahtuma – se hetki, kun perinne jatkuu. Perinteen jatkamisen tekee mahdolliseksi kulttuuriperintö, jonka saamme. Meidän ei tarvitse keksiä itsellemme uudestaan alusta asti keinoja, miten selviytyä ja miten elää – miten toteuttaa vaikkapa luovuuden tarpeemme. Kun käytämme saamaamme perintöä, jatkamme perinnettä monin eri tavoin – uudistamme, säilytämme, muokkaamme – olemme luovia. Kantele on koettu hyväksi jo monen sukupolven ajan ja se on haluttu siirtää seuraaville, jotta olisi jo jotain, mistä lähteä liikkeelle – soitin, soittotapa, soitinrakennustapa ja -taito, sävelmistö, tarinat, tiedot. Jokainen voi valita, mihin ja miten perintönsä käyttävät. Eri ihmisten toiminta ja valinnat kanteleen kanssa ovat kiinnostaneet minua ja se oli myös näkökulmani päätoimittajana Kantele-lehdessä. Erityisen mieleenpainuvia minulle olivat asiantuntijoilta lehteen saadut artikkelit, jotka antoivat uusia syventäviä tarkennuspisteitä kanteleeseen. Tuolta ajalta olen valinnut uudelleen luettavaksi Rauno Niemisen artikkelin ”Minkä arvoinen kantele on?” vuoden 2009 ensimmäisestä numerosta. Kuva: Timo Väänänen 98 k ntele
ARNOLD CHIWALALA • VUODEN LEVY • KANTELE.NET 1• 20 09 Kuva: Timo Väänänen
”Ostin kirpputorilta Paul Salmisen kanteleen joka maksoi 150. Haluaisin tietää minkä arvoinen kantele on?” Oikea vastaus on tietenkin 150€. Soittimen hintahan oli juuri määritelty vapailla markkinoilla kysynnän, tarjonnan ja kapitalistisen markkinatalouden lainalaisuuksien mukaisesti. Oikea kysymyshän olisi tietysti ollut, että onkohan tämä arvokkaampi kuin mitä maksoin siitä, eli tuliko tehtyä niin sanotusti hyvät kaupat. Tällaisia puhelinsoittoja tulee soitinrakentajalle vuosittain monia. Soittimen tunnistaminen Soittimen alkuperän, iän, valmistajan ja käyvän rahallisen arvon määrittäminen kuuluu soitinrakentajan ammattitaitoon. Usein soittimen rahallista arvoa kysyvät vakuutusyhtiöt kun rikkoutuneesta soittimesta on maksettava korvaus asiakkaalle. Soitinten tunnistaminen on kokemusperäistä aistihavainnoilla tehtävää työtä. Soittimen tunnistaminen vaatii vuosikymmenien kokemuksen. Työn tekijän on tunnettava esimerkiksi kaikki suomalaiset kanteleenrakentajat vähintään 1800-luvulta asti. Hyvä olisi tuntea myös kyseisen rakentajan kaikki kantelemallit, hänen käyttämänsä materiaalit, rakennustekniikat, pintakäsittely, numerointi, viritystapit, kielisolmut, logot jne. Jos soittimesta on hävinnyt rakentajan nimi ja muut tyypilliset selkeät tunnusmerkit tunnistaminen vaikeutuu huomattavasti. Edellisen perusteella on selvää, että tunnistamista ei voi tehdä puhelimessa, vaan potilas on nähtävä luonnossa. On myös tunnettava kantelekauppaa ja -markkinoita, kanteleen kerääjiä ja kaikenlaista bisnestä josta voi saada tietoja eri yhteyksissä myynnissä olevien kanteleiden hintatasosta. Soittimen arvoon vaikuttavia tekijöitä Soittimen rahallinen arvo määritellään kun soitin myydään. Kun myyjä ja ostaja pääsevät sopimukseen hinnasta, kauppa syntyy. Soittimella on myös muita arvoja, jotka eivät konkretisoidu niin täsmällisesti kuin myyntitapauksessa. Erilaisten antiikki-ohjelmien yleistyessä televisiossa Suomen kirpputoreistakin on tullut antiikkiliikkeitä ja asiantuntijoille voi viedä vanhan kalunsa arvioitavaksi. Kyseenalaistamatta arvioitsijan ammattitaitoa, esineen arvioitu rahallinen arvo on kuitenkin kuin veteen piirretty viiva. Ikaalisten kirpputorilla Iittalan haljenneesta tuikusta pyydettiin viime viikolla neljä euroa kalliimpi hinta kuin mitä uusi vastaava maksaa kaupassa. Se ei ole hullu joka paljon pyytää, vaan se joka maksaa. Käyttöarvo Kun soittimen arvoa määritellään, on ensimmäinen kysymys, onko soitin sellainen että sitä voi käyttää työvälineenä musiikin teossa. Tai kuinka kalliin korjauksen jälkeen soitin voisi olla soittokunnossa? Kun tuon 150 euron soittimen kansihalkeamat on korjattu, koneisto on purettu ja trimmattu, kielet ja viritystapit vaihdettu, sammutuslauta uusittu ja hankittu sille ajanmukainen kuljetuskotelo, voi korjauksen hinta olla jo matkakuluineen 1000–2000 euroa. Kun tiedetään vanhojen Salmisen suureli harppukanteleiden heikkoudet, viat ja epätasainen laatu, ei ole mitään takeita että soittimesta tulisi korjattunakaan sellainen, että nykykoneistokanteleiden soittajat sitä välttämättä kovin kiihkeästi himoitsisivat. Toisaalta taas hyvissä Salmisissa on juuri se oikea ainutlaatuinen sointi jota monet kaiholla muistelevat. Kun aloin kiinnostua kanteleensoitosta 1970-luvulla, käytettiin Salmisen koneistolla varustetusta kanteleesta nimitystä ”koneistokantele”. Nykysin puhutaan konserttikanteleista. Jos haluaa ostaa käytetyn kanteleen on varauduttava maksamaan myös sen mahdollisesta korjauksesta. Ensiksi on selvitettävä soittimen ja korjauksen hinta. Mikäli soittimen hinta korjauksineen nousee korkeammaksi kuin uusi vastaava soitin, päätyisin itse mieluummin ostamaan uuden kanteleen. Jos soitinta voidaan käyttää siihen tarkoitukseen mihin se on tehty on sillä käyttöarvoa. Vanhoissa kanteleissa on kuitenkin muitakin arvoja, esimerkiksi ”tunnearvo”. Tunnearvo Soittimella voi olla tunnearvoa, jonka muuttaminen rahaksi on mahdoton tehtävä. Jokainen määrittelee itse omat tuntonsa. Usein tällainen tunnearvolla ladattu kantele halutaan kuitenkin korjauttaa soittokuntoon. Jos kantele on mummovainaan vanha, suvussa satoja vuosia talon vintillä säilytetty arvosoitin, se on korjattava hinnalla millä hyvänsä. Kun soitinkorjaaja sitten tekee hinta-arvion, jonka loppusumma on 500–1000 euron paikkeilla, alkaa kanteleen arvo pudota: ”Ei siihen nyt niin kallista remonttia voi tehdä kun ei sillä kukaan soitakkaan. Mitä sellainen remontti maksaisi että se näyttäisi hyvältä seinällä?” Tällaisissa tapauksissa määritelläänkin mummon arvo, eikä kanteleen. Soitinkorjaus ei ole aivan halpaa lystiä sekään. Korjauksesta aiheutuu matkakuluja, korjaaja voi ottaa korjausarvioinnista maksun jos soitinta ei korjata. Jos soitin kuitenkin korjataan korjausarvio sisällytetään usein hintaan. Korjauksia tehdään pääasiassa kahdella hinnoittelulla. Korjaaja tekee asiakkaalle tarjouksen korjauksesta tai laskuttaa niin monta tuntia kuin korjaukseen menee lisättynä käytettyjen materiaalien, kielien, tappien jne. hinnalla. Ensimmäinen tapa on asiakkaalle yleensä edullisempi jos korjauksen aikana ilmenee vielä uusia vikoja jotka tulevat esiin vasta korjaustapahtumassa, kärsii tappion tarjouksen tekijä tai asiasta neuvotellaan asiakkaan kanssa ja sovitaan uusi hinta. Tuntiveloituksessa lisätyöstä aiheutuneet tunnit lisätään loppusummaan ja artisti maksaa. Soitinkorjaajien tuntivelotus on Suomessa 45-60 euron luokkaa. Kahdeksan tunnin päivälle kertyy hintaa 400–500 € ja mahdolliset materiaalikulut päälle. Yhdessä päivässä ehtii esimerkiksi vaihtaa 36 kieliseen kanteleeseen kielet, tehdä säädöt ja virittää soitin. Kansihalkeamat vievät toisen päivän, pintakäsittely kolmannen jne. Edellisen perusteella on selvää, että korjausarviota ei voi tehdä puhelimessa, vaan potilas on nähtävä luonnossa. Sain itse kaksi vuotta sitten lahjoituksena Kolhon kanteletehtaan valmistaman Salmisen koneistokanteleen numero 92. Urho Järvenpää on maksanut Salmiselle soittimen työllään, mutta hintaa ei ole mainittu. Kantele on valmistunut 16.9.1946. Kantele oli ollut lähes 60 vuotta soittamattomana. Soitin oli hyväkuntoinen ja kaunisääninen. Pekka Lovikka huolsi ja sääti koneiston. Huolto maksoi uuden kotelon kanssa noin 600 euroa. Oman kylän kanteletehtaalla tehdyllä kanteleella on minulle tietenkin mittaamaton tunnearvo, jota ei voi rahalla mitata. Soitin ei ole myynnissä ja sen rahallista arvoa tuskin tarvitsee koskaan selvittää. Aion testamentata soittimen jollekin museolle. Päivän hinta Päivän hinta on soittimen hinta sinä päivänä kun se on ostettu. Gibson F-5 mandoliini maksoi soitinkaupassa vuonna 1924 50 dollaria. Uuden Gibson F5 -mandoliinin hinta on tällä hetkellä 16 299 dollaria. Välissä on muutama talouslama, maailmansota, pankkikriisi, osakekupla ja inflaatio. Hinta on jotenkin vertailukelpoinen, jos valmistaja on sama. Salmisen koneistokannelta ei voi tietenkään verrata nykyisten kanteleenrakentajien koneistokanteleisiin, joiden hinta on noin 5000–6000 euron paikkeilla tällä hetkellä ja jotka soittiminakin ovat aivan erilaisia. Vakuutusarvo Vakuutusarvo on se rahasumma josta soitin on vakuutettu. Soittimen voi vakuuttaa mistä summasta vain jos rahat riittävät. Vakuutusmaksukin nousee samassa suhteessa kuin vakuutettava summa. Esimerkiksi Suomessa 1994 vuonna vieraillut unkarilainen viulisti oli vakuuttanut Stradivari-viulunsa 46 miljoonasta markasta. Vakuutussopimuksesta kannattaa lukea pienellä kirjoitetut tekstit. Vakuutuskäytännöissä ja etenkin korvauksissa on suuria eroja. Keräilyarvo Jos soitin on harvinainen ja keräilijät haluavat sen kokoelmiinsa, soittimen arvo määräytyy usein saatavuuden mukaan. Mark Twain sanoi jo 1800-luvulla, että “Maata kannattaa ostaa, sillä sen valmistus Minkä arvoinen kantele on? KANTELE 1•2009 KANTELE 1•2009 14 15 TE K ST I JA K U VA T R A U N O N IE M IN EN
