• Sue Indierockpunkmetalzine #99 LOKAKUU 2006 !! Evanescence !! Tarot !! Branded Women !! Rytmihäiriö !! Trivium !! !! Promoe !! Kevin !! Deep Insight !! Cradle of Filth !! Amon Amarth !! 1
• 2
• 3
• INKLUDES 06 Newsflash 10 My Chemical Romance 12 Carmen Gray 13 Trivium 14 Deep Insight 15 Jolly Jumpers 16 Spencer Dickinson 17 Manboy 18 Kevin, The Valkyrians, Cheerleaders United 19 Promoe 20 Evanescence 22 Rautamaailma 23 Branded Women 25 SFP Uutiset ja SetäJussinTupa 26 Tarot 28 Cradle Of Filth 29 Profane Omen 30 Rytmihäiriö 31 Amon Amarth 32 Hammerfall 33 Lamb Of God 35 SFP Arviot 38 Arviot 44 Ensi-iltaelokuva-arviot 45 Dvdarviot 46 QuizOn, Rivien välissä ja Popaddiktin vieroitusoireet 47 Tilauskuponki Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Avustajat: Jarkko Fräntilä, Laura Gröndahl, Markku Halme, Lotta Heikkeri, Jussi Helenius, Panu Hietaneva, Olli Hänninen, Noora Isoeskeli, Kimmo Jaramo, Tove Juhanmäki, Noora Jussila, Katariina Kantola, Vesa Kataisto, Jarno Koskinen, Jussi Lahtonen, Kivi Larmola, Jouko Lehtinen, Oskari Lehtinen, Esa Linna, Aku-Tuomas Mattila, Mirko Metsola, Marjut Mutanen, Jyrki Mäkelä, Miki Peltola, Jani Sipilä, Janne Sundqvist, Jenna Sutela, Pirita Söderholm, Jukka Taskinen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto), Stefan Greijer Ulkoasu: Kimmo Nurminen Julkaisija: Kustannusosakeyhtiö Kärki Toimitusjohtaja: Jukka Taskinen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 22 euroa/12nroa Tilaukset: 09 - 6813 2930 email: miki@sue.fi Painopaikka: SanomaPrint, Hämeen Paino Oy Forssa 2006 ISSN 1238 - 1853 SUE # 1OO TULEE MARRASKUUSSA. JUHLI SITÄ, NIIN MEKIN. LAVALLA MAJ KARMA, THE CRASH, JARKKO MARTIKAINEN, THE FLAMING SIDEBURNS JA TIMO RAUTIAINEN. www.suezine.fi 4 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kari Heikonen, Eerikinkatu 44 LH 3-4, 00180 HKI puh. 09 - 6813 2930 / 050 - 3316748 Oikeudet ohjelman muutoksiin pidätetään.
• 5
• MY CHEMICAL ROMANCE ELÄMÄNMYÖNTEINEN KUOLEMANPARAATI Suomalainen, ruotsalainen, norjalainen ja tanskalainen haastattelivat amerikkalaista rock-tähteä. Tämä ei ole vitsin alku, vaan puolituntinen Tukholmassa Gerard Wayn seurassa. Mies kertoilee elämästä, kuolemasta ja toimintafiguureista. N ew Jerseystä ponnistava My Chemical Romance julkaisee kolmannen albuminsa lokakuussa. Vaikka levyä on odotettu kieli pitkällä ja laulaja Gerard Way saa matkustaa haastateltavana ympäri maailmaa, ei menestystä ole otettu itsestäänselvyytenä. Ensimmäinen, vuonna 2002 julkaistu I Brought You My Bullets, You Brought Me Your Love sai laimeahkon vastaanoton ja ura uhkasi jäädä tyngäksi. Kaikki muuttui kakkosalbumi Three Cheers For Sweet Revengen julkaisun jälkeen. Levy myi miljoonia, fanikanta paisui eksponentiaalisesti ja pojista tuli teinityttöjen päiväunien kohteita. ­ Joka kerta kun tekee levyä se on askel lähemmäs bändin kuolemaa. Tiedän, että se on sairas tapa ajatella asiaa, mutta jokaisen levyn tekeminen tarkoittaa sitä, että seuraava voi olla se viimeinen. Se satuttaa, mutta tekee asiasta myös erikoisen tärkeän, tuhkaa kolapulloonsa karistava Gerard pohtii. Uutuuslevy The Black Parade on häpeilemättömän suuri, teatraalinen ja musikaalimainen. Lähtöajatuksena oli naittaa Queen 2000-lukulaisen rockin kanssa. Edellisen levyn tekemisestä jäi halu kietoa kokonaisuus aiempaa tiukempaan konseptiin. ­ Jos halusin kabaree-fiilistä, sanoin muille sen, ja he tekivät homman sen mukaan, mitä omassa päässään kuulivat kabareen olevan. Mama-biisiin halusin venäläistä kansanlaulufiilistä ja muut sitten kuvittelivat sen päässään, nokkamies selostaa studiometodiikkaansa. ­ Hienointa tällä levyllä on se, että sillä on todella vahva identiteetti. On koko elämä aikaa tehdä ensimmäinen ja toinen levy, mutta sen jälkeen täytyy löytää jotakin uutta. Meille se tarkoitti sitä, että oli pakko katsoa sisimpään- sä ja ottaa selvää mitä siellä oikeasti on. Ja sieltä löytyi se halu tehdä suuria, eeppisiä ja teatraalisia kappaleita, joilla olisi yhteinen teema. Sisimpään katsominen sai päivänvaloon myös rumempia asioita ihmisyydestä. Gerardin mukaan itsensä tutkailu oli kuitenkin ainoa keino selvittää se, mitä todella tahtoo maailmalle sanoa. Oman ihmisyytensä kaivelun lopputuloksena on uusi levy, joka keskittyy päähenkilönsä, Potilaan, tarinaan. ­ Vaikka päällisin puolin näyttää siltä, että levy kertoo kuolemasta, se kertookin tosiasiassa elämästä. Tai kuolevaisuudesta. Henkilöhahmo, Potilas, on kuitenkin sellainen, mihin kaikki voivat samastua. Se voi olla minä tai sinä, meistä jokainen joutuu olemaan potilas jonakin päivänä. My Chemical Romancen musta paraati on paitsi levyn keskeisin tapahtuma, myös analogia yhtyeestä itsestään ja valtavasta fanijoukosta. Gerard selvittää teoriaa, jonka mukaan ihminen haluaa kokea kuoleman tulevan luokseen tärkeänä muistona tai voimakkaana koettuna tunteena. ­ Potilaan isoin muisto on se, kun hänen isänsä vei hänet pienenä kaupunkiin katsomaan paraatia. Kuolema sitten tulee mustana versiona hänen lapsena näkemästään. Mutta se merkitsee myös muita asioita. Minulle se kuvaa tätä bändiä, siinä on kyse kuolemasta mutta samaan aikaan juhlasta. Ja joskus fanimmekin tuntuvat mustalta paraatilta. VALITSE ELÄMÄ Kuolema on aina ollut bändille keskeinen vaikuttaja. Gerardin ja veljensä, basisti Mikeyn, isoäidin poismeno toimi inspiraationa edellisen levyn kirjoitusprosessissa. Uudenkaan levyn tekeminen ei sujunut ilman suuria tunnetiloja. ­ Biisit tulivat helposti mutta prosessi oli vaikea. Siinä oli paljon ahdistusta, identiteettikriisejä, hermoromahduksia... oikeastaan ihan kaikkea. Kaikkea kamalaa. Mutta pidimme kuitenkin yhtä koko ajan, kaikilla uusilla tavoilla, Gerard pohtii. ­ Mitään ei tarvinnut pakottaa ulos. Mutta oli levyn tekeminen silti vaikeaa. Kun piti löytää se, mikä tekee sinusta erikoisen. Ja kun yrittää löytää sitä, ottaa sen riskin ettei löydä yhtikäs mitään. Se on pelottavaa. Se, mikä erottaa The Black Paraden edeltäjistään on kuoleman rinnalla kulkeva toivo. Synkistelystä ja melodramaattisuudesta usein syytetyn bändin keulahahmo myöntää levyllä kuuluvan elämänhalun ja jopa optimismin. ­ Toivo oli erittäin tärkeää tehdessämme levyä. Mutta niitä suuria toivon hetkiä ei tule, ellei ole niitä äärimmäisen synkkiäkin momentteja. Siksi levy onkin synkempi kuin aikaisemmat. Siinä on enemmän kontrastia, enemmän mustaa ja valkoista. Mutta se epätoivo ja suru tekee toiveikkaista hetkistä paljon voimakkaampia. Elämänmyönteisyys on se ajatus, jonka My Chemical Romance tahtoo välittää faneilleen. Itsetuhoisista kausistaan irti päässyt Gerard ei tahdo saarnata, mutta toivoo ihmisten kuuntelevan edes hetken. ­ Olemme aina halunneet kehottaa ihmisiä yksinkertaisesti vain elämään. Valitsemaan elämän sen sijaan, että valitsisi elää keskinkertaisuuden ja masennuksen täyttämää elämää. Valitsemaan elämän itsemurhan sijaan. Gerardin puhe elämän valitsemisesta ei ole vain sanahelinää. Laulajan päihteidenkäyttö oli lähellä tuhota koko bändin ja estää viimeisen askeleen kohti todellista suursuosiota. Toisen levyn aikaan, juuri kaikkein isoimpiin ympyröihin breikkaamisen kynnyksellä Gerard päätti pistää itsensä päiviltä. Bändin manageri sai puhuttua miehen ympäri ja raitistuminen tapahtui pikavauhtia maailmankiertueen alla. ­ Olen ollut kuivilla kaksi vuotta nyt. Minä itse asiassa arvostan ihmisiä jotka voivat käyttää päihteitä, siis alkoholia ja enemmän laillisia tuotteita. On kuitenkin monia haitallisia huumeita, jotka eivät tee kenellekään hyvää. Jos joku pystyy juomaan ja vaikka polttamaan pilveä ja pitämään homman kasassa, niin mikäs siinä. Toivoisin että minäkin olisin sellainen. Mutta en ole. Ne tekevät minut surulliseksi, itsetuhoiseksi, järjettömäksi, arvaamattomaksi. Gerard on ollut avoin päihdeongelmistaan. Tämän vuoden maaliskuussa julkaistulla Life on the Murder Scene -dvd:llä on kuvamateriaalia laulajan alennustilasta. Tarkoitus ei ole saarnata vaan näyttää yksi tarina epäonnistuneesta romanssista kemikaalien kanssa. ­ Olen ollut avoin asiasta koska en halua saarnata. En ollut muuta kuin haitaksi bändilleni. On paljon tehokkaampaa vain näyttää mitä olen tehnyt ja antaa ihmisten itse päättää kuinka he haluavat toimia. Emme halua olla kenenkään vanhempia. EI PERUUTTAMISTA Alemman keskiluokan newjerseyläiskodista on pitkä matka ruotsalaisen huippuhotellin avaraan kabinettiin. Gerardin ura televisiopiirrettyjen parissa sai jäädä, kun syyskuu 2001 sai miehen miettimään elämänsä suuntaa tarkemmin ja lopulta perustamaan bändin. ­ En halunnut tehdä sitä enää. En halunnut hahmojeni päätyvän pehmoleluiksi ja päiväpeitoksi. Joku voisi tietenkin väittää vastaan ja muistuttaa että meilläkin on omat toimintafiguurit, mutta kuka maailmassa kieltäytyisi jos heistä tehtäisiin figuuri, Gerard kysyy nauraen. Uranvaihto kannatti. Irvine Welshin kirjasta nimensä napannut bändi sai alkukankeudesta huolimatta tuulta alleen ja viisi vuotta myöhemmin Gerard, Mikey, Ray Toro, Frank Iero ja Bob Bryar saavat elantonsa tekemällä sitä mitä haluavat. ­ On hetkiä, jolloin kuuluisuus on hämmentävää, mutta ei se pelota. Sitä lupautuu johonkin kun pistää musiikkiaan julkisuuteen. Sama se onko se indie-juttua vai valtavirtaa. Se on silti ulkona ja mitä tahansa voi tapahtua. Ja FANIEN KYNSISSÄ ­ PAPERILLA Gerard vie fanin takahuoneeseen. Mikey iskee tytön elokuvateatterista. Frank on koulun uusi opettaja ja viettelee oppilaansa siivouskomerossa. Raylla ja Bobilla on suhde. Näin siis My Chemical Romancen fanien kirjoittamissa sadoissa tarinoissa. Fanifiktiota on perinteisesti ajateltu kirjojen ja elokuvien jatkeeksi, mutta nyt innokkaimmat fanit ovat kirjoittaneet päiväunensa kaikkien luettavaksi Internetiin. Pääosin seksuaalisviritteisissä tarinoissa bändin pojat seikkailevat milloin vampyyreinä, milloin omina itsenään ja kokevat romansseja faniensa sekä bänditoveriensa kanssa. Gerardia kirjoitusten henkilöhahmona oleminen kummeksuttaa. ­ Tiesin fanifiktion olemassaolosta, mutta en tajunnut sen mittasuhteita. Sellaisen huomion kohteena oleminen on vaikeaa. Erityisesti Gerardia huvittaa se, kuinka paljon tarinat keskittyvät romansseihin ja seksiin. Romanttisesta pussailusta edetään suorastaan pornografisiin kohtauksiin. Peruskoulun hylkiöistä on tullut seksisymboleja. ­ Emme ole koskaan olleet haluttavia tai seksikkäitä ihmisiä, vaan olimme niitä näkymättömiä lapsia koulussa. Usko minua, meitä ei pidettäisi seksikkäinä ellemme olisi bändissä. Ainakaan kotipuolessa, mies nauraa. TEKSTI: LOTTA HEIKKERI kun jakaa musiikkinsa maailman kanssa, se saattaa johtaa maineeseen ja menestykseen. Edellinen levy myi reilut kaksi miljoonaa kappaletta. Uudelle on povattu vielä suurempaa suosiota. Gerard ei suostu valittelemaan suosiota, vaikka siihen negatiivisia asioita kuuluukin. ­ Siihen menestykseen ei voi olla täysin valmistautunut, mutta sitä ei voi enää vetää takaisinkaan. Pitää vain myöntää, että me halusimme tätä. Me halusimme puhua maailmalle. Siitä ei voi enää perääntyä. Vaikka mainetta ja mammonaa kertyisikin, Gerard ei koskaan voisi mieltää itseään punaisella matolla tepastelevaksi superjulkkikseksi. Taannoinen esiintyminen Music Televisionin palkintogaalassakin sopi bändin habitukseen: soittopaikka oli pilvenpiirtäjän katolla, kaukana silikonipoppareista. ­ Saimme olla irrallaan siitä gaalapönötyksestä ja julkkishommasta, mitä emme ole koskaan tunteneet olevamme. Meidät kyllä tunnetaan ja tunnistetaan, mutta emme sovi yhteen muiden julkkisten kanssa. Meillä ei ole pinnaa sellaisille. Varsinkaan niille, joiden koko olemassaolo perustuu deittailuun ja vaatteisiin ja kenen kanssa ovat ostoksilla, ja mitä huumetta he nappaavat. Elämä julkisuudessa ei ole aina kohdellut My Chemical Romancea silkkihansikkain. Musiikkilehdistö on tavannut kirjoittaa bändistä negatiiviseen sävyyn. Gerard nostaa esimerkiksi viime kesäisen episodin Englannin Reading -festivaaleilta, jonka tapahtumia kerrottiin lehdistössä totuudesta poikkeavaan sävyyn. Bändi soitti oman keikkansa heti Slayerin jälkeen ja pieni joukko metalli-ikonin faneja rupesi heittelemään pulloja bändin päälle. ­ Asioilla on aina kaksi puolta ja jotkut lehdistön edustajat sanoivat, että meidät ajettiin pois lavalta pulloja heittämällä. Mikä ei ole totta. Intouduin sen pienen porukan pullojen viskelystä niin, että pyysin koko yleisöä heittelemään meitä esineillä. Ja toki meitä vihaavat tahot kirjoittivat, että koko yleisö vihasi meitä, mikä ei ollut ollenkaan totta. Minusta me saavutimme voiton. Olimme keikan lopussa verisiä ja ruhjeilla, mutta olimme voittaneet ne, Gerard kertaa innoissaan. ­ Se on oikeastaan bändin suurin vahvuus: negatiivisten juttujen ottaminen ja niiden kääntäminen positiivisiksi. TEKSTI: LOTTA HEIKKERI KUVA: CHAPMAN BAEHLER 10
• 11
• TRIVIUM SANA LEVIÄÄ Kultalevy, loppuunmyytyjä kiertueita ja paikka Iron Maidenin ja Metallican lämmittelijänä. Triviumin laulajakitaristi Matt Heafy saa kaiken kuulostamaan helpolta. 20-vuotias Matt Heafy kuulostaa puhelimessa lakoniselta. ­ Liityin Triviumiin kun olin 13-vuotias. Bändi oli siinä vaiheessa ollut kasassa ehkä noin pari viikkoa ja ihan eri kokoonpanolla. Ainot alkuperäiset jäsenet olemme minä ja rumpalimme Travis, Heafy kertoo. Olette aloittaneet aika nuorina. Onko iästä koskaan ollut teille haittaa esimerkiksi keikkapaikoilla? ­ Ei oikeastaan. Mä olen soittanut 14vuotiaana paikoissa, joissa on ikäraja 22. Ehkä meitä ensin kiellettiin, mutta ei enää sitten kun huomattiin miten paljon ihmisiä keikoille tuli, Heafy pohtii. Miltä tuntuu olla noin menestynyt noin nuorena? ­ Ikä ei ole koskaan ollut haitta vaan pelkästään etu. Me ollaan soitettu yhdessä jo seitsemän vuotta ja ollaan oltu kiertueilla paljon. Ollaan jo kierretty esimerkiksi Metallican kanssa ja seuraavaksi kierretään Iron Maidenin kanssa. Onko kiertueilla olo vaikuttanut paljonkin perhe-elämään, kavereihin tai tyttöystäviin? ­ Ei se oo juurikaan vaikuttanut. Onhan se vähän tylsää olla erossa kavereista ja muista, mutta me pidetään yhteyttä jotenkin muuten, vaikka maililla tai puhelimella. Ei se ole vaikuttanut ollenkaan negatiivisesti. Olen kuitenkin halunnut tehdä tätä lapsesta asti. Mahtaa olla hienoa tehdä sitä mitä haluaa? ­ No, mun duuni ei oo niin kuin kenen tahansa muun. Soitan keikan puolesta tunnista tuntiin per päivä ja se on siinä. En usko, että siihen voi kyllästyä. Mihin te tähtäätte? ­ Meillä ei ole mitään selviä tavoitteita tällä hetkellä. Me ollaan aika pitkälti oltu kiertueilla vuodesta 2004 asti, ja toivottavasti me pysytäänkin tien päällä. Toivottavasti uuden albumin myötä meidän musiikki leviää niin monelle ihmiselle ympäri maailmaa kuin vain mahdollista, the more the merrier. Haluamme jakaa sen mitä rakastamme kaikkien kanssa. Toivon, että tavoitamme mahdollisimman monta ihmistä. Mikä on ollut ikimuistoisin hetkenne tähän mennessä? ­ Esiintymisemme Download-festareilla viime vuonna. Odotimme soittavamme noin parille sadalle ihmiselle, mutta sitten meidät siirrettiin kolmoslavalta päälavalle. Me soitettiin yhdeltätoista aamupäivällä 40 000 ihmiselle. Sen keikan jälkeen meille on tapahtunut kaikkea hienoa; loppuunmyytyjä kiertueita, kultalevy... Onko managerinne Brian Heafy sukua sinulle? ­ Se on mun isä. Aluksi se neuvoi ja antoi vinkkejä, mutta nykyään se tekee kaikkea mitä managerit tekee. Perheidemme tuki on auttanut meitä paljon tekemään sitä mitä haluamme. Monien nuorten perheet eivät välttämättä tue heitä, jos he kertovat haluavansa perustaa bändin. Olen aina pitänyt positiivisena asiana sitä, että perheemme tukevat meitä. Mistä saat inspiraation tehdä biisejä? ­ Olen soittanut kitaraa ehkä kahdeksan vuotta ja laulanut kuusi-seitsemän vuotta. Ei biisien tekeminen ole vaikeaa. Musiikki oikeastaan kirjoittaa itse itsensä (haukottelee pitkästyneenä). Sanoituksista välitän ja koitan ottaa mukaan jotain mitä näen maailmassa. Jokainen laulu on täysin erilainen. Mitä haluat viestittää sanoituksillasi? ­ Hyväksyntää rodusta, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Vastustan vihaamista. Kirjoitan siis hyväksymisestä. Onko jotain erityistä paikkaa, jonne haluaisit levittää sanomaanne? ­ Haluamme soittaa kaikkialla. On tosi kivaa nähdä erilaista ympäristöä joka päivä. Odotan Suomeen tuloa, se paikka on tosi siisti. Olemme isoja Britanniassa, meillä on kultalevy siellä ja kaikki kiertueemme siellä ovat aina olleet loppuunmyytyjä. Pohjois-Amerikassa ja Saksassa suosiomme kasvaa. Toivottavasti tämä leviää myös muualle maailmaan. TEKSTI: NOORA JUSSILA KUVA: ROADRUNNER La 14.10. FRANCINE [Liput 7/5 - K18 - E] Ke 18.10. KOLMAS NAINEN [Liput 20/18 - K18 - E] To 19.10. DEEP INSIGHT, NAKED [Liput 5/0 - S - E] Pe 20.10. TURMION KÄTILÖT, MEDEIA [Liput 7/5 - S - E] La 21.10. GUAPO (UK), FUN, KHETA HOTEM [Liput 5/0 - S - E] To 26.10. ATOMIC SWING (SWE) [Liput 12/10 - S - E] Pe 27.10. LAURI TÄHKÄ & ELONKERJUU [Liput 10/8 - K18 - E] La 28.10. INSOMNIUM, BEFORE THE DAWN DAWN OF SOLACE [Liput 6/0 - S - E] Ke 1.11. MILJOONASADE [Liput 15/14 - K18 - E] To 2.11. Sakara Tour 2006: MOKOMA, STAM1NA, RYTMIHÄIRIÖ [Liput 20/19 - S - E] Pe 3.11. THE CRASH [Liput 10/9 - S - E] La 4.11. THE BELLRAYS (USA) [Liput 10/9 - S - E] To 9.11. PRIVATE LINE, BLAKE, DEFUSE [Liput 7/5 - S - E] Pe 10.11. KUOLLEET INTIAANIT [Liput 7/6 - S - E] La 11.11. TASAVALLAN PRESIDENTTI [Liput 12/10 - K18 - E] E=ENNAKKOLIPUT JELMU.NET:istä. HALVEMPI HINTA VAIN JELMU RY:N JÄSENILLE. JÄSENEKSI VOIT LIITTYÄ SCHAUMANINKATU 3 - 40100 JYVÄSKYLÄ - 014-617866 - WWW.JELMU.NET PAIKAN PÄÄLLÄ TAI JELMU.NET:issä. 13
