• civetrammstein peer güntjarkko matikainen pikku kukkaafieditors the valkyrianscosmobile pohjolan ilmariparadise lost mustaschswallow the sun slayertracedawnsaattue absoluuttinen nollapistecky NRO. 10 · (LOKAKUU) · 2009 · (#135) · INDIEROCKPUNKMETALZINE · UUTISET · HAASTATTELUT · LEVYARVIOT · ELOKUVA-ARVIOT · KANSIKUVA MATT GRAYSON
• SUE » 2 « NRO. 10
• SUE » 3 « NRO. 10
• TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 04 TOIMITTAJALTA 06 NEWSFLASH » Haastattelut. 10 12 14 16 17 18 19 20 21 CIVET EDITORS JARKKO MARTIKAINEN ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE CKY AFI PEER GÜNT THE VALKYRIANS, PIKKU KUKKA POHJOLAN ILMARI, COSMOBILE 23 24 26 27 28 30 32 33 36 40 48 49 50 PRKL UUTISET JA SETÄJUSSINTUPA RAMMSTEIN PARADISE LOST MUSTASCH SWALLOW THE SUN SLAYER TRACEDAWN SAATTUE PRKL ARVIOT ARVIOT ENSI-ILTAELOKUVA-ARVIOT DVD-ARVIOT QUIZON JA MONOSTI MUSIIKISTA Sue #135 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Kiss SONIC BOOM A Place To Bury Strangers EXPLODING HEAD Pearl Jam BACKSPACER Native American Indians NORTHERN CHEROKEE The Lariots SHAKE HANDS Nick Cave And The Bad Seeds KICKING AGAINST THE PRICKS » Arviot. » Merkkiuskollinen E nsimmäinen Sue ilmestyi tasan viisitoista vuotta sitten, lokakuussa 1994. Melkein siitä lähtien olen kirjoittanut siihen. Edelleen hikoilen aina kerran kuussa deadlinen lähestyessä, vaikka muuten elämässäni olen aina ajoissa, liiankin kanssa. Tiedän jo, että mikäli kuun vaihteen jälkeisenä viikonloppuna on ennalta sovittua ohjelmaa, on tiedossa tuskaa ja hammastenkiristystä ja joka tapauksessa nippu keskinkertaisia levyjä, jotka pitäisi arvioida. Joskus tuhkan seassa on timantteja, mutta ei se ole ainoa syy sille, että olen jaksanut jatkaa harrastustani liki 15 vuotta. En jaksa enää muistaa kuinka eksyin Suen leipiin. Sen muistan, kuinka Sue oli kooltaan alle puolet nykyisestä, mustavalkoinen ja hassusti taitettu ja kovasti naimisissa Auran Panimo -yhdistyksen kanssa. Siihen varmaan liittyy sekin muistikuvani, jossa liimailen päätoimittajan kanssa iltahämärässä julisteita turkulaisiin sähkökaappeihin. Ennen levyarvosteluihin keskittymistäni ennätin haastatella useampiakin bändejä vain todetakseni, että useimmiten kysymykset loppuvat kesken eikä niitä samoja aina jaksa, en ainakaan minä, ja tuskinpa lukijatkaan. Silti muistelen lämmöllä esimerkiksi vierailua Xysman levytysstudiossa, vai olisikohan se ollut treenikämppä. Kerran elämässä -kokemuksia on kertynyt monia. Sittemmin lehden ulkoasu on muuttunut, verkkosivut ovat vaihtuneet, väki lisääntynyt ja toiminnasta tullut kaikin puolin ammattimaista ja asiantuntevaa. Tämä luonnollinen kehitys ei kuitenkaan ole tehnyt Suesta laskelmoivaa konetta, vaan se on edelleenkin kotoisa ja helposti lähestyttävä. Ihan kuin kerran kuussa mummolassa kävisi, nauttisi tyytyväisenä kaffet ja pullat ja jäisi odottamaan seuraavaa tapaamista. Näin ei varmaankaan pitäisi sanoa vakavasti otettavasta rokkilehdestä, mutta sanon silti, näin vanhemman valtiomiehen oikeudella (hymiö tähän). Minua tämä pienimuotoisuus jaksaa viehättää. Uskoisin, että sama pätee myös lukijoihin: kun ei ole valokeilassa, on vapaat kädet toteuttaa omia intohimojaan ja iloita kuulumisesta joukkoon, jossa kaikenlaiset kukat saavat kukkia. Marjut Mutanen ET CIV 10 S. I AF 8 S. 1 ER AY SL . 30 S O KK EN AR AIN J IK RT 4 M A S. 1 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Avustajat: Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Lotta Heikkeri, Tero Heikkinen, Marika Honkatukia, Tuomas Jalamo, Kimmo Jaramo, Vesa Kataisto, Kiira Kolehmainen, Petri Kipinä, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Tuomas Kokko, Anna Lahokoski, Jussi Lahtonen, Jouko Lehtinen, Oskari Lehtinen, Aku-Tuomas Mattila, Risto Mikkonen, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Mia Paavonen, Pau, Miki Peltola, Mika Penttinen, Jukka Taskinen, Teemu Purhonen, Tuomas Tiainen, Jarkko Tiusanen, Pirita Tiusanen, Taru Tuulia Tittonen, Volvo-Pete (ATK-huolto), Stefan Greijer. Julkaisija: Kustannusosakeyhtiö Kärki Toimitusjohtaja: Jukka Taskinen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 09 - 6813 2930 Email: miki@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2009 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kari Heikonen, Eerikinkatu 44 LH 3-4, 00180 HKI puh. 09 - 6813 2930 / 050 - 3316748 SUE » 4 « NRO. 10
• SUE » 5 « NRO. 10
• Tulossa: Ke 14.10. alk. 11/12 e ASTRID SWAN CATS ON FIRE To 15.10. alk. 11/12 e "10th Anniversary Gig" HIDRIA SPACEFOLK Pe 16.10. 11/12 e ASA & JÄTKÄJÄTKÄT La 17.10. 15/16 e SAMULI PUTRO JA AHTI MARJA-AHON JOUSIKVARTETTI La 17.10. 5 e *** TAVASTIAN LAUANTAIDISKO *** DJs HARVEST & ERKKO Su 18.10. 13/14 e HANNU LEPOLA plays STINGIÄ Ma 19.10. 19/20 e "Helsinki Live Reggae Blast" LEVI SEMAKIAH & LEVITIQUE BAND JUKKA POIKA AND DROLUGANDER WITH PUNKY REGGAE BAND Ti 20.10. 21/24 e KTU (FIN/USA) Kimmo Pohjonen/Trey Gunn/ Pat Mastelotto Ke 21.10. 19/20 e Levynjulkaisukeikalla CLUB FOR FIVE To 22.10. alk. 16 e "KIRJA 2009 BAILAA!" - Helsingin kirjamessujen kirjabailut KAUKO RÖYHKÄ SOLO, ESA PULLIAINEN JA TAPIO LIINOJA esittävät: "VAMPULA POP VOL. 1", runoilija JOUNI HYNYNEN Pe 23.10. 26/27 e PATRICK WOLF (UK) La 24.10. 11/12 e THEM BIRD THINGS Ennakot: Tiketti (0600-1-1616) (0,66 e/min+pvm) Lipun hintaan sis. alv 8 % & ennakkokomissio. LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! La 17.10. Hi Kee with Selector Lenny Roots (JAM); 8 Su 18.10. Peanut Butter Wolf (USA) To 22.10. Zebra and Snake, Bolomo Makrofilm & Jaakko Eino Kalevi; 6 To 29.10. Acid Kings, Hälinen, Larjosto & Liinamaa, Bloom; 6 Ke 4.11. God Is An Astronaut (IE) & Ghost Brigade; 13 Tiketti / 15 ovelta To 5.11. Jason Muuttaa Taivaaseen Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Avoinna ti­to 21­03, pe­la 22­04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Arkisin ensimmäinen bändi aloittaa klo 22:30. Kaikukatu 4 (sisäpiha). K20. Ti 13.10: Ke 14.10: To 15.10: Pe 16.10: La 17.10: Ke 21.10: To 22.10: Pe 23.10: La 24.10: Ti 27.10: Ke 28.10: To 29.10: Pe 30.10: La 31.10: Ke 4.11: To 5.11: Pe 6.11: La 7.11: Ke 11.11: Vauva, The Heathledgers, Lebakko 3e Bluegrass Headquarters: Jussi Syren & The Groundbreakers+ Vesa Haaja Plays Everly Brothers 6e Ratface, Antti Tuska & Vähämieliset 4e Night Of The Kouvoloids: Frankie The Damage, Fuckmes, Revolting Berbers, Kooma, Dj Vesipää 5e Club Wanted: Knucklebone Oscar Street Orchestra, Maibell & The Misfires, Itty-Bitty Tease Cabaret, Dj´s Double Trouble 8e Lady Escape, Ballet, The Friend 4e Tragic Disco: Dj´s Norman & Unesta Ilmainen sisäänpääsy Pexi & Otra 98v: T. Kanervan akustinen vartti, Kostajat, Maho Neitsyt, Murheen Laakso 10e The Dwyers, Nazi Death Camp, Antti Tuska & Vähämieliset 5e Jade, Kindly Ink+1 3e Gaia-Klubi: Electric Monk, Rattlesnake Shakers 4e Braineaters Plays Misfits, Ville Leinonen Plays Samhain & Danzig 5e Punk Lurex, Kakkahätä-77 6e Psychotropic Zone-Club: Oresund Space Collective(Den/Swe), Taipuva Luotisuora, Dj´s Astro & Humanoid 6e Whyi, Electric Retard, Satanic Disney 3e Susiklubi: TBA Viisikko, Hebosagil, Vene +Juhla-deejiit! 5e Fucking Disco: Jyrki Nissinen, Ramblin´ Poika, Dj´s play punkrok & Diskoshit Ilmainen sisäänpääsy!!!! Disco 00.00---> Bluegrass Headquarters: Jussi Syren & The Groundbreakers, Tuomari Nurmio 5e www.tavastiaklubi.fi URHO KEKKOSEN KATU 4­6 Ravintola Lepakkomies, Helsinginkatu 1 www.lepakkomies.fi SUE » 7 « NRO. 10
• NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) Seppo Lampela eli Steen1 on vaihtanut taiteilijanimekseen Liekehtivä sikiö. Uusi albumi Pesismaila ilmestyy marraskuun 11. päivänä. Liam Gallagher on ryhtynyt kampanjoimaan mehiläisten puolesta. Oasis-laulaja tiedosti uhanalaisten pörriäisten ahdingon hoitaessaan virustaudin kipeyttämää kurkkuaan hunajalla. Anna Järvinen tekee lokakuun lopussa neljän keikan Suomen-kiertueen: ke 28.10. Tampereen Klubi, to 29.10. Turun Klubi, pe 30.10. Vaasan Ritz ja la 31.10. Helsingin Korjaamo. Michael Jacksonin ruuminavauksessa on selvinnyt, ettei hänen sydämessään ollut vikaa ja että mies oli muutenkin verrattain hyvässä fyysisessä kunnossa. Nämä tulokset vahvistavat epäilyjä pop-tähden kuolemasta henkirikoksena. Tampereen Yo-talolla ja Artturissa järjestetään 20.-21.11. sisäfestivaali Valoa, jolla esiintyvät muun muassa Liekki, Joensuu 1685, Viola, Cosmobile, Kuusumun profeetta ja ruotsalaiset Taxi, Taxi! ja The Tallest Man on Earth. Tapahtuma on osa Tampereen Valoviikkoja. Euroopan komissiossa on tehty aloite erilaisten mukana kuljetettavien musiikkisoitinten maksimaalisen äänenvoimakkuuden alentamiseksi 80 desibeliin. Tällä pyritään ehkäisemään kuulovaurioita, joita esimerkiksi nykyiset, 130 desibeliin yltävät soittimet ovat jo aiheuttaneet. Saksalainen Inade, turkulainen Dystopia ja oululainen Zoät-Aon esiintyvät Turun TVO:lla 28.11. Tapahtuman järjestää Kuolleen musiikin yhdistys. Jay Reatardin Amerikan-kiertue keskeytyi yllättäen, kun hänen bändinsä otti loparit. Suivaantunut Reatard ehti jo julmasti haukkua karkurit Twitterissä, mutta tuli myöhemmin julkisuuteen sovittelevampana ja kertoi etsivänsä uusia soittajia päästäkseen rundille Eurooppaan. 529 TUNNELMAKUVAA Toista albumiaan valmisteleva Magenta Skycode julkaisi maistiaisiksi erikoisen singlen. Magenta Skycoden We´re Going to Climb / Escaping Outdoors -singlestä tekee erityisen se, että single julkaistaan a-puolen biisin mitan (5:29) mukaan 529 kappaleen numeroituna painoksena, jossa jokaisen levyn kansi on erilainen. Kansia ei ole signeerattu, joten levyn ostaja ei tiedä, kenen taideteokseen vinyyli on kääräisty. Kerrottakoon kuitenkin, että kansia ovat taiteilleet bändin lisäksi monen muun muassa Lauri Ylönen, A.W. Yrjänä ja Paola Suhonen. ­ Tein omin käsin viitisenkymmentä eri kantta. Painoin silkkipainolla Jori Sjöroosin maailmaan ja sielunmaisemaan sopivia tunnelmakuvia. Olen mukana projektissa, koska olen ollut jo vuosia Jorin läheinen ystävä ja rakastajatar, kertoo Paola Suhonen. 7 h-vinyylinä ja digitaalisena julkaisuna ilmestynyt single on etiäinen Magenta Skycoden tulevalta toiselta albumilta. ­ Tuleva albumi on tässä vaiheessa vielä aika kaoottisessa vaiheessa, mutta single antanee jonkinlaista kuvaa sen soundista, Magenta Skycoden laulaja-kitaristi-biisintekijä Jori Sjöroos kertoo. ­ Laulu tulee olemaan entistä suuremmassa roolissa. Jos IIIII-debyytillä harmonista pohjaa luotiin syntetisaattoreilla, nyt se tehdään laulamalla. ­ Mulla on tällä hetkellä 15 biisiä ja teen vielä muutaman lisää ennen kuin alan karsia niistä levyllistä. Monilla lempilevyilläni on vain kahdeksan raitaa. Vinyyliaikana se oli ihan yleinen mitta, mutta luokitellaankohan kahdeksan kappaleen levy nykyään ep:ksi?, Sjöroos aprikoi. TOHINAA TAMPEREELLA Tampereen Lost in Music -festivaali on bändeille näytön paikka. Fullsteam Agencyn ja Musiikki & Median yhdessä organisoimalla Lost in Music -kaupunkifestivaalilla esiintyy neljän päivän aikana yli 80 bändiä ja artistia kahdellatoista eri keikkapaikalla. Lost in Music syntyi kolme vuotta sitten Tampereen vuotuisen Musiikki & Media -konferenssin yhteyteen. Koska festivaaliviikonloppuna kaupunki on täynnä musiikkialan ammattilaisia, on keikoissa showcasen tuntua. Tampereella kyntensä näyttää muun muassa kehuttu kotimainen Them Bird Things. ­ Toki tuollainen keikka nousee piirun verran normikeikan yläpuolelle, mikäli tapahtuman organisaatio ja levy-yhtiö on tehneet työnsä kunnolla, Them Bird Thingsin rumpali Ville Särmä pohtii. ­ Eli jos kiinnostavat tahot on ylipäätään tietoisia että me soitetaan silloin siellä. Meidän kohdalla homma on vielä aika alussa, puskaradio ei ole vielä kuhissut meistä kovin paljon maailmalla. Keikka sinänsä ei kenellekään takaa yhtään mitään. Ajat, jolloin bändejä sainattiin sen kummemmin miettimättä, ovat tukevasti ohitse. Miten 80 esiintyjän joukosta voi erottua edukseen? ­ Samalla tavoin kuin muutenkin: täytyy olla hemmetin hyvä ja persoonallinen bändi lavalla. Suuren maailman scouteille on turha tarjota sitä mitä niillä jo on kasapäin. "Aito pöhinä" bändin ympärillä vakuuttaa enemmän kuin myyntimiehen vakuuttelu saati ilmainen viina! Lost in Music järjestetään Tampereella 21.-24.10. Musiikki & Media viettää samaan aikaan 20-vuotisjuhliaan. LEFFOILLA OUTOIHIN PAIKKOIHIN Viisipäiväiseksi kasvanut Rokumentti paitsi esittää elokuvia, myös avartaa näkemyksiä. Rockelokuvafestivaali Rokumentti järjestetään Joensuussa 11.-15. marraskuuta. Tapahtuma laajenee tänä vuonna viisipäiväiseksi. ­ Näin saadaan enemmän näytöksiä elokuvista ja vältytään pahimmilta päällekäisyyksiltä. Tämä vuosi tulee osoittamaan, paljonko Rokumenttia on mahdollista paisuttaa. Kasvamme maltilla, mutta ideoita on niin paljon, että uskon Rokumentin kehittyvän vielä laajemmaksi, kertoo tuottaja Petri Varis. Rokumentin teema on tänä vuonna "Seksiä, päihteitä ja rokkenrollia." Sitä lähestytään paitsi elokuvien, myös seminaarien kautta. Petri Varis kertoo, että elokuvien ja teemojen valintojen eteen tehdään paljon taustatyötä. ­ Rokumentti haluaa herättää objektiivista keskustelua ja viihdyttää. Emme syyttele tai synkistele emmekä laske leikkiä kipeistä asioista. Elokuvavalinnoillamme haluamme valottaa sellaisiakin ihmiselon alueita, joihin yleensä suhtaudutaan mustavalkoisesti ja tunteellisesti. Haluamme kertoa, että on olemassa paljon erilaisia elämäntyylejä, joita ei tule tuomita tutustumatta. Toivottavasti voimme elokuvien ja seminaarien avulla päästää ihmiset paikkoihin, joihin he normaalisti eivät mene. Kuten pornoelokuvan kuvauksiin tai narkkarin yösijaan. Rokumentissa voi oppia jotain uutta ja maailmankuvaa avartavaa. Rokumentti ei tänäkään vuonna rajoitu pelkästään elokuvanäytöksiin, vaan festivaalin ympärille on järjestetty erilaisia oheistapahtumia. Joensuussa esiintyvät muun muassa Reino & The Rhinos (kuvassa), Amorphis, Viikate ja Norther. Tietoa Rokumentin elokuvatarjonnasta ja muusta ohjelmasta löytyy tapahtuman nettisivuilta. www.rokumentti.com 17.10. Anna Puu, Vesterinen yhtyeineen 23.10. Absoluuttinen Nollapiste 30.10. Irina 31.10. Sparzanza (SWE), Truckfighters (SWE), Heimia 7.11. Mustasch (SWE), Plutonium Orange 11.11. The Real McCoy Band 13.-14.11. Kolmas Nainen 20.11. The Eastpak Antidote Tour: Anti-Flag (USA), Alexisonfire (CAN), 21.11. Four Year Strong (USA), The Ghost of a Thousand (UK) Amorphis, Swallow the Sun www .rytmikorjaamo.fi Vaasantie 11, 60100 Seinäjoki Käsityöläiskatu 14 20100 Turku info@jokertattoo.f i SUE » 8 « NRO. 10
