Sue
Indierockpunkmetalzine
#124 MARRASKUU 2008
APULANTA
Satyricon·Bloc Party·Karkkipäivä The Soundtrack Of Our Lives Fatboy·Los Bastardos Finlandeses Sturm Und Drang·Grendel·Edguy Reprisal Scars·Viikate·Sick Daniel Graig·Blake·Wolf Parade1
TOIMITTAJALTA
INKLUDES
08 10 12 13 14 16 17 18 19 21 22 24 26 28 30 31 32 34 38 44 45 46 Newsflash Apulanta Wolf Parade Fatboy Daniel Graig Bloc Party Karkkipäivä The Soundtrack Of Our Lives Los Bastardos Finlandeses SFP Uutiset ja SetäJussinTupa Sturm Und Drang Satyricon Sick Edguy Blake Reprisal Scars ja Grendel Viikate SFP Arviot Arviot Ensi-iltaelokuva-arviot Dvdarviot QuizOn ja Monosti musiikista
EDGUY S. 28 APULANTA S. 10
KULTTUURI ULOS, FILLARI SISÄÄN?
Turun Ylioppilaskyläsäätiö TYS aikoo pistää Yo-talo C:n peruskorjauksen yhteydessä uusiksi. Muutosten myötä talossa toimivan TVO:n tilalle tulisi pesutupa ja pyöräkellari. Luitte oikein. Kaupungin vanhin ja legendaarisin rock-klubi on vaarassa muuttua pyöräkellariksi. TVO:n kohtalo ei ole pelkästään paikallinen kysymys, sillä TVO on enemmän kuin osakuntalaisten puuhastelua. Puhe on laajalti Suomessa ja jopa ulkomaillakin tunnetun rock-instituution suojelemisesta sekä yleisestä ruohonjuuritason kulttuurityön varjelemisesta. Kun menee katsomaan vaikkapa Damn Seagullsia esimerkiksi Turun Klubille, ajattelee helposti menevänsä katsomaan pientä bändiä. Damn Seagullsin suosion tasolle päässeet yhtyeet ovat kuitenkin jo nousseet todellisen marginaalin yläpuolelle. Se todellinen marginaali on Turussa yhtä kuin TVO. The Hellacopters jätti jäähyväiset turkulaisille faneilleen suuressa Caribia 994 -hallissa. Mutta missä ja milloin The Hellacopters esitteli itsensä turkulaisille faneilleen? Syksyllä 1995 TVO:lla. Siinä välissä bändi ehti hahmotella uudelleen pohjoismaisen kitararockin koko kuvan ja kasvaa bändiksi, joka vetää keikoilleen kymmenien sijasta tuhansia. Se kasvu oli aloitettava jostakin. Turussa sitä ei voi aloittaa muualta kuin TVO:lta. Kaikki maailman himit, rasmukset ja nirvanat ovat päässeet ensimmäisille keikoilleen siksi, että joku on antanut niille siihen mahdollisuuden. Turun TVO on suonut tuon mahdollisuuden vuosikymmenien aikana lukemattomille bändeille. TVO on tukeva alin piena monen menestystarinan tikkailla. TVO:n toiminnan kaltainen kulttuuriaktivismi ei koskaan voi eikä sen kuulu perustua voiton tavoitteluun. TVO on saavuttanut keskeisen asemansa Turun kulttuurielämässä omaehtoisella vapaaehtoistoiminnalla, jolla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä bisnesajattelun kanssa. Sellaista ei voi koskaan arvostaa liikaa. TVO on instituutio, jolla on itseisarvoa ja perinteitä paitsi toimintana, myös tilana ja paikkana. TVO sijaitsee ylioppilastalossa, joka on muutettu suojelukohteeksi jo ajat sitten. On kummallista, että puitteiden arvo noteerataan, mutta niiden sisällä tapahtuvaa elävää toimintaa kohdellaan miten sattuu. Jos absurdi idea TVO:n häädöstä toteutetaan, tulevaisuudessa sitä muistellaan nolona esimerkkinä tälle ajalle tyypillisestä hölmöilystä. TVO:n nettisivuilla todetaan, että poliittisella päätöksellä paikan kohtaloon voidaan vielä vaikuttaa. Syytä olisi, sillä TVO:n tulevaisuus ja toimintaedellytykset on turvattava.
BLOC PARTY S. 16
STURM UND DRANG S. 22
ARI VÄNTÄNEN TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ
Sue #124 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: JOHNNY THUNDERS & THE HEARTBREAKERS - L.A.M.F. Revisited BLACK MAGIC SIX - Evil Acupunction EAGLES OF DEATH METAL - Heart On ENTOMBED - Wolverine Blues GOMEZ - Liquid Skin
Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Avustajat: Jenni Arbelius, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Lotta Heikkeri, Marika Honkatukia, Kimmo Jaramo, Vesa Kataisto, Kiira Kolehmainen, Petri Kipinä, Jukka Kittilä, Tuomas Kokko, Jussi Lahtonen, Kivi Larmola, Jouko Lehtinen, Oskari Lehtinen, Lauri Livistö, Esa Linna, Aku-Tuomas Mattila, Risto Mikkonen, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Mia Paavonen, Miki Peltola, Mika Penttinen, Teemu Purhonen, Aija Soivanen, Jarkko Tiusanen, Pirita Tiusanen, Jukka Taskinen, Tuomas Tiainen, Taru Tittonen, Siru Valleala, VolvoPete (ATK-huolto), Stefan Greijer Ulkoasu: Kimmo Nurminen Julkaisija: Kustannusosakeyhtiö Kärki Toimitusjohtaja: Jukka Taskinen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 09 - 6813 2930 Email: miki@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2008 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@ sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kari Heikonen, Eerikinkatu 44 LH 3-4, 00180 HKI puh. 09 - 6813 2930 / 050 - 3316748 Kannen kuva: Kalle Mustonen
4
5
NEWSFLASH
Helsingin Tavastialla ja Ravintola Bossassa järjestetään 21.-22. marraskuussa brasilialaisen musiikin festivaali Festival Balacubaco. Pääesiintyjä on Elza Soares, jonka musiikissa funk ja rock yhdistyvät sambaan ja bossa novaan. Muita esiintyjiä ovat brasilialainen Farofa Carioca, New Yorkissa majaa pitävä Forró in the Dark ja Caipirinha & Sergio Bastos ja Sambacana. Festivaalin takana on brasilialaisen musiikin klubeja Helsingissä ja muualla Suomessa viisi vuotta järjestänyt Clube Brasil. Ruotsalainen garage- ja vaihtoehtorockia yhdistelevä Division of Laura Lee sekä kolmannen albuminsa julkaisuun valmistautuva Damn Seagulls soittavat kolme yhteiskeikkaa ensi vuoden alussa. Yhtyeet starttaavat kiertueensa tammikuun 21. päivänä Helsingin Tavastialta, jonka jälkeen bändit nähdään vielä Tampereen Klubilla (22.1.) ja Turun Klubilla (23.1.). Rapin suomenmestarit on valittu. Suomenkielisen sarjan voittajaksi suoriutui turkulainen AKA. Hopealle tuli Kosola Tuusulasta ja kolmanneksi Kajo Kaarinasta. Englanninkielisen sarjan mestariksi valittiin Ebola Kid Helsingistä. Muuan Jason Shapiro on sitä mieltä, että The Hivesin biisi Tick Tick Boom muistuttaa liikaa hänen kirjoittamaansa Why You? -kappaletta, joka on levytetty jo vuonna 1997. Plagiointisyytöstä puitaneen vielä oikeudessa, vaikka Shapiro ilmoittaakin olevansa Hives-fani. Helsingin Kampissa sijaitsevassa nuorten taidekeskus Annantalossa on esillä Elina Niemelän Faces-näyttely, joka käsittää muotokuvia mm. HIM:istä, Stam1nasta, Apulannasta, The 69 Eyesista, Jonne Aaronista ja Herra Ylpöstä. Faces on esillä 14.12. saakka. John Paul Jonesin mukaan Led Zeppelin saattaa hyvinkin lähteä kiertueelle ilman laulaja Robert Plantia, joka ei toistaiseksi ole myöntynyt comeback-rundin tekemiseen. Tätä masentavaa suunnitelmaa ovat basisti Jonesin lisäksi laatimassa kitaristi Jimmy Page ja rumpali Jason "Bonzon poika" Bonham. RiksunRoll Vuoden ensimmäinen festivaali järjestetään Riihimäellä Next Hotel Linneassa 2.-3.1.2009. Tapahtuma on ensimmäistä kertaa kaksipäiväinen ja sen pääesiintyjä on Negative. Lisää bändejä julkistetaan marraskuussa. Legendaariselle AC/DC-vokalisti Bon Scottille (1946-1980) on pystytetty patsas Australian Fremantileen. Scott syntyi Skotlannissa, mutta muutti perheineen Australiaan vuonna 1952. Hänet on haudattu Fremantleen. Grammy- ja Academy Award -palkittu yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä Randy Newman joutuu perumaan tulevan Euroopan-kiertueensa lääkärin määräyksestä pahojen niska- ja alaselkäkipujen takia. Samasta syystä myös Helsingin Finlandia-talolle 14. marraskuuta sovittu konsertti peruuntuu.
Uutiset toimitti Ari Väntänen (ari.vantanen@sue.fi).
ROCKIA LAVOILLA JA VALKOKANKAALLA
Joensuun Rokumentti tarjoaa rock-elokuvien ohella live-elämyksiä ja ohjeita kellarista kuuluisuuteen. Joensuussa järjestettävä rockelokuvafestivaali Rokumentti laajentaa tarjontaansa edelleen myös livemusiikin pariin. Tapahtumia on elokuvateatterikeskus Tapion saleissa, Joensuu Areenalla ja laajasti kaupungin ravintoloissa. Rokumentin avaus tapahtuu Joensuu Areenalla torstaina 13.11. jolloin esiintyvät Apulanta, Disco Ensemble, CMX ja I Walk The Line. Meno jatkuu perjantaina Areenalla, jolla soittavat Eläkeläiset, Pelle Miljoona Unabomber vahvistettuna Tumppi Varosella, Kumikameli sekä tämän vuoden lopussa pillit pussiin iskevä suomalaisen rockin ikoni Hanoi Rocks. Rokumentti viimeinen mahdollisuus nähdä Hanoi Rocks livenä Itä-Suomessa. On mahtavaa, että yhtye heittää yhden viimeisistä keikoistaan Joensuussa. Rokumentin-keikka on myös yhtyeen suurin jäljellä olevista Suomen-keikoista, kertoo festivaalin tuottaja Petri Varis. Rokumentin tämänvuotinen elokuvaohjelmisto on laaja läpileikkaus musiikin eri genrejä ja alakulttuureita. Ohjelmistossa ovat hyvin edustettuina varsinkin rytmi- ja metallimusiikin elokuvat. Kolmen päivän aikana on näytillä likimain 40 rock-aiheista elokuvaa. Tapahtumapaikkoina toimivat elokuvateatterikeskus Tapio ja teatteri Monttu. Nostaisin esille varsinkin rytmimusiikkiin keskittyvän Tunnelmissa-sarjan elokuvat sekä Rodger Grossmanin ohjaaman punkpitoisen fiktioelokuvan What We Do Is Secret, joka saa Rokumentissa Suomen-ensi-iltansa. Muitakin ensi-iltoja on luvassa, kuten raskaan heavy-metallin asemaa Suomessa luotaava dokumentti Promised Land Of Heavy Metal, kommentoi Varis. Elokuvien ja livemusiikin lisäksi Rokumentti tarjoaa Kellarista kuuluisuuteen -seminaarin perjantaina 14.11. Seminaari paneutuu ruohonjuuritason bänditoimintaan ja se on suunnattu varsinkin uransa alkutaipaleella oleville yhtyeille ja muusikoille. Tervetulleita paikalle ovat kaikki musiikista kiinnostuneet. Seminaari on ilmainen, mutta vaatii ennakkoilmoittautumisen Rokumentin verkkosivuilla. Rokumentin järjestää Joensuun Popmuusikot ry. Tapahtuma on Joensuussa 13.-16.11. www.rokumentti.com
NORMAALIVERSIO JA 2CD:N DIGIPAK-ERIKOISPAINOS
6
11
BONDIN PIMEÄ PUOLI
Haavoittumattomana veijarina tunnettu James Bond -hahmo on kasvanut sisäisten demoniensa kanssa kamppailevaksi mieheksi. Tästä on vastuussa mies nimeltä Craig. Daniel Craig.
K
un Daniel Craig valittiin kolmisen vuotta sitten uudeksi James Bondiksi, menivät monella aamupuurot väärään kurkkuun. Häntä pidettiin liian vanhana ja täysin väärän näköisenä. Liian vaaleana ja liian tylsänä. Nyt hän on monelle se ainoa ja oikea Bond. Sain todellakin kylmää kohtelua silloin, mutta nyt kaikki on toisin. Näyttelemäni Bond on hyväksytty ja se tekee tästä elokuvasta kertomisen paljon helpommaksi. Suosion myötä Daniel Craigin elämä on muuttunut. Hänen roolisuorituksena edellisessä elokuvassa sai paljon kiitosta. Saan paljon huomiota ja myös siltä lehdistön osalta, josta en tosiaankaan välitä. Se on kuitenkin osa tätä bisnestä. Minulla ei ole omia turvamiehiä, sillä yritän elää mahdollisimman normaalia elämää. En ruoki juorulehtien palstoja, vaan pidän yksityiset asiat omana tietonani ja se auttaa pitämään oman pääni koossa. Minulle pääasia tässä kaikessa ovat roolini. Haluan kehittyä näyttelijänä ja rakastan työtäni. Siksi on oltava valmis tekemään asioita, jotka eivät välttämättä miellytä sataprosenttisesti, Daniel kertoo. James Bondin taru tulee varmasti jatkumaan vielä pitkään. Graig ei kuitenkaan aio jämähtää Bondin maailmaan seuraavaksi 20 vuodeksi. Toivottavasti joku muu hoitaa homman silloin. Ajattelen aina yhden elokuvan kerrallaan. Se on parasta kaikille osapuolille. Älä kuitenkaan käsitä väärin, sillä rakastan James Bondin hahmoa ja sen näytteleminen on ollut kunnia sekä suuri haaste. Tulen varmasti tekemään niitä vielä lisää, mutta en loppuelämääni.
Bond-kirjat ja ymmärsin Bondin olevan tavallaan paha. Tajusin hänen koko ajan taistelevan sisäisten demoniensa kanssa. Se oli minulle tärkeä löytö roolin kehittämisen suhteen. Näyttelijälle saattaa olla vaikeaa asettua rooliin, joka on kaukana omasta persoonasta. Ison budjetin elokuvien teko kuitenkin mahdollistaa alan huippuosaamisen hyödyntämisen. Tekijätiimeillä on pääsy sellaisten ihmisten luo, joiden tapaamisesta me muut voimme vain haaveilla. Olen kuvausten myötä tavannut oikeita vakoojia sekä agentteja, jotka ovat toimineet neuvonantajinani roolin kehittämisen suhteen. He tarkkailevat ympäristöään koko ajan eivätkä luota keneenkään tai mihinkään. Näiden ihmisten silmistä näkee heidän tehneen raakoja ja brutaaleja asioita. Halusin saada sen saman katseen Bondin silmiin, Daniel Craig paljastaa. Kylmyyden lisäksi Bondin suhtautuminen naisiin on muuttunut roimasti. Ainakin Quantum of Solacen ajaksi. Tämä on hiukan erilainen Bond-elokuva naisten suhteen. Bond on todella vihainen ja haluaa saavuttaa rauhan tiettyjen asioiden suhteen. Kun Olga Kurylenkon esittämä Camille astuu kuvioihin mukaan, Bond saa mahdollisuuden auttaa kostossa. Hän ei ehkä ole täysin samoissa lähtöasetelmissa tai samaa mieltä asioista, mutta saa Camillen kautta syyn toimia tietyllä tavalla. Itse asiassa tiukan paikan tullen Bond ei teekään niin kuin saattaisi luulla. En halua paljastaa yksityiskohtia, mutta yllätyksiä on takuuvarmasti luvassa, Craig sanoo hymyillen.