• yrnävä on Oulun kupeessa sijaitseva kunta, joka kutsuu itseään "juurtumisen paikaksi". Tuo kuvailu ei ole tyhjää puhetta, sillä Jolly Jumpers syntyi vuonna 1980 juuri Tyrnävällä, ja jos joku suomalainen rock-yhtye on koskaan juurensa löytänyt, niin Jolly Jumpers. Bändin karua ja sielukasta musiikkia voi yrittää hahmottaa sommittelemalla sellaisia sanoja kuin rock, desert, country, swamp, alternative, garage ja blues kulloinkin passelilta tuntuvaan järjestykseen. Vuonna 2004 Jolly Jumpers katkaisi muutaman vuoden mittaisen levytyspaussinsa Hometown HiFi -pitkäsoitolla. Parin sittemmin julkaistun singlen jälkeen ilmestyvä loistava Mobile Babylon on tämän Suomi-americana-uranuurtajan seitsemäs, verevin, hengittävin ja ­ niin ­ juurevin albumi. Yksi Jolly Jumpersista asuu Helsingissä, yksi Hyrylässä, yksi Tyrnävällä ja yksi Oulussa. Miten bändi toimii? ­ Tää ei ole poikakerhotoimintaa, Jolly Jumpersissa pari vuotta kitaroinut Arimatti Jutila sanoo. ­ Kun me treenataan, me soitetaan kolme päivää putkeen ja siihen on syy, kuten keikat tai levy. 26-vuotiaan bändin ei tarvitse enää treenata yhteensoittoa. Jolly Jumpers ei tehnyt levyjä vuosina 1999-2003. Oliko bändi tuolloin hajonnut? ­ Ei ollut. Bändi on keikkaillut joka vuosi. Noin pitkä ura vetää hiljaiseksi. Maximum respect nykyisille bändikavereille. Kaksikymmentäkuusi vuotta on käsittämättömän pitkä aika bändin toimia. Koska Jolly Jumpers on vielä soittanut 24 niistä vuosista T MANNERTENVÄLINEN SIELUNMAISEMA Suomalaisen rockin parhaiten varjeltu salaisuus JOLLY JUMPERS lähestyy Mobile Babylon -levyllään dogmaattisesti musiikin ydintä. yhdellä ja samalla kokoonpanolla, kemian ja dynamiikan on täytynyt vakiintua ja lujittua tiettyyn muotoon. Oliko sinun liittyessäsi hankalaa päästä sisälle bändiin? ­ Ei. Bändin jätkät on tosi hienoja ihmisiä. Se oli kynnys, että olen ollut suuri Jolly Jumpers -fani yli kymmenen vuotta. Mä haluan ehdottomasti kuulua bändissä, jossa soitan, mutta en tietenkään halunnut pilata suosikkibändiäni. Kun sitten harkittuani päätin liittyä bändiin ja läpäisin koesoiton, mitään vaikeuksia ei ollut. Sinä olet soittanut aikaisemmin Teenage Kicksissa ja The Flaming Sideburnsissa ja osoittautunut niissä tunnistettavaksi kitaristiksi, jonka soitto todellakin kuuluu ja erottuu bändissä kuin bändissä. Oletko mielestäsi tuonut Jolly Jumpersiin jotain uutta? ­ Pelkästään se, että bändissä on kolmen sijasta neljä soittajaa ja yhden sijasta kaksi kitaraa, muuttaa dynamiikkaa. Mobile Babylo- nin biisit on ihan siemenistä lähtien kasvatettu kahden kitaran kokoonpanolle. Millä tavalla bändin kokoonpanon ja sitä kautta dynamiikan muuttuminen otettiin huomioon Mobile Babylonia äänitettäessä? ­ Levyn tekeminen oli aika dogmaattista. Ohjenuorana oli se, että levylle laitetaan mahdollisimman vähän. Kaiken, mitä sinne äänitettiin, piti olla perusteltua. Esimerkiksi levyn jokaisessa biisissä on vain kaksi kitaraa. Mobile Babylonin biiseissä on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kenties huomiota herättävin niistä on se Black Betty -biisin kohta, jossa lauletaan jotakin, joka kuulostaa yhtä aikaa alkuperäiskansojen musiikilta ja suomelta. Kuka siinä laulaa ja mitä? ­ Domna Huovinen laulaa itkuvirttä Vienan Karjalasta. Kitaristi-laulajamme Petri Hannus keksi, että käytetään siinä kohtaa itkuvirttä ­ nehän ovat suomalaisen musiikin ydin. Jolly Jumpers ammentaa Amerikasta, mutta haluaa tuoda esiin myös sen, että tulee Suomesta. Itkuvirsi keskellä americana-biisiä tuntuu samalla tavoin oudon sopivalta kuin karu suomalainen maisema levyn labelissa. ­ Se kaikki on sitä samaa sielunmaisemaa, josta Jolly Jumpersin musiikki kumpuaa. Oli maagista huomata, että itkuvirren rytmi, poljento ja jopa sävellaji olivat just sopivat. Suomen ja tämän alueen musiikista löytyy ihan yhtä kovaa bluesia kuin Mississippin deltalta. TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN KUVAT: TIINA JUTILA 15
• ­ En ole tehnyt Codyn ja Lutherin kanssa mitään sen jälkeen äänitimme The Man Who Lives for Love -levyn vuonna 2000, Jon Spencer kertoo. ­ Loppuvuodesta teemme parin viikon kiertueen USA:ssa Spencer Dickinsonina. Haaveilimme tällaisista keikoista Lutherin kanssa jo vuosia sitten, ja onkin tosi kivaa lähteä soittamaan heidän kanssaan. Ei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikka tekisimme yhdessä jotain muutakin kuin tämän kiertueen. Katsotaan kuitenkin ensin, miten keikat menevät. Cody ja Luther ovat Dickinsonin veljekset, joiden bändi North Mississippi All Stars soitti ennen vuosituhannen vaihdetta jonkin verran keikkoja Jon Spencer Blues Explosionin kanssa. Bändit ystävystyivät, ja Jon Spencerin lähtökohdat Spencer Dickinson -projektin aloittamiselle kumpusivat kaveripohjalta: hän halusi päästä "sähläämään Codyn ja Lutherin kanssa." ­ Tiesin, että Cody ja Luther ovat mielettömän hyviä muusikoita, jotka kasvoivat kuunnellen musiikkia, jollaista itsekin diggaan, Memphis-musaa ja Mississippibluesia. Tunsin ennestään myös heidän isänsä Jim Dickinsonin, joka tuotti The Man Who Lives for Loven. Sinun ja Mississippi All Stars miesten yhteisprojekti on mielenkiintoinen ihan ajatuksen tasollakin. Siinä ikään kuin 21. vuosisadan urbaani blues kohtaa nykyajan sähköisen maalaisbluesin. ­ Tuosta tulee mieleen se, mitä Jim Dickinson kerran sanoi: hänen mukaansa musiikki, jota minä teen, on jatkumoa sil- SPENCER DICKINSON MEMPHISIN MÖKKIHÖPERÖT Blues Explosion -keulakuvan ja North Mississippi All Stars -veljesten yhteishanke saattoi päivitetyn maalais- ja kaupunkilaisbluesin yhteen lumen ja tyhjyyden saartamassa ladossa jossain Memphisin laitamilla. le, mitä Memphisissä tehtiin 70luvun alussa. Siihen aikaan siellä nimenomaan moderni musiikki kohtasi vanhat ajat, kun hipit ryhtyivät soittamaan vanhaa musiikkia. ­ Memphis kaupunkina ja siellä tehty musiikki on aina kiehtonut minua. Minua ja Spencer Dickinson -projektia on inspiroinut erityisesti Tav Falco ja hänen Panther Burns -yhtyeensä. Hän, jos joku, on yrittänyt synnyttää kaupunkilais- ja maalaismusiikin, lähinnä punkin ja delta bluesin, välille hyvää ja positiivista jännitettä. The Man Who Lives for Love äänitettiin ladossa Jim Dickinsonin omistamalla Zebra Ranchilla kolmen vartin ajomatkan päässä Memphisistä. Spencer Dickinsonin albumi syntyi maaseudun, pakkasten ja lumituiskujen eristämissä oloissa ­ eräänäkin yönä oli pyryttänyt niin ankarasti, ettei Jon Spencer päässyt ulos ladosta. Musiikin pinnan onkin ta- tuoitunut omituinen, kiehtovalla tavalla ahdistava ja mökkihöperö tunnelma. ­ Silloin oli tammikuu ja poikkeuksellisen, hyytävän kylmää. Minä asuin äänitysten aikana siinä ladossa keskellä ei mitään. Me soitimme päiväkausia ja äänitimme ideoita sitä mukaan kun saimme niitä. Teimme kappaleet yhdessä Dickinsonien kanssa, suurin osa niistä syntyi vasta paikan päällä. Niitä sessioita voisi verrata siihen, että joku heittää kauhalla jääkylmää vettä naamalle. Pian The Man Who Lived for Loven valmistumisen jälkeen Blues Explosion aktivoitui ja ryhtyi tekemään Plastic Fang -levyään. Osin tämän vuoksi Spencer Dickinsonin albumi ilmestyi vuonna 2001 ainoastaan Japanissa. ­ Siinä vaiheessa minulla oli niin paljon töitä Blues Explosionin kanssa, että Spencer Dickinson jäi vähälle huomiolle. Nyt tuli sopiva sauma tarttua uudelleen the Man Who Lives for Loveen. Lisäsin alkuperäiseen kahdentoista biisin albumiin seitsemän bonusraitaa ja etsin sille julkaisijat muualla maailmassa. Tällaisessa musiikissa on se hyvä puoli, että koska se ei ylipäätäänkään yritä olla ajassa kiinni, sillä ei ole viimeistä myyntipäivää. Mielestäni The Man Who Lives for Loven kaltaisen levyn voi julkaista milloin tahansa. ­ Olen samaa mieltä. Monet omista suosikkilevyistäni on äänitetty ties kuinka kauan sitten. Aika ei vaikuta musiikin laatuun yhtään mitenkään. TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN KUVA: YEPROC 16
• Tilaa Episodi saat DVD:n! Tilaamalla elokuvalehti Episodin tutustumistarjouksen 5 numeroa hintaan 19,80, saat lahjaksi valitsemasi DVD:n. PROMOE JA VALKOISEN MIEHEN TAAKKA Ruotsalainen vegaani potee syyllisyyttä ihonvärinsä vuoksi ja haluaa tuoda julki sanomaa vapaudesta. Uudella albumillaan, White Man fs Burden, Promoe käsittelee niitä tunteita, joita valkoisena kasvaminen on hänessä herättänyt. Hän kertoo tuntevansa jonkinlaista syyllisyyttä ihonväristään, mutta pitää tunnetta tiedostamattomana. ­ Negatiiviset tunteet, kuten ahdistuneisuus ja masennus, liittyvät eri tavoilla syyllisyyden tunteisiin. En tunne olevani vastuussa kaikesta pahasta tässä maailmassa, ei se sitä ole. Se on enemmänkin sitä, että minun piti kasvaessani identifioitua valkoiseen mieheen ja siihen, mitä he tekivät ja tekevät parhaillaan. Se aiheutti minulle jonkinlaisen identiteettikriisin, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä. Sen vuoksi tein tämän albumin. Luulisin. Mikä sitten on valkoisen miehen taakka? ­ Valkoisen miehen taakan paino on se, joka saa maailman olemaan sitä mitä se on. Fyysisesti valkoiset eivät tunne kipua koska he ­ tai me ­ annamme jonkun toisen tuntea sen kivun, joka tulee uskoakseni syyllisyyden tunteesta. Syyllisyys on yksi niistä syistä miksi pahaa tapahtuu vielä tänäkin päivänä. Kaikki alkoi ristiretkistä, jolloin valkoiset menivät joka puolelle maailmaa kastamaan kaikkia kristinuskoon. Tänään samat asiat toistuvat, joskin vain levitämme kristinuskon sijaan kapitalismia. Juuri mikään ei ole muuttunut. Albumilla yritän kohdata syyllisyydentunteemme, jotta voimme muuttaa toimintatapojamme. Promoe kokee olevansa vahvasti mukana politiikassa musiikkinsa ja jokapäiväisten valintojensa kautta. ­ Se, mitä sanon ja miten elän, on tärkeää. On tärkeää tajuta, että kaikki mitä teemme vaikuttaa kaikkeen muuhunkin. Kaikki liittyy kaikkeen. Senkö takia olet vegaani? ­ Olin ollut kasvissyöjä kahdeksan vuotta ja vegaaniksi ryhtyminen oli luonnollinen kehityssuunta. Tajusin nimittäin, että se ei ole pelkästään lihateollisuus, vaan koko eläinteollisuus, joka tekee paljon pahoja asioita meidän ympäristöllemme, kehoillemme ja eläimille. On niin monia syitä olla vegaani ­ minä olen sitä oman terveyteni ja ympäristön ja eläinten vuoksi. En oikeastaan ole tappamista vastaan, mutta teollinen tappaminen on todella sairasta ja se tekee meidät ja koko maailman sairaaksi. Jos sinun täytyisi summata sanomasi yhteen sanaan, niin mikä se olisi? ­ Vapaus. Tämä on vaikea kysymys, koska kaikkia sanoja on käytetty väärillä tavoilla ja niistä on tullut kliseitä. Jos pitää valita yksi sana, sen pitää olla iso sana. Minulle se sana on vapaus, koska haluan vapautta kaikille ihmisille ja meidän mielillemme. Samaan aikaan haluan myös vapauden tehdä musiikkia vapaasti ilman sääntöjä tai mitään. Tietenkin asetan itselleni sääntöjä, mutta musiikki on hyvä tapa olla vapaa. Mitä mieltä olet musiikista, jolla ei ole yhtä suurta sanomaa kuin omallasi? Jenkkiräppärit tuppaavat laulamaan lähinnä rahasta ja naisista. ­ Olen kuunnellut paljon sellaista musiikkia ja kuuntelen edelleen. Ehkä rap ei inspiroi minua paljonkaan juuri tällä hetkellä, mutta voin hyvin kuunnella sellaista musiikkia, jolla ei ole mitään ilmeistä sanomaa. Uskon, että on jokaisen henkilökohtainen valinta, millaista musiikkia haluaa tehdä. En sano, että minun musiikkini on tärkeämpää kuin kenenkään muun musiikki, mutta minulle on todella tärkeää puhua asioista joita ajattelen, asioista jotka saavat minut suuttumaan tai tekevät minut iloiseksi tai sellaista. Oletko mielestäsi idealisti? ­ Kai jotkut voisivat pitää minua idealistina. Minulla on paljon ideaaleja ja etsin ideaalisempaa maailmaa. En sanoisi itseäni idealistiksi, mutta en myöskään suuttuisi kenellekään joka sanoisi minua idealistiksi. Se on yleensä naiivin synonyymi. Osaan olla myös kyyninen. Joskus minusta tuntuu todella naiivilta ja joskus todella kyyniseltä. TEKSTI: NOORA JUSSILA KUVA: DANIEL PEDERSEN Leffa- ja dvd-arvostelut, uutiset, henkilökuvat ja artikkelit, 100 sivua 10 kertaa vuodessa. 1 Brokeback Mountain 2 Asterix ja viikingit 8 19,me0oa r 5 nu +DVD TÄ SÄÄS NORM. 44,75 ! 25 Tilaa Episodi + DVD tekstiviestillä Lähetä tekstiviesti (Tilaus laskutetaan erikseen): episodi leffan numero sue yhteystietosi ja ikäsi numeroon 173 112. Esim episodi 1 sue tiina tähti tähtitie 1 00100 tähtelä 25 1) Brokeback Mountain 2) Asterix ja viikingit (julk.24.11.) Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain suomeen lähetettäviä tilauksia. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja irtisanoo sen. Tilaajalahja toimitetaan tilausmaksun suorittamisen jälkeen. Como Median tilaajapalvelu (avoinna ma-pe 8-18) 03 4246 5340, episodi@comomedia.com Viestin hinta on 0,35 euroa. Palvelu toimii TeliaSoneran, Zerofortyn, Elisan, Kolumbuksen, Saunalahden, Tele Finlandin ja DNA:n liittymissä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Tarjous on voimassa 30.12.2006 asti. www.episodi.fi/episodi 19
