Seuraa @ilosaarirock 11.-13.7.2014 \\ Laulurinne \\ Joensuu www.ilosaarirock.? \\ www.fb.com/ilosaarirock PORTISHEAD (UK) ALICE IN CHAINS (US) ROB ZOMBIE (US) ELLIE G OULDING (UK) HAIM (US) ASAP FERG (US) TRENTEMØLLER (DEN) MUSTASCH (SWE) EN NAKKOLIPUT: LIPPUVAIHTOEHD OT: ILOSAA RIRO CK.FI LA-SU 95 € JA TIKETTI LA 60 € \\ SU 75 € PE SULO-KLUBI 29 € P E 1 1 .7 . Eppu Normaali < 12 0 M IN . KO Eläkeläiset: Humpfonia! Jenni Vartiainen \\ Stam1na \\ Happoradio J. Karjalainen \\ Haloo Helsinki \\ Viikate Sanni \\ Olavi Uusivirta \\ Herra Ylppö & Ihmiset Damn Seagulls \\ Gracias & The Globe Band KC/MD Ma?a \\ Tuomo \\ Wolfheart \\ Insomnium NS ER T TI ! Turmion Kätilöt \\ Ranger \\ Black Lizard + LISÄÄ OHJELMAA LUVASSA! Pariisin Kevät \\ Anssi Kela KLUBI SUE » 2 « NRO. 3
SUE » 3 « NRO. 3
1.–2.8.2014 PERJANTAI: "//" "#3&6 t (3"$*"4 5)& (-0#& t )&33" :-11½ +" *).*4&5 t +"",,0 +": t .*$)"&- .0/30& t 1"3**4*/ ,&75 t 1&355* ,63*,"/ /*.*1*75 t 36(&3 )"6&3 t 366%0-' ,"33* ,0*3" t 4$"/%*/"7*"/ .64*$ (3061 t 40-0/&/ ,040-" t +6)" 5"1*0 t 5&'-0/ #305)&34 t 6/*,-6#* t -"6"/5"* "16-"/5" t #-"$, -*;"3% t %&"5) )"8,4 t ("4&--*5 t )"1103"%*0 t *3*/" t "/44* ,&-" t ,-".:%*" t .0%&3/*45*5 t /05,&" 3055" "-- 45"34 74 4.$ -)*½305"5 t 3&$,-&44 -07& t 3001& 4"-.*/&/ +" ,0*3"5 t 3+:55+5 t 45*( ,6--"/,"*7"+"5 t 450$,&34 t +0//" 5&370."" t 135 t www.tikkurilafestivaali.? SUE » 4 « NRO. 3
SUE » 5 « NRO. 3
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY SUE » 6 « NRO. 3 Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY SUE » 7 « NRO. 3 Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 25 26 28 29 30 31 32 33 08 TOIMITTAJALTA 10 NEWSFLASH 13 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN » Haastattelut. 14 16 18 19 20 21 22 23 HENKILÖKUVA: ANETTE OLZON SAMULI PUTRO OLAVI UUSIVIRTA MODERNISTIT WEEPING WILLOWS KOLJOSEN TIEKIISTA MACCHIA NERA SUNDAYSONG PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA LACUNA COIL SPARZANZA DYNAZTY STEEL PANTHER TUONI SABBATH ASSEMBLY AHOLA » Arviot. 34 38 43 44 45 46 47 PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA MIKKI KAUSTE DVD- JA BLUE-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA JOHNNY WITTU Sue #188 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Get Your Wings AEROSMITH Blue Lines MASSIVE ATTACK The Night MORPHINE Get The Hell SUPERSUCKERS Ajo TUNDRAMATIKS Sue 20 vuotta: » RAKAS SUE, TÄNÄÄN AJATTELIN SINUA K un onnettoman huonomuistista ihmistä pyydetään kirjoittamaan kuluneesta 19 vuodesta Suen parissa, tuntuu tehtävä ensi alkuun kertakaikkisen toivottomalta. En muista kuinka ajauduin mukaan Auran Panimo -yhdistykseen, Suen avustajaksi tai missä tapasin ensimmäisen kerran päätoimittaja Nurmisen. Jossain rokkiympyröissä se oli, tietenkin. Villi arvaukseni osuu Joensuuhun ja Kerubiin. Ilosaarirock saattaa myös liittyä asiaan. Sen muistan, että olen liimaillut Nurmisen kanssa julisteita turkulaisiin sähkökaappeihin joskus yhdeksänkymmentäluvulla, Indie-iltamiin kai se liittyi – mielessäni Sue ja Indie-iltamat kietoutuvat edelleen yhteen. Muistan muutamat niinikään 90-luvun puolella haastattelemani bändit, kuten Limonadi Elohopean, Greenhouse AC:n ja Xysman, jonka haastatteleminen tuntuu tämän päivän perspektiivistä suorastaan historialliselta teolta. Haikeaksi sen muisteleminen ainakin tekee, vaikka itse juttu jäikin julkaisematta syystä, jota en tietenkään enää muista. Aika nopeasti pidin kuitenkin parhaana jättää haastattelujen tekemisen fiksummille ja osaavammille tahoille. Muistan nähneeni ja arvioineeni monien, monien bändien keikkoja ja notkuneeni Tavastialla sen verran, että nyt jo edesmennyt Pokla tiesi ruksia nimen listalta ennen kuin ehdin itse suutani ovella avata. Ja etenkin muistan kirjoittaneeni lukemattomia, varmaan sanan kummassakin merkityksessä, levyarvioita. Suen verkko-olemisenkin parissa olen jokusen tovin viettänyt. Sen muistan, miksi minusta tuli Suen avustaja. Musiikki oli ollut pääasiallinen harrastukseni monessa eri muodossa 80-luvulta saakka, ja kun tilaisuus ryhtyä Suen avustajaksi tuli kohdalle, en kieltäytynyt. Sain kirjoittaa muillekin siitä maailmasta, jota rakastin! Olen nähnyt Suen muuttuvan harrastelijapohjalta tehdystä lehdestä ammattimaiseksi ja sen tekijöiden kasvavan, tekijäkunnan kasvavan. Pidän siitä, että Suella on oma ääni, vaikka sen tekijät eivät kaikki ole ollenkaan samasta muotista valettuja. Heterogeenisuudessa tuntuu olevan ihmisiä yhteen tuovaa voimaa. Nykyisin Sue tiedetään ja tunnetaan ja se tavoittaa niin monta lukijaa, että rimakauhu uhkaa kirjoittajaa, jos sitä uskaltautuu pidemmäksi aikaa ajattelemaan. Suurin hämmästyksen aiheeni on ollut, että myös minut on joskus harvoin tunnistettu nimenomaan Suen avustajana – minut, joka kuitenkin olen vain pikkiriikkinen osanen kokonaisuudesta ja yksi monien joukossa. Niinä hetkinä sydämeni on vallannut huikean lämmin ylpeyden tunne. Ei itseni, vaan tämän lehden takia, joka on monelle muullekin tuttu ja rakas. Sue on tänä vuonna 20-vuotias, ja on tullut itsellenikin yllätyksenä, että olen sen pitkäaikaisin avustaja. Minä, joka en jokapäiväisessä arjessani ole kovinkaan rock, joka en elä ja hengitä musiikkia, vaikka siitä virtaa saankin. Mutta merkkiuskollinen taidan olla, ja Sue on sen minulle sallinut. Viihdyn siellä, missä tuntuu hyvältä. Suessa on tuntunut. MARJUT MUTANEN PUTRO S. 16 LACUNA COIL S.26 OLAVI UUSIVIRTA S.18 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2014 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 8 « NRO. 3
PE 14.3. METSATÖLL (EST) + KUOLEMANLAAKSO LA 15.3. SU 16.3. TI 18.3. KE 19.3. PE 21.3. LA 22.3. SU 23.3. TI 25.3. KE 26.3. PE 28.3. LA 29.3. TI 1.4. KE 2.4. PE 4.4. LA 5.4. LA 22.03. KLO 20 Profane Omen MyGrain & Disclarity 17,50 € / ovelta 22,50 € PE 28.03. klo 21 Jukka Poika & Sound Explosion Band 23,50 € / ovelta 28,50 € MIKONKATU 15 HELSINKI WWW.ROCKS.FI IKÄRAJA K-20 KEIKOILLE K-18 ENNAKKOLIPUT TIKETISTÄ HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT PE 04.04. klo 21 Samuli Putro ETEISPALVELUMAKSU 3€ ROCKSIN OPEN STAGE + SOULTHROWER (EST) 13,5 / 14 € JOKA TIISTAI, VAPAA PÄÄSY FRANCINE + JOFFEL PROJECT 8 / 10 € STAND UP ON THE ROCKS - ALI JAHANGIRI JA FRENDIT HEMMA BEAST 8 € JOKA KESKIVIIKKO, 5€ ROCKSIN OPEN STAGE VAPAA PÄÄSY STAND UP ON THE ROCKS - ALI JAHANGIRI JA FRENDIT 5€ SAMMAL + PYHÄ KUOLEMA 6 / 8 € HYBRID CHILDREN + LAME DUCK + SUPPORT (TBA) 8 / 10 € MAIDEN UNITED 13,5 / 14 € ROCKSIN OPEN STAGE VAPAA PÄÄSY STAND UP ON THE ROCKS - ALI JAHANGIRI JA FRENDIT 5€ AHOLA 8 / 10 € HOPEAJÄRVI + SUOMEN KARVAPÄÄKUNINKAAT 6 / 8 € ROCKSIN OPEN STAGE VAPAA PÄÄSY STAND UP ON THE ROCKS - ALI JAHANGIRI JA FRENDIT 5€ SHEAR - LEVYNJULKKARIT 5 € TUONI + SUPPORT (TBA) 5 € 23,50 € / ovelta 28,50 € LA 05.04. klo 21 Sleepy Sleepers TO 20.3. ALK. 11,50/12 € KE 12.3. ALK. 20 € 28,50 € / ovelta 33,50 € SAY LOU LOU (AU/SWE) TUNDRAMATIKS PE 14.3. ALK. 15,50/16 € PE 21.3. ALK. 16,50/17 € STUPIDO RECORDS 25 VUOTTA: OLAVI UUSIVIRTA PE 11.04. klo 21 MM. PÄÄ KII, WALTARI HYPNOMEN, KATUJEN ÄÄNET NYRKKITAPPELU PLUTONIUM 74 KAKKA-HÄTÄ 77 LA 15.3. KLO 11-16 3 € Neljä Ruusua KANSAINVÄLISET LEVYMESSUT KLO 20 LOPPUUNMYYTY 22,50 € / ovelta 27,50 € SCANDINAVIAN MUSIC GROUP LA 22.3. ALK. 20/20 € TI 18.3. ALK. 29,50/30 € LA 19.04. klo 21 ANNA CALVI (UK) ALICE BOMAN (SWE) UNCLE ACID AND THE DEADBEATS (UK) THE OATH (SWE/DE) 23,50 € / ovelta 28,50 € KE 19.3. ALK. 20 € TI 25.3. ALK. 16,50/17 € OH LAND (DEN) Happoradio TOVE LO (SWE) URHO KEKKOSEN KATU 4-6 | 00100 HELSINKI | K-18 | KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.TAVASTIAKLUBI.FI La 26.04. klo 13 Satu Sopanen & Tuttiorkesteri Laulukarnevaalit! Ipana-rock. 12,50 € / 15,50 € ovelta LA 26.4. klo 21 Jenni Vartiainen 24,50 € / ovelta 29,50 € TAMPERE TURKU TULLIKAMARINAUKIO 2 HUMALISTONKATU 8 PE 14.3. 15 / 13 € PE 14.3. & LA 15.3. 18 / 16 € REDRAMA SUPER JANNE TO 20.3. 18 / 16 € TO 20.3. 8 / 6 € IDIOMATIC YOURNALIST REVIVAL HYMNS PE 09.05. klo 21 Anna Abreu 20,50 € / ovelta 25,50 € PE 21.3. 10 / 8 € STAM1NA HAPPORADI0 PE 21.3. 18 / 16 € SCANDINAVIAN MUSIC GROUP AAMUYÖN SIRKUS THE WHITE BARONS (USA) PE 21.3. 12 / 10 € ROBERT DAHLQVIST (SWE) HERO DISHONEST LA 22.3. 14 / 12 € SPEEDTRAP MAIDEN UNITED (UK) TO 27.3. 9/7 € PE 28.3. 13 / 11 € FM2000 OLAVI UUSIVIRTA LA 29.3. 18 / 16 € SALLAN JA MIRON MATKA EGOTRIPPI MAAILMAN YMPÄRI www.?nlandia-klubi.? PE 14.03. klo 22 Pelle Miljoona United TO 3.4. 10 / 8 € LOST SOCIETY TRYER (akustisesti) 17,50 € / ovelta 21,50 € HOT TIPS! TAMPERE 23.3. & TURKU 24.3. 18 / 16 € UNCLE ACID & THE DEADBEATS (UK) THE OATH (SWE / DE) TAMPERE 8.4. & TURKU 9.4. 18 / 15 € RED FANG (USA) DEMONIC DEATH JUDGE TURKU KE 16.4. 14 / 12 € TAMPERE TO 17.4. 15 / 13 € PRINCE OF ASSYRIA (SWE) PE 4.4. 10 / 8 € LOST SOCIETY TRYER TAMPERE TO 22.5. & PE 23.5. 30 / 27 € (PE LOPPUUNMYYTY!) PENTAGRAM (USA) To 17.04. klo 22 Jonna Tervomaa 17,50 € / ovelta 21,50 € www.sibeliustalo.? Hinnat sisältävät palvelumaksun. SIBELIUSTALO Ankkurikatu 7, Lahti. KATSO KOKO OHJELMA JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET ENNAKKOLIPUT WWW.TIKETTI.FI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT SUE » 9 « NRO. 3 Toimipisteet 17 kaupungissa ? Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään Palvelumaksu alk. 1,50–3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys muut EU-maat 10 € / lähetys ? EU:n ulkopuoliset maat 25 € / lähetys
NEWSFLASH ? Ilmainen Helsinki Music Marathon -festivaali järjestetään 27.-29.3. Pääkaupungin baareissa esiintyvät mm. The Scenes, Santa Cruz, Verhot, The Lieblings, Sammal, Nyrkkitappelu ja Super Janne. Paikat ja aikataulut: www.musicmarathon.fi. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Michael Monroen kitaristi vaihtuu. Dregen keskittyy soolouraansa, keikoilla tuurannut Rich Jones jää bändiin. Dregen lämmittelee Monroeta huhtikuussa Tampereella, Helsingissä ja Naantalissa. ? Punkbändi Atlas Losing Grip soittaa Helsingissä 24.3. Bar Loosen lavan ruotsalaisyhtyeelle lämmittää metallia ja hardcorea sekoitteleva kotimainen Disable. ? Devon kitaristi Bob Casale kuoli sydänkohtaukseen 61-vuotiaana. Casale oli mukana perustamassa ohiolaista Devoa 1970-luvun alkupuolella ja pysyi bändissä loppuunsa saakka. ? Berliiniläisyhtye School nousee Helsingin Kuudennen Linjan lavalle keskiviikkona 26.3. ? Turku Bandstand -kisan finaali käydään Turun Klubilla lauantaina 29.3. Kisaan osallistuneista valitaan seuraavat Turku Rock Academy -koulutettavat. » IDÄN JA LÄNNEN MIES Prince of Assyria eli Ninos Dankha julkaisee uuden albuminsa Changing Placesin huhtikuussa. Pitkän tauon jälkeen ilmestyvän levyn myötä hän kiertää myös Suomea. N inos Dankhan taiteilijanimi Prince of Assyria viittaa hänen irakilaisiin sukujuuriinsa. – Taiteessani on romanttista kaihoa, ja juuri se tunne on vahvana meissä assyrialaisissa. Kun ei ole paikkaa, jota kutsua kodiksi, ihmisestä tulee sekä vahva että haavoittuva. Se on universaali paradoksi ja tärkeä inspiraationlähteeni. Minulla on toinen jalka idässä, toinen lännessä, Dankha miettii. Se on totta myös Ruotsi-Suomi-akselilla. Ruotsalaisartistin uuden albumin julkaisee suomalainen indie-yhtiö Soliti, jonka nokkamies Nick Triani on myös miksannut levyn. Changing Places julkaistaan myös muissa Pohjoismaissa, Englannissa ja Saksassa. – Nick antaa minun tehdä päätöksiä vapaasti. Sellainen toimintamalli viehättää artisteja yhä enemmän, koska isot levy-yhtiöt ovat kiinnostuneita lähinnä tuotteistamisesta. Minäkin luotan Nickin arvostelukykyyn, Dankha sanoo. Prince of Assyria tulee Suomeen bändin kanssa. Dankha itse on laulajakitaristi, koskettimia soittaa Jonatan Guzman, sähköviulua Lidija Rad- milac, bassoa Patric Thorman ja rumpuja Michael Wall. Toinen laulaja on Christa Murley. – Keikan tunnelma riippuu aina paikasta, mutta pyrimme viemään yleisöä toivosta epätoivoon ja takaisin. Tunnelma on lempeä, mutta lämpimässä ja pelottavassa paketissa. Yritän joka keikalla tunnustella paikan ilmapiiriä ja toimia saamani vastakaiun mukaisesti. Prince of Assyrian debyyttialbumi Missing Note julkaistiin vuonna 2009. Esikoisen tummia tunnelmia verrattiin esimerkiksi The Nationaliin ja Leonard Coheniin. Levy sai mukavasti huomiota myös Suomessa, mutta toista albumia ei kuulunut silloin, kun rauta oli kuuma. Dankha kertoo, että vuodet ovat kuluneet henkilökohtaisia asioita hoitaessa ja oikeanlaista levytystunnelmaa hakiessa. – Taiteeni suhteen olen aina ollut ankara itselleni. En tahdo tehdä levyjä, jotka eivät kosketa minua. Haluan tehdä niistä niin henkilökohtaisia ja rehellisiä kuin mahdollista. Se on minulle koko homman pointti. – Yritän kirjoittaa henkilökohtaisia, emotionaalisia lauluja, joihin kuulijakin voi samaistua. Nyt teen taas paljon biisejä. Toivottavasti kolmanteen albumiini on vain vuoden verran matkaa. Prince of Assyria Suomessa: 16.4. Turun Klubi, 17.4. Tampereen Klubi, 18.4. Helsingin Tavastia, 19.4. Vaasan Ritz. ? Gogol Bordello perui kiertueensa perkussionisti Pedro Erazon loukattua kätensä onnettomuudessa. Bändin Suomen-keikat siirtyvät myöhemmin ilmoitettavaan ajankohtaan. ? Turun Bar Kukassa järjestetään sunnuntaisin Avolava-klubia, jota isännöi Sans Paradesta tuttu Markus Perttula. Lava on avoin, eli yleisö saa halutessaan esiintyä. ? Helsingin Ääniwalli-klubin 11. Test Pressing -illassa 29.3. esiintyvät brittiläiset Andy Stott ja Demdike Stare sekä kotimaiset RPK, Lil’ Tony ja Time Out Soundsystem. ? Kari Sakari ”Pitkä” Lehtinen (s. 1945) on kuollut. Mm. Charliesista, Sleepy Sleepersistä ja Dave Lindholmin levyiltä tuttu basisti sairasti keuhkosyöpää. ? Heavy Tiger saapuu Suomeen juhlimaan debyyttialbuminsa julkaisua. Ruotsalainen rocktrio esiintyy Helsingin Bar Loosessa 5.4. ? Lähes 30-vuotias industrial- ja EBM-ikoni Front Line Assembly tulee kesäkuussa kahdelle keikalle Suomeen: 11.6. Helsingin Virgin Oil Co, 12.6. Tampereen Klubi. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 10 « NRO. 3
LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! Pe 14.3. Roope Salminen & Koirat; 8/10 € La 15.3. Lossi T & Juoksut; 8 € Pe 18.3. Nopsajalka; 5€ Ke 19.3. Samae Koskinen, Ville Leinonen, Pikku Kukka; 13/18 € La 22.3. Holy Seeds; 6€ Ke 26.3. Ballet School (UK/DE/BR); 10 € To 27.3. Sarah Kiwi & Non Orchestra, K-X-P ym.; ks. makiaclothing.com Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Hämeentie 13, Helsinki. Sisäänkäynti pihan puolelta (Kaikukatu 4). K18, pe & la K20. Ennakot Tiketti. PE 7.3. KAAOSZINE.FI LA 8.3. ROCK MODELS KILPAILU PE 14.3. KURITUSHUONE LA 15.3. STEEL NATION (USA) BOLT, CUTDOWN & WORTH THE PAIN PE 21.3. VASARA KLUBI: KADOTUS+URGAMLA PLAYS BATHORY 1ST ALBUM LA 22.3. PRE-STEELFEST LA 29.3. TRASHDISCO VOL.17 PE 4.4. KAAOSZINE.FI LA 5.4. SATAN(UK)+RANGER PRKL CLUB KAISANIEMENKATU 4, 00100 HELSINKI INFO@PRKLCLUB.FI WWW.PRKLCLUB.FI SUE » 11 « NRO. 3
NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) » HIKISET BUUTSIT » SUE, KUOKKA JA JUSSI S ue palkitsi Femmagaalassa Turku Rock Academyn perinteisellä Sue, Kuokka ja Jussi -palkinnolla. Femma-gaala järjestettiin helmikuussa Helsingin Virgin Oil Co:ssa. Turku Rock Academy on koulutusprojekti, joka pyrkii nostamaan bändien osaamisen uudelle tasolle. Turun kaupungin nuorisoasiainkeskuksen pari vuotta sitten käynnistämä hanke poimii vuosittain valmennettavakseen muutaman bändin ja kouluttaa niitä kokonaisvaltaisesti musiikkialan eri osa-alueilla. Luentoja ja klinikoita vetävät musiikkialan ammattilaiset. Suen perustelut palkinnon myöntämiselle: – Turku Rock Academyn lähestymistapa on täysin uudenlainen ja kirjaimellisesti uraa uurtava. Muusikoita Suomessa on koulutettu jo kauan, mutta kukaan ei ole aiemmin keskittynyt kouluttamaan kokonaisia bändejä näin kokonaisval- taisesti. – Turku Rock Academy on paitsi tehnyt kouluttamistaan yhtyeistä osaavampia, myös avannut niille konkreettisia mahdollisuuksia. Turku Rock Academyn bändit ovat julkaisseet sinkkuja ja videoita, ja niitä on esiintynyt Ruisrockissa. – Turku Rock Academyn merkitys on tunnustettu kotikaupungin ulkopuolellakin. Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt sille kolmeksi vuodeksi 500 000 euron tuen, jonka turvin rokkiakatemiatoiminta laajenee Joensuuhun, Tampereelle ja Jyväskylään. Sue, kuokka ja Jussi -palkinnon saa vuosittain pitkäjänteistä ja arvokasta alakulttuurityötä tekevä toimija tai taho. Ensimmäisen Sue, kuokka ja Jussiin sai vuonna 2007 Turun TVO. Sen jälkeen Sue on palkinnut Vastavirta ry:n, Puntala Rockin, Ektro Recordsin, Nuorisokeskus Hapen ja Jyrockin. SUE L ost Boots on Sweatmaster-kolmikko Sasu Mykkäsen, Mikko Luukon ja Matti Kallion uusi bändi, jossa soittaa myös Tv-resistorista tuttu Tomi He- lomaa. Sasu, kun Sweatmaster lopetti, jatkoitte soittamista yhdessä. Pidittekö lainkaan taukoa? – Ei oikeastaan. Kun Mikko (Luukko) oli Pää kiin kanssa keikoilla, me pyydettiin Tomi mukaan treeneihin. Oli hauskempaa treenata kolmestaan kuin kahdestaan. Miksi ette jatkaneet Sweatmasterina? –Teki mieli aloittaa alusta ja kokeilla uusia juttuja. Mietittiin jopa suomenkielisen musiikin tekemistä. Miksi bändistä ei tullut suomenkielinen? – Suomeksi fraseeraaminen ja kirjoittaminen oli hankalaa, ja suomenkielisiin sanoituksiin kiinnitetään aina paljon huomiota. Englanti toimi paremmin. » 12 « NRO. 3 Millaista musiikkia Lost Boots soittaa Sweatmasteriin verrattuna? – Aluksi se oli hiljaisempaa, Matti rummutti riisikepeillä. Nyt me soitetaan taas kovempaa, mutta soittotatsi on fiilistelevämpi. Me kuunnellaan enemmän toisiamme. Lost Bootsissa olet kitaristi-laulaja. Miksi et ole enää basisti-laulaja? – Halusin soittaa vaihteeksi kitaraa. On myös jossain määrin helpompaa olla kitaristi-laulaja. En pystyisi soittamaan laulaessani sellaisia juttuja, joita Tomi soittaa bassolla. Soitatte kesällä Rauman Klustermuksessa ja Tampereen Valtteri-festivaalilla. Missä muualla? – Toistaiseksi on sovittu vain nuo kaksi keikkaa. Klustermus on hyvä deadline saada tämä bändi pakettiin. Setissä on vain uusia omia biisejä. Millaisia suunnitelmia Lost Bootsilla on? – Katsotaan, miltä tämä tuntuu. On ollut puhetta, että treenikämpällä voisi äänittää jotakin.
» SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN » ÄIDINKIELENOPETTAJANI SUE L apsena taulukkolaskenta kiehtoi minua loputtomasti. Ei siis ollut mikään ihme, että lukion jälkeen hakeuduin isompaan kaupunkiin opiskelemaan kirjanpitoa. Opiskeluaika kului iltamyöhään Excel-kaavojen parissa rehkien ja sosiaaliset kontaktit jäivät vähemmälle. Nyt minulla on kuitenkin oma, menestyvä kirjanpitoalan yritys ja eläkeikään on enää rapiat parikymmentä vuotta. Asiakkaille ja uusille tuttavuuksille esittelen itseni ylpeänä; Tomi Tuominen, kirjanpitäjä. NOT. Olisi tavallaan hienoa, jos oma ammatillinen identiteetti olisi noin selkeä ja kirkas. Itse mietin tuntemattomille esittäytyessäni, että mikä oikeastaan on ammattini. Olenko tiskijukka, sarjakuvataiteilija, graafinen suunnittelija, kuvittaja, muusikko, rocktoimittaja, äänisuunnittelija vai joku muu? Kaikista noista asioista olen raapinut kokoon laihan toimeentuloni koulun jälkeisinä vuosina. Allekirjoitan nämä Suen kolumnini aina tiskijukkana, koska se tuntuu luonnolliselta. Kirjoitan melko usein yötyöhöni liittyvistä aiheista ja useimmat turkulaiset tuntevat minut etunenässä Dynamon dj-kopista. Varsinainen leipätyöni on graafisella alalla, mutta se mistä ammatillisesti eniten kuitenkin haaveilen, on oman kirjan kirjoittaminen. Lukiossa olin onneton äidinkielessä. Istuin takimmaisessa pulpettirivissä luokan raggareiden kanssa ja esitin, ettei minua kiinnostanut. Sain ainekirjoituksesta vitosia ja kutosia. Kerran vastasin pelätyn äidinkielenopettajan johonkin kysymykseen ”Totta mooses!” ja siitä lukion loppuun asti opettaja kutsui minua – muiden oppilaiden suureksi huvitukseksi – Moosekseksi. Opettaja ei pitänyt minusta enkä minä liiemmin pitänyt hänestä. En varsinaisesti koskaan hakeutunut Suen avustajaksi. Omat lahjani olivat aivan muualla. Autuaan tietämättömänä tämän turkulaisen indierockpunkmetalzinen olemassaolosta kävelin eräänä aurinkoisena kevätsunnuntaina 90-luvun lopulla Aurajokirantaa koululle. Puoli kilometriä ennen koulua oli jokivarteen pystytetty kirppispöytiä ja yhdellä myyjistä oli pöydässään isot kasat cd-levyjä. Menin kiinnostuneena penkomaan ja olin ällistynyt kun levyjen joukossa oli täkäläisittäin harvinaista postrockia ja jenkkialternativea Trans-Amista ja Bonnie Prince Billystä aina Sebadohiin. Valkkasin pöydästä niin monta levyä kuin mihin tiukka opiskelijabudjettini antoi myöden ja kun olin suorittamassa maksua, mukavan oloinen myyjä kysyi minulta: ”Kuunteletko sä oikeesti tommosta musaa? Haluaisitko kirjottaa siitä lehteen? Me tarvittais just tollasen musan eksperttiä.” Hetken harkittuani vastasin myöntävästi ja vaihdoimme yhteystietoja. Loppumatkan koululle kävelin puoli metriä ilmassa ja höpisin sekavia. Vasta myöhemmin opin, että kirppismyyjä oli ollut Suen päätoimittaja Kimmo. Kun minut sitten joidenkin vuosien päästä kutsuttiin takaisin kotikaupunkiini, vanhaan lukiooni puhumaan abeille taidealalla opiskelemisesta, koin – yhä vanhaa kaunaa kantaen – pakottavaa tarvetta etsiä käsiini vanha äidinkielen opettajani. Kun löysin hänet, kerroin ylpeänä: ”Minä kirjoitan muuten nykyään ihan oikeaan musiikkilehteen levyarvioita ja haastatteluja. Et varmaan olis uskonut, että näin kävisi?” Johon nuiva opettaja vastasi jotain tyyliin: ”Kyllähän nyt jokainen osaa kirjoittaa itseään kiinnostavista aiheista. Se on helppoa, Mooses.” Sue täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Olen ollut lehden riveissä noin viisitoista vuotta eli kolme neljäsosaa Suen eliniästä. Me olemme kasvaneet yhteen enkä voisi edes kuvitella elämää ilman kuukausittaisen deadlinen luomaa rytmiä. Sinä aikana on myös ehtinyt tapahtua monenlaista. Olen tutustunut loistaviin ihmisiin, joita en pidä niinkään työkavereina kuin hyvinä ystävinä. Olen saanut lukuisia vihaisia lukijapalautteita provosoituani lukijoita tahallani levyarvioissani. Olen saanut kolumneistani paljon kiitosta tutuilta ja tuntemattomilta. Olen saanut kirjeen Lörssonilta. David Bowie on sanonut minulle ”Hello!” Hartwall-areenan backstagella. Olen päässyt haastattelemaan monia musiikillisia sankareitani kasvokkain. Olen nähnyt keikkoja, joihin ei freelancerilla olisi millään ollut varaa lähteä. Olen myös pelastunut väkivallalta tämän kolumnini ansiosta. Eräänä yönä kävelin baarista kotiin torin halki kun sen viimeisellä nurkalla suuri joukko alle parikymppisiä jätkiä kerääntyi hiljalleen ympärilleni. Väkivallan uhka leijui ilmassa, mutta yhtäkkiä joku tytöistä kauempaa huusi: ”Älkää ottako sitä! Se on Urho Tulitukka!”, ja joukko ympärilläni hälveni hetkessä. Kuukausittainen kolumnini valokuvineen pelasti minut lähes varmalta selkäsaunalta. Sue on opettanut minulle kirjoittajana enemmän kuin vittumainen lukion äidinkielen opettajani koskaan. Olen aina lukenut paljon, mutta Sue on pakottanut minut myös kirjoittamaan paljon. Kirjoittamisen lainalaisuudet opin toki kouluaikanani, mutta oman äänen sain vasta lehden sivuilla vuosien harjoittelun jälkeen. Olen myös pysynyt kiinni ajassa. Olisi kohtalaisen helppo jämähtää kuuntelemaan loppuiäkseen Iron Maidenia ja Sepulturaa, mutta musiikista kirjoittaminen on pakottanut pitämään mielen avoinna ja pysyttelemään hajulla nykymusiikista. 90-luvun lopulla minun olisi ollut vaikea uskoa, että annan Destiny’s Child -vokalistin soololevylle yhdeksän pistettä ja pidän sitä kuukauden kirkkaasti parhaana levynä, mutta vuodet Suessa ovat näyttäneet, että maailmassa on oma paikkansa niin Beyoncélle kuin Royal Truxillekin. Mooses on turkulainen tiskijukka, josta ei kovasta yrityksestä huolimatta sittenkään tullut englanninopettajaa eikä geologia. ” Sue on opettanut minulle kirjoittajana enemmän kuin vittumainen lukion äidinkielen opettajani koskaan. SUE » 13 « NRO. 3
HENKILÖKUVA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA PATRIC ULLAEUS » PELON VOITTANUT Anette Olzon uskoo, että ihminen voi valaista itse oman elämäntiensä. ärsin pahasta esiintymiskammosta. Ensimmäisen biisin aloittaminen tuntuu hirveältä, fyysisesti pahalta. Alkuaikoina se tuotti ongelmia, mutta pakotin itseni lavalle yhä uudelleen. Äitini suvussa melkein kaikki ovat tekemisissä musiikin kanssa. Äiti on laulanut koko ikänsä eri kokoonpanoissa. Yksi enoistani oli Vikingarnassa, ja hänen veljensä soittavat ruotsalaisissa tanssimusiikkibändeissä. Veljenikin on työskennellyt täysipäiväisenä muusikkona. En koskaan kapinoinut sukuni musikaalisuutta vastaan, paitsi K siinä, etten halunnut laulaa tanssimusiikkia. 16-vuotiaana halusin Malmön musiikkilukioon. Äiti ei kuitenkaan päästänyt minua sinne, koska veljeni oli joutunut siellä huonoon seuraan. Laulaminen oli minulle selkeä valinta. Olen lapsesta saakka tiedostanut, että minulla on ääni. Olen aina pitänyt laulamisesta ja omien laulujen keksimisestä. Olen aina ollut päättäväinen luonne, ja se näkyi myös muusikoksi ryhtymisessä. Yritin päästä alalle heti parikymppisenä. Lähettelin levy-yhtiöille demojani ja lauloin monissa coverbändeissä, big bandissa ja kuoroissa, ja olen ollut studiolaulajanakin. Päättäväisyys ja itsepäisyys on tärkeää tälle alalle pääsemisessä. Kuoroissa laulaessani huomasin, että viihdyn parhaiten etualalla. Bändin laulajan täytyy nauttia päähenkilönä olemisesta. Täytyy osata ottaa yleisö. Se ei aina ole helppoa. Myöskään muun elämän ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei ole helppoa. Mieheni soittaa bassoa Painissa ja työskentelee kokkina. Muusikoiden on helppoa ymmärtää toistensa sisäistä paloa. Entinen mieheni ei ollut alalla. Hän ei aina käsittänyt, miksi minun piti tehdä mitä tein. SUE » 14 « NRO. 3 BÄNDEISSÄ OPPINUT uskon, että kuka tahansa voi oppia olemaan lavalla. Vaikeinta se on niille, jotka ovat hyvin ujoja eivätkä pidä siitä, että heitä tuijotetaan. Esiintyjän täytyy haluta tulla nähdyksi. Tein ensimmäiset levyni Alyson Avenue -bändissä, joka soitti melodista klassikkorockia. Teimme kaksi albumia, Presence of Mindin (2000) ja Omegan (2004). Alyson Avenuessa ja sitä edeltäneissä coverbändeissäni opin paljon esiintymisestä ja rockyhtyeessä olemisesta. Rockmuusikot eivät ole sillä tavalla koulutettuja kuin vaikkapa big band -muusikot, jotka soittavat nuoteista. Olen saanut opetella paitsi laulamaan monenlaista musiikkia, myös työskentelemään erilaisilla tavoilla. Vuonna 2007 minusta tuli Nightwishin laulaja. Dark Passion Play -albumi ilmestyi sinä samana vuonna, ja lähdin bändin kanssa kahden vuoden maailmankiertueelle. Vuoden 2011 lopulla julkaistiin Imaginaerum, ja kuukautta myöhemmin bändi lähti taas pitkälle maailmankiertueelle. Yhdeksän kuukautta myöhemmin en sitten enää ollutkaan Nightwishin jäsen. Voidakseni jatkaa Nightwishissä minun olisi kai pitänyt hankkia vähemmän lapsia. Kun liityin siihen bändiin, minulla oli viisivuotias poika. Sitten elämäni muuttui, tuli avioero ja uusi parisuhde, ja olin taas raskaana. Toisen lapsen myötä matkustaminen muuttui vaikeammaksi, ja Nightwishissa matkustetaan paljon. Jos olisimme tehneet kiertueita vain Pohjoismaissa ja Euroopassa, ongelmia ei ehkä olisi tullut. Nightwish on kuitenkin suuri bändi, joka esiintyy joka puolella maailmaa, ja niin välimatka kotiin kasvoi tosi pitkäksi. Se ei ole perheelliselle helppo asia. Perheettömän on vaikeaa ymmärtää sitä vastuun ja ikävän määrää, jonka lapset tuovat tullessaan. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, että minun ja bändin yhteistyö ei toiminut. Näin bändissä olemisen ja koko tämän työn tekemisen hyvin eri tavalla kuin Nightwishin pojat. Yritin olla oma itseni ja tehdä töitä hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta aina se ei riitä. Ehkä minua ei ollut tarkoitettu siihen bändiin. Se, mitä ajattelen ajastani Nightwishissä, riippuu ihan siitä, milloin sitä minulta on kysytty. Vielä vuosi sitten olin niin vihainen ja surullinen, että koko siihen bändiin liittymiseni tuntui virheeltä. Tällä hetkellä ajattelen, että se oli tärkeä ajanjakso, joka opetti minulle paljon. Minulla on Nightwishistä paljon hyviä muistoja, enkä ole vihainen kenellekään. Meillä oli välillä tosi hauskaa yhdessä, ja pääsin näkemään vaikka mitä. Sain elää unelmaani eli laulaa isossa bändissä, joka kiertää maailmaa. Muistelen viittä vuottani Nightwishissä lämmöllä. Ymmärrän hyvin, miksi jotkut turruttavat itsensä päihteillä ennen lavalle nousemista. Ei ole helppoa olla katseiden ristitulessa ja yrittää näyttää hahmolta, joka kenties ei vastaa ollenkaan sitä ihmistä, joka muuten on. Itse en käy- tä puudutteita. Yritän olla oma itseni, vaikka kukaan ei ole täysin samanlainen lavalla ja sen ulkopuolella. ELÄMÄSTÄ SELVIYTYNYT täytän tänä vuonna 43. Koen yhä vahvemmin, että olen siunattu ja onnekas, kun saan elää tässä maailmassa. Ajattelen sitä joka päivä, kun käyn kävelyllä luonnossa. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon aikaa on jäljellä. Siksi kannattaa vaalia ja arvostaa elämäänsä, perhettään ja ystäviään. Olen aina ollut hyvin herkkä ihminen, joka toimii tunteiden varassa. Saatan olla hyvin surullinen tai hyvin onnellinen. Näin nelikymppisenä yritän oppia hallitsemaan tunne-elämääni paremmin. Yritän ajatella positiivisesti ja luottaa siihen, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Nuorempana mietin aivan liikaa, mistä elämässä on kysymys ja miksi en ole onnellinen. Olin hyvin huolissani siitä, mitä minusta ajatellaan. Halusin kaikkien pitävän minusta. Nyt tiedän, että sellainen on mahdotonta. Riittää, että pitää itse itsestään. Minulla on kolme poikaa, joista vanhin on 13. Hänellä on samanlaisia ongelmia kuin minulla oli siinä iässä – koulu, kaverit... Yritän saada hänet ymmärtämään, että elämä ei ole kovin helppoa, mutta ettei kielteisissä tunteissa kannata silti velloa. Jos joku kohtelee minua huonosti, jätän hänet omaan arvoonsa ja etsin parempaa seuraa. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, että jokaiselle löytyy joku. Tärkeintä on rakastaa itse itseään. On tärkeää uskoa itseensä ja siihen, että voi saavuttaa sen, mitä haluaa. Se on vaikeampaa kuin itsensä moittiminen. Uskon, että jos asettaa itselleen päämäärän ja menee sitä kohti määrätietoisesti, melkein kuka vain voi tehdä melkein mitä vain. Ei saa pelätä yrittämistä. Ensimmäisen sooloalbumini nimi Shine viittaa tuohon optimistiseen asenteeseen. Levyn sanoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia. Ulospäin vaikutan aina hyvin positiiviselta, mutta minussa on myös synkkä ja melankolinen puoli, jota en näytä juuri kenellekään. Siihen voi tutustua sanoitusten kautta ainakin hiukan. Ennen en halunnut sooloartistiksi. Olen sosiaalinen eläin, jolle on tärkeää olla bändissä ystävien keskellä. Soolourassa on kuitenkin puolensa. Nightwishin kokoisella bändillä bisnes menee henkilökohtaisten asioiden edelle. Sooloartistina voin päättää itse, mitä teen ja missä keikkailen ja kuinka pitkään. Toisaalta soolouralla kaikki on epävarmempaa. Nightwishissä sain palkkaa. Nyt voin vain toivoa, että voin edelleen elättää itseni laulamalla. Mutta tämä tuntuu nyt hauskalta. Haluan kovasti nähdä, mitä tuleman pitää. Nykyään tiedän varmasti, että kun nousen lavalle, adrenaliini syöksyy lävitseni ja huuhtoo pelon pois. Rakastan laulamista ja sitä voimaa, joka yleisöstä säteilee. Lavalla olen täynnä elämää. « ANETTE OLZON s.21.6.1971 Katrineholm, Ruotsi, asuu Helsingborgissa Perhe: puoliso Johan Husgafvel, lapset Seth, Nemo ja Mio Entisiä bändejä: Take Cover, Alyson Avenue, Nightwish Ajankohtaista: soolodebyytti Shine julkaistaan 28.3.
Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com with TO 15.5. 2014 NOSTURI liput toim.kuluineen alk. 30€, ennakot: Tiketti ovet klo 19 | S/K18 | eteispalvelumaksu 2,80€ PE SICI 6€/0€ (K-18) 14.3. LA 15.3. KE 12.03. EMERGENZA FESTIVAL: Delirium, Plaguedealer, Oxhoof, Genre, Stonewallstreet, Provence, Doctrine Wavers, Generation Divided 10€ + DJ IIRO klo 23-04 3€ TO 13.03. EMERGENZA FESTIVAL: Midnight Comfort, Welcome To My Dreams, Sixgun Renegades, ThenAgain, Gaia, Leathal Bourbon, Suovala, The Painkiller 10€ + DJ HULK138 klo 23-04 3€ PE 14.03. MODERNISTIT: HISTORIA OLI EILEN -levyn ennakkokuuntelu (Yläkerta, 18-21.00) Vapaa pääsy! + EMERGENZA FESTIVAL: Dispose to Unity, Decadent Society, Fetus Maximus, Seven Blocks, Bad Signal, Crimson Daylight, Blindhouse, Try Aiming 10€ + KLUB SUTINAA! feat. DJ HYVÄVILLE klo 23-04 4€ LA 15.03. EMERGENZA FESTIVAL: Henkka Vahtere & Amsterdamin Valot, Sonic Time, EWC, Burnt?eld, Sortuma, Crawlout, Anxiety, Exiled Genesis 10€ + BIG SHAKE feat. SAMPSA VILHUNEN & VESA YLI-PELKONEN klo 23-04 4€ SU 16.03. EMERGENZA FESTIVAL: RELA PROJECT, SENSE OF SILENCE, RUBBERDUCK LTD + 5 BANDS MORE 10€ + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 18.03. LIKE & BAR LOOSE AFTER WORK: MINÄ, DREGEN-KIRJAN JULKAISUTILAISUUS 1720.00 Vapaa pääsy! + PJK-KLUBI: SANDRA LÅNGBACKA ENSEMBLE, JOHANNES WESTÖ, RAMPANT Vapaa pääsy! KE 19.03. NADJA (CAN/GER), SINK 11/13€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ TO 20.03. OVIPUHELIN, KORPOLOMPOLO, ISO AUTO 6€ + DJ IIRO klo 23-04 3€ PE 21.03. FINDUSTRY: KHROMA, NIGHT SATAN, THE PHYSICISTS 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + FINDUSTRY DJ´S: Proteus, Emanon, aQi, Kryotechnik 4€ LA 22.03. PIMEYS, PIHKA JA MYRSKY 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + CLUB SLIPOVER klo 23-04 4€ SU 23.03. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 26.03. SNIPE DRIVE, YOURNALIST 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TO 27.03. HELSINKI MUSIC MARATHON: SANTA CRUZ, SHIRAZ LANE, WGF Vapaa pääsy! + DJ LORD FATTY klo 23-04 3€ PE 28.03. HELSINKI MUSIC MARATHON - FM2000, STEPANOV´S STARLINGS (RUS), WHOOP! Vapaa pääsy! + GRANDE ROCK feat. DJ SLIM MIKE 4€ LA 29.03. HELSINKI MUSIC MARATHON: TIGER BELL (SWE), GET YOUR GUN (DK), THE SCENES Vapaa pääsy! + TANSSI TAI KUOLE VOL.8 klo 23-04 4€ SU 30.03. WIZARD OF LOOSE Vapaa pääsy! + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! TO 03.04. ASTA KASK (SWE), STILETT (SWE) 8/10€ Ennakkoliput: Tiketti TI 08.04. SAMETTIKLUBI - OPEN STAGE 18.30-22.00 3€ KE 09.04. LONER FIN, SESTINA 6€ TO 10.04. JARKKO MARTIKAINEN 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti PE 11.04. JUKKA ÄSSÄ, MODERNISTIT 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti ORKIDEA, HEAVYWEIGHT DJ’S, ROYALTIES OF SOUND DJ’S 15€/12€ Orkidea & Friends On Tour: SU + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + HEVISAURUS 15€/12€ 16.3. TAAS LÄHTEE KEULIMAAN KE MAIDEN UNITED (UK) 10€/8€ NADJA (CAN), VUOLLA 8€/0€ (K-18) 19.3. TO 20.3. PE 21.3. Boneless Club: HARRI OLLIN PÄÄKIPU +Leffat: The Beyond Sun & Tuubavaras + DJ’s ILMAINEN! LA FM2000 8€/7€ PROFANE OMEN, MYGRAIN 8€/7€ 22.3. TO 27.3. PE KC/MD MAFIA, LOOST KOOS 12€/10€ 28.3. LA 29.3. PE 4.4. LA SAMULI PUTRO THE 69 EYES 15€/13€ OLAVI UUSIVIRTA 10€/9€ PAUKKUMAISSI 12€/10€ 5.4. SU 6.4. KE 9.4. TO 10.4. LA 12.4. 14€/12€ HAPPORADIO 14€/12€ EI IKÄRAJAA ELLEI TOISIN MAINITA. BAARI K-18. ENNAKKOLIPUT: WWW.JELMU.NET JA TIKETTI. HALVEMPI HINTA JELMU RY:N JÄSENILLE. FREEDOM CALL (GER), HEAVY METAL PERSE, CONSTANTINE 15€/13€ 16.4. CONAN (UK), CHURCH OF VOID 8€/0€ (K-18) 6/5 € LA 1 5 . 3 . + + + DJ JUSSI40 5,00 € SU 1 6 . 3 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ MR. WILLY 2,50 € TI 2,50 € 1 8 . 3 . + + + SUPERTIISTAI, DJ MR. WILLY PE 2 1 . 3 . + + + DJ MIGULI 5,00 € LA 2 2 . 3 . + + + DJ BALTTIKOIRA 5,00 € SU 2 3 . 3 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ LAURILA 2,50 € TI 2,50 € 2 5 . 3 . + + + SUPERTIISTAI, DJ MIGULI PE 2 8 . 3 . + + + DORIS LIVE: THE HEARTBURNS, DJ JIRCI 6,00 € LA 2 9 . 3 . + + + DJ LAURILA 5,00 € SU 3 0 . 3 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ TOMI 2,50 € PE 1 1 . 4 . + + + DORIS LIVE: KIVESKIVES+RADICAL NINJA, DJ JIRCI 6/5 € OPISKELIJAKORTILLA ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSY TIISTAISIN JA SUNNUNTAISIN. PERJANTAISIN JA LAUANTAISIN PUOLEEN HINTAAN. ETU EI VOIMASSA KEIKKAILTOINA EIKÄ PYHÄPÄIVINÄ. FULLSTEAM & SUE ESITTÄVÄT: RED FANG (US), FUBEAR 14€/12€ KE PE 1 4 . 3 . + + + DORIS LIVE: KAUPUNGIN VALOT + ANTAVAT KÄDET, DJ MR. WILLY WWW. + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + NET + RAVINTOLA DORIS ravintoladoris@gmail.com JELMU. TANSSISALI LUTAKKO. Lutakonaukio 3, 40100 Jyväskylä. (014) 617 866. jelmu@jelmu.net SUE » 15 « NRO. 3 + ALEKSANTERINKATU 20 TAMPERE + + + + + + www.ravintoladoris.fi
HAASTATTELU » ÄLKÄÄ UNOHT TEKSTI MIKKO TOIVIAINEN KUVAT LEVY-YHTIÖ » 16 « NRO. 3 SUE
TAKO TOISIANNE Samuli Putro kirjoitti levyn yksilöistä taitekohdissaan. aapelitehtaan Hima & Sali -ravintolan pöytään istuutuu väsyneen mutta tarkkaavaisen näköinen mies olutlaseineen. Tutunoloinen musta lierihattu paljastaa keski-ikää lähestyvän kaverin laulaja-lauluntekijä Samuli Putroksi, joka on seitsemän levyä julkaisseen suomirockin ikonin Zen Cafén jälkeen pistänyt pihalle kolme kiiteltyä sooloalbumia, ja neljäs on juuri ilmestymäisillään. Putron edellinen albumi Tavalliset hautajaiset (2012) syntyi tappiomielialassa, johon vaikuttivat muun muassa Suomen poliittinen ja taloudellinen tilanne, lauluntekijän ex-kotipaikkakunta Raahe sekä Norjan verilöyly. Putro kertookin albumin tekemisen aikoihin kokemastaan vuosi nolla -kokemuksesta – siis siitä, että tietty aikakausi oli tullut päätökseensä ja uusi oli alkamassa. Nyt julkaistava albumi Taitekohdassa kuulostaa toiveikkaammalta ja edellislevyä koristanut haudanvakava mustavalkoisuus on saanut rinnalleen harmaan sävyjä. Soundipoliittisestikin ollaan eräänlaisessa taitekohdassa: uutukainen uiskentelee jossakin ensisoololevy Elämä on juhlan (2009) jylhän puhdistavan akustisuuden sekä Tavallisten hautajaisten sähköistyneemmän bändisoiton välimaastossa. – Tavallisilla hautajaisilla lavasteet tulivat aika selviksi – että missä ajassa, maassa ja ympäristössä toimitaan. Nyt tuntui mielenkiintoisemmalta kohdentaa katse kulisseista ihmisiin. Uudella levyllä ajattelumallini oli se, että tämä kertoo samasta ajasta kuin edellinenkin, mutta nyt kohdennetaan yksilöihin ja heidän näkökulmiinsa. – Ja vaikka Eurooppa tai Suomi olisivat taitekohdassa, niin taitekohdat muodostuvat niitten yksittäisten ihmisten taitekohdista. Yhteiskunnallisuus on yksi puoli, mutta yhteiskunta muodostuu yksilöistä. Jos unohtaa yksilöt, puhuu pelkistä rakenteista. – Se missä Tavalliset hautajaiset oli yhden vuoden tiivis kuvaus, tässä katsotaan eteenpäin. K LAULUJA PAIKOISTA zen cafén ja Putron soololevyjen kappaleet ovat syntyneet useissa paikoissa. Helvetisti järkeä (2001) syntyi Imatralla, Laiska, tyhmä ja saamaton -levyn (2005) kappaleet Berliinissä, Elämä on juhla Inkoon saaristossa ja edellislevy Tavalliset hautajaiset Raahessa. Tällä kertaa Putron kappaleet ottivat muotoaan Helsingissä ja Joensuussa. – Muualle meneminen on tärkeä osa prosessia – metodinomainen ja luonnollinen asia, johon mä olen oppinut. Aluksi se oli kauhean pelottavaa ja vaikeaa, kun 1998 kesällä menin Alajärvelle kirjoittamaan Ua Ua (1999) -levyä. Siis se, että ”mä teen näitä asioita näin tosissani, että kehtaan mennä jonnekin muualle leikkimään taiteilijaa.” Mutta sitten siinä on käytännönkin seikkoja kuten kasvava ajan määrä. Vähenevä ystävien tapaaminen, ravintoloissa istuminen ja eloSUE kuvissa käyminen antavat mahdollisuuden tehdä töitä kahdeksan tuntia päivässä. Se aika on siinä olennaista. – Kun näkee itsensä eri paikassa kuin yleensä, näkee itsensä eri tavalla ja näkee itsensä tekemänsä työn kautta muutaman kuukauden ajan. Jos siinä poseeraa vähän, se on sallittua, jos se on se kipinä. Mikä tahansa keino, jolla saa itsensä töihin ja haluamaan, on sallittu. Vieraissa käyminen on sallittua, jos se on se, että hakee sitä morkkista, jolla saisi itsensä treenikämpille soittamaan kitaraa. Päihdekäyttö on täysin sallittua, jos se on se reitti sinne. Mun keinoksi on tullut meneminen pois. – Jos kirjoittaa tapahtumasta kadunristeyksessä, mulle on helpottavaa tietää minkälainen risteys on. Jos tiedän, minkälaisia liikkeitä kävelykadulla on, voin sekoittaa niitä tarinaan. Ja loput voin keksiä. Voin sijoittaa kadulle kuvitteellisia tai todellisia hahmoja: itseni tai viehättävän 18-vuotiaan ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvan naisen. Mutta loputtomiin ei voi käyttää samoja paikkoja. Mä olen käyttänyt Hakaniemeä niin paljon, että saadakseni uudet lavasteet on halvempaa lähteä uuteen kaupunkiin. HIHAT YLHÄÄLLÄ aloittelevia lauluntekijöitä neuvotaan usein kirjoittamaan omasta elämästään. Sen sijaan Putron tapauksessa vaikuttaisi siltä, että hän on kirjoittanut itselleen useampia erilaisia elämiä. – Kun tätä metodia on jatkanut ja toistanut, siitä on tullut mun elämä. Sen voi ajatella niin, että on näytellyt yhdenlaisen ihmisen elämää, jossa mennään muualle, tehdään musiikkia, tullaan takaisin, harjoitellaan, äänitetään ja esitetään syntynyt musiikki sitten livenä. Mun elämästä on tullut sellaista, millaiseksi mä romantisoin sen. Omalla tavallaan siis narkomaanin logiikkaa, jos puhutaan koko ajan viitekehyksessä rock. Mutta mulla on hihat ylhäällä! – Työstä irti päästäminen on tullut vuosi vuodelta vaikeammaksi. Ei tavallaan haluaisi, että levyt valmistuvat, koska silloin joutuu myöntämään oman vajavaisuutensa ja joutuu myöntämään, että työmäärästä huolimatta levystä tuli tietynlainen, eikä se PUTRON TAITEKOHDAT 1992 Zen Cafe perustetaan ja yhtye soittaa ensimmäisen keikkansa Uudella ylioppilastalolla Helsingissä lämmitellen Kelpo pojat -yhtyettä. Tilaisuuden järjestää Aseistakieltäytyjäliitto, Putron työnantaja. 1995 Rumpali Pete Parkkonen liittyy yhtyeeseen ja ottaa päävastuun sovittamistyöstä. Bändi vakiintuu trioksi. 1996 Levytyssopimus allekirjoitetaan Pekka Ruuskan aloitteesta ja yhtyeen ensimmäinen EP julkaistaan 1998 Kahdesta floppilevystä suivaantunut Putro matkustaa Alajärvelle kirjoittamaan yhtyeen Ua Ua -albumia, joka räjäyttää pankin. » 17 « NRO. 3 olekaan välttämättä popmusiikin historian tärkein teos. Jos työtä jatkaa, todellisuutta ei tarvitse kohdata. – Toisaalta ilman pragmaattisuutta mä en saa mitään aikaan. Mutta aika onkin ainoa määre. Ei lahjakkuus tai oivaltavuus. Aika määrää kaiken. Putron tekstejä kuunnellessa huomio kiinnittyy usein siihen, että yhtä tärkeää kuin mitä lauluissa sanotaan on se, mitä niissä jätetään kertomatta. Kuulijan kontolle jääkin usein se, minkälainen jonkin laulun ydinajatus on. – Oivallushan on aina rivien välissä. Mulla on sellainen olo, että oma sisäinen tarinantajuni riittää siihen, mitä paljastaa ja mitä ei. Sen jälkeen voi poistaa paljonkin lauseita, kunhan itse tietää, miten tarina menee omasta mielestä. Nick Cave sanoi muistaakseni jossakin, että Nick Cave -teksti tehdään niin, että kirjoitetaan 12 säkeistöä ja otetaan sitten kaksi ekaa ja kaksi vikaa säkeistöä pois. Mä en tee sillä tavalla, mutta jos pystyn välttämään opettamisen niin silloinhan oivallus jää parhaimmillaan kuulijalle. Albumia kuunnellessa huomaa kerta toisensa jälkeen odottavansa erityisesti yhtä kappaletta. Levyn päättävä Älkää unohtako toisianne kuulostaa erityiseltä kappaleelta, joka kerii lopuksi yhteen Taitekohdassa-levyn punaisen langan. – Se onkin poikkeuksellinen kappale, sillä useimmiten kappaleet täytyy tehdä. Vittumaisen harvoin ne oikeasti tapahtuvat. Mutta tämä kappale myös tapahtui erityisellä tavalla. Tuttava oli loppukesästä 2013 pyytänyt mua perhejuhliinsa soittamaan muutaman kappaleen ja mä ajattelin, että kostoksi puhun kappaleiden välillä. Yksi puheenvuoroista oli sellainen, jonka esitin pariskunnalle, joka oli ikään kuin tilanteen keskiössä. Puheenvuoro päättyi siihen, että sanoin: ”Älkää unohtako toisianne.” Sanottuani sen ymmärsin, että tämä on tässä ja tätä mä en voi munata. Se riitti. – Se on se iso viesti, jonka haluan tällä levyllä sanoa. Pääotsikko kertoo, että levyllä on ihmisiä elämiensä taitekohdissa. Alaotsikko on, että älkää unohtako toisianne, niin kaikki menee hyvin. « 2003 Zen Cafe julkaisee Jättiläinen-kokoelmalevyn ja järjestää konsertin Sirkus Finlandian teltassa. 2007 Yhtye jää määrittelemättömälle tauolle Stop-albumin kiertueen jälkeen. 2009 Putro julkaisee Elämä on juhla -levyn ja tekee teatterirundin äänisuunnittelija Tuomas Norvion ja kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa. 2012 Olet puolisoni nyt -single käsittelee kahden vanhuksen rakkautta ja Putron järjestyksessään kolmas albumi, Tavalliset hautajaiset, tuo tekijälleen soolouran ensimmäisen kultalevyn. 2014 Taitekohdassa-levy julkaistaan.
HAASTATTELU ka pitkään Jaakko jatkaa bändissä. Kokoonpanon muutos oli kuitenkin isompi, ja Timon roolista tuli aktiivisempi. Tulin viime vuoden tammikuussa pitkältä reissulta ja Timo oli lomani aikana sovittanut kaikki vanhat biisit uudelle kokoonpanolle. Kun uusia kappaleita lähdettiin sovittamaan, Timo otti kapellimestarin viitan harteilleen. Lopulta Timo päätyi luontevasti tuottamaan tämän levyn. – Demotimme kappaleita Timon johdolla hänen kellaristudiossaan, mutta itse levy äänitettiin Finnvoxilla Risto Hemmin kanssa. Hemmin valinta liittyi siihen, että hän oli kokonaan bändin ulkopuolinen tyyppi. Siinä vaiheessa alkoi lisäksi olla aavistuksia mahdollisesta suomirock-vireestä musiikissa, ja Ristohan on monella tapaa ”Mr. Suomirock” -äänitarkkailija. Finnvoxin B-studiolle meneminen tuntui lopulta biisimateriaalia ajatellen luontevimmalta ratkaisulta. – A&R:llämme Riku Mattilalla oli jossakin vaiheessa Finnvoxidean lisäksi täysin päinvastainen ajatuskin, että olisimme lähteneet Göteborgiin tekemään levyä paikallisten seppien kanssa ja rykäisseet siellä äänitykset purkkiin viikossa. Päädyimme lopulta kuitenkin tekemään levyn Suomessa ja äänitimme albumin Arinatien ikiaikaisten patojen äärellä. kökitaran ääni on palauttanut arvostustaan. Ikuisten lasten suomirock-ilmettä jatkaa kannen huoliteltu Sielun Veljet -typogra?a, minkä lisäksi albumi vilisee musiikillisia ja sanoituksellisia viitteitä ties mihin. Auttakaa! -kappaleen säkeistössä lainaillaan Ultra Brata ja Glorian koti tuo maanisuudessaan mieleen nuoren Ismo Alangon, kun taas 360° risteilee Zen Cafen ja Eppu Normaalin välimaastossa. Intertekstuaalisia kulmahuomautuksia pudotellaan sanoituksissakin muun muassa Isadora Duncanin, Roskilden ja Titanicin muodossa. Viittaukset tulevat kappaleiden työstövaiheessa Uusivirralta luonnostaan ja niiden on toimittava, vaikkei kuulija välttämättä tuntisikaan viittauksen alkuperää. – Timo saattaa ottaa treeneissä vaikkapa Esa Pulliaiselta kuulostavan kitarasoundin. Ei hän varmaankaan ajattele, että otanpa nyt esapulliaismaisen otteen tähän, vaan se alkaa omalla painollaan mennä siihen suuntaan, ja me huomataan, että tämähän kuulostaa Agentsilta. Sitten kysymme itseltämme, että haluammeko korostaa tätä piirrettä vai emme. Ja useimmiten haluamme. Että mitä vittua, vedetään sitten tappiin asti! Sen suurempaa analyyttisyyttä siinä ei oikeastaan ole, vaan homma etenee pitkälti vaistomaisesti. Pyrimme miettimään siltä kannalta, että emme funtsi, onko jokin juttu korni tai nolo. Levy-yhtiön puolelta ainoa toive levyn suhteen oli, että Kämäräisen kellaridemoissa ollut energia saataisiin vuodatettua levylle saakka. – Riku Mattilan ja mun yhteistyö alkoi Preeriasta, jolloin Riku ei ollut vielä Universalilla töissä. Nyt halusin kokeilla, että mihin se johtaisi, jos antaisinkin mahdollisimman paljon valtaa Rikulle kappalevalintoihin ja yksityiskohtiin liittyen. Musta tuntuu, että ulkopuolinen korvapari on kirkastanut tekemistä. Itse on niin syvällä musiikissa, ettei osaa aina sanoa, mikä on mestariteos ja mikä ei. Mutta saattaa olla, että tulee jälleen sekin aika, kun haluan päättää kaikesta. Teen vaikkapa levyllisen ranskankielistä progejazzia! « PE 28.3. KLUBI, TURKU TEKSTI MIKKO TOIVIAINEN KUVAT AKI ROUKALA » IKUINEN LAPSI Olavi Uusivirta antoi valtaa yhtyeelleen ja levy-yhtiölle. Siitä syntyi alkuvuoden paras suomirock-albumi. lavi Uusivirralla puhaltavat uudet tuulet. 30-vuotias laulaja-lauluntekijä on nuoresta iästään huolimatta peräti kuudennen albuminsa julkaisun kynnyksellä, vaikkei itse ajattelekaan, että tuleva albumi olisi hänen kuudentensa – pikemminkin nyt ollaan uuden alun äärellä. – Ajattelen itse, että sitä Nuoruustango-albumia (2003) ei ole olemassakaan. Se olisi voinut odottaa tulemistaan ja siinä näkyykin sillisalaattimainen etsikkoaika. Okko Larun tuottama Me ei kuolla koskaan (2005) oli siinä mielessä ehkä ensimmäinen varsinainen albumi. Debyytti oli ?opannut pahasti sekä kaupallisesti että kritiikkien valossa, ettei kukaan odottanut multa mitään. Se vapautunut ?ilis kuului lopputuloksessakin. – Itsenäistymisen aika tapahtui Minä olen hullu (2008) -levyllä, kun halusimme ottaa taiteellisen O vastuun kokonaan bändin sisään. Minä olen hullu ja Preeria (2010) muodostavat monella tapaa parin, koska ne ovat molemmat Jaakko Murroksen (yhtyeen ex-kitaristi), tuottamia. Elvis istuu oikealla (2012) on siinä mielessä jatkumoa näille kahdelle, että niillä soittaa täysin sama yhtye. Toisaalta käytimme Elviksellä ulkopuolista tuottajaa Julius Maurasta, joka halusi tietoisesti vähentää esimerkiksi analogisyntetisaattoreita. Ja viime vuonna tuli kokoelma, joka paketoi nämä viisi levyä. – Nyt koen, että tällä levyllä soittaa ihan uusi bändi. Ikuiset lapset tuntuu pikemminkin ensimmäiseltä kuin kuudennelta levyltä. Tästä on alkamassa jokin uusi vaihe. IKIAIKAISET PADAT helmikuun lopussa julkaistu Ikuiset lapset kuulostaakin rutinoituneen sijaan tuoreelta ja livemäiseltä rocklevyltä. Ensisingle Kau- neus sekoittaa mun pään on soinut ahkeraan YleX:llä ja herättänyt runsaasti positiivista boreilua. Tästä lie kiittäminen myös Jenni Kangasniemen upeaa high school -estetiikkaan pohjaavaa musiikkivideota, jonka pääroolissa nähdään Krista Kosonen. Edellislevyn luomuiluun, valoisuuteen ja lämpimiin vaskipuhaltimiin verrattuna uutta albumia kuvaa jätkämäisyys, räkäisyys sekä varsin pinnalle nostettu sähkökitara. Uudella levyllä suunvuoronsa saa lisäksi Uusivirran uusiutunut bändi, johon lukeutuvat miehen itsensä lisäksi Jaakko Kämäräinen (basso), Olli Krogerus (rummut) sekä poppoon tuorein lisäys Timo Kämäräinen (kitara), joka vastasi myös levyn tuotannollisista ratkaisuista. – Timo suhtautui alun perin pestiin niin, että hän tulee kakkoskitaristiksi rämpyttämään vähän Telecasteria, kun ei vielä tiedetty kuinSUE » 18 « NRO. 3 SUOMIROCKIN PALUU? viime vuosina uusia kiinnostavia suomirock-yhtyeitä on tuntunut nousevan kuin sieniä sateella. Kriitikot ja yleisö ovat kääntäneet korvansa kernaasti Pää kiin, Pimeyden ja Räjäyttäjien suuntaan. Uusivirta on ollut mielissään tästä kehityssuunnasta. – Ilolla olen tervehtinyt sitä kehitystä. On mielenkiintoista, että suomirockista on alettu nyt keskustella. – Olen tästä kehityskaaresta innoissani senkin takia, että se liittyy jotenkin myös sähkökitaraan, joka on ollut viime vuosina jonkinlaisessa oudossa alennustilassa. Ihannehan on ollut, että kitara kuulostaa joltakin muulta kuin itseltään, esimerkiksi syntetisaattorilta. Viime vuosina sellainen rehellinen säh- RIKU MATTILA ISTUU OIKEALLA O lette tehneet yhteistyötä Preeria-levystä saakka. Kuinka yhteistyönne alkoi? – Hannu Sormunen kysyi mua Preerialle A&R:ksi keikkapohjalta. Sittemminhän menin Johanna Kustannukselle töihin ja halusin Olavin mukaan rosteriin. – Olavi tuli tutuksi jo aikoinaan, ja huomasin, että hän on sellainen tekijätyyppi. Sellaisia on mukava haastaa. Olemme tehneet aika pitkään töitä Olavin kanssa ja tekemiseen on tullut mukaan tietynlainen hyvä huumori. Olavi antaa sinulle demojaan arvioitavaksi. Minkälaista yhteistyönne on? – Tälle levylle oli parikymmentä biisiä tyrkyllä. Sanon aina kaikille biisintekijöille, että mitä enemmän tekee biisejä, sitä parempi levystä tulee. – Meidän keskustelumme Olavin kanssa ovat 3-4 tunnin mittaisia ja niissä mennään melkoisiin sfääreihin. Jossakin vaiheessa Olavi sanoi, että nyt hän tekee ihan minkälaisen levyn haluan. Siinä vaiheessa meidän työmme oikeastaan alkoi. – Tämän viimeisimmän levyn äärellä on tullut muutamia ahaa-elämyksiä. Mielestäni uusi bändi ja vahva heittäytyminen laulamisessa sekä biisien presentoimisessa ovat se juttu. Monissa äänitteissä tuppaa olemaan turhan sisäsiisti tulkinta. Tässä on tietoisesti menty siihen, että bändi soittaa pelkistettyjä sovituksia vahvan tulkinnan kanssa. Se on sellaista raakaravintoa! Mitkä ovat Olavin parhaita puolia biisintekijänä? – Kielenkäyttö on ykkösasia ja laulullisuus. Varsinkin kun instrumentaatio on pelkistettyä ja laululle tilaa antavaa. Kysymys on siitä, mitä hän haluaa tehdä, sillä kyllähän hän osaa. Se on se juttu, joka kantaa Olavin uraa vielä pitkälle.
