140 Lutukka 40. 2024 ko käsityksemme Suomen kasvilajien esiintymisestä kattavia ja todenmukaisia, vai onko tiedoissamme vielä pahoja aukkoja? Yksi keino etsiä vastauksia näihin kysymyksiin on tarkastella havaintoaineiston ajallista kehitystä kuvaavia tilastollisia tunnuslukuja. Jos tietomme kasvistosta ovat riittävän hyvät, silloin mielenkiintoisia, odotuksista poikkeavia havaintoja pitäisi ajan mittaan löytyä yhä vähemmän. Esimerkkinä tässä tarkastelussa käytämme vuonna 2023 tehtyjä Kastikka-tietokantaan tallennettuja havaintoja suhteessa aikaisempaan Kastikkaan digitoituun havaintoaineistoon. On tietenkin mahdollista, että jossakin herbaarioiden kaapeissa tai arkistojen uumenissa on vielä kätkettynä digitoimattomia kasvihavaintoja, jotka paljastuessaan muuttavat ratkaisevasti käsitystämme Suomen kasvistosta. Aika näyttää. Tarkastelun mittakaavat Kasvihavaintojen määrää voi tarkastella monessa eri mittakaavassa. Karkein mittakaava on kansallinen lajiluettelo, jossa kullakin lajilla voi olla vain kaksi mahdollista arvoa: laji joko esiintyy tai ei esiinny Suomessa. Esiintymistietoa täydentämään on lisätty usein arvio lajin alkuperäisyydestä (esim. Kurtto & Lahti 1987, Kurtto ym. 2019). Nykyään Suomen putkilokasvien lajiluettelon ylläpito on keskitetty Lajitietokeskukseen, joka vuodesta 2019 alkaen on vuosittain julkaissut kansallisen lajiluettelon. Eri vuosien lajiluetteloita vertaamalla on mahdollista seurata lajiston lisäksi myös taksonomian ja nimistön muutoksia. Eliömaakunnat ovat olleet käytössä Suomen kasvien levinneisyyden kuvaamisessa 1800-luvulta lähtien. Keskeisiä teoksia olivat Nylanderin ja Saelanin (1859) Herbarium Musei Fennici ja saman teoksen toinen painos (Saelan ym. 1889) . Ne esittivät yliopiston näytekokoelmien perusteella putkilokasvien esiintymisen eliömaakunnissa. Jälkimmäisen teoksen liitteenä oli myös kartta Suomen eliömaakunnista lähes lopullisessa muodossaan (Väre 2022). Nykyään käytössä on 21 eliömaakuntaa, joista tosin Laatokan Karjala on edustettuna vain kahtena pienenä viipaleena Suomen kaakkoisrajalla. Ne ovat jäänteitä rajan taakse jääneestä paljon suuremmasta Laatokan Karjalan eliömaakunnasta. Leikola (1986) on kuvannut eliömaakuntiemme historiaa tarkemmin. Ruutukartoitus eli alueen jakaminen samankokoisiin tutkimusruutuihin sai paljolti alkunsa vuonna 1962 julkaistun Brittein saarten kasviatlaksen esimerkistä (Preston 2013). Britannian atlas oli innoittajana myös kasvitietojen digitoinnin aloittamiselle Suomessa. Nykyään tiedot on tallennettu Kastikka-kasvistotietokantaan, jota ylläpitää Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvija sienitieteen yksikkö (Lahti & Lampinen 2022c). Kastikka-aineiston avulla on mahdollista tarkastella kasvien havaintoaineistoa eliömaakuntien lisäksi yhtenäiskoordinaatiston pohjalta laadituissa ruutujaoissa. Vuodesta 2007 alkaen verkossa julkais? Elias Til-Landzin vuoden 1683 Catalogus plantarum -julkaisun nimiösivu. Julkaisu löytyy digitoituna osoitteesta www.doria.fi/handle/10024/33195
141 Lutukka 40. 2024 tu Kasviatlas, Suomen putkilokasvien levinneisyyskartasto käyttää aluejakona peninkulmaruutuja, joita Suomen alueella on kaikkiaan 3 859. Tässä mittakaavassa tavoitteena on ollut kerätä tietoja kasvilajien esiintymisestä kaikissa ruuduissa, vaikka työmäärä suhteessa eliömaakuntiin on pari kertaluokkaa suurempi. Toisen ruutujakoon perustuvan näkökulman kasvilajien esiintymisen tarkasteluun antaa vuonna 1985 käynnistetty atlaskartoitus, jossa tutkimusyksikkönä on ollut neliökilometrin kokoinen yhtenäiskoordinaattiruutu. Kultakin atlasruudulta on pyritty löytämään kaikki ruudulla kasvavat lajit. Tällaisen kattavan luettelon perusteella voi tehdä päätelmiä myös siitä, mitkä lajit eivät kasva tutkitulla ruudulla. Kasviatlasruudut edustavat näytteitä kasvistosta eri puolilta Suomea. Tähän mennessä kartoitetut noin 9 670 atlasruutua kattavat vain noin kolme prosenttia koko Suomen pinta-alasta. Yleissääntö erikokoisia alueita tarkasteltaessa on se, että mitä suurempi alue, sitä todennäköisempää on lajin esiintyminen siellä. Kuten edellä totesimme, lajiluettelossa mahdollisia arvoja on kaksi. Eliömaakuntien tasolla mahdollisia arvoja on 22, peninkulmaruuduissa 3 860 ja neliökilometreissä lähes 340 tuhatta. Pinta-alan pienetessä lajin esiintymistodennäköisyys lähestyy nollaa. Tämä ilmiö näkyy alla olevassa kaaaviossa, jossa on vertailtu lajien keskimääräistä esiintymisfrekvenssiä peninkulmaja kilometriruuduissa suhteessa maakuntaesiintymien määrään. Lajiluettelo Suomen Lajitietokeskuksen vuodesta 2019 alkaen vuosittain julkaisemat Suomen lajien luettelot tarjoavat mahdollisuuden tutkia putkilokasvien lajimäärässä, taksonomiassa ja nimistössä vuosittain tapahtuneita muutoksia. Tieteellisten, suomenja ruotsinkielisten nimien lisäksi luetteloissa on mukana myös MX-tunniste, joka seuraa lajien taksonomisia rajauksia. Lajimäärä on lajiluetteloiden vertailun ensimmäisiä lähtökohtia. Putkilokasvien osalta lajitason taksonien määrä näyttää tältä: vuonna 2018 3243 lajia, 2019 3240, 2020 3264, 2021 3288, 2022 3307 ja 2023 3324 lajia. Alun pientä notkahdusta lukuun ottamatta siis jatkuvaa kasvua vuodesta toiseen. Vuonna 2023 lajiluetteloon päätyi 16 uutta lajia. Näistä 12 oli tulokaslajeja, mutta joukkoon mahtui myös kaksi alkuperäiseksi luokiteltua lajia, aasianlimaska, Lemna japonica, ja allinsara, Carex concolor. Ne ovat risteymäsyntyisiä lajeja, joiden nykyinen levinneisyys Suomessa vaatii lisäselvityksiä (Kurtto ym. 2023). Viimeaikaisesta spontaanista leviämisestä Suomeen ei siis kummassakaan tapauksessa ole kyse. Vuoden 2023 lajiluettelon vertaaminen vuoden 2018 lajiluetteloon paljastaa, että lähes kaikki viiden vuoden aikana luetteloon lisätyt uudet lajit ovat tulokkaita. Alkuperäislajeilla tärkein syy lisäyksiin ovat taksonomiset muutokset, esimerkiksi aiemmin yhtenä lajina käsitellyn ketunlieon, Huperzia selago, jakaminen viideksi eri lajiksi (Uotila 2021) ja vuonna 2023 tummaraunioisen, Asplenium trichomanes, alalajien muutos lajeiksi. Yksi harvoista todella uusista alkuperäisiksi tulkituista la? Kasvilajien keskimääräinen esiintymistodennäköisyys peninkulmaruuduissa (sininen viiva) ja kilometriruuduissa (punainen viiva) suhteessa eliömaakuntien määrään. Etelä-Savon ja Laatokan Karjalan tiedot on yhdistetty, siksi maakuntia on maksimissaan vain 20.
142 Lutukka 40. 2024 jeista on Rautiaisen (2021) Kökarista löytämä hanhenputki, Berula erecta. MX-tunnisteiden käyttö lajiluetteloissa mahdollistaa nimien ja taksonirajausten muutosten seurannan. Niiden avulla käy ilmi esimerkiksi se, että vuosien 2018–2023 luetteloissa on kaksi kasvilajia, joilla on ollut käytössä kolme eri nimeä. Vuosien 2018–2020 luetteloissa intianmesikän tieteellinen nimi oli Melilotus indicus, vuonna 2021 Trigonella smallii ja vuosina 2022 ja 2023 Tri? Kasvilajien eliömaakuntahavaintojen kumulatiivinen määrä Kastikassa vuosina 1800–2023. Ylempi sininen viiva on kaikkien lajien määrä, alempi punainen viiva alkuperäisiksi luokiteltujen lajien määrä. Taulukko 1. Valtakunnallisesti alkuperäisiksi luokiteltujen lajien uudet maakuntahavainnot vuonna 2023. Punaiset havainnot ovat seurausta taksonirajausten muutoksista. Muut havainnot ovat peräisin tulokasesiintymistä. Maakunta Laji Havainnoijat Varsinais-Suomi Galatella tripolium, meriasteri Toivonen, Erkki; Nurmi, Jaakko Uusimaa Oenanthe aquatica, liejupahaputki Lampinen, Raino Etelä-Karjala Sedum sexangulare, särmämaksaruoho Kiviniemi, Anni Etelä-Häme Rubus caesius, sinivatukka Kämäräinen, Hannu Etelä-Savo Cardamine parviflora, rantalitukka Kiviniemi, Anni Dactylorhiza baltica, baltiankämmekkä Vuori, Anna Pohjois-Häme Hedlundia hybrida, suomenpihlaja Helynranta, Leena; Kurtto, Arto Pohjois-Karjala Hippophaë rhamnoides, tyrni Lampinen, Raino Keski-Pohjanmaa Cerastium semidecandrum, mäkihärkki Särkkä, Jari Corylus avellana, pähkinäpensas Särkkä, Jari Galatella tripolium, meriasteri Jutila, Heli Kainuu Chelidonium majus, keltamo Särkkä, Jari Huperzia acicularis, äimäketunlieko Toivonen, Erkki; Nurmi, Jaakko Veronica spicata, tähkätädyke Särkkä, Jari Perä-Pohjanmaa Carex muricata, törrösara Särkkä, Jari Cerastium semidecandrum, mäkihärkki Särkkä, Jari Juncus articulatus, solmuvihvilä Särkkä, Jari Linum catharticum, ahopellava Särkkä, Jari Polygala vulgaris, isolinnunruoho Särkkä, Jari Sompion Lappi Huperzia acicularis, äimäketunlieko Toivonen, Erkki; Nurmi, Jaakko Papaver setiferum. Kahdella eri nimellä esiintyneitä lajeja vuosien 2018–2023 luetteloissa onkin sitten jo 81 kappaletta. Yhteenvetona voi todeta, että putkilokasveilla ei viime vuosina ole ollut havaittavissa mitään merkittävää uusien alkuperäislajien virtaa Suomeen. Uusi lajisto on pääosin ihmistoiminnan tuloksena tavalla tai toisella maahamme päässeitä tulokkaita, joista osa saattaa päätyä jopa haitallisiksi vieraslajeiksi. Tilanne on tältä osin kovin erilainen kuin esimerkiksi linnuilla tai hyönteisillä, joilla maalle uusia lajeja havaitaan vuosittain suuria määriä (esim. Kaitila & Kullberg 2023). Eliömaakunnat Kastikan aineistossa vanhimmat kasvien maakuntahavainnot ovat 1700-luvun lopulta, mutta vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen määrä alkaa kasvaa merkittävästi. Siitä lähtien kasvua onkin sitten riittänyt aina nykypäiviin asti. 2000-luvulla uusia maakuntahavaintoja on Kastikkaan kirjattu vuosittain keskimäärin 110 gonella berardi. Vastaavasti jättiunikko oli vuosien 2018 ja 2019 luetteloissa nimellä Papaver lasiothrix, vuosien 2020–2022 luetteloissa Papaver pseudo-orientale ja vuoden 2023 luettelossa
143 Lutukka 40. 2024 kappaletta, vaihteluväli on ollut 70–133 havaintoa. Vuoden 2023 aikana uusia havaintoja kertyi 108 kappaletta. Jos tarkastelun kohteeksi otetaan ainoastaan valtakunnallisesti alkuperäisiksi Suomessa tulkitut lajit, kasvukäyrä on jo selkeästi tasaantumassa. 2000-luvulla uusia maakuntahavaintoja on vuosittain löytynyt keskimäärin 16 kappaletta (vaihteluväli 7–29). Vuodelta 2023 Kastikkaan kirjattiin 22 uutta maakuntahavaintoa (taulukko 1). Näitä lukuja tarkastellessa on hyvä muistaa, että valtakunnallisesti alkuperäiseksi tulkittu laji saattaa joissakin maakunnissa kasvaa tulokkaana. Itse asiassa taksonomisia muutoksia lukuun ottamatta kaikki taulukon 1 uudet maakuntahavainnot ovat tulokasperäisiä. Esimerkiksi vuonna 2023 Uudeltamaalta löytynyt liejupahaputki, Oenanthe aquatica on tulkittu tulokasesiintymäksi. Voimme siis todeta, että uusia maakuntahavaintoja tehdään edelleen vuosittain merkittäviä määriä. Jokseenkin kaikki niistä koskevat kuitenkin tulokasesiintymiä, jolloin uusista havainnoista iso osa lienee viimeaikaisen leviämisen seurausta. Alkuperäislajistomme esiintyminen maakuntatarkkuudella alkaa siten olla melko hyvällä tolalla. Peninkulmaruudut Peninkulmaruutuja on lähes 200-kertainen määrä eliömaakuntiin verrattuna, joten kartoitettavaa riittää merkittävästi enemmän. Havaintoruutujen määrä Kastikassa alkaakin merkittävästi nousta vasta 1900-luvulla, ja jyrkimmän kasvun vaihe ajoittuu vuosille 1950–2000. 2000-luvulla uusia havaintoruutuja on löytynyt vuosittain keskimäärin 10 400 kappaletta, vaihdellen 7 320 ja 22 750 ruudun välillä. Valtakunnallisesti alkuperäisiksi tulkittujen lajien havaintoruutujen osuus kaikista havainnoista on merkittävästi suurempi kuin maakunnissa, 2000-luvulla keskimäärin 69 prosenttia. Vaikka uusia havaintoruutuja löytyy vuosittain vielä tuhansia, on merkkejä siitä, että vauhti on hidastumassa. Yksi mahdollinen syy uusien havaintoruutujen määrän laskulle saattaisi olla se, että myös vuosittain kertyvien havaintojen määrä olisi laskusuunnassa. Tästä ei kuitenkaan ole kyse: vuosittaiset havaintomäärät ovat Kasviatlaksen alkuvuodesta 1985 lähtien pysyneet melko tasaisina. ? Liejupahaputken, Oenanthe aquatica, status eliömaakunnissa. Asteikon vihreät värit tarkoittavat alkuperäisiä esiintymiä, punaiset värit uustulokasesiintymiä. Kartta on verkossa osoitteessa kasviatlas.fi/api/ getmap/?type=50&taxon=MX.39207 ? Kasvilajien havaintoruutujen kumulatiivinen määrä peninkulmaruuduittain Kastikassa vuosina 1800–2023. Ylempi sininen viiva sisältää kaikki lajit, alempi punainen viiva vain alkuperäisiksi luokitellut lajit.