• EVANESCENCE -- OVI ON AUKI -- todella pidämme. Musiikistanne huokuu tietynlaista mystisyyttä, ja kuvissa esiinnyt satumaisissa asuissa. Fantasia on sana, joka saattaisi hyvinkin kuvata Evanescencen imagoa. ­ Vaikka musiikkimme saattaakin kuulostaa synkältä ja eeppiseltä, satumaisen mystiseltä, niin sanoitukset ovat erittäin todellisia ja kertovat oikeasta elämästä. Asioista, jotka olen oikeasti tuntenut ja kokenut. Sillä tavoin se ei ole satua ollenkaan. Kertooko Call Me When You fre Soberkin tosielämästä? Amy: ­ Kyllä. Koin todella rankan eron ja olin masentunut pitkän aikaa. Minusta tuntui, etten oikeastaan ollut saanut siinä suhteessa sanotuksi mitä halusin sanoa. Kirjoitin tämän laulun ja sain siinä sanottua kaiken mitä olin niin kovasti halunnut sanoa. Se tuntui todella hyvältä ja minulle oli erittäin terapeuttista kirjoittaa se laulu. Miltä tuntuu laulaa isolle yleisölle henkilökohtaisista asioista? Amy: ­ Se tulee minulta aika luonnostaan, koska olen aina halunnut ilmaista itseäni. Tunnen olevani enemmän loukussa ja jumissa, jos en tee sitä. En ole koskaan pelännyt laulaa kokemistani asioista lavalla tuhansien ihmisten edessä. Enemmän olen pelännyt sitä, että soitan väärin. Painostivatko vanhempasi sinua soittamaan pianoa vai halusitko itse oppia? Amy: ­ Halusin kuollakseni soittaa pianoa. Isoäitini oli pianonsoiton opettaja, joten äitini osasi soittaa jonkin verran. Hän soitti Beatlesia ja muuta sellaista. Muistan, kun olin seitsemänvuotias ja istuin pianon vieressä kuuntelemassa kun äiti soitti. Halusin todella kovasti osata soittaa niin kuin hän, mutta en osannut ja aloin itkeä. Äiti lakkasi soittamasta ja kysyi ihmeissään, että mikä sinua vaivaa. ­ Aloin soittaa pianoa kun olin yhdeksänvuotias. Monia lapsia pakotetaan soittotunneille, mutta minä todella halusin soittaa. Rakastin sitä todella. On eri asia soittaa jotain, jos todella kovasti haluaa kuin jos joku pakottaa soittamaan. Jos on intohimo jotain kohtaan, niin jaksaa tehdä sitä. Onko sinun ikinä tarvinnut tehdä mitään vasten tahtoasi? Amy: ­ Vain kotiläksyjä. Vanhempani ovat musikaalisia, joten he olivat todella iloisia siitä, että rakastin musiikkia. Kitaristi Ben Moodyn lähdön jälkeen Evanescence on ehyempi kuin koskaan. Sue tapasi laulaja Amy Leen ja kitaristi John LeComptin syksyisessä Tukholmassa. L apsenkasvoinen laulaja Amy Lee on minimaalisesti meikattu. Yllään hänellä on hieman kulahtanut bändipaita. Hän keikkuu avoimesta hotellin ikkunasta ja ihmettelee Tukholman keskustassa kaikuvia sireenejä. hOnko täällä sota vai mikä? h, hän huutaa melun yli assistentilleen. Videonne ovat aika näyttäviä. Uusimmassa Call Me When You fre Sober -videossa olet punaisessa viitassa rapsuttelemassa susia. Amy: ­ Ne ovat oikeita susia. Laitan itseni mielelläni mahdollisimman suureen vaaraan videoita tehtäessä. Mielelläni putoan jostain tai hukun. Seuraavaksi voisin ehkä syttyä tuleen. Rakastan eläimiä ja haluaisin käyttää niitä enemmänkin videoissamme. En ole koskaan ennen silittänyt oikeaa sutta ja se oli tosi siistiä. Nehän ovat valtavia. Mutta niitä pitää tosiaan kunnioittaa, sillä ne eivät ole koiria vaan suuria petoeläimiä. Ne eivät ulvoneet, mutta yksi kyllä melkein repi viittani. Onko totta, että kirjoitit uuteen Narnia-filmatisointiin kappaleen? Amy: ­ Tarjosin paria ideaa. Kuvittelin elokuvan tummemmaksi, pelottavammaksi ja enemmänkin Tim Burton -tyyliseksi tai lemonysnickettmaiseksi. Se kuitenkin on paljon enemmän... no... Disney. ­ Joka kerta, kun ehdotin jotain musiikillista ideaa, he halusivat minun lieventävän sitä hieman. Olin todella pettynyt, koska olin tehnyt musiikkia tiettyjä elokuvan kohtauksia silmällä pitäen ja ajattelin, että oikean musiikin kanssa niistä olisi voinut tulla todella siistejä. Mutta he halusivat enemmän jotain Didoa. Meillehän se toimi: Evanescence sai siitä irti pari biisiä, joista BENIN LÄHTÖ OLI HELPOTUS Nyt kun Ben on lähtenyt bändistä, oletko sinä keulahahmo? Amy: ­ Olin varmaan ennenkin, tai ainakin haluaisin uskoa niin, mutta nyt minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä. John: ­ Kukaan muu bändissä ei tempaise mikkiä Amy Leen kädestä sanoakseen hjotain pientä yleisölle h. Kyllä Amy on tämän bändin johtaja. Amy: ­ No, jos en joskus esimerkiksi tarttuisi Terryyn (kitaristi Terry Balsamo), niin me emme koskaan harjoittelisi! Bändissä on paljon työtä, ja minä rakastan työtäni. John: ­ Amy on se, joka saa asiat hoitumaan. Ette kuitenkaan koskaan piloillanne kutsu häntä äidiksi ? Amy: ­ Ei todellakaan! John: ­ No, tänään kutsuin, kun hän kiinnitti mikrofonin kaulukseeni. Amy: ­ Kun pyyhin hänen nenänsä, hän kutsuu minua äidiksi. John: ­ Se olisi aika loukkaavaa silloin kun toinen haluaa vain saada asiat hoidetuksi. Amy: ­ En ole täällä katsomassa kenenkään perään. Me rakastamme ja kunnioitamme toisiamme sekä sitä mitä teemme. Ette siis riitele paljoa? Amy: ­ Emme todellakaan! Emme juurikaan ole tapelleet sen jälkeen kun Ben lähti bändistä. Ennen oli hankalampaa ja enemmän konflikteja. Nyt meistä on tullut ystäviä ja voimme tosiaan luottaa toisiimme niin kuin kunnon bändi. John: ­ Puhumme toisillemme kunnioittavaan sävyyn ja voimme tehdä mitä haluamme. Toivottavasti Ben Moody on oppinut, että ihmisiä ei voi kohdella huonosti ja odottaa positiivista reaktiota. Me tiesimme sen jo ennestään. Asiat olivat oikeasti huonosti, kun Ben oli bändissä. Amy: ­ Se, miten hän jätti meidät oli kauheaa, mutta olin silti todella helpottunut, koska asiat olivat olleet todella huonosti. Hänen lähtönsä oli todella suuri helpotus. Ajattelin, että nyt tämä bändi voi selviytyä ja jatkaa eteenpäin. Suuri ongelma oli poistunut. John: ­ Niin, sinunhan pitäisi voida nauttia bändistä! Uskotteko menettäneenne jotakin Benin mukana? Amy: ­ Ei mitään positiivista. Kaikki bändit kokevat muutoksia ja me olemme kasvaneet ja kehittyneet. Olemme kehittyneet ihan alusta ja jopa Fallenin ajoista. Meistä on tullut parempi bändi. John: ­ Fallen oli kaunis levy. Ben sai siitä sen minkä halusikin, eli Grammyja, ja hänen uransa on sitä mitä se on Fallenin vuoksi. Toivon, että hän on nyt onnellisempi ihminen. Mutta nyt kaikki on aivan uutta ilman häntä. OVI ON AUKI Mitä haluatte sanoa uuden albuminne Open Doorin nimellä? Amy: ­ Ovi on ollut auki meille, jotta me voisimme olla vapaita ja jotta voisimme tehdä albumin jota rakastamme. Meillä ei ollut paineita tehdä läpimurtoa tai löytää joku erityinen tapa herättää kiinnostusta. Meidän ei tarvitse todistella keitä olemme tai mitä teemme tai mihin kategoriaan kuulumme. Tämä on vapaata luovuutta. Mitä tekisitte, jos ette olisi muusikoita? Amy: ­ Haluaisin olla maalari, mutta tiedän, ettei sillä tienaa kovinkaan hyvin. Tai sitten opettaa musiikkia lapsille. Myös ihmismieli on aina kiehtonut minua. Psykologia voisi kiinnostaa. John: ­ Minä olisin maitomies, sillä sitä olin ennen Evanescencea. Olin maitomies vielä viikkoa ennen kuin kuvasimme Bring Me to Life -videota. Olin oikein hyvä maitomies. Mikä on pahinta matkustelemisessa? John: ­ Minua suututtaa se, etten pääse käsiksi läppäriini, ja että joudun katsomaan ruotsalaista telkkaria! Se on surkea! Vain kuusi kanavaa! No, meillä Suomessa on vain neljä kanavaa, jotka näkyvät ilman ylimääräisiä virittimiä. ­ Mikä pointti siinä on? I mean, God bless America! TEKSTI: NOORA JUSSILA KUVA: SONYBMG 20
• 21
• RAUTAMAAILMA Kivi Larmola testaa ja tutkii, kiertää ja kyselee. Ehdotuksia (ja palautetta) niin testikohteista kuin -henkilöistäkin otetaan vastaan sähköpostissa kivi.larmola@sue.fi Tämä on lentoperämiehenne. Kiinnittäkää turvavyönne ja pitäkää kiinni savukkeistanne, me lähdemme risteilylle soittoromppeiden ihmeelliseen maailmaan. Ja kaikkialle muuallekin, mikä vain asiaan kuuluu tai ei. -- OPPIRAHA EI OJAAN KAADA -- Kun pääsin ensimmäistä kertaa studioon, oli kaupallisessa pikkustudiossa yleensä 8-16 raitaa. Isoissa ja kalliissa huippustudioissa oli 16 - 24 raitaa, Tukholmassa ABBAn studiolla jopa huimaavat 48 raitaa. Demopajoissa, joihin aloittelevat bändit tulivat tekemään, oli 4 raitaa, ja niitä pidettiin silti ihan oikeina studioina. Olihan ne akustoitu, kunnon tarkkaamoikkuna laitettu väliseinään ja kuuntelu kunnossa. Räkkilaitteet olivat juuri korvaamassa jousi-, plate- ja nauhakaiun. Paremmissa pöydissä oli joka kanavalle oma kompressori, ulkoisia kompressoreja oli Istuttiin iltaa kaverin kanssa, joka pyörittää pientä ProTools-pohjaista demostudiota, kuunneltiin vanhoja levyjä, soiteltiin vanhoja kitaroita ja muisteltiin menneitä. Me molemmat saimme johdatuksen äänityöhön maailmassa, jota ei ole enää. Onko se hyvä vai paha vai molempia? Oliko ennen kaikki paremmin, vai oliko vain toisenlaista? taa. Ongelma tulee vasta kun sovitusta halutaankin muuttaa, tai jos soitto on alun alkaen huonoa. demottiin. Näin opittiin olosuhteiden pakosta sovittamaan kappaleet niin, että jo se ensimmäinen livetulkinta vastasi mahdollisimman monella tasolla kuulijan toiveita. Siltä pohjalta studio tekniikkoineen olikin arveluttava paikka. Mietittiin, noinkohan laulaja ja soolokitaristi pilaavat nauhoituksen, jos heidät päästää yksin sinne päällesoittoja vetämään. Päällesoittajat taas palasivat aika kukkoina käytyään komppiryhmää syvemmällä Brian Wilsonin ja Paul McCartneyn ihmemaassa, käytännöllisesti katsoen samassa kerhossa maailman starojen kanssa. Livesoitosta tiedettiin kaikki, studion käyttäminen taiteen työkaluna oli uutta, tuottajan ja äänittäjän kädestä pitäen opetettava. Ymmärrettiin myös, että demo on demo. Se oli dokumentti bändistä ja mahdollisesti biiseistä, ei taitavan tuotannon taidonnäyte kuten nykyään. Vasta äskenhän musiikkinäyte oli tarkoittanut sitä että pakataan soittimet mukaan ja mennään soittamaan kykyjenetsijälle livenä vaikka levy-yhtiön aulaan. Ei nykytilanteesta voi syyttää bändejä. On bisneksen mekanismeille helpompaa vaatia vaikka kuinka epäreilusti valmiiksi levy-arrattuja näytteitä ja viilattuja soundeja, nyt kun niitä kerran periaatteessa pystytään tuottamaan. saa ellei ole tarjota äänitettä joka kuulostaa täysin valmiilta bändiltä. Studiossa iskeekin järkytys, kun siellä ei ole sitä kaivattua plugia ­ eikä juuri muitakaan kotikoneessa niin tarpeelliseksi osoittautuneita apuvälineitä. Paikalla ei ole kuin äänittäjä, mikit, muutama kompressori ja pari kaikua: onneton kattaus, josta pitää vielä maksaa joka päivä halvan rumpumikkisetin verran. Ja tälle epäluulossaan valmiiksi varautuneelle bändille äänittäjän nyt pitäisi taikoa äänite, koska kumpaan studioon bändi seuraavan kerran tulee ­ siihen, joissa he kuulostivat itseltään, vai siihen, jossa musa kuulosti amerikanhitti-X:ltä? Äänittäjän on siis aloitettava opettamalla bändille yhtyesoiton perusteet. Kyllähän bändi on treenannut, he ovat toisintaneet kotona treenattuja osuuksiaan yhdessä ilta illan perään, mutta kritiikin puutteessa ja vailla yleisön viihdyttämisen painetta soittajat eivät ole alistuneet muokkaamaan omaa suoritusta yhteisen hyvän eteen. Voiko äänittäjää syyttää, jos hän yhtyesovituksellisen pikakurssin jälkeenkin seen ole arvokkaampaa kuin menetetty rehellisyys? ON JA EI OLE Musiikki on siinä mielessä kuin rakennus, että mitä huolellisemmin sen perustukset on laadittu, sitä korkeammalle sen voi rakentaa. Perustusten rakentaminen vaatii paljon tietotaitoa mutta hyvin vähän materiaalia tai teknisiä laitteita. Pelkkä makea soundi ei voi olla perustus (edes konemusiikissa), vaan perustuksen pitää olla tanakka ja musiikillisesti toimiva rytmi, biitti ja groove. Nykytekniikasta saa enemmän irti jos malttaa sen verran, että ensin karsii kappaleen mahdollisimman lopulliseen muotoon, ja sitten vasta siirtyy koneelle. Tämä on asia, joka pitäisi oppia ensimmäisellä studiokäynnillä, koska nykyään se on yleensä ensimmäinen kerta jolloin yhtye joutuu alistamaan soittonsa ammattilaisen arvosteltavaksi. Ja se on oppitunti, jonka arvo pitäisi ottaa huomioon, kun lasketaan mitä maksaa studiokäynti verrattuna siihen, mitä maksaa ostaa koneelle se parempi monikanavaäänikortti, kunnon softa ja salkullinen halpoja mikkejä. Terveemmällä pohjalla ollaan kotidemoilussakin, jos otetaan alkuun pari studiokäyntiä, keskitytään siellä omaksumaan oikeita työtapoja, ja painetaan ne äänijampan sanat tarkoin mieleen, varsinkin kun nykyään salailu ei kuulu studioperinteeseen ­ kaikki tietohan on saatavissa netistä. Taitoa ei opi kuin harvemmin tarjolla montaa. Kondensaattorimikrofoneja oli keskihintaisessa studiossa kolme; kaksi pienikapselista overheadeiksi ja akustisille soittimille stereona, yksi isokapselinen AKG C414 lauluille ja vaikkapa akustiselle kitaralle. Tekninen varustelu ja ruuvausmahdollisuudet olivat vaatimattomammat kuin pienimmässäkään tietokoneen kotistudiosoftassa tänään. Niinpä lähtösoundia säädettiin vakavasti ja hartaasti, eikä sinnepäin-tekemisen mentaliteetti tullut kuuloonkaan. Studiokikoista saatettiin myös olla salamyhkäisiä: mikseri peitettiin takilla, kun vieraita tuli käymään, mikrofonien paikat sotkettiin kun valokuvia otettiin. Analogiajan levyiltä kuuluu myös soittajien skarppaus, se, kuinka epävarma ääni jätetään mieluummin soitosta pois kuin pakotetaan ottamaan kaikki uudestaan ­ tai uhmaava "syteen tai saveen" -mentaliteetti, joka on säästänyt monia riemukkaita soolosuorituksia, jotka täydellisen erillisraitatekniikan aikakautena olisi tylysti leikattu pois. Osittain syynä vanhojen levyjen täyteläiseen soundiin ovat väistämättömät äänivuodot, kun soitetaan samassa tilassa. Vuotoja on alettu pelätä vasta sitä mukaa kun lopullisesta sovituksesta päättämistä on lykätty eteenpäin, miksaukseen asti. Alun perin hyvin sovitetussa musiikissa vuodoista ei ole hait- LIVEPOHJALTA Bändit poimittiin studioon yleensä livekeikoilta, ja ensimmäisen studiokäynnin syynä saattoi olla tuore levytyssopimus. Tällöin levy-yhtiö määräsi bändille tuottajan, jonka työnä oli opettaa bändille miten studiossa toimitaan. Bändi pysytteli studiossa yleensä soittotilan puolella. Tarkkaamo oli maaginen valtakunta, johon päästiin vasta miksausvaiheessa, eikä aina silloinkaan ellei miksaaminen vaatinut "mustekalatyötä", sen aikaista miksausautomaation edeltäjää, jossa kaikki liikenevät paikallaolijat pistetään vääntämään jotain potikkaa tai painamaan jotain nappia, juuri sovitulla hetkellä. Tämä sopi bändeille yleensä hyvin. Soiton yhteispeli oli opittu keikoilla olosuhteiden pakosta, ja bändisoittaminen oli jo oletusarvoisesti kalliimpaa ja hankalampaa, mikä karsi laiskurit jo alkumetreillä. Lisäksi soittajan piti olla pelimanni, mikä karsi tinkimättömimmät sooloilijat. Maaseudulla vaadittiin vielä 1970-luvulla tangoja joka bändiltä, eikä toisaalta ollut nykyisenkaltaisia helppoja virikkeitä yksilösoittajana kehittymiseen: ei tabulatuureja, ei GuitarPortia, ei neliraitakasettinauhuria. Yhdessä ja yleisön ehdoilla vedettiin, jos vaikka kelamankalle YKSILÖPOHJALTA Tallenteenteon tekniset edellytykset ovat tällä hetkellä kenen tahansa saatavissa. Myös bändikamat ovat halvempia kuin koskaan. Kynnys bändisoittoon on siis alempi, mutta keikkoja on tarjolla aina vain vähemmän ja harvemmassa, täysiä viikkoja sisältäviä rundeja tuskin ollenkaan. Kiusaus soittaa vain yksin ja puuhastella omassa kotipajassa loputtomia soololevyjä on siis kova. Se johtaa siihen, että tavalliset nuoret rokinsoittajat ovat usein teknisesti taitavampia kuin isänsä ja tietävät enemmän äänittämisen detaljeista ja etenkin niistä laitteista joilla on tarkoitus saada kotidemoilu kuulostamaan maailmanluokan matskulta heti kättelyssä. Kun jokainen on erikseen opetellut hyväksi soittajaksi, syntyy helposti illuusio siitä, että syy siihen että kokonaisuus kuulostaa huonolta on paikannettavissa juuri siihen puuttuvaan pluginefektiin, jota ei netistä löytynyt. Tai ehkä kalliisiin mutta vääriin kamoihin. Tai akustointiin. Joka tapauksessa johonkin, joka on rahalla ostettavissa. Siispä on mentävä studioon, koska keikkoja ei joutuu turvautumaan Beat Detectiveen ja korvaa huonot rummuniskut sampleilla? Onko se niin paha, että laulut joudutaan ajamaan Autotunen tai Melodynen läpi? Yhtyeelle kyllä, koska tällä ensimmäisellä studiokäynnillä pitäisi juuri opetella vastaista varten. Mutta toisaalta, kyseessähän on vakiintunut laatustandardi, joka helpottaa saamaan niitä keikkoja joilla sitten opitaan yhteensoittoa. Eikö bändin tyytyväisyys esikuvan kaltaiseen lopputulok- livenä. Kun kotiäänittely aletaan vasta studiokäyntien pohjalta, tiedetään omat tarpeet paremmin. Odottaminen on tietysti tylsää, kun kotipajassa pääsisi heti äänitykseen kiinni tarvitsematta ensin sovittaa kappaleita äänityskelpoiseen muotoon. Mutta ehkä siinä onkin se pointti. Opetellaan soittamaan kimpassa kuten bändin kuuluu. 22