STUNT-MIES CRAIG
Yksi Bond elokuvien peruspilareista ovat tiukat toimintakohtaukset, joissa näyttelijät pääsevät tekemään mitä uskomattomimpia temppuja jos vain kykenevät niihin. Daniel Craig on alusta asti halunnut thdä kaiken itse, vaikka tuotantotiimi ei olekaan siitä aina innoissaan. Olen adrenaliinifriikki. Saan mielettömät kiksit stunttien tekemisestä. Mitä isompi
VAKOOJIA VAKOILEMASSA
Quantum Of Solace on saanut hyvät arvostelut. Siihen on pääsyynä hyvä tarina sekä Bondin hahmon valtava kehittyminen takavuosista. James Bond on kasvanut hahmona paljon, mutta on vaikea tarkasti eritellä mikä hänessä on muuttunut. Hän on edelleen vakooja, mutta kylmempi ja kovempi. Sydänsurujen myötä hän näyttää uusia puolia itsestään ja toimii eri tavalla kuin ennen. Hän toimintatapansa ovat raadollisempia. Hän toimii suoraan tavoitteenaan joku tietty asia. Katsoja tajuaa hahmosta uusia asioita samaan aikaan kuin hahmo kehittyy. Se tekee tästä elokuvasta ainutlaatuisen. Joissakin aiemmissa Bondeissa toiminta on saattanut olla hiukan erilaista johtuen agentin halusta miellyttää tiettyjä tahoja. Kehitin hahmoa paljon edellisen elokuvan pohjalta, mutta otin myös paljon uutta, sillä sekavassa tilassa oleva James Bond saattaa olla arvaamaton. Hän kuitenkin loppujen lopuksi tappaa ihmisiä työkseen, Craig täräyttää. Bondia on aina pidetty jollain tapaa miellyttävänä agenttina. Tämä tummempi sekä raaempi puoli saattaa tulla monelle yllätyksenä. Luin kaikki Ian Flemingin kirjoittamat 14
räjähdys on kysessä, sitä enemmän haluan olla mukana siinä. Niiden tekeminen on kokemus, enkä halua antaa sitä mahdollisuutta vapaaehtoisesti pois. Elokuvan lopussa on suuri räjähdyskohtaus, jonka tekeminen oli kuin taidetta. Se oli aivan mahtavaa. Tunsin kuumuuden ympärilläni, kun joka suunnalla räjähteli. Seiniä romahteli ja melu oli tolkuton. Tiesin kuitenkin olevani turvassa. Se tekee tällaisista kokemuksista uskomattomia. Turvallisuuden ja pelon tunne sekoittuvat oudolla tavalla, Daniel Craig hehkuttaa Järjen ääntä on siis turha tälle miehelle paukuttaa. Stuntteja hän tulee tekemään niin pitkään kuin kuntoa vain riittää. Minua ei pelota niiden tekeminen, koska harjoittelemme kaiken viimeistä yksityiskohtaa myöten. En tietenkään missään nimessä hyppäsi talon katolta alas tuosta vain. Joitain kohtauksia harjoitellaan parikin viikkoa ja sitten ne ovat minuutissa ohi. Suurimmassa osassa elokuvaa teen itse stunttini ja olen ylpeä siitä. Jokainen tekniikkafriikki odottaa aina innolla uuden Bond-elokuvan ilmestymistä. Osa heistä saattaa pettyä, sillä mielenkiintoiset tekniikkajipot ovat Quantum Of Solacessa vähissä. Ne eivät olleet tämän elokuvan teossa suuressa merkityksessä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä tulevaisuudessa nähtäisi. Yksi odottamisen arvoinen erikoisuus tästäkin löytyy. Se on "Smart Wall", joka yhdistää suuren määrän tekniikkaa ja saa tajuamaan sen mihin kaikeen tekniikka oikeasti nykypäivänä pystyy, Daniel paljastaa. Bondia ovat näytelleet Daniel Craigin lisäksi Sean Connery, George Lazenby, Roger Moore, Timothy Dalton ja Pierce Brosnan. Olen jutellut aikaisempien Bondien kanssa ja minua on kannustettu paljon. James Bond on hahmo, joka sytyttää kaikissa mielipiteitä. Jokaisella on oma suosikkinsa, ja minusta on hienoa huomata onnistuneeni kovassa kaartissa.
TEKSTI: SEMIRA BEN-AMOR KUVAT: BUENA VISTA
15
Vaikka kuuntelen kotonani kitararockia, se ei kuitenkaan tarkoita, etten pitäisi tanssimusiikista. Kun esimerkiksi teen dj-keikkoja kitaristimme Russellin (Lissack) kanssa, niin soitamme lähes ainoastaan tanssimusiikkia. Yhtyeen keulakuva, laulaja-kitaristi Kele Okereke on kirjoittanut Intimacylle sanoituksia, jotka kuulostavat aiempaa henkilökohtaisemmilta. Hän laulaa ikävästä, sydänsuruista ja kostonhalusta niin häpeilemättä, että toisinaan on lohduttavaa, että tilitys hukkuu kitaroiden, rumpulooppien ja syntetisaattoreiden sekaan. Tongin mukaan Okereke on tietoisesti pyrkinyt kirjoittamaan eri tavalla kuin aikaisemmin. En tietenkään voi puhua Kelen puolesta, mutta hän on halunnut kirjoittaa aikaisempaa henkilökohtaisemmista asioista. En kuitenkaan usko, että kaikki kappaleet edes kertovat hänen elämästään, vaan hän toivoo kuuntelijoiden tekevän teksteistä omia tulkintojaan. Paikoin Okereken tekstit kuulostavat suorasukaisuudessaan jopa vaivaannuttavilta. Mitä hänelle on oikein tapahtunut? En halua puhua hänen yksityiselämästään, mutta sanotaan näin, että me kaikki olemme joutuneet huomaamaan, miten jatkuvasti kiertueella olevassa bändissä soittaminen voi vaikuttaa yksityiselämään. Luulen noiden tapahtumien vaikuttaneen levyn sanoituksiin. Mutta haluan kuitenkin sanoa, että totta kai olemme kaikesta huolimatta onnellisia siitä, että Bloc Party pääsee kiertueille.
KESKUSTELUA TREENIKÄMPÄLLÄ
Helmikuussa Helsingissä soittava Bloc Party saattaa näyttäytyä suomalaiselle musiikinkuluttajalle vain yhtenä indiebändinä muiden joukossa, mutta kotimaassaan se nauttii valtavaa suosiota. Jo vuonna 2005 julkaistu Silent Alarm -debyytti nousi brittilistan kolmanneksi. Sittemmin se on myynyt Briteissä platinaa. Seuraavana vuonna ilmestynyt A Weekend in The City ylsi puolestaan brittilistan kakkoseksi, eikä yhtyeen saama huomio ole ainakaan vähenemässä Intimacyn myötä. Bloc Party on siis ainakin siinä mielessä erityinen yhtye, että se on muutamassa vuodessa julkaissut kolme pitkäsoittoa, jotka ovat myyneet Briteissä hyvin ja olleet myös enemmän tai vähemmän arvostelumenestyksiä. Minusta on sääli, että tänä päivänä on lähes poikkeuksellista, jos bändi pysyy kasassa julkaistakseen kolmannen levynsä. Useissa tapauksissa yhtyeet eivät kuitenkaan saavuta taiteellista huippuaan vielä ensimmäisillä julkaisuillaan. Radiohead on siitä hyvä esimerkki, sillä OK Computer oli vasta yhtyeen kolmas levy. Nyt jo bändien debyyteille asetetaan valtavia odotuksia. Toisinaan jopa tuntuu, että media ei ole enää kiinnostunut hyvästä musiikista, vaan ainoastaan siitä, kenellä on kiehtovin imago, Tong arvostelee. Vaikka Intimacy on juuri ja juuri ehtinyt levykauppojen hyllyille, Bloc Party on jo suunnannut katseensa tulevaan. Tai no, ainakin Tongilla tuntuu olevan musiikillisia näkemyksiä, vaikka hän on hetkeä aiemmin vähätellyt rooliansa kokoonpanossa. Haluaisin yhtyeemme palaavan siinä mielessä perusasioihin, että menisimme treenikämpälle ja soittaisimme yhdessä samassa tilassa. Sitten keskustelisimme kappaleiden rakenteista. Olemme tähän asti tehneet kaikki biisimme hyvin nopeasti, joten seuraavaksi voisi olla mielenkiintoista käyttää aikaa niiden parissa. Voisimme hetkeksi unohtaa tietokoneet ja jutella siitä, mitä me olemme tekemässä, hän toivoo.
TEKSTI: TUOMAS KOKKO KUVA: LEVY-YHTIÖ BLOC PARTY SUOMESSA: 26.2.2009 JÄÄHALLI, HELSINKI
BLOC PARTYN SYNKÄT BILEET
Bloc Party otti askeleen elektroniseen musiikkiin, mutta rumpali Matt Tong toivoo yhtyeen unohtavan tietokoneet.
B
rittiläinen indierock-bändi Bloc Party yllätti elokuussa. Yhtye ilmoitti saaneensa valmiiksi kaikessa hiljaisuudessa työstetyn kolmannen pitkäsoittonsa Intimacyn ja julkaisevansa levyn aluksi ainoastaan verkkosivuillaan. Ne, jotka haluaisivat hakea Intimacyn vanhanaikaisesti levykaupasta, joutuisivat odottamaan sitä lokakuuhun saakka. Mitä tämä nyt oikein on? Yhtyeen rumpali Matt Tong vastaa matkapuhelimeensa Lontoossa. Me olemme kärsimättömiä emmekä halunneet käydä läpi sitä perinteistä levynjulkaisuprosessia. Useimmissa tapauksissa levy lojuu jossain valmiina melkein puoli vuotta ennen kuin se vihdoin julkaistaan, hän aloittaa. Mutta mitä levy-yhtiö tuumasi? Se tuki meitä päätöksessämme. Heistä se oli kiinnostava idea, Tong sanoo. Levy-yhtiön innostuminen nettijulkaisusta on helppo uskoa. Millä muulla keinolla se olisi voinut saada mahdollisimman paljon palstatilaa Bloc Partyn Intimacylle? Jo The Raconteursin ja Radioheadin päätökset julkaista uutta musiikkia sähköisesti ja täysin yllättäen ovat osoittaneet, että siten yhtyeet saavat ainakin median huomion. Jos levy-yhtiöt ja bändit eivät seuraa aikaansa, siitä voi koitua hankaluuksia. Maailmassa on suuri määrä nuoria musiikinkuluttajia, jotka eivät osta lainkaan levyjä. He lataavat kaiken musiikkinsa netistä ja kuuntelevat sitä mp3-soittimilla. Olisi ylimielistä sivuuttaa heidät. Vaikka Tong puhuu mielellään ennakkoluulottomien musiikinkuluttajien huomioimisesta, hän myöntää kuitenkin itse ikävöi16
vänsä aikoja, jolloin levykaupassa asiointi tarkoitti muuta kuin tietokoneen käynnistämistä ja hiiren klikkailua. Minä olen itse elänyt sitä aikaa, jolloin joidenkin levyjen julkaisupäiviä odotettiin niin paljon, että kauppojen ulkopuolelle saattoi muodostua jonoja. Kun kaupasta pääsi kotiin, istui alas, laittoi levyn soittimeen ja alkoi selailla kansivihkoa. On tavallaan surullista, että tuo aikakausi on jäämässä historiaan, mutta meidän on vain hyväksyttävä, että asiat muuttuvat. Itse asiassa vastustin pitkään jo pelkästään mp3-tiedostojen käyttämistä. Joudun kuitenkin matkustamaan Bloc Partyn vuoksi niin paljon, että olen siirtänyt levykokoelmaani sähköiseen muotoon. Mp3-soitin on vain niin paljon kätevämpi kuin repullinen cd-levyjä. Nyt Tong on jo niin tottunut mp3-tiedostoihin, että tunnustaa toisinaan unohtavansa albumikokonaisuudet. Se onkin yksi mp3-tiedostojen hyvistä puolista, ettei tarvitse hankkia joltakin artistilta koko levyä, jos haluaa vain pari biisiä.
KAUEMMAS KITARAROCKISTA
Intimacylla Bloc Party on siirtynyt musiikillisesti entistä elektronisempaan suuntaan. Levyä kuunnellessa on vaikea välttyä ajatukselta, että tämä on sitä musiikkia, jota The Prodigyn Liam Howlett ja The Chemical Brothers -kaksikko saattoivat kymmenen vuotta sitten kuvitella tekevänsä, kun heihin ihastuneet toimittajat alkoivat jauhaa tanssimusiikista uutena rockina.
Suoraviivaisimmissa kappaleissaan Bloc Party kuulostaa puolestaan niin paljon The Hivesilta, että voi melkein nähdä ruotsalaisrokkari Pelle Almqvistin katkeroituneen ilmeen. Tähän hänkin olisi voinut pystyä The Hivesin viimeisimmällä levyllä, jos olisi käyttänyt aikaa biisien tekemiseen muka-vitsikkäiden välispiikkien keksimisen sijaan. Tong uskoo, ettei Bloc Party jatka enää syvemmälle elektroniseen musiikkiin. Jos jatkaisimme Intimacylla aloittamaamme suuntaan, saattaisimme kadottaa jotakin, joka on alunperin tehnyt meistä kiinnostavan bändin. Emme aio ottaa sitä riskiä. En usko kaikkien kuulevan sitä, mutta elektroninen musiikki on aina ollut jollakin tavalla läsnä kappaleissamme. Esimerkiksi biisiemme rakenteet ja rytmi voivat olla kuin tanssimusiikista, vaikka tekisimmekin niin sanottua kitararockia, hän selittää. Bloc Partyn musiikillinen suunta tarkoittaa myös, että Tongin soittoa on levyllä aikaisempaa vähemmän. Miltä se on tuntunut? Pari vuotta sitten olisin saattanut vastustaa tällaista suuntaa, mutta ymmärrän asemani bändissä. Minun on toteuttava toisten saamia musiikillisia ideoita, koska en itse ole lauluntekijä tässä kokoonpanossa. Jos ideoiden toteuttaminen edellyttää, että minun on vetäydyttävänä soittajana syrjään, sitten niin on tehtävä, Tong muotoilee. Mutta olen samanaikaisesti kehittynyt paljon muusikkona, kun olemme ottaneet entistä enemmän vaikutteita elektronisesta musiikista, hän lisää kiirehtien. Tong sanoo edelleen kuuntelevansa kotonaan pääasiassa kitararockia, vaikka Bloc Partyssa soittaminen onkin laajentanut hänen musiikkimakuaan.
TO
meidän ei tarvitse kärvistellä häpeästä kuunnellessamme vanhoja levyjämme.
