• egotrippi?kings of leon?wasted placebo?telenovelas?stig satellite stories?raaka-aine pmmp?death angel?ashes of ares korn?red fang?robert dahlqvist jonna tervomaa?corpset?whispered big daddy & rockin’ combo NRO. 10 • (LOKAKUU) • 2013 • (#183) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • Ö P P L Y A R R E H T E S I M H I &
• vaganza.fi T E KOJA . S Y I TÄ . SEURAU KSIA . s y n t i si ä elokuvia musiikista 13.–17.11.2013 • Joensuu • fb.com/rokumentti • www.rokumentti.com SUE » 2 « NRO. 10
• SUE » 3 « NRO. 10
• VIIMEISET KEIKAT -KIERTUE 11.10. 12.10. 17.10. 18.10. 19.10. 20.10. 24.10. 25.10. 26.10. 27.10. MATKALAULU-ALBUMI 1 HELIUMPALLO 2 MATKALAULU 3 SE VAIKENEE JOKA PELKÄÄ 4 KORKEASAARI 5 KIITOS 6 KOVEMMAT KÄDET 7 PÄIVÄKOTI 8 LAUTTURI 9 KESÄKAVERIT 10 RAKKAALLENI 11 OO SIELLÄ JOSSAIN MUN SEINÄJOKI RYTMIKORJAAMO LOPPUUNMYYTY TAMPERE TAMPERE-LIVE 2013 LOPPUUNMYYTY JYVÄSKYLÄ LUTAKKO LOPPUUNMYYTY OULU CLUB TEATRIA LOPPUUNMYYTY JOENSUU JOENSUU AREENA LAHTI SIBELIUSTALO LOPPUUNMYYTY TURKU LOGOMO KUOPIO PUIKKARI LOPPUUNMYYTY HELSINKI JÄÄHALLI LOPPUUNMYYTY HELSINKI JÄÄHALLI LOPPUUNMYYTY WWW. .FI W W W . FA C E B O O K . C O M / P M M P R U L E S WWW.MYMUSICAGENCY.FI SUE SU S UE UE NRO. NRO RO. R RO O.. 110 O 0 » 4 « NNR WWW.SONYMUSIC.FI
• SUE SU S UE U E NRO. NR R O. 10 RO 10 » 5 « NNRO
• TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 29 30 32 33 34 35 36 06 TOIMITTAJALTA 08 NEWSFLASH 11 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA KORN DEATH ANGEL WHISPERED ASHES OF ARES RED FANG CORPSET » THE KIDS ARE ALLRIGHT HENKILÖKUVA: JONNA TERVOMAA HERRA YLPPÖ & IHMISET KINGS OF LEON TELENOVELAS EGOTRIPPI WASTED PLACEBO BIG DADDY & THE ROCKIN’ COMBO PMMP STIG ROBERT DAHLQVIST SATELLITE STORIES RAAKA-AINE » Arviot. 38 42 51 52 53 54 55 Overkill MOTÖRHEAD Dregen DREGEN Death Hawks DEATH HAWKS » Haastattelut. 12 14 16 17 18 19 20 21 22 24 25 26 27 Sue #183 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA TEEMU FIILIN DVD- JA BLUE-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA Chicken Movements TWIIK Astrid4 ASTRID SWAN M uistuma 1980-luvulta. Nissan Sunny kulkemassa jossain nelostietä pohjoiseen. Taukopaikalla limppari ja jäätelöä. Autoradiossa soivat kokoelmakasetit täynnä CCR:ää, Doorsia, Creamia, Rollareita, vanhaa soulia... Luontainen kiinnostus vinyyleihin syntyi nuorena, mutta isän harmiksi käsieni hienomotoriset taidot eivät olleet aluksi aivan kypsyneet käsittelemään vinyyliä. Aineelliset tappiot taisivat kuitenkin jäädä isäni sielullisia arpia vähäisemmiksi. Musiikkimakuni perustukset valettiin automatkoilla mummolaan sekä moninaisina koti-iltoina, jolloin isän opastuksella tuli pengottua levyhyllyä. Aika nopeasti tuli myös opittua levyjen hellävaraisempi käsittely. Kaikenlaista on noiden päivien jälkeen tullut kuunneltua, mutta vankan kivijalan päälle on ollut helppo rakentaa omaa musiikkimakua. Sattuneesta syystä viime aikoina on tullut pohdittua kasvattajan vastuuta jälkikasvun musiikkimaun kehittäjänä. Tammikuussa syntyvä esikoinen on jo päässyt osalliseksi, tai ainakin yritys on ollut kova, muun muassa Bruce Springsteenista, Clashista ja Frank Turnerista. Voiko kasvatustyön muka aloittaa liian aikaisin? Vaikka toivon tietenkin, että jälkikasvuni perii oman erinomaisen musiikkimakuni (ja vaimon muusikonlahjat), on myös se toinen vaihtoehto käynyt mielessä. Entä jos lapsi kuunteleekin jotain omasta mielestäni hirveää? Käy silloisten onedirectionien, justinbieberien tai cheekien keikoilla?! Jälkimmäinen vaihtoehto on jopa todennäköisempi. Hiljalleen olen ymmärtämässä, että kapinavaihe tulee väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa vanhempien musiikkimaku on kuitenkin tylsä, huono tai täysin paska. Itselleni se vaihe tuli vasta teininä, kun löysin skeittipunkin ja huonon hiphopin. Onneksi aika nopeasti ohjauduin kummankin genren alkulähteille ja sieluni pelastui. Voiko 15 vuoden päästä enää shokeerata millään, kun rock, punk ja rap ovat lunastaneet salonkikelpoisuuden leiman? Ehkä lapseni kuunteleekin tangoja ja kotimaista iskelmää... Mitä lapseni sitten kuunteleekaan, voin luultavasti yrittää vaikuttaa vain jälkikasvuni historian tuntemukseen. Suurin haaste kasvattajana taitaa olla juurten tiedostaminen. Ainakin historiaorientoituneessa humanistiperheessä lapsen on syytä tajuta jossain vaiheessa, mielellään aika varhain, että ennen deetä tulee aa, bee ja cee. Ehkä yhteentörmäykset ovatkin kaikkein hedelmällisimpiä ja palkitsevampia hetkiä. Myös musiikillisia, tai ehkä nimenomaan musiikillisia, yhteentörmäyksiä tulee tapahtumaan. Ehkä niitä tulee viiden, kymmenen tai vasta viidentoista vuoden kuluttua, mutta niitä tulee. Jos kiistamme koskevat musiikkia, on ainakin todennäköisesti tullut tehtyä kasvattajana jotain oikein. Luultavasti silloin seuraava sukupolvikin suhtautuu musiikkiin intohimolla. Enempää en tohdi vaatia. ILKKA LAPPI Kirjoittaja on tehnyt syksyn aikana useita isä-aiheisia soittolistoja Spotifyhin, aikoo pukea lapsensa Springsteen-potkupukuun eikä julkaise tulevaisuuden suuresta rocktähdestä ainuttakaan kuvaa Facebookissa. HERRA YLPPÖ & IHMISET S. 14 KORN S. 30 PMMP S. 32 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2013 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 6 « NRO. 10
• Ke 9.10. 8 € LOOST KOOS, DJ ALEKSI (WHITE TIE DJ’S) UUSI To 10.10. 5 € KNUCKLEBONE OSCAR, KINGS OF MOONSHINE Pe 11.10. 6 € SAMAE KOSKINEN PERJANTAI La 12.10. 8 € REPLAY AINA PERJANTAISIN KLO 23 ALKAEN LIPUT 6 € Ke 16.10. 5 € HYVÄ KLUBI: AIVOVUOTO, NOAH KIN, DJ SKENIKSWEE (UUSI PERJANTAI) To 17.10. 5 € W.IIVARINEN & ORKESTERI Pe 18.10. 8 € / 10 € NOTTE ITALIANA DEI LUCA - LUCA GARGANO BAND FEAT. LUCA STURNIOLO & LUCA CANNAVÒ La 19.10. 8 € GRAN FIESTA CINEMAISSI Ke 23.10. 3 € LATIN BEAT To 24.10. HELSINKI MUSIC MARATHON: METROPOLIA POP & FUNK SPECIAL: SLOW BLVD, SUURVISIIRI, METROPOLIA OF POWER - TRIBUTE TO TOWER OF POWER Pe 25.10. YRJÖNKATU 24, HELSINKI AVOINNA: Ke, to ja la 21-04 Pe 17-04 ARI KOIVUNEN & LUCA GARGANO JUKEBOX VAPAA PÄÄSY HITTEGODS 10V JUHLAKEIKKA + DASHBONE VAPAA PÄÄSY LA 12.10. VALO VAPAA PÄÄSY TI 15.10. ROCKSIN JAMIT VAPAA PÄÄSY KE 16.10. SUMIA VAPAA PÄÄSY STAND UP ON THE ROCKS PE 18.10. BRYMIR 5 € ALI JAHANGIRI JA FRENDIT LA 19.10. NALE (SWE) VAPAA PÄÄSY KLO 20 KESKIVIIKKOISIN 5 € PE 25.10. SOULHEALER VAPAA PÄÄSY TI 29.10. ROCKSIN JAMIT VAPAA PÄÄSY PE 1.11. ROCKET ROLLERS VAPAA PÄÄSY LA 2.11. PHIL BAKER ALBUM RELEASE 10 / 12 € KE 6.11. MULTI CLIMEX + TIMEKILLERS VAPAA PÄÄSY LA 9.11. BLAKE 6 / 8 € PE 15.11. BARBE-Q-BARBIES + YEAR GONE 6 / 8 € LA 16.11. SVOPODA PLAYS POPEDA + VIERAILEVIA ARTISTEJA TRIBUUTTI 35-VUOTIAALLE POPEDALLE 5 € MA 18.11.BETRAYING THE MARTYRS (FRA) + ADEPT (SWE) + CIRCLE OF CONTEMPT (FIN) + CONSTRAIN (SWE) + NORMANDIE (SWE) 13 / 15 € KE 9.10. PE 11.10. Ikäraja 24v. Keikoille 18v lebonk.fi HELSINKI MUSIC MARATHON: BLOCK BUSTER, THE RIOT SOUL MIKONKATU 15 HELSINKI ROCKS.FI IKÄRAJA K-20 La 26.10. KEIKOILLE K-18 HELSINKI MUSIC MARATHON: PISTEPISTE, THE PANDAS ENNAKKOLIPUT TIKETISTÄ Ke 30.10. 5 € HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOMI SALESVUO EAST FUNK ATTACK MAHDOLLISET TOIMITUSKULUT To 31.10. 7 € CHERRY & THE VIPERS ETEISPALVELUMAKSU 3€ TO 10.10. ALK. 15,50/16 € PE 11.10. ALK. 23,50/25 € RICKY-TICK BIG BAND & JULKINEN SANA SU 13.10. KLO 13 ALK. 15,50-62,50 € (1-5 HLÖ) TAVASTIAN LASTENKONSERTIT: PENTTI RASINKANGAS JA OHILYÖNTI SU 13.10. KLO 16 ALK. 15,50-62,50 € (1-5 HLÖ) TAVASTIAS BARNKONSERTER: PENTTI RUSSINKAKA OCH LATA ANKORNA (PÅ SVENSKA) TO 17.10. ALK. 30/31 € CHARLES BRADLEY AND HIS EXTRAORDINAIRES (USA) THE SOUL INVESTIGATORS PE 18.10. ALK. 16,50/17 € HERRA YLPPÖ & IHMISET LA 19.10. ALK. 11,50/12 € MINÄ JA VILLE AHONEN TI 22.10. ALK. 13,50/14 € MOONAGE DAYDREAM – A TRIBUTE TO DAVID BOWIE THE HEARING KE 23.10. ALK. 21,50/22 € ED HARCOURT (UK) TO 24.10. ALK. 24,50/25 € BOMBINO (NE) FAARAO PIRTTIKANGAS PE 25.10. ALK. 16,50/17 € TAMPERE TULLIKAMARINAUKIO 2 TO 10.10. TURMION KÄTILÖT, BLACK LIGHT DISCIPLINE, 17/15 € PE 25.10. MINÄ JA VILLE AHONEN, I WAS A TEENAGE SATAN WORSHIPPER, THE HEARING, 10/8 € LA 26.10. D.O.A. (CAN), WASTED, VALSE TRISTE, 24/20 € TI 5.11. ANNIHILATOR (CAN), THE GENERALS (SWE), 25/22 € KE 6.11. KADAVAR (GER), DEATH HAWKS, 15/13 € PE 8.11. DREGEN (SWE), 23/20 € TURKU HUMALISTONKATU 8 A PE 11.10. HERRA YLPPÖ & IHMISET, 17/15 € LA 12.10. JONNA TERVOMAA, 15/13 € PE 18.10. NICOLE, SISIN, 10/8 € PE 18.10. VISTA CHINO (USA), 30/27 € LA 19.10. PARIISIN KEVÄT, AAMUYÖN SIRKUS, 18/16 € TI 29.10. DARK TRANQUILLITY (SWE), OMNIUM GATHERUM, 25/20 € LA 2.11. DREGEN (SWE), 23/20 € ELONKERJUU LA 26.10. ALK. 11,50/12 € YLEX ESITTÄÄ RUGER HAUER MUSTA BARBAARI TUUTTIMÖRKÖ TAVASTIAN LAUANTAIDISKO JOKA LAUANTAI 23.30–04 ALK. 6 € URHO KEKKOSEN KATU 4-6, 00100 HELSINKI WWW.TAVASTIAKLUBI.FI LIPUT ENNAKKOON TIKETISTÄ PAKKAHUONE | TAMPERE PE 11.10. VIIKATE, SURFFIVEIKOT 20 / 18 € TI 19.11. FLOGGING MOLLY (IRL/USA) 42 / 37 € PE 22.11. KOLMAS NAINEN 22/20 € MA 9.12. THE SOUNDS (SWE) 38 / 37 € KATSO KAIKKI TAPAHTUMAT JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET SUE » 7 « NRO. 10 Verkkokauppa avoinna 24/7 ? Toimipisteet 14 kaupungissa. Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään ? Varatut tai maksetut liput noudettavissa myös R-kioskeilta kautta maan ? Palvelumaksu alk. 1,50 – 3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys | muut EU-maat 10 € / lähetys | muut maat 25 € / lähetys Ennakkoliput www.tiketti.fi - Hintoihin lisätään mahdolliset toimitusmaksut. VUOKKO HOVATTA PIKKU KUKKA
• NEWSFLASH ASA TANSSITTAA JUHLAKANSAA TURUN KLUBILLA KESKIVIIKKONA 30.10. ? Norjalainen punkbändi Honningbarna soittaa marraskuussa ensimmäisen keikkansa Suomessa. Konsertti on 11.11. Helsingin Bar Loosessa. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Vuodesta 1998 toiminut Kevin lopettaa uransa jäähyväiskeikkaan Helsingin Bar Loosessa 20.11. Yhtye soittaa setin uransa alkupuolen 60-lukuvaikutteista poprockia ja toisen setin myöhempää psykedeelistä ja progressiivista materiaaliaan. ? Levin Hullu Poro Areenan Hullu Porock viettää 7.-8.2. 20-vuotisjuhliaan. Kaksipäiväisen sisäfestivaalin esiintyjiä ovat Von Hertzen Brothers, Poisonblack, Peer Günt ja Barbe-QBarbies. ? Vaihtoehtorock-yhtye Superchunk (USA) saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Tavastialla sunnuntaina 8.12. lämmittelijöinä ovat The Lieblings ja Gim Kordon. ? Justin Timberlake esiintyy Helsingin Hartwall-areenalla 12.5. Konsertti on poptähden The 20/20 Experience -maailmankiertuetta. ? Dregen tulee Suomeen soolokiertueelle. Ruotsalainen kitararokkari soittaa Turun Klubilla 6.11., Helsingin The Circusissa 7.11. ja Tampereen Klubilla 8.11. » JUHLAHUMUA KLUBILLA Turun Klubi viettää kymmenvuotisjuhlat 30. lokakuuta. Livepaikan linja on vapaa, ja sitä pitää yllä muun muassa Kivestivaalit. T urun Humalistonkadun elävän musiikin ja tapahtumien ravintola Klubi täyttää 10 vuotta. Pyöreiden vuosien kunniaksi Klubi tarjoaa keskiviikkona 30. lokakuuta täyteläisen kattauksen kotimaista osaamista. Juhlia vietetään talon kaikissa kolmessa kerroksessa. Liveja Ilta-tilojen lavoilla käyvät Asa & dj Polarsoul, Kakka-hätä 77, Harmi, Seremonia ja The Lieblings. Katutason Kolossa nautitaan Klubin oman dj-kaartin biisivalinnoista. Juhlapakettiin mahtuu monta musiikkityyliä. Turun Klubin ohjelmapäällikön Kimmo Nurmisen mukaan ohjelma on kuin Klubi itse: Humalistonkadulla on koko historian ajan soinut laadukas ja vaihteleva musiikki. Siksi Asa & dj Polarsoul -kaksikon terävä hip hop sopii saman katon alle Kakka-hätä 77:n katupunkin, Harmin nuoren ja kuulaan rockin, Seremonian huuruisen perinnehevin ja The Lieblingsin voimapopin kanssa. – Lähdimme rakentamaan juhlaillan ohjelmaa samalla tyylillä, jota Klubilla on noudatettu aina, Suen päätoimittajanakin tunnettu Nurminen vahvistaa. – Klubin päämäärä on ollut ja tulee olemaan tarjota sekä uusia kokemuksia että suosiossa kylpeviä artisteja. Myös tyylisuuntien suhteen olemme erittäin avarakatseisia. Klubilla on kolme erilaista tilaa, mikä mahdollistaa kulttuurityön vaihtuvassa mittakaavassa. – Klubin tärkeä tehtävä on pitää Turun musiikkielämää virkeänä. Haluamme, että toiminta on vastavuoroista: käykää, ihmiset, keikoilla ja tarjot- kaa Klubille ohjelmaa, jos tunnette, että yhtyeenne sopisi esiintymään kaupungin kuumimpaan live-ravintolaan, Nurminen vinkkaa. Yksi Turun Klubille säännöllistä ja paikan vapaan tyylin mukaista ohjelmaa tuottavista paikallisista toimijoista on Kivestivaalit. – Turun Klubi on ollut älyttömän avoin ja yhteistyöhaluinen siitä lähtien, kun itse keikkajärkkäilyjä aloitin, Kivestivaalien luoja Pietu Sepponen sanoo. – Klubin Live-kerros on Suomen keikkamestojen ehdotonta a-luokkaa niin yleisöstä kuin lavalta käsin. Kivestivaalit on julkistanut loppuvuoden ohjelmistonsa. Turun Klubilla nähdään kuukausittain kattaus suomalaista vaihtoehtomusiikkia. Lokakuun 11. päivänä Kivestivaaleilla esiintyvät Aavikko, Hopeajärvi sekä Oranssi Pazuzu. Marraskuussa Kivestivaaleilla soittaa neljä bändiä: Minä ja Ville Ahonen tulee Turkuun Mia-levyn syyskiertueella, Antti Kokkomäki & Tammikuun lapset viettää Kivestivaaleilla levynjulkkareitaan, ja Pöllöt on uusi turkulainen kokoonpano. Illan aloittaa yllätysesiintyjä, jolla on edessään ensiesiintyminen suomen kielellä. Joulukuussa Kivestivaalit tarjoavat toista kertaa Turku Music Awards -palkintogaalan liveohjelman. Esiintymään on saatu ensi kertaa Turussa uusien levyjen tiimoilta keikkailevat Risto sekä Death Hawks. Illan aloittaa turkulainen Salaliitto. – Toivon Klubille lykkyä pyttyyn seuraavankin kymmenen vuoden ajan, Sepponen toivottaa. – Ilman Klubia Turussa oltaisiin pulassa. « ? Turkulainen nintendorocktrio Kiveskives tutkii, mitä se voi saavuttaa tasaisella keikkatahdilla Helsingissä. Bändi on parhaillaan vuoden kestävällä 12 keikan Helsingin-kiertueella, joka päättyy elokuussa 2014. ? Provinssirock muuttuu kaksipäiväiseksi ja siirtyy kaksi viikkoa ajassa eteenpäin. Ensi kesänä Seinäjoella rokataan 27.-28.6. ? Black River Bluesman & Bad Mood Hudson on valittu Finnish Blues Societyn edustajaksi 21.-25. tammikuuta 2014 pidettäviin, järjestyksessä 30. International Blues Challenge -kisoihin. ? Morrissey on kirjoittanut omaelämäkerran. Se julkaistaan Euroopassa lokakuussa Penguin Booksin kautta. ? Jyväskylän Lutakon JKL Punk/HC Sessions -klubi on palannut. 16.11. siellä soittavat Pertti Kurikan Nimipäivät, Rattus, J.Miettinen Plays Shitter Limited ja Neuroosiliitto. 17.1. vuorossa ovat Wasted ja The Heartburns. ? Thirty Seconds To Mars saapuu alkukeväästä Suomeen Love Lust Faith + Dreams -maailmankiertueensa tiimoilta. Konsertti on Helsingissä Hartwall Areenalla 8.3. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 8 « NRO. 10
• PE 11.10. VON HERZEN BROTHERS TI 22.10. SUZANNE VEGA LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! To 10.10. Ufomammut (IT), Magickal Mastery Tour; 22 € To 10.10. Shotgun Club; 10 € La 12.10. Han Bennink & Mikko Innanen (NL/FI); 15 € To 17.10. Emesis, Pono; 5 € Pe 18.10. Miriam Bryant (SE), Odd Hugo (EE), Alise Joste (LV); 6/8 € To 24.10. Majical Cloudz (CA); 12/14 € Ti 29.10. No Age (US) PE 25.10. COMEDY CIRCUS - THE COMEDIANS SHOW: SAMI HEDBERG, NIKO KIVELÄ, MIKA EIRTOVAARA, JACKE BJÖRKLUND... PE 1.11. AIRBOURNE, BLACK SPIDERS, CORRODED TO 7.11. DREGEN PE 8.11. BIFFY CLYRO LA 9.11. JENNI VARTIAINEN TI 12.11. LISSIE TI 19.11. PROJECT ROCK TO 21.11. FLOGGING MOLLY TI 26.11. STEVEN WILSON AND BAND KE 27.11. DEAD BY APRIL PE 6.12. APULANTA, FLESH ROXON LA 7.12. SAMULI EDELMANN SU 8.12. BRING ME THE HORIZON PE 13.12. GHOST, DEAD SOUL, NIGHT TI 17.12. SATYRICON ENNAKOT: TIKETTI Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com ENEMMÄN KEIKKOJA JA INFOA: Avoinna ke 22–04, to 23–04, pe–la 22–04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Arkisin ensimmäinen bändi aloittaa klo 22:30. Kaikukatu 4 (sisäpiha) . K20. THE CIRCUS, SALOMONKATU 1 – 3 (KAMPIN TORI), 00100 HELSINKI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TIKETIN TOIMITUSKULUT WWW.THECIRCUS.FI Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com KE 09.10. NARVA FALLS, ISO AUTO 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TO 10.10. HALTI, UMEO 6€ + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ PE 11.10. THE MUTANTS, THE COUNTRY DARK 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ HRA MEZOLA klo 23-04 4€ LA 12.10. AAVIKKO, KIVESKIVES 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + CLUB GIRLS & BOYS feat. DJ´s MORTTI & VERTTI klo 23-04 4€ SU 13.10. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy KE 16.10. THE RECIPES, BYE MANDU, LIQUID FUZZ 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TO 17.10. ELEPHANTS FROM NEPTUNE (EST), NEAT NEAT 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ PE 18.10. METALLICA-ETKOT klo 19-21 Vapaa pääsy! + SHINY DARKLY( DK), SHOTGUN CLUB, RETRO STATION 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + KLUB SUTINAA! feat. DJ HYVÄVILLE klo 23-04 4€ LA 19.10. MODERNISTIT, HOPEAKALA 6€ + BIG SHAKE FEAT. SAMPSA VILHUNEN & VESA YLI-PELKONEN klo 23-04 4€ SU 20.10. ROCK LIKE FUCK: SHIRAZ LANE, ICON CLAN, DEVIL I KNOW Vapaa pääsy + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy TI 22.10. PJK-KLUBI: NAP-KINGS, SPIRIT OF ROY HARGROVE Vapaa pääsy! KE 23.10. TRIOFEST: FACE OF GOD, THE DEAD STONES, THE HOLLOW 7€ + DJ HRA MEZOLA klo 23-04 3€ TO 24.10. HELSINKI MUSIC MARATHON: FROM STABLE, GUILD OF PASSION, HITLANTIS-SKAPAN VOITTAJA Vapaa pääsy + DJ WALLO klo 23-04 3€ PE 25.10. HELSINKI MUSIC MARATHON: LOSSI T & JUOKSUT, TIISU, VERHOT Vapaa pääsy + GRANDE ROCK feat. DJ SLIM MIKE & FRIENDS 4€ LA 26.10. HELSINKI MUSIC MARATHON: SHOUT, CAMP DE NOIR, THE VULTONES Vapaa pääsy + TANSSI TAI KUOLE VOL.5 klo 23-04 4€ SU 27.10. WIZARD OF LOOSE - ROCKHENKINEN TIETOVISA Vapaa pääsy + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy MA 28.10. DDJ (FR), KAHDEN MIEHEN GALAKSI 6€ TI 29.10. LIKE JA NIGHT VISIONS ESITTÄVÄT: ROB ZOMBIE-ILTA klo 18-21 Alakerta. ROB ZOMBIEN leffa + muuta kivaa. Vapaa pääsy KE 30.10. NIGHT VISIONS AVAJAISKLUBI: KALEVI HELVETTI-SHOW (puoleltaöin), FLESH ROXON, TRASHCAN DANCE 6€ + NIGHT VISIONS YÖKERHO: TBA € TO 31.10. ?VERITY, LACK OF QUEST 6€ + DJ JOHAN VENTUS klo 23-04 3€ PE 01.11. NIGHT VISIONS JATKOKLUBI: SLUSSENANALYS, NIGHTSATAN 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + NIGHT VISIONS YÖKERHO: DJ-DUO TISSIT, DJ REUNA (Night Visions) 4€ LA 02.11. AMUSIA, MARIAN JAMIT 6€ + BIFF! BANG! POW! FEAT. DJ´S SÄRMÄ & JR SOUL klo 23-04 4€ SU 03.11. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: BAR LOOSE DJ´s klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 05.11. SAMETTIKLUBI - OPEN STAGE 18.30-22.00 1€ SUE » 9 « NRO. 10
• NEWSFLASH » MUSIIKKIMARATON Helsinki Music Marathon houkuttaa kulkemaan keikalta toiselle. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) K olmen päivän ilmainen kaupunkifestivaali Helsinki Music Marathon järjestetään 24.-26.10. Pääkaupungin ravintoloissa soittavat monen muun muassa Teflon Brothers, Ovipuhelin, M.O.R.A., Vandaalit ja Janne Louhivuori Yin ’n’ Twang. Organisaattori Wallu Valpio vertaa ohjelmiston koostamista atooppiseen ihottumaan. – Joka puolelta kutittaa koko ajan niin maan penteleesti ja rapsutustyylejä riittää. Puolelle ravintoloista on kustomoitu paikan näköinen ohjelmisto, puolet on hoitanut itse bändinsä. HMM kattaa erityylisiä paikkoja. Bändit on jaettu niin, että ne antavat pisteen paikan oman tunnelman iin päälle. Juttutupaan ei kannata säätää Teemu Bergmanin uutta kaatuiluproduktiota, esimerkiksi. HMM järjestetään nyt kolmatta kertaa. Valpio vakuuttaa, että ainakaan esiintyjien motivaatioon festivaali ei tule kaatumaan. – Esimerkiksi Atomirotta halusi ehdottomasti hoitaa ensimmäisen keikkansa juuri tässä tapahtumassa, koska kannattaa juuri tällaista ruohonjuuritason toimintaa. Keikan se olisi halutessaan ihan varmasti saanut vaikka Tavastialta. HMM on kokonaisuudessaan ilmainen tapahtuma, jonka ideana on viedä ihmiset katsomaan bändejä mahdollisimman moneen eri ravintolaan. ROCK’N’ROLLPUUPÄÄ – Tarkoitus on juosta paikasta toiseen ja juoda siinä sivussa ravintola-annoksia. Meininki on vähän sama kuin jos ostaa filkkareille kausarin: tuleehan siinä katsottua muitakin elokuvia kuin ennestään tuttuja. » PONNAHDUSLAUTA Lost In Music kääntää valokeilan Suomen ja lähialueiden musiikkiin. L ost In Music -kaupunkifestivaali järjestetään Tampereella 16.–19.10. Kotimaisten esiintyjien lisäksi siellä esiintyy bändejä ja artisteja Baltiasta, Ruotsista, Tanskasta ja Venäjältä. – Suurin osa Lost in Musicin ulkomaisista artisteista tulee lähialueilta ihan maantieteellisistä syistä, promoottori Juha Kyyrö kertoo. – Toinen syy on se, että Musiikki & Media on naapu- Helsinki Music Marathon käsittää seuraavat keikkapaikat: Bar Loose, Henry´s Pub, Juttutupa, Bar Base, Sir Eino, LeBonk, Pub Adjutantti (Hotelli Presidentti). Ohjelma ja aikataulut ovat osoitteessa www.musicmarathon.fi. rimaiden toimijoille tärkeä ammattilaistapahtuma, johon tullaan verkostoitumaan ja kansainvälistymään. Lost in Musiciin tullaan paitsi keikalle, myös näyttämään kyntensä musiikkialan ammattilaisille, joita on kaupungissa runsain mitoin Musiikki & Media -tapahtuman vuoksi. Lost in Musicin ulkomaisia kiinnityksiä ovat latvialaiset Instrumenti ja Pr?ta V?tra, virolaiset Sibyl Vane ja Tallinn Daggers, ruotsalainen Miriam Bryant ja venäläinen Trelleborg. Kotimaisten esiintyjien skaala on laaja: Anneli Mattilasta Hopeajärveen, Death Hawksista Charles Plogmaniin ja Talmud Beachista Tuomoon. Yksi esiintyjistä on turkulainen Yournalist. – Kun lavalle astuu, niin ei siinä vaiheessa ole väliä, kuka siellä yleisössä istuu, jos touhu on muuten napissa, Yournalistin rumpali Mikko M. Koskinen pohtii tapahtuman showcaseluonnetta. Laulaja-kitaristi Oskari Ruohonen huomauttaa, ettei keikan pitäisi vaikuttaa siihen, miten bändi soittaa ja esiintyy. – Kaikkiin keikkoihin tulisi suhtautua samalla intohimolla ja vetää täysillä. Milloin tahansa yleisössä saattaa olla joku tärkeä henkilö. Festivaaliviikolla musiikki soi klubeissa ja baarissa kautta Tampereen. Yournalist soittaa Artturissa lauantaina 19.10. Knucklebonehead-elokuva sekoittaa faktaa ja fiktiota. O skari Pastilan ohjaama Knucklebonehead saa ensi-iltansa elokuvateattereissa perjantaina 11.10. Elokuvan pääosassa on suomalainen rock’n’roll-villimies Knucklebone Oscar. Knucklebonehead ei silti ole perinteinen musiikkidokumentti. – Tämä on draamakomedia, jossa yhdistyy dokumentti ja fiktio, Knucklebone Oscar eli Oskari Martimo selvittää. – Alkuperäinen tarkoitus oli seurata rokkibändiä rundilla, mutta kuvausten aikana saatiin idea tehdä toisenlainen leffa. Elokuvassa Knucklebone Oscar on tulisieluinen nelikymppinen mies, joka tasapainoilee tuoreen perheenisän sekä rokkikuninkaan roolien välillä. Faktan ja fiktion raja ei ole selvä Martimollekaan. – Kyllähän mä toki itseni elokuvasta tunnistan, mutta en näe itseäni niin kuin muut näkevät. Niin kuin elokuvissa aina, Knuckleboneheadissa on otettu asioihin ja tapahtumiin tiettyjä näkökulmia. Elokuvasta on aiemmin nähty lyhyempi versio mm. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Elokuvateatterilevitykseen Suomen suurimpiin kaupunkeihin tulee 76 minuuttinen leffa. – Tämän katsominen ei se vaadi rokkidiggarin tai musafriikin taustaa, Martimo sanoo. – Leffassa on draaman ja komedian ainekset, jotka voivat vedota keneen vain. Ja kun ihmiset näkevät rehdin raadollista rock’n’roll-puupäisyyttä ja turakaisten sekoilua, se voi olla avartava ja järkyttäväkin kokemus. « O’Connell’s ,ULVK %DU 5DXWDWLHQNDWX 7DPSHUH ZZZ RFRQQHOOV ? ALWAYS FREE ENTRY MUSIC: MUSI MU SIC SI C: C: 21:30 21 21: 1:30 1:3 11 Oct COMEDY: COME CO OME MEDY DY:: 20:00 DY 20 20: 0:00 0:00 Dyla Dy Dylan lan n Comedy y O’Connell’s O Conne //Stand Up Club 18 Oct ‘Folk Folk It! It!’ night\\ \\ HALLOWEEN PARTY 31 Oct 8 Nov J Kump J! J!Kumpulainen pulainen Tomi Nordland & Syvä Sy yvä Joki 25 Oct 1 Nov 17 Oct Club O’Gaea present\\ Manna & Mikko Joensuu J ensuu Jo J daJa Ja JadaJada J da Improv Imp prov 31 Oct 7 Nov Samae Koskinen SUE levymessut.blogspot.fi » 10 « NRO. 10
• » SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN PROUDLY PRESENTS » RAKKAUTTA ENSI KUULEMALTA O len hiljalleen alkanut uskoa, että lähes mikä tahansa äänilevy on nerokas mestariteos kun sitä kuuntelee riittävän monta kertaa. Nyt huomaan kuuntelevani Janelle Monáen Electric Lady -kakkoslevyä ties monettako kertaa ja liikuttuvani lähes kyyneliin sen erinomaisuuden edessä, vaikka ensi kuulemalta levy vaikutti minusta hieman valjulta ja ennen kaikkea ylipitkältä. Kriitikon perspektiivistä tämä aiheuttaa ongelman. Missä kohdassa levyarvio pitää kirjoittaa, jotta se ei olisi pelkkää kiintymyksen aiheuttamaa kaunista sanahelinää? Monáen kohdalla peli taitaa olla jo pelattu, kun arvioni kyseisestä levystä on edelleen kirjoittamatta. Yleisin lukijan reaktio levyarvioihin on: ”Onkohan toi arvostelija edes kuunnellu koko levyä?” Monesti minulta on myös kysytty, että montako kertaa kuuntelen levyn ennen kuin kirjoitan arvion. Ammattiylpeys suorastaan vaatii, että arviota ei kirjoiteta yhden tai edes kahden kuulemisen perusteella. Se tuntuisi hutaisulta, jotenkin kiirehdityltä ja perustelemattomalta. Itselläni on tapana ensimmäisellä kuuntelukerralla tehdä arviolevyistä muistiinpanoja ranskalaisin viivoin. Usein ensi kuulemalla kuulee asioita ja yhteyksiä, jotka myöhemmin levyn tullessa tutuksi mystisesti katoavat. Saatan kuulla jossain biisissä selkeän riffivarkauden, jota en enää myöhemmillä kuunteluilla tunnista tai saada hyviä väristyksiä jostain sovituksellisesta ratkaisusta tai sointuvaihdoksesta, joka ei levyn hiljalleen arkipäiväistyessä tunnu enää juuri miltään. En ole koskaan laskenut arviolevyjen kuuntelukertoja. Ensikuuntelun, jolloin teen muistiinpanoja, jälkeen kuuntelen levyjä päivätyöni taustalla ja kotona aina silloin kun siltä tuntuu. Kun lehden deadline lähestyy, käytän kokonaisen päivän siihen, että kuuntelen levyjä vielä kerran tai useammin ja kirjoitan lopulliset arviot. Kuukauden aikana kuuntelukertoja tulee iTunes-laskurin mukaan levyn hyvyydestä riippuen suunnilleen 5-15. On kohtalaisen luonnollista, että levyt, joista huomaan pitäväni, tulee kuunneltua huomattavasti useammin kuin ne, joiden kuunteleminen on pakkopullaa. Monasti kuulee puhuttavan niin sanotuista slow growereista. Levyistä, jotka eivät aluksi vakuuta, mutta jotka ajan myötä paljastuvat todellisiksi mestariteoksiksi. Vastaavasti, monet uskovat, että levyt, jotka heti aluksi kuulostavat mahtavilta, eivät kestä todellista kulutusta, vaan niihin kyllästyy muita nopeammin. Viime aikoina olen alkanut uskoa, että suuri osa slow growereista on oikeasti vain keskinkertaisia levyjä, joihin totutaan ja joita opitaan rakastamaan kuin omaa tasapaksua arkea. Kuin sukulaiselta joululahjaksi saatuja villapaitoja, jotka aluksi ovat karheita ja rumanvärisiä, mutta joihin kylminä talvi-iltoina silti aina palaa, koska ne alkavat lopulta tuntua tutuilta ja omilta. Osaan sanoa marsipaanista ensipuraisulla, että minä en pidä siitä. En kykene erittelemään tuota tunnetta sen analyyttisemmin. Osaan vain sanoa, että kyseinen maku ei miellytä minua. Mutta entä jos maistelisin marsipaania kuukauden ajan joka päivä vähän? Alkaisinko hitaasti pitää siitä kun tottuisin sen makuun? Löytäisinkö marsipaanin mausta uusia vivahteita, joita en ensikerralla huomannut? Antaisinko sille kuun lopussa arvosanaksi ysin vai pitäytyisinkö ensikosketuksen nelosessa? Alkaako uloste haista hyvälle tai edes yhdentekevälle, jos sitä nuuhkii joka päivä? Alkaako huono levy kuulostaa mukiinmenevältä kun sitä kuuntelee toistuvasti? Viime viikkoina olen ottanut tavakseni kaivella vanhoja. Olen ottanut keltaisesta lipastostamme – johon on reilun kymmenen rocktoimittajavuoden aikana kertynyt useita satoja arviolevyjä – vuoden tai parin takaisia levyjä, jotka silloin eivät jostain syystä vakuuttaneet, ja antanut niille uuden mahdollisuuden. Yllätyksekseni monet levyt ovat kuulostaneet huomattavasti muistikuviani paremmilta. Vääjäämättä lähestyvän deadlinen aiheuttama paine ja jatkuvasti mielessä painava miete: ”Mitä sanottavaa mulla on tästä levystä?” vääristävät omaa kuuntelukokemusta niin, että tilanne rennon satunnaiskuuntelun ja ammattimaisen työkuuntelun välillä on kokonaan erilainen. Sama levy kuulostaa sohvalla kaikessa rauhassa makoillessa täysin eriltä kuin deadline-paineen alla. Luultavasti tässä lehdessä melko kehnoksi levyksi arvostelemani Seamsin debyytti kuulostaa minusta viikon päästä aivan nerokkaalta. Mutta silloin se on jo aivan liian myöhäistä. Lehti on jakelupisteissä ja levy lytätty. Nyt juuri se kuulosti minusta tältä ja olin siitä tätä mieltä. Mikäli levy ei vielä viidennelläkään läpikuuntelulla anna itsestään mitään, vika ei välttämättä ole arvostelijassa. ” Alkaako huono levy kuulostaa mukiinmenevältä kun sitä kuuntelee toistuvasti? TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, joka oli nuorena fast grower. Kasvu pysähtyi lopulta onneksi 196,5 sentin kohdalle. SUE » 11 « NRO. 10
• ” Sen, mitä teen, pitää tuntua minusta kiinnostavalta, hauskalta ja pelottavalta. HENKILÖKUVA jaksanut murehtia rahasta. Talouteni on aina ollut epävarmalla pohjalla niin kuin kaikilla muusikoilla. Rahaa tulee pari kertaa vuodessa, ja koskaan ei tiedä, paljonko. Ajattelen rahaa vasta, kun sitä ei todellakaan enää ole. Yleensä siinä tilanteessa löydän jonkun homman, josta saan vähän rahaa. Se on hyvä puoli tällä alalla. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA VILLE JUURIKKALA » KAHLEIDEN KATKOJA Jonna Tervomaa on etsinyt elämälleen uuden suunnan monta kertaa. ikuisten asiat ovat ryteikkö, johon en mielelläni sotkeudu. Tiedän, että en pärjää siellä. Esimerkiksi juhlissa päädyn todennäköisemmin pelleilemään lasten kanssa kuin keskustelemaan aikuisten kanssa. Toisaalta olen itse äiti, ja minusta on kivaa käydä vanhempainilloissa ja osallistua sellaiseen aikuisten keskusteluun. Kun täytin tammikuussa 40, sain ystäviltäni upean synttärilahjan. He olivat hoitaneet asiat niin, että minut oli mahdollista lähettää kymmeneksi päiväksi yksin lomalle Thaimaahan. En pysty vieläkään puhumaan siitä liikuttumatta. A Se teki todella hyvää ihmiselle, joka yritti yhtä aikaa pyörittää arkea ja luoda nahkansa muusikkona. Uusi levyni Eläköön päättää pitkän tauon. Sitä edellinen albumini Parempi loppu ilmestyi vuonna 2007. Kuudesta välivuodesta noin kolmen vuoden ajan yritin pysytellä täysin irti urastani. Missioni oli vapauttaa itseni kaikista kahleista. Asiat olivat alkaneet tuntua liian valmiilta, enkä halua sellaista. Sen, mitä teen, pitää tuntua minusta kiinnostavalta, hauskalta ja pelottavalta. Tätä ei saa ymmärtää väärin. Olen ylpeä jokaisesta levystäni ja jokaisesta kokoonpanostani. Kuusi vuot- ta sitten kuitenkin alkoi tuntua, että olen kalvanut samaa luuta liian kauan. Pelkäsin, että sokeudun omalle tekemiselleni. Jotkut perustavat terapiabändejä, jotkut vaihtavat ammattia. Minä jättäydyin vähäksi aikaa pois koko kuviosta. Tauon aikana elin perusasioiden äärellä. En suorittanut mitään erityistä. Ei ole novellikokoelmaa tai opintoviikkoja esittää. Toisaalta en laiskotellutkaan. Tyttäreni syntyi vuonna 2009, ja se rytmitti pari vuotta aika perusteellisesti. Ja kämppä pysyi tosi siistinä! Kun muusikko lopettaa keikkailun ja julkaisemisen, tulot laskevat rajusti. En kuitenkaan ole koskaan SUE » 12 « NRO. 10 PIENI TÄHTI vuonna 1983 voitin Syksyn sävel -kilpailun kappaleella Minttu sekä Ville. Minusta tuli kymmenvuotiaana lapsitähti. Levytin kolme albumia, ja lopuksi julkaistiin kokoelma. Minulla on hyviä ja huonoja muistoja siitä kaudesta. Tykkäsin laulamisesta, ja sain laulaa hyviä, ikäiselleni sopivia biisejä. Läheisiltä ihmisiltä saatu positiivinen huomio oli kivaa. Mulla oli aina turvallinen olla, ja sain kokea huikeita juttuja. Lapsi ei kuitenkaan halua erottua porukasta sillä tavalla kuin minä erotuin. Kymmenvuotiaan pitäisi myös voida sanoa, että ei halua lähteä laulamaan. Mutta kun aikuiset ovat sopineet tietyt kuviot, niin ei ole mahdollisuutta kieltäytyä lähtemästä tavaratalokeikalle, vaikka ei huvittaisi. Laulaminen oli vain yksi osa lapsuuttani. Kävin koulua Forssassa ja harrastin kaikenlaista, muun muassa koripalloa. Koulussa olin enimmäkseen hyvä, joskin aika huono ulkoluvussa ja käsitöissä. Peruskoulun jälkeen menin lukioon, koska melkein kaikki muutkin menivät. En edes miettinyt muita vaihtoehtoja. Lukion jälkeen selvää oli vain, että halusin muuttaa Helsinkiin. Skannailin opiskelupaikkoja, jopa oikeustieteellisen pääsykoekirjat olivat pöydällä. Myöhemmin isäni naisystävä sanoi, että oikeustiede olisi sopinut minulle, koska olen looginen ajattelija ja mulla on vahva oikeustaju. En kuitenkaan viihdy aikuisten luomissa rakenteissa. Siellä on minusta raskasta ja epämiellyttävää ja teennäistä olla. Omasta mielestäni voisin olla vaikka ilmaisutaidon opettaja. Kun muutin Helsinkiin, aloin opiskella yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja laajasti erilaisia sivuaineita. Samaan aikaa aloin laulaa coverbändissä. Siinä joutui tosi epämiellyttävillekin keikoille. Silti tuntui, että laulaminen on pääasia elämässäni. Kun olin opiskellut pari vuotta, taiteen tutkiminen alkoi tuntua naurettavalta tekotieteeltä. Voivottelin isälleni, ettei yliopisto ole mun juttuni. Hän oli siihen aikaan soittamassa laivoilla ja ehdotti, että hakisin töihin risteilyemännäksi. Minä hain ja sain paikan. Olin töissä bilelaivalla, joka ei juuri edes käynyt maissa. Se oli suljettu, tunkkainen tila, jossa ihmiset olivat jatkuvasti mitä ihmeellisimmissä tiloissa. Siellä minä toppuut- telin setiä, että ei saa puristella perseestä, ja itkin itseni iltaisin uneen. Toisaalta näin siellä hienoja keikkoja monilta suosikkibändeiltäni. Tajusin, että musahommiin minun on lähdettävä. SUURI TÄHTI olin vähän yli 20-vuotias, kun mut napattiin takaisin musamaailmaan. Silloisen Polygramin Kari Pesonen soitti ja pyysi käymään levy-yhtiöllä juttelemassa. Se oli bongannut minut jostain keikalta ja kuunnellut meidän coverbändin demon. Taustani lapsitähtenä kiinnosti levy-yhtiötä myös. Mulle tarjottiin levytyssopimusta. Olin tosi skeptinen nuori nainen. Mun on usein vaikeaa luottaa ihmisten vilpittömyyteen, ja mulla on hyvät anturit epärehellisten ihmisten suhteen. Musiikkialalla en ole vilpillisyyttä kohdannut, mutta musiikillinen suunta oli aluksi hakusessa. Seuraavan puolentoista vuoden aikana kävin aina välillä istuskelemassa levy-yhtiössä. Mulle tarjottiin biisejä ja erilaisia mahdollisuuksia, mutta mikään ei tuntunut omalta. Asiat etenivät vasta, kun löysin itse Helsingin baareista sielunkumppaneita tekemään musiikkia kanssani. Muusikot ovat sillä tavalla oma rotunsa, että he hakeutuvat aina toistensa seuraan. Useimmat ihmissuhteeni ovat olleet soittajien kanssa. Tää on hyvin kokonaisvaltainen ammatti. Levy-yhtiö oli innoissaan, kun viimein löysin mieleiseni näköalan musiikkiin. Sain niiltä vapaat kädet ja kaiken tuen. Jonkun biisin kertsiin ne halusivat lisää ”hittipotentiaalia”, mutta siinä kaikki. Ensimmäinen aikuisiän levyni Jonna Tervomaa julkaistiin 1998. Tiesin, että se oli tosi hyvä levy, mutta silti mua pelotti. Mietin, että lapsitähteys ei ole paras mahdollinen tausta rockmuusikon uran alulle. Oli suuri helpotus, että debyyttilevyni otettiin niin hyvin vastaan. Se nousi listalle ja sai hyviä arvioita. Vuoteen 2007 mennessä olin julkaissut viisi albumia. Ne kaikki nousivat korkealle albumilistalla, ja pari niistä myi platinaa. Vaikka urastani tuli menestys, suhtaudun jokaiseen uuteen levyyni niin kuin ensimmäiseen. En ole koskaan olettanut olevani suosion jatkumossa. En ole ikinä pitänyt itsestään selvänä sitä, että keikoilleni tulee ihmisiä tai että joku ostaa levyni. Tällä alalla lunastaminen on jatkuvaa. Jos julkaisen jotain, sen täytyy tuntua minusta tärkeältä ja raikkaalta. Muuten siinä ei ole mitään mieltä. Aloin tehdä uutta levyä vasta, kun tunsin rikkoneeni vakiintuneen tekemisen tavan. Kun Eläköön ilmestyy, olen taas uuden alun äärellä. Kun ajattelen itseäni laulunkirjoittajana, esiintyjänä, kumppanina ja äitinä, niin 40 ikävuotta kannattelee enemmän kuin painaa. Sitä voi itse kukin miettiä, minkä vuoksi me täällä ollaan. Ollaanko me tultu tänne kuluttamaan ihmeellistä elektroniikkaa? Vai ollaanko me täällä sittenkin pitämässä huolta muista? « JONNA MARIKA TERVOMAA s. 9.1.1973 Forssassa, asuu Helsingissä Laulaja, lauluntekijä, radiotoimittaja Perhe: mies ja tytär Levytykset: kolme albumia ja kokoelma 1984-1987. Kuusi albumia 1998-2013. Ajankohtaista: Eläköön-albumi ilmestyi syyskuussa. Keikkoja: la 12.10. Turun Klubi, la 19.10. Tampereen Lost in Music, pe 8.11. Helsingin Tavastia