• Branded Womenin soundin voisi tiivistää ja kärjistää tremolokitaraan, urkuihin, raukeaan svengiin sekä laulaja Katja Nakarin tummaan, sävykkääseen ääneen, joka toisinaan tuo mieleen kuvan myöhempien aikojen Patti Smithistä laulamassa savuisessa yökerhossa jossain päin Väli-Amerikkaa. Uusi levy jatkaa vuonna 2004 julkaistun Velvet Hours ­ Stolen Moments -esikoisen linjoilla ja saa Joannan innostumaan: ­ Epäusko alkaa helpottaa. Väistyy se alun tyrmistys "häh, nytkö se sitten on muka paketissa?" Levystä tuli todella hieno ja ylettömän kaunis jatkumo debyytille. Kuten niin useiden bändien, myös Branded Womenin esikoinen piti sisällään biisejä pitkältä aikaväliltä, kun taas toisen levyn kappaleet sävellettiin järjestelmällisemmin levykokonaisuutta ajatellen. Joanna kertoo, että suurin osa hänen ja/tai Katjan säveltämistä ralleista kehittyivät valmiuteensa tämän vuoden sisällä. ­ Itse tykkään säveltää kappaleet aika valmiiksi, jotta bändin kanssa pääsee helpommin alkuun. Laulumelodiat, bassokulut ynnä muut mietitään etukäteen, mutta jouston varaa on aina. Eli pyhiä biisejä ei ole, vaan jokainen antaa lopulta oman osuutensa biisin luonteeseen. Branded Womenilla on selkeästi tunnistettava tyyli, joka usein herättää mielleyhtymiä kieltolain aikaisiin kapakoihin tai Robert Rodriquezin Meksikoon sijoittuviin elokuviin. Mistä helsinkiläisbändi oikein saa vaikutteensa? ­ Ainakin bändin kitaramaailma keikkuu tarkoituksella lähellä Ennio Morriconen ja Angelo BRANDED WOMEN TYTTÖPOPPIA JA YÖKERHOROKKIA Vähän ennen vuosituhannen vaihdetta perustettu Branded Women on edennyt toiseen levyynsä Cities And Seas. Kitaristi Joanna Ovaska valottaa bändin elokuvallisen tunnelmamusiikin saloja. Badalamentin elokuvasoundeja. Ei meillä kellään ole suoranaista kiinnostusta kopioida kenenkään tyyliä, mutta usein huomaa jälkikäteen juuri tietyntyylisen länkkäritremolon passaavan osuvasti suloisen tummiin sointuihimme. ­ Meille voisi istua hyvin myös mariachi-meininki. Keväällä Calexicon Tukholman keikalla haaveilinkin jo moisesta. En ole vielä tätä toivetta muille jakanut, mutta joku päivä ehkä... Ja näin toive on välitetty muulle bändille. Edellä mainitut ovat niitä perinteisempiä Branded Womenin soundiin yhdistettyjä vaikutteita. Jos Joannan pitäisi omin termein kuvailla bändinsä musiikkia, mukana olisi härmäläisiäkin sävyjä: ­ Sekoitus kuusikymmentäluvun tyttöpoppia, suobluesia ja yökerhorokkia pohjoisella melankolialla ja raukeudella sametoituna. Leffamaailmaan meidän musa yhdistetään aina, joten väistämättömän elokuvallista musaa BW on. Yhtenäisyyttä ei mitenkään ole tarvinnut pohtia, vaan se syntyy musamaun kirjosta ja meidän päistä ja toiveista. Ja kun nyt elokuva-aiheessa ol- laan, on pakko kysyä kuinka läheinen elokuva Spinal Tap on yhtyeelle, jolla on kierroksessa jo kolmas rumpali (Artemi Remes) muun kokoonpanon pysyttyä samana. ­ Elämme Spinal Tapia, mutta eikös kaikki bändit tee ainakin omasta mielestään niin? Artemi toi mukanaan tietty lisäpanosta aiheeseen. Meidän ex-rumpalit ovat kuitenkin erittäin elossa vielä. Ehkä ne olisi Spinal Tapissakin pysyneet hengissä, jos olisivat joutuneet valitsemaan uuden tien. Eikä meidän keikoilla vain räjähdellä niin usein. Keikkoja on luvassa lokakuussa Mambo Nordico -rundin puitteissa Kevinin, Riston ja Tv-resistorin kanssa. Rankempienkin rokkibändien kanssa paljon yhteiskeikkoja tehnyt Branded Women on Joannan mukaan otettu keikoilla aina hyvin vastaan. Ihmiset ovat olleet läsnä. Näin myös Saksassa ja tulevaisuudessa: ­ Ulkomailla on kivaa, yleisölläkin useimmiten. Yhden pidemmän ulkomaanrundin perusteella en voi mennä tekemään muuta johtopäätöstä kuin sen, että Saksassa yleisö ostaa levyä ja paitaa huomattavasti hanakammin kuin Suomessa. Myös keikan jälkeen tultiin juttelemaan helpommin. ­ Seuraavaksi tapahtuu epäilemättä kaikkea hyvää. Hieno levy ansaitsee huomionsa ­ esiintymisiä Mambo Nordico -rundilla ja muissa kinkereissä, uusia maita, kaupunkeja ja kuulijoita. Hei, ja lisää uutta musaa. Jäädään jännäämään. TEKSTI: PETE LEPPÄNEN KUVA: AKI ROUKALA 23
• 24
• Thrash metal -legenda EXODUS esiintyy Oulun Teatriassa 22.11. ja Helsingin Tavastialla 23.11. Exodusin esikoisalbumi Bonded By Blood ilmestyi vuonna 2005, viimeisin Shovel Headed Kill Machine viime vuonna. MORIAN on solminut levytyssopimuksen Dynamic Arts Recordsin kanssa. Jyväskyläläisbändi ryhtyy äänittämään ensimmäistä albumiaan helmi-maaliskuussa 2007. Spinefarm Records on kiinnittänyt talliinsa ruotsalaisen metallia ja videopeleistä tuttua äänimaailmaa yhdistävän MACHINAE SUPREMACYn. Ensimmäinen Spine-julkaisu on bändin aiemmin vain netissä ilmestynyt toinen albumi Redeemer. LINKIN PARKin Chester Benningtonin mukaan yhtye on hylännyt nu metal -vaikutteensa. Tuleva Linkin Park -albumi tulee hänen mukaansa olemaan sekoitus punkkia, klassista rockia ja vintage-hip-hopia. CHILDREN OF BODOM kiertää loka-marraskuussa Eurooppaa The Unholy Alliance -kiertueen merkeissä Slayerin, Lamb of Godin, Thine Eyes Bleedin ja In Flamesin kanssa. Marrasjoulukuussa on edessä Yhdysvaltain-kiertue, jolla Bodomia lämmittelevät Amon Amarth, Sancity ja Goijra. LIZZY BORDEN on tekemässä uutta levyä ja etsii taiteilijaa suunnittelemaan uutta Lizzy Borden -logoa. Kiinnostuneita pyydetään esittelemään visioitaan www.lizzyborden.com-sivuston yhteystietojen avulla. CANNIBAL CORPSE esiintyy maaliskuussa 2007 Helsingin Tavastialla (16.3.) ja Tampereen Pakkahuoneella (17.3.). Rock-journalisti ja kirjailija Martin Popoff on kirjoittanut kirjan DIOsta. Dio: Light Beyond the Black -teos keskittyy Ronnie James Dion ja yhtyeensä uraan Holy Diver -albumista Master of the Moon -levyyn. LORDI esiintyy Kaapelitehtaalla järjestettävän Helsinki Halloween-festivaalin pääesiintyjänä lauantaina 4.11.2006. Tapahtuman muita esiintyjiä ovat Tarot, Lullacry, Kiuas, To/Die/For sekä Saralee. CHRISTMAS IS HEAVY -konserttikonsepti vie Yngwie Malmsteenin, U.D.O:n, Vixenin ja Kilven yhteiskeikoille Suomessa. Nelikko esiintyy Jyväskylän Paviljongin Areenalla (16.12.) ja Helsingin Jäähallissa (13.12.). Yngwie Malmsteen esiintyy myös Tampereen Pakkahuoneella (14.12), lämmittelijänään Brother Firetribe. INSOMNIUMin uusi albumi Above the Weeping World meni julkaisuviikollaan suoraan Suomen virallisen albumilistan sijalle 9. Levy sai hyvän vastaanoton myös kriitikoilta: Sue arvosteli levyn pistein 10/10 ja englantilaiselta Kerrang!lehdeltä tuli täydet viisi K:ta. Insomnium on parhaillaan Euroopan-kiertueella, mutta pian bändi on nähtävissä myös kotimaan lavoilla. Suomenkiertueen käynnistää levynjulkaisukeikka Helsingin Tavastialla 19.10. Muut keikkapäivät löytyvät osoitteesta www.insomnium.net. SETÄ JUSSIN TUPA METALLIN YDIN, OSA 1: MUSIIKKILAHKOLAISET Mitä on metalli? Yksinkertainen kysymys, johon ei ole yksinkertaista vastausta. Kysymys on ollut tapetilla niin kauan kuin raskasta musiikkia on ollut olemassa. Rajalinjoja ja määritelmiä on syntynyt kuin sieniä sateella, ja alkuliman lailla kiehuvassa evoluutiotanssissa on niin monta suosikkisäveltä kuin osanottajiakin. Kysymyksen voisikin asetella laajemmin: mitä on totuus? Lopullisen määritelmän ja ainoan totuuden hakeminen on sekä turhaa että vaarallista. Kehitys ja tasapaino vaativat, ettei mikään näkökanta tai ryhmittymä nouse liian hallitsevaksi. Kun vallitseva hegemonia on liian määräävä, kasvu kääntyy sisäänpäin. Juuret mätänevät, ulkokuori kovettuu ­ ja tuloksena on pystyynkuollut monoliitti, puritaaninen uskonlahko joka on olemassa itseään, ei aatettaan varten. Varoittavia esimerkkejä löytyy paitsi musiikkityyleistä, myös maailmanuskonnoista. Katolinen kirkko kykeni säilyttämään antiikin tietämystä, vakauttamaan elinoloja ja vastaamaan muun muassa lukutaidon opetuksesta. Ilman katolisia ei Agricolakaan olisi kehittänyt Suomelle kirjakieltä. Nykypäivänä kyseinen instituutio on perverssi, rappeutunut jäänne menneisyydestä, joka perustelee seniilin elämänvastaiset intentionsa vuosisataisilla valheilla. Islamin synty oli aikoinaan huikea parannus arabialueiden ihmisoikeuksiin ja kehitykseen. Kultakaudellaan muslimit olivat länsimaita edellä taiteissa, kirjallisuudessa ja teknologiassa. Nykypäivänä islamin ylin uskonnollinen johto estää tehokkaasti modernien muslimien muutosvastarinnan. Kouluttamattomat partasuut vastustavat asioita, joita he eivät edes täysin ymmärrä. Traditioihin ja absurdeihin pikkuseikkoihin tukeutuvia fanaattisia lahkolaisia on helppo halveksia ja kavahtaa ­ ja osin syystäkin: järjen ääni ei tavoita omassa maailmankaikkeudessaan eläviä. Mutta harva moderni musiikinkuuntelija tajuaa, että heidän omat mieltymyksensä ja vakaumuksensa saattavat kahlita samansuuntaisesti. Kansan enemmistöhän pyörii tuuliviirinä musiikkitrendien puhureissa, aivan kuten enemmistö ottaa passiivisena vastaan heille aktiivisimmin tuputetun uskonnon. Aidot musiikinharrastajat ovat puolestaan verrattavissa tosiuskovaisiin . Positiivisimmillaan omat kannat ovat selkeitä halki elämän, ja niitä käytetään oman elämän jäsentämiseen. Negatiivisimmillaan samoja varmuuksiä käytetään toisten alistamiseen, painostamiseen ja käännyttämiseen. Elämänkatsomuksen ja arvojen jäsentäminen metallin kautta on hieno asia, oli kyse sitten klassisen heavyn kaljamahaisesta ystävästä, metsässä perse kohmeessa istuvasta true black metal -synkistelijästä, kostutusmetallin äärellä märkänä valuvasta goottitytöstä, teknistä taituruutta hehkuttavasta ynkkamalmsteenista tai brutaalista kuolonmetallista nauttivasta kaljusta niittimiehestä. Samoista ihmisistä löytyy kuitenkin yhtä helposti voiman pimeä puoli. Teknisyyttä arvostava onkin murjottava rokkipoliisi, joka kädet puuhkassa halveksii niitä, jotka eivät kykene soittamaan Beethovenin viidettä varpaankynnellään. Black-mies julistaa yli-ihmisteorioitaan vahvimman oikeudesta, eikä välttämättä suvaitse ainuttakaan ihmistä joka ei ole huumorintajuton, Saatanalle itseään tarjoava pingviini. Perushevimies saattaa sopertaa tuoppinsa ääressä kommentteja yhtyeistä, jotka ovat jo huomanneet 80-luvun päättyneen. Kuolonmetallimies saattaa inhota kategorisesti kaikkia kevytmetallisteja, ja love metal -orgasmistaan tointunut mustahuulitypy voi haukkua moukkamaisiksi kaikkia niitä metallimuusikoita, joilla kasvavat rintakarvat ja jotka eivät meikkaa. Jussi Lahtonen Kirjoittaja tuntee absoluuttisen totuuden. Se ei löydy kaurapuurosta. KYYKÄÄRMEET SYYSRETKELLÄ Sakara Records vie Mokoman, Stam1nan ja Rytmihäiriön seitsemän keikan yhteiskiertueelle. Sakara Tour käynnistyy marraskuun 1. päivä Helsingin Nosturista ja päättyy 11.11. Rovaniemen Cafe Tivoliin. Pääesiintyjiä ja lämmittelijöitä kiertueella ei ole. Stam1na ja Mokoma toimivat illan aloitus- ja lopetusbändeinä, ja soittojärjestys arvotaan ennen jokaista keikkaa. Yhtiön tulokas Rytmihäiriö esiintyy joka ilta keskimmäisenä. ­ Saa viettää kaksi pitkää viikonloppua mitä parhaimmassa seurassa. Tässä jos missä on luokkaretken fiilistä, Mokoman ja Sakara Recordsin Marko Annala kertoo. Kiertueen erikoisuutena on jokaisesta keikasta taltioitava livesingle, jolle valitaan kaikilta bändeiltä yksi kappale. Näitä levyjä ei myydä kaupoissa, vaan single postitetaan ennakkolippunsa Menolipun verkkokaupasta ostaneille. Nämä lipunostajat saavat siis kolmen biisin koosteen siltä keikalta, jolle ovat osallistuneet. Singlen saaminen edellyttää osoitetietojen luovuttamista Menolipulle verkkotilauksen yhteydessä, ja osoitetietojen hallinnan takia singlen saavat ainoastaan Menolipun verkkokaupasta lippunsa hankkineet. Pääsylippuja kuitenkin myydään myös muissa lippukaupoissa. Kiertueen jälkeen sekä Mokoma että Stam1na jäävät määrittelemättömän pituiselle keikkatauolle. ­ Mie luulen, ett täst kiertuehässäkästä tulee juttu, josta puhutaa vielä pitkää. Tää kuittaa ainaki Stampioiden vuoden 2006, eikä myö oikee tiietä missä seuraavan kerran tehää ja mitä. Tilanne o vähä ku kyykäärmeellä syyskuussa, ihmettelee Stam1nan Antti "Hyrde" Hyyrynen. Kiertueen alla 18.10. julkaistaan Mokoman Viides vuodenaika -EP sekä Rytmihäiriön ensimmäinen Sakara-albumi Seitsemän surman siunausliitto. Stam1nan viimeisin julkaisu on syyskuussa ilmestynyt Likainen parketti -single. Sakara Tour 2006: 1.11. Helsinki, Nosturi 2.11. Jyväskylä, Lutakko 3.11. Seinäjoki, Rytmikorjaamo 8.11. Lahti, Sibeliustalon Puusepän sali 9.11. Kuopio, Työnkulma 10.11. Oulu, Club Teatria 11.11. Rovaniemi, Cafe Tivoli www.sakararecords.com LISÄÄ UUTISIA: WWW.SUE.FI 25