• TULEVIA KEIKKOJA: (loppuunmyyty) Turku to 29.10. Klubi (loppuunmyyty) ANNA JÄRVINEN VUK Liput 14 (Ennakko: Tiketti) Klubi, Humalistonkatu 8, Turku Avoinna joka päivä E=ENNAKKOLIPUT JELMU.NET:istä. HALVEMPI HINTA VAIN JELMU RY:N JÄSENILLE. JÄSENEKSI VOIT LIITTYÄ SCHAUMANINKATU 3 - 40100 JYVÄSKYLÄ - 014-617866 - WWW.JELMU.NET PAIKAN PÄÄLLÄ TAI JELMU.NET:issä. SUE » 9 « NRO. 10
• » ASENNETTA HAASTATTELU HAASTATTELU TEKSTI PYRY HALLAMAA KUVA WARNER MUSIC NIINA LINNA KUVA MATT GRAYSON SUE KALIFORNIAN RANNIKOLTA Civet määrittelee musiikkinsa "femme fatale punk rockiksi", jonka sanoituksissa ei turhia kaunistella. » 10 « NRO. 10
• A A ivetiin kuuluu neljä tyypilliseen L.A.-tyyliin stailattua naista, jotka ovat vahvalla tahdolla ja sisukkuudella pyrkimässä maailmanlaajuiseen suosioon. Tavoitin laulaja Liza Gravesin kotoaan Los Angelesista, missä bändi valmistautuu tulevaan Euroopankiertueeseen. Liza kertoo perustaneensa bändin siskonsa kanssa, koska se tuntui lukiosta valmistumisen jälkeen ainoalta oikealta uravaihtoehdolta. ­ Emme tienneet silloin montakaan rankempaa tyttöbändiä, jotka olisivat tosissaan musiikinteon ja keikkailun kanssa. Halusimme koota tyttöbändin, jossa yhdistyisi rakkaus musiikkiin ja raaka punkasenne. Olemme tehneet paljon töitä bändin eteen. Nyt tuntuu, että olemme saavuttaneet jo enemmän kuin osasimme edes odottaa. Bändin uusin albumijulkaisu Hellcat Recordsilla on nimeltään Hell Hath No Fury. Levyn biisejä on ollut tekemässä muun mu- C assa Rancidin Tim Armstrong, joka omistaa yllämainitun levy-yhtiön. ­ Tim on meille vähän kuin isähahmo, nauraa Liza. ­ Hän on mahtava tyyppi, joka on antanut meille paljon uusia ideoita ja vaikutteita sekä auttanut meitä musabisneksen kiemuroissa. Olemme jo tekemässä uutta levyä, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuonna. Toivottavasti saamme Timin mukaan myös seuraavalle levylle. Civetin on sanottu kuulostavan Mötörheadin ja The Runawaysin sekoitukselta ja näin bändi myös itsensä mielellään määrittelee. Lizan ääni on puhelimessa heleän tyttömäinen, mutta kun hän saa mikin käteensä, loksahtaa suu auki yhdellä jos toisellakin. Noin räkäistä punksoundia tuskin opitaan laulutunneilla? ­ Osaan laulaa myös pehmeällä äänellä, mutta rakastan laulaa tällä tavalla rankemmin ja halusin perustaa sellaisen bändin, missä voin ilmaista itseäni omalla tyylilläni. Kyllä se ääni tulee ihan itsestään ja ovathan biisit jo sen verran aggressiivisia- kin, että ei niitä voi liian kauniisti laulaa, hekottelee Liza. Biisien lyriikat eivät todellakaan ole hempeitä rakkaudesta kertovia lurituksia. Ne ovat vahvojen naisten kirjoittamia kappaleita päätöksistä, joita he eivät kadu ja uskalluksesta toivottaa kusipäiset miehet tarpeen tullen syvimpään helvettiin. ­ Suurin osa kappaleista kertoo parisuhteiden kiemuroista, mutta myös ihan yleisesti elämän vaikeudesta. Itse kirjoitan paljon normaalin elämän ja muusikon uran yhteensovittamisen hankaluudesta. Biisit syntyvät usein silloin, kun olen vihainen ja haluan purkaa tunteeni paperille. Biisien kirjoittaminen on minulle ehdottomasti terapiaa. Aggressiivisuus biiseissä ei siis ole feikattua, vaan ihan totisinta totta, kertoo Liza. Civet on tehnyt monenlaisia projekteja eri bändien kanssa. Bändille mieluisin MA 19.10. NOSTURI, HELSINKI näistä oli Kanadan-kiertue yhdessä Social Distortionin kanssa menneenä kesänä. Nyt Civet aloittaa kolme viikkoa kestävän kiertueen irkkupunkkia soittavan Street Dogsin matkassa. Myös Suomi on vierailun kohteena. Kun kerroin jossain päin Suomea olevan jo lunta, sain Kalifornian lämpöön tottuneen Lizan kauhistumaan. Hän kuitenkin lupasi bändin tuovan mukanaan niin kuuman meiningin, että yleisö unohtaa talven kylmyyden. Mitä odotatte Suomen-keikalta? ­ Olemme saaneet suomalaisilta faneiltamme paljon pyyntöjä, että tulisimme keikalle sinne. Kun vihdoin saamme tilaisuuden esiintyä suomalaiselle yleisölle, olemme todella innoissamme! Me vedämme aina keikat täysillä alusta loppuun saakka ja voimme luvata teille liveshown, jonka jokaisen pitää ehdottomasti nähdä ja kokea. Ette varmasti tule pettymään!, lupailee Liza. « SUE » 11 « NRO. 10
• Miten sinä rumpalina ajattelet Editorsin uudesta soundista? ­ Minulla on paljon uusia tavaroita, joita saan lyödä! Ahaa. Soittaminen on siis hauskempaa kuin ennen. ­ Kun paukauttaa elektronista padiä ja siitä kuuluu yhtä aikaa kirkaisu ja ihmeellistä rapinaa, niin onhan se hauskaa! Soittaminen on mielenkiintoisempaa, kun voi itse luoda uusia soundeja. Kalvot ja puumateriaalit eivät enää rajoita minua. Entä mitä kitaristinne Chris Urbanowicz aikoo tehdä tulevilla keikoilla? ­ Hän istuskelee jakkaralla ja katselee, kun me muut soitamme. Tuo oli vitsi. Meille kaikille riittää keikoilla monenlaista puuhaa, vaikka emme juoksekaan koko ajan edestakaisin kitarat tanassa. Tomilla esimerkiksi on kolme laulumikkiä ja hän soittaa useampaa syntetisaattoria ja kosketinsoitinta. Uskon, että konserttimme tulevat olemaan jopa kiinnostavampaa seurattavaa kuin ennen. Kiinnostavaa keikkailu tulee olemaan myös bändille itselleen. Ed Lay sanoo, että Editorsilla on vielä paljon opittavaa. ­ En kehtaa uskotella sinulle, että hallitsemme uutta soundimaailmaamme suvereenisti. Mutta se on vain hyvä asia. Olemme amatöörejä uuden ja osin myös tosi vanhan elektronisen teknologian käyttämisessä, ja juuri se on synnyttänyt jotain täysin ainutlaatuista. Se, että olemme menneet soundillisesti vieraisiin paikkoihin, on tehnyt soittamisesta tietyllä tavalla leikkisämpää. HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA KEVIN WESTENBERG KIEHTOVA KASVOTTOMUUS editors teki useita pitkiä kiertueita kahden ensimmäisen albuminsa ilmestymisen yhteydessä. Myös In This Light And on This Evening tulee linkoamaan bändin maapallon ympäri. Ed Lay ei enää muista, onko keikoilla kiertäminen sellaista kuin hän teininä kuvitteli. Siitä rumpali on varma, ettei tekisi mieluummin mitään muuta. ­ Keikkailu on hikistä puuhaa. T-paitoja ja farkkuja pyykätään niin ettet uskoisikaan. Se on myös hyvin eristäytynyttä elämää. Kun matkustaa maasta ja kaupungista toiseen, katsoo maailmaa sivusta. Siinä tuntee itsensä toisinaan hyvin ulkopuoliseksi. Kiertolaiselämän yksinäisyyden luulisi inspiroivan Editorsia, jonka musiikin jokainen nuotti huokuu ulkopuolisuutta. Samaten sen, että ennen samassa talossa asuneet bändin jäsenet ovat hajaantuneet asumaan kahdelle mantereelle. Ed Lay ei allekirjoita moista. Hänestä ihmiskontaktit ovat Editorsille elintärkeitä. ­ Vaikka emme enää asu yhdessä, olemme läheisiä ystäviä. Vietämme paljon aikaa porukassa, johon kuuluu bändin lisäksi kiertuehenkilökunta. Se on hyvin yhteisöllistä touhua, kuin kuuluisi jengiin. Olemme myös jatkuvassa kontaktissa yleisöön, ja fanien reaktiot saavat minut innostumaan aina. Musiikkia ei pidäkään erehtyä luulemaan tekijänsä täydelliseksi kuvajaiseksi. Olettavatko ihmiset Editorsin jäsenten olevan synkkiä, vakavia ja surumielisiä, koska bändin musiikki on sellaista? ­ Kyllä, hyvin usein. Se johtuu osittain siitä, että olemme soittajina kasvottomia. Meidät tunnetaan Editorsina, ei yksityishenkilöinä tai edes erillisinä muusikoina, mikä on todella hienoa. Haluamme olla kuin Massive Attack, jonka jäsenet eivät ole julkkiksia, mutta julkaisevat fantastista musiikkia. Kasvottomuudessa on jotain hyvin kiehtovaa. Etenkin, jos tosiaan julkaisee fantastista musiikkia. Editors on julkaissut vajaassa viidessä vuodessa kolme hienoa ja keskenään erilaista levyä. Samaan aikaan se on käynyt lyhyessä ajassa läpi laajan musiikillisen alueen. Vieläkö löytyy uusia paikkoja, johon bändi voi musiikkinsa viedä? ­ Juuri nyt minun on todella vaikeaa nähdä uuden levyn tuolle puolen. Luotan kuitenkin siihen, että sitten kun lähdemme jatkamaan matkaa, pystymme luomaan uutta. Se ei ole ollut meillä tähänkään asti ongelma. Itse asiassa minun on pakko uskoa siihen. Jos nimittäin emme enää saa tehdyksi musiikkia, joka kiinnostaa meitä itseämme, se merkitsee Editorsin loppua. « » ELÄMÄÄ JA ELEKTRONIIKKAA Editors on poikkeuksellinen postpunkbändi. Se hallitsee genrensä kliseet mutta uskaltaa myös leikkiä, ottaa riskejä ja opetella uutta. ykyään ei voi heittää kiveä osumatta niin kutsuttuun "postpunkbändiin". Se ei haittaa, sillä useimmat noista yhtyeistä ansaitsevat tulla kivitetyiksi. Miksikö? Koska niiden ainoa tavoite on kuulostaa Joy Divisionilta. Koska ne yrittävät kirjoittaa sanoituksia olemisen pakahduttavuudesta mutta saavat sanottua vain jotain sellaista kuin White Lies ensimmäisessä ja toivottavasti viimeisessä hitissään. "Vanhetaan yhdessä ja kuollaan yhtä aikaa." Voi hyvänen aika. Wannabe-eksistentialistien epätoivoisessa joukossa on toki myös oikeasti hyviä ryhmiä, joiden toiminta ei perustu ulkolukuun. Kuten N "Jos emme enää saa tehdyksi kiinnostavaa musiikkia, se merkitsee Editorsin loppua. Editors. Tom Smithin tekstit tuntuvat parhaimmillaan hyvin merkityksellisiltä, ja yhtye on osoittautunut poikkeuksellisen luovaksi jokaisella levyllään. Toistaiseksi pisimmän askeleensa Editors ottaa uudella elektronisena ja majesteetillisena soivalla kolmosalbumillaan In This Light And on This Eveningillä. Sen synteettinen ja koneistettu soundi on kaukana vuoden 2007 An End Has a Startin modernista rockista ja vielä kauempana The Back Room -debyytistä (2005), mutta silti linjassa niiden kanssa. Editors saa jatkuvan metamorfoosinsa vaikuttamaan maailman luonnollisimmalta asialta paitsi musiikissaan, myös lausunnoissaan. Nytkin rumpali Ed Lay väittää Suelle, ettei Editors koskaan suunnittele yhtään mitään. ­ Me emme tiedosta liikaa. Emme koskaan keskustele seuraavan levymme linjasta tai muusta sellaisesta. In This Light And on This Evening tehtiin aivan samalla tavalla kuin The Back Room ja An End Has a Start: kukin meistä teki tahollaan biisien osia ja sitten me yhdistimme ne. Sävelsimme kuten ennenkin mutta eri välineillä. Mutta täytyihän jonkun sanoa ääneen, että nyt soitamme syntikkaa, emme sähkökitaraa. ­ Ei oikeastaan. Sen enempää kaavailematta me vain aloimme vetää Editorsia elektronisempaan suuntaan. Minä puuhailin paljon synteettisten rumpusoundien parissa. Samaan aikaan toisaalla Russell Leech näpelöi bassonsa lisäksi sekvenssereitä, ja Chris Urbanowicz soitti enemmän koskettimia kuin kitaraa. Kuulostaa vähän liian luontevalta, etenkin kun Editors on juuri se bändi, joka kirkkain silmin väittää haastatteluissa, ettei ole koskaan kuunnellut niitä uraauurtavia bändejä, joihin sen musiikki selvästi viittaa. Mutta viihdyttävä romantisointi EditorsilSUE le suotakoon. Ja kuka tietää, ehkä bändi tosiaan toimii vaistolla. SYNTEETTISTÄ LEIKKIÄ ed lay kertoo tyytyväisenä, että Editorsin tavoitteena oli saada uusi levynsä kuulostamaan siltä kuin bändi soittaisi yhdessä lavalla. En jaksa edes laskea kuinka monen bändin olen kuullut kertovan täsmälleen saman asian täsmälleen samoin sanoin: studiossa pyrittiin vangitsemaan livesoittamisen tunnelma ja siinä todella onnistuttiin. Miksi kukaan ei koskaan yritä saada levyä kuulostamaan siltä kuin soittajat eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan? Sellainen sopisi vaikkapa juuri Editorsin musiikin yksinäiseen ja vieraantuneeseen tunnelmaan. Mutta In This Light And on This Eveningin tapauksessa se kuluneempikin kulma on kiinnostava, koska Editors etsi elämää synteettisistä soundeista. ­ Se oli haastavaa mutta juuri sen haasteen me halusimme ottaa vastaan. Keikkojemme energia tuntuu meistä niin erityislaatuiselta, että se kannattaa yrittää siirtää levylle. Tuottajamme Flood pisti meidät soittamaan samassa huoneessa ja kielsi meitä vaivaamasta päitämme millään muulla kuin bändisoitolla. ­ Näissä sessioissa tajusin, että elävän tunnelman luominen ei riipu siitä, soittaako kitaraa vai syntetisaattoria. On aivan sama mitä instrumentteja käyttää, kunhan musiikki soi lujaa mutta selkeästi. » 12 « NRO. 10
• PROUDLY PRESENTS + Support Ke 21.10.09, Helsingin Jäähalli Liput 46 Lippupisteestä + mahd. toim.kulut + supports: & Ke 25.11.09, Helsingin Jäähalli Liput Lippupisteestä 40 + mahd. toimituskulut LIVE NATION & BEATBOX CONCERTS IN ASSOCIATION WITH WILLIAM MORRIS ENDEAVOUR ENTERTAINMENT PRESENTS Su 29.11.09, Helsingin Jäähalli Liput Lippupisteestä 46 + mahd. toimituskulut Ti 1.12.09, Kaapelitehdas, Helsinki Liput Lippupisteestä 46 + mahd. toimituskulut FEATURING Ti 15.12.09, Helsingin Jäähalli Liput Lippupisteestä ja Tiketistä 46 + mahd. toimituskulut Ke 16.12.09, Helsingin Jäähalli Liput Lippupisteestä 46 + mahd. toimituskulut Between The Buried And Me August Burns Red Ma 1.2.10, Helsingin Jäähalli Liput 44 Lippupisteestä ja Tiketistä + mahd. toimituskulut SUE Ma 8.3.10, Kulttuuritalo, Helsinki Liput 35 Lippupisteestä ja Tiketistä + mahd. toimituskulut » 13 « NRO. 10
