• lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 36. VUOSIKERTA • 1/2020
• Kansi Kevättähtimön, Rabelera holostea, teriö on isompi ja terälehdet ovat matalammin liuskaisia kuin enimmillä sädetähtimöillä, Stellaria. Tässä Lutukan numerossa on ensimmäinen osa Suomen putkilokasvien nimistön muutoksista perusteluineen, s. 33–48. © Le en a H el yn ra nt a, H el si nk i, M yl ly pu ro , 30 .5 .2 01 2 3 10 17 28 Sähköisen Lutukan ensiaskelet HENRIK LINDBERG, TEIJO HEINÄNEN, ILMARI HÄKKINEN & HELENA LUNDÉN Kymmenen vuotta Evon kangasvuokkojen hoitoa Ten years of management of Pulsatilla vernalis in Hämeenlinna, Evo, S Finland KIMMO SAARINEN & KAAPO SAARINEN Kamppailu lupiinin kanssa ketosuorasta Battle against the Garden Lupin in a dry road-verge meadow in Joutseno, SE Finland HENRY VÄRE & HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE Haltin ja Ridnin ylhiötuntureiden kasvit The flora of Mt. Halti and neighbouring fells in Enontekiö, far-northwestern Finnish Lapland Kasvihavaintoja Floristic notes TAPANI KETTUNEN Uusi kirkiruohomuunnos, valkokirkiruoho ANNE JÄKÄLÄNIEMI Mustasara säilynyt sittenkin Kuusamon Mäntyniemessä LARS WINBERG Rantavuonankaali Helsingissä (U) PERTTI UOTILA Juha Suominen ja Lutukka ARTO KURTTO, RAINO LAMPINEN, MIKKO PIIRAINEN & PERTTI UOTILA Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 1 Checklist of the vascular plants of Finland. Annotated additions and changes 1. lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 36. VUOSIKERTA • 1/2020 Edessäsi oleva Lutukan ensimmäinen verkossa ilmestyvä numero on täysin uusi mutta samalla perinteinen. Uutta ovat tietysti paitsi sähköinen julkaisualusta myös lehden muuttuminen ilmaiseksi. Toivomme näiden muutosten lisäävän lehden tunnettavuutta ja tuovan sille uusia lukijoita. Haluamme tavoittaa kaikki Suomen kasviharrastajat ja -ammattilaiset, joten pyydämme myös kaikkia lukijoitamme levittämään tietoa lehdestä omille harrastajatovereilleen ja kaikille muillekin Suomen luonnonkasveista kiinnostuneille. Osoitteesta luomus.fi/lutukka löytyy ohje, jonka avulla itselleen voi tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisestä sekä linkin lehden pdf-versioon. Perinteistä on ainakin se, että Lutukka on edelleen pitkälti lukijoidensa näköinen lehti – ja heistä riippuvainen. Tavoitteemme on julkaista jatkossakin neljä anniltaan monipuolista ja kiinnostavaa numeroa (tai niitä vastaava sivumäärä) vuodessa, mutta tähän tarvitsemme lukijoiden apua. Yhtenä Lutukan johtavana ajatuksena on toimia kasviharrastajien ja -ammattilaisten yhdyssiteenä, ei ylhäältä alaspäin suunnattuna tiedon torvena. Pyydämme lukijoitamme siis edelleen ja entistä innokkaammin lähettämään toimitukseen omia käsikirjoituksiaan, sekä pidempiä artikkeleita että lyhyempiä tiedonantoja. Mahdollista kokemattomuutta ei tarvitse arastella eikä pelätä tekstin julkaisuasuun liittyviä muototeknisiä seikkoja. Lehden toimitus kyllä auttaa muokkaamaan käsikirjoitukset julkaisukuntoon. Artikkelien sisältö on ulkoasua ja julkaisumuotoa tärkeämpi. Myös lehden toimitus on muuttunut. Juha Suomisen menehtyminen tammikuussa 2020 oli yllättävä suru-uutinen. Juha kuului Lutukan toimitukseen alusta lähtien, 35 vuoden ajan. Hänen vahva floristinen taustansa, tarkka silmänsä ja hyvä kielitajunsa olivat äärimmäisen arvokkaita lehden toimitustyössä. Toimitus jatkaa ainakin toistaiseksi kolmihenkisenä. Yritämme parhaamme mukaan täyttää Juhan jättämän aukon, häntä muistaen ja hänelle ominaiseen korkeaan laatuun pyrkien. — Mikko Piirainen ISSN 2670-2843 (pdf, 2020– ISSN 0782–050X (painettu, 1985–2019) Julkaisija Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, Kasvitieteen yksikkö Toimitus Mikko Piirainen (päätoimittaja, puh. 02941 24438), Leena Helynranta (puh. 02941 24435), Pertti Uotila Toimituksen osoite PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi Taitto Leena Helynranta Lutukka on ilmestynyt painettuna 35 vuotta. Lehti muuttuu vuodesta 2020 lähtien sähköiseksi ja on ilmainen. www.luomus.fi/lutukka Lutukka is a floristic periodical published by the Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains short articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Editors Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila Address Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, P.O. Box 7, FI–00014 University of Helsinki © 2020 LUOMUS ja valokuvaajat 36. vuosikerta • 1/2020 lutukka 32 33
• 3 Lutukka 36. 2020 HENRIK LINDBERG TEIJO HEINÄNEN ILMARI HÄKKINEN HELENA LUNDÉN Kymmenen vuotta Evon kangasvuokkojen hoitoa K angasvuokko (Pulsatilla vernalis) on leinikkikasvien heimoon ja kylmänkukkien sukuun kuuluva kevätkukkija, jota tavataan vain Euroopassa hajanaisella ja epäyhtenäisellä levinneisyysalueella. Sen pohjoisrajan muodostavat Suomen esiintymien ohella Keskija Etelä-Ruotsin, Etelä-Norjan sekä Karjalan kannaksen esiintymät (Ustinov 1990) . Suomessa kangasvuokko on kaakkoinen ja keskittyy etenkin Salpausselkien alueille (Kalliovirta 2007). Tämä selittyy levinneisyyshistorialla, sillä kangasvuokon otaksutaan levinneen Suomeen jääkauden jälkeisellä boreaalikaudella harjujaksoja pitkin. Tämän jälkeen se on säilyttänyt alkuperäisen levinneisyysalueensa muttei ole levinnyt uusille alueille (Jalas 1950). Siksi kangasvuokkoa pidetään useiden muiden harjukasvien tavoin aroreliktinä, jäänteenä suotuisammilta ilmastoja kasvillisuuskausilta, jolloin etenkin kuusen puuttumisen myötä olosuhteet olivat sopivammat avoimuutta suosiville kasveille (Ryttäri 2007). Kangasvuokko on muiden kylmänkukkien tapaan harvinaistunut niin Suomessa kuin yleiseurooppalaisesti viime vuosikymmeninä, ja se on arvioitu uusimmissa suomalaisissa uhanalaisuusarvioinneissa vaarantuneeksi (Rassi
• 4 Lutukka 36. 2020 ym. 2010, Hyvärinen ym. 2019). Kangasvuokko viihtyy äärevissä oloissa aukeilla hiekkamailla, kanervanummilla, harjuilla ja harvoissa mäntymetsissä. Sen taantumisen syiksi on esitetty metsäpalojen vähentymistä, metsälaidunnuksen loppumista ja metsänhoitoa (Laitinen 2008), joiden seurauksena aiemmin soveliaat kasvupaikat ovat muuttuneet tiheämmiksi, varjoisemmiksi ja tuoreemmiksi puuston, sammalpeittävyyden ja kangashumuksen lisääntymisen vuoksi. Monien muiden kuivien metsätyyppien ja paahdeympäristöjen lajien tavoin kangasvuokko on kärsinyt tästä kehityksestä kilpailutilanteen muuttuessa pysyvästi yleisiä metsälajeja suosivaan suuntaan, minkä johdosta paahdeympäristöt ja niiden lajisto ovat taantuneet (From 2005, Kittamaa ym. 2009 Tukia ym. 2015). Aiemmin kangasvuokkoa kerättiin yleisesti muiden kevätkukkijoiden tapaan esimerkiksi äitienpäiväkukiksi ja siksi sen kerääminen myyntiä varten kiellettiin jo vuonna 1926. Kangasvuokko kuuluu myös ensimmäisiin, vuonna 1952 täysrauhoitettuihin kasveihimme. Vaikka kangasvuokkoa ilmeisesti edelleen kerätään jonkin verran rauhoituksesta huolimatta, niin keräilystä ja kokonaisten yksilöiden kaivamisesta ja siirtämisestä aiheutuva haitta lienee nykyään melko vähäinen verrattuna esimerkiksi lähisukulaiseen hämeenkylmänkukkaan (Pulsatilla patens). Kangasvuokon biologiaa Kangasvuokkoyksilöt alkavat tuottaa siementä vasta lähellä kymmenen vuoden ikää, ja siemenet pystyvät leviämään keskimäärin ainoastaan muutamia metrejä, joten kasvin leviämiskyky on melko heikko (Ustinov 1990). Koska siemenet säilyttävät itämiskykynsä vain 1–2 vuotta, kangasvuokko ei myöskään muodosta siemenpankkia (Laitinen 2008) eikä siten pysty odottamaan olosuhteiden muuttumista suosiollisemmiksi. Silti kangasvuokolla on useasti todettu nopeaa ja merkittävää runsastumista esimerkiksi avohakkuiden seurauksena, jolloin hakatulle alueelle saattaa nousta jopa satoja kukkivia yksilöitä. Tällaisten nopeiden massaesiintymisten synty on melko arvoituksellista, koska niitä on syntynyt myös alueille, joilta ei ole tiedossa aiempia kangasvuokkohavaintoja. On mahdollista, että näillä alueilla olisi todellisuudessa ollut runsaasti kangasvuokolle tyypillisiä vaikeasti havaittavia kukkimattomia ruusukkeita. Tällaisten havaintojen perusteella on jopa arveltu, joskaan ei osoitettu, että kangasvuokko voisi säilyä kasvupaikallaan lehdettömänä, vain juurakkonsa avulla, jolloin yksilöt olisivat käytännössä lähes mahdottomia havaita. Kangasvuokko saattaisi siis epäsuotuisissa oloissa muodostaa jonkinlaista ruusuketai juurakkopankkia, joka pystyy nopeasti reagoimaan kasvupaikan muutoksiin. Tätä ajatusta tukee tieto ? Kangasvuokon kukkimattomat lehtiruusukeet ovat vaikeita huomata. © S an na La ak aLi nd be rg , E vo 5. 4. 20 20 .
• 5 Lutukka 36. 2020 siitä, että kangasvuokolla on, todennäköisesti sopeutumana metsäpalonsietoon, vahva, pitkäikäinen ja syvälle ulottuva juurakko, joten kasvista suuri osa on maan alla (Ustinov 1990). Kangasvuokon strategiana olisi siis muiden kylmänkukkien tavoin säilyä asuttamillaan paikoilla hyvinkin pitkäikäisinä yksilöinä (Jalas 1950), tarvittaessa asettua kukkimattomaan lepotilaan sekä reagoida nopeasti suotuisiin oloihin kukkimalla ja tuottamalla siementä. Mikäli olot kehittyvät epäsuotuisiksi, kangasvuokko siirtyy lepotilaan ja mahdollisesti ajan myötä kuolee, ellei tilanne jälleen parane. Tämä myös osin selittäisi niin lajin yleisen yksilömäärien vähenemisen kuin satunnaiset runsaat esiintymiset. Kangasvuokolla siis saattaa olla tiedettyä enemmän horrostavan kaltaisia aikuisyksilöitä, mutta uusia yksilöitä ei syntyne, sillä vaikka siemeniä syntyisikin, niin ympäröivä, useimmiten sammalvaltainen alusta ei suosi itämistä yhtä hyvin kuin palanut maa (Laitinen 2008). Koska kangasvuokon taantumisen syihin on laajemmassa mitassa vaikea vaikuttaa, tarvitsevat olemassa olevat kangasvuokkoesiintymät hoitotoimia, jotta ne voisivat säilyä elinvoimaisina. Hoidoksi on suositeltu valoisuutta lisääviä hakkuita ja raivauksia, kulotusta, sammalja humuskerroksen poistoa eri menetelmin sekä tuhkan lisäämistä (Laitinen 2008). Kangasvuokon lähisukulainen, erittäin uhanalaiseksi luokiteltu hämeenkylmänkukka kasvaa Hämeessä huomattavasti suppeammalla alueella. Hämeenkylmänkukan ekologiaa ja suojelua on meillä tutkittu enemmän kuin kangasvuokkoa, jota koskevat viime vuosikymmenten tutkimukset muodostuvat lähinnä kahdesta pro gradu -työstä (Ustinov 1990, Laitinen 2008), joihin tässäkin artikkelissa tukeudutaan. Hämeenkylmänkukkaa käsitelleiden tutkimusten (Uotila 1969, Kalamees ym. 2005, Kalliovirta ym. 2006) perusteella lajin voidaan olettaa olevan ekologialtaan, elinympäristövaatimuksiltaan sekä hoitosuosituksiltaan varsin samankaltainen kuin kangasvuokko. Siksi kangasvuokon hoidossa hyväksi osoittautuneet käytännöt soveltunevat myös hämeenkylmänkukan hoitokeinoiksi. Evon kangasvuokot Hämeenlinnan Evon alue sijaitsee Etelä-Hämeessä entisen Lammin kunnan pohjoisosassa lähellä Padasjoen rajaa. Alueen muuten moreenivaltaisten maiden keskiosissa Rautjärvien ympäristössä on useiden neliökilometrien laajuinen hiekkavaltainen alue, jonka metsät ovat pääosin eri ikävaiheiden mäntymetsiä. Tällä alueella kasvavat Evon kangasvuokot ovat Suomen läntisimpien esiintymien joukossa ja Kanta-Hämeen harvoja pelkistä kangasvuokoista koostuvia esiintymiä, koska kangasvuokko ja hämeenkylmänkukka risteytyvät maakunnassa melko yleisesti. (Uotila 1980, Pirilä 1994). Evolla on havaittu viime vuosikymmenien aikana kangasvuokkoja ainakin kolmessa eri paikassa. Vanhoja ja epävarmoja tietoja on myös muista esiintymistä, mutta ainakaan neljäänkymmeneen vuoteen näistä ei ole varmistettuja havaintoja. Nykyään tunnetuista esiintymistä on havaintoja ainakin 1980-luvun alusta lähtien. Tiedot perustuvat varmistettuihin havaintoihin sekä yksilöittäisiin inventointeihin vuosina 1994 (Pirilä 1994) ja 2007 (Metsähallitus, Etelä-Suomen luontopalvelut, Helena Lundén). Yksilöillä tarkoitetaan tässä erillisiä ruusukkeita, jotka vierekkäin kasvaessaan muodostavat ryppään. Koska kangasvuokot voivat jakaantua kasvullisesti sivuversoista ruusukkeiden halkeilemisen seurauksena uusiksi ruusukkeiksi (Ustinov 1990), on todennäköistä, että nämä ryppäiden erilliset ruusukkeet ovat peräisin yhdestä yksilöstä ja geneettisesti identtisiä. Tästä syystä sekä eri aikojen mahdollisista eri tulkinnoista johtuen taulukossa 1 olevat esiintymien tiedot esitetään ryppäinä. Esiintymässä I oli 1980-luvun alkuvuosina vielä noin kymmenen erillistä lehtiruusuketta useissa ryppäissä ja arviolta ainakin noin kymmenen kukkaa, ja ne sijaitsivat tuolloin äestetyllä siemenpuuhakkuualalla. Vuoden 1994 inventoinnissa yksilöitä oli enää kahdessa ryppäässä. Vähitellen kukkiminen loppui todennäköisesti puuston varjostuksen seurauksena ja osa yksilöistä katosi. Vuonna 2007 esiintymässä havaittiin yhdessä ryppäässä neljä vierekkäistä kukkimatonta ruusuketta. Rypäs on edelleen olemassa. Esiintymä II koostuu neljästä muutamien metrien pääs
• 6 Lutukka 36. 2020 sä toisistaan olevasta yksilöstä (IIa-d) sekä yhdestä noin sadan metrin päässä sijaitsevasta erillisestä yksilöstä (IIf). Ne kasvavat harvahkossa, noin 150-vuotiaassa männikössä, joka on pitkään säilynyt puustoltaan samankaltaisena. Kaksi yksilöä sijaitsee hiekkateiden risteyksessä ja tien reunassa, ja muutkin ovat tien pohjoisreunan läheisyydessä, joten ne ovat muuta metsää valoisemmissa paikoissa. Osa yksilöistä oli kukkivia 1980-luvulla, mutta kukinnat loppuivat viimeistään 1990-luvulla. Ainoastaan yksilö IIf kukki vielä 2000-luvulla ja oli ainoa hoitotoimia edeltävinä vuosina kukkinut. Vuoden 2007 inventoinnissa havaittiin kolme kukkimatonta yksilöä paikoilla IIa-c sekä kukkiva paikalla IIf. Yksilö IId havaittiin uutena vasta hoitotoimien jälkeen vuonna 2012, mutta on todennäköisempää, että se on aiemmin havaitsematon kuin uusi yksilö. Esiintymä III sijaitsee selvästi erillään, noin 2,5 kilometriä kaakkoon esiintymistä I ja II, metsäautotien penkalla noin 50-vuotiaassa männikössä. Esiintymässä on ollut vielä 2000-luvun alkuvuosina kaksi tai kolme kukkaa ja viime vuosina jäljellä on ollut ainakin yksi kukkimaton ruusuke. Perimätiedon mukaan paikalla on ollut aiemmin runsaasti kukkivia yksilöitä useissa paikoissa. Muista paikoista poiketen esiintymää III ei ole systemaattisesti inventoitu eikä siellä myöskään ole tehty hoitotoimia. Paikasta ei ole tietoja Kastikka-rekisterissä eikä kasviatlaskartoilla (Lampinen & Lahti 2019). Hoitotoimenpiteet Kangasvuokkojen hoitotoimet aloitettiin vuonna 2009 ja niitä on sen jälkeen jatkettu säännöllisesti esiintymissä I ja II Metsähallituksen luontopalveluiden ja Hämeen ammattikorkeakoulun toimesta. Esiintymässä II on joko (1) poistettu sammalja humuskerrosta, (2) lisätty tuhkaa tai (3) sekä lisätty tuhkaa että poistettu sammalja humuskerrosta (taulukko 1). Käsittely perustuu Laitisen (2008) esittelemään menetelmään, jolla saatiin hyviä tuloksia kangasvuokkoesiintymien hoidossa. Käsittelyissä kivennäismaa paljastettiin esiintymien ympäriltä noin 1–3 neliömetrin alueelta ja/tai niihin lisättiin 3–10 litraa puutuhkaa. Lisäksi esiintymässä IId haavanvesaikko on kerran raivattu yksilön ympäriltä. Esiintymässä I tehtiin vuonna 2010 hoitohakkuu, jossa olemassa oleva puusto poistettiin kokonaisuudessaan noin kolmen aarin alueelta. Aukea alue ja ympäröivä metsä (noin yksi hehtaari) kulotettiin kesällä 2010. Itse esiintymä suojattiin palolta. Tämän jälkeen esiintymää on hoidettu kerran yhdistetyllä tuhkauksen lisäyksellä ja sammalsekä humuskerroksen poistolla (taulukko 1). Lisäksi vuonna 2018 esiintymän ympäristöstä poistettiin puiden taimia. Koska esiintymät sijaitsevat Evon suurleirialueella (II) tai sen läheisyydessä (I), ne suojattiin puisilla aitauksilla vuonna 2010. Hoidon tulokset Kaikissa esiintymissä kangasvuokot reagoivat käsittelyyn alkamalla kukkia pitkän kukkimattoman jakson jälkeen. Lisäksi silmävaraisesti arvioituna ruusukkeet tuuheutuiIa-b IIf IIa-d III C C 4. 0, M aa nm itt au sl ai to s, Av oi m ie n ai ne is to je n tie do st op al ve lu , 20 18
• 7 Lutukka 36. 2020 vat ja niiden elinvoima parani hoidon seurauksena. Merkittävin ja pitkäaikaisin vaikutus saatiin esiintymän I puuston avausja kulotuskäsittelyllä. Esiintymässä I myös todettiin vuonna 2016 esiintymien ainoa mahdollisesti uusi yksilö (Ib), joka oli kasvanut muutaman metrin päähän alkuperäisestä esiintymästä (1a). Yksilö on todennäköisesti uusi ja siemensyntyinen, sillä kukkiva yksilö havaittiin vasta kuusi vuotta hoitotoimien jälkeen, kun taas tiedossa oleva rypäs alkoi kukkia heti hoidon jälkeen. On kuitenkin myös mahdollista, että kyseessä on vanha, aikaisemmin huomaamatta jäänyt yksilö. Sen sijaan esiintymän II yksilö IId, joka havaittiin ensi kerran vuonna 2012, lienee vanha, aiemmin havaitsematon yksilö. Vuonna 2019 osalle esiintymän II yksilöistä levitettiin aiempaa runsaammin (noin 10 litraa) kuumaa tuhkaa yhdistettynä sammalkerroksen poistoon. Hoitotoimi näyttää alustavasti olleen tuloksellinen, sillä 6.5.2020 yksilössä IIa oli peräti kuusi kukkaa ja kuusi nuppua, yksilössä IIb viisi kukkaa ja yksi nuppu sekä yksilössä IIc kolme kukkaa. Kukkamäärä on runsain havaittu. Yksilöitä IId ja IIf ei hoidettu vuonna 2019, eikä niissä havaittu kukkia tai nuppuja. Johtopäätöksiä ja hoitosuosituksia Kymmenen vuoden hoitotoimenpiteet Evolla vahvistavat Laitisen (2008) esittämiä tuloksia, joiden mukaan yhdistetty tuhkan levitys ja sammalsekä humuskerroksen poisto on tuSammalja humuskerrosta pois kuokalla... ... ja päälle tuhkaa. ? Esiintymän I kulotettu pienaukko ja mäntymetsä vuonna 2020. Taimia raivattiin ympäriltä vuonna 2018. © S an na La ak a-L ind be rg , 5.4 .2 02 © H en rik Lin db erg , 29 .5 .2 01 9 © H en rik Lin db erg , 29 .5 .2 01 9 © H en rik Lin db erg , 29 .5 .2 01 9
• 8 Lutukka 36. 2020 Taulukko 2. Ryppäiden ja kukkien (K) määrät Evon kangasvuokkoesiintymissä hoitotoimien aloittamisen jälkeen, vuosina 2010–2019. Osa kukkien lukumäärätiedoista on muistinvaraisia tai arvioita. Kysymysmerkeillä merkityt kohdat tarkoittavat, että kyseiseltä vuodelta ei esiintymistä ole tehty havaintoja kukkimisaikana. Ruusukeryppäät on tulkittu yhdeksi yksilöksi. Esiintymässä Ia rypäs on koostunut aluksi neljästä ja myöhemmin kolmesta ruusukkeesta ja esiintymässä IIb on havaittu yksi ruusuke vuosina 2010–2015 ja kaksi vuosina 2016–2019. Muissa esiintymissä on ollut vain yksi ruusuke. Vuosi Esiintymä 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016 2017 2018 2019 Ia 1, 2 K 1, 6 K 1, 9 K 1, 5 K 1, 3 K 1, 3 K 1, 4 K 1, 2 K 1, 2 K 1, 2 K Ib 1, 1 K 1, 1 K 1 1 IIa 1 1, K 1, 1 K 1 2 K 1, 1 K 1 1 K 1 ? 1 1 K 1, 2 K 1 2 K IIb 1 1, 2 K 1, 1 K 1 ? 1 ? 1 ? 1, ? 1, 1 K 1, 2 K 1, 2 K IIc 1 1, 1 K 1 1 ? 1 ? 1 ? 1 ? 1 ? 1, 1 K 1 IId 1, 1 K 1, 1 K 1 ? 1 ? 1 ? 1 1 1 IIf 1, 1 K 1, 1 K 1, ? 1 ? 1 ? 1, 2 K 1 ? 1 ? 1, 2 K 1, 2 K Taulukko 1. Evon kangasvuokkoesiintymien hoitotoimet 2009–2019. = ei toimenpiteitä, 1=sammalja humuskerroksen poisto, 2 = tuhkan lisäys, 3 = vesakon raivaus, 4 =puuston poisto ja kulotus Vuosi Esiintymä 2009 2010 2013 2017 2019 I 4 1,2 IIa–c 1,2 2 1 1,2 1,2 IId 1,2,3 2 1 1,2 loksekas hoitomenetelmä. Ne myös osoittavat kangasvuokon sopeutuneen metsäpaloihin, koska tuhka on selkeästi vaikuttanut yksilöiden elinvoimaan ja kukkimiseen. Pienialaisilla täsmäkäsittelyillä kuitenkin lähinnä vain ylläpidetään olemassa olevien yksilöiden elinvoimaa, koska leviämistä pienialaisen tuhkan levittämisen sekä sammalja humuskerroksen poistokäsittelyn seurauksena ei havaittu. Mikäli hoidolla pyritään uusien yksilöiden syntyyn ja leviämiseen, pitäisi toimien ulottua laajemmalla alueelle. Tätä tukee se, että ainoa hoitotoimiaikana löydetty todennäköisesti uusi yksilö (Ib) havaittiin esiintymän I kulotusja puustonkäsittelyalueella. Puuston avoimuutta lisäävä hakkuu yhdistettynä kulotukseen olisi suositeltavin ja parhaiten kangasvuokon luontaisia elinympäristöjä jäljittelevä hoitotoimi. Kulotus on kuitenkin kallista ja työlästä. Lisäksi kangasvuokkoesiintymät sijaitsevat usein pohjavesialueilla, joilla kulotus ei aina ole mahdollista pohjaveden pilaantumisriskin vuoksi (Similä & Junninen 2011). Koska tuhkan myönteinen vaikutus kangasvuokon kukkimiseen ja elinvoimaan sekä myös taimettumiseen on osoitettu keskeiseksi (Laitinen 2008), voitaisiin tuhkan levittämistä kokeilla myös laajemmilla alueilla. Toisaalta on useita havaintoja siitä, että sopivilla paikoilla kangasvuokko runsastuu merkittävästi avohakkuun ja mahdollisen maanmuokkauksen jälkeen, joten tämän tyyppisetkin toimenpiteet voivat olla riittäviä. Tosin tällöinkin uusien yksilöiden synty jäänee vähäiseksi epäedullisten taimettumisolosuhteiden vuoksi. Lisäksi avohakkuun vaikutus jää lyhytaikaiseksi, koska varttuva taimikko alkaa pian varjostaa. Avoimet alat myös heinittyvät usein, mikä on kangasvuokolle haitallista (Ustinov 1990). Yleisesti voidaan todeta, että hoitotoimien vaikutusaika on varsin lyhyt, koska sammalja varpukasvillisuus leviää melko nopeasti takaisin. Tästä syystä etenkin pienialaisten kangasvuokon hoitotoimien tulisi olla toistuvia. Useiden eläinlajien, kuten myyrien ja metsäkanalintujen, tiedetään käyttävän kangasvuokkoa ravinnokseen (Ustinov 1990), mikä johtunee keväisen varhaisvihannan niukkuudesta. Myös Evolla havaittiin useiPitkänniemen esiintymän yksilöt IIa-c kukkivat vuonna 2020 ilahduttavan runsaasti, yksilössä IIb oli 5.5. viisi kukkaa ja yksi nuppu. © Ilm ari H äk kin en , 5.5 .2 02