”Ostin kirpputorilta Paul Salmisen kanteleen joka maksoi 150. Haluaisin tietää minkä arvoinen kantele on?” Oikea vastaus on tietenkin 150€. Soittimen hintahan oli juuri määritelty vapailla markkinoilla kysynnän, tarjonnan ja kapitalistisen markkinatalouden lainalaisuuksien mukaisesti. Oikea kysymyshän olisi tietysti ollut, että onkohan tämä arvokkaampi kuin mitä maksoin siitä, eli tuliko tehtyä niin sanotusti hyvät kaupat. Tällaisia puhelinsoittoja tulee soitinrakentajalle vuosittain monia. Soittimen tunnistaminen Soittimen alkuperän, iän, valmistajan ja käyvän rahallisen arvon määrittäminen kuuluu soitinrakentajan ammattitaitoon. Usein soittimen rahallista arvoa kysyvät vakuutusyhtiöt kun rikkoutuneesta soittimesta on maksettava korvaus asiakkaalle. Soitinten tunnistaminen on kokemusperäistä aistihavainnoilla tehtävää työtä. Soittimen tunnistaminen vaatii vuosikymmenien kokemuksen. Työn tekijän on tunnettava esimerkiksi kaikki suomalaiset kanteleenrakentajat vähintään 1800-luvulta asti. Hyvä olisi tuntea myös kyseisen rakentajan kaikki kantelemallit, hänen käyttämänsä materiaalit, rakennustekniikat, pintakäsittely, numerointi, viritystapit, kielisolmut, logot jne. Jos soittimesta on hävinnyt rakentajan nimi ja muut tyypilliset selkeät tunnusmerkit tunnistaminen vaikeutuu huomattavasti. Edellisen perusteella on selvää, että tunnistamista ei voi tehdä puhelimessa, vaan potilas on nähtävä luonnossa. On myös tunnettava kantelekauppaa ja -markkinoita, kanteleen kerääjiä ja kaikenlaista bisnestä josta voi saada tietoja eri yhteyksissä myynnissä olevien kanteleiden hintatasosta. Soittimen arvoon vaikuttavia tekijöitä Soittimen rahallinen arvo määritellään kun soitin myydään. Kun myyjä ja ostaja pääsevät sopimukseen hinnasta, kauppa syntyy. Soittimella on myös muita arvoja, jotka eivät konkretisoidu niin täsmällisesti kuin myyntitapauksessa. Erilaisten antiikki-ohjelmien yleistyessä televisiossa Suomen kirpputoreistakin on tullut antiikkiliikkeitä ja asiantuntijoille voi viedä vanhan kalunsa arvioitavaksi. Kyseenalaistamatta arvioitsijan ammattitaitoa, esineen arvioitu rahallinen arvo on kuitenkin kuin veteen piirretty viiva. Ikaalisten kirpputorilla Iittalan haljenneesta tuikusta pyydettiin viime viikolla neljä euroa kalliimpi hinta kuin mitä uusi vastaava maksaa kaupassa. Se ei ole hullu joka paljon pyytää, vaan se joka maksaa. Käyttöarvo Kun soittimen arvoa määritellään, on ensimmäinen kysymys, onko soitin sellainen että sitä voi käyttää työvälineenä musiikin teossa. Tai kuinka kalliin korjauksen jälkeen soitin voisi olla soittokunnossa? Kun tuon 150 euron soittimen kansihalkeamat on korjattu, koneisto on purettu ja trimmattu, kielet ja viritystapit vaihdettu, sammutuslauta uusittu ja hankittu sille ajanmukainen kuljetuskotelo, voi korjauksen hinta olla jo matkakuluineen 1000–2000 euroa. Kun tiedetään vanhojen Salmisen suureli harppukanteleiden heikkoudet, viat ja epätasainen laatu, ei ole mitään takeita että soittimesta tulisi korjattunakaan sellainen, että nykykoneistokanteleiden soittajat sitä välttämättä kovin kiihkeästi himoitsisivat. Toisaalta taas hyvissä Salmisissa on juuri se oikea ainutlaatuinen sointi jota monet kaiholla muistelevat. Kun aloin kiinnostua kanteleensoitosta 1970-luvulla, käytettiin Salmisen koneistolla varustetusta kanteleesta nimitystä ”koneistokantele”. Nykysin puhutaan konserttikanteleista. Jos haluaa ostaa käytetyn kanteleen on varauduttava maksamaan myös sen mahdollisesta korjauksesta. Ensiksi on selvitettävä soittimen ja korjauksen hinta. Mikäli soittimen hinta korjauksineen nousee korkeammaksi kuin uusi vastaava soitin, päätyisin itse mieluummin ostamaan uuden kanteleen. Jos soitinta voidaan käyttää siihen tarkoitukseen mihin se on tehty on sillä käyttöarvoa. Vanhoissa kanteleissa on kuitenkin muitakin arvoja, esimerkiksi ”tunnearvo”. Tunnearvo Soittimella voi olla tunnearvoa, jonka muuttaminen rahaksi on mahdoton tehtävä. Jokainen määrittelee itse omat tuntonsa. Usein tällainen tunnearvolla ladattu kantele halutaan kuitenkin korjauttaa soittokuntoon. Jos kantele on mummovainaan vanha, suvussa satoja vuosia talon vintillä säilytetty arvosoitin, se on korjattava hinnalla millä hyvänsä. Kun soitinkorjaaja sitten tekee hinta-arvion, jonka loppusumma on 500–1000 euron paikkeilla, alkaa kanteleen arvo pudota: ”Ei siihen nyt niin kallista remonttia voi tehdä kun ei sillä kukaan soitakkaan. Mitä sellainen remontti maksaisi että se näyttäisi hyvältä seinällä?” Tällaisissa tapauksissa määritelläänkin mummon arvo, eikä kanteleen. Soitinkorjaus ei ole aivan halpaa lystiä sekään. Korjauksesta aiheutuu matkakuluja, korjaaja voi ottaa korjausarvioinnista maksun jos soitinta ei korjata. Jos soitin kuitenkin korjataan korjausarvio sisällytetään usein hintaan. Korjauksia tehdään pääasiassa kahdella hinnoittelulla. Korjaaja tekee asiakkaalle tarjouksen korjauksesta tai laskuttaa niin monta tuntia kuin korjaukseen menee lisättynä käytettyjen materiaalien, kielien, tappien jne. hinnalla. Ensimmäinen tapa on asiakkaalle yleensä edullisempi jos korjauksen aikana ilmenee vielä uusia vikoja jotka tulevat esiin vasta korjaustapahtumassa, kärsii tappion tarjouksen tekijä tai asiasta neuvotellaan asiakkaan kanssa ja sovitaan uusi hinta. Tuntiveloituksessa lisätyöstä aiheutuneet tunnit lisätään loppusummaan ja artisti maksaa. Soitinkorjaajien tuntivelotus on Suomessa 45-60 euron luokkaa. Kahdeksan tunnin päivälle kertyy hintaa 400–500 € ja mahdolliset materiaalikulut päälle. Yhdessä päivässä ehtii esimerkiksi vaihtaa 36 kieliseen kanteleeseen kielet, tehdä säädöt ja virittää soitin. Kansihalkeamat vievät toisen päivän, pintakäsittely kolmannen jne. Edellisen perusteella on selvää, että korjausarviota ei voi tehdä puhelimessa, vaan potilas on nähtävä luonnossa. Sain itse kaksi vuotta sitten lahjoituksena Kolhon kanteletehtaan valmistaman Salmisen koneistokanteleen numero 92. Urho Järvenpää on maksanut Salmiselle soittimen työllään, mutta hintaa ei ole mainittu. Kantele on valmistunut 16.9.1946. Kantele oli ollut lähes 60 vuotta soittamattomana. Soitin oli hyväkuntoinen ja kaunisääninen. Pekka Lovikka huolsi ja sääti koneiston. Huolto maksoi uuden kotelon kanssa noin 600 euroa. Oman kylän kanteletehtaalla tehdyllä kanteleella on minulle tietenkin mittaamaton tunnearvo, jota ei voi rahalla mitata. Soitin ei ole myynnissä ja sen rahallista arvoa tuskin tarvitsee koskaan selvittää. Aion testamentata soittimen jollekin museolle. Päivän hinta Päivän hinta on soittimen hinta sinä päivänä kun se on ostettu. Gibson F-5 mandoliini maksoi soitinkaupassa vuonna 1924 50 dollaria. Uuden Gibson F5 -mandoliinin hinta on tällä hetkellä 16 299 dollaria. Välissä on muutama talouslama, maailmansota, pankkikriisi, osakekupla ja inflaatio. Hinta on jotenkin vertailukelpoinen, jos valmistaja on sama. Salmisen koneistokannelta ei voi tietenkään verrata nykyisten kanteleenrakentajien koneistokanteleisiin, joiden hinta on noin 5000–6000 euron paikkeilla tällä hetkellä ja jotka soittiminakin ovat aivan erilaisia. Vakuutusarvo Vakuutusarvo on se rahasumma josta soitin on vakuutettu. Soittimen voi vakuuttaa mistä summasta vain jos rahat riittävät. Vakuutusmaksukin nousee samassa suhteessa kuin vakuutettava summa. Esimerkiksi Suomessa 1994 vuonna vieraillut unkarilainen viulisti oli vakuuttanut Stradivari-viulunsa 46 miljoonasta markasta. Vakuutussopimuksesta kannattaa lukea pienellä kirjoitetut tekstit. Vakuutuskäytännöissä ja etenkin korvauksissa on suuria eroja. Keräilyarvo Jos soitin on harvinainen ja keräilijät haluavat sen kokoelmiinsa, soittimen arvo määräytyy usein saatavuuden mukaan. Mark Twain sanoi jo 1800-luvulla, että “Maata kannattaa ostaa, sillä sen valmistus Minkä arvoinen kantele on? KANTELE 1•2009 KANTELE 1•2009 14 15 TE K ST I JA K U VA T R A U N O N IE M IN EN