• ­ Laulujen tekeminen on käsityöläisammatti. Levy on parhaimmillaan kuin korea talo. Sillä on selkeä käyttötarkoitus ja siinä on paljon kokonaisuuteen sopivia yksityiskohtia. Se on tehty huolella ja siinä hengessä, ettei ihan joka mies teekään tätä yhtä tarkkaan kuin minä, vaikka en siitä lisää palkkaa saakaan. Levyn tekeminen on pitkä sarja yrityksiä ja epäonnistumisia. Lopulta saa kasaan lauluryppään, johon voi laittaa toiveikkuutensa. HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA TOMI PALSA TOIVOTTOMAT TAPAUKSET matkalla takaisin rautatieasemalle ajamme ohi juottolan, jossa viihtyvät kovaotteiset miehet. Raju meininki on jo alkuiltapäivästä melko epätoivoisen näköistä ihan kadulle saakka. ­ Toivottomuus on tila, jossa ihmisellä ei ole mitään. Ei edes uskoa. Mutta kun on toivoa, on edes jotakin. Suomalaisilla tosin on omituinen käsitys toivosta. Esimerkiksi monien virsien melodiat ovat sietämättömän masentavia. Niissä ei kuule toivon pilkahdustakaan, vaikka kai pitäisi kuulla. ­ Niinpä. Kun pitäisi iloita ja hyppelehtiä kuusen äärellä, Suomessa lauletaan, että "vain hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä". Minä en väitä, että jokainen hetki on synkkä ja ikävä, koska niin ei ole. Mieluummin puhun oman loppuvaisuuden ymmärtämisestä laventaen ja ironisoiden. Suomalaisille on myös tärkeää se, ettei kukaan toivo liikoja. Kun nuorelle ostetaan kitara, hänelle usein valehdellaan, ettei sillä voi elättää itseään. ­ Se on se suomalainen "kuka sitä töistään pitäisi" -henki. Se on rakennettu, jottei ihminen ylpisty. Ihmisiä koulitaan elämän kovuuteen sanoin ja sävelin. Pitäisi opettaa myös, että ihminen on moneen kykenevä, jos uskoo itseensä. Sitä uskoa Martikainen tarvitsi siirtyessään bändistä omilleen. ­ YUP vei asiat niin pitkälle, ettei tiennyt itsekään, voiko musiikki toimia niin lihavoituna. Sen levyt ovat hyvin seikkaperäisiä. Saman polun polkeminen vailla kavereita olisi täyttä hulluutta. Oma tie täytyy tallata itse. Joskus pitää eksyäkin. Minä miekkailin Toivon laulujen kanssa pitkään. Rakkaus ja Toivo ovat levyjä, joita ei kaksikymppinen pystyisi tekemään. Ne edellyttävät elämän rajallisuuden tajuamista. Aivan kuten hyvä elämäkin. ­ Vanhenemiseen liittyy monia kysymyksiä, joista lopullisin on kuolema. Ihmisen on hyvä miettiä, toteuttaako elämässään sitä mitä haluaa toteuttaa, vai toteuttaako jonkun isännän ääntä. « » PAKANAN GOSPEL Jarkko Martikaisen Rakkaus-levyä seuraa Toivo, käsin tehty tutkielma olemassaolosta. Levyjen toisiinsa kietoutuvista teemoista voi päätellä, että tekeillä on albumitrilogia itsensä elämän ääreltä. iihimäki paljastaa toivottomuutensa nopeasti. Kun Jarkko Martikainen tulee minua vastaan rautatieasemalle, kohtaamme tutun, joka kertoo tulleensa taannoin hakatuksi ja ryöstetyksi. Vain selkäreppu pelasti hänet halkaisemasta kalloaan katukiveykseen, kun roskasakki otti mitä halusi. Tuo ei kuitenkaan ole koko totuus Riihimäestä. Martikainen on asunut radanvarsikaupungin laidalla jo vuosia ja pitää siitä. Hän vie minut kiertoajelulle. Tuolla asuu Liisa Akimoff, ja tuossa Endstand treenasi ennen. Tuo tuossa on Samae Koskisen kotitalo. Ja tuonne me menemme, kahvilaan, jossa palvelua parempaa on vain kahvi. Näissä paikoissa on toivoa. Aivan kuten Martikaisen kolmannella soololevyllä. Jarkko Martikaisen soolodebyytti Mierolainen (2004) oli silta YUP-yhtyeen monimuotoisuudesta sinne, mistä sooloartisti lopulta löytyi. Riisutun ja novellimaisen ilmaisutapansa Martikainen keksi syksyllä 2006 ilmestyneellä Rakkaus-albumilla. Uusi levy Toivo ylistää folk-tyylistä pelkistämistä vielä innokkaammin. Sillä esiintyy ainoastaan Jarkko Martikainen. ­ Saatan saada selkääni kuulijoilta tai kriitikoilta, koska levyltä puuttuu itsesuojelua, Martikainen aloittaa. ­ Omin päin tekeminen pelotti sen verran, että mietin muiden soittajien kutsumista mukaan. Mutta sitten ymmärsin, että eihän kukaan voi tietää minua paremmin miltä minun levyni pitää kuulostaa. Tiedän, miltä sen monien muiden mielestä pitäisi kuulostaa, mutta en R minä sitä voi noudattaa. Toivo ei kuulosta ainakaan siltä kuin kaupaksi käyvät äänilevyt yleensä kuulostavat. ­ Tein Toivosta tuollaisen, koska minua kiehtoo kuulla tuollaisia levyjä. Arvostan monia sellaisia levyjä, joissa ei näennäisesti ole paljon mitään. Kolmea sointua pyöritellään, mutta silti niissä on paljon enemmän. ­ Minä esitän tekemiäni kappaleita itseäni säestäen. Siinä ei ole mitään uutta sinänsä, mutta minulle on. Se on arkaainen malli, mutta kappaleet eivät välttämättä sitä ole. Yritän laittaa lauluihin asioita niin, että ne kestävät tutkimista ja kiehtovat. Toivo-levylle on tunnusomaista, ettei taltiointeja ole yritetty höylätä rosottomiksi. ­ Jokainen Toivon laulu on enemmän äänidokumentti kuin mekaanista täydellisyyttä etsivä esitys. Sillä kumpi on lopulta mielenkiintoisempi: virheetön esitys vai esitys, joka on tosi? Tosi on. Juomme kupit tyhjiksi ja jatkamme matkaa. Toivo odottaa kotona. mikäsitteisiin sisältyy. Onko selvinnyt? ­ Kyllä väliaikaisen vastauksen saa. Aika kuitenkin pakottaa kysymään samat asiat uudelleen. Tänään minä laitan toivoni kaikkeen kotiin liittyvään sekä taiteisiin. Mutta enhän minä voi tietää, onko musiikki minulle tulevaisuudessakin elämän merkitystä selittävä asia tai ovatko samat toverit vielä elämässäni ja missä määrin. Toivoa ei voi tilata metritavarana. Martikainen tehnee seuraavaksi levyn nimeltä Usko, joka täydentää Rakkaus- ja Toivo-levyjen pohjustaman kolminaisuuden. Ajatus trilogiasta ei ollut selvillä vielä äskettäin. ­ Ensin en osannut lyödä uusiin lauluihini edes Toivon leimaa. Oli Voiko aika olla ystävä?, Polte päästä paratiisiin ja muita sentapaisia otsikoita. Sitten kirjoitin lauseen "kuinka monta miljoonaa kertaa nimeesi niin turhaan huu- sinkaan" ja ymmärsin, että lauluni ovat pakanan gospelia. Kyse on samasta kuin Raamatun tutkimisessa; tarkoituksen etsimisestä ja valintojen varmentamisesta. ­ Toivon pohjalla on epätoivoinen halu määritellä oma olemassaolo tarkasti. Sellainen voi olla raskasta jollekulle, joka tykkää populäärimusiikista tyyliin "tässä on pullo, josta korkki lennähti hiiteen, vedetään koko pullo kerrasta huiviin ja iloitaan". Rockin eskapismikin tosin on selviytymiskeino. ­ Kyllä, mutta minulle ei ole henkisesti hyväksi paeta omia totuuksiani. Paras musiikki on pala todellista elämää. Martikainen esittelee minulle piharakennukseen nikkaroimansa viihtyisän työtilan. Portailla hän viittaa oven rispaantuneeseen maalipintaan. Omassa talossa riittää puuhaa. TOIVON KUVATUKSET Toivo-levystä julkaistaan rajoitettu erikoispainos, jossa levy on pakattu Martikaisen kuvittaman 32-sivuisen kirjan sisään. Liittyvätkö kirjan kuvat suoraan Toivon kappaleisiin? ­ En halunnut kuvittaa kappaleita yks ynnään, koska laulun voi tulkita monin tavoin. Siinä on lisäarvoa, että kuva on otsikon mukainen mutta ei sama. Dead Kennedysin Fresh Fruit for Rotting Vegetables- ja Plastic Surgery Disasters -levyjen kansitaiteessa tämä idea on toteutunut hyvin. En löydä kaikille kuville varmaa vastinkappaletta lauluista. Miksi? ­ Kirjassa on pari kuvaa, joiden laulu ei päätynyt Toivo-levylle. Nekin kuitenkin sitoutuvat koko levyn tematiikkaan. Miksi Polte päästä paratiisiin -videolla kuvataan koiraasi Toivoa? ­ Koska musiikkivideo saattaa olla sellainenkin, että jos laulu kertoo kadulla kävelevästä miehestä, joka kaipaa Mirjaa, niin videossa näkyy kadulla kävelevät jalat ja mies katsomassa sälekaihdinten läpi kaukaisuudessa häilyvää Mirjaa. Toivon kuvaaminen oli parempi vaihtoehto. TOIVO ELÄÄ jarkko martikainen kääntää autonsa metsän laidalla sijaitsevan talonsa pihaan. Emäntä ei ole kotona, mutta vastaan rynnii yli 50 kiloa silkkaa hyväntahtoisuutta koiran hahmossa. Rapsutusta rakastavan kaverin nimi on Toivo. Oli jo vuosia ennen kuin levystä oli tietoakaan. Levyillä Rakkaus ja Toivo Martikainen selvittää, mitä niiden ni- SUE » 14 « NRO. 10
• IN THIS LIGHT AND ON THIS EVENING Uusin Editors tuottajanaan legendaarinen Mark "Flood" Ellis (mm. Depeche Mode, U2, Nine Inch Nails, The Smashing Pumpkins, PJ Harvey ja The Sound) inhimillistää koneet ja vie kuulijat Lontoon synkkiin valoihin ja kiihtyvään sykkeeseen... WWW.SUPERSOUNDS.FI SUE » 15 « NRO. 10
• » VALKYRIOIDEN AIKA Eräs tämän vuoden odotetuimmista julkaisuista on helsinkiläisviisikko The Valkyriansin toinen levy The Beat of Our Street. On siis aika puhua ska-reggae-maaottelusta . eitsemänvuotias ska-reggae-rocksteady-ryhmä The Valkyrians sai vuonna 2006 ilmestyneellä esikoisellaan High & Mightylla sekä kansan että kriitikot puolelleen. Rumpali Big Dealin selkäongelmia lukuunottamatta yhtyeelle kuuluu edelleen hyvää, mistä kertomaan on saapunut kolme viidesosaa yh- S tyeestä. Vain basisti Letku-Leroyn ja kitaristi Gladiatorin äänet uupuvat tuoppien ääreltä. ­ Jännittää hieman, koska odotukset ovat korkealla, aloittaa koskettimia soittava Mr. Moonhead. ­ Paineita levyn tekemiseen ei ollut. Siksi ­ ja koska ­ sen valmiiksi saamiseen meni noin vuosi. Koko levy on täynnä hittejä, ei siellä ole yhtään huonoa biisiä! Parempi tehdä hitaasti hyvää jälkeä. ­ Ilman deadlinea me ei saataisi mitään aikaiseksi, jatkaa laulaja Angster. ­ Toisaalta me ollaan mieluummin keikoilla kuin studiossa. Uudelta levyltä löytyy enemmän kuin neljä vuodenaikaa. Mukana on tietysti puhallinsektio, mutta myös kiinalaisia taikonautteja, jousisovi- tuksia, rautalankakitaraa ja there­ Kuopiossa kävi kerran niin, etminiä. Lainarienat, Dead Kennetä viisi minuuttia ennen keikkaa kodysin Too Drunk to Fuck ja Judge ko paikka oli lähes tyhjä, mutta keiDreadin Big 6, saavat seuraa esikan alkaessa se oli tupaten täynnä, merkiksi kappaleesta nimeltään muistelee Mr Moonhead. ­ Mitä tuVal Kilmer. Mutta miksi? lee ulkomaihin, niin Keski-Euroopassa ainakin on pidempi traditio ­ Koska The Upsettersillä on tämän musiikin tekemisen suhteen. kappale nimeltä Clint Eastwood, Berliinistä on tullut meille tavallaan niin ruvettiin miettimään, mikä toinen koti. Siellä on hyvä meininki vastaava tuohon kävisi, valottaa ja hyvää porukkaa. Mr Moonhead. ­ Baijer ja Espanja ovat jääneet ­ Onhan Val Kilmer sentään Lemieleen, ja Jyväskylässä on ollut pakkomies ja Jim Morrison, virnishauskaa keikkailla. Mutta Helsintää Angster. ki on aina ykkönen. Olisi kyllä mu­ Kyllä Val Kilmer oman biisinsä kavaa päästä keikkailemaan Euansaitsee, summaa Big Deal. roopan ulkopuolelle. Ensin valloit­ Tämän levyn kappaleista esitaa Eurooppa, sitten koko maailma. merkiksi Bring Back the Reggae Äkkiä ennen kuin ruotsalaiset ehtionnistui loistavasti. Tykkään myös vät ensin! Meillä on tällainen SuoHold on Rudysta, se kun käsittemi-Ruotsi ska-reggae-maaottelu lee kaljanjuontia. Ja onhan levylkäynnissä. Me johdetaan! kertoo lä se pakollinen viittaus saksalaisAngster. säveltäjäänkin. Ekalla levyllähän Mikä on pahinta, mitä se oli Wagner. Ehkä seuhyväntuuliselle yhtyeelraavalla levylläkin pile voisi tapahtua? tää viitata taas johonLA 31.10. ­ Pahinta olisi se, kin? Jos oma materiaali on kevyempää, SUISTOKLUBI, että bändi hajoaisi. Se olisi bändin lopniin sitten tietysti HÄMEENpu. Ja jos en olisi täsMozartiin, laulaja sä bändissä, niin oliAngster nauraa. LINNA sin todennäköisesti Suomalainen skahullu, toteaa Mr Moonja reggaemusiikki ei head lopuksi. ole juuri kellunut valtavir­ Hullu tai alkkis. Tai sitten rassa, vaikkakin merkkejä marmulla olisi joku hiton farmariauto, ginaalin levenemisestä kuulee aika jatkaa Big Deal. ajoin jopa radioaalloilta. Miten yh­ Tai sitten istuttaisiin Vanhan tye kokee kotimaansa eroavan ulkuppilassa hokien, että "Mäkin komaiden meiningistä ja mistäpäin oon soittanut bändissä..." toteaa löytyy se paras yleisö? Angster. ­ Suomessa ehkä synkistellään Loppuun on hyvä printata rumenemmän kuin muualla. pali Big Dealin kehoitus: Big Deal miettii tovin ja jatkaa: ­ Tehkää niin kuin me sanotaan, ­ Helsingin-keikoilla on tietysälkää niinkuin me tehdään! ti kotikenttäetu, mutta Seinäjoella TEKSTI TARU TUULIA TITTONEN oli mahtavaa nähdä takarivin pitkäKUVA NAUSKA tukkien moshaavan. » MUSIIKILLISIA YHTYMISIÄ JA MELANKOLISIA SANOITUKSIA Pikku Kukka on ollut pystyssä vuodesta 2002. Kokoonpano on kasvanut vuosien saatossa, mutta perusidea on pysynyt samana: Pikku Kukka tarjoaa monimuotoisia lauluja rakkaudesta. nsimmäisenä huomio kiinnittyy uuden Pois ympäröivä maa -levyn monimuotoisuuteen ja erilaisuuteen ihan levyn sisälläkin. Pikku Kukalla yhdistää jopa yhden kappaleen aikana asioita, jotka eivät järjen tasolla välttämättä toimi, mutta toimivatpa sittenkin: esimerkiksi 14 varista -kappale alkaa progehtavalla kitaralla ja loppuu jumalaiseen viulukuvioon, joka tuo siihen vähäeleistä eeppistä nostetta. ­ Meidän päässämme viulu ja progekitara sopivat oikein hyvin yhteen, toteaa Emilia, toinen yhtyeen laulajista. ­ Basistimme Erkka sävelsi jousiosiot valitsemiinsa kappaleisiin. Studiossa tuli myös hienoja oivalluksia, joista esimerkiksi viimeisen kappaleen trumpettiosuudet päätyivät levylle asti. Etsimme kovasti uusia tapoja yhdistää perinteisiä ja uusia soittimia, kuten vaikkapa haitaria ja diskosyntikkaa. ­ Minulla on biisiä tehdessä ihmeellinen fiksaatio ujuttaa jokaiseen jotain uutta, Lotta (se toinen laulaja) jatkaa. ­ Se voi olla erikoinen melodia tai esimerkiksi hassu sointuyhdistelmä. On mielenkiintoista haastaa itseään kuulemaan ja hyväksymään uutta. Mutta emme harrasta laskelmointia, ainoastaan fiiliksiä! Uutukaisella kuulee menetyksen äänen. Kun sanoja kuuntelee, levyltä löytyy kasa muistoja, kaipuuta ja kadotettua rakkautta. Onko joku teistä eronnut? Vai onko erosta ja surusta helpompi tehdä kappaleita kuin rakkauden täyttämästä elämästä? ­ Eikös vanha totuus olekin se, että melankolia inspiroi taiteessa enemmän kuin tasaisen onnellinen elämä? Edellinen levymme oli kevyempi, mutta enteili tätä levyä viimeisten kappaleiden tunnelmalla. Ehkä seuraava levy on jo toiveikkaampi, Emilia pohtii. ­ Minusta ei ole tällä hetkellä kiinnostavaa tehdä laulua rakkauden täyttämästä elämäs- E tä. Ehkä tulevaisuudessa tunnen eri tavalla, Lotta tunnustaa. Pikku Kukka ei ole juhlinut listoilla, siihen sen musiikki on aivan liian nokkelaa ja opiskelijamaista. Tällä kertaa jälkimmäinen luonnehdinta on kehu, ei tuomio ikuiseksi yliopiston osakuntien viihdeorkesteriksi ­ siihen Pikku Kukan musiikki on liian kekseliästä ja monipuolista. Esimerkiksi Ultra Bra ponnisti valtavaan kansantietoisuuteen juuri tätä kautta. Mutta kasvaako Pikku Kukka koskaan Isoksi Kukaksi? Vai haluaako se edes kasvaa isoksi? ­ Pikku Kukka ainakin muuntautuu moneksi! Soitamme duo-, trio- ja bändikokoonpanolla. Pikku Kukka matkaa elämän tyrskyissä ilman paineita ja kasvaa, jos kasvaa. Olisihan se kiva, että mahdollisimman moni musiikkiamme kuulisi, mutta ei meillä ole mitään myyntitavoitteita. Jos näin olisi, olisi musiikin tekeminen suorittamista, Lotta toteaa. ­ Ei bändeilyn jatkaminen ole myytyjen levyjen määrän kautta päätettävissä oleva asia, Emilia jatkaa. ­ Minä olen nähnyt yleisössämme kaikkea vauvan ja vaarin väliltä. On isoja ukkeleita ja hentoja tyttöjä, komeita naisia ja piskuisia poikia. Tärkeintä on, että hyvä fiilis kasvaa. Mikä on lempikukkanne ja miltä se tuoksuu? ­ En oikein tunne kukkia. Pidän kapeista oksista sekä silmuista. Tuoksu vaihtelee, Lotta sanoo. ­ Minäkään en ole kukkaihminen. Kiinanruusun olen saanut onnistuneesti kukkimaan kotonani, mutta se ei tuoksu miltään. Toisaalta olen huomannut kyseisen kasvin olevan varsinainen tunteiden tulkki, joten ehkä se on sitä kautta myös lempikukkani, Emilia päättää. « TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA ADAM MONAGHAN SUE » 20 « NRO. 10