• 9 Lutukka 36. 2020 na vuosina kukkien katoamista, jonka syynä on todennäköisesti valkohäntäkauriiden laidunnus. Tästä on havaintoja jo 1980-luvulta alkaen. Laidunnus saattaa merkittävästi heikentää uusien yksilöiden syntyä, koska siementuotto estyy täysin. Kangasvuokkojen mahdollisen juuripankin olemassaolon selvittämiseen, sen hyödyntämisen sekä uusien yksilöiden syntymistä auttavien hoitotoimien kehittämiseen tarvittaisiin laaja-alaisempia kokeita. Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A., & Liukko, U.-M. (toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus 2019 – Punainen kirja. 703 s. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Jalas, J. 1950: Zur Kausalanalyse der Verbreitung einiger nordischen Osund Sandpflanzen. Annales Botanici Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae Vanamo 24: 1–362. From S. (toim.) 2005: Paahdeympäristöjen ekologia ja uhanalaiset lajit. 86 s. Suomen ympäristö 774. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Kalamees, R., Püssa, K., Vanha-Majamaa, I. & Zobel, K. 2005: The effects of fire and stand age on seedling establishment of Pulsatilla patens in a pine-dominated boreal forest. Canadian Journal of Botany 83: 688–693. Kalliovirta, M., Ryttäri, T. & Heikkinen, R. K. 2006: Population structure of a threatened plant, Pulsatilla patens, in boreal forests: modeling relationships to overgrowth and site closure. Biodiversity and Conservation 15: 3095–3108. Kalliovirta, M. 2007: Tuloksekas kangasvuokon etsintäkampanja. Lutukka 23: 24–26. Kittamaa, S., Ryttäri, T., Ajosenpää, T., Aapala, K., Hallman, E., Lehesvirta, T. & Tukia, H. 2009: Harjumetsien paahdeympäristöt – nykytila ja hoito. Suomen ympäristö 25: 1–88. Laitinen, P. 2008: Metsäpalojen vaikutus kangasvuokon (Pulsatilla vernalis L. Mill.) menestymiseen. 32 s. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Bioja ympäristötieteiden laitos. https://jyx.jyu.fi/ handle/123456789/18569 Lampinen, R. & Lahti, T. 2019: Kasviatlas 2018. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. koivu.luomus.fi/kasviatlas. Pirilä, S. 1994: Kangasvuokkokasvustot Hauhon, Janakkalan, Lammin ja Tuuloksen kuntien alueella sekä ympäristötekijöiden ja metsänkäsittelyn vaikutus niihin. 49 s + liitteet. Tutkielma. Evon metsäoppilaitos. Hämeenlinna. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.) 2010: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. 685 s. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Ryttäri, T. 2009: Harjujen paisterinteiden kasvilajisto. Teoksessa: Kittamaa, S., Ryttäri, T., Ajosenpä, T., Aapala, K., Hallman, E., Lehesvirta, T. & Tukia, H. 2009: Harjumetsien paahdeympäristöt – nykytila ja hoito. Suomen ympäristö 25: 1–88. Similä, M. & Junninen, K. (toim.) 2011: Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 157: 1–192. Tukia, H., Hämäläinen, J. & Ryttäri, T. (toim.) 2015: Harjumetsien paahde-elinympäristöverkostot: Metsien luonnonhoidon vaikutukset harjuluontoon, maisemaan ja paahdelajiston monimuotoisuuteen. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 2/2015: 1–103. Uotila, P. 1969: Ecology and area of Pulsatilla patens (L.) Mill. in Finland. Annales Botanici Fennici 6: 105–111. Uotila, P. 1980: Pulsatilla patens × vernalis Suomessa. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 56: 111–117. Ustinov, A. 1990: Kangasvuokon (Pulsatilla vernalis (L.) Mill.) populaatiodynamiikka ja suojelu. 54 s. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Ten years of management of Pulsatilla vernalis in Hämeenlinna, Evo, S Finland Pulsatilla vernalis is a spring-flowering, endangered and declining European endemic species. In Finland it is treated as vulnerable. It grows in the southeast part of the country, mainly in Scots Pine forests and thrives best in xeric and open habitat types. The species has suffered from the decrease in forest fires and increase in intensive forest management transforming suitable xeric heath forests to more shady and mesic habitats. In order to safeguard the future of the species, active management is often needed. In the Evo area of Hämeenlinna town (biogeographical province of South Häme), active management in two separate localities of the species has been carried out during the past ten years. The management methods have included felling trees, prescribed burning, removing topsoil and spreading ash around individual plants. The treatments increased the vigor of rosettes and induced flowering, yet new individuals were not found, except one in the prescribed burning area. Thus, it can be concluded that with small-scale treatments of combined topsoil removal and ash spreading, the existing individuals can be helped but establishing new individuals requires actions on a larger scale. Henrik Lindberg, Hämeen ammattikorkeakoulu, Metsätalouden koulutusohjelma, Saarelantie 1, 16970 Evo. henrik.lindberg@hamk.fi Teijo Heinänen, Metsähallitus, Järvi-Suomen luontopalvelut, Talaskuja 3, 13200 Hämeenlinna Ilmari Häkkinen, Syreenitie 1, 13210 Hämeenlinna Helena Lundén, Metsähallitus, Rannikon luontopalvelut Ratatie 11, PL 94 01301 Vantaa Kylmänkukkain, vilukukkain, viluvuokko, ei takatalvi huoleta. © Henrik Lindberg, 12.5.2020
• 10 Lutukka 36. 2020 Kamppailu lupiinin kanssa ketosuorasta KIMMO SAARINEN KAAPO SAARINEN R eipas vuosikymmen sitten meuhkasimme (Saarinen ym. 2008) ensimmäistä kertaa komealupiinista (Lupinus polyphyllus), emmekä aiheetta. Vuoden 2006 kasviatlaskartalla amerikkalainen kasvikarkulainen löytyi 1 489 peninkulmaruudulta (10 × 10 km 2 ), mutta päivitys vuodelta 2018 sisälsi jo 2 139 lupiiniruutua – kasvua yli 40 %. Raino Lampisen (suull.) mukaan mikään muu taksoni ei ole yleistynyt yhtä paljon sitten ensimmäisen verkosta löytyvän kasviatlasvuoden. Toistaiseksi pohjoisimmat lupiinilöydöt ovat Inarista kesältä 2017 (Lampinen & Lahti 2019). Lupiinin ohella uusia atlasruutuja ovat rohmunneet myös rusoamerikanhorsma (Epilobium adenocaulon) ja jättipalsami (Impatiens glandulifera). Suomen kansallisessa vieraslajistrategiassa (Niemivuo-Lahti 2012) kolmikko sisältyy haitalliseksi luokiteltuihin vieraslajeihin, jotka ovat levinneet luontaiselta levinneisyysalueeltaan Suomeen ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella, ja jotka aiheuttavat tietyllä alueella, tietyssä paikassa ja tiettynä aikana välittömästi tai välillisesti ekologista, taloudellista, terveydellistä tai sosiaalista haittaa, joka vaatii erityisiä toimenpiteitä. Lupiinia sanovat kauniiksi kukkiessaan, mutta Etelä-Karjalassa sen valtaamilla tienpientareilla oli keskimäärin kahdeksan kasvilajia vähemmän kuin lupiinittomilla pientareilla (Saarinen ym. 2008). Haitat monistuivat myös hyönteislajistoon, sillä perhosetkin karttoivat lupiinin valtaamia pientareita (Valtonen ym. 2006). Vieraslajistrategiassa kantavana ajatuksena on ehkäistä haitallisten vieraslajien aiheuttamia haittoja ja riskejä Suomen luonnolle, luonnonvarojen kestävälle hyödyntämiselle, elinkeinoille sekä yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnille. Vieraslajien vyöry on ainakin tiedostettu yhä näkyvämmin sillä niistä on tehtailtu kirjoja (mm. Turunen & Raitanen 2015, Lehtiniemi ym. 2016, Jauni & Seppälä 2017) ja kansallisen vieraslajiportaalin ( vieraslajit.fi ) avulla kansalaiset voivat nyt ilmoittaa vieraslajien esiintymistä. Vuonna 2018 käynnistyi Suomen luonnonsuojeluliiton koordinoima ja EU:n LIFE-ohjelman pääosin rahoittama vieraslajihanke ( VieKas ), joka päättyy vuonna 2023. Siinä torjutaan jättipalsamia, jättiputkia ja muita vieraskasveja eri puolilla Suomea sekä viestitään vieraslajien haitallisuudesta ja torjuntamahdollisuuksista. Vielä tänä kesänä jatkuvassa Allergia-, Ihoja Astmaliiton sekä WWF Suomen yhteisessä Terve askel luontoon -hankkeessa keskeisenä toimintamuotona on puolestaan kurt© Kimmo Saarinen, 29.6.2017
• 11 Lutukka 36. 2020 ? Tästä alkaa noin neljän kilometrin ketosuora valtatie kuuden reunalla Joutsenosta Lappeenrannan suuntaan. ? Ketosuoran länsipäässä myöhemmin valmistuneen tieosuuden alku ei jää rullaluistelijaltakaan huomaamatta. Pientareita hallitsee sininen. ? ? turuusun (Rosa rugosa) ja jättipalsamin kitkentä talkoovoimin niiltä osin kuin koronatilanne jonkinlaisen kokoontumisen sallii. Mekään emme ole jääneet vieraslajihuumasta paitsi. Poikani Kaapon kanssa olemme kohdentaneet oman hankkeemme vanhaan tuttavaan lupiiniin, jonka kanssa olemme vääntäneet tienvarsikedon hallinnasta Lappeenrannan ja Imatran välissä. Eikä loppua näy. Joutsenon (ES) komea ketosuora Ensimmäistä Salpausselkää myötäilevä valtatie 6 jatkuu Kouvolasta läpi Lappeenrannan ja Imatran aina Joensuuhun ja Kajaaniin asti. Aikaisemmin tie oli pääosin kaksikaistainen, mutta Joutsenoon valmistui vuonna 2003 Muukon ja Ahvenlammen väliin noin 4,5 kilometrin liki suora osuus nelikaistatietä (6776– 6778:3574–3578). Vuoden 2009 kuntaliitoksen jälkeen paikka on osa Lappeenrantaa. Nelikaistatietä seurailevasta kevyen liikenteen väylästä muodostui varsinkin rullaluistelijoiden suosima suora. Itsekin huomasin luistelun lomassa, kuinka tien ja pyörätien väliselle paljaalle hiekkamaalle ja varsinkin pyörätien puoleiselle penkereelle kehittyi vajaassa vuosikymmenessä kerJoutsenon suoran ja sitä myötäilevän pyörätien väliselle paljaalle hiekkamaalle ja varsinkin pyörätien puoleiselle penkereelle on kehittynyt näyttävää ketokasvillisuutta. © K im m o S aa rin en , 29 .6 .2 01 7 CC 4.0, Maanmittauslaitos, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu, 2018
• 12 Lutukka 36. 2020 rassaan näyttävää ketokasvillisuutta. Kuulopuheiden mukaan tällaiseen olisi rakennusvaiheessa tähdättykin, mutta Kaakkois-Suomen Elinkeino-, liikenneja ympäristökeskuksen (ELY) aluevastaava Sakari Häyhän (suull.) mukaan piennarketo lienee syntynyt ihan vahingossa. Pahimmalta multaukselta säästynyt karu hiekkamaa on joka tapauksessa luonnostaan hyvä pohja ketokasvillisuudelle, joka puolestaan on houkutellut paikalle useita paahteisiin oloihin mieltyneitä vaateliaita perhosia. Nyt neljän hehtaarin (10 m × 4 km) ketosuoraa kirjovat varsinkin ahopäivänkakkara (Leucanthemum vulgare), kanerva (Calluna vulgaris), ketomaruna (Artemisia campestris), kissankello (Campanula rotundifolia), ruusuruoho (Knautia arvensis) sekä monenlaiset keltanot (Hieracium, Pilosella). Paikalla viihtyvät myös heinäratamo (Plantago lanceolata), kelta-apila (Trifolium aureum), keltamaite (Lotus corniculatus), ketoneilikka (Dianthus deltoides), metsänätkelmä (Lathyrus sylvestris), mäkikuisma (Hypericum perforatum) ja mäkitervakko (Viscaria vulgaris). Parasta on kuitenkin koiranputken (Anthriscus sylvestris) kaltaisten kookkaiden typensuosijakasvien lähes täydellinen puuttuminen. Perusparannuksen yhteydessä valtatien pätkä sai nelikaistaista jatkoa Lappeenrannan suuntaan vuonna 2010 ja Imatran suuntaan vuotta myöhemmin. Siellä, minne uusi tie meluvalleineen tuli, mullattu maaperä oli alusta lähtien lupiinin infektoima. Vuoden 2010 kirjoituksemme (Saarinen ym. 2010) ennakointi uusien pientareiden menetyksestä on toteutunut karusti. Muukosta Lappeenrantaan ja Ahvenlammelta Imatran suuntaan pientareet ovat jo valtaosin lupiinin peitossa. Kesällä 2017 tehty yhteinen pyörälenkki pojan kanssa havahdutti, kuinka lupiinin erillispesäkkeitä oli ilmaantunut myös edellä kuvatulle ketosuoralle. Koska aikaisemmat lupiinin hillintäyrityksemme niittämällä ja repimällä Lappeenrannan ja Imatran rajamailla sijaitsevalla täyttömaalla ja kahdessa hylätyssä sorakuopassa olivat tuloksiltaan vaatimattomia (Saarinen ym. 2010), tällä kerralla otettiin käyttöön kemiallinen ase. Myrkyllistä kyytiä kesällä 2017 Ensimmäisen lupiini-iskun tein (Kimmo S.) aurinkoisena päivänä 29.6.2017. Tarakalla oli pieni sumutinpullo ja torjunta-ainekanisteri, kädessä kolme karttaliuskaa, joille kirjasin yksittäisten lupiiniversojen sijainnit ja isompien kasvustojen versomäärät tai kasvustojen koot. Valtatien varressa 55 metrin välein olleet valaisinpylväät tekivät kasvustojen kirjaamisesta helppoa. Lappeenrannan suuntaan noin neljän kilometrin mat? Kesäkuun alussa ketosuoran kukkameressä piilottelee ei-toivottu valkokukkainen vieras. © K im m o S aa rin en , 10 .6 .2 01 8 © K im m o S aa rin en 29 .6 .2 01 7
• 13 Lutukka 36. 2020 Kukkivia lupiineja ei ole vaikea huomata matalan ketokasvillisuuden seasta. ? Heinäkuussa 2017 pyörätien reuna oli jo niitetty parin metrin leveydeltä. Kaksi viikkoa aiemmin käsitelty lupiini on jäänyt vielä hetkeksi pystyyn. kalta löytyi 120 yksittäistä lupiinia tai muutamien versojen ryhmää, kaikkiaan 70 paikalta. Lisäksi alueella oli kymmenen isompaa kasvustoa, joiden yhteispinta-alaksi arvioin noin 300 neliömetriä. Sadan metrin matkalla oli siis keskimäärin vain kolme yksittäistä kasvia ja muutama isompi kasvusto kilometrillä. Terästornin teollisuuskiinteistön kohdalla lopetin laskennan yhtenäiseen lupiinimereen, joka on myöhemmän tierakennusvaiheen tulosta. Sekaan en tohtinut myrkkyjenkään kanssa, vaikka sieltähän lupiini ketosuorallekin kulkeutuu pientareiden niiton yhteydessä. Paluumatkalla sumutin karttamerkintöjen perusteella systemaattisesti kaikki löytämäni lupiinit lukuun ottamatta kolmea isointa kasvustoa, joiden koko vaihteli 40–60 m 2 . Moisten äärellä olin pienen sumutinpullon kanssa nöyrää poikaa. Yksittäiset lupiinit olivat helppoja käsiteltäviä, sillä kasvit kohosivat röyhkeästi muun kasvillisuuden yläpuolelle. Tässä vaiheessa löytyi myös joitakin pienempiä ja pääosin steriilejä siementaimia, jotka sumutin myös. Kolmen tunnin urakoinnin myötä kämmenet kramppasivat ja glyfosaattiliuosta oli kulunut neljä litraa. Pari viikkoa myöhemmin (14.7.2017) lupiinit olivat lupaavasti ruskistuneet mutta joissakin varsissa näkyi palkoja. Tuottivatkohan ne vielä itämiskykyisiä siemeniä? Kukkivia lupiineja näkyi vain muutamissa sumuttamatta jääneissä kasvustoissa, joissa versot olivat pääosin palkovaiheessa. Katkoimme ne kaikki. Lisäksi pientareilla vihersi mitä ilmeisimmin käsittelyvaiheessa huomaamatta jääneitä steriilejä lupiininpoikasia. Pyörätien reuna oli kuitenkin niitetty muutaman metrin leveydeltä, joten siltä osin käsitellyt lupiinit olivat katkenneet. Todennäköisesti tehoaineet olivat ehtineet vaikuttaa niidenkin juuristoon. Elokuun lopulla (26.8.2017) palasin ketosuoralle 1,5 litran painepullon kanssa, jolla suihkutin ”rempseämmin” kolme aiemmin käsittelemättä jäänyttä isointa kasvustoa. Jatkoin samalla mitalla myös yhtenäisemmässä lupiinikasvustossa Joutsenon puoleisessa itäpäässä. Viikko oli ollut sateinen, mutta käsittely onnistui sentään poutasäässä. Illalla vettä © Kimmo Saarinen, 14.7.2017 13
• 14 Lutukka 36. 2020 ?? Yksi kesällä 2017 myrkytetyistä keskikokoisista kasvustoista, jonka paikalla ei seuraavana kesänä kasvanut enää yhtään lupiinia. ? Kolme viikkoa aiemmin käsitelty lupiini riutuu mutta sinnittelee. Kasvi lähti maasta juurineen. satoi taas ravakasti, joten torjuntatulokset saattoivat ainakin osin vesittyä. Syksyä kohti ehdimme jo intoilla, ettei ketosuoralla juuri lupiineja näkyisi, mutta pettymykseksi laskimme niitä yhdellä lokakuisella ohiajolla ainakin 71 versoa. Tarvitaan siis lisää myrkkyä. Lupiinihan on niukentunut! Toisena vuotena lähdimme torjunta-aineen kanssa liikkeelle jo toukokuun lopulla (22.5.2018). Lupiinit olivat pääosin nupulla, ja vasta joitakin kukkia oli auennut. Alkukierroksella laskettiin noin 330 lupiiniversoa kaikkiaan 63 paikalta. Rajanveto oli kuitenkin vaikeaa, mitkä olivatkaan erillisiä ja mitkä yhtä kasvustoa. Osa isoista kasvustoista oli selvästi pirstoutunut yksittäisiksi lupiineiksi, ja niistäkin monet näyttivät vaivaisilta. Ainakin muutama pienempi kasvusto oli hävinnyt tyystin! Myös yksittäiset lupiinit olivat pääsääntöisesti kadonneet, mutta joidenkin kohdalla oli useampia uusia tilalla, kenties edellisvuosien siementaimia. Myös uusia yksittäisiä lupiineja löytyi monin paikoin; nekin olivat todennäköisesti olleet edelliskesänä niin pieniä, etteivät silloin tulleet nähdyiksi. © Kimmo Saarinen, 29.6.2017 © Kimmo Saarinen, 4.7.2018 © Kimmo Saarinen, 10.6.2018
• 15 Lutukka 36. 2020 Lupiinin menestyksen salaisuus karussa ympäristössä löytyy maan alta. Juurien paljastaminen vaatii raakaa voimaa tai apuvälineitä. Tällä kerralla isä-Saarinen ruiskutti kaikki löydetyt lupiinit. Käytössä oli hyvä sumutinpullo, joka pisaroi hienojakoisesti ”kiillottaen” lehdet kauttaaltaan. Glyfosaattiliuoksen puolittunut kulutus (2 l) ilmensi osaltaan lupiinien määrän vähenemistä. Käsittelyn yhteydessä tuli löydettyä hämmästyttävän pieniä siementaimia monen isomman vierestä, joten arvatenkin ketosuoralle jäi vielä jonkinmoinen lupiinijoukko tulevien vuosien riesaksi. Muutamia viikkoja myöhemmin (10.6.2018) glyfosaattia oli taas mukana mutta pullon hajotessa torjunta vaihtui perinteisempään repimiseen. Hiekkaisimmilta paikoilta lupiinit lähtivätkin juurineen, mutta ilman apuvälineitä useimmat menivät poikki maan pinnasta. Pitkään jatkunut kuivuus näkyi jopa lupiinien nuupahtamisena. Tien ja pyörätien välistä löytyi enää yksittäisiä kasveja, ei enää yhtään isompaa kasvustoa. Vankimmassakin oli ainoastaan seitsemän lupiinia ja nekin matalan steriilejä ”lehtikimppuja”. Kukkivia lupiineja löytyi vain 33 kaikkiaan 21 erillisestä paikasta. Lisäksi pyörätien ja sen pohjoispuolella kulkevan junaradan välissä oli 15 kasvustoa ja niissä noin 85 kukkivaa kasvia; yhdessä kasvustossa oli 50 versoa, muut olivat lähinnä yksittäisiä kukintovarsia. Heinäkuun lopulla koko ketosuora oli jälleen niitetty. Ohiajamalla steriilejä lupiineja laskettiin vain 30, kaikki vaatimattomia kooltaan (10–30 cm). Poistimme ne maata myöten, ja muutama lähti kuivuuden avittamana jopa juurineen. Ja kolmas kesä toden sanoo? Vuonna 2019 hylkäsimme myrkyt ja keskityimme Kaapon kanssa mahdollisesti vielä löytyvien lupiinien repimiseen. Ja löytyihän niitä, rehellisesti sanottuna enemmän kuin kahden kesän käsittelyjen pohjalta olisin toivonut. Toukokuun kartoituksessa (26.5.2019) tuloksena oli 414 versoa 72 paikalta. Pääsääntöisesti kasvit olivat yksittäin tai muutamien ryhmissä, joidenkin kymmenien keskittymiä oli kuusi ja alun perin ison kasvuston paikalta löytyi vielä melkein kaksisataa pientä versoa. Useimmat saatiin revittyä vain maata myöten, sillä kasvin juuret ovat hämmästyttävän tiukassa. Vain muutamat saimme ylös perustuksineen; jäävuorivertaukselta ei voinut välttyä, kun pienelläkin lehtinipulla saattoi olla tanakka puolimetrinen juurakko! Elokuun tarkastuskäyntiin (26.8.2019) asennoiduimme jonkinlaisena lopputilanteen arviona. Vaikka pientareet oli perinteiseen tapaan niitetty heinäkuun lopulla, ketosuoralta löytyi vielä 278 lupiinia © K im m o S aa rin en , 26 .5 .2 01 9
• 16 Lutukka 36. 2020 Keväällä 2020 vapunaaton hyisen pyöräretken kruunasi vain kolme havaintoa lupiinista. 40 paikalta. Iloa tuotti sentään heinäratamo, joka vaikuttaa selvästi runsastuneen viime vuosina. Ajoradan reunamille joitakin vuosia sitten asettunut rantavehnäkin (Leymus arenarius) levittäytyy hiljalleen. Joutsenon ketosuora on edelleen ilo ohiajavan tai -luistelevan silmille. Päivänkakkarat ja monet muut ketojen ja niittyjen kasvit pääsevät kukkaan, kun typpeä suosivat isommat piennarkasvit puuttuvat. Lupiiniakin on sentään vähemmän kuin kolme vuotta sitten, vain seitsemän kukkaversoa sadalla metrillä, mutta… Siemeniä syntyy joka vuosi ja niittokoneet levittävät lisää molemmista päistä. Arvioimme aikaisemmin (Saarinen ym. 2008), että yksi lupiini tuottaa noin 1 700 siementä, jotka lennähtivät parhaimmillaan 1,7 metriä. Yhdestä pientareelle jääneestä kukinnosta voi kehittyä vain muutamassa vuodessa kymmenien neliömetrien kasvusto, jonka siementuotto nousee jo satoihin tuhansiin. Kesken ei tekisi mieli jättää. Alkuvuosina ketosuoralla oltiin samanlaisten kysymysten äärellä kuin Ryttäri (2019) Kirkkonummen Mäkiluodossa: lupiinin kemiallinen torjunta ei lähtökohtaisesti innostanut, mutta rajallisin voimin se voi olla käytännössä ainoa järkevä ratkaisu. Tapauksissamme on muutenkin yhteistä, mutta ne tulokset! Katson kateellisena Mäkiluodon lupiinittomia kuvia: Joutsenon ketosuoralla torjuntahidasteena lienee vuosien saatossa kasvanut maaperän siemenpankki, jonka takia harrastusta on pakko jatkaa. Vaikka toukokuun 2020 alkaessa kevät oli myöhässä, vappuna jo ainakin kolme lupiinia nosti suoralla päätään. Tänä vuonna ne lähtevät – ja toivottavasti loputkin! Battle against the Garden Lupin in a dry road-verge meadow in Joutseno, SE Finland Since 2017 the invasive Garden Lupin (Lupinus polyphyllus) has been systematically eradicated along a 4-km road verge with a diverse meadow flora in Joutseno (South Savo). In June 2017 lupins were counted in 80 localities, 70 of which had a total of 120 single plants or groups of a few plants, and ten larger colonies covered a total of 300 m². All the plants were sprayed with glyphosate in June or August 2017. In the following year a total of 330 individual lupins were noted in 63 localities. Larger colonies were notably smaller than in 2017 and some had even disappeared. Once more all detected lupins were poisoned in May 2018. Later in the summer the rest of the lupins were cut down or eradicated where possible. Despite these actions we could still find 414 lupin plants at 72 separate sites in May 2019. All these plants were cut down, but almost 300 were still counted at 40 sites in August 2019. So the battle must be continued until the apparently strong seed bank of the Garden Lupins is eliminated. Kimmo Saarinen, Etelä Karjalan Allergiaja Ympäristöinstituutti, Vuoksenniskantie 64, 55800 Imatra. kimmo.saarinen@allergia.fi © K im m o S aa rin en , 30 .4 .2 02 Jauni, M. & Seppälä, M. 2017: Kotipihan valtaajat – Opas haitallisten vieraslajien torjuntaan. 290 s. Into Kustannus Oy. Helsinki. Lampinen, R. & Lahti, T. 2019: Kasviatlas 2018. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. koivu.luomus.fi/kasviatlas. Lehtiniemi, M., Nummi, P. & Leppäkoski, E. 2016: Jättiputkesta citykaniin – Vieraslajit Suomessa. 168 s. Docendo. Jyväskylä. Niemivuo-Lahti, J. (toim.) 2012: Kansallinen vieraslajistrategia. 126 s. Maaja metsätalousministeriö. Helsinki. Ryttäri, T. 2019: Lupiinisota Mäkiluodossa. Lutukka 35: 67–71. Saarinen, K., Jantunen, J. & Valtonen, A. 2008: Paljon melua lupiinista – eikä suotta. Lutukka 24: 43–49. Saarinen, K., Jantunen, J. & Valanti, M. 2010: Niittokaan ei hillitse lupiinia. Lutukka 26: 10–15. Turunen, S. & Raitanen, M. 2015: Valloittavat lajit. 324 s. Into Kustannus Oy. Jyväskylä. Valtonen, A., Jantunen, J. & Saarinen, K. 2006: Flora and Lepidoptera fauna adversely affected by invasive Lupinus polyphyllus along road verges. Biological Conservation 133: 389–396.