IHMISKUNTA MASSAPSYKOOSISSA
The Soundtrack of Our Livesin rockissa on aina tuntunut olevan jotakin psyykkistä ja filosofista. Useimmat yhdistävät sen suoraan hippi-ideologiaan. Bändin uuden Thrill Me -singlen kannessa menninkäisenvihreäksi värjätty Ebbot Lundgren nuolee kärpässientä kuin shamanistista jäätelötötteröä. Communionin sisältöä luonnehtiessaan Ebbot lipsauttaa suustaan sanan psykedelia pariin otteeseen, mutta vetää sen kummallakin kerralla hätäisesti takaisin. Sen valossa singlen kannen voi nähdä itseironisena piruiluna tympeälle hippimaineelle. Vai onko friikahtavan kannen tarkoitus sittenkin työntää luotaan ne kuulijat, jotka eivät täysin ymmärrä Soundtrack of Our Livesin ideaa? Ei sentään. Minä vain pidän tyhmistä ja lapsellisista levynkansista. Communionin kansi on vielä pahempi. Siinä on mies ja nainen. Kaikki sanoivat, että emme voi olla tosissamme. Communionin kannen teki Martin Kann, joka on mm. tehnyt töitä bob hundin kanssa (ja lainannut nimensä sen kakkosalbumille). Ebbot Lundgren ohjeisti kansitaiteilijaa sanomalla, että tahtoisi kuvan liittyvän massapsykoosiin. Laulaja odotti näkevänsä kuvan kansojen aurinkoisista diktaattori-isistä tai uskonnollisten kulttien johtohahmoista, mutta saikin käsiinsä jotain oivaltavampaa. Martin lähti kehittämään ideaa nykyajan kehyksessä: Mitä on massapsykoosi tänään? Se on sitä, että mihin tahansa nykyään katsookin, näkee tietynlaisia kuvia, joita ei varsinaisesti edes tiedosta katselevansa. Ne kuvat määrittävät suunnan, johon ihmiset alitajuisesti elämässään pyrkivät. Meitä tulitetaan kuvilla täydellisestä perheestä, ideaalista elämästä ja voittamisesta. Fredrik Sandsten huomauttaa, että tuon aivopesun vaikutukset näkyvät musiikkibisneksessä siinä missä muuallakin. Useimmiten kysytään, tuottaako bändi rahaa. Harvemmin tulee puheeksi vaikkapa se, millainen taiteellinen merkitys äänilevyllä on. Pitäisi muistaa, että elämässä on muitakin arvoja kuin materialismi. Kun kuuntelin Communionia haastatteluun valmistautuessani, en huomannut levyltä tuota tematiikkaa. Käsittelevätkö sanoituksetkin elämänarvoja massapsykoosin tai jonkin muun näkökulmasta? Tekstit käsittelevät sivilisaatiota, Ebbot sanoo. Kaiken henkistä tilaa. Niitä asioita, joita jokapäiväisessä elämässä kohtaa ja käsittelee. Communionilla on paljon aiheita. Minusta levy on oudolla tavalla yhtä aikaa melankolinen ja toiveikas. On siellä raakoja garage-elementtejäkin, mutta enemmän eeppisyyttä. Communion kysyy, onko tämä kaikki todellakin todellista. Se on hyvä kysymys myös The Soundtrack of Our Livesin tapauksessa.
TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN KUVA: WARNER
AJAN TAAJUUTTA MUUTTAMASSA
Epäolennaisuudet liepeistään karistanut The Soundtrack of Our Lives käy toiveikasta taistelua massapsykoosia vastaan.
uutama vuosi sitten näytti siltä, ettei ruotsalaista The Soundtrack of Our Livesiä pysäytä mikään. Loistava Behind the Music (2001) pisti ison pyörän pyörimään, ja seuraavan levynsä, vahvan Origin Vol. 1:n (2004) ilmestyttyä TSOOL muun muassa kiersi Amerikkaa Oasis-nimisessä yhtyeessä soittavien faniensa kanssa. Vuonna 2005 ilmestyi välityömäinen puolikokoelma A Present from the Past. Sitten tuli hiljaista. Mitä The Soundtrack of Our Livesille oikein tapahtui? Se selviää pian. Minulla nimittäin on heidän kanssaan tällit Helsingissä. Laulaja Ebbot Lundgren istuu nojatuolissa ja katselee ulos hotellihuoneen ikkunasta. Nallemaisen miehen tukkaan ja partaan on kasvanut hiukan harmaata. Hänellä ei ole tavaramerkki-kaftaania yllään, mutta muita vaatteita kyllä. Onneksi, sillä olen nähnyt Ebbotin esiintyvän pelkissä kalsareissa. Lundgrenilla on seuranaan rumpali Fredrik Sandsten. Viimeisimmän studioalbumin Origin Vol.1:in jälkeen julkaistulla
M
A Present from the Past -levyllä oli sekä uusia kappaleita että harvinaista jo julkaistua TSOOL-materiaalia. Lundgren ja Sandsten kertovat TSOOL:in halunneen pyyhkiä pöydän puhtaaksi ennen tauolle jäämistä. Me olimme nääntyneitä, Lundgren aloittaa. Asiat etenivät liian nopeasti. Meininki oli hyvin hektistä. Kaikki halusivat napata palan siitä, mitä bändillemme tapahtui. Kaikki hokivat, että "teistä tulee tosi isoja", ja bändin toimintaan sekaantui porukkaa, jota emme tunteneet lainkaan. Fokuksemme alkoi hämärtyä, koska niin monien mielestä tässä on kyse maineesta ja rahasta, Sandsten jatkaa. Eihän sellainen ole olennaista. Meille tässä on kysymys musiikista. Siispä aloimme miettiä, miten teimme aiemmat levymme ja miksi niistä tuli hyviä. Keksimme onnistumisen johtuneen siitä, että kaikki oli niin riisuttua. Oli vain bändi ja musiikki, ei mitään muuta. Fokuksen tarkentamisen lisäksi bändi kaipasi lepoa. Vasta kahdeksan kuukautta lomailtuaan TSOOL koki olevansa valmis pa-
laamaan sorvin ääreen. Tällä kertaa bändi teki sen tavoilleen uskottomasti treenikämpän kautta. Emme olleet juurikaan treenanneet sen jälkeen kun bändi perustettiin vuonna 1995, Ebbot nauraa. Se oli meille uudenlainen kokemus. Tuntui kuin bändi olisi koottu uudelleen. Henkisessä mielessä me syleilimme uusia biisejämme lujemmin kuin koskaan. Studiossa TSOOL pitäytyi uudelleen löytämässään olennaisessa. Tällä levyllä ei ole mitään ylimääräistä, ei edes ulkopuolista tuottajaa tai äänittäjää, Sandsten sanoo. Ebbot ja Kalle (Gustafsson, basso) hoitivat ne hommat. Jos Communionilla kuuluu jotain uutta, se kaikki on lähtöisin bändistämme. Communion? Miksi Communion?
AJATONTA AIKAMATKAILUA
Kun levy saa nimen Origin Vol.1, sille odottaa jatko-osaa. Nyt TSOOL ei kuitenkaan ole julkaissut Origin Vol. 2:ta, vaan Communion-nimisen tuplalevyn. Lundgren kiirehtii täsmentämään, että Origin Vol.2 on olemassa. Origin Vol.1:n ei pitänyt olla minkään ensimmäinen osa. Me olimme tekemässä yhtä suurta kokonaisuutta. Jouduimme halkaisemaan sen kahteen osaan, koska meillä ei ollut aikaa tehdä sitä valmiiksi. Alun perin suunnittelimme Origin vol 2:n valmiiksi saattamista ja julkaisemista nyt. Mutta sitten päätimme, ettemme palaakaan vielä siihen... kokemukseen.
Communion vain tuli, ja se tuli isona. Se on tuplalevy, joka vain ilmaantui jostain. Communion on sekoitus kaikkea mitä elämissämme on tapahtunut tähän mennessä, Ebbot innostuu. Se on yritys muuttaa tämän ajan taajuus joksikin suuremmaksi. Communion on rehellisintä mitä olemme koskaan tehneet. Se on pitkä trippi, siinä on 24 biisiä. Miksi juuri 24? Se liittyy vuorokauden 24 tuntiin ja aivojen 24 osaan. Se on jotain elämää suurempaa. On olemassa myös 25. kappale, mutta sen luultavasti annamme lahjaksi netin kautta. Communionin biisejä tehdessämme keskityimme viestin välittämiseen. Se viesti ja levyn soundi ovat heijastusta nykyajasta. Mehän pidämme analogisesta soundista, mutta emme halua jäljitellä vanhoja bändejä. On olemassa vain kahdenlaista musiikkia; tylsää ja kiinnostavaa. Se ei liity mitenkään siihen, milloin ja missä ja miten levyt on tehty. Musiikki joko koskettaa tai sitten ei. Äänimaailmansa puolesta Communion kuulostaa yhtä aikaa nykyaikaiselta ja vanhanaikaiselta. Noiden kahden keskiarvo on ajattomuus, ja nimenomaan se on TSOOL:in valtti. Sen ansiosta bändi voi liikkua urallaan edestakaisin, kuten Originin jatko-osan tapauksessa tapahtuu. Outoa kyllä, niin se tuntuu olevan, Ebbot myhäilee. Origin Vol. 2 ilmestyy luultavasti seuraavaksi. Siinä levyssä ei ole mitään vikaa, mutta nyt ei ole oikea aika sille. Ei meidän musiikkimme vanhene, vaikka sitä ei heti julkaisisikaan. Tuotantomielessä yritämme aina tehdä levyistämme ajattomia, Sandsten jatkaa. Toisin kuin monien muiden bändien,
18
ard rockin, heavy metallin ja southern rockin välimaastossa operoiva Los Bastardos Finlandeses kuulostaa todella valmiilta. Se ei ole mikään yllätys, sillä helsinkiläisbändin soittajat ovat alallaan vanhoja partoja. Kitaristi Don Osmo, joka virallisissa asiapapereissa esiintyy Olli Kykkäsenä, kertoo ettei tuore albumi Return Of El Diablo poikkea oikeastaan mitenkään bändin debyyttialbumista My Name Is El Muerte. Tällä kertaa levyllä ei vain ole yhtään hidasta biisiä. Sanoitukset ja musiikki ovat sitä samaa kuin ennenkin. Monesti Motörheadiin verrattu Los Bastardos Finlandeses luottaa irlantilaislähtöiseen laulajaansa. Tuo kovasti Lemmy Kilmisteriltä kuulostava mies on kymmenen vuotta sitten Suomeen rantautunut Bryn Jones, taiteilijanimeltään El Taff Bastardo. Tutustuimme studiolla aikoinaan kun hän tuli tekemään äänityksiä. Meistä tuli heti hyviä ystäviä. Laulajana hän on kuin Lemmy melodialla, Kykkänen kuvailee. Yhtyeen muut jäsenet eivät hekään ole mitään eilisen teeren poikia. Tunnetuin jäsen on entinen Peer Günt -rumpali Twist Twist Erkinharju, joka tottelee bändissä nimeä El Bastardo Grande. Hassisen Koneesta ja Froikkareista tuttu basisti Jussi Kinnunen on El Muerte. Muun muassa Sleepy Sleepersissä ja Pelle Miljoona Rockersissa kitaroinut Devil Virtanen on yhtä kuin El Diablo. Näissä nimissä on tietysti vaara, että meidän luullaan olevan kieli poskessa liikkeellä. Alunperin bändille ei suunniteltukaan vaka-
H
SUOMEN MOOTTORIPÄÄT
Los Bastardos Finlandeses on oikea superkokoonpano.
vaa ja pitkää uraa, kunhan vaan ensimmäinen levy tehtiin. Mutta yhtäkkiä sille tulikin kysyntää, joten kannatti jatkaa. Bastardosin soittajat ovat vanhoja kavereita keskenään. Bändiä ei sen kummemmin suunniteltu, vaan ryhmä kokoontui välillä tekemään musiikkia Kykkäsen studiolle Helsingin Pitäjänmäkeen; mainoksia, hevikaraokea ja muuta eri tilaajille. Kykkäsellä sattui olemaan valmiina biisejä, joita ryhmä alkoi yhdessä takomaan. Bastardos onkin lähtenyt niin hyvin käyntiin, että orkesterin jässikät eivät ole enää muissa bändeissä kiinni, koska yhtye vie nyt niin paljon aikaa. Tähän bändiin ei tuuraajia oteta, Kykkänen toteaa. Bändi soitti kesällä parikymmentä festivaalikeikkaa Suomessa. Kitaristin mukaan he tekevät mielummin pitkiä kiertueita kuin pistokeikkoja. Eurooppaan tähyävä kokoonpano on saanut hyvin jalansijaa Baltian maissa, joissa Bastardos-biisit ovat säännöllisessä radiosoitossa. Keikat Motörheadin ja Aerosmithin lämmit-
telybändinä ovat tuoneet isot hallit tutuiksi. Musiikkimme sopii paremmin isoille lavoille. Ollaan sen verran äänekäs bändi. Silloin voi luukuttaa kunnolla PA:ta. Aerosmithin jätkät tulivat takahuoneeseen moikkaamaan ja Steven Tyler sanoi, että meillä on maailman paras bändin nimi, Kykkänen hekottaa. Tallinnaan meitä pyysi paikallinen keikkajärjestäjä, koska ajatteli meidänkin nimellä myytävän lippuja. Radiosoitto on ollut niin vahvaa siellä. Palkat ovat Euroopassa tietysti pieniä, hotellit ja nafta kallista. Olli Kykkänen on pitkän linjan musiikkimies. Peer Güntin kultaaikoina 80-luvulla mies oli bändin roudari. Omaa rocktähteyttä hän on maistanut Royal Trampsin riveissä 90-luvulla. Muutama levy tehtiin ja kierrettiin esimerkiksi Deep Purplen lämmittelijänä Pohjoismaissa. Bändi loppui joskus -96, mutta 2000-luvulla aloimme uudestaan soittaa. Sitten basisti jäi pyörällä rekan alle ja laulaja sai sydänkohtauksen. Bändi loppui siihen. Uudella levyllä on uudelleenlämmitetty Royal Tramps -biisi Let It Roll uusilla sanoilla ja nimellä kundien muistoksi. Bastardosin biisit säveltävä Kykkänen kertoo, että uusia biisejä syntyy koko ajan. Levytyssessioistakin jäi kymmenkunta kappaletta yli. Sen jälkeenkin on viitisen uutta jo ilmaantunut. Return Of El Diablo onkin Suomen paras rokkilevy sitten Hurriganesin Roadrunnerin. Ei yhtään huonoa biisiä ja kitarajutut kohdallaan.
TEKSTI: KIMMO JARAMO KUVA: ANSSI TOIVANEN
SAATAVANA AINOASTAAN SUOMESTA!
Suomen lähihistorian ylivoimaisesti myydyin V-mallin kitara on taatusti ESP LTD MMV -malli! Nyt MMV 08 F -malli saa rinnalleen uuden MMV 08 FD BLACKOUTS -mallin. Se on metallikitaroiden peruskivi! ESP LTD MMV malli on jalostunut vuosien aikana V-kitaroiden halutuimmaksi työkaluksi Suomessa. Uusi MMV 08 FD BLACKOUTS on yksinkertaisuudessaan loistava heavykitara. Mallissa yhdistyvät erittäin korkea laatu&ominaisuudet, järjettömän edullinen hinta sekä uutuutena tukevan soundinen SEYMOUR DUNCAN BLACKOUTS aktiivimikki! Testaa uusi ESP LTD MMV 08 FD BLACKOUTS lähimmässä laatua arvostavassa soitinkaupassa ja takaamme että ymmärrät miksi MMV malli on niin haluttu.
