12 Lutukka 38. 2022 piin metsäympäristöihin mäen länsipuolella. Ryhmät erottuivat myös maaperäominaisuuksiltaan. Lähempänä tehdasta olevilla aloilla sekä kalsiumpitoisuus (keskiarvo 15 700 mg/l) että kationinvaihtokapasiteetti (81 cmol/kg) olivat aloitusvuonna melkein kolminkertaisia verrattuna länsipuolen metsäisempiin aloihin (Ca 5 400 mg/l, kationinvaihtokapasiteetti 29 cmol/kg). Maaperän pH ei kuitenkaan merkittävästi eronnut ryhmien tai yksittäisten alojenkaan välillä. Mainittakoon vielä, että alussa kalsiumpitoisuus oli käsitellyillä aloilla (9 813 mg/l) noin kolmanneksen pienempi kuin vertailuun jääneillä käsittelemättömillä aloilla (14 650 mg/l). Maaperän ominaisuuksien ja ravinteiden merkityksestä lehtoneidonvaipan tai aavekämmekän esiintymiseen ei ollut tietoa, joten käsittelyjä ei optimoitu tai muuten järjestetty maaperätai kasvitietojen perusteella. Pienen koealamäärän takia jokainen käsittely jäi valitettavasti ainutkertaiseksi vaille yhtäkään toistoa. Koealamäärää ei kuitenkaan kasvatettu, koska käsittelyillä saattoi olla myös ei-toivottuja vaikutuksia rauhoitetun kasvin esiintymään. Vertailuun jätettiin useita aloja, joilla kesän lämpöja sadeolosuhteiden vaikutuksia päästiin arvioimaan. Heinäkuun alussa tehtyjä kasvikartoituksia edeltävä kolmen kuukauden jakso (huhti-kesäkuu) oli kalkkikäsittelyvuosina tavallista vähäsateisempaa aikaa (sademäärä 52 % normaalista v. 2019 ja 71 % normaalista v. 2020). Maastokautta 2020 edelsi myös poikkeuksellisen vähäluminen talvi, joten keväisiä sulamisvesiä kertyi niukasti. Tavallista lämpimämmät kesäkuutkin osaltaan kiusasivat aavekämmeköitä Mäntylänmäellä. Vuonna 2021 huhtikesäkuu oli edellisvuosia hieman sateisempi (sademäärä 95 % normaalista), mutta kesäkuu oli pitkän hellejakson myötä poikkeuksellisen lämmin. Melkein voisi tiivistää, ettei yksikään seurantavuosi ollut olosuhteiltaan järin suotuisa lehtoneidonvaipalle tai aavekämmekälle. Mäntylänmäen maaperässä ei näyttäisi tapahtuneen merkittäviä muutoksia 1980-luvulta, jolloin maaperän kemiaa viimeksi selvitettiin. Yhden vuoden kalkkikäsittelyt eivät pH-tasoja merkittävästi muuttaneet, ja toisen käsittelyn vaikutuksia ei maanäytteistä enää tutkittu. Kalkituksen jäljet kuitenkin näkyivät. Varsinkin sammutetun kalkin molemmilla koealoilla kalsiumpitoisuus ja kationinvaihtokapasiteetti pienenivät yli kolmanneksen. Ei ihme, että niillä kasvillisuuskin näivettyi. Myös muilla kalkkijakeilla kasvillisuuden kokonaispeittävyys laski lähes viidenneksellä vertailualoihin nähden. ”Kalkkia, kalkkia, enemmän kalkkia” ei sopinut kalkinsuosijana tunnetulle lehtoneidonvaipalle, sillä käsittelyistä näytti olevan kämmeköille enemmän haittaa kuin hyötyä. Ennakkoon puolivakavasti pohditulta katastrofilta sentään vältyttiin. Vasta parin vuoden seuranta-aika ei kuitenkaan välttämättä varmista, kannattiko ja mitä kannatti levittää: sammutettua kalkkia nyt ei ainakaan. Aloitettaessa koealoilla kasvoi 319 lehtoneidonvaippaa: 161 kukkivaa, 151 steriiliä ja 7 lehtivihreätöntä aavekämmekkää neljällä koealalla. Kaksi käsittelyvuotta myöhemmin neidonvaippoja laskettiin yhteensä 368: 232 kukkivaa, 123 steriiliä ja 13 aavekämmekkää kuudella koealalla. Versomäärien perusteella käsittelemättömät vertailualat vahvistuivat käsiteltyjä enemmän, mutta aavekämme
27 Lutukka 38. 2022 Kartalla on esitetty 10 km × 10 km ruuduittain kahdeksan lajin esiintyminen. Kartan havainnot perustuvat Lajitietokeskuksesta syksyllä 2021 poimittuihin tietoihin. Kartalla on pyritty värein visualisoimaan havaintojen ikä ja määrä ruuduilla. Mutayrttikasvit Suomessa
30 Lutukka 38. 2022 kaipaa tekijöitä K un Lutukan ensimmäinen numero vuonna 1985 ilmestyi, sen ensimmäisenä artikkelina oli ilmoitus Suomen kasviatlasprojektin alkamisesta saman vuoden kesällä (Kurtto & Lahti 1985). Siitä alkaen Lutukka on ollut tärkeä apu Kasviatlaksen edistymisen seurannassa ja tulosten raportoinnissa vuosien mittaan. Kun Lutukka nyt on kokenut sukupolvenvaihdoksen paperilta biteiksi, on tullut aika tarkastella myös Kasviatlaksen nykytilaa ja arvioida tulevaisuuden vaihtoehtoja. Kasviatlaksen alkuperäinen suunnitelma oli kerätä vuosina 1985–89 eri puolille Suomea sijoitetuista yhden neliökilometrin kokoisista kartoitusruuduista kattavia putkilokasvien lajiluetteloita, joiden avulla olisi mahdollista arvioida lajien yleisyyttä maan eri osissa. Kattavalla luetteloinnilla tarkoitetaan sitä, että kartoittaja pyrkii löytämään ja kirjaamaan kohderuudulta kaikki siellä esiintyvät putkilokasvilajit. Tämän vuoksi jo Kurtto & Lahti (1985) totesivat, että kas vistokartoitus edellyttää siis hy vää lajintuntemusta. Vuodesta 1985 alkaen kasvi atlasaineistoa alkoi kertyä vuosittain, ja Helsingin kasvimuseolle lähetetyt tulokset tallennettiin nykyisin Kastikkana tunnettuun museon kasvistotietokantaan. Seuraavina vuosina Kasviatlaksen etenemistä seurattiin ja kartoittajia ohjeistettiin Lutukan artikkeleissa (mm. Kurtto 1986, Kurtto & Lahti 1987a, Lahti & Kurtto 1988, Kurtto & Lahti 1989a). Alkuperäisen kartoitusjakson lähestyessä loppuaan alkoi näyttää ilmeiseltä, että hanke jatkuu suunniteltua pidempään. Ensin Kasviatlas sai lisäkesän vuodelle 1990 (Kurtto & Lahti 1989b, Lahti & Kurtto 1990), ja sen jälkeen kartoitus on jatkunut vuosittain 2020-luvulle asti ilman erityistä aikataulusuunnitelmaa (Lahti & Kurtto 1991, Lahti & Lampinen 1998, Lampinen & Lahti 1999). Kasviatlas Rubus arcticus, Kuusamo, Liikasenvaara, Jäkäläniemi, L. Helynranta 7.7.2008 TAPANI LAHTI RAINO LAMPINEN
31 Lutukka 38. 2022 Kasviatlaskartaston kehitys Kasviatlaskartoituksessa kerätyt kattavat lajiluettelot eroavat tavallisista kasvihavainnoista siten, että pelkän yksittäishavaintoihin perustuvan esiintymisen lisäksi voidaan todeta myös lajin puuttuminen ? Lutukassa 4/1988 julkaistiin mesimarjan ja vaiveron esiintymisfrekvenssi maan eri osissa atlasaineiston 1985–87 perusteella. Luvut ilmoittavat lajin esiintymisen prosenttiosuuden kunkin peninkulmaruudun alueella tutkituista neliökilometriruuduista. Esiintymisfrekvenssin muutossuuntia kuvaavat rajat on piirretty silmänvaraisesti, epämääräisimmät rajalinjat on esitetty katkoviivalla. kartoitusruudulta. Tosin lajin puuttuminen ruudulta kirjatusta lajiluettelosta ei aina tarkoita sitä, ettei laji todella kasva ruudun alueella. Eri lajien havaittavuus vaihtelee koon, vuosirytmin, kasvupaikkojen ym. tekijöiden vuoksi merkittävästi. Tämän ilmiön mm. Kytövuoren ja Suomisen (1967) aineisto osoittaa vakuuttavasti. Kartoitettujen atlasruutujen avulla lasketaan lajin esiintymistodennäköisyys maan eri osissa siten, että havainto lajista saa arvon yksi ja havainnon puuttuminen arvon nolla. Vaikeasti havaittavilla lajeilla todellinen arvo on tuntematon. Siten atlaskartoilla näytettävät esiintymistodennäköisyydet ovat minimiarvoja, todellinen arvo on jossakin atlasfrekvenssin ja ykkösen välissä. Ensimmäisiä kasviatlas aineistoon perustuvia mallikarttoja julkaistiin Lutukassa 1988 ja 1989 ( Lahti & Kurtto 1988, Kurtto & Lahti 1989a) . Koko lajiston kattavan levinneisyyskartaston julkaisu venyi vuoteen 1993, jolloin ilmestyi mikrotietokoneilla käytettävä Suomen putkilokasvien levinneisyyskartaston versio 1.0. Tuossa kartastossa oli kasviatlasaineiston lisäksi otettu mukaan jo 1960-luvun puolivälissä aloiteMesimarja Rubus arcticus Vaivero Chamaedaphne calyculata