145 Lutukka 40. 2024 tä ruuduissa, joista aikaisemmin oli tehty ainakin yksi havainto. Mikä on toistohavaintojen merkitys kasvistomme kartoituksessa? Ne ovat seurantahavaintoja, jotka kertovat tietyn kasvin kasvavan edelleen samalla alueella, mistä se on jo aiemmin kirjattu havaituksi. Toistohavaintojen roolia kasviston seurannassa voi arvioida esimerkiksi havaintovuosien perusteella. Jos vuonna 2023 jollakin ruudulla havaittu laji on edellisen kerran havaittu ruudulla vuonna 2010, lajin esiintymä päivittyy 13 vuodella. Jos edellinen havainto sen sijaan olisi tehty vuonna 1980, päivitysvuosia kertyisi 43. Periaatteessa päivityshavainto on sitä arvokkaampi, mitä kauempana menneisyydessä edellinen havainto on tehty. Kasviatlaksesta on julkaistu vuosittain uusi versio vuodesta 2006 alkaen. Tallennetuista versioista on helppo laskea päivityshavaintojen määrä ja päivitysvuosien keskiarvo ? Kasvilajien ruutupäivitysten määrä (a) ja päivitysten keski-ikä (b) kasviatlaksen eri versioissa vuosina 2007–2023. Ruutupäivitysten määrä on ollut loivassa nousussa, sen sijaan keski-iässä on laskeva kehitys. (a) Taulukko 2. Lajit, joista vuonna 2023 kirjattiin vähintään 20 uutta ruutuhavaintoa. Punaiset havainnot ovat seurausta taksonirajausten muutoksista. Laji R uu tu lk m Impatiens glandulifera, jättipalsami 63 Potentilla argentea, hoikkahopeahanhikki 48 Rosa rugosa, kurtturuusu 35 Acer platanoides, metsävaahtera 32 Lupinus polyphyllus, komealupiini 32 Spergularia rubra, punasolmukki 28 Typha latifolia, leveäosmankäämi 28 Sorbaria sorbifolia, viitapihlaja-angervo 27 Chenopodium album, jauhosavikka 26 Salix starkeana, ahopaju 25 Arctostaphylos uva-ursi, sianpuolukka 24 Dactylorhiza maculata, maariankämmekkä 24 Noccaea caerulescens, ketotaskuruoho 24 Erigeron canadensis, kanadan koiransilmä 23 Convolvulus sepium, valkokarhunköynnös 22 Lycopodium clavatum, katinlieko 22 Phleum pratense, nurmitähkiö 22 Rhinanthus angustifolius, isolaukku 22 Aquilegia vulgaris, lehtoakileija 21 Centaurea phrygia, nurmikaunokki 21 Chaenorhinum minus, kissankita 21 Hypopitys monotropa, kangasmäntykukka 21 Platanthera bifolia, valkolehdokki 21 Salix aurita, virpapaju 21 Aegopodium podagraria, vuohenputki 20 Anthoxanthum odoratum, eteläntuoksusimake 20 Heracleum sphondylium, ukonputki 20 Omalotheca sylvatica, ahojäkkärä 20 (b)
148 Lutukka 40. 2024 Kasviatlasaineiston analysointi on osoittanut, että kasvilajien levinneisyydessä ja runsaudessa on todella tapahtunut merkittäviä muutoksia viime vuosikymmeninä (Lahti & Lampinen 2021, 2022b) . Tämän havainnon varmistamiseksi toivoimme kartoittajien uusien ruutujen lisäksi toistavan myös vanhojen, 1900-luvun loppupuolella kartoitettujen atlasruutujen inventointeja. Ensimmäisiä tuloksia ruutujen toistoinventoinneista saatiinkin kesältä 2022 (Lahti ym. 2023). Kesällä 2023 toistoruutuja kertyi lisää 28 kappaletta, ja nyt toistoja alkaa olla eri puolilla maata melko kattavasti. Toistoruutujen kasviston muutoksen tarkemman analyysin jätämme kuitenkin myöhemmäksi. Neljän vuosikymmenen aikana kerätty kasviatlasaineisto on tarjonnut uuden mielenkiintoisen näkökulman kasvilajien levinneisyyteen ja yleisyyteen peninkulmaruutujen havaintojen pohjalta tehtyjen levinneisyyskarttojen rinnalle. Atlasruudut ovat samalla olleet kaikkein vaativin aineistonkeruun muoto, koska ruutujen täydellisen lajiluettelon kerääminen vaatii periaatteessa Suomen koko putkilokasvilajiston tuntemista. Vuosien mittaan uusia atlasruutuja tekevien kartoittajien rivit ovat harvenneet, ja näköpiirissä onkin kartoitustyön päättyminen lähivuosina (Lahti & Lampinen 2022a). Tähän mennessä kertyneet aineistot jäävät kuitenkin arkistoon odottamaan tulevaisuuden tutkijaa, joka innostuu aikanaan toistamaan kartoituksia ja dokumentoimaan kasviston tulevia muutoksia. Lopuksi Tämä katsauksemme osoittaa, että paljon on 350 vuoden aikana saatu aikaiseksi maamme kasviston tuntemuksessa, mutta paljon riittää vielä tehtävääkin. Alkuperäisen kasvilajistomme levinneisyyden yleispiirteet eliömaakuntien ja jossakin määrin peninkulmaruutujenkin tasolla ovat tulleet selvitetyiksi. Suomen kasvisto on kuitenkin jatkuvassa liikkeessä, osittain ilmaston lämpenemisen, osittain muiden ihmistoiminnan vaikutusten tuloksena. Pääpaino tulevaisuudessa onkin kasviston seurannassa, jotta voimme ajoissa havaita lajien runsastumisen tai harvinaistumisen. Suomi on Euroopan Unionin jäsenmaana velvollinen seuraamaan uhanalaisten lajien, samoin kuin haitallisiksi luokiteltujen vieraslajien esiintymistä. Tämän harrastajien avustaman viranomaistyön kohteena on kuitenkin vain pieni osa maamme kasvistosta. Muiden lajien seuranta jää alan tutkijoiden ja harrastajien oman aktiivisuuden varaan. Tekemistä riittää jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Lahti, T. & Lampinen, R. 2021: Change in the occurrence of common vascular plants in Finland between 1960–2000 and 2001–2019. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 97: 89–102. Lahti, T. & Lampinen, R. 2022a: Kasviatlas kaipaa tekijöitä. Lutukka 38: 30–37. Lahti, T. & Lampinen, R. 2022b: Muutosta Kasviatlaksen kartoilla. Lutukka 38: 47–55 . Lahti, T. & Lampinen, R. 2022c: Kastikan kuusi vuosikymmentä. Lutukka 38: 98–111. Lahti, T., Lampinen, R., Hallman, J., Kiviniemi, A., Kulju, H., Nurmi, J. & Saarinen, K. 2023: Jotakin vanhaa, jotakin uutta. Kasviatlaksen toistoruudut kesinä 2018–2022. Lutukka 39: 28–50. Leikola, A. 1986: Luonnonhistoriallinen Suomi: erään käsitteen synty ja kukoistus. Teoksessa: Leikola, A., Kotilokabinetti: 119–142. WSOY. Porvoo. Nylander, W. & Saelan, Th. 1859: Herbarium Musei Fennici. 119 s. Finska Litteratur-Sällskapets Tryckeri. Helsinki. Preston, C.D. 2013: Following the BSBI’s lead: the influence of the Atlas of the British flora, 1962– 2012. New Journal of Botany 3: 2–14. Rautiainen, V.-P. 2021: Hanhenputki Kökarissa. Lutukka 37: 84–87. Saelan, Th., Kihlman, A. O. & Hjelt, Hj. 1889: Herbarium Musei Fennici. Enumeratio Plantarum Musei Fennici qvam edidit Societas pro Fauna et Flora Fennica. Editio secunda. I. Plantae vasculares. 156 s. + kartta. J. Simelius. Helsinki. Tillandz, E. 1673: Catalogus plantarum tam in excultis, quam incultis locis prope Aboam superiori aestate nasci observatarum in gratiam philo-botanicorum concinnatus. 2 + 29 s. Petrus Hansonianus. Turku. Tillandz, E. 1683: Catalogus plantarum quae prope Aboam tam in excultis, quam incultis locis huc usque inventae sunt. In gratiam philo-botanicorum auctior editus. Accessere praeterea usitatiora Svetica atq[ue] Finnonica nomina, cum brevi virtutum recensione. 73 s. Johannes Wall. Turku. Uotila, P. 2021: Suomen ketunlieot – kaksi alalajia vai viisi lajia? Lutukka 37: 59–69. Väre, H. 2022: Anders Thiodolf Saelan – the botanising medicus. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 98: 62–79. Kiitokset Suurimmat kiitokset kuuluvat kaikille maastotöissä vuosikymmenten mittaan ahertaneille kartoittajille. Kaitila, J. & Kullberg, J. 2023: Suomelle uudet perhoslajit 2022. Baptria 48: 46–51. Kurtto, A. & Lahti, T. 1985. Suomen kasviatlasprojekti alkaa kesällä 1985. Lutukka 1: 4–5. Kurtto, A. & Lahti, T. 1987: Suomen putkilokasvien luettelo. Helsingin yliopiston kasvimuseon monisteita 11: 1–163. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M & Uotila, P. 2023: Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 4. Lutukka 39: 131–152. 350 years of floristic records in Finland The first records of the occurrence of vascular plants in Finland were published by Elias Til-Landz in 1673. During the past 350 years, many observations have been collected by professionals and amateurs, first in the form of herbarium specimens, but also as published and archived records. In the 21 st century, most records are stored directly in online databases. Here we give an overview of current knowledge of the vascular flora of Finland. We analyze the existing data at several spatial scales including national checklists, occurrence in biogeographical provinces, and occurrence in 10 × 10 km as well as 1 × 1 km squares. Tapani Lahti ja Raino Lampinen, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvija sienitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. etunimi.sukunnimi@helsinki.fi
152 Lutukka 40. 2024 liä, Cladonia, ja karhunsammalia, Polytrichum. Metsän seuraavan kehitysvaiheen lajeista esiintyi laikuittain seinäsammalta, Pleurozium schreberi, sekä jopa kerrossammalta, Hylocomium splendens, ja sulkasammalta, Ptilium crista-castrensis. Yleisiä sammalia ja jäkäliä olivat muun muassa kangaskarhunsammal, Polytrichum juniperinum, kynsisammalet, Dicranum, ja torvijäkälät (puikkotorvijäkälä, Cladonia cornuta, pikkutorvijäkälä, C. fimbriata, haaratorvijäkälä, C. furcata, ruskotorvijäkälä, C. pyxidata). Jäkälälajisto muodostui ehkä enemmän tavallisen mäntykankaan kuin aukean hietikon lajeista. Tyypillisiä kenttäkerroksen lajeja olivat kevätpiippo, Luzula pilosa, ja nuokkutalvikki, Orthilia secunda. Harvinaisuuksina rinteen alaosien jyrkimmällä kohdalla kasvoi katinliekoa, Lycopodium clavatum, ja jopa kangaskeltaliekoa, Diphasiastrum complanatum. Pari männyntainta oli havaittavissa sekä vain yksi katajan taimi, myös kanerva oli harvinainen ilmeisesti kovakouraisen pintamaan kuorinnan seurauksena. Jonkin verran näkyi mustikan ja puolukan versoja, paikoin nurmirölliä, Agrostis capillaris, ja ahojäkkärää, Omalotheca sylvatica. Keskitien lähellä oli valoisampaa, ja siellä kasvoi isoja ahonoidanlukkoja sekä muun muassa ahomansikkaa, Fragaria vesca, ja päivänkakkaraa, Leucanthemum vulgare, yleisiä olivat siankärsämö, Achillea millefolium, ja rohtotädyke, Veronica officinalis. Alueen reunalla metsikön rajalla kasvoi yksittäin myös kevätlinnunhernettä, Lathyrus vernus, ja sinivuokkoa, Hepatica nobilis. Sammalista niukasti oli ruusukesammalta, Rhodobryum roseum, ja alaosissa laikkuja metsäliekosammalta, Rhytidiadelphus triquetrus. Vanhan rinteen ahonoidanlukkopaikoilla rinteen yläosassa entisen niityn paikkeilla kasvoi vuonna 2003 jo kivikkoalvejuurta, Dryopteris filix-mas, sinivuokkoa, kevätlinnunhernettä, ahomansikkaa ja ruusukesammalta mutta valtalajeiksi olivat nousseet vuohenputki, Aegopodium podagraria, ja metsäkastikka, Calamagrostis arundinacea. Luonnehtivia olivat myös nurmitädyke, Veronica chamaedrys, metsäorvokki, Viola riviniana, ja karhunputki, Angelica sylvestris. Vuonna 1997 ylimmän osan entisellä niityllä oli muun muassa laidunpoimulehteä, Alchemilla monticola, päivänkakkaraa, ahomansikkaa, purtojuurta, Succisa pratensis, ja isolaukkua, Rhinanthus angustifolius. 2004 näistä oli jäljellä vain muutama poimulehti sekä ahomansikkaa ja nurmitädykettä. Rinteen keskiosan läntisin ahonoidanlukon esiintymä oli koivikossa, missä oli myös paljasta maata ja kuusen taimia. Tyypillisiä tällä paikalla olivat sormisara, Carex digitata, nuokkutalvikki, metsäalvejuuri, Dryopteris carthusiana, ruusukesammal, metsäliekosammal ja ahomansikka. Lähellä kosteammassa osassa kasvoi lehtotähtimöä, Stellaria nemorum, ja kastikoita. Tutkimuslinjoja ja näytealoja Toukokuussa 2004 uuteen rinteeseen perustettiin kolme kasvillisuuden tutkimuslinjaa, 2.5. keskija ylärinteeseen sekä 4.5. alarinteeseen; alarinteen linjaa korjattiin alaosastaan lännemmäksi 16.5. Ahonoidanlukkojen kartoitusta varten linjoille perustettiin 40 neljän neliömetrin näytealaa, joiden yhteispinta-ala oli 160 m 2 . Lisäksi linjojen ulkopuolelta poimittiin mukaan viisi näytealaa, lähinnä keskeltä vanhaa rinnettä vuonna 1995 havaittujen ensimmäisten noidanlukkojen kohdalta. Uudelta rinteeltä laskettiin 287 ahonoidanlukkoa, kahdelta alkuperäiseltä linjalta 1,35 kasvia, korjatulta linjalta 3,2 kasvia näytealaa kohti. Jos oletetaan, että kasvustot olisivat jakautuneet tasaisesti, koko rinteen 24 000 m 2 :n alalla olisi kasvanut yhteensä noin 500 ahonoidanlukkoyksilöä. Vuonna 2004 ketonoidanlukkoja löytyi 71 ja näistä viidellä näytealalla yhteensä 42 (1–15?/?näyteala, keskimäärin 8,4). Ahonoidanlukkoja löytyi 287, joista 40 näytealalta 233 (keskimäärin 5,8 (0–37?/?näyteala). Ylhäältä alas kulkevan linjan 27 näytealaa täydennettiin 13:lla linjan ulkopuolelta tehdyllä näytealalla. Näin saadut 40 näytealaa jaettiin kahteen ryhmään, joista toisessa oli 2–37 ahonoidanlukkoa?/ näyteala ja toisessa tai 1 ahonoidanlukkoa?/?näyteala. Näin saatiin vertailuun 20 (11,5 ahonoidanlukkoa?/?näyteala) positiivisen ja 20 negatiivisen näytealan (0,2 ahonoidanlukkoa?/ näyteala) ryhmät. Noidanlukkojen enemmistö näytti ryhmittyvän hiihtohissireittiä mukailevaan jonoon ja sen länsipuoliseen kais
158 Lutukka 40. 2024 Laasonrinteeltä rehevöitymisen myötä. Lupiinikasvustot alkoivat vallata koko rinnettä yltäen alhaalta lähes kuusiriville asti jo vuoden 2010 jälkeen. Syksyn niitto levitti tällä rinteellä ahonoidanlukkojen itiöpölyn sijasta paljon enemmän komealupiinin, Lupinus polyphyllus, siemeniä. Ihmettelin, miten vielä 1980-luvulla tavallista kuusimetsää kasvaneeseen pohjoisrinteeseen saattoi avohakkuun ja kivien raivauksen sekä 15 lasketteluvuoden jälkeen ilmestyä massoittain harvinaista ja lähes uhanalaista lajia. Vaikka noidanlukot olisivat itiöpölynä kaikkialla odottamassa sopivien, harvoin toteutuvien olosuhteiden ja sienijuurikumppanien löytymistä, jää syy niiden ilmestymiseen Tiirismaalle yhä arvoitukseksi. Miksi niitä ei näkynyt muilla laskettelurinteillä tai toisaalta paljaalla maanpinnalla teiden varsilla? Entisen laskettelurinteen alue kasvoi ennen raivausta lähinnä kuusimetsää, ja Pasurin vanha emäntä kertoi aiemmin rinteen alaosan olleen upean valkovuokkomeren peitossa heidän muuttaessaan paikalle vuonna 1946. Alaosassa oli lehtokorpea, jossa kasvoi myös joitakin vuorijalavia, Ulmus glabra, ja saarnia, Fraxinus excelsior. Koska laskettelu vaati alueen kasvillisuuden syksyistä niittoa, alkoi 1960-luvulla paikalle kehittyä erikoista valoa ja kosteutta vaativaa kasvillisuutta. Alaosassa kasvoi kosteikolla mätässaraa, ruokohelpeä, Phalaroides arundinacea, mustaapilaa ja leveäosmankäämiä, Typha latifolia, sekä lettomaisella osalla hirssisaraa, keltasaraa ja äimäsaraa, Carex dioica. Tällä alueella oli myös marjovaa mesimarjaa, Rubus arcticus. Kosteikkoalueen ja tuoreen niityn reunalla kasvoi muutamia yksittäisiä ahonoidanlukkoja. Purolähdesammal, Philonotis fontana, kertoi virtaavien lähdevesien vaikutuksesta. Alueen lettomaisuuteen viittasi kampasammalen, Helodium blandowii, otasammalen, Calliergonella cuspidatum, ja palmusammalen, Climacium dendroides, esiintyminen. Alarinteen keskiosissa lännessä oli rinnesuota ja yli kymmenen maariankämmekkää, Dactylorhiza maculata, idässä kuivalla maalla kymmenen maariankämmekkää samalla korkeusvyöhykkeellä. Laskettelurinteen luoteisnurkalla maaperä oli kuitenkin hiekkaista ja kuivempaa, minkä seurauksena siellä menestyi jopa ketomainen kasvillisuus: ahomansikkaa, laidunpoimulehteä, rätvänää, Potentilla erecta, aho-orvokkia, kalvassaraa, metsäapilaa, Trifolium medium, isolaukkua, siankärsämöä, kissankäpälää, jopa ketonoidanlukkoa ja hiukan ahonoidanlukkoa sekä joinain vuosina runsaasti kelta-apilaa. Paikallisesti niitto näyttää levittäneen ahonoidanlukkoa. Vanhan rinteen vanhimmalla noidanlukkoalueella traktorin pyörät olivat raapineet maata tavallista enemmän ja paikalla oli paljon kuusen ja koivujen taimia merkkinä sopivista oloista siementen taimettumiseen. Uudella rinteelläkin niittokone lienee levittänyt ahonoidanlukon itiöpölyä tehokkaasti ylös ja alas rinteitä puolen kilometrin matkalla. Uuden rinteen harvennushakkuu 2011 Vuonna 2004 koivun runkoluku uudella rinteellä oli 3–4?/?m 2 . Parhailla kuudella näytealalla runkoluku oli vain 1,2?/?m 2 . Koko uuden rinteen alueelle tehtiin talvella 2011 harvennushakkuu, minkä teoriassa olisi pitänyt parantaa ahonoidanlukkojen kasvuoloja huomattavasti. Varjostavat raidat, Salix caprea, kaadettiin, puuston varjostus väheni alle puoleen entisestä ja paljaan maan osuus lisääntyi. Jäljelle jääneet koivut tuottivat kuitenkin yhä paljon kariketta. Koko uuden rinteen viiden hehtaarin ala kasvoi Paikkatiedon mukaan 1 000– 2 500 kg/ha lehvästömassaa, eli karikkeen määräkin oli tätä suuruusluokkaa. Harvennuksella määrä putosi hetkeksi arviolta 600–800 kg/ha tasolle. Myös puiden korkeus oli kasvanut huomattavasti, noin kymmeneen metriin. Vuoden 2011 harvennushakkuu poisti lähes kaikki raidat ja harvensi myös koivujen runkomäärän melko sopivaksi: 12 raitaa pois, 3 koivua jäljelle?/?4 m 2 (jälkimmäinen luku vastaisi noin 7 500–10 000 runkoa/ha). Koivun valtapituus oli 9–10 m. Metsänhoidollinen suositus harvennukselle olisi ollut paljon suurempi: 13–15 metrin valtakorkeudessa harvennus 800 runkoon?/ ha. Maakuntalehdessä luontoa tunteva toimittaja Vili Uuskallio kirjoitti Messilän tehneen hakkuun uhanalaisten kasvien elinoloja parantaakseen (Uuskallio 2015) . Näin yleviä päämääriä maat omistavalla Messilän kartanolla ei kuitenkaan ollut, mitä ilmentää sekin, että se hakkautti