• auttaa se, että levynkannen tarrassa lukee "basisti siitä ja siitä bändistä." TAROT TA RO T KIERRÄTÄ, PYÖRITÄ PELLAVAPÄÄTÄ Viime talvena Tarotin vanhaa katalogia julkaistiin uudelleenmasteroituina. Kaikki 80- ja 90-lukujen levyt putkahtivat uusina uljaina versioina kauppojen hyllyille. Siellä ne eivät ehtineet kauan muhia, sillä Marcon mukaan jokaista levyä meni samantien noin tuhat kappaletta kaupaksi. ­ Kyllä ne remasterit soundaavat hyviltä. Kuuluuhan niissä toki se 80-luvun juttu, mutta nyt nousee esille kaikkia kaikuja ja muita juttuja, joita ei ole ennen huomannutkaan. Soundi on laajentunut niin paljon, mikä on tietysti hyvä homma. Sitten mitä pitemmälle mennään 90-lukua, soundi onkin jo lähempänä nykypäivää. Levyt sisältävät myös paljon bonusmateriaalia. ­ Livenauhoja oli miksattu käsin, nyt ne siirrettiin Pro Toolsiin. Vanhoista kakuista niitä kaivettiin. Jotain 80-luvun demojakin löytyi ihan sattumalta viime tipassa. En edes enää muistanut mitä kaikkea oltiin tehty. Levyt julkaisi Tarotin vanha levyyhtiö Bluelight Records. Hietala kertoo olevansa tyytyväinen yhtiön toimintaan, vaikka bändi sittemmin siirtyikin isomman yhtiön talliin. ­ Oltiin tehty Bluelightille kolme studiolevyä ja yksi live. Ei vaan auennut päitä mistään. Sitten siirryttiin Spinefarmille ihan kaverin kauppana. Bluelightin Mika Myyryläinen oli reilu mies ja sinne on paljon lojaliteettia. Hän otti meidät talliin silloin 1993 kun kukaan muu ei ollut kiinnostunut savolaishevistä ja luulivat meitä aivan elähtäneiksi. Kyllä näitä remasterointeja on mietitty jo paljon kauemmin, ei se mikään uusi juttu ole. Kolme vuotta sittenhän tuli Shining Black -kokoelma ja studiolevy Suffer Our Pleasures, joiden takia ei ollut järkeä pistää kaikkia samaan aikaan ulos. Tarot ei ole aina ollut yhtä aktiivinen kuin tänä vuonna. Miehet pitävät silti paljon yhteyttä orkesterin ulkopuolellakin. ­ Veljeni Sakun (Zachary Hietala, kitara) kanssa olemme paljonkin tekemisissä ihan perhesyistä. Kyllä minä muitakin tapaan, Tuple istuu itse asiassa juuri nyt meillä kylässä. Jannea ja Spedeä (Pecu Cinnari, rummut) näkyy kyllä aina Kuopiossa käydessä. Sosiaalista ympyrää on jonkun verran, muttei niin paljon kuin silloin kun asuimme kaikki Kuopiossa. Silloin istuimme joka päivä samassa pubissa. Myös Marcon toinen bändi, tuo kaikkien tuntema Nightwish, pitää miehen kiireisenä. ­ Nightwish nauhoittaa jo uutta levyä. Minun osuuteni tulee tässä loppusyksystä ja talvella. Soitan yhdessä biisissä akustista kitaraakin. Laulut lauletaan maaliskuussa ja toivottavasti naislaulutkin samalla. Nyt on pari kolme potentiaalista laulajaehdokasta. Viimeksi tänään kuuntelin 20 ehdokaslevyä läpi. Tässä on sekä suomalaisia että ulkomaisia. Ei sen väliä, onko uusi laulaja Nigeriasta vai Huippuvuorilta, Marco virnistää. TEKSTI: KIMMO JARAMO KUVA: KING FOO HÄIKÄILEMÄTTÖMÄMPI SUORAVIIVAISEMPI Tarot on sitkeä bändi. Nuorempi polvi menee suosiossa ohi, mutta herrat jaksavat uskoa asiaansa. Eikä lainkaan huonoin tuloksin ­ uusi levy Crows Fly Black on vuoden metallikiekkoja. ­ Tarot on nyt häikäilemättömämpi ja suoraviivaisempi, jyrisee laulajabasisti Marco Hietala. Kyse on bändin tulevasta levystä Crows Fly Black, joka julkaistaan tämän kuun lopulla. Miehen mukaan levy ei ehkä alkuun tunnu kovinkaan melodiselta, vaan lähinnä synkältä. Työntäytteisen kesän jälkeen Hietala ei ole ehtinyt hengähtää. ­ Levyä alettiin tänään miksaamaan ja hyvää vauhtia ollaan menossa kohti finaalia. Kesällä sitä nauhoitettiin ja oltiin paljon keikoilla. Neljä kuukautta on ollut oikeaa henkistä haipakkaa, mies sanoo. Kymmenen kappaleen Crows Fly Black on seuraaja kolmen ja puolen vuoden takaiselle Suffer Our Pleasures -levylle, joka toi Tarotin takaisin julkisuuden valokiilaan pienen hiljaiselon jälkeen. Tarotin pressikuvissa komeilee nykyään viisi heppua aiemman neljän sijasta. Viides mies on Tommi "Tuple" Salmela, joka on vaikuttanut Tarotin taustalla jo vuodesta 1986, tuolloin tosin roudarina. To Live Forever levystä (-93) lähtien mies on toiminut levyillä taustalaulajana ja paria vuotta myöhemmin lavallakin saakka. Nykyään hänet on korotettu bändin viralliseksi jäseneksi, ja keikoilla miehellä on omat lau26 lunumeronsa. ­ Tällainen idea kypsyi hiljalleen. Jo Suffer Our Pleasuresissa olisi voinut toimia näin, että vuorottelemme lauluissa. Se kuitenkin vaati kehittelyä, sillä silloin ei nähnyt metsää puilta. Nyt oli useampikin sellainen biisi-idea, joihin tehtiin katkeamatonta laulujakoa eikä vedetty välillä happea. Me haettiin vähän sellaista Coverdale/ Hughes -meininkiä, vaikka ei me kuvitella olevamme yhtä hyviä laulajia kuin ne. Tuple veti nyt kesän keikoilla Back in the Firen ja sitten covereita, kuten tämän You-sinkun kakkosena olevan Blue Öyster Cult -biisin. Sitten on fifty-fiftykappaleita, Marco selittää. Kuluneen hellekesän aikana Tarot siis oli paitsi studiossa, myös keikoilla. Bändi oli tuttu näky monilla festareilla. ­ Meillä ei olekaan tainnut olla näin vilkasta festarikesää sitten vuoden 1986. Alkukesästä soittoa hieman haettiin, mutta loppua kohden alkoi jo mennä erittäin hyvin, Marco miettii. Keikat jatkuvat myös syksyllä, ja äskettäin Tarot sai maistaa suuren maailman meininkiä, kun se lämmitteli amerikkalaista hevilegenda WASPia näiden Suomen-kiertueella. ­ Tiesin kyllä jo etukäteen mitä niistä keikoista saattoi odottaa. Se ei tosiaan ollut mitään "mun kamat vasemmassa nurkassa" -meininkiä, vaan ihan miten he tahtoivat. Taisi olla joku belgialainen äijä siellä heilumassa ja säätämässä eikä tiennyt mistään mitään. Mitään informaatiota ei tullut ja sitten saatettiin tulla lavan taakse sanomaan, että menkäähän vetämään vielä yksi biisi. Tässä kun on kokemusta muidenkin bändien lämppäämisestä Euroopassa, niin tuo oli kyllä hanurista. WASPin jätkiä emme tavanneet. Tai jos se yksi oli niiden basisti, joka tuli kysymään minulta jotain bassostani, niin sitten. Siinä oli kontakti niihin, Marco kertoo. koksi studioon ja olla siellä aamukymmenestä puoleenyöhön. Nyt tiedetään mitä tehdään ja omat voimavarat on myös tiedossa. Ulkomailla Tarot ei ole saavuttanut samanlaista jalansijaa kuin nuoremmat suomalaiset metallibändit. Siinä suhteessa yhtye on ollut varsinainen väliinputoaja. Aikoinaan suomalaista musiikkia ei osattu viedä ulkomaille, sitten 90luvulla grunge ja muut musiikkityylit söivät perinteistä heviä todella pahasti. Kaikesta huolimatta Hietala ei kuitenkaan ole heittänyt kirvestä kaivoon Tarotin ulkomaiden valloituksen suhteen. ­ Kysynnästä en tiedä, mutta kyllä haluja on. Sufferia meni jonkun verran Spinen kautta ulkomaille ja olihan meillä aikoinaan diili Japaniinkin. Uuden levyn lisensoinnit ja jakelu alkavat olla suhteellisen varmoja. Vannomatta paras kuitenkin tässä bisneksessä, mies vinkkaa. Varsinkin Saksan voisi luulla olevan Tarotille varmaa maaperää, mutta sinnekin on jo aikoinaan kovasti yritetty. ­ Käytiin me siellä useammassa firmassa näyttäytymässä. Silloin annettiin ymmärtää, että olemme liian vanhoja. Olin jotain 30 vuotta silloin ja ihmettelin olenko jo liian vanha? Kuinkas vittu nyt sitten? Mutta jos ei niin ei. Nyt voi tosin IKÄRASISMIA SAKSANMAALLA Tarotin levytysmenetelmät eivät vuosien saatossa ole juurikaan muuttuneet. Marcon mukaan mitään megabudjetteja ei nytkään ole ollut, mutta sen sijaan on käytetty enemmän aikaa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että kosketinsoittaja Janne Tolsalla on oma Pro Tools -pohjainen äänityslaitteisto, jonka turvin studiotyöskentelypäiviä on voitu lisätä. ­ Ei tarvitse lähteä kolmeksi vii-
• 27
• samassa studiossakaan. ­ Niin, saati sitten, kun joidenkin bändien ei tarvitse edes säveltää omia levyjään. Hah! Mistä muualta kuin aiemmin mainituista temmellyksistä saat virikkeitä teksteihisi? Tulevatko ideat jumalaisen inspiraation välityksellä vai esimerkiksi jostain lukemastasi? ­ Se riippuu. Byronic Man syntyi, kun luin muutamia kirjoja Byronista, mutta yleensä kappaleen nimi tai idea häiriköi päässäni jo jonkin aikaa ennen syntymistään. Lyriikoiden kirjoittaminen ei oikeastaan enää ole kovin vaikeaa, sillä minulla on niin moninaisia innoituksen lähteitä ­ maailmassa on niin paljon taiteellisuutta. Moni asia on kaluttu loppuun, mutta lyyrisyyttä ei ole. Levyn jokaisen tarinan piti olla oma kirjansa, mikä oli hieman vaikea tehtävä, mutta se on minun tehtäväni. Bändinä meidän tehtävämme on varmistaa, että jokainen albumimme on pyhint... köh, parasta mahdollista laatua. AAVEET JA KOHTALON OHJAIMET Kun Cradle of Filth levytti Thornographyn, studiossa tapahtui epätavallisia asioita. ­ Tämä oli kolmas kerta peräkkäin, kun bassokaappi syttyi tuleen. Ensimmäisellä kerralla se on vain outoa, toisella kerralla miltei mahdotonta ja kolmannella kerralla tuntuu sabotaasilta. Se vain räjähti ja syttyi tuleen ­ basistimme ilmeiseksi harmiksi. ­ Studion omistaja oli ostanut hyvin vanhan ja hienon talon, jossa me kuulimme outoa ääntä, aivan kuin vedettävästä lasten lelusta. Ääni ilmestyi hyvin epäsäännöllisin väliajoin mitä eriskummallisimpiin paikkoihin ­ keskellä yötä tai jopa päiväsaikaankin. Vaikka tutkimme koko talon, emme löytäneet mitään. Kerran se ääni ilmestyi aivan pääni viereen juuri kun olin menossa nukkumaan ja tuntui liikkuvan ympäri huonetta. Kaikkea muutakin kummallista tapahtui. Sellaisia asioita tuntuu tapahtuvan aina kun olemme tekemässä levyä. Ehkä työskentelette väärässä paikassa. ­ Mutta kun me työskentelemme useissa eri paikoissa!, vokalisti huudahtaa ja nauraa. Vaikka bändin paineet kasvaisivat koviksi muutenkin kuin kummittelevien studioiden takia, Cradle of Filthia täysipäiväisesti ohjastavalla henkilöllä ei juurikaan ole mahdollisuuksia hypätä ruumiskärryn kyydistä pois. Utelen, herääkö Dani koskaan toivoen että bändi ei olisi aivan näin iso. Vastaus tulee empimättä hetkeäkään. ­ En koskaan. Jos joskus tuntuisi siltä, viettäisin sen päivän perheeni kanssa. Mutta niin ei käy, ja sehän on koko homman juju. Meillä sentään on mahdollisuus tehdä tätä, emmekä joudu tekemään yhdeksästä viiteen -perustyötä . Me teemme mitä haluamme. Me olemme kohtalomme ohjaimissa. Elät siis periaatteessa unelmaasi? ­ Kyllä vain. TEKSTI: LAURI LIVISTÖ KUVA: ROADRUNNER CRADLE OF FILTH SYNTI.TUSKA.SIELU Vampyyribändin manttelinsa goottilaiseen kauhukaapuun vaihtanut Cradle of Filth on saattanut äänisaastallaan tiineeksi jo seitsemännen albumin. Sue tenttasi Dani "Porttokirkko" Filthiltä mistä he virtensä veisaavat. ristallipalloni mukaan Thornographyn nauhoitukset alkoivat jo vuosi takaperin, mikä on melko pitkä aika. ­ Kyllä, mutta se johtui useista eri tekijöistä. Heti alussa meillä oli kiertue ja meidän piti myös nauhoittaa yksi cover-biisi Underworld Evolution -leffan soundtrackille. Sitten pidimme kuukauden loman, koska sellainen oli ollut suunnitelmissa jo hyvin pitkään. Sen jälkeen tulin hyvin sairaaksi, toipuminen kesti kuutisen viikkoa. ­ Viivästykset antoivat meille aikaa ottaa etäisyyttä levyyn, jotta siihen saattoi suhtautua tarvittavan kriittisesti. Sitten olimmekin jo ajautuneet festivaalisesonkiin ja käytimme viikonloput keikkapaikkojen ja studion välillä edestakaisin ajelemiseen. Tuottaja Rob Caggiano (Anthrax) kärsi taannoin oudosta parasiitti-invaasiosta. Myös vokalistiherra Filth oli Thornographyn levytyksen aikana epäkuntoinen, mutta kertoo toipuneensa täysin. ­ Olin erikoisdieetillä neljä kuukautta. Yritän yhä löyhästi pysytellä siinä, vaikka olenkin parantunut. Se oli sellainen outo hiivatulehdus, joka yleensä vaikuttaa raskaana oleviin naisiin. Ethän vain ole raskaana? ­ Onnekseni en sentään, Dani naurahtaa. ­ Se on tulehdus, joka ihmisillä saattaa olla heidän huo- K maamattaan. Minulla se vaikutti ääneeni. Monet lääkärit eivät tunnista sitä, koska se on hyvin lievä tulehdus, joka lähinnä toimii pohjustajana muille asioille. ­ Hetken aikaa olin huolissani. Kävin noin kuudella eri lääkärillä ennen kuin sain suosituksen lähestyä erästä maailman parhaista homeopaateista. Lähetin hänelle näytteitä, ja hän määräsi minut massiiviselle pillerikuurille. Se toimi eräänlaisena puhdistushoitona. Ääneni on nyt kunnossa. Onneksi tila ei ollut pysyvä. Kun vakavat aiheet ovat takana, pääsemme ihmettelemään bändin tuotantotahtia: uudelle levylle on jälleen sävelletty 12 yllätyksellisen laadukasta kappaletta, eikä edellisestä levystä ole kulunut kuin pari vuotta. ­ Itse asiassa me sävelsimme 17 uutta kappaletta. Kaksi niistä putosi oitis pois, koska ne olivat liian standardikamaa. Kolme muuta ilmestyvät kyllä aikanaan. VALO, BYROONINEN MIES Thornographyn kalmankatkuisien kappaleiden tarinoiden kaivelu tuottaa vuolaan selityksen albumin tittelin synnyttämistä assosiaatioista. ­ Se kuvastaa ihmiskunnan pakkomiellettä syntiin tai vaikkapa riippuvaisuutta itsekuritukseen. Sanasta thorn, oka, voi mieltää yhteyksiä tuskaan Kristuksen orjantappurakruunussa. Samaten sitä voi ajatella suojaavana asiana, joka kätkee sielun syvimmät salat. Henkilökohtaisesti kiinnostavin kappaleen nimi on Byronic Man, jossa myös eräs kohtuullisen tunnettu suomalainen esiintyy. - "Byrooninen mies" on joku, joka on samankaltainen pahamaineisen runoilijan ja rietastelijan Lordi Byronin kanssa. Kappaleen teksti on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, joten tarina on historiallisuuden lisäksi myös itsetutkiskeleva. Siinä pohdiskellaan yksilön lankeemusta ja siitä täysin rinnoin nauttimista. ­ Halusimme ehdottomasti tähän kappaleeseen vierailevaksi laulajaksi HIMin Ville Valon. Ensinnäkin kappale suorastaan vaati sellaisen lauluosuuden, jota itse suorittaessani olisin kuulostanut melko varmasti hintahtavalta. Toiseksi me tarvitsimme jonkun kuvastamaan Byronin hahmoa, ja Villehän on lähinnä nykypäivän vastinetta hänelle. No, toivottavasti hän ei kuole ennenaikaisesti kuten vastineensa. Kuinka Ville sitten päätyi levylle? Tapasitteko jossain rock-tähtien baarissa? - Meillä on yhteinen tuttu, Bam Margera, jonka ohjelmassa bän- dimme vieraili viime vuoden kesäkuussa. Millaista siellä oli? ­ Ai-van loistavaa! Jäimme Bamin luokse vähäksi aikaa ja sitten matkustimme New Yorkiin muutamiin bileisiin. Viikolla kuvasimme showhun pätkiä, joissa lähinnä törttöilemme, rikomme juttuja tai ajamme autoja alas kallionkielekkeiltä ­ perjantaina vasta oli itse esitys. Sen jälkeen oli vielä muutamat bileet, eli aika kiirettä piti. Aika normiviikko siis. ­ Joo! Olin tavannut Villen useita kertoja aiemmin, joten kyse oli lähinnä johtoportaiden välisestä yhteydenpidosta. Prosessi itsessään oli hyvin nopea, ja Ville oli niin innokas tekemään sen, että hankkiutui kiertueella ollessaan studioon, lienikö Milanossa, ja hoiti hommansa niin kuin vain hän pystyy. Voi näitä teknologian ihmeitä, kun bändin ei tarvitse enää olla 28
• S yyskuun alussa julkaistu Profane Omenin pitkäsoitto kantaa nimeä Beaten into Submission. Nimestä huolimatta bändi ei ole alistunut, päinvastoin. ­ Levyjulkkareihin eräällä tavalla kulminoitui useamman vuoden kohellukset, ja levyn saaminen omaan kätöseen oli ainakin jollain tasolla tosi tunteellinen hetki, tunnustaa kitaristi Williami Kurki. ­ Ei tässä mitään sankareita koeta olevamme, levyjä ilmestyy maailmassa joka päivä. Mutta kun tosiaan on tuota historiaa ehtinyt bändille kertyä ennen debyytin julkaisua, niin tietysti se tuntuu hyvältä, semmoinen työvoitto. Ja vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, on tästä todella mielenkiintoista lähteä eteenpäin tekemään numero kakkosta, varsinkin kun levyn vastaanotto oli parempi kuin mitä meistä kukaan uskalsi odottaa, hän jatkaa. Levy oli uuden kotimaisen levy-yhtiön Dethrone Musicin ensimmäinen julkaisu. Suosio (listasijoitus 28.) yllätti varmasti myös lafkan äijätkin, sillä ensimmäisen pienen painoksen jälkeen ollaankin jo puskemassa pihalle uutta. ­ Silloinen keikkamyyjämme alkoi tehdä hommia myös (aluksi pelkkää keikkamyyntiä harjoittaneelle, toim. huom.) Dethronelle, ja sitä kautta sitten päädyttiin meille uuteen tilanteeseen, kun lafka ilmaisi halukkuutta albumimme julkaisuun. Viime vuodenvaihteessa allekirjoitettiin sopimus ja tammikuun puolivälissä oltiinkin jo studiossa, pikakelailee Kurki lähimenneisyyden tapahtumia. Ongelmilta ei kuitenkaan jul- PROFANE OMEN MODERNIA GROOVE-METALLIA Seitsemän omakustanteen ja reilun sadan keikan jälkeen sai lahtelainen Profane Omen viimein työvoitolta tuntuvan palkinnon: debyyttilevyn, joka vieläpä käväisi Suomen virallisella listalla. kaisun kanssa säästytty. ­ Levy piti saada ulos jo keväällä, mutta ei löytynyt sopivaa jakelijaa. Hommat oli muutenkin vähän levällään aina heinäkuulle saakka, jolloin kuvio alkoi hahmottua mm. jakelun puolesta, kertoo kitaristi. Jottei ihan hehkutukseksi menisi tämä haastattelu, niin täytyy tässä välissä mainita, että Beaten into Submission -merkkisen levyn kansitaide ei ainakaan allekirjoittaneen silmää miellytä. Siitä kun tulee lähinnä mieleen c-luokan kasarihevibändin se unohdetuin levy, vaikka Profane Omenissa ei musiikillisesti olekaan sellaisesta kyse. ­ No, mielipiteensä kullakin. Me haluttiin tehdä erilainen levy muussakin mielessä kuin pelkästään musiikilliselta sisällöltään. Kun ollaan tehty tätä jo näin pitkään, sitä pitää olla uskallusta tehdä juttuja oman pään mukaan ja liikoja muiden mielipiteitä pelkäämättä. Kannet on mielestämme juuri sellaiset kuin niiden pitääkin, perustelee mies ykskantaan. Vaikkei Profane Omenia voi suoranaisesti pudottaa mihin- kään nykyiseen metalligenreen, ainakaan ilman vakavia mielenhäiriöitä, on termi "modern groove metal" ehkä lähimpänä totuutta. Välillä mennään death metal poljin pohjassa rujosti ja rankasti, välillä flirttaillaan jopa Seattlen 90-luvun alkupuolen rokkiskenen puoleen. ­ Rehellisesti ollaan yritetty pitää pöytä puhtaana ja tehdä oman kuuloista materiaalia ketään apinoimatta tai rippaamatta. Totta kai vaikutteita on tullut erilaisista musiikkityyleistä, eikä kumpikaan mainitsemistasi ole taatusti täysin metsässä, Kurki kommentoi. ­ Ehkä dynamiikka on avainsana ja syy siihen, miksi levyllä mennään välillä hiljempaa ja välillä lujempaa. Ei olla mietitty miten tehtäisiin "kiltimpiä juttuja", vaan biisit itsessään sisältävät paljon tunnepohjalta lähteneitä tekstejä, ja siksi ilmaisukin on välillä herkempää. Sitä paitsi levyt, joilla tapahtuu variaatiota biisien välillä, ovat ehkä noin universaalisti kuuntelua kestävämpiä ja useammallakin tavalla avautuvia, hän miettii. Kuuntelua kestävää materiaalia Profane Omen hieroo vaihtelevalla nopeudella. ­ Joskus biisi saattaa syntyä lähes valmiiksi yksissä treeneissä, kun palaset naksahtaa paikalleen. "Oho, tehtiin biisi". Toisaalta esimerkiksi Painboxin valmiiksi sovittamiseen levylle asti meni viisi vuotta. Hyvä biisi ei riitä, jos ei löydä siihen sitä oikeanlaista luonnetta, punaista lankaa. Joskus se löytyy tosi nopeasti, joskus ei. TEKSTI: JUSSI HELENIUS KUVA: JANI SAAJANAHO 29