• » MERKITYSTÄ ETSIMÄSSÄ Nimekkään muusikkosuvun vesa Ilmari Pohjola on tehnyt ensimmäisen soololevynsä. Matka Ultra Bran pasunistin paikalta omaa nimeä kantavan levyn tekoon oli pitkä ja kiemurainen. V aikka Ilmari Pohjola ei olekaan tehnyt nimeään tunnetuksi, hän on soittanut suurille yleisöille festivaalien päälavoilla ja loppuunmyydyillä isoilla areenoilla. Ultra Brassa pasuunaa puhaltanut bändin nuorimmainen oli listaykkösenä 19-vuotiaana. Ultra Bran lopetettua kaksi vuotta myöhemmin Pohjola oli tyhjän päällä, mutta ei suurille yleisöille soittamisen jättämän tyhjiön vaan henkilökohtaisten huoliensa vuoksi. Jo Ultra Bran viimeisillä keikoilla häntä paikkasi tuuraaja. ­ Ei Ultra Bran lopettaminen minulle vaikeaa ollut. Pasuuna oli kuitenkin siinä vain pienessä roolissa oleva soitin, enkä minä ollut muutenkaan juuri esillä. Vain se muuttui, että tulot romahtivat, Pohjola muistelee. Pohjola ei kerro vaikeuksistaan tarkemmin, mutta sivuaa mielenterveyden ja hyvinvoinnin aiheita keskustelussa paljon. Niin elämän kuin soittamisenkin mielekkyys olivat hukassa ja kaikki tun- tui merkityksettömältä. Lastentarhanopettajan opinnot jäivät, ja leipä piti ansaita soittamalla, vaikkei se koskaan urasuunnitelmana ollutkaan. Pekka Pohjolan pojalle musiikki pysyi kuitenkin mukana kuin itsestään, kun veli Vernerikin piti häntä yhteydessä soittajapiireihin. ­ En minä lapsena edes tiennyt, että isä on jossain arvostettu muusikko. Se oli vain setä, jota näki välillä ja joka soitti bassoa. Oma soittaminen lähti enemmän siitä, että soitto-opettaja huomautti äitille, että opin aika nopeasti. Se, että Pohjolan Ilmari -nimellä tehdyllä Enkä mä rakasta ketään -levyllä on suomenkielistä, suorastaan rempseää rockia, on yllättävää. Ultra Bran jälkeen Pohjola on soittanut lastenmusiikkia ja jazzia, edellisessä omassa bändissään Silviossa englanninkielistä progehtavaa rockia ja Q-Continuumissa ja muissa Jupiterin bändeissä mustaa rytmimusiikkia. Myöskään musiikin kuuntelijana Pohjola ei ole ollut kovin kiinnostunut suomenkie- lisestä musiikista, vaan hänelle kolahti kovempaa teini-ikäisenä jazz ja myöhemmin Radiohead ja Nirvana. Pohjolan Ilmari -levyn vertailukohdiksi on tarjottu Tuomari Nurmiota ja Tom Waitsia, mutta yhteydet eivät ole kovin suorat. Heidän tapaansa Pohjola laulaa suoritusyhteiskunnan nurjan puolen ihmisistä, jotka eivät ole aivan rappiolla, mutta marginaalissa kuitenkin. Jos samankaltaisuutta on, se on kuitenkin lähinnä sattumaa. ­ Tuomari Nurmion musiikkia en ole kuullut juuri lainkaan. Levy-yhtiön Pekka Aarnio, joka on tehnyt Nurmion kanssa töitä, antoi minulle hänen levyjään kuunneltavaksi ja sanoi, että älä kuulosta tältä. Veljeni ja tyttöystäväni ovat kovia Waits-faneja, mutta ei minulla siltäkään taida olla kuin yksi levy. Vai onko sekin tyttöystävän?, Pohjola aprikoi. Waits ja Nurmio tunnetaan rikkinäisestä äänestään, mutta Pohjolan poikamaisempi laulu erottaa hänet vain etäisesti tuntemistaan vertauskohdistaan. Kolmas mörisijä se sijaan on vaikuttanut Pohjolan mielestä paljonkin: J. Karjalainen Lännen-Jukkana. Vasta siihen ihastumisen myötä Pohjolan into musiikin tekemiseen palasi, nyt iloisesti suomeksi. ­ Nämä laulut on ollut helppo tehdä, kun ne on kirjoittanut kielellä, jota puhuu. Olen muuten kyllä muusikko, mutta kitaransoittotaustaa minulla on yläasteen musii- kin tunnit. Lauloin niitten sointujen kanssa, jotka osasin. Kun niitä sitten soitti sähkökitaralla muiden kanssa, huomasi, että näillähän voi laittaa tuulemaan. Jos rockin soittaminen triossa onkin Pohjolalle uutta, se on kuitenkin ollut luontevaa ja nautinnollista. Synkistä ajatuksistaan hänet auttoi asenne, jolla hän soittaa omassa bändissään ja ehkä elää muutenkin. ­ Pelaan nykyään harrastelijajalkapalloa. Oli hyvin piinaavaa, mutta myös valaisevaa tajuta, että vaikka minä kuinka paljon harjoittelisin sitä, minusta ei koskaan tule siinä mestaria. TEKSTI PYRY HALLAMAA KUVA JORI GRÖNROOS » PELKISTETTY PERUSFILOSOFIA Indierockista, post-punkista ja syvälle uppoavista poppikoukuista soppansa sekoittava Cosmobile panee tuulemaan uudella pitkäsoitollaan. Levyä tehdessä studiossa ei lorvailtu eikä Pro-Toolsiin koskettu. V irkistävän nuhjuisilla autotallisaundeilla varustettu Making Do on Kauhajoelta lähtöisin olevan, sittemmin helsinkiläistyneen Cosmobilen toinen pitkäsoitto. Sen edeltäjä Travels julkaistiin vuonna 2007. Ensimmäinen oma- kustanne-EP puolestaan tuotiin ilmoille jo vuonna 2002. Laulaja-kitaristi Tuomas Palonen ei halua sen kummemmin puhua menneistä. Kyseessä ovat liian vanhat asiat, joista on jo puhuttu vuosia sitten julkaistuissa jutuissa. ­ Vuosi 2002 on esihistoriaa, me oltiin silloin ihan eri bändi. Silloin mukana oli eri basistikin, toteaa Palonen. ­ Mutta ei siinä sinänsä mitään erikoista ollut, kyllähän bändeissä aina tapahtuu pientä jäsenvaihtoa. Se on ihan luonnollista kehitystä. SUE Luonnollista kehitystä on tapahtunut myös Cosmobilen musiikissa, jonka perusajatus on pelkistetty saundi. Perusfilosofia on, ettei kannata jäädä hinkkaamaan liikaa. Studiossa ei Pro-Toolsilla viilailtu eikä auto-tunea käytetty. ­ Meillä on aina ollut käytössä sama strategia, ei siihen ole mitenkään erikseen kiivaan aivoriihen kautta päädytty. Se on ollut meille tosi luonnollinen juttu, Palonen selittää. Palonen työstää Cosmobilen biisejä kasaan kotonaan. Biisistä riippuen sen elämänkaari lähtee joko valmiina miehen päästä tai sitten sitä mietitään treeniksellä porukalla. ­ Se prosessi on yleensä semmonen, että mä saan jonkun idean ja fiilistelen sitä. Lopulta me hinkataan sitä biisiä treeneissä. Joka biisissä on mukana koko bändi ja jokaisen panos on tärkeä. Cosmobile sai Making Do -levynsä valmiiksi jo aikaa sitten. Bändin leirissä fiilikset ovat ymmärrettävästi katossa plätyn julkaisun johdosta. ­ Fiilikset ovat tosi hyvät, onhan sitä julkaisua jo odoteltu. Siitä on jo melkein vuosi, kun levy on äänitelty. Tässä on sormia näpyltety pöytään sen verran. Kun levy oli valmis, me alettiin katselemaan julkaisijaa, joka löytyi Fullsteamista. Niille sopi parhaiten tää julkaisuaika. Vaikka odottavan aika on tunnetusti kiusallisen pitkä, ei Paloselle ja kumppaneille tullut hinkua päästä takaisin studioon säätämään ja muuttamaan mitään. ­ Me vain jätettiin biisit lopul- KE 21.10. NOSTURI, HELSINKI lista miksaamista vaille. Viimeistelyt tehtiin kesän aikana. Cosmobile on tyytyväinen päästessään Fullsteamin höyryturbiinien suojaan, vaikkei se ollutkaan ainoa bändin uudesta levystä kiinnostunut levypulju. ­ Muutama muukin taho oli kiinnostunut meistä, mutta saadaan olla kiitollisia, että päästiin Fullsteamille. Se oli meille kaikkein paras mahdollinen valinta. Kunhan eivät vain ryssisi mitään, hymisee Palonen luurin toisessa päässä. Making Do saatiin äänitettyä ja pakettiin noin kuukaudessa muutaman session aikana Toijalassa. Äänittäjänä toimi mm. Tigerbombsista tuttu Jarkko Heiniö, joka on aiemmin äänitellyt esimerkiksi Pintandwefallia. ­ Uuden levyn äänitysprosessi oli ihan toisenlainen kuin ekan levyn. Sitä vanhaa äänitettiin kahden vuoden ajan, tälle uudelle riitti kuukausi studioaikaa. Se oli aivan päinvastainen prosessi. Me valittiin Jarkko äänimiehen hommiin äijän hyvän maineen perusteella. Ja hyvältähän levy kuulostaa. Mutta mistä Making Dossa on oikein kyse? ­ Yksinkertaisuudesta. Siitä, ettei ole turhia krumeluureja. Koetetaan pärjätä vähän pienemmällä äänimassalla. Yritetään pelata soittojutuilla ja rytmeillä studiolaitteiden sijaan. Tärkeintä on kokonaisuus. Kaikki levyn osaset ovat tärkeitä, ja kun niitä osia on aika vähän, ne myös korostuvat, Palonen linjaa. « TEKSTI TEEMU PURHONEN KUVA LASSI KAARIA » 21 « NRO. 10
• FINNISH METAL EXPO Kaapelitehdas 19.-20.2.2010, Helsinki THURSDAY 18.2.2010 FRIDAY 19.2.2010 SATURDAY 20.2.2010 SONATA ARCTICA APOCALYPTICA·SATYRICON HYPOCRISY·INSOMNIUM ....lisää tulossa! Klinikoita·sälää·rompetta·Finnish Metal Awards YHDEN PÄIVÄN MESSULIPPU, hinta ennakkoon 7 + mahd. toimituskulut / ovelta 10 . YHDEN PÄIVÄN LIVE & MESSULIPPU, ennakkoon 35 + mahd. toimituskulut / ovelta 40 (mikäli lippuja jäljellä) LIPUT MYYNNISSÄ NYT! FINNISH METAL EVENTS AND ET CONCERTS PRESENT: TOURNADO KAAPELITEHDAS SU 13.12.2009 SUE » 22 « NRO. 10
• » TYKKIVENE OIK HAASTATTELU TEKSTI MATTI KOSKINEN KUVA P.R. BROWN "Joskus toivon, että voisi soittaa vaikka Pearl Jamissa, you know. SUE » 24 « NRO. 10
• S HAASTATTELU TEKSTI MATTI KOSKINEN KUVA CENTURYMEDIA yyskuun lopulla Suomessakin vankkumatonta suosiota nauttiva Paradise Lost julkaisi kiihkeästi odotetun uuden albumin Faith Divides Us ­ Death Unites Us. Järjestyksessä kahdennellatoista studioalbumillaan yli 20 vuotta sitten perustettu goottimetallin edelläkävijä kuulostaa vaarallisemmalta ja raivokkaammalta kuin aikoihin. ­ Kirjoittaessamme musiikkia tälle levylle kuuntelin paljon todella vanhoja levyjäni, ajalta kun olin 16-vuotias, eli aika äärimmäistä tavaraa. Se saattoi jossain määrin vaikuttaa myös laulujen kirjoittamiseen, kertoo kitaristi Greg Mackintosh. Leppoisena helsinkiläisen hotellin aulabaarissa virvoitusjuomaa siemaileva Mackintosh ja vokalisti Nick Holmes eivät tosiaan tunnu uhkuvan raivoa. Levyn aggressiivisuus ei kumpua heidän omista tunnelmistaan, herrat vakuuttavat. Kyse on enemmänkin siitä, millaista musiikkia he haluavat kulloisenakin ajankohtana tehdä. Uutukaisen rankan metalliset sävyt tuskin enää yllättävät ketään. Jo edellinen albumi, kaksi vuotta sitten julkaistu In Requiem oli varsin raskas kokonaisuus. Vuosituhannen taitteessa elektronisiin popkokeiluihin sukeltaneen Paradise Lostin paluusta metallin pariin on oikeastaan puhuttu jo viimeisten kolmen levyn ajan. ­ Jos haluaa tehdä saman levyn yhä uudestaan, voi yhtä hyvin olla töissä tehtaassa. Muusikoina meidän täytyy säilyttää kiinnostus siihen mitä teemme, ja se aiheuttaa muutoshakuisuutta. Ainakin olemme melko rehellisiä sen suhteen. ­ Eivätkä muutokset tapahdu yhdessä yössä. Musiikkimaku muuttuu iän myötä. Toisaalta on pakko todeta ettei meidän musiikkimakumme ole luultavasti juurikaan muuttunut sitten 18 ikävuoden. Minusta on tullut avoimempi joillekin uusille jutuille, mutta pääasiassa kuuntelemme yhä samaa paskaa kuin nuorempina. Päivän päätteeksi Black Sabbath on kuitenkin parasta mitä on, selittää Holmes. tulemme hyvin toimeen keskenämme. Kuten Adrian sanoo, ruotsalaisuutta lukuun ottamatta meillä on kaikki muu yhteistä. GOTIIKAN LAIT etäältä katsottuna kurjuuden kauppamiesten ura muistuttaa hidasta heiluriliikkeettä death/ doom-metallista kohti tunnelmoivampaa hard rockia ja konepoppia ja jälleen takaisin. Radikaalien irtiottojen sijaan tyylilajin muutokset ovat olleet hitaita kuin mannerlaattojen liikkeet. Läpimurtolevy Gothic (1991) tuli luoneeksi pohjan koko goottimetallin genrelle, ja klassinen albumikaksikko Icon (1993) ja Draconian Times (1995) olivat lajityypin merkkipaaluja. Menestysreseptin löydyttyä alkoi bändi kuitenkin etsiä uutta, elektronista suuntaa levyillä One Second (1997) ja Host (1999). Mackintosh kertoo muistavansa tarkalleen sen hetken, jolloin päätös uudistumisesta syntyi. ­ Olimme viettäneet neljä vuotta studiossa ja kiertueilla Iconin ja Draconian Timesin parissa ilman taukoa. Se vain alkoi kyllästyttää. Muistan myös yhden lehtiotsikon, jossa meitä kutsuttiin "tukkametalliksi". Se otti pattiin toden teolla. Se oli viimeinen pisara. Kuuntelimme toki yhä metallia, mutta halusimme kokeilla muita juttuja. Paluu takaisin taas on ollut lähinnä sen aspektin hyväksymistä uudelleen. Emme olisi voineet tehdä tätä viimeisintä albumia minkäänlaisella vakaumuksella, ellemme olisi tehneet niitä muita juttuja välissä. Yhtenä melodisen ja eeppisen goottimetallin keihäänkärkenä Paradise Lost oli luomassa genreä, joka on sittemmin noussut suureen suosioon. Koko gootti-ilmiöstä on Within Temptationin ja Evanescencen kaltaisten yhtyeiden ansiosta tullut nuorisokulttuurin valtavirtaa. Herrat Holmes ja Mackintosh eivät tosin koe suurta sielujen sympatiaa nykyisiä emo-gootteja kohtaan. ­ Suurin osa niistä bändeistä on todella kehnoja. Pelkät mustat sormenkynnet eivät tee musiikista hyvää, murahtaa Holmes. ­ On siellä joukossa hyviäkin yrittäjiä. The Deathstars on hyvä bändi. Otimme heidät mukaan heidän ensimmäiselle Euroopan-kiertueelleen. ­ Mutta niitä naislaulajien ympärille rakennettuja juttuja on niin tuhottomasti. Iso osa siitä massasta oli todella surkeaa. Onneksi se on hiljalleen kuolemassa pois. ­ Goottimetalliahan voi tänä päivänä olla mikä tahansa emo-bändistä johonkin romanttiseen viritelmään. Se termi tuntuu liittyvän enemmän ulkonäköön kuin mihinkään muuhun, mikä ei todellakaan ollut meidän tavoitteemme. Toisin kuin jäljittelijänsä, on Paradise Lost onnistunut uusiutumaan ja luomaan pitkän ja kestävän uran. Voittoisa paluu metallisille juurille tuntuukin lähinnä jälleensyntymältä taakse katsomisen sijaan. Tuoreeltaan erinomaisen vastaanoton saanut Faith Divides Us on jo ehditty nimetä yhdeksi Paradise Lostin kaikkien aikojen parhaista levyistä. ­ Tuntuu, että raskaan materiaalin kanssa meidät otetaan yleensä paremmin vastaan, Holmes tilittää. ­ Olen tosin vieläkin sitä mieltä, että vaikka Host ei ole metallilevy, se on monella tapaa paras levy, jonka olemme koskaan tehneet. Luulen, että koska olimme metallibändi ensimmäisten viiden vuoden ajan, sen sorttinen materiaali toimii tällä kokoonpanolla. « THE THING RUOTSISSA faith divides us -levyllä ei tuttuja melodisia elementtejä ole tyystin hylätty, mutta riffivetoinen ja aggressiivinen