159 Lutukka 40. 2024 samoihin aikoihin kaikki muut omistamansa metsäalueet. Seitsemässä vuodessa kenttätutkimusten jälkeen vuoteen 2011 ahonoidanlukkojen määrät olivat laskeneet huomattavasti. Noidanlukkojen kannalta harvennus tuli liian myöhään eikä auttanut niitä toipumaan karikkeen ja puiden varjostuksen haitoista. Käytännössä puuston harvennus ei tuottanut lainkaan lisää ahonoidanlukon taimia, ja yksilömäärän laskusuuntaus jatkui. Myös kohdalta, jolla vuonna 2003 pystyi laskemaan yksiltä jalansijoilta yli 50 ahonoidanlukkoa, katosivat muutamassa vuodessa lähes kaikki yksilöt, vaikka paikan päällä ei ollut varjostavaa puustoa. Vesiensuojelu ristiriidassa lajistonsuojelun kanssa? Vuoden 1995 paikkeilla Hollolan ympäristölautakunta päätti, että Tiirismaan hiihtokeskuksen kahvilarakennukselta vaaditaan parempaa jätevedenpuhdistusta ja jäteveden viemäröintiä Messilään saakka silloisen sakokaivolietekeräyksen tilalle. Lautakunnan jäsen, biologian lehtori Matti Laurila, kertoi kirjoittajalle, että tämä vaatimus taisi olla liian kallis toteuttaa ja oli syynä laskettelutoiminnan lopettamiseen ja rinteen myyntiin Messilälle, mikä vahvisti tämän kilpailevan rinteen sulkemisen. Näin liioitellun vesiensuojelun kautta ympäristönsuojelu tuhosi satojen noidanlukkojen, seitsemän uhanalaisen, lähes 30 huomionarvoisen kasvilajin ja yhteensä 260 putkilokasvilajin kasvupaikan. Esittelin hoitotyön tärkeyttä Lahden seudun ympäristöpalvelujen edustajalle Asko Riihelälle sekä Hollolan kunnan maankäytöstä vastaavalle henkilölle. Hän esitti alueen rauhoitusta mökkirakentamiselta, mutta pahoitteli, että harvinaisten kasvien vaatimaa alueen pitoa avoimena ei olisi mahdollista säätää kaavamääräyksissä eikä Messilällä halukkuutta eikä ympäristökeskuksella voimavaroja sen toteuttamiseen. Rinteen myöhempi suojelu mökkirakentamiselta ei auttanut lajien suojelua, kun minkäänlaista alueen avoimena pitämistä puuston raivauksen ja niiton avulla ei vaadittu. Uuskallio, V. 2015: Metsä nieli kasviston aarreaitan – Tiirismaan entistä laskettelurinnettä on vaikea erottaa maastosta. Etelä-Suomen sanomat 26. 7.2015. Vauhkonen, M. 2003: Päijät-Hämeen uhanalaiset ja silmälläpidettävät putkilokasvit. Alueelliset ympäristöjulkaisut 326: 1–98. The rise and fall of moonworts at Tiirismaa ski slopes, S Finland The presence of moonworts (Botrychium, Sceptridium) was studied for 29 years (1995– 2023) on the northern slopes of the abandoned Tiirismaa ski centre in Hollola, near the city of Lahti (biogeographical province of South Häme). Tiirismaa is the highest point of southern Finland, reaching 223 metres above sea level. In 2004, altogether 287 Sceptridium multifidum plants were counted although the total number might have been over 500 individuals. In addition to S. multifidum and dozens of Botrychium lunaria, a few plants of B. lanceolatum and B. matricariifolium were also found. After 2004 the number of Sceptridium mul ti fidum and Botrychium lunaria started to decrease and the others were not found. The vegetation of the slopes was studied from 40 relevés. Moonworts were more likely to be present where the amounts of tree foliage and leaf litter were less than 40 %. In 2011 many of the trees were cut down, but the moonworts did not benefit from the felling. During the 29 years the site was overgrown by birch forest suppressing the moonworts, the sole exception being 17 individuals remaining on the upper part of the slope in 2023. Antti Hovi, Lahti, antti.hovi@dnainternet.net Biomassa, lehtipuut, lehvästö (10 kg/ha) Puuston latvuspeittävyys % Puuston keskipituus (dm) Puuston keskiläpimitta (mm) Puuston tilavuus (m 3 /ha) Puuston ikä (vuosi) Ahonoidanlukkoja (kpl) Ahonoidanlukkojen määrä 2004–2017 272 16 Hovi, A. 2000a: Tiirismaan luonto-opas. 48 s. Hollolan kunta. Hollola. Hovi, A. 2000b: Päijät-Hämeen perinnemaisemat. Alueelliset ympäristöjulkaisut 190: 1–130. Hovi, A. 2003: Tiirismaan ja sen entisen pujottelurinteen kasvistosta. Lutukka 19: 55–62 Kalliovirta, M. 2004: Onnistunut noidanlukkojen etsintäkuulutus – yhteenveto sateisen kesän 2004 havainnoista. Lutukka: 103–104. Kunttu, T. [2005]: Tiirismaan hiihtoja laskettelukeskuksen historia. 10 s. www.hiihtomuseo.fi Uuskallio, V. 2002: Tiirismaan hiihtokeskus lepää Ruususen unta ja pusikoituu. Etelä-Suomen Sanomat 4.7.2002. 70 60 50 21 35 3 260 125 140 60 120 35
160 Lutukka 40. 2024 S uomessa vaarantuneeksi luokiteltu lounainen kevätsara, Carex caryophyllea, on yleisimmillään ja runsaimmillaan Salon seudulla Varsinais-Suomessa. Etsin sitä laajalti vuosina 1989–1990 sen aikaisten Salon, Halikon, Muurlan ja Perttelin kuntien alueilta. Tuolloin toimitin usean vuoden ajan Salon Seudun Sanomiin artikkeleita luonnonkasveista, lähinnä lukijoiden havaintoja. Oma retkeily tuotti myös paljon tiedotettavaa, joten kasviretkeily oli moKevätsara Salon nin tavoin antoisaa. Nykyisin mainitut kunnat on liitetty Salon kuntaan. Palasin vuosien 1989–1996 kevätsarapaikoille vuonna 2024, etsien samalla mahdollisia uusia esiintymiä. Muutokset olivat 35 vuoden aikana hätkähdyttäviä ja yllättäviä. Maisema oli paikoin muuttunut voimallisesti. Laadin vertailevan taulukon (s. 166–167), josta muutokset kevätsaran kannalta käyvät ilmi. Sarat olen pyrkinyt laskemaan mahdollisimman huolella yksilön tarkkuudella. Kyseessä ovat täysikasvuiset, useimmiten kukkivat kasvit. Kevätsaran ekologiasta Aiemmin olen tarkastellut kevätsaraa vanhasta asutuksesta hyötyneenä kulttuurilajina (Valta & Luoto 1991, Valta 2009). Kevätsara suosii vanhan, jopa rautakautisen, asutuksen muokkaamia ja aiheuttamia ketobiotooppeja. Samankaltaista korrelaatiota on ainakin VarsinaisSuomessa löydettävissä ahdekaurion, Helictochloa pratensis, seudulla MATTI VALTA vuosina 1989–2024
171 Lutukka 40. 2024 meniä on lidussa runsaasti, ja ne ovat lidun kummassakin puoliskossa kahdessa rivissä. Lajista onkin käytetty joskus englanninkielistä nimeä tworowed watercress, ”kaksirivinen vesikrassi”. Pikkuvesikrassin lehdissä on useampia lehdyköitä eikä päätölehdykkä ole sivulehdyköitä paljoakaan suurempi. Vesikrassin ravintokäyttö Vesikrassia on käytetty Etelä-Euroopassa jo antiikin ajoista lähtien. Sitä väitetään yhdeksi vanhimmista tuorevihanneksista. Sen kaikkia osia, myös siemeniä, voi syödä sekä raakana että kypsennettynä. Internetissä on julkaistu siitä monia reseptejä. Se antaa ruokaan vihanneskrassia, Lepidium sativum, tai piparjuurta, Armoracia rusticana, muistuttavan mutta miedomman maun. Maku häviää kuumennettaessa, ja vesikrassia käytetäänkin yleensä tuoreena tai lisätään ruokaan vasta kypsennyksen lopulla (Ravindran 2017) . Lidut ovat kapeita ja pitkiä (useimmiten yli 2 cm pitkiä ja alle 2 mm paksuja), ja siemenet ovat kummassakin litupuoliskossa yhdessä rivissä (onerowed watercress). Lajit eroavat myös siementen kennomaisen pintarakenteen osalta siten, että isovesikrassilla on vain noin 50 kennoa siemenen kummallakin kyljellä. Pikkuvesikrassilla kennot ovat pienempiä ja niitä mahtuu siemenen kyljelle noin kaksinkertainen määrä. Tämä tuntomerkki on varsin selvä, jos käytössä on kypsiä siemeniä ja hyvä luppi tai stereomikroskooppi. Isovesikrassi, joka talvehtii vihreänä, mainitaan enemmän kalkkia suosivaksi kuin pikkuvesikrassi. Pikkuvesikrassi reagoi syksyyn tulemalla violetinruskeaksi ja tiettävästi myös lakastuu (Fitter ym. 1985) . Ojavesikrassi on näiden kahden risteymä, joka on muutoin niille välimuotoinen, mutta siemeniä kehittyy hyvin niukasti. Kaikkia kolmea taksonia, etenkin isoja ojavesikrassia, viljellään ja käytetään ravinnoksi (Ravindran 2017) . ? Isovesikrassin lidut ovat lyhyitä ja pulleahkoja. ? Isovesikrassin siemenet sijaitsevat kahdessa rivissä. ? Pikkuvesikrassin lidut ovat pitkiä ja hoikkia. Vesikrassia, esimerkiksi märissä huovissa viljelemällä, on muiden tuorevihannesten ohessa käytetty aiemmin pitkillä merimatkoilla C-vitamiinipuutoksen eli keripukin torjuntaan. Britannian laivastossa käytäntö alkoi 1700-luvun lopulla, yli sata vuotta ennen kuin vitamiinien kemiallinen luonne ymmärrettiin. Tällainen käyttö on saattanut osaltaan auttaa lajin leviämisessä eri maanosiin (Wikipedia: James Lind, luettu 17.10. 2024) . Turku, Luolavuori, 9.6.2022, Vesa Oikonen / Laji.fi Tu rk u, Lu ol av uo ri, 29 .6 .2 02 2, K al le R uo ko la in en / La ji. fi Tu rk u, Lu ol av uo ri, 29 .6 .2 02 2, K al le R uo ko la in en / La ji. fi R ut ge r B ar en ds e / S ax ifr ag a Adobe Stock Pixabay
172 Lutukka 40. 2024 Olemme katsoneet Turun kasvimuseossa olevat pohjoismaiset vesikrassinäytteet. Mielestämme lajitason määritys etenkin ilman kypsiä lituja on suvussa hyvin vaikeaa. Litujen ja lehdyköiden muodot eivät useinkaan korreloi edellä kuvatulla tavalla. Etenkin isovesikrassin suurta muuntelua ilmentävät vielä siitä kuvatut useat rodut, mm. subsp. siifolium, jolla lehdykät ovat pitkänomaiset ja keskenään lähes samankokoiset. Kaupallisella ruukkukasvilla tekemämme pienen viljelykokeen perusteella myös kasvuolot vaikuttavat suuresti lehdyköiden kokoon ja muotoon. Ongelmat eivät hälvene edes sytologisin menetelmin: isovesikrassilla (2n = 32) mainitaan olevan kromosomeja vain puolet pikkuvesikrassin määrästä (2n = 64), mutta Ravindranin (2017) mukaan isovesikrassinkin kromosomiluvussa on suurta vaihtelua! Ainakin Suomen rajallisesta näkökulmasta vaikuttaa siltä, että vesikrassit ovat melkoinen risteymäsoppa, jossa varmoja nimiä kannattaa jaella varovasti. Turun seudun löydöt ovat kuitenkin keskenään samannäköisiä ja täysin isovesikrassiin sopivia. Isovesikrassin luonnehdinta Turun seudun löytöjen pohjalta Koko versosto on möyheän ja vesipitoisen oloinen. Kasvi on kalju, joitakin lyhyitä, lähes mikroskooppisia karvoja (nupuissa) lukuun ottamatta. Varsi on vanhimmista tyviosistaan yli senttimetrin paksuinen ja hieman kovettunut, mutta yleisesti vajaan 5 mm:n paksuinen ja helposti poikki napsahtava. Poikkileikkauspinnasta paljastuu ilmaontelo, joka kulkee yhtäjaksoisena varren sisällä. Se edistää kaasunvaihtoa kasvin osien välillä ja kelluttaa varsia veden pinnalla. Verson rakenne ei muotoudu maakasvien tapaan säännölliseksi, vaan se haaroo tarvittaessa jokaisesta lehtihangasta, ilmeisesti lähinnä sen mukaan, missä asennossa veden pintaan nähden se sattuu olemaan. Lopputuloksena on pinnan tuntumassa retkottava kolmiulotteinen versohässäkkä, josta on vaikea erottaa alkua ja loppua. Haarojen ohella myös pitkiä, valkoisia jälkijuuria muodostuu herkästi jokaiseen nivelkohtaan, etenkin alas kaartuviin osiin. Mikäli maata tai muuta kiinteää tukea on ulottuvilla, ne voivat ankkuroitua siihen, mutta kasvi tulee toimeen mainiosti myös irrallaan kelluen. Fysiikan lakien mukaan pinnan päälle nousevat haarat painavat muuta versostoa syvemmälle veteen, jolloin versolautta saa vähitellen lisää paksuutta. Lehdet ovat aineistossamme enimmillään noin 15 cm × 5 cm kokoisia ja parilehdykkäisiä. Päätölehdykkä on selvästi muita suurempi, pyöreähkö (halkaisija noin 5 cm) tai hieman leveänpuikea, mitoiltaan esimerkiksi 5 cm × 7 cm. Päätölehdykän tyvi on usein hieman herttamainen. Haarojen ? Turun aineistossa isovesikrassin lehden lehdykkäparien tavallisin määrä on yksi. Kahden parin lehtiä ehtii Turussa syntyä vain hyvin kehittyneiden versojen latvoihin. Lämpimissä maissa lehdykkäpareja muodostuu useita (Ravindran 2017) . Tu rku , Lu ola vu ori, 29 .6 .2 02 2 K alle R uo ko lain en / La ji.fi C C B Y-N C 4.0
174 Lutukka 40. 2024 on saattanut tällöin jäädä kokonaan muodostumatta, kaatua veden alle tai joutua jonkin eläimen syömäksi. Levinneisyys muissa maissa Isovesikrassi on kotoisin Euroopan ja Keski-Aasian lauhkealta vyöhykkeeltä. Sitä kasvaa suurimmassa osassa Keskija Etelä-Eurooppaa. Nykyään se on levinnyt ihmisen mukana ympäri maapallon. Pikkuvesikrassin levinneisyys keskittyy Keski-Euroopan mereisiin länsiosiin (Jalas & Suominen 1994, Plants of the World Online) . Tärkeitä syitä isovesikrassin leviämiseen ovat olleet ravintokäyttö ja tietoinen viljely. Esimerkiksi Britanniassa sitä on jo parinsadan vuoden ajan viljelty suuressa mittakaavassa (The Watercress Company: History of watercress) . Alkuperäisten ja ihmisen vaikuttamien esiintymien raja lienee pitkän käyttöhistorian vuoksi hämärtynyt. Pohjolassa molemmat vesikrassilajit ovat perinteisesti keskittyneet temperaattiselle vyöhykkeelle. Pikkuvesikrassia on tavattu lähinnä Tanskasta. Isovesikrassin levinneisyys on ulottunut sieltä myös eteläisimpään Ruotsiin, 2000-luvun alkuun mennessä lähinnä Skooneen (Mossberg & Stenberg 2005) . Ruotsin Artdatabanken-tietokannan valossa tilanne on 2000-luvulla muuttunut varsin nopeasti. Pikkuja ojavesikrassi ovat edelleen Ruotsissa suuria harvinaisuuksia, mutta isovesikrassi on levinnyt satojen kilometrien hyppäyksin useille paikoille läpi Ruotsin hemiboreaalisen vyöhykkeen. Näistä monet havainnot ovat aivan viime vuosilta, ja laji on talvehtinut uusilla paikoilla. Useita kasvupaikkoja tunnetaan nykyään muun muassa Linköpingin, Tukholman ja Uppsalan seuduilla. Pohjoisin yksittäinen löytö on noin Tampereen leveyksillä olevasta Bollnäsistä. Uppsalan seudun esiintymä on jo ehditty merkitä Nordens flora -kasvion uusimpaan laitokseen (Mossberg & Stenberg 2019) . Ruotsin uusi levinneisyyskuva herättää ajatuksen siementen lintulevinnästä. Pienet, kelluvat siemenet voivat takertua linnun ulkopintoihin kuten sulkiin tai kuraisiin räpylöihin. Ehjinä nieltyjä siemeniä selviää todennäköisesti myös linnun suoliston läpi elävinä. Lupaava levittäjälaji Pohjolassa on esimerkiksi sinisorsa (Lovas-Kiss ym. 2018) . Jonkin vesistön varteen päästyään krassi leviää siellä kasvullisesti tai – jos siemenet ehtivät kypsyä – kelluvien siementen avulla. Kokeilumme mukaan kasvin latvastakin leikattu versonpala säilyy elossa vedessä kelluen ja alkaa muodostaa lehtihankoihin juuria jo 15 tunnin kuluttua leikkaamisesta. Pieniä jälkijuuren alkuja on myös valmiina ilmaverson eri osissa. ? Kesän kirppa-aikana isovesikrassikasvustot ovat kärsineet muiden ristikukkaisten tapaan. Varsinkin loppusyksyllä vehreä krassi vaikuttaa maistuvan kasvinsyöjäeläimille, todennäköisesti ainakin metsäkauriille.
176 Lutukka 40. 2024 Suomen lajitietokeskuksen palvelussa Laji.fi mainitaan Suomesta kolme keruuta yli sadan vuoden takaa. Näistä varhaisin on Eduard Hisingerin vuonna 1879 Karjaan Mustiosta, Ingvalsbyn meijerin luota keräämä näyte. Paikka viittaa tietoiseen viljelyyn tai ainakin kokeiluun. Digitoidun kuvan perusteella näyte sopii isovesikrassiin. Se on kerätty elokuun alussa, ja lidut vaikuttavat ainakin lähes kypsiltä. Seuraavan näytteen keräsi Nestor G. Aschan vuoden 1904 heinäkuussa. Paikaksi on merkitty Maarian (nykyisen Turun) Hirvensalon Kommo. Tämä on pieni, karu saari Hirvensalon eteläpuolella. Turun museokeskuksen aineistojen (Sanna Kupila, henkilökohtainen tiedonanto) mukaan saaren itälaidalla asui keruuaikana ympärivuotisesti leskirouva Henriksson, länsilaidalla oli kaupunginvouti Nils Aschanin kesämökki. Kun Aschan myi vuonna 1907 mökkinsä turkulaiselle pursiseura Mainingille, hän halusi hankkia sen tilalle ”vähän suuremmalla puutarhamaalla varustetun suviasunnon”. Tämäkin näyte vaikuttaa siis viljelyperäiseltä. Viimeisen vanhoista keruista teki A. Leinberg 21.9.1909 Helsingissä. Digitoidun herbaariokuvan perusteella näyte poikkeaa Turun uusista löydöistä melko pienten päätölehdyköiden osalta mutta saattaa silti kuulua lajin vaihtelun piiriin. Paikaksi on ilmoitettu Kaivopuiston huvila n:o 10:n keittiöpuutarha. Lajia on siis sielläkin viljelty ravinnoksi, ja viljelyolot voivat vaikuttaa myös lehtien muotoon. Kyseinen huvila oli yliopistonkamreeri Westermarckin kesähuvila, jonka paikalla on nykyään Yhdysvaltain suurlähetystö osoitteessa Itäinen Puistotie 14 ( Estofennia 2022: Villan n:o 20 i Brunns parken ) . Suomalaisissa sanomalehdissä vesikrassi oli mainittu useaan otteeseen jo 1850-luvulta lähtien ulkomaisena vihanneksena (mm. Finlands Allmänna Tidning 76: 325, 2.4.1857) . Sitä mainittiin myös kokeillun menestyksellä Inkoon Fagervikissä (Järvi 1911) , jossa Karjaan löydön kerääjä E. Hisinger omisti rautaruukin ja meijerin. Inkoon ja Mustion ruukeilla on vain noin 15 kilometrin välimatka ja herrasväet olivat varmasti toisiinsa yhteyksissä, myös keittiökasvien suhteen. UUDET LÖYDÖT TURUN SEUDULLA Turun Luolavuori 9.6.2022 Vesa Oikonen ilmoitti Laji.fi -palveluun isovesikrassin Turun Luolavuoren ojasta. Aktiivisena luontoharrastajana Oikonen on kirjannut tietokantaan runsaasti havaintoja muistakin eliöryhmistä, eikä sanojensa mukaan (sähköpostikirjeenvaihto 2024) kiinnittänyt asiaan tuolloin suurempaa huomiota. Havainnon mukana oli kaksi valokuvaa. Myöhemmin samana kesänä Luolavuoren paikalle osui – osin Oikosen löydöstä tietämättä – myös alan ammattilaisia. 29.6.2022 Kalle Ruokolainen otti kasvista valokuvia Laji.fi -palveluun. Kirjoittajista lähellä asuva JV huomasi lajin 2.8.2022 ja tallensi kasvustosta ensimmäisen näytteen. Näissä yli puolimetrisiksi venyneissä Milloin maksamatoa on Suomessa tarpeen epäillä? Maksamadot ovat Suomessa vielä harvinaisia ja kotieläimistä tavattaessa ne tulee ilmoittaa viranomaisille ( Ruokavirasto: Märehtijöiden maksamadot ) . Ihmisiltä löytyy Suomessa vain yksittäisiä tapauksia vuodessa, usein ulkomailta saatuina ( Siikamäki ym. 2002 ) . Tilanne voi kuitenkin ilmaston lämmetessä muuttua. Keskija Etelä-Euroopassa sekä sitä lämpimämmissä maissa niitä tavataan jo usein. Madon läsnäolon riski kasvaa, jos saman lammen rannalla laiduntaa märehtijöitä, tai jos nisäkkäiden ulostetta käytetään lannoittamiseen. Vesikrassin viljelyä tai luonnonkasvin syöntiä harkitessa on siis hyvä miettiä ensin, onko maksamatoja jo ehtinyt paikalle. Seuraava kysymys on, elääkö vesikrassin kasvutai viljelypaikalla sen väli-isänniksi sopivia kotiloita. Suljetussa viljelyasetelmassa kotiloiden läsnäolo voidaan kohtuudella todeta, mutta luonnonvesissä se voi olla käytännössä mahdotonta. Kolmas kysymys on, onko paikalla madon pääisänniksi sopivia nisäkkäitä. Lammas ja nauta, jotka ulostavat ja laiduntavat rantavedessä, ovat suurimman epäilyn alla. Voidaan epäillä, että ihmisen lisäksi ainakin kauriit, jänikset ja pikkujyrsijät voivat toimia tässä roolissa. A do be S to ck