• LOKAKUU 2013 TO TAX, REMISSIONS, A ILMAINEN! POHJOL EETON YDINAS 10.10. JKL PUNK / HC Sessions: PE MICHAEL MONROE 24€/20€ 11.10. LA 12.10. TO RECKLESS LOVE PMMP 30€/28€ 17.10. + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + 12€/10€ ENNAKOT LOPPUUNMYYTY! PE 18.10. LA 19.10. TURMION KÄTILÖT, KAMALA 15€/13€ Fullsteam ja Sue esittävät: VISTA CHINO (US), MONSTER TRUCK (CAN) 33€/30€ TO ELONKERJUU 15€/13€ (K-18) HERRA YLPPÖ & IHMISET 15€/13€ 24.10. PE 25.10. LA 26.10. POISONBLACK, RED ELEVEN KE 30.10. PE 12€/10€ ANNA PUU 15€/13€ LA EURO CRACK, PAPERI T & KHID, TUUTTIMÖRKÖ 12€/10€ JAAKKO & JAY, INKOO 6€/0€ (K-18) 2.11. KE 6.11. TO 7.11. PE WÖYH!, TIMO RAUTIAINEN & VALTTERI TYNKKYNEN DUO 12€/10€ 8.11. VON HERTZEN BROTHERS 17€/15€ EI IKÄRAJAA ELLEI TOISIN MAINITA. BAARI K-18. ENNAKKOLIPUT: WWW.JELMU.NET JA TIKETTI. HALVEMPI HINTA JELMU RY:N JÄSENILLE. TANSSISALI LUTAKKO. Lutakonaukio 3, 40100 Jyväskylä. (014) 617 866. jelmu@jelmu.net 10.10. 11.10. 1 2 .1 0 . 1 3 .1 0 . 1 5 .1 0 . 1 6 .1 0 . 1 7. 1 0 . PE 1 8 .1 0 . LA 1 9 .1 0 . SU TI KE TO PE LA SU TI KE TO PE DARK TRANQUILLITY (SWE), OMNIUM GATHERUM 20€/18€ 1.11. TO PE LA SU TI KE TO 20.10. 22.10. 23.10. 24.10. 25.10. 26.10. 27.10. 29.10. 30.10. 3 1 .1 0 . 01.11. +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ +++ HÄMEENKADUN APPRO 16–23, ILOISET TUNNIT 23-04 FREE DJ TOMI 5,00€ DJ JUSSI40 5,00€ SUPERSUNNUNTAI, DJ LAURILA 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ JUSSI40 2,50€ ILOISET TUNNIT 23-04 FREE LOST IN MUSIC: 22.00 MIAU, 23:00 TALLINN DAGGERS (EST), 6,00€ 24:00 AVES, DJ JIRCI LOST IN MUSIC: 22:00 TALMUD BEACH, 23:00 ELEPHANTS 6,00€ FROM NEPTUNE (EST), 24:00 NEAT NEAT, DJ JIRCI LOST IN MUSIC: 22:00 PRATA VETRA (LV), 23:00 SHINY 6,00€ DARKLY (DK), 24:00 NEOV, DJ JIRCI SUPERSUNNUNTAI, DJ MR. WILLY 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ LAURILA 2,50€ ILOISET TUNNIT 23-04 FREE ILOISET TUNNIT 23-04 FREE DJ MIGULI 5,00€ DJ MR. WILLY 5,00€ SUPERSUNNUNTAI, DJ MIGULI 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ MIGULI 2,50€ ILOISET TUNNIT 23-04 FREE ILOISET TUNNIT 23-04 DORIS LIVE: SYDÄNSYDÄN, DJ JIRCI FREE 6,00€ OPISKELIJAKORTILLA ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSY, PAITSI KEIKKAILTOINA! WWW. + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + JELMU. NET SUE + RAVINTOLA DORIS ravintoladoris@gmail.com » 13 « NRO. 10 + ALEKSANTERINKATU 20 TAMPERE + + + + + + www.ravintoladoris.fi
• HAASTATTELU » HE TEKSTI MIKKO TOIVIAINEN KUVA AKI-PEKKA SINIKOSKI ” Mä olen välillä vitun hyvä ja välillä ihan surkea. Sehän on inhimillistä. SUE » 14 « NRO. 10
• ERRA YLPÖN LUURANKO Herra Ylppö & Ihmiset teki musikaalisen ja humaanin levyn. Yhtyeen laulaja ja dynamo kertoi Suelle mietteitään navasta, kontrollista ja sanoittamisesta. iimeistään viimevuotisen Mies ja nainen -levynsä myötä kotimaisen rockin a-sarjaan noussut Herra Ylppö & Ihmiset on uuden albuminsa julkaisun kynnyksellä. Luuranko-otsikkoa totteleva täyspitkä sai nimensä Ylpön mukaan yksinkertaisesti siitä, että levy äänitettiin suureksi osaksi livenä. Kolmea ensimmäistä levyä määrittänyt realityrock on genrenä tullut tiensä päähän, ja uutukainen laajentaakin yhtyeen soundipalettia välillä jopa sinfoniaaniseksi runsailla jousisovituksilla ja vaskipuhaltimilla. Albumilla puhaltavat muutkin muutoksen tuulet. Ensimmäistä kertaa Ihmisten levyllä soittava basisti Janne Joutsenniemi on tuonut bändiin kaivattua itsevarmuutta ja energiaa. Uusiutumista on tapahtunut myös tuottajarintamalla, sillä Ihmisten ja CMX:n luottotuottajana kunnostautunut Rauli ”Rake” Eskolin on vaihtunut suomalaisen musiikkibisneksen ja popmusiikin elävään legendaan Gabi Hakaseen. Siinä missä edellislevy Mies ja nainen oli nimeään myöten ihmissuhteita ruotinut teemalevy, on Luurangon ote yleismaailmallisempi ja humaanimpi. – Mä juttelin muusikko Marko Haaviston kanssa, ja hän sanoi, että artisteilla on vaihe, jolloin tuijotetaan omaa napaa ja tehdään biisejä siitä. Ehkä mulla oli sellainen vaihe edellisillä levyillä. Nyt se on ohi, ja sen takia me ei kutsuta tätä realityrockiksi, koska se kertoo muustakin kuin omista kokemuksista ja omasta elämästä. Tämä ei ole niin saatanan vakava levy! Ehkä se humaanius tulee siitä. – Viime levyn aikaan rockelämä meni liiankin pitkälle. Teppo Vapauden kirja (Herra Ylpön sydän, 2012) kertoo siitä ajasta, mutta edellisen levyn aikaa ei ole mukava muistella. Siinä oli kaikenlaista kriisiä, painetta ja ahdistusta. Nyt on paljon vapautuneempi ?ilis. Tässä seisoo eri ihminen, ja jotakin kasvua on kuultavissa toivottavasti myös tuosta levystä. V PELOTON ENKELI uudella levyllä bändisoitto on ottanut askeleen eteenpäin. Se on dynaamista, livemäistä ja rentoutunutta. Luurankoa kokoon kursiessa oli kantavana ajatuksena Ylpön mukaan tehdä levystä mahdollisimman monipuolinen. – Paras neuvo tuli edelliset Ihmiset-levyt tuottaneelta Rakelta. Me vaihdettiin tuottajaa yhteisymmärryksessä ja Raken viimeinen neuvo oli: luovu kontrollista. Mullahan saattaa soida samana päivänä himassa Neurosis, LCD Soundsystem ja Bob Dylan, ja nyt päätin, että annan biisien tulla vaan rajoittamatta tai miettimättä mitään albumikokonaisuuksia. Sellaista luovaa hulluuttahan oli suomenkielisessä rockissa paljon 90-luvun alussa: Radiopuhelimet, Kumikameli ja Motelli Skronkle. Don Huonotkin teki ihan erilaisia levyjä! Mä halusin päästä siihen ajatusmaailmaan takaisin. Rajojen venyttämisen lisäksi Ihmisten neljännellä albumilla huomio kiinnittyy väkisinkin soiton groovaavuuteen. – Groove tulee varmaankin kitaristiltamme Hamidilta. Hamid diggaa soulia, Nurmiota ja Sielun Veljiä. Groove SUE tulee osittain siitäkin, että nyt ei tehty päällekkäisäänityksiä. Nyt ei ole sataa kitaraa päällekkäin. Lähtökohta oli se, ettei äänitetä kuin yksi kitara. Me soitettiin studiossa ihan helvetisti. Kelattiin ja haettiin rytmiikkaa. Saatettiin soittaa kokonainen päivä jotain yhtä biisiä ja illalla valittiin paras versio. Esimerkiksi Peloton enkeli on sellainen biisi, että kaikki siitä tehdyt otot olivat erilaisia. Levylle päätyneessä versiossa rumpali kasvattaa tosi saumattomasti biisiä. Pikkaisen kiihtyy ja kasvaa koko ajan. Siinä ei klikkiä ollut. Verrattuna Ylpön toiseen yhtyeeseen, metallisempaan ja räyhäkkäämpään Maj Karmaan, ovat Ihmisten levyt olleet melkoisen melodisia ja popahtavia. Ihmiset-yhtyeen Luuranko onnistuu silti yllättämään rennolla ja vapautuneella tunnelmallaan sekä musikaalisuudellaan. – Musikaalisuus tulee varmaankin siitä, että mä en ole kontrolloinut kaikkea niin paljon! Olen kuitenkin sellainen Velvet Undergroundia, Joy Divisionia ja Mustaa Paraatia diggaileva jätkä. Mua on kiinnostanut aina musassa eniten tunnelma. Se vapautunut homma tulee siitä, että me yksinkertaisesti ollaan tällä hetkellä rentoutunut ja vapautunut bändi. Meillä on bändin kanssa hauskaa, ja onhan meillä musikaalisia jätkiä. Ammattimuusikoita! Niillä on tutkintoja ja kaikkea. Mä tulen itse ihan eri maailmasta. NE TULIVAT KOLOISTAAN ylpöstä puhuttaessa nostetaan tapetille usein miehen omaa elämää raadollisinkin kääntein ruotivat vereslihaiset sanoitukset. Jotkut artistit keräilevät kirjoihinsa kiinnostavan kuuloisia sanoja, lauseita tai sanontoja, mutta Ylppö ei tunnustaudu vihkomieheksi. – Saatan kirjoittaa ylös biisinnimen tai idean, ja kirjoitan biisin sen pohjalta. Yleensä mieleen tuleva idea on yksinkertainen, ja sen takia sanoitusprosessi on aika nopea. Mä haluan, että jokaisessa mun biisissäni on aihe, koska jos biisi ei tarkoita mitään, se on mielestäni huijausta. Mua myös häiritsee, jos sanoituksessa ei ole mukana omakohtaista kokemusta. – Omasta mielestäni en ole ole hyvä sanoittaja, enkä ihan paskakaan. Mä olen välillä vitun hyvä ja välillä ihan surkea. Sehän on inhimillistä. Olen todella tyytyväinen Ne tulivat koloistaan -biisin sanoitukseen, mutta Luurangon sanoituksessa ei ole järkeä. Silti se toimii biisinä hyvin. Suomenkielisellä rocklyriikalla alkaa olla jo pitkät perinteet. Ylpön töitä tarkasteltaessa on huomio usein mediassa kiinnittinyt musiikin sijasta ainoastaan hänen sanoituksiinsa. Ylpön mielestä kokonaisuus ratkaisee. – Mulle musiikissa tärkeintä on tunnelma ja energia. Suomenkielisessä musassa lyriikka nostetaan hirveän korkealle. Usein mua verrataan Samuli Putroon. Mä en koe häneen sukulassieluutta, sillä Putron biisit ovat hyvin tekstipainotteisia, kun itse kirjoitan nopeasti tajunnanvirralla ja intuitiolla. Sanoitus saattaa syntyä viidessä minuutissa ja se on sitten siinä. Oli sitten hyvää tai paskaa, mutta se on mun tapani tehdä. Tässä valossa tuntuu hieman tylsältä, että niitä tuijotetaan niin tarkkaan. Sen takia kansivihkoon ei painettu tällä kertaa sanoituksia. Pieni kannanotto! « » 15 « NRO. 10 HERRA YLPÖN LEMPIELOKUVAT Béla Tarr: Sátántangó (1994) – Tämä mustavalkoinen unkarilainen elokuva on täynnä mystiikkaa. Elokuva kestää yli seitsemän tuntia ja sen elokuvakerronta on erittäin hynoottista ja meditatiivista. Aki Kaurismäki tiesi, että olen Béla Tarrin suuri ihalija, joten hän järjesti minulle Sodankylässä mahdollisuuden tervehtiä tätä suurta ohjaajaa. Akira Kurosawa: Dersu Uzala (1975) – Tässä liikutaan Venäjän Kaukoidän erämaassa. Vanhan metsästäjän ja metsiä kartoittamaan saapuvan kapteenin ystävyys koskettaa. Tässä elokuvassa on kaksi kohtausta, joita minun on mahdotonta katsoa itkemättä. Ja todettakoon tähän, että en itke elokuvissa juuri koskaan. Tämä on poikkeus. Aki Kaurismäki: Calamari Union (1985) – Calamarin takia vaihdoin nimeni Frankiksi, joten eiköhän se riitä kuvaamaan sitä, kuinka suuren vaikutuksen tämä elokuva on minuun tehnyt. Stanley Kubrick: Kellopeliappelsiini (1971) – Valinta Kellopeliappelsiinin ja 2001: Avaruusseikkailun välillä oli vaikea. Monet 30 vuotta myöhemmin tehdyt sci-fi-leffat näyttävät nykyään koomisilta ja vanhanaikaisilta, mutta tämä on edelleen upea. Myös sisältönsä puolesta. Kuitenkin vieläkin parempi on Kellopeliappelsiini. Sen kapinallisuus on aiheena lähempänä sydäntäni. Kubrick oli obsessiivis-kompulsiivinen hullu nero, jonka elokuvissa musiikki ja kuvat ovat täydellisiä ja ajattomia. Emir Kusturica: Underground (1995) – Kusturicalta voisin mainita muitakin elokuvia, mutta valitsen Undergroundin, koska se on karnevalistinen järkäle! Se jakaa todella voimakkaasti mielipiteitä. Olen seesteisen elokuvan ystävä, mutta tämä on kaikkea muuta. Se on voittanut minut puolelleen keinoilla, joita normaalisti inhoan. Elokuva kertoo Jugoslavian hajoamisesta, ja onnistuu olemaan sekä komedia että tragedia. Kusturicankin olen tavannut Sodankylässä.
• HAASTATTELU mätön loma. Ilman sitä bändi olisi tuhonnut itsensä. Mitä te teitte välivuoden aikana? Pysyittekö kaukana toisistanne? – Olimme kyllä tekemisissä, mutta emme musiikin merkeissä. Elimme aivan tavallista, normaalia, arkista elämää, ja se oli mahtavaa. Nathan ja Caleb saivat kumpikin tyttövauvan, Jared meni naimisiin, ja minä sain toisen lapsen. Kings of Leonissa on kolme veljestä, ja sinä olet heidän serkkunsa. Onko teidän tavallista helpompaa päästä yli vaikeista ajoista, kun olette samaa sukua? – Ihan varmasti on. Jonkun vieraamman ihmisen kanssa voisi olla riidoissa vuosikausia. Meillä se menee niin, että jos joku sanoo jotakin harkitsematonta, asia on sovittu seuraavaan aamuun mennessä – ja me tiedostamme sen. Emme me katko välejämme jonkun riidan vuoksi. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA SONY MUSIC » TAKAISIN SATULAAN Kings of Leon on kuin mekaaninen härkä, jonka selässä Followillin poikien on pysyttävä. un Kings of Leonin Holy Roller Novocaine -ep ja Youth And Young Manhood -albumi ilmestyivät vuonna 2003, uskovaisesta suvusta tulevat Followillin rähjäiset rokkipojat nostettiin uudenlaisen, jännittävän etelän indierockin kulttimessiaiksi. Ei mennyt kauan, kun Caleb, Jared, Matthew ja Nathan olivat jo matkalla suureen suosioon parrat ajettuna, tukat leikattuna ja tyylikkäissä vaatteissa. Kitaristi Matthew Followill on rentoutunut matkan mittaan. Edellisessä Suelle antamassaan haastattelussa hän vaikutti vähän kireältä ja suosion säikäyttämältä. Nyt hän puhuu kuin mies, joka on kiertänyt korttelin jo kerran tai kaksi ja osaa nöyrtyä arvostamaan sitä. Juttelimme viimeksi syyskuussa 2004, kun toinen levynne A-ha Shake Heartbreak ilmestyi. Mitäs olet touhunnut sen jälkeen? – Onko siitä jo yhdeksän vuotta? Ihan kreisiä! No, kuule, sen jälkeen on tapahtunut vaikka mitä! Eniten on tainnut tapahtua bändisi suosiolle. Kolmas levynne Because of the Times (2007) myi hyvin Euroopassa, ja Only by the K Night (2008) oli todella suosittu joka puolella maailmaa. Yhdysvalloissa se räjäytti pankin nousemalla listakärkeen ja myymällä platinaa. – Se oli täysin odottamatonta. Mikä on todennäköisyys, että bändille käy näin? Tosi pieni. Ja sitten se tapahtui meille. Meille olisi riittänyt hyvin tavallisen rockbändin maltillinen ura. Se, että voi soittaa pienempiä keikkoja ympäri maailmaa. Mikä teistä teki niin suositun? – Isot hittisinglet. Sekä Sex on Fire että Use Somebody kasvoivat isoiksi crossoverhiteiksi ja tekivät Only by the Nightista hittilevyn. Ne biisit nostivat bändimme tasolle, jolle emme koskaan kuvitelleet nousevamme. Se oli ihan kahelia. Kukaan ei osannut odottaa meiltä hittejä. Emme varsinkaan me itse. Kings of Leonin musiikki muuttui joka levyllä vähän suuremman kuuloiseksi. Kasvoiko soundinne keikkapaikkojen mukana? – Ei tosiaankaan. Jo Because of the Times kuulosti areenarockilta, mutta menestys tuli vasta sen jälkeen. Emmekä me kasvattaneet mitään tietoisesti. Me teemme mitä teemme, ja sitten tapahtuu mitä tapahtuu. Biisi kuulostaa stadionluokan hitiltä vasta kun se on sellainen, eli kun kymmenet tuhannet riemuitsevat ihmiset osaavat laulaa sen ison areenan katsomoissa. TUHON PARTAALLA vuonna 2008 kymmenet tuhannet ihmiset lauloivat Kings of Leonin lauluja suurilla areenoilla. Kotimaassaan bändi siirtyi 3 000 hengen keikkapaikoista 20 000 hengen paikkoihin. Miten menestys muutti asioita? – Ihan kaikki muuttui. Rima nousi korkealle. Ihmiset odottivat meiltä enemmän ja erilaisia asioita. Oliko se kaikki pelkästään positiivista? – Ei ollut. Tuli sellainen aika, että meillä ei ollut enää kivaa. Työn määrä kasvoi ja alkoi kuormittaa. Oli loputtomasti duunia. Only by the Nightin jälkeen meiltä odotettiin uutta levyä. Siinä vaiheessa olimme jo jutelleet keskenämme, että meidän pitäisi pitää tauko. Teimme kuitenkin Come Around Sundownin (2010) nopeasti edellisen levyn ja kiertueiden perään. Siinä vaiheessa oltiin jo selvästi ylikuormituksen puolella. Jälkikäteen ” Se oli välttämätön loma. Ilman sitä bändi olisi tuhonnut itsensä. SUE » 16 « NRO. 10 ajatellen meidän olisi pitänyt pitää pitkä loma Only by the Nightin ja Come Around Sundownin välissä. Heinäkuussa 2007 Kings of Leon oli kiertueella kotimaassaan, ja silloin bändissä alkoi näkyä murtumisen merkkejä. Dallasissa Caleb ilmoitti yleisölle käyvänsä oksentamassa ja juomassa kaljan ja palaavansa sitten lavalle, mutta häntä ei enää näkynyt. Sitten bändi perui loput kiertueen keikat. Mitä tuolloin tapahtui? – Kesä oli kuuma, kiertue pitkä ja bändi täysin nääntynyt. Soitimme isoja ulkoilmakeikkoja ilta illan perään, ja Calebin kurkku oli riekaleina. Hänen piti vetää steroideja pystyäkseen laulamaan edes jotenkuten. Steroidit saattavat tuhota lauluäänen lopullisesti, mikä lisäsi painetta entisestään. Peruimme kiertueen loppupään, koska oli pakko. Muuten Calebilla ei olisi enää ääntä ollenkaan. Siinäkö kaikki? Internetissä kiersi tuolloin monenlaisia huhuja bändin sisäisistä riidoista. – Monet luulevat, että tappelimme jatkuvasti keskenämme ja että aloitimme välivuoden niistä perutuista keikoista. Niinhän se ei mennyt. Olimme toki hämmentyneitä ja epätietoisia siitä, miten Calebin äänen käy, mutta kolme viikkoa Dallasin-tapauksen jälkeen olimme jo rundilla Kanadassa, Etelä-Afrikassa ja Australiassa. Välivuosi alkoi vasta marraskuussa 2011 ja kesti marraskuuhun 2012. Se oli välttä- KOOSSA TAAS marraskuussa 2012 tauko oli tehnyt tehtävänsä. Kings of Leon oli valmis kokoamaan rivinsä ja menemään studioon uutta materiaalia. Bändi päätti tehdä uuden albuminsa tuttuun tapaan, vanhan luottotuottajansa Angel Petraglian kanssa. – En usko, että voisimme tehdä levyä ilman häntä, Matthew Followill sanoo. – Angelo on loistava kaikilla osa-alueilla ja omistaa valtavasti hienoja vahvistimia ja muita laitteita ja soittimia. Kun hän sanoo jotakin, voi olla melko varma, että hän on oikeassa. – Alussa hän auttoi meitä saamaan biisit kasaan ja sanoittamaan ne. Myöhemmin biisien tekeminen jäi kokonaan meille, ja Angelo keskittyi tuottamiseen. Hän on edelleen mukana sovitusten tekemisessä. Mechanical Bull muistuttaa kahta ensimmäistä levyänne siinä, että se kuulostaa maanläheiseltä ja intiimiltä. Pyrittekö tarkoituksella pois suuren menestyksenne äänimaisemasta? – Et ole ensimmäinen, joka sanoo Mechanical Bullia intiimiksi. Sekään ei ole harkittua, kuten ei ollut stadionsoundikaan silloin aikoinaan. Meistä tulee ulos sellaista musiikkia kuin tulee. Minusta levyllä kuuluu se, miltä meistä tuntui sitä tehdessä. Olimme aika innoissamme, kun bändi oli koossa taas. ”Mechanical Bull” on sopiva levyn nimi yhtyeelle, joka on käynyt läpi sen mitä te olette käyneet. Ajattelen sen olevan metafora yhtyeestä, jonka raisussa kyydissä teidän neljän on pysyttävä. – Olisi hauskaa sanoa, että tuohonhan se viittaa, mutta oikeasti emme millään meinanneet keksiä levylle sopivaa nimeä. Sitten Caleb ehdotti Mechanical Bullia. Se kuulosti meistä jollain tapaa sopivalta. – Nyt muuten tuli mieleen, mistä Caleb ehkä keksi sen nimen. Katsoimme kerran Kaupunkicowboyle?aa samalla kun kuuntelimme uusia biisejämme. Kuva ja musiikki tuntuivat sopivan yhteen. Vuosi 2014 vie Kings of Leonin pitkälle maailmankiertueelle, ja teillä on niistä myös huonoja kokemuksia. Oletteko oppineet mitään? – Aivan taatusti. Enää emme suostu olemaan poissa kotoa yli kolmea viikkoa kerrallaan. Jos on sitä pitempään kiertueella, alkaa seota. Kiitos haastattelusta. Soittelepa taas yhdeksän vuoden päästä ja kerro, mitä sinulle kuuluu. – Sopii! Toivottavasti siihen ei mene niin kauan! «
• » KORNIA VIATTOMUUTTA Telenovelas uskoo, että maailmankaikkeus voi olla ääretön. M PE 15.11. PIKKU-TORRE, TURKU tossa vallitsi usko siihen, että universumista voi löytyä vielä jotain kiinnostavaa. Kuussa vierailun jälkeen suurvallat kuitenkin huomasivat, ettei avaruudesta löydy kovinkaan paljon vierailukohteita. Tuli kylmä sota, ja avaruudessa seikkailu vaihtui avaruussodalla uhkailuun. – 70-luku on musiikillisen tietoisuuteni heräämisen aikakautta. Nauhoittelin radiosta kappaleita C-kasetille. Isäni äänitti minulle Nuorten sävellahjaa ja muita radio-ohjelmia, joissa rockia satuttiin soittamaan. Kuuntelin toisaalta ABBAa ja Boney M:iä ja toisaalta sitten myös Hurrigan- ” Jos jokin rakenne on mahdollinen, sen täytyy toistua äärettömän monta kertaa. SUE » 17 « NRO. 10 esia, Beatlesiä ja Elvistäkin. Jossakin vaiheessa aloin itsekin nauhoitella musiikkia kasetille. Kerran isäni tosin suuttui minulle melkoisesti, kun äänitin Peitsamon Kauppaopiston naiset -kappaleen päälle omia juttujani. – Sen ajan kappaleissa oli monia tunnusomaisia piirteitä, joihin innostuin musiikissa. Se jykevä bassosoundi ja muhevuus tekee sen aikakauden soundista lämmintä ja kotoisaa, on kyse sitten iskelmästä, diskosta tai hevistä. Minulle noihin aikoihin tehdyssä musiikissa on sellaista kornia viattomuutta, mikä on aina viehättänyt. Toki se liittyy myös lapsuuteeni. – Mukana oli tuolloin toki jo hieman kyynisyyttä, mutta toisaalta yhtyeet yrittivät tuolloin löytää vielä joskus epätoivoisestikin hieman uusia juttuja. Tuolloin musii- kin uskottiin ihan viattomasti olevan vielä tuore ja eteenpäin vievä voima. 60-luvulla luotiin tietenkin uutta ja ihmeellistä, mutta minusta 70-luvulla oltiin musiikin suhteen elinvoimaisimpia. Mitkä ovat sitten Von Hö££en suosikit kappaleista, jotka ovat ottaneet aihepiirinsä maapallon ulkopuolisista asioista? – Ykkönen on ehdottomasti Rolling Stonesin vähemmän arvostusta nauttivalta Their Satanic Majesties Request -levyltä löytyvä kappale 2000 Light Years From Home. Toinen voisi olla Bowielta jotain. Starman ja Life on Mars ovat hyviä kappaleita, mutta ehkäpä Space Oddity olisi paras valinta. Kolmas valinta voisi ehdottomasti olla Black Sabbathin Planet Caravan. Sen hämyilyosasto vetoaa meikäläiseen todella hyvin. « TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA PETE HEIKKILÄ alkaa näyttää tutulta ja kohtaat itsesi ja oman kopiosi. Jos maailmankaikkeus on ääretön, myös ihmisen kopioita on ääretön määrä. Ja meidän levyjä myös! – Ja tämä ei ole siis mitään huuhaata, vaan kosmologit pohjaavat tällä hetkellä tämän tosiasian ympärille teoriansa. Tämän teorian ympärille pohjautuu myös levymme kappale Spacetrain. Se on tuokiokuva tulevaisuudesta, jolloin ihmisiä sädetetään universumimme äärilaidoille, missä hän voi tavata itsensä. Siinä mielessä musiikkimme on scifirockia mitä suurimmassa määrin. Jos ovat kappaleiden aiheet ja sanoitukset ammentaneet tieteiskirjallisuudesta sekä avaruustähtitieteilijä Esko Valtaojan ja yhdysvaltalaisen astrofyysikon Carl Saganin aatoksista, on Telenovelasin musiikki kuitenkin huomattavasti maanläheisempiä. I Am The Destroyer -albumin syyskuussa julkaisseen bändin esikuvina ovat toimineet pitkälti 60- ja 70-luvun artistit. Vielä tuolloin maapallolla ja etenkin Yhdysvalloissa ja Neuvostolii- HAASTATTELU illoin viimeksi olet lukenut bändihaastattelun, jossa mainitaan nimeltä niin suomalainen avaruustähtitieteen professori kuin yhdysvaltalainen astrofyysikkokin? Kohta olet. – Telenovelasin maailma perustuu äärettömän maailmankaikkeuden mahdollisuuteen, aloittaa musiikkiaan sci?rockiksi kutsuvan Telenovelas-yhtyeen laulaja ja kappaleiden pääasiallinen sanoittaja Von Hö££e. – Jotkut tiedemiehet kiistelevät tällä hetkellä erään yhtälön ja numeron suuruudesta ja siitä, onko se isompi kuin nolla vai ei. Lähinnä tästä riippuu, onko maailmankaikkeus ääretön vai ei. – Jos maailmankaikkeus on ääretön, siihen mahtuu ääretön määrä kaikkea mahdollista. Mutta pointti on siinä, että juuri tuota mahdollista on vain rajallinen määrä. Palikoita voi väännellä erilaisiin asentoihin, mutta ei loputtomasti. Jossain vaiheessa on käytetty kaikki mahdolliset erilaiset vaihtoehdot kasata maailmankaikkeuden rakennuspalikat. Eli: jos jokin rakenne – vaikkapa planeetta, ihminen tai äänilevy – on mahdollinen, sen täytyy toistua äärettömän monta kertaa. Äärettömässä tilassa tulee väistämättä vastaan alue, missä kaikki
• tää, mutta se ei tuntunut uskottavalta kun sitä itse lauloi, vaikka sen on itse tehnytkin. Anssi: – Kyllä sitä kuitenkin haluaa, että biisi on itse tehty. Sitten voi syyttää vain itseään, mutta onpahan meidän tekemä! HAASTATTELU TEKSTI MIKKO TOIVIAINEN KUVA HARRI HUUHTANEN PE 8.11. MONREPOS, LAPPEENRANTA » MAAN ALLA, PILVIEN PÄÄLLÄ 20 vuotta täyttävä Egotrippi teki tribuuttilevyn itselleen. Sue istutti alas yhtyeen kitaristi-laulaja Knipin ja basisti Anssin. erkkaisesta julkaisutahdistaan, perfektionismistaan, komeista stemmalauluistaan ja täydellisyyttä hipovista beatleaanisista popkaunokeistaan tunnettu Egotrippi on ehtinyt kunnioitettavasti miehen ikään. Merkittävistä aikalaisbändeistä Zen Café on ollut tauolla vuodesta 2008 lähtien, ja Don Huonot ja Tehosekoitin ovat olleet manan mailla kymmenen vuotta. Kumpainenkin näistä on ehtinyt tehdä jo comebackinkin. 90-luvulla tai sen taitteessa perustetuista suomirockin suuruuksista ainoastaan Apulanta ja CMX porskuttavat edelleen elinvoimaisina eteenpäin. Mikin, Knipin, Skelen, Anssin ja Sampon muodostama Egotrippi on alusta alkaen tallannut kuitenkin verrattain erilaisia musiikillisia polkuja kollegoihinsa nähden. Jo vuonna 1993 ensimmäisen esiintymisensä tehneestä ja vuonna 1995 debyyttinsä julkaisseesta bändistä kuoriutui koko kansan suosikki viimeistään kymmenen vuotta sitten julkaistulla Matkustaja-albumillaan, jolta lohkaistu Älä koskaan ikinä soi edelleenkin radioissa. Nyt käsillä on yhtyeen 20-vuotista taivalta juhlistava Ilkka Mattilan kirjoittama historiikki Egotrippi – V Aina matkalla jonnekin sekä Mikin ja Knipin muille artisteille luovuttamista ja säveltämistä kappaleista koostuva juhlavuoden albumi Pilvien alla, maan päällä. Kuinka päädyitte tähän otsikkoon? Knipi: – Yritimme epätoivoisesti miettiä, mikä voisi olla levyn nimi. Kun kaikki ilmiselvimmät nimet oli käyty läpi, ajateltiin, että katsotaan biisien teksteistä. Nopeimmat junat -kappaleen kertosäkeen teksti tuntui istuvan ja se näytti hyvältä kannen kuvan kanssa. Matkustaja-levyn nimi päätettiin muuten samalla tavalla! Entä biisivalintoihin? Knipi: – Tein listan, jossa oli yli 50 biisiä, joissa minä tai Mikki ollaan oltu mukana. Jos sovitukseen löytyi uusi kulma niin se päätyi alistalle, mutta kyllä kaiken A ja O oli teksti, ja että se tuntui hyvältä omassa suussa. Anssi: – Treenikämpällä kokeiltiin Sampon säveltämää Ellan ja Aleksin MC Koppakuoriaista. Aika pitkälle sekin oli mukana ajatuksen tasolla. Knipi: – Sitten alkoi ehkä hahmottua levyn yleismaailma ja se jostain syystä pisti vähän korvaan. Jälkeenpäin ajatellen me ei edes kokeiltu Jonna Tervomaan Julma maata, joka on mun mielestä hie- ” Oli tietynlaisia avainsanoja: ei akkaria, suurta ja 90-lukua. noimpia Mikin tekemiä biisejä. Ehkä meidän pitää tehdä jatko-osa tälle! Sen nimi voisi olla Maan alla, pilvien päällä. VALTA NAISILLE kappalelistaa tutkiskellessa ei voi välttyä huomiolta, että biisit ovat naisartistien tunnetuksi tekemiä. Onko teiltä syntynyt lainkaan kappaleita miesartisteille? Knipi: – Ei täällä oikein ole sopivia mieslaulajia. Jesse Kaikuranta taitaa olla melkeinpä ainoa, jonka voisin kuvitella laulavan tuollaisia biisejä. Valtaosa mieslaulajista tekee itse biisinsä. Ja iskelmägenre taas on vähän erilainen. Anssi: – Mä väittäisin mututuntumalla, että niitä ei ole mennyt yhdellekään miehellä. En kyllä tiedä, mitä kappaleitaan Mikki on Sonylle antanut. Knipi: – Valtaosa näistäkin biiseistä sellaisia, joita on soitettu Egotripin kanssa, mutta jossain vaiheessa todettu, ettei teksti lähde. Tarpeeksi monta vuotta kun on jauhettu niin on alkanut tuntua, että biisi menee hukkaan. – Anna Puun Linnuton puu on esimerkiksi sellainen biisi, jota on soitettu aikoinaan yli 10 vuotta sitten. Joskus kappaleen valmiiksi saattaminen on kuin tekisi gradua. Jossain pöytälaatikon pohjalla on sellainen ahdistava saatanan möllöttöjä, joka pitäisi tekstittää ja tehdä valmiiksi. Ja jossain vaiheessa tulee olo, että on hauskempaa ruveta tekemään uutta. Albumille on päätynyt peräti viisi Jonna Tervomaan sanoittamaa kappaletta. Voisitteko kuvitella, SUE » 18 « NRO. 10 että käyttäisitte ulkopuolista tekstittäjää? Knipi: – Ollaanhan me käytettykin. Ulkopuolella-kappaleen on sanoittanut Kalle Ahola. Mutta se on ajan saatossa alkanut tuntua ulkokohtaiselta, coverilta. Jonnan biisit oli ehkä kaikista vaikeimpia laulaa. Esimerkiksi Viivalla-levyn Tänään lähdetään olisi ollut kiva ve- KNIPIN SUOSIKIT Mestaripiirros – Olin saanut Mariskalta nipun tekstejä Anna Puun ensimmäistä levyä varten. Joukossa oli hyviä tekstejä mukaan lukien Missä muruseni on, josta silloin en innostunut ollenkaan. Mestaripiirros oli vähän korni siinä paperilla, mutta kiehtova. Kuten Mariskan tekstit monesti, se soi hienosti. Hyvä hetki – Tässä kiehtoi tekstin kummallinen tunnelma, joka oli samanaikaisesti lohduttava ja uhkaava. Halusimme korostaa uhkaavuutta. Teimme biisistä treenikämppädemon, jossa Sampon komppi ja Anssin basso toimivat kantavana voimana. Kun löysin oikeat äänet jousille, alkoi biisikin hahmottua. Näkymätön – Tämä Mikin sävellys on ollut yksi Jonna Tervomaa -lemppareitani sen julkaisusta lähtien. Kie von Hertzen kysyi kerran, että eikö vituta, kun HYVÄ HETKI pilvien alla, maan päällä sisältää useita jo varsin hyvin tunnettuja kappaleita. Etenkin Jonna Tervomaan Myöhemmin, Irinan Hiljaisuus ja Jenni Vartiaisen Tunnoton lienevät suurelle osalle suomalaisista tuttuja biisejä. Oliko näihin hittikappaleisiin vaikeampi tarttua? Knipi: – No, ei oikestaan. Nämä ovat kuitenkin omia biisejä, eikä niitä kuule samalla tavalla, kun on itse säveltänyt ne akkarilla. Irinan Hiljaisuus oli ainoa teksti, jota mä muutin ihan vähän, että sain siihen sen miehen näkökulman. Egotripin levyjen eräänlaisena hovituottajana on toiminut Helsinki-Hollola-levystä lähtien Lasse Kurki. Miltä tuntui tehdä levyä ilman ulkopuolista tuottajaa? Anssi: – Olin todella yllättynyt, että tämä menikin näin helposti. Niin kauan kuin olen ollut mukana, on tuntunut, että on ollut vaikeaa kun on ollut miljoona eri sovitusvaihtoehtoa. Siinä tapauksessa tuottaja on työntänyt meidät johonkin suuntaan. Tällä kertaa löydettiin todella nopeasti, mihin suuntaan levyä lähdetään viemään. Oli tietynlaisia avainsanoja: ei akkaria, suurta ja 90-lukua. Vaikka suunnitelmat osin menivätkin uusiksi, oli meillä selkeä suunta, jota kohti mentiin. Knipi: – Arttu Peljo kävi viikon verran äänittämässä bändisoittoa Hollolassa. Päällekkäisäänitykset tehtiin itse, Sampo miksasi ja mä tein kannet. Ollaan tehty tietyllä tavalla asiat viimeiset 10 vuotta, mutta tässä oli uusi kulma, joka piristi tosi paljon. – Me istahdettiin viime marraskuussa alas tämän levyn idean kanssa. Oltiin puhuttu, että pitäisi tehdä jotain, kun ei olla vähään aikaan tehty mitään. Keikkamyyjäkin soitteli, että onko meidän tarkoitus juhlia 20-vuotisjuhlia syksyllä. Kyllä mä otan juhlavuoden avosylin vastaan, että nyt juhlitaan saatana! Kuinka moni bändi oikeasti täyttää 20 vuotta? « Mikki on antanut tuollaisen biisin pois. Kyllähän mua otti päähän, mutta ymmärrän, miksi näin tehtiin. Jos Jonna ei olisi tehnyt tätä, olisi se voinut jäädä tekemättä kokonaan. Kun olet minun – Teimme biisistä ensiksi Vampire Weekend -tyylisen demon, joka oli hauska, mutta tökki pidemmän päälle. Mikki oli sitä mieltä, että tähän kannattaa satsata, ja alkoi leikkiä Rhodesilla sointukuvion ympärillä. Yhtäkkiä visio kirkastui ja soittimet löysivät paikkansa. Kun kotona lauloin demon päälle kolmiääniset stemmat, tiesin, että nyt ollaan asian ytimessä. Elämä on kaunis – Kun tämä tuli puheeksi, nousivat niskakarvat pystyyn. Meillä oli 50 biisiä, joista valita. Miksi juuri tämä? Olen kuitenkin oppinut, että Mikin biisit voivat muuttaa muotoaan paljonkin, kunhan pääsemme bändinä niihin käsiksi. Niin kävi nytkin. Sovituksemme vei biisin kuuluisalle nextille levelille.
