Seuraa @ilosaarirock 11.-13.7.2014 \\ Laulurinne \\ Joensuu www.ilosaarirock.? \\ www.fb.com/ilosaarirock ALICE IN CHAINS (US) PORTISHEAD (UK) HAIM (US) MUSTASCH (SWE) ELLIE G OULDING (UK) TRENTEMØLLER (DEN) RIVERSIDE (P OL) ASAP FERG (US) JEN NI VA RTIAINEN KC/MD MAFIA Aksim & Musta Barbaari \\ Black Lizard Damn Seagulls \\ Gracias & The Globe Band Haloo Helsinki! \\ Herra Ylppö & Ihmiset J. Karjalainen \\ Oranssi Pazuzu \\ Pää Kii Ranger \\ Rauhatäti & Tes La Rok \\ Sanni Santa Cruz \\ Tuomo \\ Turmion Kätilöt The Blanko \\ Death Hawks \\ Insomnium Lapko \\ Lieminen \\ Night Lives \\ Olavi Uusivirta Risto \\ Viikate \\ Wasted \\ Wolfheart HAPPOR ADIO STAM1NA P I ETA R I N SP EK TA A K K E L I ILOSAA RIRO CK.FI JA TIKETTI LIPPUVAIHTOEHD OT: LA-SU 95 € LA 60 € \\ SU 75 € PE SULO-KLUBI 29 € 12 0 M IN . Eppu Normaali < KO NS ER T TI ! Eläkeläiset: Humpfonia! Pariisin Kevät Anssi Kela PE 11.7. EN NAKKOLIPUT: + LISÄÄ OHJELMAA LUVASSA! KLUBI SUE » 2 « NRO. 4
SUE » 3 « NRO. 4
2014 FESTIVAL An evening with Plus special guests Kaisaniemen puisto, Helsinki Keskiviikko 9.7.2014 Liput palvelumaksuineen alkaen 88,50€. Ikäraja 18 vuotta. SUE » 4 « NRO. 4 Hanki huolettomat VIP-paketit: info@eventsclub.? puh. 09 8567 3456 vip@menolippu.? puh. 010 841 4185
SUE » 5 « NRO. 4
TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. Sue 20 vuotta: 06 TOIMITTAJALTA 08 NEWSFLASH 11 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN 23 24 26 25 28 29 » Haastattelut. » Arviot. 12 14 16 17 18 20 21 30 34 39 40 42 43 HENKILÖKUVA: LLOYD KAUFMAN NINE INCH NAILS NOPSAJALKA RAUHATÄTI AEROSMITH SNIPE DRIVE • JOOSE KESKITALO THE 5TH OF APRIL • THE MESSENGER PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA INSOMNIUM EDGUY TRIPTYKON LOST SOCIETY ALKALINE TRIO PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA TUUKKA TEMONEN QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA M.MYSTON Sue #189 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Vinyl Tracks OZ Fire in the Brain OZ Warpaint WARPAINT #1 Record BIG STAR Radio City BIG STAR » IHMISLÄHEINEN ROCKJOURNALISMI E n ole koskaan kokenut olevani journalisti. En ole opiskellut viestintää, enkä haaveillut lukioaikoina toimittajan työstä, vaikka kirjoittamisesta pidinkin. En kuulu Suomen Journalistiliittoon, ja haastattelutilanteita lukuun ottamatta tituleeraan itseäni harvemmin toimittajaksi. Välillä saatan, mutta se tuntuu joka kerta yhtä kiusalliselta. Koen pikemminkin olevani identiteetiltäni tekijä tai välittäjä. Aloin kirjoittaa Sueen vuoden 2012 elokuussa. Silloinen aikomukseni oli kirjoittaa lehteen ainoastaan levykritiikkejä – saisihan siitä itselleen korvaukseksi levyjen vapaakappaleita, ja rahaa voisi käyttää kuukausittain johonkin järkeväänkin. Esimerkiksi ruokaan. Tai vuokraan. Tähän mennessä olen haastatellut muun muassa Herra Ylppöä, Egotrippiä sekä suomirockin legendaa Ismo Alankoa. ”Mä en mieti hyviä myyntejä, arvostusta tai palkintoja. (---) Mulle biisien tekeminen on sitä, että yritän selvittää suhdettani maailmaan, ja ihmetellä, mistä helvetistä tässä kaikessa on kysymys”, kertoi Alanko minulle suhteestaan musiikkiinsa (Sue 2/2013). Mielestäni rockjournalismin tulisi toimia jokseenkin samalla logiikalla. Haastattelutilanteeseen tulisi suhtautua kuin tabula rasaan; pohtia juurikin, mistä helvetistä tässä kaikessa on kysymys. Enkä nyt tarkoita, etteikö haastatteluun pitäisi suhtautua kriittisesti ja mahdollisimman objektiivisesti. Haluan pikemminkin alleviivata vuorovaikutuksen merkitystä sekä omista ennakkoasenteista ja odotuksista luopumista. Inhimillisyyttä. Rockjournalismi on kontaktilaji. Hyvä rockjournalismi syntyy nähdäkseni kahden tai useamman ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta, dialogista. Aito kohtaaminen on mahdollista saavuttaa keskustelemalla, ja sen päämääränä on jonkinlainen totuus tai yhteisymmärrys. Parhaassa tapauksessa haastattelutilanne avaa kummallekin osapuolelle uusia ovia. Haastatellessani Samuli Putroa (Sue 3/2014) heitti hän haastattelun lopuksi puoliksi vitsillä, että luuli tulleensa haastatteluun, mutta saikin kaupan päälle psykoanalyysin. Koin että keskustelumme oli jollakin tapaa merkityksellinen hänelle. Ainakin se oli merkityksellinen minulle, muttei siksi, että haastattelin artistia, vaan siksi, että kohtasin ihmisen artistiuden takana. Tiedän, että saatan kuulostaa populistiselta sanoessani, että kirjoitan ensisijaisesti muille ihmisille. Mutta kenelle minä muka kirjoitan jollen nimenomaan muille ihmisille? Itse koen, että Sue on rocklehti kaikille ihmisille. Sue on ilmainen ja siksi kynnys lehteröintiin on ehkä pienempi kuin muilla rocklehdillä. En koe, että lehdellä olisi tarkkaa kohderyhmää. Mahdollisesti siitä johtuen lehti esittelee myös bändejä, joihin ei välttämättä muissa medioissa törmäisi. Briljeeraamisen ja oman egon pönkittämisen sijaan toivoisinkin, että rockjournalismi olisi ihmisläheisempää ja rooleista vapaaseen keskustelevuuteen tähtäävää. Siihen minä itse ainakin pyrin. MIKKO TOIVIAINEN Kirjoittaja ei koe olevansa toimittaja, vaikka onkin kirjoittanut Sueen 1,5 vuotta. NINE INCH NAILS S.14 NOPSAJALKA S.16 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Juhani Mistola, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2014 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 6 « NRO. 4
SUE » 7 « NRO. 4
NEWSFLASH ? Bluesin ja soulin sanansaattaja Curtis Salgado konsertoi Helsingin Tavastia-klubilla 22.4. Salgadoa säestää blueskitaristi Monster Mike Welch yhtyeineen. ? The Stoogesin rumpali Scott Asheton kuoli sydänkohtaukseen 64-vuotiaana. Legendayhtyeen alkuperäiskokoonpanosta elää enää Iggy Pop. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Parasta uutta ramopunkbiisiä etsivän Ramoviisut-kisan finaali on Helsingin Semifinalissa 16.5. Viisufinalistien lisäksi lavalla nähdään myös muita esiintyjiä. ? Tuottelias lo-fi-pioneeri R. Stevie Moore konsertoi Helsingissä Kuudennella Linjalla perjantaina 23.5. Illan avaa J. Tolvi. ? Turun Ruisrockin (4.-6.7.) ohjelma kasvaa kahdella ulkomaisella rockyhtyeellä: You Me At Six ja Mando Diao esiintyvät Ruissalossa. ? Yhdysvaltalaiset Arto Lindsay ja Marc Ribot, joka tunnetaan Tom Waitsin luottokitaristina. konsertoivat Helsingin Savoyteatterissa 10.7. ? Ruissalon Telakalla Turussa pidetään 18.-19.7. vaihtoehtomusiikin ja -kulttuurin festivaali H2Ö. Tapahtuman takana ovat Ilmiö-festivaalin taustavoimat. ? Veikkauksen ja musiikkialan uusi keikkakonsepti Kaveri mukaan tarjoaa mahdollisuuden viedä ystävä maksutta tietyille kotimaisille keikoille. Katso lisää:veikkaus.fi/kaverimukaan » SUURI VOITTO Kahdeksannentoista Turku Bandstand -kilpailun voittaja on Stone Monolith. B asisti-laulaja Sami Kuusiston, rumpali Aki Mäen ja kitaristi Sauli Peltomäen Stone Monolith on humppilalainen raskasta rockia soittava bändi, joka on ennen Turku Bandstand -voittoaan julkaissut yhden kolmen biisin demon. – Soitamme stoner rockia. Toisaalta emme halua asettua mihinkään lokeroon täysin, joten metallikin voi genremme olla, Peltomäki kertoo. – Emme tee tietoisesti stoneria. Teemme sitä mitä syntyy. Ennen Turku Bandstandiin osallistumista Stone Monolith oli soittanut livenä vasta kolme kertaa. Peltomäki kertoo bändinsä lähteneen mukaan kisaan ensisijaisesti keikkojen vuoksi. – Meille keikka on aina keikka, pidämme livenä soittamisesta todella paljon. Lähdimme mukaan sillä meiningillä, että jos ei jatkoon päästä, niin ensi vuonna uudestaan ja ei siinä mitään. – Vimmassa on aina hienoa soittaa. Siellä on loistavat tilat ja äänentoisto, ja homma toimii talon puolesta niin kuin sen pitää, Stone Monolith -kitaristi kehuu bändikisan alku- ja välierien pitopaikkaa. Peltomäki ja Mäki ovat osallistuneet Bandstandiin aiemmillakin bändeil- lään. Stone Monolithille voitto tuli täytenä yllätyksenä. – Jo välieriin pääsy oli meille voitto. Samoin se, että pääsimme soittamaan Turun Klubille. Koko kisan voittaminen merkitsi meille älyttömästi. Se antoi lisäpotkua tämän harrastuksen harjoittamiseen. Kaikille bändissä tuli sellainen olo, että teemme jotakin oikein ja että ihmiset pitävät musiikistamme aidosti. Kilpailuvoitto muuttaa Stone Monolithin suunnitelmia, mutta vain hiukan. Syksyllä 2013 trio alkoi äänittää ep-levyä, mutta Bandstand-tiimellyksen vuoksi äänitykset jäivät puolitiehen, koska bändillä ei ollut aikaa niille. Nyt alkuperäiset suunnitelmat omakustanne-ep:n julkaisusta on aika unohtaa, sillä palkintona on studioaikaa VR-studiolta ja VR Label Finlandin julkaisema single. – Tavoitteena on jatkaa samaa rataa. Tehdä musiikkia, joka on meille mieluisaa, Peltomäki miettii. – Emme tee mitään tilaustyönä. Teemme sitä mikä syntyy orgaanisesti ja kuulostaa meiltä. Voiton puitteissa keikkaa saattaa tulla enemmän, joten soitamme niin paljon keikkoja kuin mahdollista. Juttumme toimii hyvin näin, on turha lähteä muuttamaan yhtään mitään. Stone Monolith on keikalla Turun Klubilla lauantaina 26. huhtikuuta. Mukana on myös muita Turku Bandstand 2014 -finalisteja, kuten All Eyes On Us. ? Yhdysvaltalainen Ringworm soittaa ensimmäisen Suomen-keikkansa Lappeenrannan LPRHC Festilla (1.-2.8.). Tapahtuman muita esiintyjiä ovat The Heartburns, Kivesveto Go Go, Petos ja Relentless. ? Jurassic Rock (8.-9.8.) muuttaa Visulahdesta Kenkäveronniemelle, vain kilometrin päähän Mikkelin torista. Festivaalin esiintyjiä ovat muun muassa HIM ja Flogging Molly. ? Helsingin Flow’n (8.-10.8.) uusia kiinnityksiä: The Horrors, Real Estate, FKA Twigs, Poliça, Marissa Nadler, Phantom, Joose Keskitalo, Aivovuoto sekä Pietarin Spektaakkeli. ? Yhdysvaltalainen punkbändi Night Birds päättää Euroopan-kiertueensa Kuudennelle Linjalle 11.8. Illan avaa kotimainen Ydinperhe. ? Hardcorebändi Terveet kädet tekee huhtikuussa 12 keikan Brasilian-kiertueen. Uusimman albuminsa, Musta hetki, vuonna 2012 julkaissut yhtye aloittaa kiertueen 23.4. Sao Paulosta. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 8 « NRO. 4
LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! La 12.4. Mark Kozelek (US); 18 € La 12.4. Mopo, Olli Hirvonen; 12 € La 19.4. Tapani Kansalainen, Stepa & Are; 10 € Su 20.4. Dxxxa D & Hazzzt, Yhdentekevää, Pietarin Spektaakkeli; 8 € To 24.4. Church of Misery (JP); 18/24 € Su 27.4. Cro-Mags (US), Total Recall, Upright; 22 € Pe 2.5. Phantom, Redder; 8 € Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Hämeentie 13, Helsinki. Sisäänkäynti pihan puolelta (Kaikukatu 4). K18, pe & la K20. Ennakot Tiketti. PE 4.4. KAAOSZINE.FI MAGENTA HARVEST, CEASELESS TORMENT & ENTHRING LA 5.4. (UK) (FIN) SATAN +RANGER PE 11.4. VASARA KLUBI: MALICIOUS DEATH, JUMALATION & WITCHTIGER LA 12.4. KURITUSHUONE XXVII: CAULDRON OF HATE, REFLECTION DIES & ABSTRAKT TO 17.4. ROCK MODEL OF THE YEAR 2. OSAKILPAILU WHATEVER SHE WANTS & MASQUERADE PE 18.4. DENIGRATE, DEAD SOUND COMMITTEE LA 19.4 MYSTIFIER(BRA) FLAME & AZAZEL SU 20.4. ONE HIDDEN FRAME STILL BEATING, YOU CAN’T KEEP ME DOWN & FRONTLINE SAINTS PE 25.4. CEMETERY FOG, YMIR’S BLOOD & TERROR CROSS LA 26.4. PRE-STEELFEST: HELL SPIRIT, SAWHILL SACRIFICE, SACRIFICIUM CARMEN KE 30.4. TRASHDISCO VOL.18 TO 1.5 . HOLA GHOST(DEN), KAT EYE BAND(FIN) KAISANIEMENKATU 4, 00100 HELSINKI INFO@PRKLCLUB.FI WWW.PRKLCLUB.FI SUE » 9 « NRO. 4
NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) » HONKAVAARA ELÄÄ » TIE VIE SUOMEEN T Zachary Luckyn ensimmäiset Euroopankeikat ovat Suomessa. eatteri Circus Maximus kantaesittää toukokuussa Ratsia-yhtyeen laulajasta Jyri Honkavaarasta kertovan punk-dokumenttiteatteriesityksen Täynnä elämää. Näytelmän on ohjannut Perttu Leinonen ja siinä näyttelevät Tomi Alatalo ja Antti Laukkarinen. Käsikirjoitus perustuu useiden vuosien aikana kerättyyn media-, asiakirja- ja haastattelumateriaaliin. Käsikirjoittaja Jyrki Pylväs kertoo idean lähteneen hänen kiinnostuksestaan. – Aloin tutkia Honkavaaran tarinaa harrastuspohjalta. Honkavaara on mystinen hahmo, josta kerrotaan kaikenlaista. Tuli mieleen, että tästähän voisi saada aikaiseksi jännittävän näytelmän. Ratsia-yhtyeessä kuumana punk-kesänä 1979 pinnalle noussut Honkavaara (1960-1997) oli yksi suomalaisen uuden aallon lupaavimpia artisteja. Abikeväänään suursuosioon ponnahtaneesta miehestä piti tulla rocktaivaan kiintotähti, mutta jotain meni pieleen. Ratsian hajottua uran rakentaminen ei ottanut onnistuakseen, ja rock’n’rollelämäntavan tuhoavat puolet ottivat vallan. – Se on klassinen tragedia lahjakkaan tyypin noususta ja tuhosta. Honkavaaran stoorissa on rockmytologinen ulottuvuus, mutta samalla se on arkinen tarina elämästä. Näiden puolten ristivalottaminen kiehtoi minua, Jyrki Pylväs kertoo. Esityksessä kuullaan myös Honkavaaran kirjoittamaa musiikkia. – Honkavaaran musiikissa ja tarinassa on jotain hyvin koskettavaa, mutta halusimme tehdä näytelmästä keikkamaisen shown. Se ei ole mikään hissutteludraama vaan energinen kuin Ratsian konsertti. Ensi-ilta on 2.5. Kokoteatterissa Helsingissä, jossa Täynnä elämää nähdään myös 4. ja 18.5. Kevään muut esitykset ovat Lahden Torvessa (7.5.), Tampereen Vastavirralla (8.5.), Porin Rakastajatteatterissa (9.5.), Turun Tehdas-teatterissa (10.5.) ja Riihimäen Vihreässä talossa (15.5.) K anadalainen laulaja-lauluntekijä Zachary Lucky (s. 1989) kiertää Suomea pääsiäisviikolla. Luckyn ensimmäinen sooloalbumi Come And Gone julkaistiin vuonna 2010. – Äänitin ensimmäisen soolo-ep:ni, kun soitin vielä bassoa eräässä bändissä. Come And Gonen ilmestyessä aloin suhtautua soolouraani vakavasti. Kuulin maantien kutsun ja vastasin siihen, Lucky kertoo. Lucky on keikkaillut ahkerasti koko soolouransa ajan. – Olen kiertänyt Pohjois-Amerikkaa tauotta vuodesta 2009. Pidän tien päällä olemisesta, ja Kanadassa ja USA:ssa teitä riittää. Olen nähnyt paljon kiinnostavia asioita ja kirjoittanut niistä lauluja. Syksyllä 2013 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto The Ballad of Losing You on Zachary Luckyn siirtymälevy folksävelistä kohti countrymusiikkia ja perinteisiä englantilaisia balladeja. Hänelle itselleen siinä on kyse kasvamisesta. – Olen tavannut kiertueillani monia suuria lauluntekijöitä. Se on saanut minut pitämään biisejä kaikkea muuta arvokkaampina. Tien päällä oppii aina uutta. Zachary Lucky aloittaa kuuden keikan Suomen-kiertueensa 16.4. Helsingin Tavastialta, missä hän esiintyy Weeping Willowsin lämmittelijänä. – Tämä on ensimmäinen kerta, kun esiinnyn Euroopassa. Olen aivan innoissani tästä matkasta. Keikoissani on tärkeintä biisit ja tarinat niiden ympärillä. Soitan paljon matkalauluja. Zachary Luckyn Suomen-kiertue: 16.4. Helsingin Tavastia, 17.4. Turun Bar Kuka (8raita-klubi), 18.4. Loimaan Bar Edgar, 19.4. Turun 8raita (Record Store Day), 19.4. Paraisten Punt ja 20.4. Vaasan O’Malley’s. PE 11.04. klo 21 Neljä Ruusua 22,50 € / ovelta 27,50 € LA 19.04. klo 21 Happoradio 23,50 € / ovelta 28,50 € La 26.04. klo 13 Satu Sopanen & Tuttiorkesteri 12,50 € / 15,50 € ovelta LA 26.4. klo 21 Jenni Vartiainen 24,50 € / ovelta 29,50 € PE 03.10. klo 19 Anna Abreu 20,50 € / ovelta 25,50 € www.?nlandia-klubi.? To 17.04. klo 22 Jonna Tervomaa 17,50 € / ovelta 21,50 € www.sibeliustalo.? Hinnat sisältävät palvelumaksun. SIBELIUSTALO. Ankkurikatu 7, Lahti. SUE » 10 « NRO. 4
» SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN » NEGADRAIVI E dullinen ja tehokas tietotekniikka on tehnyt jokaisesta halukkaasta muusikon. Yhteen kannettavaan tietokoneeseen saa kohtalaisen edullisesti rakennettua kokonaisen kotistudion, joka suoltaa ulos julkaisukelpoista kamaa. Nopeat nettiyhteydet ja lukuisat erilaiset julkaisualustat mahdollistavat biisin matkan suoraan kotistudiosta julkaistavaksi muutamalla klikkauksella ja parissa minuutissa. Tämä teknologinen vallankumous tarkoittaa käytännössä sitä, että kun kynnys on näin matalalla, uusia julkaisuja tulee yhdessä päivässä tuhansia. Jokainen halukas makuuhuonemuusikko voi suoltaa tuotoksiaan Bandcampiin tai Soundcloudiin sitä mukaa kun niitä valmistuu. Kun middleman puuttuu, on toiminta välitöntä ja suoraa. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että musiikki ei enää elätä kuin aniharvoja megastaroja. Paitsi, että jokainen meistä on nykyisin muusikko ja julkaiseva artisti, niin vieläkin selvemmin edullinen tietotekniikka ja kaikkialle yltävä verkko on tehnyt jokaisesta meistä kriitikkoja. Katsoipa minkä tahansa musiikkiblogin tai musiikkisivuston Facebook-feediä, niin jokaisen uutisen ja postauksen perässä on liuta kommentteja oman elämänsä seppoheikinheimoilta ja tapanimaskuloilta. Musiikin erikoisasiantuntijoita on nykyään jokaisessa kodissa, jossa on internet-yhteys. Ei kriitikon työ nyt varsinaisesti vaadi korkeakoulututkintoa, mutta auttaa paljon jos osaa kirjoittaa auttavasti ja seuraa valitsemansa alan julkaisuja sen verran, että osaa suhteuttaa kulloinkin kritisoimansa teoksen ympäröivään todellisuuteen ja omaan lajityyppiinsä. Useimmat netin kriitikoista lyttäävät teoksia lauseella tai kahdella ilman, että edes kuuntelevat niitä. Positiiviset kommentit jäävät auttamatta itkupillien ölinärintaman jalkoihin. Kun Pitchfork hiljattain julkaisi uutisen Flaming Lipsin uudesta, suunnitteilla olevasta teoksesta, jota on tarkoitus kuunnella samanaikaisesti Pink Floydin Dark Side Of The Moonin kanssa, kiirehti reilut kuusisataa nettikriitikkoa lyttäämään koko idean kuulematta sekuntiakaan musiikkia. ”SACRILEDGE!” (sic) huusi eräs, ”No Thanks!” kommentoi toinen, ”WHY???” kiljui kolmas kurkku suorana. Nämä mielensäpahoittajat kiehauttivat maidot hellalle pelkästä ajatuksesta. Sama meininki vallitsee aivan kaikkialla netissä missä kuluttajalle on annettu mahdollisuus kommentoida. Itkevät internet-kriitikot ovat kaikkialla valmiina kertomaan oman valistuneen mielipiteensä jokaisesta maailman asiasta. Minä en pidä tästä! Tunnen itseni henkilökohtaisesti loukatuksi! Miksi tällaista tehdään? Maailman jokaisessa taidemuseossa parveilevat ”Minäkin olisin osannut tehdä tuon” -nykytaidekriitikot ovat löytäneet tiensä ulos museoista ja verkon kaikille keskustelupalstoille, mutta edelleenkään he eivät ole tehneet mitään muuta kuin arvostelleet toisten tekemisiä. Kaikkein pahin lajityyppi itkevää internet-kriitikkoa on se, joka kuvittelee yleissivistyksen puutteen ja tietämättömyyden olevan jollain tapaa siistiä. Kun Dazed & Confused taannoin julkaisi uutiseen Sky Ferreiran uudesta musiikkivideosta kiirehti joku brittiläinen nokkelikko kommentoimaan uutista ensimmäisenä sanoin: ”Who is this Sky Ferreira?” Valheellisella tietämättömyydellään hän ikäänkuin nosti itsensä muiden yläpuolelle. Olen niin cool, että en edes tiedä kenestä te puhutte. Haista sinä brittipelle paska. Minä olen liki nelikymppinen ukko Suomesta ja minäkin tiedän kuka Sky Ferreira on. Turha esittää. Samaa ilmiötä näki suomalaisilla keskustelupalstoilla kun Cheek-gate oli kuumimmillaan. Jokaiseen keskusteluun änkesi joku omasta mielestään kaupungin kovin jätkä, joka sanoi: ”Anteeksi, mutta kuka tää Cheek on?” Lue lehdet, typerys, niin tiedät kenestä on puhe. Missä maailman kulttuurissa on muka hienoa esittää tietämätöntä douchebagiä? Hiljattain eräs vanha tuttava levykaupanmyyjäajoiltani kommentoi facebookpäivitystäni yhdellä sanalla: ”huora”. En alkuunkaan ymmärtänyt mihin hän viittasi. Oliko kommentti tarkoitettu minulle vai jollekin statusta häntä aiemmin kommentoineelle. Huora on itselleni sen kaliiberin ruma sana, että itse en käyttäisi sitä edes leikilläni parhaan kaverini Facebook-seinällä saati sitten puolitutun entisen levykaupan myyjän. Tämä avasi silmiäni ymmärtämään edes hieman nykyistä internet-keskustelun kulttuuria. Jos säyseä reggaemies kirjoittaa puolitutun seinälle perusteettomasti tuollaisia sanoja niin miten matalalla sitten on kynnys kirjoittaa suuren kasvottoman instanssin newsfeediin aivan mitä tahansa? Sitä ei luultavasti edes ole. Lopulta koko ilmiössä lienee kyse jonkinlaisesta teinipoikien ennenaikaisesta siemensyöksystä. Kun internet-kriitikko kiihtyy näkemästään, hän laukaisee lastinsa näppäimistölle ennen kuin ehtii kunnolla edes harkita tai muotoilla ajatustaan. Todellinen kritiikki vaatii yleensä hieman pitkäjännitteisempää paneutumista. « TO 10.4. W:O:A METAL BATTLE + WOLAND VAPAA PÄÄSY PE 11.4. MÖKKITIE-ILTAMAT: ARTTU WISKARI,VENIOR, HENNA NARVA, LA 12.4. SU 13.4. TO 17.4. PE 18.4. MIKONKATU 15 HELSINKI WWW.ROCKS.FI IKÄRAJA K-20 KEIKOILLE K-18 ENNAKKOLIPUT TIKETISTÄ LA 19.4. SU 20.4. TO 24.4. PE 25.4. LA 26.4. KE 30.4. HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT TO 1.5. ETEISPALVELUMAKSU 3€ JANNE ORDÉN, TITTA HAKALA, JUHO JA MIKA 5 € SOFTENGINE 11,5 / 12 € HEMMA BEAST 7,5 / 8 € ROCKSIN OPEN STAGE BEN GRANFELT BAND 9,5 / 10€ JOKA TIISTAI, VAPAA PÄÄSY HOUSE OF LORDS (USA) 14,5 / 15 € STAND UP ON THE ROCKS - ALI JAHANGIRI JA FRENDIT + ESTRELLA (UK) JOKA KESKIVIIKKO, 5€ HASTA LA VISTA SOCIAL CLUB 6 € + TOTALLY OBNOXIOUS (EST) CRAZY WORLD 10 / 11,5 € OLD TIME ROCK’ROLL: JOHNNY FILTER & ROCKY ROAD 13,5 / 12 € + T-BIRD GANG LONG TALL TEXANS (UK) + THE SHRIEKS (TBA) 15,5 / 16 € MACDETH - TRIBUTE TO MEGADETH 5 € TRIBUTE TO LED ZEPPELIN - LUCA STURNIOLO (VOF) 5€ & FRIENDS VAPPUPÄIVÄN TERASSIJAMIT VAPAA PÄÄSY TO 17.4. KLO 21 ALK. 18/20 € KE 9.4. ALK. 29,50/30 € LEE RANALDO AND THE DUST (USA) LAU NAU, DJ KNIGHT ROCKER TO 10.4. ALK. 20/21 € JUKKA POIKA & SOUND EXPLOSION BAND IKÄRAJATON KEIKKA KLO 16.30 ALK. 15,50/18 € JENNY WILSON (SWE) PE 18.4. KLO 16 ALK. 20/20 € PE 11.4. ALK. 22/22 € PRINCE OF ASSYRIA (SWE) LA 12.4. LOPPUUNMYYTY LOST SOCIETY + SANTA CRUZ RED FANG (USA) PE 18.4. ALK. 13,50/14 € CHEEK LA 19.4. ALK. 13,5/14 € ANNA PUU KE 16.4. ALK. 27/28 € WEEPING WILLOWS (SWE) ZHACHARY LUCKY TI 22.4. ALK. 27/28 € CURTIS SALGADO & MONSTER MIKE WELCH (USA) URHO KEKKOSEN KATU 4-6 | 00100 HELSINKI | K-18 | KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.TAVASTIAKLUBI.FI ” ”Minäkin olisin TAMPERE TURKU osannut tehdä tuon” -nykytaidekriitikot ovat löytäneet tiensä ulos museoista ja verkon kaikille keskustelupalstoille. TULLIKAMARINAUKIO 2 HUMALISTONKATU 8 KE 16.4. 14 / 12 € PE 11.4. & LA 12.4. 12-22 € ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE SALALIITTO TO 17.4. 15 / 13 € PRINCE OF ASSYRIA (SWE) LAURA MOISIO PE 18.4. 15 / 12 € CONAN (UK) HORSE LATITUDES VALTTERI FESTIVAL LA 12.4. 10 / 8 € BATON ROGUE MORGUE W/ CHRIS HOLMES (W.A.S.P.) TAMPERE PE 20.6. - LA 21.6. KE 16.4. 14 / 12 € PRINCE OF ASSYRIA MARKUS PERTTULA (SWE) TO 17.4. 12 € (K-18 & IKÄRAJATON) JUJU CHURCH OF MISERY (JAP) DJ PREAL LA 19.4. 12 / 10 € CASKETS OPEN PE 25.4. 28 / 25 € PAKKAHUONE: TUOMO MICHAEL MONROE PE 25.4. 12 / 10 € DREGEN (SWE) KARRI KOIRA & RUUDOLF SU 27.4. 17 / 15 € IKÄRAJATON STAM1NA, RATTUS KE 23.4. 16 / 14 € HOT TIP! AP-FEST 4 KLUBI, PAKKAHUONE, TELAKKA, BAR PASSION & TULLINAUKIO PARIISIN KEVÄT SCANDINAVIAN MUSIC GROUP JARKKO MARTIKAINEN JÄTKÄJÄTKÄT SAMULI PUTRO ELÄKELÄISET THE VALKYRIANS + PALJON MUUTA PÄIVÄKOHTAISET LIPUT NYT MYYNNISSÄ! WWW.VALTTERIFESTIVAL.FI TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, jolle opetettiin kotona alkeelliset käytöstavat. KATSO KOKO OHJELMA JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET ENNAKKOLIPUT WWW.TIKETTI.FI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT SUE » 11 « NRO. 4 Toimipisteet 19 kaupungissa ? Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään Palvelumaksu alk. 1,50–3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys muut EU-maat 10 € / lähetys ? EU:n ulkopuoliset maat 25 € / lähetys
” Elokuvissani on aina vakava sanoma. Voi olla, että siksi emme ole menestyneet niin hyvin kuin olisi pitänyt. HENKILÖKUVA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA JANE DONE » TROMAVILLEN PORMESTARI Legendaarisen Troma-yhtiön Lloyd Kaufman käy sotaa pienen ihmisen puolesta. anhempani olivat kirvesmurhaajia. He teurastivat paljon väkeä, eritoten suomalaisia. Varsinkin äitini oli pelottava ihminen. Mother’s Day -elokuva kertoo hänestä. Ei sentään. Tuo ei ollut totta. Isäni oli lakimies. Hän keksi class action -sovittelun, jonka avulla pienosakas saattoi haastaa väärinkäytöksiin syyllistyneen yrityksen oikeuteen kaikkien osakkaiden puolesta. Suomessa ollaan varmastikin rehellisiä, mutta korruptoituneiden konnien Amerikassa tuollaista tarvitaan. Isä oli siis hyvien puolella. Olen luultavasti perinyt häneltä sympatiani riippumatonta toimintaa ja altavastaajia kohtaan. Isäni puolusti pieniä ihmisiä, siis Tromavillen väkeä! Tromaville on kuvitteellinen kaupunki, johon leffani usein sijoittuvat. Elokuvani ovat epäsovinnaisia, mutta en ole koskaan kapinoinut V perhetaustaani vastaan. Kapinoin yhteiskuntaa vastaan. Vallalla on eliittien salaliitto. Suurten yritysten johtajat, poliitikot ja ammattiliittojen pomot tienaavat hyvin, mutta tavalliset duunarit joutuvat kamppailemaan elannostaan. Eliitit ovat liittyneet yhteen imeäkseen Tromavillen väen taloudellisen ja henkisen pääoman kuiviin. Yhdysvaltain hallinto on hyväveliverkosto, joka muistuttaa Rooman senaattia. Huipulla tienaa hyvin, vaikka ei olisi koskaan oikeasti tehnyt päivääkään töitä saati luonut mitään omaperäistä. Totta kai vaikkapa Microsoftin tai Facebookin keksijät ovat oikeita visionäärejä, mutta useimmat johtajamme ovat puoliksi pellejä ja puoliksi rikollisia. Tromavillen ihmiset tarvitsevat Toxic Avengerin kaltaisia supersankareita tai vaikka Return to Nuke ’Em High’n lesbopareja pelastajikseen. Toisinaan pienet ihmiset pelastavat itse itsensä, kuten Troma’s War -elokuvassani. Ajatus taistelusta eliittien salaliittoa vastaan on koko urani kantava teema. Siitä kaikki elokuvani kumpuavat. TYÖN OPETTAMA TOISINAJATTELIJA en ole käynyt elokuvakouluja. Opin tekemällä työtä. Olin mukana John Badhamin Saturday Night Feverin ja ensimmäisen Rockyn tekemisessä. Rocky oli pienen budjetin le?a, jonka Sylvester Stallone kirjoitti itse itselleen. Ohjaaja John G. Avildsen palkkasi minut ja ystäväni kuvaamaan Philadelphian osuudet, koska hänellä ei ollut varaa maksaa liiton määräämiä palkkoja omille työntekijöilleen. Opin siis alalle kahden lahjakkaan ohjaajan projekteissa. John-nimiset ohjaajat ovat hyviä. Perustin Troman Michael Herzin kanssa vuonna 1974. HaluSUE » 12 « NRO. 4 simme tehdä täysin muusta elokuva-alasta riippumattomia le?oja. Tarkoitus oli pitää itsenäinen elokuvataide hengissä ja estää jatkuvasti voimiansa kasvattavia jättiyhtiöitä tuhoamasta sitä. Me rakastamme elokuvia. Troman budjetit ovat pieniä, ja le?at eivät aina näytä kovin hyviltä. Meillä ei myöskään ole tähtiä, limusiineja, huoria tai kokaiinia. Sen sijaan meillä on vapaus tehdä taidettamme niin kuin haluamme. Kun tekee elokuvia näin vähällä rahalla, on täysin vapaa. Voin sanoa, että Rupert Murdoch on kasa paskaa, jos minua huvittaa. Voin sanoa, että huippusuosittu Lego-elokuva on pelkkä rivo mainos. Minun ei tarvitse imeä kenenkään elintä. Elokuviani sanotaan b-le?oiksi. Historiallisesti katsoen se on väärin. Alkuaan b-elokuva tarkoitti kaksiosaisen elokuvan jälkimmäistä puoliskoa. Troman tuotanto on enemmänkin z-elokuvaa. Troma tekee hyviä elokuvia. Yleensä ne, jotka pitävät Troman le?oja huonoina, perustavat mielipiteensä ennakkokäsityksiin. Troma-le?a on vähän kuin Grand Canyon. Se on nähtävä ymmärtääkseen, millainen se oikeasti on. Elokuvissani on aina vakava sanoma. Voi olla, että siksi emme ole menestyneet niin hyvin kuin olisi pitänyt. Toxic Avenger (1983) käsitteli ympäristöuhkia ja saastumista ja tuli ensi-iltaan kauan ennen kuin ympäristöasioista tuli muodikkaita. Teen siis tulevaisuuden elokuvia. Troma-elokuva lähtee siitä, että kiinnostun jostakin sosiologisesta tai poliittisesta kysymyksestä. Esimerkki: Troma omistaa pienen rakennuksen New Yorkissa. Sen viereen muutti kammottava naapuri, McDonald’s. Sen mukana tuli pesukarhun kokoisia rottia. Pikaruoan kammottavat piirteet alkoivat kiinnostaa minua. Koska olen aina rakastanut Broadway-musikaaleja ja oopperaa – Rodgers & Hammersteinia, Verdiä ja muuta soopaa – päätin tehdä musikaalielokuvan siitä häpeällisestä aiheesta. Toinen esimerkki: Return to Nuke ’Em Highin idea tuli siitä, että Amerikan kouluissa oppilaille syötetään roskaruokaa, jonka vuoksi 40 prosentilla heistä on paino-ongelmia, keskittymishäiriöitä tai diabetes. Siinä elokuvassa tuon esille myös sen, että pidän lesboista. Tromaa kiinnostavat myös sukupuolivähemmistöjen oikeudet. PERHEELLINEN KULTTIHAHMO minulla on paksu nahka. Sellaista tarvitsee, kun joutuu jatkuvasti ylenkatsotuksi eikä ikinä saa Oscaria. Totta kai sellainen sattuu. Muutama kuuluisa ohjaaja on sanonut, että oikeudenmukaisessa maailmassa Poultrygeist: The Night of the Chicken Dead olisi suuri hittielokuva. Se on viihdyttävä, omaperäinen ja ajatuksia herättävä. Mutta kun sitä jakelee Troma, jolla ei ole kytkyjä suuriin ketjuihin, rahaa ei tule vaan menee. En ole saanut palkkaa moneen vuoteen. Teen tätä siksi, että rakastan elokuvia, ja koska fanit rakastavat le?ojani. Ja aion jatkaa. Troma on elokuvabisneksen herpes. Se ei koskaan lähde pois. Meillä on kulttimaine. Fanit tekevät kovasti töitä löytääkseen le?ojamme. Heitä vain on kovin vähän. 40 vuoden jälkeen Troman kulttuurinen jalanjälki aletaan vihdoin tunnustaa. New Yorkin modernin taiteen museo MOMA esitti äskettäin ensimmäisen Nuke ’Em High’n Contenders-sarjassaan. Siinä oli myös Woody Allenin, Lars Von Trierin, David Lynchin, So?a Coppolan ja Coenin veljesten elokuvia. Ja Lloyd Kaufmanin, hah! En haluaisi kuuluttaa oma erinomaisuuttani, mutta kysykääpä South Parkin tekijöiltä, Peter Jacksonilta, Quentin Tarantinolta ja Guillermo Del Torolta kuinka paljon he rakastavat Tromaa. Moni kova tekijä, vaikkapa nyt Samuel L. Jackson, Kevin Costner, Billy Bob Thornton ja Marisa Tomei, on aloittanut uransa Tromassa. Ja montako Toxic Avenger -kopiota on tehty? Satoja! Olen kirjoittanut kirjoja työstäni. Nimikirjoitustenjakotilaisuuksissa koulukiusatut tulevat kertomaan minulle, että päättivät olla tappamatta itseään, koska kirjani tai elokuvani antoi heille toivoa. Saan usein kirjeitä, jossa kerrotaan elokuvieni muuttaneen elämiä. Minusta tuntuu, ettei Lego-elokuvan ohjaaja kuule katsojilta tuollaista. Olen erittäin ahkera masturboija. Muuten minulla ei ole harrastuksia. Mutta minulla on perhe. Olen ollut naimisissa 40 vuotta. Meillä on kolme mutanttitytärtä. Kun en tee elokuvia, olen heidän kanssaan. Elokuvat tietenkin ovat paljon tärkeämpiä kuin he. Se on hyvä arvojärjestys, vai mitä? Lapsenikin ovat päättäneet lähteä viihdealalle. Se on todella lämmittävä ajatus. Pian hekin saavat asua moottoritierampin alla jääkaapin pahvisuojasta kyhätyssä majassa. Toivottavasti heillä on tarpeeksi rahaa ostaa edes Sue, tuo mainio musiikki- ja elokuvalehti, jossa on heidän isänsä henkilökuvajuttu. Ai se on ilmainen lehti? Mikä yhteensattuma! Troma latasi juuri Youtubeen yli 200 elokuvaa ilmaiseksi katsottavaksi! Nuoret lukijat, menkää katsomaan elokuviani! Monet niistä ovat erinomaisia! LLOYD KAUFMAN s. 30.12.1945 Ohjaaja, tuottaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, kirjailija, Troma Entertainmentin toinen perustaja Tunnetuimpia elokuvia: The Toxic Avenger -elokuvat, Class of Nuke ’Em High -elokuvat, Poultrygeist: The Night of the Chicken Dead Tunnetumpia kirjoja: ...Your Own Damn Movie -kirjasarja Ajankohtaista: Lloyd Kaufman vierailee Night Visions -festivaalilla Helsingissä 9.-13.4.