32 Lutukka 38. 2022 tun kasvistotietokannan sisältö täydentämään lajien levinneisyyskuvaa pistekarttoina erityisesti harvinaisen esiintymisen alueilla. Täydennyksenä oli myös joukko eri tahoilta kerättyjä floristisia havaintoaineistoja, joiden saattaminen yhtenäiseen muotoon kasviatlaskartoille oli työlästä. Suomen putkilokasvien levinneisyyskartaston vuonna 1995 julkaistua versiota 2.01 mainostettiin Retkeilykasvion neljännen painoksen sivuilla rinnan Lutukan kanssa. Samassa yhteydessä todettiin Kasviatlaksesta, että alun perin viisivuoti seksi suunniteltu hanke on sittem min muuttunut jatkuvaksi ja sa malla seurannankin mahdollista vaksi (Hämet-Ahti ym. 1998: 19–21). Suunnitelma levinneisyyskartaston vuosittain julkaistavista päivitysversioista osoittautui vuosituhannen loppuvuosina ylivoimaiseksi, niin paljon käsityötä uusien versioiden tuottaminen olisi vaatinut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoikin uuden atlaskartaston suunnittelu erilaisella tekniikalla. Alun perin yliopistojen ja tutkijoiden keskinäiseen kommunikointiin luotu internet-verkko avattiin julkiseen kaupalliseen käyttöön vuonna 1995, ja sen varassa toimiva World Wide Web alkoi nopeasti laajentua nykyiseksi maailmanverkoksi. Nettiyhteydet alkoivat yleistyä työpaikoilla ja lopulta myös kodeissa. Siten edellytykset kasvien levinneisyyskartaston julkaisemiseksi web-sivustona olivat olemassa vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Toinen merkittävä tekninen muutos oli päätös koota kasvien levinneisyyskartasto ainoastaan kasvistotietokantaan tallennetun aineiston perusteella. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki ne floristiset aineistot, joiden haluttiin näkyvän kasviatlaskartoilla, piti ensin tallentaa tietokantaan. Valmisteluvaiheessa tämä aiheutti paljon kertaluonteista työtä, mutta sen tuloksena näki päivänvalon levinneisyyskartaston ensimmäinen verkkoversio Kasviatlas 2006 (Lampinen & Lahti 2007). Siitä lähtien uusi versio on julkaistu säännöllisesti vuosittain toukokuun lopun ja kesäkuun alun tienoilla. Kunkin julkaistun atlaksen nimessä on julkaisuvuotta edeltävän vuoden nimi, koska julkaisu perustuu nimeämisvuoden loppuun mennessä kertyneihin havaintoaineistoihin. Levinneisyyskartaston ensimmäiset, levykkeillä jaettavat versiot 1990-luvulla olivat kaupallisia tuotteita, joiden hinnasta atlaskartoittajat saivat merkittävän alennuksen. Vuodesta 2007 alkaen julkaistu Kasviatlaksen verkkoversio on ollut ilmainen, mutta vuoteen 2015 asti sen tietoLutukassa 5/1989 julkaistiin esimerkkeinä alustavat levinneisyyskartat vaivaiskoivusta, oravanmarjasta, sinivuokosta ja ranta-alvesta 74 atlasruudun perusteella. Frekvenssiluokat 1 ? 25 %, 2 = 26–50 %, 3 = 51–75 %, 4 = > 75 % Vaivaiskoivu Betula nana Oravanmarja Maianthemum bifolium Sinivuokko Hepatica nobilis Ranta-alpi Lysimachia vulgaris
33 Lutukka 38. 2022 ja sai käyttää vain epäkaupallisiin tarkoituksiin. Vähitellen maailmalla voimistunut avoimen datan politiikka levisi Suomeenkin, ja vuodesta 2016 alkaen kasvien levinneisyyskartasto on ollut vapaasti käytettävissä myös kaupallisiin tarkoituksiin lähde mainiten Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen -lisenssin mukaisena tuotteena. Kasviatlakset 2006–2018 julkaistiin osoitteessa www.luomus.fi/kasviatlas. Vuonna 2020 ilmestynyt Kasviatlas 2019 julkaistiin uudistetulla käyttöliittymällä varustettuna uudessa osoitteessa kasviatlas.fi . Uusi käyttöliittymä on suunniteltu toimimaan myös pienellä näyttöruudulla mobiililaitteissa, ja kasvien levinneisyyskarttojen käyttö myös muilla verkkosivustoilla on tehty entistä helpommaksi. Kasviatlaksen karttavaihtoehdot ovat vähitellen lisääntyneet versio versiolta. Varsinaiseksi atlaskartaksi olemme kutsuneet yhdistelmää, jossa kilometriruutujen pohjalta laskettu esiintymistodennäköisyys on esitetty peninkulmaruuduittain väriasteikolla yhdessä havaintopisteiden kanssa. Erityisesti julkaisukäyttöä varten esiintymistodennäköisyyden voi esittää myös korkeuskäyrästön kaltaisina tulosteina. Muita Kasviatlaksessa käytettyjä karttaesityksiä ovat olleet peninkulmaruutujen havaintodatan pohjalta lasketut kartat ruutujen lajikohtaisista havaintomääristä sekä vanhimmasta ja uusimmasta havaintovuodesta, joiden avulla voi karkeasti arvioida lajien leviämistä tai taantumista maan eri osissa. Lajien levinneisyyskarttojen lisäksi kartaston verkkoversiossa on myös mahdollisuus tarkastella peninkulmaruutujen lajiluetteloita siten, että kullekin lajille on esitetty arvioitu yleisyys, havaintojen lukumäärä ja vanhimman ja uusimman havainnon vuosiluku. Tälle luettelolle käänteinen on luettelo niistä lajeista, jotka kasviatlasaineiston perusteella on arvioitu kohtalaisen yleisiksi ruudulla (esiintyVilukko Parnassia palustris ? Vilukon kartta uusimmista ruutukohtaisista havainnoista viittaa lajin harvinaistuneen Etelä-Suomen sisämaassa.
34 Lutukka 38. 2022 mistodennäköisyys vähintään 20 %), mutta joista ei ole vielä tallennettu yhtään havaintoa Kastikka-tietokantaan. Tämän niin sanotun puuteluettelon pohjalta on mahdollista lähteä etsimään ruudulta todennäköisimmin löytyviä lajeja. Käytännön maastohavainnot ovat osoittaneet, että kasviatlasaineiston pohjalta lasketut ennusteet osuvat oikeaan verrattain hyvin: ruuduilta on usein löytynyt juuri niitä lajeja, joita siellä pitäisikin olla. Sekä lajien levinneisyyskarttojen havaintopisteet että ruutukohtaisten lajiluetteloiden lajirivit on Kasviatlaksen uusimmissa versioissa linkitetty Kastikan havaintoaineistoon siten, että havaintojen alkuperäislähde on mahdollista selvittää. Linkityksessä taustajärjestelmänä käytämme nykyään Suomen Lajitietokeskuksen havaintotietokantaa, jonne Kastikkaan lisätyt tai siellä muutetut havainnot kopioidaan päivän viiveellä. Aivan kaikkien havaintotietojen lähdettä ei Kasviatlaksen kautta kuitenkaan pääse jäljittämään, koska suojelunäkökohtien vuoksi osa aineistosta on salattu. Taksonomian hallinta Kasviatlaksen kaksi keskeistä ulottuvuutta ovat lajit ja paikat. Siksi kasvilajien luokittelu on perusta kartoitusyksiköiden hallinnalle. Kuten kaikki tutkijat ja harrastajat tietävät, ainoa pysyvä asia kasvien luokittelussa ja nimistössä on jatkuva muutos. Lajit siirtyvät suvusta toiseen, alalajeista tulee lajeja tai päinvastoin, laji pilkotaan kahdeksi tai useammaksi lähisukuiseksi lajiksi, tai sitten taksonominen tutkimus muuttaa lajien tieteellisiä nimiä tai nimistötoimikunta suomentai ruotsinkielisiä nimiä. Osa näistä muutoksista on Kasviatlaksen näkökulmasta helpommin hallittavissa, osa pakottaa miettimään tarkasti, miten taksonominen muutos otetaan huomioon kartoitustyössä. Erityisesti vanhojen ja uusien atlaskarttojen vertailussa on oltava huolellinen siksi, että sama tieteellinen tai yleiskielinen nimi voi eri aikoina tarkoittaa erilaista taksonikäsitettä eli sitä, millaiseen yksilöjoukkoon nimellä kulloinkin viitataan. Esimerkiksi Retkeilykasvion ensimmäisessä painoksessa (Hämet-Ahti ym. 1984) lumpeiden sukuun (Nymphaea) kuuluivat isolumme (N. alba), pohjanlumme (N. candida) ja suomenlumme (N. tetragona). Sama luokitus oli käytössä myös kolmannessa painoksessa (Hämet-Ahti ym. 1986) sekä Suomen putkilokasvien luettelossa ( Kurtto & Lahti (1987b) . Retkeilykasvion neljännessä painoksessa (Hämet-Ahti ym. 1998) lummelajeja oli enää kaksi, valkolumme (N. alba) ja suomenlumme (N. tetragona). Valkolumpeella oli kaksi alalajia, isolumme (N. al ba subsp. alba) ja pohjanlumme (N. alba subsp. candida). Uusimmassa Suomen putkilokasvien luettelossa (Kurtto ym. 2019) on jälleen palattu samaan lumpeiden lajimäärään ja nimistöön kuin Retkeilykasvion ensimmäisessä painoksessa. Kasviatlaksen kannalta oleellisia ovat lumpeiden lajitason taksonikäsitteet, joita atlaksen aikana on ollut käytössä neljä kappaletta. Näistä yksi, suomenlumme (Nymphaea tet ragona) on ollut koko Kasviatlaksen kauden yksikäsitteinen. Sen sijaan isolumme ja pohjanlumme ovat välillä olleet omina lajeinaan, välillä valkolumpeen (N. alba) alalajeina. Koska Kasviatlaksessa ei ole erikseen kartoitettu alalajien ja muiden lajinsisäisten yksiköiden esiintymistä, isolumpeen ja pohjanlumpeen havaintoja ei ole aina erotettu toisistaan. Siksi isolumpeella ja pohjanlumpeella ei Kasviatlaksessa ole omaa yleisyyskarttaa, vaan ne on yhdistetty epäviralliseksi Nymphaea alba -ryhmäksi (suomeksi isolummeryhmä), jolle yleisyyskartta voidaan esittää. Jotta havainnot saataisiin luokittelun muuttuessa varmemmin yhdistettyä tiettyyn ? Kuvanottohetkellä 2012 kasvin nimi oli Nymphaea alba subsp. candida. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin se on Nymphaea candida. Lajitietokeskuksen tietokannassa kasvin tunniste on nimen muuttumisesta riippumatta ollut MX.37841.
36 Lutukka 38. 2022 ? Vuoden 2020 loppuun mennessä kattavasti kartoitettujen neliökilometriruutujen määrä peninkulmaruuduittain eri puolilla maata.