on lopetettu”. Salminen ei ole valmistanut koneistokanteleita kohta puoleen vuosisataan. Uusia Salmisia ei siis valmistu. Toisaalta ei Suomessa ole rikkaita keräilijöitä, jotka olisivat nostaneet kanteleiden hinnat kymmeniin miljooniin euroihin, kuten on käynyt vanhojen italialaisten viulujen ja kuvataiteen kohdalla. Claude Monet'n maalaus Dans la Prairie myytiin Christiesin huutokaupassa Lontoossa yli 12 miljoonalla eurolla helmikuun alussa vuonna 2009. Summalla olisi saanut myös kaksituhatta uutta koneistokannelta. Niistä olisi tullut peräkkäin aseteltuna noin kahden kilometrin mittainen jono. Samalla rahalla olisi saatu Lohja–Muurla välille vain kilometri moottoritietä. Historiallinen arvo Suomessa kanteleen asema kansallissoittimena ei ole konkretisoitunut kanteleen historiaan kohdistuvana tutkimuksena. Kanteleita kerättiin museoihin 1800–1900-lukujen vaihteessa kansallistunteen innoittamana ja siellä ne ovat edelleenkin odottamassa tutkijoitaan. Paitsi että 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun kanteleet eivät ole päässeet vielä museoihin. Erkki Ala-Könni lienee ollut viimeinen keräilijä joka kartutti merkittävästi museoiden kantelekokoelmia. Museoihin kerättyjen kanteleiden avulla voidaan tutkia minkälainen kantele on ollut 1700-luvulla, 1800-luvulla jne. Että tämä olisi mahdollista on kantele säilytettävä senhetkisessä kunnossa kun se on museoon saatu. Valitettavasti 1900-luvun alussa Suomen Kansallismuseon kanteleisiin uusittiin paljon kieliä ja viritystappeja ja konservointipäiväkirjoista ei löydy tietoja minkälaiset olivat alkuperäiset kielet. Kielienvaihtoa tapahtui vielä 1950-luvullakin, kun Martti Pokela soitti museon kokoelmissa olevilla soittimilla konsertin. Nykyisin museosoittimia ei pyritä konservoimaan soittokuntoisiksi, vaan soittimesta rakennetaan kopio, jos halutaan kokeilla sen soittamista. Näin alkuperäiset soittimet säilyvät siinä kunnossa kun ne on museoon saatu. Historiallisia kanteleita divarista Sain Hannu Sahalta tutkittavaksi kaksi viisikielistä kannelta, jotka Hannu ja hänen helsinkiläinen vuokraisäntänsä olivat löytäneet markka-aikaan Helsingin divareista. Kanteleet olivat maksaneet 20-30 markkaa. Kanteleiden tunnistaminen oli helppoa, koska kummassakin soittimessa on valmistajan nimet. Toisen kanteleen tekijä on Teodor Repo (1886–1962), aikaisemmalta nimeltään Feodor Nikitin Safronoff, joka tunnettiin Suomessa A. O. Väisäsen antamalla nimellä ”Teppo” (Teodor kuulosti liian ryssältä Väisäsen korvaan). Teodor Repo muutti Suomeen vuonna 1911 Inkeristä ja rakensi ja soitti kanteleita ja paimensoittimia. Revon viisikielinen on inkeriläistä mallia. Ponnen rakenne poikkeaa suomalaisesta kantelemallista. Soittimen koppa on yhdestä puusta veistetty ja siihen on liimattu erillinen kansi ja ponnen yläosa. Kansi on liimauksen lisäksi naulattu noin 20 puunaulalla sivuhin kiinni. Kansi on vahvuudeltaan 3-5 mm. Mänty on rakennuspuuna myös viritystapeissa ja koko soittimessa. Soitin on petsattu ja lakattu ruskeaksi. Kielien paksuus on pidemmästä lyhyempään 0,40 mm, 0,30 mm, 0,30 mm ja 0,30 mm. Varras on 7 mm paksua pyöröterästä. Sekä varras, että kielet ovat paksussa ruosteessa. Soittimesta on katkennut lyhimmän kielen viritystappi. Soittimen mitat ovat: pituus 526 mm, leveys 108 mm ja korkeus 68,5 mm. Soittimen paino on 511 grammaa. Toinen divarikantele on Antero Vornasen (1889– 1937) valmistama. Kanteleen sisäpuolella sivussa on paperilappu jossa lukee: Malli v:lta 1770. Valmist. Antero Vornanen Varpakylä, Suojärvi Valmistettu 193? Antero sai käsityönopettajan koulutuksen Mäkisen ammattikoulussa Sortavalassa. Hän toimi käsityönopettajana Soanlahden maanmieskoulussa ja kiertävänä käsityönopettajana Itä-Karjalan ja Liperin maamieskoulussa. Vuonna 1921 Vornanen siirtyi Sortavalaan, Helylän tehtaiden kokoonpano-osaston mestariksi ja sieltä Joensuuhun Utran lauttayhdistyksen palvelukseen. Joensuusta hän muutti Suojärvelle ostettuaan sisarensa perheeltä sekatavarakaupan. Suojärvelle hän perusti puuverstaan ja korjauspajan ja alkoi rakentaa kanteleita suuremmassa mittakaavassa. Vornanen oli rakentanut jo opettajavuosinaan kymmenittäin kanteleita. Kanteleiden rakentamisessa Vornanen oli saanut oppia isältään Hilipalta. Kyseinen kantele ei ole Vornasen oma malli, vaan kopio haapaveteläisestä Rantosen kanteleesta, joka on esitelty Kantele-lehden numerossa 2/2008. Paperilapussa vuosiluvun viimeinen numero on epäselvä, mutta voisi olla 5–7. Vornanen on tavannut Antti Rantosen ilmeisesti yhteisellä soittokeikalla vuonna 1935 ja piirtänyt kantelemallin hyvin tarkasti. Vornasen kantele on rakennettu yhdestä hongan palasta ja siinä on koivuiset viritystapit. Soitimen kannessa pohjapuolella näkyy poran keskipiikin jättämiä jälkiä. Pohjapuolelle on porattu aluksi reikiä poralla suuremman puumäärän poistamiseksi ja työstöä on jatkettu veistoraudalla. Soitin on saanut ilmeisesti patinoitua luonnollisesti. Kaikki kielet ovat 0,35 mm:n teräslankaa. Varras on 6,5 mm:n pyöröterästä. Soittimen mitat ovat: pituus 527 mm, leveys 120 mm ja korkeus 47 mm. Soittimen paino on 312 grammaa. Minkä arvoinen se sitten on? Kanteleen arvon voi määritellä monella tavalla. Edellisessä tekstissä on esitelty rahallisesti, tunnearvoltaan ja historialliselta arvoltaan korvaamattomia tapauksia. Salmisen koneistokanteleita on koko maailmassa vain noin sata kappaletta ja niistä Kolhossa tehtyjä vain kolme. Vornasen ja Revon kanteleet ovat vielä harvinaisempia ja historiallisesti arvokkaita kanteletutkimukselle. Niitä ei mielestäni pitäisi korjata, vaan laittaa museoon. 1900-luvun alun jälkeen soitinten kerääminen on ollut pääasiassa yksityisten kerääjien varassa. Kerääjien vastuu soittimien historiallisen arvon säilyttäjänä on suuri. Valitettavasti tätä ei aina ymmärretä, vaan melko usein soittimet halutaan korjata soittokuntoon, jolloin niistä voi kadota jotain ainutlaatuista tietoa. Kun yksityishenkilö ostaa kirpputorilta kanteleen, hän saa toki tehdä soittimella mitä haluaa. Monet kanteleenkorjaajat ovat tiedostaneet tämän ongelman ja ovat tehneet muistiinpanoja asiakkaiden historiallisesti arvokkaisiin soittimiin tehdyistä korjaustoimenpiteistään. Mutta kun museotkaan eivät rakenna soittimia, niin ei soitinrakentajakaan voi toimia soitinmuseona. Suomen pääkaupungista puuttuu musiikkimuseo, jonka hommia tämäkin asia voisi olla. Vieläköhän siihen Töölönlahden monttuun sellainen mahtuisi? Eikä tämä arvokysymyskään ratkennut. Tarttis nähdä soitin. Ei sitä puhelimessa voi arvioida. Kirpputoreilta kannattaa kuitenkin kerätä vanhat kanteleet ja harput pois kuleksimasta jos ne edullisesti saa. Suomessa ei onneksi ole vielä vanhojen kanteleiden markkinat ylikuumenneet, eli rahallisesti hommassa ei pääse rikastumaan. Vanha kantele on aina vanha ja useammassa tapauksessa siitä ei saa enää käyttösoitinta. Suositeltava tapa on lahjoittaa kantele lähimpään museoon jonka jälkeen se on asiantuntevissa käsissä. Vielä suositeltavampaa on lahjoittaa kantele Suomen Kantelemuseoon, jossa soitin tulee melkoisella varmuudella näyttelyyn ja kaikkien ihmeteltäväksi. Suomen Kantelemuseo sijaitsee Keski-Palokassa ja sen avajaisia vietetään 27.2.2009. Lähteet: • Rauno, Malviniemi (1996): Iro-neidon pojat. Vornasten suvun runonlaulajat ja kanteleensoittajat. Vornasen Sukuseura • Jukka, Louhivuori, Rauno, Nieminen (1987): Paimenen säveliä. Teppo Revon paimensoittusävelmiä. SKS:n toimituksia 453. Helsinki. KANTELE 1•2009 KANTELE 1•2009 16 17