• 17 Lutukka 36. 2020 K irjoitus jatkaa Enontekiön suurtuntureiden kasviston esittelyä (Väre ym. 2008, 2010, 2015, 2016). Putki lo kasvien nimistö noudattaa Suomen putkilokasvien luetteloa (Kurtto ym. 2019). Kilpisjärveltä noin 35 km koilliseen ovat Haltin (pohjoissaameksi Háldi) ja Ridnin (Ritni?hokka = tykkylumihuippu) geologialtaan eripariset tunturit, ainoat joiden lakialueet kohoavat Suomessa yli 1300 metrin. Niiden välisessä laaksossa on yksi Tornionjoen latvajärvistä, Haldijávri (923 m m.p.y.) ja sen laskujoki Govdajohka. Tunturit ovat Norjan vastaisella rajalla. Suomen korkein kohta on Haltilla (1323,6 m), Ridnin laki jää perin niukasti toiseksi (1317,1 m). Ridnin kaakkoiskupeessa sijaitseva Ritnijávri on yksi Suomen korkeimmalla sijaitsevista järvistä, 987 m. Sitäkin korkeammalla (1126,5 m) on 200 m pitkä nimetön pieni järvi Haltin ja Ridnin välissä lähellä Norjan rajaa. Haltin ja Ridnin ylhiötuntureiden kasvit Ráisduottarháldi (1361 m), Haltin laen korkein huippu, on Norjan puolella. Itsenäisyyden satavuotisjuhlamme kunniaksi Norjassa tehtiin aloite rajan siirrosta siten, että korkein laki sijaitsisi Suomessa. Siten olisi korjattu vuoden 1752 erehdys Ruotsin ja Tanskan välisessä rajanvedossa, jossa rajan olisi tullut kulkea korkeimman laen kautta. Hanke kaatui viranomaisvastustukseen; tilastot olisi pitänyt laatia uusiksi, mikä näin tietotekniikan aikakaudella onkin erinomaisen vaikeaa. Tarkasteltava alue (26,7 km 2 ) rajautuu etelässä Etueli Pikku-Haltin (1220 m), Ridnin ja Ritnijávrin eteläosiin (yhtenäiskoordinaatiston pohjoiskoordinaatti 7698), idässä Ridnin itärinteen tienoille, muissa ilmansuunnissa Norjan vastaiseen rajaan. Pohjoisimman pisteen pohjoiskoordinaatti on noin 77028. Etu-Haltin ja HalEtu-Halti 1220 m ? ja alueelle tyypillistä tunturiliusketta ? HENRY VÄRE HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE 17 © H en ry V är e 22 .7 .2 01 1 © H en ry V är e 9. 8. 20 02
• 18 Lutukka 36. 2020 tin välissä on Suomen kolmanneksi korkein tunturi, Kiedditsohkka eli Giedde?hokka (1285 m). Haltin itäpuolella ja Ridnin pohjoispuolella on Ruvdnoaivi (1234,7 m). Koska lähes koko alue on yli tuhannessa metrissä, ei itse Halti vaikuta erityisen korkealta. Sen huipulta on hieno näkymä etelään yli Haldijávrin ja Pitsusjärven (Bih?osjávri), Norjan tuntureille ja itään Ridnin lakialueelle. Kallioperä Haltin – Ridnin tienoo on mannerlaattojen liikkeiden myötä syntyneillä ylityöntölaattojen alueella, Kaledonideilla. Vuorijonon Skandinavinen osa tunnetaan nimellä Skandit tai Kölivuoristo. Kaledonidit jatkuvat Pohjanmeren alitse Skotlantiin. Vuorijono syntyi siluuri-devonikaudella (450– 400 milj. vuotta sitten). Se yltää Enontekiön puolelle noin 20 km luoteesta päin. Näiden laattojen reunamat työntyivät Finnmark-vaiheessa LuoteisLapin arkeeisen kambrialueen ikivanhojen gneissien päälle. Skandien vanhimmat eli alimmat kivet (esimerkiksi Saanan tyvellä) koostuvat ohuesta pohjakonglomeraattikerroksesta, kivettyneestä rantasorasta, jonka ikä on noin 550 miljoonaa vuotta. Pohja? Haltin ruskeat kivilajit ohjaavat kulkijaa jo kaukaa kohteeseensa. Haltin laella on kauas näkyvä kivistä ladottu rajapyykki Norjan ja Suomen rajalla. 2 km © H en ry V är e, 25 .7 .2 00 2 CC 4.0, Maanmittauslaitos, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu, 2018 © Henry Väre, 2.8.2010 18
• Haltin laella on kauas näkyvä kivistä ladottu rajapyykki Norjan ja Suomen rajalla. kerrostuman päällä on paikoin yli 100 metriä paksulti metamorfoituneita savija hiekkakiviä, jotka ovat osin fossiilipitoisia. Niiden päälle on siirtynyt luoteesta Suomesta puuttuvan Jerta-laatan sedimenttikiviä, jotka sisältävät mm. dolomiittisia kalkkikiviä ja sinikvartsiittia. Edellisen päällä on eri aikoina, ilmeisesti satojen kilometrien päästä luoteesta työntynyt Kalak-kompleksi, kolme varsinaista kaledonista ylityöntölaattaa, Nalganas-, Nabarja Vaddas-laatat (Lehtovaara 1989). Ylityöntölaatat (norj. nappe) ovat melko vaaka-asentoisia mutta siirrosten lohkomia. Kompleksille tyypillinen kivilaji on arkoosikvartsiittia, niin sanottua tunturiliusketta, joka ylityönnössä sai voimakkaan läpikotaisen liuskeisuuden ja on erittäin kovaa. Liuskeen loiva kaade suuntautuu pohjoiskoilliseen. Alueellisesti suurin ja vanhin on Nalganas-laatta. Se on pelkkää arkoosikvartsiittia, josta esimerkiksi Saana-tunturin yläosa koostuu. Toiseksi nuorin Nabar-laatta on gneissien ja keskiravinteisten amfiboliittien luonnehtimaa, ja sen yläosa on graniittikiilleliusketta (Lehtovaara 1984, 1995). Haltilla ylin ja nuorin yksikkö on siluurikautinen Vaddas-laatta (430 milj. v.). Sitä ei ole muualla Suomessa. Sen kivet ovat vaihtelevampia, väriltään tummanruskeita, mafisia, osin ultraemäksisiä syväkiviä. Haltilla on duniitti-, troktoliittija oliviinigabrokumulaatteja, Ridnillä gabrokerrosjuonia (Sipilä 1991). Ultraemäksisiltä kivilajeilta alapuoliset rinteet saavat ravinnelisää, ja alueella kasvaa eräitä kalkinsuosijoita vaikka dolomiittikivet puuttuvat. Ridnin eteläosassa rinteet ovat yläpuolisilta happamilta kivilajeilta valuvien vesien kostuttamia. Näiden tuntureiden kasvistollisen erityispiirteen saavat aikaan laajat syväkivimuodostumat sekä alueen sijainti korkealla, pääosin keskipaljakalla yli 1100 metrissä ja lakialueet yläpaljakalla yli 1250 metrissä. Yläpaljakkaa ei ole muualla Suomessa. Suurin osa Haltin – Ridnin laajasta lakialueesta on kivikkoista, paikoin jopa louhikkoista. Laajoja pahtoja ja jyrkännetörmiä on etenkin Ridnin itärinteellä Ridnijávrin yläpuolella. Ridnin lumijääkenttä Ridnin itärinteellä 1180–1270 metrin korkeudella on ollut Suomen suurin ja ainoa melko pysyvä lumijääkenttä. Se havaittiin vuonna 1892. Vuosien 1960–1991 välillä otetuissa ilmakuvissa tämä noin viiden kilometrin pituinen ja 600 metrin levyinen lumijääkenttä näkyi samankokoisena ja -muotoisena. Paksuus oli enimmillään 6,2 metriä. 2000-luvun puolivälissä lumijääkenttä pieneni huomattavasti ja jakautui useaan osaan (Hirvas ym. 2005). Vuonna 2018 se oli pirstoutunut olemattomiin (Väre 2019). ? Näkymä Pitsusjärvelle Ridni-tunturilta. Retkeilyreitti Haltille kulkee järven itärantaa myötäillen. ?? Sopulintunturitädyke, Veronica alpina subsp. pumila, kannattaa pitää mielessä alueella kulkiessa, se lienee tiedettyä yleisempi. ? Lapinnädän, Cherleria biflora, tieteellinen nimi on muuttunut uudessa nimistössämme, kuten monen muunkin tässä kirjoituksessa mainitun kasvin. © H en ry V är e © Henry Väre 19
• 20 Lutukka 36. 2020 Ridnin laella ikiroudan paksuus on 5–15 metriä ja kesäisin sulavan moreenialueen elollinen kerros noin metrin. Moreenipeitteen paksuuden on tulkittu vaihtelevan yhdestä viiteen metriin. Sulan aktiivikerroksen syvyys on kasvanut 2000-luvulla noin 30 % (Vanhala & Lintinen 2009). Sijaintinsa tähden, korkealla merenpinnasta mutta lähellä Jäämerta, alue on altis voimakkaille tuulille ja sumuille. Näkyvyys on usein kehno ja sade yllättää nopeasti. Jäkäläkartoittaja Kimmo Jääskeläinen sai maastoretkellään vuonna 2016 odottaa paluukyytiä lähes viikon. Alueen kasvitutkijoita Aluetta tutki ensimmäisenä Enontekiötä laajalti kiertänyt John Lindén, vuonna 1889 (Lindén 1943). Sittemmin monet ovat mielineet tänne eräälle maamme syrjäisimmälle kolkalle: • Heikki Roivainen 1935, 1936, 1968 • K. J. Lounamaa, Paavo Niemelä, E. J. Valovirta ja Aarne Vuorisalo 1947 • Arvi J. Huuskonen 1948, 1949, 1958, 1964, 1966, 1968, 1971 • Jukka Lounamaa 1948 • Paavo Kallio, Yrjö Mäkinen ja Niina Taren 1954 • Aino Henssen ja A. J. Huuskonen 1955 • Leo Lindgren 1955 • Aino Henssen 1956 • Tapio Laine 1956, 1960, 1962, 1966 • Heikki ja Laila Roivainen 1958 • Tapio Laine ja Ilkka Kukkonen 1961 • Rainar Hakulinen 1968 • Seppo Vuokko 1977 • Riikka Juutinen 2010 • Kimmo Jääskeläinen 2016 Muutamat muutkin ovat tuoneet joitain kasveja muistoksi vaellukseltaan. Enontekiön kasvitutkimuksen varsinainen nestori, Heikki Roivainen (1900–1983), keräsi Haltin – Ridnin alueelta näytteitä neljänä kesänä. Roivaisen tavoite oli Käsivarren kasvisto, jonka käsikirjoituksen aihio on Kasvimuseon arkistossa Helsingissä. Roivaisen keräämiä putkilokasveja (H) ovat muun muassa kaljukissankäpälä (Antennaria porsildii) isokissankäpälä (A. villifera), napakellohärkki (Cerastium nigrescens var. laxum), lapinkynsimö (Draba lactea), ruijanvihvilä (Juncus arcticus) ja rikkileinikki (Ranunculus sulphureus). Roivainen keräsi rikkileinikin vuonna 1958, mutta Tapio Laine oli havainnut sen hieman aiemmin, 1956 tai 1957 (Lammes 1991). Lammes keräsi myös sammalia. Alueen uutterin vaeltelija oli kuitenkin Arvi J. Huuskonen. Hän keräsi kahdeksana kesänä etenkin jäkäliä. Turkulaiset kasvitieteilijät tekivät Paavo Kallion johdolla Enontekiölle pitkiä suurtunturivaelluksia vuosina 1946, 1954 ja 1955 (Kallio 1949, 1954, 1956, Lounamaa 1948). Vuoden 1946 esiretki ylsi Haltille saakka. Sittemmin turkulaiset keskittyivät Inarin Lappiin, vain Tapio Laine (myöhemmin Lammes) jatkoi tutkimuksia Enontekiöllä (Lammes 1974). Myöhemmin monet kasvitutkijat ja -harrastajat ovat kulkeneet alueella, mutta säännöllinen kartoitus alkoi vasta 1980-luvulla. Olemme yhdessä muiden kanssa tai erikseen vierailleet alueella neljä kertaa kasviatlasruutuja tekemässä ja uhanalaisten putkilokasvien sekä sammalten esiintymiä kartoittamassa: • 1988 Risto Virtanen ja Henry Väre • 2000 Heidi Kaipiainen ja Henry Väre • 2002 Heidi Kaipiainen, Roosa Leimu, Kimmo Syrjänen ja Henry Väre • 2011 Heidi Kaipiainen-Väre, Kimmo Syrjänen ja Henry Väre ? Laajoja pahtoja ja jyrkännetörmiä on etenkin Ridnin itärinteellä Ridnijávrin yläpuolella. © Henry Väre, 21.7.2011 20
• 21 Lutukka 36. 2020 Yhteenvetoa lajistosta Koko ympäristö on puurajan yläpuolella, suot ovat vähäisiä soistumia ja niityt pienialaisia. Seutu on hyvin avointa, kun puut puuttuvat kokonaan ja pensaistakin kasvavat vain tunturipaju (Salix glauca), kalvaspaju (S. hastata), ja pohjanpaju (S. lapponum) harvakseltaan ja matalina. Saniaisetkin ovat niukkoja. Kivikot ja aukkoiset niityt sekä kankaat vallitsevat. Alueen YKJ-ruudulta 770:327 on löytynyt vain 122 putkilokasvilajia. Alue on arktisinta, tai oro-arktisinta Suomea. Tutkimusalue rajautuu kuitenkin muutamia kilometrejä etelämmäs, ruudun 769:327 puolelle, Govdajohkan jokilaaksoon. Tällä matkalla lajiluku nousee jo 30:llä. Tällä eteläisemmällä ruudulla sijaitsevan Haldijávren ympäristössä kasvaa noin 130 putkilokasvilajia. Kaikkiaan ruudulla 769:327 kasvaa 220 putkilokasvilajia, eli noin kahdeksan kilometrin matkalla etelän suuntaan lajimäärä nousee vielä noin 70:llä. Lisäksi alueelta on löytynyt kahdeksan risteymää, mielenkiintoisimpana härjedalinnurmikka (Poa × herjedalica) pohjannurmikan (P. alpigena) ja tunturinurmikan (P. alpina) risteymä. Pohjannurmikka on alueella niukka mutta tunturinurmikan muunnokset jyvätunturinurmikka (var. alpina) ja itutunturinurmikka (var. vivipara) ovat yleisempiä. Muunnosten välimuotoja ei Suomesta tunneta. Kämmekät sekä tulokasja vesikasvit puuttuvat täysin. Lettokirkiruoho (Gymnadenia conopsea subsp. alpina) on tosin ilmoitettu kerätyksi kertaalleen. Tieto hieman epäilyttää, sillä kirkiruohon vaatimia lettoja alueella ei ole. Minerotrofisella routamaalla saattaa ravinnetaso toki olla riittävä. Suokasvitkin ovat enemmän yksittäisiä yksilöitä kuin kasvustoja muodostavia, kuten aapasara (Carex rotundata), ja kiiltosara (C. saxatilis). Uhanalaiset kasvit Haltin – Ridnin alueella kasvaa yksi äärimmäisen uhanlainen (CR), kuusi erittäin uhanalaista (EN), kolme vaarantunutta (VU) ja 28 silmälläpidettävää (NT) putkilokasvilajia, yhteensä 38 lajia. Euroopan Unionin direktiivilaji tundrasara (Carex holostoma) on tavattu muutamaan otteeseen. Uhanalaisten ja silmälläpidettävien putkilokasvien määrä Haltin – Ridnin alueella on pienempi kuin Kuonjarvarril?? Ruijanvihvilän, Juncus arcticus, puikkomaiset tanakat varret törröttävät usean aarin alueella Etu-Haltin itäpuolella routivalla rantasoraikolla. ? Härjedalinnurmikka, Poa × herjedalica, on löytynyt Suomessa noin 35:ltä neliökilometriruudulta, lähes kaikki Kaledonisen ylityöntölaatan piiristä. © Henry Väre, 10.8.2002 © Henry Väre, 25.7.2011 © H en ry V är e, 23 .7 .2 00 7 21
• 22 Lutukka 36. 2020 la, Toskalharjilla, Porojärvillä ja Terbmisvarrilla (Väre ym. 2008, 2010, 2015, 2016), kun luokittelua verrataan edeltäviin uhanalaistarkasteluihin (Rautiainen ym. 2002, Kalliovirta ym. 2010). Vuoden 2019 tarkastelussa (Ryttäri ym. 2019) ilmaston lämpeneminen on huomioitu ensimmäistä kertaa, vaikka aihetta tähän olisi ollut jo edellisissäkin tarkasteluissa. Arviomme mukaan 120 putkilokasvilajia on Suomessa runsaimmillaan Käsivarren ylhiötuntureilla. Haltin – Ridnin alue on Suomen ylhiömaista ylhäisin. Ilmaston lämpeneminen uhkaa alueen kaikkia luontotyyppejä (Pääkkö ym. 2019). Kölivuoriston viimeiset turvapaikat ovat tunturiketjun eteläosan korkeimmilla tuntureilla (Niskanen ym. 2019). Haltin – Ridnin alueella ei ole tätä ylempänä maata, jonne levitä. Rikkileinikki on äärimmäisen uhanalainen. Suomen kaikkia kissankäpäliä (Antennaria) löytyy täältä (Väre 2012). Näistä erittäin uhanalaisia ovat ruijankissankäpälä (A. nordhageniana), kaljukissankäpälä ja isokissankäpälä. Erittäin uhanalaisia ovat lisäksi siroarnikki (Arnica angustifolia) ja jääleinikki (Ranunculus glacialis). Vaarantuneita ovat tummakallioinen (Erigeron humilis), tunturihilpi (Phippsia algida) ja sopulintunturitädyke (Veronica alpina subsp. pumila). Arnikki löytyi alueelle uutena vuonna 2000 Haltin ja Ridnin väliltä kalliohyllyltä läheltä Norjan rajaa. Esiintymä oli ennallaan vuonna 2011. Sopulintunturikallioinen tunnettiin pitkään vain Vuobmekasvarrin alueella ja Saanalta yhdestä paikasta, kunnes se löytyi vuonna 2011 myös Ridniltä. Myös Saanalta on löytynyt uusi esiintymä. Heikki Roivainen löysi ruijanvihvilän Govvddajohkan varrelta Haldijávrin eteläpuolelta, joen itärannalta. Esiintymä on Suomen suurin, usean aarin kokoinen, jokivarren minerotrofisella routakankaalla. Luontotyyppi on uhanalainen (Pääkkö ym. 2019). Toinen pienempi kasvusto on Haldijávrin pohjoispuolen jokivarressa (Virtanen & Väre 1990), samoin minerotrofisella routamaalla. Tämän vesistön varrella kasvaa myös väylävihvilä (Juncus ×montellii), jouhivihvilän (J. filiformis) ja ruijanvihvilän risteymä. Jouhivihvilä ja väylävihvilä ovat Haltin – Ridnin alueella harvinaisia. Väylävihvilä on harvinainen koko maassa, mutta Ridnistä itään Somasjärven ympäristössä sillä on useita kasvupaikkoja. Samalla alueella on Suomen laajin kurjentattaren (Koenigia islandica) esiintymisalue (Väre 2019). Kurjentatar ja pohjansilmäruoho (Euphrasia wettsteinii) ovat alueen ainoat yksivuotiset. Rikkileinikki löytyi uudelleen 50 vuoden jälkeen vuonna 2011 Ridnin länsirinteen purojuotin partaalta noin neliön laajuisena kasvustona. ? Rikkileinikkiä, Ranunculus sulphureus, etsittiin auringonpaisteessa pariin otteeseen tuloksetta. Sitten eräänä sumuisena aamuna kasvuston yli tuli jo käveltyä, ennen kuin kavionmuotoinen tyvilehti herätti aivot muistamaan miltä kasvi näyttää ja peruutusvaihde piti kytkeä päälle. ? Pohjansilmäruoho, Euphrasia wettsteinii, on tienoon toinen yksivuotinen putkilokasvi, melko yleinen puoliloinen. ? Väylävihvilä, Juncus ×montellii, on ruijanvihvilää matalampi, mutta tanakkavartinen sekin, toisin kuin jouhivihvilä, J. filiformis. © H en ry V äre , 31 .7 .2 01 8 © H en ry V äre , 9.8 .2 00 2 © H en ry V äre , 19 .7 .2 00 7
• 23 Lutukka 36. 2020 Puronvarret ja tihkurinteet Haltin – Ridnin alueelta puuttuvat Käsivarren perukalle tyypilliset harmaapajukot ja rinnesoistumat, vaikka tienoolla on kymmeniä sulavesistä ja lähteistä alkuunsa saavia puroja. Jääkylmässä vedessä viihtyvät kurjentatar, napa? Karvasyysmaitiaisen, Scorzoneroides autumnalis var. pratensis, syvän harmaat kehtosuomut ovat tuuheakarvaisia. Syysmaitiaisen rodut on Suomessa hyvin huonosti selvitetty. ? Lumihärkin, Dichodon cerastoides, vanha lajinimi trigynum ilmensi hyväksi todettua tuntomerkkiä, kolmiluottisuutta, usein niitä on neljäkin. ? Pohjanruttojuuri, Petasites frigidus, värjöttelee usein kylmässä vedessä, useimmiten kukattomina tyvilehtien kasvustoina Suomessa erittäin harvinainen tunturihilpi, Phippsia algida, pysyttelee aina kylmissä latvavesissä. ? Iturikko, Micranthes foliolosa, turvautuu lisääntymisessään etupäässä itusilmuihin, kukkia on enintään kaksi, usein ei ainuttakaan. ? Lumihaarikon, Sagina nivalis, pikkuruinen tiivis tupas suojautuu kohti maata kukkiaan kohottamatta. ? kellohärkki, tunturihilpi ja lumihaarikko (Sagina nivalis). Puron partaalla kasvaa rikkileinikkikin. © H en ry V äre , 22 .7 .2 01 1 © H en ry V äre , 12 .7 .2 00 7 © Henry Väre, 24.7.2016 © Henry Väre, 4.8.2002 © Henry Väre, 21.7.2011 © Henry Väre, 21.7.2005