181 Lutukka 40. 2024 vät puolestamme ystävällisesti tutkimassa ilmoitettua Kontulan paikkaa noin sadan metrin säteellä 6.10. ja 14.10.2024. Paikalla on muun muassa oja, jonka reunukset ovat alkaneet metsittyä koivulla ja muulla tavanomaisella pioneerikasvillisuudella. Oja oli märkä, mutta sen pohjalla kasvillisuus oli niukkaa. Paikalla kasvoi ainakin yhtä litukkalajia (Cardamine sp.), mutta vesikrassista ei löytynyt merkkejä. Tämäkin ilmoitus vaikuttaa siis virheelliseltä. Löytäjä onkin myöhemmin karkeistanut määritystään heimotasolle (Brassicaceae). Arto Kurtto määritti 21.11.2024 epäillyt vesikrassit valokuvien perusteella rikkanenätiksi, Rorippa sylvestris. Hän myös tiesi kertoa, että tässä Mustapuron latvaosassa kasvaa luhtalitukkaa. Vesikrassin tulotapa Suomeen Emme tunne vesikrassin tarkempaa tulotapaa Luolavuoren paikalle, mutta ihmisellä voi olla asiassa jonkinlainen, ainakin tahaton tai välillinen rooli. Toinen mahdollisuus on kypsien siementen suora lintulevitys Ruotsista Luolavuoreen vaikkapa muutolta saapuvien sinisorsien sulkapeitteessä tai suolistossa (Lovas-Kiss 2018) . Auranlaakson paikalla välitön vektori näyttäisi olleen maansiirto tai puutarhaistutusten teko, mikä viittaisi siihen, että lajilla on Turussa vielä tuntemattomia kasvupaikkoja. Kuten edeltä ilmenee, isokrassi on levinnyt seudulla myös kasvullisesti viemärissä sekä ihmisen viljelemänä. Vesikrassin tulevaisuus Suomessa On vielä epäselvää, miten isovesikrassi menestyy meillä jatkossa kylmimpien talvien yli. Pientä pakkasta se sinänsä sietää ainakin, jos kasvupaikan vesi pysyy sulana. Kun laji suosii neutraalia tai emäksistä, rehevää vettä, mahdollisina kasvupaikkoina tulevat ainakin Lounais-Suomessa kyseeseen peltojen ja asutuskeskusten vuolaat valtaojat, viemärien suut ja suurten jokien avoveden reunat. Irtokellujana se saattaa takertua myös avovedessä kelluslehtisten kasvien saarekkeisiin. Krupi?ska, I. 2020: Aluminium drinking water treatment residuals and their toxic impact on human health. Molecules 25(3): 641. PMID: 32024220 Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, P. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Lovas-Kiss, Á., Vizi, B., Vincze, O., Molnár, A.V. & Green, A. 2018: Endozoochory of aquatic ferns and angiosperms by mallards in Central Europe. Journal of Ecology 106 (4): 1714–1723. Mandáková, T. & Lysak, M. 2019: Healthy roots and leaves: Comparative genome structure of horseradish and watercress. Plant Physiology 179: 66–73. Mas-Coma, S., Bargues, M.D. & Valero, M.A. 2018: Human fascioliasis infection sources, their diversity, incidence factors, analytical methods and prevention measures. Parasitology 145: 1665– 1699. Mossberg, B. & Stenberg, L. 2005: Suuri Pohjolan kasvio. 928 s. Tammi. Helsinki. Mossberg, B. & Stenberg, L. 2019: Nordens flora. 2. painos. 975 s. Bonnier Fakta. Stockholm. Peters, W. & Gilles, H.M. 1995: Tropical medicine and parasitology, 4. painos. 248 s. Mosby-Wolfe. London. Rasheed, S., Khuroo, A.A., Ganie, A.H., Mehraj, G., Dar, T. & Dar, G.H. 2018: Correct taxonomic delimitation of Nasturtium microphyllum Rchb. from Nasturtium officinale R.Br. (Brassicaceae) in Kashmir Himalaya, India. Journal of Asia-Pacific Biodiversity 11(1): 154–157. Ravindran, P.N. 2017: The encyclopedia of herbs and spices. Volumes 1 & 2. 1128 s. CABI. Wallingford. Siikamäki, H., Kyrönseppä, H. & Jokiranta, S. 2002: Suoliston parasiitti-infektiot. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 118(12): 1235–1247. de Souza, C.A., da Silva, A.O., de Lacerda, C.F., de Franca e Silva, Ê.F. & Bezerra, M.A. 2020: Physiological responses of watercress to brackish waters and different nutrient solution circulation times. Semina: Ciências Agrárias, Londrina 41 (6): 2555–2570. Tutin, T.G., Heywood, V.H., Burges, N.A., Valentine, D.H., Walters, S.M. & Webb, D.A. ( toim.) 1964: Flora Europaea I. Lycopodiaceae to Platanaceae. 464 s. Cambridge University Press. Cambridge. Braun, L., Grimes, J.E.T. & Templeton, M.R. 2018: The effectiveness of water treatment processes against schistosome cercariae: A systematic review. PloS Neglected Tropical Diseases 12(4): e0006364. PMID: 29608589 Carlsson, R. 2006: Freshwater snail assemblages of semi-isolated brackish water bays on the Åland Islands, SW Finland. Boreal Environment Research 11: 371–382. Damm, J. 2022: Odla vattenkrasse. Florea Seeds. Stockholm. flo-rea.com/sv/odla-vattenkrasse, l uettu 9.10.2024. Garcia, L.S. & Bruckner, D.A. 1997: Diagnostic medical parasitology, 3. painos. 937 s. ASM Press. Washington. Eason, J., Searle, B. & Trolove, S. 2002: Keeping our watercress safe. A plant & food research report prepared for Curious Minds Project. 22 s. nzfssrc. org.nz, luettu 9.10.2024. Fitter, R., Fitter, A. & Blamey, M. 1985: The wild flowers of Britain and Northern Europe. 336 s. Collins. London. Hallanvuo, S. & Johansson, T. 2010: Elintarvikkeiden mikrobiologiset vaarat. Eviran Julkaisuja 1/2010: 1–208. Hiitonen, I. 1933: Suomen kasvio. 771 s. Otava. Helsinki. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. ( toim.) 1998: Retkeilykasvio. 4. täysin uudistettu painos. 656 s. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Jalas, J. & Suominen, J. ( toim.) 1994: Atlas Florae Europaeae. Distribution of vascular plants in Europe. 10. Cruciferae (Sisymbrium to Aubrieta). The Committee for Mapping the Flora of Europe & Societas Biologica Fennica Vanamo. Helsinki. Järvi, T.H. 1911: Om anskaffande af lefvande föda åt unglax genom odling af foderdjur. Fisketidskrift för Finland 20 (4–6): 85–89. Kendall, S.B. 1949: Lymnæa stagnalis as an intermediate host of Fasciola hepatica. Nature 163: 880–881. Observations on watercress in Turku area, SW Finland Watercress (Nasturtium officinale) does not belong to the native flora of Finland; during the last century it has been found only a few times as a short-lived ephemeral, most likely connected with private culture experiments. Since 2022, however, the species has been found at four sites in the Turku area and has successfully overwintered. A summary of the findings is given. Due to the climate change, watercress colonies could become established in southernmost Finland in, e.g., nutrient-rich ditches and riversides which do not completely freeze. Since watercress acts as a vector of the parasitic liver fluke (Fasciola hepatica), hygiene aspects of using the plant are also addressed. Jouni Issakainen & Jukka Vauras, Kasvimuseo, Biodiversiteettiyksikkö, 20014 Turun yliopisto. jouni.issakainen@kolumbus.fi, jukka.vauras@utu.fi
182 Lutukka 40. 2024 V uonna 2020 tutkimme Itä-Helsingin neljän taimenpuron Longinojan, Viikinojan, Mustapuron ja Mellunkylänpuron vesija rantakasvistoa. Siinä yhteydessä havaitsimme 25.8. isovesikrassina, Nasturtium officinale, pitämämme kasvin Viikin ojan latvahaarassa Mellunkylän kaupunginosan länsilaidan Kivikon osa-alueella. Ensin kylläkin vähän emmimme kasvin määritystä, sillä olimme aiemmin tottuneet näkemään isovesikrassia paljonkin Kanariansaarilla, mutta pääasiassa toisenlaisessa asussa joko kukkivina massoina parilehdykkäisine lehtineen tai hienonnettuna herkullisessa keitossa (esp. crema de berros; itse kasvi esp. berro). Toisaalta mieleen tuli nykyään kaikissa noissa taimenpuroissa paikoin jopa runsaana kasvavan ojatädykkeen, Veronica beccabunga, mahdollinen poikkeama, mutta tuon lajin lehdet ovat ristikkäin vastakkaiset ja tummemmat sekä tosiaan useimmiten suhteellisesti kapeammat (pitkänpyöreät – soikeanpuikeat). Määritys isovesikrassiksi varmentui tutustumalla viljeltyjen nuorten versojen kuviin, omien Kanarian kuviemme aiemmin ylenkatsomaamme nuorten versojen ulkonäköön ja huomaamalla Kivikon kasveissa yksittäisiä liuskaparillisia lehtiä. Oppia ikä kaikki! Kivikon isovesikrassin kasvusija oli Paukkulanpuistossa Pilkkapolun päästä Viikinojaan laskeva iso puro (Paukkulanoja). Lajia oli siellä puusiltojen yläpuolella (668216:339257) ? Tässä artikkelissa Helsingin Kivikon paikannimet muistuttavat kyseisellä alueella vuosina 1937– 1993 toimineesta laajasta Malmin ampumaradasta, jonka komeasta 1990-luvulla tulipalossa tuhoutuneesta hirsipaviljongista käytettiin nimeä Paukkula. ARTO KURTTO ja LEENA HELYNRANTA Isovesikrassi Isovesikrassi myös Helsingissä myös Helsingissä
186 Lutukka 40. 2024 ? Äkkiseltään vuori-imarre, Oreopteris limbosperma, näyttää alvejuurelta, mutta itiöpesäkeryhmät sijaitsevat säntillisinä riveinä lähellä pikkulehdyköiden laitaa. Lajien ja rotujen sekä risteymien binaaristen nimien tieteelliset määreet (epiteetit) ovat muuttuneet 19 tapauksessa etenkin siksi, että on ollut otettava käyttöön aiempaa varhaisemmin samalla taksonomisella tasolla validisti julkaistu epiteetti. Pienempi joukko muutoksia koskee vain oikeinkirjoitusta. Kymmeneen risteymään on lisätty binaarinen nimi. Suomenkielisiin nimiin on puututtu 23 tapauksessa. Niistä noin puolet on etumääritteen lisäyksiä, varsinkin sulkeisiin laitettujen eli yksiselitteisyyden saavuttamiseksi tarvittaessa käytettävien määritteiden saataville asettamisia. Kymmenkunnassa tapauksessa etumääritettä on muutettu tai se on poistettu kunkin tapauksen kohdalla sanotuista syistä. Hirssien, Panicum, ruotsalaisen nimen oikeinkirjoitus on korjattu, ja purosätkimen, Ranunculus kauffmannii, ruotsalaisen nimen etumäärite on muutettu. Auktorikorjauksia on tehty 20 nimessä, joista kuusi on synonyymeja. Tieteellisten nimien muutoksista merkittävimmät – ainakin kaupallisesti – koskevat muutamia Suomessa koristeeksi tai muuten viljeltäviä lajeja, kuten valkokuusta, siperianunikkoa, syyshelosilmää (ent. syyskaunosilmä) ja amppelirusokkia. Etumääritteiden lisääminen moniin suomenkielisiin nimiin aiheuttanee taas kritiikkiä, mutta on hyvä ymmärtää, että niiden avulla tarjotaan mahdollisuus käyttää uniikkeja kansallisia nimiä silloin, kun ne katsotaan tarpeellisiksi. Lajiluettelo verkossa Alun perin vuonna 2019 julkaistiin Suomessa luonnonvaraisena tavattujen putkilokasvien luettelo kolmena versiona: painettuna, pdf-tiedostona ja Excel-taulukkona. Luetteloa on sittemmin pidetty yllä osana Suomen Lajitietokeskuksen taksonitietokantaa. Siitä on vuosittain poimittu jäädytetty versio Lajitietokeskuksen julkaisemaan Suomen lajiluetteloon. Tässäkin viidennessä päivityksessämme esitettävät muutokset ja lisät tulevat taksonitietokantaan. Vuosittaisten luetteloiden metatieto-osiossa olemme tätä katsausta yksityiskohtaisemmin selostaneet, miten muutokset on taksonitietokannassa teknisesti toteutettu suhteessa jo aiemmin käytössä olleisiin taksonien rajauksiin. Ajantasaisen Suomen luonnonvaraisten putkilokasvien luettelon saa poimittua Laji.fiportaalista linkeillä: ? Ajantasainen lajiluettelo (ei epävarmoja) ? Ajantasainen lajiluettelo (epävarmat mukana) Kyselytuloksiin voi oletusasetuksia muuttamalla poimia itse haluamansa valikoiman yli 40 eri muuttujan arvoista. Espoo 24.8.2024, bartholomewhasty / Laji.fi (vas.), ja 1.10.2024, Mikko Heikkinen / Laji.fi (oik.)
187 Lutukka 40. 2024 Equisetaceae kortekasvit Lisäys . Equisetum fluviatile × palustre = E. ×dycei C. N. Page dynfräken PK. Rautavaara, Pitkäsuo, Pitkämäen lounaisrinteen ja Mustilaiskankaan välissä (7071:3567) 4.7.2018 O. Vainio (kenttäkorttihavainto; tun.fi/MKA.892256 ). ? Ks. Kuusamo, Kuolio, Soidinvaara, Vasikkalammen Wja SW-puolen suot (7290:3588) 4.7.1995 E. Ohenoja, I. Immonen & J. Teeriaho (Oulun yliopiston kasvimuseon kenttäkortti 5905; tun.fi/MKA.374409 ). Elven ym. (2022) toteavat risteymän Norjassa melko yleiseksi. Thelypteridaceae sysi-imarrekasvit Lisäys (suku ja laji) Oreopteris Holub kimppuimarteet bergbräknar ? Oreopteris limbosperma (All.) Holub vuori-imarre bergbräken Thelypteris limbosperma (All.) H. P. Fuchs Elokuun lopulla 2024 tuli valokuvien kera tietoomme, että Espoon Mikkelästä on löydetty metsän ulkoilutien kupeesta vuoriimarteeksi nimetty saniainen. Kommentoija iNaturalistissa piti kasvia korpialvejuurena, Dryopteris cristata, mutta sittemmin perui näkemyksensä ja viimeistään näytteiden (H) perusteella alkuperäinen määritys varmistui oikeaksi. Kyseessä lienee vuoriimarteen kaukolevintä kaiketi Skandinaviasta, missä tämä Pohjolassa puolimereiseksi (suboseaaniseksi) luonnehdittu laji on paljolti ainakin melko yleinen Norjassa vähän napapiirin pohjoispuolelle asti mutta Ruotsissa vain aivan lounaassa (Tigerschiöld 2000). Kasvin suomalaiseksi statukseksi on tässä asetettu TNS (tulokas, uusi, satunnainen), koska Espoon kasvupaikka on ihmisen selvästi muuttama. Myös kaitakampasulka (kampasaniainen), Struthiopteris spicant (Blechnum s.), on hiljattain löydetty Mikkelästä. Koska siellä siis nyt kasvaa kaksi mereistä saniaista, on mahdollista sekin, että niiden itiöitä on sinne tarkoituksella kylvetty. Suvun nimi kimppuimarteet kertoo lehtien kasvavan kimppuina samaan tapaan kuin esimerkiksi alvejuurilla ja poiketen muista kaikenlaisista imarteista. Itse asiassa vuori-imarre tosiaankin on päällisin puolin kovastikin alvejuurimainen, mutta runsaat itiöpesäkeryhmät sijaitsevat aivan pikkulehdyköiden laidoilla kauniin yksirivisesti (alvejuurilla usein niukempia, lähellä keskisuonta ja toisinaan epäsäännöllisemmin). Sukuun kuuluu vuori-imarteen lisäksi vain itäaasialais-pohjoisamerikkalainen beringinimarre, Oreopteris quelpartensis. Suku on viime aikoina haluttu sisällyttää sysi-imarteisiin, Thelypteris, mutta Fawcett ym. (2021) kannattivat suvun itsenäisyyttä fylogeneettisten analyysiensa pohjalta. Pinaceae mäntykasvit ? Picea abies subsp. ×fennica (Regel) Parfenov suomenmetsäkuusi finngran = Picea abies subsp. abies × subsp. obovata ? ? Picea abies nothosubsp. fennica (Regel) Parfenov suomenmetsäkuusi finngran = Picea abies subsp. abies × subsp. obovata ? 3 Picea glauca (Moench) Voss valkokuusi vitgran ? ? 3 Picea laxa (Münchh.) Sarg. valkokuusi vitgran Picea glauca (Moench) Voss Nimen Picea laxa (Münchh.) Sarg. 1889 basionyymi on Pinus laxa Müncch., Hausvater 5(1): 225 (1770). Nimi on ao. julkaisussa annettu muodossa P. Abies laxa, jossa ”Abies” kuitenkin tarkoittaa sektiota eikä lajia. IPNI (2024) toteaa asian näin: ”The epithet ’laxa’ was published at species rank. The evidence supporting this is that the specific epithets are usually given in italics; the species are numbered (6=Pinus laxa. 7=Pinus acutissima); the extra name in the middle (’Abies’ in this case) is the section (see top of page 222: II. Abies); infraspecific taxa are indicated by lower case letters.” – Laji on tunnettu hyvin pitkään nimellä Picea glauca (Moench) Voss, mutta sen käypänä nimenä säilyttäminen vaatisi kansainvälisten nimistösääntöjen määrittelemän konservointimenettelyn, sillä nimen basionyymi on Pinus glauca Moench, Verz. Ausländ. Bäume: 73 (1785). Der Hausvater on saksalaisen botanistin ja vapaaherran Otto von Münchhausenin (1716–1774) julkaisema kuusiosainen puutarhanhoidon ja maatalouden oppikirja. Hydrocharitaceae kilpukkakasvit ? Najas marina L. merinäkinruoho havsnajas Najas marina subsp. intermedia (Wolfg.) Casper ? ? Najas marina L. merinäkinruoho havsnajas Najas marina subsp. intermedia (Wolfg. ex Gorski) Casper M D Z M ün ch en er D ig ita lis ie ru ng sZ en tru m ? Lajin Pinus laxa (nykyisin Picea laxa) alkuperäiskuvauksen (protologin) alkuosa O. von Münchhausenin (1716–1774) kuusiosaisen puutarhanhoidon ja maatalouden oppikirjan Der Hausvater viidennessä osassa. ? Merinäkinruoho, Najas marina, ajoittain murto veden saavuttamassa Vuorilahdenlammessa Helsingin Villingissä. 16.8.2006 Leena Helynranta