on lopetettu”. Salminen ei ole valmistanut koneistokanteleita kohta puoleen vuosisataan. Uusia Salmisia ei siis valmistu. Toisaalta ei Suomessa ole rikkaita keräilijöitä, jotka olisivat nostaneet kanteleiden hinnat kymmeniin miljooniin euroihin, kuten on käynyt vanhojen italialaisten viulujen ja kuvataiteen kohdalla. Claude Monet'n maalaus Dans la Prairie myytiin Christiesin huutokaupassa Lontoossa yli 12 miljoonalla eurolla helmikuun alussa vuonna 2009. Summalla olisi saanut myös kaksituhatta uutta koneistokannelta. Niistä olisi tullut peräkkäin aseteltuna noin kahden kilometrin mittainen jono. Samalla rahalla olisi saatu Lohja–Muurla välille vain kilometri moottoritietä. Historiallinen arvo Suomessa kanteleen asema kansallissoittimena ei ole konkretisoitunut kanteleen historiaan kohdistuvana tutkimuksena. Kanteleita kerättiin museoihin 1800–1900-lukujen vaihteessa kansallistunteen innoittamana ja siellä ne ovat edelleenkin odottamassa tutkijoitaan. Paitsi että 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun kanteleet eivät ole päässeet vielä museoihin. Erkki Ala-Könni lienee ollut viimeinen keräilijä joka kartutti merkittävästi museoiden kantelekokoelmia. Museoihin kerättyjen kanteleiden avulla voidaan tutkia minkälainen kantele on ollut 1700-luvulla, 1800-luvulla jne. Että tämä olisi mahdollista on kantele säilytettävä senhetkisessä kunnossa kun se on museoon saatu. Valitettavasti 1900-luvun alussa Suomen Kansallismuseon kanteleisiin uusittiin paljon kieliä ja viritystappeja ja konservointipäiväkirjoista ei löydy tietoja minkälaiset olivat alkuperäiset kielet. Kielienvaihtoa tapahtui vielä 1950-luvullakin, kun Martti Pokela soitti museon kokoelmissa olevilla soittimilla konsertin. Nykyisin museosoittimia ei pyritä konservoimaan soittokuntoisiksi, vaan soittimesta rakennetaan kopio, jos halutaan kokeilla sen soittamista. Näin alkuperäiset soittimet säilyvät siinä kunnossa kun ne on museoon saatu. Historiallisia kanteleita divarista Sain Hannu Sahalta tutkittavaksi kaksi viisikielistä kannelta, jotka Hannu ja hänen helsinkiläinen vuokraisäntänsä olivat löytäneet markka-aikaan Helsingin divareista. Kanteleet olivat maksaneet 20-30 markkaa. Kanteleiden tunnistaminen oli helppoa, koska kummassakin soittimessa on valmistajan nimet. Toisen kanteleen tekijä on Teodor Repo (1886–1962), aikaisemmalta nimeltään Feodor Nikitin Safronoff, joka tunnettiin Suomessa A. O. Väisäsen antamalla nimellä ”Teppo” (Teodor kuulosti liian ryssältä Väisäsen korvaan). Teodor Repo muutti Suomeen vuonna 1911 Inkeristä ja rakensi ja soitti kanteleita ja paimensoittimia. Revon viisikielinen on inkeriläistä mallia. Ponnen rakenne poikkeaa suomalaisesta kantelemallista. Soittimen koppa on yhdestä puusta veistetty ja siihen on liimattu erillinen kansi ja ponnen yläosa. Kansi on liimauksen lisäksi naulattu noin 20 puunaulalla sivuhin kiinni. Kansi on vahvuudeltaan 3-5 mm. Mänty on rakennuspuuna myös viritystapeissa ja koko soittimessa. Soitin on petsattu ja lakattu ruskeaksi. Kielien paksuus on pidemmästä lyhyempään 0,40 mm, 0,30 mm, 0,30 mm ja 0,30 mm. Varras on 7 mm paksua pyöröterästä. Sekä varras, että kielet ovat paksussa ruosteessa. Soittimesta on katkennut lyhimmän kielen viritystappi. Soittimen mitat ovat: pituus 526 mm, leveys 108 mm ja korkeus 68,5 mm. Soittimen paino on 511 grammaa. Toinen divarikantele on Antero Vornasen (1889– 1937) valmistama. Kanteleen sisäpuolella sivussa on paperilappu jossa lukee: Malli v:lta 1770. Valmist. Antero Vornanen Varpakylä, Suojärvi Valmistettu 193? Antero sai käsityönopettajan koulutuksen Mäkisen ammattikoulussa Sortavalassa. Hän toimi käsityönopettajana Soanlahden maanmieskoulussa ja kiertävänä käsityönopettajana Itä-Karjalan ja Liperin maamieskoulussa. Vuonna 1921 Vornanen siirtyi Sortavalaan, Helylän tehtaiden kokoonpano-osaston mestariksi ja sieltä Joensuuhun Utran lauttayhdistyksen palvelukseen. Joensuusta hän muutti Suojärvelle ostettuaan sisarensa perheeltä sekatavarakaupan. Suojärvelle hän perusti puuverstaan ja korjauspajan ja alkoi rakentaa kanteleita suuremmassa mittakaavassa. Vornanen oli rakentanut jo opettajavuosinaan kymmenittäin kanteleita. Kanteleiden rakentamisessa Vornanen oli saanut oppia isältään Hilipalta. Kyseinen kantele ei ole Vornasen oma malli, vaan kopio haapaveteläisestä Rantosen kanteleesta, joka on esitelty Kantele-lehden numerossa 2/2008. Paperilapussa vuosiluvun viimeinen numero on epäselvä, mutta voisi olla 5–7. Vornanen on tavannut Antti Rantosen ilmeisesti yhteisellä soittokeikalla vuonna 1935 ja piirtänyt kantelemallin hyvin tarkasti. Vornasen kantele on rakennettu yhdestä hongan palasta ja siinä on koivuiset viritystapit. Soitimen kannessa pohjapuolella näkyy poran keskipiikin jättämiä jälkiä. Pohjapuolelle on porattu aluksi reikiä poralla suuremman puumäärän poistamiseksi ja työstöä on jatkettu veistoraudalla. Soitin on saanut ilmeisesti patinoitua luonnollisesti. Kaikki kielet ovat 0,35 mm:n teräslankaa. Varras on 6,5 mm:n pyöröterästä. Soittimen mitat ovat: pituus 527 mm, leveys 120 mm ja korkeus 47 mm. Soittimen paino on 312 grammaa. Minkä arvoinen se sitten on? Kanteleen arvon voi määritellä monella tavalla. Edellisessä tekstissä on esitelty rahallisesti, tunnearvoltaan ja historialliselta arvoltaan korvaamattomia tapauksia. Salmisen koneistokanteleita on koko maailmassa vain noin sata kappaletta ja niistä Kolhossa tehtyjä vain kolme. Vornasen ja Revon kanteleet ovat vielä harvinaisempia ja historiallisesti arvokkaita kanteletutkimukselle. Niitä ei mielestäni pitäisi korjata, vaan laittaa museoon. 1900-luvun alun jälkeen soitinten kerääminen on ollut pääasiassa yksityisten kerääjien varassa. Kerääjien vastuu soittimien historiallisen arvon säilyttäjänä on suuri. Valitettavasti tätä ei aina ymmärretä, vaan melko usein soittimet halutaan korjata soittokuntoon, jolloin niistä voi kadota jotain ainutlaatuista tietoa. Kun yksityishenkilö ostaa kirpputorilta kanteleen, hän saa toki tehdä soittimella mitä haluaa. Monet kanteleenkorjaajat ovat tiedostaneet tämän ongelman ja ovat tehneet muistiinpanoja asiakkaiden historiallisesti arvokkaisiin soittimiin tehdyistä korjaustoimenpiteistään. Mutta kun museotkaan eivät rakenna soittimia, niin ei soitinrakentajakaan voi toimia soitinmuseona. Suomen pääkaupungista puuttuu musiikkimuseo, jonka hommia tämäkin asia voisi olla. Vieläköhän siihen Töölönlahden monttuun sellainen mahtuisi? Eikä tämä arvokysymyskään ratkennut. Tarttis nähdä soitin. Ei sitä puhelimessa voi arvioida. Kirpputoreilta kannattaa kuitenkin kerätä vanhat kanteleet ja harput pois kuleksimasta jos ne edullisesti saa. Suomessa ei onneksi ole vielä vanhojen kanteleiden markkinat ylikuumenneet, eli rahallisesti hommassa ei pääse rikastumaan. Vanha kantele on aina vanha ja useammassa tapauksessa siitä ei saa enää käyttösoitinta. Suositeltava tapa on lahjoittaa kantele lähimpään museoon jonka jälkeen se on asiantuntevissa käsissä. Vielä suositeltavampaa on lahjoittaa kantele Suomen Kantelemuseoon, jossa soitin tulee melkoisella varmuudella näyttelyyn ja kaikkien ihmeteltäväksi. Suomen Kantelemuseo sijaitsee Keski-Palokassa ja sen avajaisia vietetään 27.2.2009. Lähteet: • Rauno, Malviniemi (1996): Iro-neidon pojat. Vornasten suvun runonlaulajat ja kanteleensoittajat. Vornasen Sukuseura • Jukka, Louhivuori, Rauno, Nieminen (1987): Paimenen säveliä. Teppo Revon paimensoittusävelmiä. SKS:n toimituksia 453. Helsinki. KANTELE 1•2009 KANTELE 1•2009 16 17