LAADUKAS ESP F.ROSE TALLA 24 XJ NAUHAA / 2 OKT. KAULA SET-NECK RAKENNE
SAWTOOTH OTELAUTAMERKIT
599
ESP ja ESP/LTD -kitarat saat laatua arvostavista soitinkaupoista ympäri Suomen tai meiltä MUSAMAAILMA RETAIL, HELSINKI KAMPPI puh: 09 5627 1240 retail@musamaailma.fi MUSAMAAILMA ITIS, HELSINKI - ITÄKESKUS puh: 09 343 6030 itis@musamaailma.fi
UUSI SYVEMPI SOOLOLOVI 1 X SEYMOUR DUNCAN BLACKOUTS AKTIIVIMIKKI 1 X VOLUME VÄRIT: BLACK w. YELLOW BEVELS WHITE w. BLACK BEVELS
ESP SV-STD BLK Käteisnetto 1656
ESP LTD ALEXI-600 BLK w/ Yellow Pinstripe Käteisnetto 1044
VERKKOKAUPPA ON AUKI 24 H AUKI
www. www.musamaailma.fi
19
20
SAT
24
TYRICON KUNNIOITTAA PIMEYTTÄ
MUSTA KORPPI LASKEUTUU HAUTAKIVELLE. VAIN MIEHISTÄ VIIMEINEN ON JÄLJELLÄ. TUON MIELIKUVAN ÄÄNIMAAILMANA TOIMII SATYRICONIN UUSI THE AGE OF NERO -ALBUMI.
atyr Wongraven on nykypäivän black metal -ympyröiden kiistellyimpiä hahmoja. Tänä vuonna täysi-ikäisyyden saavuttanutta Satyriconia luotsaavaa laulaja-kitaristia kun pidetään useammassakin porukassa sen sortin sell-outina ja rocktähtenä, ettei vastaavia syytöksiä ole saanut osakseen kuin Dimmu Borgir (mikäli Cradle of Filthista ei edes aloiteta). Eikä siinä, helppohan miestä on syyttää valtavirtaistumisesta. Viime vuosien musiikkivideoista löytyy vähäpukeisten naikkosten kaltaisia rock-kliseiksi laskettavia tekijöitä, eikä videoita ole ihan nollabudjetilla kasattukaan. Myös yhtyeen soundimaailma on uusimmilla julkaisuilla sen verran hiottua, ettei se välttämättä ole 90-luvun alkupuolen epäpyhiin äänimaisemiin mieltyneiden makuun. Parinkymmenen minuutin puhelinkeskustelun perusteella on hankala tehdä syväanalyysia siitä, millainen luurin toisessa päässä vaikuttava henkilö on. Mutta juttutuokio ei ainakaan anna vaikutelmaa itsekeskeisestä isottelijasta, vaan kohteliaasta, joskin määrätietoisesta, keskusteluun intensiivisesti heittäytyvästä norjalaismiehestä miehestä, joka on erittäin ylpeä uusimmasta tuotoksestaan. The Age of Nerossa on potentiaalia tulla parhaaksi albumiksemme. Jo biisejä kirjoittaessani vaistosin, että nyt on tulossa todella vahvaa materiaalia, Satyr kertoo. Satyrin mukaan uutuuden vahvuus on siinä, että se on ennen kaikkea albumikokonaisuus, jonka kaikki osaset eivät aukene ensi kuulemalta. Toimittaja ei voi kuin olla täysin samaa mieltä. Monet omat suosikkilevyni avautuivat vähitellen. Muutama biisi iskee saman tien, mutta muut vaativat enemmän aikaa. Darkthronen A Blaze in The Northern Sky ja Under a Funeral Moon ovat hyviä esimerkkejä sellaisista levyistä. Samoin Slayerin Reign in Blood. Tiesin heti ensi kertaa sen kuullessani, että siitä tulee yksi kaikkien aikojen suosikeistani, mutta silti osa biiseistä otti aikansa ennen avautumistaan, Satyr kuvailee kestävän levyn koostumusta. Aluksi The Age of Nero palauttaa mieleen kaikuja Volcanolta (2002), mutta enempi kuuntelu osoittaa sen olevan lähempänä edeltäjäänsä Now, Diabolicalia (2006). Satyr ei näkemyksistäni innostu. Olen täysin eri mieltä. The Age of Nerolla on oma, vahva identiteettinsä ja persoonansa. Mutta toisaalta mielipiteitä on niin paljon ja monenlaisia, että en enää yritäkään ymmärtää niitä. Levy on saanut todella hyvän vastaanoton, mutta sitä verrataan kaikkeen mahdolliseen, niin Volcanoon kuin Rebel Extravaganzaan (1999)... Hetkinen, joku vertaa uutta levyänne Rebel Extravaganzaan? Aivan, sellaisiakin näkemyksiä olen kuullut. Ja ainahan joku vertaa uutta levyä ensimmäisiinkin. Mutta kuten sanoin, olen luovuttanut ymmärtämisen suhteen, Satyr hymähtää huvittuneena.
S
riconin livebändin uudet tulokkaat, kitaristi Gildas Le Pape ja Totalt Jävla Mörkerissa aiemmin soittanut basisti Viktor Brandt. Otteesta on selvitty kunnialla, ainakin mikäli Satyrin puheisiin on uskominen. Halusin bändiin tyyppejä, jotka ovat valmiita paiskimaan töitä ja vuotamaan verta Satyriconin eteen. Nälkäisiä tyyppejä, joilla on kuitenkin jo hieman kokemustakin. Ja sellaisia löysin. Vaikka johtohahmo tyytyväinen onkin uusiin soittoniekkoihin, ei se muuta sitä pysyvää tosiasiaa, että Satyricon on levyllä yhtä kuin Satyr ja Kjetil-Vidar Haraldstadinakin tunnettu rumpali Frost. Toinen asia, josta Satyr ei tingi on, että hän tuottaa yhtyeen levyt itse. Kysyessäni, miten hän kokee kehittyneensä tuottajana, on Satyr selkeästi otettu. Kiitoksia kovasti, että kysyit. Tuottajan roolini on minulle tärkeä osa Satyriconissa toimimista. Ymmärrän nykyään aiempaa paremmin, että hyvä tuottaminen vaatii myös psykologista silmää. Jotkut tuottajat ovat kuin ääniteknikkoja, toiset taas kuin psykiatreja. Itse en edusta kumpaakaan ääripäätä, mutta ymmärrystä löytyy molemmille, Satyr kertoo. Vähemmän vaatimattomasti Satyr siteeraa lukemaansa haastattelua levyn nauhoittaneesta ja miksanneesta Evil Joe Barresista. Joe sanoi, että kanssani on hyvä tehdä töitä, koska tiedän mitä haluan, olipa kyse sitten laitteista tai biisien koostumuksesta. Samaten tiedän varsin hyvin, mitä en halua. Psykologisessa puolessa taas riittää edelleen haastetta. Eri ihmisiä tulee kohdella eri tavoin, on siis sopeuduttava kulloiseenkin tilanteeseen. Yksi asioista, jotka Satyr Wongraven tietää haluavansa, on ESP . ESP:n kitarat ja vahvistimet ovat osa Satyriconia. The Age of Neroa varten kokeilin useita erilaisia vahvistimia, metsästäessäni vahvaa, persoonallista soundia.
SYNTIPUKKEINA KRISTITYT
Satyrin silmissä maailma on näyttäytynyt aina ankarana. Uuden levyn myötä katse ei ole vähääkään aiempaa lohdullisempi, mistä antavat osviittaa jo biisien nimet, kuten Black Crow on a Tombstone, My Skin Is Cold, Last Man Standing ja Den Siste. Avausbiisi Commando taas tuo nimensä puolesta mieleen Arnold Scwarzeneggerin kasarimestariteoksen, mutta siitä en uskalla Satyrille vitsailla. The Age of Nero -nimeen Satyr päätyi kahdestakin syystä. Nero on musta italiaksi. Nero oli myös Rooman valtakunnan prinsipaatin ajan viimeinen keisari. Hänen hallintoaikanaan Rooma paloi ja koko valtakunta oli romahtamaisillaan, mikä vertautuu nykypäivän kuvastoon varsin hyvin. Ja ketkä saivatkaan syyt niskoilleen hänen aikoinaan? Kristityt tietysti, Satyr tokaisee. Lyhyesti sanottuna uusi albumi tiivistää Satyrin näkemyksen maailman ja ihmisen nykytilasta. Ajat muuttuvat yhä karummiksi. Artistille se on toki erittäin inspiroivaa. Mitä on black metal? Kysymys lieneen nykyään miltei yhtä haastava kuin jos tiedustelisi taas vaihteeksi, mitä on punk. Satyrin tiedetään kommentoineen, ettei black metalin tarvitse välttämättä olla satanistista, kunhan siinä on pimeys läsnä. Mutta mitä merkitsee pimeys Satyr Wongravenille? Pimeys on terminä laaja ja erittäin tilannesidonnainen. Pimeyden voi nähdä myös tunteena. Sillä on ote tunteisiin ja sieluun. Itselleni pimeyden taiteellinen funktio on toki myös vahvasti läsnä, Satyr kommentoi. Yhtyeen eräs T-paitatekstikin tiedustelee "Have you experienced the real darkness?" Todellinen pimeys on aivan eri asia, kuin se coolina pidetty pimeys, jota ties ketkä hehkuttavat. Todellinen pimeys kalvaa niitä, jotka sen kohtaavat. Pimeyttä tulee kunnioittaa. Itse tunnen suurta kunnioitusta sitä kohtaan. Ja mitä tapahtuukaan, kun pääsemme pimeyden äärelle? Haastatteluaika on lopussa ja on aika kiittää Satyria tuokiostamme. Maailma on julma. Mutta sitähän se Satyrkin juuri äsken korosti.
TEKSTI: JUKKA KITTILÄ KUVA: ROADRUNNER
VUODA VERTA SATYRICONISI ETEEN!
Varsinkin kolmen viimeisimmän albumin myötä Satyrille on kehittynyt oma, kiero riffienrakentelutaitonsa. Riffit tunnistaa aina black metaliksi, mutta eritoten Satyriconiksi. Kiitos. Riffieni persoonallisuudesta mainitaan kieltämättä usein, mutta onhan minulle kehittynyt oma soittotyylini. Jos puhutaan teknisestä taituruudesta, en ole kummoinen kitaristi. En soita soittamisen vuoksi. Olen ennen kaikkea biisintekijä. Tekniset vajavuuteni korvaan ilmaisuvoimalla ja ymmärryksellä sävellystyötä kohtaan, Satyr kuvailee kitaristi-identiteettiään. Se, miten tekee, nousee Satyrin maailmassa olennaisemmaksi kuin se, mitä tekee. Jos soitosta uupuu tunnetta, ei ole sijaa Satyriconin kokoonpanossa. Näkisitpä, kun opetan uusia biisejä muille bändin jäsenille. Olen kuin mikäkin natsipäällikkö! Mutta minulla on selkeä näkemys siitä, miten biisit menevät, eikä tuosta näkemyksestä tingitä, Satyr toteaa. Natsimaiseen otteeseen ovat joutuneet myös Saty-
25
SICK
tiiviä taiteeseensa, joten heistä tulee juoppoja. Tai ehkä tämä johtuu Tshernobylin temppelin ytimen sulamisesta? Alkoholi on ainoa saatavilla oleva lääke. Huomautus lääketieteellisessä julkaisussa numero 666.001: kokeita on tehtävä taudinaiheuttajien löytämiseksi. Suurin osa täkäläisistä ihmisistä on kyllästetty television, politiikan ja uskonnon valheilla. Asukkaiden päissä on valtavasti stereotypioita, joten heitä on helppo kontrolloida. Meillä on kenties vain parituhatta aitoa metallipäätä, kun koko maassa on 10 miljoonaa asukasta. Me olemme kiellettyjä, me olemme undergroundia.
YDINVOIMALAA RAKENTAMASSA
Nauhoititte levyllenne myös valtavirrasta otetun kappaleen, Portisheadin Wandering Starin. Teoriassa Portishead ja black metal ovat yhteensovittamattomia, mutta monet asiat maailmassamme eivät seuraa logiikkaa ja maalaisjärkeä. Portishead on mielestämme paljon synkempi kuin black metal -yhtyeiden enemmistö. Portisheadin uusi levy on äärimmäisen depressiivinen ja loistelias. Metallin kuuntelijat eivät ole sinut moisen musiikin kanssa, joten suurin osa heistä luulee Wandering Staria meidän omaksi kappaleeksemme ja he pitävät siitä. Viisi tai kuusi vuotta sitten saimme käsiimme Portisheadin levyjä. Ne olivat muutenkin outojen mielentilojen päiviä. Portisheadin kappaleiden kuuntelu sai meidät tiukkaan pauloihimme. Wandering Star, vaeltava tähti, syntyi. Saimme idean, että tämähän olisi mahtava kappale versioitavaksi. Synkkää kuin helvetti, sairasta ja sanoituksetkin kuin suoraan meidän henkisestä tilastamme. Emme halua kopioida tai imitoida ketään. Kunnioitus syntyy siitä, kun ei kopioi. Soitamme sitä, mitä on sisällämme. Emme soita "pahuudesta" vaan avaamme sisäisten demoniemme kahleet ja ne ruumiillistuvat lihaksi ja luuksi. Sama Portisheadin tapauksessa, se on demonin työtä. Harkitsemme coveria myös seuraavalle levylle. Sekin on synkkä ja epätoivoinen, joten meillä on oikeus se esittää. Esittämisestä puheenollen, esiintyykö Sick uuden levy-yhtiönsä kotimaassa, Suomessa? Tai muualla? Ensiksi aiomme kaikki työskennellä vapaaehtoisina suomalaista ydinvoimalaa rakentamassa. Meille luvattiin antaa lämpimiä käytettyjä vaatteita, lääkkeitä ja kukkia... muuten, voitko hankkia meille ylimääräisen lapion? Kenties vanha jäsenemme God, Jumala itse, saattaa lähteä mukaamme vapaaehtoiseksi. Sen jälkeen valmistelemme uutta albumia ja esiintymisiä. Olisi hienoa soittaa Suomessa ja muissa maissa ja antaa yleisölle säteilyä, jotta he tuntisivat meidän sairaalloisen todellisuutemme. Tähän tähtäämme. Kiitoksia ajastasi kanssamme. Jos kuolen, niin pidäthän huolta teddykarhustani. Sairautta kaikille!
