• dennis lyxzénlostprophets yournalistlighthouse project paradise lostunisoniceurope jack whitereboundred fang iirisin mourningcb murdoc unleashedhalestormroad hogs NRO. 4 · (HUHTIKUU) · 2012 · (#165) · INDIEROCKPUNKMETALZINE · UUTISET · HAASTATTELUT · LEVYARVIOT · ELOKUVA-ARVIOT · KANSIKUVA JUUSO WESTERLUND NOTKEA ROTTA
• SUE » 2 « NRO. 4
• Liput myynnissä Hippi osta piletti. än, yy, tee, NYT! 2 .201 .7 . -1 5 k . f i 3 sa 1 riroc s nsuu . ilosaa Joe w w w SUE » 3 « NRO. 4
• Lippuja saatavana nyt myös R-kioskeilta kautta maan! Verkkokauppa avoinna 24/7. Toimipisteet 20 kaupungissa. Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään. Pe 13.4. 5 Pe 20.4. 5 Pe 27.4. 5 CHERRY & THE VIPERS La 14.4. 5 SHEAR "Breaking the Stillness" LEVYNJULKKARIKEIKKA Stand Up On the Rocks: KERMA La 21.4. 5 D ON HUONO T La 28.4. 5 BLACK CROWS BREAK THE SILENCE FACE OF GOD Ke 18.4. klo 20-22 8 Enn. Tiketti MIAU ROBERT PETTERSSON Ke 25.4. klo 20-22 8 Enn. Tiketti Stand Up On the Rocks: GIRL POWER ON THE ROCKS Ma 30.4. 5 / 7 Enn. Tiketti Vappuaatto: klo 22 alkaen vapaa pääsy JACKE BJÖRKLUND klo 22 alkaen vapaa pääsy RUDE RUNNERS PLAYS HURRIGANES MELROSE La 5.5. 5 ROCKSIN AKKARIKERHO: YOUTH GONE MILD To 19.4. Vapaa pääsy PRIESTONE + TAAGE LAIHO PLAYS JUDAS PRIEST PAUL STANLEY BOOZING SOCIETY ROCKSIN AKKARIKERHON KUUKAUDEN ERIKOINEN: AMORAL Pe 11.5. 5 CATAMENIA To 26.4. 10 / 12 Enn. Tiketti VUOHIVASARA SWALLOW THE SUN Mikonkatu 15, Helsinki Ikäraja K-20 / Keikoille K-18 www.ontherocks.fi Ennakkoliput Tiketistä. Hintoihin lisätään mahdolliset toimituskulut. KE 11.4. OLAVI UUSIVIRTA ALK.13,50/14 13.­14.4. 18TH FUNKY ELEPHANT FESTIVAL ALK. 24,50­39,50 (OVI 25­40) SU 15.4. TAVASTIAN LASTENKONSERTIT: ALK. 11,50­46,50 (1­5 HLÖ) OVI 10/HLÖ TULLIKAMARINAUKIO 2, TRE HUMALISTONKATU 8 A, TKU KENGURUMEININKI MONTREAL (USA), BURNING HEARTS, YIP DECEIVER (USA) ALK.29,50/30 KE 18.4. THÅSTRÖM ALK. 33,50/34 TO 19.4. SAMULI EDELMANN ALK. 19,50/20 PE 20.4. VIIKATE ALK. 18,50/19 LA 21.4. JUKKA POIKA & SOUND EXPLOSION BAND ALK. 17,50/18 IKÄRAJATON KLO 16.30 MA 23.4. THE DØ (FRA/FIN) MA 16.4. OF TAMPERE LA 21.4. Tampere Biennale: NORTHERN GOVERNORS 15 / 12 KE 25.4. BUZZCOCKS (UK), CONTROL PLAYS CLASH 25 / 23 PE 27.4. KOTITEOLLISUUS, MONSTERISER 18 / 16 TO 3.5. MA 7.5. FISHBONE (USA) 20 / 18 THE LEMONHEADS (USA), MEREDITH SHELDON (USA) 25 / 20 Hintoihin lisätään mahdolliset toimitusmaksut. ZEBRA AND SNAKE ALK.23,50/24 TI 24.4. RED FANG (USA) BLACK TUSK (USA) ALK.19,50/20 KE 25.4. IMPERIAL STATE ELECTRIC (SWE) SATAN TAKES A HOLIDAY (SWE) ALK. 19,50/20 TO 26.4. BUZZCOCKS (UK) FIRST TIMES ALK. 26,50/27 PE 27.4. NOTKEA ROTTA ALK. 11,50/12 LA 28.4. PARIISIN KEVÄT SYDÄN SYDÄN ALK. 17,50/18 MA 30.4. TAVASTIAN VAPPUAATTO: KLO 20 JÄTKÄJÄTKÄT ALK. 13,50/14 23.30-04 LAUANTAIDISKON VAPPU ALK. 6 MA 23.5. VICTIMS FAMILY (USA), SOKEA PISTE, CAN CAN HEADS 14 / 12 TURKU TO 12.4. JUNGLE BROTHERS (USA) 15 / 12 PE 13.4. NORTHERN GOVERNORS, NUTS & BOLTS 15 / 12 PE 20.4. HALOO HELSINKI! 14 / 12 LA 28.4. KOTITEOLLISUUS, MONSTERISER 18 / 16 PE 4.5. PALEFACE & RÄJÄHTÄVÄ NYRKKI 15 / 13 TURKU KE 25.4. & TAMPERE TO 26.4. 18 / 22 TAVASTIAN LAUANTAIDISKO JOKA LA KLO 23.30-04 LIPUT ALK. 6 ROSA, NIMETÖN ALK.6 TO 12.4. WOLVES LIKE US (NOR) JUNIUS (USA) ALK. 10 TO 19.4. KHROMA, THURSDAY 12TH (LVA) ALK.6 PE 20.4. SPIHA, CRYSTAL RAIN,CHERICA ALK.7 LA 21.4. HEIMOVALTA, LADA NUEVO ALK. 7 KE 11.4. RÄJÄYTTÄJÄT, PÄÄ KII, KALEVI HELVETTI PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT ALK. 8 TO 26.4. CRYPTBORN, CORPSESSED, GOREPHILIA ALK. 6 LA 27.4. "LIGHTHOUSE CLUB" -REGENERATION ALK. 7 URHO KEKKOSEN KATU 4-6, 00100 HELSINKI WWW.TAVASTIAKLUBI.FI LIPUT ENNAKKOON TIKETISTÄ. TI 24.4. "PERTIN NIMIPÄIVÄ-ROCK 2" WEEPING WILLOWS (SWE) + SUPPORT KATSO LISÄTIEDOT JA MUITA TAPAHTUMIA WWW.KLUBI.NET SUE » 4 « NRO. Palvelumaksu 1,50 / lippu. Postimaksu: Kotimaa47 / lähetys, Ulkomaat 15 / lähetys.
• Lippuja saatavana nyt myös R-kioskeilta kautta maan! Verkkokauppa avoinna 24/7. Toimipisteet 20 kaupungissa. Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään. 6.-13.8 Óbuda Island, Budapest, Unkari LIPUT ALK. 15 YLI SATA ESIINTYJÄÄ VIIKON AIKANA! MM. 16.5.2012 17.5.2012 VIRGIN OIL LEIPÄTEHDAS HELSINKI VAASA 17.10.2012 THE CIRCUS HELSINKI 18.10.2012 TAMPERE-TALO TAMPERE 19.10.2012 LOGOMO TURKU 20.10.2012 RYTMIKORJAAMO SEINÄJOKI LIPUT ALK. 39 BOBBY KIMBALL 24.05.2012 25.05.2012 26.05.2012 27.05.2012 LAHDEN JAZZTORI CLUB GARAGE RITZ SVENSKA TEATERN APOLLO LIVE CLUB LAHTI VAASA TURKU HELSINKI LIPUT ALK. 34 THE ORIGINAL VOICE OF TOTO Early Bird -hinnat voimassa 30.4. asti: Viikkopassi + leirintä 195 (norm. 225 ) | 5 päivää 165 (norm. 195 ) Päivälippu 40 (norm. 45 ) Hintoihin lisätään mahdolliset toimitusmaksut. Palvelumaksu 1,50 / lippu. Postimaksu: Kotimaa 7 / lähetys, Ulkomaat 15 / lähetys. PULP Perjantaina 6.7. (UK) (SWE) (SWE) (USA) REFUSED MUSTASCH RIVAL SONS VERONICA MAGGIO (SWE) NIGHTWISH APOCALYPTICA CHILDREN OF BODOM CHISU FINTELLIGENS GG CARAVAN HUORATRON NOTKEA ROTTA PARIISIN KEVÄT PMMP REGINA SCANDINAVIAN MUSIC GROUP STAM1NA Lauantaina 7.7. THE CARDIGANS MICHAEL MONROE (SWE) BLOC PARTY THE MARS VOLTA JIMMY CLIFF (UK) (JAM) Sunnuntaina 8.7. (USA) SUICIDAL TENDENCIES (USA) TWO DOOR CINEMA CLUB (UK) METRONOMY (UK) APULANTA EPPU NORMAALI ELOKUU FRENCH FILMS JUKKA POIKA & SOUND EXPLOSION BAND ROBIN AZEALIA BANKS (USA) EXPLOSIONS IN THE SKY (USA) EWERT AND THE TWO DRAGONS (EST) HERRA YLPPÖ & IHMISET KAUKO RÖYHKÄ & NARTTU VON HERTZEN BROTHERS LIPUT MYYNNISSÄ : WWW.RUISROCK.FI 3 PÄIVÄÄ ........................115 2 PÄIVÄÄ PE-LA/LA-SU ...100 1 PÄIVÄ PE/LA/SU ...........70 + mahdolliset toimitusmaksut SUE » 5 « NRO. 4
• SUE » 6 « NRO. 4
• Kentin odotettu 10. studioalbumi "Jag är inte rädd för mörkret" kaupoissa 25. huhtikuuta. Mukana sinkku "999". SAATAVANA MYÖS: WWW.FACEBOOK.COM/UNIVERSALMUSICFINLAND SUE » 7 « NRO. 4
• TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 08 TOIMITTAJALTA 10 NEWSFLASH 13 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN » Haastattelut. 14 16 18 19 20 21 22 23 24 HENKILÖKUVA: DENNIS LYXZÉN NOTKEA ROTTA EUROPE KARI PEITSAMO ROAD HOGS LIGHTHOUSE PROJECT YOURNALIST LOSTPROPHETS IIRIS REBOUND 26 29 30 32 33 34 36 37 38 42 47 48 49 50 51 JACK WHITE PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA PARADISE LOST UNISONIC RED FANG IN MOURNING JA CB MURDOC UNLEASHED HALESTORM PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY ENSI-ILTAELOKUVA-ARVIOT DVD/BLU-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA Sue #165 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Concrete Blonde FREE Concrete Blonde BLOODLETTING The New York Dolls RED PATENT LEATHER Little Steven VOICE OF AMERICA Notkea Rotta S/T Yournalist HORROR AND TERROR NOTKEA ROTTA. S. 16 ANNI KEMPPAINEN Kirjoittaja on oikeasti aika nuori vielä, eikä halua tietää mitä tapahtuu kun tästä vanhenee. Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Avustajat: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Lotta Heikkeri, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Kimmo Jaramo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Kiira Kolehmainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Anna Lahokoski, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Oskari Lehtinen, Niina Linna, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Teemu Purhonen, Tuomas Tiainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2012 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE IIRIS S.23 TOIMITTAJALTA » Arviot. » EKA KERTA uolellisesti meikattu nainen tanssii huoneessa, jossa on puupaneloidut seinät ja pöydillä tekokukkia. Naisella on värikäs mekko ja korkokengät ja hän liikkuu ylväästi. Joukko arkisen näköisiä ihmisiä katselee. Nainen, joka on oikeasti mies, alkaa laulaa. Kappale on outo, kiehtova. En ole koskaan nähnyt tai kuullut moista. Katselimme näkyä siskoni kanssa hiirenhiljaisina. Minä olin yhdeksäntoista, sisko yhdeksän. "Kohta tuo yks poika menee tanssimaan ton kanssa", sisko sanoi. Hän oli nähnyt musiikkivideon aiemminkin. Se oli The Knifen Pass This On. Käsittämätön video. Tätä oli saatava lisää. En ikinä unohda hetkeä, jolloin laitoin Deep Cuts -levyn cd-soittimeeni ensimmäisen kerran. Jokainen kappale löi minut ällikällä. En ollut koskaan kuullut mitään niin outoa, nerokasta ja koskettavaa. Levy loppui ja sormet täristen painoin play-nappulaa uudestaan, mutta taika oli jo haihtunut. Olin jo kuullut kappaleet. En enää koskaan saisi kuulla niitä ensi kertaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin koen noita huumaavia ensikuuleman tunteita. Toki kuulen uutta musiikkia jatkuvasti, mutta tuskin koskaan se todella kuulostaa uudelta ja tuoreelta. Kaikki on jo kuultu. Internet on muuttanut kaiken. Enää ei tarvitse tuijottaa taivaskanavia, plärätä musiikkikirjaston hyllyjä tai edes kuunnella ystävien suosituksia löytääkseen jotain mistä saattaisi pitää. Musiikkia on liian helppo kuulla. Kappaleita on liikaa, yhtyeitä on liikaa, genrejä on liikaa. Kaikkea on liikaa, paitsi yllätyksiä ja uutuudenviehätystä. Kaipaan aikaa, jolloin korvieni neitseelliset aistinkarvat eivät vielä olleet tahriintuneet. Silloin ei ollut Spotifyn tai YouTuben kaltaisia palveluita. Musiikkia kuunneltiin vähemmän mutta huolellisemmin. Kun kuulin hyvän kappaleen, ostin koko levyn levykaupasta ja kuuntelin sen huolella. Osaan yhä ulkoa levyjä, jotka olen kuullut ensi kertaa teini-iässä, kuten PJ Harveyn Stories from the City, Stories from the Sea tai Sonic Youthin Washing Machine. Nyt minulla on enemmän rahaa ostaa levyjä, mutten ehdi keskittyä niihin. Koko ajan on ostettava lisää. En edes kuuntele levyjä, kuuntelen kappaleita. Minulla on kymmeniä soittolistoja Spotifyssä. Valikoin niille vain parhaita kappaleita, mutten ehdi kuunnella niitä. En enää opi kappaleita ulkoa. Päätin, että tänä keväänä minäkin paastoan. En pidättäydy kiinteästä ruuasta, vaan kiinteän verkkoyhteyden tarjoamasta rajattomasta musiikkikirjastosta. Pitäydyn fyysisissä äänitteissä, karsin nekin muutamaan, joihin tyydyn muutaman päivän ajan. Kuvittelen kuulevani ne ensi kertaa. Jatkan kuuntelua kunnes opin kappaleet ulkoa. Hetken muistan, miltä tuntui olla nuori. H LIGHTHOUSE PROJECT S.20 PARADISE LOST S. 30 » 8 « NRO. 4
• Sue nyt myös App Storessa. Ihan ilmaiseksi. Tietty. SUE » 9 « NRO. 4
• NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) Gutter Island Festivalia tähdittävät The Nomads ja Baby Woodrose Skandinaavisen garagerockin kuningasyhtye The Nomads. Vastikään Vuoden yhtyeeksi Ruotsin P3gaalassa valittu Deportees esiintyy Helsingin Korjaamolla keskiviikkona 5. toukokuuta. Lämppärinä on kotimainen indierockbändi The Casbah. Flow Festival julkisti uusia esiintyjiä. Elokuun 8.-12. päivinä Helsingin Suvilahdessa nähdään mm. Bobby Womack, Frank Ocean, Richie Hawtin, Yann Tiersen, Swans, DJ Hudson Mohawke ja Monolake. Helsingin Hietaniemessä järjestetään kesäkuussa Garden Party -konsertteja. 27.6. esiintyvät Kent, Pariisin kevät, Laleh ja Niki & The Dove. 29.6. lavalle nousevat Regina Spektor, French Films ja Little Dragon. Brittiläinen neofolk- ja post-industrialpioneeri Sol Invictus saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. 80-luvulla uransa aloittanut yhtye esiintyy Helsingin Club Libertessä lauantaina 9.6. Kerkko Koskinen tekee seitsemän vuoden tauon jälkeen paluun lauletun musiikin pariin. Kerkko Koskinen Kollektiivi -kokoonpanon vokalistit ovat Vuokko Hovatta, Paula Vesala ja Manna. 6.-8.7. Turussa juhlittavan Ruisrockin sunnuntain kattaukseen on lisätty The Mars Volta sekä Suicidal Tendencies. Joensuun Ilosaarirockin (13.-15.7.) tuoreimmat ulkomaiset bändikiinnitykset edustavat musiikkityylien äärilaitoja: Laulurinteelle kipuavat black metal -peto Mayhem, reggaeartisti Tanya Stephens ja folk-duo First Aid Kit. Varhaista hardcorepunkia, noiserockia ja grungea soittava Pissed Jeans saapuu Suomeen. Sub Popille kiinnitetty yhdysvaltalaisbändi nähdään 2.8. Tavastialla ja 3.8. Tampereen Klubilla. Brittiläinen elektroyhtye The Prodigy konsertoi Helsingin Jäähallissa lauantaina 26. toukokuuta. Bändin uuden albumin on määrä valmistua vielä kuluvan vuoden aikana. Soul-laulaja Nicole Willis avasi taidenäyttelyn Helsingin Kingi Kongi -galleriaan. Gatherings-näyttely on esillä 5.-27. huhtikuuta. Turku ­ Zakr -työryhmä järjestää hyväntekeväisyystempauksen, jolla hankitaan koulubussi marokkolaiseen Zakrin kylään. Voit tukea työtä suorin lahjoituksin ja osallistumalla Telmu ry:n kanssa järjestetyille tukikeikoille. Tammikuussa Old Ideas -albumin julkaissut kanadalainen laulaja-lauluntekijä ja runoilija Leonard Cohen esiintyy Helsingin Sonera Stadiumilla sunnuntaina 2.9. » GARAGEFESTARI HELSINKIIN ar Loose muuntautuu 11-12.5. rock'n'roll-autotalliksi, kun tanskalaislähtöinen garagerockfestivaali Gutter Island Festival asettuu Helsinkiin viikonlopun ajaksi. Anderz Nielsen, kööpenhaminalaisen Gearbox Agencyn agentti ja yksi festivaalin alkuperäisistä järjestäjistä kertoo, että Gutter Islandin ydinajatus on löytää ja nostaa esiin uusia yhtyeitä sekä levittää elinvoimaisen pohjoismaisen garagen ja rock'n'rollin ilosanomaa. ­ Suomi on aina ollut tuottelias maa rockbändien suhteen. Siksi on luontevaa järjestää festivaali myös Helsingissä. Toivon, että tuomalla Gutter Islandin Suomeen rakennamme vankan siteen maahanne. Toivottavasti tanskalaiset kiinnostuvat entistäkin enemmän suomalaisista yhtyeistä ja suomalaiset tanskalaisista yhtyeistä sekä tietenkin Gutter Island -festivaalista. B Klubifestivaalin perjantai-illan pääesiintyjä on huhtikuussa uuden albuminsa julkaiseva, Suomessa useaan otteeseen vieraillut tanskalainen psykedelia-garagetrio Baby Woodrose. Lauantain paalupaikalla esiintyy skandinaavisen garagerockin kuningasyhtye The Nomads, joka juhlii tänä vuonna 25-vuotista taivaltaan. Basisti Björne Fröberg kertoo odottavansa Helsinkiin pääsyä innolla, sillä Nomads ei enää tee pitkiä kiertueita. ­ Edellisestä Suomen-keikasta on jo aikaa, joten on kivaa tulla sinne soittamaan. Setissä on viisi tai kuusi uutta biisiä ja toki myös vanhempaa materiaalia. The Nomads julkaisee juuri Gutter Island Finlandin kynnyksellä uuden Solna-albuminsa. ­ Halusimme levyn kuulostavan yhtä hyvältä kuin Sonically Speaking tai The Cold Hard Facts of Life ja onnistuimme siinä. Sol- na on hyvä sekoitus powerpop- ja garagebiisejä. Festivaalilla nähdään myös Tukholmasta ponnistava trio Heavy Tiger ja kotimaiset The Souls, Disgrace ja The Country Dark. Lisää esiintyjiä julkistetaan myöhemmin. Perjantaina levymusiikista vastaa vinyyliharvinaisuutensa Norjasta tuova Rock & Spesialreiser -dj-kaksikko Farbror Fuzz & Joao Caveira. Lauantaina tanssia tahdittavat Club Casinon deejiit Lord Fatty ja John Wayne. Gutter Island Festival järjestettiin Masnedøn linnoitussaarella ensimmäisen kerran vuonna 2000. Helsingissä festivaalin järjestävät yhteistyössä Bar Loose, Gearbox Agency, Backstage Alliance, Sue ja Big Money Recordings. GUTTER ISLAND FINLAND Bar Loose, Helsinki 11-12.5.2012 Ennakkoliput www.tiketti.fi » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE TWITTER.COM/SUELEHTI SUE » 10 « NRO. 4
• PROUDL PRESENTS PROUDLY PRESENTS: PROUDLY PRESENTS: RE Ke 11.4. (K-18) 20/25 ERIC SARDINAS (USA) Pe 13.4. (K-18) 28/30 ESHAM (USA) La 14.4. (K-18) 15/17 RUSSIAN CIRCLES (USA) DEAFHEAVEN (USA) Pe 20.4. (K-18) 25 AMORPHIS VIP -kortit/ vapaaliput eivät käy La 21.4. (K-18) 20/22 LOOPTROOP ROCKERS (SWE) Pe 27.4. (K-18) 10/12 RUUDOLF RUGER HAUER RAAPPANA & DJ LEIMASIN Liput ennakkoon Virgin Oil Co:sta, Tiketistä ja Lippupalvelusta. Lippujen hinnat ovat alkaen hintoja. LAURI TÄHKÄ TIMATI SIMPLE PLAN (SOLD OUT) HUORATRON CHEEK VOICE OF FINLAND -KONSERTTI ANNA ABREU BRAND NEW HEAVIES KILLING JOKE KOROL I SHUT POPEDA HINTOIHIN LISÄTÄÄN TIKETIN TOIMITUSKULUT PE 13.4. LA 14.4. MA 16.4. PE 20.4. LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! To 12.4. Jad Fair & Gilles Rieder (US/FR), Liimanarina; 15 To 12.4. Demoiselle Gosse, DJt Aaro DiCosta, DJJP & Palmusaari; vapaa pääsy La 14.4. Verneri Pohjola Quartet, Jaska Lukkarinen Trio; 12 Ti 17.4. Black Cobra (US), Woodrue; 15 Ke 25.4. Oddarrang, Pekko Käppi, Samuli Kosminen; 8 To 26.4. Sir Richard Bishop (US); 8 To 26.4. Laxa; vapaa pääsy La 28.4. Bicho de Pé (BR), Banda Madrugada; 12 Su 29.4. Chelsea Wolfe, VUK; 10 Ke 23.5. Liljan Loisto; 10 LA 21.4. SU 22.4. PE 27.4. LA 28.4. PE 4.5. LA 12.5. KE 16.5. ENNAKOT: TIKETTI ENEMMÄN KEIKKOJA JA INFOA: WWW.THECIRCUS.FI Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Avoinna ke 22­04, to 23­04, pe­la 22­04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Arkisin ensimmäinen bändi aloittaa klo 22:30. Kaikukatu 4 (sisäpiha) . K20. THE CIRCUS, SALOMONKATU 1 ­ 3 (KAMPIN TORI), 00100 HELSINKI » 11 « NRO. 4 SUE
• NEWSFLASH » LEVYKAUPAN JUHLAPÄIVÄ Turun 8Raita avaa uudet liiketilansa Record Store Day -päivänä. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) » HISTORIA HETKISSÄ Timo Saarniemen kokoelmista on koottu näyttely. turkulainen timo saarniemi (19422005) jätti jälkeensä valtavan arkiston: rockantropologi ehti dokumentoida bändejä, ihmisiä ja tapahtumia viidellä vuosikymmenellä. Saarniemen valokopioituihin ja nidottuihin "raportteihin" kokonaisia aikakausia Turun underground-kulttuurihistoriasta. Saarniemen kuoltua hänen sisarensa antoi arkistot Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksen käyttöön. ­ Tämän aineiston tutkimukset voi kohdistaa kahteen kiinnostavaan aihekokonaisuuteen: raporttien sisältöön ja Saarniemen poikkeukselliseen toimintaan. Sisältöön kuuluvat muun muassa rock- ja alakulttuurit, muoti, festarit ja baarit, kulttuurihistorian tutkija Lauri Keskinen kertoo. ­ Saarniemen toiminta on kiinnostavaa siksi, että hän näki tekevänsä tieteellistä tutkimusta. Hän nimitti kokoelmaansa "Timo Saarniemen antropologiseksi arkistoksi". Hänellä ei kuitenkaan ollut tutkimuksellista otetta eli hän ei tulkinnut näkemäänsä. Nyt arkistosta on koottu näyttely "Impressiot ovat minun!", joka on huhtikuun loppuun esillä osoitteessa Kaivokatu 12, Turku. ­ Saarniemen kuvissa on tarjolla turkulaista lähihistoriaa ja pitkälti sivuutettu aihe eli nuoriso-, rock- ja alakulttuurit, Keskinen kertoo. ­ Saarniemellä oli kiinnostava filosofia siitä, miten katoavat hetket ­ impressiot ­ olivat tallentamisen arvoisia. Silloin kuvissa ei ole tärkeintä tekninen taituruus vaan tunteen ja elämyksen välittyminen. « "Impressiot ovat minun!" Artium-rakennus, Kaivokatu 12 1.-30.4. klo 8.00-16.30. kansainvälistä record store Daytä vietetään lauantaina, huhtikuun 21. päivänä. Juhlapäivä tekee kunniaa itsenäisille, suuryrityksistä riippumattomille levykaupoille, niiden asiakkaille ja äänilevykulttuurille ylipäätään. Asiakkaille Record Store Day tarjoaa ostettavaksi erikoisjulkaisuja vinyyli- ja cd-formaateissa. Viidessä vuodessa Record Store Dayn konsepti on laajentunut globaaliksi ja ajankohta on vakiintunut huhtikuulle. Tänä vuonna merkkipäivää viettävät sadat levykaupat Uudesta-Seelannista Suomeen ja Shanghaista Washingtoniin. Suomessa Record Store Day -päivän viettoon osallistuvat Levykauppa Äxät Helsingissä, Jyväskylässä, Kuopiossa, Oulussa ja Turussa, Swamp Music ja Epe's Music Store Tampereella, Pomp Kotkassa ja 8Raita Record Store Turussa. Turun 8Raidalle Record Store Day 2012 on tärkeä merkkipäivä myös toisella tapaa: 21.4. 8Raita avataan uusissa tiloissa osoitteessa Yliopistonkatu 11 B. Uudessa liiketilassa on kolme kerrosta, joista otetaan ensi alkuun käyttöön kaksi. Uudet tilat mahdollistavat valikoiman laajentamisen, ja 8Raita ryhtyy ottamaan vaihtoon tai myyntiin myös käytettyjä CD:itä ja vinyylejä. Lisäksi asiakkailla on mahdollisuus tuoda suurempia määriä käytettyjä levyjä myyntiin myyntitiliin. Valikoimiin on luvassa myös enemmän kirjoja, lehtiä ja muita musiikkituotteita. « » VALTTINA KAULA-AUKKO The Reed Fags voitti Turku Bandstandin. suen toimituksesta koottu finaalituomaristo valitsi Turku Bandstand -kisan voittajaksi popyhtye The Reed Fagsin. ­ Bändimme sai alkunsa kitaristi-laulaja Jaakko Salosen ja minun The Black Keys -henkisestä duosta keväällä 2011, kertoo basisti-laulaja Jussi Tiainen. ­ Biisien kasvaessa mukaan liittyivät kosketinsoittaja-laulaja Mathias Hermansson ja rumpali Pyry Vuorela. Tiainen luonnehtii yhtyeensä musiikkia positiiviseksi ja kuplivaksi indieksi. ­ Kappaleet koostuvat miellyttävistä melodioista ja harmonioista, joiden päälle soitetaan lopuksi kosketinsoolo. The Reed Fags hurmasi tuomariston juuri noilla elementeillä. Tiainen kuitenkin epäilee, että voiton toivat soittajien t-paitojen syvään uurretut kaula-aukot. ­ Kilpailu opetti, että mitä leveämpi kaulaaukko, sitä paremmin pärjää. Voitto tuo muun muassa studioaikaa ja singlejulkaisun Hype Recordsin kautta. The Reed Fagsin osallistumismotiivit olivat silti lähinnä logistiset. ­ Alkuerien keikkapaikka Vimma sijaitsee vastapäätä Puolalanmäen musiikkilukiota, joten kävelymatka oli sopivan lyhyt. Voittajan tulevaisuudensuunnitelmat ovat selkeät. ­ Me yritetään pitää musiikki tuoreena ja soittaa niin paljon keikkoja kuin mahdollista. Kaikkien tavoite on myös kasvattaa viikset. Toiseksi kisassa sijoittui Sex Factor. Muut finalistit olivat Harmi, The Sextans, Souldrill, Alasin ja Viper Arms. Tyyliskaala ylsi äärimetallista heleään poppiin. Kisan yhteyteen perustettuun uuteen bändien koulutusohjelmaan Turku Rock Academyyn pääsivät Alasin, Viper Arms Alice Airbuzz, Nordic Empire ja Seven Day Wonder. Opinnot alkavat keväällä soitinklinikoilla.« » KAIKKI VOITTAVAT Loivari ry ja Bar Edgar järjestävät yhdessä ilmaiskeikkoja elävän musiikin yhdistys Loivari ry tarjoaa Loimaan Bar Edgarissa keikkoja, jotka ovat yleisölle ilmaisia viikonlopusta ja esiintyjästä riippumatta. ­ Keikkakyselyitä tulee valtavasti, sana on kulkenut. Hyviä bändejä olisi paljon, Loivari ry:n Hannu "Enver" Mäkelä kertoo. Loivari ry aloitti yhteistyönsä Bar Edgarin kanssa vuonna 2009. ­ Toiminta sai alkunsa kaupungin aloitteesta. Kulttuuritoimella ei ollut osaamista kevyen musiikin käsittelyyn. Tarvittiin jokin taho hoitamaan se puoli. Työnjako on selkeä: Loivari hoitaa musiikkipuolen esiintyjien buukkaamisesta sound checkiin ja auttaa roudaamisessa keikan jälkeen. Bar Edgar tarjoaa esiintymistilan ja maksaa artisteille korvauksen. ­ Molemmat hyötyvät toisistaan. Anniskelulaissa sanotaan, että ravintola saa olla auki kolmeen saakka, jos se tarjoaa riittävästi asiakasviihdettä. Esiintyvien artistien ansiosta saamme olla tunnin pidempään auki. Mekin saamme vaikuttaa bändivalintoihin, mutta on hyvä, että Loivari hoitaa yhteydenpidon artistien kanssa. Silloin minulla on yksi homma vähemmän tehtävänäni, Edgarin pääosakas Tuomas "Höyry" Vuori selittää. Loivari tarjoaa paikallisille artisteille näkyvyyttä ja tuo sisältöä loimaalaiseen elävän musiikin tarjontaan, joka olisi melko olematonta ilman yhdistystä. ­ Perjantain ja lauantain bändi-iltojen lisäksi järjestämme maanantaisin blues-iltoja Edgarissa. Kesällä on tulossa Alpon Kesävestari. Lisäksi paikkansa ovat vakiinnuttaneet isänpäivän nurkille sijoittuva lastentapahtuma ja osallistuminen Loivan maan yöhön elokuussa, Enver kiteyttää. Keikkakalenteri löytyy osoitteesta www. loivari.fi. « KATRIINA REIJONEN 13.4. 14.4. 21.4. 27.4. 28.4. 5.5. LAKEUDEN KUTSU PUNKFEST SMC LÄHIÖROTAT, NOTKEA ROTTA CHISU, KRISTIINA WHEELER IN FLAMES (SWE), GHOUL PATROL SAMULI EDELMAN BRÄDÄDIRÄP! 2V: RUGER HAUER, GRACIAS & NOAH KIN + CLUB DJ'S VAASANTIE 11, 60100 SEINÄ JOKI www.rytmikorjaamo.fi SUE » 12 « NRO. 4
• » SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN Heimolinnankatu 2, 32200 Loimaa 14.04. Akunkengät (Suomirock) 16.04. Live Blues Monday: Metsberg Group 21.04. R.L. Phoenix (UK) (Blues) 23.04. Live Blues Monday: Metsberg Group 28.04. The Coverslaves plays Iron Maiden 30.04. Markku ja minä (Trubaduo) + Roadside (Classic Rock) 07.05. Live Blues Monday: Metsberg Group 12.05. Roland Wilson & Locombo (Detroit Blues) 14.05. Live Blues Monday: Metsberg Group Vapaa pääsy, K18, A-oikeudet, Avoinna 03 asti NO SEX, NO DRUGS, JUST ROCK'N'ROLL ikä ero on tavallisella rivisuomalaisella ja rocktähdellä? Jälkimmäisellä on terve itsetunto. 80-luvulla oltaisiin varmasti puhuttu itserakkaudesta, nykyisin ehkä narsismista, mutta pohjimmiltaan kyse on kuitenkin terveestä omanarvontunnosta, jota ei suomalaisessa asenneilmastossa hyvällä katsota. Pitää olla nöyrä, pitää olla vaatimaton, pitää olla hiljaa, ei saa olla tyytyväinen saavutuksiinsa. Opimme jo pieninä, että omakehu haisee ja kukapa meistä haluaisi haista? Viime kuukausina olen seurannut mielenkiinnolla Kauko Röyhkän Facebook-statuspäivityksiä ja niistä seurannutta juorulehtien pöljää uutisointia. Röyhkä on päivityksissään avoimen rehellinen, suomalainen, aavistuksen juro mies, jolla on kuitenkin aina sydän paikallaan. Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat eikä kaunistele sanojaan edes puhuessaan kollegoistaan. Viimeisin pienimuotoinen kohu nousi pari viikkoa sitten, kun Kauko leimasi Yön, Klamydian ja Teräsbetonin junttirockiksi ja oli kommentissaan tietenkin sataprosenttisen oikeassa. Jokainen suomalainen, joka rakastaa popmusiikkia ja varmasti jopa bändit itsekin, tietävät, että näin on. Silti joku roskalehti katsoi asiakseen uutisoida asian ja yritti luoda keinotekoista juopaa Röyhkän ja mainittujen bändien välille. Röyhkälle lehdistön riepoteltavana oleminen ei tietenkään ole mitään uutta. Jo aloittaessaan uraansa 80-luvun alussa hänet leimattiin pelleksi ja kuplaksi, jonka suosio ei tule kestämään pitkään. 30 vuotta myöhemmin Röyhkä on yhä vahvasti kuvioissa ja häntä arvostetaan enemmän kuin koskaan. 90-luvulla pehmopornolehdistä pikkuhiljaa "kunniallisiksi" aikakauslehdiksi kehittyneet Nykyposti ja Hymy puolestaan ottivat hänet hampaisiinsa jostain sivulauseessa mainitusta viittauksesta satanismiin. Siitä asti mies mustissa on ollut suomirockin virallinen paha poika. Kun mies on levyttänyt liki 30 albumia, joissa on vähintään saman verran suomirockin klassikkobiisejä ja kirjoittanut lähemmäs 20 kirjaa, on hänellä sen verran henkisiä pelimerkkejä, ettei nöyristelemiseen tai anteeksipyytelyyn ole mitään tarvetta. Röyhkä on niitä harvoja suomalaisia, jotka voivat hyvällä omallatunnolla tituleerata itseään rocktähdeksi ja rocktähtien oikeus ja suoranainen velvollisuus on herättää yleistä pahennusta. Siitä asti kun rock'n'roll syntyi, on sen toissijaisena tehtävänä ollut shokeerata sitä kuuntelevien nuorten vanhempia. Tuota perinnettä on jatkettu näihin päiviin asti. Sukupolvi sukupolvelta on luonnollisesti tarvittu aina vahvempia shokkeja ravistelemaan kotiväkeä. Little Richardista Beatlesin ja Alice Cooperin kautta Marilyn Mansoniin. Joskus muinoin paheksunnan savuttamiseen riitti pelkkä pitkä tukka ja epäsiisti olemus. 90-luvun lopulla piti jo ottaa nimi kuolleelta elokuvatähdeltä ja sarjamurhaajalta, palvoa avoimesti saatanaa ja pukeutua puujaloilla käveleväksi avaruusolio-muumionaiseksi saadakseen lasten vanhemmat paskomaan housuihinsa. Toinen vaihtoehto olisi vaihtaa puolta imperiumin joukkoihin ja myydä itsensä keski-ikäisille naisille Michael Bublén tai Juha Tapion kaltaisena söpönä mutta munattomana nössönä. Rahaa tulisi taatusti helpommin, mutta kaikkien luonne ei kestä kuohitsemista. Mercedes Benzin taannoinen mainosslogan "Maailma tarvitsee esikuvia" on harvinaisen totta. Ilman esikuvia ja edelläkävijöitä ei synny keskustelua eikä myöskään taidetta. Jos rocktähdet olisivat poliittisesti korrekteja, hyvätapaisia nöyristelijöitä kuten me itse, ketä me sitten ihailisimme? Kenen kaltaisia me sitten haluaisimme olla puurtaessamme tylsässä päivätyössämme? Enemmän kuin Röyhkän facebook-profiilissaan esittämissä rehellisissä ja totuudenmukaisissa mielipiteissä, ongelma piilee nykyisessä lehdistössä ja sen loputtomassa sensaationnälässä. Mikä tahansa kelpaa uutiseksi kunhan se generoi klikkauksia lehden websivuille. Hiljalleen myös valtalehdet ovat vajonneet uutisoinnissaan iltapäivälehtien kanssa samalle tasolle. Kun julkkis-statukseen riittää se, että on käynyt tekemässä itsestään idiootin tositeeveessä, ja kun lehtien olematon uutiskynnys ylittyy statuspäivityksellä, ovat ylilyönnit väistämättömiä. Viidakon tähtöset ja Röyhkä eroavat kuitenkin siinä, että jälkimmäinen on saavuttanut vastentahtoisen paikkansa valokeilassa tekemällä hartiavoimin työtä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Tämä ja monta muuta lehteä digitaalisena netissä! M LOIVARI ry Sivulla keikkakalenteri. Liity myös facebook ryhmään www.lehtiluukku.fi/lehdet/sue Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 KEITTIÖ: ma-ti klo 16-01,ke-la klo 16-03 ja su 18-01 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Showtime arkisin 21.30, viikonloppuina 21.00/21.30. Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.fi www.barloose.com Ke 11.4. To 12.4. Pe 13.4. La 14.4. Su 15.4. Ti 17.4. Ke 18.4. To 19.4. Pe 20.4. La 21.4. Su 22.4. Ke 25.4. To 26.4. Pe 27.4. La 28.4. Su 29.4. Ma 30.4. Ke 2.5. Pe 4.5. Pe 11.5. La 12.5. TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka ja yksi Kauko Röyhkän facebook-sivun 6271:stä fanista, joka nostaa hattua kaikille omaa tietään järkähtämättä kulkeville jäärille. KARMA TO BURN (USA), ACID ELEPHANT, RÜCKWATER Liput 16, ennakot alk. 14 www.tiketti.fi HEIMOVALTA + SUPPORT Liput 6, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi + klo 23 TURN IT LOOSE! Dj's Tytti & Cool Banana Liput 3 THE GREYSTONE CHARITY BALL!, THE GREYSTONE, THE MUTANTS, BLACK LIZARD Liput 8, ennakot alk. 6 www.tiketti.fi + klo 23 HELLHOLE RATRACE! Dj's Poika & Hirviö Liput 3 NEUFVOIN, DWNSTRS Liput 7, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi + klo 23 CLUB CASINO! DJ'S LORD FATTY & JOHN WAYNE Liput 3 klo 19 WIZARD OF LOOSE -musavisa. Vetäjinä Särmä, Parikka, Saloniemi + klo 23 LATE NIGHT @ BAR LOOSE! Dj Lord Fatty Vapaa pääsy. MESSER CHUPS (RUS), MIAU Liput 8, ennakot alk. 6 www.tiketti.fi ILMAKITARAKISA + BLACK MAGIC SIX Vapaa pääsy, eteispalvelumaksu 2 SIINAI, AZURE BLUE (SE) Liput 8, ennakot alk. 6 www.tiketti.fi LIKEN KEVÄTKLUBI! RADIOPUHELIMET ALASTI, TEPPO VAPAUS SOOLO, DJ MEZOLA Liput 10, ennakot alk. 8 www.tiketti.fi FUMBLE 20 VUOTTA! FUMBLE, STONETONE, BLUE IN THE FACE, CLARK KENT, MUMMYPOWDER, SIDEFFECT/GENIUS BREED Liput 4 + klo 23 THE BIG SHAKE! Dj's Sampsa Vilhunen & Vesa Yli-Pelkonen Liput 3 SELF DECEPTION (SE), BAD KING, AFTERWORD Liput 7, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi THE PURIFICTION, TAJUVANA, SYVÄT VEDET Liput 4 GRANDE ROSES (SE) + SUPPORT Liput 8, ennakot alk. 6 www.tiketti.fi PLAIN RIDE, OCTOPUS SYNG Liput 7, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi + klo 23 TURN IT LOOSE! Dj's Tytti & Cool Banana Liput 3 JOHN DOE GOT HOME, SIBERIAN JAY, Bar Loose Dj's Liput 7, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi klo 23 LATE NIGHT @ BAR LOOSE! Dj's Mortti & Vertti Vapaa pääsy. HELIKOPTERIT, PYHÄT TEPOT, Dj Lord Fatty Liput 7, ennakot alk. 5 www.tiketti.fi ALL WILL BE QUIET - levynjulkkarit + TBA Liput 6, ennakot alk 5 www.tiketti.fi klo 23 BIFF! BANG! POW! Dj's JR SOUL & SÄRMÄ Liput 3 GUTTER ISLAND FINLAND FESTIVAL! BABY WOODROSE (DEN), HEAVY TIGER (SE), THE COUNTRY DARK, TBA, Rock & Spesialreiser dj's Farbror Fuzz & Joao Caveira (NO) Liput 20, ennakot alk. 18 www.tiketti.fi GUTTER ISLAND FINLAND FESTIVAL! THE NOMADS (SE), TBA, THE SOULS, DISGRACE, Club Casino Dj's Lord Fatty & John Wayne Liput 20, ennakot alk. 18 www.tiketti.fi SUE » 13 « NRO. 4