» MOD-TYYLIÄ SUOMEEN Mitä tapahtuu, kun yhdistää suomenkieliset sanat brittirockiin? Mod-kulttuurista nimensäkin napannut Modernistit halusi selvittää. S KE 16.4. HENRY'S PUB, KUOPIO sen takaa. Jos kielemme olisi englanti, tuskin kukaan tulisi sanomaan, että olemme suomirockia. Meille ei ole levyä tehdessä olleet Juice tai suomirockin kaanon kauhean tärkeä, Karvinen pohtii. Bändin kieli on kuitenkin suomi. Ja suomeksi kirjoitettuihin sanoituksiin suomenkieliset sanoittajat ovat vaikuttaneet. Alkuperäinen innoitus sille, että Karvinen halusi tehdä suomenkielistä musiikkia, tulee Zen Cafen varhaistuotannosta. – Diggaan siitä ajatuksesta, että biisit kertovat isommasta kuvas- UPEA PALUULEVY NYT KAUPOISSA ta kuin vain siitä, että sanat olisivat pelkkää ”sinä ja minä”-osastoa tai bilettämistä. Pyrin siihen, että olisi tarkkailevaa silmää ja näkökulmaa. Kielen lisäksi myöskään Modernistien toisen täyspitkän levyn, Historia oli eilen, tuotanto ei ole suoraan brittirockin maailmasta. Se on tarkoituksenmukaista: levylle haluttiin sellaisia mausteita, jotka eivät ole Karviselle jo valmiiksi tuttuja. Siksi levyn on tuottanut Pariisin kevään Arto Tuunela. Karvinen vakuuttui valinnasta, kun yhtyeen kitaristi J-P Cavonius soitti hänelle Tuunelan miksaamaa Damn Seagullsin levyä. – Mietin, että Arto voisi tuoda tuohon jotain sellaista, mitä emme osaisi itse, Karvinen kiteyttää. Karvisen usko siihen, että brittirockin, suomalaisen sanoitusperinteen ja Tuunelan tuotannon yhdistelmä kantaa, on vahva. Niistä on syntynyt tasapainoinen kokonaisuus, jollaista ei ole kuultu aiemmin. – Voimme soittaa yllättävän monessa paikkaa eli ei ole niin, että voisimme soittaa pelkästään genrepaikoissa tai Onneloissa ympäri Suomen. Emme ole ampuneet tarpeeksi mihinkään tiettyyn suuntaan, jotta tulisimme olemaan minkään yksittäisen genren suosiossa. – Mutta se on ihan hyvä vaan. « LIVE KE 16.4.2014 TAVASTIA, HELSINKI “Yhtye on palannut juurilleen, kahden ensimmäisen levyn maisemiin. Elementit ovat tuttuja: kaiho, melodramaattisuus, sydänsurut, yksinäisyys ja rakkaus.” www.weepingwillows.nu +++++ Visa Högmander / Soundi SUE » 19 « NRO. 3 TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA PIRITTA HOUNI pohdiskellut suomen kielen ja ihailemansa tyylisuunnan yhdistämistä. – Siinä vaiheessa, kun tein yksin biisejä, aloin miettiä, voisiko niitä yhdistää jollain tavalla. Se, ettei Karviselle tullut mieleen montaakaan suomalaista yrittäjää, joka tällaisessa olisi onnistunut, vain lisäsi intoa. Ilmaisukeino tuntuu tuoreelta. Karvinen uskoo, että tuoreus johtuu siitä, että suomirockin ja brittipopin on ajateltu olevan toisistaan henkisesti niin etäällä, ettei niitä ole osattu yhdistää. – Brittipopparit ovat ajatelleet, että musiikin pitäisi olla mahdollisimman lähellä alkuperäistä ja on pyritty tekemään englanniksi. Suomeksi sanoittamista on pidetty tuhoon tuomittuna ideana. Vertauksista suomirock-bändeihin Karvinen ei innostu. Hänestä kieli on ainoa yhdistävä tekijä ja jos jotain muuta yhteistä löytyy, se selittyy todennäköisesti muilla vaikutteilla. Monien suomenkielisten artistien vaikutteet jäävät huomaamatta, sillä kieli määrittelee musiikin niin vahvasti. – Kieli on niin esillä, että vaikutteita on välillä vaikeaa nähdä HAASTATTELU ana modernistit herättää heti assosiaation moderniin taiteeseen ja sille ominaiseen subjektiivisen kokemuksen korostamiseen. Chris Karvinen on laulaja ja kitaristi bändissä nimeltä Modernistit ja kertoo, ettei tämä ole bändin kohdalla tarkoitus. Nimi antaa toki osviittaa uudistavasta mentaliteetista, mutta ennen kaikkea siinä viehättää Karvista monimerkityksisyys. – Jokainen voi miettiä sen miten haluaa ja moni yhdistää sen Englannin mod-kulttuuriin. Modernistitnimi kuvaa tiettyä asennetta, mikä ensimmäisen levyn sanomissa on ja se istui hyvin kokonaisuuteen. 1960-luvulla Englannissa syntyneen mod-tyylin vaikutus näkyy edelleen pop-kulttuurissa. Ja kuinka sattuikaan, mod-kulttuurin nimi on alkujaan lyhenne modernisteista. Tämä istuu hyvin Modernistien konseptiin, brittirock kun on ensimmäinen referenssi, joka yhtyeen musiikista nousee pintaan. – Ajateltiin, että voidaan ottaa tällainen nimi käyttöön, koska musiikkimme on aika omaperäinen yhdistelmä suomen kieltä ja brittirockin soundia ja asennetta, Karvinen selittää. Modernistit oli alun perin Karvisen sooloprojekti. Hän oli jo aiemmin sanoittanut suomeksi, ja oli kovana brittirock-fanina jo aiemmin
HAASTATTELU tye on tuulahdus mennyttä aikaa. Retrosykli on nykyään nopeampaa kuin ennen. – Emme mielestäni ole retroa sanan varsinaisessa merkityksessä. Soitamme nostalgista musiikkia, ja siinä on suuri ero. Jossakin vaiheessa oli muotia kasata bändi, joka lauloi purukumiautomaattien vieressä hengailusta ja Cadillaceista. Sellainen on retroa. Se, että laulaa ajoista, jotka eivät enää palaa. Itse yritän laulaa vuosisatoja vahoista tunteista niin, että sanoituksista voisi myöhemmin tunnistaa tälle aikakaudelle tunnusomaisia piirteitä. Weeping Willowsin keikka vuonna 1999 oli sen kokeneille liki uskonnolliseen herätyksen verrattava kokemus. Niinpä tulevalla Suomeen ulottuvalla kiertueella kuullaan tietenkin myös vanhoja kappaleita. – Nostalgiaan kuluu oman nuoruuden muistelu ja ne hetket, kun ensimmäisen kerran kuuli vaikkapa tiettyä yhtyettä. Menen yhä katsomaan Morrisseyn keikkoja aina kun vain mahdollista nimenomaan hänen vanhojen kappaleidensa takia. Haluan hänen esittävän vanhoja hittejään. Siitä nostalgiassa on kyse. Vanhan muuttamisesta uudenlaiseksi, mutta tavallaan pehmeän turvalliseksi kokemukseksi. TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVAT LEVY-YHTIÖ » TOIVON TÄHDEN Weeping Willowsin Magnus Carlson kyllästyi alakuloon. Nyt hän haluaa laulaa toivosta. ue tapasi Weeping Willowsin laulajan ja sanoittajan Magnus Carlsonin ja rumpali Anders Hernestamin vanhaa Helsinkiä henkivässä Cafe Engelissä, jossa kaksikko kertoi suhteestaan suomalaiseen musiikkiin, uusnatseihin sekä ikääntymiseen. Foo Fighters Dave Grohlia sanotaan Amerikan mukavimmaksi rokkariksi. Tunnin mittaisen haastattelusession perusteilla Carlson sekä Hernestam voidaan julistaa maailman mukavimmiksi iskelmällistä melankoliaa esittäviksi muusikoiksi. Kaksikko on nukkunut edellisenä yönä vaivaiset neljä tuntia. He ovat lentäneet aamulla Tukholmasta Helsinkiin, missä suomalainen media suorastaan syö heidän kädestään. Ennen ja jälkeen haastattelun lehtimiehet kehuvat kilpaa heidän ystävällisyyttään. Eräs ottaa Magnuksen nimikirjoituksen cd-vihkosen kanteen, vaikkei sitä omien sanojensa mukaan teekään kuin korkeintaan kerran vuodessa. Vaikka esimerkiksi urheilukentillä suomalaiset ovat vihanneet ruotsalaisia jo vuosikymmenten ajan, ruotsalaiset muusikot ovat aina olleet Suomessa kovassa huudossa. Musiikin saralla naapuriviha on aina ollut naapurirakkautta, etenkin jos naapurit osoittavat kiinnostusta tekemisiimme tai historiaam- S me. Mitäköhän he ajattelevat meistä -ajattelutapa kertoo omaa kieltään kansallisesta itsetunnostamme. Haemme hyväksyntää. Näennäinen välinpitämättömyytemme on lumetta, ja haluamme muiden rakastavan meitä ja maatamme. Weeping Willowsin musiikki kumpuaa melankoliasta, yksinäisyydestä ja rakkaudesta. Ei siis ihme, että yhtyeestä on tullut Suomessa niin suosittu. Magnus Carlsson mainitsee esikuvikseen Morrisseyn ja 60-luvun amerikkalaisten yhtyeiden lisäksi vanhat suomalaiset iskelmätähdet – noin sadannen kerran suomalaiselle medialle puhuessaan. – Topi Sorsakoski. Olavi Virta. Pidän iskelmämusiikin pahaenteisyydestä. Olavi Virta näyttää mieheltä, joka voisi olla gangsteri. Silti hän laulaa rakkaudesta kuunvalossa. Siinä on juuri sellaista kontrastia, mitä rakastan, Magnus kertoo. EKSYNYT ITSESTÄÄN weeping willowsin vastailmestyneen The Time Has Comen sekä sitä edeltäneen Fear & Love -albumin välillä on vierähtänyt seitsemän vuotta. Syy tähän on yksinkertainen. – Muutamat edelliset levymme olivat täysin erilaisia kuin niitä edeltäneet albumit, Anders kertoo. – Emme koskaan lähteneet teke- mään uudenlaisia levyjä vain uudistumisen vuoksi, vaan kehittyminen uuteen suuntaan oli aina luonnollista. Jossakin vaiheessa huomasimme, että olimme tulleet taiteelliseen umpikujaan, ja erkanimme omille teillemme. Ei siinä ollut kyse mistään sen kummemmasta. Tiesimme aina palaavamme yhteen. – Kun perustimme yhtyeen 90-luvun alussa, meillä oli tarkoituksena esittää musiikkia, joka ottaa vaikutteita 60-luvun amerikkalaisesta melankoliasta, Elviksen Memphis-soundista, kantrista, soulista ja tietenkin suomalaisesta iskelmästä, Magnus jatkaa. – Parin ensimmäisen levyn jälkeen aloimme kuitenkin ottaa mallia uudemmista yhtyeistä, joita tuolloin kuuntelimme. Bändeistä kuten Doves. Siinä samalla kuitenkin kadotimme jotain siitä, mikä teki Weeping Willowsista niin tärkeän yhtyeen kuulijoilleen uramme alkuvaiheessa. Elektronisten elementtien myötä kadotimme myös itsemme. Magnuksen itseruoskinta on helppo allekirjoittaa. Suomessa Weeping Willows löi itsensä läpi vuonna 1999 ilmestyneellä Endless Night -kakkosalbumilla. Tuon levyn julkaisun jälkeen yhtye soitti ensimmäisen keikkansa Helsingin Tavastialla. Magnus Carlson esiintyi pikkutakissa ja piti toisella kädellään kiinni mikkitelinees- ” Alkupään levyillämme halusimme haudata ihmiset melankolian alle. Nyt olen pyristellyt sellaisesta kirjoitustyylistä eroon. SUE » 20 « NRO. 3 tä. Toisessa kädessä hän piteli ruusua – ele, joka oli kunnianosoitus Morrisseylle, joka esiintyi 80-luvulla kimppu narsisseja takataskussaan. Kun Magnus sulki silmänsä I Close My Eyes -kappaleen aikana, loppuunmyydyn Tavastian kuulijajoukko teki saman. Osa halusi matkustaa samaan paikkaan Magnuksen kanssa. Osa halusi sulkea silmänsä niin, ettei vieressä seisova toveri näkisi poskille valuvia kyyneliä. Tuolloin baareissa ja keikkapaikoilla sai vielä polttaa ja savu kirveli silmiä, mutta kaikki paikalle olleet tiesivät, mistä kyynelehtiminen oikeasti johtui. Kun Weeping Willows eksyi modernimman musiikin maailmaan, kadotti se suurkaupungin vilinään myös itsensä ja ennen kaikkea kuulijansa. Uudella levyllään se palaa vanhaan tuttuun Weeping Willows -soundiin, ja kuulostaa samalla ajattomammalta ja ajankohtaisemmalta kuin edellisillä tuotoksillaan. – Weeping Willowsin – sen oikean ja alkuperäisen – musiikki ei ole aikaan sidottua, Magnus kertoo ja ottaa kulauksen Lapin kulta -pullostaan. – Laulan universaaleista asioista. Rakkaus on ikuista. Weeping Willowsin vuonna 1999 soittamasta Tavastian keikasta on 15 vuotta. Ensimmäisiin Weeping Willows -levyihin ihastuneille, kohta nelikymppiselle fanipolvelle yh- OLE YSTÄVÄLLINEN magnus myöntää, että siinä missä ennen hänen sanoituksensa olivat täynnä synkkyyttä ja epätoivoista romantiikkaa, on hänen maailmankuvansa tätä nykyä avarampi ja positiivisempi. Nyky-yhteiskunta on muodostunut sellaiseksi, että toivoa tarvitaan. – Ennen lauloin alakuloisista asioista kuten rakkauden menettämisestä. 2000-luvun alussa kuulin kuitenkin eräästä itsemurhan tehneestä ihmisestä, joka oli jäähyväiskirjeessään lainannut meidän kappaleidemme tekstejä. Se pysäytti minut. Alkupään levyillämme halusimme haudata ihmiset melankolian alle. Nyt olen pyristellyt sellaisesta kirjoitustyylistä eroon. Haluan teksteissäni olevan toivoa. Ilman toivoa meillä ei olisi mitään. Toivo on se asia, joka saa meidät nousemaan aamuisin sängystä. Magnus istuu hetken aikaa hiljaa tuolillaan ja nojautuu sitten eteenpäin. – En halua olla enää mikään synkistelijä. Olen 20 vuotta vanhempi kuin bändimme alkutaipaleella. Olen ymmärtänyt, että elämässä on ylä- ja alamäkiä. Tulen surulliseksi ja vihaiseksi, kun katson esimerkiksi uusnatsien toimintaa. He ovat pelokkaita. Kun heidän kaltaisensa ihmiset kohtaavat toisensa Internetin keskustelupalstoilla he kuvittelevat, että kaikki ajattelevat samalla tavoin. Kyse on kuitenkin vain heidän pienestä piiristään. Sellainen vääristää maailmankatsomusta ja tekee ihmisistä pahoja. – Alkuperäisen hippiaatteen edustajien elämänasenne oli oikeanlainen, vaikka se myöhemmin muuttuikin heidän keskuudessaan pelkäksi iskulauseeksi. Haluaisin ihmisten välittävän toisistaan. Toivottavasti musiikkimme auttaa siinä. – Be kind. Siinä on meidän musiikkimme ja elämämme motto tällä hetkellä, Andreas toteaa. « KE 16.4. TAVASTIA, HELSINKI
» KIISTAAN RATKAISUT Koljosen tiekiista meni K.A.A.K.K.O:a kohti musiikki edellä. K ” Ei tässä voi kuin läpsytellä käsiään yhteen voimattomana ja toivoa. Eräs sarjan päähenkilöistä oli Aulis Kaakko, jota esitti mieleenpainuvasti tyyny kaljamahanaan näytellyt Taneli Mäkelä. Hämmästys olikin suuri, kun Koljosen tiekiistan Facebook-sivuilta löytyi kuva, jossa Mäkelä poseeraa Koljosen tiekiistan huppari päällään. – Kaikki tiet vievät Kotiteollisuuden Jouni Hynyseen. Hänen naisystävänsä Mari Perankoski tuntee Taneli Mäkelän, ja hän olikin sitten antanut Mäkelälle meidän levymme ja hupparin. Mäkelä oli hieman hihitellen sitten kuunnellut musiikkiamme ja ihmetellyt mitä helvettiä olemme oikein tehneet. Hyvällä ?iliksellä, tosin! Koska aasinsilta se on huonokin aasinsilta, niin yhtyeen nimi Koljosen tiekiista pakottaa kysymään Koljoselta pari kiperää ky- symystä kiistanalaisiin tilanteisiin liittyen. Kuvitellaanpa esimerkiksi sellainen epätodennäköinen tilanne, että erään suomalaisen punk-yhtyeen ex-basisti tekisi dokumentin Suomen tasavallan presidentistä. Presidentin lähipiiri ei kuitenkaan pitäisi sen sisällöstä, ja yrittäisi estää dokumentin julkisen esittämisen. Miten kiistatilanne ratkaistaan? – Kyllä minä sanoisin suoraan, että dokumentin tekijän kannattaisi vaihtaa puoluekantaa suoraan perussuomalaisiin. Se sopisi niin hyvin tähän Fakta homma -maailmaankin. Siinä sarjassa oli ja on yhä sellaista perusteellista, 80-lukulaista perinteistä ja perustavanlaatuista suomalaisuutta. Ei nykyajan perussuomalaisuutta siis, vaan enemmänkin sellaista SMP-henkeä ja vennamolaisuutta. Toinen kiistatilanne onkin sitten hieman vakavampi ja kinkkisempi. – Jaa miten selvittäisin kiistan Ukrainan ja Venäjän välillä? Huh. Ai saatana. Jonkin verran asiaa seuranneena tässä on pienellä ihmisellä vähän sellainen tunne, ettei tässä voi kuin läpsytellä käsiään yhteen voimattomana ja toivoa, ettei meillä ole kohta edessämme kolmatta maailmansotaa. – Tuohon ei kyllä voi sanoa mitään. Toivon, että jollakin isommalla päättävällä taholla on tuohon jokin toimiva vastaus. Tähän kepeään poliittiseen kysymykseen lieneekin hyvä lopettaa juttutuokio. – Totta kai. Punkhan on poliittista. « SUNDAYSONG DOWN WIND, DOWN SEA SUNDAYSONG DOWN WIND, DOWN SEA “KOTKALAISBÄNDIN DEBYYTTI VIE AAVOILLE ULAPOILLE JA VUORISTON OHUEEN ILMAAN, JOSSA BIISIT KULKEVAT HITAASTI JA HARKITEN. MAALAILU ON PARHAIMMILLAAN EEPPISTÄ," -Aamulehti WWW.SUNDAYSONGMUSIC.COM SUE » 21 « NRO. 3 TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ osia ja tein parit sovitukset. Sen jälkeen sanoittaja Kalle teki tekstit ja mietimme mikä mahtuu mihinkin. Ei tämä mitään progemusiikkia ole. Tällä kertaa mentiin silti jopa musiikki edellä. Albumilla kuullaan myös heleää naisääntä. – Meillä Koljosen jäsenillä on noita bändejä enemmänkin. Eräs tällainen on Opaskoira 6, jossa soittavat niin vaimoni kuin eräs naispuolinen ystävättäremmekin. Koska Koljosen tiekiista pohjautuu klassisen Fakta homma -televisiosarjan hahmojen ympärille, päätimme ottaa mukaan myös Pirren ja Hansun vastikkeet. Meillä on ideana myös julkaista joka viikko uusi musiikkivideo levyltä, ja halusimme niihinkin hieman naiskauneutta, eli Pirreä ja Hansua mukaan. Niin, Fakta homma. Koljosen tiekiista sai alkunsa väsyneistä Fakta homma -katselusessioista ingressissä epämainitun yhtyeen keikkabussissa istuessa. Alkuperäistä Fakta hommaa tehtiin vuosina 19861987, ja sarja ja sen hahmot ovat oleellinen osa suomalaisuutta. HAASTATTELU oljosen tiekiista -yhtyeen taustalta löytyy eräs jos toinenkin suomalaista raskaampaa rockia soittavan yhtyeen musikantti. Yhtye tykittää kuitenkin punkkia, jolla ei ole mitään tekemistä emoyhtyeen kanssa, joten jätetään se mainitsematta. Kotiteollisuuden Jouni Hynysen varjo sen sijaan on kuin Vladimir Putin – kaikkialla läsnä. Koljosen Tiekiistan toinen albumi K.A.A.K.K.O. ei keksi pyörää uudelleen. Kappaleiden aihepiirit pohjautuvat yhä faktoihin hommiin, ja paahto kumartaa suomalaisen hooceen ja punkin suuntaan. Yhtyeen Facebook-sivuilla kerrotaan nauhoitussessioiden kestäneen kokonaista kaksi päivää. Vaan miten syntyy keskiverto Koljosen tiekiista -sävellys? Mitä tapahtuu demoversioiden ja äänityssessioiden välillä? – No, ei yhtikäs mitään, toteaa itse herra solisti ja kitaristi Koljonen puhelimitse. – Tällä kertaa meillä oli tosiaan siinä mielessä harvinainen tilanne, että tein jopa pienet demot. Nauhoittelin muutamia
» VISUAALISTA ALITAJUNNANVIRTAA Macchia Neran shamanistinen eskapismi rakentuu äänen ja kuvan yhteispelillä. HAASTATTELU TEKSTI ANNIKA BRUSILA KUVA HENRIK MIKANDER urkulainen tilataidebändi Macchia Nera on tehnyt kauhuelokuvamaiseen musiikkiin perustuvia installaatioita ja AV-performansseja jo viisi vuotta. Kollektiivista on silti tosi vaikea löytää mitään faktoja. Bändin basisti ja perustaja Tapani, visualisti Hombre ja ”maisema-arkkitehti” Eino, kertoisitteko keitä kokoonpanossanne soittaa? – Mitään tietoja ei anneta. Olemme Macchia Nera eli mustakaapu, aave (naurua). Anonyymejä kuten The Residents. Meitä on kymmenkunta tyyppiä, kaikki ovat olleet parissa kolmessa muussakin bändissä. Rummut, basso, pari kolme kitaraa, perkussioita, puhaltimia, kaikenlaista efektiä ja visuaalit kaiken päälle. Oletteko te bändi vai performanssi? – Ehdottomasti molempia. Tavoitteenamme on saada yleisö kokemaan jotain transsin kaltaista. Kappaleet ovat oikeastaan enemmän äänikollaaseja kuin perinteisiä biisejä, ja visuaalit ovat soittajia näkyvämmässä roolissa. Saatamme esimerkiksi pukeutua kaapuihin, kasvomaaleihin tai vaikkapa valkoisiin pukuihin, jolloin soittajat sulautuvat valkokankaaseen ja T heijastavat samalla kuvia. Videotykillä ja piirtoheittimillä syötetään kuvaa eri suunnista samanaikaisesti ja bändi häviää niiden sisään. Koetamme luoda tavallista rockkeikkaa laajempaa ja rönsyilevämpää meininkiä, jossa kuvan ja äänen yhteistyö on se tärkein juttu. Minkälaisissa paikoissa olette heittäneet keikkoja? – Turun Taiteiden yössä ja Taideslummissa ollaan oltu useampikin kerta. Tuomiokirkon puistossa soitettiin nurmikolla ja nostettiin puolijoukkueteltan verran valkokangasta puihin, jotka valaistiin pimeän tullen. Helsingin taiteiden yössä puolestaan oli keikka rahtilaivan ruumassa. Silloinkin oli lakanat messissä ja erilaisia valoja. Brinkkalan pihalla sitten olikin vähäeleisempää. Myös Suomalaisen elokuvan festareilla oltiin taannoin. Siellä oli silloin kauhule?ateema ja säestimme livenä ennakkopätkän tulevasta mykkäelokuvastamme Mia Larvasta. Ihan samanlaista keikkaa ei tehdä kahta kertaa. PE 28.3. KLUBI, TURKU ” Yritämme luoda maailman, jossa kuulija voi päättää, millaiseen olotilaan joutuu. Ovatko biisinne sävellettyjä ja sovitettuja, vai etenevätkö keikat improvisaationa? – No, on kappaleissa sovitut suuntaviivat ja rakenteet. Mutta suurin osa on improvisaatiota eikä biisin alkaessa ole aina varmaa käsitystä siitä, mihin se päätyy. Sama kappale voi mennä toisella keikalla lopulta eri lailla. Jäsenet saattavat vaihtaa soitintakin kesken kappaleen. – Meitä on bändissä niin monta, että vaikutteitakin on paljon. Kaikenlainen junnaava ja painostava kiinnostaa. Kuitenkin niin, että staattisuus pyritään saamaan minimiin, rönsyilyä pitää olla. Varsinaisia musiikillisia päämääriä meil- lä ei ole. Mutta esimerkiksi Ulver ja Godspeed You! Black Emperor -tyylinen homma mielestämme toimii. Saksalaisen Bohren & Der Club Of Goren meininki voisi myös olla meille yhdenlainen päämäärä. Kenties Residents-fanit saattaisivat meidänkin tyylistä tykätä. Pääasiassa meidän homma on instrumentaalista. Jotain laulun tapaista äänimaisemaa voi olla mukana, muttei mitään varsinaista laulua. Onko teidän tarkoitus tehdä joskus levyjä? – Saa nähdä. Periaatteessa joo. Tajusimme aikoja sitten, että haluamme tehdä myös elokuvamusiikkia ja sitä varten teemme omat elokuvamme. Hombre on Taideakatemian elokuvalinjalta ja on tehnyt aiemmin bändivideoita ja vastaavaa. Meillä on reservissä jo omakustanteinen Mia Larva -le?a, johon teemme paraikaa soundtrackia. Onko shownne taustalla jokin tarina tai sanoma? – Ei mitään valmiiksi pureksittua stooria. Katsojat saavat vapaasti assosioida omista lähtökohdistaan. Kun teatterissa tai elokuvassa useimmiten on koherentti juoni, me yritämme luoda maailman, jossa kuulija voi päättää, millaiseen olotilaan joutuu. Toivottu efekti on siis sama kuin psykedeeleillä. Maailmankuvamme välittyy DIY-asenteestamme. Olemme epäkaupallisia ja suhtaudumme varauksella kaikenlaisiin instansseihin. Kaupallisuus tuhoaa taiteen. Näin me ajattelemme, mutta ei meidän musiikissamme erityisesti siitä kerrota. « tulkitsevat Eppu-klassikoita • • • Irina Viikate Haloo Helsinki! Paleface Mokoma Lassi Valtonen Reijo Taipale • • Club For Five Aero Antti Kleemola Kotiteollisuus Pää Kii Egotrippi Pariisin Kevät • • • www.eputrautaa.fi SUE » 22 « NRO. 3 www.ratasmusic.fi • • • CD / DIGI
» FIILIS LEVOLLISEKSI Sundaysong haluaa ikuistaa sunnuntaisen, rauhallisen olon ja välittää sen kuulijalle. Meriteemainen ensilevy leijuu kolmen kitaran matolla. E ” Levyllä on aika vähän duureja, mutta se on onnellisen kuuloinen. di haluaa pro?loitua tietynlaiseksi ja meillä videot ovat olleet siinä iso tekijä. – Video antaa musiikille kasvot, ja siksi me ollaan todella tarkkaan mietitty, millaisia ne on, Heino jatkaa. Sundaysong julkaisi EP:n vuonna 2010 ja täyspitkän videoineen nyt, nelisen vuotta myöhemmin. Väliin on mahtunut uusien jäsenten liittymistä ja vanhojen lähtemistä, ja kolmannen kitaran ottaminen mukaan musiikillista ilmaisua pönkittämään. Viimeksi mainittu uudistus toi mukanaan paljon työtä. Levyä oli ehditty jo suunnitella ja kappa- SUE » 23 « NRO. 3 leita säveltää, kolmannen kitaran mukaan tulon jälkeen levyn tekeminen täytyi aloittaa lähes alusta, kun kappaleet täytyi sovittaa uudelleen. Työ on Heinon mukaan maksanut itsensä takaisin etenkin livetilanteissa. – Kolmella kitaralla on mahdollista luoda lisää ääniä ja sitä ”leijuntaa”. Levyllähän on synakin mukana ja kyllä sen saattaa aina välillä keikoillakin kuulla, mutta kolmas kitara tuo keikoille – joilla mennään välillä kovaa ja välillä hiljaa – dynamiikkaa todella paljon. Levyllä se ei välttämättä ole niinkään kuultavissa. Suurimmalla osalla Sundaysongin jäsenistä on aiempaa musiikki- taustaa hyvin monipuolisista bändeistä. Basisti Juhana Haavisto on soittanut Guavassa, Ilen veljellä, yhteyeen kitaristi Ilpo Erosella on Heinon mukaan punk-taustaa ja Heino itse on laulanut death metal -bändissä 90-luvulta lähtien, nykyisellään työn alla on projekti Superdeath?ame. Kysymykseen siitä, miten tässä näin kävi, Heino vastaa perinteisesti: aikuistuminen yllätti. – Ehkä se on jotain aikuistumista tietyllä tavalla, mutta kyllä meistä jokainen tuo musiikkiin omia ”toisten genrejen” juttuja. Sitä ei välttämättä heti huomaa, mutta kyllä levyllä on elementtejä hevistä. « TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA LEVY-YHTIÖ hallinen ja ilmava olo. Kaikki on hyvin. Levyllä on aika vähän duureja, mutta se on onnellisen kuuloinen. Down Wind, Down Seata kuunnellessa voisi saada mielikuvan, että sunnuntailla on jotain tekemistä meren kanssa. Luonto ja meri tuntuvat olevan toistuva teema kappaleen lyriikoissa ja yhtyeen visuaalisessa ilmeessä. – Meidän laulajamme, joka on tehnyt kaikki sanoitukset, on aika meriaiheinen mies. Ehkä puhuisin enemmän meriaiheisesta levystä kuin luontoaiheisesta, Heino selittää. Levyn visuaalinen ulkoasu on hyvin tyylitelty ja visuaalisuudella on muutenkin merkittävä rooli yhtyeen musiikille. Maalaileva, esimerkiksi Sigur Rósiin verrattu musiikki toimiikin erityisen hyvin kuvan kanssa – esimerkiksi musiikkivideoissa. Heinosta musiikkivideon julkaisulla olikin suuri merkitys silloin, kun uusille kuulijoille määritellään, millainen tunne Sundaysongin tulisi välittää. – Videolla annetaan ihmisille kuva siitä, millaisesta musiikista on kyse. Varmasti jokainen bän- HAASTATTELU räänä sunnuntaina vuonna 2010 Ile Eronen ja Teemu Tolonen soittelivat keskenään musiikkia, jonka tarkoituksena oli kiteyttää sunnuntainen sielunmaisema. Jo samana vuonna projekti kasvoi pelkkää sunnuntaisoittelua suuremmaksi ja Sundaysongiksi nimetty yhtye julkaisi ensimmäisen EP:nsä. Yhtyeen rumpali Jari Heino kertoo, että Sundaysongin ensimmäisen täyspitkän albumin Down Wind, Down Sean tarkoitus on välittää sunnuntainen mieliala kuulijalle. – Olemme tehneet jo niin hirveän työn tämän levyn kohdalla, että on vaikeaa sanoa itse, onko siinä osuttu oikeaan. Mutta kyllä minulla on sellainen käsitys, että jos levyn kuuntelee alusta loppuun, tulee rauhallinen olo, Heino arvioi. Rauhallista Sundaysongin musiikki todella on. Se on levollista eikä lainkaan sitä, miltä pahimman sunnuntaiolonsa kuvittelisi kuulostavan. Tämä on sinänsä tervetullutta vaihtelua, monet sunnuntaista kertovat kappaleet kun ovat pessimistisemmin värittyneitä. – Meille sunnuntai on hyvin rau-
SUE » 24 « NRO. 3
? Emperor viettää Tuskassa In the Nightside Eclipse -levyn 20-vuotisjuhlaa. Helsingissä 27.28.6. nähdään myös Devil You Know, We Came As Romans, Hamferð, Poisonblack ja Santa Cruz. ? Uumajalainen metalcrustbändi Misantropic soittaa oululaisen Out of Tunen kanssa 20.3. Oulun 45. Specialissa, 21.3. Kuusamon Ravintola Veijossa ja 22.3. Rovaniemen Grandessa. ? Kotimainen post-metalbändi Callisto on tehnyt diilin Svart Recordsin kanssa. Neljäs albumi äänitetään kesällä ja julkaistaan loppuvuodesta. ? As I Lay Dyingin laulaja Tim Lambesis tunnusti yrittäneensä palkata miehen murhaamaan entisen vaimonsa. Todennäköisesti pitkä tuomio luetaan toukokuun alussa. ? Tampereen uusi South Park Festival (6.-7.6.) tuo Eteläpuistoon heviä: Europe, W.A.S.P, Skid Row, H.E.A.T, Shining, Sonata Arctica, Reckless Love, Battle Beast, Poisonblack ja Santa Cruz. » RAKAS RAUTANEITO Iron Maiden -tribuuttikokoonpano Maiden United kiertää Suomea. M aiden United esiintyy maaliskuussa Turussa, Jyväskylässä, Tampereella, Helsingissä ja Porissa. Basisti ja perustajajäsen Joey Bruers kertoo, että yhtye esittää Iron Maidenin kappaleita uudella ja mielenkiintoi- sella tavalla. – Sovitamme biisit uusiksi, luomme niistä uudenlaisia olioita. Käytämme vain akustisia soittimia. Haluamme paljastaa Iron Maidenin biisien kauneuden. Ne kappaleet ansaitsevat käsittelyn, joka vie kuulijan syvälle niiden ytimeen. Bruers myöntää, että fanien rakastamien klassikoiden muokkaaminen on kuin pommin purkamista. – Siksi onkin hienoa, että suuri osa Maidenin faneista pitää siitä, mitä teemme. Mekin olemme faneja. Soitostamme kuuluu suuri kunnioitus alkuperäisiä versioita kohtaan. – Nautimme keikoista, emmekä ole soittaneet kahta samanlaista. Bändillä on hauskaa lavalla, ja yleisö on aina sen kuudes jäsen. Yleisön kanssa on hauskaa jutella biisien välissä. Keikkamme ovat hauskanpitoa ja soittoa suoraan sydämestä. Mitä mieltä olet tribuuttibändeistä, joiden versiot ovat yksi yhteen alkuperäisten kanssa? – Jos bändi on tosi hyvä ja näyttää oikealta, niin sopii minulle. Jos yksityiskohtia jää puuttumaan, ei kelpaa. Bruers perusti Maiden Unitedin vuonna 2006 hyvän ystävänsä, toisen Maiden-fanaatikon Ruud Jolien (Within Temptation) kanssa. Vuonna 2010 julkaistu ensimmäinen albumi Mind the Acoustic Pieces sai vastaanoton, joka muutti kaiken. – Olimme täysin ällikällä lyötyjä. Pääsimme soittamaan versioitamme Wackeniin, Bang Your Headiin, Downloadiin ja muille festivaaleille. Levy myi kaikilla mantereilla, ja me kiersimme yli kymmenessä maassa... Siihen ei voinut muuta sanoa kuin ”Mitä helvettiä?!” Maiden Unitedin kakkosalbumilla Across The Seventh Sealla vierailee Apocalypticasta tuttu Perttu Kivilaakso. Yhtye teki sen ilmestyttyä kiertueen, joka käsitti 42 keikkaa seitsemässä eri maassa. Suomen-kiertueella yhtyeen kokoonpanossa vaikuttavat Bruersin ja Jolien lisäksi Damian Wilson (Landmarq / Threshold / Headspace), Dirk Bruinenberg (Adagio / Elegy / Place Vendome), Thjis Schrijnemakers (Orgel Wreten) ja vierailevana artistina Bianca Van Iersel. – Me kaikki elämme musiikilla, mutta Maiden Unitedia ei pyöritetä palkan vaan huvin vuoksi. Maiden United Suomessa: 19.03. Jyväskylän Lutakko, 20.03. Porin Monttu, 21.03. Tampereen Kustaa III, 22.03. Turun Klubi, 23.03. Helsingin On The Rocks » KOLMEN ÄRRÄN SÄÄNTÖ I hmisten välisessä viestinnässä ja erityisesti nettikeskusteluissa pätee neljän H:n sääntö. Ei, en tarkoita lasten- ja nuortenjärjestö 4H:n slogania ”harkinta, harjaannus, hyvyys ja hyvinvointi”, vaikkei niistäkään mitään haittaa ole. Lanseeraamani neljän H:n sääntö on seuraava: ”Älä jää väittelemään hullujen, humalaisten, huumeidenkäyttäjien tai hihhulien kanssa.” Ilkeämielisempi voisi lisätä listaan vielä humanistit, humanoidit ja hevitoimittajat, mutta seitsemän H:n systeemi ei kuulosta niin nasevalta. Sen sijaan voi lanseerata vielä uuden muistisäännön, kolmen ärrän säännön ”retrobuumista reunioniin tai remakeen”. Sääntö pätee lähes mihin tahansa länsimaiseen kulttuuriseen ilmiöön. Kun suosion aalto on taas kohoamassa tai sitä halutaan kohottaa, niin nostalgian eli retroilun noste tuo esiin joko reunionin tai remaken. Reunionista hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa jatko-osat Star Warseille ja Indiana Joneseille. Sama jengi palaa jälleen, entistä vanhempana mutta entistä ryppyisempänä. Remake-kuviolla taas on syystäkin pahamaineisempi kaiku, sillä vanhoista klassikkoelokuvista on tapana tehdä umpisurkea uusi rahastusversio. Sama kuvio myös metallimusiikissa. Retrobändiaalto starttasi viime vuosikymmenen alkuvaiheessa, aloitti kevyemmistä genreistä ja on hiljalleen siirtynyt raskaampiin alalajeihin. Moni ammoin kuollut tai nollapisteeseen hiipunut bändi on tehnyt paluun ja sen myötä joko reunion-kiertueen tai uuden levyn. Myös remake-ilmiötä on esiintynyt. Tosin uudet tekijät eivät tee uusintaversioita toisten bändien klassikkolevyistä vaan veteraanit ovat asialla ihan itse. Remake-levyjä tuntuu nykyisin putkahtelevan varsin tiheään, viimeksi tuoreimpana Flotsam & Jetsamin uusiolevy. Manowar on kunnostautunut tässä jo kahteen otteeseen. Remake-albumit ovat sinänsä oikeutettuja, koska niiden tekijät ovat samoja eivätkä uusia tunareita. Uusioversioiden tekoon voi joskus olla syynä alitajuinen pelko siitä, ettei bändi enää pysty tekemään mitään uutta julkaisemisen arvoista vaan ne vain vellovat omassa kunniakkaassa menneisyydessään. Samaa vellomista ja pysähtyneisyyttä edustavat myös sellaiset bändit, jotka huomaavat olevansa vihoviimeisellä jäähyväiskiertueella jo useamman vuoden verran. On eri asia tehdä ”vielä kerran, pojat”-henkinen rundi ja soittaa jäähyväiskiertue uran joutsenlauluksi kuin teh- ” Ei se vanhojen levyjen asemaa heikennä, jos paluulevy ei olekaan mestariteos, mutta laadukas uusi musiikki on aina paikallaan. SUE » 25 « NRO. 3 ? Nightwishin Emppu Vuorisen toinen bändi Brother Firetribe on kiinnitetty Spinefarm Recordsille. Uusi, kolmas albumi ilmestyy toukokuussa. ? Helsingin PRKL Clubillä järjestetään 4.-5.7. Hylkiö Fest, jolla esiintyvät mm. Wolfbrigade, Cock And Ball Torture, Inferia, Famine Year, Psykoanalyysi, Still Beating, Cut to Fit ja Crustofer. ? Dark River Festivalin ( 15.-16.8.) ohjelmistoa: Viikate, Thunderstone, Shade Empire, Wolfheart, Medeia, For The Imperium, Whispered, Thaurorod, Kaunis Kuolematon, Demonic Death Judge. ? Qstock (25.-26.7.) on tilanut ensi kesäksi Megadethin Ouluun. Muita raskaita kiinnityksiä ovat Graveyard, Lost Society, Wolfheart, Stam1na, Poisonblack, Viikate ja Volbeat. ? Thaurorod on solminut Suomen-keikkamyyntisopimuksen King Foo Entertainmentin kanssa. Sinfonista powermetallia soittavaa kuusikon toinen studioalbumi Anteinferno ilmestyi joulukuussa. ? Steve Vai esiintyy Helsingin Nosturilla 5.5. Zappan ja David Lee Rothin bändissä sekä Whitesnakessa soittanut, pitkän soolouran tehnyt Vai on yksi maailman ihailluimpia kitaristeja. ? Metallica julkaisi livemetallica.comissa vanhan livetaltioinnin ilmaiseksi ladattavaksi. Keikka oli Lontoon Hammersmith Odeonilla syyskuun 21. päivä 1986. » SETÄ JUSSIN TUPA dä hidasta kuolemaa monivuotisten jukebox-jäähyväiskiertueiden myötä. Emperor tajusi soittaa keikkoja rajoitetusti ja lopettaa sitten, moni muu ei ole tajunnut. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan: esimerkiksi Carcass ei tyytynyt jäämään mukavuusalueelleen ja tyytymään vanhojen biisien soittamiseen vaan teki uuden levyn, oivallisen Surgical Steelin. Nyt myös ruotsalainen At The Gates on kenties Carcassin esimerkin rohkaisemana päättänyt lopettaa usean vuoden jäähyväiskiertämisensä. Yhtye hyppää takaisin etulinjaan tulevalla albumillaan At War With Reality. Aika näyttää, meneekö yhtye syteen vai saveen, mutta nyt valinta on tehty paikalleen jähmettymisen sijasta. Ei se vanhojen levyjen asemaa heikennä, jos paluulevy ei olekaan mestariteos, mutta laadukas uusi musiikki on aina paikallaan. JUSSI LAHTONEN Setä Jussi tekee oman reunion-paluulevynsä heti opeteltuaan soittamaan ja laulamaan. TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Kypck, Iiwanajulma, Bob Malmström, Khroma ja The Physicists lähtevät Babel-kimppakiertueelle, joka kattaa huhti-toukokuussa yksitoista kaupunkia. Keikkapäivämäärät löytyvät netistä. NEWSFLASH ? Uuden albumin huhtikuussa julkaiseva Insomnium soittaa toukokuussa kolme Suomenkeikkaa: 08.05. Jyväskylän Lutakko, 09.05. Joensuun Kerubi ja 10.05. Helsingin The Circus.