• » AKTIIVISET SUMMARÄTKIJÄT Punkyhtye Wasted sai alkunsa vuonna 1996 Joensuussa. 17 vuotta myöhemmin bändi lämmittelee Cock Sparrowin ja D.O.A.:n kaltaisia punklegendoja. Elämä on ihmeellinen asia. W LA 26.10. KLUBI, TAMPERE työskentelytyyliin. Hänellä oli samanlaiset käsitykset siitä, miltä levyn pitäisi kuulostaa. Ja hän myös tietää musiikkihistoriansa. Kun johonkin väliin sanoi, että ”laita tuohon vähän Dead Boysia” niin hän tiesi heti, mistä oli kyse. Rönkkö on aina ammentanut kappaleiden aihepiirinsä omansa elämästään. Uuden albumin päätösraita How Did I Get Here kertoo karun tarinan ihmisestä, jonka eri- ” Jos joku kuulee siellä seassa vaikutteita vaikkapa Hanoi Rocksista, niin mitä siitä? SUE » 19 « NRO. 10 laisten asioiden viihdekäyttö lähtee käsistä, ja aineista tulee oman elämän kiinnekohta. Rönkkö kuitenkin kieltää, että kappale olisi omakohtainen kokemus. – Itse asiassa se kertoo eräästä tutustani. Surullinen tarinahan tuo on, mutta helpostihan nuo päihteiden kanssa pyörimiset tuppaavat addiktion puolelle mennä, ja ihminen jää sille tielle. Addiktiot aiheuttavat myös melkoiset määrät masennusta ja muita ikävämpiä asioita. Mutta löytyy sieltä joistain biiseistä jopa sellaista tsemppimeininkiä! Sen verran tästä musiikista saa kuitenkin vielä positiivista energiaa. Wasted lämmitteli 20. syyskuuta legendaarista Cock Sparrer -yhtyettä Helsingin Circuksessa. Lau- antaina 26. lokakuuta Wasted taas lämmittelee yhtä legendaarista D.O.A.-yhtyettä Tampereen Klubilla. Voisi kuvitella, että mikäli joku olisi vuonna 1996 väittänyt Ville Rönkölle moista tapahtuvan, olisi tämä pudistellut epäuskoisena päätään. – Minusta tuntuu että vähemmän minä olisin uskonut sitä, että Wasted on julkaissut akustisen levyn, hän hymähtää. – Emme me ole ikinä Wastedin kanssa suunnitelleet oikeastaan mitään asiaa koskaan sen enempää. Hommia on vain tehty kun siltä on tuntunut. Joensuussa on sellainen termi kuin summarätkintä, ja se kuvaa Wastedin toimintatapoja melko hyvin. Räiskimme vain summassa menemään ja katsomme, mitä tapahtuu. « TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ sio on tehty suoraan vinyylin testipressistä, joten siinä on mukana vinyylin aito rahina ja soundi. – Minusta tämä levy on hieman melankolisempi kuin ennen. Tällä albumilla on myös vähemmän sitä kolmen soinnun rämpytystä. Olemme ottaneet vapaasti inspiraatiota monilta eri bändeiltä, emmekä menneet niin tiukasti sen punk-karsinan sisällä. Jos joku kuulee siellä seassa vaikutteita vaikkapa Hanoi Rocksista, niin mitä siitä? Osasyy levyn soundiin on tuottajan pallilla istuneella Jarno Alholla. Alho tuotti jo aiemmin tänä vuonna Wastedin akustisen levyn. Aikoinaan esimerkiksi Sister Flosta tuttu Alho on tuottanut lähiaikoina myös Death Hawksin psykedeelisen kakkosalbumin. Hänen oma yhtyeensä Kytäjä kyntää 70-luvun progen latuja ristiin ja rastiin. – Tuo akustinen levy oli alkujaan Jarnon idea. Olimme todella tyytyväisiä sen lopputulokseen ja Jarnon HAASTATTELU asted-yhtyeen laulaja ja sanoittaja Ville Rönkkö vastaa puhelimeen Helsingistä. Tätä nykyä Berliinissä paremman puoliskonsa kanssa asusteleva mies käy Suomessa lähinnä omilla keikoilla. Syy haastatteluun on Wastedin viides studioalbumi, joka kantaa nimeä Here Comes the Darkness. – Vuonna 2005 menimme määrittelemättömän mittaiselle tauolle Wastedin kanssa ja keskityimme vuonna 2003 perustettuun I Walk the Lineen. Alkoi tuntua siltä, että Wastedin kanssa olimme tehneet niin paljon keikkoja ja kiertueita, että oli pakko pitää touhusta hieman taukoa. No, I Walk The Linen kanssa kävi sitten sama homma, vedimme itsemme piippuun senkin yhtyeen kanssa. 2010 oli aika herättää Wasted taas henkiin. Ensin tuli 7” ja sitten Outsider by Choice -albumi vuonna 2011. Rönkkö kehuu uuden levyn soundimaailmaa orgaaniseksi ja vanhanaikaiseksi. Vanhana vinyylisoundin ystävänä hän intoilee myös levyn vinyylipainoksen mukana tulevasta digilatauskoodista. Levyn digiver-
• HAASTATTELU – Mutta hyvä on. Vanheneminen on samaan aikaan ihanaa ja pelottavaa. Vanhenemisessa on kyse siitä, että jossakin vaiheessa elämä tulee hauskanpidon tielle. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hänelle tulee velvollisuuksia. Myös selviytymisvietti kasvaa. Parikymppisenä sitä voi vetää huumeita mielin määrin eikä omasta hyvinvoinnistaan tarvitse sen kummemmin huolehtia. Ruumis kestää enemmän kuritusta – monellakin tavalla. Olsdal täyttää ensi vuonna 40 vuotta. Rocktähteä ei voi leikkiä ikuisesti. Vuonna 2009 hän kertoi Suen Pyry Hallamaalle antamassa haastattelussa, kuinka ei muistanut puoliakaan vuonna 2006 julkaistun Meds-albumin nauhoituksista huumeongelmansa takia. Sittemmin mies on rauhoittunut, mutta tunnustaa rauhoittumisessa olevan myös huonot puolensa. – Kun vanhenee, pitää tehdä valintoja. Vanhenevan ihmisen pitää päättää, mikä on hänelle elämässä kaikkein tärkeintä. Vanhetessaan joutuu tekemään kompromisseja. – Kun ihminen soittaa yhtyeessä, hänen ei tarvitse pukeutua tietyllä tavalla tai vastata tekemisistään muille kun bändikavereilleen ja itselleen. Rockmusiikki on nuoruuden pitkittämistä ja pakoa ikääntymisestä. Olen iloinen, että aikoinaan päätin keskittyä muusikon uraani. Se on pidentänyt nuoruuttani vuosikaupalla. TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA UNIVERSAL MUSIC » VANHENEMISEN KAMMO Placebon basisti Stefan Olsdal täyttää ensi vuonna neljäkymmentä. Hän myöntää vanhenemisen pelottavan häntä. Toisaalta hän kertoo ikääntymisessä olevan myös hyvät puolensa. rittiläistä Placebo-yhtyettä pidetään sen keulahahmon Brian Molkon yhtyeenä. Molko on karismaattinen, androgyyni laulaja, jonka narisevan laulutyylin tunnistavat kaikki. Molko saarnasi Placebo-uran alkuvaiheissa vapaan seksin ja seksuaalisuuden puolesta. Hänen sanoituksensa olivat vihjailevia, ja häntä ihastelivat niin tytöt kuin pojatkin. Hänen sanoituksissaan on aina ?irttailtu sadomasokismin ja kuoleman kuvastolla. Vanhuus ei kuitenkaan tule yksin. Molko on jo 40-vuotias. On epäilty, että hänen päähänsä on istutettu hiuslisäkkeitä. Hänen otsatukkansa laskeutuu hieman liian symmetrisesti hänen kasvoilleen. Puuteria 40-vuotiaan Molkon kasvoille tupsutetaan ennen haastatteluja ja julkisia esiintymisiä luultavasti kilokaupalla. Tässä ei ole mitään pahaa. Meillä kaikilla on oikeus vanheta kuten haluamme. Jotkut ostavat itselleen Harley Davidson -moottoripyörän. Jotkut alkavat yhtäkkiä harjoitella maratonia varten. Jotkut värjäävät tukkansa yhä mustaksi. – Rock on eskapismia, kertoo Placebon basisti Stefan Olsdal puhelimen välityksellä Lontoosta. Yhtyeen jäsenet ovat Englannin pääkaupungissa antamassa haastatteluja uusimman Loud Like Love -levynsä tiimoilta. Loud Like Love on Placebon seitsemäs studioalbumi. Ensimmäinen Placebo-albumi ilmestyi 17 vuotta sitten. Jos Placebo olisi trion sijaan ihminen, olisi se ensi vuonna täysi-ikäinen. Vähintään siinä vaiheessa luulisi kaikkien bändien miettivän, mitä järkeä on B enää jatkaa musiikin tekemistä. Kun teini-ikä vaihtuu aikuisuuteen, viattomuus jää taakse. On mietittävä, mitä aikuisena haluaa elämällään tehdä. – En tiedä, onko kyse jotenkin leimallisesti pohjoismaalaisesta ajattelutavasta, mutta itsekin ihmettelen välillä, mitä järkeä tässä elossamme on, ruotsalaissyntyinen Olsdal sanoo. – Eihän ihmistä alun perin ole ohjelmoitu muuhun kuin nussimaan ja jatkamaan sukua. Voimme kerätä mahdollisimman paljon rahaa tai mahdollisimman paljon maallista omaisuutta, mutta ei siitä loppujen lopuksi ole meille mitään hyötyä. Onko mistään mitä teemme mitään hyötyä? Mitä järkeä elämässä on? – Pohdin noita asioita lukemattomia kertoja tätä levyä tehdessämme. Mitä järkeä meidän oli ylipäänsä tehdä uutta levyä? Mutta tiedätkö: jos tämä jää viimeiseksi levyksemme, olen tyytyväinen siihen, että teimme sen. AIKUISTUMISEN PAKOILUA brian molko on Placebon tunnetuin ja suurisuisin jäsen. Kovin usein hänen haastattelukommenttinsa kuitenkin kuulostavat ulkoa opetelluilta. Hänellä on omat lauseensa, jotka hän levyn julkaisun yhteydessä toistaa kaikille mahdollisille tiedotusvälineille. Lauseita pudotellessaan hän virnuilee niille omahyväisesti. Siksi hän onkin niin kiinnostava artisti. Hän tietää roolinsa pop- ja rockmusiikin historiassa. Brian Molko on se lyhyenläntä röyhkimys, joka sylkee mielipiteitä ja kommentteja savuke suupielestä roikkuen. Hän ei kosSUE kaan kerro itsestään mitään merkityksellistä, mutta hän puhuu lauseilla, jotka kaikki sopisivat musiikkihaastatteluiden otsikoiksi. Hän on goottilaisdandy, joka rakastaa itseään. Siksi häntä rakastetaan ja vihataan niin antaumuksella. Stefan Olsdal on täysin erilainen ihminen, oikeastaan Brian Molkon täydellinen vastakohta. Hän kertoo mielipiteitään suoraan sydämestään miettimättä hetkeäkään vastauksiaan. Hän saa haastattelijan tuntemaan olonsa haastateltavan vanhaksi rakastajaksi, joka tiedustelee tämän menneistä vuosista vuosikausien erossa elämisen jälkeen. Olsdal saa haastattelijan tuntemaan itsensä hänen ystäväkseen. Stefan, miltä vanheneminen sinusta tuntuu? Pelkäätkö ikääntymistä? Kerro nyt. Ei meitä ole tässä kuin sinä ja minä, ja sinä puhut minulle kuin vanhalle ystävälle, vaikka emme ole koskaan ennen toistemme kanssa keskustelleet. – Sinä olet tässä keskustelussa kuitenkin etulyöntiasemassa, etkö olekin? Sinun ei tarvitse kertoa elämästäsi toimittajille niin, että he kirjoittavat kaikki sanasi paperille ja purkauksesi julkaistaan sitten lehtien sivuilla. Ihmiset vetävät haastatteluista aina omat johtopäätöksensä, olivat ne sitten oikeita tai eivät. VIIHDYTTÄVÄT EX-VIIHDEKÄYTTÄJÄT placebon nykyinen rumpali Steve Forrest tuli mukaan yhtyeeseen vuonna 2008. Hän korvasi Steve Hewittin, joka halusi leikkiä Peter Pania. Hewitt ei tajunnut, että hänen kanssaan samassa bändissä soittavat ihmiset alkoivat aikuistua. Hewitt halusi pitää kynsin hampain kiinni rock’n’roll-elämäntavastaan. Niin Molko kuin Olsdalkin selviytyivät huumesyleilystä hengissä lopettamalla aineiden käytön. – Huumevuosilta on monia hyviä muistoja. Toisaalta jälkeenpäin katsottuna oikein mikään ei oikeuta siihen elämäntyyliin, jota tuolloin elimme. Jossakin vaiheessa pitää katsoa demoneitaan silmiin ja pysähtyä miettimään, mitä elämältään haluaa. – Nykyään olen oppinut nauttimaan elämän pienistä asioista. En tarvitse huumeita, joiden avulla keinotekoisesti muuntelisin omia kokemuksiani tai elämääni. Toisaalta uuden levymme nauhoitusten vaikein puoli oli se, että saimme piiskattua itsemme tyytyväisyyden tielle. Ensimmäistä kertaa olin täysin selvin päin äänitysten ajan, ja se oli välillä pelottavaa. Steve Forrest oli vasta nuorukainen, kun hän liittyi Placeboon. Hän täyttää tänä vuonna 27 vuotta, mikä on rockelämässä se kriittisin ikä. Millä tavoin Molko ja Olsdal aikoivat pitää huolen siitä, ettei Forrestista tule kuollut rock-klisee? – Steve on Brianiin ja minuun verrattuna nuori kaveri, mutta hän on myös paljon älykkäämpi kuin me olimme hänen ikäisenään. Uskon hänen selviytyvän kriittisestä ikävuodesta hengissä helposti. Huikentelevista rock-kukoista on tullut isähahmoja yhtyeensä nuorimmalle jäsenelle. Silti Oldsal osaa yhä nauraa yhtyeensä paheelliselle imagolle, vaikka elämästä onkin tullut turvallisempaa ja sen takia myös kenties tylsempää. Mikäli Placebon musiikki olisi seksiasento, mikä se olisi? – Takaapäin paneminen kondomin kanssa. Kuitenkin niin, että kondomi rikkoutuu puolivälissä aktia, mutta kumpikaan seksin osapuolista ei huomaa, että se on rikki. Oliko tuo tarpeeksi rankka vastaus? Placebon musiikki ei välttämättä ole enää niin törkyistä ja ?irttailevaa kuin ennen. Sen seniorijäsenet pitävät huolta nuorimmaisesta soturistaan kuin hanhiemo poikasistaan. Silti Olsdalin ja Molkon haastattelut muistuttavat meitä vielä siitä, että Placebon aika ei ole vielä ohi. Viihdyttäjiä tarvitaan aina. « ” Jossakin vaiheessa pitää katsoa demoneitaan silmiin ja pysähtyä miettimään, mitä elämältään haluaa. » 20 « NRO. 10
• » CRAPABILLY RULES! Big Daddy & Rockin’ Combo soittaa kaikille, ei vain oman skenen väelle. L LA 26.10. BAR JAMS, LIETO ” Haluamme, että keikoillamme sitten kontakteja alkoi syntyä ja yksi asia johti toiseen. Viimeisen viiden vuoden aikana Jupiter Stroll on julkaissut monien bändien levyjä ja tullut tunnetuksi billypiireissä. – Toiset upottavat rahansa gol?npeluuseen, minä laitan omani levy-yhtiöön. Tämä on kiva harrastus ja tästä jää jotain konkreettista. Tulevat sukupolvet voivat kuunnella julkaisujani ja miettiä, että tällaistakin on Suomessa tehty. Koenkytö sanoo, että Jupiter Stroll Recordsin missiona on korostaa, että rockabilly on ennen muuta musiikkia. viihtyvät myös ihan tavalliset ihmiset. – Toisin kuin jotkut luulevat, kaikki billyskenen ihmiset eivät ole mitään redneckejä. Meitä on joka lähtöön. Nuo mielikuvathan tulevat 70-80-luvuilta, kun nuorisoryhmien välillä oli vihanpitoa. Ensin tulivat punkkarit räkimään päälle, sitten billyjengi sai hevarit kimppuunsa. Kyllä silloin sai ympärilleen vilkuilla. Hormonihuuruisten teinien kahakointi on mennyttä aikaa, mutta alakulttuurit elävät edelleen. Punk ja hevi ovat tunnetusti voimissaan, ja Suomessakin on aktiivinen billyskene. – Muoti-ilmiö Baseballs sekoitti billyväen pakkaa jonkin verran. Se oli tavallaan ihan ok, koska Baseballs todisti, että tämäntapainenkin musa voi soida radiossa ja myy- dä hirveitä määriä, jos on resursseja puskea bändiä eteenpäin. Jupiter Stroll Recordsin takana ei ole vahvoja markkinavoimia, mutta se on silti pyrkinyt tuomaan musiikkiaan esille mahdollisimman näyttävästi. Amerikkalainen Steve Gatlin on ohjannut videoita Jupiter Strollin bändeille. Gatlinin uudella ohjaustyöllä, Big Daddy & Rockin’ Combon Rebels-singlen videolla seikkailevat muun muassa Ville Mäkäläinen ja Essi Pöysti. – Meidän bändin yhteys näihin ihmisiin on Loimaa. Olen näissä bändi- ja levy-yhtiöhommissani yrittänyt nostaa esille tätä pientä varsinaissuomalaista maaseutukaupunkia. Olen kertonut ihmisille, että Loimaalla tehdään hyviä juttuja. « UUSI ALBUMI NIKS JA NAKS K AU P O I SSA 2 5 .1 0. FACEBOOK.COM/STIGOFFICIAL SUE » 21 « NRO. 10 TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ & Rock’n’Roll, joka muuten on uuden albumin vinyyliversion bonusraita, ja myös Hanoi Rocksin biisejä. Don’t Throw Me Outin avausbiisi on meidän tulkinta Hanoin Oriental Beatista. Big Daddy & Rockin’ Combossa soittavat kitaristit Sami Heino ja Jorkke Nurmi, basisti Jukka Nurmi ja rumpali Danil Venho. – Sami tuo soundiin säröä ja tukevuutta, ja Jorkke on äärettömän hyvä rockabillyja kantrikitaristi. Don’t Throw Me Outilla rumpuja soittaa Petteri Heino, joka kuitenkin joutui eroamaan bändistä työkiireiden vuoksi. Uusi rumpali löytyi studiolta. Redhouse-studion isäntä Danil Venho äänitti, miksasi ja osin myös tuotti Don’t Throw Me Outin ennen bändiin liittymistään. Jyrki Koenkytö tunnetaan myös Jupiter Stroll Recordsin isänä. Hän perusti levy-yhtiön julkaistakseen oman bändinsä levyn, mutta HAASTATTELU aulaja Jyrki “Big Daddy” Koenkytö on tyytyväinen saadessaan sanoa, että Big Daddy & Rockin’ Combon Don’t Throw Me Out -albumi on viimein valmis. Vokalistin mukaan bändin toista pitkäsoittoa rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa. Levy ilmestyy lokakuun lopulla. Big Daddy & Rockin’ Combon ensimmäinen albumi My Cadillac Kids julkaistiin 2008. Bändin perustivat miehet, jotka liikkuivat rockabillyporukoissa jo 70-luvun lopulla. Vaikka soittajat ovat olleet alalla pitkään, Big Daddy & Rockin’ Combolla ei ole tarvetta olla puhdasoppinen rockabillybändi. Rock’n’roll-musiikkia soitetaan kaikkien iloksi. – Me olemme crapabillybändi. Haluamme, että keikoillamme viihtyvät ihan tavalliset ihmiset. Siis muutkin kuin skenejengi, Big Daddy sanoo. Laulaja huomauttaa yhtyeensä olevan kummajainen genressään sikäli, että se pitää rajojen rikkomisesta. – Me ollaan esimerkiksi levytetty Michael Monroen Dead & Jail
• ” Edessä on viimeinen upea kiertue ja mahdolliset viimeiset julkaisut. Sitten se on siinä. HAASTATTELU Kosmisen luovuus pääsi täysin valloilleen, johti tämä yhdistelmään harkittuja ratkaisuja ja spontaaneja irtiottoja, joiden ansiosta Matkalaulusta tuli jopa vielä odotettua vapautuneempi levy. Paula: – Oltiin kaikki niin luottavaisia tämän yhdistelmän suhteen, ettei mitään tarvinnut suunnitella liikaa. Käytiin pintapuolinen ideologinen keskustelu Samulin kanssa, jossa suljettiin pois esimerkiksi ulkopuoliset sovittajat ja kun tämä mielenrauha oli saavutettu, kantoi yhteistyö heti hedelmää. Juho: – Tietenkin juttuja sovitettiin paljon, mutta pääasiassa Matkalaulu on eniten hetkessä elämällä työstetty levy. Teimme sitä puolisentoista kuukautta joka päivä ja tilanne eli jatkuvasti. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA VILLE JUURIKKALA » SE VAIKENEE, JOKA EI PELKÄÄ Ja miten kävikään niin, että PMMP se vain loppui? iimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana PMMP on osoittanut, kuinka täysin omaehtoisella musiikilla on mahdollista nousta Suomen huipulle ja valloittaa kaikenlaisten ihmisten sydämet tavalla, johon yksikään toinen orkesteri ei ole maassamme kyennyt. Siksi onkin sopivaa, ettei PMMP lähtenyt lypsämään tätä loputtomasti. Jonkin aikaa pinnan alla kytenyt aavistus tien päättymisestä sai sinettinsä keväällä bändin ilmoittaessa pistävänsä pillit pussiin. Kun PMMP kertoi samalla julkaisevansa jäähyväisalbuminaan levyn, jolla koko bändi versioi omia kappaleitaan, monet odottivat livesoundin paketoivaa punkkilevyä. Väärin. Paula: – Rähinälevyhän olisi ollut tosi tylsä ratkaisu! Olen kova väistelemään ilmeistä, ja sellainen levy tai vaikkapa muut artistit coveroimassa meitä olisi ollut ihan painajaismainen juttu. Heikki: – Sitä paitsi on mahdotonta siirtää keikoilta studioon kaikkea sitä, mitä tapahtuu lavalla siinä hetkessä ja täysin spontaanisti. Sellaiset jutut eivät ole tietoisesti toistettavissa. Kuulijakunta on jo reagoinut levyyn kirjavasti. Yksi on tyrmännyt sen täysin, toinen taas on ihastunut siihen välittömästi ja kolmas ottanut rakkaiden kappaleiden uudelleen sovittamisen henkilökohtaisesti, mutta antautunut sitten niiden vietäväksi. Paula: – Emme me voi lähteä tekemään tällaista levyä sillä ajatuk- V sella, että nyt teemme musiikkia vaikkapa Raumanmeren Juhannuksen yleisölle. Se ei vaan onnistu. Ainakaan minulta. Olemme aina tehneet musiikkia ensisijaisesti itsellemme. Jos se toimii muillekin, niin hyvä niin! LAULA VIELÄ YKSI LAULU matkalauluksi nimetty jäähyväisalbumi alkoi ottaa muotoaan, kun Paula keksi kysyä tuottajaksi Samuli Kosmista. Miestä, jonka soundin voisi sanoa olevan jännittävällä tavalla etäällä siitä, mihin PMMP:ssa on totuttu. Paula: – Ehdotin Samulia levyn tuottajaksi, koska oltiin jo Kiestingin merkeissä työskennelty yhdessä. Kun Samuli astui mukaan kuvioihin, oli varmasti kaikille selvää, että nyt olemme matkalla tuntemattomille vesille. Jo nopea vilkaisu biisilistaan osoittaa, etteivät edes Matkalaulun kappalevalinnat ole mitään itsestäänselvyyksiä. Kyseessä ei ole tavallinen hittikokoelma ja kappaleiden joukosta löytyykin kaikkea suurimpien hittien ja parhaiden albumiraitojen välillä. Juho: – Ne on sellaisia meidän yhteisiä suosikkeja, jotka ovat jääneet elämään vuosien varrella keikoilla ja saaneet uusia kulmia kiertueilla. Paula: – Joihinkin biiseihin uusi lähestymiskulma tuntui erityisen kutkuttavalta. Ihan kuin osa biiseistä olisi halunnut tulla sovitetuksi! Kun oltiin käyty biisejä läpi ja ?ilistelty ideoita, oltiin lopulta aika yksimielisiä valintojen suhteen. Heikki: – Samulikin vaikutti asi- aan, koska mies tuli mukaan ulkopuolisena ja ihan tuorein korvin, jolloin se totuttu kaava lähti pirstoutumaan jo alussa. Paula: – Samulihan ei edes tiennyt kauheasti meidän biisejä! Se sanoi monesta biisistä, että tämänhän on pakko olla mieletön hitti ja yllättyi paljon, kun puhuttiinkin albumiraidoista. Yksi silmiinpistävä asia on tietenkin se, että vuonna 2003 julkaistulta Kuulkaas Enot! -debyytiltä ei ole mukana ainuttakaan kappaletta. Paula: – Kyllä me joitakin biisejä pyöriteltiin ajatuksen tasolla. Kesä -95 ja Joutsenet olisivat olleet jännittäviä sovitettavia, mutta sitten toisaalta kaiken rehellisyyden nimissä mihinkään Ruskiksiin ei olisi halunnut koskea enää pitkällä kepilläkään! Mira: – Ei se ollut periaatepäätös, mutta monet biisit ekalta levyltä eivät kauheasti pane kampoihin meidän myöhemmille biiseillä, eivätkä ne sen takia tuntuneet niin mielekkäiltä. lainen, että sen mukana olo asetti meille tietynlaisen lähtö?iliksen ja tuntuman, jonka mukaan sovitukset alkoivat syntyä. Paula: – Ehkä meidän poikienkin piti päästä tavallistakin enemmän irti siitä popvaihteesta, joka on aina läsnä My First Bandinkin kanssa. Juho: – Jo pelkkä Samulin tunnistettava efektointi on kuin yksi levyn instrumenteista. Siinä on otettu kaikki kaiut ja tilat täydellisesti haltuun, ja käännetty ne tarpeen tullen vielä ylösalaisin. Siitä syntyi sellaisia harmonioita, joita ei kansakoulussa opetettu! Paula: –Samulihan myös soittaa levyllä paljon, mutta kyllä se ohjelmointi se asia, missä mies on käsittämätön velho. Jotkin jutut saattoivat syntyä Samulin käsissä hyvinkin paljon hiomalla, mutta toiset taas spontaaneina kokeiluina. Juho: – Se tapa vältellä itsestäänselvimpiä ja sovinnaisimpia ratkaisuja sopi meille oikein hyvin. Osa jutuista vie musiikkia aika haastaviin suuntiin ja teki tästä kaikesta tavallaan todella hankalaa pureskeltavaa. Paula: – Eikä! Tämähän on todella helppoa ja ihanaa musiikkia. Sellaista, johon on vain heittäydyttävä ja annettava sen viedä mennessään. Kun bändin jäsenien ja Samuli SU 27.10. JÄÄHALLI, HELSINKI OUDOMPI YMPYRÄ samuli kosminen on erittäin kuuluvasti läsnä levyn sovituksien ohella myös sen soundissa, jota PMMP kutsuu ylistävästi ainutlaatuiseksi ”kosmisuudeksi”, jotka pääsevät monien kappaleiden varrella toden teolla valloilleen. Juho: – Samuli on tuottajana selSUE » 22 « NRO. 10 KOKO SHOW lokakuussa pmmp jättää jäähyväiset myös keikkalavoille, kun bändi kiertää Suomea viimeistä kertaa. Ennen kahta viimeistä Helsingin Jäähallissa juhlittavaa keikkaa PMMP ehditään nähdä monenlaisilla lavoilla aina Jyväskylän Lutakon rokkiluolasta Lahden Sibeliustalon konserttisaleihin asti. Paula: – Suunnitelmat vikojen keikkojen suhteen ovat hyvällä mallilla ja erityisesti Heikki on järkkäillyt paljon kaikenlaisia juttuja. Vielä ei uskalla sanoa yhtään varmaksi, mutta suunnitelmat ovat mittavia. Heikki: – Mainituilla kolmella keikalla saa varmasti erinomaisen läpileikkauksen viimeisen rundin eri ääripäistä. Paula: – Emme lähde tekemään rundia niin, että se sama mylly kuskataan joka paikkaan, koska keikkapaikat on niin erilaisia. Heikki: – Lutakkoon on kiva mennä kunnon rokkihikijyystöllä, Sibeliustalolla taas päästään korkkaamaan konserttisalit ekaa kertaa ja Jäähallin keikat tulevat olemaan vähän kaikkea maan ja taivaan väliltä! Moni viimeisiä keikkoja odotteleva vartoo tietenkin vesi kielellä tietoa keikkojen mahdollisista ikuistamisista livejulkaisuksi, mutta Paula sen sijaan ei innostu ajatuksesta ihan yhtä paljon. Paula: – Meillä on niin paljon vanhaa täysin miksattua ja masteroitua materiaalia tallessa, että ennemmin haluaisin julkaista ne kuin jättää ne ikuisiksi ajoiksi arkistoihin pölyttymään. Tämän lopettamisen myötä haluaisin pyyhkäistä pöydän puhtaaksi ja puskea ulos kaiken sen arvoisen materiaalin! Mira: –Keikan varta vasten tallentamisessa on aina se juttu, että jo lavalle astuessaan asettaa kaiken jotenkin tiettyyn raamiin. Sitten kun on taas olemassa jo valmiiksi paineetta kuvattua matskua, niin kyllä se kuvastaisi aina paremmin sitä, mitä PMMP on aina edustanut keikoillaan. PMMP puhuu jatkuvasti tauon sijaan lopettamisesta. Tämä ja jäähyväiskeikat ovat saaneet kärkkäimmät kielet jo moneen otteeseen kyseenalaistamaan sen, puhutaanko nyt oikeasti lopettamisesta vai jääkö ovi sittenkin auki. Bändille asia ei ole yhtään näin epäselvä. Paula: –Ei. Kyllä tämä on tässä. Nyt edessä on viimeinen upea kiertue ja mahdolliset viimeiset julkaisut. Sitten se on siinä, Paula kuittaa hymyillen juttutuokion päätteeksi. «
• TURUN 10 vuotta! ASA & DJ POLARSOUL KAKKA-HÄTÄ 77 HARMI SEREMONIA THE LIEBLINGS + the best of Klubi dj's ke 30.10. klo 20.00 - 04.00 liput 10e/8e (Tiketti) Klubi, Humalistonkatu 8 a, Turku SUE » 23 « NRO. 10
• HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA VUOKKO SALO » VERKKARIPUKUINEN HESSU HOPO Stig tekee amerikkalaista musiikkia suomalaisille. Perisuomalaisten tyyliin hän on oppinut elämästä sarjakuvien maailmasta. Tyydyin tällaiseen nestemäiseen aamiaiseen tällä kertaa. Pulla tai sämpylä suussa puheestani ei oikein meinaa saada selvää, Stig sanoo. Istumme Helsingin Lasipalatsin kahvilassa maanantaiaamuna kello 10.00. Shokki! Stig ruvennut aamujuopoksi! Räp-elämä vei mukanaan! No ei ihan. Nestemäinen aamiainen on Stigille yhtä kuin kuppi kahvia ja marjainen smoothie-juoma. Stig-hahmossa on jotain äärettömän sympaattista. Miehen habitus huokuu jonkinlaista Hessu Hopon ja tietokonepelien maailmasta tutun Leisure Suit Larry -hahmon yhdistelmää. Leisure Suit Larry oli epäonninen panomies, joka puhui paljon naisten yrittämisestä ja metsästi pelissä itselleen seuraa epätoivoisella tavalla. Lopputulos oli yleensä kuitenkin epäonninen. – Olen pelannut Amigalla aikoinani paljonkin, joten kyllähän minulle Leisure Suit Larry on tuttu, Stig sanoo. – Ja mitä Hessu Hopoon tulee, niin monen muun suomalaisen tavoin olen oppinut valtavasti elämästä Aku Ankkaa lukemalla. Stig on Suomen kansainvälisin ja samaan aikaan suomalaisin artisti. Kun hänen kanssaan istuu aamuvarhain helsinkiläisen kahvilan nurkkapöydässä, huomio kiinnit- – tyy ensimmäisenä hänen täydellisen epäsuomalaiseen intonaatioonsa. Hänen jokainen lauseensa nousee ylöspäin, kunnes hänellä ei ole enää sanottavaa, jolloin lauseen viimeinen sana tulee samalla intonaatiolla kuin lauseen alkukin. Suomalaiset puhuvat yleensä lauseensa yhtenä pötkönä, jossa ei ole laaksoja tai kukkuloita. Tarpeeksi suuressa humalatilassa äänenvoimakkuus saattaa nousta, mutta siinä se. Stig tunnettiin alkujaan Punavuoren R. Kellynä ja Stig Doggina. Stig Dogg soitti vuonna 2004 Lifesaver -levykaupan juhlissa, ja limaisen kömpelön ja siksi niin sympaattisen räppärin maine alkoi kantautua vuosien varrella myös We Got Beef -trendibaarin vakiokävijöiden ulkopuolellekin. Esikoislevy Stig Dogg (2006) ja toinen albumi Stigidilaatio (2007) olivat perinteisempää hiphoppia kuin nykyinen kantrilinjaus. Uran alussa pikkutuhmat sanoitukset yhdistyivät Amigan tracker-ohjelmilla harjoitelleen Stigin ja tämän kumppaneiden biitteihin. – Jossakin vaiheessa noiden kahden ensimmäisen levyn jälkeen meillä oli keikkaa todella paljon. Keikkaa oli niin hyvin, ettei uusia levyjä yksinkertaisesti tarvinnut tehdä. Siksi Stigidilaation ja Puumaa mä metsästän -levyjen (vuon- ” En minä ole mikään Gösta Sundqvist, joka oli nero. na 2012) välillä oli niin pitkä tauko. Ei minulla ollut oikein intoakaan tehdä uusia kappaleita. Aloitin tuolloin myös opintoni, ja sekin vei ajatuksia pois musiikin äärestä. – Jossakin vaiheessa kaavailimme tekevämme uusia unpluggedsovituksia vanhoista kappaleistamme. Samoihin aikoihin innostuin kantrista ja muista musiikkityyleistä. Sen kautta alkoi tulla uusia tekstejäkin. Päätimme tehdä bändin kanssa kantrilevyn täysin uudella tyylillä, jonka nimesimme kantriräpiksi. Vaikka eihän niillä kappaleilla ollut mitään kantrin tai räpin kanssa tekemistä. Stig on yhä samalla tiellä. Lokakuussa ilmestyy uusin Stig-levy Niks ja Naks, joka jatkaa samaa kantriräp-linjaa. Ilman yhteistyötä ystävien kanssa moinen ei olisi kuitenkaan onnistunut. EI HUUMEDIILERI mikään ei stigin uralla ole ollut sattumaa sen jälkeen, kun hän tapasi oikeaksi kädekseen luonnehtimansa DJPP-nimellä kulkevan tuottajan. – Olen halunnut puhua tästä tämän uuden levyn tiimoilta enemmänkin. Ilman DJPP:tä en varmaan olisi tässä, Stig toteaa. – Aloittelimme samoihin aikoihin musiikin tekemisen. Kun julkaisin Stigidilaation, teimme jo yhdessä jonkin verran musiikkia ja DJPP tuli keikkaDJ:kseni. Stigidilaatiolla esimerkiksi Vadelmasuklaa ja albumin nimikappale olivat yhteisiä tekeleitämme. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että Stig olisi minun ja DJPP:n yhteisSUE » 24 « NRO. 10 juttu. Usein puhun huomaamattani Stigistä me-muodossa. – DJPP on meistä se verkostoituja, joka hoitaa kaikki käytännön asiat. Hän toimii Stig-konsernin kiertuemanagerina, tuottajana ja yleismiehenä. Monille Stigin alkupään tuotanto tuli tutuksi Edu Kehäkettusen kanssa tehdyn Kullii-kappaleen myötä. Stig myöntääkin myös Davon, Edun ja Setä Koposen edustaman Olari-rapin olleen eräs tärkeimpiä syitä siihen, että Stig aikoinaan syntyi. – Eduun, Davoon ja Koposeen tutustuin bändieni kautta. Soitin esimerkiksi Kuja Orchestrassa ja GLitterissä tuolloin, ja olimme usein noiden Olari-jätkien kanssa samoilla keikoilla. Kun tein Stigin ensimmäisiä kappaleita, en ollut heidän kanssaan kuitenkaan paljoa tekemisissä. Inspiroiduin silti heidän musiikistaan ja meiningistä. Sitä ennen suomiräp oli ollut minulle lähinnä Raptoria ja sellaista kellareiden kasvatit -meininkiä, jossa räpätään jostain kovismeinigistä ja räppäämisestä. – Kun kuulin Edun ja Koposen vuonna 2000 julkaistun EP:n, ymmärsin, että räppiä voi tehdä myös hieman keveämmällä asenteella. Tein pitkään musiikkia niin, että kappaleiden tekstit olivat minulle se suurin ongelma. Tajusin, ettei sanoituksiaan tarvitse kirjoittaa sy- vällä henkilökohtaisella meiningillä, vaan kappaleita voi tehdä myös humoristisesti. – Ensimmäistä kertaa kun DJPP kuuli Bermudan kolmio -kappaleeni, hän kertoi olevansa kateellinen siitä, ettei ollut itse tehnyt sitä. Sekin rohkaisi tekemään musiikkia enemmänkin. Ilman DJPP:tä tekisin vieläkin kappaleita kotonani enkä soittaisi niitä kenellekään ulkopuolisille. Hän oli se suurin kannustin siihen, että jatkoin musiikin tekemistä. Stig sai uransa alkuaikoina väkevääkin palautetta musiikistaan true-hoppareilta, jotka eivät voineet sietää Stigin ilkikurista imagoa. Katu-uskottava vastaus heille saatiin kuitenkin Helsingin Kallion kaupunginosan nistien, väkivallan ja huorien kansoittamilta kujilta. – Ensimmäisen levyni Häslerikappaleella oli mukana räppäri Petos haukkumassa imagoani ja muutenkin koko Stig Dogg -hahmoa. Sen parempaa kannanottoa oman katu-uskottavuutensa puolesta ei voi antaa. Aikoinaanhan äänittelin ja tuotin esimerkiksi Kallio UG:n Pimeä puoli -levyä, jolla Petos oli myös mukana. Saanko laittaa juttuun, että diilasitte Petoksen kanssa huumeita paheellisesta elämänmenostaan tutun Vaasankadun kulmilla? Saisit muutaman katu-uskottavuuspinnan lisää. – Äh, kilttiä menoa meillä oli ja on. Räppiporukalla on kiire äänitellä kappaleita, ei heille jää aikaa diilaamiseen. SUOMALAINEN JENKKI toinen huomiota herättävän epäsuomalainen asia Stigissä hänen puhetyylinsä lisäksi ovat hänen nykyisen musiikkityylinsä rakennuspalikat. Puumaa mä metsästän -levyllä soi niin kantrimusiikki kuin härmäläinen hiphoppikin tavalla, jonka ei pitäisi toimia yhdessä millään tavoin. Hiphop ja kantri olivat alun perin samankaltaista altavastaajan musiikkia. Musiikkityylejä ei Yhdysvalloissa yhdistellä kovinkaan vapaalla kädellä ainakaan valtavirrassa. Suomessa ei senkään vertaa – ennen Stigiä. – Minulla on aina alusta lähtien ollut tavoitteena saada kappaleeni radiosoittoon. Alkujaan ajatukseni oli tehdä radioihin sopivaa musiikkia mutta sillä twistillä, että niiden sanoitukset eivät taas sopisi radioon millään tavoin. Halusin testata, missä raja menee. Nyt olemme löytäneet sen rajan. Stigin musiikki kuulostaa etenkin kahdella viimeisimmällä levyllä äärimmäisen suomalaiselta. – Se taas on johtanut siihen, että jotkut ovat verranneet musiikkiamme johonkin Leevi & The Leavingsiin, jota itse karsastan kyllä todella paljon. En minä ole mikään Gösta Sundqvist, joka oli nero. Yritän pärjätä niillä avuilla, mitkä minulle on annettu. Mutta onhan Stigin musiikki mennyt suomalaisemmaksi. Teemme suomalaista musiikkia suomalaisille ihmisille, mutta amerikkalaisin vaikuttein. – Ei ne amerikkalaisvaikutteet kuitenkaan ihan suoraan ole päätyneet niihin teksteihin, vaan kyse on ehkä musiikillisista amerikkalaisvaikutteista. Okei, Puuma-levyn Häsleri-väännöksessä oli Lexukset vaihdettu lava-autoiksi ja dooragit stetsoneiksi. Mutta siinä oikeastaan se. « PE 8.11. BAR KINO, PORI
• » KITARISTI SOOLOILEE Robert Dahlqvistin ensimmäinen soololevy on syntynyt kovista ajoista. N rockkitaristin soololevy. Sillä on rockia, mutta myös herkkiä ja hiljaisia folkbiisejä. Dundertågetin lopettamiseen vaikutti ilmeisesti se, että toisin kuin bändin muita jäseniä, sinua ei enää huvittanut pelkästään rokata. Mitä olet kuunnellut viime aikoina ja onko se vaikuttanut omiin biiseihisi? – Olen kuunnellut enimmäkseen Ulf Lundellia ja Status Quota. En oikein usko, että se kuuluu musiikissani lainkaan, tai ei ainakaan enempää kuin ennenkään. Olen kyllä erittäin ylpeä uusista kappa- ” Sanoitukset tuntuvat todellisemmilta ja rehellisemmiltä, kun kirjoitan ne omalla kielelläni. SUE » 25 « NRO. 10 leistani. Mikä niistä tekee niin erityisiä? – Tuottaja Björn Olsson. Hän sai biisini kuulostamaan rehellisiltä ja vangitsi olennaisen niistä. Björn ymmärsi, mitä ajoin takaa. Hän oli jonkinlainen isähahmo minulle levyn tekemisen aikana. Olsson on merkittävä tekijä ruotsalaisessa rockissa niin tuottajana kuin muusikkonakin. – Olen ollut Björnin fani nuoresta alkaen. Tykkään Union Carbide Productionsista ja Björnin soololevyistä, The Soundtrack of Our Livesistä ja Håkan Hellströmin levyistä, jotka Björn on tuottanut. Millaisia suunnitelmia sinulla on soololevysi varalle? Jäätkö laulamaan ruotsinkielisiä laulujasi ruotsalaisille, vai aiotko keikkailla myös ulkomailla? – Teen ainakin Ruotsin-kiertueen. Toivottavasti pääsen soittamaan myös Suomeen ja Norjaan. Se riippuu keikkamyyjästäni. Tai pikemminkin siitä, kiinnostaako Suomea ja Norjaa ottaa minut keikalle. Aiotko jatkaa soolouralla, vai onko sinulla muita projekteja? – Toivottavasti saan tehdä monta soololevyä lisää. Viime aikoina olen soittanut myös Pugh Rogefeldtin kanssa. Hän on tunnettu ruotsalainen laulaja-lauluntekijä. Pugh oli erittäin suosittu täällä 70-luvulla... Hei, tulin nyt tähän marketin ovelle. Minun täytyy käydä kaupassa. Soita minulle kymmenen minuutin päästä, jos haluat jutella lisää, ok? « TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ – Englanniksi laulaminen ei tuntunut luonnolliselta. Sanoitukset tuntuvat todellisemmilta ja rehellisemmiltä, kun kirjoitan ne omalla kielelläni. Minusta oli heti helppoa sanoittaa ruotsiksi, eikä se muuttanut biisien säveltämistä mitenkään. Kirjoitan yleensä itsestäni. Ja juomisongelmastani. Onko sinulla sellainen? – Aina välillä. Liiallinen dokaaminen on varmaan tuttua puuhaa sinullekin, kun olet suomalainen. Niinpä niin. Kuulin, että kirjoitit soololevysi biisit aikana, jolloin elämässäsi oli paljon ylä- ja alamäkiä ja että menit studioon hyvin masentuneena. Solo ei olekaan tunnelmaltaan mikään tyypillinen optimistinen ruotsalaislevy, vaan pikemminkin mietteliäs ja ehkä surullinenkin albumi. Mitä sinulle tapahtui Dundertågetin hajoamisen lisäksi? – Tärkeä ihmissuhde hajosi. Olin tyttöystäväni kanssa yhdeksän vuotta. Sitten me saimme lapsen, ja sitten tuli ero. Ja sitten minä aloin ryypätä. Jossain vaiheessa löysin uuden tyttöystävän, mutta ei sekään helppoa ole ollut. Tapaatko lastasi säännöllisesti? – Joo, joka viikonloppu. Me käydään yhdessä uimakoulussa! Solo ei ole mikään tyypillinen HAASTATTELU iin kuin viimeksikin, vuosia sitten, Robert “Strings” Dahlqvist vastaa Suen puheluun kadulla. Enkelikiharainen entinen The Hellacopters -kitaristi tarpoo ruokakauppaan mutta ehtii silti jutella. Onhan hän sentään tehnyt ensimmäisen sooloalbuminsa, tyhjentävästi nimetyn Solon, ja suomalaistenkin on syytä saada tietää siitä. The Hellacopters hajosi viitisen vuotta sitten. Oliko se iso elämänmuutos sinulle, kun tunnettu bändi meni alta? – No, ainakin taloudellisesti oli. Olen ollut sen jälkeen töissä baarimikkona ja lastentarhassa. Olin myös kokkina Norjan Hammerfestissa. Asustelin öljy- ja kaasukentillä siellä kaukana pohjoisessa. Eikä siinä mitään. Olin minä baarissa töissä ja kokkina silloinkin, kun Hellacopters oli koossa mutta ei keikkaillut. Se on ihan hauskaa vaihtelua ainakin toisinaan. No, okei, siellä Norjassa oli kyllä kauheaa. Hellacoptersin jälkeen muutit sivuprojektisi Thunder Expressin ruotsinkieliseksi Dundertågetbändiksi. Nyt olet tehnyt ensimmäisen ruotsinkielisen sooloalbumisi. Miksi vaihdoit kieltä?