• » PUNKIN PELASTAMA Refusedin ja Invasionenin Dennis Lyxzénille punk on avain loputtomiin mahdollisuuksiin. ykyään olen varmasti enemmän muusikko ja artisti kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu oudolta sanoa se, koska olen hyväksynyt muusikkouden vasta muutaman viime vuoden aikana. Tosi pitkään muusikoksi kutsuminen oli minulle loukkaus. Muusikot olivat minun silmissäni ammattilaisia, jotka kikkailivat kuudestoistaosatahdeilla ja muulla turhalla. Ei sellainen kiinnostanut minua. Minä soitin punkkia, ja koko musiikin soittamisen pointti oli siinä, että se oli intohimo, ei ammatti. Suhtautumiseni on muuttunut varmaan osittain siksi, että lähes kaiken aikani vie musiikki. Teen sitä, kuuntelen sitä, käyn keikoilla, N puhun siitä... Luovassa ammatissa kaikki on potentiaalista materiaalia musiikkiin. Jos näen koiran kadulla, mietin voisiko sitä käyttää jotenkin biisissä. Oikeastaan ainoa tärkeä harrastukseni musiikin lisäksi on jalkapallo. Se on minulle täydellinen irtiotto musiikista, jotain ihan muuta. Se on mahtavaa vastapainoa. Pallon perässä juokseminen on melkein kuin meditaatiota. Siinä unohtuu kaikki muu. KÄRSIMÄTÖN TUNTEILIJA vietin lapsuuteni uumajan lähellä Vännäs-nimisessä muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa. Se ei ollut kovin hyvä paikka itsensä toteuttamiseen. Kaupunki oli va- semmistolainen työläiskaupunki, jossa ajattelutapa oli ahdasmielinen. Irokeesiani ei todellakaan katseltu hyvällä. En koskaan voinut kuvitellakaan, että löytäisin oman paikkani musiikin kautta. Oletin eläväni sellaista elämää kuin ympäristöni eli. Vanhempani olivat työläisiä, ja uskoin kai itsekin ajautuvani tehtaaseen tai jotain. Olin onnekas, kun löysin musiikin. Se antoi minulle mahdollisuuden ja keinot tehdä elämälläni jotain itselleni merkityksellistä. Vännäsissä piirit olivat pienet ja punkpiirit vielä pienemmät. Punkista kiinnostuneita ihmisiä oli ehkä viisi. Koin olevani ulkopuolinen eikä asiaa parantanut se, etten oikein tullut koulun kanssa koskaan SUE toimeen. Se oli minulle pakollinen paha, jossa oli pakko käydä. Olin levoton lapsi, enkä pysynyt hetkeäkään paikallani. Lukiossa minua ei vain kiinnostanut muu kuin musiikki. Viimeisenä vuonna olin varmasti yli puolet tunneista jossain muualla. Yleensä olin soittelemassa kavereideni kanssa. Ensimmäiset bändit, joista innostuin, olivat metallia. Kuuntelin Anthraxia, Slayeria ja sellaista, mutta punk syrjäytti metallin jo varhaisteini-iässä. Punkissa minua viehätti alusta lähtien ­ ja viehättää yhä ­ mahdollisuus ilmaista itseään, vaikka ei olisikaan soittajana tai laulajana virtuoosi. Metallimuusikot ovat käytännössä aina tosi hyviä soittajia. Toisekseen en ollut tarpeeksi kärsivällinen opetellakseni soittamaan niin hyvin kuin metallimuusikot. En ollut tarpeeksi nörtti istuakseni yksin huoneessani soittamassa tuntikausia. Halusin hengata ulkona tyttöjen kanssa. En minä vieläkään mikään virtuoosi ole, vaikka on tullut soitettua käytännössä koko elämä. Olen okeitason kitaristi. Olen täysin itseoppinut. Koulu ei ollut minun juttuni, ei edes musiikkia opetellessa. Edelleen minua paremmat soittajat kertovat minulle, mikä on duuri ja mikä molli. Teoria ei ole minun juttuni. Aloin soittaa, koska halusin ilmaista itseäni, elämääni ja tunteitani. En koskaan ajatellut, että siitä tulisi elämänura. Musiikki oli minulle jotain, mitä voi tehdä, kunnes keksii mitä oikeasti tekee elämällään. Tosin en kyllä tiedä, mitä minusta olisi tullut, jos musiikki ei olisi kantanut minua. Juuri itseilmaisu on minulle punkin ydin. Se on saanut minut jatkamaan. Minulle tärkeintä punkissa on do it yourself -ajattelu ja se, että on mahdollisuus vaikuttaa maailmaan ja ennen kaikkea omaan elämäänsä. Punk oli minulle alusta asti ovi rajattomien mahdollisuuksien maahan. Punk sai minut avaamaan silmäni. Kaikki oli mahdollista. Minulle se asenne on tärkeintä ja se on tärkeä riippumatta siitä, millaista musiikkia tekee. Monethan ajattelevat punkista juuri päinvastoin. Monet punkkia soittavatkin ihmiset näkevät sen ovia sulkevana musiikkina, eikä niitä avaavina. Nykyään myös punkin sisällä monet haluavat eristäytyä maailmasta omaan pieneen porukkaansa. En osaa sanoa onko se hyvä tai huono asia, mutta he haluavat elää niin. Kun Clash teki London Callingin ja teki monipuolista musiikkia ja alkoi pitää pukuja, se oli silti punkkia. He rikkoivat sääntöjä eivätkä vain toteuttaneet muiden odotuksia. Se on asenne, jonka olen yrittänyt omaksua. Yritän aina kokeilla uusia asioita ja hakea uusia tapoja tehdä musiikkia. Esimerkiksi Invasionenin uusin levy on tyyliltään hyvin vähän punk, vaikka asenteemme on varsin punk. CHOMSKYN VAIKUTUS kun muutin lukion alkaessa Uumajaan, se oli minulle mullistus. Tapasin muita punkkareita ja tajusin, että maailmassa on enemmänkin kaltaisiani ihmisiä. Aloimme hengailla ja soittaa musiikkia yhdessä. Kiinnostuin politiikasta jo nuo- rena. Halusin ymmärtää, mitä ympärilläni tapahtui. Poliittinen idealismi oli osa sitä punkin perintöä, jonka koin alusta asti omakseni. Dead Kennedys, Clash ja muut politiikkaa biiseissään käsittelevät punkbändit olivat ahkerassa kuuntelussa varhaisteini-iästä lähtien. Minusta oli tärkeää, että musiikissa oli jotain sanomaa eikä pelkkää kaaosta ja anarkiaa. Enemmän kiinnostuin politiikasta alta parikymppisenä. Se oli 1990-luvun alussa Persianlahden sodan aikaan. Bad Religion julkaisi sotaa vastustaneen seiskatuumaisen, jonka b-puolella oli Noam Chomskyn ajatuksia sodasta ja yhteiskunnasta. Se oli minulle jälkeenpäin ajatellen todella merkittävä levy. Sen kuuntelu oli minulle lopullinen kipinä, joka sai lukemaan politiikasta ja sai kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista ja historiasta. Luin paljon myös Chomskyn tekstejä. Aloin miettiä millaisessa maailmassa elämme. En tiedä voiko musiikki muuttaa maailmaa, mutta ainakin minun elämäni se on muuttanut moneen kertaan, vaikka olen vasta 40. KYPSYNYT ONNI tai siis täytän kesällä 40. Enhän minä vielä niin vanha ole. En ole suunnitellut järjestäväni juhlia. Luotan siihen, että ystäväni järjestävät jotain, vaikka suuri osa kesästä menee keikoilla. Ehkä jossain vaiheessa kesää ehtisimme kokoontua kotiini juhlimaan hieman. Minulla on aika ajoin ikäkriisi, mutta tappelen sen kanssa. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen elämääni, vaikka toisinaan tajuankin täyttäväni 40 ja mietin miksi ihmeessä teen vielä punkkia tämän ikäisenä. Ikääntymistä enemmän odotan kesältä Refusedin kiertuetta. Sitä on kyselty melkein kymmenen vuotta. Nyt monet asiat loksahtivat samaan aikaan paikalleen. Kun kokoonnuimme taas yhteen, meillä oli oikeasti hauskaa. Oli tärkeää, että pystyimme jälleen hengaamaan yhdessä niin kuin nuorina ja että meillä oli hauskaa. Muuten emme varmasti olisi palanneet. Refused on minulle senkin takia erityinen, että se oli ensimmäinen kunnon bändini. Tärkein bändi on aina se, jolle sillä hetkellä teen hommia. Haluan ajatella, että paras biisi on vielä tulossa. Mutta Refused on erityinen, koska se mahdollisti elämässäni asioita, joita en sitä ennen olisi voinut kuvitellakaan. Refused on varmasti muuttunut, koska me olemme muuttuneet. Olemme nyt kypsempiä keskustelemaan asioista ja suhteemme musiikkiin on myös muuttunut. Vanheneminen on myös hyvä asia. Aiemmin olin paljon vihaisempi kuin nykyään. Olen tarpeen vaatiessa vieläkin vihainen, mutta suurimman osan aikaa olen aika tyyni. Siinä varmaan ikääntymisen näkee selkeimmin. Kun ikää tulee lisää, asioiden tärkeysjärjestys muuttuu ja alkaa kokea muut asiat merkityksellisempinä kuin jatkuvan kapinoinnin ja vihaisuuden. Tällä hetkellä koen tärkeämpänä sen, että saan soittaa musiikkia. Se on etuoikeus, josta olen onnellinen. « HENKILÖKUVA TEKSTI ILKKA LAPPI KUVA LIVENATION Dennis Lyxzén Syntynyt 19.6.1972 Umeåssa, Ruotsissa Muusikko, laulaja, biisintekijä Bändejä: Refused, The (International) Noise Conspiracy, AC4, Invasionen Ajankohtaista: Refused Ruisrockissa, Invasionen Suomen-kiertueella: 10.5. Helsingin Tavastia, 11.5. Tampereen Vastavirta, 12.5. Jyväskylän Musta kynnys » 14 « NRO. 4
• Sue's Saturday Klubi (Kolo), Turku 14.4. Knippe ja Knappe 21.4. Dj Quackshot 28.4. Dj Deadbeat 5.5. Dj Boy Named Sue 12.5. Dj Quackshot 19.5. Dj Boy Named Sue 26.5. Dj Deadbeat DUDE LADY LOOKS LIKE A To 12.4. Doris LIVE: Stepa, Are + Vieläki Lepposaa + Haamu, Dj Massimo · 5 Pe 13.4. Doris LIVE: Delay Trees + Black Twig · 6 La 14.4. Dj Laurila · 5 Su 15.4. Supersunnuntai, Dj Miguli · 2 Ti 17.4. Supertiistai, Dj Laurila · 2 Pe 20.4. Keep the Faith -klubi, Dj:t Spesiaali-Eetu, Perryman, Radio [northern soul, RnB, early reggae, MOD] · 5 La 21.4. Dj Tomi · 5 Su 22.4. Supersunnuntai, Dj Laurila · 2 Ti 24.4. Supertiistai, Dj Mr. Willy · 2 To 26.4. Kaino-klubi · FREE Pe 27.4. Doris LIVE: Idiomatic, Dj Jirci · 6 La 28.4. Dj Eetu · 5 Su 29.4. Dj Jussi · 2 Ma 30.4. Vapun Kreisibailut! Dj Laurila · 5 Pe 4.5. Doris Raskaana -klubi, Dj Mr. Willy · 5 Pe 11.5. Doris LIVE: Anssi 8000 & Maria Stereo, Dj Jirci · 6 Aleksanterinkatu 20, Tre ravintoladoris@gmail.com · www.ravintoladoris.fi Ti, ke, to & su 23-04 Pe & la 22-04 Ikäraja kakskyt vee SUE » 15 « NRO. 4
• HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVAT JUUSO WESTERLUND » TARINA JATK Notkea Rotta on syöksykierteessä ja uskomattomissa sfääreissä ­ ja nauttii siitä enemmän kuin koskaan. otkea Rotta kohortteineen on elänyt sarjakuvamaista Itä-Helsingin pikkurikolliselämää jo kymmenen vuoden ajan. Notkean Rotan sydänrillipäinen tuplapersoona (hän on sekä Rautaperse että Komisario Jyrkkä) ei ainakaan tunnusta, että yhtyeellä olisi imagostaan huolimatta koskaan ollut ongelmia faniensa kanssa. ­ Harvoin kukaan sekoittaa meidän lavapersoonia ja oikean elämän ihmisiä. Eihän meitä kukaan edes tunnista, kiitos sydänril- N lien ja tekonenän. Joskus joku on tosin pyytänyt vetämään kamaa kanssaan, että "puhtaat värkitkin löytyy!", mutta se on ihan ymmärrettävää. Me hämmennämme tieten tahtoen, niin ihmekös sitten jos joku hämmentyy, Rautis selittää. Vuonna 2002 ilmestyi Notkean Rotan debyyttialbumi Panokset piippuun, pöhinät pönttöön. Monet epäilivät, että konsepti ajaisi sillä Itäkeskuksen lähiöstä kaapatulla Nissanillaan seinään vähintään toisen albuminsa jälkeen. Yllättäen vuonna 2005 ilmesSUE tynyt Itä Meidän kuitenkin vain kasvatti yhtyeen mainetta. Vitsiksi luultu bändi osoitti kuinka se on muutakin kuin vain hauska konsepti: bändi, jonka kertomukset mystisestä lähiöstä olivat niin viihdyttäviä kuin musiikillisesti kunnianhimoisiakin. ­ En hiffaa tuota läppäaspektia, joka lähes poikkeuksetta otetaan esille meidän pumpun yhteydessä, Rotta itse kertoo. ­ Totta kai absurdit tapahtumat ja vinksahtaneet tarinat sisältävät välillä koomisia piirteitä, mutta ei tässä ikinä olla kelattu että oltaisiin lähtökoh- taisesti jotakin humoristeja. Elämä ja tarinat vain sisältävät läppää, joka myös ajoittain salettiin naurattaa, vaikka varsinainen aihe olisi kuinka rujo. FIKTION VOIMIN notkea rotta on levy levyltä astellut kauemmas ja kauemmas perinteisen räpin maailmasta. Yhtyeen uusin, viides levy kantaa yksinkertaisesti bändin omaa nimeä ­ tyylikeino, jolla yleensä halutaan osoittaa kuinka ollaan uuden alun äärellä. Uudella albumilla » 16 « NRO. 4
• " Kusipäätäkin voi ymmärtää ja rehellisyys voidaan laskea hänelle eduksi. KUU soikin sivistyneempi joukkio kuin ennen. Jutut ovat toki välillä yhä levottomia kuin koksupäinen pikkutakkimies ysäribailuissa, mutta se on yksi Notkean Rotan vahvuuksia. ­ Fiktion keinot vaan ovat niin lyömättömät, muuten tässä varmaan olisikin reportteri jossain Itä-Helsingin uutisissa. Usein tuossa räpin jopa sairaalloisuuteen asti vallitsevassa keep it real -pullistelussa unohtuu, että roolihahmojahan nuo kaikki Amerikan esikuvatkin pitkälle ovat, vaikka eivät kumineniä käytäkään. Sitten, kun ne tarinat alkavat sekoittua liikaa elävän elämän kanssa, apahtuu pahimmassa tapauksessa tuollaisia Tupac-tragedioita. Se jamppa oli alunperin herkkä runopoika, joka ainutlaatuisella tarkkasilmäisyydellä syväluotasi nuoren mustan amerikkalaismiehen tuntoja. Lopun me tiedämmekin, Rotta sanoo. ­ Minua on oudoksuttanut räpissä aina se, että pitäisi aina kertoa tarinoita putkiulotteisesti pelkästään omasta itsestä ollakseen uskottava tai rehellinen, hän jatkaa. ­ Minusta se on lähinnä rajoittava tekijä, ja olisin samaa mieltä vaikka olisin elänyt millaisen William S. Burroughsin elämän. Hänkin loi hahmoja ja kirjoitti näkemyksistään ja kokemuksistaan romaaneja, eikä kirjoittanut vain jotain päiväkirjaa. Silti albumilla on mukana myös omakohtaisuutta. Etenkin Komisario Jyrkän äänellä kerrottu Paradoksaalit pallinaamat vinoilee pilke silmäkulmassa vihervasemmistolaiselle omahyväisyydelle. ­ Biisillä on kolme inspiraationlähdettä. Nimiä en viitsi mainita, koska ne on varmasti hyviä tyyppejä. Pallinaamoissa on herkuteltu näiden henkilöiden ristiriitaisuuksilla. Itserakkaus ja narsismi on puettu kollektivismin vaatteisiin, valinnanvapaudesta huolehtiminen tarkoittaa sen rajoittamista toisesta vinkkelistä ja ihmisarvon kunnioitus johtaa sen halventamiseen toisaalla, Rautaperse kertoo ja jatkaa: ­ Biisi on kuitenkin tehty hyvässä hengessä. En halua olla ilkeä vaan tuoda esiin sen, että mikään ­ sukuvietti pois lukien ­ ei ole varmaa ja asioiden julistaminen totuutena on unettavaa. Varsinkin räp-skenessä itsestään selviä punavihreitä mietelmiä hoetaan mantroina, jotka yksiulotteisuudessaan jättävät ainakin minut täysin kylmäksi. Olen itsekin punavihreä pasifisti, mutta yleisesti ottaen kantaaottavasta räpistä tulee mieleen kliseiset missihaastattelut: maailma olisi parempi, jos kaikki ihmiset olisivat hyviä ja muuta paskaa. Sillä biisillä on myös hauska venyttää jengin huumorintajua. Perinteistä Rottaa, siis. Sukuviettiä eli toisin sanoen miesten vaikeutta pitää järki mukana peniksen paritanssinhimoissa taas kerrataan Sukuvietti on ainoa fakta- ja Klassinen syy -kappaleilla. ­ Ensimmäinen kertoo siitä, miten relativismin ja retoriikan mylläämässä maailmassa on, Luojan kiitos, edes jotain selkeää ja ehdotonta, nimittäin sukuvietti. Klassisessa syyssä taas ei ole tarkoituskaan väittää, että kassit vapauttavat vastuusta. Siinä haetaan moraalittomaan toimintaan helposti myötäelettävää kulmaa. Kusipäätäkin voi ymmärtää ja rehellisyys voidaan laskea hänelle eduksi. Siinä missä Rautaperse/Jyrkkä lähestyy kappaleita usein tietyn näkökulman takaa, Rotta luottaa enemmän intuitioon. ­ Tässä tulee hyvin ero meidän kirjoitusmetodeissa. Rautaperseellä on usein tuollainen dilemma tai selkeä aihe, jota se alkaa purkaa ja pyöritellä ja rakentaa siitä rallia. Ja ainakin joissakin tapauksissa se on todella pikkutarkkaa viilaamista. Hän tietää juuri mitä haluaa, ennen kuin sanaakaan on paperilla. Itselläni on vähän suurpiirteisemmät suuntaviitat. Siinä kirjoitusprosessin tai flown aikana se stoori sitten kristallisoituu ja löytää aika nopeasti muotonsa, eikä niitä paljoa tule jälkeenpäin muuteltua, oli se sitSUE ten diipimpää tai vähän kevyempää tarinaa. Toki me pallotellaan juttuja ja annetaan toisillemme palautetta, mikä on helvetin tärkeää, Rotta kertoo. LEGENDOJEN KERA kun kolmekymppiset kaverit alkavat kumarrella nuoruutensa suuntaan, saattaa mukaan tarttua ihan mitä tahansa. Uudella levyllä Notkea Rotta astelee komeasti fuusiomusiikin ja vaikkapa funk metalin jalanjäljissä: osa kappaleista henkii Suicidal Tendencies -nokkamiehen Mike Muirin 90-luvun Infectious Grooves -sivuprojektin tahdeissa. ­ Mehän olemme samplanneetkin Infectious Groovesia jossain vanhemmassa tuotannossamme. Notkiksen alkuaikojen kama nojasi vahvemmin tuohon 80-luvun lopun rujoon sämpleräppiestetiikkaan. Livebändin perustamisen myötä mahdollisuudet kasvoivat ihan toisiin lukemiin. Olemme aina syöksyneet pää edellä sävelien puskaan ja katsoneet mitä sieltä löytyy, Rotta kertoo. ­ Itseäni kiinnostaa juuri nyt sellainen romuluisempi kolina, ääripään esimerkkinä tietysti joku Captain Beefheart, jonka kappaleissa rallit kolisevat eteenpäin vinksahtaneella groovella juuri ja juuri pystyssä pysy- PE 11.5. BAR KINO, PORI en. Ja Rane on napannut tuosta ajatuksesta täydellisen kopin. Niin, mukana yhtyeen virallisena jäsenenä soittaa nykyään myös Rane Raitsikka, legendaarinen kitaristi, joka on parhaiten tunnettu Smackistä, tuosta limaisen katurokin 80-lukulaisesta toivosta, jonka nimeen esimerkiksi Axl Rose on vannonut. Kun levylle vierailevaksi soittajaksi ja säveltäjäksi basson varteen on saatu Hanoi Rocks -legenda Sami Yaffa, on todellakin kuljettu pitkä matka ensimmäisen levyn kertakäyttöisyyttä henkivästä pikkunistimaailmasta ja huumoriyhtyeen leimasta. ­ Rane otti yhteyttä kesällä, kun bändi eli kevyessä käymistilassa. Sen jälkeen kaikki on ollutkin yhtä iloista säätämistä ja hämmentämistä. Se jätkä ei nimittäin jää poteroon makaamaan! Meillä klikkasi Ranen kanssa heti, ja Sami oli myös saman tien innoissaan projektista. On mahtavaa, kun kaikki puhuu samaa musiikillista kieltä ja vie hommaa eteenpäin omin uniikein ideoin. Ja kun musiikin ja luomisen kautta tutustuu toiseen ja homma rullaa, siinä liikutaan aina jossakin aivan uskomattomissa sanattomien rehellisten fiilisten sfääreissä. Jänniä juttuja, Rotta kertoo. ­ Elämme hyvän fiiliksen ja luovuuden myönteisessä syöksykierteessä, Rautaperse lopettaa. « RAITSIKKA, YAFFA JA ROTTA Rane Raitsikka kertoo, millaista on soittaa Notkeassa Rotassa. ­ Mulle tää on ollu ihan mahtavaa. Mä oon ihan helvetin innoissani täst koko jutusta ja mahdollisuudesta tehdä duunii näiden kundien kanssa. ­ Mut itse asiassa musapuolella tää levy ei oo mitenkään kauheen uutta mulle tai Samille. Se, et nää räppää suomeks tietenkin on, mut muuten täs pääsee vaan soittaa sellasii staileja, joita on vuosien varrella oppinu milloin missäki. Staileja, mitä ei oo kenties hirveesti päässy soittaa rockbändeissä. Snadisti jotain siellä täällä, mut näin laaja skaala on mulle ainakin ihan juhlaa. Sama juttu Samilla, sen arsenaali on tietenki sit viel ihan eri luokkaa kun mun. Se pääty myös kirjottajaks moniin biiseihin, koska se toi ihan uusii näkökulmii mukanaan. ­ Mä olin sauhunnu täst bändist Samille joskus aikasemmin, ja nyt kun me oltiin studiossa se, sano mulle, et now this all makes sense, sähän pääset skulaa kaikkii niit juttuja joita sä opit LA:ssä. Me ollaan aina pidetty yhteyttä ja se ties et mä olin treenaillu eri stailei ja skulaillu aika värikkäiden hahmojen kanssa. Mä aloin yhes vaihees paneutuu skebaan ja kiinnostuu siitä ihan eri lailla kuin ennen. ­ Ku puhutaan täst Rotan soittajalle leveest kanveesista, niin se näkyy iiseimmin tietenki ku kattoo koko levyy, mut se tapahtuu myös yksittäisis biiseissä. Tsekkaa vaik Hiilarihyrrä, siin on viittä tai kuutta ihan eri mailmoista tulevaa skebaa, siel on kuplivaa, rähisevää, on vähän Stoogesii, on vähän James Brownii, kuoleman pedaali käy kylässä ja viel bassokohta, jonka mä soitin akustisella skitalla oktaaviboksin läpi, HELLO!!! Funtsaa soittajan näkökulmasta. Vittu, tää on nastaa. ­ Tietenki skulaaminen ylipäänsä kolisee mulle myös ihan erilailla nykyjään. Ennen oli niin paljon lieveilmiöitä ja muita sivuraiteita, ettei pystyny olee samanlailla läsnä kuin nyt ja soittaa just sitä nuottii mitä soittaa. Mieli oli usein jossain muualla... Mietti ehkä, mitä joku muu miettii tai jotain muuta skeidaa. Nykyjään nauttii tästä ihan eri tavalla. ­ Eikä sekään haittaa, et ku treeneis löytää oikeen nuotin, niin nää saatana pomppii, kiljahtelee ja vetää kung-fu-potkui kattoon. » 17 « NRO. 4
• la on vaimo ja lapsia ja sitten on tämä toinen perhe, bändi. Europen viimeinen julkaisu 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä oli retrosti rokkaava Last Look at Eden. Bändi oli vakiinnuttanut asemansa, mutta paikka auringossa ei ollut sama kuin edellisellä kierroksella. ­ Megasuosiossa on vain yksi huono puoli: jotkut vertaavat nykyistä levymyyntiämme siihen, mitä myimme 80-luvulla, Haughland sanoo. ­ Nyt kuitenkin eletään aivan erilaista aikaa aivan erilaisessa maailmassa. LUUTA JA NAHKAA ne miljoonat, jotka muistavat Europen pöyhkeältä 80-luvulta, saattavat yllättyä yhtyeen uudesta tuotannosta. Uudella Bag of Bones -levyllä Joey Tempestin pehmeä nasaaliääni on entisellään, mutta kaiken kaikkiaan levyllä soi juureva, likainen, 70-lukulainen bluesrock. Haughlandilla on tälle hyvin konkreettinen selitys. ­ Olemme kuunnelleet paljon kitaristi Joe Bonamassan ja hänen bändinsä Black Country Communionin levyjä. Niissä kuulee samoja vaikutteita kuin Europen varhaistuotannossa. Tuntui, että sellaista musiikkia olisi kivaa soittaa ja että se kiinnostaisi yleisöäkin. Päätimme, että Europen pitää tehdä mahdollisimman orgaaninen albumi. Bag of Bonesin tuottaja valittiin samalla perusteella: Kevin Shirley oli tehnyt hyvää työtä Black Country Communionin kanssa. ­ Kevin halusi, että studiosta tehdään yksi bändin instrumenteista. Me teimme biisejä studiossa ja sovitimme niitä siellä. Tempestin laulu ja muutama muu osuus pois luettuna Bag of Bones äänitettiin livenä studiossa. ­ Keikoilla ihmiset tulevat usein sanomaan, että Europe kuulostaa paljon paremmalta livenä kuin levyllä. Keksimme siis tehdä levyn, jolla kuulostamme samalta kuin livenä!, Haughland nauraa. Onko levyllä joku kappale, joka kiteyttää vuoden 2012 Europen olemuksen erityisen hyvin? ­ Siinä mielessä en tarttuisi yksittäisiin biiseihin, vaan levyn yleistunnelmaan. Bag of Bonesilta kuulee kaiken; Europen vaikutteet ja persoonallisuuden, soittotatsin ja dynamiikan. Levyillä mitattuna Europen toinen tuleminen on nyt yhtä albumia vaille yhtä pitkä kuin bändin ensimmäinen elinkaari oli. Onko pian taas aika vaipua horrokseen, vai onko Europe tullut jäädäkseen? ­ Minä en valinnut muusikon uraa, se valitsi minut. Musiikki on henki ja elämä jokaiselle tämän bändin jäsenelle. Europe jatkaa niin kauan kuin Europella on hauskaa ja jotain musiikillista annettavaa. « HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA FREDRIK ETOALL » HARD ROCK -PERHE Uran toinen kierros on johdattanut Europen takaisin alkuun, musiikillisille juurille. urope on voimiensa tunnossa. Megasuosio jäi 80-luvulle, mutta motivaatiota tällä uudelleensyntyneellä ruotsalaisella hardrockbändillä on enemmän kuin aikoihin. Upplands Väsbyssä vuonna 1979 perustettu Europe tuli maailmankuuluksi kolmannella albumillaan vuonna 1986. Lähtölaukaus tähtiin oli hiuslakantuoksuinen hevipoplevy The Final Countdown ja varsinkin sen nimikappale, jonka yksinkertaista kosketinkuviota on mahdotonta saada mielestään. Rumpali Ian Haughland liittyi bändiin, kun lähtölaskenta läpimurtoon alkoi. Hänen ensimmäinen Europe-levynsä oli juuri The Final Countdown. ­ Oli fantastista saada kokea aika, jolloin ylipäätään oli mahdollista myydä miljoonia levyjä, rumpali sanoo 25 vuotta suurmenestyksen jälkeen. Kaupallinen voittokulku jatkui vielä Out of This Worldilla (1988). Levy meni Superstitious-hitin siivittämänä kaupaksi loistavasti, muun muassa Yhdysvalloista tuli tuplaplatinaa. Tähän päivään mennessä Europen albumeja on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta. Suurin osa suunnattomasta levymyynnistä on kuitenkin kuitattu The Final Countdownilla ja Out of This Worldilla. Niin kuin monen muunkin kahdeksankymmenluvun bändin, myös Europen vinkkelistä 90-luvun sarastus näytti auringonlaskulta. Musiikillinen ilmapiiri ei enää ollut elinkelpoinen hardrockyhtyeille. Viidennen levynsä Prisoners in Paradisen kiertueiden jälkeen Europe jäi määrittelemättömän mit- E taiselle tauolle. Haughland muistelee sen olleen monen syyn summa. ­ Olimme soittaneet yhdessä jo kauan, ja voimat alkoivat olla vähissä. Se The Final Countdownista alkanut matka oli aikamoista pyöritystä, joka lopulta näännytti meidät. Meillä oli myös ongelmia manageriemme kanssa. Ja sitten tuli grunge, joka teurasti kaiken 80-luvusta muistuttavan. Mitä olisi tapahtunut, jos Europe ei olisi mennyt telakalle? ­ Se onkin kiinnostava kysymys. Jotkut aikalaisemmehan jatkoivat, kuka milläkin tavalla. Osa yritti mukautua 90-lukuun. Täytyy sanoa, että grungebändiksi muuttunut Warrant kuulosti tosi kummalliselta. Bon Jovi puolestaan selviytyi uudistamalla soundinsa kypsemmäksi ja aikuismaisemmaksi. Luulen, että jos Europe olisi sinnitellyt läpi 90-luvun, olisimme tehneet jotain Bon Jovin tyyppistä. Europen hajottua vokalisti Joey Tempest lähti soolouralle, ja Europen muut jäsenet jatkoivat soittamista eri bändeissä ja projekteissa. ­ En koskaan epäillyt, etteikö Europe palaisi vielä jonain päivänä, Haughland sanoo. ­ Meidän piti vain saada tarpeeksi etäisyyttä bändiin. Sitä paitsi ihmiset tuntuivat toivovan paluutamme. Melkein joka päivä joku kysyi, milloin Europe tekee comebackin. EUROPEN UNIONI paluun ensimmäinen merkit näkyivät jo uudenvuodenaattona 1999, kun Europe soitti keikan Tukholmassa. Tuosta tunnustelukonsertista kului vielä jokunen vuosi varsinaiseen comebackiin. Europe julkisti paluunsa vuonna 2003, ja The Final Countdown -levyn kokoonpanolla tehty uusi albumi Start from the Dark ilmestyi syyskuussa 2004. ­ Kaikki tuntui hyvältä ja oikealta heti, kun aloimme taas soittaa yhdessä, Haughland kertoo. ­ Ei ollut epäilystäkään, etteikö bändi toimisi. Sitä sen sijaan emme voineet tietää, onko meillä enää yleisöä. Kun levyjen välissä on kulunut niin monta vuotta, mikään ei ole varmaa. Kävi kuitenkin niin, että vanhat fanit olivat edelleen mukana ja nuoriakin kiinnosti. Europen paluu ei jäänyt yhden levyn mittaiseksi kokeiluksi: Secret Society julkaistiin melko pian Start from the Darkin jälkeen. Suopea vastaanotto selittää jatkuvuuden, mutta rumpali vakuuttaa, että Europe on muutenkin rakennettu vankalle pohjalle. ­ Meillä ei ole koskaan ollut välirikkoja. Emme ole koskaan kantaneet kaunaa toisiamme kohtaan. Totta kai joskus tulee erimielisyyksiä, mutta ne ovat pikkujuttuja. Europe on suuri osa elämääni. Minul- YHDEKSÄN LEVYÄ Ian Haughland esittelee Europen albumituotannon. Europe (1983) ­ Kellaribändin levy, jossa on valtavasti kunnianhimoa ja luovuutta. Biisit kuitenkin ovat sekalaisia, eikä bändi ole vielä kovin varma itsestään. Wings of Tomorrow (1984) ­ Vahva kokonaisuus, paljon hyviä biisejä. Europen luonne ja balladeista rockiin ulottuva tyyli alkaa muodostua. The Final Countdown (1986) ­ Rakettilento! Levy-yhtiö halusi meidän kuulostavan amerikkalaiselta ja 80-lukulaiselta, ja levy tuotettiin sen mukaiseksi. Biisit olivat hyviä. Out of This World (1988) ­ Levy tehtiin 80-lukulaisuuden huipulla, mikä kuuluu ylituottamisena. Hyviä biisejä ja hyvää soittoa ja yleissoundikin on tavallaan hyvä, mutta liian puhdas ja siloteltu. Prisoners in Paradise (1991) ­ Biisejä oli hauskaa tehdä. Guns N' Roses oli lyönyt läpi, ja mekin tahdoimme mennä rock'n'rollin suuntaan. Levy-yhtiö ei kuitenkaan pitänyt suunnitelmistamme. Emme saaneet tehdä sellaista levyä kuin halusimme. Start from the Dark (2004) ­ Paluu alkuun. Soitimme fiilispohjalta sitä mikä hyvältä tuntui emmekä malttaneet odottaa keikoille pääsyä. Siinä mielessä tämä on Europen toinen debyyttialbumi. Secret Society (2006) ­ Yritimme kuulostaa mahdollisimman modernilta. Secret Society onkin tuotannossamme kaikkein kauimpana Europen klassisesta soundista. Last Look at Eden (2009) ­ Lakkasimme yrittämästä mitään ja annoimme biisien tehdä itse itsensä. Kävi ilmi, että sillä tavalla syntyy aidompaa musiikkia. Bag of Bones (2012) ­ Europe palaa juurilleen, vaikutteidensa äärelle. Levy on niin täynnä elämää, että kuuntelen sitä yhä uudelleen. SUE » 18 « NRO. 4
• » OLE TYHMÄ HAASTATTELU Edes Road Hogs -trion täydellinen kokoonpanomuutos ei voinut estää Kari Peitsamoa julkaisemasta uransa 61. albumia. ari Peitsamo vaikuttaa hyvinvoivalta, vaikka hän on edellispäivän keikallaan luvannut juoda kuuntelijoidensa kanssa "hirveät perseet". Kyse oli miehen Road Hogs -kokoonpanon Rautahepoalbumin julkkareista. ­ Noh, se on intiimien keikkojeni insidehuumoria, Peitsamo virnistää ja tilaa Coca-Colaa. Road Hogs on ollut pystyssä vasta pari vuotta, mutta sen historia on jo tähän mennessä kirjava. Alun perin siinä soittivat muista yhteyksistä tunnetut Jasse Salonen ja Wallu Valpio. Uudella levyllä bassossa on kuitenkin Miki Peltola ja rummuissa Sande Vettenranta. Mitä on tapahtunut? ­ Road Hogsin idea oli alusta asti, että tärkeintä on asenteella tekeminen, ei niinkään soittotaito. Jassella ja Wallulla tuli rimakauhu, kun homma ei alkanut heti svengaamaan. Road Hogs on trio. Se on ollut Peitsamolle tärkeä kokoonpanomuoto jo Ankkuli-ajoista lähtien. ­ Triossa liikkuvia osia on mahdollisimman vähän ja kaikki tehot on otettava sovituksellisesti irti. Soitto pysyy samaan aikaa täydellisesti kasassa, mutta toisaalta se on K jatkuvasti hajoamispisteestä. Mitä enemmän soittajia on, sitä kapeampi on liikkumavara. Miten Road Hogs sitten eroaa Peitsamon muista projekteista? ­ Road Hogsissa yritämme luodata kokoonpanon ääriulottuvuuksia. Jos tässä projektissa haluaa soittaa, pitää uskaltaa laittaa itsensä likoon. Vaaran ja riskin elementit ovat jatkuvasti läsnä. Asetelma on vaikuttanut myös Peitsamon kitaransoittoon. ­ Nyt uskallan antaa enemmän tilaa komppiryhmälle ja oma soundini on sen myötä vapautunut, vaikka TEKSTI JOONAS KUISMA KUVA TETJA LEIVO PE 20.4. BAR PINTA, NOKIA " Jokainen biisi on ihme. efektivalikoimani onkin hyvin rajoittunut. Ilmaisu suhteessa muihin trioihini on jollain tavalla lisääntynyt. Uudella Rautahepo- albumilla kokeillaankin monia tyylillisiä lähestymistapoja. Sen kappaleissa kuuluvat vaikutteet niin kant- rista, bluesista, rockista kuin iskelmästäkin. Peitsamon itsensä mukaan levyn avainsana on kuitenkin takametsäläisyys. ­ Eräällä farkkumerkillä on slogan 'Be Stupid'. Minun ja Peltolan mielestä se kuvasi täydellisesti Road Hogsin ideologiaa. Rautahepo on mahdollisimman yksinkertaista musiikkia. Siinä ja tietyssä fundamentaalisuudessa kiteytyy tavallaan myös koko rock 'n rollin syvin olemus. Peitsamo on yrittänyt tuoda takametsäläisyyden ja yksinkertaisuuden myös sanoituksiinsa. Kappaleet, kuten höyryveturista kertova Rautahepo tai 60-lukulaista saksalaista elektroniikkaa muisteleva Juovaton Telefunken, kantavat kaikuja kadonneesta, selkeämmästä ajasta. Edelliseltä Road Hogs -albumilta kieli on vaihtunut suomeen. ­ Suomen kielen käyttö oli levyyhtiön idea. Olisin halunnut tehdä levyn englanniksi, koska kappaleiden kirjoittaminen on siten helpompaa, hän paljastaa. ­ Toisaalta nyt tunnen kirjoittaneeni hyvin rehellisesti ja ilman briljeerausta. Vaikka Peitsamo on ollut julkisuudessa avoin poliittisista mielipiteistään ja uskonnollisuudestaan, eivät nämä teemat kuulu selvästi hänen sanoituksissaan. ­ En voi lähteä saarnaamaan kristinuskoa enkä julistamaan kommunismia tai Paavo Väyrystä. Teemat ovat kuitenkin lauluissani sisäänrakennettuina. Laskutapoja on monia, mutta Peitsamon mukaan Rautahepo on hänen 61. levynsä. Biisejä on valmistunut yli 800. Onko levyjen määrän kasvattamisesta tullut jo itsetarkoitus? ­ Missään nimessä ei, vastaa mies heti. ­ Jokainen biisi on ihme enkä voi pitää itsestäänselvyytenä, että ainuttakaan enää syntyy. Jos en saavuta löytämisen riemua siitä, että tuollainen siitä nyt tuli, ei tekemisessä ole enää järkeä. Voiko Kari Peitsamo koskaan lopettaa biisien tekemistä ja keikkailua? ­ Kyllä voi ja olen minä sen pari kertaa lopettanutkin. Ei se tuntunut pahalta. Monet sanovat, että musiikki on elämän sisältö. Minulla painopiste on aivan muualla. Jatkan niin kauan kuin löydän itsestäni tai maailmasta jotain, josta haluan tehdä kappaleen, mutta ei musiikin tekeminen ole mikään itseisarvo. Now I can't stop rocking, but someday I will. « SUE » 19 « NRO. 4