KE HAPPORADIO 14€/12€ 9.4. PE SATURNIAN MIST, VERGE, CHARNEL WINDS 6€/0€ 11.4. TO 10.4. LA 12.4. FULLSTEAM & SUE ESITTÄVÄT: RED FANG (US), FUBEAR 14€/12€ FREEDOM CALL (GER), HEAVY METAL PERSE, CONSTANTINE 15€/13€ SU 13.4. KE LEVYMESSUT 3€ CONAN (UK), CHURCH OF VOID 8€/0€ (K-18) 16.4. PE JAYA THE CAT (NL/US), BASEMENTONES, THE UNDERCLASS, SLIM BEAN 10€/0€ (K-18) 18.4. LA TURISAS, ENSIFERUM 16€/14€ 19.4. TO 24.4. PE 25.4. JENNI VARTIAINEN 20€/18€ STAM1NA, MADRED 15€/13€ LA STAM1NA, CHERRY & THE VIPERS 15€/13€ LOST SOCIETY, FORESEEN, INKVISITOR, Angel Witching Hours DJ’s 8€/7€ 26.4. KE 30.4. TO 1.5. LA 3.5. VIIKATE, KAAOKSEN YSTÄVÄT HALOO HELSINKI! 16€/14€ 16€/14€ TO INSOMNIUM, SHEAR 12€/10€ + JKLDIY:n Kevätkarkeloiden päiväSLACK BIRD, SLIM BEAN ILMAINEN 12-15: klo klubi 8.5. LA 10.5. EI IKÄRAJAA ELLEI TOISIN MAINITA. TO 29.5. BATTLE BEAST, WHISPERED 10€/7€ BAARI K-18. PE ENNAKKOLIPUT: 35€/33€ (K-18) WWW.JELMU.NET 30.5. CANNED HEAT (USA), TALMUD BEACH LA JA TIKETTI. 31.5. The Royalties of Sound present: BLACKOUT HALVEMPI HINTA - The Next Generation 12€ (ovelta 15€) JELMU RY:N JÄSENILLE. WWW. JELMU. NET TANSSISALI LUTAKKO. Lutakonaukio 3, 40100 Jyväskylä. (014) 617 866. jelmu@jelmu.net Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + PE 1 1 . 4 . + + + LIVE: KIVESKIVES + RADICAL NINJA, DJ JIRCI 6,00 € LA 1 2 . 4 . + + + DJ BALTTIKOIRA 5,00 € SU 1 3 . 4 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ JUSSI40 2,50 € TI 1 5 . 4 . + + + SUPERTIISTAI, DJ MR. WILLY 5,00 € PE 1 8 . 4 . + + + CLUB BELLA MORTE 5,00 € LA 1 9 . 4 . + + + DJ TOMI 5,00 € SU 2 0 . 4 . + + + DJ MIGULI 5,00 € 2 2 . 4 . + + + SUPERTIISTAI, DJ LAURILA 2,50 € PE 2 5 . 4 . + + + KEEP THE FAITH-KLUBI. NORTHERN SOUL / RNB / EARLY REGGAE / MOD. DJ:T SPESIAALI-EETU, PERRYMAN, RADIO 5,00 € LA 2 6 . 4 . + + + DJ MIGULI 5,00 € SU 2 7. 4 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ JUSSI40 2,50 € 2 9 . 4 . + + + SUPERTIISTAI, DJ LAURILA 2,50 € TI KE 3 0 . 4 . + + + VAPPUBILEET, DJ MR. WILLY LONER FIN, SESTINA 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ JARKKO MARTIKAINEN, JUKKA KAJAN 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ PE 11.04. JUKKA ÄSSÄ, MODERNISTIT 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + TANSSI TAI KUOLE VOL.9 klo 23-04 5€ LA 12.04. THE INSULT THAT MADE MAN OUT OF A MAC, WEEKPIKES 6€ + CLUB CASINO: DJ LORD FATTY klo 23-04 5€ SU 13.04. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 15.04. PJK-KLUBI: R&B TUESDAY, THE LUSTY, MELLOW SPONGE Vapaa pääsy! KE 16.04. LIKE & BAR LOOSE AFTER WORK: MINÄ, DREGEN-KIRJAN JULKAISUTILAISUUS 17-19.00 Vapaa pääsy! + SVART NIGHT #8: KAUKO RÖYHKÄ & THE BOOTS, ESKO ELOMAA 13/15€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ LORD FATTY klo 23-04 3€ TO 17.04. CONAN (UK), ALBINO RHINÖ 13/15€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 5€ PE 18.04. BLACK LIGHT DISCIPLINE, OMNIVERSUM 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ HULK138 klo 23-04 5€ LA 19.04. THE NEW TIGERS, DELAY TREES 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + BIG SHAKE feat. SAMPSA VILHUNEN & VESA YLI-PELKONEN feat. DJ JONAHTHAN KUSTER klo 23-04 5€ SU 20.04. ESOTERIC (UK), ISOLE (SWE), PROCESSION (CHI) 20/23€ Ennakkoliput: Tiketti + ANKKURIKLUBI DJ klo 23-04 5€ MA 21.04. BAR LOOSE´S MATINEE: TEARS/APART (levyjulkkarit), BEL VEL (Huom! Keikka 19.00) 5€ KE 23.04. ROCKSTONE-KLUBI: BLIND CHANNEL, MEKANISM, DROP THE PILOT 6€ + DJ JOHN WAYNE klo 23-04 3€ TO 24.04. HOPEAJÄRVI, THE TOXICS 6€ + HRA MEZOLA klo 23-04 3€ PE 25.04. ANKKURIKLUBI y HIKI!-KLUBI WARM-UP: HERMANNI TURKKI (Yläkerta, 19:00) Vapaa pääsy! + ANKKURIKLUBI y HIKI!-KLUBI: THE VALKYRIANS, JAAKKO & JAY, TIISU 12,50/13,00€ Ennakkoliput: Tiketti + ANKKURIKLUBI y HIKI!-KLUBI & RUMBA DJ´s 5€ LA 26.04. ANKKURIKLUBI y HIKI!-KLUBI WARM-UP: VILLE AHONEN SOOLO (Yläkerta, 19:00) Vapaa pääsy! + ANKKURIKLUBI y HIKI!-KLUBI: KAKKAHÄTÄ-77, PERTTI KURIKAN NIMIPÄIVÄT, WHC 12,50/13,00€ Ennakkoliput: Tiketti + ANKKURIKLUBI y HIKI!-KLUBI & RUMBA DJ´s 5€ SU 27.04. WIZARD OF LOOSE Vapaa pääsy! + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: ANKKURIKLUBI DJ´S feat. DJ IIRO & SKENIKSWEE klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 29.04. KALLE SALOSEN HAMMOND-KLUBI feat. MARJO LEINONEN Vapaa pääsy! KE 30.04. RISTO, JUHA PEKKA TAPANI HEIKKINEN JA NIIN EDELLEEN 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + KLUB SUTINAA! feat. DJ HYVÄVILLE klo 23-04 5€ TO 01.05. KOTOISET SÄVYT (levynjulkkarit), VIITASEN PIIA 6€ PE 02.05. SALLAN JA MIRON MATKA MAAILMAN YMPÄRI (levynjulkkarit), SARCA 6€ SU 04.05. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ LORD FATTY klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 07.05. NOK NOK, ÄLYVARKAAT 6€ TO 08.05. COYOTES, MIND OF DOLL 6€ PE 09.05. - LA 10.05 GUTTER ISLAND 2014: JAVA SKULL (DK), THE VANJAS (SWE), PRESIDENT FETCH (DK), THE HEARTBURNS, THE SHRIEKS, FAARAO PIRTTIKANGAS, THE MUTANTS, BEURRE NOIR (DK), COSMO JONES BEAT MACHINE, THE SPLITS 1 päivä 9/11€, 2 päivää 15€ Ennakkoliput: Tiketti. Lisätietoa: www.barloose.com 2,50 € TO 1 7 . 4 . + + + KIIRASDORISTAI, DJ TOMI TI KE 09.04. TO 10.04. 5,00 € OPISKELIJAKORTILLA ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSY TIISTAISIN JA SUNNUNTAISIN. PERJANTAISIN JA LAUANTAISIN PUOLEEN HINTAAN. ETU EI VOIMASSA KEIKKAILTOINA EIKÄ PYHÄPÄIVINÄ. + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + + RAVINTOLA DORIS ravintoladoris@gmail.com + ALEKSANTERINKATU 20 TAMPERE + + + + + + www.ravintoladoris.fi SUE » 13 « NRO. 4
HAASTATTELU »V TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT ROB SHERIDAN TO 8.5. HARTWALL AREENA » 14 « NRO. 4 SUE
VALOA PÄIN Kun Trent Reznor muuttuu, Nine Inch Nails muuttuu. Hän ei halua päälleen visionäärin viittaa, mutta ei myöskään palata eiliseen. rent Reznor on Nine Inch Nails on Trent Reznor. Niin on ollut ensimmäisestä demosta lähtien. Muut soittajat ovat useimmiten olleet paikalla vain siksi, ettei bändin multi-instumentalistijohtajalla ole riittävästi raajoja jokaiselle soittimelle. Reznor on aina ohjannut yhtyettään yksinäisen yksinvaltiaan ottein, ja se on tuonut hänelle misantroopin ja arvaamattoman erakon maineen. Taipumus eristäytyi ei kuitenkaan tule niinkään miehen kylmyydestä kuin hauraudesta. – Se, että olen työskennellyt yksin suurimman osan elämääni, on johtunut itseluottamuksen puutteesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta, Reznor sanoo pohdiskelevalla äänellään. – Ellen ole tuntenut löytäneeni juuri oikeita tyyppejä, olen mieluummin ollut yksin. Se on tuntunut helpommalta ja mukavammalta. Musiikissasi on paljon yksityiskohtia. Se tarkoittaa, että sinun on tehtävä paljon päätöksiä. Eikö niitä olisi helpompaa tehdä yhdessä muiden kanssa? – En osaa sanoa, mutta tämä on luontevaa minulle. Ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa. Ei politiikkaa, ei yhteisiä asioita, ei tarvetta selventää omaa pointtia muille. Nine Inch Nailsin levyjen välillä on usein kulunut jopa viisi tai kuusi vuotta. Onko albumin tekeminen sinulle suuri ponnistus? – Siinä täytyy kaivella tunteitaan ja ajatuksiaan. Sitten täytyy tarkastella sitä mitä on löytänyt ja yrittää luoda siitä mittava taideteos. Se on raskainta mitä tiedän. Julkaisujasi on useimmiten seurannut pitkä kiertue. Miten se on vaikuttanut biisien tekemiseen? – En osaa tehdä musiikkia kiertueilla. Keikat ovat minulle fyysisesti ja emotionaalisesti näännyttäviä. Jatkuva väsymys ja hotellihuoneiden välillä häslääminen ei sovi yhteen luovuuteni kanssa. – Yksi syy harvaan julkaisutahtiin on myös se, että olin ennen huumekoukussa. Addiktin elämä syö kovasti aikaa. Olen myös pelännyt uuden musiikin kirjoittamista. Ajatuskin siitä on saanut oloni epämukavaksi. Musiikki on Reznorille hyvä ja paha uni, ja se on ollut hänen elämässään aina. T ROOLIN ETSINTÄ toukokuussa 1965 pennsylvaniassa syntyneen Michael Trent Reznorin varhaisia lapsuusmuistoja säestää musiikki. Hän oli vain viisivuotias, kun isoäiti patisti hänet pianotunneille. Pikkupoika osoittautui luontaiseksi lahjakkuudeksi. Reznor muistaa nauttineensa pianon soittamisesta kovasti. – Oli upeaa hallita instrumenttia. Pidin siitä, että osasin muuttaa päässäni soivan musiikin oikeiksi ääniksi. Muutamassa vuodessa Trent oppi niin hyväksi, että häntä alettiin ohjata klassisen pianistin uralle. Siinä vaiheessa hän kuitenkin oli jo löytänyt jotakin coolimpaa: rockin. – Löysin isäni Jimi Hendrix- ja Partidge Family -levyt. Sitten seisoinkin jo tv:n edessä ja katselin kuvajaistani sammutetun ruudun pinnasta, soitin puukeppiä kuin kitaraa ja leikin olevani lavalla. Pianon pimputtaminen frakki päällä ei ollut minusta yhtä siistiä kuin Kississä soittaminen. Kun isä osti minulle sähköpianon, sulkeuduin kavereiden kanssa kellariin soittamaan rockia. Olimme huonoja mutta tunsin, että jotain sellaista minä haluan tehdä. Kun tuli aika tehdä valintoja elämässä, Reznor piti rockilla elämistä enemmän fantasiana kuin realistisena mahdollisuutena. Hän kuitenkin jatkoi soitta- mista kehittyäkseen muusikkona. – Olin mukana muutamissa yhtyeissä, joiden tasosta voi olla monta mieltä. En tiennyt, mikä roolini lopulta olisi. Olisinko sivuhenkilö bändissä? Olisiko minusta biisintekijäksi? – Ajan mittaan tulin siihen tulokseen, että olin parempi muusikko kuin yksikään bändikaverini. 80-luvun lopulla päätin lopettaa muiden kanssa soittamisen ja ottaa selvää, mitä sanottavaa minulla olisi musiikillisesti. Reznor löysi oman äänensä ja alkoi kutsua sitä Nine Inch Nailsiksi. 90-luvun puoliväliin mennessä se kaikui miljoonissa kodeissa kautta planeetan. IHANTEENA PUHTAUS nine inch nailsin ensimmäinen albumi Pretty Hate Machine ilmestyi vuonna 1989. Bändin 25-vuotisen uran käänteitä ovat väännelleet tuliset julkiset riidat levy-yhtiöiden kanssa. Reznor ei suostu sätkynukeksi. Tai sitten hän ei kykene yhteistyöhön. – Kaikki ongelmani levy-yhtiöiden kanssa voi kiteyttää yhteen pyyntöön: ”Älkää sekaantuko siihen, mitä minä teen.” En halua tehdä kompromisseja, Reznor sanoo. Mitä ajatuksia sana ”musiikkibisnes” sinussa herättää? – No, en kuvittele musisoivani autiolla saarella. Musiikin maailma pyörii sen toiveen ympärillä, että ihmiset haluavat kuluttaa musiikkia. Toivon, että ihmiset kuuntelevat, mitä olen saanut aikaiseksi. Koska myyn taidettani äänitteillä ja konserteissa, teen kaupallista musiikkia. – Kaupallisuus ja taide ovat kietoutuneet toisiinsa tiukemmin kuin koskaan, eikä ala ole yhtä helppo hahmottaa kuin ennen. Ennen roolit olivat selvät: artisti valmisti maailman parasta musiikkia ja levy-yhtiö myi sitä. Nykyisin muusikon toimenkuvaan kuuluu tuoda itseään esille. Ja levy-yhtiöt... En tiedä, mitä ne oikein tekevät. Niitä ei välttämättä tarvita. Toisaalta riippumaton artisti joutuu kantamaan epäseksikästä taakkaa, kun musiikki pitää esitellä maailmalle. Year Zero -albumin ilmestyttyä vuonna 2007 ryhdyit julkaisemaan musiikkiasi omalla levymerkilläsi. Mihin pyrit sillä? – Teknologia oli sekoittanut koko alan, ja halusin selvittää, miten sekä muusikot että musiikin kuluttajat voisi pitää tyytyväisinä tässä ajassa. Jotkut ideoistani toimivat, jotkut eivät. Tulin siihen johtopäätökseen, että paras ratkaisu olisi oikein tehty striimauspalvelu. Nine Inch Nailsin uusimman albumin julkaisi taas monikansallinen yhtiö. Miksi et jatkanut omillasi? – Olin todistanut itselleni, että pystyn toimimaan täysin itsenäisesti. Musiikin voi lähettää maailmalle nappia painamalla, mutta toisessa kädessä pitää olla laskukone. En halua olla mikään vitun markkinointimies. Haluan keskittyä musiikkiin. Reznorin tapauksessa se tarkoittaa keskittymistä itseensä. MINÄ JA MUUT trent reznor sanoo, että hänen musiikkinsa on hänen heijastuksensa, kuvajaisensa. Säveltäminen on hänelle totuuteen tarttumista. Hän miettii, että taipumus eristäytyä on ollut myös pyrkimystä päästä kosketuksiin minuuden kanssa. Taiteilijan viimeisin omakuva on elokuussa 2013 julkaistu Hesitation Marks. – Olen lukenut joitain arvosteluja, joissa toivottiin, että olisin tehnyt jatko-osan The Downward Spiralille, Reznor hymähtää. – No, minä en ole enää samassa mielentilassa kuin vuonna 1994. En aio palata sinne, mistä olen vieraantunut. Se olisi vilpillistä eikä edes nostalgista vaan kuin vedessä polkemista. Onneksi en ole se henkilö, joka olin 20 vuotta sitten. Minulla oli silloin tosi kurja olo. Yksi Hesitation Marksin teemoista on ajatus mielen pimeän puolen hallitsemisesta. Olen ymmärtänyt, että nykypäivän Trent Reznor on entistä valoisampi mies. – No joo, minä olen... ok. Minulla on kaksi pientä poikaa ja mahtava vaimo. Sallin itseni nykyisin nauttia sellaisista asioista kuin perhe. Olen nostanut sen kaltaiset jutut jalustalle, jonka ne oikeasti ansaitsevat. Olet siis muuttunut. Onko se vaikuttanut siihen, miten teet töitä? – Muiden kanssa työskenteleminen on alkanut tuntua minusta mukavalta vasta äskettäin. Luotan itseeni enemmän kuin ennen. Olen tajunnut, mitä yhteistyön voimalla tarkoitetaan. Joskus osien summa voi olla oikeasti enemmän. Ymmärrän sen vasta nyt. Milloin olet luovimmillasi? – Parhaat työni syntyvät, kun pääsen hiljaiseen paikkaan, jossa saan olla yksin ja pystyn ajattelemaan. Minulle on tärkeää saada rakentaa päivän rytmi sellaiseksi, että ehdin päästä mielentilaan, jossa antennini ottavat vastaan. Haluan, että jää aikaa pohdiskelulle. Pidän pitkistä kävelyretkistä. Sinua on sanottu ”visionääriksi”. Koetko olevasi erityisen näkemyksellinen ihminen? – Yritän vain tehdä parhaani. Se siitä. En tavoittele arvonimiä. Toisaalta en myöskään pidä siitä, että asiat pysyvät ennallaan. Teen ratkaisuja selvittääkseni jonkun ongelman tai löytääkseni vastauksia, en vaikuttaakseni visionääriltä. « FANIEN KÄSISSÄ T rent Reznorin musiikki on hänelle itselleen hyvin henkilökohtaista mutta ei sentään niin pyhää, etteikö siitä saisi tehdä tulkintoja. Nine Inch Nails -johtaja on useaan otteeseen ojentanut musiikkinsa digitaaliset moniraitakakut nettiteitse faneilleen ja antanut näiden tehdä omia remiksauksia. – Jos itse olisin päässyt aikoinani tekemään jotain sellaista omien idolieni musiikille – siis päässyt näkemään, mitä kaikkea johonkin hienoon biisiin on äänitetty ja vieläpä saanut muokata siitä oman teokseni – mieleni olisi luultavasti räjähtänyt, Reznor perustelee. – Ajattelin myös, että ehkä tuollainen kädenojennus saa jonkun astumaan uudelle polulle elämässään. Tai että ehkä joku tulee edes pikkuisen paremmaksi muusikoksi. Reznor kertoo, että vaikka fanien miksausten joukossa oli roskaa, siellä oli myös paljon mielenkiintoisia ratkaisuja. Sen vuoksi idea tuntuu edelleen mielekkäältä. – Mietin juuri tänä aamuna, että Hesitation Marksilla on paljon sellaista, jota voisin antaa fanien käsiteltäväksi. Pitäisi vain lakata laiskottelemasta, mennä nettiin ja ladata materiaali tarjolle. Nine Inch Nailsin virallinen remix-sivusto on osoitteessa remix.nin.com SUE » 15 « NRO. 4
HAASTATTELU TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVAT MAREK SABOGAL » JALAT VEIVÄT SOOLOURALLE Nopsajalka kyllästyi bailaamiseen lietsomiseen ja alkoi kirjoittaa tarinoita, joita ei voinut kertoa Elokuun tai reggaen painolasti niskassa. opsajalka on ehtinyt paljon. Suurelle yleisölle hän lienee tuttu ennen kaikkea hiphopilla väritetystä kaupunkilaisiskelmää soittaneesta Elokuu-yhtyeestä, joka ehti nauttia vain muutaman vuoden mittaisen uransa aikana huomattavasta kansansuosiosta. Kaikki Elokuun fanit eivät välttämättä tiedä, että Nopsajalka on tehnyt soolomateriaalia jo ennen Elokuun menestystä. Nyt Nopsajalka on palannut sooloartistiksi ja julkaissut sooloalbumin, Sun. Se on osa kahden albumin sarjaa, ja syksyllä sitä tulee seuraamaan toinen albumi, Mun. Soolouralle palaamisen taustalla ei ole dramaattisia musiikillisia erimielisyyksiä. Nopsajalka vain koki, että haluaa tehdä jotain Elokuun leimallisen bändisoundin ulkopuolella. – Lähdin kehittelemään musatyyliä tarinoiden ja sanojen pohjalta. Hain sellaisia musiikillisia taustoja, joihin pystyin upottamaan asiat, jotka halusin sanoa, artisti toteaa hieman väsyneenä edellisiltaisesta levynjulkaisukeikasta. Nopsajalka kokee itse kehittyneensä pitkän uransa aikana juuri sanoitusten kirjoittajana ja tarinoiden laatijana. Ja on ollut pakkokin, sillä pitkän keikkaputken jälkeen artisti koki kaipuuta musiikkiin, jossa todella on sisältöä ja tarina. Juhlimaan lietsominen alkoi tuntua väärältä. N – Soolouralla, ennen Elokuuta, tein paljon enemmän keikkaa kuin Elokuun kanssa. Sellaisia pieniä keikkoja, joilla soitin samaa settiä pienillä muutoksilla. Katsoin keikoilla sitä dokaamista ja alkoi tulla kyyninen ?ilis bailaamaan lietsomisesta. Mietin, että musiikissa täytyy olla jotain muutakin sisältöä. Nopsajalka palasi soolouralle ja alkoi tehdä musiikkia sanoitukset edellä. Mitään ”mies ja kitara” -henkistä trubaduuri-tarinankerrontaa Sun ei kuitenkaan sisällä. Musiikki soutaa ja huopaa jossain hiphopin, r’n’b:n, reggaen ja elektronisen musiikin välimaastossa. Kun artisti kuvailee albumin tekohetken musiikkimieltymyksiään huomaa, että kaikki kuunneltu todella kuuluu myös levyllä. – Viime syksynä kuuntelin aika paljon elektronista musaa, r’n’b:tä ja vanhempaa kasarisoundia kuten David Bowieta. Sun-levyn sanoitukset – ne paljon puhutut tarinat – käsittelevät arkisen elämän ylä- ja alamäkiä, parisuhteessa elämistä ja ihmisten kohtaamista. Jotkut kappaleet saavat arkisen elämän kuvauksen kautta myös yhteiskunnallisia sävyjä. Parisuhteen ja arjen kuvaukseen voisi kuvitella käyvän musiikkityyleistä lähes mikä vain, ja Nopsajalalla olikin myös muita syitä soolouralle lähtemiseen. Hän halusi käydä koko musiikintekoprosessin läpi itse, ja kokeilla kaikkea monipuolisesti. – Halusin päästä duunaamaan kaikkea: soittamaan, äänittämään ja miksaamaan. Oli kiehtovaa ja haastavaa tehdä kaikkea itse ja oppia mukana. – Hauskaa on ollut, että olen aloittanut musahomman kitaransoitolla ja koko ajan on tehnyt vain enemmän mieli soittaa sitä. Luultavasti sekin kuuluu sillä uudella levyllä. REGGAE-LEIMAN PESEMISTÄ jo ennen elokuuta Nopsajalan uraa seuranneet tuntevat miehen todennäköisesti uuden suomalaisen reggaen suunnannäyttäjänä. Suomalaisella reggaella voisi sanoa olevan juuret jo 70-luvulla, joten koko skenen pioneeriksi Nopsajalka on liian nuori. 