188 Lutukka 40. 2024 ? Ruskomerihapsikka, Ruppia maritima var. maritima, oli tyynenä aurinkoisena päivänä kuvattavissa kasvupaikallaan uimarannan matalassa vedessä. Keskellä näkyy kasville luonteenomainen hedelmäryhmä. Zosteraceae ajokaskasvit Zostera L. ajokkaat bandtångssläktet ? Zostera L. isoajokkaat bandtångssläktet Coyer ym. (2013) sekä Sullivan ja Short (2023) esittivät monipuoliset ja vakuuttavat todisteet kannattamaan jo 1970-luvulla virinnyttä näkemystä, että suku Zostera tulee jakaa. Niinpä he hyväksyivät segregaattisuvut Heterozostera (Setch.) Hartog 1970 ja Nanozostera Toml. & Posl. 2001. EU-tason vieraslajikäsittelyistä noussut ajokkaiden suomenkielisten nimien tarve tuotti noille suvuille nimet etelänajokkaat (Oseanian ja Chilen lajeja) ja hoikka-ajokkaat (kapealehtisiä lajeja; nimi pikkuajokas on jo aiemmin annettu lajille Nanozostera noltii ja nimeä kaita-ajokas on käytetty Zostera marinan kapeahkolehtisestä variantista ”Z. angustifolia”). Näin ollen suvun Zostera L. (s. str.) kansallinen nimi tarvitsee tarkenteen, joksi päätettiin sana iso lajien leveälehtisyyteen ja usein ainakin kaita-ajokkaisiin verraten isoon kokoon viitaten. Aimoajokkaan (Z. caulescens) jopa uskotaan olevan maailman kookkain ”meriruoho” (seagrass): japanilaisessa lahdessa enimmillään seitsemänja keskimäärin liki viisimetrinen (Aioi ym. 1998). – Kolmen ajokassuvun lisäksi heimoon kuuluvat vain Tyynenmeren pohjoisten tyrskyrantojen kivillä ja kallioilla liehuvat tukkamaiset tyrskyliehut (Phyllo spadix). Potamogetonaceae vitakasvit ? Potamogeton alpinus × gramineus ? ? Potamogeton alpinus × gramineus = Potamogeton ×nericius Hagstr. ? Potamogeton friesii Rupr. otavita uddnate Potamogeton mucronatus Schrad. ? ? Potamogeton friesii Rupr. otavita uddnate Potamogeton mucronatus Schrad. ex Sond. Zannichellia L. haurat hårsärvar ? Zannichellia major (Hartm.) Rchb. isohaura storsärv ? ? Zannichellia major (Hartm.) Boenn. ex Rchb. isohaura storsärv Zannichellia polycarpa auct. Ruppiaceae hapsikkakasvit ? Ruppia maritima L. merihapsikka hårnating ? ? Ruppia maritima L. merihapsikka hårnating Ruppia cirrhosa (Petagna) Grande ? Ruppia spiralis L. ex Dumort. kiertohapsikka skruvnating Ruppia cirrhosa (Petagna) Grande ? ? Ruppia spiralis L. ex Dumort. kiertohapsikka skruvnating Ruppia cirrhosa auct. Ito ym. (2017) valitsivat Ruppia cirrhosa -nimen lektotyypiksi saman Micheli’n (1729) julkaiseman kuvan, joka oli jo aikaisemmin valittu R. maritiman lektotyypiksi. Tällöin R. cirrhosa nuorempana nimenä joutui merihapsikan (R. maritima) synonyymiksi eikä kuulu kiertohapsikalle, jonka nimenä sitä on erheellisesti usein käytetty. Iridaceae kurjenmiekkakasvit Poistoja ? M Iris pallida Lam. tuoksukurjenmiekka silveriris ? Iris ×sambucina L. seljakurjenmiekka fläderiris = Iris pallida × variegata L. Kummastakaan taksonista ei ole aidosta karkulaisuudesta kertovia havaintoja. Asparagaceae parsakasvit ? M Muscari armeniacum Leichtlin ex Baker tummahelmilija armenisk pärlhyacint ? ? M Muscari armeniacum H. J. Veitch tummahelmilija armenisk pärlhyacint Nimi Muscari armeniacum Leichtlin ex Baker, Gard. Chron. n.s., 9: 798 (1878), on nimen Muscari armeniacum H. J. Veitch, Garden (London, 1871–1927) 1: 687 (1872), myöhempi homonyymi ja siten laiton. ? Laskuveden paljastama pikkuajokas, Nanozostera noltii, Tanskan lounaisrannikon edustan Rømøn saaren tuntumassa. Laji saavuttaa pohjoisrajansa Jyllannin ja Lounais-Norjan rannikoilla. 12.8.2001 Kurt Nordman Helsinki, Kallahdenniemi 9.8.2018 Toni Amnell / Lajji.fi
189 Lutukka 40. 2024 Lisäys ? M Muscari latifolium J. Kirk isohelmililja bredbladig pärlhyacint V. Lohja: Moisio, Suitiantie. Maankaatopaikka. Yksi kukkiva yksilö, satunnainen, viljelykarkulainen. 6686060:3340391 Alt. 50 m. 1.5.2020 Juha Pykälä 54588 (H). Typhaceae osmankäämikasvit ? Sparganium hyperboreum Laest. ex Beurl. pohjanpalpakko fjälligelknopp ? ? Sparganium hyperboreum Laest. pohjanpalpakko fjälligelknopp . Sparganium ×longifolium Turcz. ex Ledeb. sotkanpalpakko = Sparganium emersum × gramineum ? Sparganium ×foliosum A. A. Bobrov, P. Volkova, Mochalova & Chemeris sotkanpalpakko = Sparganium emersum × gramineum Sparganium ×longifolium auct. Sparganium ×speirocephalum auct. ? Sparganium natans L. pikkupalpakko dvärgigelknopp Sparganium minimum Wallr. ? ? Sparganium natans L. pikkupalpakko dvärgigelknopp Sparganium minimum (Hartm.) Wallr. . Sparganium angustifolium × gramineum ? Sparganium angustifolium × gramineum = Sparganium ×speirocephalum Neuman . Sparganium angustifolium × hyperboreum ?Sparganium angustifolium × hyperboreum = Sparganium ×sachalinense A. A. Bobrov, P. Volkova, Mochalova & Chemeris ? Tummahelmililja, Muscari armeniacum, on Suomessa sukunsa yleisimmin viljelty laji. Sen tuntee muun muas sa pitkänomaisen ruukkumaisista kukistaan. Helsinki, Kumpula 13.5.2015 Pertti Uotila ? Isohelmililjalla, Muscari latifolium, on tieteellisen lajimääreensä mukaisesti leveät, kielomaiset lehdet. Kuvassa myös isokevättähti, Scilla luciliae, ja posliinihyasintti, Puschkinia scilloides. Turku, Ruissalo 11.5.2022 Arto Kurtto ? Pikkupalpakosta käytettiin pitkään tieteellistä nimeä Sparganium minimum, mutta vuonna 1985 julkaistun Linnén nimen S. natans tyypittelyn myötä se päätyi tuon nimen synonyymiksi. Helsinki, Santahamina 2.8.2007 Leena Helynranta 189
190 Lutukka 40. 2024 ? Hapsihirssin, Panicum capillare, röyhyt hiuksenhienoine haaroineen ja tähkyläperineen kaartuvat lopulta nuokkuviksi ja voivat saada punaruskeaa väriäkin. Heinää näkee Suomessa kesäkukkaistutusten koristeena sekä linnunsiemenja viljatulokkaana. . Sparganium emersum × natans ? Sparganium emersum × natans = Sparganium ×oligocarpon Ångstr. . Sparganium hyperboreum × natans ? Sparganium hyperboreum × natans = Sparganium ×obscurum A. A. Bobrov, P. Volkova, Mochalova & Chemeris Nämä risteymien binaaristen nimien lisäykset ja muutokset sekä lajinimien auktorimuutokset perustuvat Bobrovin ym. (2023) laajaan katsaukseen risteytymisen merkityksestä pohjoisen Euraasian palpakoiden monimuotoisuudelle. Cyperacae sarakasvit . Carex acuta × aquatilis ? Carex acuta × aquatilis = Carex ×reichgeltii Jac. Koopman, Wi?c?aw & Waltje . Carex cespitosa × elata = Carex ×strictiformis Almq. ? Carex cespitosa × elata = Carex ×strictiformis (Almq.) G. H. Thed. ex Kük. . Carex demissa × hostiana ? Carex demissa × hostiana = Carex ×fulva Gooden. . Carex ×saamica T. M. Pedersen & Elven saamenmaansara mörk flaskstarr = Carex rostrata × rotundata ? Carex ×saamica A. T. M. Pedersen & Elven saamenmaansara mörk flaskstarr = Carex rostrata × rotundata Poaceae heinäkasvit ? Aira elegantissima Schur korulauhio fintåtel ? ? Aira elegans Willd. ex Roem. & Schult. korulauhio fintåtel Aira elegantissima Schur Tämä siro yksivuotinen heinä on tavattu Suomessa satunnaisena korkkitulokkaana Helsingin Lauttasaaressa vuonna 1940 lukuisten muiden eksoottisten vieraskasvien seurassa (Pettersson 1952). Räty (2024) luetteloi lajin maassamme yksivuotisena koristekasvina, ja näytteet (H) Hollolan Hälvän puutarhasta 1868 ja Turun kadulta 1903 (”metsist.” eli metsistynyt tai villiintynyt) kertovat viljelyn alkaneen jo kauan sitten. Nimi Aira elegans Willd. ex Roem. & Schult. on julkaistu hyväksyttävästi (validisti) vuonna 1817, nimi A. elegantissima Schur. vasta vuonna 1853. Jo 1811 julkaistiin nimi Aira elegans Willd. ex Gaudin, mutta se on epäkelpo (invalidi), koska Gaudin mainitsi nimen A. elegans Willd. ined. lajin A. caryophyllea L. käsittelynsä osana, siis synonyymina eli pro syn. (pro synonymo). Invalidilla nimellä ei voi olla nimistöllistä prioriteettia. ? Brachypodium distachyon (L.) P. Beauv. aroluste grusskafting ? Brachypodium distachyon -ryhmä soralusteryhmä ? Brachypodium distachyon (L.) P. Beauv. soraluste grusskafting ? Brachypodium hybridum Catalán, Joch. Müll., Hasterok & G. Jenkins kattaraluste Catalán ym. (2012) jakoivat morfologisin, sytologisin ja fylogeneettisin perustein aiemmin laajasti käsitetyn arolusteen (Brachy podium distachyon s. lato) kolmeksi lajiksi. Niistä kaksi on tavattu Suomessa, kumpikin vain yhden kerran satunnaisena: soraluste Vaasan höyrymyllyn luona 1888 todennäköisesti itäiseltä Välimerenalueelta tuodun viljan matkassa saapuneena (Laurén 1896, ? Kattaraluste, Brachypodium hybridum, kuuluu Välimerenalueen ja Kanariansaarten avomaiden yleiseen heinälajistoon. Teneriffa, La Laguna 8.1.2014 Arto Kurtto Helsinki, Herttoniemi 26.8.2007 Leena Helynranta
191 Lutukka 40. 2024 Suominen 1979; H) ja kattaraluste Helsingin Lauttasaaressa 1940 marokkolaisen korkkitammen kuoren mukana saapuneena (Pettersson 1952; H). Kattaraluste tosiaankin muistuttaa päällisin puolin joitakin töpökattaroiden suvun (Bromus) lajeja (Linné kuvasi soralusteen tuon suvun lajina). . Calamagrostis canescens × epigejos = Calamagrostis ×rigens Fr. ? Calamagrostis canescens × epigejos = Calamagrostis ×rigens Lindgr. Panicum L. ( röyhy)hirssit viphirser ? Panicum L. ( röyhy)hirssit vipphirser . Poa annua × supina ? Poa annua × supina = Poa ×nannfeldtii (H. Scholz ex Val. N. Tikhom.) Nosov ? Scolochloa festucacea L. piuru kasgräs ? ? Scolochloa festucacea L. ( pohjan)piuru kasgräs Düvel ym. (2001) kuvasivat Berliinin läheltä tieteelle uutena lajina heinän Scolochloa marchica Düvel, Ristow & H. Scholz. POWO (2024) antaa tuon nimen vielä S. festucacean synonyymina. Kuitenkin Kruk ym. (2024) osoittivat vakuuttavasti, että kyseessä todella on lajinarvoinen taksoni, joka nykyisin rajoittunee Saksan Brandenburgin osavaltioon ja oli ainakin aiemmin läsnä myös luoteisimmassa Puolassa. Lajin suomenkieliseksi nimeksi luontuu saksanpiuru, jolloin S. festucaceasta voi tarvittaessa käyttää tarkennettua nimeä pohjanpiuru, koska lajin laaja sirkumboreaalinen levinneisyys asettuu oleellisilta osiltaan pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Saksanpiuru on heksa ploidi (2n = 42) ja on mahdollisesti syntynyt tetraploidista (2n = 28) pohjanpiurusta redusoitumattoman ja normaalin gameetin yhtyessä. – Nimi piuru on johdoltaan tuntematon. Lönnrot (1860) otti sen käyttöön tälle heinälle, mutta antoi sen myös järvikaislan kansanomaisena nimenä, jollaisena sitä tiedetään käytetyn röyhyja keräpäävihvilästäkin. Poisto ? Setaria verticilliformis Dumort. katkopantaheinä kortborstig kavelhirs Setaria verticillata var. ambigua (Guss.) Parl. Laji on tavattu Suomessa pelkkänä kasvihuonerikkaruohona, jollaisia emme luetteloomme sisällytä. Papaveraceae unikkokasvit ? Chelidonium majus L. keltamo skelört ? ? Chelidonium majus L. ( rohto)keltamo skelört Itä-Aasiassa Pohjois-Kiinasta, Koreasta ja Japanista Venäjän Kaukoitään kasvaa luontaisena keltamotaksoni, joka on viime aikoihin asti yleisesti käsitetty lajin C. majus alalajiksi tai muunnokseksi epiteettinään asiaticum ja ulkoisina eroinaan runsaampi ? Lönnrot (1860) kuvaili pohjanpiurua osuvasti sanoin ”Korsi sylen pituinen [n. 1.8 m], ikäänkuin tavallinen ruoko, mutta vaaleampi ja soukkalehtisempi”. Jyväskylä, Korpilahti 2.8.2024 Arto Kurtto ? Rohtokeltamo, Chelidonium majus, menestyy mainiosti kaupunkioloissakin, tässä vähälle hoidolle jääneessä istutuksessa. Taustalla pilkistää 1830-luvulla valmistunut Vuohen korttelin Vanha klinikka, jossa toimi vuoteen 1992 asti ihoja sukupuolitautien sairaala. Helsinki, Kruununhaka 30.7.2007 Leena Helynranta
192 Lutukka 40. 2024 ? Tunturiunikko, Oreomecon radicatum, on aiemmin tavattu jakaa lukuisiksi roduiksi. Kuvan kasvista on käytetty nimeä Papaver radicatum subsp. ovatilobum. Tunturiunikkoa ei ole tavattu Suomen luonnosta, mutta lähimmät norjalaiset esiintymät sijaitsevat vain noin 15 kilometrin päässä Enontekiön länsinurkasta. 192 karvaisuus sekä kapeammat ja terävämmät lehdyköiden liuskat. Kuitenkin jo Krahulcová (1982) korotti taksonin lajiksi C. asiati cum havaittuaan, että sen kromosomiluku on 2n = 10 poiketen lajista C. majus s. str. (2n = 12), mikä on sittemmin useasti varmistettukin. Taksonin lajitaso on jälleen palautettu arvoonsa (mm. POWO 2024), minkä vuoksi lajin C. majus [s. str.] suomenkielinen nimi on hyvä varustaa tarvittaessa käytettävällä etumääreellä ja C. asiaticum saa kansallisen nimen idänkeltamo. – Kurtto ym. (2019) antoivat rohtokeltamolle statuksen alkuperäinen, mikä on tässä muutettu muinaistulokkaaksi seuraten Suomisen ja Hämet-Ahdin (1993) näkemystä ”Jollei toisin vakuuttavasti osoiteta, keltamoa ei voi pitää Suomessa alkuperäisenä”. Seuraavassa esitettävät muutokset pohjautuvat heimon ja erityisesti itse suvun Papaver ja sen lähisukujen fylogeneettisten tutkimusten tuloksiin (mm. Carolan ym. 2006): Perinteisen laajasti käsitetystä suvusta Papaver tulee siirtää sektio Argemonidium eli hietaunikko lähisukulaisineen puikkounikkojen sukuun Roemeria ja sektio Meconella (Alpina) omaan sukuunsa. Banfi ym. (2022) saattoivat nämä siirrot nimistöllisesti valmiiksi muun muassa perustamalla aiemmille Meconellasektion lajeille uuden suvun Oreomecon; pohjoisen lajiston osalta Krivenko (2023) sekä Elvebakk ja Bjerke (2024) tekivät tarpeelliset muutokset. Lisäys (suku) Oreomecon Banfi, Bartolucci, J.-M. Tison & Galasso vanaunikot ? 2 Papaver croceum Ledeb. siperianunikko sibirisk vallmo ? ? 2 Oreomecon crocea (Ledeb.) Banfi, Bartolucci, J.-M. Tison & Galasso siperianunikko sibirisk vallmo Papaver croceum Ledeb. ? M Papaver fauriei (Fedde) Fedde ex Miayabe & Talew. soraunikko [Kurton ym. (2022) lisäys] ? ? M Oreomecon fauriei (Fedde) Galasso, Banfi & Bartolucci soraunikko Papaver fauriei (Fedde) Fedde ex Miayabe & Tatew. ? M Papaver fauriei subsp. simshirense (Talew.) Hideki Takah. kuriiliensoraunikko kurilervallmo Papaver miyabeanum Talew. ? ? M Oreomecon fauriei subsp. shimshirensis (Miyabe & Tatew.) Elvebakk & Bjerke kuriiliensoraunikko kurilervallmo Oreomecon miyabeana (Tatew.) Banfi, Bartolucci, J.-M. Tison & Galasso Papaver fauriei subsp. shimshirense (Miyabe & Tatew.) Hideki Takah. Papaver miyabeanum Tatew ? Papaver radicatum Rottb. tunturiunikko fjällvallmo ? ? Oreomecon radicata (Rottb.) Banfi, Bartolucci, J.-M. Tison & Galasso tunturiunikko fjällvallmo Papaver radicatum Rottb. Tunturiunikosta erotettujen 12–15 alalajin (mm. Nilsson 2001) taksonominen merkitys on viime aikoina kyseenalaistettu (myös) DNA-pohjaisten tutkimusten valossa (ks. Elven ym. 2011+). Lajin muuntelulla saattaa olla samanlainen luonne kuin eteläisemmän Euroopan vuoristojen sukulaisella alppiunikolla, Oreomecon alpina (syn. Papaver alpinum) eli ”Altogether, our study implies that most previous taxonomic concepts of P. alpinum s.l. were highly artificial, and that either nearly all populations have to be raised to some taxonomic rank or that, preferably, no infraspecific taxa should be recognised at all” (Schönswetter ym. 2009). Niinpä Elven ym. (2011+) ja POWO (2024) antavat tunturiunikon lähes kaikki muut alalajit nimirodun subsp. radicatum pelkkinä synonyymeina ja Elven ym. (2022) alentavat ne nimirodun muunnoksiksi. ? Papaver hybridum L. harjasunikko mönjevallmo ? ? Roemeria sicula (Guss.) Galasso, Banfi, L. Sáez & Bartolucci harjasunikko mönjevallmo Papaver hybridum L. Kurtto ym. (2019) siirsivät hietaunikon suvusta Papaver sukuun Roemeria, mutta lähilaji harjasunikko, joka on tavattu Suomessa vain kerran satunnaisena viljatulokkaana (Suominen 1979), jäi epähuomiossa sukuun Papaver. Uudessa suvussaan laji ei voi saada nimeä Roemeria hybrida, koska on jo olemassa purppuraunikko, Roemeria hybrida (L.) DC., jonka basionyymi on Chelidonium hybridum L. Myös nimeä Roemeria hispida ”(Lam.) Stace” 2017 on harjasunikolle ehdotettu, mutta sen basionyymi Papaver hispidum Lam. 1779 on nimen P. hybridum L. myöhempi laiton synonyymi eli Stacen ehdotusnimi on katsottava korvausnimeksi (replacement name, nom. nov.) ja sen tulee olla muotoa Roemeria hispida Stace. Niinpä harjasunikon varhaisimmaksi lajitason käyväksi nimeksi ja siten uuden kombinaation lajiepiteetin antajaksi tulee Papaver siculum Guss., Fl. Sicul. Syn. 2(1): 6 (1843–1844). Norja, Dovre, Kongsvoll 15.7.1992 Kurt Nordman
194 Lutukka 40. 2024 ? Alkuaan euraasialainen ja pohjoisafrikkalainen sievä ketokasvi kaitarehuvirna, Vicia sativa subsp. nigra, on levinnyt ihmisen avuitse myös Uuteen Maailmaan ja Australiaan. ? Häntäluppiot, Bencomia, ovat pensaita, joita luonnehtivat riippuvat, häntämäiset kukinnot. Suku on Kanariansaarille endeeminen ja sisältää neljä lajia, joista kuvan kanarianhäntäluppio, B. caudata, on yleisin ja kuuluu laakerimetsien (laurisilva) lajistoon. Tämä luontaisena Välimerenalueen laji on tavattu Suomessa muutaman kerran satunnaisena maissi-, vikkerinsiemenja ehkä painolastitulokkaana (Suominen 1979). ? Vicia sativa subsp. nigra (L.) Ehrh. kaitarehuvirna liten sommarvicker Vicia sativa subsp. segetalis (Thuill.) Gaudin ? ? Vicia sativa subsp. nigra (L.) Ehrh. kaitarehuvirna liten sommarvicker Vicia sativa subsp. segetalis (Thuill.) ?elak. Rosaceae ruusukasvit Geum L. kellukat nejlikrotssläktet Waldsteinia Willd. ? Geum L. kellukat nejlikrotssläktet Muutos johtuu suvun Waldsteinia itsenäisyyden palauttamisesta (ks. edempänä). . Rubus caesius × idaeus mesivadelma åkerbärshallon = Rubus ×pseudoidaeus (Weihe) Schltdl. Rubus ×idaeoides Ruthe ? Rubus caesius × idaeus = Rubus ×pseudoidaeus (Weihe) Schltdl. Rubus ×idaeoides Ruthe Edellisessä päivityksessämme (Kurtto ym. 2023) tälle risteymälle oli vahingossa annettu kansalliset nimet mesivadelma ja åkerbärshallon. Ne tietenkin kuuluvat mesimarjan ja vadelman risteymälle. Lajitietokeskuksen taksonitietokantaan asti ao. virhe ei kuitenkaan 2023 päätynyt. Sanguisorba L. luppiot storpimpineller ? Sanguisorba L. ( tähkä)luppiot storpimpineller Suomenkieliseen nimeen on syytä lisätä tarvittaessa käytettävä etumäärite, sillä olemassa ovat myös suvut häntäluppiot (Bencomia; Kanariansaaret), piikkiluppiot (Sarcopoterium; Välimerenalue), puuluppiot (Dendriopoterium; Kanariansaaret) ja siipiluppiot (Marcetella; Kanariansaaret, Madeira). ? 3 ×Sorbaronia mitschurinii (A. K. Skvortsov & Maitul.) Sennikov marjapihlonia bärsorbaronia Aronia ×mitschurinii A. K. Skvortsov & Maitul. ? ? 3 ×Sorbaronia fallax C. K. Schneid. purppura pihlonia rönn aronia = Aronia melanocarpa × Sorbus aucuparia ? 3 ×Sorbaronia fallax nothosubsp. mitschurinii (A. K. Skvortsov & Maitul.) Stalaž marjapihlonia bärsorbaronia Aronia ×mitschurinii A. K. Skvortsov & Maitul. ×Sorbaronia mitschurinii (A. K. Skvortsov & Maitul.) Sennikov Stalažs ja B?dere (2023) totesivat, että koska ×Sorbaronia mitschurinii on ×S. fallaxin takaisinristeymä toisen vanhemTeneriffa, Badajoz 5.4.2008 Leena Helynranta El Hierro, Pico Malpaso 26.3.2013 Leena Helynranta