37 Lutukka 38. 2022 että eräillä kasvistoltaan muutoin hyvin tunnetuilla alueilla atlasruutujen verkosto on harvanpuoleinen. Esimerkiksi Juha Suomisen kartoittamista Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan eliömaakunnista on niukasti atlasruutuja, toisin kuin muista rannikkomaakunnista. Aineiston ajallinen jakauma vuosina 1985–2020 käy ilmi ylläolevasta kaaviosta. Kasviatlaksen ensimmäiset vuodet 1985–89 olivat nousujohteisia, ja suurin ruutumäärä 743 ruutua kartoitettiin vuonna 1990, joka oli alkuperäisen atlasprojektin ylimääräinen kuudes vuosi (Kurtto & Lahti 1989b, Lahti & Kurtto 1990). Sen jälkeen oli muutaman vuoden ajan hiljaisempaa, mutta vuosituhannen vaihteen ympärillä atlaskartoitus jälleen kiihtyi joksikin aikaa 300–400 ruudun vuosivauhtiin. Viime vuosikymmenen aikana vuosittainen ruutumäärä on tasaantunut sadan ja kahdensadan välillä vaihteleviin lukemiin. Jos vuosittain kartoitettavien atlasruutujen määrä säilyisi sadan ja kahdensadan välillä tästä eteenpäinkin, tilanne olisi tyydyttävä, joskaan ei paras mahdollinen. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että nykyisten atlaskartoittajien tehollinen maastotyöaika alkaa lähestyä loppuaan. Siten vaarana on koko atlaskartoituksen päättyminen muutaman vuoden kuluttua. Viimeistään silloin atlaskartoituksesta tulisi lopulta oikea projekti, koska määritelmän mukaan projektilla pitää olla alkuhetki ja loppuhetki. Mitä sitten pitäisi tehdä, jos näin ei haluta tapahtuvan? Perinteisen luontoharrastuksen suosio on nykynuorison parissa kokenut romahduksen, ja vanhempien kasviharrastajien määrä vähenee luonnollisen poistuman kautta vähitellen kohti nollaa. Kasvit sinänsä eivät ole poissa muodista, ovathan puutarha-, villiyrttija kasvisruokaharrastukset suositumpia kuin koskaan. Samoin luonnossa liikkuminen on koronaaikana ollut entistä suositumpaa, mutta paljolti kyseessä on elämyksellinen retkeily, jolla ei Suomen eliöstön seurannalle ole paljoa annettavaa. Kartoitettujen atlasruutujen määrä vuosina 1985–2020. Useamman vuoden aikana kartoitetut ruudut on tilastoitu loppuvuoden mukaan. Heikinheimo, O. & Raatikainen, M. 1971: Paikan ilmoittaminen Suomesta talletetuissa biologisissa aineistoissa. Annales Entomologici Fennici 37: 1–27, liitt. Heikinheimo, O. & Raatikainen, M. 1981: Ruutukoordinaattien ja paikannimien käyttö Suomessa. Notulae Entomologicae 61: 133-154. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T., Uotila, P. & Vuokko, S. 1984: Retkeilykasvio. 544 s. Suomen Luonnonsuojelun Tuki. Helsinki. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T., Uotila, P. & Vuokko, S. 1986: Retkeilykasvio, 3. uudistettu painos. 598 s. Suomen Luonnonsuojelun Tuki. Helsinki. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. 1998: Retkeilykasvio, 4. täysin uudistettu painos. 656 s. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Kukkonen, O. & Ruotsalainen, R. 2021: Suomineidon pinta-ala heittelee. Positio 2/2021: 20–21. Kurtto, A. 1986: Kasviatlas alkoi. Lutukka 2: 56–59. Kurtto, A. & Lahti, T. 1985: Suomen kasviatlasprojekti alkaa kesällä 1985. Lutukka 1: 4–5. Kurtto, A. & Lahti, T. 1987a: Kasviatlas etenee. Lutukka 3: 59–61. Kurtto, A. & Lahti, T. 1987b: Suomen putkilokasvien luettelo. Helsingin yliopiston kasvimuseon monisteita 11: 1–163. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989a: Kasviatlas kaipaa viimeistelyä. Lutukka 5: 29–31. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989b: Kasviatlakselle lisäkesä. Lutukka 5: 102. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Kytövuori, I. & Suominen, J. 1967: The Flora of Ikkalanniemi (commune of Virrat, Central Finland), studied independently by two persons. Acta Botanica Fennica 74: 1–59. Lahti, T. & Kurtto, A. 1988: Kasviatlas – lopun alkua. Lutukka 4: 61–63. Lahti, T. & Kurtto, A. 1990: Kasviatlas siirtyy jatkoajalle. Lutukka 6: 27–30. Lahti, T. & Kurtto, A. 1991: Kasviatlas, pohjaton tiedontarvitsija. Lutukka 7: 58–63. Lahti, T. & Lampinen, R. 1998: Neljästoista kesä: kasviatlas vuonna 1998. Lutukka 14: 3–11. Lampinen, R. & Lahti, T. 1999: Kasviatlaksen 15. kuuma kesä. Lutukka 15: 43–48. Lampinen, R. & Lahti, T. 2007: Kasviatlas 2006. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. http://kasviatlas.fi. Atlas of the vascular flora of Finland: a review Collection of presence-absence data from 1 sq-km squares from different parts of Finland began in 1985. Here we present an overview of the project and its future prospects. The main challenge for the Atlas is to find new field workers in the future, when the active period of current data collectors is approaching the end. Tapani Lahti ja Raino Lampinen, Luonnon tieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. tapani.lahti @ helsinki.fi raino.lampinen @ helsinki.fi
39 Lutukka 38. 2022 pahtunut vuosien mittaan jonkin verran muutoksia, päätimme analysoida muutosta suoraan Kastikka-tietokantaan tallennetusta alkuperäisaineistosta. Vertailua varten laskimme Kastikan atlasaineistosta lajeille yleisyyskartat siten, että mukaan otettavan aineiston ylärajaksi asetettiin vuodet 1990, 1995, 2000, 2005, 2010, 2015 ja 2020. Näin syntyneistä kartoista ensimmäinen, vuoden 1990 kartta, vastaa alkuperäisen atlasjakson tuloksia, ja viimeinen, vuoden 2020 kartta, on kaiken laskentahetkeen mennessä kertyneen aineiston kattava kartta. Atlaskartoilla lajin yleisyys esitetään yhtenäiskoordinaatiston peninkulmaruutujen keskipisteeseen laskettujen esiintymistodennäköisyyksien arvoina joiden avulla on laskettu yleisyyttä maan eri osissa kuvaava korkeuskäyrästö. Käyrästö kuvaa lajin esiintymistodennäköisyyden arvoja nollan (puuttuu varmasti, valkoinen väri) ja ykkösen (esiintyy varmasti, tummanpunainen väri) välisinä arvoina. Atlaskarttojen samanlaisuutta voi mitata monella eri tavalla. Tähän vertailuun laskimme karttojen erot seuraavalla yksinkertaisella, keskihajonnan laskentakaavaa vastaavalla menetelmällä. Kartan kunkin peninkulmaruudun vuosien 1990 ja 2020 yleisyysarvojen erotus, joka vaihtelee arvojen –1 ja +1 välillä, korotetaan toiseen potenssiin ja luvut summataan yhteen. Ruutujen erotusten summa jaetaan ruutujen lukumäärällä 3 859, ja lopuksi tuloksesta otetaan neliöjuuri. Näin saatu muutosindeksi saa arvon nolla, kun kartat ovat identtisiä, ja maksimiarvon yksi silloin kun kartat ovat niin erilaisia kuin mahdollista, eli jokaisessa ruudussa toisen vuoden arvo on nolla ja toisen yksi. Pylväskaavio alla vasemmalla muutosindeksien jakaumasta vuosien 1990 ja 2020 välillä osoittaa, että valtaosalla lajeista kartat eroavat toisistaan hyvin vähän. Suuri osa lajeista on kuitenkin niin harvinaisia, että molempien vuosien atlaskartassa kaikki frekvenssit ovat lähellä nollaa ja erot ovat siksi pieniä. Kaaviosta tulee mielenkiintoisempi, kun joukosta jätetään pois kaikkein harvinaisimmat lajit. Kaavio oikealla on muutosindeksien jakauma lajeille, joiden keskimääräinen yleisyys vuonna 1990 on ollut vähintään 0,10. Näille lajeille jakauma on normaalimman kaltainen, keskimääräisiä arvoja on eniten, ja hyvin pieniä ja hyvin suuria arvoja on vähemmän. ? Vuosien 1990 ja 2020 kasviatlaskarttojen välinen ero laskettuna tekstissä kuvatulla menetelmällä. Lajit, joiden yleisyys vuonna 1990 oli vähintään 0,1 Kaikki lajit
40 Lutukka 38. 2022 Kun harvinaisimmat lajit on jätetty pois, valtaosalla lajeista muutosindeksin arvo on 0,1:n molemmin puolin. Jos näiden joukosta sitten poimimme lajeja, joiden keskimääräisessä yleisyydessä vuosina 1990 ja 2020 ei ole paljon eroa, saamme selkeimmän käsityksen siitä, mikä vaikutus ? Vuoteen 2020 mennessä tutkitut atlasruudut. havaintoruutujen määrän lisäyksellä 2 194 ruudusta vuonna 1990 9 478 ruutuun vuonna 2020 on lajien levinneisyyskarttoihin. Ohessa esitetään muutamia esimerkkilajeja, joiden yleisyys ja levinneisyys vuosien 1990 ja 2020 välillä on säilynyt jokseenkin muuttumattomana. Karttoja vertaamalla voi todeta, että lajien levinneisyyden yleispiirteet tulevat hyvin esille jo vuoden 1990 kartoissa. Vuoden 2020 karttojen suurempi havaintoruutujen määrä tulee parhaiten näkyviin yleisyyden pienipiirteisempänä vaihteluna. Vertailumme osoittaa, että atlasmenetelmällä varsinkin yleisimpien lajien levinneisyyden yleiskuva tulee näkyviin jo verrattain pienellä ruutumäärällä, jos levinneisyydessä ei samanaikaisesti tapahdu merkittäviä muutoksia. Lajeja, joiden levinneisyydessä ja yleisyydessä on tapahtunut todellisia muutoksia, kannattaa lähteä etsimään siitä joukosta, joilla atlaskarttojen muutosindeksi (sivun 39 kaavio) on suurimmillaan. ??Sivuilla 40–43 on esimerkkejä vuosien 1990 ja 2020 levinneisyyskartoista lajeilla, joiden yleisyydessä ei ole tapahtunut merkittävää muutosta vuosien välillä. Kielo, Convallaria majalis ? Vuoteen 1990 mennessä tutkitut atlasruudut 1990 2020 C on va lla ria m aj al is , Ja n va n de r S tra at en / S ax ifr ag a
41 Lutukka 38. 2022 Kasviston muutos Kuten edellä kävi ilmi, osalla lajeista vuosien 1990 ja 2020 karttojen erot johtuvat siitä, että yleisyyden muutos maan eri osissa on atlaskaudella ollut todellista. Vaikka useimpien kasvien levinneisyys ja yleisyys muuttuvatkin hitaammin kuin liikkuvilla ja erityisesti lyhytikäisillä eläinlajeilla, kasvisto ei kuitenkaan ole muuttumattomassa tilassa. Monissa alueellisissa kasvistokartoituksissa aineiston keruu on kestänyt parhaimmillaan verrattain lyhyen ajan eikä kasviston muutos ehdi vaikuttaa suuresti tuloksiin. Esimerkiksi Vantaalla kasviston kartoitukseen (Ranta & Siitonen 1996) käytettiin kuusi vuotta (1990–1995), Oulussa (Väre ym. 2005) kahdeksan vuotta (1997– 2004) ja Helsingissä (Kurtto & Helynranta 1998) yhdeksän vuotta (1990–1998). Tampereen kasvitieteellisen yhdistyksen toteuttama Teiskon kasviston kartoitus (Kääntönen & Lahtonen 1991) kesti jo 15 vuotta (1976–1990). Kartoitusjakson pidentyessä kasviston muutos alkaa vaikuttaa kartoitustulosten tulkintaan. Esimerkiksi Juha Suomisen monumentaalinen Satakunnan kasvistoselvitys (Suominen 2013) perustuu aineistoon, jonka keruu alkoi jo 1950-luvulla ja jatkui kirjan julkaiRuohokanukka, Cornus suecica Ranta-alpi, Lysimachia vulgaris 1990 2020 1990 2020 Ly si m ac hi a vu lg ar is , E d S tik vo or t / S ax ifr ag a
43 Lutukka 38. 2022 Jäkki Nardus stricta vallaan käytössä jo ylläkuvatun vuosien 1990 ja 2020 atlasversioiden vertailun yhteydessä. Versioiden laskennassa vuoden 1990 ruutuaineisto kuitenkin sisältyi myös vuoden 2020 aineistoon. Selkeämmän kuvan lajien yleisyyden ja levinneisyyden muutoksista saa jakamalla aineiston kahteen osaan, joissa ei ole yhteisiä ruutuinventointeja. Viime vuonna ilmestyneessä julkaisussamme (Lahti & Lampinen 2021) tarkastelimme lajien yleisyysmuutoksia kasviatlasaineistossa, joka oli jaettu kahteen ajanjaksoon. Ensimmäinen jakso, vuodet 1960– 2000, sisälsi 4 596 atlasruutua ja toinen, vuosilta 2000–2019, 3 692 ruutua. Tutkimuksessa keskityttiin lajien yleisyysmuutoksiin, sen sijaan lajien levinneisyydessä tapahtuneet muutokset eivät sisältyneet analyysiin. Olemme uusineet analyysin jakamalla aineiston kahteen osaan siten, että ensimmäinen jakso kattaa vuodet 1958–1999 (4 248 ruutua) ja toinen jakso vuodet 2000–2020 (4 132 ruutua). Myös lajien levinneisyyskarttojen laskentamenetelmää on uudessa analyysissä muutettu edellisestä. Tätä aikajakoa käyttäen olemme laskeneet kaikille yleisille kasvilajeille levinneisyyskartat kahdelle toisistaan erilliselle aikajaksolle. Näin lasketut lajien levinneisyyden muutosta kuvaavat kartat julkaistaan uuden kasviatlasversion (Kasviatlas 2021) yhteydessä kesäkuussa 2022 kasviatlaksen verkkosivuilla osoitteessa https://kasviatlas.fi. Sivulla 45 on esimerkki siitä, miltä isonokkosen (Urtica dioica) levinneisyyskartta 1900-luvun ja 2000-luvun atlasaineiston perusteella näyttää. Atlasaineiston jakaminen kahteen tai useampaan osajoukkoon on yksi lähestymistapa kasviston muutoksen analysointiin. Kasviatlasaineistoa kertyy vuosittain lisää ja siksi olisi kiinnostavaa tarkastella kasviston muutosta myös jatkuvana prosessina. Tällainen analyysi on mahdollinen ottamalla laskentamallissa pohjoisja itäkoordinaattien lisäksi selittäväksi muuttujaksi myös ruudun inventointivuoden. Ongelmana tässä tarkastelutavassa on se, että kaikkia atlasruutujen kattavia inventointeja ei ole tehty yhden vuoden aikana, vaan joidenkin ruutujen havaintoja on kerätty useamN ar du s st ric ta , H an s D ek ke r / S ax ifr ag a 1990 2020