• 24 Lutukka 36. 2020 Muita tyypillisiä märkien paikkojen kasveja ovat muualla Suomessa harvinaiset rikot; vanarikoista (Micranthes) iturikko (M. foliolosa), lehtirikoista (Saxifraga) nuokkurikko, (S. cernua), sinirikko (S. oppositifolia) ja purorikko (S. rivularis). Ne kaikki kasvavat soramailla, joilla kasvillisuus on niukkaa. Muita kosteutta tai märkyyttä suosivia ovat mähkä (Selaginella selaginoides), lumihärkki (Dichodon cerastoides), pohjanruttojuuri (Petasites frigidus), noroleinikki (Ranunculus subborealis), karvasyysmaitiainen (Scorzoneroides autumnalis var. pratensis), lääte (Saussurea alpina) sekä heinistä tunturilauha (Deschampsia alpina), pohjanpunanata (Festuca rubra subsp. arctica) ja tunturinurmikan molemmat muunnokset. Sinirikko menestyy hyvin minerotrofisilla routamailla, vaikka alueen maaperässä ei ole kalkkia. Kalkkipitoisia maita suosiva verkkolehtipaju (Salix reticulata) on löytynyt vain kerran. Niityt Rinneniityt ovat vähäisiä, niitä on pääasiassa Haldijávrin ympäristössä sekä purojen ja jokien varsilla. Kasvillisuus on matalaa, kivikkoista ja routivaa. Vallitsevia kasveja ovat esim. pohjantuoksusimake (Anthoxanthum alpinum), tummatunturikurjenherne (Astragalus alpinus subsp. arcticus), punakko (Bartsia alpina), lapinnätä (Cherleria biflora), pohjansilmäruoho ja tunturinurmikan muunnokset. Monet niittyjen kasvit kasvavat usein sirotellusti. Tummakallioinen on melko harvinainen, kullero (Trollius euro? Pohjantuoksusimakkeen, Anthoxanthum alpinum, kromosomiluku 2n = 10, eteläntuoksusimakkeen, A. odoratum, 2n = 20. Yleensä kromosomisto kertautuu kohti pohjoista. ? Tunturilauhaa, Deschampsia alpina, pidetään usein nurmilauhan, D. cespitosa, alalajina. Suomessa ei risteymiä ole todettu. © H en ry V är e © H en ry V äre , 21 .7 .2 01 1 & 26 .6 .2 01 8 24
• 25 Lutukka 36. 2020 paeus) erittäin harvinainen, ja tunturikatkero (Gentiana nivalis) puuttuu tyystin. Háldijärven pohjoispuolella on hieman laaja-alaisempi euroopantunturisaran (Carex bigelowii subsp. dacica) vallitsema niitty (Virtanen & Väre 1990). Kalliot ja pahdat Kalkkikivien puuttuessa kalkinsuosijalajisto on melko niukka. Kalkinsuosijoita ovat tunturipitkäpalko (Arabis alpina), siroarnikki, tunturilitukka (Cardamine bellidifolia), varvassara (Carex glacialis), lapinkynsimö (Draba lactea), tunturilapinvuokko (Dryas octopetala) ja luminurmikka (Poa arctica). Tunturilapinvuokko kasvaa myös kankailla. Se ei ole harvinainen vaan on löytynyt lähes puolelta alueen neliökilometriruuduista. Runsas se ei silti ole. Haltin ultraemäksinen syväkivialue on hyvin niukkalajinen, mutta napakellohärkkiä kasvaa siellä täällä pieninä kasvustoina. ? Tunturilitukka, Cardamine bellidifolia, ei kasvualustaltaan paljoa vaadi, vähäinen rako kivikossa on usein täysin riittävä. ? Luminurmikka, Poa arctica, on matala äärevien ympäristöjen heinä. Eräiden muidenkin nurmikoiden tapaan se tekee siementä suvuttomasti, ja siitä on erotettu rotuja Skandinaviassakin. ? Varvassara, Carex glacialis, on kalliosaraa, C. rupestris, harvinaisempi Enontekiön suurtuntureilla, Inarin Lapissa tilanne on vastakkainen. © H en ry V är e, 30 .7 .2 00 3 © H en ry V är e, 28 .7 .2 00 7 © H en ry V är e, 24 .7 .2 00 7
• 26 Lutukka 36. 2020 Taulukko 1. Haltin – Ridnin seudulta havaitut uhanalaiset ja silmälläpidettävät putkilokasvit. Arviointi Ryttärin ym. (2019) mukaan. Table 1. Threatened (Critically Endangered CR, Endangered EN, Vulnerable VU and near threatened NT) vascular plants of the Halti – Ridni area, nortwesternmost Finland. Antennaria canescens, harmaakissankäpälä NT Antennaria dioica, ahokissankäpälä NT Antennaria nordhageniana, ruijankissankäpälä EN Antennaria porsildii, kaljukissankäpälä EN Antennaria villifera, isokissankäpälä EN Arnica angustifolia, siroarnikki EN Campanula rotundifolia subsp. groenlandica, tunturikissankello NT Cassiope tetragona, liekovarpio NT Cerastium nigrescens, kellohärkki NT Diapensia lapponica, uuvana NT Draba lactea, lapinkynsimö EN Dryas otopetala, lapinvuokko NT Erigeron humilis, tummakallioinen VU Erigeron uniflorus subsp. eriocephalus, sopulintunturikallioinen NT Harrimanella hypnoides, tunturisammalvarpio NT Juncus arcticus, ruijanvihvilä NT Koenigia islandica, kurjentatar NT Micranthes foliosa, iturikko NT Micranthes nivalis, pahtarikko NT Micranthes stellaris, tähtirikko NT Micranthes tenuis, lumirikko NT Omalotheca supina, lumijäkkärä NT Pedicularis hirsuta, karvakuusio NT Phippsia algida, tunturihilpi VU Polystichum lonchitis, piikkihärkylä NT Ranunculus glacialis, jääleinikki EN Ranunculus nivalis, lumileinikki NT Ranunculus pygmaeus, pikkuleinikki NT Ranunculus sulphureus, rikkileinikki CR Sagina nivalis, lumihaarikko NT Salix herbacea, vaivaispaju NT Salix polaris, napapaju NT Salix reticulata, verkkolehtipaju NT Saxifraga cernua, nuokkurikko NT Saxifraga oppositifolia, sinirikko NT Saxifraga rivularis, purorikko NT Silene acaulis, tunturikohokki NT Veronica alpina subsp. pumila, sopulintunturikallioinen VU 26 Lutukka 36. 2020 Tunturikankaat Muualla Kölivuoristossa keskipaljakalle tyypilliset lapinkastikan (Calamagrostis lapponica), lampaannadan (Festuca ovina), tunturivihvilän (Juncus trifidus) sekä liekovarpion (Cassiope tetragona) vallitsemat kankaat eivät ole laaja-alaisia. Kankaat ovat kasvistoltaan hyvin aukkoisia ja kivisiä tai rakkakenttien pirstoamia. Niiden lomassa kasvaa monin paikoin pieninä mattokasvustoina tunturikohokkia (Silene acaulis) ja etenkin jääleinikkiä. Se on löytynyt kaikista tutkituista ruuduista, mikä onkin soveliasta tälle maailman pohjoisimpana ja Euroopassa korkeimmalla paikalla kasvavalle koreakukkaiselle putkilokasville. Viehtymys kylmyyteen voi koitua jääleinikille kohtalokkaaksi Suomessa ilmaston lämmetessä, sillä yläraja on jo saavutettu. Kasvi on myös porojen herkkua (Järvinen 1989), mikä vähentää siementen syntyä kukintojen tuhoutuessa. Alueen kissankäpälät suosivat kankaita. Varpukankaita täällä ei ole, ne jäävät alapaljakalle, joten patjakasvustoja muodostava sielikkökin (Kalmia procumbens) on niukka. Lumenviipymät Lumenviipymien perusputkilokasvit vaivaispaju, lumijäkkärä (Omalotheca supina), karvasyysmaitiainen ja tunturinurmikan muunnokset sekä maksasammalet ovat tavallisia. Lumenviipymät ovat erityisen uhanalaisia ilmaston lämmetessä (Pääkkö ym. 2018). Kun lumeton kausi pitenee, on hyvinkin mahdollista, että lumenviipymät alkavat kuivua kasvukauden edetessä. Pysyvä kosteus tai märkyys on tämän luontotyypin säilymisen perusedellytys. Jos kesä eli lumeton jakso pitenee, vähenee sulavesivaikutus kesän mittaan. Jäämereltä työntyvät saderintamat voivat olla avuksi. Kuivuminen johtaa kasvillisuustyypin muutokseen. Lumenpysymät ovat jo hävinneet. Kiitos Tarkkasilmäiselle Kimmo Syrjäselle mainiosta retkiseurasta. ? Jääleinikin, Ranunculus glacialis, pohjoisimmat esiintymät ovat Grönlannin pohjoisosissa. Korkeusennätys on Alpeilla, 4 350 metrissä. Haltilla jääleinikki on löytynyt 1 320 metrin korkeudelta. Hirvas, H., Lintinen, P., Ojala, A . E. K. & Vanhala, H. 2005: Geological characteristics of the HaltiRidnitsohkka region, Enontekiö, Finland. Teoksessa: Ojala, A. E. K. (toim.), Quaternary studies in the northern and Arctic regions of Finland. Geological Survey of Finland, Special paper 40: 7–12. Järvinen, A. 1989: The life history of Ranunculus glacialis, an arctic-alpine perennial herb, in Finnish Lapland. Holarctic Ecology 12: 152–162. Kallio. P. 1949: Eräitä kasvitietoja Kilpisjärven seudulta ja Torniojokivarrelta. Archivum Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 2: 51–55. Kallio, P. 1954: Turun Eläinja Kasvitieteellisen Seuran Lapin retki v. 1954. Luonnon Tutkija 58: 145–151. Kallio, P. 1956: Urttasvarri – toinen Saana. Luonnon Tutkija 60: 56. Kalliovirta, M., Ryttäri, T., Hæggström, C.-A., Hakalisto, S., Kanerva, T., Koistinen, M., Lammi, A., © Henry Väre, 10.8.2002
• 27 Lutukka 36. 2020 ? Lumijäkkärä, Omalotheca supina, on pieni mutta usein runsas lumenviipymillä. Ilmaston lämmetessä sen kohtalona on kasvupaikkojen väheneminen. ? Pitsusjärvi Etu-Haltilta. Vanhala, H. & Lintinen, P. 2009: Ikiroudan mallinnus geofysikaalisin mittauksin – Tutkimukset Ridnitsohkkalla elokuussa 2008. 19 s. + 3 liitettä. Geologian tutkimuskeskus, raportti Q16.2/2009/13. Virtanen, R. & Väre, H. 1990: Haltin kasvisto. Lutukka 6: 35–41. Väre, H. 2012: Tuntureittemme kissankäpälistä. Lutukka 28: 35–48. Väre, H. 2019: Kurjentatar Suomessa. Lutukka 35: 13–18. Väre, H., Kaipiainen, H. & Syrjänen, K. 2008: Toskalharji – Enontekiön suurtuntureiden aatelia. Lutukka 24: 67–83. Väre, H., Kaipiainen-Väre, H. & Syrjänen, K. 2015: Kuonjarvarrin ja lähituntureiden kalkkiylänköjen kasvit. Lutukka 31: 99–112. Väre, H., Kaipiainen, H. & Syrjänen, K. 2016: Ukkosen jumalan tunturissa – Terbmisvárrin ja Jollanoaivin tuntureiden kasvisto. Lutukka 32: 72–84. Väre, H., Syrjänen, K. & Kaipiainen, H. 2010: Porojärvien tunturialueen kasvit. Lutukka 26: 103– 121. The flora of Mt. Halti and neighbouring fells in Enontekiö, far-northwestern Finnish Lapland Three mountains, Halti, Ridni and Etu-Halti, are situated in the limited area of the Finnish Scandes bordering Norway. The area is located at the edge of the geological Kalak-nappe overthrust complex. All three mountains exceed 1 200 m above sea level, and the whole area is above the tree line, consisting of middle and high oroarctic belts. Mostly these mountains are characterized by rocks that are mainly moderately basic or acidic; however, the Halti massif consists of ultramafic rocks. Between the mountains there is a broad river valley with some high precipices, especially that of Ridni east slope. The area resembles the true Arctic, with many species having their main Finnish range there. In total, 152 vascular vascular plant species and subspecies have been found in this 26.7 km² area. These include 38 red-listed plants, many of which are arctic-alpine, some of them rare in the whole of Fennoscandia, e.g., Antennaria nordhageniana, A. porsildii, A. villifera, Phippsia algida and Ranunculus sulphureus. Threatened and near-threatened vascular plants are listed. Henry Väre, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. henry.vare@helsinki.fi Heidi Kaipiainen-Väre, Suomen ympäristökeskus, Latokartanonkaari 11, 00790 Helsinki. Lehte lä, M., Rautiainen, V.-P., Rintanen, T., Salinen, V. & Uusitalo, A. 2010: Putkilokasvit. Teoksessa: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.) 2010, Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, 183–203. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Lammes, T. 1974: Enontekiön Lapin maksasammallajisto. Floristis-taksonomis-ekologinen tutkimus. 439 s. Lisensiaattitutkielma. Viikin tiedekirjasto, Helsingin yliopisto. Helsinki. Lammes, T. 1991: Luoteis-Enontekiön ylhiötunturialueen kasvistosta – valikoituja poimintoja. Lutukka 7: 67–80. Lehtovaara, J. J. 1984: Suomen Kaledonidien rakenteesta. Geologi 36(1): 1, 3–9. Lehtovaara, J. J,. 1989: Tectonostratigraphic position of the Finnish Caledonides at the Fennoscandian margin of the northern Scandes. Bulletin of the Geological Society of Finland 61: 189–195. Lehtovaara, J. J. 1995: Kilpisjärven ja Haltin kartta-alueiden kallioperä. Suomen Geologinen Kartta, 1:100 000 lehdet 1823 ja 1842. 64 s. + 2 karttaa. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Lindén, J. 1943: Bidrag till kännedomen om vegetationen ocf flora inom Enontekis Lappmarks björkoch fjällregioner. Acta Societatis pro Fauna et Flora Fennica 63(1): 1–82. Lounamaa, J. 1948: Tunturien kukkakentiltä. Kuvaus Haltin retkestä. Suomen Luonto 7: 45–55. Niskanen, A. K. J., Niittynen, P., Aalto, J., Väre, H. & Luoto, M. 2019: Lost at high latitudes: Arctic and endemic plants under threat as climate warms. Diversity and Distributions 25: 809–821. Pääkkö, E., Mäkelä, K., Saikkonen, A., Tynys, S., Anttonen, M., Johansson, P., Kumpula, J., Mikkola, K., Norokorpi, Y., Suominen, O., Turunen, M., Virtanen, R. & Väre, H. 2019: Tunturit. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.), Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 2: luontotyyppien kuvaukset, 759–884. Suomen ympäristö 5/2018. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö. Helsinki. Rautiainen, V.-P., Ryttäri, T., Kurtto, A. & Väre, H. (toim.) 2002: Putkilokasvien uhanalaisuuden arviointi – lajikohtaiset perustelut. Suomen ympäristö 592: 1–194. Ryttäri, T., Reinikainen, M., Hæggström, C.-A., Hakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T., Kulmala, P., Lampinen, J,. Piirainen, M., Rautiainen, V.P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E. ym. (toim.), Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, 182–202. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Sipilä, P. 1991: Mafic and ultramafic igneous rocks of the Raisduoddar – Halti area in the Finnish-Norwegian Caledonides. Petrography, mineralogy and geochemistry. Bulletin of the Geological Society of Finland 63: 15–24. © H en ry V är e, 2. 8. 20 10 © H en ry V är e, 9. 8. 20 02 27
• 28 Lutukka 36. 2020 KASVIHAVAINTOJA 1) Uusi kirkiruohomuunnos, valkokirkiruoho Kerroin muutama vuosi sitten Lutukassa (Kettunen 2015) Savonlinnan seudun punakirkiruohoista (Gymnadenia conopsea) tekemistäni havainnoista. Kirjoituksessa kuvailin kahdenlaisia kirkiruohoja: punakukkaisia ja valkokukkaisia (joskus vaaleanpunakukkaisia). Valkokukkaisten ja punakukkaisten kirkiruohojen erot ovat tutkimusteni mukaan merkittäviä kasvin korkeudessa, kukinnon pituudessa, toiseksi alimman lehden suurimmassa leveydessä ja kukkien lukumäärässä. Lisäksi valkokukkaiset yksilöt kukkivat 7–10 vuorokautta myöhemmin kuin punakukkaiset. Valkokukkaiset ja punakukkaiset yksilöt esiintyvät myöskin omina kasvustoinaan, eikä sekakasvustoja käytännössä ole. Kirjoituksessani arvelin, että valkokukkaiset kirkiruohot voisivat kuulua kalkkikirkiruohoksi nimettyyn taksoniin (Gymnadenia densiflora, G. conopsea subsp. densiflora), koska ne muistuttivat morfologisesti ulkomaisissa tutkimuksissa kuvattuja kalkkikirkiruohoja. Ruotsissa tehdyssä geneettisessä tutkimuksessa (M. Hedrén, Lund) osoitettiin kuitenkin, että Savonlinnan seudun sekä valkokukkaiset että punakukkaiset kirkiruohot kuuluvat punakirkiruohoon. Alueen valkokukkaiset ja punakukkaiset kirkiruohot eroavat kuitenkin toisistaan morfologisesti ja kukinta-ajaltaan niin paljon, että niitä on pidettävä eri taksoneina. Uuden valkokukkaisen taksonin nimi on valkokirkiruoho (Gymnadenia conopsea subsp. conopsea var. scitula T. Kettunen). Tarkempi kuvaus uudesta muunnoksesta ja kirkiruohon morfologisesta muuntelusta Suomessa on julkaistu Memorandassa (Kettunen & Uotila 2019). — Tapani Kettunen teketti@hotmail.com Kettunen, T. 2015: Kirkiruohoista Savonlinnan seudulla. Lutukka 31: 27–31. Kettunen, T. & Uotila, P. 2019: Morphological variation and new variety of Gymnadenia conopsea (Orchidaceae) in Finland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 95: 89–99. https://journal.fi/msff/article/view/84649. Floristic notes 1) Brief information is given of a new variety, Gymnadenia conopsea var. scitula Kettunen, which was recently described from Finland (Kettunen & Uotila 2019). Plants of var. scitula are tall, white-flowered, and the flowering time is somewhat later than that of var. conopsea. ? Valkokirkiruoho, Gymnadenia conopsea subsp. conopsea var. scitula. Savonlinna, Kallislahti, metsätien piennar. © Tapani Kettunen, 2.7.2013 2) Mustasara säilynyt sittenkin Kuusamon Mäntyniemessä (Ks) Vierailin Kuusamon Mäntyniemen tien laidan mustasaran (Carex atrata) esiintymispaikalla 1.8.2019. Olin aiemmin 1980-luvulla käynyt paikalla Tauno Ulvisen kanssa ( Ulvinen 2019), joten minulla oli paikas
• 29 Lutukka 36. 2020 ta muistikuvia. Esiintymä oli hengissä mutta siirtynyt noin 20 metriä tienvartta etelään. Yksilöitä oli varsin vähän, viisi kukkivaa sekä seitsemän kukkimatonta hajallaan tien laidoilla. Kasvit olivat varsin hyvin voivia ja tuottivat siemeniä. Seassa oli yksi kukkinut yksilö, jota arvelen mustasaran ja taigasaran risteymäksi (C. atrata × media). Mustasara näyttää vaativan avointa tilaa, sillä yksilöitä ei löytynyt tiheästä kasvillisuudesta. On paljon mahdollista, että lajia on kyseisen tien varressa muuallakin. Lähialueelta muutaman sadan metrin matkalta tietä molempiin suuntiin sitä ei kuitenkaan löytynyt. Ulvisen (2019) artikkeliin oli pujahtanut virhe mustasaran ? Kuusamon Mäntyniemen mustasara, Carex atrata, on sittenkin säilynyt tässä tien laidan kasvupaikassaan. © A nn e Jä kä lä ni em i, 1. 8. 20 19 Mäntyniemen yhtenäiskoordinaatteihin; oikea lukema on 73385:35797. — Anne Jäkäläniemi anne.jakalaniemi@metsa.fi Ulvinen, T. 2019: Nojosenvaarankuru – kasviaarre Länsi-Kuusamossa. Lutukka 35: 99–112. Floristic notes 2) The presence of Carex atrata in Mäntyniemi, Kuusamo (Koillismaa, NE Finland) is verified. A few fertile and sterile plants were found in the verge of a small forest road. The population was mentioned by Ulvinen (2019), based only on earlier records from the 1980s. 3) Rantavuonankaali Helsingissä (U) Kesäkuun 2019 alkupuolella Suomenlinnassa asuva Anja Pitkänen pyysi Facebookin Suomen luonnonkasvit -ryhmässä tunnistusapua löytämälleen kasville. Muutama ryhmän jäsen tunnisti kasvin (ranta)vuonankaaliksi (Valerianella locusta). Lounaisimman Suomen merenrannoilla sitä voi nähdä, mutta itselleni laji oli vieras. Kävin viikon kuluttua 16.6. Pitkäsen neuvomassa poukamassa (667223:338771). Löysin runsaasti pitkälle kulottunutta vuonankaalivyyhtiä, kun muu kasvillisuus ympärillä viheriöi normaalisti. Ainoat tuoreet vuonankaaliversot olivat kaksi kivien lomasta kurkottanutta latvaa muutamine kukkineen. Kuivunutta vuonankaalia oli heti rantasomerikon yläpuolella kasvillisuuden etureunassa ja myös syvemmällä muiden kasvien lomassa. Kaikkiaan kasvia oli runsaasti tai kohtalaisesti arviolta 8 × 2 m 2 :n alalla. Toimitin näytteen Kasvimuseolle (H), jossa määritys varmistettiin. Rantapoukama sijaitsee Suomenlinnaan kuuluvan Länsi-Musta -saaren eteläosas