• Se oli vaikein vaihe, koska piti tehdä tietynlainen biisi tiettyyn kohtaan, Heikkinen selittää. Pine Trails on debyyttiä kypsempi ja rauhallisempi. Levyn biiseihin ja soundeihin ovat vaikuttaneet muun muassa kiertue-elämä sekä jäsenten taustat konemusiikin tekemisessä. – Paljon vaikutteita tuli myös bändin lähtökohdista ja siitä mistä tulemme. Marko ja rumpalimme OlliPekka Ervasti ovat Taivalkoskelta, basistimme Jyri Pesonen Kemistä ja minä Oulusta, eli me kaikki tulemme aika lailla luonnon keskeltä. Ensimmäisen levyn jälkeen on ollut vähän semmoinen ?ilis, että siinä lähdetään pois jostakin. Tämä levy on enemmän sitä, että palataan takaisin, Mankinen pohtii. Satellite Storiesin ensimmäinen levy ei saanut kovin mairittelevia arviota kaikissa suomalaisissa musiikkilehdissä, ja bändiä verrattiin usein irlantilaiseen Two Door Cinema Clubiin. Kaksikko ei ole asiasta moksiskaan. – On tärkeää puskea sitä, mitä haluaa itse tehdä, Mankinen painottaa. – Olemme tehneet omaa juttuamme välittämättä liikaa siitä, mitä muut miettivät. « PE 22.11. KLUBI, TURKU HAASTATTELU TEKSTI MINNA KOIVUNEN KUVA JUSSI ULKUNIEMI sa bändi pysähtyi keikkojen välissä eräälle hiljaiselle paikkakunnalle Etelä-Ruotsissa. – Teimme siellä varhaisia demoja, Mankinen selittää. – Sellaisessa paikassa pystyimme keskittymään biisirakenteisiin, melodioihin ja siihen, miten kappaleet sopivat keskenään yhteen. – Biisintekovaiheen jälkeen tuntui luonnollisimmalta jatkaa levyn tuottamista omin voimin. Oli siistiä huomata, että pystymme tekemään levyn itse, Mankinen sanoo. Pine Trails syntyi nopeasti Phrases to Break the Icen ilmestymisen jälkeen. – Aluksi sitä mietti, että tuleekohan ideoita, kun edellisestä levystä ei ole vielä kauan. Mutta äkkiä sitä oli taas kehittelytyössä, ideoita tuli koko ajan ja veimme itseämme eteenpäin. Tälle levylle kasvoimme tosi paljon musiikillisesti. Mietimme enemmän kaikkea, Mankinen tuumaa. – Kun ensimmäinen levy oli sinkkujen kokoelma, tämä on enemmän kokonaisuus. Aluksi teimme ihan mitä halusimme, ja sitten loppuvaiheessa täytimme aukkoja, joita kokonaisuudessa tuntui vielä olevan. » VAUHDILLA ETEENPÄIN Satellite Stories julkaisee toisen levynsä Pine Trailsin hieman yli vuosi debyyttinsä jälkeen. Albumien välissä bändin asiat ovat edenneet. ululaisella Satellite Storiesilla on riittänyt kiirettä syyskuussa 2012 ilmestyneen debyytin Phrases to Break the Icen jälkeen. Yhtye on kiertänyt laajasti Eurooppaa kahdessatoista maassa, myyden loppuun muun muassa Dot to Dot -brittikiertueensa kaikki keikat. Bändi on myös solminut keikkamyyntisopimuksen maailmanlaajuisen X-ray Touringin kanssa sekä soittanut lähes 20 keikkaa kotimaisilla ja ulkomaisilla festivaaleilla. O Yksi kokemus on jäänyt viimeisen vuoden ajalta päällimmäisenä mieleen. – Kesällä soitettiin Espanjan Arenal Soundissa, jossa keikkaamme kuunteli 15 000 ihmistä. Se oli tosi mieleenpainuva kokemus. Niin olivat myös Hollannin- ja Iso-Britannian-kiertueet, joissa on ollut tosi paljon porukkaa, kitaristi Marko Heikkinen kertoo. – Kaikki asiat ovat menneet monta askelta eteenpäin, laulaja Esa Mankinen pohtii kulunutta vuotta taaksepäin. Satellite Storiesin toinen albumi Pine Trails ilmestyy marraskuun 1. päivänä. Uutta materiaalia bändi pääsi esittelemään yleisölle jo hyvissä ajoin ennen marraskuussa alkavaa kotimaan kiertuetta, nimittäin syyskuun lopussa Tukholmassa. – Uudet biisit toimivat keikalla hyvin, ja oli siistiä nähdä, että jengi näytti tykkäävän, Mankinen iloitsee. Bändi kirjoitti suuren osan levystään kiertäessään samalla Eurooppaa ja Iso-Britanniaa. Tammikuus- SUE » 26 « NRO. 10 ” Olemme tehneet omaa juttuamme välittämättä liikaa siitä, mitä muut miettivät.
• » KEIKOILLA TESTATTU Raaka-Aine on kokenut kiertueilla kaikenlaista. Se kuuluu myös uudella levyllä. R ” Pudottakaa heti mikit ja kitarat, tai henki lähtee. PE 8.11. PUB KATSE, JYVÄSKYLÄ keen keikka pääsee jatkumaan. 6. Lokakuu 2006, Mäntyharju. Soundcheck joudutaan keskeyttämään, kun paikalliset pubiruusut pitävät meteliä sietämättömänä: ”menkää kotihinne siitä metelöimästä!” Baari palvelee asiakkaitaan, ei keikalle tilattua mekkalaryhmää. Bändi saa soittaa vasta pubiruusujen poistuttua. 5. Keikka itärajalla pienen tien varrella pienessä pubissa keskellä ei mitään. Traktoreita pihassa. Keikan aikana muuan farmari kilpailee bändin kanssa soittamalla jukeboxista repeatilla Metallican versiota Whiskey in the Jarista. 4. Elokuu 2007, Turun Galax. Au- rinkoinen päivä houkuttelee koko kaupungin jokilaivoille, mutta keikalle ei näytä tulevan ketään. Yllättävä rankkasade pakottaa jengin sisätiloihin, ja yhtäkkiä keikalla on tuhat henkeä ja huikea meininki! 3. Vaasa, 2011. Baarin palohälytin alkaa soida kesken keikan. Ei hätää, keikka jatkuu. Palomiehet ryntäävät saliin ja lavan poikki sähkötauluille. Ei hätää, keikka jatkuu. Palomiehet poistuvat ja kaikki on kunnossa. Keikka jatkuu. 2. Elokuu 2010, Kuopio RockCock -festarin päälava. Sade ja piiskaava poikittaistuuli tekee kytkennöistä hengenvaaralliset. Ei huolta: ”Jos mä huudan täältä miksauspöydän takaa HEP!, niin pudottakaa heti mikit ja kitarat, tai henki lähtee.” Sade lakkaa varttia ennen keikkaa. Lavan edessä on tuhat kat- sojaa ja henki säilyy! 1. Heinola 2012. Keikka on ohi ja kamoja lastataan autoon. Paikallinen korsto tulee vaatimaan, että ”pittäisi vielä lissee soittaa”: ”Ettekö työ edes sitä Miehen työ -hittiä voisi vielä? Minä kyllä maksan. Se oli meinaa miun häävalssi. Vaimo ei tykänny.” Tämä ei jää tähän. Ennen kuin toivosta luovutaan -levy vie Raaka-Aineen taas kiertueelle, ja rumpali Lampénin mukaan juuri niin pitää ollakin. – Fanimme ovat tottuneet siihen, että meidät näkee joka vuosi tosi monessa paikassa. Sen varmistaa 50–60 keikan vuositahti. Emmekä me pysty kuvittelemaan viikonloppuja ilman keikkabussin tunnelmaa ja maisemia auton ikkunan takana.« EGOTRIPPI PILVIEN ALLA, MAAN PÄÄLLÄ I P P I R T O G E ILA ILKKA MATT LLA JONNEKIN AINA MATKA Minerva UUSI LEVY SEKÄ ILKKA MATTILAN TOIMITTAMA KIRJA ”AINA MATKALLA JONNEKIN” NYT KAUPOISSA! 20v. JUHLAKIERTUE: 11.10. Kuopio, Henry’s Pub, 12.10. Joensuu, Kerubi, 14.10. HELSINKI, SAVOY, 16.10. TAMPERE, TAMPERE-TALO, 17.10. TURKU, LOGOMO, 18.10. Hyvinkää, Hopealyhty, 19.10. Kouvola, House of Rock, 25.10. Vantaa, Shamrock, 26.10. ESPOO, SELLOSALI, 08.11. Lappeenranta Monrepos, 09.11. Lahti, Ravintola Cheri, 15.11. Kokkola, Kaarle, 16.11. Oulu, Club Teatria, 22.11. Vaasa, Hullu Pullo, 23.11. Seinäjoki, Rytmikorjaamo, 28.11. Pori, Bar Kino, 29.11. Rauma, Kalliohovi, 30.11.Turku, Kooma, 05.12. Jyväskylä, Lutakko, 06.12. Nilsiä, Tahko Piazza, 13.12. Helsinki, Tavastia 14.12. Turku-Tukholma, Viking Line, Grace-risteily SUE » 27 « NRO. 10 TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ Hän oli siirtänyt jakkaraansa taaksepäin ja pudonnut lavalta. Kesken keikan kitaristi-laulaja keksii, että soitetaankin pari uutta kappaletta, joita ei ole treenattu. Sama kaveri päättää daivata yleisöön. Piuha irtoaa mutta soitto kulkee samaan malliin! 9. Helmikuu 2005, Salpausselän Kisojen promokeikka Helsingin rautatieaseman SISÄLLÄ. Ikänsä Stadissa asunut vanhus tulee kauhistelemaan ennenkuulumatonta meteliä. 8. Lordi voittaa Euroviisut 20.05.2006. Tupa täysi porukkaa ja huikea meininki – kunnes maajussi saapastelee lavan eteen ja huutaa ”Soittakee Hard Rock Hallelujah!” Vastaus on rehellinen: ”Ei me osata.” Suivaantunut asiakas tyhjentää koko ravintolan, ja Raaka-Aine esiintyy henkilökunnalle. 7. Elokuu 2006, Vesanto. Kesken keikan koko baarista katoaa sähköt. Eikä ihme: sulakkeet on korvattu kolikoilla. Sähkötöiden jäl- HAASTATTELU aaka-Aine on perustettu 1995, mutta uusi Ennen kuin toivosta luovutaan on suomirockbändin kolmas albumi. Julkaisuja tulee maltillisin väliajoin, mutta keikkoja Raaka-Aineella on takanaan useita satoja. Rumpali Tuomas Lampénin mukaan livesoitto on kova juttu kaikille bändissä. Kiertäminen kuuluu myös uudella albumilla. – Bändi on hitsautunut tiiviisti yhteen. Osaamme hyödyntää aikaisempaa paremmin jokaisen ominaisuuksia ja vahvuuksia. Ennen kuin toivosta luovutaan -levyn materiaali on testattu tien päällä. Lampén sanoo, että soittotuntuman ja yleisöreaktioiden tunnustelu auttoi viemään lauluja oikeaan suuntaan. – Näin pystyimme myös päättämään sinkkubiisit. Tielle pimeään ja Totuudesta saivat erityisen hyvän vastaanoton. Raaka-Aine on kohdannut kiertueillaan vaikka mitä. Bändi kokosi Suelle listan kymmenestä ikimuistoisesta konsertista: 10. Juhannus 2000, Rasua Beach Party. Keikan on tarkoitus alkaa, mutta rumpalia ei näy missään.
• TO 28.11.2013 TAVASTIA, HELSINKI K-18 Liput alkaen 29€ Ennakot: www.tiketti.? PE 29.11.2013 PAKKAHUONE, TAMPERE K-15/K-18 Liput alkaen 29€ Ennakot: www.tiketti.? ja www.lippupalvelu.? LA 30.11.2013 RYTMIKORJAAMO, SEINÄJOKI K-18 Liput alkaen 23,50€ Ennakot: www.tiketti.? ja www.lippu.?  KE 6.11.2013 PAKKAHUONE, TAMPERE K-15/K-18 Ennakkoliput: www.tiketti.?: alkaen 29€ Ennakkoliput: www.lippupalvelu.?: alkaen 29,50€ Liput ovelta: (mikäli jäljellä): 30€ TO 7.11.2013 NOSTURI, HELSINKI S/K-18 Ennakkoliput: www.tiketti.?: alkaen 29€ Liput ovelta: (mikäli jäljellä): 30€ SUE » 28 « NRO. 10
• ? A Pale Horse Named Death soittaa 5.3. Helsingin Nosturissa ja 6.3. Jyväskylän Lutakossa. Type O Negativesta, Life of Agonysta ja Danzigista tuttujen miesten bändi esittää gootti- ja doom-vaikutteista metallia. ? Kitaristi Kirk Windstein eroaa Downista. Crowbariin keskittyvän miehen saappaisiin astuu Downin lavamanageri Bobby Landgraf. N ykyään juuri kukaan ei myönnä pitävänsä Limp Bizkitistä. On aivan kuin sen nu-metallia ei olisi kukaan koskaan kuunnellutkaan. Se tuntuu oudolta, sillä tuo metallia, rapia ja muita elementtejä fuusioinut yhdysvaltalaisbändi on yksi 2000-luvun suuria menestystarinoita. Limp Bizkitin levyjä on myyty niin paljon – yli 40 miljoonaa – että se ei ole voinut olla vaikuttamatta seuraavan sukupolven soittajiin. Vuonna 2008 perustetun kotimaisen metalcorebändin One Morning Leftin Tomppa Salonen muistaa Limp Bizkitin olleen erittäin tärkeä bändi hänen ikäpolvensa nuorille. – Limp Bizkitiä kuunneltiin paljon, kun Significant Other -levy ilmestyi 1999. Varsinkin Nookie-biisi sai aikaan sen, että Limp Bizkit oli mun ikäisten lempibändilistojen kärjessä. Ensin kuunneltiin Limp Bizkitiä, sen jälkeen muuta. Myös Limp Bizkitin toinen levy Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Water (2000) nousi Suomessa ja monessa muussa maassa listakärkeen. – Se musa oli jotakin uutta. Se soundi, se rytmiikka ja vihainen räppäys olivat yhdistelmä, jollaista ei osannut odottaa. Itse tulin Motörheadin ja Iron Maidenin parista nu-metal-maailmaan nimenomaan Limp Bizkitin kautta. Löysin Slipknotin, Mudvaynen, Deftonesin ja muut, Salonen jatkaa. Entä mistä johtuu se, että nykyisin Limp Bizkitistä myöntävät pitävänsä vain harvat ja urheat? – Monista syistä. Aikoinaan se kuulosti erilaiselta kuin vanhemmat rock- ja hevijutut, ja monet vierastivat sitä siksi. Muusikkopiireissä numetalia pidetään jotenkin liian helppona ja teatraalisena musiikkina. – Suurin syy kuitenkin on varmaan nu-metalin ylitarjonta. Kun siitä tuli muotia, sellaisia bändejä tuli kuin sieniä sateella. Se alkoi ärsyttää ihmisiä. Ärsyttää Limp Bizkit tai ei, sen merkitystä ei voi kiistää. Sen vaikutuksen voi kuulla monissa bändeissä, vaikkapa juuri One Morning Leftissä. – Parhaat pomppuriffit löytyvät Limp Bizkitiltä. Ne ovat pyörineet päässä niin pitkään, että eivät ne voi olla vaikuttamatta meidänkin musiikkiin. Mulle nu-metal on muutenkin jäänyt takaraivoon hyvässä mielessä. Tsekkaan edelleen vanhojen suosikkieni uudet levyt. B ? Yhdysvaltalainen thrashcorebändi Power Trip soittaa Helsingin Semifinalissa 1. joulukuuta. Illan avaavat Ranger ja Foreseen. ? Suomalainen hardrockbändi Stala & SO. kiertää Isoa-Britanniaa. Yhtye on Tuffin ja Shamelessin kanssa Hairband Extravaganza -kiertueella, joka starttasi 2.10. päivänä Lontoosta. ? Mors Principium Est on kolmen viikon Euroopan-kiertueella The Agonistin ja Threat Signalin kanssa. Porilaisbändi paikkaa kiertueen perumaan joutunutta Arsista. ? Helsinkiläinen Santa Cruz on tehnyt keikkamyyntisopimuksen yhdysvaltalaisen TKO:n kanssa. TKO edustaa mm. Motörheadia, Karnivoolia, Anthraxia ja Scar Symmetrya. Suomessa Santa Cruzia myy Kaiku Entertainment. ? Satyricon ja Chthonic soittavat kaksi keikkaa Suomessa: 17.12. Helsingin The Circusissa ja 18.12. Tampereen Klubilla. Yhtyeet ovat yhdessä Euroopan-kiertueella, johon kuuluu 36 keikkaa. ? Hatebreedin basisti Chris Beattie joutui sairauslomalle loukattuaan molemmat kätensä bisarrissa puutarhaonnettomuudessa. Häntä tuuraa kiertueella Shadows Fallin Matt Bachand. ? Ruotsalainen metallibändi Ghost soittaa joulukuussa Suomessa: 11.12. Oulun Teatriassa, 12.12. Tampereen Pakkahuoneella ja 13.12. Helsingin The Circuksessa. ? Kissin Paul Stanley julkaisee ensi vuonna omaelämäkerran. Tähtisilmän tarina julkaistaan keväällä. » PERHE ON PAHIN ändien haastatteluissa ja elämäkerroissa nousee usein esiin käsitys bändeistä eräänlaisina perheinä. Tätä romantisoivaa käsitystä bändit monesti itsekin mielellään pönkittävät. Onhan se mukavampi ajatella yhtyeinä rokkarien veljeskuntina ja toinen toistensa rinnalla seisovina perheenjäseninä. Toki kaveriporukkabändejäkin oikeasti on, sellaisia, joissa hyvät ystävykset soittelevat harrastusmielessä vailla sen kummempaa kunnianhimoa kuin keikkailla ja kenties levyttääkin välillä. Moni keskisuuri yhtyekin voi tyytyä tähän, koska varsinainen elanto tulee leipätyöpaikoilta ja musiikki on lähinnä mukava harrastus ja elämäntapa. Mutta jos yhtye haluaa tosissaan huipulle ja alansa kärkikastiin, maailmanlaajuisesta dominaatiosta puhumattakaan, niin silloin perhepiiripuheet voi jättää omaan arvoonsa. Musiikkiteollisuus on nimensä mukaisesti teollisuutta, ja teollisuuden aloilla kilpailu on niin raakaa ja armotonta, että ystävyyssuhteet eivät aina merkit- Limp Bizkitin uusi levy Stampede of the Disco Elephants ilmestyy alkuvuodesta. Sitä ennen bändi esiintyy Helsingissä. Nu-metal-antisankarit soittaa Nosturilla tiistaina marraskuun 12. päivänä. Kun keikkauutinen julkistettiin, sosiaalisessa mediassa tuhahdeltiin huvittuneesti. – Menen kyllä keikalle, jos vain oman bändin kiireiltä ehdin, Salonen sanoo. – Ja jos saan lipun. Luulen, että se keikka myydään nopeasti loppuun. « ? Entinen Judas Prest -kitaristi KK Downing kertoi Midlands Rocksille, ettei jäänyt bändistä eläkkeelle vaan otti loparit. Syitä hän sanoo olevan lukuisia, muun muassa bändin luovuuden hiipuminen ja musiikkialan tilanne. se siinä leikissä mitään. Kyse on työpaikoista, ja työpaikoilla saatetaan sekä työpaikkakiusata että tehdä odottamattomia saneerauksia. Mikäli isomman kaliiberin bändit perheyksiköiksi laskettaisiin, niin monessa perheessä olisi syytä soittaa sosiaaliviranomaisille. Joskus pitäisi tulla kiireen vilkkaa virkavallan turvin selvittelemään täysin dysfunktionaalisia perhesuhteita, henkistä ja joskus fyysistäkin perheväkivaltaa sekä häikäilemättömyyttä hylätä perheenjäseniä jos perhekunnan iskän ja äiskän etu sitä vaatii. Esimerkiksi Metallican leirissä puhutaan mielellään suuresta Metallica-perheestä. Sisäisesti Metallica onkin tavallaan perhe, jossa yh- tyeen synnyttäjä ja äitihahmo on Lars Ulrich ja jämäkkä keulahahmo James Hetfield on sen ankara isä. Mutta kaikki muut perheenjäsenet ovat korvattavissa ja ovat olleet aikaisemminkin, ystävyyssuhteista ja suuresta metalliveljeydestä viis. Kuten tuore Metallican elämäkertakirja, Paul Branniganin ja Ian Winwoodin teos Syntymä Kuolema Metallica (Like) havainnollistaa, niin Metallican menestyksen yksi syy on ollut musiikillisten lahjojen ja kovan työnteon lisäksi myös kylmä armottomuus. Vanhat jäsenet, managerit tai levy-yhtiöt on hylätty välittömästi kun heistä ei ole enää koettu olevan riittävästi hyötyä. Sekä alkuperäinen basisti Ron McGovney että huippukitaristi Dave Mustaine saivat lähteä näennäisen äkillisesti, mutta kummankin kor- ” Se ei vain auta, jos joku on hyvä jätkä, mikäli soittotaito ei riitä tai jos näkemykset eivät käy yhteen. SUE » 29 « NRO. 10 » SETÄ JUSSIN TUPA vaamista ensin Cliff Burtonilla ja sitten Kirk Hammetilla oli suunniteltu jo reilusti etukäteen. Samoin bändiin uskoneen Jonny Zazulan dumppaaminen tapahtui tylysti, vaikka tämä oli kiinnittänyt lähes koko omaisuutensa taloaan myöten bändin eteen. Näitä toimenpiteitä on turha moralisoida tai ihmetellä, sillä ilman häikäilemättömyyttä Metallicakaan ei nykyisessä asemassaan olisi, kuten ei moni muukaan iso bändi. Heikkoja lenkkejä ei ole haluttu jättää, jos tavoitteet ovat olleet korkeammalla. Se ei vain auta, jos joku on hyvä jätkä, mikäli soittotaito ei riitä tai jos näkemykset eivät käy yhteen. Ymmärrettävää toimintaa kovassa liike-elämässä jota tähtitason artistit edustavat, mutta silloin on syytä puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja lopettaa höpinät perheistä. JUSSI LAHTONEN Max Cavaleran bändi Soulfly on oikeastikin kuin perhe, Maxin oma poika Zyon soittaa siinä rumpuja. TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN Limp Bizkit tulee marraskuussa Suomeen. Se herättää mielipiteitä. ? Bullet For My Valentine saapuu alkukeväästä Suomeen. Brittinelikko esiintyy Helsingin The Circusissa 1.3. yhdessä While She Sleepsin ja Callejonin kanssa. NEWSFLASH » NU-METALLIN ANTISANKARI ? Lostprophets lopettaa toimintansa. Yhtyeen laulaja Ian Watkins odottaa vankilassa oikeudenkäyntiä syytettynä erittäin vakavista lapsiseksirikoksista, eikä yhtye katso voivansa jatkaa.
• HAASTATTELU » TUHLA K TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LEVY-YHTIÖ ” Tämä kaikki toimi lähtökohtana sille vieraantumiselle, joka vei meidät kaikki todella syvälle haureuksien suohon. SUE » 30 « NRO. 10
• AAJAPOIKIEN KOTIINPALUU KoRn on parsinut itsensä kokoon tavalla, johon bändi itsekään ei enää uskaltanut uskoa. skaltaako joku väittää, ettei todellisia rockbändejä ole syntynyt sitten 70- tai 80-luvun? Miettikääpä uudelleen. KoRn on parinkymmenen vuoden aikana kulkenut läpi tarinan, joka on peräisin suoraan rockelämän käsikirjasta. Nuori bändi nousee pinnalle modernilla soundillaan. Suosio ylittää kaikki mittarit. Seksiä, huumeita ja rock ’n rollia pursuaa joka paikassa. Lopulta bändi oli vähällä hajota liitoksistaan addiktion ja sekavien välien mentyä musiikin edelle. Nyt yhdeksäntoista vuotta debyyttilevyn jälkeen KoRnin uusin albumi ja kitaristi Brian ”Head” Welchin paluu bändiin kahdeksan vuoden poissaolon jälkeen tuntuu kuin pyyhkäisseen ne ankarimmat ajat tieltään. Pöytä on puhdas ja laulaja Jonathan Davis on enemmän kuin tyytyväinen. – Head on usein sanonut itse, että hän tuntee palanneensa kotiin ja voin sanoa, että tunne on molemminpuolinen. Meistä on tuntunut siltä, kuin perheenjäsen olisi palannut pitkältä matkalta takaisin luoksemme. Ei Headin paluu bändiin ollut mikään itsestäänselvyys ja se vaati paljon itsetutkiskelua meiltä kaikilta, mutta lopulta olen todella onnellinen että näin kävi, koska se kaikki sai myös minut miettimään elämääni. Viettäessään elämäänsä KoRnin ulkopuolella, ehti Head tulla tunnetuksi niin muusikkona, kirjailijana kuin eräänlaisena saarnaajanakin. Pitkän addiktion ja itsensä lähes täydellisen tuhoamisen jälkeen Head vieraannutti itsensä täysin bändikavereistaan, löysi uskon, kirjoitti kirjan kokemuksistaan ja ehti soittaa myös kristillisessä bändissä. Miehen paluu KoRniin tuntuukin yhtä aikaa nurinkuriselta ja juuri siltä, mitä kuuluikin tapahtua. – En ihmettele yhtään, että Head halusi ottaa pesäeroa meihin tuolloin, Jonathan myöntää. – Se oli molemminpuolista. Hän halusi eroon siitä kaikesta, mikä tuhosi häntä sisältä. Meidän elämämme jatkoi kulkuaan liian lujaa. Jossain vaiheessa olimme jopa omahyväisesti katkeria asiasta, mikä tuntuu juuri nyt todella paskalta, koska Head oli kuitenkin aina ennen kaikkea ystävämme. Osa perhettä. – Mutta se on ollutta ja mennyttä. Nyt olemme samalla aallolla. Head on palannut KoRniin ja sillä siisti. Hän on mukana bändissä rokkarina, joka saa tavallaan kokea kaiken ensimmäistä kertaa uudelleen, koska mukana ei ole enää kaikkea sitä sekoilua. – Sama pätee tavallaan meihin muihinkin! Se jos mikä on hauska juttu koettaviksi. Ehkä tällä kertaa jopa muistamme kaikki asiat jälkeenpäinkin, Jonathan naurahtaa itseironisen kuivasti. U seksi musiikkia, jota itsensä lisäksi rakastaa moni muukin, mutta kyllä tämä kaikki toimi lähtökohtana sille vieraantumiselle, joka vei meidät kaikki todella syvälle haureuksien suohon. – Pian kaikki pyöri mekaanisen keikkailun ja rahan ympärillä. Kun et voinut enää olla samalla tavalla tekemisissä ihmisten kanssa, vetäytyi koko KoRn omaan kuoreensa ja samalla jokainen meistä vielä sen sisällä omaan kuoreensa. Tuhlailimme, juopottelimme, sekaannuimme vaikka mihin ja lopulta... Olimme vielä enemmän yksin kuin koskaan aiemmin. Se oli vähällä tuhota kaiken. Se tuhosi kaiken. Sitä kaikkea on vaikea käsittää. Jonathan myöntää käyneensä ennen uuden albuminsa äänitystä itsekin todella synkässä paikassa. Hän kutsuu sitä itse pohjakosketukseksi, josta hän ei olisi välttämättä vieläkään saanut potkittua itseään ylös, ellei elämä olisi puuttunut peliin ja asettanut elämänarvoja kokonaan uusiin raameihin. – Ei ole mikään salaisuus, että jossain kohtaa addiktioni vain eteni liian pitkälle ja totta puhuakseni se ei tapahtunut ihan vasta äskettäin. Huomasin menettäneeni kosketukseni lähes kaikkeen siihen, mitä rakastin eniten. Perheeni, musiikkini, ystäväni... kaikki se, mikä oikeasti merkitsee, oli korvautunut sillä asialla, jolla oli kaikkein vähiten merkitystä. Olin tärisevä ja kalpea ihmisraunio. – Sitten sain kuulla, että lapsellani on todettu diabetes, Jonathan toteaa lähes ääni väristen. – Kun tajuat, että lapsesi voi kuolla tai vähintään kärsiä tästä kaikesta loppuelämänsä ja huomaat, että et ole oikeasti ollut hänen elämässään läsnä läheskään niin paljon, kuin sinun olisi pitänyt. Se ei ole kaunis hetki ihmisen elämässä. JÄLLEENRAKENTAMISEN HAASTEISTA ainoa asia millä on todella merkitystä, on se, että kuin taikaiskusta KoRn on monien kokeilujensa kautta päätynyt toisaalta takaisin perusasioiden ääreen ja toisaalta puskenut soundiaan eteenpäin. Menneitä ei haikailla liikaa, mutta niihin on aina mahdollista tukeutua oppia ottamalla. – Oli jotenkin sopivaa, että treenailimme ja äänittelimme Bakers?eldissa. Eli juuri siellä, missä kaikki al- SYVÄSSÄ AALLONPOHJASSA kun jonathanin kanssa puhuu menneestä puolestatoista vuosikymmenestä, voisi tämän kaikesta huolimatta kuvitella hehkuttavan rock-elämän glamouria. KoRn oli kuitenkin taannoin bändi, jonka saattoi sanoa saavuttaneen kaiken. Bändi lähes kirjaimellisesti kieri rahassa, kiersi parhaissa mahdollisissa olosuhteissa ja sai päättää suurin piirtein kaikesta elämissään. Kaikella on kuitenkin varjopuolensa. – Raha ei tee onnelliseksi. Tai ei tehnyt ainakaan meitä, Jonathan puuskahtaa. – Jossain vaiheessa me saavutimme pisteen, jossa olimme jatkuvasti huutavien fanilaumojen ja turvamiehien ympäröimiä. Älä ymmärrä minua väärin: mikään ei ole niin hienoa, kuin saada aikaiSUE » 31 « NRO. 10 koi. Tiedäthän, paluu juurille ja kaikkea sitä kornia paskaa, Jonathan hymähtää. – Jos Headin paluu bändiin oli hänelle kotiinpaluu, niin tämä oli sitten se meidän yhteinen kotiinpaluumme. Tuhlaajapoikien kotiinpaluu. Kirjaimellisesti. Emme miettineet etukäteen millaista musiikkia teemme, kuka levyn tuottaisi, missä se äänitettäisiin tai kuka sen julkaisee. Usein tuollaiset seikat ovat menneet jopa hieman musan edelle. Nyt kokoonnuimme samaan paikkaan kuin nuorina kolleina ja metelöimme niin kauan keskenämme, kunnes biisit alkoivat saada muotoaan. KoRn on kehittynyt jatkuvasti. Yrittäkääpä nimetä toinen bändi, jonka repertuaarista löytyy musiikkia nu-metallin, alternativen, dubstepin, rockin ja elektron mittakaavasta. Toista vastaavaa ei välttämättä ole. Eikä tule. – Olemme ehkä tehneet tätä jo vuosikymmeniä, mutta se koko KoRnin aloittanut kipinä kokeilla asioita ei ole kadonnut mihinkään. Tottakai olisimme voineet tehdä vaikka kahta ensimmäistä levyämme uudelleen, uudelleen ja uudelleen, mutta arvatkaapa miten pitkään se olisi ollut oikeasti kiinnostavaa itsellemme. – KoRnin periaate on ollut se, että jos jokin biisi tai kokeilu saa meidät itsemme hämillemme ja jopa epäilemään itseämme, on se pakko katsoa loppuun asti! Räikeimmissä kommenteissa KoRnia on syytetty The Paradigm Shiftin myötä kaupallistumisesta ja varman päälle pelaamisesta. Melko omituisia lausuntoja siihen nähden, että bändi saavutti käsittämättömän kaupallisen suosionsa jo yli vuosikymmen sitten ja on sittemmin tehnyt täsmälleen sitä, mitä on halunnut. Jonathan itse ei piittaa tuon taivaallista tällaisista kommenteista. – Niin kauan kuin KoRn on ollut olemassa, meitä on syytetty milloin mistäkin. Joskus kaupallisuudesta ja joskus fanien pettämisestä liiallisilla irtiotoilla. Se on osa tätä bändiä. – Vaikka olemme eläneet todella vaikeita aikoja elämissämme, ei musiikissamme ole koskaan tehty mitään kenenkään muun ehdoilla. Paradigm Shift on ehtaa KoRnia vuosimallia 2013. Olemme jälleensyntyneet ja valmiina pistämään parastamme! Se on ainoa asia, jolla on merkitystä. «
• HAASTATTELU Pidän monimutkaisesta ja haastavasta musiikista. En kuitenkaan halua istua taskulaskimen kanssa kuuntelemaan biisiä, jotta saisin siitä selkoa. Jos on yrittämällä yritettävä ymmärtää kappaletta, jossain on menty harhateille. – The Dream Calls For Blood on siis lopulta yritys tehdä Death Angelin raameissa niin monimutkaista musiikkia kuin mahdollista. Pidimme silti koko ajan mielessä, mistä me tulemme. Death Angel ei ole mikään opistokoulutettu progebändi, vaan rehtiä thrashmetallia Etelä-Kaliforniasta. Juuremme ovat punk rockissa ja perinteisessä metallimusiikissa. Niin kauan kun tuo ajatus pysyy kaiken pohjana, voimme kokeilla asioita laajemmin. – Pakko sanoa, että tämän levyn biisien harjoittelu keikkoja varten on ollut murhaa sormilleni. En ole koskaan saanut kiroilla uusia kipaleita treenatessani näin paljon. Tällaiset haasteet ovat kuitenkin elintärkeitä. Itsepähän tähän olemme itsemme ajaneet, joten otetaan siitä kaikki hauskuuskin irti, hekottaa Cavestany. TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA NICK KOLGIAN » TULEN JA JÄÄN LAULUJA Onko Death Angel ajautunut tietämättään valtaistuinpelin syövereihin? uinka paljon unelmien toteutuminen maksaa? Vastausta tähän perustavanlaatuiseen kysymykseen tarjoaa seitsemännellä studioalbumillaan Death Angel. Yhdysvaltain länsirannikolla jo yli 30 vuotta sitten perustettu bändi ei noussut thrashmetallin kultavuosina 1980-luvun lopulla Slayerin tai Megadethin tasolle menestyksessä. Kipinät jäivät silti kytemään yhtyeen hajottua 1990-luvun alussa. Neljäntoista vuoden tauon jälkeen julkaistu The Art of Dying (2004) herätti joukon unelmat uudelleen, ja nyt julkaistavalla The Dream Calls for Bloodilla bändi on erittäin verevässä kuosissa. Yhtyeen kitaristi Rob Cavestany istahti turinoimaan tulevan albumin saloista, fantasiataiteesta sekä oluesta. Teette tuoreella levyllänne heti kättelyssä hyvin selväksi, että unelma vaatii verta. Kenen unelmasta nyt onkaan kyse ja kenen verta tässä huudetaan? – Hyvä huomio. Juuri tuollaisia reaktioita me haluamme saada aikaan. Tuo otsikko on minusta samaan aikaan sekä tarttuva että herättelevä. Meille se on hyvin henkilökohtainen viittaus. Oman unelman toteuttaminen vaatii verta ja siinä ohessa kyyneleitä sekä hikipisaroita. Ilman tuntuvia uhrauksia unelmat jäävät pelkiksi unelmiksi. Jokainen voi toisaalta löytää otsikosta myös ulospäin suuntaavia teemoja. Henkilökohtaisen tulkinnanvaran jättäminen kuun- K telijalle on hyvin tärkeää, Cavestany linjaa. VARASTELEVAT AVARUUSSUDET death angelin uuden albumin kansitaide mukailee läheisesti edellisen levyn Relentless Retributionin (2010) teemaa. Vuohenkalloinen susilauma komeilee molempien levyjen kuvituksen keskipisteenä. Onko näistä pedoista tulossa teille samanlainen maskotti kuin Eddiestä Iron Maidenille? Oletteko ajatellet tuoda moista laumaa lavalle konserteissanne? – Helkkarin hauska idea. Tavallaan susista on tosiaan tullut meille melkein Eddieen verrattava maskotti. Emme ole ainakaan vie- keksiä aina uusia ympäristöjä niille pedoille. Laittaisimmeko ne seuraavaksi avaruuteen? Ajamaan varastettua poliisiautoa? Parempi, ettemme työnnä itseämme moiseen loukkuun! Näiden kahden albumin kansikuvissa on vuoronperään ympäristönä tuli ja jää. Periaatteessa teillä on nyt siis sekä tuleen että jäähän käärittyjä lauluja. Saatoitteko tällä levyllä loppuun ovelasti naamioidun kunnianosoituksen George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiasaagalle? – Ei perhana, huvittavaa, kun toit esille tuon yhdistelmän. Minä ja toinen kitaristimme Ted Aguilar olemme niin messissä oletuksessasi. Löysimme edellisen kiertueemme aikana Game of Thro- vyn kuvitukset olivat jo hyvän aikaa valmiina. Se oli hieno sattuma. Olen pari kertaa kironnut, ettei se syntynyt tietoisesti! Death Angel ei ole koskaan liikaa balladeilla ?irttailut. Kiihkeä tempo ja ri?ttely ovat aina kuuluneet asian ytimeen. The Dream Calls for Blood tuntuu silti teidänkin levytyshistoriaanne vasten peilattuna hyvin kimurantilta paketilta. Lähdittekö hakemaan tälle levylle entistäkin teknisempää otetta? Puskitteko soittotaitojanne venymiseen ja paukkumiseen asti? – Todellakin! Toit juuri esille ominaisuuksia, jotka todella toivon kuulijoiden löytävän kuunnellessaan uutta levyämme. Halusimme haastaa koko bändin teknisellä tasolla. Keskityimme sovitusten yk- ” Oman unelman toteuttaminen vaatii verta ja siinä ohessa kyyneleitä sekä hikipisaroita. lä saaneet laumoja konserttilavoille, mutta temaattinen yhteys on hyvin tarkoituksellinen. Mietimme jo uutta levyä tehdessämme, että siitä tulee monella tapaa Relentless Retributionin vielä armottomampi sisarlevy, Rob Cavestany sanoo. – Toisaalta taisimme myös jo sopia, ettei susiteema tule näiden kahden levyn jälkeen jatkumaan samalla tavalla. Silloin maalaisimme itsemme nurkkaan, kun pitäisi nes -sarjan, kun etsimme parhaita tapoja tappaa aikaa bussissa. Jäimme siihen aivan koukkuun. Pidämme muutenkin fantasiaviihteestä, joka on tehty hyvin. Martin on siitä priima esimerkki. – Niin hienoa kuin se olisikin, en voi sanoa, että rakensimme tarkoituksella tuollaisen kahden albumin muodostaman viittauksen. Tajusin tuon näennäisen linkin itsekin vasta vähän aikaa sitten, kun uuden leSUE » 32 « NRO. 10 sityiskohtiin oikein kunnolla. Joskus biisejä kirjottaessa keskittyy niin paljon kokonaisuuden sulavuuteen, että ei ota huomioon muita haastavia tekijöitä. Kun esimerkiksi panostaa kaikkensa laulumelodioihin ja -suorituksiin, ei välttämättä tule ajateltua miten voisi puskea itseään vielä pidemmälle soiton osalta. – Tietenkään teknisyys pelkän teknisyyden tähden ei ole hyvä asia. KULTAISET SOTURIT kiertueiden aikana death Angelille maistuu olut uskoakseni varsin nohevasti. Miten tiukkaa laatukontrollia pidätte mallastuotteissa? Näettekö vaivaa löytääksenne juomahelmiä monikansallisten brändien ulkopuolelta vai kelpaako juotavaksi mitä nopeimmin eteensä saa? – Kyllä olut maistuu. Kunhan se on kylmää ja parasta saatavilla olevaa laatua, olen tyytyväinen. Vielä pari vuotta sitten kulutin pääasiassa pienpanimoiden vahvempia tuotoksia. Monet niistä bisseistä alkoivat kuitenkin olla minulle liian raskaita ja useissa tapauksissa kitkeriä. Olen viime aikoina keskittynyt enemmän raikkaimpiin löytämiini pintahiivaoluisiin. – Kiertueella ollessamme yritän oluen tyylistä huolimatta keskittyä paikallisiin brändeihin. Esimerkiksi Belgiassa ei voi koskaan mennä vikaan maistellessaan paikallista valikoimaa. Pakko tietysti sanoa, että muutakin kuin ööliä on hyvä hörppiä. Euroopan rundeilla Jägermeisteria ja laadukasta vodkaa on usein helposti saatavilla, mikä on aina mahtava asia. Amerikkalaisilta on aina mukava tiedustella sporttivarttipätevyyttä. Onko penkkiurheilu lähellä sydäntänne? Kuka on ansainnut vuosien varrella uskollisuutenne? – Seuraan urheilukuvioita jonkin verran. Rakkain lajini on koripallo. NBA:ssa minun joukkueeni on Golden State Warriors, joka pelaa kadun toisessa päässä vanhalta kotitaloltani. Kannatin sitä jo kun aloitin koripallon pelaamisen sekä seuraamisen pikkuskidinä, ja yhteys on säilynyt. San Francisco on tietysti kotina minulle tärkeä linkki, joten kaupungin futisjoukkue 49ers sekä baseball-joukkue Giants ovat myös läheisiä. – Nyt, kun otit asian esille, niin minua jopa vähän ketuttaa, etten ole Warriorsin huhtikuisten playo?-matsien jälkeen ehtinyt kiireiltäni seurata minkään mallin pelejä. Tietenkin on hyvä, että duunia riittää musiikin saralla. Urheilun seuraaminen on kuitenkin mainiota polttoainetta myös tien päälle. Festareilla ja yhteisillä keikoilla tulee usein vastaan tuttuja, joilla on omat suosikkinsa. Odottelu sujuu aina mukavammin, kun voi soittaa suutaan toisen jätkän joukkueista. Terve väittely pitää kiertueellakin virkeänä. «
• » SUOMEN SAMURAIT Whispered soittaa metallia japanilaiseen tapaan. Pian se tekee niin Japanissa. J Pepen seuraksi, ja Jouni kehuu nelikon yhteishenkeä. Nyt kaikki panostavat bändiin. Japanilaisesta folkista saadut vaikutteet olivat läsnä jo Thousand Swordsilla, mutta uudella albumilla Shogunate Macabrella Whispered menee huomattavasti syvemmälle niihin. Sen ei pitäisi olla ongelma, sillä Jounin mukaan kaukaisen idän kansanmusiikki ei ole outoa kuultavaa länsimaisillekaan. – Saattaahan joku juntti tietysti pelästyä joitakin kohtia, että mitäs kilkutusta tämä nyt on, mutta ei se yleisesti ottaen ole mitenkään vaikeata ymmärtää tällä puolella maa- ” On tosi ankeaa, jos tällaista teemamusiikkia vetää keikoilla kaljalippis päässä ja siniset farkut jalassa. SUE » 33 « NRO. 10 ilmaa. Skandinaavinen melodiantaju on pitkälti samankaltainen kuin japanilainen. Ja ovathan monet tottuneet kuuntelemaan japanilaista pelimusiikkia lapsuudesta asti. Jouni kertoo, että Shogunate Macabre on muotoutunut hiljalleen. Osa levyn ideoista oli olemassa jo Thousand Swordsin ilmestyessä, osa on valmistunut vasta Whisperedin nykyisellä kokoonpanolla. Ensimmäisen levyn kantava teema oli munkki Musashib? Benkein sankaritarina. Shogunate Macabre ei ole edeltäjänsä kaltainen yhden teeman levy. Sen sanoitukset kertovat useista eri aiheista japanilaisessa kontekstissa. – Aluksi mietin, että tästäkin albumista tulee teemalevy. Sitten sanoitukset lähtivät kuitenkin niin eri poluille, ettei tuntunut järkevältä pakottaa niitä yhteen linjaan. Sho- gunate Macabre on synkkä ja pohdiskeleva levy. Siellä on soturitarinoita, kertomuksia japanilaisista aaveista ja hengistä ja myös samurai?loso?aa. Japani värittää myös Whisperedin visuaalisuutta. Bändin lavashowssa on vaikutteita kabukiteatterista. – On tosi ankeaa, jos tällaista teemamusiikkia vetää keikoilla kaljalippis päässä ja siniset farkut jalassa. Meillä on asianmukaiset releet. Olemme miettineet, millainen ulkoasu ja esillepano palvelee biisejä parhaiten. Marraskuun lopulla Whispered lentää Tokioon. Siellä järjestettävä Hokuo Music Festival on yhtyeen ensimmäinen Japanin-keikka. – Odotan sitä innolla, Jouni myhäilee. Niin odottaa Japanikin. « TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ Japani-teema on ollut osa Whisperediä ensimmäisen demon Wrath of Heavenin kansitaiteesta lähtien. – Japani on kiinnostanut mua tosi pitkään. Olen ollut kiinnostunut niistä jutuista ihan lapsesta asti, Jouni kertoo. – Sain sitten päähäni kokeilla japanilaisia natiivi-instrumentteja metallimusiikissa ja huomasin, että se toimii ihan perkeleen hyvin. Ajattelin, että tästä teemastahan saa vaikka mitä irti. Siitä se lähti. Whispered sai levytyssopimuksen vuonna 2008, ja bändin ensimmäinen albumi Thousand Swords ilmestyi 2010. Jounin mielestä debyyttilevyllä saavutettiin se, mitä haettiinkin. – Tavoitteena oli kertoa, että täällä on tällainen bändi, joka tekee tällaista materiaalia. Internet-näkyvyys on nykyisin bändeille hyvin tärkeää, ja sitä me onnistuttiin saamaan mukavasti. Eka levy rakensi meille mukavasti fanipohjaa. Jouni jatkaa, että Whisperedin kokoonpano muuttui levyjen välillä. Basisti Mikko ja rumpali Jussi liittyivät bändiin Jounin ja kitaristi HAASTATTELU ouni sanoo olevansa häkeltynyt siitä, kuinka paljon huomiota hänen yhtyeensä Whispered on saanut japanilaisessa mediassa. – Twitterissä käy hirveä kuohunta, ja Facebookiin ilmaantuu koko ajan uusia japanilaisia faneja, laulaja-kitaristi naurahtaa. Japanilaisten innostus ei ole ihme. Whispered tekee melodista deathmetallia japanilaisista aiheista ja maustaa musiikkiaan japanilaisilla perinnesoittimilla. Jos japanista tulisi bändi, joka kirjoittaisi biisejä suomalaisesta mytologiasta ja säestäisi heviään jouhikoilla, kanteleilla ja muilla folkinstrumenteilla, se herättäisi taatusti huomiota. Ja jos se tekisi yhtä lujaa metallia kuin Whispered tekee, sen touhu ei edes olisi lumen myymistä eskimoille, vaan siitä voisi jopa innostua. Jouni itse innostui metallista aikoinaan kuullessaan kaverinsa isän soittavan kitaralla Metallican Master of Puppetsia. Vuonna 2001 hän perusti oman bändin Zealotin, josta tuli viitisen vuotta myöhemmin Whispered.