HAASTATTELU » ITALIAN HA TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA STEVE PRUE » 26 « NRO. 3 SUE
ARVINAISUUS Naislaulaja hevibändissä oli varma tapa saada huomiota vielä 90-luvulla. Lacuna Coil on yksi trendin aloittajista, mutta on pitkän uran tehtyään onnistunut myös irtautumaan siitä. ielä 90-luvun puolivälissä Lacuna Coil oli samanlainen kuin suurin osa treenikämppien vuokralaisista. Kaksi kaverusta, bändin basisti Marco Coti-Zelati ja laulaja Andrea Ferro soittelivat keskenään huvikseen, ilman sen kummempia päämääriä. Asia muuttui, kun Cristina Scabbiaa pyydettiin harjoituksiin laulamaan taustoja. Marco ja Andrea ymmärsivät, että naispuolinen laulaja voisi laajentaa metallin ilmaisukeinoja. Cristina liittyi bändiin ja Lacuna Coil alkoi ottaa musiikin teon tosissaan. – Kun me julkaisimme ensimmäisen EP:mme vuonna 1998, se oli jotain todella uutta. Kaksi laulajaa, joiden tyylit olivat aivan erilaiset, vuorottelivat levyllä, Andrea muistelee. Niin sanotun female fronted metalin kultakausi oli EP:n julkaisun aikaan vasta aluillaan, joten laulajaratkaisu herätti vielä huomiota musiikkimediassa. Andrea myöntää, että naispuolinen vokalisti saattoi siivittää bändin vankalle alkutaipaleelle ja lisätä tunnettuutta. – Naislaulajan käyttäminen raskaassa musiikissa oli niin erilaista verrattuna mihinkään muuhun siihen aikaan, että se herätti huomiota. Se ei ollut uutta pitkään. Nightwishin ja Within Temptationin julkaistua ensimmäiset albuminsa samoihin aikoihin Lacuna Coilin kanssa, 90-luvun lopulla, ilmiötä ei voinut pitää enää marginaalisena. Andrea uskoo, että naisvetoisen metallin nousu johtui juuri uutuudenviehätyksestä, mutta ei näe trendin aloittaneiden bändien taustalla sen kummempia yhteyksiä. Hän ymmärtää, miksi bändit mainitaan aina samassa lauseessa, mutta huomauttaa kaikkien yhtyeiden musiikin olevan hänestä erilaista. – Nightwish on sinfonista, lähes klassista joiltain osin, ja Within Temptation lähestyy hommaa eurooppalaisen metallin näkökulmasta. Me olemme enemmän hevi- ja rockbändi. Andrea on sitä mieltä, että kolmen yhtyeen menestyttyä naislaulajasta tuli monille musiikkimaailman uusille tulokkaille julkisuustemppu ja tapa liikuttaa miehistä hevifestariyleisöä katsomaan lavalla keikistelevää viehkeää naislaulajaa. Tällainen ei kuitenkaan ollut ikinä Lacuna Coilin tarkoitus. – Cristina, Tarja [Turunen] tai Sharon [den Adel] eivät ole ikinä panneet yleisöä halvalla. He eivät ikinä näyttäneet tissejään tai esiintyneet puolipukeissa saadakseen huomiota. He ovat aina kuvanneet tyylitajuisempaa ja vahvempaa naista. Andreasta tämä on erityisen tärkeää, koska yhtyeillä on paljon nuoria faneja. Naislaulaja voi toimia miehisessä alakulttuurissa esimerkkinä ja näyttää, että nainen voi olla ihailtu muutenkin kuin ulkonäkönsä vuoksi. – Nämä naislaulajat ovat olleet tärkeä roolimalleja monille nuorille faneille. He eivät ole malleja tai näyttelijöitä vaan mukavia ihmisiä, joilla on kiva tyyli ja jotka uskovat siihen, mitä tekevät. Se on tärkeä viesti lapsille: näitä naisia täytyy kunnioittaa, koska heillä on jotain sanottavaa, ei siksi, että he saattavat olla kauniita. V ITALO-KAUHUN INSPIROIMAT naislaulajalla tai ilman, Italia ei ole raskaan musiikin soittajille paras paikka elää ja yrittää. Maa on tunnettu sensaatiomaisen pienestä metal-skenestään eikä mieleen tule moniakaan Euroopan maita, joissa etenkin äärimmäiselle metallille olisi jäänyt niin pieni jalansija. – Täällä on joitain lupaavia bändejä, mutta ne jäävät usein undergroundiin. Italiassa hevibändin on vaikeaa saada levysopimuksia tai löytää paikkoja, joissa keikkailla, Andrea selittää maan tilannetta. Jos Italia ei pääse ylpeilemään metal-skenellään, kauhuelokuvat ovat maan henkisten henkseleiden paukuttelun aihe. Perinteiset italialaiset giallo- ja kauhuelokuvat nauttivan maailmanlaajuista kulttisuosiota ja niillä on ollut enemmän vaikutusta Lacuna Coiliin kuin paikallisella musiikilla. Niin Cristina kuin Andreakin ilmoittautuvat Dario Argenton suuSUE » 27 « NRO. 3 riksi faneiksi. Argenton, Lamberto Bavan ja Lucio Fulcin kauhuelokuvien ääniraidasta usein vastannut Goblin on ollut bändille suuri musiikillisen inspiraation lähde. – Se on vaikuttanut erityisesti siihen, miten käytämme koskettimia biiseissämme, Andrea kertoo. Muuten inspiraatiota on ammennettu muualta maailmalta. Aloitteleva Lacuna Coil hapuili vaikutteita niistä soittajien suosikkiartisteista, jotka olivat pinnalla bändin aloittaessa: Type O Negativesta ja Paradise Lostista. Mitä enemmän yhtye on kehittynyt, sitä enemmän se on yhdistellyt erilaisia elementtejä ja siirtynyt siten modernimpaan ja omaperäisempään suuntaan. – Meistä on tullut henkilökohtaisempi bändi uniikimmalla soundilla. Olemme edelleen metal-bändi, mutta nykyään meillä on rokkaavampi lähestymistapa joissain kappaleissa ja synkempi joissakin, Andrea kuvailee kehitystä. Kun vaikutteiden ikeestä on vapauduttu ja oma tyyli vankalla pohjalla, tietyissä raameissa pysyminen ei Andrean mielestä ole enää niin tarkkaa. Biisien kirjoittaminen on ollut aiempaa vapaampaa. – Uudella levyllä halusimme kokeilla vapaasti erilaisia asioita lacunacoilmaisen tyylin sisällä niin paljon kuin mahdollista. Halusimme kokeilla rääkymisvokaaleita ja eeppisiä harmonioita ajattelematta niin paljoa sitä, mitä olemme tehneet aiemmin. OMALLA TYYLILLÄ lacuna coilin uusi levy Broken Crown Halo ilmestyy 31. päivänä maaliskuuta. Uusi levy jatkaa yhtyeen kehitystä kohti amerikkalaisen alternative rockin rytmikästä kitarakomppailua ja aggressiota. Bändin alkuaikojen kosketinvetoinen, 90-luvulle tyypillinen, paradiselostmainen maalailu on jäänyt pysyvästi kelkasta. Jonkinlainen yhteys uudella levyllä on bändin historiaan: kieron eksoottisista melodisista kuvioista ei ole luovuttu täysin ja laulun sekä laulajien vaihtelun hallitseva rooli on tunnistettava piirre niin vanhassa kuin uudessakin Lacuna Coilissa. Andrean mielestä uusi levy viimeistään jalkauttaa kuulijoiden pariin Lacuna Coilin oman, tunnistettavan tyylin. Itsevarmuus oman tyylin tunnistettavuudesta on vapauttanut ajattelemasta sitä, mitä bändiltä odotetaan. – On biisi sitten moderni, raskas, dramaattinen tai tunnelmallinen, on aina joitain tiettyjä piirteitä, joista voi tunnistaa, että kyseessä on meidän biisimme. Olemme olleet pystyssä niin kauan, että meillä on ollut aikaa kehittää omanlainen tyyli. Lacuna Coil on tehnyt musiikkia ja ollut suosittu lähes 20 vuotta. Joillekin artisteille sellainen luo paineita: joko vanhoihin tapoihin parkkiintuu ja into loppuu, tai tehdään jotain täysin aiemmasta poikkeavaa. Molemmissa tapauksissa fanit menettävät kiinnostuksensa. Andrean mielestä uuden luominen ei ole hankalaa edes pitkän uran jälkeen, kun musiikkiin on riittävän kova palo. – Kun oman identiteettinsä on luonut, voi olla haastavaa siirtyä siitä kauemmaksi. Joskus niin kuitenkin täytyy tehdä, kun yritetään luoda uusia kiinnostavan kuuloisia biisejä. Musiikin ei tarvitse olla mitään täysin uutta, mutta jotain, mikä kuulostaa tuoreelta fanien korviin. – Meidän jokaisella levyllämme on omanlaisensa tyyli ja ?ilis, joka syntyy siitä, että jotkin asiat pidetään samana, vaikka tietyt asiat eivät muutu, Andrea jatkaa. Lacuna Coil on lähdössä kiertämään Yhdysvaltoja uuden levynsä tiimoilta ja suuntaa sen jälkeen kiertämään Eurooppaa. Väsymyksen merkkejä ei ole ilmassa ja bändi vakuuttaa olevansa niin biisiensä kuin livekuntonsakin puolesta paremmassa iskussa kuin koskaan. – Jos haluaa olla maailmaa kiertävässä bändissä mukana, täytyy tehdä niin paljon uhrauksia henkilökohtaisessa elämässä, ettei niihin ole varaa, jos ei ole varma siitä, mitä tekee. – Me suhtaudumme musiikkiin intohimoisesti ja se on ainoa asia, mitä täytyy seurata. Jos tähän elämäntapaan, uuden musiikin luomiseen ja tien päällä elämiseen, ei ole intohimoa, on parempi lopettaa.«
HAASTATTELU » KOVAA PERUSPELIÄ TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA ROBERT RUNDBERGET Sparzanzan otteet eivät välttämättä kovene, mutta ainakin ne tehoavat. inä päivänä Suomen ja Ruotsin kadut hiljenivät. Kansalaiset teeskentelivät sairasta, sulkeutuivat koteihinsa ja asettuivat mukavasti televisioiden äärelle. Alkamassa oli odotettu jääkiekko-ottelu, jossa Tre Kronor kohtasi Leijonat. Tätä olympiavälierää ei sopinut jättää väliin. Onhan sentään niin, että matsia katsoessaan ihmiset pääsevät purkamaan patoutumiaan liki verettömään sodankäynnin simulaatioon, jollaisia oikeat kahakat eivät koskaan voi olla. Tv-selostajien innokkaan pajatuksen ja penkkiurheilijoiden mylvähtelyn alle hautautui muuan vähäpätöinen kansainvälinen keskustelu, jossa ei ollut mitään sporttista. Muiden lintsatessa suomalainen rocktoimittaja ja ruotsalainen rockbasisti tekivät töitä. Näin naapurikansojen välistä kulttuuri-interaktiota ilmeni yhtä aikaa urheilun ja musiikin saralla. Niin urheilun kuin rockinkin rintamilla vastapuolet olivat osapuilleen samanikäisiä. Haastattelun osapuolet, Suen toimituspäällikkö ja Sparzanzan basisti Johan Carlsson ovat 70-luvun puolivälissä syntynyttä pohjoismaista pullamössösukupolvea, joiden käsitys ankeasta lapsuudesta käsittää alle sadan Commodore 64 -tasohyppelyn kokoelman ja taskukokoisen elektroniikkapelin rikkoutumisen. He ovat niitä kavereita, jotka innostuivat lapsena Kissin, Twisted Sisterin ja Mötley Crüen kasetetista. Jopa heidän ensimmäinen lempirockkappaleensa on täsmälleen sama. – Ensimmäinen ostamani levy oli Kissin Heaven’s On Fire -sing- S le vuonna 1984, Johan Carlsson sanoo. – Se räjäytti pääni! Ensimmäisen oman albumini ostamisessa tein pahan virheen. Ostin Kissin Best of Solo Albums -kokoelman, joka on ihan paska. Sen jälkeen hankin Destroyerin ja olin ihan myyty. 80-luvun puoliväli oli rankkaa aikaa suomalaislapselle, koska silloin sai kuunnella vain joko heviä tai poppia. Vain harvat uskalsivat myöntää pitävänsä sekä Duran Duranista että WASPista. Oli valittava puolensa kuin urheilussa. – Sellaista se oli Ruotsissakin. Sitä kuunteli joko hardrockia tai synapoppia. Rikard Löfgren, joka on tuottanut Sparzanzan levyjä, on lapsuudenkaverini. Hän oli ainoa tuntemani tyyppi, joka kuunteli lapsena sekä synapoppia että hardrockia. Sotšin olympialaisissa luistimet viiltävät jäätä. Kankean alun jälkeen peli alkaa kulkea, mutta hyvätkin maalipaikat jäävät hyödyntämättä. Ruotsi hyökkää yhä uudelleen, mutta Suomen maalivahti Kari Lehtonen pitää kiekon maalin ulkopuolella. Ensimmäinen erä päättyy nolla–nolla. TOINEN ERÄ toinen erä alkaa, ja pian peli on vauhdikkaimmillaan. Ottelun ensimmäisen maalin tekee Olli Jokinen. Suomi ei ennätä revetä riemusta. Viidessä minuutissa Ruotsi punoo hämmentävän kuvion, jonka päätteeksi Loui Eriksson lyö tyhjään maaliin. Viidessä minuutissa tilanne on 1–1. Nuori Johan Carlsson ei alkanut pelata mailoin ja luistimin. Hän al- koi soittaa rumpuja 14-vuotiaana. Rikard Löfgren soitti kitaraa, ja hän ja Carlsson tarvitsivat rokkibändiin enää basistin. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt mistään, mikä vaikutti Carlssonin kohtaloon. – Tutustuimme tyyppiin, joka oli paljon parempi rumpali kuin minä. Ajattelin, että no helvetti, minähän voin olla se basisti. Vasta sen jälkeen aloin ylipäänsä kiinnittää huomiota basisteihin. Minulla ei ollut varsinaisia basistiidoleita, mutta pidin Iron Maidenin Steve Harrisia hyvänä soittajana. Samaan aikaan toisessa KeskiRuotsin pikkukaupungissa Hammarössä kitaristi Calle Johannesson ja rumpali Anders Åberg perustivat ensimmäisen yhteisen bändinsä. Mukana oli myös nyttemmin Mustaschissa soittava Callen veli David Johannesson. Kerran Carlssonin bändi sattui samalle keikalle Johannessonin poikien ja Åbergin yhtyeen kanssa. Nykyinen Sparzanza ei vielä silloin ollut edes pilke poikien silmäkulmissa. – Emme jutelleet vielä silloin mitään, enkä minä tiennyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minun bändissäni soitti silloin myös Magnus Eronen, josta tuli Sparzanzan kitaristi vuonna 2009. Johannessonin ja Åbergin Spar- zanza oli ollut kasassa vuoden, kun Carlsson oli ensi kerran yhteydessä siihen. – Olin töissä treenis-studiokompleksissa, jonne Sparzanza halusi päästä treenaamaan. Otin heidät soittamaan silloisen bändini kämpän naapuriin. Carlssonista tuli Sparzanzan basisti vuonna 1997. Pari vuotta myöhemmin hän erosi kaikista muista yhtyeistään ja keskittyi Sparzanzaan. – Olin bändeissäni yleensä ainoa, joka halusi oikeasti saavuttaa jotakin. Muut arvelivat, että onhan soittaminen ihan kivaa, mutta ei se kovin tähdellistä ole. Minulle oli. Sparzanzassa taas kaikki halusivat viedä bändiä eteenpäin, he olivat sopivasti kunnianhimoisia. En tiennyt, että bändistä tulisi jotakin, mutta hauskaa meillä ainakin oli. Sparzanzan ura kääntyi nousuun vasta kymmenen vuotta Carlssonin bändiin liittymisen jälkeen. Keväällä 2007 julkaistun Banisher of the Light -albumin biisit alkoivat soida paljon varsinkin suomalaisella Radio Rockilla ja Ruotsin Bandit Radiossa. Siitä ei päästy seurauksitta. – Sinä kesänä meillä oli keikka Oulun Qstockissa. Soitimme pienellä lavalla, mutta sen eteen il- KE 17.4. PAKKAHUONE, TAMPERE SUE » 28 « NRO. 3 mestyi heti keikan alussa tosi paljon huutavaa yleisöä. Olimme aivan ihmeissämme! Se oli tarkka hetki, jolloin tajusimme, että Sparzanzalle tapahtuu jotakin, Carlsson iloitsee. Olohuoneissa huudetaan ilosta tai pettymyksestä. Alexander Steen ja Daniel Sedin syöttävät kiekon Erik Karlssonille, joka panee kiekon maaliin Lehtosen kainalon alta. Ruotsi tuntee suussaan voiton makean maun. KOLMAS ERÄ kolmannessa erässä leijonat hakevat kipakasti tasoitusta, mutta kiekko ei tahdo mennä maaliin. Kun Daniel Sedin joutuu jäähylle Mikael Granlundin rikkomisesta, Suomi koventaa otteitaan entisestään. Se ei ruotsalaisia säikäytä, ja peli kovenee molemmilla puolilla. Paidan väristä riippumatta nämä miehet tietävät, mitä tekevät. Niin tietää myös Sparzanza, jonka uusi albumi on nimeltään Circle. Vaikka kyseessä on 18-vuotiaan bändin seitsemäs levy, Carlsson kieltää, että levyttämisestä olisi tullut vaikeampaa. Jos jollain ei ole ideoita, jollain toisella luultavasti on. – Oma biisintekemiseni menee kausittain. Esimerkiksi tällä hetkellä en tee biisejä ollenkaan. Ideani olivat niin vanhoja, että en tarjonnut niitä Circlelle lainkaan, vaan jätin biisien tekemisen tällä kierroksella muiden huoleksi. Muilla bändin jätkillä biisien tekeminen on myös kausittaista. Onneksi kuivat kaudet eivät satu samaan aikaan. Circle on tehokasta raskasta rockia, jolla Sparzanza ei keksi itseään tai mitään muutakaan uudelleen. Carlsson sanoo, että uudistukset ovat pieniä asioita. – Halusimme esimerkiksi kokeilla meille uudenlaisia virityksiä. Edellisellä levyllä kitarat viritettiin d:hen, nyt korkeammalle. Circleltä löytyy myös sekä raskain että nopein biisimme. Eihän tässä mitään äärimetallia soiteta, mutta meille se on äärimmäistä. Jos edellinen albumi oli synkkä, tämä oli päällekäyvä. Sparzanza on rundannut paljon, enimmäkseen Pohjoismaissa. Euroopan se on kiertänyt pari kertaa, ja nyt mieli palaa uusille alueille. – Haluaisimme keikkailla paljon laajemmin. Viime vuonna kävimme Kiinassa. Se oli erikoista, Carlsson naurahtaa. Olen käynyt Beijingissä punkkeikalla. Odotin kokevani jotakin piristävän radikaalia ja tarkkaan valvottua, mutta kapinamusiikki näytti huolestuttavan sikäläisiä valtaapitäviä aivan yhtä vähän kuin Suomessakin. – Totta. Kiina on erilainen maa kuin Suomi tai Ruotsi, mutta rockklubit eivät paljon poikkea pohjoismaisista. Kiinalaiset ovat kohteliaampia kuin pohjoismaalaiset, mutta kalja siellä on kehnoa. Jopa huonompaa kuin Suomessa. Eksoottisinta oli pienissä – siis kiinalaisittain pienissä – kiinalaisissa kaupungeissa, joissa ei ollut nähty länsimaalaisia kovin usein. Kun kävelimme koulun ohi, peräämme juoksi viisituhatta lasta ihmettelemään, kuinka kummallisen näköisiä olimme partoinemme ja tatuointeinemme. Kolmannessa erässä ei tapahdu mitään ihmeellistä. Ei ilmaveivejä, ei hattutemppuja, ei mitään muuta kuin toimivaa peruspeliä, mutta se riittää tarpeeksi pitkälle. Ottelu päättyy 2-1 Ruotsin voittoon. «
» MUUTOSTEN KOURISSA Uudelleensyntynyt Dynazty seisoo visionsa takana järkkymättä kuin Kiss konsanaan. H ” Haluamme tehdä henkilökohtaista musiikkia omilla ehdoillamme. KE 23.4. TAVASTIA, HELSINKI osasi ja pystyi vielä parempaankin. Se oli täydellistä, Molin ylistää. Dynaztyn musiikki on kehittynyt haastavammaksi. – Renatusilla on äärimmäisen teknisiä juttuja, joita ei tosiaankaan ole helppoa soittaa tai laulaa. Itse olen joutunut menemään äärimmäisyyksiin vokalistina. Itsensä haastaminen on aina ollut yksi bändimme lähtökohdista. Olemme soittaneet keikoilla neljää tai viittä uutta biisiä. Pienen alkukankeuden jälkeen ne ovat alkaneet kulkea. Renatus on latinaa ja tarkoittaa uudelleensyntymistä. Molin kertoo, että albumin sanoitusten teema on muutos eri muodoissaan. Sitä kuvastaa myös levyn kansi, jossa SUE » 29 « NRO. 3 kananmunan lailla särkyvän maailman sisuksista tunkee ulos käsivarsia, joihin on kirjoitettu suuria sanoja. – Laulan menneistä, tulevista, toivotuista ja tarpeellisista muutoksista. Uudelleensyntyminen on muutoksen äärimmäinen muoto. Siksi ”Renatus” sitoo levyn teeman yhteen. Renatus on bändillemme suuri musiikillinen muutos. Olemme tajunneet, mitä tavoittelemme: haluamme tehdä henkilökohtaista musiikkia omilla ehdoillamme. Myös Kiss on käynyt läpi suuria muutoksia. Vuosikymmenten mittaan se on kohdannut aikamoista musiikillista, imagollista ja kokoonpanon turbulenssia. Mitä Dynazty on oppinut Kissiltä? – Dynazty ei kuulosta Kissiltä, mutta Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn ahkeruudesta voi ottaa mallia ihan kuka tahansa. He ovat seisseet horjumatta visionsa takana alusta asti aina tähän päivään saakka. Bändissä oleminen voi olla välillä stressaavaa, mutta jos tuntee tarvetta valittaa sellaisista asioista kuin levyjen tekeminen ja keikkailu, kannattaa alkaa tehdä jotain ihan muuta. Kiss julkaisi keväällä 1979 seitsemännen albuminsa Dynastyn, jonka suurin hitti oli yksi yhtyeen ikivihreistä, diskopoljentoinen I Was Made for Loving You. Onko Dynazty saanut nimensä tuosta levystä? – Itse asiassa ei. Bändille haluttiin lyhyt ja vahva nimi. Dynazty on sellainen sana, ja se kuvastaa kestävyyttä ja jatkuvuutta. « TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA GUSTAF SANDHOLM ANDERSON situista uusista bändeistä esimerkiksi Ghost on sellainen. Molinin oma yhtye, tukholmalainen Dynazty piirtää uudella levyllään omat rajansa uudelleen. Bändin neljäs albumi Renatus on ensimmäinen sen itsensä tuottama levy. – Halusimme tehdä levyn, jollaista haluamme itse kuunnella ja joka edustaa Dynaztya mahdollisimman hyvin. Halusimme tehdä lujan hevimetallilevyn, jossa on vahvoja melodioita ja isoja sovituksia, Molin kuvailee. – Vaikka tuotimme levyn itse, kaikki sujui helpommin kuin aiemmin. Se johtui varmaan siitä, että meillä oli vahva yhteinen visio. Renatus on ensimmäinen albumi, jolla soittaa Dynaztyn uusi basisti Jonathan Olsson. Hän ei ehtinyt mukaan biisintekoon, mutta hänen soittotaidollaan pääsee niille käymättömille maille, joille Dynazy haluaa uudet rajansa vetää. – Kirjoitimme uusiin biiseihin sellaisia bassolinjoja, että emme uskoneet löytävämme ketään, joka osaisi soittaa ne. Mutta Jonathan HAASTATTELU evibändien tapauksessa kaiken takana on melko usein Kiss. Toisaalla tässä lehdessä Sparzanzan basisti Johan Carlsson (s. 1975) kertoo löytäneensä rockin Kissin kautta. Niin tekee myös toinen ruotsalaishevari, vuonna 1988 syntynyt Dynaztyn vokalisti Nils Molin. Molin innostui Kissistä kahdeksanvuotiaana, kun supersankarirockbändi palasi hetkeksi alkuperäiseen kokoonpanoonsa. Tuleva hevilaulaja näki aiheesta dokumentin Ruotsin televisiossa ja paineli siltä istumalta levykauppaan ostamaan viikkorahoillaan Kissin kokoelman. Totisesti rockiin suhtautuvat pitävät Kissiä laskelmoituna, musiikillisesti tyhjänä ja liian kaupallisena bändinä, aika usein Kissin tuotantoon sen kummemmin perehtymättä. Nils Molinin mielestä sellaiset puheet ovat pelkkää hevonkukkua. – En tajua yhtään, miksi Kissiä ylenkatsotaan. Sitä ei muka voi ottaa vakavasti. Kiss on ollut mukana vetämässä hevigenren rajoja. On todella paljon bändejä, joiden konsepti on puhdasta Kissiä. Suo-
HAASTATTELU – Kasarihevi on tulossa takaisin, koska nykylapset eivät ole eläneet 80-lukua niin kuin me. He eivät ole todistaneet Whitesnakea, Cinderellaa, Dokkenia, Europea, Poisonia tai Bon Jovia. On ollut coolia tuoda se takaisin. – Ja nykyään on niin paljon ällöttäviä bändejä, joita ei kiinnosta näyttää hyvältä lavalla. Steel Pantheria kiinnostaa. Se on itse asiassa Foxxxin mukaan yhtyeen tärkein tehtävä. Kun Foxxx mainostaa kosmeettisia toimenpiteitä, joita hän ottaa ensitöikseen Los Angelesiin palattuaan, mieleen nousee, ettei Steel Panther ehkä parodioikaan ainoastaan kasariheviä. – On coolia laittaa hiuksia ja ottaa kasvojenkohotuksia – aion ottaa lisää botoxia ja kollageenia heti kun pääsen kiertueelta takaisin Los Angelesiin! – Olemme vanhoja jätkiä, mutta yritämme näyttää niin nuorilta kuin vain voimme. Kerron muille bändin jäsenille, jos heidän hiuksensa näyttävät ohuilta ja jos he tarvitsevan pidennyksiä. Sellainen on suhteeni heviin ja näin aion tuoda glamin siihen takaisin. TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA DAVID JACKSON » TAKAISIN KASARILLE Steel Panther vetää 80-luvun hard rockin ja siihen liittyvän kuvaston niin yli, ettei jää juuri muuta vaihtoehtoa kuin tulkita bändi parodiaksi. Keikoilla diivaillaan estoitta ja haastattelutkin vedetään roolissa. teel Panther on niitä harvoja 2000-luvulla Los Angelesissa aloittaneita hard rock -bändejä, jotka ovat saaneet osakseen minkäänlaista menestystä. Todennäköisesti ainakin osittain siksi, että bändiä pidetään laajalti 1980-luvun tukkahevin parodiana. Yhtye on tunnettu live-esiintymisistään, joissa bändin jäsenet peilailevat itseään, nahistelevat ”musiikillisista erimielisyyksistä” ja diivailevat kuin kasarilla ikään. Kun juuri heränneeltä, edellisiltana raivokkaasti bailanneenlta Lexxi Foxxxilta kysytään suoraan, hän tietenkin kiistää Steel Pantherin parodisuuden. – En edes tiedä, mikä parodia on – joku lintu vai? Ehkä mielikuva syntyy siitä, että soitimme ennen covereita. En tiedä, mitä olemme ihmisille, mutta toivomme että heillä on hauskaa, kaikki juhlivat, ovat paukuissa ja pääsevät panemaan. Oli miten oli, Foxxxin nimi on kuin suoraan losangelesilaisen glam metalin taiteilijanimien kliseekirjasta eivätkä edes riettaimpien 80-luvun tukkahevi-bändien lyriikat viittaa seksiin yhtä suoraan kuin Steel Pantherin kappaleet Pussywhipped, Bukkake Tears tai Fucking My Heart in the Ass. Foxxx vakuuttaa, että huumorista ei ole kyse. Lyriikat tulevat suoraan sydämestä. S – En tajua, miksi jotkut pitävät sitä hassuna. Toivon kuitenkin, että he ymmärtävät biisien viestin ja yrittävät parhaansa mukaan elää kuin me. Kappaleet ilmaisevat sitä, millaisia me olemme, Foxxx selittää ja kertoo, että levyllä on myös sanoma. – Toivon vain, että ihmiset kuuntelevat musiikkiamme avoimin mielin ja tajuavat, että ryhmäseksi on coolia. Se on tällä levyllä vielä tärkeämpi ajatus kuin kahdella ensimmäisellä. TÄRKEINTÄ NÄYTTÄÄ HYVÄLTÄ ennnen kuin steel Pantherista tuli Steel Panther, bändi soitti covereita nimien Metal Shop ja Metal Skool alla. Bändi on esiintynyt yleisesti jonkinlaisena kasarihevin mekkana tunnetulla Sunset Stripillä 2000-luvun alusta lähtien. Steel Panther -nimen alla on julkaistu kaksi levyä ja huhtikuussa ilmestyy kolmas. Uusi levy on nimeltään All You Can Eat, ja Foxxxin mukaan bändin tähän mennessä raskain albumi. Mitään kovin raskasta on kuitenkin turha odot- taa: vaikutteet tulevat edelleen pääosin bändeiltä kuten Warrant ja Poison. – Levy on erilainen kuin aiemmat, koska siinä on eri biisit ja niillä on eri nimet. Ensimmäinen kappale Pussywhipped on paljon raskaampi kuin mitään mitä olemme tehneet. Ja tämän levyn biisejä oli aiempia vaikeampaa soittaa. – Luulen, että saamme entistä enemmän suosiota tämän levyn myötä. Se on paras levymme, Foxxx toteaa kuin jokainen muusikko uutukaisestaan. Suuria muutoksia bändin konsepti ei ole uudella levyllä kokenut. Steel Panther ottaa jälleen 80-luvun revisionistiseen käsittelyyn eivätkä biisit jätä paljoa tulkinnanvaraa. – Me kirjoitamme edelleen asioista, jotka olivat cooleja kasarilla ja jotka ovat tärkeitä meille. Meidän biisejämme on helppo ymmärtää. Ne kertovat juhlimisesta, naisista, seksistä, huumeista... Asioista, joita kaikki tykkäävät tehdä. Erityisesti huumeiden kokeileminen kannattaa, se tekee kaikesta tosi siistiä. – Emme ole niin kuin nykybändit, tyyliin Radiohead. En ymmärrä, mitä helvettiä ne haluavat sanoa! Vaikka Steel Pantherin ensimmäinen esiaste on perustettu vasta 2000-luvulla, Foxxx ilmoittaa ajatuksen Steel Pantherista kyteneen 80-luvun alusta saakka. Soittajat ovat aina rakastaneet sen ajan heviä mutta 90-luvulla kysyntää tyylisuunnan musiikille ei juuri ollut. – Grunge tuli, hevi kuoli ja kaikki luovuttivat. Me jatkoimme yrittämistä ja olemme saaneet nyt pari levyäkin julkaistua. Idea ei ole vain soittaa musiikkia kuin kasarilla vaan todella tuoda se elämäntapa takaisin. Grungea syytetään yleensä heavy metalin murhasta, mutta lienee melko puolueetonta väittää sen olleen aika henkitoreissaan 80-luvun lopulla muutenkin. Kun W.A.S.P. vaihtui Wingeriin, hevin kunnian päivät tuntuivat olevan ohi ilman kuoliniskuakin. Kun peilaa aikansa pahimpiin sketsibändeihin mieleen nousevatkin kysymykset siitä, onko itsetietoiselle parodialle tarvetta ja haluaako aikakautta kukaan takaisin. Foxxx vastaa, että nuoret haluavat. ” Toivon vain, että ihmiset kuuntelevat musiikkiamme avoimin mielin ja tajuavat, että ryhmäseksi on coolia. SUE » 30 « NRO. 3 PARODIAA SKENEN SISÄLTÄ osa steel pantherin jäsenistä on soittanut niissä samaisissa bändeissä, joista se ammentaa oman parodisen inspiraationsa. Laulaja Michael Starr on laulanut aiemmin L. A. Gunsissa ja kitaristi Statchel on soittanut War and Peacessa, joka on Je? Pilsonin projekti ajalta Dokkenin jälkeen. Foxxxin oma kontribuutio yhtyeelle on kirjaimellisesti enemmän kosmeettinen. Kuten lähes autenttiselta kasaribändin jäseneltä voi odottaa, tärkeintä Foxxxille ei ole tekninen taituruus vaan se, että hiukset ovat ojennuksessa. – Minulla ei ole musiikkitaustaa kuten muilla bändin jäsenillä. Minua ei oikeastaan kiinnosta paskaakaan soittaa instrumenttiani hyvin. Minusta ei ikinä tule maailman parasta basistia, jolla on nopeat sormet tai jotain. – Se juuri on coolia kasarihevissä: suurin osa siitä on sitä, miten hyvältä näytämme lavalla. Oma roolini bändissä on yrittää näyttää niin hyvältä kuin mahdollista. Musiikillinen taustanikin on sitä, että olen katsellut kovia bändejä, kuten Whitesnakea, Cinderellaa ja Europea. Tytöt ostavat niiden bändien levyjä ja käyvät niiden keikoilla. Ja se voittaa, jonka kanssa tytöt hengaavat. Kiinnostava kysymys Steel Pantherin kohdalla on, kuinka kauan hupi jatkuu. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauempana ollaan myyttisestä kasarista ja sitä harvempi muistaa koko aikakauden. Monille nuorille lähin kosketus elämäntapaan on Mötley Crüen elämäkertakirja The Dirt. Ymmärtävätkö nykynuoret enää Steel Pantherin musiikin tai huumorin päälle? – Luulen, että nuoret tajuavat tämän, koska näytämme erilaiselta kuin mikään muu bändi maailmassa ja se on coolia. Niin se on lasten kanssa, jos ei näytä coolilta, kiusataan ja naureskellaan. Toistaiseksi näyttää menevän hyvin eikä kasari varmasti unohdu vielä pitkään aikaan. Steel Panther on parhaillaan kiertueella ja levyn julkaisun jälkeen rumba alkaa taas. Juhlimista on siis luvassa. – Muistakaa, ettei se ole vaan musiikkia, se on elämäntapa! Jos haluatte ikinä bailata Steel Pantherin kanssa, meihin saa aina yhteyden. Ostakaa levy, katsokaa musiikkivideot ja, jos olet nainen, harrasta seksiä basistin kanssa. «