• RYTMIHÄIRIÖ Ande selittää ja Janne täydentää: ­ Tietynlaista järjettömyyden ilmapiiriä unohtamatta. Parhaimmillaan sanoitustyyli kuvastaa sitä tekoa, josta kerrotaan. UUSI LEVY JA UUSI TALLI Rytmihäiriön kolmannen albumin, Seitsemän surman siunausliitto, julkaisee aktiivinen pienlevy-yhtiö Sakara, joka on myös viime vuosina näkyvästi läpilyöneiden Mokoman ja Stam1nan kotitalli. Miten bändi päätyi kyseiselle lafkalle? ­ Uutta levyä suunnitellessa mietiskeltiin julkaisijaehdokkaita. Lähestyttiin sähköpostitse kolmea levy-yhtiötä, joista kahdelta vastaus oli nihkeän positiivinen ja kolmas, Sakara, tarjosi melko suoraan yhteistyötä. Sakaran meriitit ja asiallinen toiminta levy-yhtiönä olivat tiedossa, joten homma ei sen enempää miettimistä vaatinut, Janne kertaa. ­ Sakaran miehistökin oli enemmän tai vähemmän tuttua jo ennestään, joten oli luonnollista kääntyä heidän puoleensa kun uutta diiliä haettiin. Sen suurempaa hengenheimolaisuutta miehet eivät kuitenkaan Sakaran muiden bändien kanssa näe, vaikka Mokoma, Stam1na ja Rytmihäiriö tekevätkin marraskuussa yhteiskiertueen otsikolla Sakara Tour 2006. ­ Molemmat ovat tehneet omaa juttuaan pitkään ja tinkimättömästi, kuten mekin. Tämä on selkeä yhdistävä tekijä kaikilla Sakaran bändeillä, Ande kuittaa. ­ Jep, sekä toki metallin ja suomen kielen sekoittaminen, mikä tosin ei ole ollut mikään erikoisuus enää aikoihin, Janne jatkaa. ­ Mokoman jätkien kanssa ollaan tosiaan oltu tuttavia pitempään, Stam1nan taas tapaamme ensi kertaa marraskuussa, kun bändien kesken kierrellään tovi ympäri Suomea. Eiköhän siitä aika kostea reissu siunaannu, jos merkit pitävät paikkansa. Suomenkielisen metallin viime vuosien menestys mietityttää miehiä. Ande pohtii kuinka pitkään moinen suosio voi jatkua, ja Janne näkee pop-musiikin eri ilmiöiden ja tyylien olevan vuorotellen pinnalla: ­ Eihän "raskaamman musiikin kova menestys" nyt kuitenkaan meinaa sitä, että mummot jonottaisivat uutta Impaled Nazarenea ympäri toreja. Jos siitä jonain ilmiönä puhuu, hakisin pikemminkin rinnastuksen siitä, että kahdeksankymmentäluvulla popmusiikissa soundimaailma oli pitkälti tietynkuuloinen, nykyisin taas särökitarat ovat enemmän voitolla. Mutta hyvä niin! 1980-luvun lopulla aloittaneella kulttibändillä lienee näkemys siitä, miten meno on muuttunut keikoilla tultaessa 90-luvulta uudelle vuosituhannelle. ­ Sama meininki, naamat vaan vaihtuu. Joskus ei edes nekään, Ande kommentoi. Mihin Rytmihäiriö tähtää seuraavaksi? ­ Lähitulevaisuuden tavoite on tehdä paljon keikkoja. Vuoden kuluttua luultavasti aletaan pikkuhiljaa mietiskellä seuraavan levyn tekoa. TEKSTI: PETE LEPPÄNEN KUVA: MITJA HARVILAHTI JÄRJETTÖMYYDEN ILMAPIIRI Hardcoren ja metallin rankempia alalajeja yhdistelevä surmacoren sanansaattaja Rytmihäiriö on saanut valmiiksi kolmannen albuminsa Seitsemän surman siunausliitto. lkuperäinen Rytmihäiriö perustettiin jo vuonna 1988. Ensimmäinen julkaisu oli omakustanne-ep nimeltä Surmatyö, jota seurasi samana vuonna Spinefarmin kautta julkaistu Ihmisiä kuolee -ep. Debyyttialbumi Surman siipien havinaa ilmestyi 1991. Seuraavana vuonna yhtye ripusti kitarat naulaan ja lopetti. ­ Uudelleen aloitettiin vuonna 1998, jolloin mukana oli alkuperäinen laulaja Pate. Keikkoja tehtiin muutama per vuosi ja soiteltiin vain vanhaa materiaalia. Paten kiinnostus lopahti 2002 ja laulajaksi liittyi Une. Tästä alkoi oikea aktiivinen bänditoiminta, perustajajäsen-basisti Ande muistelee nykyisen kokoonpanon, johon kuuluu myös rumpali Otto, alkua. ­ Hiljaisten vuosien aikana kukin oli aktiivinen omilla tahoillaan, kuka minkin projektin kanssa. Tavallaan viime vuodet ovat suoraa jatkoa sille, mihin bändi alun perin 90-luvun alussa jäi. Tavallaan taas kehitys on mennyt suuntaan, johon se ei tuolloin olisi voinut mennä, kitaristi Janne lisää. A ­ Prosessihan lähti oikein liukkaasti eteenpäin kun alkuun pääsi. Rytmihäiriössä kaikki bändin jäsenet tuovat materiaalia tiskiin, mutta musiikillisesti suurin osa kappaleista taisi tällä kertaa syntyä meikäläisen päässä. Tekaisin niistä kotosalla ihan raakademot, jotka esittelin muille jannuille. Treenikämpällä kiskottiin sitten hienosäädöt ja sovitukset kuntoon. ­ Bändissä on tietyssä mielessä neljä tuottajaa, joten seula on rankka. Levyntekoprosessia määrittää se, että ylijäämäbiisejä ei jää ­ sanoituksenpätkiä ja riffejä kylläkin. Kompromisseihin ei haluta päätyä. ­ Pyrkimyksenä on se, että kaikki allekirjoittavat kaiken mitä tehdään. Tässä suhteessa tuottajamme Jukka Varmon rooli äänityksissä oli tällä kertaa enemmänkin viheltää peli poikki siinä vaiheessa, kun soittaja jäi hinkkaamaan jotakin osaa turhan pitkään. Kuten niin useilla bändeillä uuden levyn valmistuttua, myös Rytmihäiriön leirissä on levyä pidetty itselle kuuntelukiellossa. Levyn kuunteleminen kokonaisuutena tuntuu mahdottomalta, kun äänityssessioista on näin vähän aikaa. ­ Tavoitehan oli tietysti panna edellisestä levystä Saatana on Herra (2005) paremmaksi, ja eiköhän siihen monellakin tavalla päästy. Suurin ongelma taisikin olla, miten helvetissä pystyy keksimään levylle nimen, joka edellisen jälkeen kuulostaisi yhtään miltään. RANKKUUDESTA TINKIMÄTTÄ Anden ja Jannen mukaan Rytmihäiriön tyyli on muuttunut alkuaikojen hc:sta melkoisesti. Nykyisen, metallisemman soundin synty on ollut luonnollisen kehityksen tulosta. ­ Musiikillisesti on menty johonkin suuntaan joka levyllä, ja bändi on nykyisin hieman monipuolisempi. Rankkuudesta tinkimättä, mutta yrittämättä itsetarkoituksellisesti olla sitä taikka tätä. Yleensä kutsumme musiikkiamme surma- VAIKUTUKSEN ALAISENA Milloin kuulit Rytmihäiriötä ensimmäisen kerran? ­ Se taisi olla vuosi 1990, kun oltiin silloisen orkesterimme Riistanhoitoyhdistyksen kanssa joissain punkkibileissä samalla keikalla Rytmihäiriön kanssa. Ne olivat tehneet siinä vaiheessa jo joitain EP-levyjä, mikä oli jo sinänsä kova juttu. Rytmihäiriö oli punkkipiireissä jo aika tunnettu orkesteri. Voiko Rytmihäiriötä pitää raskaan suomalaisen musiikin edelläkävijänä? ­ Nehän ovat tehneet omaa juttuansa undergroundissa, mutta kyllä niiden musiikki on iät ja ajat ollut metallista eli jonkinnäköistä suomiheviä. Kun Mokoma sai muutama vuosi sitten Ha- JANNE HYRKÄS (MOKOMA/SAKARA RECORDS) mara-lehden palkinnon pitkäjänteisestä toiminnasta tällaisen musiikin saralla, niin laulajamme Marko Annala totesi, että tämän palkinnon olisi yhtä hyvin voinut antaa Rytmihäiriölle. Olet jäävi kehumaan Rytmihäiriön uutta levyä, mutta mitä mieltä olet bändin vanhemmasta tuotannosta? ­ Saatana on Herra on kova levy. Meidän orkesterista ja Sakarasta kävi aika moni ostamassa sen kaupasta ihan omalla rahalla. Se oli hieno paluu. TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN coreksi. Etenkin hardcore-sanasta tuntuu tulevan eri ihmisille varsin erilaisia mielleyhtymiä, joten itse ainakin karsastan sitä sanaa nykyisin, Janne kuvailee. ­ Minulle tulee jotenkin verbaalivammainen olo, kun yritän alkaa kuvailla jotain tuollaista, jota ei sanallisesti voi täysin selittää. En tarkoita sitä, että meidän tuotanto olisi jotain ällistyttävää ja maailman omaperäisintä. Ehkä olen vain genresokea kyynikko, johon ei bändin musiikin kuvailu ole ikinä tehnyt suurtakaan vaikutusta. Siinä missä yhtyeen edustamalla tyylisuunnalla on omaperäinen nimi, myös tekstit kuvailevat maailmaa, jonka moni muu suomeksi laulava bändi jättää oman onnensa nojaan. Rytmihäiriön tekstit pitävät nimittäin sisällään melko tylyä havainnointia viinan ja väkivallan yhdistelmän hurmeisista pyörteistä vieden kuulijan usein samanlaisiin mielenmaisemiin kuin kotimaiset rikoslehdet. Onko tarkoitus ottaa yhteiskunnallisesti kantaa? ­ Hivenen omituista muuten, että Rytmihäiriöltä kysytään niin paljon kantaaottavuudesta ja yhteiskunnallisuudesta. Toki tärkeät asiat ovat tärkeitä, mutta itse en sanoitusten perusteella ajattelisi, että tämä bändi tajuaisi kummastakaan asiasta paljoakaan. Okei, ollaanhan me toki tahoillamme soittaneet kukin kantaaottavaa ja poliittistakin punkkia, mutta ilmeisesti tällä hetkellä ne puolet eivät ole mukana bänditoiminnassa, Janne toteaa. ­ Usein meidän sanoituksissa kuvaillaan yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden ihmisten edesottamuksia. Me ei ole lähdetty tekemään kantaaottavia sanoja mitenkään tietoisesti, vaan pyritään käsittelemään aiheita omaleimaisesti, asiallisesti ja kiihkottomasti, 30
• 5-senttisellä viikinkimiehen ylpeydenaiheella* varustettu laulaja Johan Hegg ottaa haastatteluviikon rennosti ja lepäilee ennen With Oden on Our Side -albumin virallista julkaisupäivää. Hegg on luonnollisesti tyytyväinen uuteen albumiin ja ennen kaikkea tuottaja Jens Bogrenin panokseen. Amon Amarth on kulkenut pitkän taipaleen niistä päivistä, jolloin 18-vuotias Johan lähti lomamatkalle Kreikan saaristoon Kosille ja liittyi kostean reissun päätteeksi maanmiestensä Scum-orkesterin vokalistiksi. Scum vaihtoi myöhemmin nimensä Amon Amarthiksi. Perinteisen kysymysasettelun sijasta on aika esittää Johanille kysymys. Onko hän antanut yhtään haastattelua, jossa ei olisi kysytty Amon Amarth -nimestä ja J. R. R. Tolkienista? ­ En taida olla, Johan purskahtaa nauramaan. ­ Amon Amarth tarkoittaa "tuomiovuorta" (sindarin haltiakielellä. Keski-Maasta karanneen toim. huom.), ja termi merkityksineen vain kuulosti hyvältä ja sointuvalta. En ollut kuullut tai lukenut Sormusten Herrasta aiemmin. Mielestäni nimi kuvaa edelleen hyvin yhtyeen tyyliä ­ ainakin paremmin kuin Scum, Johan hymähtää. Uutukaisen hitain ja tunnelmallisin kappale Under the Northern Star ei pohjaudu Väinö Linnaan, vaikka kappaleen nimi kuulostaakin tutulta. Johanin tekstit pohjautuvat liki tavaramerkinomaisesti viikinkien historiaan ja mytologiaan, ja kappale kertoo viikingeistä, jotka purjehtivat laivoillaan kotiin raskaan matkan jälkeen. Kotona on hyvä olla, mutta pian mieli 2 AMON AMARTH KUOLONMETALLIN VIKING LINE Ruotsalainen Amon Amarth on soittanut viikinkivaikutteista death metaliaan viidentoista vuoden ajan. Pian Pohjolan vaaleat viikingit purjehtivat maailman ääriin suomalaisten veljiensä kanssa, Odin puolellaan. palaa taas tien päälle. ­ Teksteissäni on mytologian ja historian lisäksi sävyjä myös omasta elämästäni ja nykyhetkestä. Esimerkiksi sotaa käsittelevät aiheet ovat universaaleja, ja Under the Northern Star kertoo myös bändin taipaleesta. Kiertueet ovat pitkiä ja raskaita, ja kotiinpääsy on aina yhtä hieno hetki. Kuitenkin pian tekee taas mieli lähteä soittamaan, Johan kertoo. Soittamista riittää jatkossakin, sillä edessä siintävät Euroopan- ja Yhdysvaltain-kiertue. Jälkimmäistä Johan odottaa innolla. Amon Amarth on aiemminkin kiertänyt pääesiintyjänäkin Yhdysvalloissa, nyt matkaan lähdetään kotoisan Children of Bodomin lämmittelijänä. ­ Amerikan-kiertue Bodomin kanssa on loistojuttu. Bodomin kanssa tulee olemaan varmasti hauskaa, he ovat niin tiukkoja jätkiä. Bodomithan ovat jenkeissä hyvin suosittuja, ja pääsemme itsekin näkemään uusia ympyröitä. Reissaaminen on raskasta, mutta sen arvoista. Johanilla on metallimaailman ulkopuolellakin lämpimät suhteet Suomeen. Hegg myöntääkin et- tä historiallisten viikinkien joukossa oli väkeä myös Suomen saaristosta ja rannikolta ­ fakta, jota kaikki skandinaavit eivät myöntäisi. Intohimoisena jalkapallon ystävänä Hegg on valmis myös kannustamaan Suomea pääsemään arvokisoihin ja ruotii muutamalla sanalla suosikkijoukkueensa Djurgården IF:n suomalaispelaajia Toni Kuivastoa sekä Daniel Sjölundia. Oma maa menee tietystikin urheilussa edelle. ­ Jos Suomi ja Ruotsi pelaavat vastakkain lajissa kuin lajissa, siinä on oma tunnelmansa ja viharakkaussuhteensa. Jos maat eivät ole vastakkain, voin kyllä kannattaa Suomea esimerkiksi jääkiekossa, teillä on sen verran taitavia pelureita. Suomesta puhuttaessa Heggiä miltei hävettää. WCH-yhdistys järjesti yhtyeen ensivisiitin Suomen Turkuun toukokuussa 2001. S-osiksen keikan jälkeen bändi esiintyi myös heinäkuisilla Tuskafestivaaleilla, mutta sen jälkeen viikinkilaivan purjeita ei ole rannikollamme näkynyt. ­ Oikeasti, tilanne on liki naurettava. Olimme Suomessa viimeksi iäisyyksiä sitten, ja matka Turkuunkin on suomenlaivalla ("viikinkilinjalla?" ­ toim. huom.) todella lyhyt. Suomessa on ollut hauskaa, ja minulla on siellä paljon ystäviä. Ensi vuoden puolella meillä on Pohjoismaiden-kiertue, ja yritämme kyllä järjestää Suomeen keikkoja, mielellään muutamankin. TEKSTI: JUSSI LAHTONEN KUVA: AXEL JUSSEIT (* = Pitkä ja tuuhea parta.) 31