2000-luvun hittilistat reggae saavutti kuitenkin vasta Nopsajalan kollaboraatioiden myötä. Ensimmäinen yhtye, josta Nopsajalka tunnetaan, on Soul Captain Band, jossa hän lauloi tämän hetken varmasti tunnetuimman suomalai- sen reggae-artistin Jukka Pojan rinnalla 2000-luvun vaihteessa. Myöhemmin Jukka Poika ja Nopsajalka tiivistivät yhteistyötä Kapteeni Ä-nessä ja Nopsajalka on myös tuottanut useita reggae-albumeita. Sama syy, joka sai Nopsajalan jättämään Elokuun sivuun, sai miehen myös jättämään myös reggaen. Sen maailma ja konventiot tuntuivat liian valmiilta tarinallisemmille kokeiluille. – En halunnut tehdä vain sellaista bile-reggaeta, joka psyykkaa tanssimaan, Nopsajalka huomauttaa. – Sitä haluttiin kuulla ja niin harva teki sitä täällä, että tulin joutuneeksi siihen lokeroon. Mutta kun aloin kelata vakavammin tekstien tekemistä, ajattelin, etten voi laittaa niitä tällaiseen musaan. Painetta siihen suuntaan kuitenkin oli. Vaikka menekki on kova ja artistit tunnettuja, suomalainen reggae-skene on Nopsajalan mukaan lopulta aika pieni. Hän koki pitkään reggaen tekemisen jopa velvollisuudekseen. Kuulijat odottivat sitä häneltä. – Se oli itsellekin siistiä, että ”tätä jengi haluaa ja mä saan tätä tehdä.” Se oli tavallaan siistiä, mutta samalla rajoittavaa. ” Se oli itsellekin siistiä, että ”tätä jengi haluaa ja mä saan tätä tehdä.” Se oli tavallaan siistiä, mutta samalla rajoittavaa. SUE » 16 « NRO. 4 – Sitä tuli plärättyä niin monet vuodet, ettei enää oikeastaan ole tarvetta, Nopsajalka kiteyttää nykyisen suhteensa reggaeen. Vaikka Nopsajalka yhdistetään varhaisten bändiensä vuoksi usein reggae-skeneen, se ei ole hänen ensimmäinen tai alkuperäinen inspiraationlähteensä. Artistilla ei ole sen kummempaa suhdetta tai viehtymystä jamaikalaiseen kulttuuriin kuin keskiverrolla suomalaisella. – Jokusen kirjan olen aiheesta lukenut ja osaan mä ne femmat heittää, Nopsajalka naureskelee. Musta musiikki yleisesti ottaen on sen sijaan kiinnostanut aina. Nopsajalka alkoi tehdä musiikkia teini-iässä, ja on kahlannut mustan musiikin traditiota siitä asti. – Aloitin bluesilla niin kuin varmaan kaikki. Rolling Stonesilla ja klassikkomatskulla. Siten soitin funkkia, sitten rapia ja hiphopia, ja mitä triphopia silloin ysärillä oli. Olen varmaan käynyt joka lokerossa, mitä mustasta musiikista löytyy. Siihen, miksi helposti sulatettava, popahtava reggae on ollut Suomessa niin suosittua artistien vähäisestä määrästä huolimatta, Nopsajalka antaa yksinkertaisen selityksen. Jukka Pojan ja Raappanan biisit ovat hänestä hyviä. – Ei sillä genrellä varmaan ole niin paljoa väliä, Jukka olisi voinut tehdä ne vaikka suomirockiksi, ihan sama. Hyviä biisejähän ne on. – Mutta ehkä Jukankin kappaleista huomaa, että ainakin osa sanoituksista on joissain kohdin genresidonnaisia. Sitä meinasin omassakin läpässäni, että pystyn operoimaan laajemmalla sanoituksellisella kentällä, kun avaan musiikkia vähän ees sun taas. MUSIIKILLINEN ARKEOLOGI nykyään nopsajalan musiikillinen maailma pyörii elektronisen musiikin ja r’n’b:n ympärillä, mutta hän yrittää kuunnella kaikenlaista löytääkseen tuoreelta kuulostavia vaikutteita. Varhaisessa iässä mukaan tarttunut sämpläysharrastus ja erilaisen musiikin yhdistely herätti kiinnostuksen musiikin historiaan ja siihen, miten eri musiikkityylit ovat vaikuttaneet toisiinsa. – Mulla on arkeologinen lähestymistapa musiikkiin. Tekee mieli käydä vaan kaikki musiikki läpi ja miettiä, mitkä jutut ovat eri tyyleissä samanlaisia ja mitkä erilaisia. En tiedä kuuluuko se musassa. Olen yrittänyt mahduttaa siihen kaikenlaista. Myös sosiologinen lähestymistapa ilmeisesti kiinnostaa. Niiltä lukuisilta keikoilta, joita Nopsajalka on tehnyt eri yhtyeidensä kanssa ja soolouralla, mukaan on tarttunut monia tarinoita, jotka osoittavat, että eri musiikkityylit vaikuttavat eri tavalla kuulijaansa. Artisti kertoo tarinan siitä, miten Elokuun keikoilla saattoi nähdä useita joukkotappeluita illassa, kun aiemmalla uralla sooloartistina sai olla rauhassa, vaikka musiikki oli Elokuuta aggressiivisempaa. – Kun soitin aggressiivista reggaeta jossain Vantaan lähiöissä puoli kahden aikaan yöllä, se oli jengiä aktivoivaa. Sitä ei päässyt karkuun ja kaikki olivat siinä mukana. Kun taas soitimme herkempää matskua Elokuun kanssa samoissa pienissä paikoissa, niin levottomat kädet alkoivat tehdä omia hommiaan. – Yhdelläkin keikalla oli kolme tappelua keikan aikana. Se oli aika järkyttävää, että samaan aikaan vedettiin biisejä ja katsomossa oli jotain joukkotappeluita. Musiikilla on sosiaalisessa tilanteessa tietynlainen voima. «
» MIELEN SOKKELOISSA Sodankylästä lähtöisin oleva Rauhatäti räppää yhteiskunnasta yksilön silmin. S Labyrintti-nimeä kantavan esikoisalbumin tuotannosta vastaa dubstep-velho Tes La Rok. Minkälaista oli yhteistyö hänen kanssaan? – Tes La Rokin kanssa työskentely oli todella antoisaa. Hän loi hienoja äänimaisemia ja hänen musiiikinsa on soundimusaa; hyvin inspiroivaa ja ikään kuin kuvallista. Lisäksi hän oli mestari tuottamaan lauluosuuksia, mikä osaltaan perustuu hänen taustaansa, sillä hän on työskennellyt sellaisten dubreggae-laulajien kanssa kuin Uncle Sam ja Brother Culture. Tes La Rok osaa dubauttaa, kaiuttaa ja käyttää efektejä todella tyylikkäästi ja aina asianmukaisella tyylillä. Labyrintilla puhutaan yhteiskunnallisista asioista yksilön silmin. – Kirjoitan asioista, jotka ajatuksissani pyörivät. En tehnyt levyä niin, että sillä olisi tarkoituksella jokin linja, mutta kyllähän linja muodostuu, kun on tarpeeksi biisejä, jotka uhkuvat jossakin määrin samaa henkeä. – Labyrintti-biisin taustalla on kreikkalaisen mytologian Minotauros, jonka vuoksi nuoria neitoja uhrattiin labyrinttiin, jotta peto saataisiin pidettyä tyytyväisenä. Nykyään neidot uhraavat itse itsensä houkutusten valtakuntaan, vaikka tietävät siellä vaanivan pedon olemassaolon. Tytöiltä vaaditaan valtavia pinnallisia uhrauksia ja heitä esineellistetään. Labyrintti kuvastaa myös mielen sokkeloita, jonne voi helposti eksyä. 2010-luvun suomiräpissä Rauhatäti on edelleen sukupuolensa vuoksi vähemmistön edustaja. Hän arvelee, että perinteisesti Suomessa naiset ovat laulaneet ja miehet räpänneet, mutta viime vuosina myös naisia on näkynyt ilahduttavan paljon mikin varressa. – Haluaisin kannustaa nuoria naisia siihen, ettei heidän tarvitse edustaa kaupallisen valtavirtaräpin puskemaa naiskuvaa. Tytöt voivat räpätä omina itsenäänkin niistä asioista, jotka heitä liikuttavat. Pidän Helsingin Tyttöjen talolla tyttöjen räppityöryhmää, ja omat tyttöni siellä edustavat mitä ihaninta omaa persoonallista maailmaansa. « PE 11.4. JYROCK, JYVÄSKYLÄ TO 15.5. 2014 NOSTURI liput toim.kuluineen alk. 30€, ennakot: Tiketti ovet klo 19 | S/K18 | eteispalvelumaksu 2,80€ SUE » 17 « NRO. 4 TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA PIRITTA HOUNI with HAASTATTELU iviilissä Hanna Yli-Tepsana tunnettu Rauhatäti on debyyttialbumiinsa nähden vanha tekijä. Vuodesta 2007 saakka räpännyt sodankyläläislähtöinen artisti on vieraillut muun muassa Jätkäjätkien, Jodarokin ja Steen1:n levyillä sekä soittanut alkuaikojen Jätkäjätkissä haitaria. Vuosia työn alla ollut debyyttilevy näkee päivänvalonsa kuitenkin vasta nyt. Miksi? – Aloitin työskentelyn levyn parissa vuosien 2008– 2009 paikkeilla. Teimme äänityksiä eri paikoissa Kim “Kasio” Rantalan kanssa, ja samoihin aikoihin vierailin eri levyillä. Olin silloin vielä alussa räppäämisen kanssa, ja tyylini oli kehittymässä. Se oli opettelua. – Jossakin vaiheessa alkupään äänitykset alkoivat kuulostaa hieman kököiltä. Tyylini oli epävarma ja ?ow ei ollut asettunut kohdalleen. Vuonna 2010 Rantalan tietokone hajosi ja kaikki materiaali upposi bittivaltamereen. Sen jälkeen Rantalalla oli kiireitä Jätkäjätkien kanssa, ja levynteko jäi. – Sittemmin törmäsin tuottaja Tes La Rokiin ja aloitimme uuden projektin. Musiikki oli uudenlaista, dubstepistä temponsa ja tyylinsä ammentavaa. Aloin treenata ja aloitimme äänitykset pikkuhiljaa vuonna 2012. Siinä välissä pyöräytin maailmaan yhden mukulan, joten sekin viivästytti projektia. Rauhatädin kiinnostus räpmusiikkiin ja hiphopkulttuuriin heräsi vuosituhannen taitteessa, kun rovaniemeläinen Tulenkantajat ja Kemmurusta tuttu jyväskyläläislähtöinen Jodarok osoittivat, että murrekin voi olla elimellinen osa räppiä. Vähitellen oma tyyli ja artistinimi löytyivät, ja vaikka luulla voisikin, ei MC-nimi liity Sinikka Nopolan luoman Risto Räppääjän äitiin Rauha Räppääjään eli Rauha-tätiin. – En ollut kuullut Risto Räppääjästä vielä vuonna 2007. Minulla on Lapissa Rauha-niminen täti, joka on pieni ja tulisenväkevä lappilaismummo. Rauha on verbaalisesti todella kykeneväinen, eikä hänelle lapsena pärjännyt väittelyssä, jos oli sattunut unohtamaan tai tekemään jotakin toisin kuin piti. Artistinimeni on siis kunnianosoitus OG-Rauhalle. En myöskään ollut enää mikään teini, kun aloitin räppäämisen, joten täti-sana sopi hyvin! ” Tytöiltä vaaditaan valtavia pinnallisia uhrauksia ja heitä esineellistetään.
HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT LIVENATION » MITÄ SE VAA Aerosmith on keinunut huipulla pian 45 vuotta. Joe Perry kertoo, kuinka tähän on tultu. oe Perry puhuu unisesti. Se ei johdu Aerosmithissa vietetyistä vuosista eikä ole teeskentelyä, hänen äänensä vain on sellainen. Anthony Joseph Perry on vielä 63-vuotiaanakin Joe Cool, pronssirintaisten kitarajumalien esikuva, jonka ei tarvitse vetää roolia. Kun tätä harvoin hymyilevää kitaristia pysähtyy kuuntelemaan, huomaa hänen olevan skarppi, kohtelias ja kunnioittava. Alun perin aivan liian lyhyt haastatteluaika venyy kolminkertaiseksi, koska rocktähti ei anna sen päättyä. Hän haluaa ehtiä sanomaan asiansa. Joe Perryn tie kääntyi kohti tätä pistettä lokakuussa 1970, kun hänen, rumpali Joey Kramerin ja basisti Tom Hamiltonin yhtye Jam Band yhdisti voimansa Chain Reaction -bän- J din Steven Tylerin kanssa. Tyler oli rumpali ja taustalaulaja, jota kiinnosti kokeilla, millainen keulakuva hänestä tulisi. Kun toinen kitaristi Brad Whitford pääsi bändiin vuonna 1971, Aerosmithin klassinen kokoonpano oli valmis. Se oli Joen unelmabändi. – Kävin katsomassa The Whota, Fleetwood Macia ja Led Zeppeliniä. Ihmettelin, mikseivät amerikkalaiset bändit soittaneet musiikkia, josta minä ja monet muut pitivät. Päätin kerätä ympärilleni oikeat tyypit ja jatkaa sitä perinnettä. Bändin on tärkeää identi?oitua johonkin, seurata vaistojaan ja makuaan. Se erotti Aerosmithin niistä bändeistä, jotka eivät päässeet mihinkään, Perry sanoo. Paikallista suosiota saatuaan Aerosmith teki managerisopimuksen David Krebsin ja Steve Leberin kanssa. Nämä hankSUE » 18 « NRO. 4 kivat bändille New Yorkista showcasekeikan, joka johti sopimukseen Columbia Recordsin kanssa. Aerosmithin nimetön ensialbumi ilmestyi tammikuussa 1973. – Moni bändi, joka soitti pienissä klubeissa samaan aikaan kuin me, antoi periksi. Ne tuumivat, että kunhan heitämme tässä muutaman keikan, saamme levydiilin, ja sitten maailma on valmis. Eihän se niin mene. Me emme koskaan ajatelleet niin. Meissä oli enemmän draivia kuin muissa. Me kiersimme maata ja teimme mitä tahansa viihdyttääksemme. Se konsti toimi. Aerosmithin ensimmäinen albumi myi kultaa reilussa kahdessa vuodessa, samoin toinen, Get Your Wings (1974). – Kun saimme ensimmäisen kultalevyn, emme jääneet ihailemaan sitä vaan sanoimme, että tehdään ihmeessä toinen täl-
” Kun tapasin Stevenin ensimmäisen kerran, huomasin heti, että hän on vähän kaheli. silloin jotakin erityistä. Eikä vain minun ja Stevenin välillä, vaan koko bändissä. Lujinkaan side ei kestä mitä hyvänsä. Päihteisiin ja egoiluun hukkuneen bändin saumat ratkesivat vuoden 1977 Draw The Linen jälkeen alkaneessa alamäessä. Night in the Rutsilla (1979) Perry soittaa vain vähän. Nimensä mukaisella Rock in the Hard Placella (1982) ei ole mukana sen enempää Perry kuin Whitfordkaan. – Ihmisistä on mukavaa puhua paitsi menestyksestä, myös romahduksista, Perry huomauttaa. –Minun ja Stevenin riidoista on kirjoitettu paljon. Ne jutut ovat paisuneet suhteettoman suuriksi. Onnekseen Aerosmith osaa ratkoa kriisinsä. Ensimmäinen todiste siitä oli Back in the Saddle -kiertue, jolle viisi vuotta hajalla ollut klassinen kokoonpano lähti vuonna 1984. Seuraavana vuonna julkaistu Done With Mirrors ei myynyt erityisen hyvin, mutta rundi rakensi menestystä. – Kova kiertäminen johti siihen, että ihmiset alkoivat haluta kuulla uusia biisejä uudelleen. Ja siihen, että kun tulimme toisen kerran samaan kaupunkiin, olimme vähän parempi bändi. Kolmannella kerralla olimme vielä parempi. 80-luvun puolivälissä Aerosmithillä oli vanhoja faneja, mutta sen oli otettava paikkansa ajassa uudelleen. Run DMC:n kanssa tehty uraauurtava uusioversio Toys in the Attic -levyn Walk This Waysta kaatoi seinän rapin ja rockin väliltä. Kuten ensimmäisellä kierroksella, 80-luvulla bändillä oli tukenaan taitava manageri. Paluun organisoinut Tim Collins lupasi tehdä Aerosmithistä maailman suurimman bändin vuoteen 1990 mennessä, jos ryhmä kiskoisi itsensä pysyvästi kuiville. Toxic Twins ja kumppanit selättivät ongelmansa aseenaan halu näyttää nuorille hevikukoille, kuinka oikeaa rockia oikeasti soitetaan. Sitten kävi niin kuin sovittiin: Vuoden 1987 lopulla julkaistu Permanent Vacation oli 80-luvulla Aerosmithille samanlainen läpimurto kuin Toys in the Attic 70-luvulla. Dude (Looks Like a Lady), Rag Doll ja Angel olivat suuria hittejä, ja albumia myytiin huimat viisi miljoonaa kopiota. – Kyse ei ole siitä onko hyvä vai tosi hyvä kitaristi tai laulaja, Perry miettii. – Kyse on siitä, tekevätkö biisit vaikutuksen. 80-luvulla oli paljon metallibändejä. Niiden seassa opimme pitämään kiinni siitä, miltä Aerosmithin pitää kuulostaa. Eikä siinä kaikki. Se, mikä alkoi 80-luvulla comebackinä, muuttui 90-luvulla spektaakkeliksi. PE 30.5. HARTWALL AREENA, HELSINKI ATII? lainen, mutta parempi. Biiseillä on paljon merkitystä. Kun ihmiset kuulevat bändiä ensimmäisen kerran, musiikissa pitää olla sitä jotakin, tai kukaan ei kiinnostu siitä. Vuoden 1975 Toys in the Attic oli Aerosmithin kansainvälinen läpimurto. Sen seuraaja Rocks (1976) myi Amerikassa platinaa puolessa vuodessa. Aerosmith oli suuri yhtye. Mutta kun nuolen ampuu ilmaan, on turha toivoa, ettei se koskaan laskeutuisi. SUORANA SATULASSA steven tyler on klassinen esimerkki räiskyvästä keulakuvasta, aivan kuten Joe Perry on tyynen ja tyylikkään soolokitaristin mallikappale. Niin kuin The Rolling Stonesin Glimmer Twinsin ja Hanoi Rocksin Muddy Twinsin tapauksissa, myös Aerosmithissa suurin draama on käyty kipinöivän kaksikon kesken. Aerosmith tarvitsi menestyäkseen Toxic Twinsin, ja siihen se myös melkein kaatui. – Kun tapasin Stevenin ensimmäisen kerran, huomasin heti, että hän on vähän kaheli, Perry sanoo. – Meillä kuitenkin oli paljon yhteistä myös musiikin ulkopuolella. Me vedimme toisiamme puoleensa ja meistä tuli ystäviä. Välillämme oli jo YSÄRIN IHME aerosmithin lennätti 90-luvulle menestysalbumi Pump (1989). What It Takes, Janie’s Got A Gun ja Love in an Elevator olivat top ten -hittejä. Seuraava levy Get a Grip ilmestyi vuonna 1993, jolloin valtavirtagrungen vuo kuohui hurjimmillaan. Silti sitä meni kaupaksi seitsemän miljoonaa kopiota kahdessa ja puolessa vuodessa. Sentimentaaliset singlet Amazing, Crazy ja Cryin’ olivat valtavan suosittuja. Aerosmith oli 90-luvulla niin iso bändi, että jopa vanha välityö Night in the Ruts ylitti platinarajan vuonna 1994. Nine Lives (1997) myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa kolmen hittisinglen – Pink, Falling in Love (Is Hard on the Knees) ja Hole in My Soul – voimalla. I Don’t Wanna Miss a Thing (1998) oli yhtyeen ensimmäinen Billboardin listaykkössingle. Miten tuo oli mahdollista 90-luvulla? Kaikki Aerosmithin perilliset vaipuivat unholaan, koska “kukaan” ei kuunnellut hardrockia indien kultavuosikymmenellä, ja silti Aerosmith oli suurempi kuin koskaan. – Me pidimme kiinni siitä, missä olemme hyviä. Pidimme kiinni myös toisistamme, vaikka bändin sisällä on riittänyt myötä- ja vastoinkäymisiä. Me tunsimme käyvämme yhdessä maailmaa vastaan, Perry maalailee. Myös vuosien mittaisilla kiertueilla oli osuutta asiaan. – Halusimme näyttää ihmisille sen energian ja kiihkon, jota tunsimme musiikissamme olevan. Musiikkibisnes voi muuttua, mutta aina tarvitaan bändejä, joita on kivaa katsoa ja kuunnella. Aerosmith on aina ollut livebändi. Kun kiertää paljon, oppii, mikä toimii ja mikä ei. Edes vuosituhannen vaihtuminen ei näyttänyt pysäyttävän Aerosmithiä. Just Push Play (2000) myi platinaa. Vasta Honkin’ on Bobo -coverlevy (2004), viisikymppisten bluesdiggareiden nostalginen tribuutti omille idoleilleen ja vanhalle saundilleen, myi maltillisemmin. Vaikka Aerosmithin ura uhmasikin logiikan lakeja, aika jätti bändiin jälkensä. Bostonin pahoista pojista tuli ikääntyviä isiä ja aviomiehiä. Perryn mielestä se on suurin haaste, jonka bändi kohtaa. – Siinä vaiheessa ihminen haluaa oman elämän. Se ei yleensä ole sama elämä, jonka bändikaveri haluaa. Siinä etäännytään SUE » 19 « NRO. 4 toisista. Jos aikoo pitää bändin kasassa, täytyy keksiä, kuinka yhtye ja yksityiselämä saadaan kulkemaan rinnakkain. Mietitkö koskaan, pitäisikö sinun enää soittaa rockia? – Kyllä, useimmiten juuri ennen kiertuetta. Se tunne tuli ensimmäisen kerran juuri silloin, kun perustin perheen. Aloin ajatella, millainen oma isäni oli. Mietin, voiko isä tehdä tällaista työtä. Millainen esimerkki olen lapsilleni? Mihin lopputulokseen tulit? – Mietin sitä viikon. Sitten Aerosmith lähti rundille ja tajusin, ettei tuollaisia asioita kannata vatvoa. Nousin lavalle, ja minulla oli kivaa. Toisinaan se ajatus palaa mieleeni, mutta pääsen aina eroon siitä. – Olemme paljon velkaa faneille siitä, että he ovat halunneet Aerosmithin keikalle niin hyvinä kuin kovina aikoina. En keksi parempaa tapaa kiittää heitä kuin jatkaa ja soittaa niin hyvin kuin osaan. – Nykyään kiertueseurueemme on yksi suuri perhe. On vaimoja, tyttöystäviä, lapsia ja roudareita. Ja ne viisi jätkää, jotka pysyvät yhdessä. AIKAKAUDEN LOPPU blueslevyn kiertueiden jälkeen Aerosmithin tahti hidastui. Vuonna 2007 bändi ilmoitti ryhtyvänsä levyntekoon, mutta aikaa kului ja mitään ei julkaistu. Määrätietoisen työskentelyn sijasta Aerosmith puuhasteli hajanaisesti. Tuottaja vaihtui, tuli omaelämäkertoja, soololevyjä, julkista suunsoittoa, livelevyjä, sairauskertomuksia, tv-pestejä ja konsolipelidiilejä. Se oli hyvin värikästä mutta ei ensinkään fokusoitunutta toimintaa. Joe Perryn mukaan asiat menivät silti osapuilleen niin kuin oli tarkoitus. – Kun Steven ryhtyi American Idolin tuomariksi, jouduimme hiukan miettimään, miten etenemme, mutta loppujen lopuksi se ei sitonut häntä kovin paljon. Saimme levyn valmiiksi suurin piirtein siinä ajassa kuin pitikin. Vuoden 2009 lopulla Perryn ja Tylerin välit tulehtuivat taas. Kitaristi uhkasi ottaa Lenny Kravitzin laulajaksi bändiin, ellei Aerosmith ala taas kiinnostaa Tyleriä. Steven palasi bändiin. Siitä kului vielä kolmisen vuotta Music From Another Dimension (2012) julkaisemiseen. Siinä vaiheessa musiikkia ei enää myyty niin kuin ennen. Aiemmin Aerosmithin myyntiä mitattiin miljoonilla, nyt hädin tuskin sadoilla tuhansilla. Siltikin julkaisuviikolla 65 000 myynyt Music From Another Dimension nousi Billboardin listan viidenneksi. Perry ei ainakaan myönnä, että myynti vaikuttaisi motivaatioon. Ja onhan Aerosmithin levyjä sentään myytykin: maailmanlaajuisesti yli 150 miljoonaa kopiota, joista hieman alle puolet Yhdysvalloissa. – Levyjen tekeminen merkitsee minulle samaa ja yhtä paljon kuin ennenkin. Jos tekisin listan inspiroivista asioista, kärjessä lukisi ”jotain uutta soitettavaa”. Uudet biisit ovat tärkeitä. Aiomme soitta keikoilla enemmän uusia biisejä. Uudella levyllä on hyvää matskua. Aerosmith voi soittaa uusia biisejä, mutta bändinä se ei ole pelkästään tätä päivää. Aerosmith on sitä mitä kukin tahtoo: klassikkorockia, nostalgiarockia, uutta rockia tai vaihtoehto sille, mikä radiossa yleensä soi. –Vaikka popmusiikki on muuttunut, edelleen tulee uutta yleisöä, joka haluaa kuulla ne vanhat biisit. Ne standardit, joita kuunneltiin silloin ennen vanhaan, milloin sellainen aika sitten olikaan, jos oli. Keikoillamme käy seitsemänkymppisiä, kokonaisia perheitä ja vanhojen fanien nuoria rokkarilapsia. Kaikenikäisiä ihmisiä. – Oma poikani oli aivan tohkeissaan yhdestä Queenin viime aikojen konsertista: ”faija, meidän on pakko mennä sinne, tää on ainutlaatuinen mahdollisuus!” Yllätyin siitä, että vaikka poika on parikymppinen, hän ymmärtää ja kunnioittaa sitä musiikkia ja sen tekijöitä. Aina on ihmisiä, jotka haluavat nähdä kunnon rock’n’roll-shown. Meillä on näyttää heille sellainen. – Nyt eletään yhden aikakauden loppua. Pian ei ole enää mahdollista mennä klassikkobändien keikoille. Niitä on joka vuosi vähemmän ja vähemmän. Luonnollisista syistä. Mitä tiedät Aerosmithin tulevaisuudesta? – En ole koskaan suunnitellut bändin varalle muuta kuin että ensi viikosta tai ensi kuusta pitää selvitä, Joe Perry naurahtaa. – Sitä elää päivän kerrallaan. Yhtäkkiä huomaa, että niistä on kertynyt 45 vuotta vuoristorataa. – Nyt me lähdemme rundille. Jos luoja suo, soitamme paikoissa, joissa emme ole ennen käyneet ja hoidamme kiertueen kunnialla loppuun. Sitä kaikkea se vaatii. Draivia, managereja, persoonallisuutta, kiertueita, hittejä, omanarvontuntoa, hulluutta, veljeyttä, onnea ja järkeä... ja on vielä yksi asia: – Rock’n’rollin henki ei koskaan lähtenyt meistä. Suoraan sanoen en koskaan uskaltanut laskea sen varaan, mutta se vain ei lähtenyt. «