• " Haastavinta on yrittää ymmärtää niitäkin, joita ei ymmärrä. » TÄYTYY USKALTAA Omia polkuja voi kulkea myös kultaista keskitietä pitkin, kunhan suunta vain on eteenpäin. Tämän todistaa Lighthouse Project. okkitouhuissa säädön määrä on vakio ja aikataulut suhteellisia. Lighthouse Project tekee edelleen soundcheckia, vaikka haastattelun piti alkaa kolme varttia sitten. Elämässä on muutenkin liian kiire, joten en jaksa hermostua. Kuuntelen, kuinka soundi alkaa pikkuhiljaa selkiytyä ja otan tiskin takaa lisää mustaa juomaa. Yhtyeen solisti Toni astuu alas lavalta ensimmäisenä ja kyselee, josko homma olisi jo valmis. Muut sei- R sovat vielä soittimet tanassa ja haluaisivat vetää lisää. Yläkerrasta tulee kuitenkin pyyntö, tai pikemminkin käsky, että möykkä saa jo riittää. Istun Tonin kanssa pöytään. - Haluaako joku muukin sanoa jotain?, mies huutelee. Basisti Samuli löntystelee pöytään ja etsii tuolin itselleen. - Juholla on paljon sanottavaa. Hei, tuu tänne! Kitaristi Juho istuu penkille muutaman metrin päähän meistä ja aloittaa kielenvaihto-operaation. Käykäämme siis asiaan. RIKO KAAVA huhtikuun lopulla ilmestyy Lighthouse Projectin neljäs albumi We Are the Wildflowers. Lehdistötiedote kehuu, että levy on spontaanimpi kuin orkesterin aiemmat tekeleet. Toni selittää spontaaniuden juontuvan siitä, kun pääasiallinen biisintekijä lähti bändistä ja jäljelle jäänyt nelikko jäi hetkeksi ihmettelemään, että mitäs nyt. Juho liittyi bändiin vuoden 2011 alussa ja uuSUE distunut kokoonpano painui treenikämpälle avoimin mielin ja päätti vain antaa mennä. -Me tehtiin edellistä levyä kaks ja puoli vuotta, mutta nyt homma oli paketissa reilussa puolessa vuodessa. Tää levy oli valmis jo viime vuoden syyskuussa, kertoo Toni. Albumin kakkosraita Beyond the Fields We Know paljastaa jo nimellään, että spontaanius näkyy ja kuuluu. Samuli toteaa, että bändin musiikki on aina ollut muutoksessa. Vaikka se ei kenties täysin selkeästi kuulu, yhtye on pyrkinyt joka levyllään tekemään jotain toisin. - Ennen tää touhu oli enimmäkseen pää punaisena huutamista. Nyt halusin lähestyä hommaa eri tavalla. Mä oon aina digannu bändeistä, joiden laulajat laulaa, vaikkei välttämättä osaiskaan. Kelasin sit, että kyllä mäkin voin laulaa enemmän, vaikka en oikein osaakaan, filosofoi Toni. We Are the Wildflowers kertoo siis ennen kaikkea muutoksesta. Teemasta muodostui lähes varkain albumin punainen lanka. - Joo, vasta jälkikäteen huomasin, että aika monet lyriikat pyörivät ton teeman ympärillä, toteaa Toni. - Edellinen levy vei loppuun sen tietyn jutun. Uuden levyn lyriikat on vähän positiivisempia. Ulkopuolista tarkkailua asioihin, joista on ottanut etäisyyttä lisääntyvien ikävuosien myötä. Vaikka Toni aikuistumisesta ja kasvamisesta puhuukin, ei Lighthouse Project ole kuitenkaan salonkikelpoistunut. Muutoksen ohella käydään jatkuvaa taistelua urautumista vastaan. Asioita pitäisi pystyä tarkastelemaan eri kanteilta eikä aina saisi jumiutua siihen samaan juttuun. Useimmat ihmiset kuitenkin ovat urautuneita. Päivästä toiseen toistuvat rutiinit tuovat elämään ainakin näennäistä helppouden ja turvallisuuden tuntua. - Näin on aina tehty. Näin meitä on opetettu tekemään, sanoo Juho ja nostaa hetkeksi katseensa kitarasta. - Toi on kliseinen juttu mutta totta, jatkaa Toni. Samuli korjaa, ettei urautuminen aina ole negatiivinen vaihtoehto. Esimerkiksi musiikissa tietyt jutut toimivat ja niitä toistamalla saattavat muuttua vain paremmiksi. - Toi toisto ei kyllä päde meihin, väittää Toni. - Tai tietty jonkun asiaan vihkiytymättömän korvissa meidän kaikki kolme aiempaa levyä saattaa kuulostaa ihan samalta, mutta mun mielestä me ollaan muututtu ja kehitytty levy levyltä. Elämä käy tylsäks, jos tekee koko ajan samaa. En mä tarkoita, että musiikki ei vois olla hyvää ja rikasta, jos sitä tehdään genreorjallisesti. Mut se ei oo ollut meidän juttu ikinä. Kyllähän vaikka Ramonesin tuotannossa joka levyllä on oma juttunsa ja tunnelmansa, vaikka periaatteessa se on sitä yhtä ja samaa. Se toimii silti. Muutoksesta ja kaavan rikkomisesta on helppo puhua mutta ne on vaikeaa toteuttaa. Vai onko? Juho järkeilee, että hän ainakin pyrkii käyttämään vapaa-aikansa kivojen juttujen tekemiseen. Toni taas valittelee, että yleensä työ näyttelee liian suurta roolia ihmisten elämässä. - Mulle ansiotyö on välttämätön paha, jonka edelle kaikki muu teke- minen menee. Lisäks oon pyrkiny siihen, että työssäkäynti ois jotenkin mielekästä. Että se liittyis jotenkin omiin intresseihin. - Välillä tosin tuntuu, että helpommalla pääsis joissain oikeissa töissä. Nyt ei oo rahaa koskaan mutta kyllä silti jotenkin toimeen tulee. Elämä ainakin on rikkaampaa, nauraa Toni ja jatkaa, että musiikin tekeminen ja bändissä soittaminen on kliseinen elämäntapajuttu. - Mullakin on jo perhettä, joten onhan tää jatkuvaa vääntöä... Ei todellakaan helpoin vaihtoehto mutta tällä mennään. KATSO PEILIIN "hatred is the perfect weapon to annihilate the possibilities of the world", kerrotaan uuden albumin kappaleessa Pass This. Vaikka Lighthouse Project vastustaakin vallalla olevia tapoja, ei barrikadeille nousta kuitenkaan vihan lietsomana. - Ei missään nimessä!, huudahtaa Toni. - Oot sinäkin aikas vihannu, huomauttaa Samuli. Toni selittää, että nuorempana viha toimi polttoaineena ja vei häntä eteenpäin. Teiniikä pääsi venähtämään aina kolmekymppiseksi asti. Vasta viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana mies on herännyt ajattelemaan, että ehkä on jokin toinenkin tie. Ja että välillä kannattaa katsoa peiliin. - Kolmenkympin tienoilla aloin olla aika väsynyt kaikkeen. Kun on teinistä asti mennyt äärimmäisyyksien kautta joka tilanteeseen, tuntui vapauttavalta painaa jarrua ja katsella asioita eri kantilta. Löytää vähän loivempaa näkökulmaa asioihin. Kokeilla sitä kultaista keskitietä, mitä oli aina ennen halveksinut. Vihan tilalle on tullut myös yritys ja halu ymmärtää toisia ihmisiä. - Jos joku ihminen tai asia kiristää, niin mä yritän miettiä mikä siinä nyt aiheuttaa niin voimakkaita fiiliksiä. Haastavinta on yrittää kaikin tavoin ymmärtää niitäkin, joita ei ymmärrä. Että miks joku toimii täysin päinvastaisesti kuin oma järki ja arvot sanoo. Siinä samalla tajuaa omasta itsestäänkin aika paljon enemmän. Vihaaminen kuluttaa aivan liikaa energiaa ja se hukuttaa alleen kaikki mahdollisuudet paremmasta - kuten edellä oleva lyriikanpätkä toteaa. Toni kertoo, että nykyään hän hyväksyy asioiden nyt vain olevan jollain tavalla. Tämä ei tarkoita alistumista, vaan sitä että pyrkii raivoamisen ja masentumisen sijaan miettimään, voiko asioiden tilaan jotenkin itse vaikuttaa. - Muuttaa mitä pystyy ja antaa muiden olla. Toisin sanoen pyrkii tekemään omasta elämästään elämisen arvoista? - Aivan niin. Pitää keskittyä hyviin juttuihin. Muita ihmisiä ei pysty muuttamaan mutta heitä voi yrittää ymmärtää. Muutos, kasvaminen ja urautuminen ovat isoja ja tärkeitä asioita, jotka herättävät monenlaisia kysymyksiä. Albumin viimeinen biisi Altered State nitoo kaikki langat yhteen, mutta ei kuitenkaan anna vastauksia ilmassa leijuviin kysymyksiin. - Tossa biisissä kannustan itseäni yrittämään. Täytyy uskaltaa, vaikka se yleensä ojaan meneekin. Mutta ei se haittaa, joka kerta oppii jotain. « HAASTATTELU TEKSTI MIKI PELTOLA KUVA ANTTI VIEROLA PE 27.4. SEMIFINAL, HELSINKI » 20 « NRO. 4
• » PELKKÄNÄ SKELETORINA Kuoriiko Yournalistin levyn nimibiisi kuuntelijansa luurangoksi? orrori ja terrori ovat seuranneet Yournalistia jo pitkään. Yhtyeen ensimmäisen täyspitkän Horror And Terrorin nimibiisi syntyi jo ensimmäisissä treeneissä. Tavoite oli tehdä aivan helvetin pelottavaa matskua. Äänityksissä trio huomasi biisin aiheuttavan karmaisevan reaktion. ­ Biisin aikana kehosta kuoriutuu kaikki pois ja jäljelle jää pelkkä Skeletor. Se toi haastetta äänityksiin. Ei ole helppo soittaa pelkkänä luurankona. Pohdimme, kuoriutuuko kuuntelijakin. Siksi laitoimme levylle seuraavaksi vähän kevyemmän biisin New Year 2021, jonka lämpö palauttaa kuoren, rumpali Mikko kertoo. Kansikuvan pikkupoikien ja levyn nimen yhdistelmä saa Yournalistin mukaan jäädä jokaisen vastaanottajan itsensä tulkittavaksi. ­ Nimi antaa kansikuvapojille uhkaavan mutta pelokkaan ilmeen. Jos levyllä olisi joku hilpeän kesäinen nimi niin luultavasti pojatkin näyttäisivät astetta iloisemmilta, basisti Santeri sanoo. Levyn nimi ei tarkoita, että kolmikko olisi mieltynyt horroriin ja terroriin. Kumpikaan ei ole tois- H taan parempi. Pikemminkin voisi kysyä, kumpi on pahempi. ­ Yhdessä ne ovat toisiaan tukeva pariskunta. Tosin tässä parisuhteessa terrorilla on äitimäistä auktoriteettia, koska terrori synnyttää horroria. Ensin oli terrori, sitten tuli horrori, Mikko kommentoi. Kauhunkylväjiä Yournalistin herrat eivät siis ole, mutta seikkailunhaluisiksi heitä voinee kutsua. Yhtyeen poprock ei arkaile hyppelehtiä tunnelmasta toiseen ­ joskaan debyyttilevyn biisien sisällä tätä ei tapahdu yhtä villisti kuin viimevuotisella Slippery And Infected -ep:llä. ­ Levyllä hypellään isommalla mittakaavalla, muttei ehkä niin paljon biisien sisällä. Levyllä on keskenään aika erilaisia biisejä, Mikko sanoo. ­ Vähäisempi biisien sisäinen hyppely voi osaksi olla Sylvia Massyn, levyn miksaajan ansiota. Oli hyvä ulkoistaa miksauspuoli ja saada levyyn ulkopuolista näkemystä, joka saattaa "tasoittaa" biisejä, kitaristi-laulaja Oskari toteaa. HAASTATTELU PE 4.5. BLUE POOL, FORSSA TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA HANNU KOIVURANTA " Ensin oli terrori, sitten tuli horrori. Jo Slippery And Infectedilla kuultu Nigerian Girl hyppäsi myös Horror And Terrorin biisilistalle. Kyseisen tyttösen lisäksi kohtaamme myös Brazilian Boyn. Vaan miten käy, kun nämä kaksi kohtaavat? Tutustummeko Yournalistin kakkoslevylle heidän jälkikasvuunsa? ­ Kolme on hyvä luku. Meitäkin on bändissä kolme. Olemme trilogia-ajattelijoita, joilla on monta biisikolmikkoa tulilla. On siis hyvin mahdollista, että mainitsemasi biisisarja trilogioituu. En tiedä voidaanko puhua kuitenkaan jälkikasvusta. Kyseisten kappaleiden henkilöt eivät taida olla enää elossa, Mikko vastaa. ­ Joo, tapaatte Thai Toy Boyn, Santeri lupaa. Mikäli kyseisen biisin vielä kohtaamme, nyrpistää joku varmasti nenäänsä sen nimelle. Samoin debyyttialbumilta löytyvä Concentration Camp Comedy pöyristyttää todennäköisesti jonkun pientä sielua. ­ Jos joku tulee sanomaan, ettei biisillä voi tuollaista nimeä olla, katsomme yhdessä Kaunis elämä -keskitysleirikomedian, Mikko sanoo. Oskari kertoo biisin idean lähteneen siitä, miten tosielämän katastrofitarinat toimivat rahasampoina Hollywoodille. ­ Jos jossain päin maailmaa tapahtuu joku tragedia, Hollywoodissa 100 äijää tai mimmiä alkaa hinkkaamaan kässäriä piripäissään iPadille. Biisin nimeen on tiivistetty se, mitä näiden tyyppien päissä liikkuu, vaikka he eivät sitä ikinä myöntäisikään. Niin, ja mai- nittu Kaunis elämä on huikea, mutta ­ tai vaikka ­ se ei Hollywoodista olekaan. Tulipa kritiikkiä tai paheksuntaa biisinnimistä tai mistä tahansa, ottaa Yournalist sen avosylin vastaan. Se johtaa uuteen materiaaliin. ­ Mennään "hunting cabinille" mökkeilemään ja haukutaan saunassa kaikki ne, jotka vähänkin paheksuu tai antaa kritiikkiä. Suunnitellaan oman lehden perustamista, että pääsisimme haukkumaan julkisesti ja säännöllisesti. Kuopataan idea ja päätetäänkin tehdä uusi levy, Oskari kuvailee prosessia. ­ Paheksuntaan tulee itsekin syyllistyttyä. Onko olemassa bändiä, joka ei keikkareissullaan kohottaisi omaa itsetuntoaan haukkumalla muita bändejä?, Santeri kysyy. No, onko? ­ On. Elastinen. « Europe julkaisee yhdeksännen albuminsa 25.4. Albumin on tuottanut legendaarinen Kevin Shirley. "Vi har gått över gränsen, vi har tappat förståndet och vi har börjat spela riktig rock'n'roll!" Joey Tempest www.europetheband.com Uusi albumi nyt kaupoissa SUE » 21 « NRO. 4
• riittävän amerikkalaisen kuulosta musiikkia? ­ Siinä on kyse enemmänkin budjetista. Lontoossa studiot ovat paljon kalliimpia kuin LA:ssa, ja kun tuottajamme ja nykyisin osa bändin jäsenistä asuu Los Angelesissa, niin meille on loogista tehdä levyjä siellä. Lostprophets on levyttänyt myös Havaijilla ja Alabamassa, mutta useimmiten ryhmä on päätynyt työskentelemään Los Angelesissa. Gaze kertoo, että vaikka hän tuntee kaupungin jo varsin hyvin, rockturismi ei innosta häntä. ­ Minua ei kauheasti kiinnosta käydä keikoilla tai klubeilla. Istuskelen mieluummin kahviloissa ja ravintoloissa. Eihän se kauhean jännittävältä varmaan kuulosta, mutta sellainen minä olen. Toki rokkijengille on tarjolla Roxy ja Troubadour ja muut Hollywoodpaikat, mutta minulle paras musapaikka koko LA:ssa on Guitar Center. Siellä on tuhansia kitaroita. Rakastan sitä kauppaa. PERUSMEININKIÄ lee gaze saa Hollywoodissa hengailun kuulostamaan yhtä jokapäiväiseltä kuin lastenvahtina olon, eikä tuo arjen sankari koe levyttämistäkään erityisen romanttiseksi rocktouhuksi. Lostprophetsin uuden Weapons-albumin tekeminen oli hänen mielestään "perusmeininkiä": ­ Me vain kokoonnuimme studioon ja katsoimme, millaisia ideoita meillä on. Gazelle studiosessiot ovat rockbändin toimenkuvan rutiininomainen osa, yksi vaihe livesoiton ja levytysten loputonta sykliä. Se ei ole ihme, sillä uusi Weapons-albumi on Lostprophetsin viides pitkäsoitto 12 vuoden sisällä. Gaze myöntää jo tietävänsä, mitä studiossa kannattaa tehdä ja jättää tekemättä. ­ Tärkeintä on, että bändillä on selkeä idea siitä, millaisen levyn se haluaa tehdä. Ei kannata kuunnella liikaa muita ihmisiä. Tuottajaa kannattaa tietenkin kuunnella, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Viime kädessä hänenkin mielipiteidensä täytyy sopia bändille. Kaksi vuotta sitten ilmestyneen The Betrayed -albumin tekeminen opetti Lostprophetsille paljon, ja se koulutus ei ollut likimainkaan kivutonta. Bändi hyllytti tuottaja John Feldmannin kanssa tekemänsä kokonaisen valmiin albumin, koska ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, ja aloitti työt alusta. ­ Se oli aikamoinen painajainen. Ongelma oli juuri se, että ensimmäinen tuottaja ei kuunnellut meitä vaan tyrkytti jatkuvasti omia ideoitaan, vaikka emme pitäneet niistä. Loppujen lopuksi peruimme koko projektin, koska levystä ei olisi tullut sellainen kuin halusimme. Lostprophets päätyi tuottamaan The Betrayedin itse. Traumaattisesta kokemuksesta huolimatta bändi ei epäröinyt etsiä Weaponsille ulkopuolista tuottajaa. Levy tehtiin amerikkalaisen Ken Andrewsin kanssa. ­ Mehän olemme jo tehneet levyjä muun muassa Bob Rockin ja Eric Valentinen kanssa. Tällä halusimme tuottajaksi jonkun, jota ei tunneta isojen rocklevyjen takapiruna. Ken on tuottanut monia hienoja levyjä ja ajattelimme, että hän katsoo meitä tavallista kiinnostavammasta näkökulmasta. Ken sai meistä irti asioita, joita Bob ja Eric eivät välttämättä olisi saaneet, niin hienoja ammattilaisia kuin ovatkin. JALAT MAASSA lostprophets perustettiin walesin Pontypriddissä vuonna 1997. Viisitoista vuotta myöhemmin alkuperäisestä kokoonpanosta ovat jäljellä Lee Gaze, laulaja Ian Watkins ja kitaristi Mike Lewis. Myös kosketinsoittaja Jamie Oliver ja basisti Stuart Richardson ovat pitkän linjan Lostprophets-miehiä. Tahdinlyöjä taas on vaihtunut kertaalleen: Weaponsista ensimmäisen Lostprophets-albuminsa tehnyt Luke Johnson on yhtyeen kolmas rumpali. ­ Eivät kokoonpanomuutokset ole merkinneet meille paljoakaan, Lee Gaze sanoo. ­ Edelliset rumpalit Mike Chiplin ja Ilan Rubin eivät tehneet biisejä, ja bändin ydinryhmä on pysynyt samana kaikki nämä vuodet. Nykyinen rumpalimme Luke on mukava ja energinen tyyppi, joka on todella innoissaan Lostprophetsissa soittamisesta. Hänen hyvä fiiliksensä tarttuu meihin muihinkin huonoinakin päivinä. Se kuuluu Weaponsilla. Viisitoista vuotta on pitkä ikä bändille, ja Lee Gazen kaltaiselle vasta 35-vuotiaalle miehelle puolitoista vuosikymmentä yhdessä yhtyeessä on aikamoinen rupeama. Jatkuvuuden salaisuus saattaa olla siinä, miten bändin jäsenet Lostprophetsiin suhtautuvat. Gazen jalat maassa -tyyppisistä lausahduksista voi päätellä, että Lostprophets ei ole jäsenilleen mitään elämää suurempaa, vaan silkkaa kaunistelematonta elämää. Lostprophets on makea työpaikka, jota joku Lee Gazea romanttisempi mies saattaisi hehkuttaa rock'n'roll-unelmaksi. ­ Tämä on oikeastaan aika mielenkiintoista elämää. Tuntuu hassulta, että saamme matkustella maasta toiseen, ja ihmiset vieläpä haluavat kuunnella, kun soitamme. Joskus sitä oikein ihmettelee, että olen pystynyt tekemään tätä näin kauan. Tässä viidentoista vuoden aikana moni bändi on tullut ja mennyt, mutta Lostprophets se vain porskuttaa. Gaze jatkaa, että jos Lostprophets on koskaan ollut lähelläkään hajoamista, niin korkeintaan The Betrayed -levyn työlään tekemisen aikaan. ­ Siinäkään ei ollut kyse bändin sisäisistä ongelmista vaan siitä, että yhteistyö muiden kanssa ei toiminut. Se paskassa tarpominen vain lujitti meitä yhtyeenä, etenkin kun toisella yrittämällä saimme omin voimin aikaan tosi hyvän levyn. Tämä todistaa oikeaksi Gazen käsityksen siitä, että onnistuakseen bändin on tiedettävä mitä haluaa. Lostprophetsin musiikillinen perusta on sama kuin aivan alussakin. Vuosien kokemus kuuluu siinä, mitä Lostprophets sille perustalle rakentaa. ­ Se on sama asia joka alalla: tekemällä oppii. Ensimmäisellä albumilla pyörittelimme ihan samanlaisia ideoita kuin Weaponsillakin, mutta emme osanneet toteuttaa niitä läheskään yhtä hyvin kuin nyt. Kokemus puhuu puolestaan. IIIIIIIKKKK! Karmea huuto seisauttaa jälleen veret langan molemmissa päissä. Lee Gaze on päästettävä pyörittämään kodin arkea. ­ Pahoittelut tuosta kirkumisesta. Minulla on kaksi- ja kolmevuotiaat lapset, jotka tappelevat koko ajan. Kiitos, että juttelit kanssani. Nyt minun täytyy mennä. « HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA SONY MUSIC » ARJEN SANKARIT Lostprophets ei dramatisoi eikä romantisoi tekemisiään. Juuri siksi bändi on niin lujasti kasassa. I IIIIIIKKKK! Lostprophetsin kitaristi Lee Gaze on tuskin ehtinyt vastata tervehdykseeni, kun hyytävä kirkaisu halkoo ilmaa. Huuto murenee lohduttomaksi nyyhkytykseksi, ja Gaze huokaa raskaasti. ­ Odota ihan hetki, jooko, hän pyytää väsyneellä äänellä ja laskee puhelimen pöydälle. Pian kuulen kaukaa lohdutuksen sanoja. ­ Olkaa kiltisti nyt, isi on puhelimessa, hän lepertää ja palaa linjalle. ­ Olen pahoillani tuosta. Olen tänään lapsenvahtina. Lee Gaze on rocktähti, joka elää pienten lasten isän arkea. Hänen kohdallaan se tuntuu erityisen purevalta siksi, että Lostprophets on aina pyrkinyt mahdollisimman kauas omasta arjestaan. Se on brittiyhtye, joka kuulostaa hyvin amerikkalaiselta. Se on walesilainen bändi, joka on tehnyt useimmat levynsä Kaliforniassa. ­ Amerikkalaiset bändit ovat tosiaan päässeet muokkaaman identiteettiämme aika tavalla, Gaze myöntää. ­ Suurimmat vaikuttajamme ovat suuria amerikkalaisia rockbändejä. Me kasvoimme Metallicaa, Faith No Morea ja Megadethiä kuunnellen. Englannis- ta tai varsinkaan Walesista ei löytynyt bändejä, joista olisimme pitäneet yhtä paljon. Englannista tai Walesista ei ole myöskään viimeiseen kymmeneen vuoteen löytynyt studiota, jossa Lostprophets olisi halunnut työskennellä yhden albumin vertaa: bändin ensimmäinen ja viimeinen kokonaan Euroopassa tekemä levy on Thefakesoundofprogressdebyytti vuodelta 2000. Eikö muualla kuin Yhdysvalloissa saa aikaan " Eihän se kauhean jännittävältä varmaan kuulosta, mutta sellainen minä olen. SUE » 22 « NRO. 4
• » TALLINNAN VARPUNEN Iiris on alkanut tehdä levyjä. Häntä ei voi enää kytkeä pois päältä. iris on virolainen laulajatar, jota on pidetty suurena lupauksena jo parin vuoden ajan. Nyt artisti ja biisintekijä pyrkii lunastamaan lupaukset elektropoppia sisältävällä The Magic Gift Box -debyyttialbumillaan. Keikkojasi on kehuttu kovasti. Onko esiintyminen sinulle helppoa? ­ Oli kausi, jolloin pelkäsin esiintymistä tosi paljon, vaikka halusinkin kovasti tulla laulajaksi. Kun olin 14-vuotias, sain kuulla mistä esiintymisessä on kysymys: lavalle noustaan kertomaan tarinoita. Ei ole tärkeintä laulaa virheettömästi. Kun en ottanut esiintymistä liian vakavasti, aloin pärjätä lavalla. Milloin aloit säveltää omia kappaleita? ­ Olen halunnut tehdä omia lauluja tosi nuoresta lähtien. Ensin vain olin niin innoissani pelkästä ajatuksesta, että hyppelin tohkeissani ympäri taloa enkä muistanut yrittää tehdä niitä biisejä. Ensimmäisen oikean kappaleen tein 15-vuotiaana. Lauluäänesi on hyvin persoonallinen. Ajattelin kysyä, oletko kehittänyt sitä tarkoituksella muistuttamaan piirroselokuvien pikkulintuja. Nyt, kun kuulen sinun puhuvan, huomaan, että kaunis äänesi on syntymälahja. ­ Kyllä. Ääneni on aina ollut pikkuinen ja kimeä. Kun lauloin 12-vuotiaana lastenlevyllä, minulle annettiin 6-vuotiaan rooli. Teet musiikkia Sethh-nimisen tuottajan kanssa. Mitä hän tekee? ­ Olemme kumppaneita. Kyse ei siis ole siitä, että minä laulaisin hänen kappaleitaan. Teemme kaiken yhdessä. Jokainen biisi syntyy eri tavalla. Joskus minä sävellän, joskus teemme biisin yhdessä, joskus Sethh tekee enemmän. Hän myös äänittää ja tuottaa. The Magic Gift Boxilla kaikki on tehty meidän kahden yhteisymmärryksessä. Pyrimme siihen, että olemme kumpikin tyytyväisiä lopputulokseen. Olet 20-vuotias. Oletko jo löytänyt tyylin, jossa haluat pysytellä? ­ Haluan kehittyä edelleen. Haluan kuitenkin myös I säilyttää sen idean, jonka pohjalta teen musiikkia nyt: jokaisessa biisissä pitää olla joku juttu, joka määrittää biisin olemuksen ja tekee siitä kiinnostavan. Se voi olla jotain teksteissä, melodiassa tai tuotannossa. Musiikkisi kuulostaa siltä, että olet taiteellisesti kunnianhimoinen. Tuleeko musiikista elämäntyösi? ­ Uskon niin. Kun on todella sisällä jossain asiassa ja tuntee sen omakseen, sitä ei voi enää kääntää pois päältä. En voi kuvitella, etten enää tekisi biisejä. Sanoituksesi ovat paikka paikoin silkkaa tajunnanvirtaa. Ymmärrätkö itse mitä ne tarkoittavat? ­ Käytän sellaista tekniikkaa, että kirjoitan vähän alkua ja yritän sitten löytää siitä jonkin idean, jonka pohjalta jatkan kirjoittamista. On käynyt niinkin, että olen kirjoittanut tekstin, jonka merkitystä en ole tiennyt ennen kuin paljon myöhemmin, kun on tapahtunut jotain, joka on saanut minut oivaltamaan, että tästähän se teksti kertoo. Sanoittaessa kaikki on mahdollista mutta mikään ei ole varmaa. Mitä lujemmin tekstiin tarttuu, sen epäselvemmäksi se muuttuu. Olet sanonut, että sinua ei kiinnosta luokitella musiikkia vaihtoehtoon ja valtavirtaan. Mikä tekee musiikista uskottavaa sinun kirjoissasi? ­ Ajattelin ennen, että vaihtoehtomusiikki on ainoa oikea tie. Minulla oli aikamoisia komplekseja sen suhteen, etten vain tulisi Britney Spearsin kaltaiseksi mannekiiniksi. Loppujen lopuksi tajusin, että vain musiikilla on merkitystä. Se, mikä on tärkeintä, riippuu käyttötarkoituksesta. Se voi olla melodia tai rytmi tai tanssittavuus tai se, voiko siihen syventyä. Musiikista vaistoaa, onko se tehty intohimoisesti. Kaikki muu on merkityksetöntä. Mikä levy on sinulle itsellesi tärkein? ­ Kaikkein tärkein on se ensimmäinen levy, jonka ostin itselleni: Daft Punkin Discovery. Aerodynamic on yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni. Siihen levyyn liittyy paljon muistoja. « HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA EMI 14.-15.7. ILOSAARIROCK, JOENSUU SUE » 23 « NRO. 4
• kin vaihtoehtojengiä, joka ei halua kuunnella mitään päivän hittejä. Niitä pidetään vaikeina tyyppeinä ja puritaaneina, vaikka kyse on vain tiettyyn tyyliin keskittymisestä. Oikeasti billyjengissä on tosi monenlaisia ihmisiä. Jopa vihreitä ja vasemmistolaisia, vaikka toisin luullaan. TYPERÄSTI ETEENPÄIN kun rebound julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2009, siitä puhuttiin "Melrosen Repan" uutena bändinä. Repa tosiaan soitti pystybassoa tuossa tulisessa helsinkiläisessä rock'n'roll-triossa, mutta erosi yhtyeestä jo 1990-luvun taitteessa. Yli 20 vuotta lähtönsä jälkeen Nurmi nauraa, että vaikka hän tekisi mitä, tietyille ihmisille hän tulee aina olemaan "Melrosen Repa". ­ Toisinaan multa kysytään, että miksei Rebound kuulosta Melroselta ja että koska mä menen takaisin Melroseen, Repa nauraa. ­ Ei se haittaa, sillä Melrose on hyvä bändi. On kivempaa olla Melrosen Repa kuin Tannan Repa. Ja on siitä ollut hyötyäkin, kun esittelee Reboundia jollekin tuntemattomalle. Aika on muuttunut ja bändi vaihtunut, mutta tietyt periaatteet ovat ennallaan. ­ Melrosen alkuaikoina meillä oli sellainen tavoite, että ei tehdä samanlaista musaa kuin muut. Se sama idea on mukana Reboundissakin: tää bändi ei kuulosta Melroselta, koska en pidä kopioimisesta. Nostalgia ei kiinnosta mua. Kiinnostavampia ovat uudet aluevaltaukset. Pari vuotta sitten Rebound teki pienen kiertueen Italiassa, ja kesäkuussa bändi lähtee Espanjaan festivaalikeikalle. ­ Ulkomailla soittaminen on melkein elinehto, koska Suomessa Rebound tulee tuskin myymään yhtä paljon kuin J. Karjalainen. Saksassa on vankka tällaisen musan skene, ja Ruotsissakin alan levyt myyvät hyvin. Vaikka Rebound ei vielä ole suuremmin kiertänyt Suomen ulkopuolella, Repalla on siitä kokemusta. ­ Melrosen kanssa me soitettiin monissa maissa, ainakin Englannissa, Ruotsissa, Saksassa, Sveitsissä ja Hollannissa. Mutta sen ajan musavienti oli aivan toista kuin nykymeininki. Melrosen Ruotsin-valloituskin loppui siihen, kun vedettiin ekan kerran talo täyteen Tukholmassa. Se oli siinä! Suhtaudutko bändihommiin eri tavalla kuin nuorena? ­ Enpä oikeastaan. Tänäänkin ajoin koko päivän autoa vain siksi, että sain uuden levyn käteen suoraan painosta. Eli yhtä typerästi painellaan eteenpäin kuin ennenkin. ­ Uusia biisejäkin on taas alkanut syntyä. Pitäisiköhän kysäistä Jupiter Strollilta, että joko aletaan tehdä uutta levyä? « HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA PASI RYTKÖNEN » ROOTS-PADAN HÄMMENTÄJÄT Rebound on yhtye, jolta sopii odottaa odottamattomia asioita. R epa Nurmi kiikuttaa haastattelupöytään levyn, joka on vielä lämmin cd-painon jäljiltä. Reboundin laulaja-kitaristi ja biisintekijä ei malttanut odottaa, että uusi The Royal Decadence -albumi toimitettaisiin hänelle kotiin, vaan ajoi tuntikausia autolla vain saadakseen äänitteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti. Levy on saanut miehen suorastaan poikamaisen kiihkon valtaan. The Royal Decadence on Nurmelle palkinto kärsivällisyydestä. Reboundin ensimmäisen pitkäsoiton Highways, Backsides & Sidewaysin julkaisusta on jo kolme vuotta. Ne vuodet ovat tuntuneet pitkiltä. ­ Jo puoli vuotta ekan levyn julkaisun jälkeen mä rupesin intoilemaan levy-yhtiölle, että nyt aletaankin tekemään uutta levyä, Repa kertoo. ­ Jupiter Stroll Records ei kuitenkaan halunnut julkaista uutta levyä niin nopeasti edellisen perään. Mä suhtauduin siihen aluksi artistimaisen loukkaantuneesti: "mitä, eivätkö ideani kelpaa!?" ­ Tajusin kuitenkin, että kohtuus on hyvä juttu. Eikä mulla ollut edes kaikkia biisejä valmiina, vaan uskoin, että kyllä ne sieltä tulee. Ja syntyyhän niitä biisejä, mutta sillä aikataululla olisi tullut varmaan aika kauhea levy. Ei olisi ollut itselläkään käsitystä, mitä on tekemässä. Nurmi muistelee The Royal Decadencen tekemisen alkaneen White Trash Blues -sinkun ilmestyessä vuoden 2010 kesällä. ­ Siitä lähtien olen puhunut, että olen tekemässä levyä. Ja jengi on kysellyt, että montako levyä teet, kun kestää ja kestää. Mutta kun tää ei ole niin yksinkertaista. Näissäkin sessioissa kuultiin niin monenlaista mielipidettä, että me mennään vielä koko bändin kanssa bensa-aseman taakse painimaan asiat selviksi. Kitaristi Artturi Ranta-aho, rumpali Tommy Rolex ja basisti Rami Soini sekä tuottaja Pete Salmi osallistuivat visiointiin, mutta päätöksiä tehtäessä viimeinen sana oli Repan. ­ Kaikkia pitää kuunnella, varsinkin tuottajaa, mutta johdin projektia silti diktaattorimaisesti, koska se on ainoa vaihtoehto. Lopputulos kärsii, jos jokainen saa sohlata niin paljon kuin haluaa. LUOVAA AMERICANAA the royal decadencen aloittaa versio The White Stripesin Hotel Yorbasta. Repa kertoo ihastuneensa Jack Whiten musiikkiin yleisemminkin parin viime vuoden aikana. ­ Pitkään aikaan ei mikään artisti tai bändi ole saanut mua sillä lailla polvilleen. Jack White pelaa hyvin perinteisillä elementeillä, mutta onnistuu silti kuulostamaan jopa anarkistiselta. Sen musiikista kuulee, että rock ei ole kuollut eikä kaikkea ole vielä tehty. ­ Mutta on tässä paljon muunlaistakin musaa tullut kuunneltua. Jos omaa levyä tehdessä kuuntelee samanlaista musaa kuin sille levylle tulee, niin sehän on käteenvetämistä. Ei sellainen ruoki luovuutta. Reboundin tulokulma tuo mieleen Jack Whiten oikeastaan vain siinä, että molemmat ammentavat roots-padasta ja sen ulkopuoleltakin isolla kauhalla kaikenlaisia sattumia kantrista garageen, bluesiin, rockabillyyn ja rockiin. ­ Haluaisin, että kuulijat oppivat odottamaan, että Rebound tekee jotain epätyypillistä. Jopa niin, että perinteisimpien juttujen kohdalla jengi ihmettelee, että miksi se nyt noin konservatiivisesti soittaa. Eli jos teen joskus helvetin hyvän diskobiisin, niin kyllä mä sen levytän. Sellainen on vapauttavaa. Reboundin kaltaisella yhtyeellä on enemmän pelivaraa kuin vaikkapa päivän poptähtösillä, jotka profiloidaan tiukasti. "Americana"-otsikon alle sopii monenlaisia sävyjä ja yhdistelmiä. ­ Americana on ihan hyvä sana, mä tykkään amerikkalaisesta musiikista. Oli Amerikasta muuten mitä mieltä tahansa, niin musaa ne on osanneet tehdä aina. Amerikkalainen musa on kuin amerikkalainen auto: siinä keskitytään mukaviin asioihin. Musiikissa se on hyvää svengiä, hyvää laulamista ja hyvää tuotantoa. Eurooppalaisessa musassa on aina enemmän kitinän makua. Reboundia kutsutaan usein rockabillybändiksi, vaikka se ei sitä puhtaasti olekaan. ­ Billyskenellä on toisinaan hankalaa meidän kanssa, kun me tehdään liikaa "poppia". Mutta se on- OHJAAJAN KOMMENTTIRAITA Amerikkalaisohjaaja Steve Gatlin on tehnyt Reboundille videoita. S teve Gatlin kertoo tutustuneensa Reboundiin internetissä. ­ Repa näki netissä yhdelle amerikkalaiselle bändille tekemäni videon ja kehui sitä. Kiitin kiitoksista hänen sivuillaan ja kuuntelin samalla hänen musiikkiaan. Havana Holiday -biisi tuntui sopivan hienosti Arch's Iguanas -dokumenttiin, jota olin silloin tekemässä. Repa antoi luvan käyttää biisiä elokuvassa. ­ Vuotta myöhemmin suomalainen lyhytelokuvafestivaali halusi Arch's Iguanasin ohjelmistoonsa, koska sii- nä oli Reboundin musiikkia. Lähetin leffan sinne ja ehdotin, että voisin tulla Suomeen tekemään musiikkivideoita, jos kuluni maksetaan. Bändi ja levy-yhtiö suostuivat. Ensimmäisellä Suomen-matkallaan Gatlin teki videot Reboundin biiseihin Licence to Love ja Havana Holiday. Toisella reissulla syntyi White Trash Blues -video, ja kolmannella vierailulla kuvitettiin Life Is Like a Highway -kappale. Gatlin on käyttänyt Reboundin musiikkia myös Beauty 24 -elokuvassaan. Hän on tehnyt videoita myös suomalaiselle Big Daddy & Rockin' Combolle. Licence to Love -video sai Tiburonin elokuvafestivaaleilla parhaan musiikkivideon palkinnon, ja Gatlin tahtoisi työskennellä maassamme jatkossakin. ­ Suomen-reissut ovat olleet hienoja kokemuksia. Olen parhaillaan ideoimassa yhtä dokumenttia ja yhtä fiktiivistä elokuvaa. Haluaisin kuvata niitä myös Suomessa. SUE » 24 « NRO. 4
• BALTIAN KEIJUKAISEN LUMOAVA DEBYYTTIALBUMI "Unohtakaa se uusi Madonna, kuunnelkaa mieluummin tämä levy." ­ Rumba "The Magic Gift Box on seikkailu musiikillisessa satumetsässä." ­ Soundi "Vetäviin tanssirytmeihin ja pianopohjaisiin haaveiluihin on siroteltu juuri oikea määrä maagista pölyä." ­ Me Naiset KAUPOISSA JA LADATTAVISSA NYT TSEKKAA IIRIS ENSI KESÄNÄ PROVINSSIROCKISSA & ILOSAARIROCKISSA! www.iirismusic.com SUE » 25 « NRO. 4