• ” Tapaus oli mielenkiintoinen, koska taisin samalla kertaa tuhota oman palleani! HAASTATTELU kon kautta toisillemme. Kun edessämme oli levyn mittainen kooste, kaupittelimme sitä eri levy-yhtiöille. Nuclear Blast vastasi kuuluvimmin. TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA NUCLEAR BLAST » PLANEETTA TUHKAKSI Ashes Of Ares taiteilee kaikenkattavan sodan ja ikuisen rauhan välimaastossa. imekkään hevirymistelyn ja “superryhmien” ystävät saivat aiemmin tänä vuonna kunnolla bensaa suoniinsa, kun amerikkalainen Ashes Of Ares julkisti olemassaolonsa. Bändissä vaikuttavat Iced Earthin mikrofonin takana pitkään arvostusta mylvinnällään kerännyt Matt Barlow, hänen kanssaan uudella vuosituhannella samassa yhtyeessä bassoa kolisuttanut Freddie Vidales sekä Nevermoressa rumpujen takana maineensa luonut Van Williams. Sue otti laulajamiehestä mittaa niin uuden bändin kuin siviilikuvioidenkin merkeissä. N Herra Barlow, ketä on syyttäminen näin tanakasti potentiaalia pursuavan kolmikon liitoksesta? – Alkusysäys tapahtui muutama vuosi sitten minun ja Freddien ollessa vielä Iced Earthin riveissä. Kiertueella päädyimme usein samaan hotellihuoneeseen, koska olemme persooniltamme hyvin samanlaisia. Emme polta emmekä juo mitenkään suuria määriä. Yhteisten iltojen aikana aloimme pallotella musiikillisia ideoita keskenämme. Tunsimme, että jonain päivänä niitä ideoita kannattaa käydä jalostamaan. Lähdettyämme Iced Earthistä melkein samoihin aikoihin se päivä koitti. Koostettuamme vähän materiaalia olimme yllättävänkin tyytyväisiä tuloksiin ja tunsimme, että tämän ympärille täytyy saada bändi. – Van on vanha tuttuni. Hän palasi vastikään takaisin tänne Yhdysvaltain itärannikolle perheensä kanssa, kun hänen poikansa syntyi. Kun hän muutti asumaan lähemmäs minua ja Freddietä, ehdotin Freddielle, että kysyisimme häntä joukkoon. Freddie oli täysillä mukana. Van kuunteli alustavaa materiaaliamme, piti siitä erittäin paljon ja hyppäsi kyytiin. – Sen jälkeen demosimme jokainen musiikkia omissa studioissamme ja lähettelimme niitä verSUE » 34 « NRO. 10 RÄJÄYTÄMMEKÖ ITSEMME? ashes of aresin nimikkoalbumin sisältämä turboahdettu metalli on hyvin loogisesti linjassa bändin kolmen jäsenen musiikillisten taustojen kanssa. Oliko linja heti alussa luonteva, vai kävittekö läpi kokeilevia vaiheita? – Se oli täysin luonteva. Me tiedämme mistä tulemme ja mikä meitä musiikillisesti motivoi. Meillä jokaisella on omia pieniä projekteja, joissa saamme kokeilla juttuja laidasta laitaan. Esimerkiksi minä laulan ammatin puolesta paikallisten poliisivoimien orkesterissa, ja Freddiellä on Rush-coverbändi. Meidän kaikkien juuret kuitenkin ovat heavy metallissa. – Laulajana yritin laajentaa aggressiivisen äänenkäytön skaalaani tulevalla levyllämme. Olen usein lukenut tai minulle on sanottu, että parhaat laulusuoritukseni löytyvät Iced Earthin paljon ylistetyltä Alive In Athens -livelevyltä. Kun niinkin monet fanit ovat pitäneet juuri sen levyn hyökkäävästä ja purevasta laulutyylistä, niin minun kannattaa yrittää tuoda sitä ?ilistä myös studion puolelle. Toki uuden levyn keveämmillä raidoilla tehtäväni oli leventää skaalaa melodisemmalle puolelle. Kumpaakaan ei saa unohtaa. Ashes Of Ares. Oliko tämän nimivalinnan takana mielihalu polttaa sodan jumala? Oliko allitteraatio kahden A-kirjaimen kanssa houkutteleva ja tarttuva tekijä? Siihenhän tosin olisi riittänyt vaikka Ashes of Aphrodite. – Nimen takana on oikeastaan tuota kaikkea, vaikkei Afroditea tarvinnutkaan harkita. Tietysti tarttuvuus oli tärkeä tekijä, mutta halusin nimemme taustalle myös kaksijakoista merkitystä. TuplaA:sta saa näppärän logon, mutta “Areen tuhkat” voi ymmärtää kahdella vastakkaisella tavalla. – Kyseessä voivat olla ihmiskunnan tuhkat, jotka jäävät jäljelle, kun Ares on saanut haluamansa kaikenkattavan sodan. Tällä on realistinen ja pelottava pohjansa, koska ihmiskunnalla on nykyään periaatteessa hallussa teknologia räjäyttää itsensä ja koko planeetta tuhkaksi. Toisaalta kyseessä voivat olla kirjaimellisesti Areen tuhkat, joiksi hän paloi huomattuaan, että ihmiskunta on noussut hänen ja sodankäynnin yläpuolelle. Ilman sodan tarvetta Areskaan ei olisi meille kuin kasa menneisyyden tuhkaa. – Lähestyn niin lauluja kuin elämääkin tällaiset jakautuneet merkitykset mielessäni. Olenhan itsekin sekä poliisi että heavy metal -laulaja. Kuunnellessani vuosien läpi palkeidenne voimaa, olen miettinyt, pitääkö vakistudionne Morrisoundin pyörittäjän Jim Morrisin tehdä rakennevahvistuksia studioonsa ennen kuin päästää teidät laulamaan? – En usko, että noin radikaaleja uudistuksia on milloinkaan tarvinnut tehdä. Tosin nyt kun kysyit, niin tuhosin muistaakseni yhden Jimin mikrofonin kalvon, kun nauhoitimme Iced Earthin The Dark Sa- gaa (1996). Tapaus oli mielenkiintoinen, koska taisin samalla kertaa tuhota oman palleani! PERUUKKITEHDAS on yleisesti tiedossa, että Matt Barlow diggaa sarjakuvista. Itse olen klassinen pahisten ystävä, koska he ovat aina jotenkin paljon karismaattisempia. Millaiset hahmot vetoavat teihin piirretyssä kertomataiteessa? – Ilman muuta vaikuttavat pahikset tekevät aina sankareista mielenkiintoisempia. Minuun vetoavat ehdottomasti hahmot, joita työnnetään äärirajoille ja ylikin. Heidän reaktionsa eivät välttämättä ole laillisia tai aina kehuttavia, mutta samaistumisen pohja on kiistämätön. Uudella levyllämme on kappale Punishment, jonka päähahmo on hyvin tunnettu sarjakuvien antisankari. Kun kappaletta kuuntelee tai vaikka vain katsoo sen nimeä, arvaa nopeasti kenestä on kyse. – Toisaalta pidän kyllä niistä partiopojistakin. Teräsmiehessä on paljon hienoja elementtejä, joita tulisi tavoitella. Mitä itse tekisi kaikella sillä voimalla? Hän kuvastaa sitä häilyvää ihmisyyden hyvyyttä, jota emme ehkä koskaan saavuta, mutta jota on hyvä pitää esimerkkinä. Sinulle minun ei selvästikään tarvitsisi tätä kertoa, mutta sarjakuvissa on paljon enemmän syvyyttä ja arvoa kuin niille massajulkisuudessa annetaan. Amerikkalainen kun olette, niin seuraatteko urheilun maailmaa? – Seuraan tiettyjä lajeja tasaisesti. Tiukimmin varmaan amerikkalaista jalkapalloa. Pisteet kotiin kansallisuusadjektiivin lisäämisestä! Amerikkalaiset eivät aina tunnu termeillään tiedostavan, että on vain yksi oikea pelkkä jalkapallo. Mikä on joukkueenne National Football Leaguessa? – Indianapolis Colts. Pääsin uudelleen sisään jenkkifutikseen, kun muutin 1990-luvun lopulla Indianaan ja Peyton Manningista tuli Coltsin pelinrakentaja. Samaan aikaan entisillä kotikulmillani Floridan Tampassa valmentanut Tony Dungy tuli joukkueen valmentajaksi. Innostuin ihan tosissani. – Manningista on tullut minulle kannatuksen kiintopiste melkein joukkueesta riippumatta. Hän selvästi elää lajilleen eikä ole kiinnostunut urheilukuuluisuuden halvemmista puolista. Hän on myös esimerkillinen johtaja. Ei pelkkä atleetti vaan myös kenraali, joka vie joukkonsa taistelukentälle ja ohjailee heitä vaiheesta toiseen tilanteen tasalla. Jenkkifutis on joukkueista riippumatta minulle mieluisinta seurattavaa. Pidän sen arvaamattoman hienovaraisista ja erittäin strategisista ominaisuuksista. Viimeiseksi minun on pakko saada tietää, mitä tapahtui sille massiiviselle tulvalle punertavia hiuksia, joista Teidät tunnettiin Iced Earthin alkuvuosilta lähes yhtä hyvin kuin äänestänne? Älkää sanoko, että ne vain heitettiin menemään, kun leikkasitte ne. Kai niille jokin hyväntekeväisyyskohde löytyi? – Ei huolta, hiukset eivät menneet hukkaan. Kun leikkasin ne, löysin kotikulmilta Indianasta lasten sairaalan, joka teetti lahjoituksista peruukkeja syöpää poteville lapsille. En juuri nyt muista, kuinka paljon hiusta vaadittiin yhden peruukin tekemiseen. Sen kuitenkin muistan, että minun piiskani riitti neljän tai viiden peruukin materiaaliksi. Oli todella mahtavaa auttaa niinkin montaa henkilöä niinkin yksinkertaisella eleellä. «
• » AINA LIIKKEESSÄ Red Fangin rumpali John Sherman on liikkuvaista sorttia. Vaan niin on hänen yhtyeensäkin, joka julkaisee kolmannen levynsä lokakuussa. S ” Vaimoni on iloinen, että reissaan paljon maailmalla. KE 9.4. KLUBI, TURKU me, että haluamme tehdä mahdollisimman suoraviivaisen rockalbumin. Minussa Whales and Leeches kuulostaa paikoitellen jopa punkhenkiseltä levyltä. Viime vuonna Red Fangin basisti ja laulaja Aaron Beam kertoi Suen haastattelussa, että yhtye on parin viime vuoden aikana jakanut kiertueensa lyhyisiin jaksoihin, jotta hän voisi viettää enemmän aikaa lapsensa kanssa. – Suunnittelemme luultavasti myös tulevan kiertueemme niin, että Aaron voi nähdä lastaan tarpeeksi usein. Minulla ei ole samaa ongelmaa. Vaimoni on iloinen, että reissaan paljon maailmalla. En usko, et- SUE » 35 « NRO. 10 tä hän olisi alunperinkään pitänyt minua kiinnostavana, mikäli istuisin toimistossa kaiket päivät. – Olemme muuten Euroopassa kiertueella koko ensi vuoden alun. Suomea ei vielä keikkapaikkojen joukossa ollut, mutta emmeköhän me taas tule soittamaan sinne. Portland on monille urheilua seuraaville yhtä kuin kaupungin koripallojoukkue Portland Trail Blazers. Kaupungista löytyy myös jalkapallojoukkue Portland Timbers, jonka tapa juhlistaa maalia on vähintäänkin erikoinen: aina kun joukkue tekee maalin, sen maskotti Portland Joey leikkaa kentän reunalla moottorisahalla pätkän puunrunkoa yleisön hurratessa erikoiselle maalijuhlinnalle. – En ole yhtään urheiluihminen. Käyn kyllä Trail Blazersin otteluissa, jos joku kaverini saa sinne ilmaiset liput. Bändistämme Aaron ja Bryan käyvät sentään silloin tällöin Trail Blazersin matseissa ihan ominkin päin. Jotkut ystävistäni ovat hulluna baseballiin. – Katson tosin urheilua televisiosta, jos sitä sieltä tulee. Etenkin aina kun istun baarissa ja siellä on televisio päällä, huomaan tuijottavani sitä kuin hypnotisoituna. – Suurin ongelma minulle urheilun seuraamisessa paikan päällä on se, etten osaa istua paikoillani paria minuuttia enempää. Vähän kuten konsolipelien tapauksessa. Minun on pakko olla koko ajan liikkeessä. « TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA JAMES REXROAD and Leeches. – Lopetin päivätyöni muutama vuosi sitten, jotta voisin keskittyä toden teolla bändiin. Tai ei sitä oikeastaan päivätyöksi voinut sanoa, sillä olin töissä eri baareissa tuuraajana. Kaikki kuvittelivat, että Red Fangillä menee todella hyvin, kun aloin keskittyä bändihommiin. Mutta eihän se niin mene! Vasta viimeisimmän vuoden aikana olen alkanut elättää itseni soittamalla niin, etten ole jatkuvasti rahapulassa. Whales and Leechesin äänittämiseen bändi käytti kolme kuukautta. Edelliset levyt oli tehty lähinnä ”sisään studioon, homma pakettiin parissa päivässä ja pois” -asenteella, joten muutos työskentelytavassa oli melkoinen. – Yritimme kyllä pitää homman mahdollisimman yksinkertaisena, mutta minusta sessiot olisi voinut hoitaa nopeamminkin. Päätimme kuitenkin jo studioon mennessäm- HAASTATTELU uoraviivaista stoneria, riffitystä ja puhdasta rock’n’rollia esittävän Red Fangin rumpali John Sherman soittaa toimittajalle tiistai-iltana tasan kello 20.00. Samana päivänä on ilmestynyt myös videopelimaailman kaikkien aikojen massiivisin peli, Grand Theft Auto V. – Kello on täällä vasta 10.00 ja juon aamukahvia. Onko se Grand Theft Auto viitonen hyvä? Muistan pelanneeni joskus ihan innoissani Grand Theft Auto kolmosta, mutta sen jälkeen en ole koskenut pelikonsoleihin. Arvostan kaikkia niitä, jotka osaavat rentoutua laittamalla verhot ikkunan eteen ja uppoutumalla toiseen maailmaan. Itse en sellaiseen pysty. En osaa olla paikoillani hetkeäkään. Red Fangin ensimmäinen albumi julkaistiin vuonna 2009. Sen jälkeen yhtye on kiertänyt maailmaa melkoisella tahdilla. Läpimurtolevyksi osoittautunut Murder the Mountains ilmestyi vuonna 2011, ja nyt on vuorossa yhtyeen kolmas albumi, joka kantaa nimeä Whales
• tajiakin, mutta ei hän varsinainen tuottaja ollut. Tuottajaa bändi ei halunnut ottaa mukaan lainkaan. – Kun minä ja Kelloniemi olemme pääasiallisia säveltäjiä, hankalaa olisi kuvitella, että ottaisimme ketään sanomaan, miten pitäisi soittaa. Luotamme omiin korviimme ja arvostelukykyymme. Jo mainittujen miesten lisäksi Corpsetissa soittaa rumpuja Timo Hanhijoki ja bassoa Arto Tissari. Viisijäsenisen bändin sisäinen kemia toimii Heikkalan mukaan hyvin. Mutta yhdellä jäsenellä on valta viimeiseen sanaan. – Kelloniemi on perustanut tämän bändin aikoinaan Oulussa, vaikka yhtyeen nimi olikin alussa eri. Hän on se, joka sanoo sen viimeisen sanan. Ei ehkä ihan kaikkiin asioihin, mutta useimmissa kysymyksissä häneen voi luottaa. Ei ole ollut mitään isompia ongelmia, että olisi pitänyt tapella mistään. Musiikkiaan bändi kuvailee twisted metaliksi. – Siinä on sellainen kiero vivahde koko ajan. Musiikkimme ei ole emmekä haluakaan sen olevan mitään perushuttua. Sellaista kuulee nykyään ihan liikaa muutenkin. Jos sellaista alkaisi vääntää, se varmaan helpottaisi uraa, mutta siihen ei anna luonto periksi. « LA 9.11. DOG'S HOME, TAMPERE HAASTATTELU TEKSTI MINNA KOIVUNEN KUVA LEVY-YHTIÖ – Osan jammailemme Jarin kanssa kahdestaan ja osa menee niin, että lähetämme sähköpostilla tiedostoja toisillemme. Sitten treeniksellä sovitamme ne eli kaikki osallistuvat lopulta biisien tekemiseen. Levyltä löytyy kaksi kappaletta, jotka äänitettiin jo debyytille, mutta jätettiin siitä pois, koska ne eivät sopineet levykokonaisuuteen. – Sovitimme ne uusiksi ja saimme ne tälle levylle toimimaan paremmin. Osa muistakin biiseistä oli jo valmiina silloin 2010. Tosiaan, onko siitä jo niin pitkä aika? Heikkala taivastelee. Studioon Corpset meni syksyllä 2012. Alkuvuodesta 2013 No Rest oli valmis. – Teimme levyä viikonloppu kerrallaan MSTR-studiolla Kulomaan Jussin hellässä huomassa. Kun välillä meinasi itse orkesterilta uskoa loppua, Jussi piti pään pinnalla. Hänen studiollaan on hyvät puitteet, ja vaikka kävimme töissä viikot ja ne olivat pitkiä päiviä, meillä oli virtaa. Kyllä se kuuluu levyllä, että oli kiva soittaa. Kulomaa oli pääasiallisesti äänittäjä, mutta hänen roolinsa laajeni hieman äänityksien aikana. – Varsinkin lauluhommissa Jussi ruoski vokalistiamme Antti Murtosta ja kyllä se ruoski meitä soit- » KORKEIDEN AITOJEN YLI Corpset ei halua mennä sieltä mistä aita on matalin. amperelainen twisted metalia tekevä Corpset soitti ensimmäistä kertaa Helsingissä syyskuussa, kun se juhli toisen levynsä ilmestymistä. Levynjulkaisukeikka meni hyvin. – Se oli ensimmäinen Helsinginkeikka meille. Ei ollut odotuksia eikä tiennyt yhtään, miten tämä uppoaa, mutta hyvin se toimi, kitaristi Jami Heikkala kertoo. Corpsetin debyytti Ruins ilmestyi vuonna 2010. Sen jälkeen bändissä on muun muassa basisti vaihtunut kahteen kertaan, ja se on treenannut T ja tehnyt toisen levyn. Keikkoja tamperelaisyhtye on soittanut harvakseltaan. Pääkaupunkiinkin Corpset tosiaan päätyi vasta tänä syksynä. – Ensimmäisenkin levyn aikoihin yritimme keikkailla enemmän, mutta se ei vain natsannut, ja Suomen keikkameininki tämmöisille pienille bändeille on vähän mitä on. On hankalaa myydä keikkaa pienelle bändille, joka ei soita mainstream-musiikkia. Deathmetallia ja thrashmetallia omanlaisekseen sekoitukseksi yhdistelevä Corpset julkaisi toisen albuminsa No Restin 20. syyskuuta. Punaista lankaa levynteossa bändillä ei ollut. – Meillä on ollut aina ainoana ohjenuorana se, ettei mennä sieltä, mistä aita on matalin. Yritämme tehdä persoonallista metallia, joka ei ole pelkästään mitään Göteborg-osastoa tai thrashia, vaan semmoista musiikkia, joka kolahtaa itsellemme. Emme ole koskaan etukäteen miettineet, millaisia biisejä teemme. Niitä vain tulee. Corpsetin kappaleet syntyvät Heikkalan ja toisen kitaristin, bändin perustaneen Jari Kelloniemen kynistä. SUE » 36 « NRO. 10 ” Yritämme tehdä persoonallista metallia.
• CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY SUE » 37 « NRO. 10 Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
• SOULFLY – Savages (Nuclear Blast) SEPULTURA – The Mediator Between Head And Hands Must Be The Heart (Nuclear Blast) Soulfly 9p. Sepultura 8p. LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton Brasilialaisen thrash metalin uranuurtajalle Sepulturalle vuoden 1996 Roots-albumi oli uran vedenjakaja. Ailahteleva tekele merkitsi paitsi rajua laskua yhtyeen laadussa, myös peruuttamattomiksi muodostuneita riitoja, jotka johtivat siihen, että yhtyeen laulaja-kitaristi Max Cavalera jätti perustamansa yhtyeen. Tapahtui jako kahtia. Sepultura kiinnitti vokalistikseen Derrick Greenin ja jatkoi levyttämistään vuoden 1998 Against-albumilla. Samana vuonna ilmestyi kauppoihin myös yhtyeen nimeltä Soul?y debyytti. Max oli palannut. Sepulturan Against ei ollut kaksinen tekele, eikä bändillä tuntunut enää olevan omaa ääntään. Mutta ei Max Cavalerakaan ollut heti mikään sateentekijä. Päin vastoin. Soul?yn ensilevyt olivat karmaisevaa numetal-vaikutteista tribaalijampatusta, lähes yhtä kamalia kuin Sepulturankin senaikaiset levyt. Pitkään tuntui siltä, että yhden hyvän yhtyeen sijasta lopputuloksena oli kaksi heikkoa. Vasta Soul?yn vitosalbumi Dark Ages aloitti Soul?yn taipaleen pitkin raskaampaa, groovaavampaa ja hidastempoisempaa thrash metal -polkua, jonka uusin etappi on yhdeksäs levy Savages. The Mediator Between Head And Hands Must Be The Heart on puolestaan Sepulturan kolmastoista albumi. Levyjä ilman Maxia on nyt takana yksi enemmän kuin Maxin kanssa. Sepulturan alkuperäisjäsenistä on jäljellä enää basisti Paulo jr., ja muutama vuosi bändin perustamisen jälkeen mukaan tullut kitaristi Andreas Kisser. Hirveimmät aallonpohjavuodet ovat onneksi takana, sillä toinen toistaan kauheampien tekeleiden jälkeen Sepultura pesi kasvojaan parin vuoden takaisella Kairos-al- bumilla. Uusi albumi jatkaa Sepulturan uutta ryhtiliikettä. Derrick Greenin vokaalit eivät edelleenkään kovin monipuolisia ole, mutta niissä on riittävästi levyn rosoiseen tyyliin sopivaa murahtelevampaa paatosta. Soundit ovat pitkästä aikaa rehdisti thrash-metalliset, eikä bändi keekoile punkin, hardcoren tai trendivirtauksien harhapoluilla. Levy möyrii lyijynraskaana ja armottomana. The Age Of An Atheist ja The Bliss Of Ignorants ovat varsin mieleenpainuvaa nyky-Sepulturaa, samoin pidempiä biisejä edustava The Vatican. Jälkimmäinen on tyylillisesti askel kohti sitä ruhjovaa ri?ttelyä, josta Soul?yn viimeisimmät levyt ovat tuttuja. Sepultura ei ole kuulostanut näin hyvältä 17 vuoteen, mutta verrattuna Soul?yn uutukaisen ässäbiiseihin ja murhaaviin riffeihin Sepultura jää siitä huolimatta Maxille tälläkin kertaa kakkoseksi. SUE » 38 « NRO. 10 Savagesin avaava Bloodshed vyöryttää kovalla kädellä albumin raakalaismaisia teemoja, ja tarjolla on koko rahalla kontrolloitua brutaaliutta ja huumaavan raskaita, mutta silti selkeitä ja verenpunaisesti sykkiviä ri?ejä. Kertosäkeet Max korvaa perinteisesti lyhyillä hokemilla tai iskulauseilla. Ruhjovat ri?t huokuvat dynaamista groovea, ja orgaaniset soundit tekevät möyrivästä äänimaailmasta tarpeeksi ilmavan. Vajaan tunnin mittainen albumi on tuhti paketti, mutta siinä on vaihtelua ja nyansseja, jotka elävöittävät levyä. Maxin kanssa myös Cavalera Conspiracyssa soittavan Marc Rizzon kitarasoolot luovat hyvin tunnelmia Soul?yn möyrivämmän äänimaailman lomaan. Nykyisin Soul?y on kirjaimellisesti perhebändi, joka kestää isältä pojalle. Maxin nuorin poika Zyon antoi isänsä musiikille tahtia jo Sepulturan klassisessa Refuse/Resist-biisissä, jossa vielä syntymättömän lapsen sydänäänet toimivat kappaleen introna. 20 vuotta myöhemmin Zyon on Soul?yn vakituinen rumpali. Isän ja pojan soitossa on ajatuksenakin jotain perin lämminhenkistä, mutta Zyon ei ole mukana vain sukunimensä perusteella. Zyonin napakan energinen rumputyöskentely tuo mieleen muistumia hänen Igor-setänsä vahvasta tyylistä. Igorkin käy tällä perhealbumilla kääntymässä, tosin ei rumpalin vaan vierailevan vokalistin ominaisuudessa. Savages on yksi vuoden vahvimmista metallialbumeista, jonka iskuvoimaisimmat kappaleet kuten Fallen, Cannibal Holocaust sekä Ayatollah Of Rock’N’Rollah vyöryvät kuin panssaridivisioona. Sepulturakaan ei tällä kertaa pärjää ollenkaan huonosti. Se voi poistua brassimetallikehästä pystypäin, kovan taistelun antaneena ja parhaimman levynsä tehneenä sitten Rootsin. Tässä kamppailussa voittajia ovat kuulijat. JUSSI LAHTONEN
• 8 MOTÖRHEAD AFTERSHOCK LEVYARVIOT (UDR) Vuonna 1977 tapahtui monenlaisia merkittäviä asioita. Kuningas Elvis palasi kotiin. Motörhead julkaisi ensimmäisen studiolevynsä. Minä synnyin. Motörheadin 21 levyn mittainen studiolevytaival on ollut elämäni mittainen ja kulkenut rinnallani. Levyjä on tullut uskollisesti ja säännöllisesti, ja yhteinen taipaleemme on tuntunut hetkittäin jopa itsestäänselvyydeltä. Ainahan on ollut Motörhead. Ainahan tulee olemaan Motörhead. Ian ”Lemmy” Kilmisterin viime vuosina pahentuneiden terveysongelmien ja keikkojen peruutuksien myötä tajuntaan on kuitenkin hiipinyt tietoisuus siitä, että mikään ei jatku ikuisesti, ei edes Motörheadin taival. Lopullisen eron hetki voi olla yllättävänkin lähellä. Mikäli Aftershock osoittautuisi joutsenlauluksi, niin se olisi vahva ja väkevä sellainen. Lemmy kumppaneineen ei ole tinkinyt tyylistään ja asenteestaan piirun vertaa. 2000-luvun albumeista Aftershock on kattavimpia, monimuotoisimpia ja energisimpiä. Loistava avaus Heartbreaker räjäyttää ylimääräiset liat korvista, ja albumin kohokohtiin kuuluva Silence When You Speak To Me ri?ttelee kivikovan jäykkänä. Lost Woman Blues puolestaan alkaa melankolisen kapakkablues-tilityksenä kunnes riehaantuu loppuvaiheissa kunnon revittelyksi. Intensiiviselle levylle on mahtunut monta ärhäkkää, alle kolmen minuutin olevaa rykäisyä. Tanakka Do You Believe sekä legendaarisen Going to Brazil -biisin velipuoli Going to Mexico käyvät tiukasti kurkkuun kiinni. Energiataso ei hyydy 14 biisin levyn loppupuolellakaan, jossa Queen Of The Damned, Knife sekä vahva päätösbiisi Paralyzed eivät pyytele anteeksi eivätkä hiivu hiljalleen, kuten ei Lemmy itsekään. Jos se tähän päättyisi, niin lähtö tapahtuisi saappaat jalassa ja ryminällä. KORN – THE PARADIGM SHIFT (Carol) Olen sitä kansanosaa, jonka mielestä Take A Look In The Mirrorin (2005) ja The Path Of Totalityn (2011) välissä ei Kornin suhteen tapahtunut mitään mielenkiintoista. Kuulun toisaalta myös siihen porukkaan, joka ei ymmärtänyt niitä tunteiden purkaustalkoita, jotka Brian “Head” Welchin eroaminen yhtyeestä aikoinaan aiheutti. Nyt tajuan, että ilman toista kitaristiaan yhtye ei koskaan kyennyt toteuttamaan itse- ään omana itsenään. Kaikki Korniksi puetut asiat kuulostivat teennäisiltä. Nyt, kun vanha kollega on palannut toveriensa rinnalle, ei Kornilla ole mitään hätää. Tässä tapauksessa asia näyttäisi olevan juurikin näin typerryttävän yksinkertainen. Viime albumilta mukaan jääneet konesämplet pitävät huolen siitä, että The Paradigm Shift on täydellinen ?ashback vuoteen 2002, jolloin Untouchables ja Jonathan Davisin luotsaama Queen Of The Damned -soundtrack julkaistiin. Tämä on sitä samaa tajunnanvirtaa, joka tuolloin veti sanattomaksi. Vihdoin ja viimein Korn on jälleen synnyttämänsä suuntauksen ehdoton ykkösairut. Spike In My Veins muuten kuulostaa pomppukauden Suburban Tribelta. Ei siis Suburban Tribelta eikä Kornilta vaan Kornilta kuulostavalta Suburban Tribelta. Hehe. neksi tallella, ja ne bändi yhdistää saumattomasti hevipsykeen. Seremonia ei edes etäisesti kuulosta keneltäkään muulta kuin itseltään ja se on hitonmoinen suoritus. Hienon eleetön ja aneeminen laulusoundi, päättäväinen basso, pehmeät rummut sekä terävät hyökkäävät skittavedot höystettyinä puun takaa ilmestyvällä huilulla ja syntikkasekoiluilla luovat vuorottelevia tilanteita. Raahaavista rajantakaisista tuskista siirrytään kuin vahingossa rullaaviin ja takoviin kylmähikikylpyihin. Painajaisten maa on Ihmisen vangitsevin kappale. Vaikka Saint Vituksen Burial at Sea lieneekin kappaleen laahaavaan osuuden ri?serkku, se ylitetään murhaavalla venkoilevalla väliosalla, pulppuavalla huilukuikuilulla sekä ihanan harhaisella epäelämän kaaoksella. voinut tosin luottaa jättämällä vauhtiosuuden kokonaan pois. Myös Failuren hidas puriste ja pärinärumpu esittelee hieman erilaista Red Fangiä ja seinään töksähtävä biisinlopetus on aina mannaa. Ilahduttavasti Whales And Leeches vaikuttaa bändin kovimmalta levyltä ja kasvaa kuuntelukertojen mukana enemmän kuin odotin. lisempaa tuotosta. Doom-täti on hyvin, hyvin vihainen. 10 HENRI EEROLA JUSSI LAHTONEN 9 DEATH ANGEL THE DREAM CALLS FOR BLOOD (Nuclear Blast) On mielenkiintoista, missä määrin Big Four -statuksen thrash metal -konkareita tänä päivänä palvotaan, koska niistä jokaisen menestys on huomattavasti helpompi kyseenalaistaa kuin perustella. Viimeisin merkittävä Metallica-albumi ilmestyi yli kaksikymmentä vuotta sitten, Slayer monistaa hyväksi todettua tylsää kaavaansa, Megadeth suoltaa pihalle vähän mitä milloinkin, ja Anthraxilla meni liki vuosikymmen julkaista täyspitkä levy. Samaan aikaan toisaalla jo musiikkityylin kultakaudella kohauttanut mutta vuosituhannen alussa paluun tehnyt kalifornialainen Death Angel julkaisee jo neljännen albumin parempaa musiikkia kuin yksikään tunnetummista kollegoistaan. Mikä hämmentävintä, aseet ovat samat, joilla neljä suurta aikoinaan tannerta tärisyttivät. Ri?t, melodiat, hengästyttävät kitarasoolot, ylipäätään mainiot biisit. Kolmella aiemmalla albumillaan Death Angel ikään kuin tunnusteli metallin eri laitoja oman tekemisensä ohessa. Kuin uuden tulemisensa summaavana sinettinä käsillä on nyt tyylipuhdas thrashalbumi. Esimerkiksi Son of the Morningin intensiivisyys osuu jo pelkän alkukiljaisunsa puolesta niin lähelle Angel of Deathia, että klassikon esittäjää kutsuu kohta häpeäjän nurkka. HENRI EEROLA 9 SEREMONIA IHMINEN (Svart) Päättäväistä, painokasta, apeaa, epäpuhdasta, korutonta, psykedeelistä ja paatoksellista. Tätä kaikkea on kotimainen psykerockyhtye Seremonia. Basisti Ilkka Vekan sanoituksissa vilisevät mielisairaudet, kylvetty tuho, koston jumalat, veri, harhat ja sienenmuotoiset pilvet. Sävy ei ole niinkään tuomitseva kuin lakonisen toteava. Loistavaa! Yhtyeen kakkosalbumi Ihminen jatkaa debyyttilevyn primitiivistä linjaa ollen kuitenkin astetta täyteläisempi ja kosmisempi. Punkvire, 60-lukulainen acid ja ankeus ovat on- ANNIKA BRUSILA 8 RED FANG WHALES AND LEECHES (Relapse) Ahkerasti keikkailevan jenkkibändin Red Fangin kolmas albumi tursuaa vimmattua vatkaamista ja täsmäohjuksia. Tuoreessa kiertuevideossa nähdään rumpalin oksentavan ryöpyten kesken roudauksen. Rumpali ei ole asiasta moksiskaan, vaan viittelöi seurueelle nopealla kuitilla ”I’ll be right there”. Tämä kuvastaa jotakuinkin tyhjentävästi Red Fangin asenetta; tiukkaa vääntöä ei mikään horjuta. Tyyli on kimmoisaa olutstoneria kuten aiemmillakin levyillä. Lisäsutinaa tuovat psyke-elementit ja punkahtavat otteet mutta myös temmoltaan hitaammat kappaleet sekä hevimmät hetket. Red Fang on hyvin qotsamainen, mutta on soundeista myös Orange Goblinia. Levyn suurimman yllätyksen tarjoaa Dawn Rising. Kun tuotanto on pääosin gorillaäänellä laulettua raivokkaan terhakkaa stonerpumppausta, tarjoaa Dawn Rising munaskuihin asti ylettyvän kovarokkibiisin messevällä hevikiekaisulla. Ri? on hardrokkia ja testosteronibasso paukuttaa ihokarvat pystyyn. Slovarimaisen vedon raakaan voimaan olisi SUE ANNIKA BRUSILA 7 TROUBLE THE DISTORTION FIELD (Flying Dolphin) 1979 perustetun Troublen debyytti Psalm 9 (1984) on yksi elämäni top 10 -listalle kuuluvia albumeita. Doom-pioneeribändin ikioma alkuperäinen soundi yhdistettynä ankaraan ri?ttelyyn ja vinkuviin kepityksiin on toiminut vuosikymmenten ajan. Matkan varrella soundeihin on tullut stoneria, heviä ja pehmoiluakin. Kun Trouble kuuden vuoden tauon jälkeen julkaisee uutta, olisi niin hienoa innostua. Mutta ei vain lähde levy liitoon, ei pakottamallakaan. Itselleni sen suurin ongelma on uusi solisti Kyle Thomas. Hän hoitaa kyllä pestinsä erinomaisesti ja varsinkin edeltäjäänsä Kory Clarkea onnistuneemmin. Mutta kumpikaan heistä ei ole Eric Wagner, se ainoa oikea Trouble-laulaja, jonka viheliäinen uniikki ääni oli bändin sielu. Alkuperäiskitaristit Bruce Franklin ja Rick Wartell kyllä tylyttävät upeasti edelleen ja mukana on runsaasti hienoja ri?ejä ja oikeaoppista Trouble-kuviointia. Mutta ylipitkä albumi on perushardrokkia, heviä, discometallia, softausta ja soundgardenmaista pyörittelyä. Kun slovarit ovat tylsiä, hevibiisien tunnelmat lässähtävät soolon kohdalla ja koukut ovat ennalta arvattavissa, ollaan isossa pulassa. Biisien nimiä jankutetaan kappaleissa ja Sink Or Swimin kertsi on kuin euroviisusta. Pikkuruiset ilon hetket koetaan Butter?iesin uskottavan oldschool-rynkytyksen sekä Suckerin vastuttamattoman letkeän grooven kohdilla. Näillä taidoilla olisin toivonut persoonal- » 39 « NRO. 10 ANNIKA BRUSILA 10 HAKEN THE MOUNTAIN (InsideOut Music) Pyhä monarkia, Batman! Brittein saarilta tuli juuri päälle sellainen puskahyökkäys, että lahjattomampia hirvittää. Haken oli allekirjoittaneelle täysin ennalta tuntematon nimi, mutta käsillä oleva joukon kolmas studiolevy saa sukat sinkoamaan jaloista. Pelin nimi on majesteetillisesti liitävä progressiivinen rock, jota maustetaan tasaisesti metallisemmilla jyräyksillä. Yhtyeen hallussa ovat lisäksi niin ilmavat piano?ilistelyt, kimurantisti tarttuvat tahtitemppuilut, poskettomat soolopurskahtelut, sulavat jazzvälikkeet kuin Nintendo-kiipparoinnitkin. Jollain ihmeen ilveellä kaiken tämän hulvattoman kikkailun alla punainen lanka ei katkea ja koukkuja lentää päälle jatkuvasti. Taidokkaasti risteilevät ja harmonisoivat laulumassat auttavat ankkuroimaan materiaalin päähän lopullisesti. Mieleen vilahtavat vuoronperään Chick Corea, Spock’s Beard, Devin Townsend ja jopa kotoinen YUP. Minkään imitoinnista ei kuitenkaan ole kyse. Bändi on todella lupaavasti löytänyt oman kekseliään tyylinsä. Olen totaalisesti myyty. Kuunnelkaa, miten Cockroach King groovaa ja lähes 11-minuuttinen Pareidolia paisuttelee itämaisia säveliä sekä rytmejä! Vuoden tähän mennessä kovin yllättäjä on tässä. Rule Britannia! ALEKSI AHONEN 8 FATES WARNING DARKNESS IN A DIFFERENT LIGHT (InsideOut Music) Progressiivisen metallin pioneeri Fates Warning palaa levytysrintamalle yhdeksän vuoden tauon jälkeen, eikä merkkejä ruostumisesta ole havaittavissa. Darkness in a Di?erent Light on selvästi ajassaan kiinni. Bändi on ottanut raskaasti rytmitteleviin ri?eihinsä selvästi modernin otteen. Hyvin amerik-
• vellyksien taso on tasaisen vahvaa, mutta ihan kultasuoneen ei ole osuttu. Pienet kauneusvirheet eivät kuitenkaan poista sitä faktaa, että Jet-Black Days on erittäin toimiva kokonaisuus. Albumi saattaa lisäkuunteluiden seurauksena nousta omassa hierarkiassani Through the Abacinated Eyesin rinnalle, mutta toistaiseksi ollaan hieman perässä. VILLE PEKKALA 8 LEVYARVIOT NICOLE – HÄVITYKSEN HUONEET (Biotech) Jos ulkomaalaiselle tulisi referoida suomalaista metallia, kaivaisin levyhyllystä jonkin Nicolen viimeisimmistä levyistä. Kahden hieman turvallisemman metalcorelevytyksen jälkeen Sivu syyttömistä (2007) näytti seinäjokelaisyhtyeen valinneen “tapa tai tai tule tapetuksi” -mantran musiikilliseksi suunnakseen. Sillä tiellä ollaan edelleen. Neljän vuoden takainen Tuomittujen jouk- koon on hyvin mahdollisesti raskain Suomessa koskaan julkaistu albumi. Maan rajojen ulkopuoleltakin saa kaivamalla kaivaa, jotta vastaavaa tylytystä saa kuultavakseen. Kyseessä oli siinä määrin armoton tsunami, että olen koko lailla helpottunut tästä astetta kevyemmästä korvapuustista. Keveyden kanssa tosin on niin ja näin, sillä tarinoiden puolesta maailman lopun suo upottaa entistä syvemmälle. Vaikka Hävityksen huoneissa soi entiseen malliin raskas ja raaka rymistely, on sen epistolien esittäjä lotkauttanut korvaansa myös tämän päivän tunnelmametallin elementeille. Tällä haavaa Nicole ei ainoastaan julista, vaan myös pohdiskelee sanomaansa, jopa uppoutuu aggressionsa alkulähteille. Hauskaa sinänsä, että yhtyeen rauhoittuessa se kuulostaa huomattavasti Ghost Brigadelta. Kun lainaat, lainaa parhailta. kalaiseen sointiin on sekoiteltu mm. Opethilta keveästi vivahtavaa tahtipelailua. Tyylillisesti levy pysyy vankasti heviasteikolla eikä lähde sinkoilemaan genrerajojen lävitse. Vaihtelua näiden raamien sisällä on kuitenkin pätevästi. One Thousand Fires käynnistää levyn todella rouhealla kitaramyrskyllä. Monissa liemissä keitetty rumpali Bobby Jarzombek tuo bändin komppeihin vastustamatonta virtaa. Skaalan toisella laidalla kummittelevasti tunnelmoiva Lighthouse määrittelee, kuinka tehdään tyylikäs balladi. Laulaja Ray Alderin kuulaan syvä ääni on hienossa kunnossa. Levyn päättävä magnum opus, 14-minuuttinen And Yet It Moves sisältää paljon mielenkiintoista. Aivan koko kestoaan se ei kuitenkaan pidä otteessaan. Konkareiden akut ovat vielä hyvässä latingissa. Toivottavasti seuraavaa näytettä ei tarvitse odottaa melkein toista vuosikymmentä. rinteinen karjunta kuin tärykalvoja väristävät kirkaisutkin irtoavat esimerkillisesti. Standardia pikamättöä edustavat parhaiten hienosti kiihdyttelevät Hunter-Seeker ja Towers of the Serpent. Iron Cityllä ja One Dimensionilla ri?ttely haiskahtaa hetken jopa hard rockilta. Leviathan on selkeimmin erottuva pala lyijynraskaalla hidastelullaan ja synkemmällä kitaranäppäilyllään. Suunta on lupaava, mutta kappale jää tällä erää vetovoimassa vauhdikkaampien sisartensa jalkoihin. Warbringer todistaa olevansa suvereenisti tyylisuuntansa nuorten orhien kärkikastia, muttei mikään yhden tempun poni. Tulevaisuus näyttää sotaisan lisäksi hyvältä. den vuoksi. Kokonaisuutena levy on ylipitkä ja puuduttava tekele. Se onnistuu kyllä yksittäisinä hetkinä vangitsemaan kieroutuneilla melodioillaan, mutta valitettavan satunnaisiksi nämä huippuhetket jäävät. Vaikka yhtye onkin yrittänyt hieman uudistua, niin onhan tällainen keskitempoinen ja yksinkertaisista aineksista rakennettu junnaaminen vaan niin helvetin tylsää ja pateettista. 8 ALEKSI AHONEN 8 WARBRINGER IV: EMPIRES COLLAPSE (Century Media) Los Angelesissa siitetty Warbringer on ollut viimeisen reilun viiden vuoden ajan thrash metalin uuden aallon timanttisimpia edustajia. Bändin tapa sekoittaa mustan metallin vivahteita blastbeateistä lähtien humppansa sekaan on antanut sille ylimääräistä intensiteettiä, jolla erottua joukosta. Neljännellä studiolevyllään joukkio laajentaa soundiaan ja pääosin onnistuu siinä mallikkaasti. Avausraita Horizonin tuplakitarat tuovat mieleen Judas Priestin juuri sopivan härskisti, kunnes kunnon karjahdukset päästävät rässikompin irti. Bändin vokalisti John Kevill on syntynyt laulamaan thrashia. Niin pe- ALEKSI AHONEN 6 SATYRICON SATYRICON (Roadrunner) Satyricon on runsaasti kirjavia mielipiteitä herättävä yhtye. Oli Satyrin ja Frostin muodostamasta duosta sitten mitä mieltä tahansa, niin harva voi kiistää, etteivätkö herrat olisi saaneet aikaan varsin laadukasta tavaraa vuosien varrella. Bändin muodonmuutos perinteisestä black metal -bändistä rokkimetallia soittavaksi ryhmäksi on ollut suhteellisen kivuton, ja ainakin minä olen tykännyt sekä vanhasta että uudemmasta tuotannosta. Uudella albumilla Satyricon on hidastanut tempoja selvästi. Rokkaavasta otteesta on jäljellä enää haalistunut häivähdys ja tilalla on laahaavaa ja väkinäistä tunnelmointia. Levy alkaa sysipaskalla introlla, mutta sen jälkeen tuleva Tro og Kraft sisältää sentään aika mahtavan kuuloisen synkän säkeistön. Myös Our World, It Rumbles Tonight on kohtuullinen esitys, erityisesti kertosäkeessä käytettyjen pahaenteistä ?ilistä tuovien syntikoi- HENRI EEROLA VILLE PEKKALA 9 SKIRMISH JET-BLACK DAYS (Eternal Sound Records) Skirmishin parin vuoden takainen debyytti sai aikanaan harmittavan vähän huomiota osakseen. Kyseessä on kuitenkin äärettömän kova levy, joka hakee vertaistaan kotimaisen thrashin saralla. Erityisesti albumin ehdottomat helmet, Insurgency ja Mystery in a Blazing Dream, ovat todellisia täyden kympin mestariteoksia. Jet-Black Daysilla Kajaanin karpaasit ovat modi?oineet konseptiaan yllättävän paljon. Kun esikoislevyllä pääpaino oli vielä kuolometalliruoskinnalla ryyditetyssä thrashpaahdossa, niin uutukaisella painetaan huomattavasti selvemmin melodisen death metalin komennossa ja mukana on hieman yllättäen myös blackmetallisia piirteitä. Albumilla on laskettu tempoja hienoisesti ja melodioihin on ammennettu sielua aikaisempaa tummemmista vesistä. Levyn avaava The Mirror Distortion yllättää heti totaalisesti, sillä siinä synkistellään lähes dark metalin tahtiin. Biisi on vallan mainio, mutta irtiotto debyytin materiaalista on melkoinen. Kappaleista löytyy aikaisempaa enemmän monimuotoisuutta, mutta samalla ne ovat myös vaikeammin lähestyttäviä. Sä- TED NUGENT ULTRALIVE BALLISTICROCK (Frontiers) “Vain Ted Nugentin kaltainen mies voi tehdä laulun omasta sukupuolitaudistaan”, julisti pastori Jyrki Isohella neljännesvuosisata sitten legendaarisella Rock’n’rollin maailma -puhekasetilla. Kyseinen kappale, Cat Scratch Fever sisältyy luonnollisesti Nugentin klassikot niputtavalle kaksituntiselle, joka on saatavana myös kuvan kera. Jos ei Nugentin sanoma miellyttänyt 80-luvulla helluntailaisia, niin nykyinen vastavoima löytynee paljon puhutuista kukkahattutädeistä. Ted-sedän pitkät, häpeilemättömän isänmaalliset välispiikit nostattavatkin varmasti henkeä esimerkiksi Kansallisen kivääriyhdistyksen ja Kansallisen vastarintaliikkeen kaltaisissa sameiden vesien kalastajaryhmissä. On Tedin maailmankatsomuksesta sitten mitä mieltä tahansa, hyvin 63-vuotias Motor City Madman kohortteineen kestohittinsä klaaraa. Mick Brownin (Dokken) ja Greg Smithin (Rainbow) muodostaman rytmiryhmän rinnalle on palkattu ties kuinka monetta kertaa Ted Nugentin menestyskauden kakkoskitaristi ja vokalisti Derek St. Holmes, joka tuo kummasti lisämaustetta soundiin, ja etenkin laulupuolelle. Holmesin läsnäolo oikeuttaa muutenkin Ultralive Ballisticrockin julkaisun, sillä perus-Nugent- livetallenteita on kuluvalla vuosituhannella julkaistu riittämiin. Toisaalta, viimeisin studiolevy, korkeintaan keskinkertainen Love Grenade seitsemän vuoden takaa osoitti, että Ted on jo sanonut sanansa uuden materiaalin suhteen. MIKA PENTTINEN 8 RUNNING WILD RESILIENT (SPV) Seitsemän meren merirosvometallin lippulaiva Running Wild seilasi heavy metalin aallokoissa kolme vuosikymmentä ennen kuin kapteeni Rock’n’Rolf Kasparek eläköityi maihin ja Giant X -projektinsa pariin. Mutta pian Kasparekia alkoi jälleen poltella kaipuu ulapoille. Paluu tapahtui kaksi vuotta sitten julkaistulla Shadowmaker-albumilla (8/10 pistettä, Sue 4/2012), ja nyt Kasparek on täällä taas. Kasparek on sitkeästä puusta veistetty, ja Running Wildin viidestoista studiolevy onkin nimetty osuvasti Resilientiksi. Sama sitkeys pätee myös Running Wildin maskottiin Adrianiin, joka poseeraa kannessa pirteän näköisesti ollakseen epäkuollut shakaalinpää. Jokaisella tietyn aikakauden hevibändillähän on oma maskottihahmonsa, eikä Running Wild ole poikkeus. Shadowmakerilla oli mainioita yksittäisiä biisejä ja hyvä yleisilme. Niin on Resilientilläkin, mutta se on kokonaisuutena yhtenäisempi paketti, jonka äänimaailma on perinteisempää ja klassisempaa Running Wildia. Terhakat kappaleet uhkuvat elinvoimaa, tarttuvia kitarakuvioita sekä sopivaa särmää. Nimikkobiisi, avausraita Soldiers Of Fortune, ri?ruhtinas Run Riot sekä menevä Fireheart ovat Running Wildia tyypillisimmillään, mutta ne ovat myös bändiä parhaimmillaan. Myös tempoltaan hitaampi, tunnelmallinen Desert Rose viehättää ja koukuttaa. Iso osa Running Wildin levyjen parhaimmistosta on päättynyt jylhän majesteetilliseen päätösbiisiin, jossa ei minuutteja laskettu. Bloody Island, liki kymmenminuutti-  sue.fi  facebook.com/suezine  twitter.com/suelehti  SUE » 40 « NRO. 10