kin puolin. Levy-yhtiön kanssa tuli sellainen tilanne, ettei sopimus oikein palvellut kumpaakaan osapuolta. Sitten lähti kitaristi. Ja se jälkeen basisti. Kauaa ei Snipe Drive soittajavajetta joutunut kärsimään. Mukaan saatiin Henna Vaarala, joka soitti aikoinaan Stalingrad Cowgirlsissä sekä Jan Trygg, joka saattaa olla joillekin tuttu Xysmasta ja toisille taas tuntemattomampi Molly Grows Upista. – Tähän pitää muuten kertoa sellainen juttu, että Jan sai täysin vääränlaisen kuvan meidän yhtyeestä ensikosketuksillaan. Ensimmäisen kerran hän näki meidät keikalla, kun olimme lämmittelemässä Smashing Pumpkinsia Helsingin jäähallissa. Pari vuotta tuon jälkeen hän tuli sitten ensimmäisiin bänditreeneihimme. Samalla hetkellä kun hän astui ulos junasta Tikkurilan asemalla sain puhelimeeni soiton, jossa meidät pyydettiin Kiinaan kiertueelle. Jan siinä ajatteli, että nyt on hommat isolla! Paskan marjat. Demobänditasoa me ollaan. Head?rstin soundi on ehtaa Amerikan altsua. Yhtye on maininnut esikuvikseen esimerkiksi Billy Talentin, Bi?y Clyron, My Chemical Romancen ja Musen. Vaan onko Snipe Driven jäsenistöllä esikuvia tai verrokkiyhtyeitä, jotka eivät olisi pikkutyttöjen suosikkibändejä? – Eihän nuo bändit aina ole pikkutyttöjen yhtyeitä olleet! Me kuuntelimme niitä ennen kuin niiden kuuntelusta tuli muodikasta ja silloin kun ne olivat vielä katu-uskottavia. Esimerkiksi Bi?y Clyron ensimmäinen Tavastian-keikka löi minut aivan ällikällä. Ostin sinne kaveriltani lipun sen kummemmin bändiä vielä fanittamatta. Keikka meni suoraan elämäni top 3 -esityksiin. Samoin Billy Talentin keikka samassa paikassa menee samalle listalle. – Niin, mutta niitä katu-uskottavia bändejä. Onko Dog Fashion Disco katu-uskottava yhtye? Se ei ole koskaan breikannut sen isommin, ja siitä innostuin joskus 90-luvun puolella. Lähiaikoina olen kuunnellut myös sellaista bändiä kuin Diamond Youth. Ja Pixies! Eikös ainakin Pixies ole katu-uskottava yhtye? Snipe Drive on saanut myös sen suurimman kunnianosoituksen, jonka yhtye voi kuuntelijoiltaan saada. Eräs bändin pitkäaikainen fani nimittäin hakkautti ihoonsa yhtyeen logon. – Juu, näin teki. Hän kävi yhteen aikaan keikoillamme todella ahkerasti. Vähään aikaan häntä ei tosin ole siellä näkynyt, Heikki toteaa – lakonisesti, totta kai. johtuvan duurisoinnuista, rytmisyyden vähentymisestä sekä leveistä pianosovituksista. – Muoto on valittu siksi, että kertomus on haluttu nostaa enemmän esille. Minua tosin on alkanut epäilyttää se, onko tämä riisutumpaa kuin Maailmanpalo. Itse olen päätynyt päinvastaiseen lopputulokseen. – Ensimmäisellä levyllä minulla oli tarve näyttää maailmalle, että minä olen paras lauluntekijä. Tule minun luokseni, kulta -levyllä jollakin tavalla minulla ei ollut enää sitä tarvetta; oli vain halu päästä itseni sisälle. – Ylösnousemuksella ilmaisukeinoni ovat laajentuneet. Koko artistiurani on ollut riisuutumista sekä musiikillisesti että tekstillisesti tietynlaisista itsestäänselvyyksistä. Toisaalta miksi on itsestään selvää, että itsestäänselvyydestä pitäisi edes päästä eroon? Sekin täytyy kyseenalaistaa. Ja sekin on riisuutumista. – Edellislevyllä tekstini olivat kansallisromanttisempia tai ainakin tyylikeinot olivat sellaisia. Tällä levyllä tekstit ovat enem- mänkin kuin sodan jälkeistä modernismia. Levyn sanoituksissa risteilevät muutos, muuttaminen, tulva sekä erinäiset talot. Talot ovat jäänne talo-aiheisesta levystä, jota Keskitalo suunnitteli ennen edellisalbumiaan. Keskitalolle erityisen tärkeää on, että lauluista löytyy helposti avautuvien pintatasojen lisäksi syvällisempää sisältöä. – Mielestäni hyvä taideteos on kuin talo, jossa on leveät ovet sisälle. Mutta talon sisällä on jatkuvasti pienempiä ovia, joiden taakse on vaikeampi päästä. On paljon korkeakulttuuria, jossa on valtava talo ja pienempiä ja pienempiä ovia, mutta jo talon etuovi on sen verran pieni, ettei siitä mahdu sisään. Hyvässä teoksessa se ensimmäinen pintataso on sellainen, että kaikki pääsevät ovesta sisälle. Ja jos jaksaa tutustua tarkemmin, pääsee syvemmälle. Se on vaikea laji. Monesti on niinkin, että talossa on leveä ovi, mutta talon sisällä ei ole mitään. Koko talo onkin yhtä ovea! HAASTATTELU PE9.5. UUNO, JÄRVENPÄÄ » LAKONIAN ASIALLA Snipe Drive ei ota itseään liian vakavasti. Musiikkinsa suhteen se on tarpeeksi tosissaan. nipe Driven kitaristi Heikki Huurinainen ei tunnu ottavan itseään liian vakavasti. Miehen puhuessa yhtyeestään on hänellä jatkuvasti pilke silmäkulmassa. Tarinat yhtyeen historiasta ovat täynnä niin rutikuivaa huumoria, että kurkkua karhistaa. – Ei meillä todellakaan ole sen kummempia kuvitelmia musiikkimme menestyksen suhteen, Heikki naurahtaa puhelimeen keskellä päivää. – Enemmän tämä bänditoiminta on meille tällainen henkireikä ja harrastus. Toisaalta otim- S me uuden levyn tekoa varten pankkilainan. Se on melkoisen hyvä kannustin siihen, että levyn eteen tulee tehtyä töitä. Äskenkin myin täällä päivätyöpaikallani yhden kappaleen Head?rstiä. Nyt meillä on jo promille kasassa pankkilainan takaisinmaksua varten! Snipe Drive perustettiin vuonna 2001. Yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä Cablesin vuonna 2007. Kakkosalbumi At the Night Sky ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Viiden vuoden tauon jälkeen käsillä on kolmas levy Head?rst. Johtuiko tauko kyvyttömyydestänne hoitaa asioita, kappaleiden teon vaikeudesta vai ihmisten tyhmyydestä ja siitä, etteivät he vain osanneet toivoa teiltä uutta materiaalia? – No, jos noista pitäisi valita, niin varmaan kaikki muut paitsi biisien tekemisen vaikeus pitävät paikkansa. Antilta (yhtyeen laulaja ja Heikin veli) tulee kappaleita sellaista tahtia, ettemme edes ehdi harjoitella niitä kaikkia. Suurin syy taukoon oli kuitenkin varmaan siinä, että At the Night Skyn julkaisu meni vähän perseelleen kai- Lue pidempi versio jutusta: www.sue.?. TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA EERO SAARIKOSKI TO 17.4. KORJAAMO, HELSINKI » UNEN NÄKYJÄ Joose Keskitalo teki levyn muutoksesta, tulvasta ja unista. lösnousemus-nimen kasteessa saanut Joose Keskitalon uusi soololevy on ensimmäinen Kolmas Maailmanpalo -yhtyeen telakoitumisen jälkeinen albumi. Totuttuun tapaan Keskitalon itsensä äänittämä Ylösnousemus syntyi Helmi Levyjen työhuoneella Roihupellossa teollisuusalueen keskellä. Äänityksiin osallistuivat Jari Paukkunen (piano, urut, viulu) sekä Arwi Lind, joka soitti samanaikaisesti sekä bassoa että polki bassorumpua ja hi-hatia. Keskitalo kertoo keskittyneensä viime vuoden kirjoittamiseen – ei niinkään laulujen tekemiseen tai sovittamiseen. Hän ei koe tarpeelliseksi saada julkaistuksi pidem- Y piä kirjoitelmiaan, muttei osaa toisaalta selittää sitäkään, miksi haluaa, että hänen musiikkiaan julkaistaan. Laulujen kirjoittamisessa tärkeintä Keskitalolle on merkityksellisyys, mutta hän ei osaa selittää, miksi jokin laulu on merkityksellisempi kuin toinen. – Vuosien saatossa on vähentynyt tarve tehdä hyvä laulu. Kysymys on pikemminkin siitä, että tekee jotakin, mikä on itselle merkityksellistä. Merkityksellisyys on kuitenkin mysteeri. En pysty analysoimaan sitä, minkä takia jokin asia on merkityksellinen. – Käytän lauluissani paljon unimateriaalia. Unissa jokin asia voi tuntua aivan käsittämättömän merkitykselliseltä, mutta kun sen kirjoittaa paperille ja lukee, tajuaa, että tämä tarinahan on aivan pöhkö. Tietenkin unet ovat hyvin visuaalisia. Unissa on silti jotakin vaikuttavuutta, eikä sitä aina osaa selittää. Laulut taas ovat välineitä, joilla voi yrittää kaapata eri asioita. Unia, elämyksiä tai merkityksellisyyksiä. – Vasta kun on syy tehdä laulu, voi alkaa yrittää tehdä tuotosta, joka vastaa sitä mielikuvaa, kertomusta tai sitä syytä, että miksi halusin tehdä sen laulun. Jos sitä ei ole, se on yhtä tyhjän kanssa. Ylösnousemus kuulostaa valoisammalta ja elämänmyönteisemmältä kuin tekijänsä aiemmat levyt. Keskitalo itse arvelee tämän SUE » 20 « NRO. 4 TEKSTI MIKKO TOIVIAINEN KUVA PAULA AHOLA ” Mielestäni hyvä taideteos on kuin talo, jossa on leveät ovet sisälle.
» GET THE PRUNK OUT! The 5th of April kaihtaa lokerointia. V oman alansa osaajiksi ja jopa musiikin ammattilaisiksi. – Me ollaan opittu Tomi Arvaksen ja Markyn vetämässä Rock Academyssä paljon. Nyt tiedämme enemmän ammattimaisesta bänditoiminnasta, markkinoinnista ja keikkailusta. Rock Academy järjestää erilaisia klinikoita. Esimerkiksi Don Johnson Big Bandin Tommy Lindgren kävi vastikään kertomassa meille sanoituksista, kertoo Mare. – Suurin apu on ollut varmaan perseenpotkimisessa… Me ollaan perusluonteeltamme laiska bändi! Turku Bandstandin voiton myötä bändi solmi levytyssopimuksen Tommi Liimataisen Hype Productionsin kanssa. Singlet Another One ja Sex on the Beach julkaistiin vuonna 2012. Bändi jatkoi levytystä Turun Logomon lähellä sijaitsevalla VR-studiolla rock-osaaja Markyn toimiessa tuottajana. Ennen varsinaista levyä julkaistiin vielä kaksi sinkkua, Bigger Than Myself ja Wild Wild West. Yhtyeen tyylirepertuaari on laaja ja tämä on perusteltua. – Me haluamme yhdistellä genrejä vapaasti. Meidän mielestämme kappaleet tulee soittaa sillä tyylillä kuin ne on sävelletty, olivat ne sitten metallia tai kantria, toteaa Sokke. – HAASTATTELU uonna 2005 perustettu The 5th of April julkaisi ensimmäisen levynsä, Prunk!, luonnollisesti huhtikuun viidentenä. Turkulainen yhtye on ehtinyt keikkailla jo joidenkin vuosien ajan ja on tunnettu riehakkaista ja mukaansatempaavista esiintymisistään. Tulevan levyn kappaleita bändi on päässyt hiomaan ammattilaisten kanssa. Yhtyeen saama jeesi ei ole rajoittunut vain levyn tuotantoon. The 5th of April on saanut opetusta myös sanoittamisesta, esiintymisestä, lakikuvioista ja muista musiikkibisneksen osa-alueista. Tämä apu on tullut Turku Rock Academyn kautta. Yhtyeen perustajajäsenet rumpali Sokke ja basisti Mare valottavat asiaa. – Me osallistuttiin vuonna 2011 Turku Bandstand -kisaan. Finaaliin pääsyn jälkeen Mark Bertenyi eli Marky ehdotti yhteistyötä Turku Rock Academyn kanssa, kävi ?naalissa miten tahansa, kertoo Sokke. – Voitimme koko kisan sekä Hitlantisin Kasistar-bändikisan. Rockopinnot pääsivät vauhtiin hyvältä pohjalta. Turku Rock Academy on Turun nuorisoasiankeskuksen aloittama hanke, joka on saanut valtiolta puolen miljoonan euron avustuksen. Myös muihin kaupunkeihin laajentuva hanke pyrkii kaksivuotisella kurssituksellaan parantamaan bänditoimintaa harrastavien nuorten edellytyksiä kehittyä PE 25.4. KLUBI, TURKU Meiltä on useasti pyydetty yhtenäisyyttä kappaleidemme välillä ihmisten kuultua keikkamme alusta loppuun saakka. Tämä sotii ideologiaamme vastaan, me olemme prunk! Prunkissa on juuri sitä tarttumapintaa, jota löytyy tanssittavista biiteistä ja rokkaavista ri?eistä. Termi kuvaa urbaanissa slangissa monia asioita mm. ”preppy and punk” ja ”prince and hunk”. 90-lukulaista vaihtoehtorokkia soittavalle 5th of Aprilille se merkitsee vapautta ilmaista itseään ilman genrerajoja. The 5th of Aprilin albumi julkaist- » MENNYT, NYKYINEN JA TULEVA Brittiläinen Messenger kunnioittaa progen traditioita, mutta visualisoi ilmeensä modernimmaksi. uore lontoolainen progeyhtye Messenger on syntynyt oikeastaan vahingossa. Päämäärätön, improvisoiva ja akustinen jammailu johti spontaaniin päätökseen tehdä debyyttilevy. Laulaja-kitaristi Khaled Lowen mukaan yhtyeen musiikillinen suunta ei ollut alussa lainkaan selvä. Levyn teon sijaan tarkoituksena oli aluksi vain soittaa huvin vuoksi. – Alussa kuulostimme varmaan eniten sekä The Stone Rosesilta et- T tä Mastodonilta. Omasta soundista ei kuitenkaan koskaan keskusteltu, vaan se syntyi toisistaan poikkeavista ideoista, jotka sovitettiin yhteen, Lowe kertoo. Viime syksynä Messenger sai levy-yhtiökseen turkulaisen Svart Recordsin. Ensimmäisen single, The Somniloquist, julkaistiin joulukuussa. Maaliskuussa julkaistu debyyttialbumi Illusory Blues herättää huomiota erityisesti folkahtavan, psykedeelisen progesoundinsa vuoksi. Yleisimpiä ovat vertauk- set Pink Floydin, Led Zeppelinin ja Swansin kaltaisiin pitkän linjan yhtyeisiin, joita voi määritellä taiderockin, progen ja raskaan rockin käsittein. – Kaikki nämä ovat mielettömiä yhtyeitä. Me ja vanhempammekin ovat kasvaneet Led Zeppelinin, Queenin, Pink Floydin ja Black Sabbathin kaltaisten bändien kanssa. Näistä yhtyeistä kaikki tietysti on alkanut, Lowe kuvailee. Perustajajäsenet Khaled Lowe ja Barnaby Maddick, jotka molemmat ovat laulaja-kitaristeja, aloitSUE » 21 « NRO. 4 aan V.R. Label Finlandin kautta. Levynjulkaisukeikka on Turun Klubin Ilta-kerroksessa huhtikuun 25.päivänä. Illan muut bändit ovat niinikään Turku Rock Academystä tutut Alice Airbuzz ja Hangman’s Voodoo. Venäjälläkin esiintyneellä The 5th of Aprililla on levynjulkaisun jälkeen suunnitelmissa keikkailla ahkerasti Suomessa. Ulkomaidenkin valloitukseen liittyviä suunnitelmiakin on, mutta niistä yhtye pysyy vielä vaitonaisena. Päämääränä on kuitenkin tehdä musiikista elinkeino. – Olemme tehneet paljon töitä musiikkimme eteen. Olemme onnellisia siitä, että olemme saaneet tosissamme viedä tätä hommaa eteenpäin. Kukaan jäsenistämme ei ole muuttanut ulkopaikkakunnalle opiskelemaan tai töihin, kertoo Mare. The 5th of Aprilissa on monta biisintekijää ja levylle päätyneet kappaleet ovat monen vuoden tulos. Nyt yhtye odottaa innolla, että pääsee sovittamaan ja esituottamaan lähes joka viikko syntyviä kappaleitaan jo seuraavaa levyänsä varten. – Kappaleita on pöytälaatikossa jo vino pino. Toivottavasti pääsemme tekemään seuraavankin levyn saman tiimin kanssa. Meillä on todella hyvä ryhmä, jossa on mukava ja helppo työskennellä, sanoo Sokke. « tivat yhdessä soittamisen syksyllä 2012. Ytimeen kuuluu myös tuottaja ja rumpali Jaime Gomez Arellano. Hän tuli mukaan silloin, kun Lowe ja Maddick halusivat nauhoittaa muutamia kappaleita ja menivät studioon. Studiossa levyn teko alkoikin tuntua hyvältä ajatukselta. Levyn työstämisen jo alettua yhtyeeseen liitettiin kitaristi-kosketinsoittajaksi Dan Knight ja basistiksi James Leach. Moniulotteinen äänimaailma syntyy osittain siitä, että jokainen Messengerin jäsen on soittanut aiemmin eri yhtyeissä. Kaikilla on erityisen vahva tausta raskaassa musiikissa tai punkissa. Kuitenkin esimerkiksi Maddickilla on taustaa vanhanaikaisessa indiessä, jazzissa ja metalissa. Debyyttialbumi on lähtökohtaisesti syntynyt yhtyeen ydinkolmikosta – Lowesta, Maddickista ja Arellanosta. – Illusory Bluesissa olennaista on menneen, nykyisen ja tulevaisuuden äänien sekoittuminen. Levy on ikään kuin tarina kolmesta ihmisestä, jotka yrittävät saada nämä äänet kuulostamaan tietyltä, kuviteltavissa olevalta paikalta. Näillä kolmella aidolla ihmisellä on silti omat tunteelliset eronsa, Lowe selittää. Lowe myöntää, että Messengerin musiikillista ?loso?aa ohjaavat pitkälti progen tavanomaiset elementit. Etenkin lyriikat perustuvat ajatukselle harmoniasta, johon kuuluu elämä, kuolema ja kaiken siihen liittyvän kierto. – Kiehtovaa luonnossa on se, että ennen kuolemaa voi synnyttää ja luoda jotain uutta. Kaikilla luonnon osilla on elämässä viestinsä ja roolinsa, jotka voivat olla hyvinkin massiivisia, Lowe pohtii. Harmonia ylipäänsä on sellainen kieli, joka Messengerin toimintaa pitkälti ohjaa. Monitasoinen eri teemojen sovittaminen sopiikin luontevasti progekuvioihin. Messengerin käsitteelliset teemat ja visuaalisuus välittyvät jossain määrin etenkin lyriikoiden eloperäisyydessä. Yhtyeen mukaan Messenger syntyy tällaisesta lyriikasta ja metallisesta, melko ambientista soundista. Myös visuaalisesta puolesta onkin tullut heti tärkeä osa koko yhtyeen ilmettä. Toisin kuin oman soundin kohdalla, visuaalisuudesta on keskusteltu paljon. – Tykkäämme yhdistää moderneja tekniikoita ja old school -meininkiä. Visuaalinen ilme kumpuaa fyysisestä maailmasta. Mystiikka, spiritualismi ja luonnon elementit yhdistettynä esimerkiksi kristalliseen gra?ikkaan on sitä, mitä haemme. Ilmettä on työstetty yhdessä taiteilija Sam Edwardsin kanssa, joka on tehnyt yhtyeen singlejen kansitaidetta. Lowe korostaa, että jo huhtikuun alussa järjestetylle levynjulkkarikeikalle on tehty paljon työtä visuaalisen ilmeen eteen. Toukokuussa Messenger lähtee kiertueelle ruotsalaisen Katatonian lämmittelijänä. Vaikka jäsenillä on kokemusta soittamisesta, ottaa Messenger yhtyeenä ensiaskeliaan. Ennen levyn julkaisua yhtye on esiintynyt vain kerran, Lontoon Camden Townissa viime joulukuussa. – Nyt otamme kuitenkin rauhallisesti. Meillä on kokopäivätyöt ja perheet. Loppujen lopuksi haluamme vain tehdä musiikkia. TEKSTI THOMAS LILLEY KUVA PETER NUUTINEN TEKSTI ANNI SAVOLAINEN KUVA TIINA K
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY SUE » 22 « NRO. 4 Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