» TODELLISTA METALLIA Tuoni soittaa sen verran tymäkkää industrial-vaikutteista metallia, ettei sitä ihan kaikille päiviräsäsille voi suositella. T ” Haluamme tehdä henkilökohtaista musiikkia omilla ehdoillamme. LA 5.4. ON THE ROCKS, HELSINKI Kuolonpyörä on raskas kokonaisuus. Yhdeksän kappaleen paketti sisältää niin painostavaa ja päällekäyvää musiikkia, että sitä on vaikea kuunnella läpi yhdeltä istumalta. Industrial-sanaa ei tarvitse heittää ainoastaan musiikkityyliin liittyen, vaan levyn soundeja käytiin äänittämässä paikallisella metallitehtaalla. – Kyselin eräältä äänimieskollegalta mistä tällainen metallihalli voisi löytyä, ja hänellä oli sellainen tiedossa. Menimme sinne ja äänittelimme päivän verran kaikenlaista rälläkkää, levyleikkuria ja metalliputken kolinaa ja ymppäsimme soundeja levylle. Kyseessä on siis industrial-levy ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos on levyn soundi metallinen, niin eivätpä sen sanoituksetkaan eivät käsittele kukkasia. – Ei Kuolonpyörä mikään niinkään teemalevy ole, mutta kyllä sieltä tietynlainen yhdistävä tekijä löytyy niistä kappaleista. Esimerkiksi ensimmäisten joukossa valmistunut Kuolonpyörä-kappale lähti liikkeelle ajatuksesta, että mitä ihminen käy oravanpyörässään läpi elonsa aikana. Oravanpyörästä tuli sitten Tuoni-tyyliin kuolonpyörä. Tuonen jäsenistöstä kaikki yhtä lukuun ottamatta asuvat Lahdessa. Aksu myöntääkin, että Tuonen musiikissa voi kuulla viitteitä kaupungin mielentilasta. Lahtea kun ei tunneta välttämättä mitenkään maailman valoisimpana ja kauneimpana kaupunkina. – Kyllä me olemme hyvinkin ko- tiseuturakkaita. Helsingissä asuva rumpali Heikki on tosin kotoisin Kokkolan suunnalta, mutta hänelläkin on kovin samankaltainen katsantokanta maailmaan kuin meillä muilla. Jos nyt mietitään vaikkapa Sleepy Sleepersin ja Mato Valtasen meininkejä, niin kyllä minä osaan yhdistää aika helposti omia ajatuksiani ja tekemisiäni myös heidän touhuihinsa. Ja onhan meidän levymme kanteenkin jemmattu Lahden vaakuna. Tuoni sai melkoisen unelmapestin, kun se kutsuttiin lämmittelemään The Hauntedia tämän Suomen-keikoille pääsiäisen aikoihin. – Huikeaahan tuo on. On ollut sellainen tunne, että tuo lämmittelypesti on saanut vähän ihmisiä katselemaan meidän suuntaamme, että eihän tuo mikään ihan turha yhtye olekaan. « UUSI ALBUMI “CIRCLE” KAUPOISSA 28.3.2014! 17.4.2014 PAKKAHUONE, TAMPERE S / K -18, LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 24,50 18.4.2014 THE CIRCUS, HELSINKI K -18, LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 29,50 SUE » 31 « NRO. 3 TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ alkoi hahmottua. Silloin lopputuloksesta olisi kuitenkin tullut kovin erilainen kuin nyt. Viime vuoden syyskuussa Youtubeen ilmaantui yhtäkkiä Tuonen paluukappale Räsäinen risti. Kuten nimestäkin voi päätellä, kappale otti kantaa eräänkin sisäasianministerimme persoonaan ja mielipiteisiin. Tuolloin vielä levysopimuksettoman yhtyeen video alkoi levitä netin välityksellä melkoisella tahdilla. – Kun sain kappaleen valmiiksi, tajusin tehneeni rallin, joka saattaa herättää huomiota. Tekstistäkin tuli onnistunut. Julkaisimme kappaleen loppukesästä, kun pääsimme lämmittelemään Children of Bodomia Sibelius-talon Finlandia-klubille Lahdessa. Tein nopeasti videon käsikirjoituksen ja lähetin sen videon ohjanneelle Routa?lmin Markus Niemiselle ja hän innostui siitä välittömästi. Kuvasimme videon nopealla aikataululla. Se alkoi elää omaa elämäänsä ja levitä ihan itsestään. HAASTATTELU uoni perustettiin vuonna 2004. Sen ensimmäinen albumi ilmestyi vuotta myöhemmin, ja kakkoslevy tuli ulos vuonna 2007. Molemmat levyt olivat kuitenkin menestykseltään melko vaatimattomia ja jäivät pienen piirin salaisuuksiksi. Nyt yhtye lyö pöytään melkoisen tuotoksen. Kuolonpyörä on yhdeksän kappaletta sisältävä paketti industrial-vaikutteista metallia, jolta ei hengähdystaukoja löydy. Yhtyeen kappaleet ja sanoitukset on tehnyt Entwinen rumpalina joillekin tunnettu Aksu Hanttu, joka toimii päivätöikseen tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana. Päivätyöt olivatkin suurin este sille, että kakkos- ja kolmosalbumin välillä ehti vierähtää liki seitsemän vuotta. – Mitään breikkiä me emme bändin kanssa julistaneet missään vaiheessa, Tuonessa solistin tonttia hoitava Aksu kertoo. – Olen kuitenkin pikkuhiljaa tehnyt kappaleita omaan tahtiini. Albumituotantoja tehdään sen verran intensiivisissä sessioissa, ettei sitä oikein tullut mieleen napata kitaraa käteensä työpäivän jälkeen. Kolmisen vuotta sitten idea levyn kokonaisuudesta
” Ajattelen Raamatun vedenpaisumuksen paluuta ja sitä miten se mennessään huuhtoo meidät mukaansa. HAASTATTELU TEKSTI ANNIKA BRUSILA KUVA SVART RECORDS Sabbath Assembly tekee lahkohymnejä Uhraajan ja Evankelistan opeista sekä Pimeyden ja Valon äärellä vanhurskauttamisesta. » PYHÄ NELIYHTEYS ippiaikakautena 60-luvun San Franciscossa moni todellisuus sai uusia muotoja. Omanlaista elämänkatsomustaan harjoitti myös apokalyptinen uskonlahko Process Church of The Final Judgement. Ryhmittymä laati yksityiskohtaisia julistuksia Jehovan, Saatanan, Luciferin ja Kristityn välisestä yhtenäisyydestä sekä tuomiopäivän tulemisesta. Kultin rukouksia ja hymnejä on tallella kosolti. Vuonna 2009 perustettu yhdysvaltalaisyhtye Sabbath Assembly on ammentanut lähes koko tuotantonsa tästä materiaalista. Mikä oli Process Church of The Final Judgementin sanoma ja tarkoitus, Sabbath Assemblyn perkussionisti Dave Nuss? – Keskeisin ohje on se, että ihmiset ymmärtäisivät olla pelkäämättä Pimeyttä. Pimeys ja Valo on meissä jokaisessa, eikä elämää pidä elää Pimeyttä vastaan sotien. Aikaisemmat levynne perustuivat täysin tämän kultin hymneihin ja ideologiaan. Vieläkö tuoreelle kolmannellekin albumille Quaternitylle riittää uutta materiaalia näistä liturgioista? – Uudella levyllämme noin puolet melodioista on kirkolta saamiamme säveliä. Lisäksi kahden muun kappaleen sanat ovat kirkon johtajalta. Odotatteko ihmisten ymmärtävän tämän sanoman ja sulattelevan sitä, vai onko kyseessä metafora? H – Elämä on liian lyhyt, jotta minä ainakaan viettäisin siitä viittä vuotta metaforassa! Toisaalta olen kyllä todella yllättynyt jos joku nykymaailmassa vielä ylipäätään jaksaa uskoa yhtään mihinkään. Eikös me kaikki vain janota ryyppäämistä, juhlimista ja seksiä? Kirkon sanoma on kuitenkin puhutellut teitä niin syvästi, että hymnien taltioiminen nykysukupolville tuntuu kerta toisensa jälkeen mielekkäältä. Miten päädyille musiikillisesti juuri edustamaanne tyylilajiin, occultdoomin ja folkin välimaastoon? – Olen vaikuttunut kirkon intohimoisista hymneistä ja yritämme parhaamme mukaan kaapata kappaleisiimme niiden voiman. Tunnelman taltiointiin on lisäksi hyödynnetty unelmia ja tunteita, sekä ajatuksia siitä miten maailma voisi muuttua. Soundimaailman luomiseen on pitänyt etsiä tyyppejä, jotka ymmärtävät tämän tunteenpalon. Jex Thotin Jessica oli aikoinaan mukana perustamassa bändiä ja oli solistinne debyyttilevyllä. Quaternityllä on vieraina monen muun mukana Hexvesselin Mat McNerney ja Marja Konttinen. Miten löysitte toisenne? – Mat otti yhteyttä jo ensimmäisen levymme jälkeen. Pidämme todella paljon heidän äänistään Hexvesselin albumeilla ja olimme yhtä mieltä siitä, että he sopisivat täydellisesti rituaalitekstien lukijoiksi levyllemme eeppiseen Four Horsemen -hymniin. SUE » 32 « NRO. 3 Varsinaisessa kokoonpanossanne on vain sinä sekä solisti Jamie Myers. – Kyllä. Tällä levyllä myös kitaristi Kevin Hufnagel (Gorguts) oli vahvasti kappaleiden teossa ja äänittämisessä mukana. Vieraana oli muuten myös Jessika Kinney SunnO))):sta. Inspiraationne lähde on vähintäänkin mielenkiintoinen ja yhteistyökumppaninne vaikuttavat olevan avarakatseisia edelläkävijöitä. Mitkä ovat sinun musiikilliset vaikutteesi? – 80-luvun satanistinen thrashmetalli ja 60-luvun Jeesushippi-revival-musiikki. Edellinen albuminne oli morbiideista sanoituksistaan huolimatta lopulta aika kepeäotteinen ja asteen jopa poppiin kallellaan. Uusi Quaternity vaikuttaa moneltakin kantilta voimallisemmalta ja muutenkin täydemmältä. Levyn puolivälin paikkeilla säröisen ja hienosti ruman I, Satan -kappaleen kohdalla luulen ymmärtäväni, mitä kokonaisuudella tällä kertaa haetaan ja mistä kultin vastakkainasetteluteemat kertovat. – Kyllä, Quaternity on raskaampi ja synkempi, mutta se on samalla ovela. Sen voima rakentuu myöskin siitä, että kuuntelijalta vaaditaan kärsivällisyyttä kappaleiden kanssa. Tämä levy ei ole kova vaan sitkeä karkki. I, Satan on todellakin meidän voimakkain kappaleemme koskaan. Sitä kuunnellessani ajattelen rankkasateita ja Raamatun vedenpaisumuksen paluuta, ja sitä miten se mennessään huuhtoo meidät mukaansa. Seuraava albumimme alkaa siitä, mihin I, Satan päättyy. «
LA 10.5. KLUBI, TURKU » PERINTEIDEN JÄLJILLÄ AHOLA tekee mitä tahtoo ilman suuria kaupallisia paineita. arkko Ahola on suurella yleisölle parhaiten tunnettu Teräsbetoni-yhtyeen solistina. Klassista hard rockia esittävän Ahola-yhtyeen kakkosalbumi Tug of War ei välttämättä nouse koko Suomen suosikiksi, mutta puree takuuvarmasti perinnetietoiseen rockkansaan. Haastattelu on sovittu hoidettavaksi kello 14.00, ja Jarkko Ahola J vastaa puhelimeen kotoaan. – Ai mitäkö puuhaan? No mitäs tässä, viettelen tällaista muusikon elämää. Koetan tässä kolmatta kertaa laittaa videota nettiin. Uuden levyn kappaleiden teaser-pätkien gra?ikka ei jostain syystä näytä kovinkaan hyvältä Youtubessa. – Kun kaiken joutuu tekemään itse, niin tällaista se on. Toki sitä mieluummin keskittyisi pelkästään musiikkiin, mutta onhan kaikki pikku puuhastelu toisaalta ihan kivaa. AHOLA kun on ihan oma bändi ja kuviot ovat vielä pienet, niin tässä joutuu itse tekemään kaikenlaista. Toiveena toki on, että hommat tästä kasvavat isommiksi. Idea AHOLA-nimisestä yhtyeestä saatiin vuonna 2008. Lopullisesti bändi pantiin pystyyn kuitenkin vasta vuonna 2011, ja sen debyyt- SUE » 33 « NRO. 3 TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA HARRI HINKKA tai ylipäänsä väännetty liian tarkasti paikoilleen. Tälle levylle on jätetty soittajille tilaa ilmaista itseään. Minusta se on tärkeää musiikissa. Yhtye AHOLA kantaa solistinsa nimeä. Jarkko kuitenkin kieltää, että tämä toisi suurempia paineita bändin kanssa toimimiseen. – Yhtyeen nimi tuli muuten siitä, että olimme bändiä perustaessa vain todella mielikuvituksettomia. Mietimme, että kaipa se ainakin kertoo, kuka yhtyeessä laulaa. Kyllä minä silti tunnustan, että AHOLAn kappaleet ovat enemmän sellaista... omaa itseäni. Teräsbetonin tyylistä ja maailmasta ei voinut välttämättä enää poiketa niin paljon. AHOLAn nimissä saa tehdä mitä itse haluaa. AHOLAssa ei ole mitään suurta kaupallista painetta taustalla Lopuksi on tiedusteltava Aholalta kolmea kaikkien aikojen paras hard rock -levyä. – Äh, käykö että luettelen kolme ensimmäistä levyä, jotka tulevat ensimmäisenä mieleeni? Ainakin Rainbown Long Live Rock’n’Roll on yksi niistä. Levyltä löytyvä Gates of Babylon toimii yhä. Tug of Warilta löytyvä The Final Incantation sisältää muuten viittauksen tuohon kappaleeseen. – Toinen levy on Manowarin Kings of Metal, vaikka he pilasivatkin sen uusioversiollaan vähän aikaa sitten. Kolmas voisi olla vaikkapa Deep Purplen Machine Head. Tylsä vastaushan se saattaa olla, mutta onhan se levy vain niin hyvä. « HAASTATTELU tialbumi Stoneface ilmestyi vuotta myöhemmin. Nyt on vuorossa kakkosalbumi Tug of War, joka on täynnä perinteisen hard rockin suuntaan kumartavia lauluja. – AHOLA perustettiin siksi, että voisin tehdä musiikkia, joka eroaisi tuolloisesta toisesta yhtyeestäni Teräsbetonista. AHOLAssa on kyse eräänlaisesta paluusta juurille. – Teen musiikkia niin, että otan kitaran käteen, alan soittamaan ja laulan päälle jotain. Tuollaista siitä sitten minulla tulee, englanniksi laulettua hard rockia. Ideana on tehdä hyvää musiikkia ja toivoa, että joku muukin siitä tykkää. Vaikka lause kuulostaakin kliseeltä, Jarkko Ahola selvästikin tarkoittaa sitä. – Tätä nykyä on tapana tehdä yhtyeille aina valmis tarina ja homma hoidetaan viimeisen päälle jo alussa markkinoinnista lähtien. Me päätimme lähteä liikenteeseen eri tyylillä. Kieltämättä on pakko myöntää, että vaikeampaahan se näin on. AHOLAn kakkosalbumin kappaleet kuulostavat vapautuneilta. Seasta löytyy tarkkakorvaisimmille kuulijoille myös tuttuja sävelkulkuja. – Tottahan toki tuolta levyltä vaikuttimeni kuuluvat, eihän sille mitään voi. En kuitenkaan lähtenyt apinoimaan ketään. Mitä taas levyn vapautuneisuuteen tulee, niin albumin kappaleiden sovitukset ovat hyvinkin mietittyjä. Jokaista rummuniskua ei ole kuitenkaan etukäteen ennen nauhoituksia päätetty
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton METSATÖLL – Karjajuht (Spinefarm) Viron suurin lahja metallimusiikille eli Metsatöll on ehtinyt jo 15 vuoden ikään. Ellei bändi olisi täyspakanallinen, sen voisi päästää tässä iässä huoletta ripille, sillä uusimman Karjajuht-albumin myötä kasassa on kuusi täyspitkää levyä, jotka ovat olleet lähes poikkeuksetta nousujohteisia ja edeltäjiään kypsempiä. Ensimmäiset kolme albumia yhtye nauhoitti oman maansa pienyhtiölle Nailboardsille. Tämä yhteistyö huipentui Metsatöllin uran senhetkiseen kohokohtaan, ensiluokkaiseen albumiin Iivakivi (2008). Seuraava levy nauhoitettiinkin jo Spinefarmille, joka nappasi virolaiset naapurimme omaan talliinsa ja on siitä asti pitänyt yhtyeestä tiukasti kiinni. Tasapainoisen albumikokonaisuuden suurin huomio kiinnittyy entistä mureampiin ja täyteläisempiin soundeihin, jotka ovat erinomaisen mureat ja jämäkät. Levy on aiempaa selkeämmin thrash metal -vaikutteinen samalla kun folkmelodiat ja perinnesoittimet on nivottu tuhdin ja paksun kitaravyörytyksen tueksi. Folkahtavampaa, tarttuvaa jampatusta on tarjolla heti avausbiisi Külmkingin ensi tahdeista alkaen. 9 Meno on jäntevän miehekästä ja laulaja Markuksen ääni suorastaan susimainen. Varulven on heti kovassa vedossa, ja pelimanni panee soittaen virolaisilla säkkipilleillä, huiluilla ja ties millä harpuilla halki koko albumin. Toki susimies soittaa myös kitarat yhdessä Markuksen kanssa. Kovan luokan jatkoa seuraa välittömästi ennen kuin avauksesta ehtii edes toipua. Lööme Mestin tappori? ja pillipiiparointi saavat hien lentämään pelkästä kuuntelusta. KuriRaivon alkuvoimainen bassottelu on aina ollut Metsatöllin vahvuuksia, ja uutukaisella herra jumputtaa nelikielistä ja kontrabassoa minkä ehtii. See On See Maa on rouhea ja shamanistinen hymni, joka tuo mieleen mielikuvia muinaisista pakanallisista riiteistä niiltä ajoilta, jolloin kristinusko ei ollut ehtinyt vielä tunkea Baltian maille ja Suomeen miekkalähetyksen voimin. Biisin vahva poljento ja hokema saa suoraa tulitukea Viron Tuomo Latvalalta eli monitaiturirumpali Marko Atsolta, jonka monet (ja toivottavasti jatkossa vielä useammat) muistavat myös Loitsista ja monikansallisesta Põhjastyhtyeestä. Must Hunt eli musta susi on esikuvansa lailla täynnä voimaa ja no- SUE » 34 « NRO. 3 peutta. Öö toivottaa hyvää yötä albumin nopeimmalla rypistyksellä, ja jos nämä biisit eivät suorastaan tuhoa keikkayleisöä tulevilla keikoilla, niin sitten on jo kumma. Ammuksiahan Metsatöllillä alkaa muutenkin olla keikkoja varten melkoinen arsenaali, kuten Karjajuhtia edeltänyt, Tuska-festivaalien mukaan jämptisti nimetty livealbumi Tuska todisti sellaisillekin, jotka eivät ole bändiä livenä nähneet. Albumi ei hidasta, ei hyydy, ei sorru täytebiiseihin eikä tingi tavoitteistaan. Jälkimmäisen kolmanneksen avaava Metslase Veri on hypnoottisen vahva ja mukaansatempaava kuningasbiisi, joka rouhii keskitemmolla ja valuttaa hurmetta kuin kurkkuun survaistu lyömämiekka. Mullast ja nimikkobiisi Karjajuht eivät nekään päästä pulssia tasaantumaan eivätkä verenpainetta alhaisemmaksi. Karjajuht on kelpo jatkoa Äio- ja Ulg-albumeille ja yksi vahvimmista albumeista tallinnalaisten uralla. Albumi on nimensä mukainen, sillä Karjajuht tarkoittaa suomeksi laumanjohtajaa ja sellainen Metsatöll on baltialaisen metalliskenen joukossa. Jotkut ovat lampaita, jotkut susia ja jotkut susista alfauroksia. JUSSI LAHTONEN
7 SONATA ARCTICA PARIAH’S CHILD LEVYARVIOT (Nuclear Blast) Sonatan ensilevy Ecliptica ilmestyi viime vuosituhannen viime kuukausina. Silloin yhtye toi lajityyppiin tuoretta verta ja oli vahva haastaja, joka vain vahvisteli asemiaan seuraavilla levyillä. Mutta viime vuosina haastajasta on tullut haastettu. Hengitys alkaa puuskuttaa, kun nuoremmat ovat ajamassa rinnalle ja ohitse. Kahdeksas plätty Pariah’s Child pyrkii ainakin aluksi karistamaan takaa-ajajia napakammin. Vokalisti Tony Kakko on paremmassa iskussa kuin viimeksi ja myös kosketinsoittaja Henrik Klingenberg ottaa levyllä hyvin roolia vaihtelevan särmikkäillä soinnuillaan. Hyvänä esimerkkinä on Take One Breathin raikkaan ilmava kosketinkuvio, johon terävä kitarari? yhtyy oivallisesti. Osa alkupuolen sinänsä ammattitaidolla tehdyistä biiseistä on turhankin tavanomaista ja vanhoja kuvioita hyödyntävää best of Sonataa, mutta esimerkiksi Blood lähtee todella kovalla vauhdilla ladulle. Myös Half A Marathon Man rokkaa ja rollaa riehakkaasti ja kertosäe napsahtaa niskaan kuin luoti natsiupseerin pistoolista. Vielä tässä vaiheessa levy kuulostaa selvästi pirteämmältä kuin edeltäjänsä. Siksi onkin sääli, että loppua kohden levy notkahtaa laadullisesti. X Marks The Spot on sekava harha-askel, joka tuntuu kaatokännissä tekaistulta täytepalalta alusta loppuun asti. Omahauskaa pursuava biisi tuo mieleen lähinnä pahoja muistoja edellislevyn jätepalalta Shitload of Money. Sitä seuraava Love on kliseinen nyyhkyballadi, joka olisi vielä mennyt parikymppisten nuorukaisten naiivina pakkopullaslovarina, mutta keski-ikäisten ukkojen esittämäksi se on keinotekoisen korni. Päätösbiisikään ei yllä toivottuun lentoon. Pariah’s Childin arvosana on sama kuin edeltäjänsä Stones Grow Her Namen (Sue 5/2012, 7/10), mutta uutukainen on silti mielenkiintoisempi paketti, sillä siinä on korkeampia huippuja vastapainoksi matalammille alhoille eikä vain tasamaastoa. SHEAR – KATHARSIS (Lifeforce Records) Muistaako joku vielä tähdenlentolevy-yhtiö Rage Of Achillesin? Jos nykyisen kaltainen Shear olisi ollut olemassa kymmenen vuotta sitten, mitä luultavimmin koti olisi löytynyt samaisesta labelista. Kyseisen viisi vuotta toimineen brittilafkan kiinnittämien suomalaisyhtyeiden yhdistävä tekijä kun oli persoonallisuus ja tietynlainen asioiden eri tavalla asettelemisen vimma. Pientä lämpöä nostattaneen Crystal Bla- zen raunioille kasatun Shearin kuuli jo debyytillään jalostavan Omnium Gatherumin, Amoralin, Kiukaan sekä eritoten Manitoun parhaat puolet omankuuloiseensa, parhaina hetkinään vuoria siirtävään muotoon. Melodisen metallin eri alalajien välimaastossa operoiva Shear on ehdottomasti mielenkiintoisin tuore raskasrockyhtye vuosikausiin. Lisäksi sillä on keulillaan valtaosan prinsessakollegoistaan varjoonsa jättävä Alexa Leroux. On merkittävä huomio, ettei musiikkia kuunnellessa tule kiinnittäneeksi huo- miota vokalistin sukupuoleen vaan siihen, miten hiton hyvin tyyppi tulkitsee! Soitto- ja sovitustaidollisesti Katharsis on ilman muuta nimensä veroinen kokemus Queensrÿchen ja kumppaneiden kulta-aikojen tarttuvuutta ja teatraalisuutta valeltuna modernilla räiskyvyydellä ja ennakkoluulottomuudella. Edeltäjiensä lailla Shear onnistuu ajattelemaan asiat omalta kantiltaan ja pukemaan villeimmätkin visionsa vastustamattomaksi säveltaiteeksi. eestä, koko lajityypille nimensä antaneesta Deathista. Bändi jäi kuitenkin vain kulttibändiksi, sillä satunnaisperiaatteella toiminut orkesteri pisti pillit pussiin käytännössä ensilevy From Beyondin jälkeen. Vuonna 1996 tuli vielä ulos muutamia vuosia aiemmin nauhoitettu Promise-albumi, mutta yhtyeen taival oli ollut jo ohi. Viime vuosikymmenen puolivälissä bändi teki kuitenkin reunion-keikkaa, ja pari vuotta tästä vanha suola janotti sen verran, että yhtye teki virallisemman comebackin. Nyt on vuorossa uusi albumi pitkän, pitkän odotuksen jälkeen. Juuri yhtään ei tyyliä ole muutettu sitten 1990-luvun alun. Old school -kuolonmetalli ammentaa soundinsa Floridan rämeiltä ja jurnuttaa piristävän runttaavasti. Kovat konkarit eli kitaristi Rick Rozz ja tehobasisti Terry Butler ovat saaneet uutta verta rumpuihin ja mikrofonin taakse, ja Edwin Webbin mörähtelyt toimivat mainiosti. Alkuperäiskaavan mukaan tehty mutta nykypäivän ammattilaisten elkein nauhoitettu albumi palaa tuonpuoleisesta tehokkaasti. Gus G. on lahjakas kitaristi, jolla on vahva melodiantaju. Siitä huolimatta pelkkä kitaran tiluttaminen ei jaksa loputtomiin kiinnostaa. Kitarafriikit ovat erikseen, mutta he ovat pieni vähemmistö, me muut tarvitsemme kokonaisvaltaisempia biisejä ja lauluja, joissa ei mennä vain kitara edellä. Levenin laulamat biisit ovat juuri näitä, sen sijaan instrumentaalit jättävät kylmäksi vaikka mukana olisi itsensä Dave Ellefsonin tasoisia komppaajia. Kokonaisuutena albumi on varsin hajanainen paketti, mutta yksittäiset ässät hihassa kuten My Will Be Done, Eyes Wide Open ja End Of The Line saavat jalan polkemaan rytmiä ja tilutukset tarttumaan mieleen. Ferroa. Hän on nykyisin lähes täysin viraton, Cristina Scabbian hoitaessa itseoikeutetusti lähes kaikki olennaisimmat laulusuoritukset. Välillä Ferro urahtaa muodon vuoksi jotain taustalla, mutta alkuperäinen konsepti murahtelevasta mieslaulajasta ja heleästä naislaulajasta on menneen talven lumia. 10 HENRI EEROLA JUSSI LAHTONEN 8 IRON SAVIOR RISE OF THE HERO (AFM) Piet Selck oli koulukaveri yhden suurimman muttei kauneimman saksalaisen hevikitaristin eli Kai Hansenin kanssa. Herroilla oli jo kouluaikana bändi kasassa, kunnes Hansenin tie vei Helloweeniin ja Gamma Rayhin. Ystävykset perustivat 1996 Iron Saviorin, josta Hansen lähti muutaman vuoden jälkeen. Selck on kuitenkin alusta asti ollut yhtyeen sielu ja sydän, se on ollut leimallisesti hänen bändinsä ja se on sitä edelleen myös kahdeksannella kokopitkällä. Aiemmin yhtyeen kantava voima on ollut tieteistarina Rautapelastajasta, jonka vaiheista kerrottiin usealla albumilla. Nyttemmin tämä tarina on kerrottu eivätkä albumit ole niin konseptimaisia. Esimerkiksi Revenge Of The Bride ammentaa innoitusta varsin tarantinomaisista vaikutteista. Iron Saviorin perusmotto on aina ollut vahva, saksalainen heavy metal. Soundit ovat tiukat ja Selckin hevivokaalit väkevän klassiset. Välillä tilutus ja rypistely menee yli laidan ja överiksi kuten intensiivisen kaahauksen From Far Beyond Timen alussa, mutta se kuuluu asiaan eikä meno ole liian kurttuotsaista. Innostus ja soiton ilo vievät bändiä edelleen pitkälle. Thunder From The Mountains raivoaa ja ryöpyttää oikein toden teolla. Myös Mando Diao -cover Dance With Somebody on yllättävä mutta varsin toimiva veto. 55 minuutin mitasta olisi voinut tiivistää, sillä kolmen vartin mittaisena kyseessä olisi ollut melkoinen huippulevy. Nytkään ei jää suurta valittamista, sillä Rise Of The Hero on aitoa valurautaa. JUSSI LAHTONEN 8 MASSACRE BACK FROM BEYOND (Century Media) Massacre jos mikä on vanhan liiton kuolonmetallibändi. Vuonna 1984 perustetulla yhtyeellä oli alkuvuosinaan kivenkova miehistö, sillä suurin osa jäsenistä oli tuttuja maailman merkittävimmästä death metal -yhty- JUSSI LAHTONEN 7 GUS G I AM THE FIRE (Century Media) Vanha matemaattisen yhtälöviidakon perusaksiooma pitää aina paikkansa: Jos on olemassa kitarasankari, niin mitä enemmän aikaa kuluu sitä todennäköisemmin syntyy kitarasankarin sooloalbumi. Nyt ovat todennäköisyydet täyttyneet kun kreikkalainen kitaraheeros Gus G. pistää sooloa tulille. Gus G. on ollut monessa mukana eikä ole keskittynyt vain kikkeliheviin tai kovarokkiin. Miestä on kuultu rankemmissakin bändeissä, ja viime vuosina Gus on soittanut Ozzy Osbournen bändissä. Ozzy keskittyy tällä hetkellä taas Sabbathin kanssa kiertämiseen, joten nyt oli hyvä paikka iskeä soololevyllä. Mukaan on otettu melkoinen määrä vierailevia tähtiä, joista merkittävin on ruotsalainen huippuvokalisti, Therionista ja Candlemassista tuttu Mats Leven. SUE JUSSI LAHTONEN 6 LACUNA COIL BROKEN CROWN HALO (Century Media) Lacuna Coil on toiminut varhaiset bändinimet mukaan lukien jo 20 vuotta, onnea vain tasavuosien täyttämisestä. Onnitteluja ei voi kuitenkaan jakaa samalla tavalla yhtyeen musiikillisesta linjasta, joka on vuosien varrella vaihtunut kevyestä goottimetallista vielä kevyemmän luokan pimpeli-pompeli-pimppiheviksi josta käytetään useimmiten nimitystä ”alternative”. Mitään vaihtoehtoista yhtyeen musiikissa ei toki ole, täysin valtavirran radiosoittokaavojen mukaanhan bändi on vuosia mennyt. Valtavirta-poprockissa ei välttämättä ole mitään vikaa, kyllähän tarttuvan melodiset kappaleet voittavat tusinametallirymistelyt helpostikin jos ne vain ovat riittävän omaperäisiä ja toimivia. Esimerkiksi vuoden 200 Comalies on kelpo esimerkki tyylisuunnan toimivuudesta. Broken Crown Halolla näitä hetkiä saa kuitenkin etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Levy on kauniisti ja korvaa miellyttävästi nauhoitettu, mutta yhtyettä vaivaa hissimusiikkija aulabaaritaipumus. Musiikki on niin soljuvan harmitonta, että se vajoaa nopeasti taustalle luomaan rentoa mutta ohimenevää tunnelmaa, joka ei juuri muistijälkiä jätä. Se on ollut jo pitkään mysteeri, miksi yhtye roikottaa mukana miesvokalisti Andrea » 35 « NRO. 3 JUSSI LAHTONEN 5 TWILIGHT III – BENEATH TRIDENT’S TOMB (Century Media) Kaliforniasta ja San Franciscosta on tullut monen monta hienoa kappaletta ja yhtyettä. Mamas & Papasin sekä Scott McKenzien rinnalle pyrkii esoteerinen black metal -yhtye Twilight. Yhtye on ainakin kolmastoista Twilight-niminen bändi. Omaperäisyys ei ole tällä saralla hyve. Ei vaiskaan, ei Twilight mihinkään rinnalle pyri, ei taatusti ainakaan tarttuvien, viihdyttävien ja välittömästi tarttuvien biisien saralla. Eikä edes kiinnostavien, omaperäisten ja relevanttien black metal -rallien saralla. Yhtye on niin tinkimätön, ettei se soita livenä, ei anna haastatteluita, ei mitään. Näin on varmasti kaikille parempi. Yhtye piehtaroi täysin rinnoin taiteellisissa sfääreissään. Esoteerisen rituaalinen hyminä ja seremoniallisuus Swarming Funereal Massin kaltaisissa kappaleissa on huomattavan tylsää, mutta eipä kai tästä ole tarkoituskaan nauttia vaan piehtaroida tekotaiteellisen skeidan näennäisen mustissa syvyyksissä. Kokeelliset ja haastavat mustan metallin rajamailla liikkuvat rituaalibiisit eivät ole ollenkaan huono ajatus, parhaimmillaanhan ne vievät ihmismielen voimalla ja taidolla kohti tuonpuoleisia usvia. Mutta mitäänsanomaton toteutus on huono ajatus, oli tyylilaji mikä tahansa ja soittajat kuinka pätevöityneitä tahansa. Pätevyyttähän riittää sekä metallin saralla että sen ulkopuolella: esimerkiksi kitaristi-laulaja Thurston Moore tunnetaan Sonic Youthista. Superkokoonpanohan Twilight nimellisesti on, mutta aikamoista vihreää kryptoniittia ovat nämä teräsmiehet nielleet. JUSSI LAHTONEN