levy on jälleen askel etäämmälle pop-sävytteisestä ilmaisusta. Albumin raidat äänitettiin kuudessa viikossa keskellä pimeintä sydäntalvea Ruotsin Örebrossa tuottaja Jens Bogrenin avustuksella. Aikaisemmin Paradise Lostin live-levyn miksannut, yhtyeen jäseniä jonkin verran nuorempi Bogren osoittautui yhtyeen vanhaksi faniksi. ­ Jens kertoi jopa soittaneensa biisimme mukaan nimetyssä Elusive Cure -kokoonpanossa ja esitteli meille bändin nimeä kantavaa rumpukalvoa todisteeksi, Mackintosh muistelee. Bogrenin kuivan asiallinen työtapa ja ankea ympäristö pitivät muusikot tiiviisti studiossa. Töitä tehtiin yhdeksästä viiteen, minkä jälkeen iski tekemisen puute. Talvisessa Örebrossa ei juuri ollut mahdollisuuksia irrotella. ­ Tunnelma oli kuin elokuvassa The Thing, mutta ilman itse oliota. Vain Kurt Russel istuksimassa tekemättä mitään. ­ Oikeastaan se oli kuin Hohto, jossa oli neljä Jack Nicholsonia! Studioon yhtye on tavannut siir- »ANKEUDEN APOSTOLIT Askel askeleelta, levy toisensa jälkeen englantilainen Paradise Lost on etääntynyt vuosituhannen vaihteen melankolisesta konepopista. Uudellä albumilla murahtelee jälleensyntynyt goottimetallin veteraaniorkesteri. tyä lähes valmiiden biisien kanssa. Improvisaatiota ja kaikenlaista jammailua karttavan Paradise Lostin demot tapaavat herrojen mukaan olla laadukkaampia kuin joidenkin bändien albumit. Musiikkia kirjoittaessaan Holmes ja Mackintosh työskentelevät pääasiassa yhdessä mutta erillään, ajatusten ja biisiaihioiden sinkoillessa internetin välityksellä. ­ Kun aloimme tehdä musiikkia tietokoneiden avulla kauan sitten, se alkoi vaikuttaa myös musiikin kirjoittamiseen. Totuimme käyttämään eräänlaista leikkaa ja liimaa -menetelmää. Olemme viime aikoine päässeet siitä eroon ja käyttäneet tietokonetta lähinnä tavallista fiinimpänä nauhurina, Mackintosh kertoo. Laulujen lyriikat Holmes tekee puhtaasti musiikin ja sen aikaansaamien fiilisten pohjalta. Pääasia on, että nimet kuulostavat mahtipontisilta ja epämääräisen synkiltä, hän naurahtaa. ­ Lähinnä yritän keksiä mahdollisimman suureellisia sanankäänteitä. Joskus niillä on syvällisiä ja synkkiä merkityksiä, toisinaan ne eivät tarkoita mitään. Jos jokin alkaa kuulostaa liian järkevältä, saatan heittää mukaan jotain, joka sekoittaa pakan tyystin. Muistan nuorena kuunnelleeni paljon saksalaisia death metal- ja speed metal -bändejä. Niiden sanoitukset olivat aina kieliopillisesta todella kehnoja, ja oikeastaan pidin siitä. Se teki SUE niistä kiinnostavampia. Tavallaan tajusin mitä he yrittivät sanoa, mutta yritys jäi aina hieman vajaaksi. Vakaana pysyneessä Paradise Lost -miehistössä ainoa vaihtuva osa on ollut rumpali. Studiosessioiden jälkeen patteriston taakse astui järjestyksessä neljäs kannuttaja, muun muassa At The Gatesin ja Cradle of Filthin riveissä aikaisemmin vaikuttanut ruotsalainen Adrian Erlandsson. Uusi jäsen on Mackintoshin mukaan löytänyt paikkansa bändissä. ­ Vieläpä rumputyöskentelyäkin tärkeämpää on, että hänellä on samanlainen elämänasenne ja huumorintaju kuin meillä muilla. Olemme samaa ikäluokkaa, hän on asunut Lontoossa kymmenen vuotta ja » 26 « NRO. 10
• THREAT SIGNAL Vigilance CD in O-Card & digital download available! SONATA ARCTICA The Days Of Grays Ltd. 2CD-Digi, 2 LP in Gatefold, CD & digital download available! IMMORTAL All Shall Fall Ltd. CD-Digi, 180gr Vinyl in Gatefold, PIC-LP in Gatefold, CD & digital download available! SCAR SYMMETRY Dark Matter Dimensions Ltd. CD-Digi, CD & digital download available! EPICA Design Your Universe Ltd. CD-Digibook, CD, 2 LP in Gatefold & digital download available! STILL HOT! CHECK OUT! PRE-L ISTENING, MERCHANDISE AND MORE: » 29 A W W W. N U C L E « R B L A S T. D E SUE NRO. 10
• -poppoot ovat vaikutteita ammentaneet. ­ Voi olla, mutta death metal ei ole meille vaikuttaja millään tavalla, eli kyse on vain luonnollisesta kehityksestä, Lombardo kuittaa asian. No, pari sanaa blastbeatista vielä. Christ Illusionin (2006) Supremist sisälsi Slayerin ensimmäisen blastbeatin, joka saa nyt seuraajan Public Display of Dismembermentilla. Miten vauhtikomppi löysi tiensä Slayerin arsenaaliin? ­ Kyllähän minulta blastbeat taittuu, vaikka en sitä keksinytkään, enkä tiedä kuka keksi. ( Joidenkin mukaan Napalm Deathin Mick Harris.) Minulla on tapana luoda rumpukomppini sen mukaan, mitä riffit minulta vaativat. Ja Supremistin riffi vaati blastbeatia. Kerry diggasi siitä, joten se sai jäädä. Samoin kävi tällä kertaa. Blastbeatia käyttävät rumpalit ovat lainailleet minulta sen verran juttuja, että ajattelin, että nyt olisi minun aikani olla lainaava osapuoli, Lombardo kertoo. HAASTATTELU TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA SONYBMG KOLARI LÄHELLÄ tasaisin väliajoin liikkuu huhuja, joiden mukaan Slayerin aika lähenee loppuaan. Etenkin Arayan on kerrottu monessa yhteydessä todenneen, ettei usko jaksavansa yhtyeen thrash-piiskausta loputtomiin. Viimeisin huhu on, että World Painted Blood on ensimmäinen kolmesta viimeisestä Slayer-kiekosta. Vaan miten on, Dave Lombardo? ­ Ensimmäinen kolmesta viimeisestä, viimeinen kymmenestä ensimmäisestä, onhan näitä. Me emme ole lopettamassa, eläkepäivät eivät kuulu lähitulevaisuuteemme. Voi paska, ne ovat perässäni! Mitäs nyt tapahtuu? Lombardon äänen takaa kantautuu sireenien ujellus. ­ Heh, ei mitään, se olikin vain paloauto. Niin, loppu ei siis ole lähellä. Kyse taitaa olla vain siitä, että joku ymmärsi väärin Tomin kommentin siitä, että sopimuksemme Rick Rubinin American-levy-yhtiöllä on lopuillaan ja jatko on auki. Kenties teemme jatkosopimuksen, kenties jotain muuta. Jumalauta, joku melkein ajoi päin! Haastatteluhetkemme alkaa vaikuttaa jo turhan vaaralliselta haastateltavalle, mutta mies ilmoittaa parkkeeraavansa. Mainitsen Slayerin kesäisistä Canadian Carnage -keikoista yhdessä Megadethin kanssa. ­ Ai niin ne, ne olivat ihan ookoo. Odota hetki, en löydä autoni avaimia, Lombardo tokaisee. Sitten kuuluu hetken vain epäselvää mutinaa ja Lombardo käskee jonkun toisen, joka on ilmeisesti istunut autossa koko ajan hänen kanssaan, etsimään avaimia. ­ Jep, täällä ollaan taas. Niin, Kerryn ja Megadethin nokkamiehen Dave Mustainen välillähän on kuulemma ollut melkoisen pahaa verta vuosien saatossa. Vaikuttiko tämä jotenkin keikkojen ilmapiiriin? ­ Ei, ei mitenkään. Hei jäbä, nyt on pakko lopettaa, okei? Moikka! O-okei, moi. Seuraa vaivaannuttavan pitkä hetki vaimeaa kohinaa, kunnes lyhyeksi jäänyt puhelu viimein päättyy. Enkä edes ehtinyt kysyä Lombardon tavasta valmistautua keikkoihin, mies kun ei kuulemma lämmittele lainkaan. Aika velikulta tosiaankin. No, toivottavasti löytää autonavaimensa. Minä jään odottelemaan lumentuloa. « » "VOI PASKA, NE OVAT PERÄSSÄNI!" Dave Lombardo rakentaa komppinsa riffin vaatimusten mukaan. Thrashmetallin pahamaineisimman kvartetin Slayerin rumpali ei suhtaudu haastatteluihin niin ryppyotsaisesti, etteikö ehtisi ihailemaan samalla ohikiitäviä automobiileja. " Slayer. Aika velikultia, Väinö Linnaa lainatakseni. Yhtäältä meillä on kitaristi Kerry King, elämää vapaapainimatsiksi kuvitteleva, mielestään aina kaikessa oikeassa oleva yhtyeen äänitorvi, joka jaksaa joka käänteessä mainostaa kristinuskoa pahimmanlaatuisena aivopesuna. Toisaalta meillä on basisti Tom Araya, avarakatseinen katolinen, jonka maailmankuvan mukaan Jumala ei vihaa meitä kaikkia, mutta God Hates Us All (2001) on yhtä kaikki helkkarin hieno levynnimi. Entä sitten Jeff Hanneman? Monet olennaisimmista Slayer-viisuista väsännyt toinen kitaristi on herroista salamyhkäisin. Yhtye olisi tuskin saanut vastaansa niin monia natsisyytöksiä ilman Hannemanin kiinnostusta kansallissosialismin historiaan. Ja sitten on Dave Lombardo. Metallimusiikin John Bonhamiksi ja tuplabasarin kummisedäksikin kutsuttu rumpali oli jo 80-luvulla vuoden verran poissa Slayerin riveistä, mutta lähti pidemmälle vapaalle 1992. Vuosikymmen myöhemmin paluun tehnyt Lombardo on maailmalle tuttu enemmän saamansa arvostuksen kuin persoonallisuutensa kautta. Onko Lombardo kenties "se" Slayerin perusjätkä? Kenties. Rennon välitön heppu hän ainakin on. Jos mies on Apocalyptica-sessioiden Suomen-visiiteillään jotain oppinut, niin ainakin sen, että maassamme on tal- ven tullen kylmä. ­ Moikka! Joko Suomessa sataa lunta?, kysyy ääni Amerikan auringosta. Ei sentään, mutta rakeita on jo näkynyt. Eiköhän se lumisempikin kausi pian koita. ­ Puhutko hei vähän lujempaa, Lombardo huikkaa mystisen kohinan keskeltä. Ookoo, yritän. Mitäs Dave Lombardon ja yhtyeensä elämään kuuluu tällä hetkellä? ­ Eipä oikeastaan mitään, Lombardo kuittaa, mutta jatkaa kuitenkin: ­ Treenaamme parhaillaan tulevaa rundia varten, Japaniin pitäisi lähteä ja kotimaatakin on kierrettävänä. Meiltä tulee uusi levykin. Joo, sen takia tässä soittelenkin. Tiedustelen Lombardolta tuntemuksia uudesta World Painted Bloodista, ennakkotietojen mukaan kun ainakin King pitää sitä monipuolisimpana pläjäyksenä sitten Seasons in the Abyssin (1990). ­ Onhan se paras levymme sitten... Hitto, se nyt vain on yksi parhaista levyistämme. Pyytäessäni Lombardoa tarkentamaan, mikä tekee siitä parhaimmistoon kuuluvan, mies heittäytyy joko ylianalyyttiseksi tai näsäviisaaksi, ihan miten kukakin haluaa kommentin tulkita. ­ No mistäs kaikesta se nyt onkaan kiinni? Biiseistä, soundeista, albumin rakenteesta, biisirakenteista. Siitä missä kohdin on lau- lua, missä taas ei, missä on sooloja, missä taas ei. Rumpusoundeista, virvelisoundista. Kaikesta. Koko paketti vain yksinkertaisesti toimii, Lombardo julistaa. KUKA KEKSI BLASTBEATIN? world painted blood on siten poikkeava Slayer-albumi, että valtaosa materiaalista muotoutui vasta studio-olosuhteissa. Ainoastaan viiden kappaleen rungot olivat valmiina kvartetin sukeltaessa studion uumeniin. Sama poikamainen saivartelu kuuluu Lombardon vastauksessa, kun kysyn, miten uusi toimintatapa vaikutti biisien tekemiseen. ­ Niin no, Kerry ja Jeff vastaavat riffeistä ihan niin kuin ennenkin. Mutta joo, kyse oli vielä tavallista selkeämmin ryhmätyöstä. Olimme kaikki koko ajan paikalla biisejä kasatessa ja työskentelimme yhdessä, rumpali kuvailee prosessia. Levyn tekeminen studio-olosuhteissa oli tietoinen päätös, mutta se ei syntynyt niinkään halusta kokeilla uutta kuin aikatauluvaatimuksista. ­ Rick Rubin suositteli muun muassa Metallican Death Magneticilla työskennellyttä Greg Fidelmania World Painted Bloodin tuottajaksi. Hänen CV:nsä oli sen verran vakuuttava, ettemme mitenkään voineet kieltäytyä. Fidelmanin saaSUE minen kuitenkin edellytti nauhoitusten aloittamista nopealla aikataululla, myöhemmin hänen aikataulunsa kun olisi täyttynyt muista projekteista. Eli meidän oli pakko painua studioon saman tien, Lombardo kertoo. Olen jatkamassa, kun Lombardo alkaa höpötellä jotain, josta en yrityksistäni huolimatta saa selvää. ­ Ei, herra toimittaja, en jutellut sinulle äsken. Ihailin vain vastaantulevia autoja. Upeita, Lombardo huikkaa. Hetkinen, ajat siis autoa parhaillaan? ­ Todellakin. No, se selittää muutaman asian, ainakin taustakohinan. En vaivaudu kysymään, käyttääkö mies handsfreeta vai pitääkö hän parhaillaan toisella kädellä ratista, toisella puhelimesta. Sen sijaan tiedustelen, löytyykö World Painted Bloodilta joitain Lombardolle erityisen tärkeitä biisejä. ­ Toki, nimibiisi, Beauty Through Order, Americon... Äh, tiedätkö, ei tätä listaa voi tehdä nimeämättä kaikkia biisejä. Koko levy on rautainen. Selvä se. Mainitsen kuulevinani World Painted Bloodilla paikoin astetta deathmetallisemman Slayerin. ­ Ai sen blastbeatin takia? Senkin tietty, mutta muutamankin kappaleen riffeistä on aistittavissa se vanhemman Slayerin kierous, josta lukemattomat death metal » 30 « NRO. 10
• vastoin yleistä harhaluuloa spinemällin holtiton roiskiminen ei aiheuta kämmenten karvoittumista!!! SELKÄRANKA EHKÄ MÄTÄNEE, MUTTA EI PUHUTA SIITÄ NYT. SWALLOW THE SUN New Moon Kuulas, kalmankalpea kuu vetäytyy varjoonsa. Hämärän turvin rohkenemme kiemurrella näennäisen kirkkaisiin, mutta salakavalan syviin vesiin... www.swallowthesun.net 4. 11. SAATTUE - Vuoroveri Kun traumaattisilla tarinoilla ja ahdistavilla muistijäljillä läiskitetty elämän filminauha lipuu silmien edestä melko verkkaiseen tahtiin, niin on sopiva hetki miettiä niitä kaikkia pahoja tekojasi. www.myspace.com/saattue 21. 10. LEVERAGE - Circus Colossus Jo muinaiset roomalaiset olisivat tajunneet, että nytpäs on sen verran massaa ja melodiaa, että tällähän täyttäisi vähän suuremmankin stadionin tai taisteluareenan. Koska ilmeisesti ronskisti rullaava stadionhevander teki vasta tuloaan, he keskittyivät tökkimään toisiaan miekoilla, atraimilla ja mitä nyt käsiin sattui osumaan. Ja tietenkin ryystämään siinä sivussa sitä lyijyllä kyllästettyä vettä suoraan akveduktista - eli kyllä siellä raskasmetallien päälle hiukan ymmärrettiin jo silloin. Mutta silti: hulluja nuo roomalaiset! 4. 11. www.leverageband.com LIE IN RUINS Swallowed by the Void On nimittäin sellaista vanhankoulun DeathMetallia, että tekee mieli kiljua. Ja sätkiä. Kunnon murinaa ja murjotusta - sieltä alimman helvetin syövereistä! www.myspace.com/totaldeathattack 28. 10. Ja täällä nurkassa HG:n Vihreä pötköttää! HANGING GARDEN: TEOTTWAWKI - 11.11. » 31 « NRO. 10 www.spinefarm.fi spinefarm@spinefarm.fi SUE