195 Lutukka 40. 2024 ? Rönsyansikka, Waldsteinia ternata, säilyy sitkeästi viljelyjäänteenä, mutta harvemmin asettuu viljelykarkulaiseksi puutarhajätteestä juurtuneena kuten kuvassa. pansa Aronia melanocarpan kanssa, täytyy ensin mainittu nuorempi risteymänimi synonymisoida jälkimmäisen kanssa. Tämä perustuu kansainvälisen nimistökoodin artiklaan, jossa sanotaan ”When all the parent taxa can be postulated or are known, a nothotaxon is circumscribed so as to include all individuals recognizably derived from the crossing of representatives of the stated parent taxa (i.e. not only the F1 but subsequent filial generations and also back-crosses and combinations of these). There can thus be only one correct name corresponding to a particular hybrid formula; this is the earliest legitimate name at the appropriate rank, and other names corresponding to the same hybrid formula are synonyms of it”. Kun marjapihlonia halutaan – ihan syystä – muodollisesti nimetä omalaatuisena ja taloudellisesti tärkeänä purppurapihlonian ”osana”, voi sille antaa risteymärodun statuksen, jollaiseksi em. kirjoittajat valitsivat tason nothosubspecies (risteymäalalaji). Oikeampi ratkaisu voisi olla, että marjapihloniaa pidettäisiin apomiksin kautta itsenäistyneenä lajina, jolloin se voitaisiin sijoittaa omaan sukuunsa samalla tavoin kuin Sennikov ja Kurtto (2017) menettelivät pihlajien fylogeneettisessä luokittelussaan. Marjapihloniaa kutsuttiin Suomessa aluksi marja-aroniaksi, mutta nimi marjapihlonia otettiin viljelykasvien nimistössä (!) käyttöön kasvin risteymäsyntyperän tultua ymmärretyksi. Muutosta vastaan on melkoisesti purnattu, ja nimeä marja-aronia käytetään yhä paljon yleisemmin kaupallisesti. Waldsteinia Willd. ansikat waldsteinior Protopopova ym. (2023) osoittivat varsin vakuuttavasti, että ansikat on perustellumpaa käsitellä itsenäisenä sukuna Waldsteinia kuin sisällyttää ne Smedmarkin (2006) päätelmää seuraten sukuun Geum. Uusinta selvitystä noudattaen Suomessa luonnonvaraisina tavattujen ansikoiden nimistö muodostuu seuraavaksi: ? 3 Geum ternatum (Stephan) Smedmark rönsyansikka vinterwaldsteinia ? ? 3 Waldsteinia ternata (Stephan) Fritsch rönsyansikka vinterwaldsteinia Geum ternatum (Stephan) Smedmark ? 3 Geum waldsteinia Smedmark mätäsansikka rosettwaldsteinia ? ? 3 Waldsteinia geoides Willd. mätäsansikka rosettwaldsteinia Geum waldsteinia Smedmark ?? Marjapihlonia, ×Sorbaronia fallax nothosubsp. mitschurinii, on nykyään hyvin suosittu aidanne-, suoja-, koristeja marjapensas, jonka näkee yhä useammin myös lintujen levittämänä karkulaisena metsiköissä, kallioilla ja soistumilla. Helsinki, Myllypuro 17.8.2024 Arto Kurtto Helsinki, Vuosaari, Uutela 12.6.2023 Arto Kurtto Helsinki, Kurkimäki 8.6.2022 Arto Kurtto
196 Lutukka 40. 2024 Urticaceae nokkoskasvit Suomen nokkosten selvittelyni (PU) siitä alkaen, kun tein heimon Euroopan nokkoskasvien luetteloon Euro+Med PlantBase (Uotila 2011), on ollut pitkä ja monivaiheinen taival. Työ oli keskeneräinen Suomen putkilokasvien nimistössä (Kurtto ym. 2019), eikä se juuri kohentunut myöhemmissä nimistön päivityksissä (Kurtto ym. 2020, 2022). Äskettäin (Uotila 2024) ilmestynyt yhteenveto toivottavasti vakiinnuttaa käsityksen Suomen isonokkostaksoneista, mutta etenkin niiden levinneisyyden selvittely on vielä kesken. Vanhojen tietojen päivitys pitää tehdä näytteitä määrittämällä, sillä valitettavasti eri floorissa ja artikkeleissa aikaisemmin käytetyt nimet eivät aina vastaa nykyisiä taksonirajauksia, mikä osin näkyy useiden nimien auct.-määritteinä. Seuraavassa luetellaan Suomen isonokkosten nykyisin hyväksytyt taksonit (Uotila 2024) selventäen niiden nimien suhdetta nykyisiin taksonirajauksiin sekä pelkistetään ao. taksonien ja ulkomaisten isonokkosen alalajien nimistö Suomen putkilokasvien luettelon tapaan. Urtica dioica subsp. dioica Alalajitasolla käytetty dioica-epiteetti on sisältänyt pääosin myös nykyisen subsp. subinermiksen (mm. Nurmi 1984, 1998, 2000). Urtica dioica subsp. dioica var. dioica Muunnostasolla käytetty dioica-epiteetti on aiemminkin vastannut taksonin nykykonseptia. Urtica dioica subsp. dioica var. holosericea Fr. 1828 U. dioica f. holosericea (Fr.) Saelan, Kihlman & Hjelt 1889 Kapealehtisten isonokkosten taksonominen erottaminen ja siihen liittyvä holosericea-epiteetin käyttö muunnosja muototasolla on ollut vaihtelevaa. Nimi on kuitenkin aina kohdistunut kapealehtisiin, hapsikarvaisiin mutta poltinkarvattomiin isonokkosiin, joista pääosa edustaa nykyistä subsp. sub inermistä. Lounaisissa var. / f. holosericea -nimillä kerätyissä tai julkaistuissa isonokkosissa on kuitenkin mukana myös samaa taksonia kuin nimillä nykyäänkin tarkoitetaan. Sen sijaan alalajitason nimi Urtica dioica subsp. holosericea (Nutt.) Thorne, nom. illeg., kuuluu amerikkalaisen nokkostaksonin U. gracilis Ait. subsp.holosericea (Nutt.) W. A. Weber synonymiikkaan. Urtica dioica subsp. sondenii (Simmons) Hyl. 1971 U. dioica var. sondenii Simmons 1910, nom. illeg. U. sondenii (Simmons) Avrorin ex Geltman 1988 U. dioica var. glabra Hartm. 1832 U. dioica f. glabra (Hartm.) H. Lindb. 1901 U. dioica f. glabrescens Saelan 1889 U. gracilis auct. Lähes kaljulle pohjoiselle rodulle kuuluvan sondenii-epiteetin aikaisempi käyttö lajija muunnostasolla vastaa pohjoisessa taksonin nykyrajausta samoin kuin glabra-epiteetin käyttö muunnosja muototasolla; etelässä mukana on myös nykyistä subsp. subinermistä. Suomen putkilokasvien luettelossa (Kurtto ym. 2019) ja sen ensimmäisessä päivityksessä (Kurtto ym. 2020) subsp. sondeniin rajaus oli selvästi erilainen ja sisälsi myös var. holosericean. Urtica dioica subsp. subinermis (R. Uechtr.) Weigend 2005 U. dioica var. subinermis R. Uechtr. 1863 U. subinermis (R. Uechtr.) Thomé ex Hand & Buttler 2007 U. dioica var. holosericea auct. U. dioica subsp. galeopsifolia auct. U. galeopsifolia auct. Subsp. subinermis sisältää ison osan aikaisemmin f./var. holo sericeaksi ja osan eteläisistä subsp. sondeniiksi määritetyistä näytteistä ja tiedoista. Venäjällä yleisesti (mm. Tzvelev 2000) ja Pohjolassakin joskus (mm. Elven ym. 2022) siitä on käytetty nimiä U. galeopsifolia / U. dioica subsp. galeopsifolia, jotka kuitenkin kuuluvat toiselle isonokkostaksonille (U. dioica subsp. pubescens). Pitkien ja mutkikkaiden nimien välttämiseksi on kasvien rotujen suomenkielisissä nimissä lajinimi toisinaan mukana ilman etumääritettään tai -määritteitään. Niinpä isonokkosen, Urtica dioica, alalajeista on käytetty kansallisia nimiä etelännokkonen ja pohjannokkonen, jotka voidaan mieltää lajitason nimiksikin. On kuitenkin hyvä lisätä näihin ja vastaaviin nimiin määrite ”iso”, sillä se on tosi lyhyt ja pitää koossa lajin muuntelun koko alueellaan seuraavan kaksiosaisen luettelon mukaisesti Suomessa luonnonvaraiset isonokkostaksonit Uotilan (2024) mukaan Suomen putkilokasvien luettelon päivityksenä ? Urtica dioica subsp. dioica etelänisonokkonen vanlig brännässla ? Urtica dioica subsp. dioica var. dioica rikkaisonokkonen ogräsnässla ? Urtica dioica subsp. dioica var. holosericea Fr. lehtoisonokkonen skogsnässla Urtica dioica subsp. sondenii var. holosericea Fr. ? Urtica dioica subsp. sondenii (Simmons) Hyl. lapinisonokkonen fjällnässla ? Urtica dioica subsp. subinermis (R. Uechtr.) Weigend idänisonokkonen östnässla Muut isonokkosen alalajit Urtica dioica subsp. afghanica Chrtek afganistaninisonokkonen Urtica dioica subsp. gansuensis C. J. Chen gansunisonokkonen Urtica dioica subsp. kurdistanica Chrtek iraninisonokkonen Urtica dioica subsp. pubescens (Ledeb.) Domin kaakonisonokkonen Celastraceae kelasköynnöskasvit Poistoja Celastrus L. kelasköynnökset träddödare ? 3 Celastrus orbiculatus Thunb. japaninkelasköynnös japansk träddödare Suvusta ja lajista ei ole aidosta karkulaisuudesta kertovia havaintoja. Violaceae orvokkikasvit . Viola canina × riviniana = Viola ×intersita Beck ? Viola canina × riviniana = Viola ×kiliensis E. H. L. Krause Viola ×intersita Beck
197 Lutukka 40. 2024 ? Meikäläisen ojakaalin, Lythrum portula, kansalliseen nimeen lisättiin tarkenne ' kalju', koska ojakaaleja on muitakin, muun muassa eteläisempi laaja-alueinen karvaojakaali, Lythrum borysthenicum (syn. Peplis bory sthenica, kuvassa). Salicaceae pajukasvit ? Salix aurita × caprea × cinerea ? ? Salix aurita × caprea × cinerea = Salix ×woloszczakii Zalewski . Salix caprea × starkeana ? Salix caprea × starkeana = Salix ×sarmatica Zapa?. . Salix cinerea × myrsinifolia = Salix ×puberula Döll ? Salix cinerea × myrsinifolia = Salix ×strepida Scleich. ex J. Forbes Salix ×puberula Döll . Salix cinerea × starkeana ? Salix cinerea × starkeana = Salix ×coerulescens Döll Seuraavat risteymät otetaan nyt varmistettuina luetteloon mukaan (aiemmin epävarmoina): . Salix aurita × bebbiana . Salix aurita × myrsinifolia × phylicifolia . Salix caprea × glauca . Salix glauca × hastata . Salix hastata × lapponum . Salix hastata × myrsinifolia . Salix hastata × reticulata Linaceae pellavakasvit Poisto ? Linum grandiflorum Desf. punapellava blomsterlin Lajista ei ole aidosta karkulaisuudesta kertovia havaintoja. Lythraceae rantakukkakasvit ? Lythrum portula (L.) D. A. Webb ojakaali rödlånke Peplis portula L. ? ? Lythrum portula (L.) D. A. Webb ( kalju)ojakaali rödlånke Peplis portula L. Aikanaan itsenäisenä pidetty suku Peplis oli saanut suomenkieliseksi nimekseen ojakaalit. Nyt rantakukkien sukuun siirrettynäkin sen ainoan meikäläisen lajin nimenä on haluttu säilyttää ojakaali. Mutta ojakaaleja on muitakin, minkä vuoksi lajimme kansallinen nimi tarvitsee tarkenteen. Onagraceae horsmakasvit . Epilobium montanum × roseum = Epilobium ×heterocaule Borbás ? Epilobium montanum × roseum = Epilobium ×heterocaulon Borbás Brassicaceae ristikukkaiskasvit ? Barbarea vulgaris subsp. arcuata (Opiz ex J. Presl & C. Presl) Hayek kaaripeltokanankaali vanlig sommargyllen Barbarea vulgaris var. arcuata (Opiz ex J. Presl & C. Presl) Fr. ? ? Barbarea vulgaris subsp. arcuata (Opiz ex J. Presl & C. Presl) ?elak. kaaripeltokanankaali vanlig sommargyllen Barbarea vulgaris var. arcuata (Opiz ex J. Presl & C. Presl) Fr. ? Brassica tournefortii Gouan välimerenkaali medelhavskål ? ? Coincya tournefortii (Gouan) Alcaraz, T. E. Díaz, Rivas Mart. & Sánchez-Gómez välimerennokkasinappi medelhavskål Brassica tournefortii Gouan Laji on tavattu Suomessa ainoastaan vuonna 1953 Raisiossa viljatulokkaana (todennäköisesti turkkilaisen rukiin mukana; Suominen 1979). Lisäys ? Lepidium chalepense L. linssikrassi syrisk krassing Cardaria draba subsp. chalepensis (L.) O. E. Schulz Tämä luontaisena pääasiassa lounaisaasialainen kasvi on tavattu Raisiossa myllyn kaatopaikalla turkkilaisen rukiin mukana saapuneena 1950-luvulla (Suominen 1979) ja oli mukana jo aiemmassa Suomen putkilokasvien luettelossa (Kurtto & Lahti 1987) nimillä Cardaria draba subsp. chalepensis, kiilakynsimökrassi. Espanja, Madrid 10.5.2023 Jorge Pérez Arienza / iNaturalist ? Linssikrassin, Lepidium chalepense, uusi suomenkielinen nimi juontuu liduista, jotka tai joiden puoliskot muistuttavat linssin, Vicia lens, siemeniä; englanniksi laji on lens-podded hoary cress tai lens-podded whitetop. Kazakstan, Taraz 9.5.2024 Elmira Mustafa / iNaturalist
198 Lutukka 40. 2024 Polygonaceae tatarkasvit Bistorta (L.) Adans. konnantattaret ormrötter ? Bistorta (L.) Scop. konnantattaret ormrötter . Rumex alpinus × obtusifolius = Rumex ×mezii Hausskn. ? Rumex alpinus × obtusifolius = Rumex ×mezei Hausskn. Caryophyllaceae kohokkikasvit ? Cerastium brachypetalum Pers. lyhytterähärkki raggarv ? ? Cerastium brachypetalum Pers. partahärkki raggarv Suomenkielinen nimi on syytä lyhentää, sillä suoraan tieteelliseen nimeen perustuva ”lyhytterähärkki” on liian pitkä lajin peräti kymmenkunnan alalajin suomenkielisiin nimiin (esim. välimerenpartahärkki vs. välimerenlyhytterähärkki). ”Parta” ja ruotsin ”ragg” tulevat verholehtien, kukkaperien ja kukkien tukilehtien runsaasta ja pitkästä hapsikarvoituksesta. – Laji on tavattu Suomessa vain vuonna 1940 Helsingin Lauttasaaressa marokkolaisen korkkitammen mukana saapuneena (Pettersson 1952) ja kuuluu suvun varsin hankalasti määritettävien yksivuotisten lajien ryhmään, josta Suomessa kasvavat vakinaisina tahmahärkki, Cerastium glutinosum, ja mäkihärkki, C. semidecandrum. Poisto . Dianthus barbatus × chinensis L. Risteymästä ei ole aidosta karkulaisuudesta kertovia havaintoja. Rabelera M. T. Sharples & E. A. Tripp kevättähtimöt buskstjärnblommor ? Rabelera M. T. Sharples & E. A. Tripp toukotähtimöt buskstjärnblommor Kurtto ym. (2020) ottivat tälle suvulle käyttöön kansallisen nimen kevättähtimöt, koska silloin sukua pidettiin monotyyppisenä eli yksilajisena. Arabi ym. (2022) lisäsivät fylogeneettisen analyysinsä perusteella sukuun toisen lajin eli Etelä-Anatolian, Kyproksen ja Libanonin kilikiantähtimön, Rabelera cilicica (Boiss. & Balansa) Arabi, Rabeler & Zarre. Siksi suvun suomenkielinen nimi on syytä muuttaa. Etumäärite ”touko” viittaa lajien tähtimöille varhaiseen kukintaan. Amaranthaceae revonhäntäkasvit ? Amaranthus graecizans L. kreikanrevonhäntä grekamarant ? ? Amaranthus graecizans L. solmurevonhäntä grek amarant ? Amaranthus graecizans var. sylvestris (Desf. ex Vill.) Asch. leveäkreikanrevonhäntä bredbladig grekamarant ? ? Amaranthus graecizans subsp. silvestris (Vill.) Brenan leveäsolmurevonhäntä bredbladig grekamarant Amaranthus graecizans var. silvestris (Vill.) Asch. & Schweinf. Laajalla luontaisalueellaan, joka ulottuu Etelä-Euroopasta ja suurimmasta osasta Afrikkaa läpi eteläisen Aasian Kiinaan asti, laji muuntelee melkoisesti ja on sen myötä jaettavissa useiksi alalajeiksi. Näin ollen tähän saakka käytössä ollut suomenkielinen nimi kreikanrevonhäntä on liian rajoitteinen ja vallankin rotujen suomenkielisissä nimissä suorastaan käyttökelvoton. ”Kreikan” tilalle on tässä vaihdettu ”solmu” kuvaamaan versojen solmuista ulkonäköä, joka johtuu lukuisista pienistä, lehtihankaisista kukkaryhmistä. – Suomessa solmurevonhäntä on tiettävästi tavattu vain kahdesta paikasta eli kuopiolaisesta kaalimaasta 1919 (H) ja Turun Maariasta aiemmalta puutarhapalsta-alueelta 2018 ( http://tun.fi/MKC.38349536 ). Kummassakin tapauksessa kyseessä on subsp. silvestris. ? Amaranthus rudis J. D. Sauer kansasinrevonhäntä kansasamarant ? ? Amaranthus tuberculatus (Moq.) J. D. Sauer kansasinrevonhäntä kansasamarant Amaranthus rudis J. D. Sauer Tämä itäisestä USA:sta kotoisin oleva laji on tavattu 1980-luvulla Naantalissa ja Raisiossa satunnaisena tulokkaana, nähtävästi soijan mukana saapuneena. Boraginaceae lemmikkikasvit Poistoja (suku ja laji) Iberodes M. Serrano, R. Carbajal & S. Ortiz vitikaihonkukat lammtungor ? 3 Omphalodes linifolia (L.) Moench kesäkaihonkukka lammtunga [Kurtto ym. 2019] ? ? 3 Iberodes linifolia (L.) M. Serrano, R. Carbajal & S. Ortiz kesäkaihonkukka lammtunga [Kurtto ym. 2020] Lajista ei ole aidosta karkulaisuudesta kertovia havaintoja. ? Myosotis decumbens Host lapinlemmikki fjällförgätmigej ? Myosotis decumbens Host hallalemmikki fjällförgätmigej Kasveillemme on varsin usein annettu ”nurkkakuntaisia” kansallisia nimiä, joita ei voi käyttää laajemmassa maantieteellisessä katsannossa. Niinpä nimi lapinlemmikki ei käy tälle lajille, kun Gentianaceae katkerokasvit ? Centaurium pulchellum (Sw.) Druce pikkusappi dvärgarun ? ? Centaurium pulchellum (Sw.) Hayek ex Hand.Mazz., Stadlm., Janch. & Faltis pikkusappi dvärgarun Englantilainen George Claridge Druce julkaisi nimikombinaationsa vuonna 1907, kun taas itävaltalaisen Heinrich Raphael Eduard Handel-Mazzettin ynnä muiden kombinaatio ilmestyi 1906. ? Gentianella amarella × campestris ? ? Gentianella amarella × campestris = Gentianella ×aerimontana S. E. Fröhner Polemoniaceae sinilatvakasvit Linanthus Benth. virvakukat nejlikgiliasläktet ? Leptosiphon Benth. virvakukat barrgiliasläktet ? Linanthus androsaceus (Benth.) Greene kirjovirvakukka barrgilia ? ? Leptosiphon androsaceus Benth. kirjovirvakukka barrgilia Linanthus androsaceus (Benth.) Greene Kaikki neljä Suomessa koristekasveina viljeltyä virvakukkalajia on palautettu alkuperäiseen sijoitussukuunsa Leptosiphon (mm. Bell & Patterson 2000, Hankamp ym. 2016), jolle suomenkielisen nimen virvakukat voidaan siten katsoa kuuluvan, vaikka Suomesta puuttuva suku Linanthus myös säilyy, nyt kansallisena nimenään tieteellistä nimeään mukaillen pellaviot.