TEKSTI: JUSSI LAHTONEN KUVA: A.LITIN
SAIRAITA SÄLLEJÄ
Spikefarmin uusin kiinnitys, valkovenäläinen Sick julkaisi vuoden 2006 ensilevynsä Satanism, Sickness, Solitude nyt myös länsimaiselle kuulijakunnalle. Tajunnanvirta on vuolasta.
ickin takana on jumalallisen kuuloinen, mutta ulkomuodoltaan säteilysairauksien perikuvaa muistuttava kolmikko Voice of God, Spiritus Sancti sekä Virgin Mary (joka nimestään huolimatta on mies). Kolmikko vastaili Suelle yhteismitallisesti ja omasta ulottuvuudestaan Sick-entiteettinä, joka kertoi syövänsä säteilyä päivittäin ja haikaili Suomeen töihin uuden ydinvoimalan rakennustyömaalle. Mutta miten moinen otus vastaa kuulumisten kysymiseen? Helvetti, Jussi, meille kuuluu sairasta. Nestemäisten lääkkeiden hyväksymisen jälkeen kivut tulivat suuremmiksi, erityisesti aamuisin. Tiedemiehet ovat todistaneet, että kuuden litran lääkkeen nauttimisen jälkeen tulet terveemmäksi ja aivot alkavat toimia kunnolla. Sillä välin muut kehon osat mätänevät hitaasti, mutta vakuuttavasti. Mutta ehkäpä sinulla olisi vähän nestemäistä suomalaista lääkettä? Mutta mikä tai kuka on Sick? Me olemme kolme (de) konstruktiivista olentoa, jotka on lyöty yhteen yhdeksi Sick-nimiseksi monoliittiarkuksi. Elämme Magiljoussa, Valko-Venäjällä, jossa on suurin itäeurooppalainen kemikaaliteollisuuslaitos aivan kaupungin liepeillä. Teollisuuden päästöt ovat täynnä lyijyä, ja näiden niin suotavien elinolojen takia niin monet ovat skitsofreenikkoja... on vaikea puhua siitä... tai muistaa. Vuonna 2003 tunsimme olomme pal-
S
jon pahemmiksi, joten Satanism, Sickness, Solitude ilmaantui. Sairaus on elänyt sisällämme syntymästä asti. Useat ajanjaksot elämästämme ovat kuin houreisesta hulluudesta. No, jos sinun täytyy tietää, niin se oli silloin, kun kukat alkoivat haista rikotulta lasilta. En voi sanoa Sickin synnyn olleen miellyttävää, mutta kun tunnet aitoa kipua, se ilmaisee itseään äänien myötä. Aivan kuin avaisi tulehtuneen haavan kaikki mätä valuu ulos. Hetken tunnet helpostusta, mutta vain hetken... Musiikki heijastaa ja ilmaisee meitä. Ensilevyn julkaisi vuonna 2006 venäläinen Possession Records. Miten Sick päätyi suomalaistalliin? Emme ole Venäjältä, olemme Valko-Venäjältä! Ne ovat kaksi täysin eri maata, vain raja on yhteistä! (Valko-Venäjän itsenäisyydestä erehtyminen olisi pikkaisen eri asia kuin sikäläisen levyfirman kansallisuudesta erehtyminen. Sick-entiteetti käsitti väärin. Toim. huom.) SSS on ensimmäinen lääkepillerimme kaikille "normaaleille" olioille. Valkovenäläinen Possession Records oli ensimmäinen paikallinen parantaja. Vuonna 2007 olimme jäissä harjoittelemassa uutta materiaalia täysin palkein, ja tuolloin Spikefarm tarjosi sopimusta. Lisää on siis tulossa. Meillä on sopimus vielä kolmesta levystä Spikefarmille. Tällä hetkellä keräämme aineksia uuteen rokotukseemme. Kaikki nuo
elementit kasvavat Toivottomuuden mädillä pelloilla ja Vieraantumisen kosteudessa. Synkimmissä paikoissa, joissa ihmiset ovat ikinä majailleet. Muualta et noita yrttejä löydä. Uusi levy on tartuttanut meitä jo kaksi vuotta. Se tulee olemaan multitahoinen, monimutkainen ja äärimmäinen. Menemme studioon 2009 ja tarvitsemme kolme kertaa enemmän aikaa kuin SSS:n nauhoituksiin, jotta saamme siitä luonnollisemman ja sairaamman. CODE 2009 on kuolleena syntymisen koodi. Hei! Meillä on uusi tohtori, joka antaa sinulle tämän uuden tabletin ilman reseptiä! Vanha kunnon Tri Spikefarm! Joten syö se!
PASKAPÖKÄLEISTÄ VETTÄ
Miten kuvailisitte tyylisuuntaanne? Olemme metallia, industrialia ja sairasta. Olemme pikemminkin realistisia kuin futuristisia. Laulamme siitä, mitä on sisällämme ja ulkopuolellamme. Emme kutsu sitä "musiikiksi" sanan perinteisessä merkityksessä. Tämä on sisäisen helvettimme heijastusta stereona. Kenties se on meidän "tyyliämme". Ne, jotka haluavat kuulla turvallisia soundeja, miljoona kertaa käytettyjä säveliä ja ymmärrettäviä rakenteita, leimaavat meidät kyvyttömiksi, vedeksi jossa on paskapökäleitä. Emme väli-
tä. Ne, jotka näkevät asiat oikeassa valossa ja lukevat rivien välistä, löytävät levystämme paljon. Tshernobylin ydinvoimalan onnettomuus 1986 vaikutti radikaalisti Ukrainan ja Valko-Venäjän alueisiin, myös teidän perheittenne elämään. Ilman tätä onnettomuutta ei varmaankaan olisi Sickia? Syömme säteilyä joka päivä, lähtiessämme talosta tai syödessämme aamiaista. Se on meille normaalia. Säteily tuli oleelliseksi osaksi jokapäiväistä elämäämme. Se on aivan kuin käppäilisi kadulla ja näkisi raivohullun raiskaamassa seuraavaa seksuaalista kohdettaan. Säteily on näkymätön mutta huomattava naapurimme, joka antaa aina silloin tällöin lahjoja. Se on luonnollista, ja päivät pääksytysten voit tuntea sen, koskettaa sitä.... on hienoa havaita sen vievän taas yhden uhrin! Mutta Tshernobylin helvetti on vain yksi osa Sickiä. Olemassaoloomme on muitakin syitä. Valko-Venäjä ei ole mikään tunnettu metallimaa. Piirit eivät ole isot, mutta ne ovat omaperäiset. Oikeat "metallipäät" ovat lainsuojattomia hallituksen silmissä. Jos soitat metallia ja erityisesti radikaaleimpia genrejä kuten black metalia, sinun täytyy olla valmis taistelemaan oikeudestasi elää. Ja jos läpäiset byrokraattiset muurit, sinua pidetään extremistinä. Ei ole mitään mahdollisuutta, että iso yleisö kuulisi musiikkiasi vaikka maksaisit isot rahat. Muusikoilla ei ole perspek-
26
27
uhelimeni soi viisitoista minuuttia sovitusta ajasta myöhässä. Langan päästä löytyy Edguy-nokkamies Tobias Sammet, joka syvästi pahoillaan lupaa puhua kaksi kertaa normaalia nopeammin. Huumorimiehiä, senhän jo tiesin, mutta silti puolen tunnin rupattelutuokion kieliposkisuus yllättää allekirjoittaneen moneen kertaan. Edguyn edellinen albumi Rocket Ride julkaistiin vuonna 2006. Sitä seurasi tietenkin keikkailu. Senkään jälkeen Sammet ei levännyt laakereillaan, vaan päätti kasvattaa yhtyeensä lomassa syntyneen Avantasia-saagan trilogiaksi sekä kiertää mantuja myös tuon levytyksen tiimoilta. Kuitenkin jo nyt saamme kuultavaksi uuden Edguy-kokopitkän. Mistä kaikki tämä energia kumpuaa? Kun jostakin nauttii, ei sitä juurikaan koe työksi. Jo kahden tai kolmen päivän "loma" saa minut hermostuneeksi. Minun täytyy yksinkertaisesti olla koko ajan tekemässä tai organisoimassa jotakin, laulaja nauraa. Totta kai osaan tarvittaessa hengähtää. Kun esimerkiksi uusi albumi on valmis, istun alas ja nautin lopputuloksesta kädessäni lasillinen valkoviiniä.
P
EDGUY HUVITTAA IHAN MITEN HUVITTAA
TÄRKEÄ SHOKKI
Voimaheviään sangen omaehtoisesti jo yli viisitoista vuotta paiskoneen Edguyn värisuora on kunnioitettava. Viisi viimeisintä albumiaan ovat genrensä ehdottomia klassikoita sekä musiikillisesti että omintakeisen ajatusmaailmansa vuoksi. Yhtyeen lähihistoria käsittää tarinoita esimerkiksi ulkoavaruuden rumpalikanin hyökkäyksestä ja lentokoneessa muhinoinnista, ja Rocket Ridella Edguy korosti huumoriaspektia vielä entisestään. Meillä on aina riittänyt rohkeutta tehdä juuri sitä mitä itse haluamme. Rocket Ride oli erittäin tärkeä shokki, jolla näytimme mistä puusta meidät on veistetty. Rikoimme ne vähäisetkin jäljellä olleet kahleet, otimme selvän pesäeron tämän päivän suvaitsemattomaan ja tylsään heavy metal -skeneen. Siitähän rock-musiikissa pitäisikin olla kysymys, shokeeraamisesta ja sääntöjen rikkomisesta. Muistan, kun hyvä ystäväni Michael Weikath (Helloween) totesi noin kymmenen vuotta sitten, että "Kuulehan Tobi, jonakin päivänä teillä on sama ongelma kuin meillä. Ihmiset tulevat sanomaan, että teidän tulisi aikuistua ja ottaa asiat vakavammin." Johon minä ihmettelin, että minkä takia, minähän tässä vain vähän hulluttelen. Ajan kanssa selvisi, että hän oli täysin oikeassa. Myön-
Saksanmaan kylmäpäisin viisikko Edguy on kuin varkain lipunut teatterilavoilta rockin rinnuksille. Suelle selvisi, ettei yhtyeen itsevarmuus ole kuin kasvamaan päin.
nän toki, että joskus alkuaikoina yritin toisinaan väkisinkin hauskuuttaa, mutta suurilta osin kaikki tuli ja tulee edelleen luonnostaan. Ymmärrän, etteivät kaikki ihmiset pidä siitä mitä teemme, mutta minulle se on yksi sama, Sammet toteaa. Kun nyt on taas kerrattu Edguyn tekevän tasan mitä huvittaa, niin mitä voidaan odottaa uudelta pitkäsoitolta Tinnitus Sanctus? Mielestäni kyseessä on erittäin vahva kokonaisuus. Iskevämpi ja erottuvampi kuin aiemmat levymme. Yleistunnelmalla on selkeä suunta. En tosin osaa sanoa mikä tuo suunta on, mutta se kuulostaa todella synkältä ja äärimmäiseltä. Jälkeenpäin ajateltuna Rocket Ride oli kuin kahdeksankymmentäluvun parhaat palat. Uusi kama kuulostaa vain ja ainoastaan yhdeltä yhtyeeltä, eli Edguylta, joka ei kuulosta keltään muulta, Sammet painottaa ja esittää astetta persoonallisemman esimerkin. Jos taivaalta tippuisi avaruusolio, joka ei koskaan olisi kuullut rockia tai heviä, ja hänelle annettaisiin sataviisikymmentä levyä sekä uusi Edguy, hän sanoisi että Tinnitus Sanctus on hyvin omaperäinen ja hyvä levy. Hän olisi siitä innoissaan. Kuulostaa aika itsevarmalta... En ole koskaan kärsinyt itsetunnon puutteesta, joten niin kai sitten, mies nauraa. Itse asiassa olen ollut rehellisesti ylpeä joka kerta kun uusi albumi on valmistunut. Ensimmäistä lukuun ottamatta. Levyt ovat oman aikansa kuvia. Mutta voisin väittää, että tällä kertaa fiilis on entistä vahvempi. Uskon, että uusi levymme tulee olemaan todella tärkeä osa rockhistoriaa, haastateltava läväyttää tällä kertaa tippaakaan hymyä äänessään. Tiedän totta kai, ettemme tule myymään edes kymmentä prosenttia siitä mitä Metallican musta albumi myi. Mutta olen tyytyväinen kolmeenkin prosenttiin!
PYHÄ TINNITUS
Entistä keskitempoisempi uusi albumi vahvistaa Edguyn siirtymää perinteisemmän rock-musiikin linjoille. On siis sanomattakin selvää, ettei rivakampi hölköttely juurikaan enää maistu Sammetille. Ilmiö on totta kai ollut aistittavissa jo pitkään, mutta hiljattain myös itse artisti totesi ääneen, ettei speed metal ole hänelle enää "se juttu". Ei, kyse ei ole aikuistumisesta jos sitä kysyt. Yksinkertaisesti koen keskitempoisten kappaleiden parissa työskentelyn huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. Musiikissa ei välttämättä ole kysymys
siitä mitä siihen laitat, vaan mitä jätät laittamatta. Musiikin täytyy saada hengittää. Esimerkiksi Metallican Wherever I May Roam on huomattavasti raskaampi kuin heidän aiempi tuotantonsa. Ilmavuuden myötä kappaleen efekti on huomattavasti iskevämpi. Nopean musiikin ongelma on liian suuri informaatiotulva, joten yläja alamäkiä tai draaman kaaria ei pääse muodostumaan. Suurin osa speed metalista on pelkkää melua. Toki pidän jostakin sen suunnan kamasta edelleen, hyvä kappale on edelleen hyvä kappale. Kunhan nopeutta ei harrastettaisi vain sen itsensä takia. Tuleehan minullekin edelleen ideoita menevämmästä materiaalista, ja toisinaan ne tulee jopa käytettyä. Mutta jos "Fast And Furious" -ideologia perustuu siihen, että joku japanilainen levyyhtiö maksaa paremmin, sitä en voi ymmärtää. Monelle se kaikkein häiritsevin tekijä Edguyn viime levyssä ja sitä edeltäneessä Superheros -EP:ssä oli hullunkurisesti animoitu kansitaide. Monen mielestä moinen pelleily ei yksinkertaisesti vetele. Tiedän ihmisiä, joilta pitkäsoitto on edelleen katsastamatta kannen luomien ennakkoluulojen takia. Tinnitus Sanctusin kuvassa Jeesuksen korvasta valuu verta. Nyt on siis palattu astetta teatraalisemmille vesille...vaiko sittenkään? Huolimatta siitä että pidän huumorista täytyy myöntää, että toisinaan sillä on vaara jättää varjoonsa se tärkeämpi asia eli hyvä musiikki. Juttu on niin, että uusi albumi on rehellinen, vakava ja synkkä, joten se ansaitsee astetta majesteettisemman kannen. Mutta koska olemme Edguy, ja mukana on totta kai tälläkin kertaa muutama kieli poskessa -juttu, niin Jeesuksen korvasta tosiaan vuotaa verta ja albumin nimi on Tinnitus Sanctus. Huumori on siis edelleen olemassa, muttei niin selkeästi kuin aiemmin. Miten tärkeänä pidät kansitaiteen roolia noin yleisesti ottaen? Vaikkei kansitaide periaatteessa muuta musiikkia miksikään, niin mielestäni se näyttelee tärkeää osaa kokonaisuudessa. Jos esimerkiksi kuuntelen Iron Maidenin Seventh Son Of A Seventh Sonia, minulle se on sininen levy yhtälailla kuin esimerkiksi Hell´s Bells (AC/DC Back In Black) on musta biisi. Albumin kansi tavallaan alleviivaa levystä huokuvaa mystiikkaa, toimii mielikuvien luojana. Vaikka se onkin tänä päivänä vain harmillisen pieni pala paperia, ei sitä silti pidä aliarvioida. Tobias Sammet on siinä poikkeus, ettei miehelle ole koskaan tuottanut ongelmia puhua eri tekemisistään samassa lauseessa. Näin ollen on toisinaan epäselvää, onko käynnissä Edguyn tai vaikkapa Avantasian promootiorumba. Mies kertoo puhuvansa siitä mistä ihmiset haluavat hänen kanssaan rupatella. Mutta mitä jos vaikkapa levy-yhtiö nimenomaan kehottaa pitämään puheenaiheen tiukasti polttavassa aiheessa? Kukaan ei sano minulle mistä minun pitäisi puhua! Siitä on jo kasvettu ulos. Tässä ollaan jo julkaisemassa kahdeksatta kokopitkää, jolla he taas kerran lyövät rahoiksi. Joten jos näin kävisi, kehottaisin heitä kohteliaimmin pitämään turpansa kiinni!