• 30 Lutukka 36. 2020 sa. Poukaman sivut muodostuvat jyrkähköistä kallioista, kun taas pohjukassa somerikko nousee vain loivasti kohti kalliotasannetta ja linnoitusvallia. Lahti avautuu merelle leveänä noin 90 asteen kulmana etelälounaaseen. Sillä suunnalla ei ole merkittäviä saaria kahden kilometrin sisällä, joten kovalla lounaistuulella tyrskyt ulottuvat rannalla pitkälle. Paikalle muodostuneet ryönävallit eivät kuitenkaan yltäneet kasvivyöhykkeelle. Paikan muussa kasvillisuudessa eniten huomiota herätti somerikon puolella yksinään kasvanut merikaali (Crambe maritima), joka on harvinainen Helsingin rannoilla. Muita vuonankaalin seuralaislajeja olivat muun muassa kurtturuusu (Rosa rugosa), morsinko (Isatis tinctoria), valkokarhunköynnös (Convolvulus sepium), pietaryrtti (Tanacetum vulgare), idänukonpalko (Bunias orientalis) ja harmio (Berteroa incana). Kävin syksyllä 2.10.2019 tarkistamassa Länsi-Mustan vuonankaalitilanteen. Yllätyin pienten lehtiruusukkeiden valtavasta määrästä. Niitä oli laajalla alueella hyvin tiheästi, toisiaan peittäen. Pienen koealan perusteella arvioin niitä olevan kaikkiaan tuhansia. Yksivuotinen vuonankaali itää syksyllä ja talvehtii lehtiruusukkeena. Tarkistin saaren muut samaan suuntaan avautuvat poukamat mutta en löytänyt samanlaisia ruusukkeita muualta. Keväällä 2020 kävin paikalla 5.5. ja ensivaikutelman perusteella tilanne näytti huonolta. Talvella korkealla käyneen merenpinnan tuoma paksu järviruokokerros oli peittänyt syksyn lehtiruusukematon suurelta osin. Matalan kallioseinämän alla oli kuitenkin muutama rivistö vuonankaalia, lämpimässä paikassa jo laajasti kukassa. Tutkiessani laajempaa aluetta yksittäisiä yksilöitä löytyi monin paikoin. Kaikkiaan esiintymä oli edelleen suhteellisen runsas. Käsitykseni mukaan Suomenlinnan vuonankaalikasvusto on etelärannikkomme selvästi itäisin luonnonvaraisesti levinnyt esiintymä. Tähän saakka itäisimmät varmat esiintymät ovat olleet Hangossa. Kirkkonummelta on vuodelta 1887 herbaarionäyte, joka kirjausten mukaan on poimittu sisämaan puolelta pellosta (Lampinen & Lahti 2019). Tuore löytö Kotkan Hallasta on peräisin puunkuljetuksista rajojemme ulkopuolelta (Kiviniemi & Kouvo 2019). Rantavuonankaalin siemenet kelluvat vedessä, ja kasvi leviää merivirtojen avulla. Suomenlinnan poukaman suunta ja avoin meri lienevät optimaalisia tällaiselle leviämiselle. Myös merikaali leviää samalla tavalla ja lienee päätynyt paikalle samoista syistä. – Lars Winberg lars.winberg@kolumbus.fi Kiviniemi, A. & Kouvo, M. 2019: Paluu Kotkan Hallaan – vain muutos on pysyvää. Lutukka 35: 113– 122. Lampinen. R. & Lahti, T. 2019: Kasviatlas 2018. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. koivu.luomus.fi/kasviatlas. continuous mat of young leaf rosettes covered the soil. On 5 May 2020, the population was still rather abundant, though part of it was covered by drifted reed during the winter. The population is new and seems to be spontaneous. Its origin is probably in drifted seed cast onto the shore by the sea. This is the easternmost native occurrence of the species in Finland, where its main area is in the southwestern archipelago. Floristic notes 3) Valerianella locusta is reported from Länsi-Musta island in the Suomenlinna sea fortress area in Helsinki (Uusimaa). In early June 2019 it was growing rather abundantly on an area of ca. 16 square meters at the head of a small bay. The plants had already withered by mid-June. In early October, a
• 31 Lutukka 36. 2020 © La rs W inb erg , 2.1 0.2 01 9 © La rs W inb erg , 5.5 .2 02 © La rs W inb erg , 16 .6 .2 01 9 ??Rantavuonankaali talvehtii lehtiruusukkeina, kukkii keväällä tai alkukesällä ja sitten kulottuu ripottamaan siemenensä seuraavaa ruusukesukupolvea varten – luonteenomainen syysyksivuotinen eli ylitalvinen yksivuotinen kasvi siis. Lajista valikoitujen kantojen ruusukkeet ovat nykyään suosittua salaattiainesta Suomessakin; jo muinaiset roomalaiset arvostivat niitä herkkuna. 31
• 32 Lutukka 36. 2020 Lutukan taival vuonna 1985 alkaneena paperille painettuna lehtenä päättyi viime vuoden vuosikertaan. Samaan aikaan päättyi lehden toimitukseen alusta saakka kuuluneen Juha Suomisen elontie. Juha menehtyi 83-vuotiaana 5.1.2020. Hän oli Suomen kasviston tutkimukselle tärkeä henkilö ylai puoli vuosisataa, kasvistomme ruutukartoituksen uranuurtaja 1962 ilmestyneellä Karkun pitäjän putkilokasvistollaan ja ideoija koko Suomen kasvistokartoitusta ja kasvitietokannan rakentamista käynnistettäessä 1960-luvulla. Työ laajeni koko Euroopan putkilokasvien kartoitushankkeeksi (Atlas Florae Europaeae), jonka tieteellisenä sihteerinä Juha toimi 35 vuotta. Juha pystyi huolehtimaan siitä, etteivät paperityöt kasaantuneet kesäksi, vaan että hänellä oli aikaa ja mahdollisuus kulkea kasviretkillä eri puolilla Suomea, etupäässä kuitenkin Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla. Hän kartoitti näiden kahden ison maakunnan kasvistoa koulupojasta lähtien. Maastoretkillä Juha oli yksinäinen kulkija, joka suunnitteli retkensä hyvin tutustumalla ennakkoon huolella alueen karttoihin. Kasviston kartoitusretket loivat vankan pohjan sekä erinomaiselle kasvien tuntemiselle että kasveista kirjoittamiselle. Juha olikin keskeinen henkilö niin Retkeilykasvion kuin Lutukan kirjoittajana ja toimittajana. Eläkevuosinaan hän keskittyi nimenomaan maakuntakasvioittensa tekemiseen, joista niskava Satakunnan kasvit -kirja ilmestyi 2013. Etelä-Pohjanmaan kasviston käsikirjoitus tuli lähestulkoon valmiiksi ennen viime joulua. Juha Suominen auttoi varsinkin harrastajia niin kasvien määrityksessä kuin kirjoitusten toimituksessa tai isommassakin muokkaamisessa. Hän korjaili tekstejä mieluummin lyijykynällä paperivedoksiin kuin sähköisiin versioihin. Juha oli suomen kielen käyttäjänä taitava ja huolellinen, ja hän osasi kirjoittaa tavallisenkin oloisista Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan kasveista nautittavaa tekstiä. Oheen on koottu luettelo hänen Lutukassa julkaistuista artikkeleistaan. Laajempi muistokirjoitus löytyy Kasvitieteen tiedotuslehti Botanicumista . – Pertti Uotila Juha Suominen Juha Suomisen kirjoitukset Lutukassa Artikkelit 1985-1 Varjeliko esihistoriallinen asutus luonnonkasveja? 1985-2 Missä vielä kasvaa peltosauramoa? 1985-3 Valkovuokkokarttoja Satakunnasta. 1985-4 Saako luontoon kylvää vieraita kasveja? 1986-2 Suomen kasviston alkuperäiset ja tulokkaat. (Hämet-Ahti & Suominen) 1986-4 Katsaus keiholehtiimme. 1987-1 Väheneekö putkilokasvilajiemme määrä etelästä pohjoiseen? (Suominen & Hämet-Ahti) 1987-2 Satakunnan kämmekät – yleisetkin lajimme vähenevät. 1987-4 Alkuperäiskasvien tarkkailuretkiä. 1988-2 Peltopillikkeen (Galeopsis bifida) luonnonkasvupaikoista. 1989-1 Länsi-Suomen kasvit ja uhanalaisuus. 1990-1 Kristiinankaupungin kasvistoa vuosisatamme alkupuoliskolla ja nyt. (Suominen & Varkki) 1991-1 Kasvin ja kasvillisuuden alkuperäisyys on joskus tulkinnanvaraista. 1994-3 Ruotsinpitkäpalon, Arabidopsis suecica, syntyseudusta. 1996-2 Etelä-Pohjanmaan köyhä kevätkasvisto. 1996-4 Rantaputki myötätuulessa Pohjanlahdella. (Lampolahti & Suominen) 1997-4 Euroopan kasvitieteilijäin kokous Helsingissä. 1998-4 Jaakko Sarvela Etelä-Pohjanmaan kasviston tutkijana. 2003-1 Läntemme kanervasta. 2005-2 Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen. (Hämet-Ahti ym.) 2005-3 Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen. Jälkimmäinen osa: auktoreita ja synonyymejä. (Hämet-Ahti ym.) 2005-4 Vammalan seudun kasvien vaiheita. 2010-1 Satakunnan lupiinista. 2013-2 Talvivaaran humala ja Kivaloiden hukkapuro. 2019-2 Palpakot ja Etelä-Pohjanmaan suurpiirteinen luonto. Toimituksen vakiopalstat 1985-1 Lukijalle. (Uotila, Suominen & Helynranta) 1987-4 Tunnemmeko edes tavallisia kukkakasvejamme. 1992-3 Kesä meni – tervetuloa syksy ja talvi. 1993-1 Kasvimuseo ja heinälato. 1997-3 Retkeilykasvion neljäs painos. (Hämet-Ahti, Suominen, Ulvinen, Uotila & Vuokko) 1998-2 Muistetaanpa muinaistulokkaat. 2000-2 Lutukkaa tarvitaan, nyt ja vasta. 2001-1 Konstikkaita kasvinnimiä. 2001-3 Kasvien nimittelyä. 2011-4 Kateeksi käy – vai käykö kuitenkaan. Kirjaesittelyt 1985-4 Weimarck & Weimarck 1985, Atlas över Skånes flora. 1990-3 Vegelius 1990, Sveriges landskapsblommor och deras historia. 2. painos. 1991-4 Kasvitieteen päivät 1990, esitelmiä. Luonnon Tutkija 95, 1991. 1994-2 Ingelög ym. (toim.) 1993, Floravård i jordbrukslandskapet. Skyddsvärda växter. 1995-4 Meusel & Kästner 1994, Lebensgeschichte der Goldund Silberdisteln, Monographie der mediterran-mitteleuropäischen Compositen-Gattung Carlina. Band II. Artenvielfalt und Stammesgeschichte der Gattung. 1996-3 Vilpa 1996, Lopen kasvisto. 1997-2 Hultgård ym. (toim.) 1996, The Nordic Flora – towards the twenty-first century. 1999-3 Jehlík (toim . ) 1998, Cizí expanzivní plevele Ceské republiky a Slovenské republiky (Alien expansive weeds of the Czech Republic and the Slovak Republic). 2000-2 Vilpa (toim.) 1999, Oulun luonto. 2002-2 Jonsell (toim.) 2001, Flora Nordica 2. Chenopodiaceae – Fumariaceae. 2005-4 Väre ym. 2005, Oulun kasvit – Piimäperältä Pilpasuolle. 2007-1 Väre & Kiuru 2006, Suomen puut ja pensaat. 2012-3 Ryttäri ym. (toim.) 2012, Suomen uhanalaiset kasvit. 2019-4 Kurtto ym. 2019, Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. 32 Lutukka 36. 2020 © Markku Suominen, 1987 ja Lutukka
• 33 Lutukka 36. 2020 Suomen putkilokasvien luettelo Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 1 ARTO KURTTO RAINO LAMPINEN MIKKO PIIRAINEN PERTTI UOTILA P iirr ok se t E rn a E nd er © LU O M U S 20 20 Juha Suominen N ykyisin kasvien käyviksi katsotuissa tieteellisissä ja kansallisissakin nimissä tapahtuu useista syistä muutoksia nopeammin kuin kenties koskaan aikaisemmin ja kasveja kulkeutuu tai kuljetetaan runsaasti ympäri maailmaa. Niinpä eri muodoissa julkaistut alueelliset kasviluettelot (checklist) vaativat alituista päivittämistä oleellisimpina osinaan nimistön pitäminen ajantasaisena, lajiston täydentäminen ja virheiden korjaaminen. Myös kasvien alkuperää ja vakiintuneisuutta kuvaavien statusluokkien uudelleenarvioinnit ovat osa päivitystä. Niihin palaamme päivityssarjamme tulevissa osissa. Edellä sanottu pätee tietenkin myös Suomen putkilokasvien luetteloon (Kurtto ym. 2019). Tarkoituksenamme on julkaista sen päivityksiä ainakin kerran vuodessa ja pyrkiä myös perustelemaan lisäykset ja varsinkin muutokset, elleivät ne ole itsensä selittäviä. Päivitykset annetaan heimojärjestyksessä ja heimojen alla tieteellisten nimien aakkosjärjestyksessä noudattaen hieman soveltaen Kurton ym. (2019) käyttämää typografiaa. Osa lisäyksistä ja muutoksista näkyy jo Suomen Lajitietokeskuksen alkuvuonna 2020 julkaiseman Lajiluettelo 2019:n putkilokasviosiossa (Kurtto ym. 2020) ja / tai vuonna 2019 julkaistussa Kasviatlasversiossa (“Kasviatlas 2018”; Lampinen & Lahti 2019). Erilaisia tapauksia Tähän ensimmäiseen päivitykseemme sisältyy lähes sata taksonia. Niistä runsaat 30 on kokonaan uusia luettelollemme. Viimeaikaisiin löytöihin perustuvia lisälajeja on 21, joista kaikki muut paitsi mierolitukka (Cardamine occulta) ovat viljelykarkulaisia. Kokonaan uusia taksoneita koskevat tiedot on pääosin poimittu Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteen yksikön ylläpitämästä Kastikka-tietokannasta, joka on myös Kasviatlaksen vuosittaisten jäädytettyjen versioiden sekä reaaliaikaisten karttojen pohjana. Tuossa tietokannassa oli tätä kirjoitettaessa (28.5.2020) 7?211?348 putkilokasvihavaintoa Suomesta. Päivityksemme noin kolmenkymmenen taksonin kohdalla on kyse nimistösääntöjen edellyttämistä ortografisista muutoksista (esim. Spiraea ×billardierei), sukujaon muuttumisesta (uusia sukuja Boechera, Drabella, Odontarrhena, Strigosella, Rabelera, Iberodes ja Pseudopodospermum) tai muuten muuttuneista taksonomisista käsityksistä kuten suvuissa Amaranthus ja Chenopodium. Yhtä ta
• 34 Lutukka 36. 2020 pausta lukuun ottamatta lajien ja sitä alempien taksonien sisältö (taksonikonsepti) on kuitenkin pysynyt samana kuin aiemmin – vain viljarevonhännän (Amaranthus hybridus) nimellä tarkoitetaan nyt erilaista kokonaisuutta kuin ennen. Käytössä ollut suomenkielinen nimi muuttuu 24 tapauksessa. Useimmiten taustalla on luokittelumuutoksesta johtuva suvun vaihdos tai se, että saman suvun muille lajeille on annettu uusi suomenkielinen nimi ja aiempaa nimeä on siksi tarkennettu. Kolme taksonia putoaa luettelosta taksonomisten muutosten tai muuttuneen määrityksen vuoksi (Chenopodium strictum, Convolvulus dubius, Philadelphus lewisii var. gordonianus). Enimmät lisäykset ja muutokset on perusteltu. Tämän toivomme ainakin lisäävän ymmärrystä erityisesti nimimuutoksia kohtaan eli osaltaan vastaavan varsin yleisesti esitettyyn kysymykseen ”Miksi nimet muuttuvat”. Varsinaisia perusteluja on toisinaan syvennetty lukijoita mahdollisesti kiinnostavilla lisätiedoilla. Tietojen käytettävyyden rajallisuudesta Kaikkia Kasviatlaksessa olleita taksoneita ei kelpuutettu mukaan viime vuoden nimistöluetteloomme (Kurtto ym. 2019). Yleisimmin näissä ta pauksissa on kyse siitä, että tiedot eivät riitä esiintymien luonnonvaraisuuden varmistamiseen. Tällaisia eroja jää nytkin jäljelle, muistakin syistä (etenkin siksi, että Kasviatlaksen ja nimistöluettelon päivitykset tapahtuvat käytännön syistä hieman eri tahtiin). Luonnonvaraisuuden arviointia tietysti helpottaa, jos havaintoja on pelkän kenttäkortilla olevan rastin tai siihen liitetyn statuskoodin ohella täsmennetty tiedoilla esiintymän alkuperästä, laajuudesta, yksilömäärästä, iästä, kasvupaikan luonteesta jne. Joissakin tapauksissa näyttää siltä, että havainnoijat ovat tahtoneet tulkita vakinaisen ja satunnaisen esiintymisen käsitteitä kovin eri tavalla kuin ne määriteltiin viime vuoden nimistöluettelon johdannossa (Kurtto ym. 2019). Suomen Lajitietokeskus pitää yllä muita primääritietokantoja ja kerää tietoja myös muiden organisaatioiden tietojärjestelmistä. Näistä on Lajitietokeskuksen tietovarastoon kertynyt Suomesta julkisesti nähtävillä olevia putkilokasvihavaintoja seuraavasti: Hatikka 119?225, Vihko 80?314, Kotka 63?609, Löydös 36?236, iNaturalist 15?167, Viekas 262, Taskulaji 28, Ilmari 13. Ikävä kyllä emme pysty käyttämään noihin järjestelmiin tallennettuja havaintoja eikä niitä ole mukana myöskään Kasviatlaksen kartoissa. Tähän on kolme pääsyytä: • Emme pysty erottelemaan luonnonvaraisista ja viljellyistä kasveista tehtyjä havaintoja, koska valtaosasta havainnoista puuttuu tätä ilmaiseva tunniste. • Havainnoitsijat ovat usein käyttäneet nimiä suppeammassa tai laajemmassa merkityksessä kuin niitä käytetään meidän kokoamassamme luettelossa (erilaisella taksonikonseptilla); joskus taas on vanhasta muistista käytetty nimiä, jotka meidän luettelomme mukaan ovatkin väärinkäytettyjä (misapplied) nimiä. • Huomattavan suuri osa havainnoista on ilmeisiä virhemäärityksiä. Uudet kenttäkortit käyttöön Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteen yksikkö on tänä keväänä painattanut uusia kaavakkeita – kenttäkortteja – Kasviatlakseen liittyvää kartoitusta ja muutakin maastoinventointia varten. Kasvien nimet näkyvät kenttäkorteissa vuoden 2019 nimistöluettelon (Kurtto ym. 2019) mukaisina ja niitä voidaan (ja pitää!) käyttää sellaisinaan havaintoja ilmoitettaessa. Tallennusvaiheessa tietoihin lisätään numerotunniste, joka ilmaisee mitä nimenomaista taksonikonseptia havainnoissa käytetyillä nimillä on tarkoitettu. Tämän perusteella havainnot voidaan esimerkiksi Kasviatlaksen kartoissa ohjata oikeaan paikkaan, vaikka nimi olisikin muuttunut vaikkapa Stellaria holosteasta Rabelera holosteaksi. Kenttäkorteissa ja erillisillä havaintokaavakkeilla on mahdollista antaa edellä kuvailtuja lisätietoja esiintymien luonnonvaraisuuden ja muun statuksen arvioimiseksi. Tämä toki teettää lisätyötä, mutta voi osoittautua tosi arvokkaaksi niin lajiluettelotyössämme kuin vaikkapa Retkeilykasvion karttojen päivittämisessä sekä vieraslajien ja uhanalaisten lajien seurannassa.