• » TÄYSILLÄ TOISEEN ERÄÄN Tracedawn osaa takoa rautaa kun se on kuuma. Tuskin savu on hälvennyt kohahduttaneen debyytin ympärillä, kun ilmoille pamahtaa toinen levy ja iso Euroopan-kiertue. uoden takaisella ensilevyllään Tracedawn löi pöytään rivin ässiä. Tiukalla aikataululla valmistunut albumi yhdisteli tuoreella tavalla tylyä riffittelyä sekä melodisempaa progemetallia. Lupaava kuusikko noteerattiin oikopäätä kotimaisten rockmedian lisäksi eurooppalaisissa metallipiireissä. Parrasvaloissa paistattelun sijaan nuoret musikantit alkoivat saman tien työstää menestystarinalleen toista lukua. Vain vuotta myöhemmin on uusi albumi Ego Anthem valmis lunastamaan ensilevyn luomat odotukset. Debyytin kaltaisen kuuluvan lähtölaukauksen voisi kuvitella luovan paineita jatkoa ajatellen. Helsinkiläisen oluthuoneen loosissa istuva laulaja Antti Lappalainen ei kuitenkaan ole täysin vakuuttunut edellisen levyn varauksettomista kehuista. ­ Jotkut tuntuu diganneen ja HAASTATTELU TEKSTI MATTI KOSKINEN KUVA JANNE VIINANEN V jotkut vihanneen. Sehän on tietty kaikista paras vastaanotto, suututat jotkut ja ihastutat toiset, ei mitään välimuotoja. ­ Paras arvostelu taisi tulla Hollannista: "pikkutytöille suunnattu epätuote ­ välttäkää tätä kaikin keinoin", nauraa basisti Pekko Heikkilä pöydän toiselta puolelta. Niin tai näin, levy kelpasi käyntikorttina niin kotona kuin maailmallakin ja siivitti Tracedawnin matkaa isoille saksalaisille metallifestivaaleille, Wacken Open Airiin ja Rock Hard Festivalille. Syyskuussa julkaistun Ego Anthemin kanssa bändi on kuitenkin lähdössä ensimmäistä kertaa varsinaisesti tien päälle, viiden viikon Euroopan-kiertueelle yhdessä Ensiferumin ja Metsatöllin kanssa. ­ Edellisen levyn aikaan ei lähdetty kummemmin liikkeelle, jäätiin koti-Suomeen. Festarikesä tuli kierrettyä, ja silloin oltiin aivan hekumoissaan siitäkin, kertoo rumpali Perttu Kurttila. ­ Ehkä sen ansiosta tämä toinen levy on parempi. Se ei kärsinyt kiertämisestä, vaan me saatiin keskittyä siihen, Heikkilä huomauttaa. Kakkoslevyä on työstetty tuottajaksi pestautuneen Janne Joutsenniemen kaitselmuksessa viimeisen vuoden ajan. Muun muassa Stonesta ja Suburban Tribesta tutun Joutsenniemen avulla kappaleiden rakenteet kristallisoituivat, Kurttila kertoo. ­ Janne oli messissä alusta asti. Se tuli meidän hikiselle treenikselle istumaan pitkää päivää, sakset mukanaan. Janne puuttui rakenteisiin ja leikkasi biiseistä turhat pois. Tracedawnin sahaavista thrash-riffeistä ja murinalaulusta silmänräpäyksessä melodiseen lentoon kiihdyttävä heavy tuntuu vähät välittävän metallimusiikin genrerajoista. Loppujen lo- puksi musiikissa on kyse hyvästä biisistä, bändi vakuuttaa, genret ovat sivuseikka. Erilaiset ideat mahtuvat kaikki saman katon alle. Monipuolisuushan tunnetusti on rikkautta. ­ Sitä pitää hommat itselleenkin mielenkiintoisena, kun ei väännä pelkkää dödistä tai pelkkää folkkia, Lappalainen perustelee musiikin eklektisyyttä. Ensilevyllä sävellyksistä vastasi pääasiassa Tracedawnin perustaja-kitaristi Tuomas Yli-Jaskari. Tällä kertaa biisien kirjoittamisessa ja sovituksissa oli vapaat markkinat. Jokainen toi ideoita pöytään, jos kohta omaa näkemystään joutui myös puolustamaan, Lappalainen kertoo. ­ Kyllä omaa biisiään täytyy välillä vähän myydä, yrittää vakuuttaa muut idean toimivuudesta. ­ Paitsi että Tumpin ei tarvitse kuin tuoda biisi pöytään, tarkentaa basisti Heikkilä. Tracedawnin yhteydessä on listasijoituksia enemmän poristu orkesterin rautaisesta soittotaidosta. Päävastuussa teknisestä taituruudesta ei ole salakavalasti kaikkialle soluttautuva studioteknologia. Nuoresta keskiiästään huolimatta yhtye koostuu varsin kouliintuneista soittajista. Vaikka Tracedawn-nimikkeen alla operoikin suhteellisen tuore kokoonpano, on useimmilla soittajista jo värikäs bändihistoria takanaan. Kokemus ja itseluottamus ovat läsnä myös yhtyeen tavassa hoitaa asioitaan. Päätös lähteä liikenteeseen omalla levymerkillä syntyi jo ensimmäisten demojen myötä. ­ Kai siitä saatiin vähän itseluottamusta, kun pistettiin demoa eteenpäin, ja yhtäkkiä isot lafkat kiistelivät meistä. Uskallettiin lähteä puskemaan oman levymerkin suojissa, kertoo Kurttila. Uskallusta onkin riittänyt. Tracedawnille on helppo povata valoisaa tulevaisuutta. « SUE » 32 « NRO. 10
• » SAATTOMETALLIN SALAT Saattueen kakkosalbumi Vuoroveri on entistäkin rajoja rikkovampi levy. Suomenkieliselle saattometallille on ollut kysyntää myös ulkomailla. S aattueen ensilevy Jäähyvästi (2008) oli pohjimmiltaan EP, joka laajennettiin täyspitkäksi vanhojen biisien uudelleennauhoitusten myötä. Vuoroveri on ensimmäinen alusta asti kokonaisuudeksi tehty levy. Sävellysprosessi sujui kitaristi Tero Kalliomäen mukaan kivuttomasti ja nopeasti, kunhan pää ensin nollattiin vanhoista biiseistä (ei viinalla). ­ Pää pursuaa musiikillisia ideoita. Biisien rungot valmistuivat noin parissa kuukaudessa. Toki oli pientä alkutuskastelua siitä, että biisien on nyt synnyttävä suhteellisen nopeasti, jotta levyjen väli ei muodostu liian pitkäksi, ja että minkälaista kokonaisuutta sitä lähtee tekemään. Mutta kun teki mitä synkkä mieli käski, niin ongelmia ei tullut. Huomattavasti ehjempi kokonaisuus tuli, kun pystyi miettimään erilaisia jatkumoita ynnä muita. Seuraavan levyn biisien sävellystyö on jo alkamassa. ­ Yksi idea on, että sulkeudun erakoksi säveltämään erääseen maaseudulla sijaitsevaan mökkiin, jonka omistaja kuoli jokin aika sitten. Siellä ajatukset keskittyisivät olennaiseen, eikä häiriötekijöitä olisi. Tuskin siis kovin iloisia tunnelmia löytyy ensi levyltäkään. Tai mistäs sitä tietää, jos hurahdan siellä vaikka uskoon. Saattueen kappaleiden sävellysvastuu on aivan alkuaikoja lukuunottamatta ollut Terolla. ­ Säveltäminen on työ, jota ra- kastan eniten musiikkihommissa. Toimittelen biisien valmiit rungot treenikselle, jossa ne hiotaan hautakiviksi eli levymuotoon. Kitaristi Harri "Hapa" Lampinen keksii niihin mausteeksi kummallisia progekiemuroita, jotka tekevät biiseistä omaperäisiä ja mielenkiintoisia. Saattueen musiikki on uudella levyllä entistä monipuolisempaa ja omaleimaisempaa. ­ Omaleimaisuus on meille tärkeää. Alkuaikoina saimme kuulla aika paljon Niskalaukaus-vertailuja, vaikka meissä oli samaa vain kieli ja kolme rytmikitaraa. On hienoa, että jengi alkaa vihdoin ymmärtää "meidän jutun", joka ei ole aivan peruskaurapuuroa, vaan rusinolla ja mansikoilla maustettua moista, Tero kuvailee. Kitaristi Jani Koskelan mukaan Saattuetta on vaikea luokitella suoralta kädeltä mihinkään olemassa olevaan genreen. Käyttöön lanseerattiinkin termi "saattometalli". ­ Luokitus toimii edelleen, vaikka lähestymistapa onkin hivenen muokkautunut. Käytännössä saattometallilla viitataan raskaaseen soundiin, hitauteen ja painostavaan tunnelmaan, mutta aika monimuotoisesti tässä ollaan liikkeellä, Jani toteaa. ­ Kun tajusimme käyttää enemmän sävykontrasteja, rytmivaihteluja ynnä muuta, löysimme täysin oman jutun, jota kutsumme saattometalliksi. Tyylissämme yhdistyvät niin synkät doom/death-elementit kuin kauniit hempeilyt. Käytämme mausteena myös erilaisia progehtavia rytmillisiä elementtejä mutta hivenen vähemmän kuin viime le- PE 23.10. ESCAPE, RIIHIMÄKI vyllä, Tero lisää. Kappale Verenperimä nostaa sanoituksessaan esille sukupolvelta toiseen siirtyvän väkivaltaisuuden, ja Evoluution kruunussa puidaan hampaat irvessä painavan "tosimiehen" mallia. Laulaja Tuukka Koskisen mukaan Saattueen tekstit perustuvat omiin havaintoihin sekä itsestä että ympäristöstä. ­ Totta kai omat kokemuksetkin pilkahtavat paikoitellen taustalla, mutteivät hallitsevassa roolissa. Tekstien tarkoitus on palvella kappaletta ja täydentää kokonaiskuvaa. Mitään syvällisempää sanomaa teksteistä on turha ruveta kaivamaan. Jokainen kiinnostunut lukekoon itse ja muodostakoon oman käsityksensä, toteaa Tuukka. ­ Me haluttiin palata sanoituksissa askel taaksepäin Jäähyvästilevyn sanoituksista. Joka biisissä ei viillellä ranteita eikä käsitellä lopullista päämäärää. Muun muassa Vapahtaja-biisin sanoituksissa rinnastetaan alkoholismi ja uskonto ja pohditaan miten ne vaikuttavat kasvavaan lapseen, Tero lisää. Saattue aikoo metsästää itselleen lisää keikkoja. Vaikka bändin voisi kuvitella olevan parhaimmillaan synkeinä syksyiltoina pimeissä klubeissa, Jani kertoo Saattueen toimivan melkein missä olosuhteissa tahansa. ­ Pimeät klubit ovat toki visuaalisesti ja fiiliksen puolesta oiva ympäristö, mutta toisaalta isojen lavojen isot äänentoistot tuovat omat puolensa esille Saattueen raskaasta ja monikerroksisesta äänimaailmasta. « HAASTATTELU TEKSTI JUSSI LAHTONEN KUVA JARNO LINDEN SUE » 33 « NRO. 10
• JA YLPEÄNÄ ESITTÄVÄT: VOITA LIPUT, MATKAT JA HOTELLIMAJOITUS RAMMSTEININ BERLIININ KEIKALLE! OSALLISTU KILPAILUUN: WWW.SUE.FI Kilpailun voittaja saa itselleen ja valitsemalleen kaverille liput Rammsteinin Berliinin keikalle 21.12.2009. Sisältää kaksi lippua konserttiin, lennot ja muut matkat välillä Helsinki-Berliini-Helsinki (lähtö 21.12., paluu 22.12.) sekä hotellimajoituksen Berliinissä 21.12. Osallistu kilpailuun ja tilaa ilmainen EMP-katalogi. Palkintomatka Rammsteinin keikalle arvotaan vain 18 vuotta täyttäneiden kesken. Kilpailun voimassaoloaika 14.10 ­ 6.11. SUE » 34 « NRO. 10 Copyright Universal Music
• SUE » 35 « NRO. 10
• LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton SLAYER ­ Wold Painted Blood (American) 7 Kerry King totesi takavuosina, että olipa Slayerin rumpupallilla kuka tahansa, ei eturivin kolmikkoa horjuttaisi mikään. Tämä lienee totta siinä mielessä, ettei Dave Lombardon paluu riveihin tarkoittanut kurkottelua kohti menneitä. Sinänsä Slayer on aina ollut Slayer, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistut levyt ovat yhtä kaikki luoneet kuvan myöhempien aikojen Slayerista, joka hakee katu-uskottavampaa otetta. Mutta miksi haaskata aikaa hakemiseen, kun yhtye on ollut hyökkäävyydessään äärimmäisen uskottava jo niittien ja ketjujen koristamina alkuvuosinaan? Pikemminkin väkisin väännetty kadunmiehisempi ote syö arvokkuutta. Pahimman aallonpohjan Slayer saavutti vuoden 2001 God Hates Us Allilla, levyn miltei kaikki ansiot kun ryvettyivät ikuisesti keskenkasvuisen Kingin "Fuck fuck fuckety fuck" -kiukuttelulyriikoiden kurimuksessa. Siitä on näemmä opittu, mutta ei uusi World Painted Blood mikään sanoitusten riemukavalkadi ole, ainakaan jos tarkastelee Snuffin ja Hate Worldwiden torturemiseryhatehatehate-liukuhihnoja. Kynämiehinä Jeff Hanneman ja Tom Araya lienevät yhtyeen terävimmät, mutta minkäs teet, kun kaikki näemmä kulkee tätä nykyä Kingin tarkastuskomission kautta. Mitä itse musiikkiin tulee, ei Slayer ole koskaan ollut kehno, vanhetessaan vain valitettavan väritön. World Painted Blood käy jopa raivostuttavaksi, sen parhaat hetket kun ovat hyvinkin äkäistä tavaraa. Ensisinkku Psycopathy Redin ohella tarkimmin osuvat death metalliksi kallistuva Public Display of Dismemberment ja War Ensemble -kaikuja mukanaan tuova pää- tösbiisi Not of This God. Nimibiisin ja Unit 731:n aloituskaksikko rankaisee mukavasti sekin, mutta keskitempoisemmassa materiaalissa yhtye on Beauty Through Orderia lukuun ottamatta täysin hukassa. Human Strain on yhdentekevä jatkumo Seven Facesin ja Deviancen kaltaisille, Americon suorastaan historian kehnoimpia Sleikka-vetoja. Playing With Dollsin tehtäväksi jää osoittaa, ettei Dead Skin Maskille ole edelleenkään luotu Bloodlinea kummempaa seuraajaa. World Painted Blood kuitenkin tekee tehtävänsä siinä, että se pitää Slayerin liikkeessä. Muutama uusi biisi settiin ja tien päälle taas. Uudet pirulaiset vievät tilaa Altar of Sacrificen, Silent Screamin ja Blood Redin kaltaisilta, mutta pitävätpä tekijänsä skarppeina. JUKKA KITTILÄ SUE » 36 « NRO. 10
• biisin paketti on loppujen lopuksi varsin hyvä, ja paikoin raskaampiakin sävyjä saava goottimetallialbumi. Päälaulajatar Nell Siglandista ei vieläkään uutta Liv Kristineä saa, mutta nainen on silti tähän mennessä parhaassa vedossaan. Kun mieslaulaja Raymond I. Rohonyikin jopa murahtaa heti kättelyssä avausbiisi Hide And Seekissä vanhaan malliin, niin osan vanhoista albumisynneistä voi jo antaa anteeksi, vaikkakaan kukaan niitä kuullut ei voi niitä koskaan unohtaa. JUSSI LAHTONEN 6 LEVYARVIOT BELPHEGOR WALPURGIS RITES ­ HEXENWAHN (Nuclear Blast) Joko taas? Itävaltalaisen black/death metal ­bändin seitsemäs albumi Bondage Goat Zombie tuli ulos huhtikuussa 2008, ja kahdeksatta pukkaa vain puolitoista vuotta edellisestä. Mikäs on julkaistessa, jos runosuoni sykkii ja saatanallinen sävelkynä ei pysy aloillaan. Bändillä on selvästi oma tyylinsä, jota se hioo ja paisuttaa levy levyltä, ja häröstä kulttihenkisyyden ja shokeeraamisen tavoittelustaan huolimatta yhtye soittaa paljon tiukemmin yhteen kuin voisi kuvitella. Ongelma vain on siinä, että Belphegorin musiikki ei kovinkaan usein ylitä kultaisen keskitien tai keskinkertaisuuden rajoja. Vankkaa ja brutaalia tavaraa on nytkin tiedossa, mutta ammattitaitoisesta toteutuksesta huolimatta levy on turhan ennalta-arvattava eikä sisällä juuri mitään, mitä bändi ei olisi jo aiemmin tehnyt. Vakiintunut fanikunta saa juuri sitä, mitä se Belphegor-levyltä kaipaakin, mutta parempaankin itävaltalaiset ovat kyenneet. JUSSI LAHTONEN KATATONIA ­ Night Is the New Day (Peaceville) Katatonia jatkaa uudella albumillaan hyväksi havaitulla linjallaan tarjoillen pakahduttavan hienoja melankolisia äänimaisemia, jotka avautuvat joka kuuntelukerralla enemmän paljastaen oivalluksia ja uusia vivahteita hallitsevan ja voimallisen kitaravallin takaa. Siksi Night Is the New Day kuuluukin edeltäjänsä tavoin levyihin, jotka eivät kuuntelemalla kulu. Aikaisempaan verrattuna on tapahtunut kypsymistä. Se ei välttämättä ole pelkästään hyvä; 9 (Nuclear Blast) Epican neljäs albumi The Divine Conspiracy nosti hollantilaisyhtyeen monta pykälää ylemmäs sinfonis-klassisen heavy metalin sarjatasoissa, ja voisi jopa sanoa bändin noussseen pääsarjaan. Pääsarjassa Epica on kuitenkin vielä se liigan hännänhuippuihin tai alempaan keskikastiin kuuluva tiimi, jota isommat bändit läimivät päähän. Edellinen livejulkaisu, tämän vuoden toukokuussa julkaistu The Classical Conspiracy antoi hieman esimakua bändin kiinnostuksen kohteista. Livekiekko sisälsi täyden orkestraation ja yhtye soitti omien biisiensä lisäksi myös klassisia sävellyksiä. Design Your Universe on bändin yritys tehdä omista biiseistään entistäkin massiivisempia, orkestroidumpia ja eeppisempiä. Kaikkea on enemmän, isommin, paksummin ja laveammin. Simone Simonsin enkelimäiset vokaalit ovat eittämättä erittäin kauniit ja vakuuttavat, ja tällä saralla hän hakkaa esimerkiksi Nightwishin Anetten mennen tullen. Muuten Epica kuitenkin jää kiteeläisille ja muillekin vastaavalla sektorilla operoiville isommille bändeille kakkoseksi, sillä äänimaailman laajuus ja levyn 75 minuutin pituus eivät tee kappaleista sellaisia, miksi ne yritetty tehdä: elämää suuremmiksi. JUSSI LAHTONEN 7 EPICA DESIGN