44 Lutukka 38. 2022 pana vuonna. Taulukossa 1 on atlasruutujen määrä inventointiin käytettyjen vuosien mukaan ryhmiteltynä. Siitä näemme, että yhden vuoden aikana inventoituja atlasruutuja on vuodesta 1985 alkaen kerätyssä aineistossa 6 122 kappaletta eli noin 74 % kaikista ajanjakson ruuduista. Sivun 46 kuvassa on yhden vuoden aikana inventoitujen 6 122 ruudun jakauma vuosittain. Se osoittaa ruutujen määrässä pitkäaikaisen laskevan trendin, mikä on huono asia analyysille. Käyttäen yhden vuoden aikana inventoituja atlasruutuja olemme kehittäneet kasviston jatkuvan muutoksen analysointiin mallia, jossa lajin yleisyys lasketaan kullekin peninkulmaruudulle ja vuodelle siten, että atlasruutujen painotus on sitä pienempi, mitä kauempana ne ovat maantieteellisesti ja ajallisesti laskettavasta ruudusta. Koska maantieteellistä ja ajallista etäisyyttä mitataan eri yksiköissä, laskenta tehdään kahdessa vaiheessa. Ensin lasketaan etäisyyteen perustuva painoarvo kullekin ruudulle. Sen jälkeen kaikki ne ruudut, joiden maantieteellinen painoarvo on nollaa suurempi, skaalataan uudelleen ajallisen etäisyyden perusteella siten, että samana vuonna inventoidulla atlasruudulla aikapainotus on yksi. Mitä kauempana ajallisesti atlasruutu on, sitä pienemmäksi ajallinen painotus laskee. Lopuksi maantieteellinen ja aikapainotus kerrotaan keskenään ja saadaan atlasruudun lopullinen painoarvo yleisyyden laskennassa. Tällä menetelmällä lasketut kasvien muutoskartat näyttävät monien lajien osalta lupaavilta, mutta emme ole vielä julkaisseet niitä. Koska kartta on laskettu erikseen kullekin vuodelle, muutoksen voi näyttää havainnollisesti esimerkiksi animaationa, jossa levinneisyyskartat näytetään peräkkäin vuosi kerrallaan. Menetelmän etuna on se, että vuosittain kertyvä uusi atlasaineisto on helppo liittää malliin aikaisemman täydennykseksi. Tämän mallinnustavan ongelmaksi saattaa tulla se, että jatkossa uusia atlasruutuja kertyy niin vähän, että niiden avulla muutoksen havaitseminen on vaikeaa. Eräänlaisena yhdistelmänä perinteisestä atlaskartasta ja edellä kuvatuista muutoskartoista esittelemme vielä yhden menetelmän atlaskartan laskentaan. Koska julkaistut atlaskartat on laskettu julkaisuhetkeen mennessä kertyneestä ruutuaineistosta, kiinnostuksen kohteena on tavallaan ollut lajien levinneisyys ja yleisyys julkaisuhetkellä. Kuten edellä osoitimme, tiettyjen lajien todellinen yleisyyden muutos aiheuttaa sen, että liki 40 vuoden aikana inventoitujen ruutujen keskiarvona laskettu atlaskartta ei enää kuvaa hyvin julkaisuhetken tilannetta. Lajien yleisyyden muutoksen voi atlaskartan laskennassa ottaa huomioon käyttämällä samantapaista aikapainotusta kuin edellä kuvatussa jatkuvan muutoksen mallissa. Atlasruutujen painoarvoon voi Taulukko 1. Atlasruutujen lukumäärä ruudun inventointiin käytettyjen vuosien määrän mukaan ryhmiteltyinä. vuosilkm ruutulkm 1 6122 2 294 3 214 4 233 5 186 6 106 7 103 8 132 9 77 10 75 11–35 759 Urtica dioica, Ed Stikvoort / Saxifraga
45 Lutukka 38. 2022 aikaulottuvuus on syytä ottaa huomioon atlaskarttojen tulkinnassa. Kartoituksesta seurantaan Kuten esimerkkimme kasviatlaksen eri versioiden eroista lajien levinneisyyskartoissa edellä osoittivat, jo vuosina 1985–1990 kerätty atlasaineisto antoi verrattain hyvän kuvan kasvilajien levinneisyyden yleispiirteistä Suomessa. Uusien atlasruutujen lisäys aineistoon on mahdollistanut pienipiirteisemmän vaihtelun kuvaamisen, mutta muutoin merkittävimmät erot vuoden 1990 ja nykyhetken karttojen välillä ovat syntyneet siitä, että lajien todellinen yleisyys ja levinneisyys ovat vuosikymmenten mittaan muuttuneet. Tämän havainnon pohjalta onkin aiheellista kysyä, olisiko Kasviatlaksen aika siirtyä levinneisyyskartoituksesta entistä enemmän kasviston muutoksen seurantaan. Tähän mennessä kaikki inventoidut atlasruudut on kartoitettu vain kertaalleen, koska kartoittajat ovat saaneet itse valita kartoituskohteensa. Usein tavoitteena on ollut uusien ruutujen sijoittaminen huonoimmin kartoitetuille seuduille. Jatkossa mielenkiintoisimpia tuloksia Kasviatlaksen maastotöissä olisikin todennäköisesti saavutettavissa kartoittamalla uudelleen vanhoja, ennen vuosituhannen vaihdetta inventoituja ruutuja. Samalla olisi perusteltua suosia kartoituksen alkuaikoina käytettyjä 50 km:n välein sijoitettuja peninkulmaruutuja ja niiden sisältä kartoitettuja atlasruutuja. Atlasruutujen uudelleenkartoitusten tulosten analysoinnissa pohdittaviksi tulevat myös lajien havaittavuus ja tunnettavuus, atlasruutujen kartoitusten kattavuus ja havainnoijien lajintuntemus. Tavoitteenamme on, että jo kesän 2022 aikana saamme kerätty pilottiaineistoksi joukon ruutujen uudelleeninventointeja, joita analysoimalla saamme tietoa näistä asioista. Kuten seuraavan sivun kaavio osoittaa, vuosittain kertyvä atlasruutujen määrä on hiljalleen laskenut. Jos käy niin, että Kasviatlas tämän vuosikymmenen aikana päättyy kartoittajien loppumiseen ja koordinaattoreiden siirtymiseen muihin tehtäviin, on aika asettaa toivo tuleviin sukupolviin. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua joku innokas kasvitieteen opiskelija kaivaa esille vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kerätyn kasviatlasaineiston, innoslaskennassa vaikuttaa etäisyyden lisäksi myös ruutujen inventointivuosi eli etäisyys nykyhetkestä. Mitä vanhempi on ruudun inventointivuosi, sitä pienempi on ruudun painoarvo laskennassa. Tässä lähestymistavassa laskentaan voi ottaa mukaan myös useampana vuotena inventoidut ruudut (ks. taulukko 1) käyttäen ajallisen etäisyyden mittana ruudun tuoreinta inventointivuotta. Mikä näistä kartoista on sitten se ”oikea” atlaskartta, jota voi käyttää lajin levinneisyyden kuvaamiseen? Jos otamme huomioon, että myös kasvistossa tapahtuu ajallista muutosta, lähinnä oikeata atlaskarttaa on se, joka esittää lajin yleisyyden maan eri osissa tietyllä ajanhetkellä. Osa kartoista on historiallisia, ja yksi kartoista on se, joka pyrkii esittämään lajin esiintymisen todenmukaisesti juuri tällä hetkellä. Loppupäätelmämme on, että 1958–1999 2000–2020 Isonokkonen Urtica dioica Isonokkosen levinneisyyskartta vuosien 1958–1999 ja vuosien 2000–2020 kasviatlasaineiston perusteella.
46 Lutukka 38. 2022 tuu siitä ja organisoi vanhojen atlasruutujen uudelleenkartoituksen. Atlasruutujen vanhoja ja uusia inventointeja vertailemalla hän sitten rakentaa pohjan Suomen kasviston seurantajärjestelmälle. Hyviä esimerkkejä vanhojen aineistojen kierrätyksestä on jo olemassa. Olli Järvinen ja Risto Väisänen kaivoivat 1970-luvulla esille Einari Merikallion 1940ja 1950-luvulla tekemät linnuston linjalaskennat (esim. Merikallio 1955, 1958) ja vertasivat niitä uusiin laskentatuloksiin (Väisänen & Järvinen 1974, Järvinen & Väisänen 1976). Lopputuloksena syntyi nykyään käytössä oleva kattava ja monipuolinen Suomen linnuston seurantajärjestelmä. Kasvipuolella vastaavanlaisen työn on tehnyt Mikael von Numers, joka inventoi uudelleen Ole Eklundin Lounais-Suomen saaristossa tutkimat saaret ja vertaili kasviston muutosta (esim. von Numers & Korvenpää 2007, von Numers 2019). Kolari ym. (2017) inventoivat uudelleen Etelä-Saimaan rantakasvillisuutta, jonka Seppo Eurola oli kartoittanut ensimmäisen kerran 1950-luvulla. Myös valtakunnan metsien inventoinnissa on kertynyt tietoa metsäja suokasvillisuuden muutoksista usealta eri ajanjaksolta (Reinikainen ym. 2000), ja parhaillaan Luonnonvarakeskuksen käynnissä olevassa Mustikka-hankkeessa saadaan parin vuoden sisällä uutta tietoa tästä aiheesta. Lahti, T. & Kurtto, A. 1988: Kasviatlas – lopun alkua. Lutukka 4: 61–63. Lahti, T. & Kurtto, A. 1990: Kasviatlas siirtyy jatkoajalle. Lutukka 6: 27–30. Lahti, T. & Lampinen, R. 2021: Change in the occurrence of common vascular plants in Finland between 1960–2000 and 2001–2019. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 97: 89–102. journal.fi/msff/article/view/112262 Merikallio, E. 1955: Suomen lintujen levinneisyys ja lukumäärä. 192 s. Otava. Helsinki. Merikallio, E. 1958: Finnish birds. Their distribution and numbers. Fauna Fennica 5: 1–181. von Numers, M. 2019: Distribution patterns and long-term changes in vascular plants of non-littoral areas in the SW archipelago of Finland. Part VII. Poaceae and synthesis. Annales Botanici Fennici 56: 317–346. von Numers, M. & Korvenpää, T. 2007: 20th century vegetation changes in an island archipelago, SW Finland. Ecography 30: 789–800. Ranta, P. & Siitonen, M. 1996: Vantaan luonto. Kasvit. 442 s. Vantaan kaupunki. Vantaa. Reinikainen, A., Mäkipää, R., Vanha-Majamaa, I. & Hotanen, J.-P. 2000: Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa. 384 s. Tammi. Helsinki. Suominen, J. 2013: Satakunnan kasvit. Norrlinia 26: 1–783. Väisänen, R. A. & Järvinen, O. 1974: Suomen pesimälinnuston linja-arviointi. Lintumies 9: 1–6. Väre, H., Ulvinen, T., Vilpa, E. & Kalleinen, L. 2005: Oulun kasvit -Piimäperältä Pilpasuolle. Norrlinia 11: 1–512. Yhden vuoden aikana inventoitujen atlasruutujen määrä vuosittain vuosina 1985–2020. Järvinen, O. & Väisänen, R. A. 1976: Finnish line transect censuses. Ornis Fennica 53: 115–118. Kolari, T., Saarinen, K., Jantunen, J. & Vitikainen, T. 2017: Eteläisen Saimaan rantakasvillisuus – muutoksia 1950-luvulta tähän päivään. 110 s. Etelä-Karjalan Allergiaja Ympäristöinstituutti. Imatra. Kurtto, A. & Helynranta, L. 1998: Helsingin kasvit. Kukkivilta kiviltä metsän syliin. 400 s. Helsingin kaupungin ympäristökeskus ja Yliopistopaino. Helsinki. Kurtto, A. & Lahti, T. 1985: Suomen kasviatlasprojekti alkaa kesällä 1985. Lutukka 1: 4–5. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989a: Kasviatlakselle lisäkesä. Lutukka 5: 102. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989b: Kasviatlas kaipaa viimeistelyä. Lutukka 5: 29–31. Kääntönen, M. & Lahtonen, T. 1991: Aitolahden – Teiskon kasvisto. Karttaosa. 196 s. Tampereen kaupungin ympäristönsuojeluviraston julkaisu 6/91. Tampere. Tapani Lahti ja Raino Lampinen, Luonnon tieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. tapani.lahti @ helsinki.fi raino.lampinen @ helsinki.fi The third dimension of the Atlas data Collection of field data for the Atlas of the vascular flora of Finland started in 1985. The original mapping period was planned to be 1985–1990, but the field work has continued yearly since then. Now, after 37 years of field work, it is important to take into account possible changes in the distribution and abundance of the species during the mapping period. We calculated distribution maps for the species based on the atlas data collected by the end of 1990 and 2020, respectively. For those species showing little change in abundance between the years, the maps are surprisingly similar. The main difference is greater detail of small-scale variation in 2020 compared with 1990. For documenting true change in the abundance and distribution of the species, we have calculated distribution maps separately for the atlas data collected in 1958– 1999 and in 2000–2020. These maps will be published online on the Atlas website ( kasviatlas.fi ) in June 2022. Transforming the function of the Atlas from mapping to monitoring is discussed. The most valuable information might be available by resurveying some of the Atlas squares originally surveyed in 1985–1999. A pilot study is planned for the summer of 2022.