KANTELE 1•2012 1 HANS WALLEN • IMPROVISAATIO • 1• 20 12 IRTONUMERO 8 E Sauli Heikkilä Etsiessäni vuosikymmenen vaihteessa uusia haasteita kuulin, että Kantelelehti etsi uutta päätoimittajaa. Ajatus päästä sukeltamaan kanteleen maailmaan oli kiehtova. Vaikka soitin oli tuttu, oli siinä paljon opittavaa. Ilo oli suuri, kun sain pestin hoitaakseni. Parasta oli päästä tutustumaan kiinnostaviin kanteleen parissa elämäntyötään tekeviin ihmisiin, muusikoihin ja soitinrakentajiin. Lehtiluukku. com-sivustolta löytyvät toimittamani lehdet, 1/2011–1/2012 ja niissä monta kiinnostavaa henkilökuvaa. Tutustuminen kanteleen historiaan ja sen monipuolisuuteen instrumenttina oli kiinnostava retki, joka jatkuu edelleen. Valintani Pelimanni-lehden – nykyään Kansanmusiikki-lehti – päätoimittajaksi päätti liian lyhyeksi jääneen kauteni. Onneksi voin kantaa kanteletta mukana myös nykyisessä toimessani. Toimittamistani lehdistä valitsin mukaan artikkelini improvisaatiosta (1/2012, 30–33), koska mielestäni se on lähestulkoon tärkein elementti musiikissa. 104 k ntele
KANTELE 1•2012 1 HANS WALLEN • IMPROVISAATIO • 1• 20 12 IRTONUMERO 8 E
KANTELE 1•2012 31 KANTELE 1•2012 30 SAULI HEIKKILÄ 30 30 I mprovisaatio on kuulunut taiteeseen läpi ihmiskunnan historian. Luultavasti ensimmäinen toiminta, jota taiteeksi on voinut kutsua, on ollut puhdasta improvisaatiota. Tanssiin improvisaatio on kuulunut näkyvästi pitkään ja teatteriin se on tullut jäädäkseen. Improvisaatioteatteriryhmiä on tullut koko ajan lisää sitä mukaa, kun impron löytäneet ovat ryhtyneet kouluttamaan muita. Musiikissa impron mielletään kuuluvan varmaankin ennen kaikkea jazziin, kun taas klassisessa musiikissa ei ajatella improvisoinnilla olevan suurtakaan sijaa. Ei myöskään kansanmusiikissa. Ei ainakaan omassamme. Samat tanssisävelmät kuulostavat eri ryhmien soittamina kovin samanlaisilta. Laulut lauletaan kutakuinkin samoin sanoin. Rockissa improvisaatiolla on isompi rooli kuin iskelmämusiikissa. Sooloja saatetaan soittaa joka kerta hieman eri tavalla – tosin yleensä aina samalla asteikolla. Humppabändikin saattaa keikalla innostua. Improa kutsutaan usein mielijohteesta soittamiseksi. Tai hetkessä elämiseksi. Poimitaan vaistonvaraisesti satunnaisia ääniä miettimättä sen enempää. Totuuden siemen siinä onkin, mutta se ei ole improvisaation koko kuva. Kun sardinialainen haitaristi säestää tanssijoita haitarillaan, hän sanoo improvisoivansa. Tosiasiassa hänellä on päässään iso joukko fraaseja ja riffejä, joita hän yhdistelee makunsa mukaan. Sitäkin voi kutsua improvisaatioksi. Samaan ideaan perustuu monien muidenkin kansojen musiikkiin olennaisesti kuuluva improvisointi. Skaaloja saattaa olla kymmeniä samoin kuin melodiakulkuja ja koruja. Jazzissa soinnut saattavat vaihtua hyvinkin tiuhaan ja samoin niihin sopivat skaalat. Musiikki kuulostaa usein tutulta ja tyylilleen uskolliselta, koska tuttujen istrumenttien lisäksi improvisaatiossa käytetään tuttua materiaalia. Tosin jazzissa saatetaan lainata materiaalia milloin mistäkin – kansanmusiikista klassisiin teemoihin. Luku sinänsä on sitten freejazz, jossa improvisaatio on vapaata. Klassisessa musiikissa improvisaation asema on suorastaan vähentynyt Mozartin ajoista. Viime vuosiin asti se ei ole kuulunut opintoihin muille kuin urkureilla. Barokin musiikkiperinteeElämä improa – impro elämää Improvisaatio on osa elämää enemmän tai vähemmän jokaiselle. Siinä missä yksi ei tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tekee, toinen yrittää välttää yllätyksiä loppuun asti. Ja sitten auto ei lähde käyntiin. Tai sähköt katkeavat viikoksi. Pitää improvisoida. Arja Kastiselle improvisaatio on kaiken perusta Millainen rooli improvisaatiolla on esittämässäsi musiikissa, Arja Kastinen? Se on kaiken perusta. Aloitan esitysten rakentamisen improvisoimalla kotona vapaasti hakien. Sitten kun löytyy jotain, mikä tuntuisi sopivan tulevaan esitykseen, kirjoitan sen sanallisesti ylös: mikä soitin, mikä viritys, mikä idea. Esityksessä juttu taas hakee oman muotonsa tilanteen mukaan. Mähän siis asustelen jossain 1800-luvun lukuja kirjoitustaidottomien karjalaisten kanteleensoittajien maastossa, mikä tarkoittaa sitä, että viritän kanteletta miten sattuu: viritys pohjautuu lähinnä kvintteihin ja oktaaveihin, mikä johtaa puolestaan helposti moodeihin. Lisäksi olen yrittänyt opettaa itseäni lähemmäs luonnonpuhtaita terssejä, mikä tarkoittaa tasavireiseen viritysjärjestelmään verrattuna matalampaa duuriterssiä ja korkeampaa molliterssiä. Enemmän tulee ajateltua kokonaissointia ja resonanssia kuin varsinaisia asteikkoja. Aika ajoin, kun siltä tuntuu, kokeilen pieniä viritysmuunnoksia, kuten esim. yhden tai kahden sävelen muuttamista puolisävelaskelen verran tai jotain sinne päin. Kun improvisoin kotona itsekseni, en kauheasti rekisteröi mitään, koetan vain päästä hetkeksi parempaan maailmaan. Jos jokin juttu tuntuu kiinnostavalta, silloin se luultavasti on jotain uudenkarheata. Ajankäytöstä sen verran, että kerran huvikseni laskeskelin, kuinka paljon käytin aikaa 20 min. esityksen valmisteluun. Silloin siihen meni pyöreästi 20 tuntia, eli improvisaatioon pohjautuvan esityksen valmistelu vie minulta noin 60 kertaisesti aikaa varsinaiseen lopputulokseen verrattuna. Mitä improvisaatio sinulle merkitsee? Kaikkea. En osaa juurikaan tehdä musiikkia ilman improa. Improvisaatio merkitsee minulle hetkessä elämistä ja sen hetken ikuisuuden tavoittelua. Voisiko klassisen musiikin soittaja hyötyä improvisaation opiskelusta? Kyllä voi, jos hän niin haluaa. Minun mielestäni improvisaatio avaa parhaimmillaan väylän tilaan, jossa musiikki on itseisarvo, riippumaton ulkoisista vaatimuksista tai odotuksista. Musiikki elää omaa elämäänsä ja jos hyvin käy, muusikko saa mahdollisuuden nauttia siitä hetken. Käytätkö itse improvisaatiota opetuksessa? Yleensä aina, ainakin jossain määrin. Lähtökohta on opiskelijassa, eli yritän päästä selville, mitä opiskelija sillä hetkellä tarvitsee tai haluaa, ja sen mukaan mennään. Eli improvisaatio ei ole itseisarvo, vaan musiikki on. Voisitko antaa jonkin hauskan improvisaatiotehtävän lukijoille? Hauska improvisaatiotehtävä? Mutta kun improvisaatio ei ole tehtävä. Se on elämä. Ok… hmm.. Kuulostele olotilaasi, ota kantelosi, etsi sille säveltaso, jossa se soi sillä hetkellä parhaiten, viritä se asteikkoon, jossa sinä itse resonoit sillä hetkellä, ota mukava asento, laita silmät kiinni ja ala soittaa. Improvisaatio yhdistetään usein vain jazziin. Mozarti oli taitava improvisoija. C H A D M C D ER M O TT D R EA M ST IM E PA U L B R Ü C K
KANTELE 1•2012 31 KANTELE 1•2012 30 SAULI HEIKKILÄ 30 30 I mprovisaatio on kuulunut taiteeseen läpi ihmiskunnan historian. Luultavasti ensimmäinen toiminta, jota taiteeksi on voinut kutsua, on ollut puhdasta improvisaatiota. Tanssiin improvisaatio on kuulunut näkyvästi pitkään ja teatteriin se on tullut jäädäkseen. Improvisaatioteatteriryhmiä on tullut koko ajan lisää sitä mukaa, kun impron löytäneet ovat ryhtyneet kouluttamaan muita. Musiikissa impron mielletään kuuluvan varmaankin ennen kaikkea jazziin, kun taas klassisessa musiikissa ei ajatella improvisoinnilla olevan suurtakaan sijaa. Ei myöskään kansanmusiikissa. Ei ainakaan omassamme. Samat tanssisävelmät kuulostavat eri ryhmien soittamina kovin samanlaisilta. Laulut lauletaan kutakuinkin samoin sanoin. Rockissa improvisaatiolla on isompi rooli kuin iskelmämusiikissa. Sooloja saatetaan soittaa joka kerta hieman eri tavalla – tosin yleensä aina samalla asteikolla. Humppabändikin saattaa keikalla innostua. Improa kutsutaan usein mielijohteesta soittamiseksi. Tai hetkessä elämiseksi. Poimitaan vaistonvaraisesti satunnaisia ääniä miettimättä sen enempää. Totuuden siemen siinä onkin, mutta se ei ole improvisaation koko kuva. Kun sardinialainen haitaristi säestää tanssijoita haitarillaan, hän sanoo improvisoivansa. Tosiasiassa hänellä on päässään iso joukko fraaseja ja riffejä, joita hän yhdistelee makunsa mukaan. Sitäkin voi kutsua improvisaatioksi. Samaan ideaan perustuu monien muidenkin kansojen musiikkiin olennaisesti kuuluva improvisointi. Skaaloja saattaa olla kymmeniä samoin kuin melodiakulkuja ja koruja. Jazzissa