• V aikka Lamb of God kääntyy Jumalan karitsaksi, ja yhtyeen neljännen kokopitkänkin nimi on Sacrament, näillä amerikkalaisilla ei ole mitään tekemistä gospelin tai kristillisen sananjulistuksen kanssa. Toisaalta bändi ei ole kiinnostunut asettumaan vastapuolellekaan, vaikka yhtye tunnettiinkin aikoinaan nimellä Burn the Priest. Aatteiden sijasta tärkeintä on musiikki, paljastaa New Yorkista tavoitettu kitaristi Mark Morton. Yhtye on soittanut eri nimillä yli kuusitoista vuotta, ja "puhdas amerikkalaismetalli" tarkoittaa yhtyeen tapauksessa teknistä thrash metalia, johon on nivottu death metalin armotonta sykettä. Varsinkin Yhdysvalloissa raskasmetalli on perinteisesti ollut kaupallinen itsemurha. "Metalli" on USA:ssa tarkoittanut liiankin pitkään hypi-pompi-trendipellejä sekä nu metal -rahasampoja. ­ Alussahan ketään ei kiinnostanut mitä teimme. Teimme musaa, jota halusimme itse kuulla ja soittaa. Me emme hakeneet suosiota, se tuli meidän luoksemme. Läheisiämme lukuunottamatta metallin soittaminen on tärkeintä elämässämme, se on ainoa asia jota haluamme tehdä. Metalligenreen tullaan pelkästään rakkaudesta musiikkiin, taiteellisista syistä. Breikkaaminen on niin harvinaista, että kukaan ei lähde soittamaan metallia rahankiilto silmissä, tokaisee Morton. Läpimurto on kuitenkin nyt tosiasia. Alkuaikoina bändin jäsenet näkivät jopa nälkää, ja nyt Sacrament nousi Billboard-listan sijalle kahdeksan heti ilmestymisviikollaan. ­ Onhan tämä uskomatonta. Olemme innoissamme ja erit- LAMB OF GOD RASKASMETALLIN SAKRAMENTTI Yhdysvaltalainen Lamb of God kipaisi kotimaassaan top-kymppiin soittamalla "puhdasta amerikkalaismetallia". Se ei ole massatuotteistettua valemetallia, vaan ehtaa thrash metalia. Ehkäpä jenkeillä on vielä toivoa. täin ylpeitä levystämme. On todella friikkiä, että metallialbumi menee näin korkealle. Olen kiitollinen, että näin tapahtui meille. Tämä on todella siistiä, Morton hehkuttaa. Mortonia ei suuremmin häiritse edes se, että albumi vuoti viikkoa ennen julkaisua nettiin. ­ Tuohan on nykypäivänä lähes väistämätöntä. On jopa hyvä saavutus, että levy meni jakeluun vasta viikkoa ennen eikä aiemmin. Ehkä ei näin pitäisi sanoa, mutta nettilataaminenkin on enemmän levyfirmojen kuin bändien ongelma. Lataaminen on pohjimmiltaan samaa kuin tape trading eli kasetinkopsaus, jossa kopioitiin kavereilta levyjä ja kuunneltiin niitä. Ilman kasetinkopsausta en olisi nuorempana edes kuullut lukuisista bändeistä. Bändien maine ja suosio levisi ennen kasetinkopsaamisen kautta, nykyisin nettilataamisen. Ne fanit jotka levystä pitävät, myös ostavat levyn. Uuden Sacrament-albumin merkitys liittyy bändin suhtautumiseen musiikkiin ja omien kyky- jensä ylittämiseen. Albumi onkin aiempia levyjä henkilökohtaisempi ja tummasävyisempi. Tekstit käsittelevät riippuvuuksia ihmissuhteista ja päihteistä sekä itsetuhoisia depressioita. ­ Kaikki levyn tekstit heijastuvat sisäänpäin, meihin itseemme, eivät ulospäin. Aiemminhan meillä oli paljon näitä poliittisia "Bush vittuun" -tekstejä ja muita, mutta aikansa kutakin. Osa aiheista on meidän itsemme kokemia, osa läheistemme. Kaikilla on henkilökohtainen totuuspohja, Morton paljastaa. Yhtye kirjoitti kappaleitaan yli vuoden ennen kuin siirtyi studioon tuottaja Machinen puolisadistiseen alaisuuteen. Machine muun muassa sai oksennuksen lentämään laulajalta ja pyrki repimään bändistä irti keikkojen energisyyttä myös studio-oloissa. ­ Nauhoittaminen on lempipuuhaani. Studiossa Machine käytti kyllä aika raakoja tekniikoita. Minua hän yritti härnätä menettämään malttini, ja laulajamme Randy sai juosta korttelin ympäri, jotta lauluosiot kuulostaisivat aidosti hengästyneiltä, ja levylle taltioituisi sama energia kuin keikoilla. Laattahan siinä välillä lensi, Mark muistelee. Marraskuussa Lamb of Godin keikkaenergiaa voi todistaa ensimmäistä kertaa Suomessa, kun Slayerin Unholy Alliance rantautuu maahamme. Morton odottaa ensivisiittiä innoissaan. ­ Pääsemme esiintymään hyvässä seurassa. Varsinkin ystävämme Children of Bodomissa vetävät aina hyvän keikan. TEKSTI: JUSSI LAHTONEN KUVA: SONYBMG 33
• 34
• tä, se ei yllä huippulaatuun. Katameniitit (joita ei luojan tähden tule sotkea katamiitteihin) ottavat edelleen pikapyrähdyksiä umpijäisellä kentällä. Meloblack-lähtönopeus on kuin Teukka Salamalla vanhoina hyvinä aikoina, ja kirkkaan jäiset soundit tukevat temaattista linjaa, joka on perustunut alusta asti hyisen pohjolan kylmyyteen. Vokalisti O-J Mustonen on sairaslomalla kurkkuvaurion takia, mutta sessiovokalisti Antti Haapsamo suoriutuu pestistään mainiosti. Albumia vaivaa kuitenkin lievä epätasapainoisuus, ja umpiroudan alta ei tällä kertaa kyetä kaivamaan edellislevyn kaltaisia aarteita. Coldbound, Tuhat vuotta sekä Zero Gravity kelpaavat kyllä myöhempinäkin vuosina keikkasettiin, mutta loppupään Expect No Mercy ei saa armoa. Edellislevy loppui Satyricon-coveriin, tänä vuonna vuorossa on W.A.S.P I Wanna Be Somebody . kulkee vilpoisen mallikkaasti. Jussi Lahtonen BELPHEGOR ­ Apokalypse VI (Nuclear Blast) 6 CREMATORY ­ Klagebilder (Massacre) 6 Saksankielisen metallin edelläkävijä, 90luvun alussa aloittanut Crematory ehti jo kerran hajoamaankin pariksi vuodeksi, mutta palasi toissavuonna ruotuun Revolutionalbumin myötä. Kuolonmetallilla aloittaneet saksalaiset eivät ole sitten alkuaikojensa olleet alumiinia raskaampaa metallia, ja kymmenes studiolevykin on perin ilmava. Bändin goottivaikutteinen metalli sisältää silmänlumeeksi hieman käheämpää kurkun selvittelyä ja murahtelua, mutta muuten äänimaailman ukkonen ei juuri jyrähtele. Konemaisia vaikutteita saanut bändi on hyvin lähellä raskaamman nykymusiikin valtavirtaa. Toisinaan yhtye hieman hämyilee, mutta kolmentoista biisin kimara on tarttuvan modernia popmetallia. Kokemus ja tietotaito näkyy ja kuuluu, ja teutonien hellän sointuvalla kielellä lauletut kertosäkeet jäävät päähän anglofiililläkin. Warum, Der Morgen Danach sekä Der Nächste eivät kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että puolet biiseistä unohtuu heti albumin päätyttyä. Biiseissä ei ole haastetta kuulijalle eikä soittajillekaan. Jussi Lahtonen Itävallan kulttuurinen anti tarjoaa paljon, paljon muutakin kuin erään politiikkaan siirtyneen keskinkertaisen taidemaalarin. Itävaltalaisesta musiikista puhuttaessa miltei jokaisella koulunsa käyneellä länsimaalaisella nousee mieleen eräs tietty nimi, jonka luomat sulosävelet ovat rikastuttaneet kulttuuriamme pitkään. Jo vuodesta 1992. Belphegorin voimakaksikko Helmuth ja Sigurd ovat levittäneet ruttoa, saastaa, luciferiaanista insestiä sekä vuohipukkien hajua monta pitkää vuotta. Irstaiden black metal -bakkanaalien vietto sekä kermajuuston hajuisten kuolonmetallielinten esittely kannatti, sillä yhtye loikkasi isolle ydinpläjäys-levyfirmalle. Paha saa aina palkkansa. Ruttoapokalypsi 6 on nimensä mukaisesti bändin kuudes kokopitkä. Levy jatkaa Goathreich Fleshcultin sekä Lucifer Incestusin räkäisen satanistista linjaa, joka lipsuu paikoin naularanteisen räkä-thrashinkin puolelle. Tuotannollisesti levy on bändin parhaimmistoa, mutta biisien taso ei riitä erottumaan massasta. Kulttimaine on eri asia, ja sitä kohentavat kummasti troikka Sanctus Perversum, Bluhtsturm Erotika ja Seyn Todt In Schwarz. Jussi Lahtonen sarimarssillaan. Monipuoliset ja tempoa rohkeasti vaihtavat tykinammukset räimivät vastustajat palasiksi. Flame of the Panzerchrist tuo mieleen Bolt Throwerin sotaveisut, ja napakka The Lean Black Cruisers saa adrenaliinin virtaamaan. Koskettimilla varustettu päätösmarssi The Spirit of Soldiers on pataljoonapedon ehdotonta huippua, ja lyö rintamalinjat uusiksi yli yhdeksän minuutin kestollaan. Jussi Lahtonen INCANTATION ­ Primordial Domination (Listenable) 6 PANZERCHRIST ­ Battalion Beast (Neurotic Records) Tanskanmaalla on jotain mätää, nimittäin se, että juuttien valtakunnassa taivas ei lyö tulta. Verrattuna muihin Pohjoismaihin Tanska on pahnanpohjimmainen metallimaa, ja väkilukuun suhteutettuna Islantikin rökittää tanskandogit mennen tullen. Panzerchrist tekee kuitenkin parhaansa pitääkseen black/death metalin lippua ylhäällä myös Tanskassa. Viidenteen kokopitkäänsä ennättänyt yhtye rouhii nimensä mukaisesti telaketjuisella sotakoneella. Raskas kalusto vaatii tulituekseen murhaavan nopeaa torjuntapatteristoa, ja sellainen löytyy etulinjan takaa. Rumpali Reno Kiilerich on maailmanennätysmiehiä pohjelihasten venyttelyssä: 850 iskua minuutissa ei ole tästä maailmasta. Rumpalipoikaa ei kuitenkaan päästetä jatkuvasti irti, sillä bändi kykenee myös hidastamaan pans- 8 Mikäli bändin loppuosassa ovat kirjaimet "ation" ja yhtye sattuu olemaan New Yorkista, tyylilaji on väistämättä brutaali death metal. Näin kertovat kolme musketööriä Suffocation, Immolation ja Incantation. Incantation perustettiin jo 1989, ja veteraaniyhtye on Onward to Golgotha -debyytistään alkaen ollut saatanallisesti virittyneen nykiläiskuolonmetallin keulakuvia. Yhtye on puurtanut härkäpäisesti omalla tyylillään ja omalla linjallaan kaikki nämä vuodet, ja bändin soundi on tunnistettava siitäkin huolimatta, että orkesterissa on soittanut vuosien varrella hulppeat 36 jäsentä. Seitsemäntoista vuotta ja kahdeksan studioalbumia ansaitsevat kaiken kunnioituksen, mutta se ei silti tarkoita, että bändin musiikki olisi kovin kummoista. Uutukaisen yhdeksän jyrisevää, hitaasti möyrivää ja korahtelevaa biisiä jatkavat edelleen vanhaa Golgatan polkua. Yleissoundi on tunkkaisen kumea, ja rallit tinkimättömän raskaita. Ottaen huomioon yhtyeen vankan antikristillisyyden tekisi mieli todeta, että yhtyeelle ei ole tärkeintä suunta vaan liike. Bändi ei pysähdy eikä luovuta, vaikka sen ammukset ovat aikapäiviä sitten loppuneet. Jussi Lahtonen nastolla höystettyä veripalttua. Parasta siis kaivaa esiin Carcassin ensilevy. Carcassin Reek of Putrefaction oli jotain ainutlaatuista, ja bändi tiesi sen itsekin. Yhtye ei kuitenkaan toistanut itseään, toisin kuin ruotsalainen Regurgitate. Ruotsalaisyhtye on perustettu jo 1990, ja bändi on suoltanut kaikki nämä vuodet gore grindia vaihtelevalla laadulla ja menestyksellä. Poteroihin ei ole vain kaivauduttu, niiden ovet ovat turvonneet umpeen. Uusin, neljäs studioalbumi sisältää 26 visvaista kipaletta, jotka olisivat voineet soida jo vajaat parikymmentä vuotta sitten. Äärimmäisen ahtaan tyylilajinsa sisällä rallit ovat mukiinmeneviä ja yllättävän hyvin tuotettuja, mutta vaikea tästä on repiä iloa ja riemua monta sataa kiloa, ellei ole todella vakavan gore-fiksaation vallassa. Jussi Lahtonen TYR ­ Ragnarok (Napalm) Färsaarelaisyhtye jatkaa kolmannella albumillaan sikäli vanhaan malliin, että esityskieliä löytyy yhä kaksi, fääri ja englanti, määrällisesti jo reilusti jälkimmäisen hyväksi. Muuten on meno mutkistunut entiseen verrattuna. Kappaleita on yksiin kuoriin sisällytetty peräti kuusitoista ja niissä riittääkin reposteltavaa. Mukana on instrumentaalista alku-, väli- ja loppusoittoa. Lisäksi levy on jaettu kahdeksaan chapteriin, joissa kussakin on 1-3 biisiä. Kun kappaleet ovat reilusti progressiivisia ja vaikutteina on kaikenlaista klassisesta musiikista sankarihevi-hoilausten kautta färsaarelaiseen kansanmusiikkiin, tuloksena on todella raskas paketti. Ei niinkään musiikillisesti, mutta pureskeltavaksi. Tosin limppua on pätkitty keveämpiä ja raskaampia elementtejä sisältävien biisien vuorottelulla helpommin sulavaksi. Paras kappale on helppo sanoa: se on Brothers Bane. Se toimii kokonaisuutena parhaiten ja siinä näkyy keskinkertaisen kitarailottelun lisäksi Tyrin oma kädenjälki. Pohjasakkaa ei tästä simasammiosta kuppiinsa saa, vaikka viikinkiaiheet muuten alkavat olla jo aika moneen kertaan koluttuja. Levy pyörittelee nimeään myöten jo kliseiksi muuttuneita aiheita, eikä Torin vasarasta laulaminen enää ole kovin erikoista. Oskari Lehtinen 7 REGURGITATE ­ Sickening Bliss (Relapse) 6 Gore grind -vimma yllättää joskus autereisimmankin persoonan. Silloin ei auta muu kuin ladata tiskiin tuhti annos äkkiväärää, surisevan pörisevää purskahtelua, jonka möreästi oksennetut lyriikat ovat täynnä mustan huumorin sävyttämää, lääketieteellisellä sa- MY DYING BRIDE ­ A Line of Deathless Kings (Peaceville) 8 Vaienneet ovat ammoiset viulut, kalmaisemmat sävelet kuopattu. Jäljelle on jäänyt rotupuhdas doom sen hienostuneimmassa muodossa. Rakkaude(ttomuude)n ja kuoleman mailla kuljetaan ylväästi. MDB vakuuttaa yhä ilman sen kummempia sisäänheittohittejä. Valtaosin maltillinen linja on silti raudanluja, ja toistuva kuuntelu vain parantaa vaikutelmaa, mikä yleensä on hyvän levyn merkki. Loves Intolerable Pain on todella hieno biisi, ja bändin karkeammasta tuotannosta pitävä takertunee kappaleeseen Deeper Down, jossa vokaaleissa mennään ajoin murinan puolelle. Turhanpäiväistä alkuintroa ei tarvitse kärsiä ja lisäksi lopetus on tehty aika metkasti: The Blood, The Wine, The Roses on pitkä, mutta mielenkiintoinen päätösbiisi. Juuri kun alat ounastella sen päättyvän, nykäistään takataskusta aivan toiset nuotit, lykätään vauhtivaihde silmään ja päästellään viimeiset hetket parhaaseen dm-tyyliin! Levy kelvannee vanhoille kuuntelijoille ja antaa selkeän kuvan myös uusille kuulijoille. Jalo rakenne ei turhia höysteitä kaipaa. Seuraavaan kierrokseen jään silti itse odottamaan hitusta uutta verta. Oskari Lehtinen IKUINEN KAAMOS ­ The Forlorn (Descent Productions) Jo kerran haudatun, mutta itsensä kuopasta ulos kynsineen yhtyeen ensimmäinen pitkulainen on nähnyt päivänvalon. Näillä synkillä pohjoisilla leveysasteilla valo tosin kajastaa pilviharson läpi, jäähuurteisen ikkunan ottaessa siitä vielä oman veronsa. The Forlorn -teemalevyllä kuljetaan synkissä ulottuvuuksissa perheensä listineen ikämiehen painiessa menneisyyden demonien kanssa. Äänimaisemat ovat mutkaisia ja mäkisiä, kappaleet siis monipolvisia eikä tyylilajiakaan käy määritteleminen tuosta vain. Ainesosia on miksailtu enimmäkseen raskaimman laidan metalleista, silti unohtamatta kevyempiä melodioita ja akustisia suvantoja. Kappaleita on vain viisi, mutta minuutteja löytyy reilusti. Tekninen toteutus on hyvää tasoa, niin kuin nykyisin pienen budjetin bändeillä jo muutenkin, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jälkimauksi jää ­ ei pelkästään negatiivisessa mielessä ­ kaurapuuron maku: peruskamaa, hyvää ja ravitsevaa, mutta ei kuulu juhlapöytään. Hillolla, voisilmällä tai ilman, kulhosta tai lautaselta, samaa kaurapuuroa yhä. Hyviä lisukkeita on annosteltu jokaiseen lautaselliseen, mutta kaikkia ei ole raatsittu tuhlata yhteen kuppiin. Biisiviisikon gourmét-kulhollinen hillolla ja voilla on Ascent. Aamukaffen kanssa kuuntelee toki muitakin. Oskari Lehtinen 7 ABLAZE IN HATRED ­ Deceptive Awareness (Firebox) 9 Suomen vuodenaikoja hallitsee pitkä pimeys ja ankea räntäinen koleus. Auringon kadotessa yhä aikaisemmin taivaanrannan taakse, sateen ropistessa ja kylmien tuulien puhaltaessa osa väestöstä yrittää epätoivoisesti paeta ympäröivää todellisuutta neonvaloihin, purkkapoppi-iltamiin ja aivottomien kanojen bilehilebailuihin. Turhaan, sillä juhlien jälkeen odottaa entistä synkempi noutaja. Osa sen sijaan kääntää kasvonsa kohti mustanpuhuvaa taivasta ja syleilee ympäröivää kurjuutta, ammentaen siitä uutta voimaa. Yksi tapa suhtautua kylmään Pohjolaan on soittaa liekehtivää pikametallia niin että kohme kaikkoaa sormista. Toinen tapa on sulautua tummaan, piehtaroida raskasmielisyydessä ja tunnelmoida hitaan murskaavassa äänimaisemassa. Ablaze in Hatred on valinnut jälkimmäisen tien, hautajaismaisen doom metalin tien. Mika Ikosen murea kurahtelu on ensiluokkaista laatua, ja Ikosen kitarointi yhdessä perustajajäsen Juhani Sannan kanssa kuljettaa hautajaispurtta eteenpäin. Basisti Miska "Fall of the Leafe" Lehtivuori sekä rumpali Antti "Searing Meadow" Hakkala soittavat tyylikkäästi yhteen, pitäen pohjavireen lyijynraskaana. Niukat koskettimet tuovat kontrastia, nostattaen melankolisia sävyjä kuplina pintaan. Constant Stillness in aaltojen kohina ja ambient-äänitausta tuo lisäsyvyyttä maan ja merenpinnan väliin. To Breathe And to Suffocaten viiden minuutin maahanpanovirsi alustaa seremonian huipennuksen, Closure of Lifen. Ensilevy vahvistaa Suomen asemaa doomin kärkimaana. Kypsä, harkittu kokonaisuus imaisee kuulijansa metallin merihautaan, ja antaa helpottavan vapautuksen vasta elämän sulkeutumassa. Jussi Lahtonen 36