48 Lutukka 38. 2022 dessa analyysissä samanlaisia (yleisyys 1. jaksolla: r?=?1,00; yleisyys 2. jaksolla: r?=?1,00; yleisyyden muutos: r?=?0,91). Ylemmässä kaaviossa on yhteenveto vertailun tuloksista. Vaaka-akselilla on lajin keskimääräinen yleisyys ensimmäisellä jaksolla ja pystyakselilla yleisyys toisella jaksolla. Kukin piste tarkoittaa yksittäistä lajia. Nollasta ykköseen kulkevan lävistäjän yläpuolella olevat pisteet kuvaavat yleistyneitä lajeja ja alapuolella olevat harvinaistuneita lajeja. Kuvasta käy selkeästi ilmi, että yleistyneitä lajeja on atlasaineistossa merkittävästi enemmän kuin harvinaistuneita lajeja. Sama asia näkyy myös alemmasta kaaviosta, missä lajit ovat yleisyysmuutoksen mukaisessa järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Siitä näemme, että voimakkaasti yleistyneitä (lisäys vähintään 0,15 yksikköä) tai voimakkaasti vähentyneitä lajeja (lasku vähintään 0,05 yksikköä) ei ole kovin paljon. Suurella osalla lajeista muutos on kohtalaisen pieni, mutta yleistyneitä lajeja on enemmän kuin harvinaistuneita lajeja. Tästä kertoo myös se, että ensimmäisellä jaksolla lajien yleisyyden keskiarvo oli 0,137, kun se toisella jaksolla oli 0,155. Keskimääräinen laji on siis yleistynyt noin 1,8 prosenttiyksikköä jaksojen välillä. Yleistyneitä lajeja Taulukossa 1 on lueteltu 20 jaksojen välillä eniten yleistynyttä lajia. Kärjessä ovat uustulokkaat rusoamerikanhorsma (Epilobium adenocaulon) ja Kartoitetut atlasruudut kahdella ajanjaksolla. Lajit ajanjaksojen 1958–1999 ja 2000–2020 välisen yleisyysmuutoksen mukaisessa järjestyksessä eniten harvinaistuneista vasemmalla eniten yleistyneisiin oikealla. 1958–1999 2000–2020 Lajien yleisyys ensimmäisellä jaksolla 1958–1999 (vaaka-akseli) ja toisella jaksolla 2000–2020 (pystyakseli). Sinisen viivan yläpuolella olevat lajit ovat yleistyneet, viivan alapuolella olevat harvinaistuneet. Yleisyys ilmoitettu frekvenssiarvoilla asteikolla 0–1.
49 Lutukka 38. 2022 Taulukko 1. Ajanjaksojen 1958–1999 (frek1) ja 2000–2020 (frek2) välillä voimakkaimmin yleistyneet lajit atlasaineistossa. Yleisyys ilmoitettu frekvenssiarvoilla asteikolla 0–1. Tieteellinen nimi Suomenkielinen nimi tyyppi frek1 frek2 ero Epilobium adenocaulon rusoamerikanhorsma neofyytti 0.228 0.502 0.273 Lupinus polyphyllus komealupiini neofyytti 0.121 0.349 0.228 Sagina procumbens rentohaarikko apofyytti 0.375 0.598 0.223 Euphrasia nemorosa tanakkasilmäruoho arkeofyytti 0.099 0.287 0.188 Carex brunnescens polkusara apofyytti 0.585 0.748 0.164 Tussilago farfara leskenlehti apofyytti 0.397 0.561 0.163 Omalotheca sylvatica ahojäkkärä arkeofyytti 0.345 0.502 0.157 Gnaphalium uliginosum savijäkkärä arkeofyytti 0.346 0.501 0.155 Impatiens glandulifera jättipalsami neofyytti 0.026 0.180 0.153 Typha latifolia leveäosmankäämi apofyytti 0.187 0.340 0.153 Silene dioica puna-ailakki apofyytti 0.428 0.568 0.140 Ribes nigrum mustaherukka apofyytti 0.239 0.379 0.140 Poa palustris rantanurmikka apofyytti 0.272 0.410 0.138 Poa alpigena pohjannurmikka apofyytti 0.237 0.375 0.138 Tanacetum vulgare pietaryrtti apofyytti 0.400 0.537 0.137 Poa trivialis karheanurmikka apofyytti 0.321 0.456 0.135 Anthriscus sylvestris koiranputki apofyytti 0.601 0.735 0.135 Matricaria discoidea pihasaunio neofyytti 0.530 0.662 0.132 Salix cinerea tuhkapaju alkuperäinen 0.346 0.478 0.132 Festuca ovina lampaannata apofyytti 0.670 0.801 0.131 komealupiini (Lupinus polyphyl lus). Molempien voimakas yleistyminen on todettu jo aikaisemmin monissa julkaisuissa. Komealupiinin kartoista näkyy myös sen leviäminen useista istutusperäisistä alkulähteistä eri puolilla Etelä-Suomea. Rusoamerikanhorsma ja komealupiini ovat myös mielenkiintoinen esimerkki nopeasti levinneestä mutta hyvin erilaista elämänkiertostrategiaa käyttävästä lajiparista. Rusoamerikanhorsma leviää tehokkaasti tuulen mukana kulkeutuvien siementen avulla ihmistoiminnan muuttamille kasvupaikoille, missä se kykenee löytämään kasvutilaa muun kasvillisuuden joukossa. Komealupiini sen sijaan levittää siemenensä lähelle emokasvia, mutta sen jälkeen leviäminen pääsee vauhtiin siemeniä sisältävien maamassojen 1958–1999 2000–2020 1958–1999 2000–2020 Rusoamerikanhorsma Epilobium adenocaulon Sivujen 49–55 kartoissa esitetään esimerkkilajien yleisyys vuosien 1958– 1999 ja 2000–2020 atlasaineistossa. Komealupiini, Lupinus poly phyl lus
52 Lutukka 38. 2022 räinen suomenlahdennurmikohokki (var. littoralis) vaikuttaa voivan hyvin. Viljelymaiden muinaistulokas peltoretikka (Raphanus raphanistrum) ei sekään näytä löytävän itselleen kasvutilaa nykyisestä kulttuurimaisemasta. Vuoden 2019 Punaisessa Kirjassa (Hyvärinen ym. 2019) nurmikohokki ja peltoretikka on kuitenkin edelleen luokiteltu elinvoimaisiksi (LC). Ongelmatapauksia Niittynurmikkaryhmän (Poa pratensis -ryhmä) lajeista kahden kehitys atlasaineistossa on edennyt päinvastaisiin suuntiin. Pohjannurmikka (P. alpi gena) on taulukossa 1 selvästi yleistyneiden lajien joukossa, kun taas niittynurmikka (P. pratensis) on taulukon 2 harvinaistuneiden lajien kärkipäässä. Lajien lähisukuisuus antaa aihetta epäillä, olisiko niiden kirjaamisessa atlasvuosien mittaan joitakin epäselvyyksiä, varsinkin kun runsastuneiden luettelossa on kaksi muutakin nurmikkalajia. Tämän suuntainen kehitys voisi olla seurausta esimerkiksi siitä, että atlaksen alkuvuosina osa pohjannurmikan havainnoista olisi kirjattu niittynurmikkana, onhan molemmat aiemmin katsottu saman lajin alalajeiksi. Toisaalta karttojen vertailu osoittaa, että pohjannurmikan runsastumisen ja niittynurmikan harvinaistumisen alueet maan eri osissa ovat osittain toisistaan riippumattomia. Selkeää ratkaisua kysymykseen on kuitenkin vaikea antaa, siksi tämän lajiparin kehityssuuntia atlaskartoilla tulee toistaiseksi tulkita varauksin. Ahokissankäpälä Antennaria dioica 1958–1999 2000–2020 Nurmikohokki Silene vulgaris 1958–1999 2000–2020 S ile ne vu lga ris , W ille m va n K ru ijs be rg en / S ax ifra ga
53 Lutukka 38. 2022 Määritysongelmia saattaa liittyä myös silmäruohojen (Euphrasia spp.) karttoihin. Kaksi Etelä-Suomen yleisintä lajia, tanakkasilmäruoho (E. nemorosa) ja ketosilmäruoho (E. stricta) osoittavat kuitenkin samansuuntaista yleistymistä, joten mahdolliset virheet peittyvät näiden kehityssuuntien sekaan. Pohjannurmikan kartoissa yleistymisen lisäksi huomiota kiinnittää se, että lajin levinneiAtlasaineisto ja harvinaisten lajien yleisyyden muutokset Kurtto ym. (2022) mainitsevat Suomesta 3 288 putkilokasvilajia. Näistä Kasviatlaksen viime vuoden versiossa (Lampinen & Lahti 2021) kartan sai 2 666. Liki kaikki kartattomat olivat ukonkeltanoita (Hieraci um), voikeltanoita (Pilosella), voikukkia (Taraxacum) tai toukoleinikkiryhmän (Ranuncu lus auricomus s. lat.) apomiktisyysalue on laajentunut pohjoisesta etelään päin. Yleisin kehityssuunta atlasaineistossa on lajien runsastuminen etelästä kohti pohjoista, päinvastaista kehitystä ilmenee vain muutamalla lajilla. Toinen samaan suuntaan levittäytynyt laji on polkusara (Carex brun nescens), joka vaikuttaa runsastuneen erityisesti Pohjanmaalla ja samalla taantuneen joillakin alueilla Lapissa ja EteläSuomessa. Pohjannurmikka Poa alpigena Niittynurmikka Poa pratensis 1958–1999 2000–2020 1958–1999 2000–2020 Peltoretikka, Raphanus raphanistrum 1958–1999 2000–2020