• nen jylhä päätösbiisi kelpaisi huoletta Running Wildin kulta-ajan levyillekin. Tai kenties kulta-aika alkaa jälleen uudelleen? JUSSI LAHTONEN 6 VIIKATE KYMIJOEN LAUTTURIT JUSSI LAHTONEN 8 KATAKLYSM WAITING FOR THE END TO COME (Nuclear Blast) Kanadassa puhutaan vähän mutta asiaa. Harvat mutta kivenkovat kuolonmetallibändit kuten Kataklysm ovat aina tervetulleita sisään juomaan pohjia sillä aikaa kun minä soitan taksin. Aja saatana! Montrealin ranskankanadalaiset ovat kurmottaneet kuolonmetallia jo vuodesta 1991, ja Waiting for the End to Come on jo yhdestoista studiolevy. Nimestään huolimatta se ei suinkaan ole bändin viimeinen albumi, ainakin bändin jäsenten mukaan se aloittaa pikemminkin Kataklysmin uuden aikakauden. Mainospuheet ovat aina mainospuheita, mutta hyvin yhtyeellä on taas kerran tarjota northern hyper blastiksi nimettyä rajua mutta sopivan melodista ryöpytystä. Eri instrumentit paikoin suorastaan nivoutuvat yhdeksi. Tämän tyylilajin bändit usein kaatuvat tai nousevat rumpalin ja basistin rytmityksen myötä. Kataklysmin rumpali pitää tahtia hienosti yllä ja säätelee biisien tempoa. Samalla hänen soitossaan on sopivasti svengiä sen sijaan, että rumpalipoika vain paukuttaisi menemään monotonisesti ja mahdollisimman nopeasti. Like Animals on nimensä veroinen, eläimellisen energinen tykitys ja The Promise on alkutahdeista alkaen hienoa työtä ja kova taidonnäyte. Aivan kuin koko albumikin, jossa vanhat konkarit vielä pystyvät louhimaan uutta malmia raskasmetallisesta kaivoksestaan. JUSSI LAHTONEN 8 CORPSET NO REST (Violent Journey Records) Levy, jonka sisäteksteissä lainataan Rocky Balboaa, ei voi olla läpeensä huono levy. Eikä ole kotimaisen Corpsetin kakkosalbumikaan. Päin vastoin, No Rest on luonteva ja tiukkailmeinen jatko bändin debyytille Ruins (8/10 pistettä, Sue 11/2010). Uutta levyä on kypsytelty rauhassa, ja samalla bändi on hionut perkelöintiään entistäkin jouhevammaksi. Albumi ei edeltäjän- LEVYARVIOT (Spinefarm) Viikatteella on paradoksaalinen ongelma. Se on liian taitava Viikatteena olemisessa. Viikate on ollut alusta asti liikkeellä poikkeuksellisella konseptilla. Se kehitti oman tyylinsä ja jopa oman genrensä, jota se on hionut yhä sulavammaksi ja selväpiirteisemmäksi. Samalla kun linja on vakiintunut, niin kehitysaskeleet albumien välillä ovat yhä lyhyempiä, mikä saa yhtyeen uudet kappaleet muistuttamaan yhä vahvemmin vanhoista kappaleista ja levyistä. Viikate tekee jo niin rutiininomaisesti viikatemaisia biisejä, että niissä ei enää ole samalla tavoin löytämisen riemua tai taiteellista luovaa anarkiaa, joka alkulevyillä tuotti epäsovinnaisempia tyylilajien yhteen naittamisia. Marraskuun lauluja -kaksoisalbumi on osoittautumassa taiteellisesti kaksiteräiseksi miekaksi, sillä sen jälkeen Viikate ei ole samoihin sfääreihin kokonaisuutena yltänyt. Uutukaisella on omat yksittäiset kohokohtansa kuten kelpo Tervaskanto. Siitä huolimatta yleisvaikutelmaksi jää, että parhaat paukut on jo käytetty, ja että bändi etenee lähinnä oman momentuminsa voimin. Uusi levy ei kilpaile keskiverron metallivaikutteisen suomirokin kanssa, sillä Viikate on edelleen omassa kastissaan erityisesti keikoilla. Uusi levy kilpailee sisäisesti Viikatteen oman historian ja tuotannon kanssa, ja tässä kilpailussa Kymijoen lautturit ei enää säväytä eikä sykähdytä samalla tavoin. Valuvikoja Viikatteen terästä on turha etsiä, mutta teroitus ja varren uusiminen tekisivät niittotyökalulle hyvää, tai muuten se jää uusien puimurien jalkoihin. sä tapaan tingi hiukkaakaan aggressiivisesta päin pläsiä -asenteestaan, ja heti avauksena oleva nimikkobiisi tunkee itsensä kurkusta alas ja muhii siellä kuin streptokokki. Virustartunta on väistämätön ja kuumekin saattaa nousta pintaan, kun entistä vinoutuneemmat ja monimuotoisemmat ri?purkaukset tekevät työtään. Yhtye ei kuitenkaan tukeudu pelkästään nopeatempoiseen kuolonmetallin mäiskeeseen, vaan kytkee kappaleisiinsa sopivasti melodioita ja nopealla pulssilla sykkiviä rytmejä. Antti Murtosen vokaalit ovat edelleen energisen rähisevät, ja kitarakaksikko Heikkala-Kelloniemi tukee hyvin toinen toistaan. Levyn puolivälissä yhtye heittää kehiin uransa kunnianhimoisimman tuotoksen, yli yhdeksänminuuttisen Prophet’s Opiaten, joka monimuotoisuudessaan ja tunnelmallisuudessaan vastaa mainiosti asettamaansa haasteeseen. Biisi vie lähes neljäsosan koko albumista, mutta on kaiken tilan ja ajan arvoinen. Kappale avaa yhtyeelle aivan uusia musiikillisia lähestymissuuntia tulevaisuutta ajatellen. JUSSI LAHTONEN 7 NECROPHOBIC WOMB OF LILITHU (Season of Mist) Ruotsalainen Necrophobic on sekoittanut death- ja black metalia yhteen jo kauan ennen kuin 2000-luvulla suosioon nousseet bändit ovat sen keksineet. Nekrikset pistivät bändin kasaan jo 1989, ja debyyttikin tuli tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Veteraanit eivät ole mitenkään ylenpalttisen kiivasta tahtia levytyksissään pitäneet, ja Womb Of Lilithu on vasta seitsemäs kokopitkä. Uusi levy on teknisesti ensiluokkaisesti soitettu ja hyvin tuotettu. Äänimaailma on selkeä ja raskas, ja varsinkin Black Night Ravenin kaltaisissa hitaammissa ja kauhutunnelmaisissa kappaleissa se korostuu edukseen. Kelpo biisejä on levyllä siellä täällä, kuten Astaroth, Furfur, Marquis Phenex sekä saatanallisesti soiva Marchosias. Termi ”siellä täällä” antaa kuitenkin vihjeen albumin perimmäisestä ongelmasta. Se on aivan liian ylipitkä. 14 biisillä on mittaa vajaat 70 minuuttia, mikä on vallan helvetisti. Blackened death -tyylin kipaleet saisivat olla jo täydellisyyttä hipovia, jotta näin mammuttimainen albumi välttäisi väistämättömän turtumisen ja sen, että kovatkin biisit ovat hukkua massaan. Bändin varhaisemmat albumit ovat järjestään 40-45 minuutin mitassa, ja siihen olisi Womb Of Lilithukin pitänyt jättää. Biiseistä olisi voinut rohkeasti jättää puolet pois, pistää outro perään ja tuloksena olisi ollut klassisissa mitoissa ollut huippualbumi. JUSSI LAHTONEN 9 OUT OCTOBER 25TH, 2013 Featuring members past and present of YES, EMERSON, LAKE AND PALMER, GENESIS, KING CRIMSON, NIGHTWISH, KAMELOT, LACUNA COIL, GRAND MAGUS and many more... Also available as LTD. DELUXE ARTBOOK (2CD, DVD + Bonus 2CD), SPECIAL EDITION 2CD+DVD MEDIABOOK & 180g GATEFOLD 2LP (+ 2CD) incl. Booklet TRAGIC ILLUSION 25 (The Rarities) APPLES OF IDUN SILENCE OF THE LOUD (Secret Entertainment) Apples of Idunin kolmas levy kumahtaa käyntiin sellaisella intensiteetillä, että mielenkiinto herää välittömästi. Tyylilaji on industial-voittoinen metalli, mutta bändin soundi on varsin omintakeinen. Alkupään biisit jyräävät vangitsevalla teholla alusta loppuun. Kaikki toimii – mahtavasti kumisevat rummut, tyylikkäät koskettimet, voimakkaasti jyrisevät kitarat ja erinomainen laulaja, puhumattakaan vaikuttavasta soundimaailmasta. Soundit ovatkin kautta levyn häikäisevät. Ensimmäiset neljä biisiä, A Code of an Error, Peephole People, Voyeurs ja Shine the Armour hipovat kaikki täydellisyyttä. Vasta viidennessä ja kuudennessa biisissä tahtia hidastetaan merkittävästi, mutta silloinkin ilmassa leijuu pidätetyn aggression tuntu, jonka voisi kuvitella hetkenä minä hyvänsä räjähtävän käsiin. Levyn loppupuolella aggressiivisuutta vähennetään hienokseltaan, keskittyen jossain määrin tunnelmoivampaan paatokseen. Varsinaisia heikkouksia on täältäkään turha etsiä. Varsinkin Ouija on vaikuttava kappale. Eeppinen Burning Baby Doll lopettaa levyn tyylikkäästi. Silence of the Loud on poikkeuksellisen onnistunut levy niin kotimaan metalliskenessä kuin kansainvälisessäkin vertailussa. PAAVO SALLINEN SUE » 41 « NRO. 10 OUT OCTOBER 18TH, 2013 A SPECIAL COMPILATION OF RARE TRACKS TO CELEBRATE THE BAND‘S 25TH ANNIVERSARY! Incl. the brand-new track “Loneliness Remains”, & newly recorded “Gothic 2013”, “Our Saviour 2013”. Also available as STRICTLY LIMITED 10" EP+CD. www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com
• JONNA TERVOMAA – Eläköön (Johanna Kustannus) Jonna Tervomaa on verkkaisesta julkaisutahdistaan huolimatta saavuttanut paljon. Jo Jonna Tervomaa -debyytillään (1998) kolmeen Emma-patsaaseen yltänyt tekstittäjä, säveltäjä ja rocklaulaja julkaisi vuosina 1998-2001 kolme albumia, joista kaksi jälkimmäistä (Neljä seinää ja Viivalla) kävivät albumilistan kärkikymmenikössäkin. Varsinkin levyiltä lohkotut singleraidat Suljettu sydän ja Yhtä en saa ovat jääneet elämään ja näyttäytyvät merkittävänä osana 2000-luvun taitteen suomalaista rockia ja ajankuvaa. Nopean nousukiidon jälkeen neljättä albumia saatiin kuitenkin odottaa peräti kolme vuotta. Useimmiten Tervomaan merkittävimmäksi taiteelliseksi saavutukseksi tituleerattu nelosalbumi Halo (2004) on myös laulajan toistaiseksi kaupallisesti me- 9 LEVYARVIOT nestynein levy. Albumi ylsi platinamyyntiin ja nosti artistin uudelle tasolle. Sisälsipä levy myös ensimmäisen Tervomaan täysin itsensä säveltämän kappaleen Varjoenkelin. Levyä ennakoinut Myöhemmin-single sekä jo edellisenä vuonna levytetty Juice Leskisen Rakkauden haudalla ovat hyviä osoituksia siitä, että Tervomaa on aina ollut erinomainen singleartisti. Tämä lienee ollut tärkeää sekä levy-yhtiölle että radiota kuuntelevalle kansanosalle, mutta Tervomaalla on aina ollut erityinen paikka myös musadiggareiden sydämissä. Jokainen itseään kunnioittava diggari nimittäin tietää, kuinka kovia kappaleita Tervomaan aiemmat levyt ovat sisältäneet – nostettakoon niistä nyt esille vaikkapa Julma maa, Penni ja Kylmä joki. Halon seuraajaa saatiin odottaa jälleen kolme vuotta. Entistäkin kypsempi ja ai- kuisempi Parempi loppu toi Tervomaalle ja levyn tuottaneelle kitaristi Jussi Jaakonaholle Teosto-palkinnon, jonka he pokkasivat yhdessä levylle tekemistään sävellyksistä ja sanoituksista. Jonna Tervomaan kuudes studioalbumi Eläköön näkee päivänvalonsa peräti kuusi vuotta Paremman lopun jälkeen. Lakonisella työnimellä Ihme aiemmin liikkunut albumi on kliseisesti sanoen sekoitus uutta ja vanhaa. Ensiksi huomio kiinnittyy Tervomaan lauluun, joka kuulostaa elinvoimaiselta. Tulkitsijana hän on aina ollut tasaisen vahva, mutta täytyy myöntää, että hän vain paranee vanhetessaan. Tästä esimerkiksi käyköön levyn päättävä lähinnä akustisen kitaran säestyksellä etenevä Lopulta aina. Tervomaan koskettavuus syntyy tulkinnan herkkyydestä ja rehellisyydestä; kun Tervo- Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton maa laulaa, voi kuulija olla varma, ettei laulajan sydän todellakaan ole suljettu. Levy-yhtiön lisäksi myös bändi ja tuottaja ovat vaihtuneet. Varsinkin luottotuottaja-kitaristi Jussi Jaakonahon puuttumisen huomaa välittömästi. Muun muassa Samuli Putron, Laura Närhen ja Jesse Kaikurannan kanssa töitä tehnyt tuottaja Eppu Kosonen on tuonut Tervomaan soundiin aimo annoksen ilmavuutta ja popahtavuutta. Tuotanto on kitaravetoisuuden sijaan ohjelmoinnin ja syntetisaattoreiden täyttämää, mikä kuulostaa suurimman osan ajasta varsin tuoreelta. Kappaleissa Saa kukoistaa ja Tulta päin soundikuva kuulostaa kuitenkin jo liian muoviselta. Lisäksi jälkimmäinen on levyn selkeästi heikoin raita. Albumin kohokohdiksi nousevat voimaannuttava ensisingle Minä toivon, abbamaiseksi diskopoljennoksi äityvä Ihme, kepeyttä ja melankoliaa sekoittava Aika kultainen sekä jo mainittu päätöskappale Lopulta aina. Tervomaalle ikääntyminen sopii, ja todennäköisesti mielenkiintoisimmat albumit ovat vielä edessäpäin. Eläköön, Jonna Tervomaa. Olkoon tämä uuden aikakauden alku. MIKKO TOIVIAINEN SUE » 42 « NRO. 10
• 8 PELLE MILJOONA UNITED DIASPORA LEVYARVIOT (KHY Suomen Musiikki Oy) Kun ajat ovat kovat, Pelle Miljoona ja Tumppi Varonen lyövät yksiin ties kuinka monetta kertaa, mikä ei välttämättä tarkoita sitä, että kulloisenkin Pellen nimen alla kulkevan bändin musiikillinen taso nousee. Olihan 90-luvun Rockers pahimmillaan keikoilla puiseva boogiekone, mistä oli osin syyttäminen silloisia kitaristeja. Onneksi Pöllön porukoissa vuodesta 2007 vaikuttanut Mela on oiva punk/katurock-kitaristi eikä töissä oleva ränttätänttä-äijä. Pelle Miljoona & NUS -yhtyeen debyytin (1978) takakannessa kerrottiin että laulut ”ovat huutoja byrokratian hammasrattaiden välistä, ilonhuutoja, tuskanhuutoja, taisteluhuutoja ja huutoja, jotta ne, jotka nukkuvat heräisivät.” Pellen teemat eivät ole muuttuneet paljoakaan, mutta laulun aiheet ovat siirtyneet makrotasolta mikrotasolle. Meistä tulee yksilöitä vain muiden joukossa, kuten Me, me, me kiteyttää. Musiikillisesti Diaspora tarjoaa Pellelle jo pitkään ominaisen kimaran: Dylan-folkkia, reggaeta ja yllättävänkin roisia punkrokkia. Tumpinkin onnistumisprosentti on hyvä, kolmesta tekemästään kappaleesta peräti kaksi voidaan laskea levyn valioihin. Itse asiassa Viha ja Mä seuraan rakkautta ovat Varosen parasta tuotantoa pariinkymmeneen vuoteen. Tumpin taustalaulua kaipaisi kuuluviin Pellenkin kappaleissa. Diasporan voi huoletta hankkia hyllyyn muiden Pelle-levyjen kaveriksi. MIKA PENTTINEN 4 BAD RELIGION CHRISTMAS SONGS (Epitaph) Kun Twisted Sister teki joululevyn, sen tavallaan ymmärsi. Slapstickversiot joululauluista sopivat kasvomaaliin ja repaleisiin sonnustautuvan lapsekkaan hardrockviihdebändin tyyliin, eivätkä joulurallatukset olleet kaukana bändin omista anthemeista. Joulusävelmät eivät ole kaukana myöskään Bad Religionin biiseistä, mutta muuten tässä joutuu läiskimään itseään levynkannella poskille uskoakseen, että Christmas Songs on todella olemassa. Valitettavasti en herää. Melodista, tiedostavaa, älykästä, idealistista ja kantaaottavaa punkkia jo vuodesta 1979 soittanutta Bad Religionia ei tätä ennen ole voinut syyttää tyylittömäksi. Nyt voi. Ammattimaisesti läpi kaahatut punkversiot O Come All Ye Faithfulista, White Christmasista ja vastaavista ovat pettämätön väline joulumielen kitkemiseksi. Levy päättyy laimeaan versioon American Jesus -biisistä kai siksi, että joulu on Jeesuksen syntymäpäivä. On mahdotonta käsittää, missä olosuhteissa kukaan haluaisi kuunnella tällaista roskaa, jonka jäljiltä pukinkontti on desin?oitava. Nyt Bad Religion tullaan muistamaan bändinä, joka teki vanhoilla päivillään kelvottoman joululevyn. Onneksi olkoon. ARI VÄNTÄNEN 7 BABYSHAMBLES SEQUEL TO THE PREQUEL (Parlophone) Tuskin kukaan yllättyi, kun Pete Doherty peruutti Suomen-keikkansa. Traagisromanttisen narkkaritaiteilijan metodinäytteleminen on kokopäiväduuni, joka ei jätä aikaa soittamisen kaltaisille sijaistoiminnoille. Mutta juuri kun hänen arvelee kop-kop-koputtavan BB-talon ovea, hän julkaisee hyvän albumin muistuttaakseen, että tämä paha poika se on muutakin kuin vanha libertiini ja töhertäjä. Doherty, kitaristi Mik Whitnall ja basisti Drew McConnell ovat kirjoittaneet kimpassa törkyisen, runollisen, tyylikirjossaan vanhanaikaisen ja ihastuttavan lapsellisen rocklevyn. Hälyttävä punkavaus Fireman, tuottaja Stephen Streetin kanssa hitiksi tehty Nothing Comes to Nothing, swingaava nimibiisi, Dr. No’n uupunut dubreggae ja Fall from Gracen itseironinen pop pitävät raamit väljinä. Bändin rokkaava soitto ja Dohertyn thundersmaisesti lavertava, luonteikas laulu luovat yhdessä vaaran tunnun, joka kantaa keskinkertaisetkin kappaleet yllättävän kauas. Valitettavasti vain niitä keskinkertaisia on turhan monta. HERRA YLPPÖ & IHMISET – Luuranko (Sony) Hitaasti kasvava avausbiisi Peloton enkeli liittää Herra Ylppö & Ihmiset -yhtyeen laajempaan kontekstiin viimeistään väliosassa, kun AW Yrjänä avaa suunsa. Luuranko on nykysuomirockia. CMX:n tavoin Ylppö on yksi niistä, jotka ovat siirtäneet koko genren kauemmas junttiudesta ja lähemmäs taidetta. Ylpön uraa alusta asti seuranneena kaipaan sitä Sielun veljiltä perittyä huuruista hulluutta, jota Maj Karman varhaistuotan- nossa oli ja joka luultavasti vieraannuttaisi suurimman osan Ihmisten faneista. Mutta jos hän kulkee mieluummin keskitiellä kuin ojassa, olkoon niin, sillä ainakin hän tekee sen taitavasti. Luurangolla Ylppö kohortteineen kuulostaa vapautuneelta ja inspiroituneelta. Biisit ovat keskenään erilaisia mutta eivät eri maailmoista. On kepeä bailupoppis Supersankar, pinnan alta surullinen Tulipäähippiäinen, latteasti naamaan hierottu Buu, painostavasta raivokkaaseen heittelehtivä Älä etsi minua, eri tavoin kauniit, Nokkostähti, Ne tulivat koloistaan ja Hääyö, metallinen taidepunkbiisi Ärrrrr ja kitararockin ja jousisovitusten kudelma Lista Hämähäkkimiehen vihollisista. Vaikka on vaikka mitä, Luurangon vaihtelevuus nousee sen vahvuudeksi. Hajanaisen materiaalin saumat eivät irvistä, koska Ihmisistä on tullut todella hyvä rockbändi. Levyltä kuulee, että yhtyeen keikat ovat nautinto hyvästä bändisoitosta pitäville. Petellä on puolellaan se etu, että skeptinen kuulija yllättyy positiivisesti joka kerta, kun likainen neula uppoaakin kultasuoneen. Yllätysmomentti ei silti muuta miksikään sitä, että Sequel to the Prequel on hyvää rockia. 7 musiikkia introverteille. Siinä on usein tanssittava poljento ja hypnoottinen groove, mutta sitä on silti hyvin vaikea kuvitella kuulevansa yökerhon PA:sta. Toistuvista rytmisistä elementeistä ja äärimmilleen riisutuista melodiakuluista hiljalleen rakentuva musiikki ei onnistu herättämään juuri minkäänlaisia tuntemuksia. Haluaisin innostua siitä, mutta levy ennättää loppua ennen kuin saan siitä otteen. Kuuntelen ja arvostelen paljon Seamsin tyylisiä levyjä, ja lähes aina niistä löytyy rytmisiä, melodisia tai tuotannollisia koukkuja, joiden takia niistä innostuu. Levyn starttaava ClapOne olisi kohtalainen Hot Chip -biisi, mikäli Alexis Taylor laulaisi siinä. Instrumentaalisena se on korkeintaan singlen b-puoli. Ja se taitaa olla silti olla sieltä levyn tarttuvimmasta päästä. En keksi, miksi kuuntelisin Seamsia, kun minulla on hyllyssäni hyvä valikoima Brainfeederin ja Ninja Tunen viime vuosien julkaisuja. 8 ARI VÄNTÄNEN 9 TAMIKREST CHATMA (Glitter Beat) Tuaregien folkia ja länsirockia la guitare -musiikiksi punovat pohjoisafrikkalaiset tekijät ovat päässeet hienosti esille kotimantereensa ulkopuolella. Tomuinen, keinuva ja meditatiivinen aavikkoblues kuulostaa vilpittömältä ja raikkaalta lännessä, jossa musiikkia tunnutaan tekevän yhä vähemmän puhtaasti itseilmaisun tähden. Tamikrestin, Tinariwenin, Terakaftin ja Bombinon musiikki tulee toisesta maailmasta, mutta on silti rytmiikaltaan ja melodioiltaan helposti länsiyleisön ymmärrettävissä. Kuulijan ei tarvitse varsinaisesti poistua mukavuusalueelta, vaikka hän ehkä niin haluaakin uskoa. Tamikrestin kolmannen albumin nimi tarkoittaa sisaria, ja Chatma onkin kunnianosoitus tuareg-naisille. Tekstien tasosta on vaikeaa sanoa mitään niiden tekijöiden kulttuurista taustaa tuntematta, mutta musiikki lumoaa. Kamelimaisesti notkuva avausraita Tisnan an Chatma ja tanssimaan patistava Djanegh etoumast ovat mallikappaleita la guitaren tenhosta. Parasta Chatmassa on sen aitous ja puhtaus. Tamikrestin soidessa ei ole ikävä omille viiksilleen höriseviä ironikkoja eikä muotoon kangistuneita poprokkareita. ARI VÄNTÄNEN SUE ROYAL CANOE TODAY WE’RE BELIEVERS (Nettwerk) Koiranruokamerkistä nimensä vääntänyt winnipegiläiskuusikko Royal Canoe on saavuttanut aiemmin mainetta esittämällä Beckin edellistä, ainoastaan nuotteina julkaistua albumia livenä. Nyt käsillä on ensimmäinen omaa materiaalia sisältävä kokopitkä levy. Alusta asti on selvää, ettei Royal Canoe osaa päättää, haluaisiko se olla uusi MGMT, Yeasayer vai Arcade Fire. Levyn ensimmäiset kolme biisiä ovat letkeää elektronista valkoista funkia pienin afrobeat-maustein, mutta niitä seuraava uljas Exodus Of The Year on kuulas indierock-paisuttelu, joka ei istu levyn siihenastiseen linjaan. Pitkälle levylle näitä tyylivaihdoksia mahtuu useampia. Tuntuukin, että bändi hyötyisi jonkinlaisesta linjan valinnasta ja siinä pysymisestä. Silti huomaan kuuntelevani Royal Canoen debyyttiä usein ja kohtalaisen mielelläni. Se on täynnä hyviä ja yllättäviä hetkiä kuten Bathtubsin lopun koneellisesti madalletut bassovokaalit. Selkeästi taidokkaista ja idearikkaista muusikoista huolimatta levy kuulostaa enemmän pohjoisamerikkalaista indieskeneä esittelevältä kokoelmalevyltä kuin uuden nousevan bändin debyytiltä. TOMI TUOMINEN 6 SEAMS QUARTERS (Full Time Hobby) Englannista Berliiniin muuttanut Jamie Welch eli Seams on jälleen yksi lisäys minimalistista instrumentaalista elektronista musiikkia tehtailevien nuorten tuottajien listaan. Hänen debyyttinsä Quarters on tanssi- » 43 « NRO. 10 ARI VÄNTÄNEN TOMI TUOMINEN 10 DANGERHOUSE COMPLETE SINGLES COLLECTION 1977-1979 (Munster) Pienlevy-yhtiöt ovat uuden musiikin löytäjiä, vaalijoita ja julistajia. Ennen internetiä ne olivat mesenaatteina korvaamattomia. Joulusta 1977 kesään 1979 levyjä julkaissut Dangerhouse Records oli kasvualusta Kalifornian punkrockille. Dangerhousen synty on perinteinen punktarina: levymerkki sikisi kulttuurin lamasta. Voipunut Eagles ei täyttänyt rockyleisön jännitysvajetta, joten Dangerhouse kutsui huomaansa innostavia nuoria bändejä, joiden päälle suuret yhtiöt eivät ymmärtäneet. Yhtyeiden soitosta paistoi brittipunkin ja brit-
• LEVYARVIOT sijaan yhtye päätti nauhoittaa lempikappaleensa uudestaan. Laulaja-lauluntekijä Stuart A. Staplesin johtaman yhtyeen kappaleet ovat uskollisia alkuperäisille sovituksille. Esimerkiksi Say Goodbye to the City sykkii yhtä letkeästi kuten vuonna 2003 julkaistu alkuperäisversiokin. Stuartin ääneen vain on vuosien saatossa tullut lisää tummuutta ja varmuutta. Studiovalintakin on luonnollisesti tuonut sointiin oman magiansa tehden kokoelmalevystä miellyttävän yhtenäisen näytteen arvostetusta yhtyeestä, jolle esimerkiksi nykypäivän indiesuosikki The National tuntuu olevan hippusen verran velkaa. Aikuiseen makuun pehmeästi rullaavaa kamaripoppia kuunnellessa alkaa kaivata särmää ja säröä, joihin ei tässä uneliaaksikin äityvässä levyssä törmää. Tämä lounge on perin pohjin päällystetty plyysillä ja valaistu kynttilöin. Se kuitenkin onnistuu lämmittämään viltin lailla näitä kylmiä ja pimeneviä iltoja. MARKUS PERTTULA 7 WASTED – Here Comes the Darkness (Combat Rock Industry) Wasted perustettiin Joensuussa vuonna 1996. Seitsemäntoista vuoden jälkeen se on (punk)maailmanlaajuisesti pidetty bändi, ja viides albumi Here Comes the Darkness on sen paras pitkäsoitto. Kehnompiakin kehityskaaria on nähty. Jarno Alhon äänittämä, miksaama ja osin tuottama Here Comes the Darkness on valmis ja harkittu levy. Bändin ja tuottajan kokemuksen tuoma näkemys kuuluu siinä, kuinka tarkkaan he ovat kuunnelleet, mitä sanottavaa levyn biiseillä oikeasti on. Wastedin katupunk ei kärsi paukapäisestä kohkaamisesta. Kun kaikkia soittimia ei soiteta kaiken aikaa kaikin voimin ja kaikella äänenpaineella (mutta tarvittaessa kyllä), musiikki on dynaamista ja tehokasta. Here Comes the Darkness on monipuolinen levy. Clashmaiseen laaja-alaisuuteen Wasted ei vielä pyri, mutta Death Bellsin kal- taiset bändille tunnusomaiset kohtalokkaat ja mollivoittoiset biisit ovat hiukan entistä melodisempia, ja The Gambler ja Tragedy ovat silkkaa New York Dolls -rock’n’rollia. Vokalistin äänessä on tylyä voimaa, mutta se on tämän levyn yksiulotteisin elementti. Jos musiikki kehittyy jatkossakin tähän suuntaan, Wastedin suurin haaste on kasvaa biisiensä mukana. tiläisen musiikkilehdistön vaikutus. Dangerhousen omaperäisimmät aktit olivat friikahtanut The Deadbeats, tunnettu X ja avantgardekahjo Black Randy eri kokoonpanoineen. Perinteisen punkrockin puolella Avengersin anthemi I Believe in Me, The Dilsin tiukka Class War ja Weirdosin rento We Got the Neutron Bomb olisivat lontoolaisten esittäminä olleet klassikoita. Tupla-cd:nä ja vinyyliboksina ilmestyvä 14 singlen kooste on visuaalisesti kollaasianarkistisen tyylikäs paketti. Vihkoset kertovat julkaisijan ja julkaisujen tarinat, ja kokoelma on seiskatuumaisiin rajattunakin melkein täydellinen. Ulkopuolelle jäävät vain Yes LA -kokoelma ja Black Randy & The Metrosquadin albumi. Munsterin julkaisu on hieno monumentti Dangerhousen kulttuurityölle. ta kuunnella modernia versiota siitä, kaivan hyllystäni Endless Boogien levyn, joka todellakin tekee homman modernilla otteella. The Temperance Movement on kuin kiinalainen muovista tehty retroradio. Se näyttää kaukaa aidolta mutta ei kestä lähempää tarkastelua. 8 8 ARI VÄNTÄNEN 6 THE TEMPERANCE MOVEMENT S/T (Earache) Näinkin voi käydä. Impulsiivisena arvostelulevyjen valitsijana saatan kiinnittää kaiken huomioni levyn kansikuvaan tai johonkin muuhun pikkuseikkaan, jolloin kaikki muu sen ympärillä hämärtyy. Tällä kertaa takerruin bändin nimeen. The Temperance Movement kuulosti etäisesti tutulta ja nappasin levyn mukaani. Vasta kotona tajusin, että tämä johtui Cats On Firen mainiosta Our Temperance Movement -albumista. Tarkempi tiirailu olisi paljastanut, että levyn on julkaissut brittiläinen äärimetalliin erikoistunut Earache. Jos olisin vielä 16-vuotias, olisin ollut innoissani. Silloin ostin kaiken missä luki Earachen nimi. Carcass, Brutal Truth, Entombed, heti mulle kaikki! Pitkä Earache-diggailunikaan ei valmistellut minua tätä levyä kuuntelemaan. The Temperance Movement on etelänrokkia, joka väräyttää varmasti Classic Rockin lukijoiden viisarit 45 asteen kulmaan ja yli, mutta ei tee meikäläiselle mitään. Jos haluan kuunnella 70-lukuista CCRrockia, kuuntelen CCR:ää. Jos tunnen tarvet- TOMI TUOMINEN 9 MUUAN MIES MÄ OLEN ILOINEN (Helmi-levyt) Muuan miehen toinen albumi tuo mieleen menneiden aikojen Suomen jossakin kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa. Siellä Vain elämää -sarjan tähtiä olisivat Sepi Kumpulainen, M.A. Numminen ja Rättö ja Lehtisalo. Tavallaan Muuan mies kuulostaakin viimeksi mainitun iskelmälliseltä pikkuvelibändiltä, jonka laulajana heiluu haudasta ylös kaivettu Pekka Streng. Kummallista kyllä, Muuan miehen omituinen reggaesta, iskelmästä ja laulelmasta vaikutteensa ottava kellarihumppa toimii useimmiten moitteettomasti. Yhtye on luonut tasapainoisen ja minimalistisesti groovaavan sävelteoksen, jonka keskiössä ovat hienot ja omaleimaiset tarinat sekä hyvät biisit. Välillä ilmassa väijyy sakea nerouden katku, jonka reunamilla keikkuvat hieman kuplettiräppi Flipparikvartetti, Finnhitsit mieleen tuova mainio Jumitan sekä Rauli Badding Somerjoen Ikkunaprinsessan mieleen tuova Soi soi. Nerouden napakymppiin osutaan kerran. Aseistariisuva Prinssi Rohkea alkaa väkevästi riveillä ”sun vieres on hyvä olla / olet niin hauska että alkaa / itkettää ja naurattaa ja panettaa”, jotka seuraava säkeistö onnistuu vielä nokittamaan: ”taivaalla purjehtii pilviä / lempeitä ajatuksia / josta suora leikkaus eiku siis tahaton assosiaatio / nyt ois päräyttävää kuksia”. Aivan mahtavaa! Tässä levyssä on kaikki tulevaisuuden unohdetun klassikon ainekset. Tehkää itsellenne palvelus ja tutustukaa tähän kilttiin heittiöön. MIKKO TOIVIAINEN SUE ARI VÄNTÄNEN MAN MAN ON ONI POND (Anti) Törmäsin humalaisen kulkurilauman lailla möykkäävään philadelphialaiseen Man Maniin sen debyytin aikaan vuonna 2004. Jos olisi pitänyt veikata, tekeekö bändi kymmenen vuoden kuluttua vielä musiikkia, saati sitten On Oni Pondin kaltaisen mainion ja ajastaan irrallisen rocklevyn, olisin hävinnyt vetoni. Kuluneet yhdeksän vuotta ovat hioneet Man Manista turhan kulmikkuuden ja rosoisuuden. Edelleen bändi kuulostaa sekoitukselta Dr. Johnin voodoo-rockia, Tom Waitsin kieroa svengiä ja Modest Mousen kähisevää indietä, mutta nyt sillä on myös tarttuvia biisejä. Nokkamies Honus Honus laulaa suuren osan ajasta intensiivisesti ähkien, ja bändillä on todella tiukka mutta letkeä svengi. Kun siihen yhdistetään epäortodoksinen instrumentaatio, on käsillä levy, joka kuulostaa ainoastaan Man Manilta. Loppusilauksen luovat ääritarttuvat biisit hoilattavine kertosäkeineen. Man Man on täysin omilla ehdoillaan pelaava viisikko, jonka uusimman levyn kuuntelemisesta tulee aina hyvälle tuulelle. Yhdeksän vuotta bändisoittoa ovat tehneet tehtävänsä. Jopa niin, että bändi varoittaa kuulijaa: ”Feel free to loot my body, just take whatever you want, but please don’t start a band.” TOMI TUOMINEN 7 TINDERSTICKS ACROSS SIX LEAP YEARS (Lucky Dog) 21-vuotiaaksi yltänyt Tindersticks tarjoilee uransa huippuhetket legendaarisessa Abbey Roadin Studio 2:ssa nauhoitetulla levyllä Across Six Leap Years. Näihin vuosiin on mahtunut yhteensä yhdeksän studioalbumia, elokuvamusiikkia ja lukuisia yhteistyöprojekteja sekä bändin hajoaminen ja juuri edellisenä vuonna julkaistu ja arvostettu albumi The Something Rain. Tavallisen kokoelmalevyn » 44 « NRO. 10 CATE LE BON MUG MUSEUM (Turnstile) Mug Museum tarjoaa sylin täydeltä twee-estetiikkaa walesilaiselta Cate Le Bonilta. Kitarat ovat etäisiä ja sovitukset pysyvät ilmavina ja välillä hurmaavan kömpelöinä, ja Caten haaveilevat laulut ovat keskiössä. Välillä tuntee kuuntelevansa treenikämppäjamittelua, mikä tuo oman kepeytensä kokonaisuuteen. Perfume Genius -artistin kanssa duetoitu upea I Think I Knew sisältää erityisen paljon 70-lukulaista romanttista nostalgiaa. Taikasanat orgaanisuus ja autenttisuus eivät tunnu ylikäytetyiltä termeiltä tätä tunnelmaa kuvaamaan. Soittimet kuulostavat ylipäänsä mukavan inhimillisesti soitetuilta ja piristävän selkeiltä ilman voimakkaita jälkituotannon jälkiä – analogisuus on tällä levyllä valttia. Kappaleessa Sisters Caten laulu tuntuu jäävän elottomaksi pirteän rumpukompin ja ilottelevien bassolinjojen alla, mikä tosin taitaa olla kuoleman teemaan viehtyneelle artistille vain toivottua. Pehmeämmässä ympäristössä laulu soi kuitenkin erottelevammin ja kauniimmin, kuten kappaleessa Mirror Me. Mug Museum on eteerinen albumi: se ei tunnu tulevan tästä ajasta, vaan leijuu omassa henkimaailmassaan. Omintakeisuus tekee Cate Le Bonista erityisen kiinnostavan artistin ja onpa hänet kelpuutettu laulamaan laulu Manic Street Preachersin uusimmalle Rewind the Film -albumillekin. MARKUS PERTTULA 8 MARIAM THE BELIEVER BLOOD DONATION (Moshi Moshi Recordings) Ruotsalaisen Wildbirds & Peacedrums -duon toinen puolisko Mariam Wallentin liikkuu sooloartistina Florence + the Machinen mieleen tuovassa tuotannossa, joka yhdistää suurta orkestraalista voimaa, sydäntä riipivää laulutulkintaa ja modernia pop-tuotantoa. Edukseen erottuva The String of Everything on loistava esimerkki tällaisesta melodisesti koukuttavasta nykyajan blues-ilmaisusta. Vajaa kahdeksanminuuttinen Invisible Giving taas tuo taiteellisesti kunnianhimoisempaa kuvaa Mariam The Believerin annista kasvaessaan synkästi sykkivästä alkukantaisuudesta Radioheadin King of Limbsin mieleen tuovaan meditatiiviseen välisoittoon palaten vain voimakkaampana ja raaempana intensiiviseen alkusykkeeseen. Särkymisen rajamailla kajahtelevat laulut menevät välittömästi ihon alle ja jättävät jälkensä. Blood Donation on levynä epätasainen kokoelma kehittyneitä musiikillisia ideoita, joiden kantava voima on jatkuvasti vereslihalla soiva Mariamin ääni. Kokonaisuus on raskas kokemus pirstaleisuutensa vuoksi, mistä esimerkkinä kolme noin minuutin kestävää välikappaletta. Lyyrisesti teemat ovat kuitenkin yhtenäisiä ja levyn loppupuolelle on säästetty kevyemmän leikkisiäkin hetkiä (Above the World ja First Haiku). Blood Donation on iso levy, jonka sulattaminen vaatii aikaa. Parhaimmillaan se toimii pienissä erissä ja vähemmän hauraissa mielentiloissa. MARKUS PERTTULA