• an helpolta, jolloin lisään siihen kärsimyksen ja kamppailun aineksia. Otetaan esimerkiksi Love Interruption -biisi: rakkaudesta on helppoa kirjoittaa, sehän on kaikkien aikojen itsestään selvin ja kulunein aihe. Jos käytän biisissä sanaa "rakkaus", siinä pitää olla myös jokin ainesosa, joka sekoittaa, ravistelee ja herättää ajatuksia. It Might Get Loudissa sanoit, että "ellei ihminen käy sisäistä kamppailua, sellainen täytyy järjestää." Joudutko keksimään konflikteja, vai riittääkö niitä elämässäsi muutenkin? ­ Elämäni konfliktit, varsinkin näin aikuisiällä, ovat sellaisia, joista useimmat ihmiset eivät tekisi suurta numeroa. Minä taas annan asioiden ruhjoa itseäni sisältä päin, koska en voi olla tarkastelematta niitä eri näkökulmista. Sillä tavalla konfliktit pääsevät mätänemään sisimmässäsi. Taiteilijana analysoin niitä liikaakin. Se ei johdu niinkään ahdistuneisuudesta kuin siitä, että etsin oikeita vastauksia. ­ Love Interruption saattaa kertoa minusta ­ itsehän en tiedä, kertooko se ­ mutta joka tapauksessa sen päähenkilö puhuu siitä, että hän haluaa rakkauden satuttavan, koska hän haluaa oppia. Hän pyytää, että saisi huomata kaiken olevan omaa syytään, jotta oppisi siitä jotain, jonka avulla ei toistaisi virheitään. OMAT COVERIT olet sanonut, että tunnet joskus tekeväsi coverversioita omista biiseistäsi. ­ Kyllä, minä teeskentelen. Se alkoi The White Stripesin aikoina, kun huomasin, että minun oli helpompi esittää keikoilla Marlene Dietrichin tai Dolly Partonin biisejä kuin omiani. Lainabiiseissä pystyn helpommin samaistumaan päähenkilöön ja hänen tunteisiinsa. ­ Keksin, että voin käsitellä omia biisejäni kuin lainattuja. Siispä tein biisin pianolla ja vein sen treeneihin, ja sitten teimme Megin kanssa siitä uuden version kitaralla ja rummuilla, jolloin siitä tuli The White Stripesin biisi. Siksi uusien biisien esittäminen Jack White -nimellä ei ole kovin iso askel minulle. Teen niistä coverversioita aivan kuin kaikissa muissakin bändeissäni. Jotkut levyn biisit viittaavat identiteettikamppailuun tai siihen, että torjut muiden käsitykset siitä, millainen olet. ­ Hmm... Ainakin On And On And On -biisin päähenkilö on mustasukkainen elottomille esineille, kuten kivelle ja kuulle ja auringolle, koska niiden ei tarvitse muuttua vaan ne saavat olla mitä ovat. Tuntuuko sinustakin siltä, vaikka johdat omaa valtakuntaasi? ­ Taiteilijana en halua koskaan jämähtää paikalleni. Se on ristiriidassa sen kanssa, että saatan olla kateellinen poplaulajille, joiden ei tarvitse tehdä muuta kuin tarttua mikkiin ja laulaa. Tai Las Vegasin artisteille, jotka vetävät saman shown joka ilta. Se näyttää niin vaivattomalta. Samaan aikaan en kuitenkaan koskaan haluaisi lakata asettamasta itselleni haasteita. Nousemme haastattelupöydästä ja kävelemme ohi keikkabussia lastaavien roudareiden. Jack White lähtee kiertueelle, mutta yleisön ei kannata odottaa Stripes-iltaa. Sankarinsa Bob Dylanin tavoin Jack haluaa ottaa vapauksia. ­ Olisi nostalgista sanoa lavalla, että "nyt tulee The White Stripesin biisi" ja esittää se kaksin rumpalin kanssa, Jack nauraa. ­ Se olisi myös todella naurettavaa. Tällä hetkellä en tarvitse sen bändin pelkistettyä otetta niin paljon, että esittäisin vanhoja biisejä sellaisenaan. Haluan soittaa niitä uudella tavalla, puhaltaa niihin uutta henkeä, joka ei kuulosta The White Stripesiltä. Jack aikoo julkaista paljon The White Stripesin arkistoaarteita Third Man -yhtiönsä kautta, samoin soolomateriaaliaan. Eniten innoissaan hän on puuhaamistaan Document Recordsin uudelleenjulkaisuista. ­ Blind Willie McTell, Robert Johnson ja Charley Patton... En malta odottaa, että saan ne levyt myyntiin. Jos olisin nyt 14-vuotias, ostaisin ne kaikki ja intoilisin niistä, White hehkuttaa. Siitä juuri on kysymys. Third Man on fantasiapaikka, kuin avaruusalus Nashvillen teollisuusalueella. Se on Jack White -tehdas, jossa jaetaan musiikinkipinöitä uusille ihmisille. Aivan kuten Detroitin-skene aikoinaan, Third Man on yhteisö ja perhe, paikka, jossa Jack voi olla ja tehdä mitä haluaa. Mikä olisi sen aidompaa? « HAASTATTELU TEKSTI EMILY MACKAY / NME, IPC MEDIA / THE INTERVIEW PEOPLE KÄÄNNÖS ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ » KOLMAS TULEMINEN The White Stripesin ja muiden bändien jälkeen Jack White on viimein valmis soolouralle. hird Man Recordsin punamustavalkoisessa Nashvillen-päämajassa on vaikeaa pitää kiinni todellisuudesta. Mustavalkovalokuvista tehtyjä seinämaalauksia, täytettyjä eläimiä, alppikauris kauniisti verhoillun sohvan vieressä... Joka puolella on jotakin fantastista ja outoa. Yhdessä ovessa lukee "John R White III Esq; Family Dentistry". Se johtaa huoneeseen, jossa Jack White istuu mustan kirjoituspöydän takana kuin goottilainen pankinjohtaja. ­ Kyltti viittaa siihen, että musiikkibisnes on toisinaan kuin hampaiden repimistä, White selittää. Jack White on siirtynyt The White Stripesin punamustavalkeasta maailmasta Dead Weatherin noir-sävyjen kautta uuden soololevynsä Blunderbussin sinisiin tunnelmiin. On kulunut vähän yli vuosi siitä, kun Jack ja Meg White ilmoittivat virallisesti The White Stripesin hajoamisesta. Monet bändin fanit eivät ole vieläkään toipuneet tuosta uutisesta. Luuletko, että The White Stripes palaa vielä joskus? ­ En. En ole sellainen tyyppi. Jos pelaisin baseballia, en lopettaisi sitä vain palatakseni kentille seuraavalla kaudella. Kun sanoimme, että The White Stripes lopettaa, me tosiaan tarkoitimme sitä. Jos meidän olisi pakko T jostain syystä perua se lopettamispäätös, siis vaikkapa joistain rahavaikeuksista selvitäksemme, julkaisisin varmaan anteeksipyynnön kiertuetiedotteen mukana. Tiedotitteko The White Stripesin hajoamisesta virallisesti siksi, että sinun olisi helpompaa lähteä soolouralle? ­ Se oli yksi syy siihen, että halusin hajottaa bändin virallisesti ja yhdessä Megin kanssa. Minulla ei ollut varsinaisia suunnitelmia soololevystä mutta tiesin, että ennemmin tai myöhemmin tulen levyttämään omalla nimelläni. En halunnut joutua selittämään asioita sellaisille ihmisille, jotka eivät ole tarpeeksi laajakatseisia kyetäkseen erottamaan Jack Whiten The White Stripesistä. Enkä halua vieläkään, enkä kahden tai neljän vuoden päästä. En myöskään halua The White Stripesin kummittelevan silloin, kun Dead Weather tekee levyjä. En halua enää vastata niihin samoihin kysymyksiin, joten oli aika ilmoittaa The White Stripesin lopusta virallisesti. Mutta ihmiset jatkavat kyselemistä. ­ Siltä vaikuttaa. Kun teimme It Might Get Loud -kitaristidokumenttia, kuulin, kun Jimmy Pagelta kysyttiin, että koska Led Zeppelin tekee comebackin. Kysyin Jimmyltä, että "Voi Jeesus, tuotako minunkin pitää kuunnella seuraavat 30 vuotta?" Jimmy vastasi, että SUE "Kyllä, Jack. Niin siinä käy." KAMPPAILUN HEDELMÄT bändisi ovat aina vaikuttaneet jengeiltä. Onko sooloalbumisi enemmän "aitoa sinua"? ­ Olen onnekas siinä, että olen taas voinut perustaa bändin. Olemme tehneet kaiken tasa-arvoisesti, kuvittelivatpa muut mitä hyvänsä. Se, että kutsumme tätä "Jack Whiteksi" ei vaivaa minua lainkaan, toisin kuin se ennen olisi. ­ Vuosikausia pidin oman nimeni käyttämistä liian helppona ratkaisuna. Siinä tulee mieleen se tyhmä kuvio, jossa poika perustaa suositun bändin, poika hajottaa suositun bändin, poika aloittaa soolouran, poika tekee 40 albumia ja poika kuolee. Se tuntui tylsältä. Siinä ei ollut tarpeeksi haastetta. Ajattelin, että minulla on aina loppuikä aikaa tehdä homma noin, jos haluan. Siksi varmaan teinkin Blunderbussin, jota en suunnitellut lainkaan. Monet levyn biiseistä kuulostavat kaunaisilta, katkerilta ja vihaisilta. Mikä saa sinut kirjoittamaan sellaisia lauluja? ­ Kai jokin vain vetää minua kamppailemaan. Joskus kuuntelen tekemiäni biisejä ja mietin, että `voi jestas...' Synkkä sävy saattaa johtua siitä, että kun alan tehdä biisiä iloisissa tunnelmissa, se kuulostaa minusta lii- » 26 « NRO. 4
• THE RASMUS The Rasmus The Rasmuksen odotettu uusi albumi The Rasmus julkaistaan 18.4. Yhtyeen ja luottotuottaja Martin Hansenin mestariteos, sisältää myös sinkkuhitin I'm a mess. LIGHTHOUSE PROJECT - WE ARE THE WILDFLOWERS cd/vinyyli+cd/download · Ilmestyy 25.4.2011. Ärhäkkää kamaa! Tähän sekoaa hc-diggarit ja metallipäät. VON HERTZEN BROTHERS: Best Of Kaikki Von Hertzen Brothershelmet nyt samalla levyllä! Mukana myös DVD jolta löytyy energistä liveä, upeita videoita sekä hulvattomia videoblogeja! JUKKA POIKA - YHDESTÄ PUUSTA sis. Silkkii ja Älä tyri nyt · cd/vinyyli+cd/download Albumilistan ykkönen! Mm. Van Morrisoniin ja Bill Withersiin verrattun brittiläisen singer-songwriter Michael Kiwanukan debyyttilevy sulattaa sydämet pitkän talven jälkeen. MICHAEL KIWANUKA: Home Again PUPPA J - KIVELIÖ KUTSUU Sis. Maailmankansalainen · cd/download · Jätkäjätkä soolona Pinkkiä vallankumousta johtavan hip-hopin ykkösnaisen Nicki Minaj:n kakkosalbumi laittaa pyllyt pyörimään! NICKI MINAJ: Pink Friday: Roman Reloaded TRIO TETRIS - MEMENTO MORO cd/download Nintendoiskelmän sankarit! POUTATORVI - SOLARPHONIC SHOCK WAVES cd/download Turboahdettua auringonpaahdetta :) ilmestyy 11.4.2012 SAATAVANA MYÖS: WWW.FACEBOOK.COM/UNIVERSALMUSICFINLAND SUE » 27 « NRO. 4
• CHECK OUT! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE WWW. NUC L EAR BL AST. « NRO. 4 SUE » 28 DE NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
• Stam1nan Nocebo-albumin sessioissa kuvattu Making of -dokumentti on nähtävissä Yle Areenassa huhtikuun loppuun saakka. Dokumentin on kuvannut bändi yhdessä Teemu Velinin kanssa ja sen on editoinut basisti Kai-Pekka Kangasmäki. Norjalainen black metal -legenda Mayhem esiintyy heinäkuussa Joensuun Ilosaarirockissa. Verenkirjavan historian omaava yhtye soittaa myös hipstereiden mekkana pidetyllä Barcelonan Primavera-festivaalilla. NEWSFLASH Core-O-Raman perjantain pääesiintyjä on One Morning Left. Hämeenlinnalainen melodeathmetallibändi Pain Confessor on tehnyt levytyssopimuksen Spinefarm Recordsin kanssa. Yhtyeen neljäs levy julkaistaan vuoden 2012 lopulla. Spinefarm on kiinnittänyt myös yhdysvaltalaisen Dragonlordin. Testament-kitaristi Eric Petersonin luotsaama bändi on studiossa äänittämässä kolmatta, vuoden lopussa julkaistavaa albumiaan. Teräsbetoni-laulaja J. Aholan englanninkielinen heavy rock -bändi Ahola julkaisee ensimmäisen albuminsa Stonefacen huhtikuun lopulla. Yhtyeessä soittavat Aholan lisäksi Antti Karhumaa, Antti Mäkelä ja Jari Laitinen. Arch Enemy soittaa kesän ainoan Suomenkeikkansa Oulun Qstockissa (27.-28.7.). Festivaalin muuta metallitarjontaa ovat For the Imperium, Apocalyptica, Amaranthe, Sonata Arctica, Viikate, Stam1na, Before the Dawn ja Swallow the Sun. Porin Kirjurinluodolla 3.-5.8. järjestettävän Porispere-festivaalin metallibändejä ovat norjalainen Satyricon, yhdysvaltalainen Sacred Reich, Amorphis ja Stam1na. TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN » UUDEN SOUNDIN JUHLA Core-O-Rama on ensimmäinen suomalainen metalcorefestivaali. elsingin Gloriassa järjestetään huhtikuun 20.-21. päivinä kaksipäiväinen Core-O-Rama-festivaali, joka tarjoaa kattauksen kotimaista metalcorea. Vaikka metalcoren edelläkävijöitä löytyy jo 1980-luvun lopulta, on genre vielä nuori. Metalcoren suosio on kasvanut huimasti viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta Core-O-Rama on ensimmäinen puhtaasti metalcoreen keskittynyt suomalainen tapahtuma. ­ Näinhän se asia on ja siitä idea saatiinkin, että skene on ollut kovassa kasvussa pidemmän aikaa, Core-O-Raman ohjelmavastaava Oskari Ali-Melkkilä kertoo. ­ Ulkomaisten bändien Suomen-keikoilla käy reilusti porukkaa, ne ovat usein loppuunmyytyjä. Myös suomalaiset metalcorebändit ovat alkaneet nostaa päätään. Alan yhtyeitä on Suomessa useita, mutta skene on täällä vielä suhteellisen nuori ja lisää yhtyeitä tulee varmasti. Metalcoressa yhdistellään hardcorepunkista muistuttavaa huutolaulua, emo-tyyppistä puhdasta vokalisointia ja raskaita metalliriffejä. Vanhan koulukunnan hevi- ja punkfaneille tämä epäortodoksinen yhdistelmä ei aina kelpaa, mutta nuoren bändi- ja kuulijapolven keskuudessa metalcoren kannatus on vankka. ­ Metalcore on tällä hetkellä "In" ja useat nuoret metallibändit ovatkin kyseisen genren edustajia, Ali-Melkkilä sanoo. ­ Myös kuulijakuntaa riittää reilusti. Core-O-Raman tavoitteena onkin kasata tätä porukkaa yhteen paikkaan samana viikonloppuna, jotta skene kasvaisi ja use- Sabaton kumoaa huhut hajoamisestaan. Kokoonpano on muuttunut, mutta keikkailu jatkuu keskeytyksettä muun muassa Nocturnal Ritesistä, Winterlongista ja Preystä tuttujen soittajien kanssa. 29.6.-1.7. Helsingissä järjestettävä Tuska-festivaali on taas kartuttanut tarjontaansa. Suvilahdessa soittavat myös Exodus, A.R.G., Arcturus ja Napalm Death. Mikkelin Jurassic Rock julkisti ensimmäisen ensi kesän esiintyjistään: Visulahdessa 10.11.8. järjestettävällä festivaalilla esiintyy ruotsalainen Meshuggah. EyeHateGod (USA) esiintyy Hammer Open Air Metal Festivalilla Liedossa 20.-21.7., samoin australialainen Assaulter, ruotsalainen Bestial Mockery sekä Urfaust. Jatkoklubien esiintyjät on siirretty festivaalialueelle: Perjantaina viimeisenä esiintyy Unholy, lauantaina Shape of Despair. Dark River Festival on julkistanut esiintyjiä. Ensi kesänä Kotkan Karhulassa esiintyvät ainakin Reckless Love, Swallow the Sun, Ghoul Patrol, Domination Black, Bob Malmström ja Kaihoro. Festivaali on Honkalan hiihtostadionilla 17.-18.8. H ammat bändit saisivat musiikkinsa useampien kuulijoiden korviin. Core-O-Raman perjantain pääesiintyjä on Eurooppaakin kiertänyt One Morning Left, joka julkaisi debyyttialbuminsa viime kesänä. Samana iltana soittavat myös ARF, The Skyline ja Horsecore. Lauantaina pääesiintyjän paikkaa pitää piakkoin uuden levynsä julkaiseva yhdysvaltalaiselle Sumerian Recordsille kiinnitetty Circle of Contempt, joka on keikkaillut Amerikassa saakka. Lauantain muut bändit ovat Artificial Heart, CHEO ja Drop the Pilot. Lisäksi lauantaille valitaan yksi esiintyjä KaaosZine.fi -sivustolla käytävän yleisöäänestyksen perusteella. ­ Ideana on tarjota kahtena päivänä hieman eri tyylinen metalcorekattaus, eli eri päivinä kuullaan eri alagenrejen edustajia. Kummankin päivän teemaan sopivia yhtyeitä on pyritty löytämään mahdollisimman laajalla skaalalla. Kaikkien aikojen ensimmäisen Core-O-Raman lähestyessä AliMelkkilä uskoo, että tämä ei jää tähän. ­ Tavoite on järjestää tätä tapahtumaa jatkossakin, eri teemoilla ja siten, että genren ystävät tunnistavat tapahtuman nimen ja tietävät mitä odottaa. Myös ulkomaisten esiintyjien kiinnittäminen on mahdollista. Core-O-Rama, 20.-21.4., Kulttuuriareena Gloria, Pieni Roobertinkatu 12, Helsinki. Perjantaina ovet klo 20, lauantaina klo 19. Ennakkoliput: Tiketti. » ASIANTUNTIJA VAI YLEISMIES olumnistikollegani Fräntilän Jarkko pohti edellisessä Suessa (03/2012) miksi musiikin arvosteleminen eroaa elokuvien arvostelemisesta ja miksi musiikin eri alalajeille tarvittaisiin omia arvostelijoita, koska elokuvakriitikotkin kykenevät arvioimaan elokuvan kuin elokuvan. Fräntilä heitti ilmoille myös ajatuksen siitä, että mitäpä jos arvostelijat arvostelisivat tyystin eri genren musiikkia. Pop-arvostelija tarttuisi hevilevyyn, heviarvostelija rap-levyyn ja niin edelleen. Kiintoisa ajatusleikki, mutta siihen se jäisikin ­ ajatusleikiksi. On toki aivan totta, että liian tiukkaan koloon itsensä asemoineet arvostelijat saattavat välillä olla sokeita muulle musiikille. Jos kuuntelee koko elämänsä vain bulgarialaista kansallissosialistista rituaali-metsäbläkkistä tai vain manchesterilaista nuorten kaupunkilaisaikuisten sivari-indiepoppia on hyvin todennäköisesti muuttunut henkiseksi strutsik- » SETÄ JUSSIN TUPA Pätevä kriitikko osaa tarvittaessa tehdä perustekstin aiheesta kuin aiheesta, mutta kritiikki saa suuremman painoarvon, jos sen tekijä on oikeasti perehtynyt aiheeseen. Myöskään täysi välinpitämättömyys tai inhonsekainen halveksunta eivät ole hyvä lähtökohta, vaikka moni valtakunnallisten lehtien legendakriitikko kuten edesmennyt Seppo Heikinheimo loikin maineensa julmalla vittuilulla. Sen takia musiikkiarvostelijoiden on sekä itsensä että erityisesti lukijoiden kannalta järkevämpi kirjoittaa sellaisista lajityypeistä, joista kirjoittamiseen heillä on eniten elämänkokemuksen ja aidon kiinnostuksen tuomaa kompetenssia. Syrjähyppyjä voi toki tehdä, mutta muuten suutarin kannattaa yleensä pysyä lestissään. JUSSI LAHTONEN K si. Pää on pensaassa, sitä ei oteta sieltä pois ja kaikki sen ulkopuolella joko pelottaa, ahdistaa tai on ymmärryksen tuolla puolen. Siihen on kuitenkin syynsä, miksi hyvä elokuvakriitikko voi analysoida elokuvia laidasta laitaan ja miksi hyvä musiikkikriitikko ei voi kirjoittaa parasta mahdollista arvostelua itselleen täysin vieraasta musiikkityylistä. Elokuvataide kehittyi vasta reilut sata vuotta sitten, ja elokuvien valmistus on paljon äänitteen tekoa kalliimpaa. Tästä syystä elokuvia tulee vuosittain vähemmän kuin äänitteitä. Sävellyksiä on satojen vuosien ajalta ympäri maailmaa, ja musiikin kenttä on paljon elokuvien kenttää pirstoutuneempi. Ansioitunut elokuvakriitikko voi käydä katsomassa vaikkapa jokaisen kotimaisen elokuvan ensi-illan. Viime vuonna kotimaisia elokuvia tuli 33 kappaletta. Oletetaan, että sama kriitikko katsoo joka ainoan Suomeen tulleen ensiiltanäytöksen, oli elokuva mistä maasta tahanSUE sa. Suomen valkokankailla nähtiin vuonna 2011 yhteensä 193 elokuvaa aina iranilaisista palkituista draamaelokuvista Hollywoodin megaspektaakkeleihin. Kysymys kuuluukin: montako suomalaista levyä tuli samana vuonna 2011? Montako levyä tuli kansainvälisesti vuonna 2011? Sanoisin, että aika paljon enemmän kuin elokuvia. On vielä mahdollista, että joku katsoo kaikki ensi-iltaelokuvat ja osan dvd-julkaisuista päälle, mutta ei ole mahdollista kuunnella kaikkia maailman äänilevyjä ja kyetä sanomaan kaikista levyistä tai kaikista tyylilajeista mitään sanomisen arvoista. Ei ole mahdollista kuunnella kaikkia julkaisuja edes marginaalisemmasta lajityypistä kuten metallimusiikista. Esimerkiksi tämän kuluvan kuukauden aikana julkaistaan laskujeni mukaan 72 eri metallijulkaisua. Kovinkaan metallimies ei näitä kaikkia ehdi tai halua kuunnella. Kirjoittajalta jäisi Rihanna arvostelematta. » 29 « NRO. 4
• HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA CENTURYMEDIA SUE » 30 « NRO. 4
• » ERÄÄN GENREN ESI-ISÄT Paradise Lostin miehistö ei ymmärrä nykymusiikkia, vaikka on ollut luomassa sitä. aradise Lost julkaisee kolmannentoista albuminsa Tragic Idolin huhtikuun 23. päivänä. EMI:n Helsingin toimistolla istuu kaksi hyväkäytöksistä miestä: yhtyeen solisti Nick Holmes sekä yltä päältä tatuoitu, silkinohuen, pitkän ja pikimustan tukan omaava Greg Macintosh. Heistä Holmes näyttää täsmälleen ikäiseltään mieheltä ­ ja kaikkea muuta kuin metallilaulajalta. Pikemmin hän näyttää komeilla leukaperillä varustetulta 42-vuotiaalta isältä, jonka luulisi viihtyvän paremmin perheensä kanssa lomailemassa kuin keikkapaikoilla metelöimässä metallia. Macintosh sen sijaan on juuri musiikkinsa näköinen ja oloinen mies: ikä ja eletyt vuodet näkyvät miehen kasvoilla jo selvästi, mutta asenne on juuri sellainen, kuin Halifaxista ponnistaneen yhtyeen kitaristilla ja ikuisella metallimiehellä pitääkin olla. ­ Mitä bändejä aloittaessamme oli? Carcass ja Napalm Death, siinäpä melkein ne tärkeimmät yhtyeet itselleni tuolta ajalta ovat. Kuuntelen yhä samoja bändejä kuin vuonna 1986. Celtic Frost on yhä loistava, Macintosh jatkaa heittäen samalla siimatukkaansa silmiltään päätään heilauttaen. ­ Keikkailu on vieläkin parhaimmillaan kuin hengailisi kavereiden kanssa. Eilenkin olimme tuossa lähipubissa juomassa oluita bändin jäsenten kanssa, Holmes kertoo. Hänellä on kummallinen tapa syödä jatkuvalla syötöllä Smint-pastilleja ja vieläpä imeskellä niitä niin, että muutenkin laihat kasvot näyttävät supistuvan olemattomiksi. ­ Bändissä oleminen tuntuu yhä samalta kuin silloin alussa, kun heavy- ja metallimusiikki oli "meidän" oma juttu. Joka kaupungissa oli omat metallifaninsa. Tosin vuosien aikana niiden, jotka väittävät olleensa mukana metallimusiikin parissa alusta lähtien, määrä on tasaisesti kasvanut. Oikeasti meitä oli esimerkiksi Halifaxissa varmaan joku parikymmentä ihmistä, ja bändimme soittelivat lähinnä toisilleen. ­ Hienoin hetki tuon ajan metallifanille oli vuonna 1985, kun Lamberto Bavan (kuuluisa italokauhuohjaaja) elokuvassa Demons oli erään kohtauksen taustalla Acceptia. Se tuntui tuolloin aivan mielettömältä!, Holmes muistelee. P ­ Mitä goottimusiikki on nykyään? Lähinnä mustaa kynsilakkaa ja Evanescencea, Holmes kysyy itseltään ja vastaa itselleen. ­ Silti minusta meidän soundistamme oppia ottaneet yhtyeet pääsivät pinnalle loppujen lopuksi omilla ansioillaan. En todellakaan halua ottaa mitään pois heidän menestyksestään. ­ Kaikki me kopioimme omia suosikkejamme. Mekin kuuntelimme paljon Sisters of Mercya ja The Cultia uramme alkuaikoina ja se kuului levyiltämme, Macintosh kiteyttää. ­ Mutta on totta, että sillä mikä luokitellaan nykyään goottimetalliksi, on vain vähän tekemistä meidän goottimetalliksi luokiteltujen levyjemme kanssa. Nykyisissä goottibändeissä on kyse enemmän romantiikasta kuin goottilaisuudesta. Vaikka Paradise Lost onkin saanut maistaa menestystä ­ Icon ja Draconian Times menestyivät metallin mittakaavalla todella hyvin ­ ei kummallakaan haastattelupöydän äärellä istuvista miehistä ole kovinkaan lämpimiä muistoja suurimmista menestysvuosista. " Kamoon, ei David Beckham ole koskaan Exodusta kuunnellut. ­ Kaikki oli paljon stressaavampaa ja henkisesti raskaampaa kuin nyt. Alkuaikoina musiikin tekeminen ja kiertäminen oli vielä hauskaa. Sitä se on nytkin. Suurimpina menestysvuosinamme muistan sen olleen kuitenkin lähinnä henkisestä todella kuluttavaa, Macintosh kertoo. ­ Jos olet sinkku eikä sinulla ole kotona mitään odottamassa, se on maailman paras työ, mutta perheelliselle... ­ Niin, sinullahan oli silloin pieni lapsi, Holmes jatkaa. ­ Maailmalla kiertäminen on todella stressaavaa, kun joutuu olemaan erossa perheestään. Ja onhan se ikävää sille kotona odottavalle vaimolle, joka kuvittelee, että kiertäminen on pelkkää juhlimista. Mitä se kyllä joskus onkin. Mutta kaikkeen kyllästyy, etenkin kun ikää tulee lisää, Holmes kertoo. METALLISTA ARKIPÄIVÄÄ metallimusiikki on arkipäiväistynyt. Julkkikset pitävät yllään metalliyhtyeiden paitoja, ja hipstereiden keskuudessa on nykyään muodikasta pukea ylleen se norjalaisen bläkkisbändin paita ironisena tekona. ­ David Beckhamilla oli eräässä kuvassa päällään Exoduksen t-paita. Kamoon, ei hän ole koskaan Exodusta kuunnellut, Macintosh sanoo. ­ Muistan kuinka Faith No Moren basisti Billy Gould piti yllään Napalm Deathin T-paitaa The Real Thing -levyn aikoihin. Siinä oli jotain järkeäkin, sillä hän oli itse äärimmäiSUE KUNNIAA KOPIOILLEKIN paradise lost on tavallaan epäreilussa asemassa. Sen 90-luvun albumit Gothic (1990), Icon (1993) ja Draconian Times (1995) antoivat lähtösysäyksen kokonaiselle uudelle goottimetallin musiikkigenrelle, joka on vesittynyt vuosien varrella lähinnä imagoksi. Alan pioneerilta odotetaan usein paluuta menestyksen vuosiin, mutta Tragic Idolilla Paradise Lost on lähempänä alkuaikojensa rankempia sävyjä kuin radioystävällistä gootti-liteä, jollaista heidän seuraajansa tekevät ja jollaista Paradise Lostin luultavasti pitäisi tehdä, jotta yhtye voisi nauttia suurempaa listamenestystä. sen musiikin ystävä, eikä siinä ollut kyse mistään imagosta tai vastaavasta: hän todellakin rakastaa sellaisia bändejä. Minusta tuollainen on aina hieno ele toisia yhtyeitä kohtaan, Holmes jatkaa. Muistan itse hankkineeni käsiini meksikolaisen Brujerian levyn joskus 90-luvun alussa, koska Gould hehkutti bändiä haastatteluissaan. ­ Siinä nähdään miten hyvin tuollainen voi parhaimmillaan toimia, Macintosh sanoo. ­ Mutta se, mikä ennen oli äärimmäistä on nykyään tavallaan arkipäiväistetty. Mieti nyt vaikka jotain Misfitsin logoa, joka koristaa tätä nykyä niin monen ihmisen t-paidan rintamusta. Kuinka moni heistä muka oikeasti edes tietää yhtyeen? Ja esimerkiksi HIM:in heartagram-logo! Näin juuri televisiossa erään naisen, jolla oli sellainen tatuoituna käsivarteensa ­ eikä hän edes tiennyt, minkä yhtyeen logo se oli, hän vain piti sen muodosta, Macintosh jatkaa, ja hieroo samalla ympäriinsä tatuoituja käsivarsiaan. ­ Vuosia sitten erään tuttuni silloinen tyttöystävä esitteli kerran uutta tatuointiaan minulle. Hän oli hakkauttanut iholleen meidän Crown of Thorns -logomme. Hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään hajua mitä oli iholleen ottanut, eikä ollut koskaan edes kuullut musiikkiamme, Holmes kertoo. ­ "Ai tämä on joku bändin logo vai?!" Musiikkikenttä on tätä nykyä sirpaloitunut. Jokaiselle on jotakin, ja tyylilajit menevät iloisesti sekaisin keskenään. Se, mikä oli ennen marginaalia, on nyt vesitetty valtavirtaan sopivaksi. Yrittäjiä on tuhansia, eikä hyvä musiikki välttämättä riitä menestykseen. ­ Minä olen täysin eksyksissä nykymusiikin kanssa, enkä ymmärrä siitä mitään, Holmes kertoo. ­ Lapseni kuuntelevat todella paljon kaikkia nykyjuttuja, mutta minulle moni heidän kuuntelemista artisteista on silkkaa hepreaa. Musiikkia on kaikkialla nykyään, sitä ei pääse missään karkuun. Nykyään nautin myös hiljaisuudesta. X-Factor-sukupolvi pitää kappaleista, ei vanhankaltaisista albumikokonaisuuksista. Kaikki on kertakäyttöistä. ­ Itse en voi sietää nykyajan r'n'b-musiikkia, Macintosh komppaa. ­ Enkä sitä kaikkea kerskakulutusta ja sitä rahakeskeisyyttä, joka siihen liittyy niin vahvana ja oleellisena osana. "Minulla on tällainen auto, minulla on tällainen kello." Kaipa se musiikkityyli on vähän kuin nyky-yhteiskunta pienoiskoossa. Kaikessa on kyse rahasta ja menestyksestä. ­ Tänä päivänä breikkaamisessa on kyse paljon muustakin kuin hyvästä musiikista. Onnistuneesta markkinoinnista, imagosta... Macintosh jatkaa ja koputtaa EMIn tiloissa olevan kokoushuoneen pöydässä komeilevan sarjakuvayhtye Gorillazin kuvaa. ­ Katso nyt tätäkin! En tajua! ­ Kyllä minä silti uskon, että hyvä musiikki tulee tänäkin päivänä kuulluksi, Holmes sanoo. ­ Pakkohan se on uskoa. « » 31 « NRO. 4
• » YHTEEN ÄÄNEEN Unisonic ratsastaa debyytillään tähtiin. elodisen metallin ystävät saivat keväällä 2011 nohevasti vipinää puntteihinsa, kun pohjoisamerikkalaisin, saksalaisin ja kreikkalaisin voimin kasattu bändi nimeltä Unisonic ilmoitti tulevaisuudensuunnitelmansa. Tuolloin joukon ytimeen kuuluivat Pink Cream 69:in rumpali Kosta Zafiriou sekä basisti Dennis Ward, Krokuksen ja Gotthardin entinen kitaristi Mandy Meyer sekä voimametallilaulajien eliittiin jo pitkään kuulunut Michael Kiske. Kun toiseksi kitaristiksi vielä liittyi Kisken vanha tuttu alan suurnimen Helloweenin alkuvuosilta, Gamma Ray- M täkin menestyksellä johtava Kai Hansen, saivat voimajyystön ystävät revetä odotusten alla. Puhujan penkille asettuneen Kisken mukaan näinkin nimekkään kokoonpanon kerääntyminen vei muutaman vuoden, vaikkei varsinaisia kasvukipuja koettukaan. ­ Me kokoonnuimme yhteen melko spontaanina jatkumona. Kosta otti minuun yhteyttä ajatuksenaan perustaa bändi Dennisin kanssa. Dennis taas toi mukaan Mandyn, jolloin olimme vuodesta 2009 lähtien neljän hengen ryhmä. Vuosi sitten minä puolestani toin Kain yhtyeeseen, jolloin saimme kaiken kunnolla rullaamaan. TAUKO PAIKALLA kiske teki 90-luvulla muutamia sooloalbumeita ja on tällä vuosituhannellakin vieraillut useilla levyillä ja tehnyt Place Vendomessa AOR-henkistä bändimateriaalia. Tästä huolimatta monet fanit ovat tuntuneet olleen melko pihalla miehen liikkeistä sitten Helloweenin Chameleon-albumin (1993). Asiasta kysyttäessä Kiske itsekin tuo viimeisen reilun viidentoista vuoden ajalta esille muita kuin musiikillisia tapahtumia. ­ Aikaa kului paljon opiskellessani filosofiaa, uskontoja, henkisiä tieteitä, hieman luonnontieteitä ja kaikenlaisia muita tiedonnälkäni kohteita. Tein samalla silloin tällöin albumeita, mutta ajanjakso meni pääasiassa muiden kiinnostusten parissa. Kohtasin musiikin maailmassa liian monta pettymystä ja tarvitsin tauon. Se teki minulle erittäin hyvää. Niin teki myös musiikin pariin palaaminen. Unisonicin debyytti sisältää tanakasti riffailevaa menoa, joka tekee vuorollaan kurveja niin metallin kuin puhtaan hard rockinkin puolelle. Melodisista juoksutuksista ja elämänilosta ei ole puutetta. Kiske arvioi, että nelikon tekemänä levy olisi saattanut olla hieman erilainen kokonaisuus. Vanhan bändikaverin ilmestyminen iski yhtyeen suoneen lisäruiskauksen terästä. ­ Kun Kai liittyi seurueeseen, musiikkiimme tuli myös enemmän suoria metallivaikutteita. Se oli loogista, koska Kai on metallia. Onneksi minä myös pidän hänen metallistaan, joten vaikutus toimi mainiosti. Meillä oli paljon erilaista materiaalia ennen häntä, mutta Kain liittyminen tuntui tiivistävän kaiken yhteen juuri sopivasti. Mitenkään käsittämättömille nuottipoluille bändi tuskin ilman Hanseniakaan olisi suunnannut. Vaikka tavoite aina onkin kulkea biisin ehdoilla, on Unisonicin soundillakin jo tarkalleen tiedostettu suuntansa. ­ Ensin on ajateltava, millainen biisi olisi tulossa ja mitä se vaatisi. En kuitenkaan usko kokeilevamme koskaan räppiä, death- tai blackmetallia tai vaikkapa jazzia. Näemme Unisonicin rock-bändinä, joka ei pelkää mitään. Teemme sitä, mikä on hauskaa ja energistä, oli kyse sitten poprockista, hard rockista tai hevistä, linjaa Kiske. Kirjoitusvaiheessa kiinnitettiin erityistä huomiota myös koko yksikön osallistumiseen, riippumatta siitä kenen säveltämä mikäkin biisi oli. ­ Me jammailimme aika paljon tätä levyä varten, vaikka monilla meistä olikin jo biisejä melko valmiina alusta lähtien. Jotkin kappaleet ovat yhdistelmiä täysin eri kirjoittajien erilaisia ideoita. Jokainen kappale kasattiin bändinä treenikämpällä. Se on erittäin tärkeää, jotta ryhmä todella tuntuisi bändiltä. Vaikka biisit tulisivat tavallaan valmiina perille, ne käydään aina yhdessä läpi uusien ideoiden varalta, toteaa Kiske. Tämän periaatteen pohjalta voisi arvella, että materiaalia suollettiin muokattavaksi yllin kyllin. Kiske myöntääkin, että studion puolelle jäi vielä paljon tavaraa. ­ Meillä oli lopulta aivan liian monta biisiä. Päädyimme sitten valitsemaan viimeisteltäviksi ne veisut, jotka tuntuivat sopivan parhaiten ensimmäiselle levylle. Materiaalia jäi vielä lentelemään ympärillemme. Saa nähdä, minkälaisia muotoja se saa tulevaisuudessa. ELVIKSELLÄ LÄMPÖISÄKSI kisken kokemuksella ja taidolla varustetun laulajan voisi luulla pitkästä kiertuetauosta huolimatta yhä iskevän nuotit taivaisiin ilman sen kummempia venyttelyjä. Mies tähdentää, että ajat ovat kuitenkin muuttuneet hänenkin kurkulleen. Oppikirjan mukaiset lämmittelyt eivät silti hänelle maistu. ­ Minun täytyy aina lämmitellä tovi, oli sitten kyse keikoista tai studiotyöstä. 18-vuotiaana minun ei vielä tarvinnut vaivautua moiseen, mutta nykyään ääni on saatava käyttäytymään oikein. Laulan yleensä lämmittelynä Elvistä. En tee mitään hassuja ylös-alas-asteikkojuoksutuksia, koska en halua ärsyttää muita. On paljon hauskempaa vain vetää pieni Elvis-pala. Hound Dogit ja kumppanit tulevatkin pian kaikumaan backstageilla ympäri maailman, jos keikkakalenteri saadaan täytettyä Kisken mielihalujen mukaan. ­ Juuri nyt haluan kovasti päästä tien päälle, koska en ole ollut kunnon kiertueella melkein 17 vuoteen. Minun puolestani voisimme keikkailla kaikkialla ja eritoten Skandinaviassa. Muistan, että teillä päin on aina arvostettu vahvasti kunnon rokkia. Unisonicin jäsenten taustat lukuisissa ympäri maailman tunnetuissa bändeissä antavat settilistoja ajatellen runsaasti mahdollisuuksia maustaa tulevan albumin ankkuroimaa biisirypästä. Tällä erää Kiske arvelee, että sen kaikkein suurimman osallisen veisuja tullaan ainakin maistelemaan. ­ Nyt, kun olemme taas Kain kanssa samassa bändissä, niin täytyyhän meidän vetää mukaan myös muutamia klassikkoja Helloweenvuosiltamme. Suunnitelmamme on siis soittaa melkein koko Unisonicalbumi ja lisätä mukaan sopivasti vanhoja hittejä. Siitä tulee varmasti hauskaa. Kuten odottaa saattaa, pian julkaistavan levyn materiaalin seasta löytyy useampikin yleisömassoja eeppiseen nyrkinkohotukseen kannustava anthem. Esimerkiksi Renegaden ja Star Riderin kertosäkeissä on sitä sytyttävää taikaa, joka synnyttää laajat yhteislaulut. Kiske ei vielä tässä vaiheessa uskalla omasta puolestaan ennustaa, mitkä uuden levyn kappaleet sytyttäisivät yleisöt kovimpiin liekkeihin. ­ Mielestäni debyyttilevyn promootiokiertuetta odotellessa on liian aikaista olettaa mitkä biisit toimivat lavalla kaikkein parhaiten. Eri biisit tulevat kuitenkin vetoamaan eri ihmisiin. Star Rider on yksi minunkin suosikkejani, ja nimikkoraita Unisonicin luulisi potkivan perseitä myös mallikkaasti. Odottelen kuitenkin levyn esittämistä yleisöille ennen kuin arvioin tämän enempää. Loppukaneetiksi Kiske kuvailee vielä omin sanoin, mitä suurten massojen kannattaa Unisonicin bändin nimeä kantavalta debyyttialbumilta odottaa. ­ Kuulette levyllä bändin, joka nauttii musiikista. Ei sen enempää eikä vähempää. Minä tulen olemaan sitä mitä aina ennenkin niin lavalla kuin sen ulkopuolella. Niin kauan kuin tämän tekeminen on hauskaa ja inspiroivaa, haluan jatkaa sitä. Olen varma, että seuraavasta levystämme tulee vieläkin parempi, koska bändinä olemme yhä muotoutumassa. « HAASTATTELU TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA LEVY-YHTIÖ SUE " Kuulette levyllä bändin, joka nauttii musiikista. Ei sen enempää eikä vähempää. » 32 « NRO. 4