54 Lutukka 38. 2022 sia lajeja. Kasviatlasta varten kattavasti tutkituilta neliökilometreiltä puolestaan oli viime vuoden atlasaineistoon kertynyt havainto 1 987 lajista. Suurin osa näistä on atlasaineistossa hyvin harvinaisia: 762 lajia on havaittu alle 10 neliökilometriruudulla, 1 110 alle 50 ruudulla, 1 205 alle 100 ruudulla. Näin alhaiset havaintomäärät eivät riitä levinneisyysmuutosten tilastollisesti merkitsevään tarkasteluun tässä ja aiemmassa muutostarkastelussamme (Lahti & Lampinen 2021) käytetyillä laskentatavoilla. Suurimmasta osasta uhanalaisiksi luokitelluista lajeista on kattavasti tutkittujen ruutujen atlasaineistossa kovin niukalti havaintoja. Tuoreimmassa uhanalaisarvioinnissa (Hyvärinen ym. 2019) silmälläpidettäviksi luokitelluista 144 lajista tai alalajista ahokissankäpälä (Antennaria dioica) on Kasviatlas 2020 -aineistossa (Lampinen & Lahti 2021) selvästi muita yleisempi: se on havaittu 3 818 kattavasti tutkitulla neliökilometriruudulla (41,0 %:lla kaikista kattavasti tutkituista ruuduista). Täten se on tavattu vain hivenen harvemmin kuin leveäosmankäämi (Typha latifolia, 3 992), ahopukinjuuri (Pimpi nella saxifraga, 3 946) tai suovehka (Calla palustris, 3 850) tai toisaalta merkitty muistiin vain hieman useammin kuin röyhyvihvilä (Juncus effusus, 3 804), rantapuntarpää (Alopecurus ae qualis, 3 801) tai isoulpukka (Nuphar lutea, 3 792). Silmälläpidettävistä kasveista seuraavilla sijoilla ovat ketoneilikka (Dianthus deltoides, 1 847 ruutua / 19,8 %) ja mustaapila (Trifolium spadiceum, 631 / 7,9 %). Muista silmälläpidettävistä yli viiden prosentin ruutuosuuteen yltävät edellä mainittujen lisäksi vain hentosara (Carex disperma), kelta-apila (Trifolium aureum), vaivaispaju (Salix herbacea), lumijäkkärä (Omalotheca supina) ja pussikämmekkä (Coeloglossum viri de). Mainituista lajeista ahokissankäpälä näyttää atlasaineiston perusteella hieman harvinaistuneen, mutta edes ketoneilikan ja musta-apilan yleisyydessä ei löydy merkittävää muutosta. Muut silmälläpidettävät tai muihin uhanalaisluokkiin kuuluvat lajit ovat atlasaineistossa enimmäkseen edellä mainittuja vielä selvästi harvinaisempia. Jatkossa Kasviatlaksen mielenkiintoisimmat uudet tulokset ovat saatavilla lajien yleisyysja levinneisyysmuutosten analysoinnista, erityisesti Tanakkasilmäruoho Euphrasia nemorosa Ketosilmäruoho Euphrasia stricta 1958–1999 1958–1999 2000–2020 2000–2020
62 Lutukka 38. 2022 en noin yhdeksän lajia. Ne ovat kaikki kotoisin Amerikoista, näistä kolme Pohjois-Amerikasta. Monet lajit ovat kulkeutuneet muihin maanosiin ihmisen mukana. Vesiruttojen ja lähisukujen yleisiä piirteitä Tunnistamisen kannalta on syytä ottaa huomioon kolme sukua, vesirutot (Elodea) (ml. tiuhavesirutot, Egeria), vesipuuhkat (Hydrilla) ja vesihännät (Lagarosiphon). Näiden edustajat ovat varsin samannäköisiä ja sekoitettavissa toisiinsa, vaikka todellinen sukulaisuus ei aina noudata ulkonäköä (Chen ym. 2012, Bernardini & Lucchese 2018). Aiemmin erillisenä pidetty tiuhavesiruttojen suku näyttää kuuluvan vesiruttoihin, ja tässä molempia pidetään saman suvun jäseninä. Vesihännät ovat suhteellisen läheisiä vesirutoille. Vesipuuhkat taas paljon kaukaisempia, geneettisesti lähellä vallisnerioita (Vallisneria). Seuraavassa kuvaillaan näiden kolmen suvun yleisiä piirteitä. Verso Vesirutot sukulaisineen elävät kokonaan upoksissa, joitakin kukan kärkiosia lukuun ottamatta. Versot kiinnittyvät kasvukaudella löyhästi pohjaan haarattomilla juurilla ja jatkavat elämäänsä myös ajelehtivina versonpaloina ja irtolauttoina. Nämä juurtuvat uusissa paikoissa pohjaan. Kasvullinen levintä on lajien tehokkain lisääntymistapa. Varsi muodostaa nuoremman polven sivuhaaroja periaatteessa loputtomasti. Jokainen sivuhaara muodostaa pintaa kohti suuntautuessaan taas uuden latvan ja haaroo edelleen sivuille, sen mukaan kuin valo, ravinteet ja muut olosuhteet sallivat. Ne voivat muodostaa tuuhean latvuksen, joka varjostaa lyhyitä pohjakasveja tehokkaasti. koostuvat vain parista solukerroksesta. Lehtiasento on yleensä säteittäinen, eli lehdet sijaitsevat mataroiden tapaan kiehkuroina. Lehtien lukumäärä kiehkuraa kohden on joillakin lajeilla vakio, toisilla vaihtelee väljemmin. Vesihäntien lehtiasento on kierteinen eli lehdet sijaitsevat varrella yksittäin, ja niiden kiinnityskohdista voidaan kuvitella muodostuvan varrelle spiraalimainen pistejono. Tiheälehtisissä latvoissa piirrettä voi kuitenkin olla vaikea tulkita. Lehdissä on vain yksi suoni, keskellä. Vesihännillä tämän molemmin puolin on myös vahvikesolukosta koostuvia ”valesuonia”. Lisäksi joissakin versonosissa on pieniä suomumaisia lehtiä. Kukat Vesirutot lähisukuineen ovat yleensä kaksikotisia, eli hedeja emikukat ovat eri kasviyksilöissä. Uusille leviämisalueille voi kuitenkin syntyä versoston katkeilun ? Afrikanvesihännän (Lagarosiphon major) makkaramaisten versonkärkien lehdet ovat niin tiheässä, että suvulle ominainen kierteinen lehtiasento on vaikeasti nähtävissä. La ga ro si ph on m aj or , P et er M ei ni ng er / S ax ifr ag a Lehdet Lehdet sijaitsevat tasaisesti pitkin vartta pulloharjan tapaan. Ne ovat ruodittomia ja melko tasasoukkia, yleensä 2–3 mm leveitä ja 1–3 cm pitkiä, ääriviivoiltaan ehyitä mutta hienosahaisia. Lehdet voivat olla tuoreina melko jäykkiä mutta
63 Lutukka 38. 2022 tuloksena laajoja yhden sukupuolen kasvullisia klooneja. Kukan perusrakenne on koko heimossa kolmilukuinen. Verholehtiä, terälehtiä, heteitä ja emejä on siis kussakin kukassa kolmella jaollinen luku. Tästä yleisestä kaavasta esiintyy surkastumia. Monella lajilla on tavallisten heteiden lisäksi niiden steriilejä muunnelmia, niin sanottuja joutoheteitä. Kukat muodostuvat varrella olevan huomaamattoman, tuppimaisen ylälehtirakenteen (spatha, engl. spathe, vrt. vehkojen, Cal la, vastaava suojus) sisällä. Kukat ovat yksittäin, lehtihankaisia, ja niiden tyvellä on tuppimainen, kahdesta, tyviosastaan yhdistyneestä tukilehdestä muodostunut kaksikärkinen suojus. Kaikilla vesiruttojen lähisukulaisilla kukan tyviosat muodostavat pitkän, hennon, lankamaisen putken, jota kutsutaan hypantiumiksi (perianth tube, hypanthi um). Käytämme tästä rakenteesta jäljempänä nimitystä ”pohjustorvi”. Se muistuttaa kukkaperää mutta on sulautunut yhteen kukkapohjuksesta ja kehälehtien tyviosista. Emin pitkä vartalo ulottuu upoksissa olevasta kasvin varresta pohjustorven sisällä veden pintaan, hedelmöitystä varten. Kun pohjustorvi lasketaan mukaan, vesiruttojen pikkuisilla kukilla saattaa olla jopa Suomen kukkien pituusennätys! Kukkien tarkempi rakenne ja siihen kytkeytyvä pölytystapa vaihtelevat kiinnostavasti, jopa suvun sisällä. Tiuhavesirutolla (Elodea densa, syn. Egeria den sa) pohjustorvi on melko lyhyt ja Vesipuuhka Hydrilla verticillata Vesirutot Elodea Tiuhavesirutto Elodea densa Vesihännät Lagarosiphon Illu str atio ns La ura LIn e / U F/I FA S C en te r fo r A qu atic an d In va siv e P lan ts
64 Lutukka 38. 2022 jäykkä ja nostaa kukat selvästi vedenpinnan yläpuolelle hyönteisten pölytettäviksi. Tässä käsitellyt muut lajit (vesipuuhkat ja vesihännät sekä useimmat Elodea-lajit) hyödyntävät pölytyksessään veden pintakalvoa. Niillä hennon pohjustorven latvan nostaa pintaan sen kelluvuus, eivätkä kehälehdet nouse pintaa ylemmäksi. Kelluva siitepöly leviää veden pintakalvoa pitkin emikukille, eikä kasvin siis tarvitse houkuttaa hyönteisiä. Niinpä kehät ovat vain muutaman millimetrin levyisiä ja näyttävät värittömiltä, kelluvilta roskilta. Joillakin lajeilla (esimerkiksi kanadanvesirutolla) sekä hedeettä emikukat ovat lankamaisen pohjustorven välityksellä pysyvästi kiinni kasvissa. Toisilla (esimerkiksi vesipuuhka ja vesihännät) erikoistuminen on mennyt pitemmälle: näillä hedekasvi ei uhraa voimia edes pohjustorven tekoon vaan hedekukka repeytyy vedenalaisesta versosta kokonaan irti jo nuppuvaiheella ja pulpahtaa pintaan. Siellä se aukeaa veden pintakalvolla, kulkeutuu tuulessa kauemmaksi ja levittää matkalla siitepölyään pitkin pintaa. Vesihäntien suvussa kukat ovat kehittyneet vielä tästäkin eteenpäin: niiden pitkät joutoheteet toimivat purjeina, jotka pidentävät irrallisen hedekukan vesiretkeä. Lähilajeja, joita ei tunneta Suomesta Seuraavia lähilajeja on käytetty erityisesti akvaariokasveina ja / tai ne ovat muualla levinneet haittakasveiksi. Suomen Biologian Seura Vanamon putkilokasvien nimistötoimikunta on ystävällisesti päivittänyt tätä kirjoitusta varten näi? Vesipuuhka (Hydrilla verticillata) on sukunsa ainoa laji, mutta hyvin muunteleva (lehtien koko, varsien paksuus). Se on yksi Pohjois-Amerikan haitallisimmista vesiympäristöjen vieraslajeista. (Rojas-Sandoval, J. 2018, Cabi.org) ?Tiuhavesiruton (Elodea densa) sekä hedeettä emikukat ovat suuria ja näyttäviä ja sopivat hyönteispölytykseen ilmateitse. Elodea densa, Rutger Barendse / Saxifraga H yd ril la ve rti ci lla ta , C hr is E va ns , U ni ve rs ity of Ill in oi s, B ug w ee d. or g