soinnut saattavat vaihtua hyvinkin tiuhaan ja samoin niihin sopivat skaalat. Musiikki kuulostaa usein tutulta ja tyylilleen uskolliselta, koska tuttujen istrumenttien lisäksi improvisaatiossa käytetään tuttua materiaalia. Tosin jazzissa saatetaan lainata materiaalia milloin mistäkin – kansanmusiikista klassisiin teemoihin. Luku sinänsä on sitten freejazz, jossa improvisaatio on vapaata. Klassisessa musiikissa improvisaation asema on suorastaan vähentynyt Mozartin ajoista. Viime vuosiin asti se ei ole kuulunut opintoihin muille kuin urkureilla. Barokin musiikkiperinteeElämä improa – impro elämää Improvisaatio on osa elämää enemmän tai vähemmän jokaiselle. Siinä missä yksi ei tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tekee, toinen yrittää välttää yllätyksiä loppuun asti. Ja sitten auto ei lähde käyntiin. Tai sähköt katkeavat viikoksi. Pitää improvisoida. Arja Kastiselle improvisaatio on kaiken perusta Millainen rooli improvisaatiolla on esittämässäsi musiikissa, Arja Kastinen? Se on kaiken perusta. Aloitan esitysten rakentamisen improvisoimalla kotona vapaasti hakien. Sitten kun löytyy jotain, mikä tuntuisi sopivan tulevaan esitykseen, kirjoitan sen sanallisesti ylös: mikä soitin, mikä viritys, mikä idea. Esityksessä juttu taas hakee oman muotonsa tilanteen mukaan. Mähän siis asustelen jossain 1800-luvun lukuja kirjoitustaidottomien karjalaisten kanteleensoittajien maastossa, mikä tarkoittaa sitä, että viritän kanteletta miten sattuu: viritys pohjautuu lähinnä kvintteihin ja oktaaveihin, mikä johtaa puolestaan helposti moodeihin. Lisäksi olen yrittänyt opettaa itseäni lähemmäs luonnonpuhtaita terssejä, mikä tarkoittaa tasavireiseen viritysjärjestelmään verrattuna matalampaa duuriterssiä ja korkeampaa molliterssiä. Enemmän tulee ajateltua kokonaissointia ja resonanssia kuin varsinaisia asteikkoja. Aika ajoin, kun siltä tuntuu, kokeilen pieniä viritysmuunnoksia, kuten esim. yhden tai kahden sävelen muuttamista puolisävelaskelen verran tai jotain sinne päin. Kun improvisoin kotona itsekseni, en kauheasti rekisteröi mitään, koetan vain päästä hetkeksi parempaan maailmaan. Jos jokin juttu tuntuu kiinnostavalta, silloin se luultavasti on jotain uudenkarheata. Ajankäytöstä sen verran, että kerran huvikseni laskeskelin, kuinka paljon käytin aikaa 20 min. esityksen valmisteluun. Silloin siihen meni pyöreästi 20 tuntia, eli improvisaatioon pohjautuvan esityksen valmistelu vie minulta noin 60 kertaisesti aikaa varsinaiseen lopputulokseen verrattuna. Mitä improvisaatio sinulle merkitsee? Kaikkea. En osaa juurikaan tehdä musiikkia ilman improa. Improvisaatio merkitsee minulle hetkessä elämistä ja sen hetken ikuisuuden tavoittelua. Voisiko klassisen musiikin soittaja hyötyä improvisaation opiskelusta? Kyllä voi, jos hän niin haluaa. Minun mielestäni improvisaatio avaa parhaimmillaan väylän tilaan, jossa musiikki on itseisarvo, riippumaton ulkoisista vaatimuksista tai odotuksista. Musiikki elää omaa elämäänsä ja jos hyvin käy, muusikko saa mahdollisuuden nauttia siitä hetken. Käytätkö itse improvisaatiota opetuksessa? Yleensä aina, ainakin jossain määrin. Lähtökohta on opiskelijassa, eli yritän päästä selville, mitä opiskelija sillä hetkellä tarvitsee tai haluaa, ja sen mukaan mennään. Eli improvisaatio ei ole itseisarvo, vaan musiikki on. Voisitko antaa jonkin hauskan improvisaatiotehtävän lukijoille? Hauska improvisaatiotehtävä? Mutta kun improvisaatio ei ole tehtävä. Se on elämä. Ok… hmm.. Kuulostele olotilaasi, ota kantelosi, etsi sille säveltaso, jossa se soi sillä hetkellä parhaiten, viritä se asteikkoon, jossa sinä itse resonoit sillä hetkellä, ota mukava asento, laita silmät kiinni ja ala soittaa. Improvisaatio yhdistetään usein vain jazziin. Mozarti oli taitava improvisoija. C H A D M C D ER M O TT D R EA M ST IM E PA U L B R Ü C K
Eija Kankaanrannalle improvisaatio on monipuolinen työkalu Millainen rooli improvisaatiolla on esittämässäsi musiikissa? Soitan eniten nykymusiikkia, mutta olen mukana myös rytmimusiikin ja vapaan improvisaation projekteissa. Omassa musiikissa improvisaatio ja utelias kokeilu ovat itselleni tärkeitä työtapoja. Kun työskentely pohjaa valmiiksi kirjoitettuun musiikkiin, on tärkeää hallita nuottien välittämä informaatio, tarvittavat soittotavat sekä ottaa selvää teoksen aikakaudesta, tyylistä ja mahdollisista esityskäytännöistä. Nuotit eivät kuitenkaan kerro kaikkea. Eri aikakausien musiikissa on tilaa ja monesti jopa tarkoitus tehdä omia ratkaisuja, muunnelmia ja kehitelmiä, esimerkkeinä 1600-luvun basso-ostinatoille ja melodiaimprovisaatiolle pohjautuvat kappaleet, barokin ajan teosten koristeluun ja rytminkäsittelyyn liittyvät valinnat tai vaikkapa improvisaatio-osuuksia sisältävät nykymusiikkiteokset. Esimerkiksi Juhani Nuorvalan ja Max Savikankaan kanteleteoksissa on tilaa soittajan ”omalle äänelle”. Mitä improvisaatio sinulle merkitsee? Improvisaatioon liittyy vapautta ja villiyttä, kuuntelua ja reagointia, mahdollisuus löytää tai olla löytämättä sekä hyväksymisen ja läsnäolon opettelua. Ryhmäimprovisaatiossa kuvioon tulevat mukaan tilan antaminen ja ottaminen, impulssien tarjoilu ja vastaanottaminen ja päätösten tekemisen rohkeus. Kuka aloittaa ja miten, koska hyppään itse mukaan, mihin suuntaan mennään, tartunko kuulemaani ideaan vai teenkö yllättävän vastavedon? Improvisaatio (musiikissa) voi olla omista ideoista tai ryhmässä rakentuvaa, tietyn aikakauden tai tyylin ”säännöstöstä” ammentavaa, tekstistä tai liikkeestä innoittunutta tai maksimaaliseen vapauteen, uuden etsimiseen ja hetkessä syntymiseen pyrkivää musisointia. Tietysti voidaan kysyä, löytyykö täysin vapaata improvisaatiota muualta kuin pienen lapsen touhuista ja musisoinnista ennen koulutuksen ja ympäristön asettamiin sääntöihin mukautumista? Improvisaatio liittyy myös harjoitusprosessiin. Kun tutustuu nuottikuvaan, saattaa jokin äänitapahtuma, fraasi tai sointukulku houkutella jammailemaan ja kehittelemään lisää. ”Vaikean paikan” saattaa voittaa leikittelemällä sormituksilla ja liikkeillä, soittamalla palasia eri tavoin, eri rekistereistä, kehittelemällä uusia variaatioita ja tapahtumia. Sen lisäksi, että tulee istuttaneeksi haasteellisen kohdan palasia käsiin ja mieleen monin tavoin, saattaa löytää materiaalia myös omaan kappaleeseen. Improvisaatio voi olla myös väylä uusien soittotapojen löytämiseen, kommunikaatioja kuuntelutaitojen kehittymiseen, esiintymisjännityksen ja ”oho-eiku” -takkuamisen helpottumiseen tai vaikkapa musiikkianalyysin käytännönläheiseen opiskeluun. Erityisesti vapaa ryhmäimprovisaatio tarjoaa hauskan ja kannustavan muitten kohtaamisen ja toisilta oppimisen muodon. Voisiko klassisen musiikin soittaja hyötyä improvisaation opiskelusta? Käytätkö itse improvisaatiota opetuksessa? KYLLÄ. Osallistuin opiskeluaikanani näyttelijä Elina Stirkkisen vuorovaikutustaidot-kurssille. Lähtökohtana harjoituksissa oli kaiken tekemisessä ja puheessa eteen tulevan hyväksyminen. Positiivisuus ja heittäytymisrohkeus syntyivät sen seurauksena helposti. Katsekontakti, eleet, kehonkieli, puhetapa, rentous ja innostus käsillä olevaan asiaan ovat yhtä tärkeitä kuin siihen liittyvä tieto ja taito. Kaikki tämä on merkityksellistä myös opetusja soittotyössä. Välittömässä, erilaisia näkemyksiä etsivässä ja kuulevassa ilmapiirissä syntynee enemmän innostusta, ideointia ja löytöjä kuin virallisessa, yhdensuuntaista informaatiota jakavassa tai vähättelevässä soittotai oppimistilanteessa. Kappaletasolla pyrin avaamaan paikkoja omille pienille tai isommille valinnoille. Tulkinnasta keskusteltaessa pyrin muistuttamaan itselleni, seen kuuluu tiettyjen kappaleiden osien soittaminen improvisoiden. Mozartin ja Beethovenin ohjelmistoon kuului usein myös improvisoituja kappaleita, jotka aikalaisten mukaan saattoivat olla taidokkaampia kuin sävelletyt kappaleet. Kansanmusiikissa improvisaatio on valitettavasti jäänyt melko vähälle pelimannien piirissä. Tänä päivänä useimmiten soittajat soittavat nuoteista unisonossa tai sovitetuissa