• » SKARPPAILUN YTIMESSÄ Red Fang on yhtye, jonka maine taitaa olla hurjempi kuin todellisuus. Ainakin mikäli yhtyeen basistin Aaron Beamin puheisiin on uskominen. HAASTATTELU ed Fangin jäsenten kuvitellaan polttavan pilveä ketjussa aina kun he kaljanjuonnilta kerkeävät. Yhtyeen basistilla Aaron Beamilla on tuuhea parta, ja promokuvissa likaista stoneria soittavan bändin jäsenet näyttävät pystymetsästä repäistyiltä punaniskoilta. Heidän musiikkinsa on kuin lekan isku ohimoon, ja riffit tuntuvat rintalastassa asti. Oikeasti Red Fangista taitaa olla mahdotonta löytää mitään Queens of The Stone Agen ja Kyussin exjäsenen Nick Oliverin kaltaista päätään sekoittelevaa, sekakäyttävää idioottia. Red Fangin musiikki saattaa olla raskasta ja kaljanhajuista, mutta siviiliminät yhtye pitää visusti erillään lavapersoonistaan. ­ Heh, sinun pitäisi nähdä tämä: Minulla on kaksi ja puolivuotias poika, ja hän tuli juuri makuuhuoneeseen jossa puhun kanssasi. Nyt hän kuvittelee itsekin tekevänsä haastattelua puhelimitse. Tosin hänen haastattelijanaan toimii vesisänky, Beam kertoo puhelimitse kotoaan Portlandista. ­ Niin, mistä me puhuimmekaan? R Perheestäsi. Red Fang palasi kiertueelta noin kuukausi sitten, ja huhtikuussa te tulette jälleen Eurooppaan soittamaan. Miten ihmeessä kykenet olemaan niin pitkiä pätkiä erossa perheestäsi? ­ Nykyään yritämme tehdä vähän lyhyempiä kiertueita niin, että meillä on niiden välissä myös enemmän mahdollisuuksia viettää aikaa perheidemme kanssa. Kiertueilla yritän soittaa kotiin mahdollisimman usein. ­ Onneksi olemme myyneet jo sen verran levyjä, ettei minun tarvitse olla päivätöissä silloin kun olen kotona ja keikkatauolla. Minulle tärkeintä on se, että onnistun elättämään perheeni kunnialla. Taustalta kuuluu kumea kolahdus ja hätääntynyt kiljaisu. ­ Odotatko hetken, poikani putosi juuri vesisängyltä takamukselleen lattialle ja pelästyi sen verran, että minun on kannettava hänet äitinsä luokse. TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA JAMES REXROAD TI 24.4. TAVASTIA, HELSINKI " Minulle tärkeintä on se, että onnistun elättämään perheeni kunnialla. Viime vuonna ilmestyi Red Fangin kakkosalbumi Murder the Mountains, ja yhtyeen piti tulla myös Suomeen Mastodonin kanssa. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin, ja Red Fang joutui perumaan Suomessa soittamisen. Nyt bändi tulee Helsinkiin omalle keikalle niin ikään amerikkalaisen Black Duskin kanssa melko tarkkaan vuosi sen jälkeen, kun Murder the Mountains ilmestyi. Aaron kuitenkin kieltää, että olisi jo kyllästynyt levyn materiaalin soittamiseen. ­ Ai mikä on muuttunut vuosien varrella? Ennen soitimme keikkoja, jotta myisimme levyjä, nyt ihmiset ostavat levymme ja tulevat keikalle! Soitamme yleisölle mitä he haluavat kuulla, mutta tällä kiertueella ujutamme sekaan myös uusia kappaleita, jotka toivottavasti löytyvät uudelta albumiltamme, jota alamme äänittämään syksyllä. Tulevalla albumillaan Red Fangilla on kaikki mahdollisuudet räjäyttää stoner-pankki lopullisesti ja astua lähemmäs vaikkapa Queens of the Stone Agen suosiota. Se on asia, joka tuntuu Aaronista vieläkin uskomattomalta. ­ Pari ensimmäistä ep-yritelmäämme myivät vain jotain 500 kappaletta, ja otimme niistä tuhannen kappaleen painokset. Luulimme, että tulevatkin levymme tulevat ainiaan mätänemään jossain kella- reissamme. Emme me vieläkään ole mikään miljoonayhtye, mutta totta kai toivon, että olemme nyt ottaneet ne tärkeät ensimmäiset askeleet maailmanvalloituksen suuntaan. Mitä sitten voidaan odottaa Red Fangin Tavastian-keikalta? No, ainakin rituaaleja. Ei kuitenkaan mitään maagisia tai okkultistisia sellaisia. ­ Ennen keikan alkua meillä on tapana kerääntyä yhtyeenä keskellä lavaa, tuijottaa toisiamme silmiin, lyödä kättä päälle ja toivottaa toisillemme onnea. Haluamme soittaa yleisölle aina mahdollisimman väkevän, likaisen, aggressiivisen mutta myös skarpin keikan, ja tuo auttaa meitä keskittymään. Ei. Red Fangin jätkät eivät todellakaan ole mitään nickolivereja. « SUE » 33 « NRO. 4
• » MEREN RAIVO In Mourningin haaveet ovat inhimillisen kokoisia. uhelinlinjan toisessa päässä Björn Petterson nauraa makeasti. Kestää jonkin aikaa, että ruotsalaisen deathmetalbändin In Mourningin kitaristi saa kerättyä itsensä. ­ Enpä todellakaan tiennyt. Outoa, että jollain on tuotakin ollut aikaa laskea, mies hekottelee maatessaan sohvalla kotonaan Falunissa. Puhe on valtamerien painosta. Aina niin luotettavan Wikipedian mukaan valtamerien yhteispaino on noin 1,37x10²¹ kiloa. Helpommin asian voi ilmaista toteamalla, että valta- P merien massa on noin kolme neljäsosaa koko maapallon massasta. Aivan sattumalta ei puhe ole kääntynyt valtameriin. Onhan huhtikuussa ilmestyvän In Mourningin kolmannen levyn nimi jylhästi The Weight of Oceans. ­ Levylle muodostui merellinen teema. Musiikki kuvaa meren liikettä ja erilaisia tunnetiloja, joita siihen liittyy. Suurimmaksi osaksi levyllä on tietysti myrskyävää merta, Petterson kuvailee yli kymmenvuotiaan melodiametallin lähettilään tuoreinta tuotosta. Hyväntuulinen kitaristi kehuu huhtikuun puolivälin jälkeen ilmestyvää albumia vuolaasti. Pettersson löytää nopeasti perusteluja sille, miksi uusi levy on parempi kuin 2008 ilmestynyt Shrouded Divine tai kahden vuoden takainen Monolith. ­ Tämän levyn kappaleet muodostavat aiempaa selvemmän kokonaisuuden. Lyriikat, musiikki ja kansitaide sopivat yhteen, vaikka perinteisestä teema-albumista ei olekaan kysymys. Tämä on suosikkilevyni juuri yhtenäisyyden takia. Aiemmilla levyillä In Mourningin basistilla Pierre Stamilla on ollut suurin vastuu biisien synnystä. The Weight of Oceansia tehdessä jo edellisten levyjen työstön aikaan varsin demokraattiseksi muodostunut In Mourning nousi kuitenkin uudelle tasolle. ­ Biisien tekeminen oli Pierrelle raskasta, joten päätimme tehdä tämän albumin tekstejä koko bändin voimin. Välillä se on aika hidastakin, mutta yritämme tehdä päätökset yhdessä. ­ Olemme varmasti demokraattisempi kuin moni muu bändi. Teemme tahoillamme demoja kotona, jotka sitten esitellään bändille ja niitä aletaan jalostaa yhdessä. Biisit muotoutuvat yleensä aika helposti, kun jokainen tuo kokonaisuuteen omia ideoitaan. Työstämme biisejä, kunnes jokainen on tyytyväinen niihin. Kun yrittää saada viisi ihmistä tyytyväiseksi jokaisen biisin suhteen, se tietysti aiheuttaa aika paljon riitoja. Sovimme kyllä riitamme nopeasti. Aiempaakin tukevamman demokratian lisäksi uuden levyn toinen suuri muutos loi In Mourningille aiempaa enemmän paineita. ­ Ensimmäinen levymme oli tehtiin vanhojen demojen pohjalta ja toiselle levylle päätyi ensimmäisen levyn sessioissa nauhoitettuja biisejä. Kun aloimme tehdä tätä levyä, pöytä oli ensimmäistä kertaa täysin puhdas. Teimme kaikki biisit nimenomaan tätä levyä varten. Se varmasti vaikutti yhtenäisyyteen, 21.-23.6. NUMMIROCK, KAUHAJOKI vaikka emme etukäteen suunnitelleetkaan millaisia kappaleita teemme. Paineita hommien aloittamiseen oli, mutta kun lopulta saimme biisien teon käyntiin, jännitys katosi ja kappaleita alkoi syntyä yllättävänkin helposti. Vaikka uusi levy onkin Pettersonin mukaan parasta, mitä In Mourning on toistaiseksi tuottanut, mies ei elättele toiveita tuhdista setelinipusta. Progressiivinen deathmetalli kun ei ole sitä musiikkia, jolla massat hurmataan. ­ Emme kauheasti puhu keskenämme bändin unelmista tai rahasta. Luulisin, että unelmat ovat meillä kaikilla aika maanläheisiä. Tällä hetkellä suurin unelma on saada tehdä aiempaa enemmän keikkoja, joka toivottavasti onnistuu Spinefarmin kanssa tehdyn sopimuksen avulla. ­ Vaikka tämä kuulostaakin urheilijakliseeltä, yritämme vain tehdä parhaamme. Kaikilla meillä on aika vakiintuneet rutiinit päivätyön ja perheiden parissa. Arjesta on hyvä pitää kiinni. Kun emme ole enää ihan teini-ikäisiä, musiikki on asettunut omalle paikalleen elämässä. Emme halua polttaa siltoja ja yrittää väkisin isoa läpimurtoa. Jos haluaisimme tehdä musiikilla hirveän määrän rahaa, meidän pitäisi ihan ensiksi alkaa soittaa jotain muuta kuin deathmetallia, Petterson tuumii. « TEKSTI ILKKA LAPPI KUVA MATTIAS LINDSTRÖM HAASTATTELU » RASKAITA RISTIRIITOJA CB Murdoc rakastaa musiikkia tosissaan usia ruotsalaisia metallibändejä puskee esiin tasaista tahtia. Siitä huolimatta länsinaapurin heviskenellä menee huonosti ­ ainakin, jos on uskominen CB Murdocin rumpalia Carl-Gustav Bäckströmiä. Mies kun lyttää kotikaupunkinsa Tukholman metalliympyrät jo haastattelun alkumetreillä. ­ Nykyään metalliskene Tukholmassa on surkea. Metallia kyllä on, mutta se ei näy missään. Tällä hetkellä Tukholma on liian hip. Metalli on perinteisesti Ruotsissa ollut duunareiden musiikkia ja Tukholmassa tavallisia työntekijöitä on liian vähän, Bäckström tylyttää. CB Murdocin keikkakalenteriin on jo merkattu esiintyminen myös Suomessa. Rumpali odottaakin paljon Suomen vierailulta. ­ Suomalaiset ovat varsin vaativaa yleisöä metallin suhteen. He ovat täysillä mukana, jos tykkäävät jostain, mutta antavat kyllä kuulua, jos eivät lämpene. Varsinkin tuntemattoman bändin tarvitsee tehdä pirusti töitä voittaakseen yleisön, mutta siihen on valmistauduttu. Netin ihmemaassa maaliskuussa debyyttialbuminsa The Greenin julkaissut CB Murdoc on jo ehditty tuomita toisen ruotsalaisbändin Meshuggahin, jonka kanssa CB Murdoc on myös ollut yhteisel- U lä kiertueella, ideoilla ratsastavaksi djent-bändiksi. The Greenin lehdistötiedotteessa puolestaan uhotaan CB Murdocin uudelleenmäärittelevän alarekisteristä murisevien kitaroiden ja mörisevän laulun extrememetallin alagenren. ­ Meidäthän on ristitty Meshuggahin pikkuveljeksi. Olemme kuunnelleet heitä ja he ovat meitä vanhempia. He väittävät, etteivät ole kuunnelleet meitä juurikaan, mutta ainakin yleensä, kun heiltä tulee uusi levy, muutama meidän ajatuksemme on siirtynyt joka kerta siihen suuntaan, Bäckström nauraa. Rumpalin mukaan CB Murdoc on myös "isoveljeään" monipuolisempi, ainakin mitä tulee bändiläisten omiin musiikkimakuihin. ­ Vaikka oma musiikkimme on aika puhdasta extrememetallia, kuuntelemme paljon ihan muuta musiikkia. Monet suosikeistamme ovat 30 vuotta vanhoja juttuja ja varmaan aika yllättäviäkin. Kitaristimme Fredrik (Boëthius Fjärem) esimerkiksi fiilistelee Tom Waitsia ja Kraftwerkiä. En kyllä usko, että esimerkiksi Trans-Europe Express kuuluisi meidän mu- PE 20.4. NOSTURI, HELSINKI siikissamme. Duunareita Tukholmaan kaipaileva Bäcktröm on itse siistissä toimistotyössä, kuten muutkin CB Murdocin soittajat. Siistiä valkokaulustyötä tekeville soittajille ei kuitenkaan tuota ongelmia hypätä lavalle soittamaan raskasta metallia. ­ Onhan päivä- ja yötyömme välillä aika isot ääripäät, mutta antisosiaalisenkin metallin soittamisessa on se sosiaalinen ulottuvuus, että sitä soitetaan yleisölle, Bäckström filosofoi. CB Murdoc suhtautuu tekemisiinsä vakavasti, mutta bändin rumpali huvittuu useaan otteeseen tarinoidessaan. Pelkän äänen perusteella ei aina voi edes päätellä, milloin Bäckström on tosissaan ja SUE milloin heittää koko jutun vitsiksi. ­ Musiikin suhteen haluamme olla idealisteja. Joku voisi jopa sanoa meidän suhtautuvan musiikkiimme ryppyotsaisesti. Luultavasti hän olisi oikeassa, vaikka muuten mielestäni olemmekin aika rentoja kavereita. Jotta musiikillinen idealistisuus olisi mahdollista, on parempi pitää päivätyöstään kiinni ainakin toistaiseksi. ­ Teemme musiikkia rakkaudesta, mutta emme rahan takia. Totta kai visiomme on tehdä mahdollisimman paljon rahaa, mutta sen täytyy tapahtua musiikin ehdoilla. Jos teemme musiikillisesti täydellisen levyn, olemme saavuttaneet optimaalisen tilanteen. Tosin jos sellainen täydellinen levy kohdalle osuu, olisihan se kiva saada ihmiset myös ostamaan se. Jos haluaa tehdä musiikilla mahdollisimman paljon rahaa, kannattaa ryhtyä tuottajaksi ja yrittää päästä tuottamaan Madonnaa, Bäckström maalailee. CB Murdocin rakkaus soittamiseen näkyy myös hitaana työskentelytahtina, koska bändi haluaa olla lopputulokseen tyytyväinen. Toisinaan yhden biisin hiomiseen kuluu jopa viikkoja, mikä on Bäckströmin mukaan "ihan liikaa". ­ Kaikista biiseistämme koko bändin pitää olla innoissaan. Se näkyy myös tavoitteissamme. Yritämme tehdä musiikillisesti mahdollisimman kiinnostavia levyjä. Ja vannon, ettei yksikään levymme tule olemaan vanhan toistoa, Bäckström lupaa ja on ilmeisesti tosissaan. « TEKSTI ILKKA LAPPI KUVA DAVID LUNDMARK » 34 « NRO. 4
• RECORDED LIVE AT ESTADIO NACIONAL, SANTIAGO: 1OTH APRIL 2011 "THIS SHOW IS MORE THAN TRIUMPH, IT'S A VISION OF FEARLESSNESS AND SHEER FORCE OF WILL VIA THE MEDIUM OF PURE F**KING HEAVY METAL" Alexander Milas, Editor, Metal Hammer DVD & BLU-RAY include mind-boggling 88 mins bonus feature AVAILABLE MONDAY 26th MARCH BEHIND THE BEAST The revealing documentary on how to put on an Iron Maiden Tour & what goes on behind the scenes + collectable extras: an extended version of the promo video `Satellite 15... The Final Frontier' (with the Making Of) & The Final Frontier World Tour Show Intro FULL 2 HOUR SET: Satellite 15 / The Final Frontier / El Dorado / 2 Minutes To Midnight The Talisman / Coming Home / Dance Of Death / The Trooper / The Wicker Man Blood Brothers / When The Wild Wind Blows / The Evil That Men Do / Fear Of The Dark Iron Maiden / The Number Of The Beast / Hallowed Be Thy y Name / Running Free g LIMITED EDITION STEELBOOK DOUBLE DVD BLU-RAY SOUNDTRACK AVAILABLE AS LIMITED EDITION DOUBLE VINYL PICTURE DISC & 2CD / DIGITAL DOWNLOAD WITH FULL ON 5.1 SURROUND SOUND Soundtrack Produced by Kevin Shirley Soundtrack Co-Produced by Steve Harris Soundtrack Engineered & Mixed by Kevin "Caveman" Shirley WWW.IRONMAIDEN.COM SUE » 35 « NRO. 4
• KILLING JOKE VANHAT JÄÄRÄT EIVÄT ANNA PERIKSI MMXII NYT KAUPOISSA T KAUPOISSA SUE: 9/10 · SOUNDI: 4/5 INFERNO: 4,5/5 » TUHKISTA NOUSEVAT SOTURIT Unleashed esittelee maailmanlopun jälkeisen maailman. nleashed on pöllyttänyt rakkaan länsinaapurimme rannoilta ilmoille railakasta deathmetallia jo reippaasti yli 20 vuoden ajan. Bändin tahti ei ole hidastunut pätkääkään, ja pian hyllyyn saadaan yhdestoista albumi Odalheim. Yhtyeen johtohahmon, laulaja-basisti Johnny Hedlundin mukaan kuulijat voivat odottaa uuden maailman nousevan vanhan tuhkista. Luvassa on täysipainoista, aggressiivisesti päin naamaa rynnivää death metallia intensiivisempänä kuin koskaan. Levyn läpi kulkee myös hyvin mahtipontinen, viikinkikeskeinen juonikuvio, jossa pohjoismaiset soturit kohtaavat maailman ääriä kulkiessaan jopa Väli-Amerikan legendaarisia intiaanitaistelijoita. Hedlund valaisee tätä kertomusta sopivasti. ­ Levyn tarina on otettu kirjasta, jota olen työstänyt jo melkein seitsemän vuotta, mutta en ole ehtinyt viimeistelemään. Se kertoo niistä Midgardin sotureista, jotka pohjoismaisessa mytologiassa selviävät elossa maailmanlopusta, Ragnarökistä. He tuovat viikinkien perinteet uuteen maailmaan, Odalheimiin. Käytyään pari taistelua valkoista kristusta vastaan he tajuavat, että ainoa keino tuhota tämä politiikkaa ja uskontoa dominoiva arkkivihollinen on kerätä maailman pataljoonista yhteen riittävän iso armeija. Vuosien taivalluksen jälkeen he ylittävät Sierra Madren vuoriston Keski-Amerikkaan, jossa he tapaavat vanhoja ystäviään kuten atsteekit, toltekit sekä mayat. Tuohon aikaan nämä heimot olivat jo vuosia sitten yhdistyneet "Maya-sotureiksi" taistelemaan valkoista kristusta vastaan. Uuden levyn seitsemäs laulu viittaa siis tähän kohtaamiseen. Odalheim ei tiettävästi ollut valmistumisvaiheen osalta Unleashedille mitenkään poikkeuksellinen levy. Yhtyeen ehdoton periaate materiaalin tuottamisessa asettaa kuitenkin luomisprosessille haastetta. ­ Levymme ovat aina positiivisia haasteita. Soturimme ansaitsevat vain parasta, joten meidän täytyy olla luovuutemme kanssa hyvin tarkkoja ja kärsivällisiä. Muuten julkaisumme eivät yllä vaadittavalle tasolle. Jokai- KILLING JOKE LIVE: 4.5. THE CIRCUS, HELSINKI U IN MOURNING: The Weight of Oceans 18.4. Ahhh... Maltillisilla progehöystöillä kuorrutettua, doomiin päin kumartelevaa deathia! Syvyyksistä sitä ihmettelemään nousevat, suuret muinaiset lonkero-otukset liikkuvat ja käyvät hyvin pyydyksiin. www.spinefarm.fi sen uuden levyn täytyy parantaa ja sisältää vahvempia lauluja, linjaa Hedlund. Viikinki/pakanametalli on viimeisen 5-10 vuoden aikana kokenut huiman nousun niin bändien määrässä kuin median sekä fanilaumojen tietoisuudessa. Useat kovemman linjan fanit haluavat muistuttaa, että ennen Amon Amarthia ja Týriä tietä näyttivät sellaiset bändit kuten Unleashed. Hedlund ei tee numeroa siitä, kuuluisiko heille enemmän tunnustusta nosteessa olevasta tyylistä. Hän kokee Unleashedin tuoneen kyllä mukaan oman osansa, mutta näkee sen ennemmin osana suurempaa jatkumoa. ­ Mielestäni toimme viikinkien perinteet sekä arvot deathmetalliin vuonna 1989. Muut toki tekivät sen ennen meitä omissa tyyleissään, kuten Heavy Load perinteisessä hevissä, Manowar powermetallissa ja Bathory blackmetallissa. Tuohon aikaanhan meistä puhuttiin ennemmin vain ruotsalaisena deathmetallina siinä missä Entombedista tai Dismemberistä. Mutta kuten sanoit, viimeisen 10:n vuoden aikana tämäntyylisten bändien räjähdys pinnalle on luonut tarvetta sopiville määritelmille. Esimerkiksi viikinkideathmetalli on minusta genrenä ihan pätevä termi. Unleashedinkin on pian tarkoitus suunnata maailman teille sekä vesille promotoimaan tuoretta julkaisuaan. Tämän hetken julkaisukelpoiset tiedot ovat rajalliset, mutta täällä Turhapuron maassakin voivat fanit pitää sormiaan ristissä. ­ Tällä hetkellä päätähtäimessämme on festivaaleja, joita pitäisi olla tulossa tietoon lisää hyvin pian. Kesän jälkeen edessä pitäisi olla sitten oma kiertueemme. Toivon helkkarin vahvasti, että Suomi löytyy reitiltämme joko silloin tai jo festarikautena, Hedlund sanoo. Terveisiksi yhtyeen primus motor huomauttaa vielä, mistä heavy metallissa on hänen mielestään pohjimmiltaan kyse. ­ Kapinasta. Siinä se pyhä yksinkertaisuus. Arvostan kyllä bändejä, joille se ei ole suurin prioriteetti. Minulle kyse on kuitenkin aina ja ensinnä kapinasta. « TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA NUCLEAR BLAST SUE » 36 « NRO. 4
• » KYYTI VUORISTORADASSA Halestorm liikkuu toisella levyllään ääripäästä toiseen. O li väistämätöntä, että vaihtoehtometallia soittavan Halestormin laulaja Lzzy ja rumpali Arejay Hale alkoivat tehdä musiikkia yhdessä. Pennsylvanialaissisarukset kasvoivat musiikin ympäröiminä: isä soitti nuorempana bassoa useissa bändeissä, äiti työskenteli miehensä kiertuemanagerina, isoisä oli kitaristi, ja perheen levysoittimessa pyöri klassinen rock David Bowiesta Alice Cooperiin ja Beatlesiin. ­ Kun tuli sen aika, isä osti meille rumpusetin ja kosketinsoittimet. Laitoimme ne vaatehuoneeseen ja jammailimme siellä kahdestaan, Arejay Hale muistelee. Ensimmäiset kappaleet syntyivät, kun Arejay oli 9-vuotias ja Lzzy 12. Vuoden kuluttua kaksikko soitti ensi kertaa yleisön edessä. Sisarukset erottuivat maalaismarkkinoiden kykyjenetsintäkilpailuissa balettitanssijoiden ja lehmityttöjen joukosta räikeästi, ja vaikkei voittoa tullut, kipinä esiintymiseen syntyi eikä ole sen jälkeen hiipunut. ­ Tiesimme heti, että haluamme esiintyä lisää. Teinivuosina sisarukset soittivat milloin kenenkin kanssa. Yhtyeeseen oli vaikea löytää soittajia, joiden vanhemmat olisivat tukeneet soittoharrastusta yhtä paljon kuin Halen sisaruksia tuettiin. Vihdoin vuonna 2003 Halestormin nykyinen muoto syntyi, kun bassonvarteen tuli Josh Smith ja kitaristiksi Joe Hottinger. Bändi ryhtyi heti tekemään showcasekeikkoja tosissaan. Työ tuotti tulosta vuonna 2005, kun Halestorm solmi levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Yhtyeen omaa nimeä kantava debyytti ilmestyi vuonna 2009, minkä jälkeen bändi kiersi ahkerasti maailmaa lähes kolme vuotta. Halestorm on tehnyt yhteiskiertueita muun muassa toisten yhdysvaltalaisten metalliyhtyeiden Disturbedin, Stone Sourin ja Shinedownin kanssa. Huhtikuussa ilmestyy Halestormin toinen pitkäsoitto The Strange Case of. Halen innostus uudesta albumista välittyy selkeästi puhelinlankoja pitkin. ­ Fiilis uudesta levystä on uskomaton! On harvinaista edes saada tehdä toista albumia. Tiedämme paljon uskomattomia bändejä, jotka saavat levytyssopimuksen ja tekevät albumin mutta eivät saa julkaista toista levyä, kun ajat muuttuvat. Olemme erittäin onnekkaita, koska voimme tehdä tätä ja koska ihmiset ympäri maailmaa pitävät meistä. Rumpali kertoo toisen levyn työstämisen olleen kolmen vuoden kiertämisestä ja debyyttilevyn äänittämisestä saatujen kokemuksien myötä debyytin tekemistä hauskempaa. ­ Meillä oli nyt paljon enemmän kokemusta, emmekä soittaneet niin varovaisesti kuin ennen. Ensimmäistä levyä tehdessämme emme tienneet, kuka meitä kuuntelee. Nyt tiedämme, mikä kohdeyleisömme on ja mitä ihmiset haluavat kuulla meiltä. Halestorm teki toisella albumillaan kaiken isommin ja leveämmin ääripäitä venyttäen. Raskas materiaali on raskaampaa, kun taas rauhallinen materiaali soi entistä rauhallisemmin ja herkemmin. Pitkäsoiton kaksi hyvin erilaista puolta sopivat Halen mielestä hyvin yhteen. ­ Levy on hyvin energinen, ja pidän siitä, miten se kulkee eteenpäin. Kun sitä kuuntelee, tuntuu kuin olisi vuoristoradassa. Levy osoittaa, että olemme kasvaneet kovasti. Halestormin kappaleet syntyvät sisarusten yhteistyönä. Koska he ovat kasvaneet yhdessä ja heillä on yhteiset kiinnostuksen kohteet, työskentely toimii moitteetta. ­ Olemme aina olleet läheisiä, mutta musiikki on tehnyt meistä vieläkin läheisempiä. Me molemmat uskomme tähän bändiin ja teemme kaikkemme sen eteen. Me ja ihmiset ympärillämme olemme eräänlainen friikkisirkus, joka kiertää ympäri maailmaa. Myös Josh ja Joe ovat kuin perhettä. Suomessa Halestorm nähtiin Taste of Chaos -kiertueen pysähtyessä Helsinkiin marraskuussa 2010. Rumpali muistelee Suomenkeikkaa hyvillä mielin. ­ Se oli mahtava! Emme yhtään tienneet tunteeko kukaan meitä. Onneksi ihmiset olivat ottaneet meistä selvää ennen keikkaa, ja meidät otettiin hyvin vastaan. Se kiertue oli yksi parhaista ikinä. Toivon, että palaamme Suomeen tänä vuonna. « TEKSTI MINNA KOIVUNEN SUE THE STUNNING NEW STUDIO ALBUM! Also available as LTD. DELUXE BOX INCL. DIGIPAK + bonus tracks + extended artwork · GATEFOLD VINYL · iTUNES EXCLUSIVE EDITION Out April 25th [check out special and rare collector's items at www.cmdistro.com] www.centurymedia.com » 37 « NRO. 4
• LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton PARADISE LOST ­ Tragic Idol (Century Media) Paradise Lostin henkilökohtainen kunnianpalautus alkoi 2000-luvun puolivälissä samannimisellä levyllä, joka oli pieni askel ihmiselle, mutta suuri askel yhtyeen vanhalle kuulijakunnalle, joka ei koskaan päässyt sinuiksi bändin pahimman Depeche Mode -vaiheen kanssa. Syntsapopin ja koneistetun kevytgoottailun sijasta Paradise Lost muisti jälleen olevansa metallibändi. Vuoden 2007 In Requiem olikin jo ensiluokkainen albumi, raskaampi ja tunnelmallisempi kuin moneen vuoteen. Kolme vuotta sitten tullut Faith Divides Us - Death Unites Us ei ollut aivan yhtä täysosuma, mutta melko tasokas sekin. Kolmastoista kerta taas toden sanoo, sillä Tragic Idol palauttaa britit jälleen kerran etulinjaan. Metallimusiikin valtaistuinpelissä on hyvä muistuttaa nuoremmille tulokkaille, kuka se goottimetallin oikein tulikaan kehittäneeksi. Laatukappaleita on tasaisesti koko albumilla eikä anniksi jää vain pari kolme alun ässäbiisiä kuten yhtyeellä on toisinaan ollut tapana. Lyijynraskas Crucify, sanoituksia myöten ensiluokkaisen toimiva Honesty in Death, To the Darkness sekä Fear of Impending Hell ovat väkevän intensiivisiä ja samalla tunteikkaita kappaleita. Tragic Idolin raskaimmat sävyt vetävät vertoja Shades of Godin jyhkeille vyörytyksille. Vaikka kappaleiden pituudet ovat normimittaisia, niin goottidoomiahan tämä on, ei siitä mihinkään pääse. 9 Hitaan raskas päätösbiisi The Glorious End, vahva avauskappale Solitary One ja Theories from Another World möyrivät tuhteina, samalla kun Gregor Mackintoshin tavaramerkkiset kitarakuviot kylvävät melodista melankoliaa. Laulaja Nick Holmes laajentaa jälleen monipuolista skaalaansa. Alkuaikojen örinävokalisointiin hän ei enää heittäydy, mutta ilmaisu on paikoin varsin rosoista ja käheää ja heijastaa sanoituksia, jotka kumpuavat pitkälti Holmesin omista tunnoista ja elämänkokemuksista. Vaikka Mackintosh ja Holmes ovatkin Paradise Lostin voimakaksikko, joita ilman bändiä ei olisi, niin ei ole syytä unohtaa myös muita jäseniä, joista basisti Stephen Edmondson ja komppikitaristi Aaron Aedy ovat olleet alusta asti mukana. Nelikko on saavuttanut kyvyn soittaa yhteen niin helpon ja luontevan kuuloisesti, että näin helppoon luontevuuteen vaaditaan 24 vuoden yhteistyö. Albumista riittää ammennettavaa vuosiksi eteenpäin, ja samalla Tragic Idol valaa uskoa siihen, että bändien elinkaaren ei tarvitse edetä alkuvuosien huippulevyistä joko rutiininomaisiin perusplättyihin tai luonnottoman kuuloisiin "taiteellisiin" tyylimuutoksiin, joissa muutoshalu ei kompensoi tason laskua. Joskus on mahdollista palata kaukaisiltakin harharetkiltä kotiin, penkoa omia juuriaan ja löytää sieltä uusia versoja. JUSSI LAHTONEN SUE » 38 « NRO. 4
• 8 RUNNING WILD SHADOWMAKER (SPV) Rock'n'Rolf Kasparekin elämäntehtävänä oli 30 vuoden ajan Running Wild, omaperäinen heavy/power metal -yhtye, jonka yhtenä vahvana pääteemana olivat merirosvot. Piraattimetallin pioneereinakin tunnettu Running Wild ehti julkaisemaan 13 kokopitkää, joista osa kuten Under Jolly Roger olivat klassisia hevialbumeita ja osa kuten Black Hand Inn mestarillisia tapporiffien orgioita. Muutama albumi oli epätasaisempi, mutta lähes joka levyllä oli yksi tai kaksi mieleenpainuvaa huippuvetoa. Taso alkoi kuitenkin laskea 2000-luvulla, ja viimeinen levy Rogues En Vogue (2006) oli jo varsin väsynyt. Niin oli myös Kasparek, joka vuonna 2009 pisti pillit pussiin ja lopetti koko bändin. Mutta kuten Pyhässä Sanassa sanotaan, niin "se kuollut ei oo, mi voi iäti maata, aikojen myötä voi kuolokin laata." Kasparekille riitti muutama vuosi akkujen lataamista ja irtiottoa kunnes hän herätti Running Wildin jälleen eloon ja sävelsi Shadowmaker-albumin. Tuloksena on terhakka, konstailematon ja rennon kuuloinen RW-levy, jossa on elinvoimaa ja tarttuvaa teutonimetallia niin kuin vain Kasparek sitä osaa kynäillä. Riding on the Tide ja Sailing Fire pistävät purjeet taas pystyyn ja Locomotive jyskyttää kuin höyryveturi. Kieli poskella tehty jollotus Me And The Boys kuulostaa kapakkalaululta mutta on tarttuva kuin mikä. Levyn päättää perinteiseen tapaan pidempi biisi Dracula, jossa vanha verenimijä saa uuden käsittelyn. Hieman on vielä merirosvolaivan tehossa petraamista ja miehistössä täydentämistä, mutta kapteeni on taas kannella ja tästä se merimatka jälleen alkaa. JUSSI LAHTONEN LEVYARVIOT ACCEPT ­ Stalingrad (Nuclear Blast) 9 8 MOONSPELL ALPHA NOIR (Napalm Records) Moonspellilla on kaksi vuosikymmentä paketissa, ja sen kunniaksi portugalilaiset julkaisevat kymmenennen levynsä. Tai itse asiassa sekä kymmenennen että yhdennentoista, sillä Alpha Noirin bonusversio sisältää kaksi levyä: mainitun Alpha Noirin ohella julkaistaan myös Omega White. Nyt kuunnellussa versiossa ei jälkimmäistä levyä ole tarjolla, joten Omega Whiten arviointi jää tällä kertaa väliin. Kuunneltavaa sitä on Alpha Noirissakin, joka on yksi yhtyeen raskaimpia, rouheimpia ja tylyimpiä albumeita kautta linjan, ja tyylipuhdas paluu bändin esikoislevy Wolfheartin viitoittamille linjoille. Muutaman levyn takaiset kevyet goottimetallitunnelmoinnit on vaihdettu nimikkobiisin maaniseen jytkeeseen, vanhan mallin rähisevämpiin vokaaleihin ja rajumpaan revittelyyn. Neljänkymmenen minuutin tiukka paketti ei pehmoile tai hidastele, varsinkin Lickanthrope menee eteenpäin tukka putkella. Melodioita ja goottilinjauksia on toki mukana, ja heittäytyypä Fernando Ribeiro välillä myös syvään hirvilauluun, mutta joka tapauksessa Alpha Noir käy kurkkuun kiinni kuin susi eikä ihan heti hellitä. JUSSI LAHTONEN Vanha kunnon "Assept" eli Accept oli studiolevyjen suhteen pitkän aikaa limbossa. Välillä oli reunion-kiertueita Udo Dirkschneiderin kanssa, mutta vanhassa vedessä ei voi loputtomiin velloa ennen kuin stagnaatio iskee. Eteenpäin on mentävä jos ei halua kellua paikallaan ja elää vanhoilla muistoilla. Siispä Accept värväsi uudeksi vokalistikseen kokeneen Mark Tornillon ja teki kelpo comebackin vuoden 2010 levyllään Blood of the Nations. Uusi mies on ajettu sisään sekä levyllä että livenä: varsinkin viimekesäisen Tampereen Sauna-festivaalien vieraat voivat muistella lämmöllä uuteen kevääseen puhjennutta Acceptia. Ei siis olekaan ihme, että kun koneet on saatu lämpimiksi, niistä saadaan irti vielä parempia tehoja. Tornillo on entistä enemmän sinut Acceptin laulajana, ja muut vanhat parrat teutaroivat kuin nuoret varsat. Stalingrad on edeltäjäänsäkin kovempi lätty, jossa yhtye on tiivistänyt ilmaisuaan ja karsinut ylimääräiset kuviot tykkänään pois. Albumi on lähes 16 minuuttia lyhyempi kuin edeltäjänsä ja biisejä on kaksi vähemmän, mikä on selkeä parannus. Täytebiisejä ei ole. Stalingradin kolme avausbiisiä antavat odottaa jopa vielä kovempaa levyä kuin mitä kokonaisuus lopulta on. Hung, Drawn And Quarteredin jälkeen kuultava nimikkobiisi ja sen jälkeinen Hellfire ovat täyden kympin ralleja, teutonista terroria parhaimmillaan ja uljaimmillaan. Tämän jälkeen klassikkomateriaali vaihtuu "vain" hyviksi ja oikein hyviksi hevibiiseiksi. Against The Worldissa on aineksia pidemmäksikin aikaa keikkasettiin, ja pidempi päätösbiisi The Galley jättää oivallisen jälkimaun ja on levyn lopetusbiisinä tarkkaan linjattu valinta. Kyllä vanhat veteraanit vielä osaavat. JUSSI LAHTONEN Warriors sekä jyhkeä The Battle of Odalheim jäävät parhaiten mieleen. Mitään uutta auringon alle ei tarvita, sillä hyytävän kylmä pohjolan talvi jatkuu kuten se on jatkunut jo neljättä vuosikymmentä. JUSSI LAHTONEN 8 AURA NOIR OUT TO DIE (Nuclear Blast) Nyt ei ole koittanut yhdestoista hetki, sillä Unleashedilla ei ole mitään hätää. Se on aikoja sitten kaivertanut itselleen oman nichensä ruotsalaisen kuolonmetallin kentälle ja vuorannut pesän reunat niin vankoiksi, että isompikaan tuuli ja tuiverrus ei pääse läpi. Toisaalta myöskään mikään uusi tuulahdus ei pääse suojista läpi, mutta sellaista ei bändi haekaan. Yhdestoista studiolevy on varsin tuttua ja turvallista Unleashedia, jossa jyristellään viikingeistä, odinistisista ajoista, urheista sotureista ja isänmaan muinaisista puolustajista. Yhtyeen ruumiillistuma Johnny Hedlund pomputtaa bassoaan ja ärjähtelee ulvahdellen samalla kun kitaristikaksikko Fredrik Folkäre ja Tomas Olsson antavat kuusikielisten soida. Bändin ominaissoundi on tallella, tahti tasaisen varma ja levyn parhaimmat biisit kuten Vinland, vimmainen Rise of the Maya 7 UNLEASHED ODALHEIM (Indie Recordings) Räkäisemmän thrash/black metalin ystävät ilahtunevat, kun kulttibändin asemaan päässyt Aura Noir pistää uusimman kiekkonsa pihalle neljän vuoden paussin jälkeen. Harvakseltaanhan yhtye on levyjä muutenkin julkaissut, sillä Out to Die on vasta viides studiolevy lähes kahden vuosikymmenen aikana. Kolmikko Aggressor, Apollyon ja Blasphemer runttaavat miellyttävän saastaisen ja kuraisen kuuloista räimettä juuri sopivan mittaisen annoksen. Klassiset albumin mitat ovat hyvin tiedossa, ja perinteitä kunnioittaen albumin kahdeksan biisiä kestävät vähän alle 33 minuuttia. Lähtökohtanahan täytyy aina olla se, että albumi mahtuu muuten C60kasetin A-puolelle, mutta viimeinen biisi menee B-puolen alkuun. Lapset ja imeväiset voivat tarkistaa vaikka Wikipediasta mikä se sellainen C-kasetti oikein onkaan. Avausralli Trenches nakkaa kylmiltään juoksuhautaan, ja liekinheitintähän sieltä on tulossa päin pläsiä. Fed to the Flames, The Grin from the Gallows sekä Deathwish eivät emmi vaan lyövät. Turskaisen rivo äänimaailma ja napakan tarttuvat riffit päihittävät edellislevy Hades Risen. Aura Noir on kauttaaltaan kovassa tikissä. JUSSI LAHTONEN tappaa talossa ja puutarhassa. Pois alta risut ja männynkävyt, sillä AA-kerhon kokoontuminen on tuottanut yhden vuoden parhaista thrash metal -albumeista, jonka edessä ei voi kuin nöyrästi kumartaa, nostaa päätään, kumartaa ja heiluttaa samalla lettiä yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Kutsu on kuultu! Espanjalaisten vimmainen, rosoinen ja aggressiivinen tyylilaji tuo mieleen keskieurooppalaisen thrashin parhaat päivät 80-luvulta, ja erityisesti Kreatorin ystävien korvakäytävät puhdistuvat vahasta silkasta ilosta. Bändi ei kuitenkaan ole mikään pastissibändi saatika retroyhtye, sillä AA on kehittänyt oman, armottoman linjansa ja oman tyylinsä. Avausbiisi You Are Next on nimensä mukainen, ja kakkosbiisi At the Gates of Hell kuvaa hyvin koko albumia. Mikä parasta, tahti tai taso ei hiivu kovien avausbiisien jälkeen yhtään ja keskivaiheilla on tarjolla häijyn tasokkaita kipaleita kuten Killer Instinct sekä Blood on the Snow. Angelus Apatrida etenee yhtä taidokkaasti ja vakuuttavasti voittoon kuin Espanjan maajoukkue jalkapallon arvokisoissa. JUSSI LAHTONEN on vaihtunut lukuunottamatta kahta alkuperäisjäsentä, basisti Toni Grönroosia ja vokalisti Janne Kermistä. Bändi sekä on että ei ole sama Am I Blood, sillä monet elementit ovat tunnistettavissa Am I Bloodiksi, mutta samalla yhtye on luonut nahkansa ja kehittänyt ilmaisuaan. Levy on varman kuuloista ja energistä heavy thrashia, johon mahtuu muutama napakka kohokohta kuten Are You Alive sekä Hanging Till My Head Is Numb. Sinnikkyys ja periksiantamattomuus kuuluvat biiseistä, mutta tasavahva jälki ei aivan yllä sille tasolle, että levy tosissaan säväyttäisi. Biiseissä on latausta, joka saattaa syttyä ja räjähtää livetilanteissa aivan uudella tavalla. JUSSI LAHTONEN 7 AM I BLOOD EXISTENCE OF TRAUMA 9 ANGELUS APATRIDA THE CALL (Century Media) Espanjalainen Angelus Apatrida teki vaikutuksen jo edellisillä levyillään, mutta The Call SUE (A1 Music) Am I Blood oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin hyvässä nosteessa ja teki kelpo levyjä, joissa thrash ja heavy metal löivät kättä. Pohjat oli luotu jo St. Mucus -nimellä, ja Am I Bloodissa niitettiin mitä kylvettiin. Sitten tuli isompi niittäjä joka niitti koko bändin. Am I Blood katosi kuvioista. Muutama vuosi meni hiljaiseloa, sen jälkeen alkoi hidas ryömiminen kohti valoa. Tunnelin päässä odotti vihdoin uusi kokopitkä. Existence of Trauman ja sitä edeltäneen The Truth Inside the Dying Sunin välille mahtuu yli vuosikymmen. Bändin jäsenistö (Nuclear Blast) Tuotteliaan Tuomas Saukkosen pääyhtyeeksi luokiteltava Before the Dawn on julkaissut levyjä sykleissä, joissa albumeita tulee peräkkäisinä vuosina, sen jälkeen tulee pieni levytystauko ja sen jälkeen on vuorossa taas uusi sykli. Soundscape of Silencen (2008) ja Deathstar Risingin (2011) välissä oli vajaat kolmisen vuotta, mutta Deathstarin ja Rise of the Phoenixin välillä vain vuosi. Erittäin paljon on kuitenkin ehtinyt tapahtua vuodessa, sillä kokoonpanoa on pistetty melkoisesti uusiksi, tyylilaji on kokenut muutoksia ja yhtye nousee kuin Feenix-lintu tuhkasta. Vuosia mukana ollut basisti ja puhtaiden vokaalien laulaja Lars Eikind on poissa, samalla meni vaihtoon myös rumpali. Aiempi goottimetallisempi painotus on nyt tiessään, ja uusi Before the Dawn on enemmän death metal -yhtye. Melodisuuden ja raskaamman runttauksen yhdistelmä on kohdillaan, ja lisääntyneet örinävokaalit toimivat kuin tauti. Biiseissä on ilahduttavasti myös hieman enemmän rosoisuutta reunoil- 8 BEFORE THE DAWN RISE OF THE PHOENIX » 39 « NRO. 4