65 Lutukka 38. 2022 den lajien suomalaisen nimistön. Eri tietolähteet antavat lajeille eri vaihteluvälejä esimerkiksi kiehkuroiden lehtiluvusta ja lehtien mitoista. Hyvin Elodea nuttalliin kaltaista mutta suurempikukkaista lähilajia E. callitrichoides emme tunne riittävän hyvin voidaksemme kuvailla sitä. (Lansdown 2009). Elodea densa (Egeria densa), tiuhavesirutto Etelä-Amerikka, tulokkaana mm. Euroopassa. Kaksikotinen. Kukat valkeita, molemmissa sukupuolissa melko suuria (halkaisija noin 1 cm), pysyvästi kiinni kasvissa, veden pinnan yläpuolella. Pohjustorvi vain noin 5 cm pitkä, jäykähkö. Lehdet tiheässä, kirkkaanvihreitä, suoria, nauhamaisia, melko velttoja, varren myötäisiä tai ulospäin keijuvia, noin 4–8 kpl kiehkurassa, heikosti mutta havaittavasti suorahampaisia. Suosittu akvaariokasvi. Turussa on v. 2021 myyty akvaarioliikkeessä tiuhavesiruttona kasvia, jonka varret olivat noin 3 mm paksuja ja lehdet noin 16–22 × 2–5 mm. Hydrilla verticillata, vesipuuhka Yksilajinen suku. Alkuperä Euraasia, jossa usealla erillisellä alueella, mm. Baltian maissa. Haittakasvi Amerikassa. Yleensä yksikotinen. Helpoimmin tunnistettavissa kasvullisista osista; muodostaa kahdenlaisia kestoasteita eli pieniä perunamaisia varastomukuloita sekä tuuheita käpymäisiä talvehtimissilmuja (ns. turion). Lehdet näkyvästi ja tuntuvasti sahalaitaisia, hampaat koukkumaisia; joitakin hampaita myös lehden alla keskisuonella. Lehtiä kiehkurassa tavallisesti 3–8. Kukat pieniä, hedekukat irrallaan kelluvia. Lagarosiphon major, afrikanvesihäntä Afrikka, tulokkaana ja pahana haittalajina Keski-Euroopassa. Kasvaa jopa 3 m pitkäksi; latvus erityisen tuuhea, pohjaa varjostaTekstissä mainittujen kasvisukujen nimistöä (laatinut A. Kurtto muiden Suomen Biologian Seura Vanamon putkilokasvien nimistötoimikunnan jäsenten avustamana, 20.5.2022). Suositellut suomenkieliset nimet lihavalla, ja niistä jo käytössä olleet mustalla ja uudet vihreällä. Käytöstä poistettavat suomenkieliset nimet laihalla kursiivilla ja niistä väärin käytetyt ”lainausmerkeissä”. Melakeista ja vallisnerioista mukana on vain akvaariohin myytäviä lajeja. Tieteellinen nimi Suomenkielinen nimi Lajeja Alkuperä Elodea Michx (ml. Egeria Planch) vesirutot 9 Eteläja Pohjois-Amerikka bifoliata H. St. John harsuvesirutto Kanada, USA callitrichoides (Rich.) Casp. argentiinanvesirutto Argentiina, Uruguay canadensis Michx. kanadanvesirutto Kanada, USA densa (Planch.) Casp., Egeria densa Planch. tiuhavesirutto, ”argentiinanvesirutto” Argentiina, Bolivia, Brasilia, Uruguay granatensis Humb. & Bonpl. brasilianvesirutto Etelä-Amerikka heterostemon S. Koehler & C. P. Bove Byng & Christenh. tupsuvesirutto Brasilia najas (Planch.) Casp. sahavesirutto Etelä-Amerikka nuttallii (Planch.) H. St. John kiehkuravesirutto Kanada, USA potamogeton (Bertero) Espinosa chilenvesirutto Bolivia, Chile, Ecuador, Peru Halophila Thouars melakit 17 trooppiset ja subtrooppiset meret decipiens Ostenf. piimelakki jokseenkin pantrooppinen engelmannii Asch. viuhkamelakki Karibianmeri minor (Zoll.) Hartog pikkumelakki itäinen Afrikka – Polynesia ovalis (R. Br.) Hook. f. suonimelakki itäinen Afrikka – Polynesia Hydrilla Rich. vesipuuhkat, ”kiehkuravesirutot” 1 verticillata (L. f.) Royle, Elodea verticillata (L. f.) F. Muell. vesipuuhka, ”kiehkuravesirutto”, pohjavesi rutto Itä-Eurooppa, Aasia, Australia, KeskiAfrikka Lagarosiphon Harv. vesihännät 9 Afrikka cordofanus Casp. hiusvesihäntä eteläinen ja itäinen Afrikka hydrilloides Rendle kenianvesihäntä Kenia, Uganda ilicifolius Oberm. koukkuvesihäntä keskinen Afrikka madagascariensis Casp. madagaskarinvesihäntä, madagaskarinvesirutto Madagaskar major (Ridl.) Moss afrikanvesihäntä, afrikanvesirutto, ”kiehkuravesirutto” eteläinen Afrikka muscoides Harv. notkeavesihäntä eteläinen ja keskinen Afrikka rubellus Ridl. ruskovesihäntä Angola steudneri Casp. etiopianvesihäntä Etiopia verticillifolius Oberm. natalinvesihäntä kaakkoinen Afrikka Thalassia Banks & Sol. ex K. D. Koenig liehut 2 hemprichii (Ehrenb. ex Solms) Asch. meduusanliehu Punainenmeri ja Intian Valtameri – läntinen Tyynimeri testudinum Banks & Sol. ex K. D. Koenig kilpikonnanliehu Karibianmeri Vallisneria P. Micheli ex L. vallisneriat 14 Vanha maailma, Pohjoisja Keski-Amerikka, Karibia americana Michx. (ml. V. neotropicalis Vict.) amerikanvallisneria Pohjois-Amerikka, Karibianmeri nana R. Br. kaitavallisneria Australaasia, Indokiina natans (Lour.) H. Hara, V. asiatica Miki kiinanvallisneria Eteläja Itä-Aasia spiralis L. (ml. V. aethiopica Fenzl) kierrevallisneria Etelä-Eurooppa, Länsija Etelä-Aasia, Afrikka
71 Lutukka 38. 2022 tunee enimmäkseen virheellisistä lajinmäärityksistä. Toisaalta geenipankissa ei voi tarkistaa alkuperäisten sekvenssien laatua, joka voi joskus olla kyseenalainen. Eristimme DNA:n Liedon Littoistenjärven kanadanvesirutosta sekä kolmesta epäillystä kiehkuravesiruttonäytteestä, yksi näyte kustakin tunnetusta löytölammesta. Monistimme ITS-alueen käyttäen polymeraasiketjureaktiota (PCR) ja alukkeita ITS4 ja ITS5 (White ym. 1990). Ankkalammen näytteen sekvenssi oli lukukelvoton, muut laadukkaita. Työtä hankaloitti DNA:n monistuminen myös näytteen mukana epäpuhtauksina tulleesta vesikirpusta (Daphnia) ja punahomeesta (Fusarium acumina tum). Nämä voitiin tunnistaa BLAST-haulla geenipankin sekvensseistä ja poistaa vertailusta. Jäljelle jääneiden kolmen vesiruton ITS-sekvenssin sukulaisuudet analysoimme geenipankissa julkaistujen sekvenssien kanssa. 0.02 HQ456420 Elodea canadensis JF703260 Elodea (Egeria) densa JF703253 Elodea (Egeria) densa HQ456417 Elodea canadensis HQ456422 Elodea canadensis MG216343 Elodea bifoliata JF703256 Elodea nuttallii MG215999 Elodea nuttallii AY870360 Elodea (Egeria) densa HQ456405 Elodea bifoliata JF703266 Elodea nuttallii JF703268 Elodea nuttallii JF703271 Elodea nuttallii HQ456410 Elodea canadensis JF703267 Elodea nuttallii OL632196 Elodea canadensis – Littoistenjärvi HQ456421 Elodea canadensis HQ456414 Elodea canadensis HQ456418 Elodea canadensis JF703255 Elodea nuttallii JF703272 Elodea nuttallii JF805744 Elodea (Egeria) najas HQ456406 Elodea canadensis HQ456419 Elodea canadensis HQ456412 Elodea canadensis JF703262 Elodea nuttallii OL632195 Elodea nuttallii – Sydmo HQ456407 Elodea canadensis AY330708 Elodea (Egeria) najas HQ456415 Elodea canadensis JF703261 Elodea nuttallii JF703257 Elodea canadensis AY330707 Elodea (Egeria) densa MG215716 Elodea canadensis HQ456408 Elodea canadensis HQ456411 Elodea canadensis MG216506 Elodea nuttallii JF805746 Elodea (Egeria) densa HQ456413 Elodea canadensis OL632194 Elodea nuttallii – Hiekkahelmi HQ456416 Elodea canadensis HQ456409 Elodea canadensis AY335960 Apalanthe granatensis 100 54 63 94 62 88 51 50 100 100 100 ka na da nve siru tto kie hku rav esir utto ITS-sekvensseihin perustuvan fylogeneettisen analyysin tulokset. Puun haarojen alla esitetyt luvut osoittavat bootstrap-tuen; hyvin tuetuiksi tulkitut haarat on esitetty paksumpina. Tässä työssä tuotetut uudet sekvenssit on korostettu väreillä (kanadanvesirutto vihreällä ja kiehkuravesirutot sinisellä). Lajinimiä edeltävä koodi on kunkin sekvenssin geenipankkitunniste.