harmonioissa. Historiallisesti improvisaatio on kuulunut kansanmusiikkiin olennaisena osana. Se tuntuu myös luonnolliselta siltäkin kannalta, että kirjoitettua musiikkia ei ole ollut kuin rajallisen ajan. Rekilauluissa ja runolauluissa käytettiin tuttuja sävelkulkuja, mutta niitä varioitiin varsin vapaasti. Eikä pelkästään säveltä, myös sanoja muuteltiin ja yhdisteltiin. Tämä otetaan nykyään yhä enemmän huomioon myös musiikinopetuksessa musiikkiopistoista korkeakouluopetukseen. Miksi improvisoida? Varsinkin takavuosina musiikkiopistoja kritisoitiin siitä, että kaavamainen klassinen musiikinopetus vie soittamisesta ilon. Soittamisesta tulee suorittamista ja kaavojen opettelua. Monelta jää soittoharrastus edelleen kesken, kun kyllästytään harjoittelemaan. Monelle improvisointi tuo soittoon iloa. Improvisaatio antaa tilaa luovuudelle. Improvisointi syventää myös musiikin ymmärtämistä. Mekaaninen nuoteista soittaminen ei välttämättä avaa kappaleiden hienouksia. Vasta kun ääniä soitetaan eri järjestyksessä melodiaa varioiden saattaa niistä löytää aivan uusia ulottuvuuksia. Monelle improvisaatio avaa myös sisäisen maailman. Miltä minä kuulostan? Mikä sointi minua koskettaa? Ja kun improvisointia avaa vielä vapaampaan suuntaan, tarjoaa se mahdollisuudet löytää soittimestaan uusia sointeja, joita siinä ei ehkä tiennyt olevankaan. Onpa joku klassisen soittaja kertonut popjazz-improkurssin tuoneen uusia näkökulmia myös klassiseen musiikkiin. Joidenkin improkursseilla olleiden mukaan se on tuonut myös myönteistä kehitystä varsinaisen klassisen musiikin opiskeluun. Mokaamisen ja häpeän sietäminen ovat myös tärkeitä tunnekokemuksia. Virheiden pelon poistuminen poistaa virheitä. Heittäytymisen kokemus voi olla hyvin merkittävää. Hyvin tärkeitä taitoja, joita yhdessä improvisoiminen soittajalle voi antaa, ovat kuulemisen ja kuuntelemisen oppiminen, sekä tilan ottamisen ja antamisen taito. Improvisoijan ei tarvitse osata soittaa? Totta kai kuka tahansa voi improvisoida kanteleestaan ääniä. Tai improvisoida ääniä ilman kanteletta. Tarvitseeko improvisoijan osata soittaa, riippuu improvisoinnin päämäärästä. Jos päämääränä on leikkiä ja pitää hauskaa yksin tai yhdessä, on soittotaito merkityksetön. Jos taas toisessa laidassa on esimerkiksi tiukan formatiivinen jazzimprovisointi, niin siinä onnistuminen vaatii erittäin hyvää soittotaitoa. Kaikentasoisille soittajille improvisoinnista on kuitenkin iloa ja hyötyä. Ehkä parasta improvisoinnissa on, että sen voi aloittaa silloin, kun aloittaa soittamisen, eikä sitä tarvitse lopettaa koskaan. KANTELE 1•2012 33 KANTELE 1•2012 32 Sardinialainen haitaristi improvisoi kansanmusiikkia
KANTELE 1•2012 31 KANTELE 1•2012 30 SAULI HEIKKILÄ 30 30 I mprovisaatio on kuulunut taiteeseen läpi ihmiskunnan historian. Luultavasti ensimmäinen toiminta, jota taiteeksi on voinut kutsua, on ollut puhdasta improvisaatiota. Tanssiin improvisaatio on kuulunut näkyvästi pitkään ja teatteriin se on tullut jäädäkseen. Improvisaatioteatteriryhmiä on tullut koko ajan lisää sitä mukaa, kun impron löytäneet ovat ryhtyneet kouluttamaan muita. Musiikissa impron mielletään kuuluvan varmaankin ennen kaikkea jazziin, kun taas klassisessa musiikissa ei ajatella improvisoinnilla olevan suurtakaan sijaa. Ei myöskään kansanmusiikissa. Ei ainakaan omassamme. Samat tanssisävelmät kuulostavat eri ryhmien soittamina kovin samanlaisilta. Laulut lauletaan kutakuinkin samoin sanoin. Rockissa improvisaatiolla on isompi rooli kuin iskelmämusiikissa. Sooloja saatetaan soittaa joka kerta hieman eri tavalla – tosin yleensä aina samalla asteikolla. Humppabändikin saattaa keikalla innostua. Improa kutsutaan usein mielijohteesta soittamiseksi. Tai hetkessä elämiseksi. Poimitaan vaistonvaraisesti satunnaisia ääniä miettimättä sen enempää. Totuuden siemen siinä onkin, mutta se ei ole improvisaation koko kuva. Kun sardinialainen haitaristi säestää tanssijoita haitarillaan, hän sanoo improvisoivansa. Tosiasiassa hänellä on päässään iso joukko fraaseja ja riffejä, joita hän yhdistelee makunsa mukaan. Sitäkin voi kutsua improvisaatioksi. Samaan ideaan perustuu monien muidenkin kansojen musiikkiin olennaisesti kuuluva improvisointi. Skaaloja saattaa olla kymmeniä samoin kuin melodiakulkuja ja koruja. Jazzissa soinnut saattavat vaihtua hyvinkin tiuhaan ja samoin niihin sopivat skaalat. Musiikki kuulostaa usein tutulta ja tyylilleen uskolliselta, koska tuttujen istrumenttien lisäksi improvisaatiossa käytetään tuttua materiaalia. Tosin jazzissa saatetaan lainata materiaalia milloin mistäkin – kansanmusiikista klassisiin teemoihin. Luku sinänsä on sitten freejazz, jossa improvisaatio on vapaata. Klassisessa musiikissa improvisaation asema on suorastaan vähentynyt Mozartin ajoista. Viime vuosiin asti se ei ole kuulunut opintoihin muille kuin urkureilla. Barokin musiikkiperinteeElämä improa – impro elämää Improvisaatio on osa elämää enemmän tai vähemmän jokaiselle. Siinä missä yksi ei tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tekee, toinen yrittää välttää yllätyksiä loppuun asti. Ja sitten auto ei lähde käyntiin. Tai sähköt katkeavat viikoksi. Pitää improvisoida. Arja Kastiselle improvisaatio on kaiken perusta Millainen rooli improvisaatiolla on esittämässäsi musiikissa, Arja Kastinen? Se on kaiken perusta. Aloitan esitysten rakentamisen improvisoimalla kotona vapaasti hakien. Sitten kun löytyy jotain, mikä tuntuisi sopivan tulevaan esitykseen, kirjoitan sen sanallisesti ylös: mikä soitin, mikä viritys, mikä idea. Esityksessä juttu taas hakee oman muotonsa tilanteen mukaan. Mähän siis asustelen jossain 1800-luvun lukuja kirjoitustaidottomien karjalaisten kanteleensoittajien maastossa, mikä tarkoittaa sitä, että viritän kanteletta miten sattuu: viritys pohjautuu lähinnä kvintteihin ja oktaaveihin, mikä johtaa puolestaan helposti moodeihin. Lisäksi olen yrittänyt opettaa itseäni lähemmäs luonnonpuhtaita terssejä, mikä tarkoittaa tasavireiseen viritysjärjestelmään verrattuna matalampaa duuriterssiä ja korkeampaa molliterssiä. Enemmän tulee ajateltua kokonaissointia ja resonanssia kuin varsinaisia asteikkoja. Aika ajoin, kun siltä tuntuu, kokeilen pieniä viritysmuunnoksia, kuten esim. yhden tai kahden sävelen muuttamista puolisävelaskelen verran tai jotain sinne päin. Kun improvisoin kotona itsekseni, en kauheasti rekisteröi mitään, koetan vain päästä hetkeksi parempaan maailmaan. Jos jokin juttu tuntuu kiinnostavalta, silloin se luultavasti on jotain uudenkarheata. Ajankäytöstä sen verran, että kerran huvikseni laskeskelin, kuinka paljon käytin aikaa 20 min. esityksen valmisteluun. Silloin siihen meni pyöreästi 20 tuntia, eli improvisaatioon pohjautuvan esityksen valmistelu vie minulta noin 60 kertaisesti aikaa varsinaiseen lopputulokseen verrattuna. Mitä improvisaatio sinulle merkitsee? Kaikkea. En osaa juurikaan tehdä musiikkia ilman improa. Improvisaatio merkitsee minulle hetkessä elämistä ja sen hetken ikuisuuden tavoittelua. Voisiko klassisen musiikin soittaja hyötyä improvisaation opiskelusta? Kyllä voi, jos hän niin haluaa. Minun mielestäni improvisaatio avaa parhaimmillaan väylän tilaan, jossa musiikki on itseisarvo, riippumaton ulkoisista vaatimuksista tai odotuksista. Musiikki elää omaa elämäänsä ja jos hyvin käy, muusikko saa mahdollisuuden nauttia siitä hetken. Käytätkö itse improvisaatiota opetuksessa? Yleensä aina, ainakin jossain määrin. Lähtökohta on opiskelijassa, eli yritän päästä selville, mitä opiskelija sillä hetkellä tarvitsee tai haluaa, ja sen mukaan mennään. Eli improvisaatio ei ole itseisarvo, vaan musiikki on. Voisitko antaa jonkin hauskan improvisaatiotehtävän lukijoille? Hauska improvisaatiotehtävä? Mutta kun improvisaatio ei ole tehtävä. Se on elämä. Ok… hmm.. Kuulostele olotilaasi, ota kantelosi, etsi sille säveltaso, jossa se soi sillä hetkellä parhaiten, viritä se asteikkoon, jossa sinä itse resonoit sillä hetkellä, ota mukava asento, laita silmät kiinni ja ala soittaa. Improvisaatio yhdistetään usein vain jazziin. Mozarti