malla biisien edetessä melkoiset kitarakekkerit ja rynkkyri?t. Shaker Your Head muistuttaa perusgrooven toimivuuden tärkeydestä; vanhakin pyöräkeksintö rullaa uskottavasti kunhan rasvat ovat kohillaan. Bulletproo?ssa ollaan upeasti lähempänä Captain Beyondia kuin kukaan muu on ollut neljään vuosikymmeneen. Uunituoreelta sinkulta löytyy vielä kaksi uutta biisiä lisää. ANNIKA BRUSILA 8 LEVYARVIOT DEVIL YOU KNOW – THE BEAUTY OF DESTRUCTION (NB) Howard Jonesin viimeiseksi jäänyt Killswitch Engage -albumi kuulosti siinä määrin epäinspiroituneelta, että tahojen taannoinen välirikko tuskin tuli kenellekään yllätyksenä. Ottaen huomioon, että tapahtuneesta on vasta kaksi vuotta aikaa, käärivät molemmat tahot hihansa ripeästi. Vaikka Jones poistui takavasemmalle omien sanojen mukaan musiikin esittämisen ja kirjoittamisen intohimon hiipumisen vuoksi, on 8 8 DESCEND WITHER (Inverse) Inverse Records harvemmin julkaisee muita kuin kotimaisten bändien levyjä, ja näiden julkaisujen tasokin on yleensä ollut varsin kirjavaa. Ilokseni huomaan, että ruotsalainen Descend tuo lafkan julkaisuihin aimo annoksen lisää uskottavuutta. Wither on vuonna 2003 perustetun yhtyeen toinen täyspitkä albumi. Bändi soittaa progressiivista death metalia 2000-luvun Opethin jalanjälkiä seuraillen. Erityisesti Blackwater Park on taatusti syövyttänyt vahvat muistijäljet yhtyeen jäsenten alitajuntaan. Kappaleiden tunnelmalliset osat tuovat hieman mieleen myös Ghost Brigaden. Descend on omimmillaan akustisissa väliosissa, jotka tuovat tyylikkään seesteistä tunnelmaa biiseihin. Sävellyksellisesti ne eivät ole mitään äärimmäisiä taidonnäytteitä, mutta kuitenkin sen verran tasokkaita, että kappaleiden taso paranee selvästi. Muutamat tekniset kitarakuviot sekä tahtilajikikkailut ovat esimerkkejä progressiivisemmasta otteesta. Harmi vaan, että sovituksissa ja tuotannossa on tyydytty melko yksinkertaisiin ja tylsähköihin ratkaisuihin. Ruotsalaisporukalla on paketti varsin mallikkaassa kunnossa. Talenttia on sinänsä riittävästi, mutta toteutus on vielä aavistuksen keskeneräisen oloista. Lisää From Grace To Graven kaltaisia eeppisiä huippuvetoja, niin isompienkin areenoiden portit alkavat kummasti avautua. VILLE PEKKALA 7 FEAR OF DOMINATION DISTORTED DELUSIONS (Inverse) Kotimaista Fear of Dominationia mainostetaan promokirjeessä industrial shock metal -lupaukseksi. Bändi on kieltämättä keksinyt itselleen ihan mielenkiintoisen genren, vaikka musiikki itsessään onkin melko perinteistä göteborgri?eihin pohjautuvaa melojyystöä, jota on ryyditetty 90-luvun euro dance herran uuden yhtyeen debyytti jo nyt julkaisua vaille valmis. All Shall Perish -kitaristi Francesco Artusaton ja muun muassa Fear Factoryn ja Divine Heresyn parissa puuhailleen John Sankeyn kanssa perustetun Devil You Know’n musiikki on koko lailla juuri sitä mitä paperilla luvataan. Varman päälle pelaamisen sijaan käsillä on oiva esimerkki modernin metallin mahdollisuuksista, kunhan räätäleinä häärivät oi- -soundeilla sekä ajoittaisilla industrial-jumputuksilla. FoD osaa loihtia varsin tarttuvia ri?ejä, jotka eivät ehkä mykistä omaperäisyydellään, mutta saavat jalan kuitenkin kivasti vatkaamaan. Distorted Delusions tuo sävellyksellisesti mieleen In Flamesin Reroute to Remainin aikaisen matskun. Erityisesti levyn parhaimpiin vetoihin kuuluvat Paperdoll ja Violence Disciple ovat vahvasti sen osaston kappaleita kaikessa suoraviivaisuudessaan. Albumin sudenkuopat liittyvät materiaalin epätasaisuuteen sekä musiikillisen linjan liialliseen rönsyilyyn. Organ Grinder on malliesimerkki taiteellisen vision ja käytännön toteutuksen täydellisestä kohtaamattomuudesta. Suomeksi laulettu II sen sijaan kuulostaa irvokkaalta pakanametallilta, jonka perverssi ja epätodellinen tunnelma vieraannuttaa. Jos FoM haluaa breikata kunnolla, sen kannattaisi muokata tyyliään entistä selvemmin euro dance -metallin suuntaan. Tämän lisäksi sävellyksissä pitäisi panostaa aikaisempaa enemmän laadukkaisiin c-osiin, jotka vievät kappaleita aidosti eteenpäin. Harkittujen modulaatioiden käyttö olisi sitten se kirsikka kakun päällä. VILLE PEKKALA 6 PROFANE OMEN RESET (Spinefarm) Lahtelaisen Profane Omenin haara-asennot ja vauhti pysyvät vuodesta toiseen vimmattuina, eikä kotimaan kentältä montaa energisempää live-esiintyjää löydy. Tässä hetkessä se ei kuitenkaan tunnu saavan sanottavaansa levylle asti. Debyytillä rähjäsi vuosia koti- ja ulkomailla keikkaillut, äänitettävät kappaleet timanteiksi hionut nälkäinen hyeena. Kakkospitkän konseptuaalisempi kokonaisuus oli raikkaan eroava lähestymiskulma. Tämän jälkeen kulmahampaat eivät kuitenkaan enää teroittuneet. Destroy! ja nyt Reset puksuttavat eteenpäin kappale kerrallaan, esittäjän edelleen tunnistettavan persoonallisuuden lähinSUE keat ihmiset. Mielenkiintoinen ja viihdyttävä kombinaatio jäseniensä virstanpylväistä, etten sanoisi. Divine Heresyn kolkon teknisyyden ja Killswitch Engagen melodiaryöpyn ensitre?t soljuvat korviin sulassa sovussa. Jämäkästä rungosta huolimatta kaikkia elementtejä on ikään kuin liikaa, ja musikantit ottavat puhtaasta pöydästä kaiken ilon irti hieman jopa ylisoittaen ja -tulkiten. HENRI EEROLA nä alleviivatessa sen ideaköyhyyttä. Pötkömäinen biisikattaus ei vaikuta ihmeemmin stimuloivan laulaja Jules Näveriäkään, mies tyytyy lähinnä huutamaan kappaleet läpi. Ääntähän herralta löytyy, mutta niin vain ympäristö määrittää tulkitsijan. Esittäjältä odottavaa moniulotteista hullunrohkeutta edustaa ainoastaan Intruder ja The Garden. Lupaukset uran vihaisimmasta ja tiukimmasta albumista vesittyvät viimeistään ponnettoman äänimaailman myötä. Potku puuttuu, minkä huomaa heti, kun pistää minkä tahansa aiemman levyn soimaan samalla äänenvoimakkuudella. Pahin hassi kuitenkin on itsensä ilmiselvä toistaminen. Trails on niin suora Basen pikkuveli, ettei sen levylle päätyminen voi olla vahinko. HENRI EEROLA 10 ADMIRAL SIR CLOUDESLEY SHOVELL CHECK ’EM BEFORE YOU WRECK ’EM (Rise Above) Hastingsin raggarit tekivät mahdottoman. Vuonna 2012 julkaistu debyyttilevy oli parasta protoheavypsycheshittiä ikuisuuksiin, eikä kuulija meinaa korviaan uskoa, kun yhtyeen uutukainen on vielä debyyttiäkin parempi. Mikäli olet Budgien, Sir Lord Baltimoren tai Bangin ystävä, tiedät mitä tehdä. ASCSn tunkkainen, hikinen ja rähjäinen soundi on kuin suoraan menneestä maailmasta. Mielenkiintoisia soitinten vuoropuheluita, hyvää sävelkudontaa, kiperiä ri?koukkuja, övereitä ja leikittelyä. Bassokuviot ovat vaihtelevia ja kekseliäitä, rummut kuulostavat erilaisilta joka biisissä. Kitarointi on moninaista ja laulu käheää ja puolifalskia. Täydellinen rokkenroll ei läkähdytä vaan ottaa ja antaa vuorotellen, jolloin pitkäkin levy toimii. Väliosissa puikkelehditaan oudoissa maailmoissa eikä yhdenkään kappaleen alkaessa aavista mihin se päätyy. Yli seitsen- ja kahdeksanminuuttiset Late Night Mornings ja Captain Merryweather näyttävät savuista slovarimallia kehittäen sa- » 36 « NRO. 3 CONAN BLOOD EAGLE (Napalm Records) Myös ep:itä ja splittejä (mm. Bongripper 2013) vuosien varrella tehnyt liverpoolilainen doomsludgetrio Conan julkaisee toisen täyspitkänsä. Nyt ei ole kyse kahdella soinnulla kikkailusta vaan kerrassaan kahden yksittäisen äänen rämppäämisestä. Ja kas, meininki on silti tuhtia ja paikoin huikean toimivaa. Jos debyyttialbumilla biisit vielä monotonisuudessaan tahtoivat vatkaantua voiksi, Blood Eaglella on enemmän tarttumanpintaa, ja niskan taivuttelu lähtee kotioloissakin helposti lapasesta. Hakkaavuus on vähentynyt, muhkeutta ja ketteryyttäkin on tullut tilalle. Oman vinkkelinsä tuo symbaalien väsymätön kilkunta ja kirkkokuoromainen huutolaulu. Levyn keskiosa on kovuudessaan ostohankinnan arvoinen. Muskelivoittoisin veto Foehammer tulee päälle kuin ydinaalto, samoin Total Conquestin ja Gravity Chasmin rytminvaihdokset ja turpaanvedot toimivat. Sen jälkeen astutaan tilanteeseen, jossa sama resepti ei enää kanna mutta uuttakaan ei ole tarjolla. Toistoa jaksaa vain tietyn ajan, sitten taikaliemi laimenee. Mutta kovemmat pojat kuin minä kyllä luukuttavat tätä varmasti viikkoja ennen ja jälkeen Conanin Roadburnin-vedon. ANNIKA BRUSILA 9 BIGELF INTO THE MAELSTROM (InsideOut Music) Jo 1990-luvun alkupuolella Los Angelesissa perustettu Bigelf jyräytti itsensä suurempaan tietoisuuteen kolmannella studiolätyllään Cheat The Gallowsilla (2008). Bändin karnevalistinen tapa yhdistellä Pink Floydin ja The Beatlesin psykedeelisempiä puolia sekä Black Sabbathin raskautta oli samalla sekä nostalginen että tuore. Laulaja-tirehtööri Damon Foxin ympärillä on väki vaihtunut, mutta seikkailunhaluinen soundi elää vahvana. Sessiopohjalta levyllä soittava rumpuguru Mike Portnoy ei sorru sooloilemaan vaan palvelee bändiä tiukoilla rytmeillä. Into The Maelstromin proge on hyvin sci?-pitoista. Vanhan koulun syntetisaattorit ujeltavat kosmisia kuvioitaan bändin tampatessa komeasti ilmakehämme pimeälle puolelle. Hulvattomat lauluharmoniat uppoavat nätisti rouhivien ri?en keskelle. Jos Kersantti Pippuri olisi soittanut Sinkkusydän-yhtyeensä kanssa stoneria, olisivat Incredible Time Machine, The Professor & The Madman ja ilmava Already Gone heidän superhittejään. Kaihoisa Mr. Harry McQuhae on vielä näitäkin kovempi veisu. Tässä on klassinen esimerkki levystä, jota haluaa pyörittää uudelleen ja uudelleen, koska korville paljastuu uusia temppuja kerta toisen jälkeen. ALEKSI AHONEN 7 ADRENALINE MOB MEN OF HONOR (Century Media) Mike Portnoyn ja Symphony X:n Russell Allenin johtamana vuonna 2011 nimikkoEP:nsä julkaissut Adrenaline Mob on ehkä amerikkalaisimman kuuloinen heavy-bändi sitten Black Label Societyn. Yhtyeen vuotta myöhemmin julkaistu ensi-kokopitkä Omertà oli niin puhdasta raudanpumppausmusiikkia, että humanistia hirvittää. Sama lihaksikkaiden ri?en ja äijäuhon yhdistelmä hallitsee myös Men Of Honoria. Portnoy siirtyi jo ennen levyn tekoa uusiin hommiin, mutta Twisted Sisterin A.J. Pero hoitaa rytmittelyn mallikkaasti. Kitaristi Mike Orlando ottaa entistä enemmän vapauksia soolojensa kanssa. Tulokset voivat olla
maukkaita kuten Dearly Departedilla tai täysin päättömiä, kuten keskellä kammottavan jäykkää jynkkyjyrä Come On Get Upia. Laulaja Allen on yhä yksi maailman parhaista miesäänistä, mutta bändin sinikauluksinen tematiikka pysäyttää hetkeksi. Olen kuunnellut iät ja ajat Symphony X:n fantasiaa ja maailmankirjallisuuden klassikoita sekoittelevia tarinoita. Siksi on pakko pysähtyä hetkeksi, kun Allen vaatii neljä bisseä ja käskee kasvattamaan pallit. Tämäkin levy kuulostanee paremmalta, jos ei mieti turhia vaan Man Up! ALEKSI AHONEN 8 LOST SOCIETY TERROR HUNGRY ALEKSI AHONEN 5 ASIA GRAVITAS (Frontiers) Asia palasi vuonna 2006 yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen alkuperäiseen ja menestyksekkäimpään miehistöönsä. Bändin edellinen levy XXX juhlisti ryhmän kolmekymmenvuotista matkaa ollen samalla myös yksi uran parhaista. Yesissäkin soittava sekä soolouraa tekevä kitaristi Steve Howe poistui kuitenkin riveistä pian albumin ilmestyttyä tullen korvatuksi Sam Coulsonilla, joka ei ollut edes syntynyt silloin, kun yhtye ensi kertaa telakoitui vuonna 1986. Väsähtäneenoloisen Howen irtisanoutuminen ei ole Asiaa kaatanut ennenkään, joten uusi levy nosti odotuksia nuoren kitaristin tuomasta energisemmästä otteesta – varsinkin kun uusi kokoonpano tarjosi yllättävän vitaalisen ensikeikan viime kesänä Sweden Rockissa. Elinvoima on kuitenkin viimeinen asia, mitä Gravitas sisältää. Kyseessä on ponnettomin albumi, joka Asia-nimen alla on koskaan julkaistu. Basistilaulaja John Wettonin johtaman Asian albumeilla on ollut tapana vähintäänkin nopeatempoinen aloitusraita, mutta tällä kertaa velttous välittyy jo kättelyssä. Lukuisten kuuntelukertojen jälkeen Gravitaksesta löytyy edelleen vain vähän hyvää sanottavaa: Wetton laulaa huikkavuosistaan huolimatta hienosti, I Would Die For You on ainoa massasta erottuva kappale sekä albumi kiitettävän lyhyt. MIKA PENTTINEN 7 PRETTY MAIDS LOUDER THAN EVER (Frontiers) Pretty Maids ei ole koskaan ollut kovin ahkera julkaisija. Albumeja on ilmestynyt suurin piirtein kolmen vuoden välein. Kuluvalla vuosikymmenellä bändiltä kuitenkin on ilmestynyt jo kaksi studioalbumia ja livetallenne. Viimevuotista Motherlandia seuraa bändin itsensäkin tarkoituksenmukaiseksi välityöksi lukema Louder Than Ever, joka sisältää neljä uutta raitaa sekä kahdeksan uusioversiota yhtyeen hiljaisemmalta kaudelta 1994– Out march 28th Also available as: Ltd. Edition CD+DVD MIKA PENTTINEN 7 LP + entire album on CD L.R.S. DOWN TO THE CORE (Frontiers) L.R.S. –kirjainyhdistelmän takaa löytyy kolme nimeä 90-luvun alusta, jolloin areena-rock veteli viimeisiään. Tommy La Verdi lauloi Thin Lizzy -kitaristi Scott Gorhamin 21 Guns -yhtyeessä, Josh Ramos kitaroi Journey-spin-o?-ryhmässä The Stormissa ja rumpali-vokalisti Michael Shotton vaikutti kanadalaisessa Von Groovessa. Shotton on viimeksi levyttänyt Triumph-kitaristi Rik Emmetin kanssa Airtime-otsikon alla ja Ramos on ollut aktiivinen erinäisissäkin Frontiers-levy-yhtiön lanseeraamissa projekteissa, joksi L.R.S. myös lasketaan. La Verdista taas ei ole kuulunut mitään sitten äskettäin uudelleenjulkaistun 21 Gunsin Salute-debyytin (1992), joka syystä lasketaan unohdetuksi melodisen hard rockin klassikoksi, minkä itsekin totesin vasta äskettäin toisen tilaisuuden myötä. Frontiersin tämänhetkisen hovituottajan, kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchion myötävaikutuksella syntynyt albumi kuulostaa pitkälti osiensa summalta, tosin Josh Ramosille ominaiset Journey-vaikutteet saavat eniten tilaa. Kappaleisto on hyvää keskitasoa, joskin muutama nimiraidan kaltainen huippukin mukaan mahtuu. Jälleen voikin valittaa levyn pituudesta, sillä karsimalla pois pari levyn turhan monesta slovarista olisi saatu aikaan kompaktimpi kokonaisuus. Kaivattua vaihtelua olisi saanut myös antamalla pari kappaletta pätevänä vokalistina tunnetun Michael Shottonin tulkittavaksi. Digital Album Produced and mixed by Jay Baumgardner Out March 14th I AM THE FIRE The long awaited debut solo album by FIREWIND / OZZY OSBOURNE guitarist Gus G. See Gus G. live in Europe with Marty Friedman on the “Guitar Universe 2” tour in May! 01.05.2014 (Finland) TAMPERE Klubi · 02.05.2014 (Finland) HELSINKI Nosturi MIKA PENTTINEN 9 FREE SPIRIT ALL THE SHADES OF DARKENED LIGHT (Carpel Music) Free Spirit -yhtyeen olemassaolon olin jo lähes unohtanut, sillä kansainvälistäkin kulttimainetta keränneestä debyytistään Pale Sister of Lightista on vierähtänyt jo puoli vuosikymmentä. Toisaalta yhtyeellä ei tunnu olevan mikään kiire, sillä toimintavuotensa alkavat jo 90-luvun alusta. Pohjalaiskuusikon soundi oli jo esikoistäyspitkällä ottanut pitkän harppauksen poispäin demoilla vielä vallinneesta 70-lukuisuudesta kohti seuraavaa vuosikymmentä. Kakkoslevy jatkaa matkaa entistä syvemmälle kasariäänimaailmaan. Jokainen soundi, kitarasoolo ja lauluharmonia vaikuttaa tappiin asti mietityltä ja hiotulta, kuten Def Leppardilla parhaina päivinään. Tämän päivän verrokkeina voisi tarjota Reckless Loven glam-höpöilystä vapaita kappaleita. All the Shades of Darkened Light voisi olla myös levy, joka The Rasmuksen ja Desmond Childin yhteistyöstä Black Rosesista ei tullut. Se aivan totaalinen killeri-biisi bändiltä vielä puuttuu, mutta mahdolliset täyteraidat ovat tuotantoketjussa eliminoitu. Täytyy vain toivoa, että laadukas tuote löytää ystävänsä hieman koruttomammallakin ulospanolla. Jokseenkin takavasemmalta yllättänyt All the Shades of Darkened Light on niitä julkaisuja, joita muistellaan loppuvuodesta lämmöllä, kun vuoden valioita jälleen listataan. DISCONNECT · Out March 28th New album from PORCUPINE TREE guitarist JOHN WESLEY, inspired by alternative, progressive, art and classic rock. TRIPTYKON MELANA CHASMATA · Out April 11th Second album by the group fronted by singer/guitarist Tom Gabriel Warrior (CELTIC FROST / HELLHAMMER) A ?erce boulder of abhorrence. Cover Artwork: H.R. Giger. MIKA PENTTINEN SUE » 37 « NRO. 3 LEVYARVIOT (Nuclear Blast) Suomessa on toki osattu ja jaksettu tehdä thrash metalia siitä lähtien, kun Stone kasarikauden loppupuolella ampui lähtölaakit. Silti en osaa heittää pöydälle montaa genren kotimaista albumia, joka olisi tehnyt niin välittömän vaikutuksen kuin jyväskyläläisen Lost Societyn debyytti Fast Loud Death (2013). Nuoruuden vimman yhdistyessä häikäisevään soittotaitoon piti vain väistää ja liittyä riehumaan asianmukaisesti, kun stereot alkoivat iskeä liekkejä. Bändin kakkosalbumilla meno on piirun verran monipuolisempaa ja harkitumman oloista kuin ankarasti paahtaneella ensilevyllä. Tyrant Takeover ja Overdosed Brain laittavat tiskiin pieniä tempokikkoja, jotka antanevat kuvaa joukon tulevaisuudesta. Pikakiiturit kuten Snowroad Blowout ja Mosh It Up pitävät huolen, että myös debyyttiin ihastuneet tulevat kylläisiksi. Ri?t ryöppyävät yli äyräiden ja mullikuorot mölisevät tolkuttomia iskulauseitaan. Terror Hungry on mainio väline, jolla tämä bändi voi kammeta itsensä tuoreena keikkalavoille. Lost Society kun on malliesimerkki bändistä, joka on luotu lavalle. Levyt ovat siihen brutalisointiin verrattuna mukavaa oheistoimintaa. 2006. Tanskalaisryhmä on tehnyt tietoisen ja viisaan valinnan olla versioimatta 80-luvun klassikkokappaleitaan uudelleen. Lähtökohdistaan huolimatta Louder Than Ever kuulostaa yllättävän tasaiselta kokonaisuudelta. Uudet kappaleet eivät laadultaan tai tyyliltään eroa kaksikymmentä vuotta vanhemmista. Future Worldin, Red Hot And Heavyn tai Jump The Gunin tasoista materiaalia ei vokalisti Ronnie Atkinsin ja kitaristi Ken Hammerin kynästä ole sittemmin syntynyt, mutta parempaa kuitenkin kuin monen muun 80-luvun hard rock bändin takaisintuloyritelmissä. En ole suuri uudelleenlämmittelyjen ystävä, mutta Louder Than Everillä moni Pretty Maidsin 90-luvun kappale saa ilmiselvästi lisää lihaa luidensa ympärille, minkä voi todeta vaikka vertailemalla Psycho Time Bomb Planet Earthin alkuperäis- ja uusionäkemystä.
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton SAMULI PUTRO –Taitekohdassa (Kaiku) Viisi vuotta ja neljä levyä. On kulunut viisi vuotta siitä, kun Samuli Putro julkaisi ensimmäisen Zen Cafén jälkeisen, niin yleisön kuin kriitikoiden kiittelemän soololevynsä, Elämä on juhla, johon kaikkia sen jälkeisiä Putron levyjä on verrattu – niin tätäkin. Elämä on juhla on erinomainen levy, 2000-luvun kärkikastia. Taitekohdassa ei ylety ihan samaan. Oikeastaan pidän siitä, ettei Putro tunnu ainakaan mitenkään ilmeisellä tavalla pyrkivän uudistumaan levyillään, mutta silti niin käy vähän kuin puolivahingossa. Ero edelliseen, listaykkösenäkin käyneeseen Tavalliset hautajaiset -levyyn on kuitenkin hiuksenhieno, miltei olematon. Siihen ensimmäiseen sooloon nähden sävyt ovat sitten muuttuneet jo enemmän. Taitekohdassa kuulostaa enemmän bändilevyltä kuin sooloprojektilta, mutta Putron laulutapa lakonisine maneereineen ei ole muuttunut miksikään, eikä myöskään ihmisläheinen ja todenmakuinen tarinankerronta. Tavalliset hautajaiset avautui niin hitaasti, että prosessi jäi aikanaan allekirjoittaneelta kesken, ja siinä mielessä tässä neljännessä soololevyssä tuntuu olevan paljon samaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla siltä on vaikea huomata mitään selviä hittejä, eikä edes sinkkuna julkaistu ”eroottissävytteinen tanssibiisi aivojaan käyttäville ihmisille” Kuka tahansa kelpaa ole mitenkään itsestään selvä singlevalinta. 7 SUE Vaikka Putro käsittelee teksteissään kosolti ihmissuhteita ja romantiikkaa, ovat niistä mieleen parhaiten jääneet kuitenkin erilaiset mieskuvat, jotka Putron Helsingin Sanomissa julkaistua haastattelua lainatakseni ovat “välimallin jätkiä, ei rapajuoppoja muttei tehtaanjohtajiakaan”. Niin kuin nyt vaikka Milloin jätkät tulee -kappaleen koulukiusaamisesta kertova nuori mies, tai se vanheneva mies, joka kertoo kuulumisia ja puhuu lapselleen biisissä Totutusta poiketen. Ennustan, että Milloin jätkät tulee on takuuvarma festarijyräys ensi kesänä. Ulkoilmalavoille sopivaa runttausta on myös Synnyin tahtomaan sut -kappaleessa, josta ei siitäkään eroottista latausta puutu: “Kun ovi narahtaa vihdoin / kuulen sydämen lyönnit / tiedän etten voi kääntyä enkä tahdokaan / sun vartes ujolta näyttää / mutta tiedän sen huijaavan kuin riivattu leija.” Levyn päättää asiaankuuluvasti slovari, tyylipuhdas rakkauslaulu. Hääjuhlapuheelta kuulostava Älkää unohtako toisianne on vähän kuin kuin jatko-osa edellislevyn Olet puolisoni nyt -biisille, joka oli yksi vuoden 2012 suurimmista radiohiteistä. Taitekohdassa on hyvä levy, mutta erinomainen se ei ole, ja siinä on hyvien hetkiensä ohella myös jonkin verran aika mitäänsanomattomaksi jäävää täytemateriaalia. Siitä ei oikein muodostu mitään koherenttia eikä ainakaan temaattista kokonaisuutta. Se on vain joukko kappaleita, jotka on pistetty samaan albuminmittaan. » 38 « NRO. 3 MARJUT MUTANEN
7 STEREO 8000 S/T LEVYARVIOT (Bone Voyage) Kun pariskunta on pitkään yhdessä, siitä tulee yhä tiiviimpi yksikkö. Näin on päässyt käymään myös Sahalahdella: ennen Anssi 8000 & Maria Stereona tunnettu siviili- ja musiikkiduo on nyt Stereo 8000. Samantyyppistä tasapuolistavaa sulautumista on havaittavissa myös kaksikon musiikissa. Käytännössä se tarkoittaa Maria Stereon roolin kasvamista. Stereo ja 8000 jakavat lo?stisen trash/garagerockinsa soitto- ja lauluosuudet tasan kuin kotityöt. Räkäinen rockhuuto kuullaan useammin Anssin suusta, ja heleät popstemmat ovat Marian aluetta, mutta siitäkin säännöstä poiketaan liberaalisti. 22-Pistepirkon Altai-studiolla työskentelevän Leo Fourastién äänittämä albumi on leikkisä ja tyylikäs kokonaisuus, jonka tuotannossa on osattu keskittyä yleissoundin ohella sovitusten yksityiskohtiin paljon enemmän kuin alan hätäisesti roiskituissa albumeissa yleensä. Stereo 8000:n simppelit garagebiisit ovat enemmän perinteisiä kuin yllätyksellisiä. Siltikin duo onnistuu kuulostamaan persoonallisemmalta kuin moni muu genrensä edustaja, ja siinä se muistuttaa Pistepirkkoa. Stereo 8000:n soisi Pirkkojen lailla saavuttavan kulttimaineen, jonka turvin se voisi tehdä klubikeikkaa kaikilla mantereilla Antarktis pois luettuna. Tai miksei sielläkin. Pingviinien luulisi arvostavan näin sydämellistä meininkiä. ARI VÄNTÄNEN 8 FRANCOIS & THE ATLAS MOUNTAINS PIANO OMBRE (Domino) Francois & The Atlas Mountains on Francois Marryn luotsaama ranskalais-brittiläinen yhtye ja Piano Ombre on sen neljäs albumi. Marry vaikuttaa lisäksi Camera Obscuran kiertueyhtyeessä, joskaan tämä ei juurikaan kuulu läpi Piano Ombren sisältämässä musiikissa. Yhtye tarjoilee levyllisen miellyttävän ilmavaa ja keinuvaa indiepopia, jossa kitarat ja syntetisaattorit soivat heleästi rinnakkain. Ajoittain säestyksessä on hyvin pehmeitä elektrofunkvivahteita, ja satiinista tunnelmaa alleviivaa Marryn pää-asiassa ranskankielinen laulanta. Välillä sävelet huokaavat kliseiseen periranskalaiseen tapaan raukeaa sunnuntai-iltapäivän erotiikkaa. Piano Ombrea kuunnellessa tulee paikoitellen mieleen Air, mutta hitaammissa kitaravetoisemmissa kappaleissa Marryn laulutyyli ja melodiankäsittely muistuttavat Merziä. Levyn eräs ansio onkin se, että kitarapop ja elektronisempi ote pelaavat nautinnollisesti yhteen, kummankaan alistamatta toista. Joillekin yltiöpehmoinen sointi tarkoittaa väistämättä sitä, että musiikki on särmätöntä ja tylsää. Kärsivällinen kuulija voi kuitenkin löytää särmikkyyttä muualtakin kuin musiikin soinnillisista pintakerroksista. Tällöin olennaisiksi nousevat sävellykset. Vaikka Francois & The Atlas Mountainin uusinta levyä kuuntelee kauttaaltaan todella mielellään, niin loistokappaleita sillä on kuitenkin vain muutama. ALONZO AJU HEINO 7 CRIPPLED BLACK PHOENIX WHITE LIGHT GENERATOR (Cool Green Recordings) Crippled Black Phoenix juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan julkaisemalla uuden levyn, jota voisi melkein pitää tuplalevynä – niin selkeästi se on jaettu kahteen osaan. Tätä ei ole yritetty peitellä, vaan hieman raskaammat kappaleet on niputettu yhteen levyn alkuun (nimikkeen “Black Side” alle) ja tunnelmallisemmat, hitaammat kappaleet on sijoitettu omaksi kokonaisuudekseen albumin loppupuolelle (nimen “White Side” alle). Mittaa levyllä on yhteensä 70 minuuttia. Poikkeuksen muodostaa heti ensimmäisenä kuultava crooner-henkinen Sweeter Than You. Raskaammat kappaleet eivät ole hassumpia nekään, mutta kyllä White Light Generatorin vaikuttavimmat hetket löytyvät ehdottomasti sieltä ”valkoiselta” loppupuolelta. Esiin voisi nostaa vaikkapa komean hitaan valssin, Wake Me Up When It’s Time To Sleepin, joka tuo hetkittäin mieleen Radioheadin. Levyn päättää viipyilevän harras A Brighter Tomorrow, WILD BEASTS – PRESENT TENSE (Domino) Wild Beasts palaa neljännellä albumillaan. Genreksi laitettakoon ”hyvin epätanssittavaa musiikkia, jonka tahtiin tekee silti mieli tanssia”. Omaleimaisen bändin neljästä jäsenestä laulaa kolme. Varsinkin Hayden Thorpen androgyyni falsetti ja Tom Flemingin matala taitava ulvonta luovat yhdessä mystisen yhdistelmän, josta onkin tullut yhtyeen tavaramerkki. Asetelma on aina todella paljon mielenkiintoisempi, kun selkeää keulakuvaa ei ole. Present Tense muodostaa mielessäni luonnollisen trilogian kahden aiemman levyn kanssa, albumit syventävät toisiaan. Uutukaisesta on yllättävästi kuitenkin vaikeampi saada otetta. Edeltäjä Smother sisälsi Loop The Loopin, yhden ilmestymisvuotensa hienoimmista kappaleista ja aloituskappale Lion’s Share vangitsi heti. Two Dancersin Hooting & Howling jäi soimaan päähän saman tien. Present Tense taas on kliseisesti sanottuna hidas kasvaja. Tutut elementit ovat alusta as- ti läsnä: outo lakoninen rauhattomuus, intiimiys ja merkitykselliset, eroottissävytteiset sanoitukset. Huiput löytyvät kuitenkin vasta ajan kanssa. Wanderlust on tehokkaalla tavalla vieraannuttava aloitus, jonka ”don’t confuse me with someone who gives a fuck” -lausahdus nousi muutamassa päivässä keskiöön levystä puhuttaessa. Erityisen huomionarvoisia ovat Daughtersin, Pregnant Pausen sekä Dog’s Lifen komeat loput. lumoavine sanattomine sekalauluineen. White Light Generatorin ansiona on sen rohkea monipuolisuus. Valitettavasti sävellykset eivät jaksa kuitenkaan kantaa koko levyn pitkää mittaa. Tiivistäminen olisi siis ollut kohdillaan. Toinen heikohko kohta on yhtyeen tuore laulaja Daniel Änghede, jolla on kyllä miellyttävä ääni, mutta samalla se on hitusen persoonaton. 9 bbathmaisesti soi Monuments jo aloituskappaleellaan, etten tiedä kumman genren arviopuolelle tämä kirjoitus kuuluisi. Linjanmuutos ei ole vikatikki. Monuments kuulostaa jalostuneemmalta, massiivisemmalta ja itsevarmemmalta Umelta. Kehittynyt on myös laulaja Lauren Larson, josta irtoavat nyt entistä paremmin niin kauniit kuiskailut kuin paskaiset huudotkin, tämän osoittaa esimerkiksi Oh Fate. Bändin uutta suuntaa on ollut avittamassa QOTSA:a ja Foo Fightersiakin työstänyt äänittäjä Adam Kasper. Biisit ovat napakoita, mutta napakampi saisi olla kokonaisuuskin. 12 kappaleessa on muutama liikaa. Albumi ei varsinaisesti tarvitsisi melko keskinkertaisia kiintiöslovareitaan. Yllättävän valoisa lopetuskappale Reason taittaa hieman levyn yleistä ryppyotsaisuutta. Vanhana hevarina etsin jatkuvasti sekasikiöbändejä, jotka täyttäisivät edelleen olemassa olevan raskaan rokin perustarpeeni. Tämä levy toimii siihen tarkoitukseen mainiosti. 9 ALONZO AJU HEINO 7 OLAVI UUSIVIRTA IKUISET LAPSET (Johanna) Olen joskus ajatellut, että Olavi Uusivirta on Suomen David Bowie. Johtunee siitä, että molemmat ovat liikkuneet urallaan tyylilajista toiseen, mutta luoneet kuitenkin omankuuloista tunnistettavaa musiikkiaan. Ja toisaalta siksikin, että tykästyin kovasti Uusivirran Preeria-albumiin, josta löysin yhtäläisyyksiä Bowien Berlin-kauteen. Kuudennella levyllään Uusivirta tarjoilee hyviä biisejä, mutta sovituksissa on menty kahden ensimmäisen levyn suuntaan eli kokonaisuus mahtuu kitararock-yleisnimikkeen alle. Soundimaailma tylsistää hienoja biisejä ja päässä pyörii ajatuksia, että miltä levy kuulostaisi toisin sovitettuna. Avausbiisin Blue Öyster Cult -?ilistelyt toimivat ja Kauneus sekoittaa mun pään -sinkkubiisin Tehosekoitin-glam-ri?ttelyssä häiritsee ennalta-arvattavuus, mutta toisaalta biisi iskee vastaan tehokkuudellaan. Rakkautta ilmassa -biisin Darkness/AC/DC-kitarointi ärsyttää siinä määrin, että moittisin biisiä, mikäli siitä puuttuisi hieno tekstirivi ”tytöt lakkaa varpaitaan ja pojat lakkaamatta tuijottaa”. Parhaimmillaan Olavi Uusivirta onnistuu biiseillä Mannerlaatat ja 360°, joista välittyy se samainen tuskaisuus, joka viehätti Preeria-levyllä tai kolmoslevyn Ukonlintu ja virvaliekki -hitillä. Päätösbiisi Paperisiivet on komea lopetus, joka sopisi yhtä hyvin J. Karjalaisenkin levylle. AKU-TUOMAS MATTILA SUE LUCIUS WILDEWOMAN (Mom+Pop) Brooklynilaisen Luciuksen Wildewomanalbumilla Florence and the Machine, First Aid Kit, Shania Twain ja menneiden vuosikymmenten tyttöbändit ovat taidokkaasti samassa paketissa. Paljon kehuja kerännyt popdebyytti julkaistiin Yhdysvalloissa coolin Mom+Popin kautta jo viime vuonna ja minunkin päässäni levy sijoittuu vuoteen 2013. Luciuksessa on kaksi laulajaa, Jess Wolfe ja Holly Laessig, ja kaksiäänisyys tuo musiikkiin todella paljon eloa ja harmonisuutta. Materiaali on perinteistäkin perinteisempää poppia, mutta myös todella omaperäistä, edustaen vahvasti tätä päivää. Toinen samalla tavalla vahvasti kaikilta lainaava, mutta hyvin tarttuva ja aseista riisuva bändi on muutama vuosi sitten pinnalla ollut ruotsalainen Deportees. Wildewomanilta on todella vaikea nostaa yksittäisiä kappaleita valokeilaan. Levy on täynnä hittejä, nopeatempoiset koukuttajat ja tasapainoisemmat rauhallisemmat kappaleet vuorottelevat sopuisasti. Rauhallisemmissa kappaleissa laulun lisäksi bändin muutkin ansiot pääsevät paremmin esiin. Monet levyn kappaleista olin aluksi valmis tuomitsemaan aivan liian yliampuviksi, mutta ei näitä käy vastustaminen. Poikkeus on laahaava videobiisi Go Home, mutta livevedot siitäkin ovat vangitsevuudessaan katsomisen arvoisia! ANNI EEROLA 8 UME MONUMENTS (Dangerbird Records) ”It sounds dangerous and sexy like French kissing over an electric fence”. Näin summaa Tom Tom Magazine Umen, joka on yksi Austinin lukuisista lahjoista maailmalle. Indien puolelta vertailukohtia ovat esimerkiksi Metric ja Scarling, mutta toisella kokopitkällään Ume vaikuttaa imeneen vaikutteensa lähtökohtaisesti hevin puolelta. Sen verran komean blacksa- » 39 « NRO. 3 ANNI EEROLA ANNI EEROLA 9 LO-FANG BLUE FILM (4AD) Softapohjaisten sävellys- ja äänitysjärjestelmien edullisuus ja helppo saatavuus on luonut uuden makuuhuonemuusikoiden sukupolven. Suuri osa näistä yhden miehen/naisen orkestereista tekee hyvin samankaltaista elektronista modernia soundia. Jyvät erottuvat akanoista pääosin lauluäänen ja biisinkirjoituskykyjen perusteella. Losangeleslaisella Lo-Fangilla eli Matthew Hemerleinillä on pieni etulyöntiasema. Hän on saanut klassisen koulutuksen viulun, sellon, pianon, basson ja kitaran soitossa. Hän on sen lisäksi vähintäänkin kohtalainen säveltäjä, erinomainen laulaja ja erittäin tyylitajuinen tuottaja. Blue Film on täynnä paitsi ohjelmoituja rytmejä ja falsettilaulua myös pizzicato-viuluja ja minimalistista orkestraa-