• Unisonicin debyytti on rehellistä ja tyylitajuista hard rockia, jossa duurisoinnut raikuvat laulustemmojen ja kitarasoolojen vilinässä. Levy ei missään nimessä tarjoile mitään uutta tai mullistavaa, mutta eipä näin iloista ja vilpitöntä tekelettä voi oikein mollatakaan ilman, että leimautuisi synkkämieliseksi kyynikoksi. VILLE PEKKALA 9 LEVYARVIOT IRON MAIDEN EN VIVO! FUELED BY FIRE ­ Plunging into Darkness (NoiseArt Records) 9 "Thrashers unite, thrash is back, posers on the floor." Noin juveniilisti levitti tämä kalifornialaiskvartetti rässin ilosanomaansa vielä esikoisalbumillaan. Bändi on sittemmin tehnyt huomattavan harppauksen kypsyysasteikolla. Ällistyttävän kovan kakkoslevyn tahdissa pystyy moshaamaan ihan täysillä, vaikka lyyristen avujen vajavaisuudet aiheuttavatkin yhä hienoista myötähäpeää. Plunging into Darknessin pärähtäessä soi- maan ämyreistä kajahtaa vanhan liiton Bay Area -thrashia puhtaimmillaan ja aidoimmillaan. Herran pieksut, että bändi soundaa hyvältä! Slayerin, Testamentin ja muiden alueen legendojen tutuiksi tekemät jipot ja maneerit ryöstöviljellään, kompressoidaan ja uudelleen sovitetaan uskomattomalla intensiteetillä ja raivolla. Kaikki palikat ovat levyllä kunnossa: Rosoiset riffit, kirskuvat laulut, tekninen osaaminen, raa'at soundit sekä kappaleiden rakenteet rytminvaihdoksi- neen. Kokonaisuuden kruunaa kitaristikaksikon slayermainen soolojen tykitys vuorotellen, atonaalisesti pirua paikalle kutsuen. Uskallan väittää jo tässä vaiheessa kevättä, että Plunging into Darkness tulee olemaan vuoden paras thrash-albumi, joka jättää taakseen myös Suicidal Angelsin sekä Overkillin laadukkaat julkaisut. Taidankin laittaa 20 vuotta vanhan farkkutakkini päälle ja lähteä metsästämään Fueled By Firen hihamerkkiä. VILLE PEKKALA la. Saukkostahan on joskus kritisoitu hieman liiankin hyvistä soundeista, sillä liian siloitellut soundit eivät välttämättä aina sovellu raskaamman kaliiberin kappaleisiin, mutta nyt tasapaino on varsin kohdillaan. Levy alkaa tasokkaasti ja kasvaa biisi biisiltä. Keskivaiheilla ROTF on muhkeimmillaan ja vaikuttavimmillaan. Cross to Bear, jylhän eeppinen Throne of Ice sekä Perfect Storm ovat erittäin vahvoja kappaleita, joissa uudistunut, kuolonmetallisempi soundi pääsee oikeuksiinsa. Loppulevyäkään ei suinkaan huitaista sinne päin, sillä päätösbiisi Closure on väkevän tasokas kipale. Yhtyeen uusi alku saattaa nostaa orkesterin uusiin ulottuvuuksiin. JUSSI LAHTONEN 6 LAY DOWN ROTTEN MASK OF MALICE 6 MUNICIPAL WASTE THE FATAL FEAST (Nuclear Blast) Kaikilla meillä on oma ristinsä kannettavana. Joillakin musiikkityyleillä on suorastaan risti yllä, nimittäin crossover-tyyleillä. Hah hah. Nyt, kun puujalkavitsikiintiö on täytetty, niin itse asiaan eli Municipal Wasteen, joka sekin on yhtä suurta puujalkavitsiä. Crossover-thrashia vääntävä bändi heittää pääsääntöisesti huumoria ja bileläppää, vaikka joku biisi välillä ottaakin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Kännäys- ja lystinpitomusiikkia kunnanjäte kuitenkin on, eikä sen muuta tarvitse esittääkään. Jo viisi albumia julkaisseet virginialaiset eivät turhia krumeluureja biiseihinsä lisäile eivätkä jää tuleen makaamaan, sillä 16 biisin käsittelyssä ei mene kuin vajaat 38 minuuttia. Päätösbiisi Residential Disaster pääsee ainoana neljän minuutin rajapyykille, muuten ralleja saadaan vedettyä läpi minuutissa tai parissa. Nopeatempoinen, rähisevä ja yksittäisiin riffeihin perustuva alternative-thrash vaatii toimiakseen kuitenkin enemmän potkua ja enemmän svengiä kuin mitä Municipal Wastella on tarjota. Perusräimistely on perusräimistelyä, eikä juuri mikään veto jää mieleen. JUSSI LAHTONEN (Metal Blade) Saksalainen Lay Down Rotten on pistänyt rivakasti uutta pitkoa tulelle. 12 vuodessa on valmistunut kuusi täyspitkää. Kiekkoa pukkaa säännöllisesti, tasalaatuisesti, tasavarmasti ­ ja tasapaksusti. Bändin brutaalista kuolonmetallista on vaikea mitään uutta, kiinnostavaa tai omaperäistä löytää vaikka miten etsisi. Vastaavia bändejä ja vastaavia levyjä on vuosien saatossa tullut vastaan niin monta, että Mask of Malice ei erotu millään lailla harmaan keskikastin joukosta. Römeä jytyytys alkaa muutaman sekunnin sisällä avausraita Death-Chainin käynnistyttyä ja jatkuu tasaisen puuduttavana aina loppuun asti. Brum brum brum brum brum, kuuluu kaiuttimista vailla tarttumapintaa tai persoonallisuutta. Pari melodianpätkää on välillä mukana, mutta ne eivät riitä. Saksalaisessa death metalissakaan ei ole kiellettyä tehdä toisistaan poikkeavia tai vaihtelevia biisejä, mutta tämä seikka on sakemanneilta päässyt tyystin unohtumaan. JUSSI LAHTONEN niistä huokuva minimalistinen kauneus kertoo ennen kaikkea maltista ja kärsivällisyydestä. Biisit kasvavat, huojuvat, palautuvat ja eriytyvät, luoden kuitenkin järjellisen sekä vivahteikkaan jatkumon. Erityisesti laulusovituksiin on käytetty paljon vaivaa ja ne tietyllä tapaa määrittävät yhtyeen uuden, entistä syvällisemmän ulottuvuuden. Elämän ikiaikaisten kipupisteiden ruodinta on jo itsessään ansiokasta, mutta niiden äärellä pysähtyminen ja vastauksien löytämisen mahdottomuuden tunnustaminen ovat askel kohti syvempää mielenrauhaa. Anathema on orkesteri, joka on kampittanut omat demoninsa aika päiviä sitten. Weather Systems saattaa hyvinkin olla heidän täydellisin nirvanansa. VILLE PEKKALA (Kscope) Anathema on aina ollut tyylikäs ja elegantti bändi, jonka tavallisuudesta poikkeavat ratkaisut ovat tehneet sen urasta mielenkiintoisen ja hohdokkaan. Uusimmalla albumillaan yhtye ei muovaa tunnelmallisen rockin peruspilareita uudestaan mutta uusiutuu sopivasti omaan diskografiaansa nähden. Weather Systems kätkee sisälleen kahdet kasvot. Toisaalta levy on yhtä arka ja sisäänpäin kääntynyt kuin peräkammarin poika ensi kertaa bordellissa, mutta toisaalta levy tarttuu herkeämättä hetkeen ja puskee ahdistaen päälle kuin aikuisviihteen piinkova ammattilainen punaisten lyhtyjen loisteessa. Kappaleet ovat arvaamattomia tyyneydessään ja SUE 10 ANATHEMA WEATHER SYSTEMS (Earmusic) Entiset Helloween-jampat Kai Hansen ja Michael Kiske ovat yhdistäneet voimansa 23 vuoden tauon jälkeen. Kun myös bändin muiden jäsenten ansioluetteloista löytyy nimiä kuten Krokus, Gotthard sekä Pink Cream 69, niin voi kai hyvällä syyllä puhua melkoisesta superkokoonpanosta. Levyn avaava reipas ja pirteä nimibiisi on ainoa edes hieman powermetalliin kallellaan oleva kappale. Sen jälkeinen materiaali yllättää keveydellään, vaikka en odottanutkaan mitään nopeatempoista nostalgiatrippiä 80-luvun maisemiin. Esimerkiksi Never Change Me voisi hyvin olla Yön katalogista revitty kesähitti ja Never Too Laten sointukuviot tuovat kummasti mieleen Kalle Päätalon Lootusasentoon-rallatuksen. Keskeisin albumia leimaava tekijä on hyväntuulisuus, joka heijastuu yhtyeen kaikessa tekemisessä soitosta sävellyksiin. Keski-ikäiset herrasmiehet ovat selvästi olleet vapautuneessa mielentilassa luomistyötä tehdessään ja jäsenten välinen hyvä kemia todellakin kuuluu lopputuloksessa. 8 UNISONIC S/T (EMI) Iron Maiden pitää julkaisutahtinsa tasaisena jo tutuksi tulleella metodilla eli päästämällä ilmoille uuden livetallenteen. Minua ei oheisjulkaisujen tulva ole koskaan vaivannut, koska niiden joukossa ei ole kuin yksi tai kaksi selkeää hutia. Brittilegendojen julkaisukartta oli jopa hekumallisen tyylipuhdas aina vuoteen 1996 saakka, ja jo silloin parikymppisen yhtyeen ensimmäinen kokoelmalevy julkaistiin vasta tuolloin. Aika hyvin maltettu yhtyeeltä, joka oli vuollut kultaa ja kunniaa viimeiset kymmenen kesää. Uuden liven suurin kysymysmerkki koski esittäjän keikkakuntoa. Varoittava esimerkki lievästä taantumisesta todistettiin viime kesänä Helsingissä, kun kuusikko venyi vain rutiinivetoon. Kuinka ollakaan, nyt Steve Harrisin poppoolta silmille saadaan tulisin tallennettu performanssi sitten Live After Deathin (1985), joka on silkassa välittömyydessään jotakin ennennäkemätöntä. Tältä näyttää, kun yhtye on lavalla kuin kotonaan yleisömäärästä riippumatta. Jokaisen Maiden -liven julkaisuajankohtaa leimaa fanikannan jatkuva purina settiin jämähtäneiden standardinumerojen määrästä. On toki hieman arveluttavaa katsoa Adrian Smithin itsekin myöntävän, että ennen kiertueen harjoituksia on helpottavaa tietää, että setistä löytyvät The Number Of The Beast ja Hallowed Be Thy Name ­ näin ollen treenattavaa oli vähemmän. En mene kieltämään, etteikö Maidenin keikkojen ikihittiosuus kaipaisi viikatetta, mutta toisaalta En Vivo!:n intensiivinen The Trooper -versio petaa näissä korvissa biisille paikkaa seuraavankin rundin keikkasettiin. Keskustelu aiheesta on toisaalta kaksiteräinen miekka, sillä tälläkin kertaa esityksen kymmenestä ensimmäisestä kappaleesta puolet ovat uunituoreita. Kuten edellisellä dvd:llä Flight 666:lla, myös En Vivo!:n oheistäkyllä, Behind The Beast -dokumentilla seurataan tapahtumia esiripun takana. Eritoten mielenkiintoista on, kuinka iholle kamera tälläkin kertaa päästetään, ottaen huomioon kuinka suppeaksi esimerkiksi yhtyeestä kertova kirja aikoinaan jäi. Itse olen livelevyjen audioraitojen sekä fyysisten levyjen ystävä, ja siksi myös En Vivo!:n cd -version paketointi lämmittää. Paksu, kaikkien kappaleiden sanoitukset sisältävä kansivihko on tänä maailman aikana varsinkin keikkatallenteiden kohdalla säännön sijaan poikkeus. Lopulta En Vivo!:n ja sen edeltäjädokumentointien tehtävä on ylläpitää faktaa Iron Maidenin ylivoimaisuudesta. Kuten bändi itsekin haastatteluissa toteaa, eturivin kasvot sen kuin nuorentuvat, eikä sukupolvien jatkumolle näy loppua. Suomessakin kuultu Blood Brothersia edeltävä Dickinsonin palopuhe Maiden-fanien yhteenkuuluvuudesta on kaikessa imelyydessäänkin täyttä asiaa. Väliäkö sillä, mitä kansakuntaa tai uskontoa tunnustat, näissä kinkereissä ei pilkkuja viilata. Ja viisikymmentätuhatta chileläistä huutaa. HENRI EEROLA 6 SHINEDOWN AMARYLLIS (Roadrunner) Kovinkin muikeasti etenkin kotimaansa Yhdysvaltain markkinoilla pärjänneen Shinedownin edellisopus The Sound of Madness oli kuuntelukokemuksena ristiriitaista laatua. Kahden ensimmäisen kappaleen myötä pöytään lyöty ässäkäsi vedettiin levyn lopulla käsittämättömin kääntein vessasta alas. Uuden albumin siivin ei yhtyeen pää pinnalle nouse. Sävellyksissä löytyy toki lihaa luiden ympärillä, mutta ongelmaksi muo- » 40 « NRO. 4
• dostuu lopputuotteen muoto, joka on juuri eikä melkein mitä tilattiin. Ilman senttiäkään luonnetta, kulmaa tai sitä kuuluisaa vaaran tuntua. Niin sanottu oppikirjamalli on jutun juoni. Mieleen piirtyy viisitoistavuotias teini, joka on asiansa kanssa kuolemanvakavissaan mutta jolle harakatkin nauravat. Shinedownin Amaryllis muistuttaa jälleen siitä, miksi moni raskaamman lajin soutaja ei koske pitkällä tikullakaan rapakontakaiseen säveltaiteeseen. Tekemällä tehtyä, sitähän tämä. Muuten Amarylliksen mahdollinen potentiaali olisi ehkä ajan kanssa auennutkin, mutta täysin yliampuva äänenpainepolitiikka pitää huolen, ettei hylkimisreaktiota tule pyörtäneeksi. Korvia särkee ja muutenkin vituttaa. Ei ihan ideaali tilanne jatkoa ajatellen. HENRI EEROLA 9 SAINT VITUS LILLIE: F-65 (Season of Mist) Saint Vitus on doomin kantaisä, ja 17 vuoden tauko levyjen välillä asettaa melkoisia jännityksen sekaisia odotuksia uudelle Lillie: F65:lle. Bändin taannoinen Suomen-vierailu osoitti liekin loimuavan edelleen eikä uusi albumikaan petä. Saint Vitus on raaka ja koristelematon, lumoava ja pimeä. Soundi on yhtä aikaa pehmeä ja julma. Vitusin vanha sielu on edelleen tallella. Lillie: F-65 on täydellisen old school sekä tyylilleen uskollinen. Saint Vitusin kultasuoni ja omintakeinen soundi koostuu Winon kitkerästä laulutyylistä, Chandlerin riffispiraaleista ja raapivista sooloista sekä Adamsin napakasta bassottelusta. Rumpali Vasquez hoitaa edesmenneen Costan tontin jykevästi. Levyn kaksi aloitusraitaa kopioivat sumeilematta Dying Insiden (1986) riffiä ja jalostuvat Chandlerin hirmuisiin särösooloihin. Kovinta shittiä edustaa The Waste of Time. Sen vaaraan houkutteleva tunnelma alleviivaa Lillie: F-65 -nimen merkitystä. Kyseessä on riippuvuutta aiheuttava barbituraatti, yksisuuntainen tie kadotukseen. Sitä kuvaa melkoisella pärinällään, kirskuvalla kitaroinnillaan ja sanoituksellaan myös Dependence. Päätösbiisi Withdrawal puolestaan vie kontrolloimattomaan ufopsykedeliaan, hulluuteen, helvetin tuleen ja jumalattoman kankkusen maahan. Chandlerin raavinta on kiduttavaa ja vailla vertaansa. Saint Vitus on neljän yksilön vankka kokonaisuus, jossa historian taakka ja vahvuus lyövät kättä. Bändi on voimissaan ja Lillie: F-65 on jokaisen doomahtaneen raison d'être. ANNIKA BRUSILA (Rise Above) Vuonna 1980 ilmestynyt Angel Witchin nimeä kantava esikoisalbumi oli aikanaan yksi NWOBHM:n kovimpia levyjä. As Above, So Below on vasta bändin neljäs kokopitkä ja se tehtiin kokonaiset 16 vuotta edellisen levyn jälkeen. Perustajajäsen, kitaristi-solisti Heybourne on edelleenkin Angel Witchin kantava voima ja ainoa alkuperäisjäsen. Soittajia on bändissä ollut lähes yhtä monta kun takana on aktiivisia soittovuosia, mutta meno ja soundi eivät ole muuttuneet miksikään. Korkealta kovaa -kiskontaa, tapahtumarikasta yltiötiluttelua ja sukkahousulaukkaa oli meininki ennen ja sitä se on nytkin. Levyn paras kappale on Into the Dark, jossa laulun kertova ote ja letkeä kitara ovat kiinnostava pari. Guillotinen muhkea riffittely ja patojen räiske erottuvat myös joukosta. Angel Witchille ominainen piirre on lähes joka kappaleessa toistuva hervoton sekoiluväliosa, jossa mennään rytmin hajoamisen rajoille. Tämä ylikierroksilla ryynääminen on toisinaan turhankin mahtipontista ja tekee levyn läpikuuntelusta voimainkoitoksen. Kovan kitaristin Bill Steerin (Carcass, Firebird) nimen puuttuminen levyn tiedoista on hämmentävää. Steer on jo vuoden päivät soittanut kakkoskitaraa keikoilla ja hänen terhakka soittotyylinsä sopii Angel Witchille mainiosti. Nyt jää tyystin epäselväksi, mikä oli hänen panoksensa tällä uutuuslevyllä, jos oli. ANNIKA BRUSILA 7 ANGEL WITCH AS ABOVE, SO BELOW heessa. Tuotanto on tanakka ja mukana on tyyli huomioiden ilahduttava määrä munakasta bassoa. Yksioikoisuus voi pidemmän päälle syödä pääsi, mutta jokaisen äärimätön ystävän kannattaa tutustua tähän lättyyn huolella. ALEKSI AHONEN (Dynamic Arts) Turkulainen Torture Killer on kotimaisen brutaalimman death metalin tärkeimpiä ja tylyimpiä edustajia. Bändi ei tavoittele kultaa ja kunniaa, se on valinnut kuoleman. Muutama vuosi sitten ilmestyneen Sewers-albumin tiimoilla bändin kitaristi Jari Laine antoi ymmärtää, että täyspitkät levyt eivät välttämättä ole Torture Killerille mikään itseisarvo. Bändin raa'at, kalmanhajuiset purkaukset sopivatkin mainiosti lyhyempään muotoon. Tuore EP esittelee uuden TK-vokalistin Pessi Haltsosen, joka astuu miehekkäästi Juri Sallisen, Chris Barnesin ja Matti Liukeen jättämiin saappaisiin. Nimikkobiisi sekä hyytävä And All Will End In Terror ovat suorastaan loistavia, ja Demigod-cover Succumb to Dark tekee kunniaa alan kotimaiselle pioneerille. I Chose Death on erinomainen, perinteitä kunnioittava EP-julkaisu, johon on panostettu kansitaidetta myöten kuin täyspitkään. Valitse sinäkin kuolema. Se on kumminkin edessä. JUSSI LAHTONEN 9 TORTURE KILLER I CHOSE DEATH ­EP (Rise Above) Ruotsista sikiää 70-lukuvaikutteisia bändejä kiihtyvällä tahdilla. Yksi mielenkiintoisimmista vintagefiilistelijöistä on göteborgilainen Horisont. Bändi vääntää retrokamoillaan ilmoille sekä virkistävää bluesrockia että savukiehkuraista hippiprogea. Kuunnellessa on vaikeaa olla muistelematta bändin viimevuotista Suomen-keikkaa; jäsenten habitus on täydellisessä symbioosissa soundiin ja lavapresenssi on kerrassaan autenttinen. Vaikutteet menneiltä vuosikymmeniltä ovat ilmeiset, mutta tällä Horisontin kakkosalbumilla tuoksahtaa voimakkaasti myös Witchcraftin ja Graveyardin tuotanto. Yksi levyn kohokohdista on Crusades of Death, jossa viipyilevä progeblues lietsoutuu melkoiseen classicrockkilvoitteluun. Parasta antia on nimibiisi Second Assault kaikessa räiskyvyydessään. Lyhyt kappale poukkoilee mainiosti ja hyvä pomputtava basso saa sydämen sykkimään. Kaiken kaikkiaan levyllä vuorottelevat hillitön meininki ja tunnelmaa leipova tupruttelu. Solisti Axel lataa läpi levyn pääasiassa falsetissa, joka on vetävää mutta hitusen uuvuttavaa kuunneltavaa. Väliin istutetut suvannot toimivat onnistuneesti keitaina, kuten Spiritissä, jossa bluesahtava lautastenkilkutus ja rauhallinen laulu tyhjentävät tien seuraavalle tukansotkennalle. ANNIKA BRUSILA 8 HORISONT SECOND ASSAULT (Century Media) Ilmakitara keissistä pihalle ja vire timmiksi! Nevermoren entisenä kitaramaestrona parhaiten tunnettu Jeff Loomis on päässyt toisen sooloalbuminsa äärelle. Zero Order Phase (2008) esitteli monipuolisen kitaristin, jolta sujui aivorungon solmuun vetävä otelaudan käryttäminen myös instrumentaalisen metallin muodossa. Uusi levy saavuttaa samat laatustandardit niin hyvässä kuin pahassakin. Loomis on kerännyt levylle nimekkään kaverikaartin. Kieliä hänen rinnallaan venyttävät mm. entiset Megadeth-miehet Marty Friedman ja Chris Poland sekä fuusiohevin salamasormi Tony MacAlpine. Soolotyöskentely on siis tanakan riffittelyn päällä taatusti ensiluokkaista. Tällä kertaa mukana on myös vokalisointia. Mikin varteen on saatu entinen Emperor-jehu Ihsahn sekä Nevermoren Dreaming Neon Black -klassikolla (1999) laulanut Christine Rhoades. Norjan mestarin tähdittämä Surrender on mainiota työtä, mutta Rhoadesin vetämät Tragedy And Harmony ja Chosen Time jäävät perushyviksi. Jälkimmäisessä on kylläkin maukas kertosäe. Ehkä pari tiukkaa laulubiisiä olisivat nostaneet Plainsin kiinnostavuutta muillekin kuin suvereenin soiton palvojille. ALEKSI AHONEN 7 JEFF LOOMIS PLAINS OF OBLIVION 7 DEAD SHAPE FIGURE DEV!LLE RIDE -EP (Dynamic Arts) Omaperäinen ja omalaatuinen, alinta yhteistä nimittäjää kuin ruttoa välttelevä Dead Shape Figure heittäytyy sekin minijulkaisujen ihmeelliseen maailmaan kahden täyspitkän kokonaisuuden jälkeen. Dev!ille Ride on studiolevyjä irtonaisempi ja letkeämpi pläjäys, jossa yhtye irrottelee ja iskee thrash-hengessä rokkivaihdetta silmään. Strangle The Hero on varsin letkeä, ja reipasta jytkettä on muutenkin tarjolla tiukkana purkauksena. EP-formaatti tuo yhtyeestä esiin rosoisemman, rennomman puolen jonka fiiliksen voi siirtää myös tuleville kokopitkille. EP on paras paikka tyydyttää myös cover-himot, joten DSF heittää kehiin Type O Negative -biisin Dead Again. Sääli vain, että TONin biisi on itsessään niin tylsä, että edes DSF ei siihen saa kunnolla eloa. JUSSI LAHTONEN 8 DEATH TOLL 80K HARSH REALITIES (FDA Rekotz) Grindittääkö? Apua löytyy Lappeenrannasta. Death Toll 80k on tahkonnut ahkerasti demoja splitti-ympyröissä jo yli 5 vuotta kunnes käsille on saatu ensimmäinen pitkäsoitto. Harsh Realities tarjoille 25:een minuuttiin 23 biisiä, eli grindcore-asteikolla otetta voitaisiin kuvata jopa progehtavaksi. Musiikillinen puoli on korville käyvä tornado. Metallista riffittelyä ja polkemista on mukana mallikkaasti, vaikka vanhan koulun mukainen asenne tuokin osaltaan crustia peliin. Ei melodioita. Kappaleet paahdetaan läpi ilman happitaukoja. Rumpuosasto hoitaa tehtävänsä blasteista tuplien polkemiseen sekä d-biittiin todella makeasti. Virvelin kärsimys filleissä hykerryttää. Kitaroiden puolesta jo mainittu riffiosasto ansaitsee pittikiitosta. Mikrofonin puolella murina ja ärinä hoidetaan asianomaisen käsittämättömästi. Täytyy myös kehua erikseen levyn soundimaailmaa. Raakuutta löytyy oletettu määrä, mutta puuroksi levy ei mene missään vaiSUE Pretty Maids oli 80-luvulla kansainvälisesti tunnettu alaan vihkiytyneiden keskuudessa, mutta mainittavampaa suosiota se ei koskaan niittänyt kuin korkeintaan Japanissa. Kolmisenkymmentä vuotta perustamisestaan bändi on yhä voimissaan ja julkaisee sen kunniaksi ensimmäisen kuvatallenteensa, jonka kylkiäisenä saa nykytavan mukaisesti ääniraidan. Esiintyminen on taltioitu piskuisessa Prattelnissa, Sveitsissä, jonne on kerääntynyt yllättäen täysi tuvallinen faneja ympäri Eurooppaa. Tosin yhtye on elänyt viime aikoina jonkinlaista renessanssia ja pitää myös muistaa, etteivät keskieurooppalaiset koskaan täysin hylänneet kasariheviä. Tanskalaispoppoo on ollut välillä musiikillisesti tuuliajolla, mutta settiin on löytynyt sattumia kaikilta vuosikymmeniltään ­ tosin kun puolessa välin keikkaa sukelletaan 80-luvulle, siellä myös pysytään. Pretty Maids on selvästi viriilimpi ilmestys klubi-ympäristössä kuin festivaali-lavalla, jossa olen bändin pari kertaa todistanut. Ronnie Atkinsin satunnaisista oikaisuista päätellen kovalevylle on taltioitu ehtaa liveä. Muuntautumiskykyinen vokalisti kajoaa myös akustiseen sekä istahtaa kakkosrumpupatterin taakse. Jykeväsoundisesta kaksituntisesta ei löydy muuta kritisoitavaa kuin se, että Back to Backin pitäisi olla aloitus, silla parempaa keikanstarttaajaa ei hevin löydy. Se pakollinen mustavalkokamera alkaa myös olla eilispäivää. MIKA PENTTINEN 9 PRETTY MAIDS IT COMES ALIVE (MAID IN SWITZERLAND) (Frontiers) » 41 « NRO. 4
• LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton NOTKEA ROTTA ­ Notkea rotta (Monsp) Rotta ja sen kätyrit saavat nyrpistellä tekoneniään ja kohotella lasten aurinkolasien varjostamia kulmakarvojaan ihan mielin määrin, minä sanon sen silti: Notkea rotta on uuden vuosituhannen Sleepy Sleepers. Tuo oli kohteliaisuus eikä edes viittaa pelkästään humoristisuuteen. Pollea poliittinen epäkorrektius, cooliuden ylenkatsominen, tauoton hauskanpito, hyvä rokkimeininki, ärsyttävä mölinä ja pohjimmiltaan vakavat aiheet tekevät ItäHelsingin gangstoista Lahden retkujen jengiveljiä. Viidennellä albumillaan Notkea Rotta on entistä funkimpi, sielukkaampi ja rockimpi. Levyn sanoituksissa ei ole tiukkaa teemaa, ja miellyttävän väljää on myös musiikin puolella. Paluu betoniin -avausbiisillä Notkea rotta, Rautaperse ja Rohtori Laine tekevät Nissan Bluebirdin takapenkillä tilaa kitaristi Rane Raitsikalle, ja matka läpi itäisten kujasokkeloiden voi jatkua. Yksi albumin teemoista on viettien voima. Tanakkaa biittiä ja siistejä torvisovituksia yhdistelevä Pumpataan puskissa raportoi puistoseksielämästä tavalla, joka saa takatalven tuntumaan ohimenevältä lerpahdukselta. Vielä paremmin 9 aiheen kiteyttää läskin riffin ja seesteisen b-osan kontrastilla briljeeraava Sukuvietti on ainoa fakta: luonnonlait, biologia ja hormonitoiminta ovat ihania tekosyitä moraalittomuuksille. Uikkarit käyvät ahtaaksi myös allasfantasioita valottavassa Täysikasvuinen kloorivonkale -kappaleessa, joka yllättää teknopsykedeelisellä kertosäkeellä. Näihin tunnelmiin levy myös päättyy: Klassinen syy -biisin gregoriaanisen harras kertosäe todella pysäyttää pohtimaan testosteronierityksen seurauksia. Vain yksi biisi saa tähtäämään stereolaitteistoa ampuma-aseella: Salkku ja mulkku -biisin soittopuoli notkuu kuin ghettonuoren auto, mutta yhtä rasittavaa puhelaulua ja piinaavasti pieleen mölistyä kertosäettä ei ole kuultu kuin Raptorin ja Lou Reedin levyillä. Edes se, tuleeko biisin nimi lentokonekaappari Aarno Lamminpartaan haastattelusta Kuukausiliitteessä, ei jaksa kovin paljon kiinnostaa. Katurokkari Raitsikan panos kuuluu tehokkaina riffeinä, vongahtelevina wah wah -lickeinä ja entistä rajummin rokkaavina sovituksina. Hiilarihyrrän säkeistöt rökittävät toisiaan kuin nappikauppaa käyvät piripäät Suen toimituksen rapussa, ja rajusti rännittää myös Mitä iistimpää sitä siistimpää. Radanvarren hattiwattila -biisissä vieraillaan vanhassa kantabaarissa, ja yllättäen Notkea rotta tuntuu katsovan itisgangstailua ulkopuolelta. Rytmi keinuu kotoisasti kuin rotan kehto, ja nostalgista tunnelmaa tehostavat hippirockkertosäe ja herkät jouset. Vielä vankempi vastapaino laitapuolen lauluille on Rohtorin urheiluakkuna, jossa masennusta ja rahattomuutta vikiseville juopoille ehdotetaan edes yhden aidosti hyvältä tuntuvan päivän viettämistä. Henkilökohtaisuuksiin mennään Paradoksaaliset pallinaamat -raidalla, jolla Komisario Jyrkkä puhuu neohipeille. Tapetaan eka -kappale on sanoituksiltaan sukua Rytmihäiriön surmacorelle ja lopussa muistuttaa sitä musiikillisestikin. Yhteiskuntakriittisimmillään levy on Joulumaa-biisissä, jossa Suomi-kuvan päälle levitetään talousrikollisista, riistosta ja perhesurmista kertova sanomalehti. Notkea rotta on viidennellä levyllään fuusioyhtye, jonka orgaanisessa bändisoundissa kohtaavat funk, rock, rap ja moni muu elementti. Bändillä on taitoa, kunnianhimoa mutta myös kasvunvaraa, eikä rotanloukku räpsähtäne niskaan vielä aikoihin... mitä ei tosiaankaan olisi aikoinaan uskonut. ARI VÄNTÄNEN SUE » 42 « NRO. 4