199 Lutukka 40. 2024 sen alalajitkin nimetään suomeksi seuraavassa luetteloidusti. Määrite ”halla” kertoo, että kyseessä on kaikkialla hyisten alueiden kasvi (josta on käytetty myös nimeä Myosotis frigida). Alalajit Myosotis decumbens subsp. decumbens lapinhallalemmikki Myosotis decumbens subsp. florentina Grau apenniinienhallalemmikki Myosotis decumbens subsp. kerneri (Dalla Torre & Sarnth.) Grau tirolinhallalemmikki Myosotis decumbens subsp. rifana (Maire) Greuter & Burdet marokonhallalemmikki Myosotis decumbens subsp. teresiana (Sennen) Grau pyreneittenhallalemmikki Myosotis decumbens subsp. variabilis (P. Angelis) Grau kirjohallalemmikki ? Myosotis laxa subsp. caespitosa (Schultz) Hyl. ex Nordh. järvirantalemmikki vanlig sumpförgätmigej ? ? Myosotis laxa var. caespitosa (Schultz) Apelgren järvirantalemmikki vanlig sumpförgätmigej Myosotis laxa subsp. caespitosa (Schultz) Hyl. ex Nordh. ?? ? Myosotis laxa var. cespitosa (Schultz) Apelgren järvirantalemmikki vanlig sumpförgätmigej Myosotis laxa subsp. cespitosa (Schultz) Hyl. ex Nordh. . Myosotis laxa var. caespitosa × scorpioides ? Myosotis laxa var. cespitosa × scorpioides Solanaceae koisokasvit ? M Nicotiana ×sanderae W. Watson koristetupakka blomstertobak = Nicotiana alata × forgetiana W. Watson ? ? M Nicotiana ×sanderi Mast. koristetupakka blomstertobak = Nicotiana alata × forgetiana W. Watson Nicotiana ×sanderae W. Watson Kaksi lisäystä ? Solanum chenopodioides Lam. savikkakoiso filtnattskatta U. Helsinki, Malmin lentoasema. Lentoasemantien itäpiennar, lähellä verkkoaidan porttia olevan pienen joutomaakentän reunassa (6683247:3391937), matalalla multaisella maakasalla 3 erikokoista yksilöä 24.9.2023 T. Hietanen 5023 (H; det. A. Kurtto 2024) Laji on kotoisin itäisestä Etelä-Amerikasta ja on tavattu tulokkaana kaikissa maanosissa Etelämannerta lukuun ottamatta, Euroopassa ainakin 10 maassa, joista puolessa jo vakiintuneena. Lajin sanotaan kulkeutuneen maailmalle ainakin villan, puutavaran ja viljan matkassa (ks. Verloove 2024 ja sen kirjallisuusviitteet). Malmilla tulotavaksi voisi arvella linnunsiementä. B io di ve rs ity H er ita ge Li br ar y B H L ? Lajin Myosotis cespitosa alkuperäiskuvaus ( protologi) C. F. Schultzin (1765–1837) teoksessa Prodromi Flori Stargardiensis Supplementum Primum (1819). Stargard on nykyisin luoteisen Puolan (Länsi-Pommerin) piirikunta, mutta teoksen alue ulottui myös nykyiseen koilliseen Saksaan, jonka Mecklenburgin-Etu-Pommerin osavaltion kaupunki Neubrandenburg (”Neobrandenb.”) on. ? Rennohkon savikkakoison, Solanum chenopodioides, lehdet ovat myötäisesti pehmeäkarvaisia ja tavallisesti aivan ehyitä ja ehytlaitaisia Näyte Helsinki, Malmi 2023 T. Hietanen (H)
200 Lutukka 40. 2024 ? Punakko, Bartsia alpina, on sittenkin ainoa laji suvussaan, vaikka yhteen aikaan siihen haluttiin sisällyttää myös mediterraanis-afrikkalainen ?? kirjobellardia, Bellardia trixago, joka hämmästyttää jopa saman esiintymän kukiltaan aivan erivärisillä yksilöillä. ? Solanum citrullifolium A. Braun arbuusikoiso blå taggborre U. Helsinki, Jätkäsaari, lastausja kaatopaikka (6673:3384) 2.10.1925 M. Puolanne (H; det. A. Kurtto 2024). Tämä piikikäs koiso, jonka lehdissä on paljon samaa näköä kuin vesimelonilla eli arbuusilla, ilmeisesti saavutti Helsingin läpi 1920-luvun jatkuneen runsaan pohjoisamerikkalaisen rukiin tuonnin myötä (vrt. Suominen 1979). Näkemystä tukee sekin, että lajin luontainen alue ulottuu Meksikon pohjoisosista USA:n keskeiselle vilja-aitalle eli preeriavyöhykkeelle, pohjoisessa Keskilännen lounaisosiin saakka. ? Solanum nigrum var. nigrum silomustakoiso vanlig nattskatta Solanum nigrum subsp. nigrum var. atriplicifolium Desp. ? ? Solanum nigrum var. nigrum silomustakoiso vanlig nattskatta Solanum nigrum subsp. nigrum var. atriplicifolium N. H. F. Desp. Plantaginaceae ratamokasvit ? Veronica longifolia × spicata ? ? Veronica longifolia × spicata = Veronica ×media Schrad. hällveronika Scrophulariaceae syyläjuurikasvit Sutera Roth somakit snöflingor ? Chaenostoma Benth. somakit snöflingor ? M Sutera cordata (Thunb.) Kuntze herttasomakki snöflinga ? ? M Chaenostoma cordatum (Thunb.) Benth. herttasomakki snöflinga Sutera cordata (Thunb.) Kuntze Pitkä ja runsas kukinta sekä helppohoitoisuus nostivat tämän lajin, tarkemmin sanottuna sen valkokukkaisen lajikkeen ’Snowflake’ eli lumiherttasomakki, Suomessa suosituksi kesäkukaksi etenkin amppeleissa pari vuosikymmentä sitten. Aluksi kasvista käytettiin Suomessa nimeä Bacopa ’Snowflake’, lumihiutale, mutta yli 60-lajinen suku Bacopa on oikeasti heimon Plantaginaceae jäsen. Sittemmin ”lumihiutale” katsottiin eteläisen Afrikan suvun Sutera lajiksi. Kornhall ja Bremer (2004) kuitenkin osoittivat, että tuohon sukuun yleisesti sisällytetty jo vuonna 1836 kuvattu suku Chaenostoma on palautettava arvoonsa ja sukuun Sutera jää vain neljä lajia. Mainittakoon vielä, että vuonna 1800 Linnén ”apostoli” Carl Peter Thunberg (1743–1828) kuvasi herttasomakin tieteelle uutena lajina nimellä Manulea cordata eli nykykäsityksen mukaan yli 70-lajiseen sukuun, joka niin ikään on alkuperältään eteläafrikkalainen! La Palma, La Galga 16.4.2015 Leena Helynranta Kuusamo, Liikasenvaara 7.7.2008 ja ? Sirosti liuskaiset lehdet ja erikokoiset neulamaiset piikit tekevät arbuusikoisosta, Solanum citrulli folium, varsin omaperäisen näköisen. Tämä yksilö ei ole kerennyt kehittää valmiiksi komeita violetteja kukkia, joiden verhiö suurenee piikkipallon kaltaiseksi. Näyte Helsinki, Jätkäsaari 1925 M. Puolanne (H)
201 Lutukka 40. 2024 ? Meripujo, Artemisia vulgaris var. coarctata, voi olla kauttaaltaan runsaan vaaleakarvainen. Ruotsinpyhtäällä syntynyt vuorimestari J. H. af Forselles (1785–1855) kuvasi meripujon tieteelle uutena lajina Artemisia coarctata vuonna 1807 Suomesta (ilmeisesti kotitienooltaan itäisen Suomenlahden pohjoisrannikolta) ja Ruotsista (Öölanti). Asteraceae asterikasvit . Anthemis arvensis × Cota tinctoria Anthemis arvensis × tinctoria ? Anthemis arvensis × Cota tinctoria = ×Cotanthemis adulterina (Wallr. ex E. Hallier) J. M. H. Shaw Anthemis arvensis × tinctoria ? Artemisia vulgaris var. coarctata (Forselles) Lindm. meripujo strandgråbo ? ? Artemisia vulgaris var. coarctata (Forselles) Hartm. meripujo strandgråbo Auktorisiteeraus on korjattu Vären (2007) nimistökoosteen mukaisesti. Lamiaceae huulikukkaiskasvit ? M Hyssopus officinalis L. ( rohto)iisoppi isop ? ? M Dracocephalum officinale (L.) Y. P. Chen & B. T. Drew ( rohto)iisoppi isop Hyssopus officinalis L. Koska sukunimi Dracocephalum on suvultaan neutri, saa lajiepiteetti muodon officinale eikä maskuliinimuotoa officinalis, jonka Kurtto ym. (2023) virheellisesti antoivat. Orobanchaceae näivekasvit ? Bartsia alpina L. ( pohjan)punakko svarthö ? ? Bartsia alpina L. punakko svarthö Fylogeneettiset tutkimukset (mm. Scheunert ym. 2012, UribeConvers & Tank 2016) ovat tuoneet uutta valoa näivekasvien sukuryhmän (tribus) Rhinantheae luokitteluun. Yhtenä tuloksena on, että suku Bartsia on monotyyppinen eli B. alpina on sen ainoa laji. Niinpä sen suomenkielisessä nimessä ei enää tarvita etumääritettä. Parentucellia Viv. tahmayrtit gulhösläktet ? Bellardia All. bellardiat ? Parentucellia viscosa (L.) Caruel keltatahmayrtti gulhö ? ? Bellardia viscosa (L.) Fisch. & C. A. Mey. kelta bellardia gulhö Parentucellia viscosa (L.) Caruel Tämä lajin siirto toiseen sukuun on yksi edellä Bartsia alpinan tekstissä mainittujen tutkimusten seurauksista. Suku Parentucel lia kyllä säilyy, mutta sen lajeja (kaksi) ei ole Suomessa tavattu. Keltabellardia on tallennettu Suomesta vain Etelä-Savon Kangasniemeltä tienvarren uudelta nurmikolta 1983 (A. Kurtto, H) seuranaan yleisemmät nurmikkosiementulokkaat hiirenhäntänata, Festuca myuros, ja mäkikattara, Bromus hordeaceus. Suvussa Bellardia on nyt myös kaksi lajia, jotka on aikain mittaan sisällytetty lukuisiin muihinkin sukuihin (Alectorolophus, Bartsia, Buchnera, Euphrasia, Glossostylis, Lasiopera, Rhinanthus, Trixago!). Campanulaceae kellokasvit Lobelia L. lobeliat lobelior ? Lobelia L. ( viuhka)lobeliat lobelior Suomenkielisen nimen tarkenne on tarpeen, koska olemassa ovat myös tähtilobeliat (Lithotoma) ja perholobeliat (Monopsis), joiden lajeja on Suomessakin koristekasveina. Aiempi suku kellolobeliat (Pratia) sisällytetään nykyisin viuhkalobelioihin, joka on noin 440-lajinen lähes kosmopoliittinen suku ja jota edustavat Suomessa vain nuottaruoho, L. dortmanna, ja vajaat kymmenen koristekasveina viljeltyä lajia. Kotka, Rankki 22.7.2021 Arto Kurtto 201 ? Kukkien rakenne todistaa, että muuten niin erilaiset nuottaruoho, Lobelia dortmanna, ja sinilobelia, L. erinus, kuuluvat samaan viuhkalobelioiden suureen sukuun. Joutsa, Rutalahden enklaavi 24.7.2020 Arto Kurtto Kitee, Salmenranta 20.7.2018 Leena Helynranta
202 Lutukka 40. 2024 ? Amppelirusokista, Bidens triplinervia, on lukuisia kukanväriltään erilaisia lajikkeita (kuvassa Beedance Painted Red). Amppeleissa riippumisen lisäksi laji sopii kesäkukka-asetelmiin esimerkiksi kurjenpolviristeymän seuraan. ? M Bidens ferulifolia (Jacq.) DC. amppelirusokki ampelskära ? ? M Bidens triplinervia Kunth amppelirusokki ampelskära Bidens ferulifolia auct. hort. Tämä Väli-Amerikasta ja Etelä-Amerikan länsiosista kotoisin oleva sirosti liuskalehtinen rusokki on Suomessa varsin suosittu amppelikasvi. Siitä on paljolti mutta virheellisesti käytetty nimeä Bidens ferulifolia. Amppelirusokin viljellyt muodot lienevät luettavissa muunnokseen var. macrantha (Wedd) Sherff (Verloove 2024; tämä on erinomaisen hyödyllinen Belgian tulokaskasvien sivusto!). . Carduus crispus × nutans = Carduus ×stangii H. Buek ex Nyman ? Carduus crispus × nutans = Carduus ×stangii H. Buek Lisäys (suku) Phonus Hill safloriot ? Carthamus lanatus L. villasaflori luddsaflor ? ? Phonus lanatus (L.) Hill villasaflorio luddsaflor Carthamus lanatus L. Jo López González (1990) ehdotti maineikkaan englantilaisen säveltäjän, näyttelijän, kirjailijan ja botanistin John Hillin (n. 1714–1775) valtavassa 26-osaisessa teoksessaan The Vegetable System vuonna 1762 julkaiseman Linnén Carthamus-suvusta erottaman asterikasvisuvun Phonus palauttamista kunniaan. Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Herrando-Moraira ym. (2019) katsoivat ehdotuksen olevan perusteltu myös nykyaikaisten fylogeneettisten tutkimusten valossa. Sukuun luetaan nyt neljä lajia, joista luontaisena pääasiassa Välimeren alueella kasvava villasaflorio on tavattu Suomessa argentiinalaisen (!) viljan mukana saapuneena 1960-luvulla Nokialla (Suominen 1979). Lisäys ? Centaurea nemoralis Jord. niittykaunokki brunklint OP. Oulu, Hietasaari (721:342), niitty 7.8.1953 V. J. Oinonen (H) (det. A. Kurtto 2024). Lajin luontaisalueen ydin sijoittuu Ranskaan, pohjoiseen Sveitsiin ja lounaiseen Saksaan. Oulussa laji lienee ollut saksalaistulokas. Hietasaaressa sijaitsi jatkosodan aikana 1940-luvulla Saksan armeijan parakkialue ”Vaakunakylä” (ks. Ulvinen & Vilpa 2016). ? Centaurea solstitialis L. keltaorakaunokki stjärnklint ? ? Centaurea solstitialis L. orakaunokki stjärnklint Suomen kasviota (Hiitonen 1933) seuraten tästä lajista käytettiin pitkään suomenkielistä nimeä keltakaunokki. Kuitenkin puutarhaala omi tuon nimen käyttöön lajille Centaurea macrocephala, minkä vuoksi C. solstitialis sai vuonna 1996 kansallisen nimen keltaorakaunokki. Nyt se lyhenee muotoon orakaunokki, jotta lajin monien rotujen suomenkielisistä nimistä ei tule liian pitkiä, ja siksikin, että yksi roduista on vaaleanpunakukkainen. – Laji on tavattu Suomessa pääasiassa tuontiviljan mukana saapuneena (Suominen 1979) satunnaistulokkaana myllyalueilla, kaatopaikoilla, ratapihoilla ja puutarhoissa noin kaksi tusinaa kertaa, viimeksi 1980-luvulla. ? Niittykaunokki, Centaurea nemoralis, muistuttaa ahdekaunokkia, C. jacea, mutta kehtosuomujen kärkilisäkkeet ovat kapeampia ja tummempia ja niistä alempien ja keskisten laidassa on pitkähköjä ripsiä. Nurmikaunokilla, C. phrygia, puolestaan kehto on suorastaan musta ja sen lisäkkeet ovat vielä kapeampia ja pitempiripsisiä. Näyte Oulu, Hietasaari 1958 V. J. Oinonen (H) Helsinki, Itäkeskus 30.7.2019 Arto Kurtto
203 Lutukka 40. 2024 ? Kapinmurattivillakko, Delairea odorata, viihtyy muun muassa Kanariansaarilla haitalliseksi vieraslajiksi asti, mutta on tavattu Suomessa koristeistutusten ulkopuolella vain maaja puutarhajäteläjillä. ? Centaurea stoebe L. reininkaunokki sandklint ? ? Centaurea stoebe L. hietakaunokki sandklint Tämä suomenkielisen nimen muutos toteutettiin jo vuonna 2004 ( finto.fi/kassu/fi/ ), mutta Kurton ym. (2019) luetteloon jäi epähuomiossa aiemmin käytetty nimi reininkaunokki. Se pohjautui lajista aikanaan käytettyyn tieteelliseen nimeen Centaurea rhenana ja on maantieteellisesti aivan liian rajoittava kasville, jonka luontaisalue kattaa enimmän osan Euroopasta, ja lisäksi sopimaton rotujen suomenkielisten nimien perusosaksi. – Laji on tavattu Suomessa muutaman kerran satunnaisena viljaja saksalaistulokkaana (Suominen 1979). ? Cirsium arvense var. incanum (S. G. Gmel.) Ledeb. seittipelto-ohdake grå åkertistel Cirsium arvense var. vestitum Wimm. & Grab. ? ? Cirsium arvense var. vestitum Krock. ex Wimm. & Grab. seittipelto-ohdake grå åkertistel Cirsium arvense var. incanum (S. G. Gmel.) Ledeb. . Cirsium oleraceum × palustre = Cirsium ×hybridum W. D. J. Koch. ex DC. ? Cirsium oleraceum × palustre = Cirsium ×hybridum W. D. J. Koch Lisäys (suku) Anacis Schrank helosilmät ? M Coreopsis verticillata L. syyskaunosilmä höstöga ? ? M Anacis verticillata (L.) Z. H. Weng, Z. J. Huang & Su Liu syyshelosilmä höstöga Coreopsis verticillata L. Tadesse ja Crawford (2023) jakoivat laajasti rajatun suvun Coreopsis L. viideksi suvuksi. Tähän asti syyskaunosilmänä tunnettu laji, jota Suomessa viljellään koristekasvina, päätyi siinä sukuun Gyrophyllum (Nutt.) Mesfin & D. J. Crawford, mutta tuo nimi on laiton, koska jo paljon aiemmin oli validisti julkaistu samanniminen sammalsuku. Sen vuoksi Feng ym. (2024) palauttivat käyttöön sukunimen Anacis, joka on kastettu suomeksi helosilmiksi. ? Crepis sancta (L.) Bornm. välimerenkeltto helgonfibbla ? ? Crepis sancta (L.) Bornm. helokeltto helgonfibbla Laji ei ole leimallisesti Välimeren alueen asukki ja sisältää myös vain Lounais-Aasiassa kasvavia rotuja. Se on tavattu Suomessa 1940-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden satamissa saksalaistulokkaana sekä vuonna 1942 Helsingin Eteläsatamassa sotasaalisvaunussa (”i krigsbytesvagn”). ? M Delairea odorata Lem. murattivillakko sommarmurgröna ? ? M Delairea odorata Lem. ( kapin)murattivillakko sommarmurgröna Villakoista, Senecio, vuonna 1844 erotettua sukua Delairea on pidetty yksilajisena eli pelkästään eteläisestä Afrikasta kotoisin olevan D. odoratan sisältävänä. Kuitenkin Funez ym. (2021) yllättäen kuvasivat kaakkoisen Brasilian Santa Catarinan osavaltiosta suvun toisen edustajan eli brasilianmurattivillakon, D. aparadensis. Siksi D. odorata on nyt saanut kotiseudustaan kertovan tarvittaessa käytettävän lyhyen etumääritteen. ? Orakaunokin, Centaurea solstitialis, kehtoa suojaavat piikit vielä haarovat lyhyemmiksi neuloiksi. Laji on levinnyt alkuperäisalueeltaan Välimeren piiristä ja lounaisesta Aasiasta muun muassa laajalti PohjoisAmerikkaan ja Australiaan, joissa se on seuduittain julistettu hyvinkin haitalliseksi vieraslajiksi. Gran Canaria, Ayagaures 13.4.2014 Arto Kurtto Teneriffa, Cuevas Negras 19.12.2008 Leena Helynranta
204 Lutukka 40. 2024 ? Pisto-otavalvatti, Sonchus asper var. spinosus, on äkäisesti piikkisenä nimiensä veroinen. Lisäyksiä (suku ja laji) Doellingeria Nees runsoasterit flockastersläktet ? M Doellingeria umbellata (Mill.) Nees sarjarunsoasteri flockaster Aster umbellatus Mill. St. Kankaanpää: Mustakeidas (6869:3263). Kärrytien vieri, maakasalla, niukka 25.8.2024 P. Henttonen ( tun.fi/MKA.1272513 ). Pienehkömutta runsasmykeröiset runsoasterit on luontaisena pohjoisamerikkalainen 13-lajinen suku (Allen ym. 2019), josta on käytetty myös suomenkielistä nimeä valkoasterit (osa lajeista on kuitenkin sinipunakukkaisia). Sarjarunsoasteri, joka tunnetaan myös nimellä sarja-asteri, on kotoisin itäisestä Pohjois-Amerikasta. ? M Mauranthemum paludosum (Poir.) Vogt & Oberpr. peikonkakkara pysslingkrage Leucanthemum paludosum (Poir.) Pomel ? ? M Mauranthemum paludosum (Poir.) Vogt & Oberpr. ( siro)peikonkakkara pysslingkrage Leucanthemum paludosum (Poir.) Pomel Tähän luontaisena Etelä-Espanjan ja Luoteis-Afrikan rannikkoseutujen sukuun kuuluu neljä lajia, joista Suomessa siropeikonkakkaraa viljellään koristekasvina ja on tavattu toisinaan satunnaiskarkulaisenakin. . Senecio leucanthemifolius subsp. vernalis × vulgaris = Senecio ×helwingii Beger Senecio vernalis × vulgaris ? Senecio leucanthemifolius subsp. vernalis × vulgaris = Senecio ×pseudovernalis (Zabel) Nyman ex Jacobasch Senecio ×helwingii Beger Senecio vernalis × vulgaris Teneriffa, Erjos 21.11.2011 Leena Helynranta ? Siropeikonkakkara, Mauranthemum paludosum, massakylvöksenä puistossa. Palma de Mallorca, Parc de ses Estacions 23.3.2023 Arto Kurtto