parhaimmillaan. Toisaalta sillä on myös paljon Gabrielin rakastamia maailmanmusiikkimausteita. Hyvin vähillä elementeillä Abrahamson onnistuu rakentamaan suuren soundin, jonka jokainen osanen erottuu selkeänä. Olen aina rakastanut sitä, kun lyömäsoittimia käytetään melodisina elementteinä, ja Gemini Geminillä niin tehdään usein. Monet biiseistä on sävelletty pelkästään afrikkalaisella peukalopianolla ja lyömäsoittimilla. Tämän minimalismin yhdistyessä mureisiin synabassoihin, valtaviin äänimattoihin ja Abrahamsonin taivaita tavoittelevaan lauluun on sekoitus samaan aikaan hyvin henkilökohtainen ja lähestyttävä ja toisaalta etäännyttävä ja ylitsepursuava. Se on vastakohtien dramatiikkaa, joka Gemini Geminillä on onnistunut poikkeuksellisen hienosti. TOMI TUOMINEN LEVYARVIOT 7 PANSSARIJUNA – LIHAPERUNASOSELAATIKKOPORTAAT (Äänetön) Mitä pidemmäksi genren historia kasvaa, sen tylsemmin se urautuu. Naama irvessä kitaraa kurittava bluesrokkari on usein semisäälittävä sketsihahmo, jossa ei ole jälkeäkään ensimmäisen sukupolven dynamojen kapinavoimasta. Tietyissä lajityypeissä on tultu tilanteeseen, jossa vain aivan yliampuvan paljon yli ampuminen näyttää osuvan lähelle alkuperäistä maalia. Räjäyttäjät on tehnyt niin rockille, ja Panssarijuna tekee niin juurimu- siikille paljolti samaan malliin kuin LännenJukka teki amerikansuomalaisille lauluille. Panssarijuna kutsuu musiikkiaan traumabluesiksi, mutta yleisempi roots-otsikko kattaisi sen kantri-, folk- ja bluespitoisen ilmaisun paremmin. Nämä kieroiksi vääntyneet raiteet on aurattu Hank Williamsin, Robert Johnsonin ja Woody Guthrien toimesta. Villit, hauskat ja radikaalisti traditionaaliset kappaleet viihdyttävät ja saavat ajattelemaan. Laulaja ja lauluntekijä Johnny Wittu kuulostaa dylanistisimmissa nasaalitulkinnoissaan pitkälti toiselta Bob-fanilta Irwin Goodmanilta. Lihaperunasoselaatikkoportailla ei riemukkaita parodisia elementtejä säästellä, mutta se ei tarkoita, että Panssarijuna olisi huumoribändi. Vakavissaan eli kliseiden kuluneisuutta tiedostamatta tehtynä tällainen tavara olisi naurettavampaa kuin se on kieli sopivasti poskessa esitettynä. Näin perinteet herätetään eloon. tiota. Myös sävellyksissä on hetkittäin kuultavissa ratkaisuja, jotka muistuttavat klassista musiikkia enemmän kuin mitään muuta. Vaikka Blue Filmille on valikoitunut peräti kaksi lainabiisiä, on se silti eheä ja hyvässä mielessä yhdestä puusta veistetty kokonaisuus. Hemerlein tekee vaivatta omansa niin Grease-elokuvan You’re The One That I Wantista kuin Boyn Borisista. Mittava jousisoitinten käyttö muistuttaa Owen Palletista, mutta Lo-Fang on lopulta selvästi urbaanimpi ja vähäeleisempi artisti. Blue Film lienee vuoden tähän mennessä vaikuttavin debyytti. 9 niin vahvoja MF Doom -?iliksiä, että on pakko katsoa levyn kantta vielä uudelleen. Menihän sinne soittimeen varmasti Megaphone State? Seuraava mielleyhtymä on Wu-Tang Clan. Perinnetietoinen, tyylikkäästi 90-lukuinen tuotanto ja toistuvat viittaukset itämaiseen mystiikkaan eivät voi olla viemättä ajatuksia GZA:n ja RZA:n porukoiden touhuihin. Kun alkushokki viimein hälvenee, huomaa kuuntelevansa parasta englanninkielistä hiphopmusiikkia mitä tässä maassa on koskaan tehty. Simon Soundin sopivan vähäeleinen tuotanto aiheuttaa liki vastustamattoman halun lähteä studiolle opiskelemaan omaa Ensoniqsämpleriäni, jonkalaisella 36 Chamberskin tehtiin lähes alusta loppuun. Ekown ?ow on helposti letkein ja rullaavin mitä täällä pohjoisessa on koskaan kuultu. Ajoittaisesta retrofiiliksestä huolimatta Ghost on äärimmäisen vahva suoritus. Lisäpisteitä se saa maltillisesta kestostaan. Kun tämän genren albumeilla oli 90-luvulla tapana venyä pitkälle 70 minuutin rajapyykin tuolle puolen, pysyy Ghost napakassa alle 40 minuutissa. Itse kuulisin kaksikolta jatkossa mieluusti uutta musiikkia, joka ei tähyile taaksepäin vaan suuntaa entistä vahvemmin tulevaisuuteen. 9 ARI VÄNTÄNEN THE NOTWIST CLOSE TO THE GLASS (City Slang) The Notwist on saksalainen elektroninen yhtye, joka täyttää tänään vuonna kunnioitettavat 25 vuotta. Uransa alussa hieman raskaammin soinut yhtye on tätä nykyä lähes silkkaa konepoppista indievaikuttein. Vuonna 2002 yhtyeeltä ilmestyi albumi Neon Golden, joka nosti bändin pro?ilia myös Amerikassa. Alakulo on seurannut The Notwistia jokaisella albumilla, eikä Close to the Glass ole poikkeus. Menevimmillään (Kong) yhtye kuulostaa silti melankolispositiiviselta hieman Nada Sur?n tapaan. Nada Surf -yhteyksiä on helppo löytää myös Notwistin laulajan Markus Acherin sekä Nada-solisti Matthew Cawsin välillä. Kappale onkin The Notwistin oodi 90-luvun indiemusiikille. Lineri kestää liki yhdeksän minuuttia ja on huima instrumentaali sekä albumin kohokohta. Mitä kokeellisemmaksi The Notwist heittäytyy, sitä raikkaampi se on. Nada Sur?n tavoin The Notwist tekee musiikkia makuuhuoneromantikoille. Paljon albumin tenhoon vaikuttaa oma parisuhdestatus. Eronneille The Notwistin mollivoittoinen maailma on omiaan. JARKKO FRÄNTILÄ TOMI TUOMINEN 8 DEATH VESSEL ISLAND INTERVALS (Sub Pop) ”Dude looks like a dude, but sounds like a lady.” sanoisi Steven Tyler nähdessään Death Vesselin Joel Thibodeaun esiintymässä. Merkillepantavinta Death Vesselin aiemmissa levyissä oli nimenomaan Thibodeaun toismaailmallinen ja vangitseva ääni. Island Intervalsilla myös biisit ovat kivunneet samalle korkealle tasolle. Levyn hitaasti aloittava Ejecta on luultavasti uljainta mitä olen kuullut koko vuonna. Jos minulla olisi karvoja selässä, ne olisivat pystyssä. Pelkästään urkuharmonilla, minimalistisella perkussiolla ja bassokitaralla onnistutaan luomaan tiiviimpi tunnelma kuin useimmat muusikot saisivat aikaan 24 studioraidalla. Ilsa Drown -raidalla vieraileva Sigur Rósin Jónsi tuplaa Thibodeaun vokaalisuorituksen komeasti. Vahvin mielleyhtymä Islannissa äänitetylle Island Intervalsille on vastikään lopettaneen Rubikin yhtä aikaa kepeä ja herkkä sointi, mutta löytyy albumilta ihan reaalimaailmankin yhteys Suomeen. Levyn kaikki rumpu- ja perkussioraidat ovat Samuli Kosmisen käsialaa ja ne on äänitetty Suomenlinnassa. Se saa minut ylpeämmäksi kotimaastani kuin yksikään Sotšin olympiahiihdoista voitettu mitali. TOMI TUOMINEN ACTRESS GHETTOVILLE (Ninja Tune) Parisen vuotta sitten divarissa käteeni tarttui Actress-nimisen yhtyeen geometrisesti kuvioitu digipack. Nimi ei ollut tuttu, mutta hinta oli kohdillaan ja kansi hieno. Päädyin kantamaan Splazshin kotiini. Levy osoittautui jonkinlaiseksi post-dubstepiksi ja taisi silloin jäädä muiden sen divarikäynnin levyjen varjoon. Olin jo autuaasti unohtanut koko levyhyllyssä seisovan Splazshin, kun törmäsin Actressin uutuuteen netissä. Ghettoville oli jotain täysin erilaista kuin muistikuvani Splazshista ja kuuntelin levyä innostuneena. Ghettovillen ensimmäiset 20 minuuttia yrittävät aktiivisesti työntää kuulijaa kauemmas ja vieraannuttaa tätä. Ne, jotka jatkavat kuuntelemista niiden ohitse palkitaan avokätisesti. Albumi pelkistää elektronisen musiikin äärimmilleen, purkaa sen atomeiksi, pureskelee paloiksi ja paskantaa ulos. Sen jokainen sävel, rummunisku ja huokaus tuntuu loppuun asti harkitulta. Se on äärimmäisen riisuttu, hidas ja piinaava, mutta juuri siksi niin loistavaa musiikkia todellisuuspakoon. Ghettoville ei taivu popmusiikin konventioihin ja vapauttaa siksi myös kuulijansa niistä. Edellinen levy, joka irtaannutti minut täysin arjesta ja perinteisistä popmusiikille asetetuista odotuksista, on Oneohtrix Point Neverin viime syksyn R Plus Seven. Ghettoville kuulostaa sen sisarteokselta. Molemmat levyt vangitsevat suurkaupungin hektisen rytmin musiikiksi paremmin kuin mikään niitä ennen. Toivottavasti huhut Actressin lopettamisesta ovat vain huhuja. Ghettoville sai minut kaivamaan hyllystä Splazshin ja antamaan sillekin uuden yrityksen. TOMI TUOMINEN 8 THE MEGAPHONE STATE GHOST (Överdog) Olin yllättynyt livautettuani Ghostin ensimmäistä kertaa cd-pesään. Minuutin mittainen intro Kill ’Em tuo le?adialogisämpleineen SUE TOMI TUOMINEN 8 JENNIE ABRAHAMSON GEMINI GEMINI (How Sweet The Sound) Vuoden 2011 The Sound Of Your Beating Heart -albumin jälkeen ruotsalainen Jennie Abrahamson sai tarpeekseen musiikista ja palasi yliopistoon opiskelemaan. Harrastuspohjalta hän kuitenkin soitteli edelleen Ane Brunin kiertuekokoonpanossa. Päästyään sitä kautta kiertueelle lapsuuden suurimman idolinsa Peter Gabrielin kanssa into soolouraan syttyi uudelleen. Gemini Geministä kuulee, että Abrahamson on lapsena kuunnellut Hevisauruksen sijasta Gabrielia ja mahdollisesti Kate Bushia. Levyllä vallitsee samanlainen mystinen ja leijaileva tunnelma kuin Bushin albumeilla » 40 « NRO. 3 7 MUSTA KÖKSÄ JÄINEN APPELSIINI (RanRan Records) Jäinen appelsiini on Mustan Köksän kolmas albumi. Jos yhtye on ottanut yhtyeensä nimen laulaja-kitaristinsa Antti Tammelan entisen yhtyeen Noitalinna Huraa! -bändin kappaleesta (ja Günter Grassin Peltirumpu-kirjasta), on helppo arvata, ettei tuplabasareita albumilla juuri kuulla. Noitalinnan lisäksi vertauskuvaksi voisi ottaa vaikkapa Riston. Ei siksi, että Musta Köksä Ristolta olisi sointukulkujaan lainaillut. Pienet kalat on hurmaava pieni popkappale ja tarkka tuokiokuvaus kesäisestä päivästä isovanhempien luona. Musiikillisesti albumi on täynnä kappaleita, jotka saisivat Magnetic Fields -mies Stephin Merritin nyökkäilemään hyväksyvästi. Vähäeleiset ja hennon vahvat sävellykset ovat naivistisia. Herkkyydessä on kuitenkin niiden vahvuus. Joillekin söpöys saattaa olla kuitenkin liikaa. JARKKO FRÄNTILÄ 8 CHYDEONE JEKYLL & CHYDE Monsp Chydeone tunnetaan monella nimellä, mutta ei nimi miestä pahenna. Suomalaisen hiphopin grand old man on Jekyll & Chydellään tehnyt uransa merkkiteoksen. Helmikuun Suen henkilökuvassa Chyde eli Niko Toiskallio kertoi siirtyneensä soundeissaan 90-luvulta 2000-luvulle. Esimerkiksi Enkelit ja demonit säksättää nopeutettua Memphis-soundia. Seassa on kuitenkin perinnetietoista hiphoppia. Lisää väriä soi pehmeästi ja lunkisti, ja Se lähti siit vie 80-luvulle ja aatokset 808:n suuntaan. Jekyll & Chydellä soi hiphopin historia ja nykyisyys. Pisteet Chydeonelle myös siitä, että levy on kompakti 11 kappaleen paketti. Sekaan ei mahdu yhtäkään täytepalaa. Nykyisten ylipitkien mammuttilevyjen seassa se on pieni ihme. JARKKO FRÄNTILÄ
LEVYARVIOT WEEPING WILLOWS – The Time Has Come (Razzia) Vuoden 1998 Ruisrockissa kiireessä päälavalle nostettu Weeping Willows yllätti ja hurmasi soundillaan, jossa yhdistyivät Agents ja The Bad Seeds. Kahden levyn jälkeen Weeping Willows hylkäsi 60-lukuisuuden ja ihastutti modernisoidulla soundilla, joka olisi tuonut mieleen The Smithsin ja Depeche Moden vaikka bändi ei olisi soittanut keikoillaan lainapaloja ko. yhtyeiltä. Nyt Weeping Willows on palannut seitsemän vuoden levytystauolta ja hake- nut jälleen soundisäätönsä 50 vuoden takaa. Weeping Willowsissa on aina viehättänyt surutunnelma, joka kutsuu mukaan murheeseen ja saa kuulijan onnistuneesti unohtamaan kaikki iloiset asiat, jotka ovat päivää häirinneet. Weeping Willowsin suru ei kuitenkaan ole tuskaisuutta ja kärsimystä vaan kauneutta, joka herkistää nauttimaan Magnus Carlsonin onnettomista tarinoista. Tosin tälläkin kertaa biisien nimet alleviivaavat asiaa ja lisää kurjuutta tulvii päälle, kun laittaa levyn soimaan. 8 Kun mahtipontinen singer-songwriter -tyyli muuttuu konejyskytykseksi kolmannessa kappaleessa, on ensimmäinen reaktio lievä järkytys. Kuuntelijaa ei päästetä helpolla, mikä on luonnollisesti myös hyvä asia. Mutta kun välissä tarjotaan country- ja gospel-vivahteita kunnes kasvoille räjäytetään Man v Dingo -niminen discoalkuinen ja tajunnanvirtamusikaaliksi kasvava bigband-iloittelu, tulee levyn kuuntelusta väistämättä melko hämmentynyt olo. Singlenäkin julkaistu Oh! Whiskey tarjoaa yllättävänkin selväpäisen kappaleen, joka malttaa rauhassa kasvaa huuliharppuintrostaan täysipainoiseksi brittipop-anthemiksi. Toistuvilla kuunteluilla kappaleiden äkkijyrkät erot kuitenkin tasoittuvat ja keskiöstä löytää Jimin karismaattisen äänen ja taidokkaat sävellykset. 9 LODGER LOW BLUE FLAME (Omakustanne) Lodgerin Low Blue Flame -levy on kansiaan myöten taidolla rakennettu kokonaisuus. Mukana tulevat tulitikut ja enkelikasvoisen lapsen koristama levy kierrätyspahvikotelossaan johdattavat kyynisyyden värittämään hartauteen, jonka sisältämät eksistentialistiset kriisit on kuorrutettu americanalla muistuttaen Mikko Joensuun ja Beckin meditatiivisia harmonioita. Lodger muistetaan parhaiten vuosina 2003 ja 2004 julkaistuista musiikkivideoistaan (Doorsteps ja I Love Death), joiden animoitu pallopääsankari sai aikanaan kansainvälistäkin huomiota. Nyt yhtyeen nettisivuilla julkaistu ja vapaasti jaettu neljäs albumi jatkaa yhtyeen indierock-linjaa aavistuksen folkimmalla ja kypsemmällä otteella. Kappaleessa Smoking for Jesus lähestytään tupakka kerrallaan taivaita ja avausraidassa All in This World pyydetään Jumalaa ottamaan kaikki mitä arjen antisankari omistaa, eikä toivon rippeitä muissakaan lauluissa juuri viljellä. Ainoastaan Let’s Get Married saa uskomaan, että Lodgerin leirissä voi tulevaisuuteenkin uskoa. Low Blue Flame on sujuvasti soljuva levy, joka puhuttelee lempeästi. Se ei saarnaa tai pakota, vaan antaa mahdollisuuden tarttua vaikuttaviin melodioihinsa ja tarinoihinsa. Levyn julkaiseminen kuin salaa tekee siitä ainoastaan kiinnostavamman tapauksen myös uusille kuuntelijoille. MARKUS PERTTULA 7 JIMI GOODWIN ODLUDEK (Heavenly Recordings) Jimi Goodwin kärsii identiteettikriisistä avausraidalla Terracotta Warrior: ”I know who you are, but who am I?”. Se on sangen osuva johdanto Odludekille (suomeksi erakko), jonka vahvuus ja heikkous on monipuolisen artistin halu puikkelehtia tyylilajista toiseen ilman suurempia toiveita yhtenäisyydestä tai kokonaisuuden toimivuudesta. Doves-yhtyeestä tutun laulaja-lauluntekijän tavoitteena oli levy, joka muistuttaa mixtapea tai omalaatuista eklektistä kokoelmaa erilaisista kappaleista, missä hän on toki onnistunutkin. Vaikka monipuolisuuden haaste on saavutettu, on se kuulijallekin omanlaisensa haaste. MARKUS PERTTULA 7 SEKSIHULLUT SEKSIHULLUJEN ARMOILLA (Airiston punk-levyt) Sarjakuvataiteilijanakin tunnetun Jyrki Nissisen johtama Seksihullut on linkki nykyhetken ja perinteisen hc-punk-kaahailun välillä. Seksihullujen punk on edelleen sitä samaa, mitä aina. Mitään ylimääräisiä hienouksia bändi ei edes yritä tehdä vaan runttaa koruttomasti kaiken peliin ensitahdista alkaen. Se onkin ainoa oikea resepti, kun vajaaseen puoleen tuntiin on ahdettu 18 punkrallia. Kestostaan huolimatta kokonaisuus tuntuu hieman pitkältä. Sirpan lauluääni on räkäisempi kuin pikkukylällinen päiväkoti-ikäisiä ja taipuu vaivatta niin kunnon kellariulvontaan kuin bensalta maistuvaan julistukseenkin. Kuitenkin biisit ovat jopa punkiksi hieman liikaa samasta puusta veistettyjä. Myös pari prosenttia lisää selkeyttä Sirpan artikulaatioon pitkittäisi levyn elinkaarta. Tosin parhaimmillaan Seksihullut on edelleen mitä riemastuttavin kokoonpano. Juntti casino on kuin ruosteisen klapikoneen läpi työnnetty Viva Las Vegas ja Digiboxi blues on herkkääkin herkempi punkschlager. Seksihullujen armoilla kärsii siitä, että tällä hetkellä perinnetietoisen punkin markkinat Suomessa ovat hyvät. Vaikka Seksihullujen kakkoslevy ei olekaan millään tavalla huono levy, jää se Pää kiin ja muiden genren valioiden jalkoihin. ILKKA LAPPI SUE Ennakkomaistiaisena julkaistu (We’re in) Di?erent Places on levyn kohokohta, mutta paljonkaan ei jää jälkeen nimibiisi, jossa yhtye toistaa hienosti kymmenen vuotta vanhan Stairs-hittinsä antinirvanamaisuuden eli soitantoa rajoitetaan ja rytmi lähes pysäytetään kun päästään kertosäkeeseen. Lovers Never Say Goodbyessa Magnus laulaa hienosti unisonossa Anna Ternheimin kanssa akustisen ja steel-kitaran säestyksellä. AKU-TUOMAS MATTILA 8 MYSTONS BLACK MATTER (V.R. Label) Uransa neljännellä levyllä turkulaisduo soi monipuolisempana kuin koskaan. Grunge ja stoner rock ovat edelleen tallella, mutta kaksikon väripaletista löytyy myös uusia tumman vivahteita. Entistä enemmän kaksikko kurottelee myös 1970-luvulle. Jopa nuori Black Sabbath tulee ajoittain mieleen. Myös progemetallin suuntaan Mystons ehtii retkeillä kymmenen biisin aikana. Levyltä löytyy aiempaa enemmän The 69 Eyesilta tai HIMiltä kuulostavia juttuja. In Heaven or Hell With You kuulostaa vahvasti HIMin kultakauden akustishenkiseltä demolta. Tuottajan pallilla Black Matteria tehtäessä on istunut Hiili Hiilesmaa. Hänen läsnäolonsa selittää osittain, miksi edellä mainittujen bändien kaiut kuuluvat niin selvästi Black Matterilla. Vaikka Mystonsin musiikilliset geenit ovat moninaiset ja selvästi näkyvissä, on bändi aina onnistunut tislaamaan vaikutteet siten, että sille on muodostunut omanlaisensa soundi. Neljännellä levyllään Mystons tekee jälleen laadukasta jälkeä, mutta viimeiset kierrokset ruuvista jäävät vielä kiristämättä. Kovan luokan onnistuminen vaatisi todennäköisesti pykälän kovemmat sävellykset. Nyt kappaleet, vaikka sinänsä laadukkaita ovatkin, eivät jätä kovin pitkään kestävää muistijälkeä mieleen, mikä pakottaisi palaamaan levyn pariin uudelleen ja uudelleen. ILKKA LAPPI 6 SAINTSENECA DARK ARC (Anti-) Kun tehdään folkia lo-?-otteella tanssitaan ohuella narulla, joka saattaa johtaa kadotukseen. Toisaalta parhaimmillaan jälki voi olla ihmissielun lävistävän kaunista. Ohiosta ponnistavalle Saintsenecalle ja sen nokkamiehelle Zac Littlelle pisteet uskalluksesta yrittää. Valitettavasti Dark Arc ei ole sellainen levy, josta löytyisi tikareita sieluun. Siinä missä esimerkiksi hengenheimolaisbändi Rural Alberta Advantage tekee oman juttunsa huolella ja taiten, jää Saintsenecan ulosanti kuistilla rämpytellyiksi demoiksi. Aurinkoisessa iltapäivässä levyä on todennäköisesti ollut mukava tehdä, mutta kuulijalle levystä jää varsin vähän käteen. Littlen lauluääni ei » 41 « NRO. 3
auta asiaa. Parempina hetkinään mies kuulostaa Bob Dylanin pikkuserkulta ja ajoittain epävireiseltä vuohelta. Pieleen menneen rakkauden aiheuttamaan tuskaan eläytyminen on herkkä taiteenlaji, jonka nyansseja Little ei hallitse. Kappaleissa sinänsä ei ole mitään erityisen vastenmielistäkä, kunhan tottuu Littlen tapaan laulaa. Korvat eivät alkaisi vuotaa verta, jos Saintsenecaa jossain yhtäkkiä ja yllättäen kuulisi, mutta vähäeleisen folkin reseptillä on tehty paljon parempaakin musiikkia. Parhaimmillaan Saintseneca onkin Falling O?n ja Takmitin kaltaisilla raidoilla, joissa unohdetaan turha herkkyys ja keskitytään räminään. ILKKA LAPPI LEVYARVIOT 7 ESPIONNAGE ESPIONNAGE (100 %) Muusassa aikanaan yhdessä vaikuttaneet Terhi ja Jaakko tekevät nykyään musiikkia kahdestaan. Mutta kaksikon historiaan ei kannata liikaa tuijottaa. Espionnagessa ei ole oikeastaan mitään samaa kuin Muusassa. Espionnage on hyvin haurasta akustista musiikkia, joka kohoaa parhaimmillaan jylhäksi vähäeleisyyden messuksi. Laulun lisäksi kokonaisuudessa on mukana vain kitara ja ajoittain koskettimet. Kuulijaa ei päästetä helpolla, sillä mitään ylimääräistä ei musiikissa ole tarjolla. Hieman runsaammalla kädellä mausteita olisi kieltämättä saanut heittää mukaan biiseihin. 11 biisin paketti elää stemmalauluistaan. Nykyisen avioparin yhteispeli laulun suhteen onkin komeaa kuultavaa. Let’s Go to South America pahemmin stemmojen puolesta häviä Simon & Garfunkelille ja muille stemmalaulun ykköskorin bändeille. Etelä-Amerikkaan matkatessa myös sävellykseen on saatu sellaista ilmavuutta, jota olisi kaivannut useampaankin biisiin. Muutenkin 1960-luvun hippikesien henki elää vahvana Espionnagen kappaleissa, vaikka teksteissä onkin paljon painoarvoa. Niissä äänensä saavat kuuluviin muun muassa 1940-luvulla saksalaissotilaiden mukaan lähteneet naiset. Hyvistä elementeistään huolimatta Espionnagen debyytti jää hieman yksioikoisesti. Espionnagessa on paljon lupaavaa, vaikka ensiyrityksellä kaikkia pelimerkkejä ei vielä saadakaan lunastettua. ILKKA LAPPI 6 STEEL PANTHER ALL YOU CAN EAT (Universal Republic/Playground) Historia unohtaa sen, että tukkametalli ei ollut ainoastaan ruumiinosiin ja -toimintoihin keskittyvää rokkiurpoilua, vaan myös kurinalaisten hittibiisien taidetta. Sama tuntuu unohtuneen myös glam metalin hölmöimpiä piirteitä toisintavalta Steel Pantherilta kolmoslevyn kiireiden aikana. Huumorimusiikki on vaikea laji ja erityisen haastavaksi se osoittautuu vitsin vanhennuttua. Debyyttialbumi Feel The Steelin kuitit osuivat maaliinsa ja se oli kaiken ohella myös hyvää cock rockia. Uutukaisella soitto ja laulu toimivat vieläkin paremmin kuin valtaosalla 1980-luvun suuruuksista, mutta niin hoilauskertosäkeet kuin härskiydetkin alkavat kuulostaa valitettavan väkinäisiltä. Glory Hole, She’s On The Rag ja B.V.S. (kyllä, Big Vagina Syndrome) rokkaavat isommille kampauksille kunniaa osoittaen, mutta rumille sanoille höröttely kadottaa viehätyksensä nopeammin kuin Wingerin 1990-luvun tuotanto. On yhä hitusen huvittavaa, kun levyn paras AOR-hymni kantaa nimeä Bukkake Tears, mutta siinä kaikki. Ekalla kerralla hörähtää ja jo toisella ärähtää – ehkä olen tulossa vanhaksi. Onko parodiabändin uran huipentuma saavutettu silloin, kun se muuttuu parodiaksi itsestään? JUHANI MISTOLA 9 GINGER WILDHEART ALBION (PLEDGE EDITION) (Pledge Music/Independent) Olen huolissani Ginger Wildheartin terveydestä. Oikeasti, kuka pystyy tekemään ja äänittämään reilun kahden vuoden sisällä seitsemän levyllistä musiikkia ilman pysyviä vau- rioita? Lähdettyään Michael Monroen bändistä sankarimme on ehtinyt vääntää pari levyä all stars-deathmetallia, Hey! Hello!:n power pop-eepoksen ja 555 %-otsikon alla kulkevan, joka suuntaan harovan runsaudensarven. Kaupallisista lähtökohdista kiinnostavaa on se, että lätyistä jokainen on tehty pledgerahoitteisesti, fanien levyihin sijoittamaa pääomaa käyttämällä. Musiikillisesti levyä voisi kuvailla adhdstadionpopiksi, jonka jokaisen kappaleen jokaisessa osassa voi tapahtua mitä tahansa. Esimerkiksi Cambrian townshendiaaninen intro vaihtuu sekunnin murto-osassa blastbeatillä ryyditettyyn ärjyntäsäkeistöön, josta puolestaan loikataan power pop -chorukseen. Muista täysosumista on mainittava nerokkaasti kasvava Drive ja The Order Of The Dog. Koukkuja holtittomasti tuhlaileva levy on tulevaisuuden ideavarkaiden aarreaitta. Kaikkia pikkujippoja ei pysty sisäistämään edes kymmenellä kuuntelukerralla, mutta biisit ja levy saadaan silti kuulostamaan yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Vaikkei luomisvimma ole laskenut G-miehen muidenkaan laukausten tehoa, saattaa tuore Albion olla jopa parasta Gingeriä sitten Wildheartsin nousukiidon. JUHANI MISTOLA 9 ALFAHANNE ALFAPOKALYPS (Karisma/Dark Essence) Ruotsalaisen Alfahannen hymyilyttävä nimi tarkoittaa alfaurosta. Ennen ensimmäistäkään rääkäisyä häivähtää mielessä Turbonegron Alpha Male -biisi, ja kun vihainen tykitys soittimessa käynnistyy, laulajakitaristi Pehr Skjoldhammerin huutavasta laulusta ja biisin tunnelmallisesta sointukulusta mieleen muistuu viime vuosikymmenellä vaikuttanut norjalaisyhtye Silver. Promokuvien poseerauksista ja biisien tarttuvuudesta huolimatta Alfahannen musiikista puuttuvat kuitenkin kaikki perinteiset glamrock-ainekset. Bändin jäsenillä on black metal -taustaa 90-luvun alusta asti. Vokalistivierailijat Shiningin Niklas Kvarforth, Helheimin V’gandr ja Taaken Hoest ovat nimekkäitä genren edustajia. Satunnaisia blastbeat-tykityksiä ja ri?kulkuja lukuunottamatta musiikki ei silti kuulosta bläkkikseltä. Alfahanne esittää kiivasta fuusiota, jossa vihaisen hc-punkin ja raskaan deathrockin osuus kattaa vähintään kaksi kolmasosaa kokonaisuudesta. Vaikka biisien sanoista saa yllättäen selvää, lauluja ei ole miksattu häiritsevästi pintaan. Koko albumi on hyväsoundista ja kovaa tavaraa. Suosikeiksi kohoavat Ormar af Satan ja Där Drömmarna Dör. Jos tulevaisuuden isoja rocknimiä lähtee veikkaamaan, niin Beastmilkin ja Alfahannen kaltaisilla, persoonallisia ja tuoreita aineksia perinteisiin resepteihin lisäävillä bändeillä pitäisi olla saumaa vaikka mihin. JARI MÄKELÄ 8 WARPAINT WARPAINT (Rough Trade) Jo kymmenen vuoden iän saavuttanut kalifornialainen indieyhtye Warpaint on napannut toiselle albumilleen kovia apumiehiä. Tuottajana häärää Flood ja Nigel Godrich on miksannut kaksi kappaletta, joista toinen on levyn tarttuvin biisi ja ilmeinen singlevalinta Love Is To Die. Levy on syntynyt soittajien yhteisjammailun tuloksena. Kappaleet ovat M.I.A.-pastissi Disco/Veryä lukuun ottamatta kehnommin mieleen jääviä kuin bändin perustamisestaan lähtien hioma materiaali esikoisep:llä ja The Fool -debyyttialbumilla. Jenny Lee Lindbergin melodisilla bassokuvioilla ja rumpali Stella Mozgawan laiskoilla kompeilla on trip hop- ja dub-vaikutteisessa lopputuloksessa ratkaiseva merkitys. Kitarabändinä aloittaneen Warpaintin päävokalisti Emily Kokalin ja Theresa Waymanin näppäilemät kielet jäävät Floodin hiljaisuudesta ja hillityistä koskettimista rakentamassa äänivallissa statistin osaan tai kaikuvat kaukana tummasävyisessä sumussa. Olin jo valmis luovuttamaan albumin suhteen, mutta noin neljännellä perättäisellä keskittyneellä kuuntelukerralla jokin loksahti SUE kokonaisuudessa kohdalleen. Oma osuutensa oli ympäröineellä pimeydellä ja herkistyneellä mielentilalla. Suosittelen varauksella, jos The xx, Björk, PJ Harvey tai The Cure ovat joskus koskettaneet. Muuten tuskin kannattaa vaivautua. JARI MÄKELÄ 6 BROKEN BELLS AFTER THE DISCO (Columbia) Tuottaja Brian ”Danger Mouse” Burtonin ja The Shinsin laulajakitaristi James Mercerin duo oli neljä vuotta sitten hyvä idea, mutta toinen yrittämä kuulostaa köyhän miehen Hall & Oatesilta. Vuosina 1978-1982 tehtiin paljon anonyymiä poprockia, johon tutustuminen kannattaa aloittaa hyvästä levydivarista tai levymessuilta. Erittäin suurella todennäköisellä mikä tahansa noina vuosina julkaistu, nyt kolmen euron laatikkoon päätynyt amerikkalainen vinyyliälpee kuulostaa kiinnostavammalta kuin After The Disco. Albumilla on muutamia kohtalaisia biisejä, kuten Bee Gees -koukkua hyödyntävä Holding On For Life -single. Geneerisesti jollottavasta Perfect World -aloitusraidasta lähtien useimmat kappaleet kuitenkin toistavat samoja jo aikapäiviä sitten väljähtäneitä ideoita. After The Disco on kuin yhteentoista osaan pilkottu sävellys, joka tuntuu huomattavasti kolmen vartin kestoaan pitkäpiimäisemmältä. Vielä suurempi järkytys on huomata, miten haukotuttavalta nerona pitämäni Burtonin sisäsiisti tuotanto kuulostaa. Mercerin kannattaa jatkossa keskittyä pääbändiinsä, jonka kahden vuoden takainen paluulevy Port of Morrow oli paljon parempi julkaisu. Burton on toivottavasti säästänyt omat paukkunsa Gnarls Barkleyn tänä vuonna ilmestyvälle albumille. JARI MÄKELÄ 8 SUNDAYSONG DOWN WIND, DOWN SEA (Haminian Sounds) Kotkalainen SundaySongs julkaisi debyyttilevynsä helmikuun lopussa. Down Wind, Down Sea on yhtyeen itse tuottama ja äänittämä. Miksaukseen ja osin tuotantoonkin saatiin apua Teemu Aallolta, ja levyn masteroi ahkerasti amerikanmaalla levyjä oikaiseva Brad Boatright. Post-rock on tyylilajina haastava. Miten luoda riittävän painostava ja junnaava kulku ilman että menettää kuuntelijan huomion? SundaySong yllättää toimittamalla nautikaalisen teemalevynsä kappaleiden kertosäkeiden ja säkeistöjen väliin odotettua enemmän dynamiikanvaihtelua. Melankoliaa maalailevat sävyt tuovat mieleen nyky-Anatheman ja duurissa käydessään jopa Delay Treesin. Juuri kun kappaleesta toiseen arpeggioita soittavat kitarat alkavat hieman risoa, SundaySongs lataa tiskiin Lightyearsin, joka piristää levyä mukavasti. Äänitysten taso on erinomainen, jopa paremman kuuloinen kuin viimeisimmillä Anatheman levyillä. Sovituksiin toivoisi kuitenkin hieman enemmän mielikuvitusta, jotta yhtye erottuisi edukseen genressään. Melodioista olisi helppo ottaa enemmän irti, välillä monotoniseksi suoristetut säkeet tekevät tuhoja muuten erinomaisissa sävellyksissä. Toki kyseessä on bändin ensimmäinen levy ja siinä valossa Down Wind, Down Sea on hatunnoston arvoinen suoritus. THOMAS LILLEY 8 CLOUD NOTHINGS HERE AND NOWHERE ELSE (Wichita Recordings) Cloud Nothings vuonna 2009 alkaneen lyhyen uransa aikana ehtinyt jo neljänteen levyynsä. Clevelandista Ohiosta kotoisin oleva yhtye on monilahjakkuus Dylan Baldin kokoama bändi ja pääsee yllättämään takavasemmalta. Yhtye viihdyttää tänä kesänä mm. hc-hipsterifestivaali Primaveran yleisöä. Cloud Nothingsin musiikki on post-hardcorea, jossa kuuntelijoille tai soittajille ei anneta hengähdystaukoja. Hyvällä tavalla » 42 « NRO. 3 mieleen tulee alkuaikojen Nada Surf. Cloud Nothingsilla on hyvä poljento, ja tuotanto on onnistuttu säilyttämään rujona, vaikka äänitysten laadusta kuulee, että levyä ei ole autotallissa tehty. Monessa kohdassa odottaa, että kertosäkeessä lähtevät mukaan stemmalaulut, mutta Could Nothings panttaa niitä tehokkaasti. Harmonioiden kanssa oltaisiinkin jo aika metkasti power popin puolella. Cloud Nothings on tehnyt levyn, jonka tekisi mieli kuulla kokonaisuudessaan live-tilanteessa, sen verran tunnetta bändi pusertaa kaiuttimista. Energia välittyy levyltä todella hyvin, välillä jopa hieman liian kiihkeästi ja ahdistavasti. Joku poikkeama paahdosta tekisi levylle todella hyvää. Tasapaksuus osoittautuukin Cloud Nothingsin heikkoudeksi. THOMAS LILLEY 9 REAL ESTATE ATLAS (Domino) Newjerseyläisen Real Estaten vuonna 2011 ilmestynyt toinen kokopitkä Days oli allekirjoittaneelle vuoden merkittävimpiä indielevyjä. Bändillä oli paketti kasassa: melodiset kappaleet, miellyttävä lauluääni, onnistuneet sovitukset sekä kaiken kukkuraksi korvia hivelevät kitarasovitukset. Odotin uutta levyä jännittyneenä. Pelkäsin pahinta mutta toivoin parasta. Edes Daysin tasolle pääsy olisi hieno suoritus! Ensimmäinen levyltä lohkaistu single lupasi todella hyvää. Talking Backwards on kaunis kappale, joka osoittaa Real Estaten siirtyvän eteenpäin sekä musiikin että sanoitusten toteutuksessa. Itse asiassa koko levy kuulostaa huomattavasti terveemmältä kuin Days. Soittimet ja laulut ovat selkeämmät ja liika kaiku on siivottu pois sotkemasta dynamiikkaa. Jos aikaisemmat levyt olivat sanoituksiltaan hilpeän optimistisia, nyt laulaja Martin Courtney vaikuttaa pohtivalta, hiipivän krapulamorkkiksen vaikutuksen alaiselta. Mitään edelliseen levyyn verrattuna mullistavaa Atlas ei tarjoa. Kappaleet ovat kuitenkin mainioita ja tunnelma on kohdillaan. Ehkä yhtyeeltä kaipaisi hieman rajumpia irtiottoja sille tyypillisestä sovitusmaailmasta, vaikka nykyistä tyyliä on edelleen hiottu äärirajoille. Pelkässä rumputyöskentelyssä tasaisine hissutteluineen riittää ihmettelemistä moneksi kuuntelukerraksi. Tsekatkaa tämä! THOMAS LILLEY 8 THE RISE AND FALL OF THE CLASH (UDR/WARNER) Thunders-dokumentti Looking For Johnnyn ohjaajan Danny Garcian kahden vuoden takainen dokkaridebyytti voisi olla nimeltään Fall of The Clash, sillä Shakespearen tragediaa muistuttava tarina alkaa vasta vuodesta 1981. Konkurssin partaalla horjuvan yhtyeen jäsenet anelevat aiemmin kenkää saaneen manageri Bernie Rhodesin takaisin ohjaksiin. Yhtye maksaa kovan hinnan nousustaan stadionluokkaan. Ensimmäinen uhrattava sotilas on narkkari Topper Headon. Sitten Rhodes manipuloi Joe Strummerin ja jeesmies Paul Simononin erottamaan yhtyeen musiikillisen johtajan Mick Jonesin. Paikkaamaan palkataan kaksi uutta kitaristia. Rhodes tuottaa yhtyeen katastrofaalisen Cut The Crap -joutsenlaulun. Strummer saa tarpeekseen, ja kerjää Jonesia takaisin. Jonesin Big Audio Dynamite on kuitenkin jo täydessä vauhdissa. Rhodes järjestää koelauluja uusille laulusolisteille, mutta Simononia ei kiinnosta jatkaa. Clash-fanille dokumentti on pakollinen nähtävä. Arkistomateriaali on värikästä ja uusien jäsenten haastattelut todella kiinnostavia. Asennevammaiseksi haukuttu kitaristi Vince White purskahtaa itkuun kameran edessä. Jones on sovitteleva. Strummer ei voi kommentoida, mutta ilman Simononin ja Rhodesin versioita tapahtumista dokumentti paljastaa tarinasta vain toisen puolen. sue.fi JARI MÄKELÄ