YOUR UNIVERSE musiikki on lähes liian kiiltäväksi hiottua ja aikuismaista. Toisaalta rosoja ei muista kaivata, kun soimaan pamahtaa vaikkapa Liberation varistaen viimeisetkin lehdet syksyisistä puista. Vaikken ole balladien ystävä, Katatonian herkät hetket saavat minutkin liikuttumaan. Salaisuus on siinä, ettei lässähdetä keveyden puolelle, vaan tunnelma ja herkkyys saadaan tihkuvaksi synkeiden ja raskaiden elementtien tukemina. Tästä tyyppiesimerkki on The Longest Year, joka jyrää ja hivelee samassa paketissa. Levy on tasainen, luontevasti etenevä kokonaisuus, jossa kappaleet eivät kovasti erotu toisistaan tyylillisesti. New Night taitaa olla mieluisin kappale, vaikka lempeimmästä päästä onkin. Mutta kun syysmyrsky nousee yllättäen ja tuuli riepoo ulkona, on paikallaan kietoutua Katatonian pehmeän, turvallisena progeilevan metallin pariin. Kaiken ei aina tarvitse olla niin omaperäistä, kun homma on hallussa. ANNA LAHOKOSKI Yhtyeen keulakuvana on laulajatar Ruby Rogue, näyttävä ja komeaäänisen dramaattinen vokalisti, joka tekee vaikutuksen heti avausbiisi Symphony of the Fallenista alkaen. Heretic Rapturen voimin Witchbreed erottuu massasta heti kättelyssä. JUSSI LAHTONEN 8 WITCHBREED HERETIC RAPTURE (Ascendance Records) Portugalilainen Witchbreed julkaisee ensilevynsä neljän vuoden toiminnan ja yhden demon jälkeen. Debyytti on erittäin vakuuttava, vaikka bändin jäsenet eivät olekaan mitään aloittelijoita vaan mukana on monta portugalilaisessa metalliskenessä kunnostautunutta muusikkoa, tunnetuimpana basisti Ares, joka pomputteli nelikielistään muun muassa Moonspellin riveissä klassikkolevyillä Wolfheart ja Irreligious. Yhtyeen paikoitellen progressiivisiakin sävyjä sisältämä musiikki on voimakasta, kontrasteja sisältävää ja dynaamista dark metalia, jossa tarttuvat kertosäkeet ja paisuttelevat koskettimet on yhdistetty rankkoihin, lähes äärimetallisiin riffittelyihin. Levyn on tuottanut vanha guru Waldemar Sorychta, joka on jälleen tiennyt, mitä nappeja tulee painaa ja missä järjestyksessä. (Rise Above) Yhdysvaltalainen isojen, rumien ja karvaisten äijien trio Gates of Slumber on perustettu vuonna 1998 soittamaan eeppistä heavy doomia vanhan Sabbathin ja heidän seuraajiensa jalanjäljissä, ja Indianapolisin omat pojat ovat nyt päässeet neljänteen kokopitkäänsä. Tallina on Lee Dorrianin luotsaama doom-lafka Rise Above, mikä on yhtyeelle täysin oikea koti. Jykevää heviähän GOS vyöryttää, ja tuhdin tuomiopäiväinen hevimetalli on aina paikallaan kevytlevite-hilipatihippan-iloittelijoiden joukossa, sillä mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Tämäntyyppistä musiikkia vain on tehty halki maailman sivu niin paljon, että alan standardit ovat erittäin korkealla, eikä yhtye yllä niitä täyttämään. Kitaristilaulaja Karl Simonin vokaalit ovat turhan epätasaisia, ja vaikka monessa kappaleessa on raskautta ja pituutta, niissä ei ole kuitenkaan tarpeeksi sisältöä ja koukkuja koko rahalla. Albumissa on hetkensä, mutta lopputulos jää kokonaisuutena puuduttavaksi. JUSSI LAHTONEN 6 GATES OF SLUMBER HYMNS OF BLOOD AND THUNDER ki kasvaa huomattavasti. Eikä Count Ravenia liiemmin samankaltaisten rivistä osaisi erottaa. Fodden ääni ei jää huomiotta, mutta mielleyhtymä ikääntyneestä Jonas Renksesta imitoimassa Ozzy Osbournea ei ole mairittelevin mahdollinen. Ja vaikka doom metal ei huumorihommaa olekaan, on Mammons Warin riffittely niin totista jurnutusta, että The Poltergeistin ja To Kill a Childin kaltaiset ansiokkaammat yksilötkään eivät lunasta potentiaaliaan. Count Raven ei kokemuksessaan haparoi, mutta Mammons War on malliesimerkki lukemattomia Black Sabbathin perillisiä yhdistävästä tekijästä: Siinä missä kantaisä oli ennakkoluuloton, ilmava ja groovea kaihtamaton, ovat jälkeläiset koonneet oman sääntökirjansa, joka sisältää lähinnä kieltoja. Tony Iommi on pintapuolisesti opiskeltu, mutta Bill Wardin suhteen olisivat jatko-opinnot tarpeen. Jopa Count Ravenin ikäiselle ryhmälle. JUKKA KITTILÄ Dialogilla on seitsemän kappaletta, joista Fade Away toimii parhaiten. Se ei muistuta yhtä paljon Dream Theateria, Symphony X:ää ja muita alan suuruuksia kuin levyn muut biisit. Jopa 15 minuuttinen nimibiisi kulkee kivuttomasti. Status Minor on kelpo kotimainen vaihtoehto edellä mainituille ulkomaanihmeille. KIMMO JARAMO 8 STATUS MINOR DIALOG 6 COUNT RAVEN MAMMONS WAR (I Hate) Kaksi vuosikymmentä sitten ensituomionsa langettanut, kertaalleen lopettamaankin ehtinyt ruotsalaisryhmä Count Raven on jälleen riffin äärellä. Trio syntyi doomin perusasioihin nojaten, eikä se edelleenkään ajattelekaan nojaltaan nousemista. Perinnerakkaus ei ole lähtökohtaisesti synti, mutta sen myötä persoonattomuuden risSUE (Lion Music) Suomalaisia progemetallibändejä on viime vuosin tullut esille kuin sieniä sateella. Tällaisissa orkestereissa on kaikissa omat pienet jensjohanssoninsa ja terrybozzionsa, mutta musiikki tuppaa yleensä olemaan melko tyhjänpäiväistä kolistelua. Vaikka soittotaitoa piisaa pienen kylän verran, ovat kappaleet tarkoitettu lähinnä vain genren tosiharrastajille. Status Minoria markkinoidaan ahvenanmaalaislevy-yhtiö Lion Musicin linjasta poiketen ihan oikealla levyllä eikä paperikuorisella promokiekolla. Saatekirjeestä ei käy ilmi mistä päin Suomea soittajapojat ovat kotoisin, mutta pari nimeä viittaa pääkaupunkiseutuun. Bändin tunnetuin hemmo on Thunderstonessakin koskettimia kilkuttava Jukka Karinen. Levyn on miksannut samasta bändistä tuttu Nino Laurenne. Soundit ovatkin huippuluokkaa, joskin minun makuuni kovin steriilit. (Roadrunner) Eipä päästä Jamey Jasta ystäviään helpolla. Vaihtelevalla menestyksellä syvemmissä vesissä soudelleen sivuprojektinsa jatkoksi kuuluville saadaan Hatebreed-leiristä kasvottomuudessaan Perseverancen mieleen tuovaa äkäilyä. Tai siltä ainakin alkuun vaikuttaa. En välttämättä olisikaan jaksanut kolmatta iskulausejoukkolaulantaa, mutta silti nimettömän levyn suoraviivaisuus yllättää. Näin siis ensikuulemalla. Pitkällinen perehtyminen kuitenkin paljastaa nyansseja, jotka kertovatkin tarinaa Rise of the Brutalityn haastajasta, kokolailla erilaisin asein tosin. Bassoon nojaava ärhentely Through the Thorns ja melkein poppunkiksi vääntyvä menopala Every Lasting Scar ovat toistensa vastakohdat ja avaavat erilaisuudellaan monta ovea, jolloin muukin materiaali alkaa maistua. Loppuun asti linja ei kuitenkaan pidä. Uusi albumi sujahtaa edeltäjiensä tavoin "melkein klassikkoainesta"-kortistoon. No Halos for the Heartless on hoilotuksineen kuin suoraan Kingdom of Sorrown esikoiselta, eikä se tässä asiayhteydessä ole kehu. Kahden kappaleen hutikimara As Damaged As Me ­ Words Became Untruth on loppusivallusten ansiosta nopeasti unohdettu. Sinänsä hieman yllätyksettömästi kultaaikojen thrashbändejä mallintavat Merciless Tide ja Pollution of the Soul puolustavat paikkaansa, mutta kyykkäävät kokopitkän helmien edessä. HENRI EEROLA 8 HATEBREED HATEBREED » 38 « NRO. 10
• LEVYARVIOT SUE » 39 « NRO. 10
• 8 JARKKO MARTIKAINEN TOIVO (Levy-yhtiö) Se, mikä alkoi kuulua YUP:n levyillä sitä enemmän mitä vanhemmaksi yhtye tuli, on Jarkko Martikaisen soolouran myötä hioutunut huippuunsa. Terävät huomiot elämästä, musiikin alistaminen kerronnalle ja tekstin pelkistäminen ovat sitä, mitä Martikainen nyt tekee. Kuka tässä enää Myyrää kaipaa? Toivo, Martikaisen kolmas soolo jatkaa edellislevyn akustisenkarheaa linjaa. Bändilevyksi sovitettu turpeahko soolodebyytti Mierolainen (2004) oli sittenkin liian raskas kokemus, pelkistetty Rakkaus (2006) puolestaan täysosuma. Kuten edeltäjälläänkin, Toivolla on kolme keskeistä elementtiä: akustinen kitara, ääni ja sanat. Välillä Martikainen yltyy nopeampaan hölkkään (Toivon kappaleita), mutta suurimman osan ajasta istuskellaan saunakamarissa kitara sylissä. Eikä tämä tarkoita, että kyseessä olisi puolihuolimaton esitys. Päinvastoin, näin välitön tunnelma näinkin painavien asioiden äärellä on kokemuksen tuomaa. Artistin toivomus rauhoittaa neljäkymmentä minuuttia levyn kuuntelulle alusta loppuun on syytä ottaa sen vaatimalla vakavuudella. Siten sieltä voi löytää seuraavanlaisia helmiä: "Laskisit nyrkit, laskisit ne. / Laskisit hyvät teot, jotka tehtiin vain sinulle. / Siis kuinka monta? Laske kymmeneen. / Jollei se riitä, jatka kymmeneen tuhanteen." YUP on kuollut, eläköön siis Jarkko Martikainen. TUOMAS TIAINEN LEVYARVIOT Pohjolan Ilmari ­ Enkä mä rakasta ketään (Johanna) (Warner) Muse puhuu sinfonisen teoksen säveltämisestä. Muse vihjailee hylkäävänsä perinteisen albumiformaatin. Muse miettii, pitäisikö sen luoda popmusiikille uusi tulevaisuus, jossa musiikkia julkaistaan biisi kerrallaan tietoverkossa. Mutta kun Muse lopulta toimii eikä selitä, tulos on vaisulta kuulostava cd-levyllinen lauluja, jotka eivät säväytä sen enempää kokeilevuudellaan kuin tarttuvuudellaankaan. The Resistance menee heittämällä vuoden pahimpien pettymysten joukkoon. Avausbiisi Uprising tömisee glamrockina mutta kosketinkuvioista tulee mieleen Jean-Michel Jarren surkuhupaisa laserklasari. Undisclosed Desiresin geneerisestä konepopista jää mieleen mitäänsanomattomuus. Queen-kopio United States of Eurasia (+ Collateral Damage):ista puuttuvat samat asiat kuin nykypäivän Queenista: yläpurenta, viikset, ihonmyötäiset asut, virtuositeetti ja kaikki se huikentelevaisuus, joka teki Freddie Mercuryn yhtyeestä lyömättömän. Guiding Light on samanlainen kehno jäljitelmä. Se on sellainen harras kappale, jollaisia U2 teki 80-luvulla paljon paremmin. The Resistancella on hyvääkin. Jokaisessa biisissä on jotain mielenkiintoista. Nimikappaleessa inhimillisyys ja majesteettisuus ovat oivallisessa balanssissa. Timmisti riffitellyt Unnatural Selection ja MK Ultra ovat sellaista Musea, jota mainion Black Holes And Revelations -levyn jälkeen olisi halunnut kuulla enemmänkin. Kokonaisuutena The Resistance kuitenkin kuulostaa puolitehoiselta ja varovaiselta. Miksi ihmeessä tämä levy ei soi lujempaa? Suuruudenhulluutta ihannoivan bändin ja etenkin levyn lopussa kuultavan Exogenesis-pikkusinfonian kohdalla paljon puhutulle masteroinnin volyymisodankäynnille olisi todellista tarvetta. ARI VÄNTÄNEN 6 MUSE THE RESISTANCE 9 Suurelle yleisölle parhaiten Ultra Bran puhallinsektiosta "tuttu" Ilmari Pohjola (kyllä, sen yhden Pohjolan läheistä sukua) pomppaa esiin puun takaa ja onnistuu melkein säikäyttämään esikoisalbumillaan. Säikäyttämään siksi, etten ole Silvion Amass All You Canin (2005) jälkeen kuullut Pohjolan ainutlaatuista pehmeänvittumaista ääntä millään äänitteellään. Sekä myös siksi, että Enkä mä rakasta ketään on erilaista suomalaista musiikkia, ja juuri siitä syystä ­ tai siitä huolimatta ­ helvetin hyvää. Vaikka yhtye Pohjolan Ilmari henkilöityykin sen nimikkohahmoon (laulu, kitara, puhaltimet), ei Esa Riippaa (basso) ja Tuomas Timosta (rummut) sovi väheksyä. Kolmikko on luonut svengin, joka saa Pohjolan sävellykset kulkemaan kierolla kolkkeella terhakkaasti eteenpäin. Silvion taitellinen pop on vivahteina läsnä, Pohjolan Ilmari on sen Helsinginkadulla asuva kalsareissa viihtyvä ruokkoamaton serk- ku. Hieman rosoinen, mutta ehdottomasti rakastettava. Ja sitten on sanat, ja ne sanotaan suoraan. Aiheet viininjuonnista puliukkoihin ja lapsuusmuistoista marsilaisiin kuvataan lapsenomaisella rehellisyydellä; ei töksäyttävästi vaan siten, miten ne sattuvat olemaan. Pohjolan Ilmarin maailmassa homesienelle ei ehkä mahda mitään, mutta laiha ja lihava voivat olla kavereita. Se maailma on todellisempi kuin tämä nykyinen. TUOMAS TIAINEN (Universal) Vuonna 2000 Australiassa perustettu Wolfmother ehti onkia onnea puoli vuosikymmentä ennen kuin iso kala kävi koukkuun. Syöttinä käytetyn mainion Wolfmother-debyyttialbumin (2005) nielaisikin sitten semmoinen menestysvonkale, että se veti koko trion perässään uppeluksiin. Pinnalle kalajuttuja kertomaan palasi ainoastaan laulaja-kitaristi-biisintekijä Andrew Stockdale. Se, että basisti-kosketinsoittaja Chris Ross ja rumpali Myles Heskett eivät ole mukana multiplatinaa myyneen ensialbumin seuraa- 8 WOLFMOTHER COSMIC EGG jalla on jälleen esimerkki siitä, että bändeissä on korvaamattomia ja korvattavissa olevia jäseniä. Vaikka uudet soittajat, basistikosketinsoittaja Ian Peres, rumpali Dave Atkins ja komppikitaristi Aidan Nemeth, varjelevat Cosmic Eggillä Stockdalen selustaa susiemon raivolla, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Wolfmotherin taru voisi jatkua muullakin miehityksellä. Cosmic Egg nimittäin todistaa, että Wolfmother on yhtä kuin Stockdale. Cosmic Eggistä päätellen alkuperäisen rytmiryhmän eroon johtaneet kahnaukset eivät liittyneet ainakaan siihen, että Andrew Stockdale olisi halunnut kääntää Wolfmotherin musiikillisen kurssin. Cosmic Egg on debyytin tavoin levy, joka filtteröi 70-luvun taitteen rockin (Led Zeppelin, Blue Cheer ja etenkin Black Sabbath) uudelleen Kyussin kaltaisten raskaiden pörinäbändien läpi. Albumilta hehkuu se sama turvallinen nostalgiahenki, joka teki niin monista bändeistä suosittuja kalenterin käännyttyä pelottavasti uuden vuosituhannen puolelle. Wolfmotherin musiikki on yhtä aikaa eläimellisen irstasta ja hellyttävän nörttimäistä samaan tapaan kuin Led Zeppelinin, jolla oli aina toinen käsi haltiakielioppaan ja toinen reisien välissä. Cosmic Egg on sikäli tyypillinen huippusuositun ensialbumin seuraaja, että yhtye kuulostaa sillä entistä itsevarmemmalta ja suvereenimmalta, mutta ammattimuusikkouden pyörteissä ei ole ehditty hioa yhtä hohtavia irtotimantteja kuin alkuaikoina treeniksellä nyhjätessä. Cosmic Egg on kuitenkin vahva kokonaisuus, ja veikkaanpa, että ainakin hienot New Moon Rising ja Sundial tulevat pilkahtelemaan keikoilla ja tulevilla kokoelmalevyillä. Andrew Stockdale on kuvaillut Cosmic Eggiä eräänlaiseksi suurennokseksi Wolfmotherin ensimmäisestä levystä. Hän on luonnehdinnassaan oikeassa. Se on pelkistettyyn bändisoundiin luottava levy, jolla niinkin arkinen soitin kuin piano kuulostaa suorastaan radikaalilta vedolta. Varhaisen WolfmotheSUE rin lämpöinen nukkavieruus on jossain määrin vaihtunut kovaksikeitettyyn soundiin, mutta bändi ei ole kadottanut maanläheisyyttään. Tuttujen