• 35 Lutukka 36. 2020 Pinaceae mäntykasvit Lisäys: ? 3 Pseudotsuga menziesii var. glauca (Beissn.) Franco harmaadouglaskuusi blå douglasgran Lähes kaikki Suomessa viljellyt douglaskuuset kuuluvat tähän luontaisena Kalliovuorille keskittyvään rotuun. Liliaceae liljakasvit Lisäys: ? M Tulipa turkestanica (Regel) Regel kääpiötulppaani dvärgtulpan V. Laitila: Kodjala, Kaupinkujan S-päästä 90 m E (6760950: 3210415). Tienreunassa puutarhasta levinneenä parissa kohtaa, pc. 11.5.2019 Jaakko Nurmi (näyte 19-03). U. Espoo: Piispansilta, Matinniitty (6674161:3374855). Hoitamaton nurmikko. Lajia ei lähialueen kerrostalojen istutuksissa. Tullut tahattomasti maa-aineksen mukana? 21.5.2017 Timo Hietanen (H-ark). U. Helsinki: Mellunmäki, Saanatunturintie 3 (66818:33963). Kerrostalojen pihanurmikko. Ei tarkoituksella viljelty, humusta ei lähiaikoina lisätty. 5.5. 2005 Juhani Hippi (H 823479). Iridaceae kurjenmiekkakasvit ? M Crocus speciosus M. Bieb. syyssahrami höstkrokus ? ? M Crocus speciosus M. Bieb. kaukasiansyyssahrami höstkrokus Suomenkielinen nimi on tarkennettu, koska moni muukin suvun syksyllä kukkiva laji on saanut nimensä perusosaksi ’syyssahrami’. ? M Iris Germanica-Ryhmä tarhakurjenmiekka trädgårdsiris ? ? M Iris Germanica-Ryhmä tarhakurjenmiekat trädgårdsiris Suomalainen nimi tulee korjata monikolliseksi, sillä kyseessä on taustaltaan erilaisten ja pitkälti tuntemattomien risteymäsyntyisten kurjenmiekkojen ryhmä. Kansainvälisten viljelykasvien nimistösääntöjen mukaan tällaisten ryhmien nimi kirjoitetaan tämän ryhmän nimen yllä osoittamalla tavalla, mukaan lukien sanan ’Ryhmä’ iso alkukirjain. Näitä ryhmiä ei tule sekoittaa epävirallisiin ryhmiin (esim. Juncus bufonius -ryhmä konnanvihviläryhmä). Niiden tarkoitus on antaa mahdollisuus ilmaista vaikeissa lähisukuisten taksonien ryhmissä määritys tarkemmin kuin sukutasoisena, myös levinneisyyskarttoja varten. Amaryllidaceae narsissikasvit Lisäys: ? 3 Allium caeruleum Pall. sinilaukka azurlök U. Helsinki, Pirkkola, Pirkkolantie 19 (6681804:3384971). Kevytväylän rehevä N-piennar, 3 kukkivaa 40–60 cm pituista yksilöä. 24.7.2019 Timo Hietanen (H-ark). ? M Narcissus tazetta L. tasetti tazett ? ? M Narcissus tazetta L. sarjatasetti tazett Suomenkielinen nimi on tarkennettu, koska nimet kelta-, kääpiöja vihkotasetti ovat käytössä muista suvun taksoneista. Asparagaceae parsakasvit Muscari Mill. ( ruukku)helmililjat pärlhyacinter Suomenkielinen nimi on tarkennettu erotukseksi harjahelmililjoista, Leopoldia, ja kellohelmililjoista, Pseudomuscari; ’ruukku’ viittaa tässä kukkien muotoon. Lisäys (lahkojen Commelinales ja Poales väliin): Zingiberales Griseb. Cannaceae Juss. kannakasvit kannaväxter Canna L. kannat kannor ? M Canna × generalis L. H. Bailey tarhakanna kanna U. Espoo: Otaniemi, Laivamiehenpolun länsipuoli (667695: 337902). Multakasa läjitysalueella, 5 isoa versoa, joista yhdessä kukinto. 22.9.2012 Jarmo Koistinen (H-ark; määritys valokuvasta M. Piirainen). Juncaceae vihviläkasvit Lisäys: ? M Luzula nivea (L.) DC. hopeapiippo silverfryle U. Helsinki, Laajasalo (667447:339097). Maatäyttö, yksi mätäs, puutarhakarkulainen. 8.8.2018 Lars Winberg (H-ark). Helsingin Laajasaloon Tahvonlahden pohjoispuolelle Koirasaarentien molemmin puolin on noussut 2010-luvulla uudet asuinalueet, joiden maansiirtoja kadunrakennustyöt alkoivat vuonna 2013. Ainakin Koirasaarentien eteläpuolelle tuotiin muualta täyttömaata, jonka mukana saapui suuri joukko eksoottisia kasveja, monet ensimmäistä kertaa Suomessa ”villeinä” tavattuja. Tuo kasvijoukko, johon hopeapiippokin kuuluu, viittaa vahvasti siihen, että täyttömaassa on mukana Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta sen samanaikaisen uudistamisen myötä pois kuorittua maata. Poaceae heinäkasvit ? Dinebra retroflexa (Vahl) Panz. häntäheinä julgransgräs ? ? Dinebra retroflexa (Vahl) Panz. afrikanhäntäheinä julgransgräs Suomenkielinen nimi on tarkennettu, koska suvun toisellekin lajille on tarvittu kansallinen nimi. Alalajien lisäys: ? 1 Schedonorus arundinaceus (Schreb.) Dumort. ruokonata rörsvingel Festuca arundinacea Schreb. Lolium arundinaceum (Schreb.) Darbysh. ? Schedonorus arundinaceus subsp. arundinaceus meriruokonata vanlig rörsvingel ? 3 Schedonorus arundinaceus subsp. uechtritzianus (Wiesb.) H. Scholz & Valdés rehuruokonata vallsvingel Festuca arundinacea var. aspera (Mutel) Asch. & Graebn. Rehuksi viljelty ruokonata katsotaan yleisesti omaksi alalajikseen, toisinaan jopa erilliseksi lajiksi. Suomessa sen mättäitä on alkanut viime aikoina ilmaantua mm. tienvarsille, joille se
• 36 Lutukka 36. 2020 © A rto K urt to 12 .6 .2 01 4 on voinut jossakin jo vakiintuakin (mm. Helsinki, Östersundom ja Landbo A. Kurtto, hav.). Rehuruokonata eroaa meriruokonadasta etenkin vain heikosti mätästävänä, suppeampiröyhyisenä ja korren yläosasta karheana. Entisen laajan Festuca-suvun piirissä on edelleen tapahtumassa taksonomisia muutoksia. Näyttää siltä, että vastikään käyttöön otettu Schedonorus-suku olisi syytä liittää kokonaisuudessaan sukuun Lolium (mm. Banfi ym. 2017) – näin on menetelty jo muutamissa nimistötietokannoissa ja viljelykasvitietokannoissa. Muutosta ei (vielä) tehdä tässä Suomen kasvien nimistöön, koska tarvittava rehuruokonadan nimikombinaatio näyttää puuttuvan. Stipa L. höyhenheinät fjädergrässläktet ? Stipa L. neulahöyhenheinät fjädergrässläktet Suomenkielinen nimi on tarkennettu, koska aiemmin paljon laajempana ymmärretty suku Stipa on nyt jaettu moneksi suvuksi (esim. Romaschenko ym. 2012), joiden kaikkien suomenkielisessä nimessä on säilytetty perusosana ’höyhenheinät’. ? 3 Zizania aquatica L. intiaaniriisi indianris ? ? 3 Zizania aquatica L. töyhtöintiaaniriisi indianris Suomenkielinen nimi on tarkennettu, koska suvun muillekin lajeille (3) on tarvittu kansalliset nimet. © Ja rm o K oi st in en , 28 .8 .2 01 2 ?Tarhakanna, Canna ×generalis, on näyttävä ilmestys ja suomalaisella maanläjitysalueella todellista eksotiikkaa. Espoo, Otaniemi. © A rto K urt to 7.6 .2 01 9 ?Unikoiden suvun kaukasialaisen sektion Macrantha (’isokukkaiset’) lajien luokittelu ja nimistö ovat aiheuttaneet paljon päänvaivaa, jota ovat lisänneet risteyttämiset ja lajikkeiden valinta. Kuvan kasvi ylijäämämassamäen lieveniityllä on ilmeisesti idänunikon, Papaver orientale, kertokukkainen lajike ’Olympia’. Helsinki, Myllypuro, Alakivenpuisto.
• 37 Lutukka 36. 2020 ??Rehuruokonataa, Schedonorus arundinaceus subsp. uechtritzianus (vasemmalla), on alettu viljellä Suomessa enemmälti vasta viime aikoina talvenkestävien ja satoisten lajikkeiden tultua markkinoille. Meriruokonata, S. arundinaceus subsp. arundinaceus (ylhäällä), on selvemmin mätästävä ja röyhyltään avarampi. Helsinki, Östersundom ja Laajasalo, Aittasaari. © Le en a H ely nra nta 3.7 .2 01 Papaveraceae unikkokasvit Lisäys: ? M Dicentra eximia (Ker. Gawl.) Torr. kevätpikkusydän furirhjärta KP. Pietarsaari: Nyvägafjärden (7071:3289). Maan ja puutarhajätteen kaatopaikka. 28.7.2018 Jari Särkkä (H-ark). Lisäys: ? 3 Papaver atlanticum (Ball) Coss. atlasunikko atlasvallmo U. Vantaa: Petikko, Bölenpolun ja Petikontien risteysalue (6687268:3379236). Hoitamattoman nurmikon sorareuna, 2 yksilöä. 3.7.2008 Timo Hietanen (H-ark). U. Nurmijärvi: Röykkä, Sairaala-alue, 1973–1974 Pirkko Askola (H 59776). PK. Joensuu, Linnunlahti, Heinäpurontie (69472:36400). Ruusuistutus tien ja jalkakäytävän välissä, levinnyt Räsäsen puutarhasta. 2.7.2002 Juhani Räsänen (H-ark). ? M Papaver lasiothrix Fedde jättiunikko jättevallmo ? ? M Papaver pseudo-orientale (Fedde) Medw. jättiunikko jättevallmo Papaver lasiothrix auct. Aiemmin jättiunikko on tunnettu nimellä Papaver pseudoorientale, mutta nimen osoittauduttua myöhemmäksi synonyymiksi ja siten laittomaksi se korvattiin Euro+Med Plantbasessa (Aghababian 2011) nimellä P. lasiothrix, joka kuitenkin oli aikaisemmin tyypitelty toiselle unikkolajille kuuluvaksi. Lack (2019) korjasi virheen ja esitti nimeä P. pseudo-orientale konservoitavaksi (nom. cons. prop.), jottei kasville tarvitse antaa kokonaan uutta nimeä. Ranunculaceae leinikkikasvit . Pulsatilla patens × vernalis liilakylmänkukka ? . Pulsatilla patens × vernalis liilakylmänkukka = Pulsatilla × intermedia Lasch Lisäys: ? M Thalictrum delavayi Franch. jaloängelmä violruta U. Kerava, Savio. Savionojan itäpuoli lähellä Vantaan rajaa (66970:33945). Kostean ryteikön märkä painanne, johon on kasattu jonkin verran lähinnä risuja ilmeisesti lähitalojen pihoista. Puutarhakarkulainen, 1 kookas kukkiva yksilö. 22.8.2007 Pirkko Piirainen & Mikko Piirainen (H-ark). ? 3 Trollius Cultorum-Ryhmä tarhakullero trädgårdssmörbollar ? ? 3 Trollius Cultorum-Ryhmä tarhakullerot trädgårdssmörbollar Suomenkielinen nimi on korjattu monikkomuotoon, koska kyse on useanlaisista risteymäsyntyisistä kulleroista.
• 38 Lutukka 36. 2020 Lisäys (lahkon Saxifragales edelle): Buxales Takht. ex Reveal Buxaceae Dumort. puksikasvit buxbomsväxter Pachysandra Michx. varjoyrtit skugg-grönor ? M Pachysandra terminalis Siebold & Zucc. idänvarjoyrtti skugg-gröna U. Espoo. Hyljelahti, Prästbergetin SW-puolen rantalehto (667232:337247). Multava ja kostea tervaleppälehto. 1 × 3 m 2 laaja kasvusto, vakinainen, tuloajasta ei arviota. 2018 Jarmo Koistinen (H-ark). ?M Spiraea × billardii Herincq rusopajuangervo klasespirea ? ?M Spiraea × billardierei Herincq rusopajuangervo klasespirea Risteymämääreen oikeinkirjoitus on (taas) korjattu uusimman nimistökoodin (Turland ym. 2018) esimerkin (Art. 60.9. Ex. 31) mukaisesti. Aiemmin on käytetty virheellisiä muotoja ’billiardii’ ja ’billardii’. Kasvi on nimetty ranskalaisen biologin JacquesJulien Houtou de Labillardièren (de la Billardière; 1755–1834) muistoksi. Urticaceae nokkoskasvit ? Urtica dioica subsp. sondenii var. sondenii Simmons lapinnokkonen fjällnässla ? ? Urtica dioica subsp. sondenii var. glabra Hartm. lapinnokkonen fjällnässla Suomen kasvien luettelossa (Kurtto ym. 2019) nokkosten käsittelyä muutettiin siten että lehtonokkonen siirrettiin pohjannokkosen muunnokseksi U. dioica subsp. sondenii var. holosericea. Tällöin myös lapinnokkonen siirtyi muunnostasolle. Toisin kun luettelossa esitetään, sen nimi on var. glabra, joka on selvästi vanhimpana nimenä (Hartman 1832) hyväksytty nimi, kun taas © Ja rm o K ois tin en , 16 .5 .2 01 9 ? Ainavihanta peittovarpu idänvarjoyrtti, Pachysandra terminalis, on kotoisin Japanin tiheiden lehtimetsien katveesta. Espoo, Hyljelahti. Rosaceae ruusukasvit ? 3 Crataegus × media Bechst. ruusuorapihlaja hybridhagtorn = Crataegus laevigata × monogyna ? ? 3 Crataegus × media Bechst. puisto-orapihlaja hybridhagtorn = Crataegus laevigata × monogyna Suomenkielinen nimi on korjattu, koska nimi ruusuorapihlaja kuuluu puisto-orapihlajan lajikkeelle ’Paul’s Scarlet’. Lisäys: ? 3 Hedlundia mougeotii (Soy.-Will. & Godr.) Sennikov & Kurtto pyreneittenpihlaja häckoxel Sorbus mougeotii Soy.-Will. & Godr. Laji kasvaa ainakin Itä-Helsingissä lintujen levittämänä metsiköissä suomenja ruotsinpihlajan tavoin (A. Kurtto, hav.). Myös läheistä itävallanpihlajaa (Hedlundia austriaca) on seudulla katupuuna, joten senkin löytyminen vastaavalla tavalla karkulaisena lienee vain ajan kysymys. ? 3 Malus toringo (Siebold) de Vriese japaninmarjaomenapuu rönnbärsapel ? ? 3 Malus toringo (Siebold) de Vriese helmiomenapuu rönnbärsapel ? 3 Malus toringo var. sargentii (Rehder) C. K. Schneid. marjaomenapensas bukettapel ? ? 3 Malus toringo var. sargentii (Rehder) C. K. Schneid. pikkuhelmi omenapuu bukettapel Lajista aiemmin käytetty suomenkielinen nimi ’japaninmarjaomenapuu’ johtaa harhaan, sillä kyseessä ei ole marjaomenapuun (Malus baccata) rotu. Pikkuhelmiomenapuun aiempi nimi ’marjaomenapensas’ taasen ei ole linjassa suvun muun suomalaisen nimistön kanssa. Lisäys: ? M Prunus pumila L. hietakirsikka sandkörsbär OP. Oulu: Oritkari (7211:3426). Lumenkaatopaikka. 22.8.2019 Jari Särkkä (H-ark; näyte 52/19). Crassulaceae maksaruohokasvit Lisäys: ? M Rhodiola integrifolia Raf. rönsyruusujuuri röd rosenrot KP. Raahe: suljetun kaatopaikan E-osa (7176:3383). 12.8.2016 Jari Särkkä (H-ark; näyte 175/16).
• 39 Lutukka 36. 2020 var. sondenii nuorempana toisintonimenä (Simmons 1910) on laiton, nom. illeg. Violaceae orvokkikasvit Lisäys: ? M Viola glabella Nutt. kiiluorvokki U. Helsinki, Koskela [sic!] (66783:33879). Kyläsaarenrannan multakasoissa. 20.8.2001 Vesa Järvinen (Agastache urticifolia -näytteen (H) esitteessä). U. Porvoo, Bjurböle. Meteoriittitie 27 (66927:34297). In home garden, not cultivated, origin probably as weed in exchanged seed. Among Bistorta officinalis. 6.6.2006 Pertti Salo 8361 & Ulla Salo (H). ? M Viola Tricolor-Ryhmä tarhaketo-orvokki brokviol ? ? M Viola Tricolor-Ryhmä tarhaketo-orvokit brokviol Suomenkielinen nimi tulee korjata monikolliseksi (ks. Iris Germanica-Ryhmä edellä). jää tarkoittamaan nimimuotoa (f. fragilis). Katso myös seuraavien taksonien selitysteksti. ? M Salix × pendulina Wender. kyynelsalava fontänpil = Salix alba × babylonica L. × euxina ? ? M Salix × pendulina Wender. riippasalava = Salix alba × babylonica L. × euxina ? M Salix × pendulina ’ Lasipalatsi’ isokyynelsalava parasolpil ? ? M Salix × pendulina ’ Lasipalatsi’ isoriippasalava Salavien luokittelu ja nimistö, mukaan lukien suomenkieliset nimet, ovat olleet Suomessa käymistilassa ja sen vuoksi jopa piinallisen sekavia ja keskenään ristiriitaisia. Uronen ja Saarinen (2020) esittävät laajaan kokemukseensa ja tietämykseensä perustuvan luokittelun, jota seuraamme tämän ja edellisen kohdan taksoneissa. ? Ruotsinkielinen nimi fontänpil kuuluu lajikkeelle ’Elegantissima’, siroriippapaju, ja nimi parasolpil puolestaan lajikkeelle ’Blanda’, kyynelsalava. ? Rusopajuangervo, Spiraea ×billardierei, on yksi kahdesta tusinasta ranskalaisen biologin Jacques-Julien Houtou de Labillardièren (de la Billardière; 1755–1834) nimikkokasvista. Vaan risteymämääreen omistusmuodon oikeinkirjoitus on tuottanut vaikeuksia. Janakkala, Vähä-Hiisi. © A rto K urt to , 23 .7 .2 01 9 Salicaceae pajukasvit Lisäys: ? 3 Populus × wettsteinii Hämet-Ahti hybridihaapa hybridasp = Populus tremula × tremuloides Michx. V Turku: Pahaniemi. Sataman vapaavaraston W-pää Raisionjoen suusta n. 100 m E (6713:3236). Tienvarren kivinen ruderaattilouhikko, kaksi n. 8 m korkeaa puuta. 2.7.2011 Jouni Issakainen (TUR-A 416911). Muitakin havaintoja on, mutta ilmeisesti istutetuista puista kasvullisesti lähistölle nousseista juurivesoista. ? M Salix dasyclados auct. vannepaju sammetsvide ? ? M Salix gmelinii Pall. vannepaju sammetsvide S. burjatica Nasarow S. dasyclados Wimm. Pajuista varsinkaan viljellyt lajit lajikkeineen ja risteymät eivät ole kovin helppoja. Niiden nimistöratkaisuissa on pyritty yhdenmukaisiin päätöksiin tekeillä olevan Suomen puuja pensaskasvion uuden painoksen kanssa. Belyaeva ja Sennikov (2008) synonymisoivat S. dasycladoksen lajiin S. gmelinii, mutta erilaiset näkemykset siitä, mitä Salix dasyclados -nimellä oikein tarkoitetaan, johtivat auct.-lyhenteen käyttöön nimistöluettelossamme (Kurtto ym. 2019). Suomen puuja pensaskasviossa on päädytty hyväksymään S. dasyclados itäaasialaisen S. gmeliniin synonyymiksi (Uronen & Saarinen 2020). Korjataan Suomen kasvien nimiluettelo tämän mukaisesti. On syytä huomata, että tulkittaessa S. gmelinii ja S. dasyclados auct. eri taksoneiksi niillä kummallakin oli oma suomenkielinen nimensä joka S. gmeliniillä oli sen alkuperäaluetta kuvaava aropaju. Nyt lajinimeksi on otettu tai palautettu S. dasycladoksen pitkään käytetty suomenkielinen nimi vannepaju. ? M Salix × fragilis L. kujasalava grönpil = Salix alba × euxina ? ? M Salix × fragilis L. jokisalava grönpil = Salix alba × euxina Taksonin rajaus on laajentunut kattamaan keltasalavan lajikkeineen (f. vitellina), minkä vuoksi suomenkielinen nimi kujasalava
• 40 Lutukka 36. 2020 Linaceae pellavakasvit ? Linum grandiflorum Desf. punapellava blomsterlin ? ? Linum grandiflorum Desf. somapellava blomsterlin Suomenkielisen nimen muuttaminen on tarpeen, koska lajista on kukiltaan monen muunkin värisiä kuin punaisia lajikkeita ja muotoja, joista osalle on annettu suomenkielinen nimi (mm. silmäsomapellava, punasomapellava). Malvaceae malvakasvit Lisäys: ? M Alcea rugosa Alef. nukkasalkoruusu gul stockros A. Maarianhamina: Badhusberget (6686507:3107118). Vesitorninmäen SSW-laidan hiekanja soransekainen, paahteinen, niukkakasvinen joutomaareunus. Yksi kukkiva yksilö 11.7.2018 Timo Hietanen 1518 (H). Brassicaceae ristikukkaiskasvit Lisäys: ? Alyssum simplex Rudolphi kenttäkilpiruoho smådådra V. Raisio: ratapiha (671:323). 7.1952 Erik Hinnerichsen (TUR 49341). – Määritys C. Blom 1960 nimellä A. campestre. V. Raisio: ratapiha, Uudenkaupungin ja Naantalin ratojen välissä täytemaalla (6718:3232). 19.6.1953 Tapio Laine (TUR 49342). – Määritys J. Suominen 1974 nimellä A. campestre; kerääjän alkuperäinen määritys A. hirsutum. Mäkinen ja Laine (1961) ilmoittivat Raisiosta huopakilpiruohon (Alyssym hirsutum). Suominen (1979) korjasi tiedon Suomen viljatulokkaiden selvityksessään kenttäkilpiruohoksi nimellä A. minus. Jälkimmäinen on kuitenkin nimen A. simplex myöhempi synonyymi (nom. illeg.). Kurton ja Lahden (1987) luettelossa laji mainitaan aivan oikein nimellä A. simplex. Kenttäkilpiruohosta on joskus käytetty virheellisesti nimeä A. campestre (myös Suominen (1979) synonyyminä), joka oikeasti on hietakilpiruohon (A. alyssoides) synonyymi. Ehkä näiden nimistösekaannusten seurauksena mainittujen näytteiden tiedot ovat kasviatlaskartoilla siirtyneet huopakilpiruoholle. Lisäys: Boechera Á. Löve & D. Löve kaartolidut indiantravar ? Arabis divaricarpa A. Nelson lännenpitkäpalko ? ? Boechera divaricarpa (A. Nelson) Á. Löve & D. Löve lännenkaartolitu Arabis divaricarpa A. Nelson Noin 70-lajinen pääasiassa läntisen Pohjois-Amerikan suku Boechera sisällytettiin aikaisemmin yleisesti pitkäpalkojen sukuun (Arabis). Fylogeniatutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että sukujen väliset morfologiset yhtäläisyydet ovat seurausta konvergenssista eli samankaltaisten sopeumien syntymisestä ilman läheistä sukulaisuutta. Suku Boechera on taksonomisesti perin hankala yhdistäessään eri tavoin risteytymistä, apomiksia ja polyploidiaa (mm. Alexander ym. 2013) ja on nousemassa hentolituruohon (Arabidopsis thaliana) rinnalle geneettisten tutkimusten mallikasvien joukkoon (Brukhin ym. 2019). Erityisesti sytotaksonomeina tunnetut islantilaissyntyinen Áskell Löve ja hänen vaimonsa ruotsalaissyntyinen Doris Löve omistivatkin suvun osuvasti aikalaiselleen tanskalaiselle botanistille Tyge Böcherille (1909–1983), joka oli erityisen kiinnostunut kromosomilukujen ja ekologian merkityksestä lajien ja rotujen eriytymisessä. Lisäys: ? M Brassica rapa Nipposinica-Ryhmä japaninkaalit mizunakål EH. Lahti: Kujalan jätekeskus (6760370:3433644). Täyttömäen päällä, keskeneräisen maisemointipinnan aukossa, maakasalla. Yksi yksilö 2.10.2017 Timo Hietanen (H-ark; määritys A. Kurtto valokuvista). InL. Inari: Mellanaavan jätevedenpuhdistamo (7623033: 3526259). 2019 Olli Osmonen (H-ark; määritys A. Kurtto valokuvista). Vihannesja reunuskasveina käytettävien japaninkaalien siemeniä on ollut Suomessa myynnissä jo jonkin aikaa. Näitä myös nimellä mizuna tunnettuja kasveja on sen myötä alkanut ilmestyä maan ja puutarhajätteen läjitysalueille. ?Harmaakaalisinapista, Erucastrum incanum, on Suomesta yli 80 havaintoa kahdelta tusinalta paikalta pääasiassa viljatulokkaana, mutta näin pohjoisessa laji ei pysty vakiintumaan. Ilmari Hiitonen antoi sille johdoltaan tuntemattoman suomalaisen nimen hilmiö. Kanariansaaret, La Palma, El Paso. © Le en a H el yn ra nt a, 5. 4. 20 12