72 Lutukka 38. 2022 Jätimme geenipankin aineistosta analyysistä pois kanadanvesiruton nimellä julkaistun sekvenssin AJ243917, koska se poikkesi huomattavasti muista julkaistuista vesiruttojen sekvensseistä ja vaikutti BLAST-haun perusteella edustavan jotakin vesihäntälajia. Aineisto analysoitiin suurimman uskottavuuden menetelmällä käyttäen RAxML-ohjelmaa (Stamatakis 2006). Vertailussa oli mukana viisi vesiruttolajia sekä ulkoryhmänä Apa lanthe granatensis (syn. Elodea granatensis). Littoistenjärvestä kerätty näyte sijoittui vertailussa suureen ryhmään muita kanadanvesiruttonäytteitä, joten sen määritys näyttää oikealta. Sydmon lammen ja Hiekkahelmen näytteiden ITS-sekvenssit olivat keskenään identtisiä. Analyysissä ne sijoittuivat osaksi suurta ryhmää kiehkuravesiruttonäytteitä. Tulos tukee P. Uotilan morfologista määritystä. Valitettavasti geenipankin aineisto on tässä suvussa vielä puutteellinen: ryhmän sisällä on jonkin verran geneettistä vaihtelua ja siihen ryhmittyi mukaan myös kolme kanadanvesiruttona tallennettua näytettä, jotka lienevät väärin määritettyjä. Tulosten tulkinnassa on otettava huomioon se, että monista vesiruttolajeista ei ole olemassa lainkaan julkaistua sekvenssidataa. Erityisesti morfologisesti hyvin läheisen E. cal litrichoides -lajin puuttuminen aineistosta on harmillista. Vesiruttojen tämänhetkinen taksonomia perustuukin 1980-luvulla julkaistuihin morfologisiin revisioihin (Cook & Urmi-König 1984, 1985), eikä suvusta ole tehty modernia molekyylisystemaattista katsausta. On mahdollista, että sellainen muuttaisi käsitystä lajien lukumäärästä ja lajirajoista. Tämänhetkisen tiedon valossa Suomen määritykset näyttävät kuitenkin oikeilta. Vesirutot uhka Suomen vesiekosysteemeille? Vesikasveilla ja erityisesti uposlehtisillä on avainrooli seisovien makeiden vesien ekosysteemeissä. Ne vaikuttavat muun muassa ravinteiden kiertoon, vesikemiaan ja sedimentoitumiseen. Vesirutot voivat vaikuttaa esimerkiksi fosforin kiertoon järviekosysteemeissä käyttämällä ravinteita ja vapauttamalla niitä hajotessaan. Hajoava kasvibiomassa kuluttaa happea, mikä vauhdittaa ravinteiden vapautumista sedimenteistä eli lisää sisäistä kuormitusta. Nopean kasvun, kasvullisen lisääntymisen ja tehokkaan ravinteiden oton seurauksena vesirutoilla on suotuisissa oloissa, erityisesti rehevissä vesistöissä, merkittävä kilpailuetu. Ne voivat syrjäyttää muuta lajistoa. Kilpailulle herkkiä lajeja ovat etenkin varjoon jäävät, matalat pohjalajit, mutta myös veteen kohenevat ärviät (Myriophyllum). Kiehkuravesirutto levisi Pohjois-Amerikasta Eurooppaan ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa (Josefsson 2011). Vesirutot ovat levinneet useissa Euroopan maissa ja aiheuttaneet haittaa erityisesti vesistöjen käytölle kuten uimiselle ja vesillä liikkumiselle (Zehnshdorf ym. 2015). Euroopassa kiehkuravesirutto on usein syrjäyttänyt kanadanvesiruton, eli lajit kilpailevat samoista resursseista (Duenas 2021). Erityisesti ravinteikkaissa vesissä kiehkuravesirutolla on kilpailuetua (Josefsson 2011). Suomessa haitallinen vakiintunut vieraslaji kanadanvesirutto on levinnyt jo satoihin järviin. Sitä kasvaa jonkin verran myös virtavesissä ( vieraslajit.fi ). Esimerkiksi Littoistenjärvellä kanadanvesiruton massakasvustojen on todettu heikentävän järven happitilannetta ja virkistyskäyttöä. Vesirutto ei kuitenkaan aina aiheuta merkittäviä haittoja, eikä massakasvustoja muodostu kaikkialle. On oletettavaa, että kiehkuravesiruton levitessä sen vaikutukset ovat hyvin samankaltaisia. Muualla Euroopassa sen massakasvustoja ja nopeaa leviämistä on todettu erityises? Kyhmyjoutsenet uiskentelevat vesiruttojen (Elodea canadensis, E. nuttallii) massaesiintymän keskellä Ruhr-joen Hengsteyseen altaalla Saksan Nordrhein-Westfalenissa.
73 Lutukka 38. 2022 kun lapsiperhe vierailee samojen uimapatjojen ja muiden lelujen kanssa eri uimarannoilla. Laji voi levitä myös vesilintujen mukana, vaikka varmat havainnot tästä ovat harvinaisia (Reynolds ym. 2015). Havaituilla kasvupaikoilla lampien pohjat olivat vielä putkilokasvien osalta lähes paljaat eli pohjan sukkessio oli vasta alussa. Ilman erityisiä rajoitustoimia laji tulee runsastumaan kaikissa näissä lammissa. Lajin torjuminen nyt todetuista kasvulammista voi olla vielä periaatteessa mahdollista, vaikka jo työlästä ja kallista. Paimion lampien pienehkö koko mahdollistaa kasvien keräämisen erilaisin sukellustekniikoin, jopa lampien kuivattamisen. Varsinais-Suomen havaituilla kasvupaikoilla onkin jo ryhdytty torjuntakokeiluihin ja torjunnan suunnitteluun. Keruumenetelmissä suuria esteitä ovat muun muassa kasvin pilkkoutuminen, vaikea irtoaminen joiltakin pohjatyypeiltä sekä kerätessä leijumaan nouseva lietepöly, joka katkaisee pitkäksi aikaa näkyvyyden kasviin. Lammen kuivattaminenkaan ei ole ongelmatonta, muun muassa koska versonpaloja voi kulkea poistoveden mukana alajuoksun vesistöihin ja pohjaeläimiä etsivät linnut voivat levittää kasvia paljastuneelta pohjalta. Lajin päätyessä suuriin vesistöihin kuten jokiin, merenlahtiin tai järviin sen poistaminen kokonaan on jo likimain mahdotonta. Voidaan olettaa, että kiehkuravesirutto leviää Suomessa ja uusia kasvupaikkoja löydetään jo lähivuosina. Laji voi jo nyt esiintyä laajemmin, mutta sitä ei välttämättä ole havaittu tai tunnistettu. Ruotsin puolella sitä kasvaa jo pitkin Perämeren rannikkoa, Suomen rajan tuntumaan asti. (SEAamBOTH 2019; SEAmBOTH 2020; Artportalen 2022). Laji voi levitä merivirtojen mukana ja sisävesillä ihminen levittää sitä myös tahattomasti. Kiinnostava havaintokohde jatkossa on, millaisen roolin kiehkuravesirutto ottaa Suomessa kanadanvesiruttoon ja muihin vesikasveihin nähden. Muodostaako se esimerkiksi laajempaa pintalatvusta kuin kanadanvesirutto, ja kuinka tehokkaasti se tukahduttaa muita lajeja? Myös tietämys vesiruttojen ja lähisukujen DNA-vaihtelusta on puutteellista ja siitä olisi tarpeen saada lisätietoa. Toivomme tämän artikkelin auttavan kiehkuravesiruton tunnistamisessa ja herättävän yleisempääkin kiinnostusta vesikasvien sekä vieraslajien seurantaan ti muokatuissa vesimuodostumissa, kuten kanaaleissa tai keinolammissa. Vesiruttojen torjunta ja poistaminen on vaikeaa, sillä ne leviävät kasvullisesti pienistäkin palasista. Parhaita tuloksia on saatu poistamalla kasvia useina vuosina peräkkäin. Toisinaan poistamisen on kuitenkin todettu kiihdyttävän kasvua. Pohdintaa Kiehkuravesirutto on koko EU:n alueella säädetty haitalliseksi vieraslajiksi ja lajin esiintymistä ja leviämistä tulisi seurata tarkasti. Havaituista kasvupaikoista kasvin leviäminen erityisesti Paimion Hiekkahelmen lähiympäristöön on mahdollista, sillä lähistöllä sijaitsee useita sopivia lampia ja muita vesistöjä ja alueen virkistyskäyttö on vilkasta. Paimion matalien lampien uimakäyttö irrottaa versoja pohjasta edistäen lajin leviämistä ja runsastumista lammissa. Uimarien mukana kasvia voi levitä myös uusiin paikkoihin, esimerkiksi A ug us t 20 08 P od rP ro / W ikim ed ia C om m on s C C B Y-S A 3.0
74 Lutukka 38. 2022 Kiitokset Kiitos kaikille kiehkuravesiruton kartoituksiin kesällä 2021 osallistuneille. Sukeltajat Rami Laaksonen (Aava Luontoselvitys Oy) ja Tapio van Ooik ovat antaneet lajiin vedenalaista näkemystä. Määritysja muusta avusta kiitämme erityisesti Marja Koistista, Arto Kurttoa, Veli-Pekka Rautiaista, Pertti Uotilaa ja Lauri Urhoa. Myös LUKE:n ja SYKE:n tutkijoita on osallistunut asian käsittelyyn. Varsinais-Suomen ELY-keskuksella etenkin Leena Lehtomaa on organisoinut nopeasti lajia koskevia selvityksiä ja torjuntakokeiluja. Paimion kaupunki on kiitettävästi selvittänyt toimenpiteitä omalla alueellaan. Artportalen 2022: Artportalen. SLU Artdatabanken. https://artportalen.se. (viitattu 17.5.2022). Bernardini, B. & Lucchese F. 2018: New phylogenetic insights into Hydrocharitaceae. Annali di Botanica 8: 45–58. Chen, L.Y., Chen J.M., Gituru R.W. & Wang Q.F. 2012: Generic phylogeny, historical biogeography and character evolution of the cosmopolitan aquatic plant family Hydrocharitaceae. BMC Evolutionary Biology 12: 1–12. Cook, C.D.K. & Urmi-König, K. 1984: A revision of the genus Egeria (Hydrocharitaceae). Aquatic Botany 19: 73–96. Cook, C.D.K. & Urmi-König, K. 1985: A revision of the genus Elodea (Hydrocharitaceae). Aquatic Botany 21: 111–156. Duenas, M.A. 2021: Elodea nuttallii (Nuttall’s waterweed). In: Invasive Species Compendium. Wallingford, UK: CAB International. www.cabi.org/isc. (viitattu 1.11.2021). Gross, E.M., Erhard D., Glashke A. & Haid A. 2004: Unterscheidung unklarer Morphotypen von Elodea spp. durch chemotaxonomische und molekulartaxonomische Methoden. DGL-Tagungsbericht 2003, s. 546–550. Deutsche Gesellschaft für Limnologie (DGL). Köln. Himberg, A. 2021: Uutta vieraslajia myös Hiekkahelmessä. Kunnallislehti 2.7.2021. www.kuntsari.fi Huotari, T. & Korpelainen, H. 2013: Comparative analyses of plastid sequences between native and introduced populations of aquatic weeds Elodea canadensis and E. nuttallii. PloS One 8: e58073. 74
82 Lutukka 38. 2022 sa se on tärvelty jonkinlaiseksi rakennusainesvarastoksi, jossa näkyy myös isoja kuorihakeja muita kasoja. Seuraavan vuoden keväällä otetussa (lehtipuut lehdettömiä) ilmakuvassa hake on jo levitetty. Luontaisena etelänkiurunkannus on melkein pelkästään eurooppalainen nemoraalisen vyöhykkeen mantereisempien osien kasvi. Pohjoisessa se yltää luontaisena eteläisimpään Ruotsiin sekä Baltian ja Venäjän eteläosiin (Jalas & Suominen 1991). Äkkipäätään etelänkiurunkannus muistuttaa melkoisesti pystykiurunkannusta (Cory dalis solida), mutta ensin mainitussa herättää heti huomiota muhkeampi olemus, johon osallistuvat pitempi ja paksumpi varsi, runsaammat ja isommat kukat sekä yhden aluslehden läsnäolo (puuttuu verrokilta). Määrityksen varmistavat etelänkiurunkannuksen puikeat – soikeat, täysin liuskattomat ja hampaattomat kukkien tukilehdet. Pystykiurukannuksella ne ovat vastapuikeita ja kärjestä vähintään hampaisia mutta tavallisemmin kapealiuskaisia. Hentokiurunkannuksen (C. inter media) tukilehdet ovat myös liuskattomia ja hampaattomia, mutta lajihan on muuten olemukseltaan kuin keiju etelänkiurunkannuksen rinnalla. Kiurunkannusten suku on lajiluvullaan noin 530 sievoinen, mutta jokseenkin puolet lajeista rajoittuu Kiinaan eli on sille endeemisiä. Sieltä on Suomeenkin tuotu koristekasveiksi monia upeita lajeja, joista osa on (safiirin)sinitai keltakukkaisia. Toistaiseksi niitä ei ole tavattu karkulaisina. Euroopan (vain!) 15 alkuperäislajista Pohjolassa kasvaa luontaisina viisi eli hento-, etelänja pys82
84 Lutukka 38. 2022 Kuva: Keijo Luoto Vuonna 2022 yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää vietetään sunnuntaina 19. kesäkuuta. Vuoden teemalaji on mäkitervakko. Retkikalenterin ja mäkitervakosta kertovan esitteen voi ladata SLLn sivuilta.