• 9 JACK WHITE BLUNDERBUSS (XL) Vuosi vuodelta enemmän Pelle Pelotonta ja erästä toista Ankkalinnan sankaria muistuttava Jack White on viime ajat keskittynyt julkaisemaan harvinaisia vinyylijulkaisuja Third Man -levymerkkinsä kautta. The Dead Weather -yhtyeen kakkosalbumin ilmestymisestä on jo vierähtänyt pari vuotta, ja viime vuonna ilmestyneellä Danger Mousen ja Daniele Luppin Rome-soundtrackilla ilmestyneet soolobiisit eivät ole riittäneet tyydyttämään The White Stripesin lopettamisen kiihdyttämää nälkää. Ensimmäinen sooloalbumi Blunderbuss on siis odotettu uutuus. Saavuttaako mies sen avulla uusia kuuntelijoita? Epäilen, ettei. Alkuaikojensa primitiivisimpien garage- ja bluesäänitteiden jälkeen Whiten seestynyt ja siistiytynyt retrotyyli on vakiintunut vuosimallin 1970 paikkeille. Classic rock -vivahteista, kosketinsoitinvoittoista yleissoundia terästetään välillä Rolling Stones- tai Led Zeppelin -vaikutteisilla numeroilla. Minä en yritäkään teeskennellä olevani muuta kuin Jack White -fani, ja tästä näkökulmasta väkipyssyn osumatarkkuus on ilahduttavan korkea. Kuuntelun myötä kasvavan Love Interruption -singlen korostama vaikutelma Get Behind Me Satan -tyyppisestä albumista säilyy ensikuuntelujen ajan. Nashvillessa purkitettuihin kantrisoul-kappaleisiin sopivien Hammond- tai Rhodes-mattojen ohella levyltä löytyy onneksi myös Whiten lähes Jerry Lee Lewis -tyylistä baaripianonkäsittelyä (Trash Tongue Talker). Parinkymmenen kuuntelukerran perusteella Blunderbuss on erittäin tyydyttävä suoritus, minkä arvosanan voi hyvin pyöristää yhdeksäksi. Parhaimmillaan White on kitarasoolojen esittäjänä: mitä mielipuolisempia, sen parempia. Sixteen Saltines on The White Stripes -tyyppinen vauhtiraita. Myös Carla Azarin Bonzo Bonham -tyylisellä paukkeella ryydittämällä Freedom at 21 -kappaleella on Zeppelin-sävyjä. Albumin paras balladi taitaa olla Weep Themselves to Sleep, millä Whiten kitara ja Brooke Waggonerin piano kilpailevat huomiosta tasapäisesti. Päätösbiisillä Take Me With You When You Go White yltää parhaimpaansa sekä kitaristina että kilpalaulannassa taustatyttöjensä Ruby Amanfun, Karen Elsonin ja Laura Matulan kanssa. Kahdentoista originaalibiisin ohessa albumilla on yksi cover, tyylillisesti vuosikymmenellä päivitetty ja tiluttelun lisäksi myös mehukkaasti taustalaulettu I'm Shakin' (Little Willie Johnin R&B-hitti vuodelta 1960). Tässä joukossa lähimmäksi The Dead Weatheria liippaavassa biisissä namedropataan Whiten esikuva Bo Diddley, jolla myös oli useita naisjäseniä bändissään. JARI MÄKELÄ LEVYARVIOT POLICA - Give You The Ghost (Memphis Industries) 10 Jos on olemassa sellaista asiaa kuin rakkautta ensikorvauksella, niin tämä Polican ensimmäinen ja oletettavasti myös viimeinen levy aiheutti minussa sen tunteen. Ensimmäisestä biisistä oli kulunut alle minuutti, kun olin jo joutunut täysin tunteideni ja pystyyn nousevien ihokarvojeni valtaan. Lähempi tarkastelu paljasti, että levyn takana on Ryan Olsonin johdolla lähes sama ydinporukka, joka pari vuotta sitten teki minuun suuren vaikutuksen Gayngs -nimellä. Vaikuttaa siltä, että Olsonilla on erityinen kyky kirjoittaa biisejä, jotka minun korvaani juuri nyt kuulostavat nerokkaimmalta ja tuoreimmalta popmusiikilta maailmassa. Kun Gayngsin Relayted oli hidastettua softrock-kutusoulia moderneilla mausteilla ja loistavilla vokalisteilla, on Polica hankalampi lähestyttävä. Kahden rumpalin takomat villit polyrytmit ja virtuoosimaisten muusikkojen soittamat pienieleiset melodiakuviot salpaavat hengen, mutta selvästi merkillepantavinta Policassa on ääni. Vokalisti Channy Leaneaghin alkujaan upea ääni on käsitelty niin, että siinä on jäljellä tuskin mitään inhimillistä. Autotune on efekti, jota on helppo vihata. Sillä saadaan tumpelostakin Pavarotti, mutta Polica tekee autotunen ja loputtoman reverbin kanssa jotain erilaista. Se vieraannuttaa Leaneaghin äänen tästä maailmasta, muuttaa sen instrumentiksi, eikä efekti missään vaiheessa ala ärsyttää kuten vaikkapa Kanyen 808s & Heartbreak -levyllä. Ihastumisen tunne on niin vahva, etten pysty näkemään Give You the Ghostissa juurikaan mitään vikaa. Olen kuunnellut levyä enemmän kuin mitään muuta levyä pitkään, pitkään aikaan ja jatkan kuuntelemista yhä edelleen. Ryan Olson, tee lisää levyjä, minä ostan ne kaikki. TOMI TUOMINEN (Glitterhouse) The Gun Clubin nokkamiehenä tunnettu Jeffrey Lee Pierce (1958-1996) oli päihdeongelmainen ressukka mutta lahjakas biisintekijä. Kuollessaan hän jätti jälkeensä antisankarimyytin ja paljon demoja. The Jeffrey Lee Pierce Sessions Project on hanke, jossa laulunaihoita työstetään valmiiksi kappaleiksi. The Journey Is Long seuraa We Are Only Riders -albumia (2010). The Journey Is Long on paljon enemmän kuin tribuuttilevy. Koska sen kappaleet on jalostettu raakamateriaalista, esittäjille on jäänyt tavallista enemmän luomisenvaraa. Albumi on täynnä vähintään toimivia ja parhaimmillaan loistavia tulkintoja punkkia ja americanaa yhdistelleen Piercen ideoista, esimerkeiksi mainittakoon Nick Caven City in Pain, Mick Harveyn Sonny Boy, Barry Adamsonin I Wanna Be With You ja The Jim Jones Revuen Ain't My Problem Baby. Pikantin säväyksen tekee se, että itse Jeffrey Lee kitaroineen kummittelee useilla kappaleilla. Postuumisti julkaistut levyt voivat olla yhtä hyvin haudanryöstöä kuin muiston kunnioittamista. Nämä kappaleet on toteutettu niin suurella pieteetillä ja rakkaudella, ettei suurempaa kunnianosoitusta voi kuvitella. Aivan kuten edeltäjänsäkin, The Journey Is Long on kiistämätön todiste kuolemanjälkeisestä elämästä. ARI VÄNTÄNEN 9 THE JEFFREY LEE PIERCE SESSIONS PROJECT THE JOURNEY IS LONG (Sousafon) Bob Hund on aina kulkenut rasittavan ja nerokkaan rajamailla: yhtyeen laulaja Thomas Öbergin ääni natisee liitoksissaan kuin apteekin rasvaamaton ovi, ja sopivasti nykivät rytmit nykivät joskus epäsoivan rytmittömästi. Bob Hundin tapauksessa ollaan aina popmusiikin rajalla, siinä risteyskohdassa, jossa sisältö ja sävellykset ovat joko liian täyteen tungettuja tai yksinkertaisen nerokkaita. Låter som miljarder on kokeellisempi ja koneellisempi kuin yhtyeen edeltävät levyt: kitarat on vaihdettu osittain pienimuotoisiin tanssitahteihin, ja Harduingetmankandansatill? soi jopa 70-luvun diskosti. Bob Hundia ei ole koskaan tarvinnut/osannut ottaa vakavasti, ja Låter uikin välillä pelottavan kepeillä vesillä. Siinä on tosin koko yhtyeen pitkän uran salaisuus, ja esimerkiksi Vem tror jag att jag lurar? soi klassiseen Bob Hund -tyyliin: keveästi, kauniisti ja outoja välisoittoja sisältäen. Pisteet kappaleen raivostuttavasta kertosäkeestä, jota ei päästään saa edes vodkalla. Maskerade on outo lopetus: viiden minuutin psykedeliapala, joka loppuu avaruuteen muttei silti oikein mitenkään. Jäljelle jää popin kaiku, mutta omasta maailmasta. Niin kovin, kovin Bob Hundia. JARKKO FRÄNTILÄ 7 BOB HUND LÅTER SOM MILJARDER aikaan, jolloin kappaleen sisällä saattoi odottaa tapahtuvan kaikkea ja kaikkea luultavasti tapahtuikin. Little Girl on perinteisempää, jousilla ja akustisella helkkäyksellä varustettua Spiritualizediä 2000-luvun Pierce-sävellyskirjasta. Gospel on lähellä, ja Jeesus välähtelee sanoituksissa: So Long You Pretty Thing on suora anelu kohti yläkertaa, ja kasvaa kahdeksassa minuutissa sinne Spiritualizedin klassikoiden joukkoon ­ suoraan sen Stop Your Crying -anthemin rinnalle. Pierce ei tee koskaan välitöitä, vaan tasaisia kivitaloja. Silti toivoisi, että hän joskus astuisi rohkeammin alkuaikojen tuotostensa maailmaan ja maalaisi kappaleensa ankaralla avaruudella vaikkapa sinisen sävyihin. JARKKO FRÄNTILÄ enää niin kuin olisivat varmasti joskus aiemmin toimineet. "Omiakin" biisejä on mukana kaksi; tuottaja Olli Haaviston kynäilemä perusinstrumentaali Tiger Boogie ja Aikan aika härskisti omiin nimiin laittama Crazy Sherwood Shake, joka on sävellykseltään aivan yksi yhteen Gene Summersin muinaisen Alabama Shake -klassikon kanssa ­ ja sen bändi sentään levytti 1970-luvulla! Teddy & The Tigersin tulevaisuudesta on melko mahdotonta sanoa juuta eikä jaata, ja oikeastaan toivookin, ettei Aikka Hakalaa ajettaisi aivan loppuun runsaalla keikkailulla. Master Cuts on joka tapauksessa kunniakas jatko bändin diskografiaan. JYRKI MÄKELÄ 8 TEDDY & THE TIGERS MASTER CUTS 7 SPIRITUALIZED SWEET HEART SWEET LIGHT (Domino) Jason Piercella on ongelma. Mies on tehnyt kuusi toinen toistaan kauniimpaa levyä Spiritualized-nimen alla ja albumi albumilta matkannut kama-avaruusrokista kohti gospelsävyjä ja perinteisempää laajakangasrockia. Sweet Heart Sweet Light on jälleen kerran albumillinen Spiritualizedia, jonka tunnistaa jo ensimmäisistä tahdeista. Minuutin intron jälkeen mennään ensisingleksi harvinaisen tavanomaisen Hey Janen pariin. Yli yhdeksänminuuttinen kappale loppuu käytännössä kolmen minuutin kohdalla, kunnes jatkuu viisiminuuttisella loppunostatuksella. Tyylikeinona tämä on Pierceltä tökerö tapa kumartaa oman menneisyytensä suuntaan ­ SUE (Bluelight Records) Viime kesänä ei ollut itku kaukana, kun poistuin Virgin Oilista Teddy & The Tigers -keikan jälkeen. Vaikutti siltä, että vuodet olivat kuluttaneet yhtyeen pomomies Aikka "Teddy Guitar" Hakalaa siihen malliin, että tunnin mittainen keikka oli yksinkertaisesti miehen voimille liikaa. Siksipä odotukset yhtyeen paluualbumia kohtaan eivät olleet järin korkealla. Sitäkin miellyttävämpää onkin kertoa, että studiossa on onnistuttu ainakin osittain löytämään vanhaa taikaa. Hauskalla taiteilijanimellä varustetulla uudella kitaristilla George Plummerilla vahvistettu peruskolmikko Teddy, AP ja Pale ovat tuottaja Olli Haaviston avustuksella tehneet onnistuneen päivityksen vanhaan Tigers-soundiin. Yhtye on parhaimmillaan silloin, kun se tunnustaa ikänsä mukanaan tuomat tosiasiat eikä yritä hiki hatussa rokata. Rauhallisimmilla temmoilla varustetuissa numeroissa, kuten Number One, Hey Pretty Baby ja jo 70-luvulla kertaalleen levytetyn Broken Heart -klassikon jopa alkuperäistäkin onnistuneemmassa uusioversiossa bändi on aivan huippuvedossa ja Aikan ääni ja tulkinta pääsevät todellakin oikeuksiinsa. Hurjempaa rokkausta tavoittelevat biisit kuten I Got a Rocket in My Pocket ja jo lähtökohtaisesti tarpeeton Sweet Little Rock'n'Roller eivät toimi (Jupiter Stroll) Liki kolmen vuosikymmenen jälkeen Repa Nurmi muistetaan varmasti edelleen parhaiten Melrose-yhtyeen alkuperäisenä basistina. Pitkän musiikillisen hiljaiselon jälkeen mies pisti kasaan Rebound-combonsa, joka on nyt ehtinyt jo toiseen albumiinsa. Bändin debyyttialbumi Highways, Backsides and Sideways oli Repan tervetullut ja onnistunut paluu kuvioihin tällä kertaa kitaristilaulajana. Debyytin jälkeen bändin kokoonpano on ollut melko eläväinen, mutta onneksi eteenpäin on jaksettu painaa ja kakkoslevy on saatu vihdoin pihalle. Tällä kertaa yllätysmomentti on jo käytetty ja ehkä siksi levy kuulostaakin vähän vanhan toistolta. Sinkkubiisit Life is Like a Highway ja White Trash Blues ovat pelkkää dynamiittia, mutta levylle mahtuu koko joukko myös melko yhdentekevää tavaraa. Avausbiisinä kuultava White Stripesin Hotel Yorba puolestaan taipuu ihan todella huonosti rockabillymuottiin. Bändi on huippuluokkaa. Nykyinen basisti Rami Soini (mm. Flatbroke Trio) on maan eittämättä parhaita ja kitaristi Artturi Ranta-Aho taitaa Brian Setzer -koulukunnan kitaratemput suvereenisti. Ensikosketuksena tämä purisi aivan varmasti paremmin kuin nyt, mutta sovitaanko pojat, että ensi kerralla kaikkien kuulijoiden päät räjähtää? JYRKI MÄKELÄ 7 REBOUND THE ROYAL DECADENCE » 43 « NRO. 4
• Rytmikoneen tussutuksesta tulee mieleen Suicide ja ripeämmista kipaleista jopa Ministry-henkinen industrialismi. Solar Axe on tyylikästä kraut-tunnelmointia. Kaikkein eniten albumilla miellyttää todennäköisesti juuri Ylihärsilän häröilevä kosketintyöskentely, mistä ei aikaisemmin ole studiotallenteilla paljon päästy nautiskelemaan. JARI MÄKELÄ JAAKKO LAITINEN & VÄÄRÄ RAHA ­ Yö Rovaniemellä (Helmi) 8 Lapsena kuuntelin pääasiassa hardrockia, jota isäni luonnollisesti vihasi. Elämäni oli kuin suoraan Twisted Sisterin musiikkivideosta, jossa paheksuva isä jahtaa ja rankaisee huonoille teille joutunutta jälkikasvuaan kunnes meikatut hevimehet vihdoin tulevat tasaamaan puntit ja antavat isälle selkään. Nyt, paljon myöhemmin, huomaan itse kuuntelevani hyvin mielelläni Jaakko Laitista & Väärää rahaa, joka muistuttaa vahvasti sitä vanhaa iskelmämusiikkia, jota isäni tuolloin kuunteli ja rakasti. Väärässä rahassa on kuitenkin balkanilaista svengiä ja vääntöä, joka Tapio Rautavaaralta tai Eino Gröniltä tyystin puuttui. Viimeistään tällä kakkoslevyllään Laitinen ryhmineen sementoi asemansa maamme kovimpien tanssibändien joukossa. Se kuulostaa etelänmatkalta vuonna 1987 tai lavatansseilta Köyliön Lallintalolla. Se kuulostaa huolettomilta hulivili-pojilta, joiden mieltä ei paina se missä ensi yö nukutaan tai se mitä huomenna syödään. Ja mikä parasta, se saa kuulijansa unohtamaan arjen murheet ja heittäytymään täysillä musiikin vietäväksi. Eponyymin debyyttilevyn tavoin Yö Rovaniemellä on tiukka paketti balkanilaista tulisuutta ja suomalaista melankoliaa vaa'an kal- listuessa tällä kertaa enemmän jälkimmäisen puoleen. Jaakko Laitinen on loistelias ja karismaattinen nokkamies, mutta taustabändi ansaitsee myös erityiskiitoksen. Trumpetin, pystybasson, hanurin ja rumpujen nelikko tykittää täydellä sydämellä, vaikka tempot nousevat välillä speedmetal-lukemiin. Kun viimeksi kävin kotikaupungissani huomasin, että osat olivat vaihtuneet. Isäni oli kuunnellut Scorpionsia. Seuraavalla visiitillä mieleni tekisi viedä hänelle lahjaksi tämä levy ja opettaa faija kuuntelemaan "kunnon musiikkia". TOMI TUOMINEN (Stupido Records) Sheikkailusta sheikkailuun käy kansainvälisten humppa-agenttien tie. Quu-ukko lienee jäänyt eläkkeelle, koskapa Humppa-Aston Martinin pako- ja imuäänet kuulostavat aivan samalta kuin muutamassa edellisessä episodissa. Vaan vetreästi suoltaa humppakone tanakkaa poljentoa ja totisia tarinoita ikäihmisten elämän ihanuudesta ja kurjuudesta, kun vain polttoainesäiliössä piisaa kuivia martineja... säiliöautollinen, kenties. Humppasheikkailun moni(mieli)puolisesta kappalevalikoimasta ovat monet tunnetut musiikintekijät ehtineet tekemään omat coverversionsa, osa jo kauan ennen tämän levyn julkaisua, mutta näihin kunnianosoituksiinhan on totuttu koko Eläkeläisten uran ajan. Mukavimmillaan lekotellaan Humpan varjossa, ja eläkepommisuojalle taitaa ikävä kyllä olla enenevässä määrin tarvetta myös tulevina vuosikymmeninä. Humpan kriminalisoinnin jälkeisestä ajasta kertova Piilotettu humppa löytyy muiden joukossa takakannen kappalelistauksesta, toisin kuin todellinen piilohumppa Humppapaimen, joka vasta pitkän hiljaisuuden jälkeen kurvaa levyn päätteeksi kylänraitille neuvostovalmisteisella nelivetoajoneuvolla! Uudenlaista humppaa janoava huomaa heti, ettei vanhaan reseptiin ole lisätty oliiviakaan. Mutta jos humpan suurkuluttaja on tiskillä tyytyväinen saadessaan "sen tavallisen", saa kahdeksastatoista raidasta rahoilleen vastinetta pään täydeltä ja ajatukset taatusti väärille jenkoille. OSKARI LEHTINEN 8 ELÄKELÄISET HUMPPASHEIKKAILU LEVYARVIOT (Fortuna Pop!) Kuukauden levysaldon pirteimmät yllätykset tulevat Fortuna Pop! -merkiltä. Hävyttömän nuorelta näyttävä lontoolainen Evans The Death edustaa rankempaa ja punkimpaa soundia. Bändi voisi olla tämän vuosikymmenen (toistaiseksi) turmeltumaton The Libertines, elleivät he jo tässä vaiheessa hakkaisi Libertinesin sekoilijoita soittajina lättäjaloiksi. Katherine Whitaker voisi olla uusi Jemina Pearl (Be Your Own Pet -vokalisti), mutta todennäköistä on, että tulemme jatkossa kuulemaan Katherinesta huomattavasti enemmän. Nämä pikkuvanhat ihmelapset ovat ottaneet nimensä Dylan Thomasin vuonna 1954 esitetyn radiokuunnelman henkilöltä ja heidän ensisinglensä Threads käsittelee kylmää sotaa. He ovat todennäköisesti saaneet ensikosketuksensa rockiin Arctic Monkeysin jäljittelijöiden välityksellä ja tekevät nyt teiniikänsä loppusuoralla sellaista surinarockia, joka oli suosittua indiepiireissä heidän syntymänsä aikoihin. Evans The Death on kiinni arjessa ­ Whitaker ajattelee sinua katsellessaan ostoskanavaa ja tehdessään illalla voileipää (I'm So Unclean) ­ mutta myös yhteiskunnallisissa kysymyksissä: miten käy seuraavan sukupolven noustessa barrikadeille (A Small Child Punched Me In The Face). Ovatko Evans The Deathin jäsenet teeskentelijöitä? Todennäköisesti. Suloisia? Kyllä. JARI MÄKELÄ 9 EVANS THE DEATH EVANS THE DEATH Rose & The Outs (2010) jatkoi samantyyppisellä lofi-linjalla. Naisen soolodebyytti on yllättäen aivan toista maata. Interstellar on suurimmalta osin siistiä ja mahtipontista 80-lukulaista synapoppia ja postpunkkia, mikä istuu hyvin vaikkapa M83:n Hurry Up, We're Dreaming -albumin pariksi. Tältä voisi paikoin kuulostaa myös The Curen Pornography-albumi, mikäli sen biisit kulkisivat duurissa ja Robert Smith laulaisi kuin enkelikuoro unisonossa. Nimibiisin ensimmäinen minuutti erehdyttää kärsimättömän kuulijan, sillä se räjähtää liikkeelle vasta 1:10 jälkeen. Know Me -singlen ja Night Swim -biisin kiivaasti potkivista kompeista tulee mieleen Thomas Dolbyn tai jonkun vastaavan muinaiset hitit. Muuten albumi on tyylikkäältä kuulostavaa äänitapettia, mikä hakkaa suurimman osan makuuhuonestudioissaan työskentelevien indieartistien tuotoksista. Tällä hetkellä Interstellar siis kuulostaa varsin pätevältä, mutta enpä uskalla ennustaa levylle kovin pitkää käyttöikää. JARI MÄKELÄ le ysäribuumiin hurahtaneelle suositukseksi tutustua Allo Darlin'iin, mutta lisäbonuksena tarjoilen vielä vauhdikkaampien biisien mielleyhtymän Kenickie-bändin hemaisevaan laulusolistiin Lauren Laverneen. Bändin sointi on lempeän nostalginen, mutta biisit raikkaita ja tuoreita kuin märkä rairuoho. Heti Neil Armstrong -avausraidalla bändin kitarat helisevät aiheeseen sopivan kauniisti The Byrds -perinteen mukaan. Europen ensimmäinen single, Kirsty MacCollin versiota A New England -kappaleesta muistuttava Capricornia kertoo Morrisin kotiseudusta. Minuun putoavat parhaiten mukaansatempaavasti näppäilty Wonderland ja hienon nostatuskohdan omaava Still Young. JARI MÄKELÄ 6 JULIA'S WINDOW IN CIRCLES 8 GARFIELD STEEL DARKNESS FREEDOM 8 FRANKIE ROSE INTERSTELLAR (Memphis Industries) Biisintekijä ja vokalisti-rumpali Frankie Rose on ennättänyt hankkia itselleen vakuuttavan määrän ex-jäsenyyksiä kitarasärövallia hyödyntäneissä noise pop -yhtyeissä Dum Dum Girls, Vivian Girls ja Crystal Stilts. Rosen oman The Outs -yhtyeen albumi Frankie (Fortuna Pop!) Lontooseen vuonna 2005 muuttaneen australialaisen lauluntekijän Elizabeth Morrisin twee pop -yhtye The Darlings ehti julkaista yhden EP:n Weepop!-merkillä ennen nimenmuutosta Allo Darlin'iksi. Allo Darlin' on tähän mennessä julkaissut yhden pitkäsoiton kaksi vuotta sitten, ja tyylilajiin sopivasti aikamoisen tukun seiskatuumaisia Fortuna Pop! -merkillä. Pienenpientä kitarapop-piiriä laajemman yleisön herkuksi tarkoitettu Europe julkaistaan myös Euroopassa ja USA:ssa. Myös Tender Trap -yhtyeessä soittaneen Morrisin puolittain kuiskaileva lauluääni muistuttaa kutkuttavasti 90-luvun brittipopin toiseksi suurimman seksisymbolin, Sleeper-yhtyeen Louise Wenerin huokailua. Uskoisin pelkästään tämän riittävän monelSUE 8 ALLO DARLIN' EUROPE (Karkia Mistika/Super Metsä/Tosi Raju) NWOFHM:n lipunkantajayhtye Steel Mammothin nokkamies Garfield Steelin ensimmäistä soololevyä markkinoidaan suomalaisen hevimetallin uusimpana aaltona, joten katsotaan, päätyykö tämä arvio Suen PRKLsivuille. Jussi Lehtisalo ja kumppanit ovat kuitenkin ottaneet raskaammat metalliseokset mukaansa ja albumilla ei ole hevin kanssa paljon tekemistä. Second Sign of the Shark -biisi toki tavallaan edustaa doomia kalevalaisittain. Aggressiivinen Skullfist Emperor lienee lähimpänä Steel Mammoth -tuotantoa. Darkness Freedom ei ole niin kaukana Black Audion rhythm 'n' blues -boogiesta kuin Ville Pirinen itse ehkä kokee. Miehen persoonallinen lauluääni leimaa hänen kaikkia biisejään vahvasti ja sitoo tälläkin levyllä eri tyylejä edustavat kappaleet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Biiseistä vastaavan Pirisen apuna ovat toimineet rumpukone- ja syntetisaattorisovituksissa Risto Ylihärsilä ja Death Hawksin Teemu Markkula. Kalja Rapu soittaa bassosoolon ja Digitaalimiehetkin vierailevat. (Julia's Window) Seinäjoki-Helsinki-Tampere -akselin pohjalta toimiva Julia's Window on tehnyt töitä jo seitsemän vuoden ajan. Alkuaikoinaan se noteraattiin muun muassa YleX:n demokisassa ja Rumban Tulevaisuuden tusina -artikkelissa. Sen googlaaminen on sangen mielenkiintoista, sillä bändi tuntuu levittäytyneen jokaiselle mahdolliselle musiikkisivustolle. Myös In Circles on kuultavana Internetissä, mutta nyt siitä on päätetty ottaa promopainos. Kuten yllä olevasta huomaa, ei Julia's Windowlta puutu kunnianhimoa tai motivaatiota. Se kuuluu myös musiikista. Debyyttilevyn kappaleet ovat pitkiä, tummasävyisiä teoksia, joilla liikutaan englanninkielisen alternativerockin alueella. Vaikutteet tuntuvat vetävän 90-luvun Seattlen suuntaan. Kappaleissa, kuten avausraita Sleeping Timella, käytetään toistuvasti pieniä rytmisiä koukkuja. Kitaraefekteillä, erityisesti kaiulla, on soinnissa tärkeä osuus, joskin välillä heittäydytään raskaampaan grunge-henkiseen jyräykseen. Kun tämän päälle lisätään laptopilla soitetut elektropalat, on kasassa runsas kokonaisuus. Siitä runsaudesta on kuitenkin vaikeaa löytää punaista lankaa. In Circlesiltä on hankalaa nostaa esiin mieleen jääviä yksittäisiä kappaleita. Kappalemateriaalin onkin jatkossa vastattava tekijöidensä asenteen laatua, jotta Julia's Windowlla olisi mahdollisuus nousta esiin Suomen musiikkikartalla. JOONAS KUISMA 8 REVIVAL HYMNS FEATHERS (Lionheart Records) Tamperelainen Revival Hymns latasi viime vuonna kokeeksi albumillisen mp3-tiedostoja internetiin. Paketin nimi oli Feathers ja sen fyysiselle olomuodolle löytyi pian julkaisija. Hyvä niin, sillä bändin debyytti-cd hemmottelee jokaista diskofiiliä. Se on sievästi paketoitu nyörillä ja kannen alle on piilotettu nimen mukaisesti höyhen. Somaa. » 44 « NRO. 4
• Feathers on post-rock-albumi, joka sisältää viitteitä myös amerikkalaiseen lähempänä valtavirtaa uivaan rockmusiikkiin. Vahvimmin mieleen kuitenkin nousee kotimainen vertailukappale, Underwater Sleeping Society. Yhtyeillä on paljon samoja musiikillisia ansioita, mutta ennen kaikkea molempien laulajat kuulostavat toisiltaan ja jakavat tiettyjä maneereja. Feathers on myös nyanssien albumi. Välillä se hiipuu hiljaiseen ja uhkaavaan baritonien stemmalauluun noustakseen huikaiseviin kitaravalleihin ja tremolosooloihin, kuten O Stranger -kappaleella. Parhaimmillaan ollaan kuitenkin silloin kun tapahtuu, kuten mainion Spewn introriffissä. Feathers on laadukas ja kompakti kuuntelukokemus. Vaikka sen kappaleet ovatkin progressiivisen pitkiä, on niitä riittävän vähän. Toisaalta tuntuu, että debyyttilevyn jokaiselle kappaleelle on haluttu tunkea kaikki mahdollinen sälpe ja sellaisenaan itsensä oikeuttava laulunkirjoittaminen on jäänyt jokseenkin puuttumaan. JOONAS KUISMA LEVYARVIOT 8 POUTATORVI SOLARPHONIC SHOCK WAVES (KHY Suomen Musiikki) Elokuvaohjaaja Timo Vuorensola kätkee uudessa Iron Sky -elokuvassaan leegion natseja kuuhun. Kangasalalainen Poutatorvi panee uudella albumillaan paremmaksi ja taatusti murto-osan kokoisella budjetilla. Se kuskaa avaruuteen mustaa rytmimusiikkia soittavan hillittömän jytäbändin. Poutatorven ensimmäinen albumi oli vielä jokseenkin juureva sekoitus skata, reggaeta ja bebop- jazzia. Solarphonic Shock Wavesin pohja on toki samoissa musiikkityyleissä, mutta esteettisesti paketti on siirretty aivan uusiin sfääreihin käyttämällä aiempaa enemmän elektronisia elementtejä. Musiikki on paikoin, kuten Bonus Stage Symphonyllä, kuin suoraan vanhoista Nintendo-peleistä. Välillä, esimerkiksi Equipped With Wave Crusher -raidalla, tunnutaan jamittelevan asteroidisateessa. Albumi on kokonaan instrumentaalinen lukuun ottamatta Puppa J:n sylkevää vierailua Steppin' on the Freaky Zone -kappaleella. Ennen kaikkea levyllä on kyse bilettämisestä, loputtomasta rytmistä ja läskistä groovesta. Se saa pään väkisin nyökkäämään ja jalan tamppaamaan, mutta albumillinen tiukkaa biittiä on liian hengästyttävä kokemus putkeen kuultavaksi. Tämä pitää nähdä livenä ja pianhan se onnistuu. Solarphonic Shock Wavesin suurin ansio kun on muistutus siitä, että kohta on taas kesä. JOONAS KUISMA YOURNALIST ­ Horror And Terror (Drink Tonight Records) 9 9 TurkulainenYournalistonrakentanut debyyttilevynsä ennakkohypeä järkevästi musiikki edellä. Viime vuonna julkaistun Slippery&Infectedep:n hitti Nigerian Girl oli riemastuttava ja Horror and Terrorin ensimmäinen single C'mon People lukeutuu tämän vuoden makeimpiin poprenkutuksiin. Molemmat herkkupalat löytyvät myös Horror and Terrorilta, mutta onneksi korvakarkit eivät jää jo tuttuihin biiseihin. Seuraava hittilistatyrkky voisi löytyä esimerkiksi Sme- arista, joka vaikuttaa säkeistöjen perusteella kevyeltä The Rasmus -irrottelulta. Tai ehkä sittenkin se iso hitti on törkeän koukuttavalla rumpuriffillä varustettu Concentration Camp Comedy. Tai mahdollisesti ratsastuskomppiin tukeutuva Fast Lane. Valinnanvaraa ainakin on Yournalistin takana operoiva kolmikko, Traffic Islandista tuttu nuorempi painos Ruohosen veljeksiä sekä The Friendissäkin vaikuttava Mikko M. Koskinen, on osoittanut jo aiemmalla cv:llään poppikoulun pe- rusteiden olevan hallussa. Horror and Terror kimpoileekin suorastaan rikollisen moneen musiikilliseen suuntaan. Pirun tusinaan biisejä on mahdutettu viittauksia kymmenen vuoden takaisesta pomppumetallista brittipopin kautta raskassoutuiseen melankoliametalliin asti. Kaiken pohjalla soi kuitenkin kitaravetoinen rock, jollaiseen Traffic Islandinkin musiikkinsa tuki. Juuri sen ansiosta monipuolinen kokonaisuus pysyykin (onneksi) jotenkin läjässä. ILKKA LAPPI ALABAMA SHAKES BOYS & GIRLS 7 LADY ESCAPE FESTIVE HEARTS (Sideffect Records) Helsinkiläisen indieryhmän ura on edennyt toiseen täyspitkäänsä. Syksyllä 2009 ilmestynyt debyytti esitteli kitararockin historiansa hyvin tuntevan lahjakkaan yhtyeen, jolta jäi innolla odottamaan seuraavalle portaalle nousua. Muun muassa The Walkmeniin uransa mittaan verrattu Lady Escape ei valitettavasti tunnu ottaneen kahdessa ja puolessa vuodessa toivottua askelta. Ei Festive Hearts missään tapauksessa kelvoton levy ole. Kaikki perushyvän levyn tekemiseen tarvittavat aineet ovat edelleen olemassa: kitarat surisevat kivasti, rummut paukkuvat iloisesti ja lauluissa on energiaa. Bändin hyvä livemeininki on selvästi siirtynyt myös studioon. Parhaimmillaan bändistä pursuaa tankillinen riemua kuten On All Fours -kaahauksessa. Festive Hearts ei kuitenkaan pääse nousemaan "ihan okei" -kuopasta ylös kuin ajoittain. Se jokin, juttu jolla Lady Escape nousisi todelliseksi lipunkantajaksi kotimaisella indiekentällä, puuttuu vielä. Vielä siksi, koska merkkejä pinnan alla kuplivasta erinomaisuudesta pulpahtelee esiin silloin tällöin, mutta ihan koko levyn tarpeisiin koukkuja ei vielä tunnu riittävän. Toivotaan, että seuraava levy räjäyttää pankin. Okei-tason suorituksella bändi osti itselleen aikaa ainakin yhden levyn verran. ILKKA LAPPI (Rough Trade) Debyyttilevynsä julkaiseva Alabama Shakes tulee nimensä mukaisesti USA:n syvästä etelästä ja aikoo jälleen tehdä americanasta suosittua. Siinä määrin hyviä kappaleita debyytille on valikoitunut. Treenikämpällä kuuntelussa on todennäköisesti ollut aimo kasa 1960-70-lukujen klassista rockia, bluesia ja aikakauden tyylikkäimpiä soultykkejä. Sen verran vahvasti Alabama Shakes kurottelee menneisyyttä kohti soitollaan. Olisiko mahdollista, että kokoonpano olisi hukkunut joskus 1960-luvun alkupuolella metsään ja putoaisi nyt nykyaikaan madonreiästä? Siltä se ainakin kuulostaa. Tuotannossakin soittoon on saatu jämäkkyyttä, mutta soundi hengittää ihanasti tavalla, jota turhan harvoin nykyään kuulee. Alabamalaisnelikon vahvin elementti on kuitenkin vokalisti Brittany Howardin taipuisa ääni. Ajoittain nainen kuulostaa tämän vuosituhannen parhaalta Janis Joplin -imitaattorilta. Levyn nimiraidalla Howard puolestaan kuulostaa jopa nuorelta Mick Jaggerilta harjoittelemassa Wild Horsesin laulumelodiaa. Mistään menneitä aikoja ihannoivasta halvasta jäljittelijästä ei ole kuitenkaan kyse vaan nainen taipuu sujuvasti perinteisestä rockista bluesin kautta soulikkaaseen maalailuun. Tuskin tästä levystä vuoden kovinta myyntipommia tulee, mutta 2000-luvulle päivitetyn southernrockin tulevaisuus on Alabama Shakesin myötä hyvissä kantimissa. ILKKA LAPPI paavalta alkaessaan elektronisesti ja kasvaessaan hiljalleen äänekkäämmäksi pehmeiden falsettiäänien liittyessä joukkoon. Hyvin Tv on the Radio -henkinen, mutta samalla persoonallinen biisi antaa odottaa lisää samanlaista, mutta hyvin nopeasti käy selväksi, että Maps & Atlasesin tyylilaji on pastissi. Yksi biisi kuulostaa aivan TVOTR:ltä, seuraava Yeasayerilta ja kolmas The Drumsilta. Kaikki ovat vallan mainioita bändejä ja kelvollisia esikuvia, mutta se ikioma soundi ja sanottava Maps & Atlasesilta puuttuu kokonaan. Beware & Be Gratefulin kuunteleminen on kuin seuraleikki, jossa se, joka arvaa nopeimmin kulloinkin apinoitavan bändin, voittaa palkinnon. Voin vain kuvitella miten studiossa jokaisella biisillä on ollut työnimi; Liarsbiisi, Modest Mouse -biisi jne. Yhteen biisiin työnimi on melkein unohtunut vaihtaa. Vampire Weekendistä muistuttava kappale on nimeltään Vampires. TOMI TUOMINEN kappaleet perinteisempää soulia Bill Withersin tai Al Greenin hengessä. Edellämainituissa artisteissa ei sinällään ole vikaa, mutta kun odottaa saavansa lautasellisen Terry Callieria ja saakin sen sijasta annoksen melko geneeristä retrosoulia, on pettymys väistämätön. Kiwanukan äänellä, karismalla ja näkemyksellä olisi ollut mahdollisuudet mestariteokseen, mutta oletan, että salamasuosio on pakottanut leipomaan ulos valmiin tuotteen ennen kuin taikina on kohonnut riittävästi. Loppupuoliskon biisikolmikko Always Waiting, Any Day Will Do Fine ja Worry Walks Beside Me yltävät avausraidan rinnalle, mutta keskivaiheen löysä perussoul verottaa väistämättä levyn pisteitä. TOMI TUOMINEN 7 MICHAEL KIWANUKA HOME AGAIN 6 MAPS & ATLASES BEWARE AND BE GRATEFUL (Fat Cat) Kuulin chicagolaisesta Maps & Atlases -nelikosta viimeksi vuoden 2008 You, Me & The Mountain -ep:n aikoihin. Mukiinmenevää, trendejä haistelevaa, tanssittavaa indierockia soittava nelikko ei herättänyt suuria tunteita silloin eikä tee sitä tällä toisella kokopitkälläänkään. Monikaan asia ei ole noista ajoista muuttunut. Levyn starttaava Old & Gray kuulostaa luSUE (Communion) Viime vuoden loppupuoliskolla törmäsin sattumalta netissä nuoreen brittiläiseen mieheen nimeltä Michael Kiwanuka. Nimi kiinnitti eksoottisuudellaan huomioni ja menin katsomaan siihen linkatun videon. Tämän debyyttialbumin aloitusraidaksi lopulta päätyneen Tell Me a Talen vanhaa kaitafilmifiilistä ja aurinkoista kevättä henkivä musiikkivideo sai hyvälle tuulelle, mutta vielä enemmän pidin itse biisistä. Terry Callierin tai Gil-Scott Heronin mieleen tuova jazzahtava folk oli kuin raikas kesätuulahdus menneiltä ajoilta. Sittemmin Kiwanuka on voittanut BBC:n Sound Of 2012 -äänestyksen ja kerännyt runsaasti palstamillimetrejä musiikkilehdistössä. Albumin aloitusraita on viimeisen vuoden kirkkaasti parhaimpia biisejä eikä sen tenho tunnu haihtuvan millään. Heti kakkosbiisillä levyn suunta kuitenkin vaihtuu aavistuksen helpompaan ja kaupallisempaan suuntaan. Kun Tell Me a Talessa on liki progressiivisia sävyjä ja vahva folk-poljento huiluineen kuin jazzversio Jethro Tullista, ovat sitä seuraavat (Interscope) Olemme tulleet vanhoiksi, sekä Madonna että minä. Täti-Cicconen jalka voi vielä nousta lavalla komeasti, mutta musiikillisesti Madonna on ollut aika väsyneen kuuloinen jo monen vuoden ajan. Kaukana ovat ne ajat, jolloin häntä saattoi kutsua trendsetteriksi ja uuden luojaksi. Yritystä toki edelleen on, mutta jotenkin ei vain ota onnistuakseen. Sen sijaan kaikesta kuuluu kiusallisesti läpi onnistumisen pakko, sillä hei, tämä kuitenkin on Madonna. Madonnan kahdestoista levy MDNA ei tee historiaa eikä jää sinne, vaikka sillä toki on muutama kirkkaampi hetkensä. Levynä se on ihan liian pitkä ja täynnä yhdentekeviä täytekappaleita. Joukosta erottuu paitsi aloituskappale Girls Gone Wildin kepeä ja helppo diskobiitti, myös Gang Bangin jopa Madonnaksi aggressiiviset sanoitukset sekä hitinhajuinen I'm a Sinner, unohtamatta levyn loppupuolen hieman yllättävää Fallin' Free -balladia. Yksikään kappale ei kuitenkaan ylety Madonnan parhaimmistoon, vaikka vanha fani kuinka sellaista toivoisi. Superbowlin puuoliajalla läpi kompasteltu Give Me All Your Luvin' on jotenkin niin nolo, että sitä eivät pelasta edes kappaleella vierailevat M.I.A ja Nicki Minaj. MARJUT MUTANEN 6 MADONNA MDNA » 45 « NRO. 4