• 41 Lutukka 36. 2020 Lisäys: ? Cardamine occulta Hornem. mierolitukka risbräsma C. flexuosa subsp. debilis O. E. Schulz C. hamiltonii G. Don Suomessakin on jo aikaa sitten huomattu, että pääasiassa taimistojen kautta silloin tällöin istutuksien rikaksi leviävä ”metsälitukka” eroaa karvoituksessaan ja lehdyköidensä muodossa hyvin harvinaisesta lähteikköjen luontaisesta metsälitukasta (Cardamine flexuosa). Nyttemmin on uusin molekyylimenetelmin osoitettu, että tuo rikkaruoholitukka onkin selvästi oma lajinsa, jonka käyvä tieteellinen nimi on tämänhetkisen näkemyksen mukaan ja osuvasti Cardamine occulta (Marhold ym. 2016, Mandáková ym. 2019). Suomeksi se on kastettu mierolitukaksi, sillä alkuaan itäaasialaisena kasvina se on täällä ja muutenkin Euroopassa mieron tiellä. Mierolitukka on kromosomistoltaan oktoploidi (2n = 8x = 64) ja tarkemmin sanoen allo-oktoploidi, koska se on syntynyt kahden itäaasialaisen tetraploidin lajin risteymäjohdannaisena. Aito metsälitukka (C. flexuosa) puolestaan on tetraploidi (2n = 4x = 32) ja tarkemmin allotetraploidi diploidien purolitukan (C. amara) ja mäkilitukan (C. hirsuta) risteymäjohdannainen (Mandáková ym. 2014). Aion (AK) kertoa lisää näistä kiintoisista kasveista jossakin tulevassa Lutukassa, kunhan taas pääsen katsomaan herbaarionäytteitä. Sitten saamme mierolitukan löydöt näkyville Kasviatlaksen kartoissakin (ja pois metsälitukan kartasta). Lisäys: Drabella (DC.) Fourr. kynsiköt ? Draba muralis L. vallikynsimö lunddraba ? ? Drabella muralis (L.) Fourr. vallikynsikkö lunddraba Draba muralis L. Kynsiköiden suku (Drabella) on äskettäin erotettu kynsimöistä (Draba) molekyyligeneettisin perustein (Jordon-Thaden ym. 2010). Suku on sittemmin hyväksytty mm. Euro+Med Plantbase(Marhold 2011) ja BrassiBase-tietokannoissa ( https://brassibase.cos.uni-heidelberg.de/ ; Koch ym. 2018). De Candolle (1821) kuvasi kynsiköt alkujaan kynsimöiden suvun sektiona, ja myöhemmin Fourreau (1868) nosti ne sukutasolle. Myöhemmässä kirjallisuudessa kynsiköt on yleensä sisällytetty kynsimöihin. Kynsiköihin kuului alkujaan useita lajeja, mutta jäljellä on enää suvun tyyppilaji, vallikynsikkö (Drabella muralis), jota Suomessa tavataan Ahvenanmaan ja Lounais-Saariston kuivanpuoleisilla ketorinteillä harvinaistuneena kalkinsuosijana. Suvun morfologisia tuntomerkkejä ovat sepivätyviset varsilehdet sekä neliheteiset kukat erotuksena kynsimöiden sepimättömiin lehtiin ja kuusiheteisiin kukkiin. ? Erucastrum incanum (L.) W. D. J. Koch hilmiö gråsenap Hirschfeldia incana (L.) Lagr.-Foss. ? ? Erucastrum incanum (L.) W. D. J. Koch harmaakaalisinappi gråsenap Hirschfeldia incana (L.) Lagr.-Foss. Taustaltaan hämärä ”suomenkielinen” nimi ’hilmiö’ on syytä korvata sukusiirron myötä ruotsinkielistä nimeä myötäilevällä uusnimellä. Aiempaa paljon suppeampi rajaus (ks. Strigosella) vaatii Malcolmia-suvun suomenkielisen nimen täsmentämistä, kun perusosa ’malkolmiat’ halutaan säilyttää myös segregaattisukujen suomenkielisissä nimissä. Malcolmia (s. str.) on luontaisena itäisen Välimeren alueen, etenkin Balkanin niemimaan ja Egean saarten suku. Lisäys: Odontarrhena C. A. Mey. laikkaruohot ? Alyssum murale Waldst. & Kit. hopeakilpiruoho silverstenört ? ? Odontarrhena muralis (Waldst. & Kit.) Endl. hopealaikkaruoho silverstenört Kilpiruohojen suku (Alyssum) on DNA-pohjaisessa fylogeniassa osoittautunut polyfyleettiseksi (Rešetnik ym. 2013). Španiel ym. (2015) siirsivät joukon suvun lajeja sukuun Odontarrhena; meillä muutos koskee vain hopeakilpiruohoa (A. murale). Suomenkielinen sukunimi laikkaruohot viittaa lituihin, jotka perineen ovat kuin minikokoisia ampumahiihtotaulun pyöreälapaisia laikkoja. Lisäys: Strigosella Boiss. aasianmalkolmiat ? Malcolmia africana (L.) W. T. Aiton afrikanmalkolmia arabisk lövkoja ? ? Strigosella africana (L.) Botsch. afrikanmalkolmia arabisk lövkoja Suku Malcolmia on osoittautunut keinotekoiseksi koosteeksi, joka on viimeaikaisten tutkimusten nojalla hajotettu useaan eri sukuun (Al-Shehbaz ym. 2014); meillä muutos koskee vain afrikanmalkolmiaa (M. africana). Suvun suomenkielinen nimi aasianmalkomiat viittaa siihen, että suku keskittyy luontaisena Keskija Pohjois-Aasiaan. Vain afrikanmalkolmia ulottaa alueensa myös Pohjois-Afrikkaan. Malcolmia W. T. Aiton malkolmiat strandlövkojor ? Malcolmia W. T. Aiton välimerenmalkolmiat strandlövkojor Polygonaceae tatarkasvit Viime vuosien molekyyligeneettiset tutkimukset ovat vahvistaneet Haraldsonin (1978) morfologisin perustein esittämän laajan ja heterogeenisen Polygonum-suvun jaon useaksi suvuksi. Suku Aconogonon on osoittautunut niistä hankalimmaksi. Se on selvästi heterogeeninen ja lisäksi pienempi, mutta myös heterogeeninen suku Koenigia näyttää olevan osa sitä. Schuster ym. (2015) ehdottivat Koenigian yhdistämistä Agonogononiin laajaksi mutta heterogeeniseksi suvuksi. Sukujen yhdistäminen ei kuitenkaan ole täysin kiistatonta, ja mm. Fan ym. (2013) pitivät parempana säilyttää suvut ja tehdä ne monofyleettisiksi erottamalla yhden Koenigia-lajin omaan monotyyppiseen sukuunsa. Siis sukujen yhdistäminen antoi odottaa itseään niin Euro+Med Plantbasea tehtäessä (Uotila 2017) kuin Suomen kasvien nimistössä (Kurtto ym. 2019). Kummassakin noudatettiin saksalaisten varovaista näkemystä (Kadereit ym. 2016). Toki oli myös iso kynnys yhdistää niinkin erilaiset kasvit kuin tuntureiden muutamasenttinen yksivuotinen kurjentatar ja kookkaat monivuotiset röyhytattaret samaan sukuun. Laaja Koenigia-suku on nyt kuitenkin otettu yleisesti käyttöön nimistötietokannoissa ja se on syytä hyväksyä myös meillä. Yhdistettäessä Aconogonon ja Koenigia tulee prioriteettisääntöjen perusteella vanhempi nimi Koenigia uuden laajan suvun
• 42 Lutukka 36. 2020 nimeksi. Koenigiasta tulee Suomen luonnonvaraisten kasvien luettelossa siten tällainen: Koenigia L. kurjentattaret dvärgsyror Aconogonon (Meisn.) Rchb. ? M Koenigia alpina (All.) T. M. Schust. & Reveal alppiröyhytatar alpslide Aconogonon alpinum (All.) Schur ? M Koenigia divaricata (L.) T. M. Schust. & Reveal kaitaröyhytatar vippslide Aconogonon divaricatum (L.) Nakai Polygonum divaricatum L. ?3 Koenigia × fennica (Reiersen) T. M. Schust. & Reveal suomenröyhytatar finnslide = Koenigia alpina × weyrichii Aconogonon ×fennicum Reiersen ? Koenigia islandica L. ( tundra)kurjentatar dvärgsyra ?3 Koenigia weyrichii (F. Schmidt) T. M. Schust. & Reveal laava röyhytatar gråslide Aconogonon weyrichii (F. Schmidt) H. Hara Lisäys: • Rumex acetosa × lapponicus Rumex lapponicus käsiteltiin aikaisemmin Rumex acetosan alalajina, jolloin sen ja nimialalajin välimuotoja ei käsitelty risteyminä. Muutettaessa rodut lajitasolle myös välimuodot olisi pitänyt käsitellä risteyminä, mikä jäi vahingossa tekemättä. Useita näytteillä varmistettuja risteymähavaintoja on kirjattu Kuusamosta, Enontekiön Lapista ja Inarin Lapista. Caryophyllaceae kohokkikasvit Lisäys: Rabelera M. T. Sharples & E. A. Tripp kevättähtimöt buskstjärnblommor ? Stellaria holostea L. kevättähtimö buskstjärnblomma ? ? Rabelera holostea (L.) M. T. Sharples & E. A. Tripp kevättähtimö buskstjärnblomma Stellaria holostea L. Stellaria L. tähtimöt stjärnblommor ? sädetähtimöt, stjärnblommor Myosoton Moench ? Myosoton aquaticum (L.) Moench vata sprödarv ? ? Stellaria aquatica (L.) Scop vata sprödarv Cerastium aquaticum L. Malachium aquaticum (L.) Fr. Myosoton aquaticum (L.) Moench Kohokkikasvien heimon sukujakomyllerrys jatkuu uusien fylogeneettisten analyysien myötä. Suku Stellaria on jo jonkin aikaa tiedetty polyfyleettiseksi ainakin siten, että kevättähtimö (S. holostea) ei niin sanotusti kuulu joukkoon. Sukua ei kuitenkaan ole haluttu pilkkoa etenkään siksi, että sen tyyppilajina on ollut nimenomaan kevättähtimö, minkä vuoksi kaikki muut lajit olisi pitänyt siirtää toiseen sukuun tai toisiin sukuihin, mikä olisi johtanut melkoiseen nimistömullistukseen tai oikeastaan -sekamelskaan. Nyt tyyppilajiksi (generitype) on konservoinnin kautta vaihdettu heinätähtimö (S. graminea), mikä avasi tien hoitaa nimistömuutokset tyylikkäämmin eli esimerkiksi siirtämällä kevättähtimö omaan sukuunsa. Tämän toteuttivat Sharples ja Tripp (2019) ja kansallisten nimien tarkistuksen osalta Vanamon toimikunta yllä annetulla tavalla. Vata, jota on emien ja kodan hampaiden poikkeavan lukumäärän takia palloteltu sukujen Stellaria, Myosoton, Malachium ja Cerastium välillä, sijoitettiin Stellaria-sukuun, niin kuin jo Scopoli oli tehnyt 1772. – Rabeleran sopii olla suomeksi kevättähtimöt, koska suku ? Nykykäsityksen mukaan kurjentatarten sukuun kuuluu kääpiömäiseen tundrakurjentattareen, Koenigia islandica, verrattuna todellisia jättiläisiäkin, kuten kuvan laavaröyhytatar, K. weyrichii. Koko ei ratkaise, vaan pikkupiirteet ja molekyylit. Helsinki, Herttoniemen siirtolapuutarhan etelälaita. © A rto K urt to , 7.8 .2 01 2 42 © H en ry V är e, 14 .8 .2 01
• 43 Lutukka 36. 2020 on yksilajinen (monotyyppinen). Stellaria tarvitsee nyt suomalaiseen nimeensä tarkenteen, jollaiseksi on katsottu sopivan ’säde’ kuvaamaan suvulle ominaisista syvään kaksiliuskaisista terälehdistä johtuvaa kukan säteistä ulkonäköä. Stellaria aquatica säilyttäköön ”uudesta” sukuasemastaan huolimatta perinteisen nimensä vata, vaikka kansa onkin kutsunut myös pihatähtimöä (Stellaria media; ruots. våtarv!) vadaksi tai vataruohoksi ja kyseessä on kansanomainen johdannainen ruotsin sanasta våt, ’märkä’. ?Emiön vartaloita viisi ja kodassa viisi matalahalkoista liuskaa ... Vata, Stellaria aquatica, poikkeaa noissa pikkupiirteissä muista sädetähtimöistä, mutta voi kyllä päällisin puolin kovasti muistuttaa lehtotähtimöä, S. nemorum, tai pulskasti voivaa pihatähtimöä, S. media. Helsinki, Arabianranta ja Imatra, Kaukopää. Chenopodiaceae savikkakasvit Poistetaan: ? Chenopodium strictum Roth tankisavikka ? Chenopodium strictum subsp. strictum intiantankisavikka olivmålla ? ? Chenopodium betaceum Andrz. oliivisavikka olivmålla Chenopodium strictum auct. ? Chenopodium strictum subsp. glaucophyllum (Aellen) Aellen preeriantankisavikka präriemålla ? ? Chenopodium glaucophyllum Aellen preeriansavikka präriemålla Chenopodium strictum subsp. glaucophyllum (Aellen) Aellen Amaranthaceae revonhäntäkasvit ? M Amaranthus caudatus L. punarevonhäntä rävsvans ? ? M Amaranthus hybridus subsp. caudatus (L.) Iamonico & Galasso punarevonhäntä rävsvans Amaranthus caudatus L. ? Amaranthus hybridus subsp. powellii (S. Watson) Karlsson tummarevonhäntä grönamarant ? ? Amaranthus powellii S. Watson tummarevonhäntä grönamarant Amaranthus hybridus subsp. powellii (S. Watson) Karlsson Niin sanottujen viljarevonhäntien ja niiden tiedettyjen tai arveltujen luonnonvaraisten sukulaisten luokittelu on ollut hankalaa ja on siksi johtanut taksonien vaihteleviin käsittelyihin tavallisimmin joko lajeina tai alalajeina. Stetter ja Schmidt (2017) käyttivät uuden sukupolven sekvensointimenetelmää GBS (genotyping by sequencing) 35 revonhäntälajin fylogeneettisten suhteiden selvittämiseen. He päätyivät tulokseen, että yksiköt, joista on käytetty epiteettejä caudatus, cruentus, hybridus, hypochondriacus ja quitensis, ovat toisilleen kovasti läheisesti monofyleettisiä, kun taas powellii kuuluu niistä selvästi erillisen viherrevonhännän (A. retroflexus) lähisukulaisiin. Formaalisessa taksonomiassa tulosta ilmentää parhaiten tummarevonhännän palauttaminen lajiksi ja ensin mainitun viiden yksikön käsitteleminen viljarevonhännän (A. hybridus) alalajeina noudattaen jo Harlanin ja de Wetin (1971) näkemystä, että alalajitaso kuvastaa luontevimmin luonnonvaraisen kasvin ja sen suoran viljelykasvijohdannaisen suhdetta. ? M Celosia argentea L. kukonharja celosia ? ? M Celosia argentea L. helokukonharja celosia Suomenkielinen nimi on tarkennettu, koska on tullut tarve muillekin suvun lajien kansallisille nimille. © A rto K urt to , 9.8 .2 00 8 © H en ry V är e, 14 .8 .2 01
• 44 Lutukka 36. 2020 Chenopodium-suvun taksonominen tutkimus on ollut viime vuosina sangen vilkasta, mikä on johtanut sekä aikaisemman laajan Linnén kuvaaman suvun jakamiseen useaksi pienemmäksi suvuksi (mm. Fuentes-Bazán ym. 2012) että kunkin uuden suvun lajiston selvittelyyn erityisesti molekyylimenetelmien avulla. Ahtaasti rajattu Chenopodium ja erityisesti monimuotoinen, heksaploidinen (2n=54) C. album saman ploidiatason omaavine lähilajeineen muodostaa tunnetusti hankalan lajiryhmän. Sen selvittely on kuitenkin huomattavan kesken, eikä esitettyjä ehkä nimistöönkin vaikuttavia muutoksia ole katsottu aiheelliseksi vielä ottaa käyttöön. Myös tetraploidien (2n=36) laaja-alaiseksi, monimuotoiseksi tulkitun ’peruslajin’, josta on yleisesti käytetty nimeä C. strictum, muuntelu on osoittautunut aiemmin ymmärrettyä suuremmaksi. Ryhmään kuuluu rannikkosavikka (C. striatiforme), josta on vanhoja löytöjä Suomesta, ja todennäköisesti se kuuluu nykyflooraammekin, sillä sitä tavataan mm. Leningradin alueella. Euroopassa oliivisavikan nimenä oli viime vuosisadan alkupuolella yleisesti Chenopodium striatum (Kraš.) Murr. Aellen (1929) katsoi, että Rothin vuonna 1821 Intiasta nimellä C. strictum kuvaama laji oli sama kuin C. striatum, ja Aellenin käsitystä on sittemmin noudatettu melko yksituumaisesti eikä asiaa ole juuri kaiveltu. Äskettäin Mosyakin (2017) kuitenkin vahvisti jo aiempaa epäilyään, että C. strictum -nimellä kuvattu laji on jotakin muuta kuin etenkin kaakkoisessa Euroopassa kasvava, tuolla nimellä kutsuttu laji. Kyseinen laji on kuvattu jo 1862 nimellä C. betaceum Andrz. Esityksen hyväksyminen kulminoituu tyyppinäytteeseen ja sen määritykseen. Tyyppinäyte on muutaman sentin pituinen fragmentti, joka sijaitsee Paul Aellenin Herbaariossa Genevessä. Alkuperäinen näyte on ollut Berliinissä mutta tuhoutui 1943. Syksyllä 2019 käytin (PU) pari päivää tyyppinäytteen tutkimiseen ja sen ominaisuuksien vertaamiseen niin muihin saman lajin näytteisiin kuin Intian savikkanäytteisiin. Tulin vakuuttuneeksi, että tuo tyyppinäyte ei edusta samaa lajia, joka Euroopassa ja pääosassa Aasiaa on tunnettu nimellä C. strictum. Aellenin ratkaisun kiistäminen ei ollut helppoa, sillä hän tunsi savikat ja niiden muuntelun erittäin hyvin ja lisäksi hän oli nähnyt alkuperäisen tyyppinäytteen, josta hän otti vain fragmentin herbaarioonsa. Intialaisia näytteitä oli käytettävissäni sangen niukasti, eikä niiden perusteella selvinnyt, edustaako tyyppinäyte jotain sieltä kuvattua lajia. Amerikkalainen Chenopodium strictum subsp. glaucophyllum pitäisi kombinoida C. betaceumiin, mikäli se halutaan pitää alalajitasolla tämän lajin yhteydessä. Parempi vaihtoehto on käsitellä se lajitasolla, jolle se alun perin kuvattiin. Taksoni on Pohjois-Amerikassa huonosti ymmärretty ja tunnettu eikä sitä käsitellä lainkaan esimerkiksi Pohjois-Amerikan floorassa (Clemants & Mosyakin 2003). Sen kuuluminen euraasialaisen C. betaceumin lähilajeihin ei myöskään ole ollenkaan selvää. ? Osalla niin sanotuista viljarevonhännistä eli ”amaranteista” ainakin kukinnot ovat usein koristeellisen punaisia, minkä vuoksi näitä kasveja viljellään myös koristeiksi. Yhdessä kvinoan, tattarin, chiasalvian ja eräiden muiden heinäkasvien heimoon kuulumattomien siemenravintoa tuottavien kasvien ohella viljarevonhännät muodostavat valeviljojen (engl. pseudocereals) ryhmän. Kuvassa purppurarevonhäntä, Amaranthus hybridus subsp. cruentus. Kanariansaaret, El Hierro, El Golfo, Casas los Mocanes. © A rto K ur tto , 22 .3 .2 01 3 ? Chenopodium virgatum auct. idänsavikka käppmålla ? ? Chenopodium virgatum Thunb. idänsavikka käppmålla Ruotsalaisen Carl Thunbergin Japanista kuvaaman Chenopodium virgatumin identiteetti on ollut pitkään kiistelyn kohteena. Carl Blom esitti jo 1930-luvulla, että muutamat eteläruotsalaiset tulokassavikat kuuluvat itäaasialaiseen lajin C. virgatum, jonka hän myöhemmin kombinoi C. albumin alalajiksi. Käsittelin kuitenkin taksonin lajitasolla Flora Nordicassa (Uotila 2001) mm.
• 45 Lutukka 36. 2020 siksi, että se näytti ennemminkin liittyvän C. strictumiin kuin C. albumiin. Itä-Aasiassa käsitystä nimen identiteetistä ei kutenkaan varauksetta hyväksytty, vaan C. virgatumin (1815) katsottiin olevan Willdenowin kuvaaman lajin C. acuminatum (1799) synonyymi. Nimen tulkinta näytti sen verran epävarmalta, että luettelossamme (Kurtto ym. 2019) merkitsin nimen väärinkäytetyksi (auct.). Lopullinen selvitys on yhä auki, eikä varsinaista perusteltua syytä ole vielä löytynyt pitää nimeä väärinkäytettynä. Kullakin taksonilla käytössä pitäisi mieluiten olla hyväksytty, laillinen nimi, eikä ole syytä tehdä tälle lajille uutta nimeä ennen kuin C. virgatumin identiteetti on selvitetty. Hydrangeaceae hortensiakasvit Poistetaan: Philadelphus lewisii var. gordonianus puistojasmike (Lindl.) Jepson [mutta P. lewisii lajina jää] Ja lisätään seuraava: ? 3 Philadelphus pubescens Loisel hovijasmike kungsschersmin Philadelphus lewisii var. gordonianus auct. Suomessa on kaljuja hovijasmikkeita, joista on käytetty nimeä puistojasmike, gordonschersmin, ja joiden on katsottu olevan lännenjasmikkeen rotu, P. lewisii Pursh var. gordonianus (Lindl.) Jeps. Nykyisen tulkinnan mukaan kyseessä näyttäisi olevan vain osa hyvin monimuotoista, pitkään viljeltyä hovijasmiketta (Saarinen 2020). Cornaceae kanukkakasvit ? Cornus sanguinea L. mustamarjakanukka skogskornell ? ? Cornus sanguinea L. pikikanukka skogskornell Lajin suomenkielistä nimeä tuli tarve lyhentää, kun alalajeillekin annettiin suomenkieliset nimet (esim. kaakonpikikanukka, ukrainanpikikanukka). Primulaceae esikkokasvit Lisäys: Hottonia L. vesisulat vattenblinkar ? Hottonia palustris L. ( sorja)vesisulka vattenblink Vesisulka on ilmaantunut Turussa sorakuoppalammikkoon, varmaankin tahallisesti tuotuna tai sitten seudun lammikoihin viime aikoina vapautettujen akvaarioeläinten mukana (mm. alppivesilisko, aurinkoahven, ruokasammakko, vihersammakot; ks. Vieraslajit.fi). Ilmeinen karkulainen Tyrnikan marjatilalta 12.8.2019 Pekka Valtonen (H-ark). Suomessa viljellyt pensasmustikat kuuluvat ainakin valtaosin kahteen risteymäsyntyiseen ryhmään, Corymbosum-Ryhmä eli aaronmustikat ja Angustifolium-Ryhmä eli arnenmustikat. Yllä ensin mainitulta paikalta näkemäni (AK) näyte on kukaton ja marjaton, joten sen määrittäminen jäi ainakin toistaiseksi epävarmaksi. Paikka sijaitsee yli 100 metrin päässä lähimmistä marjaviljelmistä, joten levittäjänä lienee toiminut lintu tai muu eläin. Boraginaceae lemmikkikasvit Lisäys: Iberodes M. Serrano, R. Carbajal & S. Ortiz vitikaihonkukat lammtungor ? 3 Omphalodes linifolia (L.) Moech kesäkaihonkukka lammtunga ? ? 3 Iberodes linifolia (L.) M. Serrano, R. Carbajal & S. Ortiz kesäkaihonkukka lammtunga Omphalodes linifolia (L.) Moench Omphalodes Mill. kaihonkukat ormögonsläktet ? Omphalodes Mill. sinikaihonkukat ormögonsläktet 2010-luvulla parafyleettiseksi todettu suku Omphalodes on päätynyt jaettavaksi useiksi suvuiksi. Niistä Iberodes, joka sisältää alkuaan Iberian niemimaan ja viereisen Ranskan yksivuotisia kasveja, näki uutena sukuna päivänvalon vuonna 2016 (Serrano ym. 2016). Jotta kesäja kevätkaihonkukka voivat säilyttää kansankieliset nimensä, ovat itse suvulle Omphalodes tarpeen uudet sellaiset. Sanottakoon vielä, että tähänastinenkaan suvun Omphalodes jakaminen ei vaikuta riittävältä. Convolvulaceae kiertokasvit Poistetaan: ? Convolvulus dubius J. L. Gilbert somakarhunköynnös rosenbinda Piiraisen (2019) selvityksen mukaan lajia ei ole tavattu Suomessa luonnonvaraisena eikä ehkä viljeltynäkään. Oleaceae oliivipuukasvit Lisäys: Ligustrum L. likusterit ligustrar ? 3 Ligustrum vulgare L. aitalikusteri liguster A. Eckerö: Storby. Svartflytta (670197:308720). I snåren på E sidan av vändplan vid Postbryggan. Förvildad. 6.8.2014 C.-A. Hæggström 10002 & E. Hæggström (H). Ericaceae kanervakasvit Lisäys: ? Vaccinium Corymbosum-Ryhmä aaronmustikat EH. Kangasala: Sahalahti, Korpiniemi (6820707:3361292). Painanne metsässä, männyn juuri. Ilmeinen karkulainen Tyrnikan marjatilalta. 12.8.2019 Pekka Valtonen (H). EH. Kangasala: Sahalahti, Korpiniemi (6820975:3361373). Peltojen (mansikkaja puna-apilaviljelmät) välisen ajotien reuna. Verbenaceae verbenakasvit Lisäys: ? M Verbena hastata L. tähkäverbena blå verbena EK. Hamina: Kirkkojärvi. Hevoshaka, Karjakadun N-pää (6718841:3511033). Puutarhajätteiden kaatopaikan SW-kulmauksen laajat multakasat, 1 kookas yksilö 2018 Timo Hietanen 4218 (H).