? Oulun Qstockin (25.-26.7.) uusin metallinen kiinnitys on Soilwork. Aiemmin julkistettuja alan bändejä ovat Megadeth, Volbeat, Graveyard, Lost Society, Poisonblack ja Stam1na. ? Uuden albumin julkaiseva ruotsalainen death metal -pioneeri At The Gates soittaa marraskuussa Suomessa: 20.11. Tampereen Klubi, 21.11. Jyväskylän Lutakko, 22.11. Helsingin Nosturi. ? Vuonna 1999 perustettu kouvolalais-oululainen To/Die/For valmistelee seitsemättä albumiaan. Uuden Dear Delirium -biisin video löytyy jo netistä. ? Kornin Kaapelitehtaalle suunniteltu Helsingin-konsertti siirtyy The Circus -klubille. Jo ostetut liput käyvät sellaisenaan uuteen konserttipaikkaan sunnuntaina 11.5. » DEMONINEN MISSIO Demonical tekee kesäkuussa kiertueen Suomessa. D emonical on ruotsalainen death metal -bändi, jonka perustivat keväällä 2006 kitaristi-laulaja Johan Jansson, basisti Martin Schulman ja rumpali Ronnie Bergerståhl. Ennen Centinexissä soittaneiden miesten missiona oli palata deathmetallin juurille. – Centinex oli kulkenut tiensä loppuun, eikä bändi ollut enää entisensä, Schulman muistelee. – Perustin Demonicalin heti haudattuani vanhan bändin. Brutaalin ja synkän Demonicalin ensimmäinen äänite, neljän biisin promolevy Bloodspell Divine tehtiin heinäkuussa 2006. Saman vuoden lopulla bändi otti laulajakseen Ludvig Engellaun, koska Jansson tahtoi keskittyä kitaransoittoon. Uusi kokoonpano kiinnitettiin saksalaiselle Cyclone Empire -levy-yhtiölle. Demonicalin debyyttialbumi Servants Of The Unlight tuli keväällä 2007. Vuoden loppuun mennessä Engellau oli eronnut bändistä musiikillisten ja henkilökohtaisten erimielisyyksien vuoksi. Muutaman kuukauden hakemisen jälkeen Demonical valitsi uudeksi vokalistikseen Sverker ”Widda” Widgrenin. Bändin toinen pitkäsoitto Hellswornia äänitettiin joulukuusta 2008 helmikuulle 2009. Cyclone Empire julkaisi sen toukokuussa 2009. Kiertueiden päätyttyä bändi jatkoi ahkerointia: kolmas albumi Death Infernal tehtiin syksyllä 2010. Levy julkaistiin seuraavana keväänä Euroopassa Cyclone Empiren ja Pohjois-Amerikassa Metal Bladen toimesta. Kuvio kasvoi, mutta Demonicalista on matkaa metallin valtavirtaan. – Monet yhtyeet kuvittelevat soittavansa metallia, vaikka kuulostavat popilta ja näyttävät poikabändeiltä, Schulman naurahtaa. – Niillä ei ole aavistustakaan metallin ytimestä, sen sisäisestä olemuksesta. Metallin kuuluu olla kapinamusiikkia, jota massat inhoavat. Syksyllä 2011 aikatauluongelmat ajoivat Ronnie Bergerståhlin ulos yhtyeestä. Demonical otti uudeksi rumpalikseen Fredrik Widigsin. Kokoonpano eli muutenkin, sillä yhtye alkoi pestata ulkojäsenikseen kiertuekitaristeja. Kesällä 2012 kitaristi Daniel Gustavsson otettiin Demonicalin täysivaltaiseksi jäseneksi. Vuoden 2013 alkupuolen yhtye käytti neljännen albuminsa Darkness Unboundin äänityksiin. Sessioiden jälkeen Demonical joutui taas käymään läpi muutoksia miehityksessään: kitaristiksi Johan Janssonin tilalle tuli Johan Haglund ja rumpaliksi Fredrik Widigsin paikalle Ämir Batar. Darkness Unbound ilmestyi marraskuussa 2013. – Olemme kehittyneet vähän jokaisella levyllämme. Bändi menee eteenpäin. Olemme pysyneet uskollisena tyylillemme, mutta samaan aikaan missiomme on tullut meille selvemmäksi, Schulman miettii. Hän on kokoamassa Centinexiä uudelleen, mutta Demonical pysyy prioriteettina. Metallihelvetin järjestämän Suomen-kiertueen keikkapaikkakunnat ovat Lahti, Helsinki, Pori ja Turku. Suomessa Demonicalin mukana kiertää Porista ponnistava tulokas I Saw Red. Kaikilla muilla paikkakunnilla paitsi Turussa esiintyy myös turkulainen Cannibal Accident. Turussa Cannibal Accidentin tilalla soittaa Hellbox. Jokaisella keikalla on mukana neljäskin esiintyjä: Lahdessa Mörbid Vomit, Helsingissä Nuclear Omnicide, Porissa Ominous ja Turussa Sepulchral Curse. – Cannibal Accident ja I Saw Red kuulostavat hyvältä, samoin kuin keikkojen muut bändit, Schulman kehuu. – Edessä on ikimuistoisia iltoja kaikille osapuolille. Demonical Suomessa: 4.6. Lahden Torvi, 5.6. Helsingin PRKL Club, 6.6. Porin Monttu ja 7.6. Turun Klubi. » OPERAATIO KULTTUURIHOLOKAUSTI M onien julkisten palveluiden tarjonnassa on Suomessa se klassinen ristiriita, että toinen käsi ei joko tiedä mitä toinen käsi tekee, tai sitten toinen käsi näyttää tarkoituksella keskisormea kun toinen käsi raapii persettä. Tyypillisesti juhlapuheissa, työryhmissä ja konsulttisulkeisissa vakuutetaan toimintojen keskittyvän entistä vahvemmin syrjäytymisvaarassa olevien asioihin. Samalla nääntyneiden, vainottujen palveluiden rippeitä juoksutetaan rivakkaa vauhtia lajittelurampin kautta kaasukammioon ja krematorioon. No, keskittymistä on monenlaista, ja onhan keskittäminen terminä mukana myös sanassa keskitysleiri, joten puheet ovat sittenkin linjassa tekojen kanssa. On aika käynnistää henkilökohtainen Operaatio Kulttuuriholokausti, ettei julkisen sektorin tarvitse jäädä yksinään sitä tekemään. Mitäpä sitä säästämään tarpeettomaksi katsottuja elokuvia, lukemattomia kirjoja tai äänilevyjä, jotka eivät enää palvele ydinkäyttäjäkohderyhmää. Näin voin osallistua epätoivotalkoisiin ja kantaa korteni kekoon roihuaviin kirjarovioihin. Erona yhteiskunnalliseen kulttuurin arvostuksen ja säilyttämisen alennustilaan sekä omakohtaiseen harvennukseeni on kuitenkin se, että leikkauslistani koskee vain minua. Lisäbonuksena on liikunnan lisääntyminen asuntoni kätköissä, kunhan lattioilla, hyllyjen päällä ja pöytien päällä olevat tavarapinot saadaan poistettua ja kämpässä mahtuu jälleen liikkumaan. Havahduin nimittäin eräänä päivänä siihen, että hetkinen, olen näköjään kerännyt erinäisiä cd-levyjä tietokonepöytäni viereen valtaviin pinoihin yli kaksisataa levyä. Määrä on vain pisara meressä kokonaiskokoelmaani nähden, mutta nämä huojuvat Hanoin tornit olivat odottaneet loppusijoitusta vuoden pari. Lattianrajassa oli samanlainen keko kirjoja ja toisessa huonees- sa leffapinoja niin tiheään, että yksittäisen elokuvan ottaminen esiin olisi vaatinut telekineettisiä kykyjä. Marvelin mutantit, missä te olette kun teitä kaivattaisiin, paitsi täydellisessä Ryhmä-Xlehtien kokoelmassani? Komerossanikin kolkuteltiin, oli tullut aika tulla ulos kaapista. Ei minun, vaan sinne pakattujen muinaisten promolevyjen ja tavaralaatikkopinojen, jotka pursusivat ulos. Lebensraum, lebensraum, hoki sisäinen arjalaiseni, elintilaa on nyt saatava ja aineistopoolia rotujalostettava, jotta harvat ja valitut eivät huku massaan! Operaation Kulttuuriholokausti käynnistyi Molotov-Ribbentrobin sopimuksella nimensä salakähmäisyyden verhoon peittäneen verisukulaisen kanssa. Kollaboraattorille kerättiin pro- ” En pääse laskeutumaan kirpputoreille omakohtaisesti, sillä minähän toimin kriitikkona ja asun norsunluutornissa. ? Black Label Society tulee Suomeen. Huhtikuussa Catacombs of the Black Vatican - albumin julkaiseva yhtye esiintyy Tampereen Klubilla sunnuntaina 6.7. ja Helsingin The Circuksessa 7.7. ? 15-vuotisjuhliaan viettävän Sonata Arctican tarina kootaan kirjaksi. Kemiläisen yhtyeen vaiheista kirjoittaa Nightwish-kirjankin tehnyt Marko J. Ollila. ? Tsekkiläinen Dying Passion ja kotimainen Embassy of Silence metalliprogeilevat kimpassa 25.4. Hyvinkään Jalostamollla ja 26.4. Riihimäen Escapessa. Bändit kiersivät yhdessä myös Tsekissä. ? Arch Enemyn laulaja on vaihtunut. Angela Gossow siirtyi bändin manageritehtäviin. Laulajaksi ryhtyi The Agonistista tuttu Alissa White-Gluzin. Uusi albumi ilmestyy kesäkuussa. ? Ruotsalainen deathmetalbändi The Unguided saapuu Suomeen: 29.5. Helsingin Gloria, 30.5. Tampereen Yo-talo ja 31.5. Oulun Nuclear Nightclub. Helsingissä ja Tampereella mukana Drop The Pilot ja Mekanism. ? Kotiteollisuus on nyt nelimiehinen yhtye, sillä Miitri Aaltonen on otettu sen täysivaltaiseksi jäseneksi. Aaltonen on ollut Kotiteollisuuden keikkakitaristina jo jonkin aikaa. ? Tampereen Pakkahuoneella ja Klubilla tarjoillaan 18.-19.7. vankka paketti tanakkaa musiikkia: Amaranthe, Turmion kätilöt, Whispered, Thaurorod, Rytmihäiriö... » SETÄ JUSSIN TUPA vikka- ja talkoopalkalla viisi muovikassillista elokuvia myytäväksi kirpputoreilla tai missä tahansa. Jokaista roskaleffaa ja tusinatuotetta ei tarvitse säästää, niitä saa vuokrattua jos syntinen himo yllättää. En pääse laskeutumaan kirpputoreille omakohtaisesti, sillä minähän toimin kriitikkona ja asun norsunluutornissa. Saman kohtalon kokivat monet cd-levyt, joita on kertynyt melkoinen määrä vuosikymmenten varrella. Jos ei ole alun alkaenkaan pitänyt levyä kuin keskinkertaisena tai ei ole kuunnellut sitä vuosiin, niin mitä sitä nurkissa roikottamaan. Komeron pohjalla olevat cd-rpolttolevyt ja ties mitkä pahvikotelolevyt ovat oma lukunsa. Parhaat säästyköön elon tiellä, loppuja kohdatkoon myyntipöytä tai polttolaitos. Jos on tarvetta palata yhden biisin hitteihin hämyartisteilta, niin sitä varten ovat YouTube ja Spotify. JUSSI LAHTONEN Kolmas vaihe eli kirjojen karsinta on vielä edessä, mutta ei Berliiniäkään pommitettu päivässä. SUE » 23 « NRO. 4 TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Italialainen Bloodrock Records julkaisee porilaisen doom rock -yhtye Abbotin esikoislevyn Between Our Past and Future Livesin toukokuussa. NEWSFLASH ? The Hauntedin Suomen-keikat siirtyivät syksyyn albumin äänitysten viivästymisen vuoksi: 23.9. Jyväskylän Lutakko, 24.9. Helsingin Tavastia, 25.9. Tampereen Klubi.
HAASTATTELU » MURRO TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVAT JUSSI RATILAINEN » 24 « NRO. 4 SUE
OSPISTEESSÄ Insomnium on tuutannut pihalle melodeathiaan jo 17 vuoden ajan. Moni asia on muuttunut vuosien varrella, tunnustaa yhtyeen kitaristi ja puhtaat lauluosuudet hoitava Ville Friman. nsomnium-haastattelua väännettiin kasaan pitkään ja hartaasti. Jopa vuosikausia promootiohommia hoitanut Suomen-pään edustaja sanoo soutamisen ja huopaamisen olleen ennenkuulumattoman sekavaa. Asiaa hankaloitti se, että Joensuussa perustettu Insomnium on ollut viime levystä lähtien saksalaisen Century Median rosterissa, ja haastattelut hoidetaan teutonilandian kautta. Välikätenä on sitten suomalainen promootionainen, joka sai hoitaa haastattelun tätä nykyä Lontoossa asuvan Ville Frimanin kanssa. Ei ihan yksinkertaisin yhtälö, joka todistaa, että musiikki ei rajoja tunne. Insomniumin debyyttilevy ilmestyi 12 vuotta sitten, ja nyt on käsillä yhtyeen kuudes albumi Shadows of the Dying Sun. Kansainvälisyys ja kansainväliset markkinat ovat ohjanneet Insomniumin uraa jo muutaman viime vuoden ajan. – Century Media oli meille ihan luonnollinen valinta edellisen sopimuksemme rauettua Across the Dark -albumin julkaisun jälkeen, Ville kertoo. – Edellinen julkaisijamme, brittiläinen Candlelight oli ihan mukava levyyhtiö, mutta heidän toimintansa ei ollut aina kovinkaan vakuuttavaa. Välillä se tuntui sellaiselta harrastemaiselta puuhastelulta. Century Media ei alkuun ollut ihan hirveän innostunut signaamisestamme, mutta kun he näkivät meidät parilla keikalle, heidän mielipiteensä muuttui. – Century Median koon ja maineen lisäksi päätöksessä auttoi myös kovasti se, että henkilökemiamme loksahtivat heti alusta lähtien paikalleen. Siellä on töissä mukavaa porukkaa, joka suhtautuu musiikkiin intohimoisesti, Ville kertoo. I VÄLIMATKA EI HAITTAA friman vastaa puhelimeen Lontoossa sijaitsevasta monikansallisesta Starbucks-kahvilasta. Taustalta kuuluu kahvikuppien kilinää ja puheensorinaa. Hän on matkalla Lontoon Suomen suurlähetystöön hakemaan itselleen uutta passia. Työ on vienyt Villen saarivaltakuntaan jo vuosia sitten. Luulisi, että Villen asuminen ja työskentely Lontoossa vaikeuttaisi yhtyeen toimintaa. Hän myöntää välimatkojen häiritsevän harjoittelua, mutta pitkän linjan death-yhtye osaa suhtautua hankaluuksiin oikealla asenteella. – Homman saa toimimaan kun homman laittaa toimimaan. Niin yksinkertaista se on. Musiikin tekemiseen tarvitsee omaa rauhaa sekä ideoiden ja demojen pyörittelyä. Minulle musiikin tekeminen on sellaista legoilla leikkimistä ja rakentelua. Uusinta levyämme työstimme esimerkiksi niin, että lähettelimme demoja sähköpostin välityksellä toisillemme. Itse ainakin tykkään työskennellä niin, että saan mahdollisimman paljon palautetta tekemisistäni. Siksi ideoiden vaihtelu on tärkeää. – Teimme melkoisesti töitä studion uumenissa albumin äänitystilanteessa. Sellai- sia asioita, joita olisi voinut treenikämpilläkin työstää kuntoon, jos sellaiseen olisi vain ollut enemmän aikaa. Toisaalta soittajien kokemus aiheutti sen, että treenaamista ei liiemmälti tarvinnut harrastaa uuden levyn tiimoilta. Ja harjoittelun voi hoitaa muutenkin kuin perinteiseen tyyliin. – Kaikki sujuu tätä nykyä helposti omalla painollaan ja omilla mukavuusalueellamme, ja asiat loksahtivat nopeasti paikalleen. Lisäksi ennen albumin nauhoituksia treenasimme pari todella intensiivistä kolmen päivän viikonloppua Kotkan lähistöllä eräässä mökissä. Sillä saa monet treenit kiinni, kun soittelee viikonloppuna makkaranpaiston ja saunomisen ohella tarpeeksi ahkeraan tahtiin. POMMISUOJAN KÄTKÖISTÄ insomnium sai alkunsa 17 vuotta sitten, kun soittajat olivat vielä nuoria lukiolaispoikia. Ville seuraa yhä läheisesti kotikaupunkinsa tapahtumia. Kuukauden takainen uutinen siitä, että Joensuun Popmuusikot ry on rakentamassa kaupunkiin täysin uutta bänditilakompleksia saa tietenkin Villeltä täydellisen hyväksynnän ja kannustavat yläfemmat. – Eikös se treenikämppätilanne ole kaikkialla Suomessa melko heikko tällä hetkellä? Nostan hattua Joensuun poppareiden toiminnalle. Nuorten kehityksen kannalta on äärimmäisen tärkeää että löytyy paikkoja, joissa he voivat soittamista harrastaa. Tuollainen keskus aiheuttaa mainiota synergiaa bändien kesken. Joensuussa on aina ollut kannustava ilmapiiri yhtyeiden välillä, kaikki kannustavat toisiaan. 300 000 euroa maksavan treenikämppäsaneerauksen jälkeen bändihuonetilanne on Joensuussa hieman erilainen kuin Insomniumin aloitellessa toimintaansa. – Ensimmäinen treenikämppämme oli legendaarinen pommisuoja Kanervalassa (asuinalue Otsolan kaupunginosan pohjoispuolella Joensuussa). Siellä ovat treenailleet niin Neljä Ruusua kuin Hassisen Konekin joskus aikoinaan. Alangon veljekset asuivat siinä ihan naapurissa. Pommisuojassa oli tietenkin aivan järkyttävän huonot soundit. Pommisuojan valokatkaisin sijaitsi sisäänkäynnistä katsottuna ihan siinä takimmaisella seinällä. Sinne kun meni sunnuntaina soittamaan piti aina ennen valojen päälle laittamista kokeilla kepillä lattiaa, että nukkuuko siellä joku pultsari viikonlopun rientojen jäljiltä. Hauska paikka tuo oli! SUE Metallimusiikki on kuin mikä tahansa muu teollisuudenala, ja vuosien aikana ehtii tapahtua paljon. Nousu- ja laskusuhdanteet seuraavat toisiaan. Haastattelupäivänä uutisoitiin, että Metalheim-ohjelmatoimistoa ja metallialan monitoimitaloa pyörittänyt, monissa liemissä keitetty Teemu Suominen laittoi lapun yhtiönsä luukulle. Syyksi hän kertoi metallimusiikin elävän tällä hetkellä pienimuotoista aallonpohjaa. Suominen on tuttu henkilö Insomniumille, sillä hän toimi hetken aikaa myös Insomniumin keikkamyyjänä. Friman myöntää, että metallimusiikin tilanne on tällä hetkellä erilainen kuin vielä kymmenen vuotta sitten. – Suomessa on tosiaankin pientä laskua ollut havaittavissa. Toisaalta jos verrataan siihen tilanteeseen, jossa metallimusiikki oli 90-luvun lopulla, niin pitkällehän sitä ollaan menty suurin harppauksin. Itse näen nykyään metallitoiminnan ja metalliyhtyeet kansainvälisinä juttuina. Itse olen aina siviilielämässäni miettinyt töitäni sillä tavalla, että mikäli niitä ei Suomessa riitä, niin lähden rajojen ulkopuolelle työnhakuun. Suomen musiikkimarkkinoilla toimijoita on tätä nykyä enemmän ja enemmän ja on luonnollista, ettei kaikille riitä kakkua enää samalla tavalla. – Ajat ovat koventuneet, ja levymarkkinat ovat murroksessa. Levyjä ei myydä enää niin paljon kuin ennen. Samaan aikaan musiikkia tehdään enemmän kuin koskaan aiemmin. Kotistudioiden avulla voidaan äänittää ihan pro-tason levyjä. Näkyykö se levyjen tasossa jollakin tavoin, sitä en osaa sanoa. Enkä sitä, onko se nauhoittamisen helppous sitten hy- » 25 « NRO. 4 vä vai huono asia laadun kannalta. Onko kaikilla yhtyeillä musiikillisesti oikeasti tärkeää sanottavaa? OIKEALLA ASENTEELLA koko juttutuokion ajan Friman puhuu Insomniumista ja musiikista maanläheisesti ja realistisesti. Yhtye on jo saavuttanut tietynlaisen aseman musiikkikentällä. Silti hän ei ota mitään itsestäänselvyytenä. – Mitä toiveita minulla uuden levyn suhteen on? No, saisihan tuo vähän enemmän myydä kuin tuo edellinen levymme myi. Ja olisihan se kiva päästä kiertueilla soittelemaan uusiin paikkoihin ja isommille areenoille. Olipa suomalainen vastaus. – No, sanotaan niin, että tätä uutukaista edeltävät levyt ovat aina menneet albumilistalla top 10:n joukkoon. Jos levy nyt menisi vaikkapa sijalle 38, niin kyllähän se harmittaisi. Me olemme kuitenkin vaatimaton kansa, joka ei ääneen omia haaveitaan halua julki tuoda. Sitten sitä kuitenkin hävettäisi, mikäli ne tavoitteet eivät toteutuisikaan. Haluamme vain olla hyvä bändi, jolla on kuulijoilleen jotain tarjottavaa. Vaan eipä tuollaisiin juttuihin voi enää itse vaikuttaa, kun levy on nyt valmis. Nöyränä otamme vastaan mitä kulman takana odottaa. Nyt se on enää ihmisistä kiinni, miten he albumimme ottavat vastaan. Kansainvälisistä haaveista huolimatta ulkomaille voi mennä myös ilman sen suurempaa rummunpäristelyä. Hyvät kappaleet riittävät, ja niitä Shadows of the Dying Sun on pullollaan. « PE 9.5. KERUBI, JOENSUU
HAASTATTELU Timo Tolkki kiinnostui Edguysta, ja niin bändin seuraava albumi miksattiin ja masteroitiin Helsingin Finnvox-studiolla. – Olen tyytyväinen, että Edguy teki ensimmäiset levynsä ennen kuin ProTools ja muut musiikin editointiohjelmat yleistyivät, Ludwig sanoo. – Silloin piti ihan oikeasti osata käsitellä instrumenttiaan ja esittää se biisi, joka äänitettiin. Edguy on niitä yhtyeitä, jotka osaavat soittaa. Se on minusta hieno juttu! Vuosina 1997–2001 Edguylta tuli uusi pitkäsoitto vuoden välein, ja niin nuorten saksalaisten oma soundi ja jalansija muodostui. Häviäjistä tuli voittajia. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA ALEX KUEHR LEIKKIÄ JA UNELMIA edguyn kymmenennellä albumilla on vetävä nimi. Space Police (Defenders of the Crown) -otsikko tuo mieleen teemalevyn, trilogian osan, suuren teoksen. Ludwig kuitenkin sanoo, ettei kyseessä ole konseptialbumi. – Meillä oli kaksi vaihtoehtoa nimeksi: ”Space Police” ja ”Defenders of the Crown”. Emme osanneet päättää, kumpi on parempi. Sitten tuottajamme Sascha Paeth sanoi, että ”käyttäkää molempia.” Se oli hyvä idea. Suurin osa Edguyn uuden levyn biiseistä on perinteiseen tyyliin Tobias Sammetin tekemiä, mutta onpa tällä kertaa mukana myös kaksi Ludwigin kappaletta. Albumin kummallisin kuriositeetti on coverversio Rock Me Amadeuksesta, tuosta itävaltalaisen Falcon kansainvälisestä listaykköshitistä vuodelta 1985. – Falco oli suurenmoinen artisti, ja Rock Me Amadeus -biisistä ei ollut olemassa hyviä coverversioita. Se on hankala biisi esittää, varsinkin Falcon itävaltalaista korostusta on tosi vaikeaa jäljitellä. Päätimme, että jos versiostamme tulee hyvä, se pannaan levylle. Ja tulihan siitä. Rock Me Amadeus voi tuntua erikoiselta valinnalta, mutta kun 36-vuotias on ollut bändissä 22 vuotta, hauskuutta ja hulluutta tarvitaan. Ludwig sanoo, ettei osaa kuvitella elämää ilman Edguyta. Bändin ei silti saa muuttua itsestäänselvyydeksi. – Olemme tosi onnekkaita, kun voimme elättää tällä itsemme. Tämä on unelma-ammatti, joka inspiroi jo itsessään. Aion nauttia tästä niin kauan kuin voin. Jos teemme huonoa musiikkia tai jos koko ala ajaa karille, tämä voi olla ohi parissa vuodessa. Kuka tietää, miten tässä käy? Ludwig jatkaa, että se tärkein eli musiikin tekeminen on edelleen helppoa. – Alkuaikoina levymme kuulostivat keskenään aika samanlaisilta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme sekoittaneet erilaisia vaikutteita rohkeammin. Meitä ei pelota kokeilla uusia juttuja tai palata vanhoihin vaikutteisiin. Kokeileminen on hauskaa ja kiinnostavaa. Ludwig, Sammet ja Sauer antoivat aikoinaan bändilleen nimeksi opettajansa lempinimen. Saiko ”Edguy” koskaan tietää, että hänen mukaansa on nimetty menestyksekäs hevibändi? – Hän kyllä kuuli siitä työkavereiltaan. Emme koskaan saaneet tietää, mitä mieltä hän oli siitä. Nyt hän taitaa olla jo kuollut. Toivottavasti hän ymmärsi, että vitsistä kasvoi kunnianosoitus. « KE 24.9. LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ » EEPPISEN HAUSKA YHTYE Kun Edguy perustettiin, sen menestyksen puolesta ei lyöty vetoja. Bändi on kuitenkin voittanut omilla säänöillään. evy-yhtiö luonnehtii Edguyta ”Saksan erilaisimmaksi bändiksi”, eikä se väärin ole. Edguyn hilpeä asenne ei mahdu stereotyyppisen metalliyhtyeen muottiin, ja vuosien mittaan sen musiikkikin on muuttunut kujeilevammaksi. Kitaristi Jens Ludwig naurahtaa, ettei Edguy halua vastata hevibändille asetettuihin odotuksiin. – Nykyajan rock’n’roll-bisneksessä on hankalaa kapinoida. Hevibändit sanovat vastustavansa systeemiä, mutta niillä itsellään on tiukat säännöt, joita pitää noudattaa. On tietty käyttäytymiskoodi, on sopivina pidettyjä biisien aiheita. Meitä tuollainen ei kiinnosta. Se piittaamattomuus tekee bändistämme ainutlaatuisen. Ludwig jatkaa, että jos bändissä on hauskaa, ei ole mitään syytä estää iloa näkymästä ulospäin. Ja jos sillä on hintansa, olkoon. – Keksimme vitsejä ja tyhmiä biisinnimiä ja mitä tahansa, mikä meitä huvittaa. Siitä on seurannut, että joillekin Edguy on vain ”ne viisi hassua saksalaista jätkää”. ”Haha- L ha”. Me kuitenkin otamme musiikkimme hyvin vakavasti. Edguy tuntee sen pienen suuren eron tosissaan ja vakavissaan tekemisen välillä. Syytä onkin, sillä kun perusti power metal -bändin vuonna 1992, oli pakko olla humoristi, hullu tai harras fani. Todennäköisesti noita kaikkia yhtä aikaa. HÄVIÄJÄT VOITTIVAT jens ludwig, tobias Sammet ja Dirk Sauer olivat 14-vuotiaita perustaessaan Edguyn vuonna 1992. Ludwig muistaa alun olleen hyvin hankala. Kotikaupungissa Fuldassa oli pieni bändien skene, mutta kaikki siinä olivat noin kaksi kertaa Edguyn jäseniä vanhempia, eikä poikia otettu