• 8 IIRIS THE MAGIC GIFT BOX (EMI) Vaikka Viro on ihan kivenheiton päässä, ei virolaista musiikkia juuri Suomessa kuule, ei varsinkaan konepoppia. Vasta parikymppinen Iiris on Viron ylpeys, Björkiin ja Regina Spektoriin useasti verrattu, kujertavalla lauluäänellä siunattu nuori nainen, jonka musiikki on pääasiassa elektronisena pulputtavaa ja sykähtelevää poppia. Kokemusta Iiris on ehtinyt kerätä mm. kaksissa euroviisukarsinnoissa. Ja kyllä, Iiriksen debyyttialbumin kappaleissa kuuluu Björk, mutta kumarrus Islantiin on tehty taiten, ei plagioiden. Virolaiseksi Iiristä ei arvaisi millään. Viime syksynä sinkkuna julkaistu ja suomalaisissa radioissakin paljon soittoa saanut Melyse on The Magic Gift Boxin parasta antia, mutta yhtä lailla kiehtova on Glimmering-balladi. Koko levyllinen lapsenomaista laulua voi olla kertaistumalta liikaa, mutta pieninä paloina Iiris toimii erinomaisesti. Tulevana kesänä Iiristä voi kuulla mm. Ilosaarirockissa. MARJUT MUTANEN elämän vastakohtaisuuksille. Mikäli tähdet olisivat oikeassa asennossa, olisi siinä varmasti ainesta jopa tämän vuoden Kids-tyyppiseksi kesähitiksi. Nelosbiisi Wasting Time/ Castlefield pistää tanssivaihteen silmään ja potkiikin tehokkaasti rosoisella synasoundillaan ja pumppaavalla rytmillään. Levyn puolivälin jälkeen kaksikko tuntuu kadottavan viestikapulan. Aivan kuten MGMT:n debyytilläkin, "vinyylin kakkospuolisko" vahvasti Time to Pretendin oktaavibassoa lainaavasta Del Paso Heightsistä liki kahdeksanminuuttiseen ja aavistuksen puuduttavaan Burn the Fruit (Pegasus):iin on suurelta osin pakkopullaa. Mutta aivan kuten ilmeinen esikuvansakin, on tämäkin levy liki omistamisen arvoinen jo noiden alun parin kolmen killeribiisin vuoksi. TOMI TUOMINEN LEVYARVIOT 8 MEMORYHOUSE THE SLIDESHOW EFFECT Freud, Marx, Engels & Jung: Rintaan pistää, sukat haisee, enkä pidä Jeesuksesta! Adam Bainbridge eli Kindness herätteli musiikkimaailmaa viime syksynä ilmestyneellä Cyan-ep:llään, joka oli vuoden 2011 uljaimpia neliminuuttisia. Vastailmestyneelle kokopitkälle on siis asetettu tavattoman korkeat odotukset. World, You Need A Change Of Mind ylittää korkealle nostetun riman leikiten. Median liipasinsormi tuntuu nykyisin olevan aivan yliherkkä chillwave-määreen kanssa. Hiljattain ilmestynyt Tanlinesin debyytti oli lehdistön mielestä chillwavea, vaikka se todellisuudessa kuulosti ennemminkin 2000-luvun alun elektropopilta. Nyt samaa chillwave-viittaa sovitetaan myös Kindnessin niskaan täysin ilman perusteita. Kindnessin musiikki kumpuaa pikemminkin 80-luvun alun New Yorkin no wave -skenestä ja ilmavasta diskosta kuin nörtin makuuhuoneen halvasta sämpleristä ja delay-pedaalista. Jos Kindnessiä olisi pakko verrata yhteen artistiin, niin selkein verrokki lienee edesmennyt Arthur Russell. Bainbridgen lauluääni on samalla tavalla kuulas ja persoonallinen ja hänen melodiantajunsa seuraa samoja vieraita ja harvoin kuljettuja polkuja. Cyan nousee albumilta yhä biisinä ylitse muiden, mutta kovin montaa heikkoa lenkkiä ei levylle ole eksynyt. Cover-versioista Replacementsin Swinging Party onnistuu huomattavasti paremmin kuin sitä seuraava Barbara Dobsonin Anyone Can Fall In Love -slovari, mutta kyse lienee pikemminkin alkuperäismateriaalin kuin versioinnin laadusta. World, You Need a Change of Heart on alkuvuoden kirkkaasti kovimpia tanssilevyjä. Ottakaa, musiikkijournalistit, siis päänne ulos perseestä ja unohtakaa jo se helvetin chillwave. Kaikki moderni elektroninen musiikki ei ole sitä. TOMI TUOMINEN 9 KINDNESS WORLD, YOU NEED A CHANGE OF MIND (Female Energy) (Sub Pop) Torontolaisyhtye Memoryhouse tarjoilee levyn verran uneliasta haaveilua, joka vie laulajatar Denise Nouvionin eteerisen äänen saattelemana muistoihin nuoruudesta ja taakse jääneistä rakkaista. Lyriikka ja musiikin haikea tunnelma luovat kuvaa haalistuvista valokuvista, joita tarkastellaan hiljaa aaltoilevan veden äärellä. Sävellystyöstä pääosin vastaava multiinstrumentalisti Evan Abeele on siis onnistunut luomaan varsin vaikuttavaa americanalla maustettua dream pop -musiikkia, minkä lähimpänä sukulaissieluna mainittakoon baltimorelainen Beach House. Vaikka yhtye on perustettu vasta vuonna 2010, on sen musiikillinen anti kypsää huolimatta todellisuuspakoisista nuoruuden tavoittelun teemoista. Levyn parhaana raitana loistaa The Kids Were Wrong, jonka huolettomana rullaava rytmin päälle laskeutuu silkinpehmeä laulu kuin lämpimäksi peitoksi. Memoryhouse elää vahvasti muistoissaan ja osaa myös herättää positiivisen nostalgisen tunteen kuulijassaan. Taideprojektilähtöisen yhtyeen sointi on höyhenenkevyttä ja pehmeää, mutta melodiat ovat hyvin harkittuja ja toimivia pitäen kiinnostusta yllä. Kriittisemmin ajatellen levyn valokuvamainen pysähtyneisyys saattaa tuntua pitkästyttävältä, mutta välillä tämän kaltainen pidättyväisyys tuntuu nimenomaan vaikuttavalta. MARKUS PERTTULA 8 LOWER DENS NOOTROPICS 7 FMEJ esittää kaksi settiä, joista jälkimmäinen on ns. Greatest hits-tyyppinen. SEVENTEEN EVERGREEN STEADY ON, SCIENTIST! 3.5. Helsinki/Tavastia 4.5. Tampere/Klubi 5.5. Pori/Monttu 11.5. Salo/Rocking Hood 12.5. Rauma/Bar Hovi SUE (Lucky Number) Pari vuotta ennen kuin MGMT teki valtavan läpimurtonsa Oracular Spectacular -debyytillään, julkaisi tämä sanfranciscolainen kaksikko oman, hyvin samanhenkisen psykedeelisen indie-mestariteoksensa. Tuo levy, Life Embarrasses Me on Planet Earth, katosi kuitenkin kuin tuhnu Nevadan suolaaavikolle. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin on kakkoslevyn aika. Elektronista tuotantoa psykedeliaan ja indierockiin yhdistelevä Steady on, Scientist! ei ole ollenkaan toivoton levy. Polarity Song on uljas ja dekadentti ylistys (Ribbon Music) Baltimorelaisen Lower Densin toinen albumi Nootropics tarjoaa hämyisten dreampoppiin nojaavien hälyäänien höystämiä maagisia tunnelmia. Kappaleessa Brains tuotteliaan laulajalauluntekijän Jana Hunterin lakoninen laulu kahlaa metronomia muistuttavien rytmien päällä ja tuntuu alistuvan alakuloisuuteensa. Naisen androgyyni ääni sopii hyvin unenomaiseen tunnelmaan. Levyn äänimaisemat koostuvat pienistä ja yksinkertaisista elementeistä, mikä korostuu hyvin The xx -henkisessä kappaleessa Lamb. Teemoja musiikkiin on haettu transhumanismista, mikä kuuluu kylmänä teknologiakeskeisenä futurismina, josta tulee nostalgisesti mieleen elokuva 2001: Avaruusseikkailu. Nootropicsin avaruus on synkkä ja unelias. Levyn nimi viittaa lääkkeisiin, joilla kehitetään aivojen suorituskykyä, ja levyä kuunnellessa pientä piristettä kaipaakin. Nova Anthem -kappale voisi olla Thom Yorken käsialaa, ja muutoin tulee mieleen minimalistisemmaksi uupunut Austra. Jostain kuuluu myös Interpol-kaikuja. Levy on linjakas ja pitää kuulijan otteessaan siihen asti kunnes tämä tarvitsee jotain vähemmän masentavaa. MARKUS PERTTULA » SUE.FI » 46 « NRO. 4
• » REPLAY JARI MÄKELÄ CEE-LO ­ Cee-Lo Green and His Perfect Imperfections (Arista) ee Lo Greenin läpimurtohitti Fuck You oli tervetullut, räävitön poikkeus laulajan muuten siistiksi puleeratulla The Lady Killer -läpimurtoalbumilla (2010). Harvempi on kuullut miehen kymmenen vuoden takaista esikoisalbumia, millä seksikkyyttä ja tyylillistä kunnianhimoa ei oltu annosteltu sormustimella. Näyttäväraaminen Cee Lo Green on Bobby Womackin ja Willie Hutchin lauluntekijäperinteen moderni jatkaja. Thomas DeCarlo Callawaynä syntynyt mies aloitti uransa nelihenkisen atlantalaisen Goodie Mobin (The Good Die Mostly Over Bullshit) räppärinä vuonna 1991. Goodie Mob oli osa paikallista Dungeon Family -kollektiivia, johon kuulunut OutKast pääsi ensimmäisenä levyttämään esikoisalbuminsa Southernplayalisticadillacmuzik (1994). Tuon levyn Git Up, Git Out -raidalla kuultiin ensimmäistä kertaa myös Cee-Lo Greeniä. Seuraavana vuonna Goodie Mob lanseerasi termin "dirty south" esikoislevyllään Soul Food. Atlantan rap-skene nousi parrasvaloihin. Goodie Mobin ura Arista-yhtiöllä kuitenkin lopahti kolmannen, partyhenkisen World Party -albumin (1999) jälkeen, ja yhä enemmän laulamiseen suuntautunut Green siirtyi soolouralle. C Green duetoi Lauryn Hillin kanssa Santanan menestyslevyllä Supernatural (1999). Miehen itse tuottamalla soolodebyytillä ei ratsastettu OutKastin Stankonian (2000) läpimurrolla tai kuuluisien vierailijoiden maineella, päinvastoin. Pitkää (16 biisiä + 5 sketsiraitaa) ja hieman hankalasti sulateltavaa albumia voi Closet Freak -pikkuhitistä huolimatta syyttää pikemminkin kaupallisesta itsemurhayrityksestä. Musiikin tasosta ei tietenkään ollut kysymys. Ostavan yleisön maku seuraa ani harvoin mitään laadullisia kriteereitä. Vuosituhannen alussa näin läpeensä mustaa vanhakantaista soul- ja funkmusiikkia ei levyttänyt juuri kukaan. Vanhat starat olivat laimentaneet soul- ja funk-annostuksensa viihteeksi ja hip hopin puolella minimalistiset elektro- ja 80-luvun alun vaikutteet olivat päivän sana. Albumin avausbiisi Bad Mutha on funkhybridi, johon on sämplätty Primusta ja lainattu ripaus Minneapolis funk -mies Jesse Johnsonia. Singlebiisi Closet Freak räjäyttää torvisektioineen Sexy Motherfucker -tyylisen funkmeiningin kattoon. Vielä parempaa on tulossa seuraavaksi: John Hayesin psykedeelisen wah wah -kitaran ja Ken Fordin Norman Whitfield -tyylisten sinfonisten jousien ryydittämä vauhtibiisi Live (Right Now) sulautuu moderniksi Temptations- ja Whitfield-pastissiksi El Dorado Sunrise (Super Chicken). Yksinkertaisen mutta tarttuvan puhallinriffin taustoittamalla One for the Road -biisillä Cee-Lo tekee albuminsa tykö säväyttäen muuten säästeliäämmin käyttämillään raptaidoilla. Miehen nasaali ääni on kuitenkin parhaiten kotonaan seksuaalisia eritteitä tihkuvilla soulballadeilla, jollainen seuraavaksi kuultava Spend the Night in Your Mind taas on. Latinofunk-raita Suga Baby on Dungeon Family -vierailijoineen hittipotentiaalista materiaalia. Valitettavasti Backbonen ja vuotta myöhemmin ainokaisen soololevynsä julkaisseen Goodie Mob -partneri Big Gibbin vetoapu jää köykäiseksi. Popahtavasti keinuva Gettin' Grown antaa sitten jo varhaista esimakua Greenin '10-luvun popsoul-linjasta. Kun meno uhkaa äityä viihteelliseksi, Bass Head Jazz sukeltaa jazz-torvineen psykedeelisen soulin ja trip hopin kosmiseen liemeen, mistä atlantalaisnoviisien, Jahallan ja Kirkland Underwaterin fiittaama OutKast/p-funk -hybridi Microhard nousee lentoon. Under Tha Influence on 70-luvun alun tyylinen rockfunk, minkä jälkeen Medieval Times (Great Pre- LEVYARVIOT yhtiö Arista ei ollut edelleenkään tyytyväinen levymyyntiin, joten Green joutui ottamaan sooloiluilleen aikalisän, ryhtyen yhteistyöhön Brian Burtonin alias Danger Mousen kera. Naitettuaan The Beatlesin Valkoisen tuplan taustat ja Jay-Z:n The Black Albumin vokaalit The Grey Albumilla (2004) Danger Mouse muutti kaiken koskettamansa kullaksi, ja näin kävi Gnarls Barkley -duollekin. Sen debyyttisinglestä Crazy tuli valtava hitti, ja ylittämätön menestys nousi tavallaan parivaljakon uran jatkamisen riippakiveksi. JARI MÄKELÄ tender) palaa aiemmin kuultuun sinfoniseen Whitfield-souliin. His Perfect Imperfections -levyn kuuluisin vierailija lienee Blues Traveler -yhtyeen huuliharpisti John Popper, joka maustaa Greenin happopäisen Stevie Wonderin tavoin esittämää klavinettisoundista Country Love -biisiä. Jälleen Whitfield-henkinen Awful Thing lainaa beach music -sävelmää Shama Lama Ding Dong vuodelta 1978. Balladi Young Man (Sierra's Song) päättää albumin sukunimikaima Al Greenin hengessä. Toisella sooloalbumillaan CeeLo Green... is The Soul Machine (2004) Green tinki omavaraisuudestaan ja alkoi työskennellä alan ykköstykkien, The Neptunesin ja Timbalandin kanssa. Levy- Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. Tämä ei ole vain valokuvateos, päiväkirja tai kiertueopas henkilökohtaiseen helvettiini. Tämä on reaaliaikainen löytöretki, tutkimus eksyneestä lapsesta, josta tuli narkkari, taiteilija sekä rocktähtiromantikko, joka kamera kädessä painiskelee raittiuden, luovuuden ja isyyden kanssa. Sanon aina, että henkinen kasvu on yhtä tuskaa, joten lupaan, että ." ­ Nikki Sixx Kirja nyt kaupoissa! SUE » 47 « NRO. 4
• » LEFFAVIERAS Kapa Rintamaan fanituslistat Aution saaren elokuva ­ Uuno Epsanjassa. Kyllähän se siellä autiolla saarella pyörisi päivästä toiseen. Taustalla soi hyvää musiikkia ja kauniita naisia pyörii ruudussa aina silloin tällöin. Rentoa meininkiä, jota autiolle saarelle pitääkin saada. Siinä on kyllä ihan mieletöntä jytää. Suosikkikohtaus ­ Jatketaan samalla linjalla: paras kohtaus löytyy leffasta Uuno Turhapuron huikeat poikamiesvuodet maaseudulla, jossa Uuno vetää ensimmäiset teinikännit, joikaa siellä poikien korjaamolla että 'tilulii, tilulii' ja lausuu Aleksis Kiven runoutta. Se on piirtynyt lujasti mun mieleen ja antanut lähtemättömän kuvan suomalaisen miehen perusolemuksesta. Muuten ollaan aika rauhallisesti, mutta sitten tilulii, ja lähtee suurempi avaruusvaihde käyntiin. Oman elämän elokuva ­ Veturimiehet heiluttaa, joka kuvaa hyvin vanhemman ajan porilaista elämää. Mä oon itsekin kotoisin Porin seudulta, Kiukaisten Paneliasta. Se on kahden kaveruksen kasvutarina, joista toinen lähtee maisterismieheksi ja toinen jatkaa keskikaljan kanssa pelleilyä lähikapakassa, mikä on ihan hieno valinta sekin. Mullakin on lapsuudenystävä, jonka kanssa mä kasvoin pienestä pitäen, mutta muutin jossain vaiheessa Helsinkiin ja se jäi Paneliaan asustelemaan. Tässä nyt on käynyt niin, että se lapsuudenystävä soittaa nykyään kitaraa meidän keikkakokoonpanossa. Elämän suunnannäyttäjätrio ­ Timo Koivusalolta Rentun ruusu ja Kulkuri ja joutsen, plus höysteeksi vielä Risto Jarvan Mies joka ei osannut sanoa ei. Ne on vaikuttaneet osittain omiinkin tekemisiin. Ja varsinkin tän kolmannen erittäin romanttinen tunnelma kuvaa hyvin suomalaista korpisoturimeininkiä. Noi kaksi ekaa on ollut itselle suunnannäyttäjiä tällä iskelmätaipaleella, mitä mä nyt kuljen." ENSI-ILTA » AVARUUDEN ALASTON ASE K oska en etsimälläkään löytänyt mistään piireistä ensimmäistäkään avaruusnatsia, piti tyytyä ottamaan Timo Vuorensolan ohjaaman Iron Sky -elokuvan (en tuhlaa sanoja tarkempaan tuoteselosteeseen, koska kaikkihan te tästä olennaisen jo tiedätte) vierailevaksi katsastajaksi ihan tässä piakkoin toisen albuminsa Autiomaan julkaisevan garage-elektroiskelmäyhtye Shotgun Clubin kosketinsoittaja Kapa Rintamaa. Ja hänpä onnistuu yhdessä vaiheessa kiteyttämään jotain hyvin olennaista (ellei peräti täysin epäolennaista) koko homman ytimestä. Ja jättimäisen budjetin tarpeellisuudesta. ­ Periaatteessahan toi natsien tukikohta olisi voinut yhtä hyvin olla Laihialla. Nyt kuitenkin haettiin historian kautta toi avaruustematiikka, mikä sinänsä kyllä oli ihan hauskaa. Mutta, mutta. ­ Tosta hommasta jäi päälle vähän semmonen Alaston ase -fiilis. Sellainen olo, että ton leffan oli nähnyt jo ennenkin. Tematiikka oli vähän samanlaista kuin Alastomassa aseessa, vaikka eihän siinä tietenkään ihan niin voimakasta päähenkilöhahmoa ollut. Eniten koko jutussa hankasi vastaan käsikirjoitus ­ mutta tää nyt on aika pikkumaista valittamista, koska käsikirjoitus nyt aina on vaan käsikirjoitus. Ei toi missään nimessä huono leffa ollut, en mä sitä sano, mutta kyllähän se lopussa lähti ihan kintaasta. Kun rupesi tulemaan sitä Tähtien sota -meininkiä, niin mä mietin että ei pojat, ei... ­ Jossain vaiheessa se kasvoi ihan liian suureksi, mikä ei miellytä meikäläistä yhtään. Kun alkoi se avaruudesta tuleva hyökkäys, niin silloin alkoi väsyneet silmät mennä melkein kiinni. Vaikka avaruus on totta kai ihan hieno maailma, niin en mä ole mikään spacefriikki. Enkä mä oikeastaan ole yhtään tosi hyvää avaruusleffaa edes nähnyt. ­ Se oli ihan kiva kohta, missä mentiin kukkapellolle (vanhojen hippien kielellä 'ruohoniitylle'), mihin se avaruusalus laskeutui. Siinä oli mukavan lämmintä maaseututunnelmaa, ja aito farmari tuli haulikon kanssa katsomaan, että ketäs sinne tontille oikein tuli käymään. ­ Aika tuore orange oli myös se New Yorkissa tapahtuva jengikohtaus, jossa tää musta jätkä meni hengailemaan 'brothereiden' kanssa tietämättä ja tajuamatta, että natsitiedemies oli muuttanut sen ihonvä- rin valkoiseksi. Siinä oli hieno tunnelma ja se oli visuaalisestikin ihan erilainen, tehty ihan mahtavan freshillä otteella. Käsikirjoitus pohjautui kiitettävän skarppiin historialliseen pohjatyöhön, eikös vainen? ­ Joo. Ei oltu lätkäisty mitään pizzaa seinään, vaan homma noudatti historian kulkua aika hienosti, vaikka ei se siihen tietenkään isommin syventynyt. Eikä siinä mitään järkeä olisi ollutkaan ­ komedia on komediaa, ja tehdään asiat lopulta kuitenkin sen ehdoilla. ­ Ei se kuitenkaan ollut mikään peruskomedia, vaan siinä oli haettu myös vähän herkempiä aiheita ja arempia fiiliksiä. Toisaalta nekin oli naamioitu siihen huumoriosastoon. Onneksi se huumori oli aika hauskasti lonkalta vedetyn oloista kamaa. Miten kuvittelet, että ronskia karskimpi pohjoisamerikkalaisille piruilu vaikuttaa Iron Skyn vastaanottoon rapakon takana? ­ Tota mä itsekin vähän mietin... mutta toisaalta se oli tietyllä tavalla ihan suoraan jenkeille tehty, ja tyyliltään se oli kuin jenkkien tekemä. Ja vaikka tässä vedettiin kaikkia Suomi-juttuja esiin, niin viljeleehän jenkitkin näitä samoja juttuja nykyään ihan tasaisin väliajoin. ­ Aika täyteläinen kakku siitä oli saatu aikaan, mutta pienellä lisäfiilingillä olisi voinut saada vielä parempaa jälkeä. Hahmot oli kyllä onnistuneita, siinä oli ihan kelpo kuomaa. Näyttelijöinä mä diggasin näistä Saksan pojista, mutta niistäkin kavereista olisi voinut saada vielä enemmän mehua irti. Toisaalta mimmit onnistui hommassaan vieläkin paremmiin ­ mä en ole pitkään aikaan komediassa nähnyt noin hyviä naisnäyttelijöiden suorituksia, mitkä ei yhtään ärsyttäisi. Ihan paras oli se mieletön blondi (Julia Dietze), sehän oli kuin kuvakirjasta vedetty. MARKKU HALME Rintamaa TÄHDET ½ Halme Iron Sky, Suomi/Saksa/Australia 2012. Ohjaus: Timo Vuorensola. Käsikirjoitus: Johanna Sinisalo. Pääosissa: Julia Dietze, Götz Otto, Christopher Kirby, Udo Kier, Stephanie Paul. Kesto: 93 min. Seuraava Sue ke 9.5. etappi psykoanalyysin teoreettisen pohjan muotoutumisessa. Puhumattakaan siitä, että myöhemmin Spielreinistakin kouluttui psykoterapeutti... Mutta vaikka elokuva on pintatasolla varsin hillitty ja hallittu, on se syvemmissä sfääreissä välillä hyvinkin raju tapaus. Kuten ovat usein myös mieleltään järkkyneet ihmiset. Enkä nyt länkytä paskaa, sillä omakohtaisiakin kokemuksia asiasta on. Tässäkin tarinallisessa kehityskulussa saa teoria varsin olennaisia vaikutteita sen luojien omista elämäntilanteista ja yleisistä fiiliksistä. Pää-äijät Michael Fassbender ja Viggo Mortensen puhaltavat elokuvan muutoin hiukan virttyneeseen kroppaan vireän sielun. He muistuttavat enemmän roolihahmojaan kuin omia itsejään. Näin rohkenen väittää, vaikka en Freudia tai Jungia muista nähneeni edes valokuvissa. Mutta kyllähän elokuva aina valo-sellaisen voittaa. MARKKU HALME HUMISEVA HARJU Ohjaus: Andrea Arnold Aivan viime vuosina tietyt historian hahmot ja klassikkoteokset ovat saaneet osakseen tulkintoja, jonka kaltaisia esiintyi aiemmin vain "matalan kulttuurin" piireissä, kioskikirjallisuudessa ja eksploitaatiossa. Esimerkkeinä mainittakoon uusioteos Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet sekä elokuva Abraham Lincoln: Vampire Hunter. Runsaasti palkittu elokuvailmaisun monitoiminainen Andrea Arnold ei ole aivan yhtä rankkakourainen tulkitessaan Brontën sisaruksista lahjakkaimman, Emilyn, ainoaksi jäänyttä romaania Wuthering Heights eli Humiseva harju. Toki kirja herätti paheksuntaa jo ilmestymisvuonna, 1847. Kovaotteisen orpopoika Heathcliffin ja naapurinrouvaksi päätyneen sisarpuoli Catherinen suhde ei noudattanut ajan säädyllisiä normeja. Arnold on päivittänyt tarinaa vielä hurjemmaksi tekemäl- lä alkujaankin tummasta Heathcliffista mustaihoisen. Tämä asetelma vaikuttaa nostattavan kierroksia nykypäivänäkin. Cathyn (Kaya Scodelario) ja Heathcliffin (James Howson) tunteet kuvataan kuin luonnonvoimien kamppailuna. Lisätäkseen naturalismia Arnold on heittäytynyt lähes dogmamaiseen ilmaisuun. Musiikin sijaan vain tuuli pauhaa Yorkshiren nummilla ja valaistus on enimmäkseen luonnonvaloa. Silti jotain jää puuttumaan, tulkinta olisi voinut olla vieläkin radikaalimpi. Humiseva harju on sellaisenaan niin puhkikaluttu, kymmeniä kertoja teattereissa, elokuvissa ja televisiossa jauhettu tarina, että piristävä pikku zombiehyökkäys olisi tehnyt tälle filmille vain hyvää. Vaikka onkin kevät, en osaa suositella uusinta huminaa kuin umpirakastuneille, jotka yhdessä tätä katsellessaan keksivät varmaan kiinnostavampaa tekemistä kaksituntisen elokuvan puuduttavimpien kohtausten aikana. VESA KATAISTO A DANGEROUS METHOD Ohjaus: David Cronenberg ½ Ei tuiki tyypillistä Cronenbergiä, vaan puhepainotteinen ja aika lailla jalat maassa kulkeva matka psykoanalyysin syntysijoille. Niitä mantuja eivät tallaa Marx tai Engels, vaan jäljelle jäävä kaksikko Freud & Jung, tuttavallisemmin Sigmund & Carl. Näistä jälkimmäinen oli edellisen yhteistyökumppaniksi kasvanut oppipoika, mitä ei pelkällä suomalaisen pophistorian tuntemuksella pysty tietämään. Mutta enpähän itsekään tiennyt, että noita mielitieteen esi-isiä yhdisti (ja erotti) nainen nimeltä Sabina Spielrein (Keira Knightley). Eikä kyseessä ollut mikään tyypillinen kolmiodraama, vaan pikemminkin tulkintalinjojen välinen kriisi. Johon, kun Freudista (ja tässä tapauksessa varsinkin Jungista) on kyse, liittyi olennaisesti myös seksi. Seksillä tai ilman, Spielreinin tapaus oli joka tapauksessa varsin merkittävä SUE » 48 « NRO. 4
• DVD/BLU-RAY KUIN SURMAISI SATAKIELEN USA 1962. Ohjaus: Robert Mulligan. Pääosissa: Gregory Peck, Mary Badham, Phillip Alford, John Megna, Robert Duvall. Kesto: 109 min. Ikäraja: 16. Tuotantoyhtiö Universal perustettiin sata vuotta sitten. Se julkaisee juhlavuonnaan tukun klassikkoelokuviaan teräväpiirtomuodossa. Ensimmäisen aallon kärkinimeksi nousee Robert Mulliganin ohjaama ajaton mestariteos Kuin surmaisi satakielen, joka on restauroitu huippuun, vaikka teoksella on ikää jo puoli vuosisataa. Lee Harperin Pulitzer-palkittu romaani filmatisoitiin ansiokkaasti. Gregory Peck tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolitöistä, josta hänet palkittiin ansaitusti Oscarilla (kiitospuhe löytyy blu-rayn ekstroista). Elmer Bernsteinin sävellys on jo legendaarinen. Tarina sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltoihin, eteläisen osavaltion pikkukaupunkiin, jossa rasismi oli arkipäivää. Atticus Finch (Peck) on asianajaja, joka päätyy puolustamaan valkoisen tytön raiskauksesta epäiltyä tummaihoista nuorta miestä. Kristillisen moraalin kyllästämässä yhteisössä lynkkaus ei ollut harvinaista, ja kaikin puolin jalo Finch joutuu selittelemään aikuisten aivoituksia lapsilleen (Mary Badham ja Phillip Alford). Tarina kerrotaan suurimmalta osin edellä mainittujen kautta. Robert Duvall nähdään lyhyessä mutta merkittävässä sivuroolissa aivan elokuvauransa alkumetreillä. Blu-ray -julkaisun laatu kuvan ja äänen suhteen on ihailtavaa jälkeä. Olen nähnyt tämän aiemmin televisiossa ja nyt puhutaan melkeinpä eri elokuvasta. Ekstroja ei ole takakannessa eritelty, mutta niitä on paljon. Mukana on mm. ohjaajan ja tuottaja Alan Pakulan kommenttiraita, täyspitkän elokuvan mittainen making of -dokumentti sekä keskustelusessio Peckin kanssa, joka sekin kestää yli puolitoista tuntia. Bonuksena Universal esittelee muita tämän vuoden aikana ilmestyviä teräväpiirtojulkaisuja sekä havainnollistaa restauroinnin merkitystä monen klassikkotuotteensa kohdalla. 50 vuotta myöhemmin elokuvan 16-ikäraja vaikuttaa hieman liioitellulta, kun väkivalta on lähinnä vihjailtua. TERO HEIKKINEN TOWER HEIST (USA 2011) Ben Stillerin, Eddie Murphyn ja Matthew Broderickin tähdittämä trillerikomedia oli niminäyttelijöistään huolimatta vaatimaton hitti kotimaassaan viime vuonna. Rush Hour -trilogian ohjannut Brett Ratner nauttii rääväsuisten veijareiden seikkailuista enemmän kuin uskottavaa käsikirjoitusta odottava katsoja. Sen verran paljon on aukkoja juonessa. Roolitus on kuitenkin toteutettu ajatuksella. Täyden palvelun tornitalon entinen henkilökunta (johdossaan Stiller) päättää tehdä miljoonaryöstön erääseen arvohuoneistoon. Ammattiapua tarjoaa Murphyn näyttelemä epäluotettava elämäntapavaras. Ekstroissa on mm. lyhytdokumentteja, poistettuja- sekä vaihtoehtoisia kohtauksia, kommenttiraita ja pilalle menneitä otoksia. WARRIOR (USA 2011) Entinen merijalkaväen sotilas (Tom Hardy) vierailee isänsä luona monen vuoden jälkeen. Poika haluaa ex-alkoholisti-isänsä (Nick Nolte) valmentavan häntä tulevaan Mixed Martial Arts -turnaukseen. Edessä on varsinainen ménage à trois, kun taistelijan rahaongelmissa viruva opettajavelikin (Joel Edgerton) osallistuu samoihin skaboihin. Juoni voi kuulostaa kliseiseltä (etenkin kun on kyse irlantilaisveljeksistä), mutta Warrior osoittautuu hyvin näytellyksi, väkeväksi perhedraamaksi, jonka korkeaa tasoa voidaan verrata vaikkapa reilun vuoden takaiseen Taistelijaan. Viinanhuuruisia demoneja vastaan henkilökohtaisestikin taistellut Nolte noteerattiin ansaitusti Oscar-ehdokkuudella miessivuosakategoriassa. Levy on riisuttu ekstroista, mutta kansainvälisissä versioissa niitä on reilusti. ATTACK THE BLOCK (Iso-Britannia/Ranska 2011) Viime vuoden kovimpiin yllättäjiin lukeutuu Lontooseen sijoittuva scifi-toimintaleffa Attack the Block, jonka idea on hervoton ja toteutuskin nousee kiitettävälle tasolle. Pahansisuiset ulkoavaruuden muukalaiset tekevät suurimman virheensä terrorisoimalla etelä-lontoolaista korttelia. Seuraa varsin tasaväkinen taistelu: muukalaiset ovat luonnostaan fyysisesti vahvempia pahiksia, ja nuorisojoukko taas on ikään kuin syntynyt selviämään. Valitettavasti efektit eivät ole mitä parhaimpia. Alienit muistuttavat mustia varjoja kera terävien ja hohtavien hampaiden. Tämä on kuitenkin toissijaista, kun pääosaan nousevat nuoret näyttelijät (monet ensikertalaisia ja aidon tuntuisia) mehukkaissa rooleissaan. Muukalaismiehitysgenressä Attack the Block on virkistävä ja ainutlaatuinen tapaus. SISILIA SYDÄMESSÄNI (Italia/Ranska 2009) Giuseppe Tornatoren ohjaama eeppinen draama käynnistyy 1920-luvun Sisiliasta ja seuraa pikkupojan varttumista merkittäväksi kommunistipuolueen johtohahmoksi 1970-luvulla. Tornatore ammensi Cinema Paradisossa (1988) omasta lapsuudestaan niin paljon, että se säilyi henkilökohtaisena teoksena. Sisilia sydämessäni on selvästi etäisempi ja valitettavasti elokuva poukkoilee vuodesta toiseen liian tiuhaan tahtiin rikkoen draaman kaarta jatkuvasti. Postikorttimainen kuvaus on kuitenkin upeaa ja elokuvan musiikin on kynäillyt legendaarinen Ennio Morricone. TERO HEIKKINEN SUE » 49 « NRO. 4
• » MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ CONSTELLATION RECORDS JA VAIKUTUKSEN VOIMA H 1. Europen toinen albumi on a) Europe b) Wings of Tomorrow c) Bag of Bones 2. Turun 8Raita avataan Yliopistonkatu 11 B:ssä a) 21.4. b) 4.12. c) 24.1. 3. Core-O-Rama-festivaali erikoistuu a) metalliin b) hardcoreen c) metalcoreen 4. Lostprophetsin kitaristi on Lee a) Cooper b) Roth c) Gaze 5. Iiris tulee a) Virosta b) Latviasta c) Liettuasta 6. Reboundin Repa Nurmi on soittanut a) Smackissä b) Melrosessa c) Hurriganesissa 7. Turku Bandstandin voitti a) Harmi b) Sex Factor c) The Reed Fags 8. Unisonicissa ei ole a) Michael Kiske b) Kai Hansen c) Andi Deris 9. Dennis Lyxzénin bändi on a) Invasionen b) Defuse c) Snow Patrol 10. Notkean rotan kitaristi on a) Rane b) Rohtori c) Rautaperse 11. Lighthouse Projectin basisti on a) Toni b) Samuli c) Juho 12. Blunderbuss on Jack Whiten soololevyistä a) ensimmäinen b) toinen c) kolmas 13. Yournalist tulee a) Helsingistä b) Turusta c) Rovaniemeltä 14. Mr. Fastfinger on a) laulaja b) basisti c) kitaristi 15. Timo Saarniemi täyttäisi tänä vuonna a) 60 b) 70 c) 80 arva levy-yhtiö voi taputtaa omaa selkäänsä siitä, että käytännössä aloitti kokonaisen instrumentaalimusiikin buumin. Kanadalainen Constellation Records kuitenkin voi. Yhtiön perustaneita Ian Ilavskya ja Don Wilkietä on pitkälti syyttäminen hetkeksi maailman kuuleimmaksi musiikiksi nousseen post rockin synnystä ja myöhemmin hukkumisesta omiin konventioihinsa. Toki Mogwain Young Team ilmestyi jo vuonna 1997, ja Explosions on the Skykin on maalaillut Texasin autiomaita synkiksi jo 90-luvulta lähtien. Silti etenkin maalailevan ja kauneutta tavoittelevan instrumentaalimusiikin uuden nousun syynä oli kollektiivi Montrealista, jolla oli alunperin poliittiset lähtökohdat ja tavoitteet. Constellation Records perustettiin vuonna 1997 Montrealissa. Se julisti alusta lähtien olevansa kapitalismia, suuryrityksiä sekä globalisaatiota vastaan. Levy-yhtiön perustaminen kyseisen agendan levittämiseen ja ylläpitämiseen voisi olla silkkaa itseironiaa, mutta Constellation oli enemmän kuin tosissaan politiikkansa kanssa. Se julisti avoimesti yhtiön seisovan pienen ihmisen takana, artistin ja kuluttajan puolella. Yhtiön julkaisujen kannet painettiin kierrätysmateriaalille, ja ne olivat usein paikallisten taiteilijoiden tekemiä. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta: kaikki indieyhtiöt ovat syntyneet halusta jollakin tavoin luoda jonkinlaista vastavoimaa vallitsevalle tilanteelle, ja usein alku on kaveripiirin puuhastelua olosuhteiden pakosta. Constellation vei kaiken kuitenkin pidemmälle. Kun levy-yhtiön tähän päivään saakka suurin ja kenties arvostetuin nimi Godspeed You! Black Emperor lähti suosionsa huipulla 2000-luvun alussa kiertueelle, se ei suostunut painattamaan bändipaitoja kiertuemyyntiä nostattaakseen. Constellation painotti vuorovaikutusta levyjään ostavien fanien kanssa ja halusi aktivoida heidät tekemään omat paitansa ja luomaan näin omaa taidetta. Vuonna 1999 Godspeed You! Black Emperor oli NME-lehden kannessa. Ei kuitenkaan itse yhtye, vaan pelkkä bändin nimi: lehden etumusta koristi horisontti, jonka yllä leijuvat myrskypilvet. Urbaanilegendan mukaan kyseinen numero on painosmäärään suhteutettuna NME:n kaikkien aikojen heikoiten myynyt irtonumero. NME:n juttu kuitenkin nosti Constellationin ja Godspeedin kulttimainetta, ja Constellationin fanit alkoivat keräillä yhtiön muitakin julkaisuja. Constellation-musiikin kuuntelusta tuli kannanotto, osa kuulijan imagoa. Constellationin yhtyeet kuten Godspeed You! Black Emperor ja Do Make Say Think muokkasivat 2000-luvun taitteessa post rock -kentän uusiksi. Gy!ben luottaessa välillä lavalla yli kymmenhenkiseksi kasvavaan orkesteriin, joka pauhasi ilmoille junnaavaa tuomiopäivää ja alakuloa, Do Make Say Think perustui enemmän perinteiseen bändisoitantaan ja sen musiikissa oli jopa jazzin sävyjä. Se olikin henkiseltä perimältään esimerkiksi chicagolaisen, jo vuosikymmen aiemmin aloittaneen Tortoisen sukulaissielu. Godspeed-nokkamiehen Efrim Menuckin Thee Silver Mt. Zionin, jonka alakulo soi valoon langenneita enkeleitä, nousi monelle jopa Godspeed You! Black Emperoria tärkeämmäksi yhtyeeksi. Vuonna 2001 Godspeed You! Black Emperor julkaisi Yanqui U.X.O. -albumin, jonka kansipiirustuksissa linkitettiin neljän tuolloin suurimman levy-yhtiön yhteydet aseteollisuuteen. Myöhemmin yhtye joutui pyytämään anteeksi kannen kuvitusta, sillä monet sen antamista informaatioista paljastuivat vääriksi. Tämä ei Constellationin mainetta kuitenkaan tahrannut, päinvastoin. Se kasvoi tasaista tahtia läpi 2000-luvun, ja vähitellen se alkoi julkaista musiikkia myös post rockin ulkopuolelta. Vähemmän yllättäen Constellationin artistit olivat jatkuvasti yrittäneet välttää koko post rock -leimaa. Vuonna 2003 Efrim Menuck kertoi vihaavansa koko post rock -termiä. Syytkin olivat selvät: Constellationin yhtyeiden musiikki oli täynnä intohimoa ja voimaa, halua luoda jotain uutta oman genrensä sisällä. Sen yhtyeiden vanavedessä syntyi kuitenkin uusia ja uusia post rock-yhtyeitä, jotka kuulostivat heikommilta kuin esikuvansa ­ ja täsmälleen samalta kuin naapurikylän yhtyeet. Muotokieli oli hallussa, melodiat eivät. Constellation halusi haastaa ihmiset luomaan taidetta, mutta kun taide ei ollut sellaista mistä Constellationin yhtyeet nauttivat, he kääntyivät luomustaan vastaan. Kun myynnit kasvoivat, muuttuivat myös Constellationin periaatteet ja yhtyerosteri kaupallisesti myöntyväisempään suuntaan. Siinä missä yhtiö ennen kieltäytyi ehdottomasti julkaisemasta albumeitaan esimerkiksi Amazonissa, yhtäkkiä sen julkaisuja löytyi myös maailman suurimman verkkokaupan valikoimista. Constellation-yhtyeiden kiertueilla alettiin nähdä myynnissä myös bändipaitoja. Osittain toki siksi, että fanit niitä ansaitsivat, mutta osittain myös varmasti rahan takia. Kun levymyynnit alkoivat verkon takia kutistua, keikkailusta tuli yhtyeille elinehto, ja tuotemyynti kasvattaa tulovirtoja. Silti Constellationilla on vielä jäljellä jotain alkuaikojen asenteesta: jokainen Constellationin julkaisema levy on kuultavissa kokonaisuudessaan yhtiön soundcloud-sivulla soundcloud.com/constellation-records. Tyylikäs ele levy-yhtiöltä, jonka musiikki vaikutti kokonaiseen sukupolveen ja joka pakotti tuotannollaan ja toiminnallaan ajattelemaan. 1b2a3c4c5a6b7c8c9a10a11b12a13b14c15b VIIMEINEN SANA SUE » 50 « NRO. 4
• » VIIMEISET SANAT #20 ARI VÄNTÄNEN Kitaravirtuoosi Mr. Fastfinger sanoo viimeisen sanan kuudella kielellä. Sitten viime näkemän olen... Harjoitellut ja matkannut otelaudalla eteenpäin. Viimeiset kolme vuotta on ollut tutkimusretkeiltyä niin kitaransoitossa kuin musiikissa. Meiltä ilmeistyi uusi levy, In Motion. Viimeksi ostamani levy oli... Van Halenin A Different Kind of Truth. Bändi kuulostaa taas energiseltä, vapautuneelta ja positiiviselta. Very Good! Viimeksi näkemäni elokuva oli... Frank Gambalen tähdittämä Chop Builder. Saa rehkiä kitaran kanssa ihan tosissaan, jos meinaa pysytellä Frankin kintereillä. Loistava jumppavideo kitaristeille. Viimeinen asia, johon suostuisin on... Kitaran vaihto hanuriin. Viimeksi itkin, kun... soitin väärän nuotin, enkä tajunnut minne mennä. Viimeksi nauroin, kun... soitin väärän nuotin ja ymmärsin sen johtavan uusiin soundeihin ja sfääreihin! Viimeksi lauloin suihkussa... Kurkkulauluja. Uuden In Motion -albumini viimeinen biisi on... Home Is Where the Heart Is. Albumi sisältää paljon toimintaa, räjähdyksiä ja on vaiherikas. Stereokuva suorastaan pullistelee. Retki kuitenkin päättyy monoksi miksattuun, meditatiiviseen kappaleeseen. Viimeistään silloin on aika lopettaa, kun... Kaikki kuusi kieltä on poikki, eikä ole enää mitään lisättävää. Viimeiset sanani ovat... Breathe! If you don't breathe, you cannot play, you die. SUE » 51 « NRO. 4
• hietaniemi, Helsinki Keskiviikko 27.6.2012 Liput 59 euroa + mahd. toimituskulut / K-18 perjantai 29.6.2012 Liput 52 euroa + mahd. toimituskulut / K-18 REGINA SPEKTOR FRENCH FILMS Lisää esiintyjiä luvassa! www.gardenparty.fi SUE » 52 « NRO. 4