» REPLAY JARI MÄKELÄ EAGLES OF DEATH METAL – Peace, Love, Death Metal (AntAcidAudio) Q tyeistä. Hughes toimi kitaristina stoner rockin uranuurtajan Fatso Jetsonin albumilla Cruel & Delicious (2002). Vuonna 2003 Hughesin avioliitto oli karilla, takana tavanomaiset porvarilliset duunit. Mies laihdutti nuorukaisen mittoihin, pukeutui kireisiin t-paitoihin ja farkkuihin, alkoi käyttää päihteitä ja ajeli pois ZZ Top -partansa, jättäen naamaansa vain tavaramerkikseen muodostuneet Ted Nugent -viikset. Muodonmuutoksen jälkeen nuoret naiset alkoivat pörrätä Hughesin ympärillä seksi mielessä. Saadakseen lisää seksiä (ja tietenkin löytääkseen itselleen sen oikean) hän ryhtyi rocktähdeksi. Hughes soitti albumin I Only Want You -avausraidan QOTSA:sta vapaalla olleelle Hommelle. Tämä kiinnostui ja pyysi kuulla lisää. Loput kappaleet Hughes sävelsi kolmessa päivässä, viikossa tai kuukaudessa; sillä ei ole väliä. Hughes on armoitettu tarinankertoja. Samassa ajassa äänitettiin koko levy. Varsinaisella albumilla on viisitoista kappaletta. Eurooppalaisilla cd-painoksilla on vielä kaksi bonusraitaa, joista Hughesin ex-tyttöystävälleen omistama rosoinen demo Just Nineteen päätyi Death By Sexy -albumille (2006) ja singleloh- kaisuksi I Gotta Feelin (Just Nineteen) -versiona. Fatso Jetsonin stonerin ja QOTSA:n 2000-luvun raskaan rockin herättämien ennakko-odotusten jälkeen maaliskuussa 2004 ilmestynyt Peace, Love, Death Metal oli monelle vakavamieliselle rockin ystävälle aikamoinen shokki. Letkeä garagerockpelleily harhaanjohtavan yhtyenimen ja typerien aliaksien (Homme = Baby Duck, Hughes = J. Devil Huge) takana herätti ärtymystä. Toiset taas tykkäsivät kovasti. Minä rakastin joka nuottia. Eagles of Death Metalin luonteenomainen soundi – Hughesin sielukas falsettilaulu ja rosoinen purukumiblues-riffittely yhdessä Josh Hommen riisutun, vastustamattomasti svengaavan rumpukompin kanssa – on 27-vuotiaana menehtyneen Canned Heat -kitaristi Alan Wilsonin falsetissa laulamien klassikoiden Going Up The Countryn ja On The Road Againin (1968) päivitetty versio. Aikanaan muodikasta boogierock-tyyliä jalosti paalujunttaorkesteri Status Quo albumeillaan Ma Kelly’s Greasy Spoon (1970) ja Dog of Two Head (1971). Myös lyhytkarvaisemman ZZ Topin ja trubaduuri J.J. Calen 70-luvun alun tuotanto ovat bändin soun- SUE » 43 « NRO. 3 din esi-isiä. Peace, Love, Death Metal on viihdyttävä kokonaisuus, jolta puuttuvat vain Hughesin hurmokselliset Little Richard -tyyliset livespiikit. Biisien tempoja ja rosoisuuden astetta varioidaan sopivasti koko ajan. Midnight Creeper on Hughesin blues-soolonumero. Kohokohdiksi nousevat elvistelevä Speaking in Tongues, nopeusrajoituksista piittaamaton päätösraita Miss Alissa sekä miesliikkeen anthem Whorehoppin’ (Shit, Goddamn), jolla Homme soittaa rumpujen lisäksi myös bassoa. Sisäpiiriin edelleen kuulunut Nick Oliveri vierailee bassossa kahdella tunnelmallisemmalla kappaleella. Stealers Wheel -yhtyeen vuonna 1973 rapakon kummallakin puolella kärkikymmenikköön noussut hitti Stuck in The Middle With You parodioi aikoinaan Bob Dylanin sanoitustyyliä. Hughes tekee biisistä Stuck in The Metal -nimellä oman bändinsä tunnussävelmän. Seuraavat kaksi Eagles of Death Metal -albumia olivat – jos mahdollista – vieläkin timanttisempia levyjä. Hommen pääbändi pärjäsi niille tasossa vain niukin naukin. Välillä Hughesilta karkasi päihteiden kanssa mopo käsistä, mutta tällä hetkellä viiksimies lienee aivan tolkuissaan. Tammikuussa Homme tiedotti neljännen albumin nauhoitusten alkaneen asiallisen leppoisissa merkeissä. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LEVYARVIOT ueens of The Stone Agen Josh Homme ja hänen lapsuudenystävänsä Jesse Hughes perustivat Eagles of Death Metal -bändin Kalifornian Palm Desertissä vuonna 1998. Nimen synnystä on vähintään kolme erilaista tarinaa. Yhden version mukaan Homme ja Hughes törmäsivät baarin ulkopuolella jatsitupakkaa poltellessaan Scorpionsin Wind of Changen tahdissa fiilistelleeseen ukkoon. Mies väitti musiikkia ensin rock’n’rolliksi, sitten heavy metaliksi ja lopulta death metaliksi, johon Hughes tuumi, että kappale kuulostaa death metalin Eaglesilta. Näin bändillä oli nimi. Eagles of Death Metalin protoversio oli mukana Hommen samana vuonna julkaisemalla Desert Sessions -projektin Volume 3 & 4 -kokoelmalla. Yhtyeen rumpali ja tuottaja Homme käytti äänityksillä taitelijanimeä Carlo Von Sexron. Kitaristi ”The Devil” Hughesia ei kreditoitu vokalistiksi, vaan laulajana toimi mystisen taiteilijanimen omistava örähtelijä Loo Balls. Desert Sessionsin jälkeen Eagles of Death Metal hautautui vuosiksi. Tällä välin Hommen QOTSA:sta tuli yksi maailman suosituimmista yh-
» LEFFAVIERAS Mikki Kausteen fanituslistat ENSI-ILLAT Aution saaren elokuva – Kaikki Hayao Miyazakin animaatiot. Tai oikeastaan mä haluaisin sinne koko Ghibli-studioiden tuotannon, mutta voin mä noihin pelkkiin Miyazakeihinkin tyytyä. Ne on äärimmäisen täynnä kaikennäköistä fantasiaa ja ajatusmaailmaa ja viitekehystä ja mitä tahansa. Se on mulle yksi elokuvahistorian suurimmista henkilöistä ikinä. Pixarin tyypitkin on sanoneet, että jos ne jää jumiin jonkun leffan kanssa, ne katsoo Ghiblin leffoja ja pääsee taas käsikirjoituksen kanssa eteenpäin. Ne tarjoaisi lohtua hautaan saakka. » ELOKUVA TÄYNNÄ ELÄMÄÄ V aikka Egotripillä oli tiukat treeniviikot ennen alkavan kevään kiertuetta, löysi Mikki Kauste aikaa tulla katsastamaan Alexander Paynen uuden elokuvan Nebraska. Elokuvassa ärripurrimainen isä saa postissa arpajais”voitto”kirjeen ja suostuttelee poikansa lähtemään mukaansa hakemaan ”tavallaan” luvattua jättivoittoaan pitkän matkan päästä eli Nebraskasta, jonne matka vie neljän eri osavaltion läpi. Ja siinä se – noin pääosin. – Musta on hienoa, että joku tekee tollasia elokuvia isoille markkinoille. Alexander Payne on päässyt sellaiseen asemaan, että se on tavallaan mainstream-ohjaaja, joka tuottaa isoon levitykseen elokuvia, jotka on hyvin kaukana siitä, mitä tää hektinen nykymaailmanmeno haluaa. On mahtavaa, että Payne on saanut jo piikkiinsä hittielokuvia kuten Sidewaysin ja Descendantsin. – Tääkin on tavallaan pieni elokuva, joka kuitenkin pitää valtavasti sisällään. Kaikki leffat, mitä mä oon siltä nähnyt, on olleet hyvin elämänmakuisia, ja niissä on ollut ihan oikeita ihmisiä, oikeita asioita, oikeita tarinoita ja sopivan karheaa kerrontaa. Ihmisistä paljastuu matkan varrella asioita, jotka tekee niistä koko ajan mielenkiintoisempia. Kukaan ihminen ei ole niin yksiselitteinen, että sitä pystyisi heti suoralta kädeltä tulkitsemaan. – Tässä oli selvä sukupolvien välinen kuilu ja kysymys siitä, mitä ihminen saa tehdä omalla elämällään, kuinka paljon niitä voi ja saa ohjailla, ja kuinka vähän lapset oikeasti tietää vanhemmistaan. Tässäkin pojalle paljastuu vasta pikku hiljaa, mitä kaikkea sen vanhemmat on elämässään oikeastaan tehneet ja minkälaisiksi ihmisiksi ne lopulta paljastuu. – Vaikka sitä loppua ei pidäkään ihmisille paljastaa, niin tosi kaunishan se oli. Kaikissa Paynen leffoissa on sellainen loppuvire, että ilmaan jää hyvä tunnelma. Ollaan menossa johonkin hyvää kohden. Ei tää mun näkemistä Paynen leffoista ihan kärkeen mene, mutta tosi mielelläni mä sen alusta loppuun katsoin. Itseäni ei elokuvan harmaansävyinen mustavalkoisuus erinomaisen paljon miellyttänyt, mutta Kauste löysi sillekin pätevät perusteet. – Sehän tavallaan kuvasti Amerikan keskilännen köyhempien osavaltioi- NON-STOP Ohjaus: Jaume Collet-Serra Liam Neesonin kerrassaan pätevästi esittämä Bill Marks istuu autossa newyorkilaisen lentokentän parkkipaikalla, vetää tilkkasen (ja sitten vielä toisen samanmoisen) viinaa, siirtyäkseen Lontooseen lentävään koneeseen aseensa keralla. Herra on FBI:n alaisten lentopoliisivoimien jäsen, ja messissä on myös hänen virkakumppaninsa. Heti lennon lähdettyä Marks alkaa saada mystisiä tekstiviestejä, jotka käskevät hänen vaatia esimiehiään lähettämään puolitoistasataatuhatta dollaria tietylle tilille. Mikäli tilisiirtoa ei vahvisteta, saa yksi koneen matkustajista surmansa aina kahdenkymmenen minuutin välein. Alku käynnistyy kerrassaan mallikkaaseen tyyliin, ja asiat rytmittyvät mukavan napakasti. Vaan kun pian paljastuu, että kyseinen tili on itsensä Marksin nimissä, nousee mieleen kaksi den rujoutta. Ei muuta kuin ränsistyneitä taloja, ruostuneita kompressoreja ja työttömiä ihmisiä. Tässä elokuvassa oli samaa pieniviritteisyyttä kuin David Lynchin Straight Storyssa, jossa mies ajaa ruohonleikkurilla osavaltioiden läpi tapaamaan veljeään. Tän elokuvan mustavalkoisuudesta tulee enemmänkin mieleen jenkkiläiset independentleffat, esimerkiksi Jim Jarmuschin vanhemmat elokuvat, jotka perustuu vähän samaan juttuun eli sen mustavalkoisuuden tuomaan rujouteen. – Siinä oli myös vähäeleisen elämänmakuista huumoria. Pitkät ja viipyilevät kuvat on aika haastava tapa tehdä elokuvaa niin, että se myös kantaa alusta loppuun. Mutta mä kyllä rakastan elokuvissa käymistä ja niiden katselemista ylipäätänsä niin paljon, että se ei haittaa. Tossa oli aikaa ajatella niitä ihmisiä ja hahmoja. Nopeemmalla tahdilla niihin ei olisi ehtinyt perehtyä missään vaiheessa. Eli siihen, mitä ne on ja miksi niistä on tullut sellaisia kuin ne on. Kaikki ylimääräiset turhuudet oli siivottu pois. – Ohjaus, kerronnallinen tyyli ja kirjoitustapa olivat erinomaisen elämänmakuisia. Jos vähänkään tontyyppisistä elokuvista tykkää, niin suosittelen ehdottomasti. Siinä ei ollut mitään räiskintää eikä visuaalisesti huomiota vievää, vaan huomio oli koko ajan ihmisissä ja niiden tekemisissä. Pienissä kuvissa, joihin tollaset osavaltiot tarjoaa aika hyvän lähtökohdan. Kuvaat laajakulmalla highwaytä siellä in the middle of nowhere. Mutta jos ton elokuvan katsoo väärään aikaan, se ei varmasti putoa ollenkaan. Pitää olla sellainen tilanne, että sen pystyy katsomaan keskittyneesti, ilman että on mitään muita asioita mielen päällä. Se vaatii downshiftaamista, sen ajaksi pitää pystyä rauhoittumaan. MARKKU HALME Paras leffakohtaus – Jim Jarmuschin Down By Law on mulle niin iso leffa, että siitä on pakko valita kaksi ihan yhtä hyvää kohtausta. Toisessa vain pari fraasia englantia osaava Roberto Benigni törmää Tom Waitsiin huoltoaseman nurkalla ja sanoo “hello, it’s a sad and beautiful world”. Kun Waits heittää sille “buzz off”, se vastaa iloisena hymyillen “yes, buzz off you too”. Ja Benignin poistuttua Waits alkaa tehdä laulua siitä kuulemastaan fraasista. Ja toisessa klassikkokohdassa nää kaksi ja John Lurie lauleskelee sellissä “I Scream, you scream, we all scream for ice cream” Leffamestari – Steven Spielberg. Mä muistan tarkasti, kun mä näin ET:n ensimmäisen kerran, ja yhtä hyvin mä muistan, kun mä näin Tappajahain julisteen ensimmäisen kerran meidän mökin seinällä. Mä tajusin, että siinä on jotain todella väkevää. Sehän tuhosi koko meidän sukupolvelta uimiskokemukset kokonaan. Sen tekemiset on kiehtoneet mua ihan kautta linjan. Ja Alexander Payne on kirjoittanut Jurassic Park 3:n. Toinen leffamestari – Charlie Chaplin. Myös se oli yksi mun lapsuudenajan suosikkihahmoista. Se on sekä ohjaajana, näyttelijänä että musiikintekijänä aivan täydellinen. Ja vielä voisi mainita kolmannenkin lapsuuden sankarin John Carpenterin, joka sekin säveltää omien elokuviensa musiikin. TÄHDET Kauste Halme NEBRASKA: USA 2014. OHJAUS: ALEXANDER PAYNE. KÄSIKIRJOITUS: BOB NELSON. PÄÄBRUCE DERN, WILL FORTE, STACY KEACH, JUNE SQUIBB, BOB ODENKIRK. KESTO: 115 MIN. OSISSA: vaihtoehtoa – toinen kahden tähden arvoinen, toinen neljän. Eli joko Marks on päästään psykopaattisen sekopäinen alkoholisti, tai sitten juonessa on kerrassaan erinomaista nokkeluutta. Ihmisiä kuolla kupsahtelee verkkaisen tasaiseen tahtiin, ja molemmat vaihtoehdot vaikuttavat yhä enemmän yhtä todennäköisiltä. Vaaka kallistuilee vähän molempiin suuntiin, mutta kun kuvion ydin paljastuu, tipahtaa leffan arvo tähdistössä vain kolmen yksikön kokoiseksi. Tietynlaista jännitystä riittää jopa lähes loppuun saakka, ja henkilöhistoriat tarjoavat tapahtumille jonkin verran lisäjännitettä, mutta silti jotain äärimmäisen tärkeää jää puuttumaan. Se on linkki tähän meidän oikeaan arkiseen elämäämme.Olo leffateatterista poistuessa on sama kuin sinne sisään tupsahtaessa. Katsojalle ei tarjota mitään elämää suurempaa, eikä edes mitään oikeastaan elämän kokoista. Pelkää turhanpäivästä, joskin jokseenkin laadukasta viihdettä. MARKKU HALME SUE HERRA PEABODY JA SHERMAN Ohjaus: Rob Minkoff. Euroopassa varsin tuntematon animaatiokimara The Rocky & Bullwinkle Show on pyörinyt amerikkalaisissa televisioissa vuodesta 1959 alkaen. Nyt sarjaa pyritään markkinoimaan isosti myös muualle maailmaan. Ensimmäisessä aallossa saapuu elokuva hyperälykkäästä koirasta Mr. Peabodysta ja hänen adoptoidusta pojastaan Shermanista. Peabody sijoittuu hahmona Tenavien Ressun ja Nick Parkin Gromitin välille. Hahmo on ylimaallisessa kyvykkyydessään hieman ärsyttävä, ajoittain on hankala uskoa että Peabody oikeasti välittäisi normaalin pikkupojan lailla törmäilevästä Shermanista. Animaatiossa tietysti kaikki on mahdollista, ja Peabodyn keskeinen juttu on hänen kehittelemänsä aikakone WAYBAC. Sen avulla hän ja Sherman kiertelevät pitkin historiaa tapaamassa kunkin ajan merkkihenkilöitä, joista osa on varsin toisenlaisia kuin mitä virallinen historiankir- » 44 « NRO. 3 Seuraava Sue ke 9.4.2014 joitus on antanut ymmärtää. Herra Peabody ja Sherman -elokuvaan on kehitelty varsin kliseinen kehystarina. Kun Sherman riitaantuu ensimmäisenä koulupäivänään nätin kiusankappaleen, Pennyn, kanssa, nousee kysymys onko koira, edes Nobelin voittanut koira, kykenevä ihmislapsen huoltajaksi? Sitten mennään pitkin ja poikin historiaa. WAYBACin avulla kuvaan saadaan mm. lapsifaarao Tutankhamon, Robespierre, Spartacus ja tietenkin myös nippu Amerikan presidenttejä George Washingtonista Bill Clintoniin. Vauhti korvaa sisällön, mutta retrohenkisten kuvien virtaa on miellyttävää katsella Danny Elfmanin musiikin säestyksellä. Kolmiulotteisuutta on hyödynnetty maltillisesti, ei yliampuvasti kikkaillen. Huumoria on pyritty jakamaan tasan lapsille ja aikuiskatsojille. Mikään unohtumaton animaatio-elämys Herra Peabody ja Sherman ei ole, mutta nousee kuitenkin keskitason yläpuolelle. VESA KATAISTO
GRAVITY (ISO-BRITANNIA/USA, 2013). OHJAUS: ALFONSO CUARÓN. PÄÄOSISSA: SANDRA BULLOCK, GEORGE CLOONEY. KESTO: 91MIN. IKÄRAJA: 12. Jos ei ole asunut kiven alla, on varmasti jo kuullut, että hiljattain seitsemän Oscaria voittanut Gravity on vertaistaan hakeva tekninen taidonnäyte. Muun muassa parhaasta ohjauksesta kultaisella pystillä palkittua avaruustrilleriä kutsutaan usein tieteisseikkailuksi, vaikkei se sitä sanan tiukimmassa merkityksessä ole. Tuleeko yllätyksenä, että meitä ihmisiä on ihan oikeasti tuolla taivahalla? Kanssaehdokas parhaan elokuvan kategoriassa – Her – on enemmän scifiä kuin tämä. Viimeiset 13 vuotta yksinomaan Englannissa elokuvia tehnyt meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón tunnetaan eritoten pitkistä, harkituista ja haasteellisista kamera-ajoistaan – otoksista ilman leikkauksia (mm. Ihmisen pojat). Gravityssa mennään vielä edellä mainittua elokuvaakin pidemmälle, ensimmäinen kamera-ajo kestää reilun vartin. Jättistudio Warner Bros halusi pääosaan miehen, mutta ohjaaja taisteli saadakseen keskushahmoksi naisen. Kun Angelina Jolie kieltäytyi, oli Sandra Bullock oiva valinta Gravityyn, jo- ta voidaan helposti kutsua yhden näyttelijän elokuvaksi. George Clooney nähdään sivuroolissa. Jos jotain negatiivista on pakko hakea tästä modernista mestariteoksesta, se liittyy Clooneyn roolihahmoon ja dialogiin: letkeä veijarimaisuus ei tunnu avaruussukkulassa autenttiselta silloin, kun on tosi kyseessä ja kun hääräämässä vieläpä on henkilö, joka ei edes ole astronautti. Bullock on parhaimmillaan tohtori Ryan Stonen roolissa. Katsoja oikeasti välittää hänen hahmostaan ja jakaa hänen pelkonsa ja ahdistuksensa. Etenkin 3D:nä Gravity on varsin ahdistava kokemus ja painottomuuden tilan voi jossain määrin jopa tuntea. Cuarón viisaasti halusi tarinan kulkevan reaaliajassa. Puolitoistatuntisena se on kestoltaan täydellinen ja kauttaaltaan henkeäsalpaava. Emmanuel Lubezkin Oscar-palkittu kuvaus on etenkin teräväpiirtona upeaa katsottavaa. Jos ei vielä ole siirtynyt dvd:stä blu-ray-aikaan, niin tässä olisi siihen oiva tilaisuus. Saapa nähdä, julkaistaanko tänä vuonna yhtä laadukasta levyä niin kuvan kuin äänenkin suhteen. Detaljit ovat supertarkkoja ja niistä näkee, millaisen työn takana koko projekti on ollut. Lisämateriaaleja on peräti kolmen tunnin edestä. TERO HEIKKINEN METALLICA: THROUGH THE NEVER (USA, 2013) Tämän konserttielokuvan blu-ray/dvd-combon takakannessa nähdään ylistäviä neljän ja viiden tähden todistuksia kriitikoilta, mutta allekirjoittaneelta ei sellaista saa. Syy on yksinkertainen – livekonserttien taltioinnit ja elokuvat erikseen, kiitos. Metallica-faneille Through the Never on ehdoton ostos, sillä konserttimatsku on hittipitoista ja eeppistä ja saundi on vähintäänkin kohdillaan. Elokuvafaneille teos taas ei tarjoa juuri mitään. Ei edes 3D:nä. Silloin tällöin poukkoillaan surrealistisessa elokuvamaailmassa, jossa tarinallisesti ei tapahdu enempää kuin neljän minuutin musavideossa. Puoleentoista tuntiin venytetyn tarinan pääosassa nähdään tuoreehko kasvo ja ilmeisen lahjakas Dane DeHaan, mutta show’n varastavat maailman suurimman metalliyhtyeen jäsenet, ja onhan se ihan ymmärrettävääkin. Bändi on osin vastannut myös kalliin konserttielokuvan käsikirjoituksesta, mutta oliko sen väkivalta niin tarpeellista, että ikärajaksi oli pakko lätkäistä 16? Ihan päteviä lisämateriaaleja nähdään kokonaisen bonus-dvd:n verran. CAPTAIN PHILLIPS (USA, 2013) Paul Greengrassin kihelmöivän jännittävässä toimintadraamassa Tom Hanks vetää parhaan roolisuorituksensa liki kahteenkymmeneen vuoteen. Monen yllätykseksi mies jäi ilman Oscarehdokkuutta, vaikka leffa muuten huomioitiin Akatemian taholta merkittävästi. Sivuosassa ensikertalainen Barkhad Abdi sai kuitenkin ansaitusti ehdokkuuden. Viiden vuoden takaisiin tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa nimihahmo kapteeni Richard Phillips joutuu pinteeseen kun rynnäkkökivääreillä varustetut somalimerirosvot kaappaavat täysin aseistamattoman rahtilaivan. Levyllä ohjaajan kommenttiraita sekä liki tunnin mittainen syväluotaava dokkari. RUSH (USA/Saksa/Iso-Britannia, 2013) Ohjaaja Ron Howard onnistuu hienosti siinä missä Renny Harlin ei lainkaan. Jos Driven jätti pahan maun suuhun kymmenisen vuotta, sitten niin Rush on raikas jälkiruoka. Autourheilusta on kieltämättä vaikea tehdä pakettia, joka kiinnostaisi sekä autoilun että juonellisen elokuvan ystävää. Nimeltä mainitsemattomien tv-selostajien mielestä toki Formula 1 on elämää suurempaa draamaa – nähtiin radalla jänis tai ei. Howardin kahden pysähdyksen taktiikalla kaikki klassisen näytelmän kolme vaadittavaa näytöstä toimivat, sillä 70-luvulla F1 oli hullua ja tappavaa touhua, ja Niki Lauda (aivan loistava Daniel Brühl) alan keulahahmona varsinainen karaktääri. Kaksintaistelu Laudan ja James Huntin (Chris Hemsworth) välillä on aivan ilmiselvästi sitä itseään – draamaa. THE BUTLER (USA, 2013) Yhdysvalloissa The Butler keräsi paljon kehuja, mutta muualla ei juuri lainkaan. Tarina onkin ehkä liian periamerikkalainen. Kotimaassaan elokuva kulkee myös prameasti nimellä Lee Danielsin The Butler. Ohjaaja siis ainakin itse uskoo tehneensä hyvän elokuvan, kun uskaltaa laittaa nimensä näyttävästi esille. Hienon roolityön tekevä Forrest Whitaker esittää hovimestaria, joka vuosikymmenien ajan palveli useita presidenttejä valkoisessa talossa. Pressat on kummallisesti roolitettu mitä sopimattomimmilla näyttelijöillä ja heidän maskeerauksensa lähinnä huvittavat (mm. ilmiselvällä tekonenällä paiskattu John Cusack Richard Nixonina). Mediamoguli Oprah Winfrey onnistuu sivuroolissa, mutta Danielsin onnistuneiden elokuvien (Precious, The Paperboy) tasolle tämä ei kokonaisuutena nouse. VERHOT 2 8 . 2 . 2 014 28.03. 02.04. 04.04. 11.04. 16.04. 18.04. 19.04. 20.04. 03.05. UUSI ALBUMI N HI STO RI A O LI EI LE 4.4. 5.4. 10.4. 11.4. 12.4. 16.4. 17.4. 18.4. 19.4. 25.4. Jalostamo, Hyvinkää Klubi, Turku Torvi, Lahti Bar Loose, Hki Rytmikorjaamo, Seinäjoki Henry's Pub, Kuopio Kerubi, Joensuu Nuclear Nightclub, Oulu Katse, Jyväskylä House of Rock, Kouvola 26.4. 2.5. 1.6. 7.6. 26.7. 2.8. Bar Monttu, Pori O'Haras, Tampere Louhela Jam, Vantaa JääliCityRokki, Jääli DBTL-Turku Tikkurila Festivaali, Vantaa Henry’s Pub, Helsinki Henry’s Pub, Tampere Bar 15, Seinäjoki Blue Pool, Forssa Torvi, Lahti Monttu, Pori Poppari, Jyväskylä 45 Special, Oulu Grönan, Hanko facebook.com/verhotband modernistit.com Bianca-Pop Music SUE (cd / download / stream) » 45 « NRO. 3 TERO HEIKKINEN
» MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ V ietin vuonna 2011 kolme kuukautta Madridissa kesätöissä. Eräänä iltana kiduttaessani reisiäni kaupungin täysin epäjohdonmukaisilla kaduilla rullaluistellen törmäsin en vain yhteen vaan kahteen keikkamainokseen. Toinen julisteista ilmoitti jo aikoja sitten toimintansa lopettaneen Hefner-yhtyeen solistin Darren Haymanin soittavan paikallisessa pienessä rockluolassa. Toinen taas kertoi Ian Svenoniuksen Chain and the Gangin saapuvan samaiseen keikkapaikkaan vain viikko tämän jälkeen. Hefner oli minulle nuoruuteni suosikkiyhtye, ja keräsin aikoinaan kaikki sen julkaisemat pitkäsoitot sekä EP-levyt. Darren Haymanin soolokeikka oli kuitenkin pettymys. Olin odottanut miehen näkemistä liian kauan, eikä hän soittanut keikallaan kuin yhden ikivihreän Hefner-viisun. Loput setistä oli täytetty hänen sooloalbumiensa folkkappaleilla, joita kukaan paikalla olleista Hefner-faneista ei tunnistanut. Hayman on aina halunnut vetää selkeän viivan soolomateriaalinsa ja Hefnerin tuotannon välille. Samaan aikaan kun hän yrittää luoda soolouraa hän pyörittää Hefnerin verkkosivustoa. Pari vuotta takaperin hän kertoi verkkosivuilla tekevänsä yli puolet tilistään lontoolaisen kulttiyhtyeen uusintajulkaisuilla ja paitamyynnillä. Toisin kuin edellisen yhtyeensä muistoista epätoivoisesti eroon pyrkivä mutta silti menneisyydellään rahastava ja kapitalistinen Hayman on Svenonius maailman mustavalkoisesti näkevä, antikapitalistinen monomaani. Hän saarnaa yhä yhden asian puolesta: rahavallan ja auktoriteettien vastustamisen. Svenonius on Washingtonin punk-ympyröistä post-hardcorea soittaneella The Nation of Ulysses -yhtyeellään kulttisuosioon noussut laulaja, jonka ura jatkui myöhemmin The Make-Upissa. The Make-Upin Save Yourself -albumin punkin, gospelin, garagen, kiimaisen soulin ja funkin yhdistelmä lienee maailman parasta hikiseen seksiin soveltuvaa panomusiikkia. The Make-Upin jälkeen Svenonius perusti Weird Warin, joka kumarsi entistä enemmän funkin suuntaan. Vuonna 2009 oli jälleen uuden projektin vuoro, kun Svenonius perusti Chain and the Gangin, joka saapuu kesäkuussa Suomeen. Intensiivisesti tuijottava Svenonius on aina ottanut musiikkinsa tosissaan. Hänelle rock’n’roll on yhä osa kulttuurillista vallankumousta. Vuonna 2006 julkaistussa The Psychic Soviet -esseekokoelmassaan hän julistaa rock’n’rollin olevan uskonto. Svenonius julkaisi viime vuonna kirjan Supernatural Strategies To Make A Rock ‘N’ Roll Group, jossa hän mukahaastatteli jo kuolleita muusikoita kuten Jimi Hendrixiä ja Jim Morrisonia heidän suhteestaan rock-musiikkiin. Teksteissään ja puheissaan Svenonius haluaa älyllistää rock-musiikin, missä ei ole tietenkään mitään järkeä. Rock oli alun perin eläimellistä ja alkukantaista. Ja juuri siitä oli kyse hänen live-esiintymisessään 20 vuotta sitten. Nation of Ulyssesin keikat olivat kuuluisia siitä, että niiden aikana saattoi tapahtua mitä vain. Svenonius katkoi luitaan yleisön joukossa pyöriessään. Vuodet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Tätä nykyä Svenonius elää rock-saarnaajan roolia, ja Chain and the Gangin keikka on hänen herätyskokouksensa, jossa sanaa lyödään kuulijan takaraivoon pikemminkin älyllisyyden kuin tanssin ja fyysisyyden voimin. Madridissa Svenonius esiintyi puolitäydellä, noin 200 ihmistä vetävällä keikkapaikalla kuin maaninen saarnamies. What is a Dollar? -kappaleen aikana antiautoritaarinen Svenonius saarnasi kapitalismin pahuudesta ja siitä, kuinka dollari on yksilöä mahtavampi. Levyllä viisi minuuttia kestävä Deathbed Confession repesi elävänä viisitoista minuuttia kestäväksi tarinaksi kulttuurin kuolemasta. Kaiken aikaa Svenonius katsoi yleisöä herkeämättä ja tuijotti sanomaansa aivoihimme. Tiedän, etten tule Chain and the Gangin Kuudennen linjan keikalla tuntemaan samanlaisia tuntemuksia kuin Madridin esityksen aikana. Rockmusiikki on aikaan ja paikkaan sijoittuva psykofyysinen olotila. Kaiken järjen mukaan en voi enää päästä samanlaiseen transsiin kuin hikisellä, yli 40-asteiseksi lämmenneellä rockkeikalla. Silti Svenoniuksen persoonassa ja esiintymisessä on jotain sellaista, että pelkoni saattaa hyvinkin olla turha. Kenties hän vapauttaa jopa jäyhät suomalaiset omasta itsestään? «
1. Zen Cafe -yhtyeen albumin nimi on Helvetisti... a) särkiä b) mieltä c) järkeä 2. Olavi Uusivirran musiikkia tuottaa a) Riku Mattila b) Kauko Röyhkä c) Ismo Alanko 3. Koljosen tiekiistan lempisarja on a) Reinikainen b) Fakta homma c) Tankki täyteen 4. Anette Olzonin sooloalbumi on a) Shine b) Shining c) Shin 5. Sparzanzassa soittaa Magnus a) Teronen b) Eronen c) Ronen 6. Dynazty tulee a) Tanskasta b) Norjasta c) Ruotsista ” Rockmusiikki on aikaan ja paikkaan sijoittuva psykofyysinen olotila. 7. Sue, kuokka ja Jussi -palkinnon sai a) Turku Rock Academy b) TVO c) Sue 8. Prince of Assyrian sukujuuret ovat a) Suomessa b) Iranissa c) Irakissa 9. Lost Bootsissa ei soita a) Sasu Mykkänen b) Matti Kallio c) Aleksi Salo 10. Panssarijuna: Lihaperunasoselaatikkoa) portaat b) pää c) ruoka 11. Stereo 8000:ssa ei soita a) Maria Stereo b) Anssi 8000 c) Unto Mononen 12. Sabbath Assemblyn albumi on a) Duality b) Trilogy c) Quaternity 13. Macchia Nera tulee a) Porista b) Turusta c) Oulusta 14. ”Pitkä” Lehtisen soitin oli a) basso b) rummut c) kitara 15. Marjut Mutanen on ollut Suessa vuodesta a) 1995 b) 2008 c) 2014 1c2a3b4a5b6c7a8c9c10a11c12c13b14a15a VIIMEINEN SANA » IAN SVENONIUS – ANTIKAPITALISMIN SAARNAMIES SUE » 46 « NRO. 3
» VIIMEISET SANAT #41 ARI VÄNTÄNEN Panssarijunan Johnny Wittu vaikenee lopussa. Sitten viime näkemän... Olen muistanut pysyä riittävän sekavana! Elämässä riittää draamaa ja vahvoja tunteita, kun irrottelee usein! Viimeksi ostamani levy... on Nicolas Kivilinnan eka seiskatuumainen. Mainio folk-laulaja Tampereelta, samalla Joteskii Groteskii -levymerkillä kuin Panssarijuna! Viimeksi katsomani leffa... Narahdin alkuvuodesta Netflixiin ja olen katsonut kokonaisia tv-sarjoja, kuten Breaking Bad, Silta, Borgen ja House of Cards. Vähän yllättäen syvällisimmin minua koskettaa Walking Dead, jossa ihmiset koittavat selviytyä zombien valtaamassa maailmassa. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... tappaminen. Paitsi zombien tappaminen. Tapoin zombeja käsiaseella Children of the Living Dead -elokuvassa, jonka kuvauksiin osallistuin Yhdysvalloissa vuonna 2000. Viimeksi nauroin... Kun katsoin Martti Servon duo-keikkaa lähietäisyydeltä kaverini synttäribileissä eilen. Aikuinen mies soi ja ajattelin hetken, että tämä on yksi elämäni parhaita hetkiä. Panssarijunan viimeisin levy on... herkullinen ja värikäs trauma blues -levy Lihaperunasoselaatikkoportaat, jolla käydään läpi elämän koko kaari: päihdeongelma, avioero, konkurssi ja kuolema. Sekä jälleensyntymä! Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni... Washington Phillipsin koko säilynyt tuotanto, eli 16 biisiä. Viimeksi itkin, kun... kuuntelin Tuntematonta sotilasta cd-levyltä ajaessani kotiin Panssarijunan Porin-keikalta. MESSENGER Illusory Blues Viimeksi näin unta... yhdestä hyvännäköisestä naispoliitikosta. LP/CD/Digital 28.3. Viimeksi suutuin... itselleni tänään, kun mölisin ja meuhkasin krapulassa. Viimeistään on aika lopettaa, kun... Paiskaa kahvikupin raivoissaan seinään työpaikan keittiössä aamulla. Viimeiset sanani ovat... Pyrin jättämään ruumiini tietoisena ja hallitusti George Harrisonin tapaan. Veikkaan, että silloin ei puhuta. SABBATH ASSEMBLY Quaternity LP/CD/Digital 28.3. WIGWAM Fairyport TABULA RASA Ekkedien tanssi 2LP LP + 7” www. svartrecord s . com SUE » 47 « NRO. 3
SAMULI PUTRO TAITEKOHDASSA Taitekohdassa Kuka tahansa kelpaa Milloin jätkät tulee Kellot kappelin Totutusta poiketen Tämä on perhe Haverisen tyttöjä Synnyin tahtomaan sut Taximiesten unelmia Älkää unohtako toisianne Kaupoissa. Nyt. SUE » 48 « NRO. 3