vakavasti. Myöskään Edguyn musiikkityyli ei tehnyt yhtyeestä uskottavaa. – Power metal oli siihen aikaan niin epämuodikasta, ettei meille voinut kuvitella minkäänlaista hyvää tulevaisuutta. Teimme pari demoa 90-luvun puolivälissä, mutta kukaan ei uskonut, että metallilla pääsisi enää koskaan yhtään mihin- kään. Ainoa saamamme palaute oli, että olemme ihan väärällä tiellä. Vaikka tosiasiat puhuivat puolestaan ja aika oli mitä oli, Ludwig sanoo, ettei koskaan lakannut uskomasta Edguyn mahdollisuuksiin. – Minusta tuntui aina, että muut ovat väärässä. Ajattelin, että pitää vain jatkaa ja tehdä omaa juttua. Muut bändissä olivat samaa mieltä. Loppujen lopuksi se maksoi vaivan. Kun Edguy julkaisi ensimmäisen virallisen albuminsa Kingdom of Madnessin vuonna 1997, aika oli jo hiukan otollisempi. Suomalaisen Stratovarius julkaisi samana vuonna läpimurtolevynsä Visionsin. Edguy hankkiutui kiireesti powermetallin valtiaan, Stratovariuksen silloisen johtajan Timo Tolkin pakeille. – Timo oli promootiokiertueella Saksassa, ja me halusimme päästä kertomaan hänelle Edguysta. Valehtelimme olevamme toimittajia päästäksemme tapaamaan Tolkkia. Keksimme muodon vuoksi muutaman kysymyksen, joihin hän vastasi. Sitten tunnustimme, että olimme tulleet esittelemään hänelle bändiämme. SUE » 26 « NRO. 4 KYMMENEN ALBUMIA Kingdom of Madness (1997) – Meillä ei ollut levytyssopimusta, kun teimme tämän levyn, mutta oli hienoa olla ensi kertaa hyvässä studiossa. Levylle jäi virheitä, mutta se kuuluu asiaan. Kaikkien bändien on käytävä läpi tämä vaihe. Vain Glory Opera (1998) – Läpimurto. Saimme vieraaksi Timo Tolkin ja Blind Guardianin Hansi Kürschin, kaksi powermetallin suurinta nimeä. Se herätti paljon huomiota ja pääsimme kunnon kiertueille. Theatre of Salvation (1999) – Looginen askel. Tällä levyllä ajettiin huippuunsa ne elementit, joita Vain Glory Operalla kokeiltiin: kuorot, tuplabasarit sun muut. Kaikki oli suurempaa ja nopeampaa kuin ennen. The Savage Poetry (2000) – Uusi versio demolevystämme, jota myytiin netissä 500 taalalla. Emme halunneet julkaista niin alkeellista levyä sellaisenaan. Teimme paremman version ja annoimme alkuperäisen ilmaisjakoon. Mandrake (2001) – Ensimmäinen levymme, jolla oli mukana powermetalalbumille erikoisia elementtejä. Hammond-urkuja, kelttiläisiä vaikutteita... Mandraken myötä teimme ensimmäiset kiertueet pääesiintyjänä. Hell?re Club (2004) – Yksi suurista suosikeistani. Kaupallinen menestys ja ensimmäinen julkaisumme Nuclear Blastilla. Kaikki bändissä ja levy-yhtiössä olivat inspiroituneita ja asiat luistivat hienosti. Rocket Ride (2006) – Uusi lähestymistapa. Halusimme erottautua hevissä muodikkaaksi tulleesta Finnvox-soundista, jota olimme itse olleet luomassa. Teimme Rocket Riden Saksassa Sascha Paethin kanssa. Tinnitus Sanctus (2008) – Jänniä kokeiluja, tämä on vähän erilainen kuin muut levyt. Minulle se on silti vain yksi Edguyn kymmenestä albumista. Ainakin sillä on hieno nimi. Eeppinen mutta hauska. Age of the Joker (2011) – Edguyn monipuolisin albumi. Kantrirockia, boogieta, Metallica-ri?ejä, bluesvaikutteita. Pidän levyn maanläheisestä ja dynaamisesta soundista. Se kuulostaa elävältä voluumisotalevyjen keskellä. Space Police (Defenders of the Crown) (2014) – Tuoreelta kuulostava paluu juurille. Yksi haastavimmista levyistämme. Albumilla on konstikkaita osia, jolla menemme äärirajoillemme.
» PIMEYDEN KAUNEUS Thomas Gabriel Fischer johdattaa Triptykonin masennuksen mustiin laaksoihin. O ” En ole koskaan rohkaissut ketään kulkemaan perässäni. En pidä siitä ajatuksesta. – Albumi ei ole vain kasa biisejä. Sen pitää virrata kauniisti alusta loppuun. En halua, että kuulija kyllästyy. Melana Chasmata on hyvin henkilökohtainen, intiimi ja paljastava levy. 7”-singlelläkin julkaistu Boleskine House -biisi on saanut nimensä Loch Nessin rannalla sijaitsevalta talolta, jossa asui 1899-1913 myyttinen okkultisti Aleister Crowley ja myöhemmin Led Zeppelin -legenda Jimmy Page. Oletko koskaan käynyt siellä? – En. Se talo on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun kuulin siitä 70-luvulla. Haluaisin vierailla siellä ennen kuin kuolen. Page on sanonut, että Crowley oli väärinymmärretty nero. Mitä mieltä sinä olet? – Suhtaudun häneen kriittisem- min kuin Page. Joskus tuntuu, että Crowley oli pelkkä huijari. Jotkut hänen kirjoituksistaan ovat fantastisia, jotkut mielipuolisia. Mitä enemmän hänestä oppii, sitä enemmän kysymyksiä herää. Hän oli hyvä manipuloimaan ihmisiä. Crowleyllä oli seuraajia, jotka palvoivat häntä. Niin on sinullakin. Tunnetko vastuuta faneistasi? Kun sanot, että itsemurha auttaa masennukseen, lasket ehkä leikkiä, mutta sillä voi olla seurauksia. – En ole koskaan rohkaissut ketään kulkemaan perässäni. En pidä siitä ajatuksesta enkä tunne tarvetta olla kenenkään johtaja. En ole mikään guru vaan muusikko. Musiikki ei ole mikään uskonto vaan tehty nautittavaksi. Jos on seuraaja, on heikko. Sellainen ei ole hyväksi kenellekään. Pitää seurata vain it- seään. Olet julkisuudessa synkkä hahmo. Kuinka lähellä totuutta imagosi on? – Se ei ole pelkkää projisointia. Tuon itseni esille hyvin rehellisesti. En ole niinkään synkkä kuin kompromisseja kaihtava ihminen. Teen niin radikaaleja päätöksiä, että läheisilläni on sietämistä. Joskus se on hienoa, joskus hirveää. Siitä saa voimaa, mutta se aiheuttaa vaikeuksia. Melana Chasmatan kansitaiteen takana on maineikas H.R. Giger, jonka kanssa työskentelit jo 80-luvulla, kun olit vielä Celtic Frostin Tom G. Warrior. Miksi hän on hyvä kuvittaja sinulle? – Koska hän kuvaa pimeyttä niin kauniisti. Pyrin musiikillani täsmälleen samaan. « +SUPPORT: 17.4.2014 PAKKAHUONE, TAMPERE S / K -18, LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 24,50 18.4.2014 THE CIRCUS, HELSINKI K -18, LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 29,50 UUSI ALBUMI KAUPOISSA NYT! SUE » 27 « NRO. 4 TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA ESTER SEGARRA – Itsemurha. Eihän se ole mikään hoito! – On se, ja vieläpä paras kaikista. Nyt siis puhutaan oikeasta depressiosta. Ei sellaisesta muotimasennuksesta, josta mainitaan kavereille, jotta oltaisiin hip. Eikö esimerkiksi taiteen tekeminen ole parempi ratkaisu? – On romanttinen ajatus, että masennuksen voisi ajaa pois taiteella. Sellaista näkee elokuvissa. Todellinen depressio on niin akuutti ja vakava tila, että masentuneena on mahdotonta luoda yhtään mitään. Otatko koskaan etäisyyttä taiteen tekemiseen silloin, kun olet normaalissa, luovassa mielentilassa? – En. Se on elämäni sisältö. Yleisesti ottaen musiikin luominen on minulle äärimmäisen vaikeaa. Se muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Olet kuitenkin saanut paljon aikaiseksi muutaman viime vuoden aikana. Jo nyt tiedetään, että Triptykon julkaisee albumin perään ep:n. Miksi et julkaissut tupla-albumia? HAASTATTELU dota hetki, Thomas. Suljen oven, niin saamme puhua rauhassa. – Sinä pelkäät, että Thomas Gabriel Fischerin sanat turmelevat lapsesi. Pelkään, että lapseni turmelee nauhoituksen kiljahtelullaan. Triptykonin debyytin Eparistera Daimonesin ja uuden Melana Chasmatan välillä kului neljä ja puoli vuotta. Miksi? – Siihen on monta syytä. Melana Chasmata oli äärettömän vaikea tehdä. Projekti eteni hitaasti muun muassa siksi, että bändin jäsenillä oli asioita hoidettavanaan yksityiselämässä. Myös minulla. En ollut varma, ilmestyykö albumi koskaan. ”Melana Chasmata” tarkoittaa musteenmustaa kuilua ja syvää masennusta. Kärsitkö sinä masennuksesta? – Kyllä, enkä ole ainoa Triptykonissa. Se ei kuitenkaan suoranaisesti vaikuttanut levyn tekemiseen. Lopputuloksessa se kyllä kuuluu. Mikä sinun kokemuksesi mukaan auttaa masennukseen?
” Terror Hungry -nälkä tulee useimmiten lauantai-aamuisin, kun olo on suhteellisen heikko. HAASTATTELU TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVA IIRO PALVA-AHO » NOPEAMMIN, KOVEMMIN, TAPPAVAMMIN Lost Society otti inspiraatiokseen hullun stadilaisen juopon. uomen thrash metal -skene sai viime vuonna shokkihoitoa Lost Societyltä. Jyväskylästä käsin niin klubi- kuin festivaalilavatkin kappaleiksi repinyt nelikko asetti ensimmäisellä kokopitkällä albumillaan Fast Loud Deathilla kovat odotukset tulevalle. Kakkosalbumi Terror Hungryn ilmestyessä orkesterin laulaja-kitaristi Samy Elbanna kertoi Suelle niin menneestä vuodesta kuin tulevaisuuden tuhoistakin. Turinoimme viimeksi juuri ennen debyyttilevynne julkaisua. Fast Loud Deathin levittyä maailmalle olette ehtineet melko useaan nurkkaan ja kolkkaan. Montako kilometriä on varsilenkkareiden alla taittunut ja katosiko yksikään bändin jäsen matkan varrelle? Jos katosi, niin oliko Yakuzalla osuutta asiaan? – Todellakin on kaikkea tapahtunut ekan lätyn julkaisun jälkeen. Monessa eri maassa on käyty ja monilla eri lavoilla on hypitty sekä kaaduttu! Monia tuhansia kilometrejä on tullut kuljettua samat tossut jalassa ja se alkaa jo tuntua. Kengissä siis! – Olemme onneksi aina pysyneet kasassa rundeilla, mitä nyt kerran jätimme basistimme Mirkon Ouluun, kun miestä ei näkynyt missään! Matkatarinoiden parhaimmistoa syntyi, kun olimme Lontoon tullissa ja unohdimme rumpalimme Ossin bussin punkkaan. Sieltä paikalliset viranomaiset menivät sitten hakemaan hänet! Yakuza on tähän asti pysynyt aika hiljaisessa osassa meidän hommissamme. Suomen oma ma?a natsaa paremmin! Jos nyt ?ilistelette debyyttilevyänne peruutuspeilin kautta, niin tuliko albumista mielestänne tarpeeksi nopea? – Nyt kun tsiigaa taaksepäin niin kyllä, ehdottomasti! Eka lätty maistuu meille kaikille vieläkin ihan törkeän hyvin, olemme vieläkin siitä todella ylpeitä. Levyn myötä tapahtui niin paljon siistejä kuvioita, että pakkohan aina välillä on käydä kuunnella Fast Loud Death! Toiselta levyltämme sopii toisaalta odottaa vielä nopeampaa settiä. Suunnitelmissahan oli aluksi, että Terror Hungryn nimi olisi ollut Faster Louder Deather! Joku onneksi jossain vaiheessa sanoi, että ”mitä vittua, hirveä nimi”! S VEITSIHULIGAANIEN LINNANMÄKI terror hungryn kansikuva on täynnä huvipuistomaista iloa ja leikkimielisyyttä. Onko kuva piirretty Pariisin vai Anaheimin Disneylandin inspiroimana? – Se on ehdottomasti synkän syksyisen Linnanmäen pohjalta tehty. Eihän se varmaan hirveän kaukana olisi totuudesta, jos oikeasti jonain yönä viinapullon vetänyt huligaani tulisi riehumaan vanhan vuoristoradan eteen helvetin ison veitsen kanssa! – Halusimme kanteen hauskuutta ja leppoisuutta, jota oli myös Fast Loud Deathin kannessa. Haimme snadisti enemmän semmoista sopivaa synkkyyttä, koska sitä löytyy uudelta levyltä huomattavasti enemmän kuin ekalta lätyltä. Kun tsiigaa levyn kantta, saa jotain käsitystä siitä, mitä tulee kuulemaan. Tummaa mutta hauskaa paahtoa, jossa inspiraationa hullu stadilainen juoppo! Termi ”Terror Hungry” on mielestäni mielenkiintoisen monikerroksinen. Millainen pitäisi neljän ruokalajin aterian olla, että tämä vaarallinen nälkä tyydyttyisi? – Terror Hungry -nälkä tulee useimmiten lauantai-aamuisin, kun olo on suhteellisen heikko. Siihen auttaa vain Jyväskylän Kebabin uskomattomat ateriat, sipsejä, karkkipussi ja mehujää! Ruokajuomana olut! Tällaisella ruokalistalla päästään terrorinälästä helposti eroon! Albumin avausraita Spurgatory kuuluttaa, että alkoholi on saastuttanut maailman ja kaaos valtaa alaa. Mitkä neljä juomapulloa olisivat tällaisen maailmanloppuvision Neljä Hevosmiestä, jos pullot osaisivat ratsastaa? – Ensimmäinen olisi ehdottomasti se ilkeä ja tappava klassikko, Gambina-pullo. Magyar Feher Bor olisi toinen. Bacardin Oakheart olisi sankarillisesti kolmannella paikalla, ja viimeisenä tulisi se humalaisin pullo, joka ei pysy itsekään pystyssä, eli vanha kunnon Tequila! Levyllä on runsaasti tilaa kirpeille kitarasooloille. Millä perusteella päätätte bändin sisällä, kuka saa minkäkin soolon? Joudutteko käymään kitarabattleja ratkoaksenne asian, ja päätyvätkö taistelut impronauhalta suoraan biiseihin? SUE – Kun teemme biisejä, erotamme jo ri?en syntyessä ne, joiden päälle tulee legendaarista tilutusta. Silloin pystymme Artun kanssa yllättävän helposti päättämään, kuka vetää ekan, kuka tokan yms. Aika usein päädymme soittamaan saman taustan päälle useita sooloja, jolloin pystymme helposti sopimaan nämä tilanteet. Jos kävisikin niin, ettei päätös tyydyttäisi, meillä molemmilla on aika terävät sakarat kitaroissa. Homma hoituu siis viimeistään keihästaistelulla! Uuden levyn biiseistä Snowroad Blowout muistuttaa kysymään, suositteko nasta- vai kitkarenkaita? Kumpien avulla ojaan ajaessa pöllähtäisi lunta ja alle jäänyttä metsäneläintä komeammin ilmaan? – Nastarenkaat ovat olleet lähellä sydäntä skidistä asti. Uskoisin, että tämänkin biisin aihe olisi mahdollisesti voinut mennä vielä brutaalimmaksi, jos ei niin hyviä nastarenkaita olisi ollut alla! Metsäneläimet ovat oppineet pysymään kaukana meidän autoistamme. Strutsejakaan ei ole pitkään aikaan näkynyt motarilla edessämme! livenä todistaneena olin eritoten vaikuttunut Ilosaarirockin-vedostanne. Harva bändi on vuosien varrella ottanut Rekkalavan niin totaalisesti haltuunsa. Tästä tulee mieleeni kysyä, että missä kuluneella kiertueella olette saaneet aikaan suurimmat ja vaikuttavimmat hölkkäpitit sekä kuolemanseinät? – Kiitos, Ilosaarirockin veto oli meillekin ehdottomasti viime vuoden parhaimpia keikkakokemuksia! Pakko sanoa, että kovin wall of death on tähänkin päivään asti ollut juuri se Ilosaaren Rekkalavan törmäys. Se oli ihan huikeata ja näkyi, että jengillekin maistui! Yksi kovimpia pittejä oli Tuskassa viime vuonna, ja tietenkin kovimmat oli Loud Park 13 -festareilla Japanissa. Jengi liikkui koko keikan ajan ihan hävyttömän paljon ja meininki oli kova! Jutellessamme viimeksi keikkakoreografioista te arvelitte, että ihmispyramidin muodostaminen lavalla voisi olla kokeilemisen arvoinen kikka. Oletteko vielä päässeet egyptologian tai muun puskista tulleen uuden ideoinnin pariin konsertteja varten? – Ikävä kyllä emme päässeet pyramidi?ilistelyn pariin, mutta ikinä ei tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu! Uusista lavakoreogra?oista olemme alkaneet nyt harrastaa meille ikävää mutta varmasti yleisölle hauskaa kaatumista lavalla. Ensimmäisellä Euroopanrundilla Sveitsissä kaaduin kahdesti lavalla. Toisella kerralla lohkesi kitarasta iso pala. Silloin aloin miettiä, että se pyramidimuodostelma olisi turvallisempi! Älyvapaasta lavairtaimistosta puheen ollen: Missä kunnossa onkaan nestettä sinkoillut Lentävä lavaperse tällä hetkellä? – Meidän rakas Assko on tällä hetkellä hermolomalla treenikämpän sohvalla. Hän teki niin hyvää duunia koko viime vuoden, että nyt annamme hänelle vähän aikaa olla yksin. Mutta älkää huoliko, tänä vuonna lavalla on taas luvassa suuria yllätyksiä, jotka joko järkyttävät, traumatisoivat tai naurattavat! « PE 18.4. TAVASTIA, HELSINKI JOENSUU, KUOLEMANSEINIEN MAA oletan, että keikkailuhorisonttinne näyttää tällä hetkellä vieläkin täyteläisemmältä kuin debyytin jälkeen. Miten pitkälle teillä on paljastuskelpoisia kiertuesuunnitelmia? – Tällä hetkellä melkein kaikki keikkailut alkuvuodelle ovat jo julki. Tampereen Klubilta 3.4. alkava Spurgatour-rundi kestää pari kuukautta. Siinä on lähinnä viikonloppukeikkoja, ja mukaan mahtuu myös neljä keikkaa Espanjassa. Sen jälkeen aloitamme festarimeiningit South Park -festivaalilla Tampereella. Sen jälkeen vedämme Suomessa sekä ulkomailla muutamilla festareilla. Loppuvuoden suunnitelmat ovat vielä auki, mutta ne selvinnevät jossain vaiheessa. Ei muuta kun keikoille mukaan riehumaan ja hölkkäämään! Muutamaan otteeseen teidät viime vuonna » 28 « NRO. 4
» TOIVEIKASTA PUNKKIA Alkaline Trio tekee popahtavaa punkkia, koska ilo ja toiveikkuus ovat hyvää vastapainoa synkkyydelle. J TO 15.5. NOSTURI, HELSINKI ” Jos laulaa synkistä asioista, minusta musiikissa täytyy olla toivoa. muuttamaan. Lyyrisessä ulosannissa ja inspiraationlähteissä on kuitenkin jotain aiemmasta poikkeavaa. – Uusin levy ei ole varsinaisesti konseptialbumi, mutta se on kokonaisuus. Kaikki kappaleet liittyvät toisiinsa ja ne on kirjoitettu ystävälleni, Skiba kertoo viitaten extyttöystäväänsä, jolle hän on myöntänyt omistaneensa levyn. – Se on metaforinen, mutta luulen, että on aika ilmeistä, mistä levy kertoo. Viime vuonna ilmestynyt albumi on Alkaline Trion yhdeksäs. Yhtyeen ura on kestänyt jo lähes 20 vuotta ja myös sen, kun pop punk kääntyi trendinä laskuun. Musiikkitrendien lisäksi maail- ma on ehtinyt muuttua bändin ympärillä muutenkin. – Teknologia on mennyt sekopäiseksi. Ehkä se on hyvä juttu, en tiedä. Olen kuullut, että nykyään levyjä voi saada ilmaiseksi. En tiedä miten se toimii, ostan levyni paikasta nimeltä levykauppa, Skiba nauraa. Se ei ole kuitenkaan pelkästään naurun asia. Skiba kertoo, että muutos on vaikuttanut valtavasti muusikon toimeentuloon. – Mutta tekisin tätä, vaikken saisi tästä lainkaan rahaa. Vaikka meidän pitäisi mennä tavallisiin töihin, tekisimme tätä silti. – Olemme aina olleet uskollisia itsellemme ja tienneet keitä olemme. Pyrimme siihen, että ulkopuoliset voimat vaikuttaisivat mahdollisimman vähän siihen, miltä me kuulostamme tai näytämme. Musiikkimaailman murros ei siis ole yhtyettä lannistanut ja toukokuussa bändi saapuu Suomeenkin, kun Euroopan-kiertue alkaa. Alkaline Trio viipyy Skiban mukaan Skandinaviassa pidempään kuin ikinä aiemmin. Suomen keikan kunniaksi palataan vielä koko pop punk -tyylin alulle panneeseen Ramonesiin. Tietääkö Skiba, että Suomessa on kokonainen genre, ramopunk, joka on nimetty Ramonesin mukaan ja joka luonnehtii ainoastaan Ramones-vaikutteista musiikkia? – Sehän on mahtavaa! Mielestäni Ramones keksi koko punk rockin. Olihan niitäkin bändejä, jotka tekivät jotain punkin kaltaista sitä ennenkin, mutta Ramones keksi termin ja oli ikään kuin punkin Johnny Cash. – Se, että bändillä on Ramones vaikutteena, on aina hyvä alku. « LUE SUE MYÖS NÄKÖISLEHTENÄ! SUE » 29 « NRO. 4 TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA LIVENATION Alkaline Trion yksi leimallisimmista tyylikeinoista onkin yhdistää melodinen musiikki vaikeiden asioiden kuten esimerkiksi päihteiden tai kuoleman kuvaamiseen. Esimerkki tähän on ehkä alkujaan tullut Mis?tsiltä, mutta syyt ovat toiset. Skiba kertoo, että Alkaline Trion energisyyden ja pop-vaikutteiden taustalla on toivon elementti, jonka hän musiikkiinsa haluaa. Yhtyeen tasapainoilu synkkyyden, ilon ja tarttuvuuden välissä tulee luonnostaan. – Ehkä siksi teemmekin sitä, Skiba näpäyttää. – Jos laulaa synkistä asioista, minusta musiikissa täytyy olla toivoa, ja se tulee tarttuvista melodioista. Pidän tasapainoisuutta tärkeänä kaikessa, erityisesti biisinkirjoittamisessa. Meillä on synkkä ja valoisa puoli. Alkaline Trion tuoreimmalla levyllä My Shame Is Truella Skiban kuvailemaa kaavaa ei ole pyritty HAASTATTELU os jonkin yhtyeen voisi sanoa aloittaneen yhdysvaltalaisen popahtavan punkin perinteen, se yhtye olisi varmasti Ramones. Ei ole kaukaa haettua ajatella, että juuri Ramonesin pitkän varjon vuoksi 1980-luvun Yhdysvalloissa aloittivat ensin vahtoehtorockiin kallellaan olleet Green Day ja The O?spring ja lähes kymmenen vuotta myöhemmin Alkaline Trio. Alkaline Trion nokkamies, laulaja ja kitaristi Matt Skiba vahvistaa, että heidän, kuten varmasti monen muunkin yhdysvaltalaisen pop punk -bändin, juuret ulottuvat juuri Ramonesiin ja varhaiseen punk rockiin. – Monet tämäntyyppistä musiikkia soittavat yhtyeet olisivat varmasti samaa mieltä siitä, että tarttuvan, mutta silti uhkaavan musiikin juuret ovat Ramonesissa ja Mis?tsissä. – Kuten meillä, myös Mis?tsillä on tarttuvia biisejä, jotka kertovat kallojen ylös kaivamisesta ja sellaisesta. Myös Social Distortion on vaikuttanut tarinankerrontaamme ja estetiikkaamme.