205 Lutukka 40. 2024 ? Liuskakaalivalvatin, Sonchus oleraceus var. lacerus, lehdet ovat sirompirakenteiset kuin lajin nimimuunnoksella eli pyörökaalivalvatilla. ? Sonchus asper subsp. asper var. pungens Bisch. pistootavalvatti ? ? Sonchus asper subsp. asper var. spinosus Neilr. pisto-otavalvatti Sonchus asper subsp. asper var. pungens Bisch. Sonchus asper var. pungens Bisch. 1851 on nom. inval. eli nimi, jota ei ole julkaistu nimistösääntöjen edellyttämällä tavalla. Käypä muunnostason nimi tälle taksonille näyttää olevan var. spinosus Neilr. 1846, joka on siis myös vanhempi kuin nimi var. pungens. ? Sonchus oleraceus var. lacerus Wallr. liuskakaalivalvatti ? ? Sonchus oleraceus var. lacerus (Willd.) Desv. liuskakaalivalvatti Lisäys ja muutos ? Taraxacum boreipix J. Räsänen läikkävoikukka ? Taraxacum hirsuticaule Rail. & Lundev. ined. nukkavoikukka styvhårig maskros ? ? Taraxacum hirsuticaule J. Räsänen nukkavoikukka styvhårig maskros Räsänen (2024) kuvasi nämä voikukkalajit tieteelle uusina lappilaisten aineistojen pohjalta. Läikkävoikukka kuuluu suvun sektioon Borea (ahovoikukat) ja nukkavoikukka sektioon Borei gena (pohjanvoikukat), joiden koko suomalainen lajisto on pyritty sisällyttämään Suomen putkilokasvien luetteloomme. Caprifoliaceae kuusamakasvit ? 3 Cephalaria alpina (L.) Roem. & Schult. alppikirahvinkukka alpjättevädd EH. Hämeenlinna, Sairio (kaupunginosa), Sairionranta, Vanajaveden E-ranta radanvartta seurailevan ulkoilureitin varsi kohdassa, jossa vesioja alittaa reitin (6769461:3362896). Ojan laitaniitty. Monivartinen kasvusto, joka kasvanut paikalla ainakin 15 vuotta. Sijaintinsa vuoksi tuskin kylvötai istutusperäinen. 5.7.2024 Hannu Kämäräinen ( tun.fi/MKA.1266104 ). Kurtto ym. (2019) epäilivät tämän Suomessa koristekasvina viljellyn, Alpeilta kotoisin olevan, näyttävän kasvin luonnonvaraisuutta Suomessa ja ilmaisivat tämän kysymysmerkillä. Kuitenkin laji vaikuttaa Hämeenlinnassa viljelykarkulaiselta, kuten jo havainnot vuosilta 2011 ja 2012 sekä tässä annettu tuoreempi seurantahavainto sieltä kertovat. Kuitenkaan lajia ei näiden havaintojen antamien tietojen mukaan voi (vielä) luokitella vakiintuneeksi, koska tuo asema vaatii kriteeriemme mukaan monivuotisilta ruohoilta säilymistä vähintään kahden suvullisesti syntyneen sukupolven ajan tai voimakasta kasvullista leviämistä. ? 3 Lonicera ×notha Zabel perhokuusama tysktry = Lonicera ruprechtiana Regel × tatarica ? ? 3 Lonicera ×muendeniensis Rehder perhokuusama tysktry = Lonicera morrowii A. Gray × ruprechtiana Regel × tatarica Lonicera ×notha Zabel Apiaceae sarjakukkaiskasvit ? Daucus montanus Humb. & Bonpl. vuoriporkkana? ? Daucus montanus Humb. & Bonpl. ex Schult. vuoriporkkana Lisäyksiä Smyrnium L. siipiputket vinglokor ? Smyrnium perfoliatum L. seposiipiputki vingloka A. Lemland, Nåtö, biologisen aseman päärakennuksesta 30 m NNW (6680225:3109127), runsasruohoinen niittykaistale, 1 kukkiva yksilö ja muutama nuori lehtiruusuke 24.–26.5.2023 J. Nurmi & E. Toivonen ( tun.fi/MKC.38442824) . – A. Lemland, Nåtö biologiska station (6680223:3109130) 24.5.2023 S. Kauniskangas ( tun.fi/HR.3211/165173554-U ). – A. Lemland, Ormdal (6680224:3109132) 24.5.2023 O. Mäkinen ( tun.fi/ HR.3211/163490330-U ). [Annettujen koordinaattien mukaan kaikki tarkoittavat samaa paikkaa.] Tämä etenkin Välimeren ja Mustanmeren ympäristön maista kotoisin oleva omalaatuisen koristeellinen putkikasvi on mukana Viljelykasvien nimistössä (Räty 2024) merkinnällä kv eli ”avomaalla kasvatettava kaksivuotinen, ruohovartinen koristekasvi”. Niinpä laji lienee Nåtössä satunnainen viljelykarkulainen. La Gomera, Vallehermoso 1.4.2019 Arto Kurtto
206 Lutukka 40. 2024 Aioi, K., Komatsu, T. & Morita, K. 1998: The world’s longest seagrass, Zostera caulescens from northeastern Japan. Aquatic Botany 61: 87–93. Allen, G.A., Brouillet, L., Semple, J.C. & Guest, H. 2019: Diversification of the North American Doellingeria Eucephalus Clade (Astereae: Asteraceae) Inferred from Molecular and Morphological Evidence. Systematic Botany 44(4): 930–942. Arabi, Z., Ghahremaninejad, F., Rabeler, R.K., Sokolova, I., Weigend, M. & Zarre, S. 2022: Intergeneric relationships within the tribe Alsineae (Caryo phyllaceae) as inferred from nrDNA ITS and cpDNA rps16 sequences: A step toward a phylogenetically based generic system. Taxon 71: 608– 629. Banfi, E., Bartolucci, F., Tison, J.-M. & Galasso, G. 2022: A new genus for Papaver sect. Meconella and new combinations in Roemeria (Papaveraceae) in Europe and the Mediterranean area. Natural History Sciences 9: 67–72. Bell, C.D. & Patterson, R.W. 2000: Molecular phylogeny and biogeography of Linanthus (Polemoniaceae). American Journal of Botany 87(12): 1857– 1870. Bobrov, A.A., Volkova, P.A., Mochalova, O.A. & Chemeris, E.V. 2023: High diversity of aquatic Sparganium (Xanthosparganium, Typhaceae) in North Eurasia is mostly explained by recurrent hybridization. Perspectives in Plant Ecology, Evolu tion and Systematics 60 (2023) 125746. Carolan, J.C., Hook, I.L.I., Chase, M.W., Kadereit, J.W. & Hodkinson, T.R. 2006: Phylogenetics of Papaver and Related Genera Based on DNA Sequences from ITS Nuclear Ribosomal DNA and Plastid trnL Intron and trnL-F Intergenic Spacers. Annals of Botany 98: 141–155. Castroviejo, S. & Velayos, M. 1997: Sedum L. Teoksessa: Castroviejo, S. ym. (toim.), Flora Ibe rica. Vol. V. Ebenaceae-Saxifragaceae: 121?153. Catalán, P., Müller, J., Hasterok, R., Jenkins, G., Mur, L.A.J., Langdon, T., Betekhtin, A., Siwinska, D., Pimentel, M. & López-Alvarez, D. 2012: Evolution and taxonomic split of the model grass Brachypodium distachyon. Annals of Botany 109: 385– 405. Coyer, J. A., Hoarau,G., Kuo, J., Tronholm, A., Veldsink, J. & Olsen, J.L. 2013: Phylogeny and temporal divergence of the seagrass family Zosteraceae using one nuclear and three chloroplast loci. Systematics and Biodiversity 11(3): 271–284. Düvel M., Ristow, M. & Scholz, H. 2001: Scolochloa marchica sp. nova (Poaceae), ein neues Röhrichtgras aus Mitteleuropa. Feddes Repertorium 112: 331–341. Elvebakk, A. & Bjerke, J.W. 2024: Papaver recircumscribed: A review of neighbouring Papaveraceae genera, including Afropapaver nom. et stat. nov. and Oreomecon, a large, Arctic-Alpine genus. Phy toKeys 248: 105–188. Elven, R. ym. 2011+: Panarctic Flora Checklist. panarcticflora.org Elven, R., Bjorå, C.S., Fremstad, E., Hegre, H. & Solstad, H. 2022: Norsk flora. 8. utgåva. 1255 s. Det Norske Samlaget. Oslo. Fawcett, S., Smith, A.R., Sundue, M., Burleigh, J.G., Sessa, E.B., Kuo, L.-Y., Chen, C.-W., Testo, W.L., Kessler, M., GoFlag Consortium & Barrington, D.S. 2021: A global Phylogenomic study of the Thelypteridaceae. Systematic Botany 46(4): 891–915. Feng, Z.-H., Huang, Z.-J., Sun, H.-N. & Liu, S. 2024: Meeting Necessity instead of Serendipity: Miscellaneous Nomenclatural Notes on Asteraceae. Phytotaxa 644(2): 124–134. Funez, L., Hassemer, G., Peroni, N. & DrechslerSantos, E.R. 2021: Delairea aparadensis (Asteraceae, Senecioneae), the first native species of the genus in the Americas. Phytotaxa 494(1): 122–128. Hankamp, P., Bell, C.D. & Patterson, R. 2016: Towards a complete species level phylogeny of Leptosiphon (Polemoniaceae). Madroño 63(3): 208– 219. Herrando-Moraira, S., Calleja, J.A., Galbany-Casals, M., Garcia-Jacas, N., Liu, J.Q., López-Alvarado, J., López-Pujol, J., Mandel, J.R., Massó, S., Montes-Moreno, N., Roquet, C., Sáez, L., Sennikov, A., Susanna, A. & Vilatersana, R. 2019: Nuclear and plastid DNA phylogeny of tribe Cardueae (Compositae) with Hyb-Seq data: A new subtribal classification and a temporal diversification framework. Molecular Phylogenetics and Evolution 137: 313–332. Hiitonen, I. 1933: Suomen kasvio. 771 s. Otava. Helsinki. Ito, Y., Ohi-Toma, T., Nepi, C., Santangelo, A., Stinca, A., Tanaka, N. & Murata, J. 2017: Towards a better understanding of the Ruppia maritima complex (Ruppiaceae): Notes on the correct application and typification of the names R. cirrhosa and R. spiralis. Taxon 66: 167–171. Kornhall, P. & Bremer, B. 2004: New circumscription of the tribe Limoselleae (Scrophulariaceae) that includes the taxa of the tribe Manuleeae. Bo tanical Journal of the Linnean Society 146(4): 453– 467. Krahulcová, A. 1982: Cytotaxonomic study of Chelidonium majus L. Folia Geobotanica et Phytotaxo nomica 17: 238–270. Krivenko, D. 2023: New combinations in the genus Oreomecon. Novitates Systematicae Plantar um Vascularium 54: 97–100. Kruk, J., Ristow, M. & Jedrzejczyk, I. 2024: Scolochloa marchica Düvel, Ristow & H. Scholz – a German-Polish endemic species of the lowlands and the distribution of S. festucacea (Willd.) Lk. in Poland. Biodiversity: Research and Conservation 74: 1–15. Kurtto, A. & Lahti, T. 1987: Suomen putkilokasvi en luettelo. Helsingin yliopiston kasvimuseon monisteita 11: I?VI + 1?163. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2020: Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 1. Lutukka 36: 33?48. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2022: Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 3. Lutukka 38: 117?144. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2023: Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 4. Lutukka 39: 131?152. Laurén, W. 1896: Barlastväxter observerade i Vasa åren 1882–1892. Meddelanden af Societatis pro Fauna et Flora Fennica 22: 36–44. López González, G. 1990: Acerca de la clasificación natural del género Carthamus L., s.l. Anales del Jardín Botánico de Madrid 47(1): 11–34. Lönnrot, E. 1860: Flora Fennica. Suomen kasvisto. L + 376 s. + 3 kuvataulua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. Micheli, P.A. 1729: Nova Plantarum Genera. 234 s. Florentia. Nilsson, Ö. 2001: Papaver L. pro parte. Teoksessa Jonsell, B. & Karlsson, T. (toim.), Flora Nordica 2: 346–359. Nurmi, J. 1984: Urticaceae – Nokkoskasvit. Teoksessa: Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T., Uotila, P. & Vuokko, S. (toim.), Retkeilykasvio, s. 82. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, Helsinki. Nurmi, J. 1998: Urticaceae – Nokkoskasvit. Teoksessa: Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.), Retkeilykasvio, 4. painos, s. 97– 98. Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvimuseo, Helsinki. Nurmi, J. 2000: Urtica. Teoksessa: Jonsell, B. (toim.), Flora Nordica 2: 222–227. Pettersson, B. 1952: An Alien Flora on Drumsö (Helsingfors) introduced by Cork Bark imported from Morocco and Spain. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 27: 111–117. POWO 2024: Plants of the World Online. Facilitated by the Royal Botanic Gardens, Kew. Published on the Internet; http://www.plantsoftheworldonline.org/ Retrieved 12 August 2024. Protopopova, M., Pavlichenko, V., Chepinoga, V., Gnutikov, A. & Adelshin, R. 2023: Waldsteinia within Geum s.l. (Rosaceae): Main Aspects of Phylogeny and Speciation History. Diversity 2023, 15, 479. Räsänen, J. 2024: Two new Taraxacum species (Asteraceae) from Nordic countries. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 100: 40–46. Räty, E. 2024 ( toim.): Viljelykasvien nimistö. [10. uudistettu painos]. Puutarhaliiton julkaisuja nro 379. 286 s. Puutarhaliitto – Trädgårdsförbundet ry. Helsinki. Sennikov, A.N. & Kurtto, A. 2017: A phylogenetic checklist of Sorbus s.l. (Rosaceae) in Europe. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fenni ca 93: 1–78. Scheunert, A., Fleischmann, A., Olano-Marín, C., Bräuchler, C. & Heubl, G. 2012: Phylogeny of tribe Rhinantheae (Orobanchaceae) with a focus on biogeography, cytology and re-examination of generic concepts. Taxon 61(6): 1269–1285. Schönswetter, P., Solstad, H., Escobar Garcia, P. & Elven R. 2009: A combined molecular and morphological approach to the taxonomically intricate European mountain plant Papaver alpinum s.l. (Papaveraceae) — taxa or informal phylogeographical groups? Taxon 58: 1326–1343. Smedmark, J.E.E. 2006: Recircumscription of Geum (Colurieae: Rosaceae). Botanische Jahrbü cher 126(4): 409?417. Stalažs, A. & B?dere, A. 2023: ×Sorbaronia fallax (C.K.Schneid.) C.K.Schneid. nothosubsp. mitschurinii (A.K.Skvortsov & Maitul.) nothosubsp. nov., with taxonomical notes on Aronia ×prunifolia ’Floribunda’ sensu Cinovskis (Maleae, Amygdaloideae, Rosaceae). Phyotaxa 630(3): 171–182. Sullivan, B.K. & Short, F.T. 2023: Taxonomic revisions in Zosteraceae (Zostera, Nanozostera, Heterozostera and Phyllospadix). Aquatic Botany 187: 103636 Suominen, J. 1979: The grain immigrant flora of Finland. Acta Botanica Fennica 111: 1?108. Suominen, J. & Hämet-Ahti, L. 1993: Kasvistomme muinaistulokkaat: tulkintaa ja perusteluja. Norr linia 4: 1–90. Tadesse, M. & Crawford, D.J. 2023: A monograph of Coreopsis s.s., Burnellia, Gyrophyllum, Pseudoagarista, and Silphidium (Coreopsideae – Compositae). Systematic Botany Monographs 114: 1–283. Tigerschiöld, E. 2000: Thelypteridaceae. Teoksessa Jonsell, B. & Karlsson, T. (toim.), Flora Nordica 1: 47–50. Triest, L., Thi, T. & Sierens, T. 2007: Chloroplast microsatellite markers reveal Zannichellia haplotypes across Europe using herbarium DNA. Bel gian Journal of Botany 140: 109–120. Triest, L. & Vanhecke, L. 1991: Isozymes in European and Mediterranean Zannichellia (Zannichelli
207 Lutukka 40. 2024 aceae) populations: a situation of predominant inbreeders. Opera Botanica Belgica 4: 133–166. Tzvelev, N.N. 2000: Manual of the vascular plants of NorthWest Russia (Leningrad, Pskov and Novgorod provinces). 781 s. Izdatel’stvo SPHFA. St. Petersburg. Ulvinen, T. & Vilpa, E. 2016: Mitä kuuluu Oulun saksalaiskasveille. Lutukka 32: 99–113. Uotila, P. 2011: Urticaceae. In: Euro+Med Plant base – the information resource for Euro-Mediterranean plant diversity. europlusmed.org/ Uotila, P. 2024: Isonokkonen, viholainen. Lutukka 40: 51?69. Uribe-Convers, S. & Tank, D.C. 2016: Phylogenetic revision of the genus Bartsia (Orobanchaceae): disjunct distributions correlate to independent lineages. Systematic Botany 41(3): 672–684. Verloove, F. 2024: Manual of the Alien Plants of Belgium. Botanic Garden Meise, Belgium. alienplantsbelgium.be, accessed 5.6.2024, 14.10. 2024. Väre, H. 2007: Typification of plant names published by Jacob Henrik af Forselles. Annales Bo tanici Fennici 44: 223–226. Checklist of the vascular plants of Finland. Annotated additions and changes, no. 5 This is the fifth list of additions and changes to the Checklist of the Vascular Plants of Finland published in printed form and on the internet in 2019, and available as pdf ( checklist_plants_finland.pdf ) and Excel files ( checklist_plants_finland.xlsx ) as well as annually published checklists ( laji.fi/en/theme/ checklist ). Additions are partly the results of recent floristic activity and their documentation appears mainly in the Kastikka database maintained by the Botany and Mycology Unit of the Finnish Museum of Natural History. Background information is given for the nomenclatural changes, which are mainly based on the results of recent taxonomic and phylogenetic studies, as well as for the changes in vernacular names. The symbols and style of the name rows follow the layout of the pdf version of the printed version of the 2019 checklist. The additions and changes have been or will be implemented in the taxon database of the Finnish Biodiversity Information Facility ( laji.fi/ en/taxon/list ). Arto Kurtto, Raino Lampinen, Mikko Piirainen, Pertti Uotila, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvija sienitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. etunimi.sukunimi@helsinki.fi ? Monisatalajisen viuhkalobelioiden suvun ainoan Suomessa luontaisen edustajan, nuottaruohon, Lo belia dortmanna, kasvustot viestivät järven kirkkaudesta ja puhtaudesta ja ovat aina tervetullut näky. 207 K ite e, S alm en ra nta 20 .7 .2 01 8 Le en a H ely nra nta
208 Lutukka 40. 2024 K uv a: Va le ry P ro kh oz hy / A do be st oc k