• TOMMI LIIMATTA ­ Tropical Cocktail (Johanna) Kerrotaan, että aviopuolisot alkavat vuosien mittaan muistuttaa toisiaan ja koirat isäntiään. En ole aivan varma mikä on Tommi Liimatan suhde Kari Peitsamoon, mutta hiljalleen hän on alkanut paitsi ulkoisesti, myös musiikillisesti muistuttaa oppi-isäänsä. Liimatan toisella sooloalbumilla ei ole oikeastaan jälkeäkään siitä itsetarkoituksellisen kiemuraisesta musiikista, josta hänen bändinsä Absoluuttinen nollapiste tuli tunnetuksi reilut kymmenen vuotta sitten. Tuolloin monet tuomitsivat Neulainen jerkunen -albumin lukiolaishuumoriksi. Upeat albumikokonaisuudet kuten Suljettu ja Seitsemäs sinetti ovat sittemmin todistaneet skeptikoillekin, että Liimatta kumppaneineen on vakavasti otettava musiikintekijä. Toisaalta lienee syytä mainita myös Ahkerat simpanssit -sivuprojekti, joka oli ellei aivan lukiolaishuumoria niin ainakin teekkarihuumoria. Tropical Cocktail taas ei ole huumoria alkuunkaan. Pikemminkin se on Liimatan yritys tehdä vakavasti otettava singer/songwriteralbumi. Säestyspuolesta albumilla vastaavat suurimmaksi osaksi Liimatan bändikaverit, mutta tunnelma eroaa silti Absoluuttisen Nollapisteen albumeista henkilökohtaisempana ja introvertimpänä. Tommi Liimatta eksyy paikoin heikoille jäille kirjoittaessaan lauluja laulujen kirjoittamisesta, mutta muutamia kirsikoitakin on hedelmäsalaattiin osunut, kuten mieletön Tahrainen rekisteri. Liimatan pitää pinnalla hänen laiskuutensa. Kun Kari Peitsamo on mittavalla urallaan julkaissut järjenvastaisen määrän suunnilleen samalta kuulostavia albumeita, pudottelee Liimatta soololevyjään harkiten. Toinen sooloalbumi kymmenessä vuodessa ei vielä aiheuta faneille ihottumaa. Tomi Tuominen 8 JUNIOR BOYS ­ So This Is Goodbye (Domino) Huhut elektronisen musiikin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Pinnan alla pulputtaa kokonaan uudenlainen elektroninen sukupolvi, josta kanadalaiskaksikko Junior Boys on oppikirjaesimerkki. Toisella albumillaan puolet jäsenistään vaihtanut Junior Boys on kuin 2000-luvun Depeche Mode. Ei niin, että bändi kuulostaisi Dave Gahanin ja Martin Goren rakkauden hedelmältä, vaikka se ajoittain sitäkin tekee. Pikemminkin kyse on kokonaan uudesta synteettisen popin aallosta, jonkalaista ei ole nähty sitten 80-luvun alun. Junior Boysilla ei ole mitään tekemistä tanssimusiikin kanssa, eikä sen tahtiin edes voisi tanssia. So This Is Goodbye on toki konemusiikkia, mutta vain nimellisesti. Ennen kaikkea se on pop-musiikkia. Sillä ei ole varsinaista sukulaissuhdetta detroittechnoon, discoon tai houseen. Jos Junior Boysille todella haluaisi löytää sukulaisen elektronisen musiikin mittavasta sukupuusta, olisi lähin vastine luultavasti Kraftwerk Man Machinen tai Computerworldin aikoihin. Ellei bändi käyttäisi instrumentteinaan rumpukoneita, sekvenssereitä ja syntetisaattoreita, se melkeinpä saattaisi kuulostaa Kings of Convenienceltä. Junior Boysin erottaa monista tämän ajan yrittäjistä sen totaalinen piittaamattomuus trendeistä ja muodista. Bändi ei yritä luoda uutta muodikasta soundia tai apinoida DFA-tallin tanssipunkia vaan toimii kokonaan omilla ehdoillaan. Jos melankolinen syntetisaattoripop on juttusi, niin So This Is Goodbye on mahdollisesti sinun vuoden levysi. Tomi Tuominen 9 JARKKO MARTIKAINEN ­ Rakkaus (Levy-yhtiö) 9 Pop-musiikin latteaan ja yksipuoliseen tyyliin käsitellä rakkautta pitkästynyt Jarkko Martikainen on kirjoittanut levyllisen toisenlaisia rakkauslauluja. Paitsi kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, Martikainen laulaa muun muassa sellaisten hahmojen rakkaudesta, joiden ei uskoisi rakastamaan kykenevän, rakastumisesta kaiken sotkevana katastrofina, viha-rakkaussuhteesta kotiseutuun sekä rakkauden ehdollisuudesta, kuten esimerkiksi sen riippuvuudesta elämäntilanteesta sekä sen käyttämisestä pakotteena. Tekstittämällä nämä laulut oivaltavaksi ja ehyeksi kokonaisuudeksi (jota rikkoo vain Hyvää yötä, nykyaika -singlen sanoitus) Martikainen osoittaa, että rakkaus laulun aiheena ei sittenkään ole loppuun kaluttu klisee. Pirjo Bergströmin johdolla sovitettuja kappaleita on väritetty pikanteilla ripauksilla erilaisia soittimia huilusta harmonikkaan ja riqista tamaliniin, mutta viime kädessä kaikki on Martikaisen laulun ja simppelisti soinnuttelevan akustisen kitaran varassa. Ratkaisu on parempi kuin onnistunut. Rakkauden paljaudessa ja avaruudessa Jarkko Martikaisen äänen peikkomainen charmi pääsee ensimmäistä kertaa täysin oikeuksiinsa, siinä missä YUP:ssä se aika ajoin joutuu kilpailemaan huomiosta bändin äänekkään ja temppuilevan soiton kanssa. Martikaisen soolodebyytti Mierolainen oli potra esikoinen, mutta ei ottanut tarpeeksi etäisyyttä YUP:hen kertoakseen Jarkko Martikaisesta itsenäisenä artistina mitään tähdellistä. Rakkaus taas on Martikaista alusta loppuun, henkilökohtaisesti ja persoonallisesti. Ari Väntänen 39
• ENSI-ILTAELOKUVAT KUUKAUDEN LEFFAVIERAS WORLD TRADE CENTER World Trade Center, USA 2006. Ohjaus: Oliver Stone. Pääosissa: Nicolas Cage, Michael Peña, Maria Bello, Maggie Gyllenhaal. Kesto: 131min. JARKKO MARTIKAINEN MIELTYI JADESOTURIN JUHLAVUUTEEN Lokakuun leffavieraaksi kaappasimme Jarkko Martikaisen, jolta vastikään julkaistiin uusi ja kehuja niittänyt sooloalbumi Rakkaus. Katsottavana oli maailmanhistorian ensimmäinen kiinalais-suomalaisena yhteistyönä valmistunut elokuva Jadesoturi, jossa Kalevala kohtaa vanhan kiinalaisen mytologian, ja raajoja ohjaa kung fun logiikka. Elokuvassa puhutaan niin suomea kuin kiinaakin, ja sattuma saneli omiaan: täysin arvaamatta Martikainen paljastui honkongilaisten taisteluelokuvien lämpimäksi ystäväksi. ­ On mielenkiintoista päästä lukemaan, mitä oikeat elokuvaarvostelijat tästä sanoo. Tää voi saada hyvinkin positiivisen vastaanoton, kun ajattelee miten monilta osin se on kaikessa suureellisuudessaan eli hyvin korkeissa pyrkimyksissään onnistunut. Ne pyrkimykset on olleet hyvin toisentyyppisiä kaikissa näissä viime vuosien kotimaisissa suuren yleisön elokuvissa, näissä Levottomissa ja muissa. Toisaalta on hyvin helposti kuviteltavissa myös se, miten tää voidaan lytätä, koska eihän tää ole likimainkaan niin toiminnallinen ja niin sanotusti viihdyttävä kuin vaikkapa Tsui Harkin suurimmat mestariteokset. Silti tää oli suurimman osan aikaa toteutuksellisesti aika mittava ja juhlava ja iso elokuva, onnistuneesti suureellinen. Siis hyvinkin epäsuomalainen elokuva. Vaikka olihan siinä myös hetkiä, joissa oltiin joutokäynnillä. Välillä se olisi saanut olla vähän riuskempi liikkeissään. ­ Mukana on kaikki lajityypin klassiset elementit, kuten esimerkiksi se hyvin unenomainen kiinalainen naistähti, ja roolijako, jossa nainen on kuitenkin enemmän tai vähemmän altavastaaja. Vähän juhlallisempikin soturinainen on aina alisteinen miehelle ja sen tahdolle, vain sivupotkuna tarinan juonelle. Toisaalta sen suhteen onnistuttiin jonkun verran myös rikkomaan sitä totuttua perusdraamaa. ­ Siellä lopussa oli pari aika yllättävääkin juonenkäännettä. Jos miettii tätä genreä, niin se dramaturginen ratkaisu meni tavallansa vähän munilleen, mutta varmasti täysin tietoisesti. Viimeistä kahtakymmentä minuuttia lukuun ottamatta tää oli kuitenkin se sama juttu, mikä mä olen aika monta kertaa nähnyt erilaisina sovituksina ja erilaisina muunnelmina, nimenomaan hongkongilaisissa elokuvissa. Niissä on vain aika paljon enemmän joukkokohtauksia ja taisteluita. Tähän niitä oli annosteltu huomattavasti vähemmän. Ja olihan tässä lajityyppiin risteytetty myös eurooppalaisen elokuvan vakavahenkisiä piirteitä. ­ Kyllä. Välillä se onnistui hienosti, ja toisinaan taas ei. Oli välillä hankalaa hypätä mukaan siihen tiettyyn viipyilevyyteen, koska on tottunut siihen sarjakuvalliseen draamaan, mikä keskittyy pitkiin, toiminnallisiin jaksoihin, ja oikeastaan pelkkiin lyhyisiin viittauksiin jostain rakkaudellisuudesta ja sydämen salatuista tunteista ja muusta. Kaikki tietää, että ne on siellä mukana, mutta niitä ei pyöritellä kovin pitkään, koska pitää päästä äkkiä tappelemaan uudestaan. Joukkokohtauksia ja silmänruokaa... vähän nyrkkeilyottelumielessä. Uskotko Jadesoturin pärjäävän ulkomailla? ­ Ainakin mä toivoisin niin. Jos miettii viime aikoina kaukomaille vietyjä suomalaisia elokuvia, kuten Paha maa, jotka on itse asiassa saaneet hyvää palautetta filmifestivaaleilla, niin sen kaltaiset elokuvat on tulvillaan meille niin kovin tuttua pessimismiä, jopa nihilismiä. Lähtöpisteet on kaivettu maahan, jossa on jo lähtökohtaista murhetta ja epätoivoa. Sen takia on hienoa, että Suomessa on väännetty noinkin onnistunut satu. Ollaanhan tossakin melkein koko ajan naamat nyreinä, ihmiset puunaamoina tai vähän tippa linssissä, mutta siitä huolimatta siinä on joku hyvin naiivi rakkaudellinen tematiikka taustalla. Monenko tähden väärti Jadesoturi sinun silmissäsi on? ­ Teknisenä suoritteena ja muodon hallintana se on eittämättä viiden tähden elokuva. Eihän kotimaisessa elokuvassa ole tottunut tällaiseen. Viisi tähteä sillekin, millä tavalla vierähti vajaa pari tuntia elämästä. Sisällöllisesti ja draamallisesti se viisi tähteä on kuitenkin liikaa. Jos tää pyrkii kilpailemaan Terrakottasotureitten ja vastaavien kanssa, silloin tää ei ole täydellisesti onnistunut. Ja mä siis olen sen lajityypin suuri ystävä, mä tykkään katsoa elokuvia, joissa se paha mies tulee sisään mustiin pukeutuneena, pahaenteisesti nauraen. Se kuvataan sammakkoperspektiivissä ja sillä on pitkä viitta yllään. Ja hyvä pukeutuu valkoiseen, niinhän se menee. Mua viehättää se hyvin naiivi sarjakuvallinen maailma. Teksti: Markku Halme TÄHDET Martikainen: Halme: 1/2 Jadesoturi, Suomi/Kiina/Viro/Hollanti 2006. Ohjaus: AJ Annila. Käsikirjoitus: Iiro Küttnerin tarinan pohjalta AJ Annila ja Petri Jokiranta. Pääosissa: Tommi Eronen, Markku Peltola, Krista Kosonen, Zhang Jingchu. Kesto: 102 min. World Trade Center on elokuva, joka oli pakko tehdä, koska nykyään maailma on mitä on. Jos tekijätahoilla olisi mitään taiteellista tajua tai tyylillistä järkeä, tämä olisi jätetty tekemättä. Tienattavissa oli kuitenkin sellainen rahavuori, että tilaisuus ei ollut ohitettavissa. Tienestejä ei voinut turhilla riskinotoilla vaarantaa... eikä se olisi ollut edes tyylikästä. Aihe on niin arka ja arvet niin kipeät, ettei asian käsittelylle ole muuta mahdollisuutta kuin pliisuilu. Ei edes Oliver Stonen taidoilla. Parhaiten World Trade Centeriä voisi kuvailla sanaparilla laadukas pettymys, hyvänä kakkosena mielessä velloo ilmaus oletetunlainen keskinkertaisuus, ja kolmas versio voisi olla vaikkapa varovaisen rikkeetön puolivillailu. Tarinan ensimmäinen vinhavauhtinen puolituntinen toimii kyllä kuin ajatus, mutta ketju ajatuksesta seuraavaan jää syntymättä. Loppuelokuvan pysähtyneessä maailmassa pari miestä on jäänyt loukkuun romahtaneen WTC-tornin uumeniin, omaiset ovat huolissaan tai toivonsa menettäneitä, läheisensä varmuudella menettäneet murheissaan, ja niin edespäin. Asioita ja ihmisten suhtautumisstrategioita valaistaan monelta kantilta, mutta oikein missään ei päästä ­ tai itse asiassa suostuta menemään ­ kovin paljon pintaa syvemmälle. Elokuva on täynnä jähmettynyttä sankaruutta ja elämää suurempaa murhetta, mutta minun laiselleni koko asiaa vain sivusta seuranneelle ei kokemus ole kovinkaan kummoinen. Newyorkilaisille tämä tietysti on must, ja muille amerikkalaisille hapanta omenapiirakankorviketta, mutta mitään sen suurempia elokuvallisia arvoja tästä on turha etsiä. World Trade Center on tehty juuri niin kuin se täytyykin tehdä, mikä on nimenomaan koko homman huonoin puoli. Harvinaisen hienosti Nicolas Cage ja muut silti roolinsa suorittavat. Markku Halme PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN (THE DEVIL WEARS PRADA), USA 2006. Muotimaailma on todella jossain tuolla ulkona. Siellä leijuvia eivät juuri kosketa lapsityövoiman käyttö vaateteollisuudessa, heroiinilla laihduttajat, turkistarhaus tai mikään muukaan meidän maan matosten kummastelema ja paheksuma asia. Muotimaailmasta saakin näppärästi satiirisia teoksia aikaan, ja sellainen on myös muutaman vuoden takaiseen Lauren Weisbergerin bestselleriin perustuva Paholainen pukeutuu Pradaan. Weisberger hankki peruskoulutuksensa alasta työskentelemällä Voguessa, eikä hänen kuulemma tarvinnut juurikaan liioitella kokemaansa kirjoittaessaan. Ulkoasultaan Paholainen pukeutuu Pradaan muistuttaa kovasti television sitcomia, eikä ihme, onhan ohjaaja David Frankel ohjannut useammankin jakson Sinkkuelämää. Lisätään vielä tujaus Todella upeeta -sarjan räävittömyyttä sekä vaikuttava näyttelijäkaarti & sivuosan naamaroolit, niin soppahan on sillä selvä. Kaunis ja ah niin naiivi Andy (Anne Hathaway) muuttaa poikaystävineen New Yorkiin, ja liiemmin ihmettelemättä pyrkii saamaan työpaikan Runway Magazinesta. Tuon huippumuodin lippulaivan kapteeni on kuningatarluonteinen Miranda (Meryl Streep), joka päätoimittajan roolissaan on tottunut saamaan mahdottomatkin toiveensa läpi korottamatta muuta kuin kulmakarvojaan. Hänen ykkösapulaisensa on Emily (Emily Blunt), jonka apuriksi Andy päätyy. Tästä eteenpäin juoni ei tarjoa kovinkaan paljon yllätyksiä. Hullun vip-maailman väriläiskät ja ällitällillä lyövät pikku heitot toimivat paremmin. Paholainen pukeutuu Pradaan ei erityisemmin tuo mitään uutta siihen käsitykseen huippukerholaisten elosta, mitä on jo aiemmin televisiosta ja valkokankaaltakin nähty. Se on tunti ja kolme varttia kohtalaisen nokkelaa viihdettä, luo samppanjalasillisen tavoin pikku humauksen, joka jo kohta teatterista lähdettyä on haihtunut päästä. Vesa Kataisto JARKKO MARTIKAISEN FANITUSLISTAT Aution saaren elokuva: Emir Kusturican Mustalaisten aika "Se on vahvaa, itkettävää draamaa, mutta myös hyvin innostavaa surrealismia, ja seuraavassa sitten ihan arkista kerrontaa arkisessa miljöössä. Erinomaisen hauska ja persoonallinen elokuva, jossa on ihan kaikkea. Itse asiassa sen loppukohtauksessa lehmäjoukkio ui kohti hyvin pientä saarta, jossa on valtavasti elokuvan aikana kuolleita ihmisiä ruokailemassa. Ne nauraa, syö hyvin, ja pitää toisistaan. Se autio saari on tavallaan se taivas." Paras leffakohtaus ikinä: "Tottakai mä valutan kyynelhelmiä Chaplinin poika -elokuvan kaikkein klassisimman kohtauksen äärellä, jossa se poika viedään. Sehän on ihan huikea, ihan käsittämätön. Ihan tolkuton. Se ei vanhene ikinä." Suosikkielokuvasäveltäjä: Kusturican leffamusiikkien tekijä Goran Brekovic "Se on lyömätön. Niitä harvoja elokuvamusiikin säveltäjiä, mitä mä kuuntelen koko ajan... tai käytännöllisesti katsoen ainoa. Sen musiikki on tehty ilmeisestikin aika pitkälle trad-biisien pohjalta, eli biisit on enemmän tai vähemmän muokattu joistain ajattomista klassikoista. Soittajat on ihan itseoppineita pelimanneja, minkä myös kuulee. Aika ronskia soittoa ja laulua." Suosikkiohjaaja (Kusturican ohella): Lars von Trier ("Breaking the Waves on niin murheellinen elokuva, että mä en ole ikinä pystynyt katsomaan sitä loppuun saakka. Mä en kestä sitä epätoivoa, mikä siinä tulee. Trier tekee aina vaikutuksen. Eikä se ole helppo laji, vaikutuksen tekeminen, yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.") 44
• www.rokumentti.com rock film festival 10.12.11.2006 joensuu elokuvateatterikeskus tapio KÄSITTÄMÄTÖN LUKUPAKETTI!! VAIN 22 EUROA/12NROA!! KAUPAN PÄÄLLE SAAT VIELÄ ILMAISEN SUE CD:N ! Sue cd 6 sis. mm. Astrid Swan, 22-Pistepirkko, Disco Ensemble, Nieminen & Litmanen, Jolly Jumpers, Shake, Echo Is Your Love, Sister Flo, Soul Tattoo, Viola, Zacharius Carls Group, Aavikko... Sue cd 5 sis. mm. Amorphis, Norther, Mokoma, Godsplague, Blake, Ruoska, Before The Dawn... Sue cd 4 sis. mm. Danko Jones, Boomhauer, Micragirls, Slideshakers, Screaming Stukas, Mannhai... ps. Voit tilata Suen myös puhelimitse! Soita 09 - 7732310 ja tilaa Sue! Kyllä! Tilaan Suen (22 euroa/12nroa) ja saan kaupan päälle Sue cd:n! Lähettäkää minulle Sue cd 4 (Rock) Sue cd 5 (Metalli) Sue cd 6 (pop/rock) Sue maksaa postimaksun puolestasi! Nimi:__________________________________ Osoite:________________________________ ________________________________________ Postinumero:______________________________ Postitoimipaikka:___________________________ Alle 18 vuotiailta huoltajan allekirjoitus: ________________________________________ Ensimmäisen lehden saat vasta maksettuasi laskun! Sue Kustannusosakeyhtiö Kärki Vastauslähetys Sopimus 5011534 00003 HKI 47
• 48