TEKSTI: HENRI EEROLA KUVA: ALEX KUEHR
28
KATKISMUS ON HYVÄ JÄTKÄ!
On tullut aika jakaa lmialan haikeimmat palkinnot...
Ainutlaatuinen taltiointi juhlavasta videogaalasta, jossa parhaiden videoiden palkinnoista kilpailevat:
ÄLKÄÄ MYYKÖ NAHKAA HALVALLA!
Hanget · Kylymä Alakulotettuja tunnelmia Korutonta · Viattomien lasten päivä Nuori mies nimetön · Leimu · Tie Ah ahtaita aikoja · Me olemme myöhäiset
Kerää koko Iijokisarja:
Noutajan valssi
Vuoden synkin juhla
Kaajärven rannat
Surut pois ja kukka rintaan
Unholan urut
www.spinefarm.fi ranka@spinefarm.fi
Parrun pätkiä
Marraskuun lauluja I
Marraskuun lauluja II
Marraskuun singlet
29
BLAKE SYDÄMEN ASIALLA
Vuonna 2001 perustetun Blaken uusin tuotos Sa7urnus on jatkoa kolmen vuoden takaiselle Planetizerille. Odotukset ovat kovat.
R
askasta riffittelyrokkia soittavan Blaken laulajakitaristi Aaro on flunssainen ja kuumettakin löytyy. Meno on kuitenkin hyvä uuden levyn julkaisun kynnyksellä. Mulla on kovat odotukset siinä mielessä, että toi on definitiivinen levy. Siihen on todellakin laitettu sydänveri ja kaikki tietotaito. Tää voi olla vähän tyhmästi sanottu, mutta Sa7urnus on niin kova kokonaisuus, ettei sillä ole yhtään heikkoa biisiä. Olen kuullut, ettei Sa7urnus aukee kokonaisuutena niin helposti kuin aiemmat levyt. Koko paska vaatiikin auetakseen usean kuuntelukerran. Mun mielestä kokonaisuus on yhtä tärkee kuin yksittäinen biisi. Jos toi levy ei lähde, niin sitten mun musa ei lähde ikinä, mies hekottelee. Suurin osa Blaken ajasta menee studiossa. Sellaisina aikoina bändi harvemmin treenaa. Kun uusi levy on valmis, ja keikkoja tulossa, treenaus on intensiivistä. Blaken leirissä tiedostetaan, että perinteisempää kitararokkia soittava bändi joutuu menestyäkseen tekemään töitä hartiavoimin. Vanhanaikainen rock-bändi joutuu aina tekemään töitä menestyksen eteen. Mutta ei tällä musalla mitään koko kansan menestystä tule, eikä me sitä odotetakaan tai edes haluta. On mentävä askel kerrallaan ylöspäin, mutta ei liian ylös. Blaken kannatus on pikkuhiljaa noussut. Jokaisella levyllä on ollut aina enemmän ja enemmän 30
diggaajia. Sellaisesta mä tykkäänkin enemmän kuin mistään tähdenlennosta. Vanhan koulukunnan hevirock on kovasti tulossa bäkkiin. Aika on kypsä tällaiselle musiikille jopa nuorison keskuudessa. Kypsempi kuin muutama vuos sitten.
PLANEETAN LAULUA
Sa7urnus on vahvasti teemalevy, joka rakentuu vanhojen legendojen sekä pahuuden ympärille. Mistä levyn nimi oikein tulee? Sa7urnus tuli nimeksi puolivahingossa. Lätyllähän on biisejä sitovia siltoja, kaikkia pihinöitä ja vinkunoita. Mä törmäsin studiossa semmoseen NASA:n äänitykseen, jossa oli Saturnuksen ääntä. Se oli niin vaikuttava kuuntelukokemus, että ajattelin siitä biisille nimeä. Myöhemmin siitä tuli sitten levyn nimi. Pikkuhiljaa juttu alkoi selkenee. Mun tähtimerkki on Saturnus ja semmosta... Saturnus eli Saturday on alunperin Sabbath eli pyhäpäivä. Mulle Black Sabbath on sydämen asia. Se niinku on suomeksi musta Saturnus, mies nauraa. Alkujaanhan viikonpäivät on nimetty tähtien mukaan jokaisessa muussa kielessä paitsi pohjoismaisissa kielissä. Että siitä se nimi-idea oikeestaan lähti. Mä kelasin, että jos ei ottaisi levylle avaruusteemaa, mutta eihän se tavallaan ookkaan sitä. Tai siinä mielessä se on avaruusteemaa kuin kuka vaan meistä. Avaruudessa-
han tässä kaikki ollaan, naureskelee Aaro. Blake on vuosien varrella vaihdellut levyfirmaa aikamoiseen tahtiin. Vuosien varrella bändi on ehtinyt olla Pokon, Spinefarmin ja Wolfgang Recordsin listoilla. Nykyinen lafka Stay Heavy Records tuntuu hyvältä. Meillä on jokaisen levyn kanssa ollut eri firma. Blaken eka levy Not The One tosin oli omakustanne. Kakkoslevyn kanssa haettiin ensimmäistä kertaa ns. varsinaista levydiiliä, ja Spinefarmhan sen sitten julkaisi. Heidän kanssaan homma ei oikein lähtenyt liikkeelle. Ne jätkät lähti pois, jotka teki siellä fiiliksellä duunia tälle musalle. Meille ei ollut mitään syytä jäädä sinne, koska siellä ei enää ollut enää tyyppejä, jotka ees tajusivat tällasta musaa, Aaro muistelee. Samalla tavalla Blakelle kävi myös Wolfgang Recordsin kanssa: koko omistajapohja vaihtui. Siellä ei ollut enää fiilisjätkiä mukana tekemässä. Koko homma meni ihan uusiksi. Se on mulle helvetin tärkeetä, että jätkillä on fiilistä mukana se on se tärkein juttu. Seuraavan levyn kanssa oltiin Wolfgangin kanssa pitkällä neuvotteluissa, mutta sitten me peräännyttiin. Stay Heavyn Talevan Tony on auttanut Blakea ihan alusta saakka. Se jakoi meidän ekaa demoa ympäri kaupunkia omaan laskuunsa. Kun Tony kysyi, että laitetaanko uusi levy Stay Heavyn kautta, oli päätös aika help-
po tehdä. Siinä kuitenkin meni aikansa, että päästiin edellisestä diileistä rehellisesti pois. Ei viitsinyt lähteä puhumaan muiden kanssa ennen kuin tilit ovat selvät. Kyllähän vanha viisaus sanoo, että jos on kolme levyä eri firmoilla, niin se näyttää huonolta, Aaro naureskelee.
EI PELKILLE HUPIREISSUILLE
Blake on esiintynyt kovien nimien kanssa. Listalle mahtuu niin Therapy?, Iggy Popia kuin Cathedralkin. Miltä keikkailu tuollaisten bändien kanssa on maistunut? Hyvältä. On ollut mukava huomata, että ulkomaalaiset bändit ovat tykänneet meidän meiningistä. Se on antanut itellekin uskoo koko juttuun. Esimerkiksi Cathedral pyysi meitä Eurooppaan rundaamaan, mutta silloin ei päästy. Ulkomaille lähteminen on aina ollut meille se juttu. Minnekään Eurooppaan tai Jenkkeihin me ei kuitenkaan lähdetä ittekseen kiertelemään mitään pikkuklubeja. Suurin osa meistä on perheellisiä ukkoja, jotka ei lähde pelkille hupireissuille. Sille touhulle pitää olla joku syy. Blake on saanut paljon huomiota ulkomailla. Esimerkiksi jokaisen 12-vuotiaan idoli Bam Margera on käyttänyt Blaken biisejä ohjelmissaan. Margeran levy-yhtiö on myös tehnyt bändin kanssa julkaisusopimuksen Amerikkaan.
Therapy?:n suunnalta Blakea taas on kehuttu sanomalla sitä seuraavaksi suureksi Black Sabbathin perinteen jatkajaksi. Tästähän on jo muutama vuos, kun käytiin Therapy?:n kanssa soittamassa. Ekan keikan jälkeen ne aloittivat aina Iron Manin riffillä ja omistivat keikkansa meille. Heti ekan vedon jälkeen niiltä tuli kommenttia, että jos teidän bändistä ei tuu Euroopassa kovaa nimeä, niin mistään ei tule. Therapy?:n Andyn diggausmeinigit oli mulle kova juttu silloin, ja on tietty vieläkin. Tuntuuko Sabbath-kommentointi ikinä taakalta? No, jossain mielessä voi periaatteessa ajatella noin. Black Sabbath on ollut vahvin vaikuttaja mulle ja pitäisi olla jokaiselle raskaan rokin soittajalle tässä maailmassa. Mieluummin kuuntelee vertailua siihen kuin johonkin tuoreempaan nimeen. Ainahan bändejä verrataan johonkin. Mutta emmä sitä sanoisi taakaksi. Jossain vaiheessa tuntui taakalta ennemminkin se, kun jengi vertasi lauluääntä Danzigiin, Aaro toteaa. Levyn julkaisun jälkeen Blake lähtee kiertämään Suomea. Julkisuuteen ei vielä voi laittaa keikkapäiviä, mutta viikon parin sisään alkaa niitäkin tippuu. Me mennään etelästä pohjoseen tää pläntti läpi ja sen jälkeen suunnataan muihin maihin. Blake on livebändi ja se on meille tärkee juttu.
TEKSTI: TEEMU PURHONEN KUVA: JARKKO TIITINEN
oittaessani Reprisal Scars -kitaristi Joonas Paanaselle mies kertoo edellisviikon suunnitelmiensa menneen niin sanotusti päin persettä. Vastoinkäymiset tuli kuitenkin käännettyä voitoksi, kuinkas muuten kuin metallin parissa. Onnistuin näkemään The Hauntedin kahteen kertaan. Aiemmin olen joutunut töiden takia missaamaan bändin, joten otin nyt sitten vahingon kunnolla takaisin. On kyllä näkemisen arvoinen orkesteri, yhteensoitto aivan tajutonta, mies hehkuttaa. Reprisal Scars on ehtinyt jo omakustanteillaan herättää viljalti huomiota. Monessa yhteydessä on vilahdellut termi "valmista tavaraa". Neljä minikiekkoa viidessä vuodessa on paljon, mutta olisiko yhtyeestä artistin itsensä mielestä ollut pitkäsoiton valmisteluun aiemmin kuin vuonna 2008? Ei olisi, kitaristi vastaa hetkeäkään empimättä. Itse asiassa nyt miettin, olisiko se kokopitkä levy pitänyt tehdä vieläkin myöhemmin. Vasta tämän vuoden tammikuussa julkaistulla Dead End Road -EP:llä kuuli ensimmäisen kerran miltä tämän bändin tulee kuulostaa. Vaikka olennaisimmat palaset ovat nyttemmin loksahtaneet sujuvasti paikoilleen, ei kaikki ollut alun alkaen selvää. Ennen kuin bändi sai nokkansa alle sopimuksen allekirjoitettavaksi, oli debyyttipitkäsoitto Killing Art Of Self-Deception jo ehditty äänittää. Itse asiassa jo mainitun Dead End Roadin julkaisun aikaan kirkossa asti kuulutettiin seuraavan "Reppana"-äänitteen näkevän päivänvalon pidemmässä muodossa. Olemme viisi vuotta vanha
S
REPRISAL SCARS
LUOMUHENKISTÄ PUNKKIMEININKIÄ
Itsepetoksen tappava taide. Siinäpä vasta levylle titteli. Thrash-jyrän mielestä se "vaan kuulostaa v***n siistiltä!"
bändi, joten yksinkertaisesti päätimme, että albumin aika on nyt. Lähdettiin siitä, että tehdään kaikki itse alusta loppuun, ei missään oikeassa studiossa vaan treenikämpällä punkkimeiningillä. Ei maailma olisi siihen kaatunut, jos ei julkaisijaa olisi löytynyt. Jos oli äänitysprosessi luomuhenkinen, niin ei sitä edeltänyttäkään rupeamaa juuri normaaliksi voi väittää. Seitsemän viikkoa ennen studiota yhtyeeseen liittyi kaksi uutta jäsentä. Laulaja ja komppikitaristi, joiden kanssa sitten treenattiinkin tuo loppuaika neljä kertaa viikossa maanantaista torstaihin. Tuloksena oli viisi uutta biisiä ja vanhojen kappaleiden harjoittelu. Eli puolet levystä sävellettiin kun studioaika oli jo varattu. Paananen kertoo, että vaikka kiinnostusta muiltakin tahoil-
ta tuntui valmista albumia kohtaa löytyvän, päätti yhtye painaa jarrua Violent Journeyn pysäkillä. Tutun tahon kanssa sopimusta oli helppo lähteä neuvottelemaan, eikä yhteisen taipaleen aloittamista ole ainakaan tähän mennessä joutunut märehtimään. Kovasti tuntuu levy-yhtiöltä löytyvän intoa meidänkin bändin promotoimiseen. Ja nythän on huomannut tämän bänditouhun ihan uudella tavalla hauskaksi, kun joku muu hoitaa levyjen lähettelyn ja muun vastaavan, kitaristi nauraa. Olihan meillä aluksi vähän pelko perseessä sen suhteen, että miten hyvin se toinen taho asiat hoitaa. Mutta eipä ole juuri valituksen aiheita ilmennyt. Kun oli viisi vuotta pitänyt jokaisen langan käsissään, niin hetken aikaa kesti totutella ettei kaikkea tarvitsekaan enää itse tehdä. Vähän väliä joutuu vieläkin kysymään että "mitä vittua, hoidatko sä muka tämänkin?". Pyydän lopuksi Joonasta nimeämään hänen mielestään Killing Art Of Self-Deceptionin kanssa samaan karsinaan istuvan levykolmikon. Ensimmäisenä mainitsisin The Hauntedin One Kill Wonderin. Tosin nythän kaikki Haunted-fanit hermostuu, koska Aron aikaisesta materiaalista ei ole tänä päivänä muotia diggailla. Toinen voisi olla In Flamesin Clayman. Ja kolmas...nyt pitää oikein miettiä mistä niitä riffejä on pöllitty, kitaristi hiljentyy pohtimaan. No, jos sieltä joku löytää pätkän Cowboys From Helliä (Pantera), niin olen tyytyväinen!
TEKSTI: HENRI EEROLA KUVA: VIOLENT JOURNEY RECORDS
GRENDEL MUUTOS TUHON KAUTTA
Kotimaisen metalliyhtye Grendelin toinen albumi A Change Through Destructionin nousi albumilistan top20:een. Menestyksen takana on kymmenen vuoden määrätietoinen ja sinnikäs työ.