• 9 WHITE DENIM CORSICANA LEMONADE LEVYARVIOT (Downtown) Jo viidenteen kokopitkään levyynsä päässyt teksasilainen White Denim on tähän asti jäänyt vähälle huomiolle, vaikka Euroopan puolella bändillä on jo kannatusta Iso-Britanniassa. Keikkalavojen kiertäminen Wilcon kanssa innosti Je? Tweedyä tarttumaan jälleen legendaarisiin tuottajanpuikkoihinsa. Tulos on todella vaikuttava klassista rockia, jazzia ja countrya yhdistelevä pitkäsoitto. White Denimin pitkä ura Austinin klubiskenessä leimaa levyn sointia. Tämä on retroilevaa americanaa brittiläisillä vivahteilla. Levyn aloittaa zeppelinmäisesti ja näppärästi rokkaava At Night In Dreams, jossa kuitenkin kuuluvat syvän etelän vaikutteet, etenkin laulaja James Petrallin ääntämisessa. Bändi etenee vaivattomasti biisistä toiseen fuzz-kitarasoolojen saattelemana. Josh Block on yksi parhaista tällä hetkellä vaikuttavista rumpaleista. Jazz-taustoistahan ne parhaat rumpalit ovat aina tulleet. Corsicana Lemonade on vakuuttava kokonaisuus. Sovitukset ovat kiinnostavia ja myös bändille haastavia ja innostavia, sen verran kovalla intensiteetillä niihin pureudutaan. Levy ei ole rokkia alusta loppuun, vaan kauniit balladinomaiset kappaleet (New Blue Feeling) luovat onnistuneen loppusilauksen. Huomattavasti kiinnostavampi ja tunnelmaltaan onnistuneempi albumi kuin läheltä liippaava Kings of Leonin Mechanical Bull. THOMAS LILLEY 9 MIDLAKE ANTIPHON (Bella Union) Suitsutettu Midlake kohtasi kolauksen, kun bändin johtohahmo-diktaattori Tim Smith jätti bändin kahden vuoden äänitysten jälkeen. Smithin taustayhtye halusi kuitenkin näyttää, mistä Midlakessa sen itsensä mielestä on kyse. Midlake sävelsi ja äänitti uudet kappaleet Antiphonia varten kuudessa kuukaudessa, kitaristi Eric Pulidon vastatessa lauluosuuksista. Taustabändi on tehnyt erinomaista työtä. Antiphon on tunnelmaltaan haikea ja koskettava. Levyn aloituskappale ja nimikkokappale asettavat vibat kohdilleen. Viimeistään kolmannessa kappaleessa, The Young And The Old, kuuntelijalta loksahtaa leuat auki. Eric Pulidon lauluääni ei merkittävästi erotu Smithin äänestä, mikä tekee levyn lähestymisen helpommaksi bändin vanhoille ystäville. Levyn sovitus ja tuotanto on tähänastisista Midlake-lätyistä yhtenäisin ja rakenteellisesti suoraviivaisin, vaikka perustusten päälle kasatut äänimaailmat saattavat olla hyvinkin psykedeelisiä ja kokeellisia. Aikaisempiin levyihin verrattuna Antiphon on enemmän rock, vähemmän folk. Midlake voi olla tyytyväinen päätökseensä olla julkaisematta Smithin kanssa äänitettyjä kappaleita ja kiertämättä niitä esittämässä, sillä silloin yhtye olisi vääjäämättä tuomittu kredibiliteettinsä menettäneeksi rahastusautomaatiksi. Antiphon on loistava levy. Sen kuuleminen on kaikille väistämätön tarve vuonna 2013. Kovasti odottelemani toinen Janelle-kokopitkä on vihdoin käsissäni. Ja kun sanon kokopitkä, todella tarkoitan sitä. Kahteen näytökseen jaettu 68-minuuttinen levy on jatkoa aiemmille osille ja jatkaa tarinaa androidi Cindi Mayweatherin seikkailuista lähitulevaisuudessa. Albumin lukuisat vierailut painottuvat alkupuoliskon alkupäähän ja todennäköisimpiin singlejulkaisuihin. Mukaan on saatu paitsi Solangen ja Miguelin kaltaisia uusia tekijöitä, myös itse popin prinssi Prince. Kolme radio-ohjelman muotoon tehtyä skitiä rytmittää levyä, mutta silti se tuntuu ylipitkältä. Kun ensimmäinen näytös lähenee loppuaan kymmenen biisin jälkeen, olen valmis painamaan stopia, mutta luvassa on vielä kokonainen toinen näytös ilman väliaikaa. Toisella puoliskolla levyn soundi muuttuu huomattavan seitkytlukulaiseksi. Viimeistään siinä kohdassa, kun Monáe kehottaa ”Carry on ghetto woman” synabasson groovatessa taustalla, mieleen muistuu Stevie Wonderin Boogie On Reggae Woman -biisi ja koko Wonde- rin mittava 70-luvun tuotanto. Biisi lähentelee pastissia, mutta on julmetun hyvä. Electric Ladystä olisi saanut kaksi mahtavaa reilun puolen tunnin albumia, mutta megalomaaninen Janelle on päättänyt julkaista tuplalevyllisen yhdellä levyllä. Materiaalin taso pysyy kuitenkin niin korkealla, että katson tätä läpi sormien. Voinhan joko kuunnella levystä vain toisen suiten tai halutessani ahmaista kerralla napani täyteen futuristista Wonder-funkia. ei kiinnitä huomiota. Levyn voisi melkeinpä luokitella kokeelliselle osastolle, mikä tarkoittaa, että Matkalaulu on vuoden myydyin kokeellinen äänilevy. Matkalaulu on yhtäaikaisesti kiinnostava ja hämmentävä tapaus. Ilman PMMP:n neljännesmiljoonan myyntiä ja lopettamispäätöstä tällaista levyä ei olisi tehty. Oma vaikutuksensa tekotapaan on sillä, että kymmenen vuotta livehommia tehneet soittajat pääsivät vihdoinkin levylle kiitoksena hienosta työstään. Vanha sananlasku ”kissa kiitoksella elää” toimii tässä tapauksessa, sillä Gramexrahoilla kolmikko ei tule rikastumaan. Radiot soittavat edelleenkin alkuperäisiä helpompia tapauksia. lema, pitkäaikaisen basistin ero, studion tuhoutuminen palossa ja säästyneiden laitteiden joutuminen varkauden kohteeksi. Eikä alkuperäisrumpali Robert Heatonin sairaudesta ja kuolemastakaan ole kulunut vielä kymmentä vuotta. Riittävästi uudistuttuaan New Model Army on onnistunut tekemään kiinnostavan albumin, mihin yhtye ei ole pystynyt vuosikausiin, ja biisimateriaalikin on sävellyksellisesti hyvällä tasolla. Erityisesti Horsemen, March in September ja Ghosts toimivat hienosti. Huonoja hetkiä ei ole helppo eritellä, mutta lyhentämällä levyä tunnista kolmeen varttiin olisi saatu kasaan vieläkin parempi paketti. Jotakin kuitenkin tapahtuu levyn puolivälissä. Molko saa sanottua sanottavansa rehellisesti ja paikoin hyvinkin raadollisesti. Levyn viimeiset viisi kappaletta ovat niinkin hyviä, että olen palannut niihin todella monesti, erillisenä kokonaisuutena. Palaan todella harvoin yksittäisiin kappaleisiin, jos levy on kokonaisuutena kehno. Mutta Begin The Endin kaltaiset kappaleet eivät jätä vaihtoehtoja. THOMAS LILLEY AKU-TUOMAS MATTILA 7 PMMP MATKALAULU (RCA) Kesäkaverit. Lo-? rockia reippaalla otteella. Sellaista kuvittelin koko albumin olevan, kun kuulin Paulan ja Miran tekevän uusversioita livebändinsä kanssa. Biisin edetessä soundiin tulee mukaan pieniä hauskoja höysteitä. Niitäkin kuulin päässäni, kun kuulin Samuli Kosmisen olevan tuottaja. Mutta kokonaisuuden osalta olin väärässä. Bändi pääsi yllättämään. Korkeasaari on iloista garage technoa, ristiriita traagiseen sanoitukseen on piristävä kummallisuus. Kontrasti toimii paremmin kuin muinoin Pariterapiaassa, jossa sanoituksessa traagisuus on sovitettu huumoriin. Viimevuotinen alkuperäinen Korkeasaari oli harrasta laulua ja pulssitonta äänimaisemaa, ja Matkalaulu-albumin kantava teema on sama. Tai on osaan biiseistä lisätty outojen soundien sekaan myös rytmiikkaa, mutta se on tehty niin hienovaraisesti, että siihen JANELLE MONÁE – Electric Lady (Bad Boy) 8 8 NEW MODEL ARMY BETWEEN DOG AND WOLF (Attack Attack / e-a-r music) Nyt ei ole asenne kohdallaan. Bändillä on, mutta kriitikolla ei. Olin aivan varma, että New Model Armyn kahdestoista pitkäsoitto on ihan ok jatkumo bändin folkahtavien post punk -levyjen sarjaan, joka ei koskaan saavuta sitä tasoa, jolla bändi ansaitusti keikkui neljännesvuosisata sitten. Mutta Between Dog And Wolf onkin kuin uudenmallisen armeijan tekele. Poissa ovat kitaravetoiset rokkaukset ja tilalla rauhallisemmat biisit, joita hallitsevat hienot bassot sekä kiertävät rumpukompit. Toki kitaraakin löytyy, mutta se on ainoastaan yhtenä sävyttäjänä koskettimien, kellopelien, sellon, harpun sekä ?yygelitorven ja muiden puhaltimien kanssa. Laulaja-kitaristiksi mielletyn johtajan Justin Sullivaninkin krediiteissä kitara on mainittu vasta koskettimien jälkeen. Muutosta on soundissa ja sitä on ollut myös elämässäkin; managerin kuoSUE AKU-TUOMAS MATTILA 7 PLACEBO LOUD LIKE LOVE (Universal Music) Placebon seitsemäs kokopitkä on ensimmäinen kosketukseni bändiin sitten Black Market Musicin. Tiedän, että moni muukin jätti Placebon matkan varrelle elämänvaihebändiksi. Olen kerennyt kasvaa aikuiseksi sitten viime kuuntelun. Alkutaipaleeni Loud Like Loven kanssa oli kivinen. Levy alkaessa nousivat niskakarvat ja myötähäpeä. Aloitusbiisi on kaikessa toistelevuudessaan liian pitkä, ja jokainen Too Many Friendsin aloituslyriikoilta säästynyt voi pitää itseään onnekkaana. Rob The Bank on hirvittävä esimerkki siitä kuinka sanoitusten sovittaminen tarkoittaa välillä vain sanojen venyttämistä. Brian Molkon laulut ovat vieläpä suurimman osan ajasta niin pinnassa, ettei nolouksia pääse pakoon. Kokonaisuudessaan levyn ensimmäiset viisi kappaletta muodostavat keskivertoa huonomman levyn puolikkaan, vaikka muutama kappale kasvaakin kuuntelukertojen kertyessä. » 45 « NRO. 10 TOMI TUOMINEN ANNI EEROLA 8 SLEIGH BELLS BITTER RIVALS (Mom + Pop) Sleigh Bellsin Alexis Krauss ja Derek Edward Miller yllättivät kertoessaan kolmannen levynsä ilmestyvän jo tänä syksynä, julkaistiinhan noise pop -duon toinen albumi Reign of Terror vasta viime vuonna. Mieleni tekisi verrata Sleigh Bellsiä toistelevuudeltaan, viihdyttävyydeltään ja tietynlaiselta hyväksyttävältä keskinkertaisuudeltaan She & Himiin. Levy menee suoraan asiaan sinkkubiisi Bitter Rivalsilla. Alexis kuulostaa Millerin sanoin kiukkuisemmalta kuin koskaan ja Kraussista huokuva asenteen myötä jokaisesta kuuntelijasta kasvaa hiukan paremmin puoliaan pitävä ja sisukkaampi ihminen. Tämäkin levy on täynnä hienoja ja outoja yksityiskohtia Sing Like A Wiren Michael Jackson -leikittelystä kummallisiin eläinääntelyihin. Julkaisutahdin myötä toistolta ei vältytä, mutta suurin yhdistävä tekijä on kuitenkin se, että tälläkin kertaa jaksan herkeämättä keskittyä noin kuudenteen kappaleeseen asti. Tämä ei suinkaan kerro siitä, etteikö helmiä riittäisi jokaisella levyllä myös loppupäähän vaan siitä, että bändin musiikki vaatii yllättävän paljon. Sleigh Bells on minulle yksi harvoista vah-
• senkin edestä. Vaan onneksi kakkosalbumi ei ohi mene, sillä sen verran tymäkkää HC:n, thrashin ja punkin sekoitusta albumilta löytyy. Ratface kaahaa yksitoista kappaletta läpi 23 minuutissa, ja biisejä on edes turha yrittää erotella toisistaan. Peruspaalut ovat biletys, Suicidal Tendencies ja biletys. Tuliko juhliminen kahdesti? Niin pitikin. Okei, erottuu siellä yksi viisu joukosta: HCbailut Notkean Rotan ja Rautaperseen seurassa -kappaleella vierailevat Notkiksen seremoniamestarit. Hymy nousee väkisin huulille. Jumalattoman typerää musiikkia ei ole koskaan liikaa. JARKKO FRÄNTILÄ LEVYARVIOT 6 DEATH HAWKS – Death Hawks (Gaea) Nähtyäni Teemu Markkula-vetoisen Death Hawksin aikoinaan ensimmäistä kertaa lavalla, tuli selväksi, että tämän bändin kanssa mikään ei ole selvää. Jokainen keikka on omanlaisensa sekoitus bluesia, psykedeliaa, krautia, shamanismia, letkeyttä, rikkonaisuutta ja uskallusta. Levyillään bändi on hallitumpi, mutta silloinkin tyystin omassa määrittelemättömässä kategoriassaan. Death Hawksissa viehättävät taustakompin ja rumpujen näennäinen pehmeys ja päälle kietoutuva näppäilevä kitarakuvio, odottelu ja seisahdukset, vinhat liikkeellelähdöt sekä värisevä lauluääni. Hallittu sotku päätyy yleensä kummalliseen hurmokseen, josta kerta toisensa perään muotoutuu uusi alusta alkava komppi. Kakkosalbumillaan yhtye jatkaa tunnistettavaa soundiaan ja ujuttaa sen joukkoon ovelasti uusia ulottuvuuksia. Blind Daughter of Deathin kiinnostavat instrumentaaliset yksityiskohdat koskettimineen ja kilkuttimineen ja yltyvine lauluineen johdattelevat mainioon paatokseen. Grim Eyed Goatissa on periaattees- sa normislovarin rakenne, mutta täyteläinen komppi, hidastuva tahti ja värinälaulu antavat sielukkaan kyydin. Plussat myös tyylikkäästä lopetuksesta. Cain Go Home kahtena eri versiona yllättää länkkärivihellyksellään, ja levyn hienoin biisi Black Acid etnohenkisellä laulullaan. Death Hawks kulkee persoonallisesti omaa tietään. Krautblues-happoavaruudessa viihtyvälle ja kalkkarokäärmeen nuotiolla paistamisesta pitävälle obscuretrippaajalle se tarjoaa sopivan leijuvaa raakarokkia. van visuaalisista bändeistä. Jaksan harvoin kiinnostua musiikkivideoista kunnolla, mutta Sleigh Bellsille kuvat antavat lisää, tästä uusimpana esimerkkinä Bitter Rivalsin video. nen ja ärsyttävät laulumaneerit ovat edelleen tallella, ehkä jopa hieman korostetusti. Kappaleet ja sovitukset noudattavat pitkälti Tori Amosilta napattuja sointukulkuja ja melodiarakenteita, joista Astrid on tehnyt oman tavaramerkkinsä. Kappaleet kompuroivat erikoisuutta hakevissa sovituksissa, joissa itse sävellys on loppujen lopuksi jätetty taka-alalle. Uskon, että tätä oli hauskaa soittaa ja äänittää, mutta kuuntelijalle tuotos ei tuota tyydytystä. Positiiviseksi asiaksi voi nostaa jälkituotannon laadun ja mukavat soitinvalinnat. Torvisovitukset ovat maukkaasti toteutetut ja tuovat ryhdikästä lisäsointia pianovetoiselle levylle. Harmittavaa kyllä ne eivät kompensoi alkuunsakaan levyn edellä mainittuja heikkouksia. levy. Se olisi sellainen, vaikka sitä ei vertaisikaan Oracular Spectaculariin. 8 ANNI EEROLA 9 DREGEN DREGEN (Dr. Egen / Universal) Dregenin soolodebyytin aloitusraita Divisions Of Me maalaa epäuskoisen hymyn huulille: tämähän on tyylipuhtainta Hellacoptersia vuosiin! Toisaalta, mitäpä muuta vanhojen taistelutovereiden kohtaamiselta voisikaan odottaa kuin yhden sävelen kapakkapianoa ja tuulimyllysointuja. Kaikki on siis juuri niin kuin pitääkin. Skandinaavisen actionrockin yleiskitaristi operoi liidilaulajana varmoin ottein ja taustavoimakirjo Nicke Andersonista Michael Monroe Bandin kautta Titiyoon asti pitää homman värikkäänä, mutta silti kyllin yhtenäisenä. Musiikillisesti Dregen seikkailee emoyhtyeidensä maastossa, joskin urbaanina deltabluesina rullaava Flat Tyre On A Muddy Road toimii miellyttävänä poikkeuksena sääntöön. Vaikka kaiken kansan megahittejä ei levyltä löydykään, on vaikkapa One Man Army malliesimerkki siitä, mitä rock ’n’ rollin kuuluu olla – sopivan luupäistä, hauskaa ja 1970-luvun Alice Cooperilta kuulostavaa. JUHANI MISTOLA 5 ASTRID SWAN ASTRID4 (Soliti) Astrid Swanin edellinen omaa materiaalia sisältävä levy Better Than Wages ilmestyi 2009. Sen jälkeen hän kokosi levyllisen Pavement-covereita levylle Hits (Pavement for Girls). Sitten äitiysloma teetti tauon levytyksiin ja antoi Astridille mahdollisuuden kirjoittaa kappaleitaan hiljalleen ja pakottamatta ?yygelinsä äärellä. Tuotannosta vastaa levy-yhtiön pomo Nick Triani. Valitettavasti tämä levy ei tuo mitään uutta ja innostavaa Astridin katalogiin. Yliääntämi- THOMAS LILLEY 6 MGMT MGMT (Columbia) Tällaiset menneiden vuosikymmenten äänimaailmalla höystetyt psykedelia-ambientalbumit eivät yleensä löydä tietään levyhyllyyni. MGMT on mielessäni yhtä kuin bändin ensimmäinen levy Oracular Spectacular. Toinen levy Congratulations jätti hitit olemattomiin ja muutti bändin genren rysäyksellä. Ottaessani MGMT:n kolmannen levyn arvosteltavaksi en tullut ajatelleeksi, että toisen levyn himmailevampaa linjaa olisi viety pidemmälle. Niinhän siinä sitten kävi, että käsillä onkin tämän arvion alussa mainitun genren edustaja. Jos Oracular Spectacularia kuuntelee etsien jälkikäteen vihjeitä bändin tulevasta kehityksestä, niitä löytyy kyllä. Simon & Garfunkelia ja muita menneiden vuosien suuruuksia on kuunneltu, ja MGMT-levyllä niistä on väännelty hämyisä musiikillinen trippi. Musiikista löytyy lisää kerroksia kuuntelukertojen myötä, ja bändi tekee omaa juttuaan hyvin. Minulle mieluisimmat kappaleet ovat Your Life Is a Lie ja I Love You Too, Death. Kokonaisuutena MGMT on tylsä ja sekava SUE ANNIKA BRUSILA ANNI EEROLA 8 GOLDFRAPP TALES OF US (Mute) Jos Goldfrappin tähän mennessä noudattamaa kaavaa on uskominen, on tuore Tales Of Us intiimi folkalbumi, koska edellinen sisälsi elektronista groovea. Vai liekö temponvaihto joka toisella levyllä vain sattumaa. Alison Goldfrappin ja Will Gregoryn kuudetta albumia on äänitetty Englannin sumuisella maaseudulla, minkä voi aistia levyn mystisessä tunnelmassa. Monet naisten mukaan nimetyistä biiseistä nojaavat pääasiassa kitaraan, jousisovituksiin ja kuiskailevaan lauluun. Sanoitukset ovat välähdyksiä tai luonnosmaisia tarinanpalasia, joiden hahmot jäävät erilliksiksi, etäisiksi arvoituksiksi. Musiikki sen sijaan soljuu parhaiten kokonaisuutena kuunnellen. Osa kaihoisan kauniista biiseistä ei toimi lainkaan ilman muiden muodostamaa unikudelmaa. Erityisesti mieleen jää kummittelemaan uhkaava Thea. Ohjaaja Lisa Gunning on parhaillaan tekemässä Tales Of Usin musiikkia täydentävää le?aa. Esimakua Goldfrappin modernin folkloren kuvittamisesta on jo nähtävillä Drewja Annabel-videoiden muodossa. Pimeä syksy on tismalleen oikea aika tunnelmoida tämän levyn parissa. Valoisampaan aikaan taidan kaivaa esille taas ne duon menevämmät ja kepeämmät tuotokset. EMMI KANTONEN 8 RATFACE NEGATIVE PARTYCORE (Full House) Tunnustan: olen aina pitänyt Ratfacea huumoribändinä – kuulematta koskaan sen musiikkia. Mitä muutakaan sellainen yhtye voisi olla, jonka kakkosalbumin kannessa esiintyy rotta tappara kädessään? Jollakin ihmeen ilveellä jopa vuonna 2010 ilmestynyt debyyttialbumi Ratassed on mennyt täysin ohi. T-paitoja on näkynyt erinäisillä festivaaleilla sitten » 46 « NRO. 10 4 GUYS FROM THE FUTURE ADAGIO (Tambourhinoceros) Tanskalainen 4 Guys From The Future kuulostaa ruotsalaiselta. Ehkä syynä on jonkinlainen pohjoismaalainen soundi, joka Adagiolta välittyy. Tällaista elektronisakustista tunnelmointia on tehty vuosien varrella vaikka kunka paljon. Vaatii vahvaa sävelkynää erottua huipuista. Adagiolla ollaan lähellä popkaavan kuningaslähdettä, mutta silti sieltä eksytään harmittavan kauas. Nothing to Say on lähimpänä perinteistä poppia, ja kertosäkeessä on sitä haikeutta, jota yhtye hakee kaikille tuotoksilleen. Skin of Fire soi twee-poppista, ja saanee The Field Micen ja muiden ammoisten popyhtyeiden fanien keskuudesta ihailijoita. Silti tässä ollaan kaukana Sarah Recordsin klassikkolevyjen vetovoimasta. No Morning Comes on yksinkertainen, 60-lukua henkivä popkappale. Kunpa levyltä löytyisi enemmän vastaavanlaisia. JARKKO FRÄNTILÄ 7 DIRT MUSIC TROUBLES (Glitterbeat) Tämäpä tuli takavasemmalta. Dirt Musicin Chris Eckman on tuttu The Walkaboutsista, ja Hugo Race oli Bad Seedsin alkuperäisjäseniä. Jo aiemmin kaksikko hurahti afrikkalaiseen kitaramusiikkiin kuten esimerkiksi malilaiseen Tamikrestiin. Parivaljakko matkustikin Maliin nauhoittamaan kolmatta albumiaan, jonka on nimennyt Troublesiksi. Lopputuloksena on mystinen matka musiikillisille aavikoille, mikäli itsestään selvä kielikuva sallitaan. Mukana albumilla on leegio malilaisia artisteja, ja lauluja kuullaan niin englanniksi, songhaiksi, bambaraksi kuin tamasheqiksikin. Erikoiseksi albumikokonaisuuden tekee se, että se sekoittaa oudolla tavalla afrikkalaisia ja länsimaalaisia rytmejä. Albumin nimikappale on maalaileva dubblues, kun taas Wu nuza on hiipivä trippi. Malilaisten vierailijoiden kappaleet ottavat luonnollisesti enemmän vaikutteita omasta musiikkiperinnöstään kuin Eckmanin tai Racen kappaleet, jotka ovat levyn heikointa antia. Ilkeämielisempi voisi sanoa levyä enemmän kiinnostavaksi kuin kuunneltavaksi. Toisaalta sen helppous on se hyvyys, ja siitä on vaivatonta ottaa kiinni sen länsimaalaisuuden takia. Albumin päättävä God Is a Mystery lopettaa levyn iloiseen yöhön. JARKKO FRÄNTILÄ 8 PEARL JAM LIGHTNING BOLT (Virgin EMI) Kuinka onnekas olenkaan. Myöhäisheränneenä Pearl Jamin kuuntelijana Ten ei ole itselleni elämää suurempi uskonkappale. Niinpä ei ole tarvinnut surkutella sitä, kuinka kauas bändi on grungesta vuosien varrella liukunut vaan voi iloita, kuinka hyvää musiikkia bändi tasaisesti neljän vuoden sykleissä ilmoille pukkaa. Pearl Jamin kymmenellä studiolevylle mahtuu räväköitä rokkeja kuten ensisingle Mind Your Manners ja levyn nimiraita. Neljän vuoden takaiseen Backspaceriin verrattuna Lightning Bolt on myös monipuolisempi kokonaisuus. Levyn parhaimmistoon kuuluva Let the Records Play kulkee boogie-rockina kuin karavaani autiomaan hiekkatiellä.
• “An Odyssey Through The Underground” 18th-19th October 2013, Helsinki, Finland. LEVYARVIOT Pe 18.10.2013 CIRCLE, ARKTAU EOS, EYVIND KANG & JESSICA KENNEY (USA), HEBOSAGIL, SINK La 19.10.2013 .. MIKA VAINIO, RADIOPUHELIMET, TAHTIPORTTI, DEAN BLUNT (UK), FUN, PAPERI T & KHID, VIISIKKO, MOTHER SUSURRUS 16.11. KLUBI, TURKU Liput toimituskuluineen alkaen 30€, K-18 PLUS SPECIAL GUEST: 17.11. PAKKAHUONE, TAMPERE Liput toimituskuluineen alkaen 32,50€ (ovi 35€), K-18 pe 18.10. ::TURKU :::::: klubi la 19.10. : JYVÄSKYLÄ : lutakko liput ennakkoon alk. 27 € liput ennakkoon alk. 33 € (30€ jelmun jäsenille) su 20.10. :: HELSINKI :::::: nosturi liput ennakkoon alk. 35€ SUE » 47 « NRO. 10
• LEVYARVIOT on kehystänyt musiikilla. Kappaleissa hypätään niin teiden kulkijoiden kuin työläistenkin nahkoihin. Yhteistä hahmoille tuntuu olevan se, että elämä ei silitä huolitellulla kädellä sileää poskea vaan hakkaa avokämmenellä rokonarpista naamaa. Harvat hahmot myöskään paljastavat itsestään aivan kaikkea. Tarinoihin uppoaa, mutta olisi tekstejä voinut koristella hieman runsaammallakin soitolla. Pääasiassa Hale hoitaa säestämisensä yksin kitaralla tai dobrolla. Mausteeksi siellä täällä mies puhaltaa huuliharppuun. Lisäksi levyllä kuullaan vain rumpuja. Äänimaisema on niukka ja karu, mikä toki sopii tarinoihin. Hale ei päästä kuulijaa helpolla, eikä tarvitsekaan, mutta hieman apuja olisi kaivannut. Tarinoihin syventyminen palkitsee, mutta moni potentiaalinen kuuntelija luultavasti ohittaa levyn, koska se ei ole kovin kutsuva. ILKKA LAPPI 9 NINE INCH NAILS – Hesitation Marks (Polydor) Lähes 20 vuotta sitten Trent Reznor teki itselleen karhunpalveluksen julkaisemalla mestariteoksen nimeltään Downward Spiral. Sen jälkeen jokaista Nine Inch Nails -levyä on väistämättä verrattu siihen. Sitä seurannut löysä Fragile-tupla oli ainakin minulle valtaisa pettymys ja hylkäsin bändin vuosikausiksi. How To Destroy Angels -sivuprojektin levy palautti keväällä oman uskoni Trentiin, ja Hesitation Marks palkitsee odotukseni moninkertaisesti. Ruskeisiin maan sävyihin palaavaa kansitaidettaan myöten Hesitation Marks tuntuu jonkinlaiselta comebackiltä Downward Spi- ralin aikaan. Reznor osoittaa, että hän kykenee kypsässä 48 vuoden iässä halutessaan yhä kirjoittamaan riipaisevia soundeiltaan rikkirevittyjä industrial-popbiisejä paremmin kuin kukaan muu tällä planeetalla. Levyn lyhyen intron jälkeen Trent julistaa vihaisesti olevansa vain kopion kopion kopio. Sitä seuraavalla raidalla hän kertoo tulleensa takaisin kummittelemaan riivattuna. Alusta asti tuntuu, että Trent itsekin tietää tekevänsä jonkinlaista paluuta vuoden 1994 soundiinsa. Työskennellessäni reilut viisi vuotta levykaupassa en jaksanut lotkauttaa korvaani Nine Inch Nailsin lukuisille uusille 2000-luvun alun levyille. Niitä tuntui tulevan enemmän kuin kukaan jaksoi ostaa. Viiden vuoden tauko ja puuhastelu soundtrackien ja sivuprojektien parissa on tehnyt NIN:lle pelkästään hyvää. Yli tunnin mitastaan huolimatta Hesitation Marks tuntuu loppuvan aina kesken. Sitä haluaisi aina vain lisää. Se on saanut minut myös metsästämään käsiini niitä välikauden levyjä ja nyt on myönnettävä, että esimerkiksi With Teeth on perkeleellisen hyvä. On mahtavaa löytää nuoruutensa suosikkibändi uudelleen uuden levyn kautta ja huomata, että minulla on yhtäkkiä monia levyjä lisättävänä ostoslistalle. Ehkä Fragilekin saa vihdoin uuden tilaisuuden. Verevistä rokeista huolimatta tällaiselle Better Manin ja Wishlistin nimiin vannovalle Lightning Boltin parasta antia ovat kuitenkin slovarit, joilla Eddie Vedder on elementissään. Kakkossinglenä julkaistu Sirens nousee Pearl Jamin tuotannon komeimpiin hetkiin. Kauniisti jousilla koristeltu Future Days puolestaan saattelee levyn täydellisesti maaliin. Pearl Jamin levyt ovat aina olleet hieman epätasaisia, eikä Lightning Bolt ole poikkeus. Huippuhetkien välissä on biisejä, jotka suhahtavat ohi kerrasta toiseen. Huippuhetkien rinnalla keskinkertaisuuden kohtalona on tulla ohitetuksi. tetaan moitteetta. Lähes minkä tahansa biisin voi heittää keskitien poprockradion soittolistalle ja varmasti sopii pro?iliin. Eiköhän se kerro kaiken olennaisen. mo alias Jo’ Buddy niputtaa pitkän uran eri vaiheet Inside Out -kiekolla. Mistään kokoelmasta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan pikemminkin tuokiokuvista matkan varrelta. 12 kappaleen levyllä Jo’ Buddyn kanssa soittavat ahkeran miehen moninaiset keikoilta tutut kokoonpanot. Tyylinäytteensä antavat niin Groovy Eyes, The Uplifters kuin viime vuosina ahkerasti Buddyn kanssa keikkaillut Down Home King III. Juurimusiikin parhaiden perinteiden mukaisesti levyllä myös vierailee liuta kovan luokan soittajia. Muun muassa Gene Taylor ja Texasista muutama vuosi sitten tamperelaistunut Wiley Cousins, joka on mukana useammallakin biisillä. Lisäksi mukaan on napattu kovia kotimaisia juurinimiä kuten Masa Orpana ja Juho Hurskainen. Vaikka kyseessä on bluesista ponnistava juurimusiikki, Jo’ Buddy ei tälläkään kertaa suostu yhden lokeron vangiksi. Bluesin ja New Orleansin suuntaan kurottavan cajunin lisäksi biiseistä löytyy yhtymäkohtia muun muassa rock’n’rolliin, souliin ja kantriin. Tässä genressä vastaavaa monipuolista keitosta eivät muut kykene toteuttamaan. Nämä pisteet vain sen vuoksi, että Buddy itse on pystynyt myös parempaan. 9 ILKKA LAPPI 5 KINGS OF LEON MECHANICAL BULL (Sony) Runsaassa kymmenessä vuodessa Kings of Leon on kulkenut pitkän tien. 2000-luvun alkupuolella kyseessä oli mielenkiintoinen indiebändi, joka teki hienoa musiikkia tuottajanero Ethan Johnsin hellässä huomassa. Selkeän pesäeron vanhaan Only by Nightilla tehnyt nelikko on viime vuosina luisunut tasaisesti kaupallisuuden liukumäessä alaspäin. Kaupallisuus ei ole automaattisesti pahasta, mutta Kings of Leonin tapauksessa tuotannolliset ratkaisut ja menestys ovat syöneet bändistä kaiken mielenkiinnon. Mechanical Bullissa on todella niukasti yhtymäkohtia siihen bändiin, joka aikanaan soitti Youth and Young Manhoodilla. Kings of Leonin kuudennella levyllä kvartetti tuntuu olevan vain töissä, vaikka mainospuheiden mukaan bändi on ottanut askeleen kohti alkuaikoja. 11 kappaleen joukossa on vain pari biisiä, jotka jaksavat oikeastaan millään tavalla kiinnostaa. Ne ovat Rock City ja... No, siis yksi biisi, joka jaksaa kiinnostaa. Älkää ymmärtäkö väärin. Mechanical Bull on kakin puolin moitteetta tehty. Biisit ovat moitteettomia, ne soitetaan, lauletaan ja tuo- ILKKA LAPPI 9 THE STRYPES SNAPSHOT (Virgin EMI) Aikakone on siis viimein keksitty. Mitään muuta selitystä The Strypesin debyyttilevylle Snapshot ei voi olla. Koska eihän tällaista tehdä enää. Yläkouluikäisistä pojista koostuva nelikko on levynkantta myöden kuin 1960-luvulta nykyhetkeen repäisty. Snapshotilla rhythm and blues sekoittuu 1970-luvun brittiläiseen pubirockiin tavalla, joka vuonna 2013 sekä hämmentää että riemastuttaa. Pojilla on niin sanotusti paketti kasassa. Levyltä kuuluu aito soittamisen riemu, eikä tätä levyä ole tuotettu tai edes soitettu aivan täydellisesti. Musiikki hengittää tavalla, johon nykyään aivan liian harvoin törmää. Suurin osa levyn tusinasta kappaleesta on nelikon itsensä tekemiä. Kokonaisuutta tukemaan on napattu muutama genren standardi. Kovin näyttö nuorten miesten kyvyistä on se, etteivät bändin omat biisit kalpene oikeastaan lainkaan Rollin’ And Tumblin’:in tai Willie Dixonin You Can’t Judge Book By It’s Coverin rinnalla. Nykyajan sirpaloituneen musiikkikulttuurin keskellä Strypesin pojat tuskin nousevat sellaiseen suosioon, jonka ansaitsisivat. Pubirock ja muodikkaat virtaukset ovat liian kaukana toisistaan, vaikka Strypesissä sekä musiikillisesti että ulkoisesti on kaikki ison läpilyönnin edellytykset olemassa. ILKKA LAPPI 8 JO’ BUDDY INSIDE OUT (Ram-Bam Records) 30 vuoden ajan suomalaisen juurimusiikin olennaisiin nimiin kuulunut Jussi RaulaSUE TOMI TUOMINEN ILKKA LAPPI 7 TERRY LEE HALE THE LONG DRAW (Glitterhouse Records) Jos Raymond Carver olisi ollut muusikko, hän luultavasti olisi tehnyt jotain tämän tapaista. Pitkän uran tehnyt Terry Lee Hale astelee musiikillisesti suunnilleen samoilla seuduilla kuin J. J. Cale. Tosin jos Cale kulki pölyistä tietä, viettää Hale aikaansa autiomaassa. Musiikin vähäeleisyyden lisäksi Cale tulee mieleen Halen lauluäänestä. The Long Draw’lla musiikkia olennaisempaa on kuitenkin tarinankerronta. Hale on tehnyt kahdeksan mininovellia, jotka hän » 48 « NRO. 10 TALMUD BEACH TALMUD BEACH (Bone Voyage) Koska edellisen kerran tanssin Suen toimituspäällikön kanssa maanantaiaamuna? Viime viikolla näin tehtiin Hobo Don’t Mind a Little Rainin tahtiin. Talmud Beach on merkittävin uusi kotimainen yhtye pitkiin aikoihin. Bändin lempeän meditatiivinen boogie hakee vertaistaan 60-luvun lopun Canned Heatista ja 70-luvun alun keveimmästä ja ytimekkäimmästä Status Quosta. Robert Johnsonin kerrotaan myyneen sielunsa paholaiselle. Vastineeksi hän sai bluesin. Talmud Beach -yhtyeen Petri Alanko, Aleksi Lukander ja Mikko Siltanen vetivät perkelettä höplästä ja myivät hiuksensa. Nyt triolta säästyy valtavat summat shampoo-ostoksissa ja naiset käyvät villeinä. Briljantti äly ja ylivertainen seksuaalinen kyvykkyys eivät miehellä mahdu tuuheana rehottavan hiuspuskan alle. Pälvikaljut sen tietävät. Pyramid Boogien sanoitus kertonee Las Vegasista, missä Talmud Beach toivottavasti mahdollisimman pian keikkailee Kings of Leonin paikalla. Biisissä lauletaan Mikki Hiirestä, johon The Wizard -kappalekin viitannee. Hypnoottinen krautrock Drinkin’ Kilju juovuttaa puolessatoista minuutissa. Talmud Beach -debyytin suurin vika on, että se loppuu nopeasti. Antaisin kympin, mutta toivon, että seuraavasta albumista tulee vielä parempi. JARI MÄKELÄ 8 SHINE 2009 OUR NATION (Expo) Sami Suovan ja Mikko Pykärin Shine 2009 -duo oli ajankohtaisimmillaan kolmen vuoden takaisella ep-levyllään. Keväällä 2011 ilmestynyt debyyttialbumi jäi valitettavan nopeasti Reginan Soita mulle -levyn ennakkomaistiaisten varjoon. Nyt kahdella raidalla taustalaulajana jeesaava Iisa Pykäri keskittyy soolouraansa, eikä syysjulkaisu Our Nationin tarvitse paistaa kilpaa auringonkaan kanssa. Debyytin raukean baleaarista 80- ja 90-luvun vaihteen pastissia on jalostettu eteenpäin. Melodiat ovat tarttuvia; biisimateriaali kuulostaa vaihtelevammalta ja kauttaaltaan tasokkaammalta. Suovan intomielisen energinen vokalisointi on entisellään. Avausbiisi kuulostaa nyrjähtäneeltä Hurtsilta; utuinen eurohouse Me & U lienee kunnianosoitus Cappellalle. Motown-rytmisellä Good Timesilla vierailee indieduo Pandr Eyezin Ferren Gipson. Sara Sayed tekee taustalaulajattarista vakuuttavinta jälkeä Love, Love, Love -kappaleen kertosäkeistössä. Albumin nerokasta Suomi-teemaa (Eurozone, Suomen sydän, nimikappale) olisi ehkä voinut viedä vieläkin pitemmälle. Pet Shop Boysin Go Westin USA-ihannointiin vertautuva lempeä huumori on balsamia Nokia-tuhon, Marimekko-häpeän ja kipeiden rakenneuudistusten Suomi-brändille aiheuttamille kolhuille. Sisäkannesta löytyvää, itsevarmuutta uhkuvaa bändiposeerausta tulkiten: duopolimme pitää huolen siitä, että pohjolan Japanissa riittää jatkossakin einestä! JARI MÄKELÄ
• SUE » 49 « NRO. 10