elementtien suurustaminen sakeammaksi on oikea ratkaisu, sillä olisihan menestyslevyn valokopioiminen ollut Wolfmotherilta suorastaan kosminen munaus siinä missä oman menneisyytensä kieltäminenkin. ARI VÄNTÄNEN (Kaakao) Helsinkiläinen Lady Escape on myöntänyt Wilco-diggailunsa ihan suoraan, ja nyt yhtye taitaa vittuilla siitä itselleen. Unsung Landin kansikuva on nimittäin selkeä pastissi Yankee Hotel Foxtrotin kannesta. Ja mikä parasta: kuten amerikanserkkunsakin, Lady Escape ei sekään tyydy olemaan keskilinjan indieryhmä, vaikka ponnistaakin juurevan simppeleistä lähtökohdista. Lady Escapen indierockissa on pari ripausta Wilcoa, mutta mieleen hiipii myös toinen, kiemuraisempi tapaus. Laulaja Teemu Tannerin ääni muistuttaa melkosesti Danielsonista tutun kiekujan Daniel Smithin hoilotusta, mikä kuulijasta riippuen se joko ärsyttää tai ihastuttaa. Tässä osoitteessa Tannerin laulu lisää sopivasti mausteita Lady Escapen jo muutenkin sattumia täynnä olevaan soppaan. Kunnon indiekiekon tavoin Unsung Land on rakennettu siten, että alkupään kappaleissa rokataan suoremmin ja levyn loppupäässä kokeillaan. Aloituskaksikko Tahiti Twisted ja Dunno ennustavat vielä hieman geneeristä lopputulosta, mutta Foulista alkaen päästään huuruisemmille vesille paria kolmea ensimmäistä biisiä mielenkiintoisemman materiaalin pariin. Levyn jälkipuoliskon kappaleet ovat sen verran hyviä, että mikäli koko kiekko koostuisi yhtä hienosta musiikista, arvosana voisi hyvinkin olla pykälän korkeampi. Tällaisenaankin erinomainen. TUOMAS TIAINEN 8 LADY ESCAPE UNSUNG LAND (Fullsteam) Cosmobilessa ei jäsentensä mukaan ole kuulemma mitään erityistä, ainoastaan rockin peruskombinaatio kitara, basso ja (pieni) rumpusetti. MySpace-sivuillaan tämä Kauhajoelta Helsinkiin valunut kolmikko kuvailee musiikkiaan The Strokesin, Vampire Weekendin ja Talking Headsin synteesiksi. Asiaa on turha yrittää kuvata yhtään paremmin referenssein. Tuomas Palonen (laulu, kitara), Olli Noroviita (basso) ja Kimmo Kivistö (rummut) ovat määrittelyssään oikeassa, mutta turhan höveleitä. Yhtyeessä ei sinänsä ole mitään erityistä, mutta siinä missä turhan moni samalla lavealla kentällä operoiva yhtye on joko tylsä tai yhdentekevä, Cosmobile leikkaa ja liimaa yksinkertaisista aineksista jotain omaa. Cosmobilen kakkosalbumi Making Do on napakka yhdentoista kappaleen mittainen kokonaisuus garagerockin ja rytmikkään postpunkin ristisiitosta. Muinoin mukana olleet emovaikutteet ovat viimeistään nyt karisseet pois. Sen sijaan leikillisyydestä tätä yhtyettä tuskin onnistuu koskaan riisumaan. Erityisesti vokalisti Palosen kunniakirjan arvoinen suoritus on jotain, mikä muistuttaa muinoin koetuista hikisistä Boomhauerin keikoista. Quiet Town, Road Through Fire tai mikä tahansa muu Making Don kappale toimii myös kotistereoista. TUOMAS TIAINEN 8 COSMOBILE MAKING DO (KHY Suomen Musiikki Oy) Toukokuussa 2007 annoin Mannan Sisteresikoislevylle seiskan ja ihmettelin PJ Harvey -vaikutteiden poissaoloa, ennakkomainonta kun oli antanut ymmärtää toisin. No, nyt saan mitä halusin, sillä kakkoslevyllään Songs of Hope And Desire Manna on tiukasti käsi PJ Harveyn piparipurkilla. Erinomainen valinta, voisin sanoa. Eittämättä myös taus- 9 MANNA SONGS OF HOPE AND DESIRE » 41 « NRO. 10
• (VH1 Classic / Eagle Vision) Kiss-kuvaraamatun kakkososan euroopanversion kolmen DVD:n perussetin mukana tuleva bonuslevy ei valitettavasti ole Wal-Martketjussa myyty Dynasty-kiertueen keikka, vaan Crazy Nights -kiertueen konsertti ­ kaikkea ei Geneltä heru, ainakaan kerralla. Kokoelma on allekirjoittaneelle Kissologyn osista mielenkiintoisin, sillä kaksi ensimmäistä levyä käsittelevät yhtyeen alkuperäismiehistön hajoamisen ja musiikillisten kokeilujen aikaa 1978-1982. Yhtye natisee liitoksissaan, kun Ace saattaa vodkahuuruissaan tosikko-Genen naurunalaiseksi tv-haastattelussa. Trash-klassikkoelokuvassa Attack of the Phantoms hullu tiedemies luo "pahan" Kissin, joka esittää tutunkuuloisen kappaleen Rip And Destroy. Toisella levyllä sanotaan haikeat jäähyväiset Peterille ja toivotetaan Eric Carr -kettu tervetulleeksi. Unmasked-kiertueen Sydneyn keikan tähdeksi nousee Ace, jonka laulamat Talk to Me, 2.000 Man ja New York Groove ovat huippuesityksiä. Studioyleisön edessä tiukasti vedetyt The Elderin biisit ovat visuaalisesti uskomattomia yrityksiä sopeutua ajan uusromanttiseen henkeen. Kolmannella levyllä ankh-hahmo Vincent Cusano esittäytyy mylvivälle brasilialaisyleisölle Creatures-kiertueella, yhtye riisuu maskinsa MTV:llä, ja esiintyy ilman naamioitaan ensimmäistä kertaa (Lissabonissa). Hypätään Bruce Kulickin aikaan, soitetaan kasarihittejäkin, ja Eric Carrin ennenaikainen poismeno saa surulliseksi. JARI MÄKELÄ 9 KISS KISSOLOGY ­ THE ULTIMATE KISS COLLECTION VOL. 2, 1978-1991 Kraftwerk: The Catalogue (EMI) Autobahn 9 Radio-Activity 10 Trans-Europe Express 10 The Man Machine 10 Computer World 9 Techno Pop 8 The Mix 7 Tour de France 8 Minä en ainakaan väitä vastaan sille henkilölle, joka nimeää Kraftwerkin vaikutusvaltaisimmaksi konemusiikkiyhtyeeksi. Düsseldorfin voimalaitos on antanut vaikutteita niin kokeellisille koneilijoille kuin myös sähköisille hittipoppareille ja oikeastaan myös kaikelle muullekin siinä välissä. Vuonna 1970 uransa aloittanut yhtye oli kohta 40 vuotta jatkuneen uransa ensimmäisellä kolmanneksella erittäin aktiivinen julkaisija ja ennen kaikkea kokeellisuudessaan edelläkävijä, joka tuotti Kling Klang -studionsa kätköissä kummallista ääntä, joka oli paikoitellen tarttuvampaa kuin perinteinen hittimusiikki. Kraftwerkin kolme ensimmäistä albumia vuosilta 1970 ­ 73 ovat aina olleet vaikeammin saatavilla kuin myöhemmät tekeleensä. Sillä logiikalla myös remasteroidut uusjulkaisut alkavat neljännestä Autobahnlevystä. Kahdeksan levyn kokonaisuus julkaistaan sekä irtopainoksina että The Catalogue -nimisenä boxina. Kraftwerkin seitsemän vuoden tuottelias kultakausi (1974 ­ 81) Autobahnista Computer Worldiin esitteli teema-albumeita, jotka olivat saksalaisen jäykkiä, mutta myös jäyhän humoristisia. Esimerkiksi Radio-Activity-albumilla oli kolme teemaa: radioaktiivisuus, radio ja aktiivisuus. Kraftwerkin tuotanto esitteli täydellisessä harmoniassa kokeellisia ja pitkiä instrumentaaleja sekä popimpaa materiaalia, kuten Radio-Activity, Trans-Europe Express, The Robots, Computer Love sekä tietysti The Model, joka on yksi futupopin tärkeimmistä klassikoista. Tämän päivän mitta-asteikolla kokeellisuuskin alkoi jo hieman katoilla vuonna 1978 ilmestyneellä The Man Machinella, joka on kokonaisuudessaan harvinaisen nopeatempoinen ja hittihakuinen albumi Kraftwerkin tuotannossa. Tuottelias kausi katkesi toisen perustajajäsenen Ralf Hütterin polkupyöräonnettomuuteen. Työn alla olleen Techno Pop -albumin (ihan alkuperäiseltä nimeltään Technicolor) tuotantoprosessi viivästyi ja lopulta muutti muotoaan niin biisilistaltaan kuin nimeltäänkin. Vuon- LEVYARVIOT Seuraava Sue 11.11.2009 na 1986 ilmestynyt Electric Cafe on remasteroituna saanut varhaisemman nimen, mutta materiaaliltaan levy on ennallaan. Alkuperäisen Techno Popin materiaalista julkaistiin ainoastaan single Tour de France (1983). Se ei luonnollisesti ollut mukana Electric Cafella, vaan teeman ympärille tehtiin albumi, joka ilmestyi vuonna 2003, eli Kraftwerkilla tuntuivat menevän sekaisin sekä konseptit että aikataulut. Aikoinaan analogisesti nauhoitetut biisit päätyivät digitaaliseen käsittelyyn 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Vuonna 1991 ilmestynyt The Mix esitteli koko vuosikymmenen ainoana Kraftwerk-julkaisuna remiksattuja versioita yhtyeen klassikoista. Ilmestyessään The Mix oli tuoreen kuuloinen, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna albumi on Kraftwerkin tuotannosta ainoa, joka on selkeästi vanhentunut. Varhaisemmissa albumeissa on selkeä edelläkävijyys, joka kantaa arvokkuutensa vuosikymmenestä toiseen. Koska Kraftwerk-albumit ovat aina olleet ensimmäisestä tahdista viimeiseen täydellisesti harkittuja kokonaisuuksia, on perusteltua, että remasteroinneissa ei ole bonuksia. Toisaalta bonusmateriaalia olisi kyllä ollut saatavilla. Hylättyjen biisien tai Electric Cafen varhaisen version julkaisu ei sovi millään lailla Kraftwerk-perfektionismiin, mutta kielivaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Trans-Europe Expressistä Electric Cafeen asti levyt julkaistiin sekä saksan- että englanninkielisinä versioina. Lisäksi joistakin levyistä oli tarjolla myös Ranskan-, Japanin- ja Espanjan-painoksia, joista löytyi paikallisella kielellä laulettua materiaalia. AKU-TUOMAS MATTILA SUE » 47 « NRO. 10
• THE WRESTLER ­ PAINIJA Viime vuoden merkittävimmän comebackin viihdealalla tehnyt Mickey Rourke loistaa elämänsä roolissa ammattilaispainija Randy "The Ram" Robinsonina, joka ratsastaa yhä 80-luvun suosiollaan vaikka otteluareenat ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän arvelluttaviksi. Tyttärestään (Evan Rachel Wood) vieraantunutta, sosiaalisiin suhteisiin kykenemätöntä Randya tuntuu oikeasti ymmärtävän vain samalla alueella asuva strippari (Marisa Tomei). Molemmat ovat kärsineet niin fyysiset kuin henkisetkin kolhunsa elämänsä aikana. Randy haluaa terveydellisistä syistä kuitenkin lopettaa uransa, mutta old school -fanien ihailu ja parhaassa tapauksessa viikottainen pienehkö setelitukku pitää miehen kehässä, varoituksista huolimatta. Unelmien sielunmessusta parhaiten tunnettu ohjaaja Darren Aronofsky onnistuu jälleen. Viime vuoden parhaimpiin elokuviin lukeutuva Painija on koskettava ja realistinen kuvaus, ja sen käsikirjoituskin kirjoitettiin vartavasten Rourkelle, jonka näyttelijänura lähti syöksylaskuun 90-luvun alussa. Hän ansaitsi roolistaan Oscar-ehdokkuuden, sylillisen muita palkintoja ja ennen kaikkea uuden mahdollisuuden Hollywoodissa. Showpainiakin katsoo ihan erilaisin silmin tämän elokuvan nähtyä. Dvd-julkaisun kuva voi näyttää rakeiselta, mutta se on tarkoituksellinen tehokeino ja suurimmalta osin kamera heiluukin levottomasti näyttelijöiden ympärillä. Lisämateriaalina löytyy kolmevarttinen dokumentti elokuvan tekemisestä eikä se sorru tavanomaiseen työryhmän olkapäiden taputteluun. Se paljastaa myös jotain otteluiden erikoisefekteistä niin kameran takana kuin aidossa kehässäkin. Elokuva: Ekstrat: den johtajaa (Jeff Bridges) miehen maneerit lähinnä ärsyttävät. Lopputulos ei ole niin hauska kuin esimerkiksi trailer antaa ymmärtää. Koomikonlahjoilla paiskattu Pegg ei pääse juuri lainkaan näyttämään taitojaan kun käsikirjoitus on suoraan liukuhihnalta. Dvd-ekstroissa poistettuja sekä pilalle menneitä kohtauksia, trailer ja kommenttiraita. Elokuva: Ekstrat: DVD-ARVIOT » MAMMUTTI Ruotsi/Tanska/Saksa 2009. Ohjaus: Lukas Moodysson. Pääosissa: Gael Garcia Bernal, Michelle Williams, Sophie Nyweide. Kesto: 120min. Ikäraja: 13. Hetkessä kuuluisuuteen Fucking Åmålilla kymmenisen vuotta sitten noussut ruotsalaisohjaaja Lukas Moodysson oli viime vuosien näyttöjen (mm. järkyttävä Reikä sydämessäni) perusteella kokonaan katoamassa pohjoismaalaisten huippuohjaajien harvalukuisesta joukosta. Alkuvuodesta kotimaassaan ilmestynyt Mammutti on kuitenkin hänen vahva paluunsa kansainvälisesti merkittävien tekijöiden ryhmään ­ eikä vähiten siksi, että sen päätähdet Gael Garcia Bernal sekä Michelle Williams ovat jo entuudestaan tuttuja kasvoja. Newyorkilaisperheen isä (Bernal) on nettipelifirman omistaja ja uusrikas, äiti (Williams) sen sijaan uurastaa lääkärinä paikallisessa sairaalassa. 10-vuotias tytär (Sophie Nyweide) haaveilee tähtitieteilijän urasta ja opettelee filippiinien kieltä perheen kotiapulaiselta (Marife Necesito), jonka omat lapset ovat toisella puolella maailmaa äidin koettaessa tienata heille parempaa tulevaisuutta. Kun isä lähtee Thaimaahan työmatkalle, äiti tutkii omaa onnellisuuttaan sekä asemaansa vanhempana ja vaimona. Reissullaan mies löytää itsensä samankaltaisten mietteiden edestä. Mammutti kuvaa realistisesti amerikkalaista perhearkea, missä raha ei välttämättä tuo onnea vaan urapaineiden edessä jopa päinvastoin. Kännykkäsukupolvi erakoituu sosiaalisesta kanssakäymisestä ja kapitalistisen yhteiskunnan lisäksi se kommentoi samalla planeettamme toista taloudellista ääripäätä, epätoivoista köyhyyttä. Mosaiikkimaisen Mammutin kaikki näyttelijät suoriutuvat haastavista rooleistaan kunnialla, ja elokuvan soundtrack koostuu lähinnä Ladytronin menevistä hiteistä. Loppua kohden verkkaisemmin etenevä draama tuo tuulahduksen tuoretta näkökulmaa, muttei ole silti käsivarakuvausta tällä kertaa harkiten käyttävän Moodyssonin paras elokuva, se olkoon vuosikymmenen alkupuolella ilmestynyt inhorealistinen Lilja 4-ever. Mammutin dvd-levy on valitettavasti ekstraton. Elokuva: MILK Harvey Milk oli 70-luvun näkyvimpiä amerikkalaiskasvoja tasa-arvokysymysten edessä. Hän oli ensimmäinen avoimesti homoseksuaali mies, joka valittiin korkeaan virkaan kristittyjen painostuksesta huolimatta. Gus Van Santin syvästi liikuttava ohjaustyö on ajatuksia herättävä ja yhä ajankohtainen poliittinen draama, minkä toivoisi pakolliseksi oppitunniksi Suomenkin yläasteikäisille. Ansaitusti Oscarilla palkittu Sean Penn uppoutuu päärooliinsa sellaisella antaumuksella, ettei sitä voi kuin ihmetellä. Sivuroolissa nähtävät Josh Brolin sekä James Franco eivät kuitenkaan jää pahasti Pennin jalkoihin. Lisäksi Milk palkittiin parhaasta käsikirjoituksesta. Dvd-julkaisun ekstroissa melko mitäänsanomattomia poistettuja kohtauksia sekä lyhytdokumentteja, jotka valaisevat hyvin vuosikymmenien takaista homofobiaa USA:n vapaamielisimmilläkin alueilla. Elokuva: Ekstrat: TERO HEIKKINEN HOW TO LOSE FRIENDS & ALIENATE PEOPLE Brittiläinen julkkistoimittaja (Simon Pegg) saa pestin newyorkilaisen huippulehden viihdetoimituksesta, mutta työ osoittautuu hankalaksi jopa kunnianhimoiselle ja estottomalle muukalaiselle. Hän luo kuitenkin nopeasti kontaktin työkaveriinsa (Kirsten Dunst), mutta menestysleh- Lipunmyynti alkaa maanantaina 26.10. Tutustu festivaaliohjelmaan ja katso lisätietoja osoitteessa: www.rokumentti.com SUE » 49 « NRO. 10 grafex
• SUE » 51 « NRO. 10
• SUE » 52 « NRO. 10