G
rendelin laulaja Mikko Virtasen sekä rumpali Jussi Kraftin mukaan bändille kuuluu hyvää. 19. sija Suomen virallisella listalla tuntuu hienolta. Täytyy sanoa, että näin hyvää sijoitusta emme osanneet odottaa levyn ensimmäiselle myyntiviikolle. Iso kiitoshan tästä kuuluu levyn ostaneille. Mielenkiintoista nähdä, miten sijoitus muuttuu. Yhtyeen ensimmäinen täyspitkä Lost Beyond Retrieval julkaistiin vuonna 2006 omakustanteisesti. Kakkosalbumi on Grendelin ensimmäinen levy-yhtiön kautta julkaistu teos. Grendel meni marraskuussa 2007 studioon tekemään toista levyään ja metsästi valmiin levyn kanssa sopimusta. Tarjouksia tuli useitakin, mutta yhteistyöstä Fireboxin kanssa oli jo kokemusta. Firebox oli ottanut aikanaan jo debyytin jakeluun ja valinnut yhtyeen sekä kokoelmalevylleen että musiikkivideokokoelmalleen. Valitsimme Fireboxin, koska meillä oli jo jonkin verran kokemusta yhteistyöstä heidän kanssaan. Myös kotimaisuus tuntui suurelta plussalta. Olisi melko rasittavaa hoitaa asioita jatkuvasti englanniksi jonkun saksalaisen kanssa. Firen jätkien kanssa me puhutaan puhelimessa lähes päivittäin ja homma toimii muutenkin loistavasti. Ulkomaiden julkaisu ja jakelu on työn alla ja tulee toteutumaan toivottavasti ensi vuoden alkupuoliskolla. Kummatkin levyt on nauhoitettu Sonic Pump -studiolla Nino Laurenteen toi-
mesta. Erot ensimmäisen ja toisen albumin välillä ovat kuitenkin huomattavat. Debyytti oli tavallaan kokoelmalevy, joka koostui viiden vuoden aikana tehdystä materiaalista. A Change Through Destruction taas syntyi n. 1,5 vuoden sävellystyön tuloksena. Lyhyempi aikaväli biisien teossa paransivat levykokonaisuutta. Kehitystä on tapahtunut meissä kaikissa, mikä onkin luonnollista ja toivottavaa. Askel rankempaan suuntaan ei kuitenkaan ollut mikään tarkkaan harkittu peliliike. Pikemminkin sinne suuntaan ollaan aina oltu menossa matka jatkukoon. Ensimmäinen levy oli selkeästi rauhallisempi ja melodisempi levy. Uudellakaan levyllä ei ole unohdettu niitä elementtejä, mutta enemmän on rähinää kuin tunnelmointia. Muutoksen kuulee ensimmäisenä varmaankin lauluissa, joissa Mikko pääsee käyttämään monipuolisemmin ääntään. Laulutyyli on uutta Grendelille, mutta Mikko on laulanut juuri tällä tavalla aikaisemmin muissa bändeissä. Debyytillä biisit olivat sen verran kevyitä, ettei tämä tyyli olisi niihin istunut. Nyt päätimme laajentaa skaalaa. kun siihen oli mahdollisuus. Tyylinmuutos on tuonut uusia mahdollisuuksia ja uutta potkua biisien tekemiseen. Vokaaleista lyriikoihin. Ainakin toimittajan korvin tekstit ovat fiilispohjaisia tuntemuksien kuvailuja, eivät pidempiä tarinoita. Oikeassa olet taas. Meillä lyriikat eivät ole fiktiivisiä tarinoita tai saarnaavia lu-
entoja siitä kuinka asiat tulisi tehdä. Sanat tulevat asioista, jotka vituttavat tai masentavat, eikä kuulija välttämättä aina selkeästi ymmärrä mihin ne oikeastaan liittyvät. Ne on usein suunnattu enemmänkin itselle kuin kuulijalle, mikä kieltämättä kuulostaa vähän oudolta, kun sitä ajattelee. Grendel-nimisiä yhtyeitä on muuallakin maailmassa, muun muassa espanjalainen power metal -pumppu, joka julkaisi levynkin tämän vuoden toukokuussa. Mahdollisista sekaannuksista huolimatta SuomiGrendel ei aio nimeään vaihtaa. Käväisi se mielessä hetkellisesti, mutta nimi pidetään. Kyllähän siitä välillä saadaan
kommentteja, mutta tämän nimen kanssa olemme tehneet töitä pidempään kuin moni muu Grendel-niminen yhtye. Olisi kauheaa haaskausta tuhota lähes kymmenen vuoden promotyö vaihtamalla nimeä. Se olisi melkein kuin perustaisi uuden bändin. Toki sekaannuksia varmasti sattuu, mutta en usko että tämä nimi-asia on ongelma ainakaan meidän. On aika mahdotonta keksiä bändin nimeä, jossa olisi jotain järkeä, mutta joka ei olisi vielä kenenkään käytössä muodossa tai toisessa.
TEKSTI: JUSSI LAHTONEN KUVA: MIA KOSKINEN
31
K
ompuroidessamme kohti vuodenaikaa, jonka yhä harvempi kotimaassamme enää kokee talveksi, saa kansa käsiinsä kaikkien aikojen ensimmäisen V-DVD:n. V-DVD1 Viikate-videogaala -julkaisullaan tanssiorkesteri Viikate tarjoaa glamouria ja ruutia tihkuvan videogaalan, jossa palkinnoille pääsevät kaikki kymmen Viikatteen musiikkivideota vuosilta 1999-2007. V on tyylinä toimivin ja sen tietää Viikatekin. V-gaalaksi lyhentyvän tapahtuman on ohjannut ja yhdessä laulaja-kitaristi Kaarle Viikatteen kanssa käsikirjoittanut Antti Hyyrynen. Lemiläisen metalliyhtye Stam1nan laulajakitaristina tutuksi tulleelta Hyyryseltä löytyy koulutusta ja kokemusta myös musiikkivideoiden ohjaajana. Stam1nan videoiden lisäksi medianomi Hyyrynen on ohjannut ja käsikirjoittanut muun muassa Kotiteollisuuden kiitellyt videot Kummitusjuna ja Iankaikkinen. Stam1nan Antin ja Viikatteen Kaarlen kylänraitit yhtyivät vuonna 2005 Yli-Tornion Aavastockissa jälkimmäisen lähes pyllähdettyä taustakankaan läpi edellisen syliin. Viikatteen videot ohjanneen Joonas Berghällin ystävyys Kaarlen kanssa taas alkoi Lahdessa vuonna 1996. Viikatteen kaikki kymmenen musiikkivideota ohjannut Berghäll ei ole haastatteluhetkellä vielä nähnyt uunituoretta ViikateDVD:tä, mutta tusinassa vuodessa ehtii todistaa yhtä jos toistakin muuta yhtyeen kanssa. Kuvatessamme ensimmäistä videota Hanget meillä ei ollut varaa mihinkään kamera-ajoihin tarvittavaan kalustoon, joten rakensimme kaluston kanootista. Kaikki kamera-ajot on tehty työntämällä kanoottia lumihangessa. Videolla näkyvä avantokin jouduttiin tekemään Kaarlen kanssa työllä ja vaivalla kairan, kangen ja moottorisahan avulla. Kovaa työtä noiden videoiden tekeminen on ollut. Viattomien lasten päivää kuvattaessa kelloja siirrettiin taaksepäin. Muutenkin parikymmentuntisia kuvauspäiviä tehnyt työryhmä pääsikin sitten veistelemään, että se on kyllä Berghäll ainoa ohjaaja, joka teettää 25-tuntisia päiviä. Huumorin merkeissä on edennyt myös Antti Hyyrysen ja Viikatteen yhteistyö. No Sori -sketsien muodossa alkanut naurattaminen kulminoituu nyt julkaistavaan tallenteeseen. Pikkuhiljaa tunnusteltiin toisiamme ja suoritettiin kulttuurivaihtoa, Hyyrynen muistelee. Kaarlen puhetta kuultiin Stam1nan Viisi laukausta päähän -kappaleella ja sitten oli tosiaan
että selkoa asiaan ehkä saisikin vain, jos joku toinen ohjaisi Viikate-videon. Antti Hyyrynen puolestaan ilmoittaa kiinnostuksensa yhteistyöhön Viikate-miesten kanssa. Hyyrynen ei kuitenkaan tunnu halukkaalta tempaisemaan hoviohjaaja-Berghällin viittaa harteilleen, toteaa vain yhden köyden vetämisen sujuneen mallikkaasti. Täytyy sanoa jättikiitos jouhevuudesta Kaarlelle ja muille gaalan teossa mukana olleille. On erinomainen kunnia tehdä yhteistyötä yhden maamme parhaan hevibändin kanssa. Myös Berghäll myöntää, että Viikatteen musiikkia tulee kuunneltua kotona. On sanottava, että Viikate merkitsee minulle enemmän kuin pelkkiä videoita. Pitää vielä lisätä, että olen pirun kiitollinen bändille, että olen saanut ohjata nämä videot. Videoilla on ollut suuri merkitys myös oman urani kannalta.
TULEVAT MYSTEERIT
Berghäll on Viikate-videoiden ulkopuolella ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja vaikka mitä kaikkea muutakin. Monitoimimieheltä on tällä hetkellä tuotannossa suomalaista miestä ja ystävyyttä käsittelevä dokumentti Elämän lämmössä, jonka kuvauspaikkoina olivat, tietysti, saunat. Ohjaajaa naurattaa. Ei olla tosiaan kovin kauaksi lähdetty Viikatteen maailmasta. Videoissa Ah, ahtaita aikoja sekä Me olemme myöhäiset on lähdetty reilusti lännenelokuvan suuntaan. Spedewesterniä henkivät videot ovat olleet tuttuun tapaan kuin lyhytelokuvia, mutta aiemmista poiketen tarkoituksena on kasata kolmen videon muodostama yksi kokonainen tarina. Niinpä. Milloin viimeksi kuulit seuraavat sanat yhdessä: kotimainen musiikkivideo -trilogia? Tulevan videon ja siten myös kaavaillun päätösjakson kohtalo on lehden painoon mennessä vielä ohjaajallekin kiinnostava kotimainen mysteeri. Tulevaisuus näyttäköön, käykö Vgaalan toimintaspektaakkeli toteen ja onko Viikate-miehillä rooli erikoisefektien kera otsikolla "Ruutia, tanssiorkesteri Viikate!" Päädyttiin mullan alle taas tahi ei, nyt julkaistava DVD ei joudu kauaa olemaan itsekseen. Rautavaararokkia ja helismaaheviä niittävään Viikate-yhtyeen elintoimintoja kartoittava toinen osa on jo tuotannossa. Sen tarkka sisältö on Hyyrysellekin haastattelun hetkellä vielä arvoitus. En tiedä, kuinka paljon yhtyeen pojat haluaisivat, että paljastan tuosta toisesta projektista. Mutta kuten ensimmäiseltä deeveedeeltä löytyvästä traileristakin voi päätellä, on kyseessä enemmän soittoon ja live-materiaaliin painottuva juttu. Ihan rehellisesti sanottuna en itsekään vielä tiedä enempää. Virallisen version mukaan VDVD1:n ilmestymispäivä siirtyi kahdella viikolla eteenpäin "klassisista tuotannollis-teknisistä syistä johtuen". Mitään dramaattista taustalla ei ollut, master-nauhat eivät vain ehtineet ajoissa painoon.
TEKSTI: TARU TUULIA TITTONEN KUVAT: TIMO ISOAHO
SITÄ NIITTÄÄ MITÄ KYLVÄÄ
Ensimmäinen Viikate-DVD tarjoilee yhtyeen kaikki musiikkivideot gaalan muodossa. Vaikka kyseessä ei ole perinteinen snägäriherkku, kokonaisuus tulee toki kaikilla mausteilla.
ne No Sori -kuviot. Kaarle mietti, miten Viikatteen videot kannattaisi laittaa DVDmuotoon. Lopulta syntyi ajatus tehdä musiikkivideoiden ympärille gaala. Sen ideointi olikin sitten vapaan assosiaation juhlaa. nin kanssa etiketittömästä lekasta. Onko tässä ohjaaja-Berghällin vastaus product placementin turvoittamaan kuvastoon? Tämä on kyllä sattumaa!, Berghäll nauraa. Tosin en halua, että mitään etikettejä näkyy, mitä nyt poikkeuksena tietysti Jallu. Ne muutamissa videoissa esintyneet jallupullot ovat kymmeniä vuosia vanhoja isovanhempien ullakoilta löytyneitä esineitä. Ja Korutonta-videolla piti tietysti olla Absintti-pullo, jotta saataisin viittaukset Komissaario Palmuun hoidettua oikein. Meillä on Kaarlen kanssa alusta asti ollut sama ajatus videoiden sisällöstä. Molemmilla on elokuva-ihanteet vanhassa Suomi-filmissä. Kaarlella on ollut lapsesta saakka mieltymys Speden ja Ere Kokkosen elokuviin, joista monet ovat olleet inspiraation lähteenä sitten videoissakin. Yleensä Kaarle tuo minulle perusidean tai joukon päähän pinttyneitä toiveita, joista lähdemme yhdessä Katja Gauriloffin kanssa työstämään käsikirjoitusta. Berghäll ei ole toistaiseksi lähtenyt tekemään musiikkivideoita muille yhtyeille. Periaatteessa ajatus ei Berghällistä kuitenkaan tunnu mahdottomalta, mutta innostuksen kyseisen artistin musiikkiin se kyllä vaatisi. Vähintään. Ei näistä ikinä ole rahaa käteen jäänyt, vaikka Viikate-gaalan käsikirjoituksessa siitä kovasti veisteltiinkin. Ja sydämellähän näissä jutuissa pitää olla mukana. Miettiessään, onko yhtyeelle ollut Berghällin mielestä etua vai haittaa siitä, että kaikki videot on ohjannut sama mies, ei Berghäll sen kummemmin emmi. Hän toteaa, että sen tarkasteleminen on ymmärrettävästi hankalaa, ja
IHANTEET SUOMI-FILMISSÄ
Viikatteen musiikkivideoita nähneet ovat ehkä huomanneet, että monet niistä sisältävät alkoholia. Useimmissa tapauksissa juodaan tietysti Jaloviinaa, mutta niin on mukana myös Jim Beamia, Jack Danielsia ja Absintheakin. Uusimmassa, kalleimmassa ja siksi siis parhaassa videossa Me olemme myöhäiset Kai Lehtisen esittämä sheriffi kuitenkin kumoaa kuppia Lucky Simeo32
V-DVD1 Viikate-videogaala julkaistaan 19. marraskuuta.