oli taitava improvisoija. C H A D M C D ER M O TT D R EA M ST IM E PA U L B R Ü C K Eija Kankaanrannalle improvisaatio on monipuolinen työkalu Millainen rooli improvisaatiolla on esittämässäsi musiikissa? Soitan eniten nykymusiikkia, mutta olen mukana myös rytmimusiikin ja vapaan improvisaation projekteissa. Omassa musiikissa improvisaatio ja utelias kokeilu ovat itselleni tärkeitä työtapoja. Kun työskentely pohjaa valmiiksi kirjoitettuun musiikkiin, on tärkeää hallita nuottien välittämä informaatio, tarvittavat soittotavat sekä ottaa selvää teoksen aikakaudesta, tyylistä ja mahdollisista esityskäytännöistä. Nuotit eivät kuitenkaan kerro kaikkea. Eri aikakausien musiikissa on tilaa ja monesti jopa tarkoitus tehdä omia ratkaisuja, muunnelmia ja kehitelmiä, esimerkkeinä 1600-luvun basso-ostinatoille ja melodiaimprovisaatiolle pohjautuvat kappaleet, barokin ajan teosten koristeluun ja rytminkäsittelyyn liittyvät valinnat tai vaikkapa improvisaatio-osuuksia sisältävät nykymusiikkiteokset. Esimerkiksi Juhani Nuorvalan ja Max Savikankaan kanteleteoksissa on tilaa soittajan ”omalle äänelle”. Mitä improvisaatio sinulle merkitsee? Improvisaatioon liittyy vapautta ja villiyttä, kuuntelua ja reagointia, mahdollisuus löytää tai olla löytämättä sekä hyväksymisen ja läsnäolon opettelua. Ryhmäimprovisaatiossa kuvioon tulevat mukaan tilan antaminen ja ottaminen, impulssien tarjoilu ja vastaanottaminen ja päätösten tekemisen rohkeus. Kuka aloittaa ja miten, koska hyppään itse mukaan, mihin suuntaan mennään, tartunko kuulemaani ideaan vai teenkö yllättävän vastavedon? Improvisaatio (musiikissa) voi olla omista ideoista tai ryhmässä rakentuvaa, tietyn aikakauden tai tyylin ”säännöstöstä” ammentavaa, tekstistä tai liikkeestä innoittunutta tai maksimaaliseen vapauteen, uuden etsimiseen ja hetkessä syntymiseen pyrkivää musisointia. Tietysti voidaan kysyä, löytyykö täysin vapaata improvisaatiota muualta kuin pienen lapsen touhuista ja musisoinnista ennen koulutuksen ja ympäristön asettamiin sääntöihin mukautumista? Improvisaatio liittyy myös harjoitusprosessiin. Kun tutustuu nuottikuvaan, saattaa jokin äänitapahtuma, fraasi tai sointukulku houkutella jammailemaan ja kehittelemään lisää. ”Vaikean paikan” saattaa voittaa leikittelemällä sormituksilla ja liikkeillä, soittamalla palasia eri tavoin, eri rekistereistä, kehittelemällä uusia variaatioita ja tapahtumia. Sen lisäksi, että tulee istuttaneeksi haasteellisen kohdan palasia käsiin ja mieleen monin tavoin, saattaa löytää materiaalia myös omaan kappaleeseen. Improvisaatio voi olla myös väylä uusien soittotapojen löytämiseen, kommunikaatioja kuuntelutaitojen kehittymiseen, esiintymisjännityksen ja ”oho-eiku” -takkuamisen helpottumiseen tai vaikkapa musiikkianalyysin käytännönläheiseen opiskeluun. Erityisesti vapaa ryhmäimprovisaatio tarjoaa hauskan ja kannustavan muitten kohtaamisen ja toisilta oppimisen muodon. Voisiko klassisen musiikin soittaja hyötyä improvisaation opiskelusta? Käytätkö itse improvisaatiota opetuksessa? KYLLÄ. Osallistuin opiskeluaikanani näyttelijä Elina Stirkkisen vuorovaikutustaidot-kurssille. Lähtökohtana harjoituksissa oli kaiken tekemisessä ja puheessa eteen tulevan hyväksyminen. Positiivisuus ja heittäytymisrohkeus syntyivät sen seurauksena helposti. Katsekontakti, eleet, kehonkieli, puhetapa, rentous ja innostus käsillä olevaan asiaan ovat yhtä tärkeitä kuin siihen liittyvä tieto ja taito. Kaikki tämä on merkityksellistä myös opetusja soittotyössä. Välittömässä, erilaisia näkemyksiä etsivässä ja kuulevassa ilmapiirissä syntynee enemmän innostusta, ideointia ja löytöjä kuin virallisessa, yhdensuuntaista informaatiota jakavassa tai vähättelevässä soittotai oppimistilanteessa. Kappaletasolla pyrin avaamaan paikkoja omille pienille tai isommille valinnoille. Tulkinnasta keskusteltaessa pyrin muistuttamaan itselleni, seen kuuluu tiettyjen kappaleiden osien soittaminen improvisoiden. Mozartin ja Beethovenin ohjelmistoon kuului usein myös improvisoituja kappaleita, jotka aikalaisten mukaan saattoivat olla taidokkaampia kuin sävelletyt kappaleet. Kansanmusiikissa improvisaatio on valitettavasti jäänyt melko vähälle pelimannien piirissä. Tänä päivänä useimmiten soittajat soittavat nuoteista unisonossa tai sovitetuissa harmonioissa. Historiallisesti improvisaatio on kuulunut kansanmusiikkiin olennaisena osana. Se tuntuu myös luonnolliselta siltäkin kannalta, että kirjoitettua musiikkia ei ole ollut kuin rajallisen ajan. Rekilauluissa ja runolauluissa käytettiin tuttuja sävelkulkuja, mutta niitä varioitiin varsin vapaasti. Eikä pelkästään säveltä, myös sanoja muuteltiin ja yhdisteltiin. Tämä otetaan nykyään yhä enemmän huomioon myös musiikinopetuksessa musiikkiopistoista korkeakouluopetukseen. Miksi improvisoida? Varsinkin takavuosina musiikkiopistoja kritisoitiin siitä, että kaavamainen klassinen musiikinopetus vie soittamisesta ilon. Soittamisesta tulee suorittamista ja kaavojen opettelua. Monelta jää soittoharrastus edelleen kesken, kun kyllästytään harjoittelemaan. Monelle improvisointi tuo soittoon iloa. Improvisaatio antaa tilaa luovuudelle. Improvisointi syventää myös musiikin ymmärtämistä. Mekaaninen nuoteista soittaminen ei välttämättä avaa kappaleiden hienouksia. Vasta kun ääniä soitetaan eri järjestyksessä melodiaa varioiden saattaa niistä löytää aivan uusia ulottuvuuksia. Monelle improvisaatio avaa myös sisäisen maailman. Miltä minä kuulostan? Mikä sointi minua koskettaa? Ja kun improvisointia avaa vielä vapaampaan suuntaan, tarjoaa se mahdollisuudet löytää soittimestaan uusia sointeja, joita siinä ei ehkä tiennyt olevankaan. Onpa joku klassisen soittaja kertonut popjazz-improkurssin tuoneen uusia näkökulmia myös klassiseen musiikkiin. Joidenkin improkursseilla olleiden mukaan se on tuonut myös myönteistä kehitystä varsinaisen klassisen musiikin opiskeluun. Mokaamisen ja häpeän sietäminen ovat myös tärkeitä tunnekokemuksia. Virheiden pelon poistuminen poistaa virheitä. Heittäytymisen kokemus voi olla hyvin merkittävää. Hyvin tärkeitä taitoja, joita yhdessä improvisoiminen soittajalle voi antaa, ovat kuulemisen ja kuuntelemisen oppiminen, sekä tilan ottamisen ja antamisen taito. Improvisoijan ei tarvitse osata soittaa? Totta kai kuka tahansa voi improvisoida kanteleestaan ääniä. Tai improvisoida ääniä ilman kanteletta. Tarvitseeko improvisoijan osata soittaa, riippuu improvisoinnin päämäärästä. Jos päämääränä on leikkiä ja pitää hauskaa yksin tai yhdessä, on soittotaito merkityksetön. Jos taas toisessa laidassa on esimerkiksi tiukan formatiivinen jazzimprovisointi, niin siinä onnistuminen vaatii erittäin hyvää soittotaitoa. Kaikentasoisille soittajille improvisoinnista on kuitenkin iloa ja hyötyä. Ehkä parasta improvisoinnissa on, että sen voi aloittaa silloin, kun aloittaa soittamisen, eikä sitä tarvitse lopettaa koskaan. KANTELE 1•2012 33 KANTELE 1•2012 32 Sardinialainen haitaristi improvisoi kansanmusiikkia
Kanteleparaati Mäntyniemessä Sinikka Järvinen & Matti Kontio Raimo Lintuniemi Salamakannel Hannu Saha, Arto Järvelä, Jussi Ala-Kuha, Kimmo Känsälä Timo Väänänen & Toivo Alaspää Timo Väänänen Eija Kankaanranta & Mervi Yli-Vainio Ritva Koistinen Outi Linnaranta & Timo Saari Mukaralla Satu Sopanen, Timo Lehtovaara, Tuomo Rönkkö, Heikki Kangasniemi Arnold Chiwalala Yhteissoitto Porilaisten marssi Tervetuliaispuhe Plässi (Salamakannel) Ravimarssi (V. Kalliokoski) Foxisikermä mollissa (T. Alaspää) Kerenski (trad. sov. T. Väänänen) Taivas (trad. sov. Kankaanranta & Yli-Vainio) "Vippi" (J. Gorney, sov. Kankaanranta & Yli-Vainio) Aamusella kun herään (trad. sov. V. Hannikainen) Valamon kellot (M. Kontio) Maanitusta (trad.) Mehtiäinen (M. Pokela & Mukaralla) Bado (A. Chiwalala) Vanhan kartanon kehräävä rukki (B. Hill) DVD-levyn SISÄLLYS Liitelevyllä KANTELELIITTO 20 V. JUHLAKONSERTTI 1997 TV-tuotanto ja ohjaus Hannu Ström 1997
K NTELE toivottaa rauhallista joulua & hyvää uutta vuotta 2018
K NTELEen ole osa maailmaa KANTELE.NET Facebook.com/kanteleliitto