• 46 Lutukka 36. 2020 Lamiaceae huulikukkaiskasvit Lisäys: Leonotis (Pers.) R. Br. leijonankorvat lejonöron ? 3 Leonotis nepetifolia (L.) W. T. Aiton palloleijonankorva sommarlejonöra U. Järvenpää: Ristinummi (670652:339595). Tienvarren nurmet. Kaksi kukkimatonta 8.9.2018 Lars Winberg (H-ark). Lisäys: ? M Mentha longifolia (L.) Huds. harmaaminttu gråmynta V. Raasepori: Pohja, Fiskars (6673:3308). Kaatopaikka Mannerheimintien päässä joen rannalla 11.8.1963 Holger Såltin (H, OULU, TUR). EH. Riihimäki: Siirtola, Lehtola (6741148:3377661). Puutarhajätteen kippauspaikka. 4 yksilöä 1.8.2018 Timo Hietanen 3218 (H). Kn. Hyrynsalmi: Kangasjärvi (718:356). Saksalaisten leirialue 5.9.1948 L. Heikkinen (H). Lisäys: ? M Monarda fistulosa L. preeriaväriminttu lila temynta U. Helsinki: Länsi-Herttoniemi, Fastholman kannas, tien pohjoispuoli, lumenkaatopaikan lounaisnurkka (667874:339064). Sorainen joutomaa. Viisi versoa, joista 4 kukkivaa 26.8.2008 Arto Kurtto (havainto). ? M Physostegia virginiana (L.) Benth. kellopeippi drakmynta ? ? M Physostegia virginiana (L.) Benth. tähkäkellopeippi drakmynta Lajin suomenkielisen nimen tarkentaminen on seurausta siitä, että lajin eräälle lajikkeelle tarvittiin suomenkielinen nimi, mutta suvussa on muitakin lajeja, joten tarkennus olisi varmaan ennen pitkää tullut muutenkin tehtäväksi. ? Salvia rosmarinus (L.) Schleid. rosmariini rosmarin ? ? Salvia rosmarinus (L.) Schleid. ( rohto)rosmariini rosmarin Suomenkielisen nimen tarkennus tarvitaan, koska muillekin aiemmin Rosmarinus-sukuun viedyille lajeille ovat tulleet kansalliset nimet tarpeellisiksi. Lisäys: ? 3 Salvia × superba (Silva Tar. & C. K. Schneid.) Stapf hunajasalvia honungssalvia = Salvia × sylvestris × amplexicaulis Lam. U. Helsinki: Suomenlinna, Iso-Mustasaari (66721:33883). On the park lawn near seashore. Not cult. in the vicinity. 17.7.2009 Pentti Alanko 141659 (H). © A rto K ur tto , 26 .8 .2 00 8 ?Preeriaväriminttu, Monarda fistulosa, viihtyi hyvin Helsingin Herttoniemessä lumenkaatopaikan kulmassa, kunnes se ankarasti lanattiin. Fastholman kannas. Asteraceae asterikasvit ? Buphthalmum salicifolium L. häränkukka ljusöga ? ? Buphthalmum salicifolium L. sapelihäränkukka ljusöga Suomenkielinen nimi on tarkennettu toisenkin suvun lajin tarvittua kansallista nimeä. Filago L. tuulenlennot ullörter ? Filago L. ( sykerö)tuulenlennot ullörter Suomenkielinen nimi on tarkennettu, koska on olemassa myös suku harotuulenlennot (Logfia). Campanulaceae kellokasvit Lisäys: ? 3 Lobelia siphilitica L. tähkälobelia blå axlobelia U. Espoo: Jousenpuisto (6675513:3376963). Muokatut ojaluiskat, siirtomaata? Yksi yksilö. Henna Kettusen löytö 18.8.2017 Lars Winberg (H-ark).
• 47 Lutukka 36. 2020 Lisäys: Heliopsis Pers. päivänsilmät dagögon ? M Heliopsis helianthoides (L.) Sweet isopäivänsilmä dagöga V. Raasepori, Karjaa. Jäteasema (6665987:3312321). Maakasan SE-luiskalla. Yksi yksilö 5.9.2018 Timo Hietanen (H-ark; valokuvattu). U. Sipoo: Mömossenin jäteasema (6695783:3409655). Joutomaakentän reunassa. 3 yks. 26.9.2019 Timo Hietanen (H-ark; valokuvattu). Lisäys: Pseudopodospermum (Lipsch. & Krasch.) Kuth. mustajuuret svartrötter ? 2 Scorzonera hispanica L. mustajuuri svartrot ? ? 2 Pseudopodospermum hispanicum (L.) Zaika, Sukhor. & N. Kilian ( ruoka)mustajuuri svartrot Scorzonera hispanica L. Perinteisen laajuinen suku Scorzonera L. on havaittu voimakkaasti polyfyleettiseksi, mikä on johtanut sen jakamiseen seitsemäksi suvuksi (Zaika ym. 2020), niiden joukossa Pseudopodospermum, johon erityisesti keittojuureksena tunnettu mustajuuri sijoittuu. ? Scorzoneroides autumnalis var. keretinus (F. Nyl.) Väre pörrösyysmaitiainen gulbrun höstfibbla ? ? Scorzoneroides autumnalis var. keretina (F. Nyl.) Väre pörrösyysmaitiainen gulbrun höstfibbla Sukunimi on feminiinisukuinen, jota muunnosepiteetin on seurattava (Turland ym. 2018, Art. 62.4: ”Generic names ending in anthes, oides, or odes are treated as feminine and those ending in ites as masculine, irrespective of the gender assigned to them by the original author”). Lisäys: ? M Tagetes erecta L. isosamettikukka stor sammetsblomster St. Pori: Hangassuon jätekeskus (6822513:3216917). Kaatopaikan N-osan maanläjityksen isot maakasat lajitteluhallin NWpuolella. 1 yks. 2019 Timo Hietanen (H-ark; valokuvattu). Lisäys: ? 3 Tanacetum macrophyllum (Waldst. & Kit.) Sch. Bip. jättipietaryrtti röllikekrage V. Turku: Ruissalo (6712286:3234370). Kasvitieteellisen puutarhan ulkopuolella ulkoilutien varressa. 4 yksilöä 12.7. 2018 Timo Hietanen (H-ark; valokuvattu). Araliaceae araliakasvit ? 3 Hedera helix L. varjomuratti murgröna ? ? 3 Hedera helix L. euroopanmuratti murgröna Kurtto ym. (2019) antavat lajin suomalaiseksi nimeksi varjomuratti juontuen melko äskettäiseltä ajalta, jolloin laji rajattiin laajasti sisältämään monta alalajia, joukossa subsp. helix eli ’euroopanvarjomuratti’. Nyttemmin on käynyt ilmeiseksi, että fylogeneettisesti on oikeutetumpaa pitää aiempia alalajeja lajeina (mm. Valcárel ym. 2017). Tämän myötä nimen Hedera helix rajaus (circumscription) muuttuu samaksi kuin H. helix subsp. helix, jonka aiempi kansallinen nimi ’euroopanvarjomuratti’ luontevasti typistyy alalajimuotoisuudestaan lajimuotoon ’euroopanmuratti’. ?Ketotuulenlento, Filago arvensis, kuuluu lähes 40-lajiseen sykerötuulenlentojen sukuun, jota luonnehtivat tiheän palleromaiset eli sykerömäiset mykeröstöt. Ranskalainen kreivi ja botanisti Alexandre Henri Gabriel de Cassini (1781–1832), joka selvästikin oli mieltynyt anagrammeihin, erotti perinteisestä Filago -suvusta suvut Gifola, Logfia ja Oglifa, joista vain keskimmäinen eli harotuulenlennot on yleisesti hyväksytty. Hanko, Santala. Aellen, P. 1929: Chenopodium strictum Roth (1821), ein älterer Name für Chenopodium striatum (Kraš.) Murr (1896). Magyar Botanikai Lapok 27: 105–107. Aghababian, M. 2011: Papaveroideae. Euro+Med Plantbase – the information resource for Euro-Mediterranean plant diversity. ww2.bgbm.org/EuroPlusMed/ Alexander, P. J., Windham, M. D., Beck, J. B., Al-Shehbaz, I. A., Allphin, L. & Bailey, C. D. 2013: Molecular Phylogenetics and Taxonomy of the Genus Boechera and Related Genera (Brassicaceae: Boechereae). Systematic Botany 38: 192–209. © H en ry V äre , 3.7 .2 01 1
• 48 Lutukka 36. 2020 Al-Shehbaz, I. A., German, D. A., Mummenhoff, K. & Moazzeni, H. 2014: Systematics, tribal placements, and synopses of the Malcolmia s.l. segregates (Brassicaceae). Harvard Papers in Botany 19: 53–71. Banfi, E., Galasso, G., Foggi, B., Kopecký, D. & Ardenghi, M. G. 2017: From Schedonorus and Micropyropsis to Lolium (Poaceae: Loliinae): New combinations and typifications. Taxon 66: 708– 717. Belyaeva, I. & Sennikov, A. 2008: Typification of Pallas’ names in Salix. Kew Bulletin 63: 277–287. Brukhin, V., Osadtchiy, J. V., Florez-Rueda A. M., Smetanin, D., Bakin, E., Nobre, M.S. & Grossniklaus, U. 2019: The Boechera Genus as a Resource for Apomixis Research. Frontiers in Plant Science 10: 392. Clemants, S. E. & Mosyakin, S. L. 2003: Chenopodium Linnaeus. Teoksessa: Flora of North America Editorial Committee (toim.), Flora of North America North of Mexico, vol. 4, 275–299. Oxford University Press, New York. De Candolle, A. P. 1821: Regni Vegetabilis Systema Naturale II. 745 s. Treuttel & Würtz. Pariisi. Fan, D.-M., Chen, J.-H., Meng, Y., Wen, J., Huang, J.-L. & Yang, Y.-P. 2013: Molecular phylogeny of Koenigia L. (Polygonaceae: Persicarieae): implications for classification, character evolution and biogeography. Molecular Phylogenetics and Evolution 69: 1093–1100. Fourreau, M. J. 1868: Catalogue des Plantes qui croissent spontanément le long du Rhône. Annales de la Société Linnéenne de Lyon. Ser. 2, 16: 301– 404. Fuentes-Bazán, S., Uotila, P. & Borsch, T. 2012: A novel phylogeny-based generic classification for Chenopodium sensu lato, and a tribal rearrangement of Chenopodioideae (Chenopodiaceae). Willdenowia 42: 5–24. Haraldson, K. 1978: Anatomy and taxonomy in Polygonaceae subfam. Polygonoideae Meisn. emend. Jaretzky. Symbolae Botanicae Upsalienses 22: 1–95. Harlan, J. R. & de Wet, J. M. J. 1971: Toward a rational classification of cultivated plants. Taxon 20: 509–517. Hartman, C. 1832: Handbok i Skandinaviens flora: innefattande Sveriges och Norges vexter, till och med Mossorna. Med en öfversigt af vextläran och botanikens studium i allmänhet. Andra upplagan, omarbetad och förökad. 408 s. Zacharia Hæggström. Stockholm. Jordon-Thaden, I., Hase, I., Al-Shehbaz, I. & Koch, M. A. 2010: Molecular phylogeny and systematics of the genus Draba (Brassicaceae) and identification of its most closely related genera. Molecular Phylogenetics and Evolution 55: 524–540. Kadereit, J. W., Albach, D. C., Ehrendorfer, F., Galbany-Casals, M., Garcia-Jacas, N., Gehrke, B., Kadereit, G., Kilian, N., Klein, J. T., Koch, M. A., Kropf, M., Oberprieler, C., Pirie, M. D., Ritz, C. M., Röser, M., Spalik, K., Susanna, A., Weigend, M., Welk, E., Wesche, K., Zhang, L.-B. & Dillenberger, M. S. 2016: Which changes are needed to render all genera of the German flora monophyletic? Willdenowia 46: 39–91. Koch, M. A., German, D. A., Kiefer, M. & Franzke, A. 2018: Database taxonomics as key to modern plant biology. Trends in Plant Science 23: 4–6. Kurtto, A. & Lahti, T. 1987: Suomen putkilokasvien luettelo. Helsingin yliopiston kasvimuseon monisteita 11: 1–163. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M., Uotila, P., Hämet-Ahti, L., Leikkonen, M., Pihlajaniemi, L., Räsänen, J., Sennikov, A., Toivonen, H. & Väre, H. 2020: Putkilokasvit – Tracheophyta. Julkaisussa: Suomen Lajitietokeskus 2020: Lajiluettelo 2019. Suomen Lajitietokeskus, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Helsinki. Lack, H. W. 2019: The discovery and naming of Papaver orientale s.l. (Papaveraceae) with notes on its nomenclature and early cultivation. Candollea 74: 47–64. Lampinen, R. & Lahti, T. 2019: Kasviatlas 2018. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. luomus.fi/kasviatlas. Mandákova, T., Marhold, K. & Lysak, M. A. 2014: The widespread crucifer species Cardamine flexuosa is an allotetraploid with a conserved subgenomic structure. New Phytologist 201: 982–992. Mandáková, T., Zozomová-Lihová, J., Kudoh, H., Zhao, Y., Lysak, M. A. & Marhold, K. 2019: The story of promiscuous crucifers: origin and genome evolution of an invasive species, Cardamine occulta (Brassicaceae), and its relatives. Annals of Botany 124: 209–220. Marhold, K. 2011: Brassicaceae. Euro+Med Plantbase – the information resource for Euro-Mediterranean plant diversity. ww2.bgbm.org/EuroPlusMed/ Marhold, K., Šlenker, M., Kudoh, H. & ZozomováLihová, J. 2016: Cardamine occulta, the correct species name for invasive Asian plants previously classified as C. flexuosa, and its occurrence in Europe. PhytoKeys 62: 57–72. Mosyakin, S. L. 2017: Notes on taxonomy and nomenclature of Chenopodium acerifolium and C. betaceum (C. strictum auct.) (Chenopodiaceae). Phytotaxa 324: 139–154. Mäkinen, Y. & Laine, U. 1961: Turun tulokaskasvisto I. Turun ylioppilas 8: 193–259. Piirainen, M. 2019: Suomen karhunköynnöksistä. Lutukka 35: 73–76. Rešetnik. I., Satovic, Z., Schneeweiss, G. M. & Liber, Z. 2013: Phylogenetic relationships in Brassicaceae tribe Alysseae inferred from nuclear ribosomal and chloroplast DNA sequence data. Molecular Phylogenetics and Evolution 69: 771– 786. Romaschenko, K., Peterson, P. M., Soreng, R. J., Garcia-Jacas, N., Futorna, O. & Susanna, A. 2012: Systematics and evolution of the needle grasses (Poaceae: Pooideae: Stipeae) based on analysis of multiple chloroplast loci, ITS, and lemma micromorphology. Taxon 61: 18–44. Saarinen, J. 2020: Philadelphus L. – jasmikkeet, schersminsläktet. Teoksessa: Väre, H., Saarinen, J., Kurtto, A. & Hämet-Ahti, L. (toim.), Suomen puuja pensaskasvio. 3., uudistettu painos. Dendrologian Seura, Helsinki. Painossa. Schuster, T. M., Reveal, J. L., Bayly, M. & Kron, K. A. 2015: An updated molecular phylogeny of Polygonoideae (Polygonaceae): Relationships of Oxygonum, Pteroxygonum, and Rumex, and a new circumscription of Koenigia. Taxon 64: 1188–1208. Serrano, M., Carbajal, R., Pereira Coutinho, A. & Ortiz, S. 2016: Two new genera in the Omphalodes group (Cynoglosseae, Boraginaceae). Nova Acta Científica Compostelana (Bioloxía) 234: 1–14. Sharples, M. T. & Tripp, E. A. 2019: Phylogenetic Relationships Within and Delimitation of the Cosmopolitan Flowering Plant Genus Stellaria L. (Caryophyllaceae): Core Stars and Fallen Stars. Systematic Botany 44: 857–876. Simmons, H. G. 1910: Floran och vegetationen i Kiruna. 400 s. Vetenskapliga och praktiska undersökningar i Lappland anordnade af Luossavaara Aktiebolag. Berlingska boktryckeriet, Lund. Španiel, S., Kempa, M., Salmerón-Sánchez, E., Fuertes-Aguilar, J., Mota, J. F., Al-Shehbaz, A., German, D. A., Olšavská, K., Šingliarová, B., Zozomová-Lihová, J. & Marhold, K. 2015: AlyBase: database of names, chromosome numbers, and ploidy levels of Alysseae (Brassicaceae), with a new generic concept of the tribe. Plant Systematics and Evolution 301: 2463–2491. Stetter, M. G. & Schmid, K. J. 2017: Analysis of phylogenetic relationships and genome size evolution of the Amaranthus genus using GBS indicates the ancestors of an ancient crop. Molecular Phylogenetics and Evolution 109: 80–92. Suominen, J. 1979: The grain immigrant flora of Finland. Acta Botanica Fennica 111: 1–108. Turland, N. J., Wiersema, J. H., Barrie, F. R., Greuter, W., Hawksworth, D. L., Herendeen, P. S., Knapp, S., Kusber, W.-H., Li, D.-Z., Marhold, K., May, T. W., McNeill, J., Monro, A. M., Prado, J., Price, M. J. & Smith, G. F. (eds.) 2018: International Code of Nomenclature for algae, fungi, and plants (Shenzhen Code) adopted by the Nineteenth International Botanical Congress Shenzhen, China, July 2017. 254 s. Regnum Vegetabile 159. Glashütten: Koeltz Botanical Books. Uotila, P. 2001: Chenopodium. Jonsell, B. (toim.), Flora Nordica, vol. 2, 4–31. Bergius Foundation, Royal Swedish Academy of Sciences. Stockholm. Uotila, P. 2017: Polygonaceae. Euro+Med Plantbase – the information resource for Euro-Mediterranean plant diversity. ww2.bgbm.org/EuroPlusMed/ Uronen, T. & Saarinen, J. 2020: Salix L. – pajut, videsläktet. Teoksessa: Väre, H., Saarinen, J., Kurtto, A. & Hämet-Ahti, L. (toim.), Suomen puuja pensaskasvio. 3., uudistettu painos. Dendrologian Seura, Helsinki. Painossa. Valcárel, V., Guzmán, B., Medina, N. G., Vargas, P. & Wen, J. 2017: Phylogenetic and paleobotanical evidence for late Miocene diversification of the Tertiary subtropical lineage of ivies (Hedera L., Araliaceae). BMC Evolutionary Biology (2017) 17: 146. Zaika, M. A., Kilian, N., Jones, K., Krinitsina, A. A., Nilova, M. V., Speranskaya, A. S. & Sukhorukov, A. P. 2020: Scorzonera sensu lato (Asteraceae, Cichorieae) – taxonomic reassessment in the light of new molecular phylogenetic and carpological analyses. PhytoKeys 137: 1–85. Checklist of the vascular plants of Finland. Annotated additions and changes 1. This is the first list of additions and changes to the Checklist of Finnish Vascular Plants published on the internet in 2019 (luomus.fi/ sites/default/files/files/checklist_plants_finland.pdf). Additions are the results of recent floristic activity and their documention appears in the Finnish National Database of Plants. Background information is given for the changes, which are mainly based on the results of recent taxonomic and phylogenetic studies. The symbols and the style of the name rows are as in the Checklist. Arto Kurtto, Raino Lampinen, Mikko Piirainen, Pertti Uotila, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. arto.kurtto@helsinki.fi
• 49 Lutukka 36. 2020 HÄRMÄT, NOET, RUOSTEET -oppaassa palataan pitkään ”unohduksissa” olleeseen kirjaaiheeseen: edellisen käsikirjan julkaisemisesta on kulunut jo yli 60 vuotta (Rauhala, A. 1958: Kasvien sienitauteja. 354 s. WSOY). Suomessa on kuitenkin perinteitä alan tutkimuksessa: etenkin Petter Adolf KARSTEN, Johan Ivar LIRO (Lindroth), Lauri E. KARI, Heikki ROIVAINEN, Ilkka KUKKONEN, Yrjö MÄKINEN ja Timo KURKELA ansaitsevat tulla mainituiksi. Uuden oppaan tarkoituksena on kiinnittää luontoharrastajien huomiota kasveilla kasvaviin loissieniin, joilla koostaan huolimatta voi olla suurikin merkitys elinympäristössään. Toisaalta haluamme tarjota ammattilaisille käsikirjan, josta toivomme olevan hyötyä määritystyössä. Opas ei ole täydellinen, koska monet kasvien loissienistä ovat erittäin puutteellisesti tunnettuja eikä riittävää tietoa niiden kunnolliseen esittelyyn ole. Olemme myös keskittyneet erityisesti luonnonkasveilla kasvaviin sieniin ja jättäneet viljelykasvien sienet vähemmälle huomiolle. Tämä valinta noudattaa Ympäristöministeriön PUTTE-ohjelman (puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma) tavoitteita – tämä ohjelma tarjosi rahoituksen opaskirjahankkeellemme. Oppaan johdantoluvut sisältävät runsaasti tietoa muun muassa kasvien loissienten luokittelusta, rakenteesta, isäntäloinen-vuorovaikutuksesta ja näiden sienten merkityksestä niiden elinympäristöissä. Lajisto esitellään suurryhmien alla suvuittain aakkosjärjestyksessä, koska täsmällinen luokittelu on paljolti vakiintumaton. Kirjan lopussa on erillinen hakemisto sienille (tieteelliset, suomenkieliset ja ruotsinkieliset nimet) sekä esiteltyjen sienten isäntäkasveille (tieteelliset ja suomenkieliset nimet). Toivottavasti opas auttaa mahdollisimman monia loissienten parissa työskenteleviä lajinmäärityspulmissa sekä innostaa uusia sieniharrastajia mukaan selvittämään näiden elämäntavoiltaan monimutkaisten sienten lajikirjoa. — Soili Stenroos Soili Stenroos, Teuvo Ahti & Vanamo Salo (toim.) 2020: Härmät, noet, ruosteet. Norrlinia 35. • 392 sivua, kovakantinen • hinta 40 € • myynnissä Kaisaniemen kasvihuoneilla • tilattavissa luomus.fi/kirjat
• 50 Lutukka 36. 2020 Vuonna 2020 yhteispohjoismaisen Luonnonkukkien päivän perinteisten opastettujen retkien sijaan järjestäjät ovat rohkaisseet luonnonystäviä omatoimiseen pihakasvien tarkkailuun sunnuntaina 14.6. Vuoden teemalaji on kotipihlaja, josta kertovan esitteen voi ladata SLLn sivuilta. Kuva: Eero J. Laamanen / Vastavalo