33
Levyn mielenkiintoisin elementti ovat huikean raivokkaat pianonpimputukset, jotka toimivat punkasenteen rinnalla mainiosti tuoden välillä mieleen David Bowien elokuvamusiikin. Sen sijaan powermetallihenkiset kitarat särähtävät korvaan negatiivisemmalla tavalla. Laulajattaren kiekuminen on enimmäkseen huvittavaa, joskin viehättävää kuultavaa, mutta kun en muinaisjapania ymmärrä, (kuten eivät useimmat japanilaisetkaan) menee kappaleiden sanoma ohi. Levyn tunnelma vaihtelee kolkon teatraalisesta hilpeän irrottelevaan. Jinbaika edustaa levyn herkintä linjaa hassusta räppäyspätkästä huolimatta. Raaempaa soitantaa löytyy levyn loppupuolelta, etenkin anarkistisesta lopetusrykäyksestä Akai Kiokusta. Tämä viihdyttävä kummajainen on tervetullut lisä ennakkoluulottomien friikkien levyhyllyyn. Vastaavaan en ole aiemmin törmännyt näillä musiikkimarkkinoilla. ANNA LAHOKOSKI
PANTHEIST Journey Through Lands Unknown (Firebox)
9
Kalsea marraskuu on otollisinta aikaa tällaisille synkille fiilistelylevyille päästä oikeuksiinsa. Näin mainioita teoksia ei kuitenkaan synny kovin usein, joten on ilahduttavaa kohdata kliseisistä elementeistä uskottavaksi koottu hämymetallipaketti. Brittiyhtye Pantheistin hienot melodiat ja symbioottinen yhteensoitto johdattelevat horrortunnelmiin, joissa ei raakuudella mässäillä, vaan luodaan jännitettä hienovaraisemmilla tehokeinoilla. Laulaja käyttää ääntään monipuolisesti. Matalan kuiskaava kerronta, rauhallisen voimallinen örinä ja myös puhdas, joskin tumman tunkkainen laulu täyttävät tehtävänsä tasaveroisena instrumenttina muiden rinnalla. Nostalgiaakin on kuultavissa, vaikutteet lienevät peräisin 90-luvun alun goottija doom metal -levyiltä. Varsinkin korkealentoinen kosketinsoitanta kuulostaa jopa retrolta. Simppelit särökitarariffit tuovat vanhat hyvät, synkeät ajat mieleen. Piano ja akustinen kitara soivat usein pahaenteisen hillitysti johdatellen mahtipontisiin kohokohtiin, joissa päästään parhaimmillaan myrskylukemiin. Funeral-doom tyylin mukaan tempo pidetään kuitenkin enimmäkseen maltillisena, vaikka varsinainen laahaus onkin jätetty muille. Kunnon hidasta old-school -linjaa edustava Loss of Innocence on synkkääkin synkempi sukellus pimeyteen. Varsinaisia helmiä on levyltä hankala poimia, koska biisit sykähdyttävät kukin tavallaan mielentilasta riippuen. Rauhallinen Oblivion koskettaa syvimmin, kun malttaa syventyä kuuntelemaan. ANNA LAHOKOSKI
SATYRICON The Age Of Nero (Roadrunner)
Satyricon on luonut nahkansa useaan otteeseen. Viimeisin selkeä itsensä uudelleenkeksimisen hetki oli Volcano (2002). Se ei tarkoita, että Now, Diabolical (2006) ja uusi The Age of Nero olisivat pelkästään Volcanon perillisiä, mutta kyse on kuitenkin samasta mustasta laavasta, joka alkoi laskeutua vuorenrinteitä pitkin Volcanon päätösbiisissä Black Lava. The Age of Nero antaa aluksi itsestään kaksijakoisen vaikutelman. Commando ja The Wolfpack toimivat tehokkaana avauksena, mutta levyn varsinaiseksi kruunuksi kohoavat kaksi seuraavaa kappaletta. Black Crow on the Tombstone ja Die by My Hand ovat ensiluokkaista mustaa metallia, yksinkertaisesti loistavia biisejä. Niiden myötä rima kohoaa korkeuksiin, eikä seuraavana vuorossa oleva My Skin is Cold tunnu aluksi missään. Samoin loppulevy vaikuttaa yhdentekevältä. Enempi kuuntelu osoittaa, ettei My Skin is Coldista ja seuraajistaan puutu mitään. Ne eivät kenties ole aivan levyn kärkibiisien veroisia, mutta eivät kauaskaan jää. Den Siste tuntuu ensipyöräytysten jäl-
ENSLAVED Vertebrae (Indie Records)
9
7
Norjalainen Enslaved on kokenut taiteilijoiden tyypillisimmän paradoksin: mainetta ja palkintoja satelee vasta uran myöhemmässä vaiheessa, ja sellaisista teoksista, jotka eivät ole lähelläkään alkuaikojen huippusaavutuksia. Tätä sattuu paremmissakin piireissä, kysykää vaikka Martin Scorseselta, joka sai parhaan ohjaajan palkinnon The Departedista (2006), mutta ei lukuisista paljon ansiokkaammista ja paremmista vanhemmista elokuvistaan. Enslavedin vanhat, jylhän hitaat ja skandinaavisia muinaismytologioita uhkuvat teokset ovatkin teknisesti kenties yksinkertaisempia, mutta paljon omaperäisempiä ja aikaa kestäviä kuin uudem-
keen vähäpätöiseltä levyn päättäjältä, verrattuna vaikkapa edellä mainittuun Black Lavaan, mutta kärsivällisen kuuntelun tuloksena sekin lunastaa paikkansa. Nyky-Satyriconin vahvuus on kyky luoda yksinkertaista, mutta kestävää ja ajan kanssa paranevaa materiaalia. Taidokkaaksi voi laskea myös sen, että vaikka yhtye vannookin nykyisessä ilmaisussaan Venomin ja Bathoryn kaltaisiin tiennäyttäjiin, ei se sorru pelailemaan ilmeisimmillä kliseillä, vaan luo omanlaistaan, suoraviivaisen mustanpuhuvaa metallia. Erityismaininnan ansaitsee ehdottoman tyylitajuinen rumpali Frost. Trymin ja Hellhammerin kaltaisiin päristelijöihin verrattuna miehen soitto on silkkaa AC/DC koulukuntaa, mutta vähemmän on kuin onkin enemmän. Frost soittaa sen, mitä kappaleet vaativat, ei vähääkään enempää. The Age of Nero ei välttämättä ole yksi vuoden 2008 levyistä, mutta se sijoittuu varmasti aivan kärkikastin kintereille. JUKKA KITTILÄ
!! Uusi www.sue.fi !! !! Tsek !!
35
DVD-ARVIOT
THE OBJECTIVE
CIA:n palkkalistoilla oleva Ben Keyes sekä jenkkien karu erikoisjoukko matkaa pian World Trade Centerin iskujen jälkeen Afganistaniin, jossa tehtävänä on tavata arvostettu paikallisvaikuttaja nimeltään "Muhammed". Aavikolta löytyy Muhammedin lisäksi jotain aivan muuta, joka ei vaikuta olevan tästä maailmasta lainkaan. Ennen pitkää sotilasryhmä on saarrettu paahtavan auringon alle. Blair Witch Projectista tuttu Daniel Myrick ei palaa läpimurtodebyyttinsä kuvastoon, vaan rakentaa nyt jännitystä toisella tapaa. Silti toteutuksessa voidaan nähdä joitain samoja piirteitä, kuten esimerkiksi tiettyjen asioiden näyttämättä jättäminen ja luottaminen katsojan mielikuvituksen voimaan ja siitä syntyviin kylmiin väreisiin. Aavikolla tapahtuva trilleri ei syöksy muutenkaan päätä pahkaa ravistelemaan katsojaa, vaan luottaa tunnelman aavemaisuuteen ja ympäristöstä huokuvaan tuntemattomaan uhkaan. Pienen budjetin jännärinä The Objective toimii mukavana vaihtoehtona mainstream-tarjonnalle. Siltä on turha odottaa helppoja vastauksia lukuisiin kysymyksiin, joita herää elokuvan aikana. Sen takia se jääkin askarruttamaan mieltä, hiukan samalla tavalla kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 sekä Danny Boylen Sunshine. Viimeksimainitun rinnalla The Objectiven ei tarvitse juurikaan hävetä. Myrick ei ole kuitenkaan saanut henkilöohjaajana tuntemattomasta näyttelijäkaartista irti sellaisia tunnetiloja, jotta katsoja eläytyisi kunnolla heidän pelkoonsa ja epätoivoonsa. Ehkä se ei ole ollut tarkoituskaan, vaan tuottaa katsojalle hiukan epämiellyttävä ja jännittynyt olotila vielä elokuvan jälkeenkin. ESA LINNA
VANTAGE POINT
½
Espanjassa vieraileva Yhdysvaltain presidentti ammutaan terrorisminvastaisen huippukokouksen päätteeksi suuren yleisön edessä. Presidentin kovia kokenut henkivartija lähtee epäillyn ampujan perään, mutta takaa-ajajia on muitakin. Kaikki ei ole sitä miltä se päällisin puolin näyttää. Vantage Pointin rakenne on sen mielenkiintoisin yksityiskohta. Se on periaatteessa saman ajankohdan kelausta uudestaan ja uudestaan, mutta aina hiukan eri näkökulmasta. Keskivaiheilla sinänsä mielenkiintoinen tarinankerronta uhkaa tappaa toistollaan kiinnostavuuden, mutta onneksi Vantage Point saa lopulta oikean vireen päälle. Hurjat takaa-ajokohtaukset ovat elokuvan yksittäisiä tähtihetkiä. Pahin kompastuskivi on Vantage Pointin uskottavuudessa. Vaikka Yhdysvaltain hallinnon hyökkäävyyttä arvostellaankin, on herra presidentti
edelleen puhtoinen idealisti, joka ei tiedä mitä selän takana tapahtuu. Myös terroristien juonet etenevät liian mutkattomasti, jotta Vantage Pointia voisi pitää realistisena. Paikoin tahaton komiikka astuu peliin mukaan, kun korni "Secret Service, get out of the car!" -repliikki toimii jopa espanjalaisen kaupungin kaduilla henkivartijan repiessä paikallista asukasta ulos autostaan. Dennis Quaid yrmeäilmeisenä henkivartijana hoitaa pelkällä karismallaan homman jotakuinkin kotiin. Quaidin lisäksi nähdään perusvarmaa osaamista William Hurtilta, Sigourney Weaverilta ja Forest Whitakerilta, joiden ruutunäkyvyyttä on lisätty ovelasti elokuvan rakenteen avulla. Lisämateriaalina ohjaajan kommenttiraita, poistettuja kohtauksia sekä dokumentteja elokuvan teosta. ESA LINNA
45
MONOLOGEJA MUSIIKISTA
usimmassa Spin-lehdessä on vaivaannuttava Lou Reedin haastattelu. Vaivaannuttava sikäli, että sen perusteilla Lou on melkoisen veemäinen ihmisolento. Tämähän on ollut jo kauan tiedossa. New York -cooliuden ilmentymä on sanonut vihaavansa haastatteluja, ja tämä on aina näkynyt miehen katkerista kommenteista. Berlin-"teoksen" (sic!) haukkuminen vuonna nolla sai miehen viimeistään takajaloilleen, ja tasaisin väliajoin Lou ilmaantuu julkisuuteen kertomaan, kuinka häntä ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat ja että ihmiset noin niinku linkolamaisen ajatuskulunkin mukaan ovat turhia. Silti äijänkäppyrä on yhä joillekin jumala. Velvet Underground mörisi aikansa, ja yhä vain mennään samoilla meriiteillä. Ei siinä, yleensä äksyilevien vanhojen herrojen haastattelut ovat, jos eivät nyt miellyttävää, niin ainakin viihdyttävää luettavaa. Yhä kaikkien aikojen paras lähivuosina printtimediassa julkaistu haastattelu on kusipäiden kuninkaalta, Morrisseylta Uncut-lehden kesäkuun numerosta vuodelta 2006. Haastattelun tekee erinomaiseksi jutun tehneen Paul Morleyn asenne haastateltavaansa kohtaan. Mies tietää, miten Morrisseyn kanssa leikkiä, ja osaa piikitellä oikeissa kohdissa heittäytyen itse mukaan silläkin uhalla, että saa osakseen huokailuja Mozzerilta. "Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että otat itsesi liian vakavasti?" -kysymys hiljentää Morrisseyn täysin. Toki Morleyllä on etulyöntiasema siinä, että Morrissey selvästikin kunnioittaa jututtajaansa. Koko haastattelu onkin älyllistä nokittelua ja rakastettevaa pään aukomista molempiin suuntiin kuin vanha aviopari, joka käy läpi vuosikymmeniä kestänyttä suhdettaan. Pari numeroa sitten Spinissä oli siinäkin
U
1.) Apulannan Kuutio (kuinka aurinko voitettiin) on trilogian a) 1. osa b) 2. osa c) 3. osa
2. The Soundtrack of Our Livesin uusi albumi on a) Communion b) Mass Psychosis c) Origin vol. 2
3. Edguyn Tobias Sammetin oma projekti on a) Leviathan b) Avantasia c) Fantasia
4. Kenen biisin mukaan Sturm und Drangin toinen albumi on nimetty? a) WASPin b) Dion c) Uriah Heepin
5. Satyricon tulee a) Norjasta b) Ruotsista c) Tanskasta
6. Joonas Paananen on Reprisal Scarsin a) laulaja b) basisti c) kitaristi
melkoisen paskanaaman haastattelu. Tällä kertaa sävy oli kuitenkin toisenlainen ilkikurinen, vaan ei ilkeä. Noel Gallagher täytti tänä vuonna 41 vuotta, mutta miehen puheessa on yhä parikymppisen nousukkaan sävy. Siinä missä Lou Reed ottaa kuitenkin itsensä aivan liian vakavasti, Noel osaa laskea itsestään leikkiä, ja hänen puheessaan on jatkuvasti ilkikurinen sävy itseään kohtaan. Hän tietää, ettei ole älykäs. Hän tietää, että tekee tyhmää rockmusiikkia tyhmille ihmisille aliarvioimatta ja halveksumatta kuitenkaan kuulijaansa, kuten Reedin tai Morrisseyn voi kuvitella tekevän. Noel ei edes kuvittele olevansa muita parempi: hän on vain mies, jolla on kyky säveltää kappaleita. Siinä se, kaikessa yksinkertaisuudessaan Spin-lehdestä kysymys: Luuletko, että Liam ottaa tämän uudestisyntynyt Lennon -juttunsa vähän liian vakavasti? Ai vähän? Vitsailetko sinä? Hän väittää kylmien väreiden juosseen pitkin selkäänsä vierailleessaan Yoko Onon asunnossa. Vitut. Yoko oli vain laittanut ilmastoinnin niin kylmälle. Pakkohan tuollaista on rakastaa. Samaisen lehden samassa numerossa oleva, äärimmilleen stailattujen King of Leon -söpöläisten lapsellinen känniuhottelu onkin Noelin työläispersreikäisyyteen verrattuna jotenkin säälittävää. Jos olet kusipää, ole ainakin tyylikäs kusipää. JARKKO FRÄNTILÄ
KULMACORNER
7. Fatboy ammentaa eniten a) 70-luvulta b) 50-luvulta c) 60-luvulta
8. Wolf Parade suunnitteli uuden levynsä nimeksi a) Right Said Frediä b) Ultravoxia c) Fine Young Cannibalsia
9. Grendeliltä on tullut albumeja a) yksi b) kaksi c) kolme
10. Nykyinen James Bond on a) Timothy Dalton b) Pierce Brosnan c) Daniel Craig
11. Blaken johtohahmo on a) Aaro b) Aarno c) Atro
12. Matt Tong on Bloc Partyn a) rumpali b) basisti c) kitaristi
13. Fall Out Boyn Pete Wentzin vaimo on a) Ashlee Simpson b) Britney Spears c) Pink
14. Karkkipäivä tulee alun perin a) Pihtiputaalta b) Keuruulta c) Utajärveltä
15. Sick on kotoisin a) Turkmenistanista b) Venäjältä c) Valko-Venäjältä
46
10c11a12a13a14b15c Oikea rivi: 1c2a3b4b5a6c7b8c9b-
47
L i v e N a t i o n P r o u d ly P r e s e n t s
by a r ra n g e m e n t w i t h K 2
keskiviikkona 17.12.2008
kulttuuritalo, helsinki
Ovet auki klo 20. Liput Lippupalvelusta toimituskuluineen alkaen 46,50 euroa. Liput Tiketistä toimitusAlbumi nyt kuluineen alkaen 45,50 euroa. kaupoissa!
By arrangement with Solo
All The Lost Souls Deluxe Edition nyt kaupoissa! Sis. 2 ennen julkaisematonta laulua.
LA 14.2.2009
OVET AUKI KLO 18.30 Liput Lippupalvelusta toimituskuluineen alkaen 46,50 .
48