• 7 DAN LE SAC VS. SCROOBIUS PIP REPENT REPLENISH REPEAT LEVYARVIOT (Sunday Best) Electrotuottaja Daniel Stephensin ja rap-artisti/runoilija David Meadsin duon kolmas yhteinen albumi on periaatteessa sympaattinen tuttavuus. Kahden ambient-taustaisen spoken word -kappaleen (varsinkin pateettinen päätöstilitys You Will See Me) ansiosta mittaansa reilusti pitemmältä tuntuva levy on kuitenkin varsin raskassoutuinen läpikahlattava. Albumin materiaalista olisi saanut reilusti karsimalla erinomaisen ep-levyn. Kaksi vuotta sitten soololevyllään Britannian top 40 -albumilistalle noussut Scroobius Pip on sydäntäni läheltä liippaavalla peribrittiläisellä aksentilla tarinansa töksäyttelevä räppäri. Hänen esikuvansa KRS-One ja Gil Scott-Heron ilmiantavat, että runous ja sanoma ovat paljon esteettömästi virtaavaa ?owta tärkeämpiä. Stephensin alias Dan le Sacin rakentamat industrial-rytmitaustat kirskuvat ja peltitynnyrit kolisevat aivan kuten joskus kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Grime-menestyshittien tasatahtista dance-biittiä on tältä albumilta turha hakea. Pajavasaralla munille paukuttava Stunner on aivan käsittämätön ensimmäinen singlevalinta. Dubstep-dj Flux Pavilionin ?ittaama tuore single Gold Teeth sopinee tanssittavaksi parhaiten. Nightbus Sleepers ja uhkaavatunnelmainen Porter ovat mukiinmeneviä biisejä. Itch-niminen hc-räppäri maustaa muusta materiaalista vihaisuutensa takia poikkeavaa Sti? Upper Lip -kappaletta. 7 DELOREAN APAR (Mushroom Pillow) Ihastuin jo indieveteraaniksi luokiteltavaan espanjalaiseen Delorean-yhtyeeseen muutama vuosi sitten keikalla. Hipinnäköiset baskit riehuivat kosketinsoittimiensa ja omenanäyttöjensä takana kuin joku rankempikin kitarabändi. Itse asiassa Deloreanin soittajilla on punktausta, ja heidän yhdeksän vuoden takainen debyyttialbuminsa edusti post-hardcoren popimpaa laitaa. Kolmen vuoden takaisella neljännellä Subiza-albumillaan bändi siirtyi yllättävän sulavasti muodikkaaseen baleaariseen indiediskoon, ja jatkaa nyt ilmeisen ahkeria parturikäyntejä lukuun ottamatta suunnilleen samoilla linjoilla. Deloreanin laulusolisti Ekhi Lopetegi on ruotsalaisilta kiertuekumppaneiltaan jj:ltä ja Miike Snowlta omaksunut sympaattisen skandinaavisen tavan ääntää englantia, mikä saa hänet kuulostamaan hiukan Shout Out Loudsin solistilta Adam Oleniukselta. Apar muistuttaa myös musiikillisesti viime talvena ilmestynyttä Opticaa, mikä on Shout Out Louds -fanin mielestä hyvä juttu. Toinen käypä vertailukohde albumille on Phoenixin Bankrupt!, mutta oman Subiza-levynsä tasolle Delorean ei nyt aivan yllä. Geneerisestä kokonaisuudesta nousevat hitikkäiden Destitute Time- ja Walk High -biisien lisäksi esiin bigcountryhenkinen Dominion sekä Chairliftin ihanan Caroline Polachekin laulama Unhold, jonka epäortodoksinen laulumelodia osoittaa jälleen kerran naisen poikkeuksellisen lahjakkuuden. JARI MÄKELÄ JARI MÄKELÄ 7 MAMIFFER & CIRCLE ENHARMONIC INTERVALS (For Paschen Organ) (Ektro) Jussi Lehtisalon ja Mika Rätön häikäilemätön juoni vanhan maailman kyllästämiseksi duon äänitteillä saa uutta puhtia, kun rapakon takana samanlaista kuviota virittelevän Isis-kitaristi Aaron Turnerin ja hänen vaimonsa Faith Coloccian Mami?er-taideduo liittyy mukaan ovelien porilaiskyönien salaliittoon. Synergiaedut ovat huomattavat ja maailman antautuminen askeleen lähempänä. Lehtisalon ja Turnerin aiemman Split Cranium -bändin möykän kanssa Enharmonic Intervals - albumilla ei ole mitään tekemistä. Musiikillisen perustan levylle valavat saksalaisen urkurakennuttaja Paschen Kiel Orgelbaun vuonna 2007 Keski-Porin kirkkoon valmistamat urut. Äänittäjä Antti Uusimäen kanssa kirkkoon päivän ajaksi kokoontunut nelikko on säveltänyt ja improvisoinut urkujen jylinän päälle avaran droneteoksen, joka paikoin on uskonnollisen harras, välillä ahdistava/humoristinen, paikoin umpitylsä. Turnerin jälkituotannon merkitystä on paha lähteä arvailemaan; Eyvind Kangin viulu on äänitetty myöhemmin. Perinteistä kirkkomusiikkia muistuttava Mätäneminen on levyn helpointa antia. Kaksonen 2 -kappale muistuttaa välillä niin intensiivisesti yläasteen traumaattisilla teknisen työn tunneilla käytettyjä työstinlaitteita, että kuulokkeet on otettava pois päästä mielenterveyden vaalimiseksi – suosittelen kappaletta vain alaan vihkiytyneille. JARI MÄKELÄ 7 RAS G AND THE AFRICAN SPACE PROGRAM BACK ON THE PLANET (Brainfeeder) Gregory Shorter Juniorin alias Ras G:n kosminen instrumentaali-hiphop on musiikkia, josta haluaisin vilpittömästi digata. Kiehtova on oikea sana määrittelemään ekstraterrestiaalisten avaruusalusten pakoputkien pulputuksesta, pelikonsolien äänistä, Hawkwindin synaefekteistä, dubista, jostain 90-luvun Bomb The Bassista, Sun Ran levyiltä ja viidakkoheimojen rituaaleista sämplättyä fuusiota. Resepti näyttää todella hyvältä paperilla. Flying Lotuksen ja Thundercatin kanssa samaan jengiin kuuluva Ras G on maalattu albumin kansikuvaan muinaisen Egyptin jumalista polveutuvaksi supersankariksi George Clintonin, Lee ”Scratch” Perryn tai jonkun hurahtaneen Wu-Tang-jäsenen tapaan. Kuva on linjassa levyn edustaman perinteen ja sisällön kanssa. Ras G napsii menneisyyden ääniä ja tuo ne tulevaisuuteen. Idea on mahtava, toteutus jättää toivomisen varaa. Taustamusiikiksi Back on The Planet -albumista ei ole, eikä albumi toimi korvalappustereoissakaan. Melodioita ja rytmejä kartteleva pörinä ei tanssituta. Keskittyneesti ja tarpeeksi lujalla volyymilla Back on The Planet kuulostaa miltei sietämättömältä, mutta kuitenkin samalla jotenkin perverssillä tavalla viehättävältä. One 4 Kutmah -kappaleessa on hiphop-biitti. Aloita siitä, mikäli kanttisi kestää. JARI MÄKELÄ 8 THE COUNTRY DARK DEAD MAN’S HANDJOB (Big Money Recordings) Kuopion pimeimmän bändin toisen pitkäsoiton ensimmäisistä runttauksista saa ensivaikutelman, että The Country Dark olisi siirtynyt edustamastaan sielukkaasta murhakantrista kokonaan perinteisemmän autotallikaahauksen pariin. Yippee yi yo, näin ei onneksi ole! Maailmaan mahtuu tuhansittain kulmikkaan garagerock ‘n’ rollin tulkitsijoita, mutta kunnon outlaw-kantria ruhjovia bändejä ei montaa löydy. The Country Darkiin tykästyneet tulevat varmasti pitämään uudestakin albumista, mutta bändillä on nyt hihassaan aiempaa laveampi paletti valtteja, joilla houkutella uusia faneja. Aloitustrion jälkeen raikaava sateenkaariaatteen ylistys Shemale on harppaus koko kantrigenrelle, ja perkussiivisen rekkalesboralli Truckstop Whoren starttaama biisiputki osoittaa bändin astuneen aimo askeleen eteenpäin tyylilajinsa tulkinnassa. Muusta kappalemateriaalista selvästi poikkeava At Our Fireplace on hyytävätunnelmainen cover (ilmeisesti ikivanhasta savikiekkoäänitteestä) ja toimii ainakin levyllä loistavasti. Albumin äänittämiseen on paneuduttu huolella ja tuotantoarvot ovat debyyttiä korkeammalla. Suosittelen visuaalisesti kiehtovaan, pinkkiin värikanteen pakatun Dead Man’s Handjobin kuuntelemista etenkin niille rock- ja metallipiirien edustajille, jotka pitävät kantrimusaa vitsinä, kuriositeettina tai Mikko Alatalon kaltaisten punaniskojen erioikeutena. Mielenne tulee muuttumaan. JARI MÄKELÄ 7 MATTI JASU AND THE CLOSE ENCOUNTERS PIN ON THE MAP (omakustanne) Levyn aloittava nimikkobiisi on leppoisa, tarttuva poppibiisi, jonka pitkä kitarasoolo heijastaa bändin pyrkimystä poikkeaviin ratkaisuihin. Soundiltaan Neil Youngin varhaistuotantoa muistuttavat soolot saavat runsaasti tilaa myös muissa biiseissä. Omaperäisissä ratkaisuissa piilee kuitenkin riski. Epäonnistumisen vaara on suurempi kuin peruspoppia paukutellessa. Levy on äänitetty studiossa nopealla aikataululla. Joskus vauhdilla äänitetyistä levyistä muodostuu klassikkoja. Tällä kertaa tahti muodostuu taakaksi, sillä soittajat keskittyvät liiaksi osuutensa virheettömään purkitukseen, eikä nopean äänityksen suurin etu, livemäisyys, välity kuulijalle. Rumpali ja basisti tyytyvät soittamaan peruskomppia biisien alusta loppuun ilman vivahteita, mikä vähentää kitara- ja kosketinsoolojen tehoa. Kosketinsoittaja on teknisesti pätevä, mutta ?ilis ei välity siltäkään osin. Matti Jasun ääni edustaa suomalaisten kitarapoplaulajien keskitasoa. Lyriikoissaan hän välttää kliseitä ja helppoja ratkaisuja, mikä on positiivista mutta hieman liian erikoisuudenhakuista. Laulumelodiat ovat varsin hyviä. Levyn pelastava piristys on The New Year, jossa tempoa vaihdetaan surutta, kitarasoolo pääsee oikeuksiinsa ja soitto pelaa hyvin yhteen. The Close Encounters on lupaava bändi, ja Matti Jasun biisinkirjoitustaito on hyvällä tasolla. Bändin ja kuuntelijan väliin jää kuitenkin vielä turhan suuri rako. PAAVO SALLINEN 8 DAVE STEWART LUCKY NUMBERS (Kobalt) Multi-instrumentalisti ja tuottaja Dave Stewart on viime vuosina ollut ahkera mies. Eurythmicsissä aikanaan vaikuttanut Stewart on ollut ehtiväinen mies yli 40 vuotta kestäneen uransa aikana, eikä 2010-luku ole hidastanut 60-vuotiaan Stewartin vauhtia. Lucky Numbers on miehen kolmas levy kolmeen vuoteen. Kuten aiemmillakin kerroilla, myös tällä kertaa mukana on iso joukko vierailijoita. Oman panoksensa levylle ovat käyneet antamassa muun muassa Karen Elson, Vanessa Amorosi, Holly Quin Rah ja aiemminkin yhteistyötä Stewartin kanssa tehnyt Martina McBride. Maestron sanojen mukaan levytyssessiot Tyynellä valtamerellä olivat viinanhuuruiset, mutta lopputulos toimii siitä huolimatta tai juuri siitä johtuen. Stewartin musiikillinen monipuolisuus tulee komeasti esiin. Lucky Numbersille mahtuu sopusoinnussa niin 1960-lukulaista brittirokkia, soulia kuin Nashvillen countrya ja syvän etelän bluesia. Juuri monipuolisuus on Lucky Numbersin vahvuus. Yksittäisinä biiseinä kappaleet eivät olisivat ”vain” perushyviä vetoja, mutta yhteen könttiin laitettuna ne muodostavat jotain keskivertoa selvästi parempaa. Parhaimmillaan meininki on sähköisimmissä numeroissa kuten Satellite-biisissä, mutta myös rauhallisemmissa vedoissa on ideaa. Stewartilla on ollut kanttia heittää levyn ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva Flickering Lights bonusraidaksi. ILKKA LAPP 7 BASEMENTONES LET THERE BE NOISE (Turenki Records) Tamperelainen Basementones määrittelee saatekirjeessä tyylikseen punk’n’rollin, ilmeisesti lähinnä halusta laajentaa kuulijakuntaa perinteisen psychobilly-kansan ulkopuolelle. Ja totta, bändin kitaroissa saattaa olla hivenen enemmän säröä kuin traditionaalisemmilla yrittäjillä, mutta ei tässä nyt sentään mitenkään radikaalisti muista psykoottisista billaajista erotuta. Basementones soittaa tiukasti yhteen ja levyllä on muikeat soundit. Bändistä löytyy myös useampikin genren rajoissa ihan pätevä biisintekijä – joskin on sanottava, että Type O Negative -cover I Don’t Wanna Be Me nousee omien sävellysten yläpuolelle. Laulupuoli puolestaan on eniten sitä punkkia, ja miksei tällainen karjuminen sovikin tähän musaan. Onnettomuudekseen Basementones tippuu kuitenkin pahamaineiseen ”ihan kiva” -kategoriaan. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta se jokin ylimääräinen innostava tekijä jää puuttumaan. Hämmentävä loppudetalji: äijät näyttävät etukannessa täysin eri tyypeiltä kuin takakannessa. JYRKI MÄKELÄ Ennakot: Kulttuurispotti Asema | Läntinen Pitkäkatu 22, 20100 Turku _¬www.asematurku.fi SUE » 50 « NRO. 10
• » REPLAY JARI MÄKELÄ OUTKAST – Speakerboxxx/The Love Below (Arista) ney eivät enää olleet luova yksikkö, vaan kaksi yhtyeen nimissä erikseen kappaleita säveltänyttä ja äänittänyttä sooloartistia. Kaksi sooloalbumia paketissa julkaisseen OutKastinkin huhuttiin olevan hajoamassa. Tarinat olivat liioiteltuja, mutta paluu yhteistyöhön on näyttänyt vaikealta. Jos Speakerboxxx/The Love Below on The White Album, kumpi herroista sitten on John Lennon ja kumpi Paul McCartney? Vuonna 2003 vastaus vaikutti ilmiselvältä: André ”André 3000” Benjamin oli älykkäämpi ja taiteellisempi Lennon, Big Boi keskinkertaisempi ja lahjattomampi McCartney. Minäkin sokaistuin niin täydellisesti Andrén The Love Below -puoliskon Princen huippukauden päivityksestä uudelle vuosituhannelle, että sivuutin Speakerboxxxin ansiot sivulauseessa. Vasta Big Boin vuonna 2010 ilmestynyt mainio soololevy Sir Lucious Left Foot: The Son of Chico Dusty (2010) palautti Speakerboxxxin levylautaselleni, jolla se onkin pyörinyt ahkerasti. Tänä päivänä nostan Speakerboxxxin yksinäänkin Stankonian yläpuolelle. Speakerboxxxia on arvosteltu täytemateriaalista, mutta Stankonialla on mielestäni enemmän täytebiisejä. Speakerboxxxin suurin heikkous aiempiin OutKast-levyihin verrattuna oli André 3000:n vähäisempi panos, mutta samalla Speakerboxxx näytti Big Boille, että duon värittömämpänä osapuolena pidetty räppäri pärjäisi artistina ja tuottajana omillaankin. Big Boin soulbiisistä The Way You Move tuli albumin toinen pop-listaykkönen, ja R&B-listalla single pärjäsi André 3000:n lohkaisuja paremmin. Yksi 2000-luvun lahjakkaimmista räppäreistä, Stankonialla debytoinut Killer Mike vieraili Speakerboxxxin erinomaisilla kappaleilla Bust ja (JayZ:n kera) Flip Flop Rock; vanha Dungeon Family -taistelutoveri CeeLo Green pohjusti tulevaa Gnarls Barkley -uraansa balladilla Reset. André ei loistanut poissaolollaan: hän osallistui Speakerboxxxilla neljän biisin säveltämiseen, tuotti kolme kappaletta, ja esiintyi biiseillään. Paras André-tuotoksista oli päräyttävän vauhdikas ja kimurantti avausraita Ghetto Musick. Tämän kolumnin myötä olen palannut The Love Below -puoliskoon pariin. Mieleeni tulvii hyviä muistoja. André tuotti albumipuoliskolleen tuhdin satsin loistavaa funkia, rockia, poppia ja jatsia. Big Boi, Norah Jones ja ihana Kelis fiittasivat. Syksyllä 2003 Andrén Ramones-, Buzzcocks- ja Hives-kuuntelun inspiroima ykköshitti SUE » 51 « NRO. 10 LEVYARVIOT K aikkien aikojen menestyksekkäin rap-duo OutKast alkaa jo olla classic rock -aktin iässä: se täytti viime vuonna kaksikymmentä vuotta. Omassa vuosikymmenen levyt -listauksessani kymmenenneksi jäänyt OutKastin viides Speakerboxxx/The Love Below -pitkäsoitto kuulostaa nyt korvissani paremmalta kuin koskaan. Se saattaa olla jopa kaikkien aikojen paras popalbumi. Kirjoitin pop-albumi, koska vain Antwan ”Big Boi” Pattonin Speakerboxxx-puolisko edustaa hiphopia. OutKastin paras rap-albumi lienee kriitikoiden ylistämä Stankonia (2000). Vasta se nosti neljä vuotta USA:n poplistojenkin huipulla viihtyneen, meillä pimentoon jääneen atlantalaisduon tietoisuuteeni. Niin mainio levy kuin Stankonia onkin, parasta rap-levyä valitessani se jää alakynteen ainakin pariinkymmeneen hiphopin kulta-ajan albumiin verrattuna. Syyskuun viimeisellä viikolla muisteltiin tasavuosia täyttävää Speakerboxxx/The Love Below -albumia. Consequence of Sound -nettilehti vertasi kaksituntista järkälettä The Beatlesin The White Albumiin (1968). Tuolloin keskenään riitaantuneet John Lennon ja Paul McCart- Hey Ya! soi kaikkialla piinaten kuulijoita vuosien ajan muotoutuessaan ikivihreäksi renkutukseksi. Suen Tomi Tuominen kiteytti kymmenen pinnan albumiarviossaan: ”Lopullisesti suhteellisuudentajunsa menettänyt André 3000 esittää omalla levyllään soulmusiikkia sellaisena kuin se saattaisi kuulostaa hänen nimikkovuotenaan. Ällistyttävä The Love Below on enää vain viitteellisesti hiphoplevy. Se mahduttaa 19 raitaansa koko mustan musiikin historian ja tuo mieleen pikemminkin naisten ihanuudesta kertovan Broadway-musikaalin kuin mielikuvituksettomat ja paikallaan junnaavat kollegansa. Kun gangsterit heiluvat Glock housunkauluksessa, ampuu André kaikkia rakkauden aseella” (Sue 10/2003). Sijoitin viimeiset opintorahani siihen asti kalleimpaan levyostokseeni, Speakerboxxx/The Love Below:n neljän vinyyliälpeen pakettiin. En ole katunut. Tammikuussa 2013 Big Boi ja André esiintyivät samalla kappaleella, Frank Oceanin Pink Matter -remiksauksella, ensimmäistä kertaa yli kuuteen vuoteen. Osuudet oli äänitetty toisistaan tietämättä. Mahdollinen OutKast-albumi on pitkään odotellut vuoroaan Andrén rap-soololevy-ikuisuusprojektin jäljessä. Idlewild-soundtrackilla (2006) esittäytynyt Janelle Monáe on astunut nukkuvan neron saappaisiin. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.
• » LEFFAVIERAS ENSI-ILLAT Teemu Fiilinin fanituslistat » VIHAN JA KOSTON KIERRE umba-lehti saavutti juuri 30 vuoden iän. Onnittelujen oheistoimenpiteenä kutsuimme le?avieraaksi aviisin päätoimittajan Teemu Fiilinin. Elokuvana on tällä kertaa Dome Karukosken uutukainen Leijonasydän. Siinä Peter Franzen esittää uusnatsi Teemua, joka sattuu rakestumaan Laura Birnin esittämään temperamenttiseen naikkoseen – joka sattuu olemaan mustan miehen kanssa tehdyn tummanruskean Ramu-pojan yksinhuoltaja. Ja Teemu on sentään aktiivisen white power -porukan jäsen. – Stoori tossa oli niin vahva, että hirveen vähän tuli kiinnitettyä huomiota tyylikeinoihin tai musikkiin tai kuvaukseen. Vahvasti nousi mieleen se, että mä ihan hirveästi soisin kaikkien white power -ihmisten näkevän ton. Ihan sama, millä silmillä sen kattoo, mutta ainakin se kylvää jonkinlaisen uuden ajatuksensiemenen noihin asioihin liittyen. Niin, ja kyllähän siinä mollattiin erilaisia suhtautumisia puolin ja toisin jos kolmansinkin. Suhtautumistapa oli terveen monipiippuinen. – Uusnatsien yhteisöä se joka tapauksessa koskettaa aika syvällisesti. Jossain vaiheessa rupesi miettimään sitä, miten se viha ja kosto eri suuntiin alkoi kertautua. Sehän lähti siitä, kun Teppo puolusti Ramua koulun pihalla toisten poikien rasistista koulukiusaamista vastaan ja antoi niille kunnon läksytyksen. Myöhemmin näiden poikien isät tuli kostamaan tätä Tepolle, jonka yltiönatsiveli liittyi taisteluun vähän kahtalaisellakin mielellä. Siinä ehtii jo unohtautua se, kuka nyt alun perin olikaan napit vastakkain kenen kanssa. Eli keiken ytimessä on lopulta nimenomaan viha – ei niinkään se, kehen se suuntautuu ja kenen taholta. – Nii-in. Ja aika nerokkaasti sen pojan mustasta isästäkin oli tehty hyvin provosoiva, samaan ylpeä ja ärsyttävä tyyppi. Siihen poikaan oli selvästi siirtynyt se sama puoli, koska se Teppoon tutustuessaan provosoi sitä minkä kerkesi. Hänet oli opetettu vihaamaan natseja tuntematta ainuttakaan, kun taas natsit on opetettu ja oppineet vihaamaan kaikkia tummaihoisia, todennäköisesti tuntematta yhtäkään. – Kaikki perustuu vain ennakkoluuloihin eikä mihinkään aitoon ihmissuhteeseen. Toista puolta ei suostuta lähestymään edes sen vertaa, että pystyisi keskustelun tasolla nostamaan niitä ongelmia pöydälle. Itse mä olen ehkä jollain tavalla onnekkaassa tilanteessa, koska R RUNNER RUNNER Ohjaus: Brad Furman  Kerrotaan, että kun Justin Timberlake ei saa nukahdettua, hän laulaa itsensä uneen. Onneksi hän ei laula tässä elokuvassa, joka on muutoinkin hyvin unettava tulkinta pohjimmiltaan mielenkiintoisesta aiheesta. Timberlake on nettipokerista opintotukensa tienaava yliopisto-opiskelija Richie, joka menettää pelissä rahansa mutta oivaltaa samalla virheen suositulla pokerisivustolla. Sen kummemmitta perusteluitta Richie paukkaa kyseisen firman konttorille Costa Ricaan. Kasinopeleillä omaisuuden tehnyt Ivan (Ben Affleck) jostain syystä palkkaa Richien heti palvelukseensa. Tämän jälkeen tapahtuu kaikenlaista ja monenmoista, mutta ei oikeastaan mitään merkitsevää. Runner Runner on kuin lastenversio melkein mistä vain Oliver Stonen elokuvasta, ilman oikeaa särmikkyyttä. Hahmot ovat vain elävinään riskirajoilla niin banaanivaltion vaarojen kuin mä en ole ikinä tuntenut sellaista porukkaa, joka ajattelis tolla tavalla. Enkä myöskään sellaisia ihmisiä, jotka haluaa ratkaista kaikki ongelmat nyrkkien kautta. – Tuon tematiikan ympärillä pyöriviä le?oja mä en ole erityisen paljon nähnyt, mutta tietysti tossa on aika paljonkin samaa kuin American History X:ssä. Se on kyllä järkyttävänkin raaka elokuva, enkä mä ole ollenkaan raakojen le?ojen ystävä. Mä en pidä väkivallasta edes valkokankaalla, sen näkeminen tekee pahaa. Leijonasydämessä ei väkivaltaa kuitenkaan näytetä erityisen raa’alla tai roisilla tavalla. – No eipä kyllä. Jos tää olisi tehty jossain muualla kuin Suomessa, niin sillä olisi voitu mässäillä paljon enemmänkin. Suomalaisissa elokuvissa mua vähän nyppii, että niissä on melkein pakko aina jossain kohtaa ryypätä. Ja niin oli tähänkin saatu ujutettua yksi umpikännissä-kohtaus. Vaikka tietysti se kuuluu tohon alakulttuuriin – niin kuin oikeastaan lähes kaikkiin alakulttuureihin… – Tietysti kun musiikkilehdestä on kysymys, pitää nostaa esiin myös se, että räppäri Gracias oli saanut tässä roolin nakkikioskin pitäjänä, jonka kioski kaadetaan, ja myöhemmin sen ?llaroidessa sitä ajetaan rekalla takaa. Yksi niistä isätyypeistähän oli muuten se McDonaldsin mainosnaama. Sitä ollaan tässä aikaisemmin naureskeltu, että voiko se sen vuoksi enää mitään rooleja näyttelijänä edes saada... Enää ollaan tähtiä vaille valmiita. – Kyllä toi vahvalla tarinallaan ja tarinankerronnallaan helposti kolme tähteä ansaitsee. Ehkä puolikas vielä päälle, mutta neloseen tarvittaisiin vielä jotain omaleimaista visuaalisuutta tai vastaavaa. Aihe on kyllä tärkeä, ja siitä pitääkin tehdä elokuvia, mutta ei tää mikään suomalaisen elokuvahistorian merkkiteos ole. Hyvin sujuva, katsottava ja kiinnostava le?a kuitenkin. MARKKU HALME TÄHDET Fiilin ½ Halme½ Leijonasydän, Suomi 2013. Ohjaus: Dome Karukoski. Pääosissa: Peter Franzen, Laura Birn, Yusufa Sidibeh, Jasper Pääkkönen, Pamela Tola. Kesto: 99 min. pelaamisenkin suhteen. Joka katsojalle lienee ilmeistä, ettei Ivan rekrytoinut Richieta silkkaa humaaniuttaan. Niinpä jäädään odottamaan tiukkaa käännettä – ja lopulta alkaa harmittaa, kun monta kertaa meinataan eikä sitten mennäkään. Melko kokemattoman oloinen ohjaaja Brad Furman hukkaa hyviä asetelmia eikä saa sanotuksi oikeastaan mitään. Entiset teinitähdet osaavat toki poseerata, mutta sakkia on aivan liikaa vain puolitoistatuntiseen elokuvaan. Yhdestäkään hahmosta ei ehdi erityisemmin kiinnostua saati välittää tämän kohtalosta. Kierrokset on pelattu ja korttitalo luhistunut ensimmäisen tunnin jälkeen. Sitten huviksi jää enää seurata Affleckin itsevarmaa virnistelyä. Jos jotain, niin Runner Runner olisi ansainnut ainakin yhden skarpin käsikirjoittajan hoitaman uudelleenkirjoituskierroksen. VESA KATAISTO SUE KNUCKLEBONEHEAD Ohjaus: Oskari Pastila  Knucklebonehead kertoo Knucklebone Oscarin (arkitodellisuudessa Oskari Martimon) jokapäiväisestä elämästä perheensä, bändinsä ja (muka?) psykiatriensa parissa. Todellisuuteen heijastuu hetkittäin hyvinkin psykoottisrealistisia piirteitä, eli tämä dokkari haluaa omalta osaltaan määritellä dokumentaarisuuden uudelleen – kuten kaikilla erityisen laadukkailla dokkareilla on tapana. Vaihtoehtona juuri tämän leffan arvostelemiselle olisi ollut Metallica-elokuvan Through The Never käsittely, mutta siinä oli erikoisen erityistä ainoastaan komean keikkakokonaisuuden väleihin liitetyn, bändin roudarin fiktiivisen seikkailun totaalinen turhuus ja tyhjyys. Knuckleboneheadissä taas näytetään jo iät ja ajat sitten kuvattua bändin keikkareissukuvastoa Kiinan Shanghaista, minne Metallica päästettiin vasta tämän kesän lopulla (kun kiltisti nöyristellen pyysivät). Näissä varattomammis- » 52 « NRO. 10 Aution saaren elokuva – Robert Altmanin Short Cuts. Se olisi pitkän kestonsa, kerroksittaisen juonensa ja järjettömän hienon tunnelmansa myötä hyvä kumppani autiolle saarelle. Se teki suuren vaikutuksen jo hädin tuskin teini-ikäisenä, ja oon sen jälkeen katsonut sen aina muutaman vuoden välein. Se on periaatteessa aika tv-sarjanomainen, ja itse asiassa mua nykyään kiinnostaa enemmän hyvät tv-sarjat kuin keskinkertaiset leffat. Short Cutsissakin on pituussuuntaista kerrontaa, joka vaan pikku hiljaa kertyy ja kasautuu. Suosikkigenre – 80-luvun teinielokuvat. Yhtä hyviä kasvamista käsitteleviä teinielokuvia ei ole tehty enää 80-luvun jälkeen. John Hughes teki sen genren kaikkein kirkkaimmat timantit, kuten esimerkiksi Breakfast Clubin. Koko juttuun liittyy MTV:n syntymisen myötä syntynyt estetiikka, jossa kuvakerronta on tosi visuaalista ja upeita biisejä sisältävät soundtrackit liittyy siihen saumattomasti. Suosikkikohtaus – Breakfast Clubin loppukohtaus, jossa tyypit pääsee jälki-istunnosta ja palauttaa sen tehtävänä olleen esseen siitä, minkälaisiksi ne on kasvaneet. Se lukee ääneen sen toteamuksensa, että vaikka ne on näennäisesti vastakohtia toisilleen, niin silti on ihan samanlaisia tyyppejä. Sen jälkeen se kävelee ulos, lähtee soimaan Simple Mindsin Don’t You Forget About Me, ja se nostaa nyrkkinsä ilmaan. Se on kohtaus, johon toi koko genre hyvin kiteytyy. Paras leffamusiikinkäyttäjä – Sofia Coppola. Se on osannut yhdistää musiikin leffoihinsa ihan järjettömän hienolla näkemyksellä. Virgin Suicidesissa oli Airin tekemä tosi vahva score. Marie Antoinette oli tyylikäs 1800-luvun pukudraama, jonka rinnalla soi new wave, indie ja postpunk rinnakkain – aivan käsittämätön, mutta nerokas yhdistelmä. Bling Ringissä taas oli ymmärretty se tämän päivän soundtrack juuri niiden tyyppien elämässä. Seuraava Sue ke 6.11. sa keikkailuolosuhteissa turvamiehet ilmaantuvat paikalle vasta kun täytyy estää bändin jäseniä poistumasta paikasta, jossa he ovat onnistuneet rikkomaan ihan vähän jotain hyvin pientä, joka pitäisi muka maksaa. Eikä tätä edes näytetä, ainoastaan kerrotaan. Kaikenlaista kevyttä hillittömyyttä on silti tarjolla valkokankaan täydeltä. Tunnettuahan on se, että Oskari pistää keikoillaan palasiksi paitsi kitaroitaan, myös muuta tielle sattuvaa kalustoa. Erityisen hieno kohtaus nähdään kiinalaisessa rautakaupassa, jossa hra O kokeilee myyjien hämmästykseksi sahan ja erinäisten voimaveitsien tehoa kitaraansa. Tuhovoimaisessa lavahurjastelussa vinkeintä katsottavaa tarjoavat lähes risteksi vääntyvät vinot hämmästelysilmät. Dokumenttielokuva-termin toinen puolikas asettuu hieman epämääräiseen valoon. Elo on hillitöntä, mutta kuva lähinnä kotivideotasoista. Neljä tähteä tienaantuvat luomisvoimaisesta sisällöstä ja tyylistä. MARKKU HALME
• S rättävät metsän muinaisen pahuuden. Yksi kerrallaan nuoret alistuvat demonin tahtoon, kunnes kaikki on saatu pauloihin. Alkuperäisen leffan efektit kalpenevat uuden miljoonabudjettirainan rinnalla, mutta sitä kauhua (ja tarkoituksenomaista huumoria) uusi versio ei täysin vangitse. Uusi on enemmän goreilua kovimmasta päästä. Alkuperäinen Evil Dead teki näyttelijä Bruce Campbellista tähden, mutta uusi versio tuskin pistää kenenkään nimeä kartalle. Uuden version tekijät ovat kaikki Raimin ja kumppaneiden hyväksymiä, eli puristien ei tulisi valittaa. Molemmilla levyillä lisämateriaalit ovat hulppeita, mutta alkuperäisen kohdalla ne ovat poikkeuksellisen mielenkiintoisia. Mukana on mm. yksi parhaista kommenttiraidoista (Raimi, tuottaja Robert Tapert sekä Campbell) koskaan sekä parin tunnin edestä syväluotaavia dokkareita. Uuden version ekstroissa myös kommenttiraita, jossa puhuvat muun muassa ohjaaja Fede Álvarez sekä päänäyttelijät. Lisäksi tarjolla on puolisen tuntia ekstroja, jotka maistuvat enemmän PR-matskulta. TERO HEIKKINEN SUE THE GREAT GATSBY - KULTAHATTU  (Australia/USA, 2013) Isänsä poika on tuo Brandon Cronenberg. Jos hänen esikoisohjauksensa olisi laittanut pyörimään tietämättä sen ohjaajaa, olisi leffasta sisällön ja lähestymistavan puolesta ensimmäisenä tullut mieleen isä Davidin varhaistuotokset. Satiirinen Antiviral sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa pakkomielteet julkkiksia kohtaan ovat nousseet uudelle tasolle, kun fanit ostavat kuuluisuuksien tauteja ja piikittävät niitä itseensä. Myös “julkkislihaa” syödään mustassa pörssissä. Psykoottisella soundtrackilla ratsastavan leffan oli alunperin suunniteltu olevan lyhytelokuva. Sittemmin se venyi yli 100-minuuttiseksi, ja siinä on ainakin vartti liikaa. Synkän scifikauhun pääosassa loistaa kalpeine kasvoineen ilmeisen lahjakas nuorimies Caleb Landry Jones, joka pitää mielenkiinnon yllä silloin kun leffassa on tyhjäkäyntiä. Ekstroissa on minidokkareita sekä puolituntinen making of. Toivottavasti nuorempi Cronenberg löytää vielä joskus omanlaisensa tyylin. Isä lienee ylpeä tästäkin. F. Scott Fitzgeraldin samanniminen klassikkoromaani vuodelta 1925 on filmattu useaan kertaan eikä koskaan erinomaisesti. Värikkäästä visuaalisesta loistosta, prameasta puvustuksesta sekä musiikkivideomaisen nopeista leikkauksista tunnettu australialaisohjaaja Baz Luhrmann ei onnistu hänkään. Kuten mm. Moulin Rougessa, jälleen kerran ohjaaja käyttää modernia musiikkia leffassa, jonka tapahtumat kuitenkin sijoittuvat viime vuosisadan alkupuolelle. Leonardo DiCaprio miljonääri Jay Gatsbyn roolissa on aivan pätevä valinta, kuten myös muut keskeisiin karaktääreihin roolitetut näyttelijät (etenkin Tobey Maguire sekä Carey Mulligan), mutta hekään eivät pelasta sisältä onttouttaan itkevää leffaa, joka keskittyy näyttämään upealta. Blu-raylla on myös onnistunut 3D-versio. Levyllä on dokkareita on hulppea määrä, kuten aiemminkin Luhrmannin leffojen kohdalla on nähty. Juomapeli: ota hörppy aina kun Gatsby sanoo ‘vanha kuoma’. ONLY GOD FORGIVES  (Tanska/Ranska/Thaimaa/USA/ Ruotsi, 2012) STAR TREK INTO DARKNESS  (USA, 2013) Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refnin ja Hollywood-tähti Ryan Goslingin toista yhteistyötä odotettiin kieli pitkällä menestysleffa Driven jälkeen. Samanlaista tyyliteltyä actionia odottaneet katsojat jopa pettyivät, sillä kostotrilleriksi osoittautuva Only God Forgives on hillitympi, vaikkakin yhtä väkivaltainen. Gosling ei ole edes päänäyttelijä – sellaista ei tässä Aasian huumeimperiumia käsittelevässä elokuvassa oikeastaan ole. Kristin Scott Thomas varastaa shown perheen gangsteriäitinä. Symmetriaa läpeensä ihannoiva ohjaaja löysi Thaimaan eksoottisista lavasteista näyttävät puitteet leffalle, jonka kesto Driven tapaan on 90 minuutin paikkeilla. Hän ei turhaan venytä pientä tarinaa. Tällä kertaa musiikin käyttö on aivan erilaista eikä se ole edeltäjänsä tapaan ns. soundtrack-kamaa. » 53 « NRO. 10 Neljä vuotta sitten Star Trek -leffasarja käynnistettiin uudelleen alusta menestysohjaaja J.J. Abramsin taholta. Sama heppu on myös jatkoosan takana, ja tarina jatkaakin miltei heti siitä mihin edeltäjänsä tapahtumissa jäätiin. Chris Pine (kapteeni Kirk) ja Zachary Quinto (Spock) eivät vieläkään pääse William Shatnerin ja Leonard Nimoyn tasolle, mutta sivuroolissa nähtävä Benedict Cumberbatch salaperäisenä pahiksena varastaa kohtaukset itselleen. Komean näköinen jatko-osa ei ole tarinallisesti parasta “trekkiä” ja visuaalisesta loistosta huolimatta 3D-versio Blu-raylla tuntuu jopa turhalta. Levyllä on silti dokkareita vaikka muille jakaa. TERO HEIKKINEN » SUE.FI « DVD-ARVIOT EVIL DEAD (1981/2013) / (USA). OHJAUS: SAM RAIMI/FEDE ÁLVAREZ. PÄÄOSISSA: BRUCE CAMPBELL, JANE LEVY, JESSICA LUCAS, LOU TAYLOR PUCCI. KESTO YHTEENSÄ: 3H 6MIN. IKÄRAJA: 18. am Raimin kauhuklassikoksi tituleerattu The Evil Dead julkaistiin Suomessa ensimmäistä kertaa 80-luvulla kymmenisen minuuttia saksittuna. VHS kulki melko osuvasti nimellä Kauhun riivaamat. Tämä kaikkien aikojen ehkä onnistunein nollabudjetin pelotteluleffa julkaistiin teräväpiirtona (ja nykypäivän sensuurin mukaisesti leikkaamattomana) jo muutama vuosi sitten. Jos se jäi silloin hankkimatta, on uusi tuplajulkaisu kannattava hankinta, sillä alkuvuodesta teattereissa nähty uudelleenlämmittely on varsin pätevä sellainen. Ja ne yleensä eivät ole ainakaan kauhugenressä. Jos alkuperäinen leffa oli kaikessa groteskiudessaan ällöttävä, niin uusi versio varmasti aiheuttaa vatsavääntöjä senkin edestä. Alkuperäisen Cabin in the Woodsin tarina on simppeli ja varmasti monelle tuttu. Joukko nuoria reissaa lomamökille keskelle metsää ja löytää “kuolleiden kirjan” (ja/tai kasettinauhoitteen), jonka loitsut he- ANTIVIRAL  (Kanada, 2012)
• » MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ » ÄLÄ TEE VINYYLISTÄ KELLOA
• 1. Death Angel tulee a) Pohjois-Carolinasta b) Itä-Mainesta c) Etelä-Kaliforniasta 2. Jonna Tervomaan toinen nimi on a) Karita b) Marika c) Sarita 3. Big Daddy & Rockin’ Combon koti on a) Loimaa b) Helsinki c) Tampere 4. Telenovelas: I Am The... a) Man b) One c) Destroyer 5. Whispered laulaa a) Japanista b) Suomesta c) Australiasta 6. Robert Dahlqvist on soittanut a) Hellacoptersissa b) Stryperissä c) Strypesissä O ” Löytyykö hyllystäni kenties aarre, jonka avulla voin lopettaa päivätyöni? 7. Kings of Leon -miesten sukunimi on a) Hill b) Follow c) Followill 8. Satellite Stories on perustettu a) Kemissä b) Torniossa c) Oulussa 9. Bändi on Herra Ylppö &... a) Ihmiset b) Luuranko c) Yrra Helppo 10. Egotripissä on a) Miku b) Mikki c) Miki 11. Soulflyta ja Sepulturaa yhdistää a) Cavalera b) Kisser c) Paulo 12. Lost in Music järjestetään a) Turussa b) Helsingissä c) Tampereella 13. Turun Klubi täyttää a) 5 b) 10 c) 15 14. Limp Bizkitin laulaja on Fred a) Dirnt b) Durst c) Darn 15. Rokumentin teemana ovat uudet a) synnit b) mediat c) uskonnot 1c2b3a4c5a6a7c8c9a10b11a12c13b14b15a VIIMEINEN SANA len käyttänyt lähipäivinä aivan liikaa aikaa Discogs-sivustolla. Discogs on levynkeräilijöiden oma taivas. Sivustolla aktiiviset musiikin harrastajat myyvät, vaihtavat ja ostavat levyjä välillä tähtitieteellisillä summilla. Levynkeräilystä on tullut kulutushyödykkeiden hankkimisen (kuunneltavien levyjen) sijaan statusharrastus. Toki etenkin Discogsissa levyjä ostetaan yhä kuunneltavaksi, mutta käytännössähän emme enää fyysisiä äänitteitä tarvitse. Se ei tee Discogsista tai sen käyttäjistä kuitenkaan yhtään sen pöllömpiä ihmisiä kuin muistakaan keräilijöistä. Harrastus on harrastus on harrastus. Joku käyttää rahansa baareihin, joku vinyylilevyjen metsästykseen. Discogsista löytyy ja on myynnissä tätä kirjoittaessa kaksi miljoonaa kaksisataaviisikymmentäyhdeksän tuhatta vinyyliä ja päälle miljoona cd-levyä. Valinnanvaraa riittää. Hauskinta puuhaa on vilkuilla omaa levyhyllyään ja ihmetellä paljonko sen uumenissa piilottelevista tuotoksista pyydetään rahaa. Discogsiin on listattu oikeastaan kaikki mahdolliset albumit niiden painosmääristä riippumatta. Löytyykö hyllystäni kenties aarre, jonka avulla voin lopettaa päivätyöni? The Posies -miehen Ken Stringfellown sivuprojektin eli Saltinen 7-tuumaisesta Find Yourself Alone / Reveal Love -sinkusta pyydetään näköjään viisi euroa. Äh, ei kannata. Shellacin 1000 Hurts -albumia myydään halvemmalla vinyylinä kuin cd-versiona. Lähtöhinta tällä hetkellä kyseiselle vinyylille on kolme euroa. Jos et levyä vielä omista, osta. Joskus Discogsista löytyy suoranaisia vedätysyrityksiä. Hefnerin Boxing Hefner -kokoelman vinyyliversiosta joku pyytää 50 euroa. Ottaen huomioon, että itse maksoin kyseisestä kokoelmasta Anttilassa kokonaiset 50 senttiä, on levyn arvo joko noussut melkoisesti tai... No, ei se ole typerä joka pyytää, vaan joka maksaa. Saman levyn cd-versiosta pyydetään muuten vain paria euroa. White Stripesin Elephant ilmestyi vuonna 2003. Levyn arvostelukappale tuli tuolloin numeroituna tuplavinyylinä, ja vinyyliä painettiin vain 500 kappaletta. Albumin lähtöhinta Discogsissa on tällä hetkellä 65 euroa. Muutamia vuosia takaperin suurimman White Stripes -villityksen aikana levystä maksettiin jopa 300 euroa. Discogs aiheuttaa omituista pakomiellettä. Vaikka vinyylisoittimeni nukkuu luultavasti ikuista unta stereolaitteistoni päällä, sivustoa selatessa sitä tulee kummallinen mielihalu tilailla levyjä, joilla ei varmasti tekisi yhtikäs mitään. Tilaaminen on kuitenkin tehty niin helpoksi, että moni heikompi ihminen sortuu. Toisaalta sivusto on hyvä paluumatka nuoruuteen. Listauksia vilkuillessaan sitä törmää levyihin, jotka muistuttavat menneistä tyttöystävistä, niistä skeittaushetkistä siellä meren rannalla, niistä kerroista siellä Espanjassa, kun istuimme ystävien kanssa parvekkeella ja joimme vodkaa ystävien armeijasta pääsyn kunniaksi. Siitä, kun Teemu lauloi kännissä Nine Inch Nailsin Closerin ”I wanna fuck you like an animal” -kertosäettä hississä hieman liian kovaa, ja ne vastaan kävelleet ruotsalaistytöt poistuivat hissin saavuttua kerrokseen saman tien takaisin huoneeseensa. Pahin ja paras muisto liittyy kuitenkin Mr. Bunglen debyyttialbumiin, jonka siskopuoleni osti minulle joululahjaksi vuonna 1991. Levyllä oli mukana Faith No Moren Mike Patton, ja Faith No More oli tuolloin maailman kovin juttu. Mr. Bungle kuulosti kuitenkin kammottavalta meteliltä, enkä ymmärtänyt sen musiikista mitään. Eräs syy tähän oli siinä, että levy oli Anttilasta ostettu numeroitu kuvavinyylipainos. Jostakin syystä vinyylin kuvitus oli upottanut levyn soundit jonnekin kuvapressikerroksen alle. Kun myöhemmin sain levyn cd-version itselleni, se aukeni aivan uudella tavalla. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Huolimatta levyn surkeista soundeista ja siitä, etten ymmärtänyt sen sisällöstä mitään, oli albumi kuitenkin tajuttoman päheän näköinen. Etenkin kun keskiön porasi veistontunnilla suuremmaksi, siihen laittoi mukaan kellon koneiston ja vinyyliin porasi vielä reiän, jotta sen sai ripustettua seinälleen. Vinyylin alaosan liimasin vielä varmuuden vuoksi seinään kiinni kaksipuolisella teipillä. Discogsin sivuilla mint-kuntoisesta vinyylistä maksetaan tällä hetkellä 70 euroa. Pienenä vinkkinä sinulle, aloitteleva levynkerääjä: älä muokkaa vinyyleistäsi kelloa. Sinua harmittaa myöhemmin. « SUE » 54 « NRO. 10
• E A S T WAY L i v e P R O U D LY P R E S E N T: » VIIMEISET SANAT #36 ARI VÄNTÄNEN An Evening with Woodstock Legends Toimintansa lopettavan Disgracen Miska Koski laskee lopuksi tahtia. Sitten viime näkemän... on kesä jo syksyksi vaihtunut, ja alkaa olla ruskaa pakkasella. Jorma Kaukonen Jack Casady Barry Mitterhoff Viimeksi ostamani levy... on kirppikseltä löytynyt Hellacoptersin kokoelma Cream of the Crap! Ei huono ole se! Legendaariset Jefferson Airplane-miehet akustisesti Viimeksi katsoin leffan... nimeltä Hobitti elokuvateatterissa joskus alkuvuodesta. Töllöstä katsoin just The Runawaysin! Fito de la Parra Harvey Mandel Larry Taylor Dale Spalding Ti 29.10. HELSINKI, Kulttuuritalo Viimeinen asia, johon suostuisin, on... vaihtaa rummut bassoon ja farkut sukkahousuihin. Klo 20.00 (ovet klo 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 41.50 € Viimeksi nauroin... matkalla pankkiin... Viimeksi itkin, kun... lähdin pankista! Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni... on niinkin tuore kuin Motörheadin No Remorse, nahkakansilla totta kai! Toimii aina! Viimeksi näin unta... että jaoin lasermiekalla oikeutta galaksiin jossain kaukana, kaukana... Viimeksi suutuin... itselleni, koska löin rumpua hieman liian päihtyneenä, sori. Disgracen viimeinen levy on... Hammer & Nails vuodelta 2010. Sen tekeminen aluksi vähän tökki, valmista tuli vasta kol- mannella studioreissulla. Mutta lopputulokseen olen tyytyväinen, raakaa paahtoa alusta loppuun! Disgracen viimeinen keikka on... ilmeisesti tammikuussa, Turun Klubilla. Päivämäärää ei mulle ole kerrottu! (mulle ei ikinä kerrota mitään.) Viimeksi, kun olin humalassa... olin maailman hauskin tyyppi. Niinhän me kaikki! + supports Viimeistään on aika lopettaa, kun... homma on vielä hauskaa eikä maistu pakkopullalle. La 16.11.2013 HELSINKI, Virgin Oil Liput toimituskuluineen alkaen 45.50 € www.blackstarriders.com Viimeiset sanani ovat... yy kaa koo nee! ROCK N’ ROLL FOREVER + Helsinki + EPPU NORMAALI oulu, seinäjoki Ke 13.11. Hartwall Areena Klo 20.00 ( ovet 18.30). Liput toimituskuluineen alkaen 63,50€ Liput ennakkoon: Lippupiste. Pe 15.11. Seinäjoki Areena Klo 20.00 ( ovet 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti. La 16.11. Oulu halli Klo 20.00 ( ovet 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti. E A S T W AY L I V E a n d E T C O N C E R T S & B O O K I N G P R O U D LY P R E S E N T: AN EVENING WITH Ma 24.2.2013 HELSINKi JÄÄHALLI klo 20.00 (ovet klo 19.00) Liput toimituskuluineen alkaen 52,50€. www.eastway.fi www.menolippu.fi SUE » 55 « NRO. 10 www.dreamtheater.net
• SUE » 56 « NRO. 10