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton INSOMNIUM – Shadows Of The Dying Sun (Century Media) Insomnium on kulkenut pitkän, raskaan ja antoisan tien, jossa se on laajentanut melankolisen, melodisen death metalin ilmaisua levy levyltä ja noussut tummien tunteiden syvimmäksi tulkiksi omalla alallaan. Suosiota ei ole haettu pikavoitoilla tai hittibiiseillä vaan tinkimättömällä, tunteikkaalla ja alati kehittyvällä työnteolla, jossa albumikokonaisuuksien rakentamisella on ollut olennainen merkitys. Bändi ei ole tehnyt äkkikäännöksiä vaan laajentanut ja syventänyt osaamistaan vähitellen. Jokainen Insomnium-albumi on ollut omanlaisensa, mutta asettunut samalla yhtenäiseen jatkumoon. Peräkkäisten levyjen tyylilliset erot ovat monesti olleet hienovaraisia, mutta varhaislevyjen ja uudempien levyjen kuuntelussa huomaa kehityksen. Uuden, kuudennen studiolevyn Shadows Of The Dying Sunin ja sitä edeltävien levyjen välillä on tapahtunut bändin mittapuulla radikaali muutos: toinen kitaristi on vaihtunut. Ville Vänni, tuo kitaran kirurgi, ei ollut Insomniumin alkuperäisjäsen, vaan Timo Partanen oli, mutta vuonna 2001 yhtyeeseen liittynyt Vänni oli mukana kaikilla täyspitkillä tätä ennen. Vänni jätti yhtyeen työkiireiden takia jo 2011, joten aikaa uuden kitaristin sisäänajoon on ollut kolme vuotta. Se on 9 hyvä asia, sillä uusi Insomnium-kitaristi Markus Vanhala on päässyt hyvin bändiin sisälle ja antamaan sävellyksellisen panoksensa uudelle levylle täysimääräisenä. Vanhalahan on KKK-metalliuniversumin (Kotka, Karhula, Kouvola) keskipisteen tienoilta löytyvä taivaankappale, jolla on oma painovoima ja vetovoima. Todisteet kelpaisivat keskiaikaiselle paavillekin, sillä vahva panos Omnium Gatherumin, Malpracticen ja edesmenneen Manitoun riveissä ei jätä mitään seliteltävää. Jos tarkkoja ollaan, ja miksei oltaisi, niin Vanhalan bändiura on kestänyt vuoden verran kauemmin kuin Insomniumin miesten. Kelpo mies, kova lisä kovaan bändiin. Uusi Insomnium-albumi on loistelias todiste uudistuneen kokoonpanon voimasta ja väkevyydestä. Se tavoittaa Insomniumin sisimmän ja syvimmän olemuksen ja kestää edeltäjiensä tavoin kuuntelua lähes rajattomasti. Biiseissä on nyansseja ja jostain esiin putkahtelevia tarttumakohtia enemmän kuin moni bändi saa koskaan aikaiseksi. Ne tuntuvat kuitenkin jatkuvasti luontevilta osilta musiikkia eivätkä tarkoitukselliselta kikkailulta jossa tarkoitus olisi ahtaa biiseihin lisää ja lisää tavaraa kunnes ähky koittaa. Bändin jäsenet kertoivat kontrastien lisääntyneen uutukaisella, eivätkä SUE » 30 « NRO. 4 he suinkaan väärässä olleet tai höpisseet lämpimikseen latteuksia lehdistölle. Osassa kappaleista on melodisuutta ja aiempaa keveämpää otetta kuten pehmeämmässä mutta silti tunteikkaan vahvassa Lose To Nightissa. Duuri-iloittelua Insomnium ei harrasta, mutta albumilla on silti sijansa myös positiivisille melodioille. Pelkkä synkistelyhän on muutenkin rajoittavaa ja kahlitsevaa, eikä iso I ole siihen koskaan syyllistynytkään. Albumin keskivaiheilla Insomnium kuitenkin näyttää, mihin se pystyy silloin, kun se pistää ison vaihteen päälle. Majesteettisen Black Heart Rebellionin raivoisa alkulataus muistuttaa siitä, miksi Insomnium on melankolisesta melodisuudestaan myös death metal -yhtye. Niin rapsakkaa biisin alun ja loppuvaiheiden raivoisa tykitys ja Niilo Seväsen astetta kärisevämpi laulusuoritus on. Seväsen vokaalit ovat muutenkin kautta linjan tavallistakin tasokkaammat. Niilo on saanut örinäänsä lisää variaatioita ja kykenee heijastamaan kappaleiden tunnetiloja entistäkin selkeämmin. Tunnetilat ovat kuulijalla jälleen kerran katossa, ja albumin päättävä nimikkobiisi jättää lähes haikean mielialan. Näin ne varjot taas laskivat mailleen kuolevan auringon myötä. JUSSI LAHTONEN
9 PILGRIM II: VOID WORSHIP LEVYARVIOT (Metal Blade) Vaikka doomiin kuuluu tietty paikoillaan makoilu, on ilahduttavaa huomata, kuinka pitkälle Pilgrim raahautuu kakkosalbumillaan. Bändillä on hieno oma soundi, joka vakuutti jo vuonna 2012 julkaistulla Misery Wizard -debyytillä. Trio on nyt kutistunut duoksi ja kitaristi-solisti The Wizard (Jon Rossi) soittaa levyllä myös bassoa. Meno on entistä vahvempaa, vaiherikkaampaa ja kekseliäämpää. Kehitystä on tapahtunut myös laulun osalta, jossa on debyyttiin verrattuna aivan uusia kerroksia. Vaikka Pilgrimin doom-tarvonta on raskasta ja alleviivaavaa, on siinä mainio joustava sävy. Ri?t ovat heijaavia ja tylyttäviä, mutta laahaavuuteen ne eivät syyllisty. Levyn kohokohta on The Paladin, vähän thegatesofslumbermainen vihamielinen ja raaempi tykitys, joka on enempi heviä kuin doomia. Levyn päättävä pitkä Away From Here puolestaan herkuttelee doomin hienoimmilla kikoilla; tyhjillä välisekunneilla, Dave Chandler -tyylisellä värisyttelyri?llä sekä uskaliaan raukealla mutta kauniisti soivalla laululla. Levyn keskiosan instrumentaalit vaikuttavat aluksi vähän laiskoilta ja totisilta puurtamisilta mutta kaunis niidenkin keinu lopulta on. ANNIKA BRUSILA 7 KYPCK IMENA NA STENE (Ranka Kustannus) Venäjällä mukavasti suosiota sekä medianäkyvyyttä osakseen saanut KYPCK on julkaissut kolmannen albuminsa. Yhtyeen kiistatta omaperäinen konsepti on entisestään vahvistunut ainakin visuaalisella puolella, sillä Chernobylin ydinvoimalan lähistöllä sijaitsevasta aavekaupungista otetut kuvat tekevät kansilehtisen lukemisesta hyytävän kokemuksen. KYPCKin melodinen ja doomahtava metalli etenee raskaasti ja yllätyksettömästi eteenpäin. Venäjäksi lauletut itänaapurimme sotahistoriasta kertovat sanoitukset antavat oman pikantin lisänsä albumin kolkkoon ja ahdistavaan yleisilmeeseen. Duurisointuja ei liiaksi viljellä kaiken tämän epätoivon ja turmion keskellä. Imena Na Stenellä käytetään paljon kliinejä kitaranäppäilyjä, joiden päälle murjotaan raskasta komppia tuutin täydeltä. Harmi vaan, että nämä kitarakuviot ovat varsin mielikuvituksettomia ja tylsiä. Sävellykset ovat muutenkin tuskastuttavan varman päälle vedettyjä, eikä siltä osastolta löydy juuri mitään mielenkiintoista tai omaperäistä. Levyn helmi on The Children of Birkenau, jossa bändin visio on kirkkaimmillaan. Sen sijaan nimihirviöbiisi As Philosophy Ruins Unprejudiced, Sel?ess Bureaucrats on todella kammottava tekele. Moni black metal -bändi voisi ottaa oppia siitä, kuinka harvinaisen taitavasti KYPCK onnistuu luomaan synkkää tunnelmaa uutukaisellaan. Musiikillisesti levy on kuitenkin liian keskinkertainen, jotta sitä voisi sen suuremmin ylistää. VILLE PEKKALA 7 WHISPERED SHOGUNATE MACABRE (Redhouse FMP) Kotimainen Whispered soittaa iloista samuraimetallia, jonka perustana toimivat kirsikkapuiden luvatusta maasta poimitut vahvat vaikutteet. Yhtye on visuaalisesti tyylikäs ilmestys, ja yleisön mielenkiinnon herättäminen ei liene ongelma ainakaan ensisijaisella kohdemarkkinalla. Kun pinnan alle kurkistaa hieman tarkemmin, niin huomaa, että musiikillisesti liikutaan kuitenkin varsin perinteisillä melodisen death metalin tantereilla. Bändin moderni kaahaus on teknisesti viimeisen päälle toteutettua. Suvereenia instrumenttien hallintaa tukee selkeä ja erotteleva äänimaailma. Albumin ongelmaksi muodostuu sen ohikiitävä persoonattomuus. Jos useamman kuuntelukerran jälkeenkin mieleen jää lähinnä vain Kappan saksofonisoolo, niin ei voida kokonaisuutena puhua kovinkaan onnistuneesta sävellystyöstä. Kun kaikki imagolliset seikat karsitaan pois, niin Whispered kuulostaa keskinker- AMORAL – Fallen Leaves & Dead Sparrows (Imperial Cassette) Amoralin musiikillinen evoluutio on noudattanut varsin tavallista kaavaa, sillä hyvin usein miesten kypsyessä myös ulosanti seestyy ja aggressio muuttaa muotoaan. Kuudennella albumillaan helsinkiläisviisikko luokin nahkansa jälleen kerran uudelleen. Irtiotto edellislevyyn on kuitenkin jopa hieman yllättävä, sillä Beneathin aikainen stadionrockmeininki on jäänyt selvästi taka-alalle ja uutukaisen hallitsevina elementteinä toimivat progressiivinen tunnelmointi sekä hiipivän kosket- tava metallisuus. Fallen Leaves & Dead Sparrows on monipuolinen, jopa hämmentävän rönsyilevä kokonaisuus, jota ei totisesti ole helppo tunkea suoraan mihinkään genrelokeroon. Albumin huippuhetki on monumentaalinen Prolong A Stay, jonka raskaassa tykityksessä saavutetaan korkeimmat kliimaksit. Instrumentaali-progejamittelu The Storm Arrives osoittaa bändin jäsenten soittotaidon olevan huippuluokkaa. See This Through ?irttailee niin ihanasti Heartin siirappisen Alone-kap- paleen kanssa, että siitä ei vain voi olla pitämättä. Kokonaisuuteen mahtuu myös yksi hienoinen ?lleri, sillä southern rockia tapailevan Blueprintsin olisi suosiolla saanut tiputtaa uudelleenjulkaisun bonusbiisiksi. Kun persoonalliset sävellykset ja sovituksellinen estottomuus paiskaavat kättä näin tyylikkäästi, niin ei ole ihme, että lopputuloksesta muodostuu laadukas kokonaisuus, joka on sekä mykistävän ennakkoluuloton että taiteellisesti vapautunut. taiselta Northerin ja Ensiferumin siitokselta. Ihan kivaa, mutta valitettavan nopeasti unohtuvaa tavaraa. Asenteensa puolesta bändi taasen muistuttaa melkoisesti Battle Beastia. Molemmilla yhtyeillä kun kyvyt riittäisivät aidosti mielenkiintoisen ja kunnianhimoisen musiikin tekemiseen, mutta silti ne tyytyvät vain laskelmoitujen pastissien suoltamiseen. 4 lähtien osoittanut päämäärättömyyttä. Visiotaan levy levyltä jalostavaan kaveribändi Bring Me The Horizoniin verrattuna brightonilaiset ovat jatkuvasti tusinan askelta jäljessä, koska repertuaarista ei edelleenkään löydy mitään omaa. Kuinka ollakaan, tuoreen Lost Forever // Lost Togetherin synnytykseen äänipöydän taakse löytyi sama mies, joka BMTH-yhteistyön myötä kutakuinkin loi melodisen deathcoren nykystandardit, Fredrik Nordström. Ryminän ja ryskeen, maalailevien melodioiden ja vereslihalla keikkuvan huudon kombinaatio on osaavan silmän alla paketoitu tämän musiikkityylin ystävälle nautittavaan muotoon. Kuitenkin lopputulos on siinä määrin ennalta arvattava, että vihaksi pistää. Vaatii huomattavaa pokeria apinoida saman sukupolven kollegaa kappalerakenteita ja tunnusmerkkejä myöten. Siinä missä kollegayhtye kykenee kurottamaan tuoreet omenat oksilta, jää Architectsin osaksi keräillä maasta ylikypsät ideat vähemmän mairittelevaan kierrätykseen. 9 VILLE PEKKALA 7 EDGUY SPACE POLICE (DEFENDERS OF THE CROWN) (Nuclear Blast) Vaikka henkilökohtaisesta ristiretkestään Avantasiasta hieman ehkä liiaksikin innostunut Tobias Sammet ei missään kohtaa unohtanutkaan varsinaista yhtyettään Edguyta, viimeisimpiä albumeita kuunnellessa vaikutti siltä, että ehkä kuriositeettilevytykset olisi ollut parempi jättää pöytälaatikkoon. Jos Avantasia valui albumi albumilta kauemmas sen alkuperäisestä ajatuksesta, ei Edguylle herunut sitäkään vähää mielikuvitusta. Piristymistä on kuitenkin ilmassa molempien kollaboraatioiden suunnalla. Nyt näyttäisi tulleen Edgyun vuoro näyttää epäilijöille, että vielä vimma virtaa. Ilahduttavinta Space Policessa on ehdottomasti sen välittämä energialataus. Sammet laulaa korkeammalta kuin vuosiin, eikä musiikin puolesta jäädä kauas kohta kymmenen vuoden takaisista merkittävyyksistä. Sabre & Torch pullistelee kuin Primal Fear, Defenders Of The Crown on parempaa GammaRayta kuin mitä nimen haltija on kymmeneen vuoteen julkaissut ja The Realms of Baba Yagasta kuulee menneet yhteiskeikat Scorpionsin kyljessä. Kovin kolutut ja kierrätetyn saksalaiset ovat siis askeleet. Vaikka Space Police (Defenders Of The Crown) onkin sisarlevynsä Rocket Riden (2006) lailla mutkatonta kuunneltavaa, jokin esittäjänsä askeleissa edelleen tuoksahtaa väkinäiseltä. HENRI EEROLA SUE MANOWAR KINGS OF METAL MMXIV (Magic Circle) Rakastettu ja vihattu true metal -airut Manowar onnistui tovi takaperin yli odotusten. Rajoittuneesta katsantokannastaan huolimatta se kykeni tiristämään kasaan kelvollisen ja asiansa ajaneen Lord Of Steelin (2012), eikä tätä edeltänyt Battle Hymns -uudelleenäänityskään metsään mennyt. Kengännauhabudjetilla kasaan kursitun debyytin kasvojen kohotus oli tempaus paikallaan, kun taas yksi esittäjänsä merkkipaaluista, musiikkiteollisuuden kulta-aikana synnytetty Kings Of Metal ei ole vanhentunut päivääkään. Tuttujen kappaleiden äärellä on nyt kaksikymmentäkuusi vuotta vanhempi ja todistetusti todellisuuden- sekä säveltämistajunsa aikapäiviä sitten menettänyt herraseurue, jonka näkemyksen mukaan on erinomainen ajatus lisätä tuttuihin veisuihin uusia osioita sekä muun muassa pistää kappalejärjestys ja sävellysten nimet remonttiin. Kings Of Metal MMXIV ei ole ainoastaan väkinäisen kuuloinen vaan myös laiskasti soitettu ja hätäisesti miksattu. Siitä sudesta, joka nämä tappohymnit aikoinaan synnytti, ei ole jälkeäkään. Päähukka Joey DeMaio hehkuttaa saatesanoissa vuosien takaista äänitysprosessia, ja eritoten siihen levy-yhtiöltä edellytettyjä ennenkuulumattomia kustannuksia. Tämänkin huomioiden on hankala ymmärtää, miksei genrensä valioteoksen, ajattoman klassikon, annettu levätä rauhassa. HENRI EEROLA 6 ARCHITECTS LOST FOREVER // LOST TOGETHER (Epitaph) Brittiläinen Architects ole viimeisempien levytystensä kanssa tiennyt ollako lintu vai kala. Aloitellessaan viime vuosikymmenen puolivälissä se onnistui räyhäkkäällä coreilullaan kääntämään valokeilan suuntaansa, mutta on lepsun melodisesta The Here And Nowsta » 31 « NRO. 4 VILLE PEKKALA HENRI EEROLA 6 TUOMAS HOLOPAINEN THE LIFE AND TIMES OF SCROOGE (Nuclear Blast) Nightwishin sydän Tuomas Holopainen on tunnettu suurena Aku Ankka -fanina, ja päätyipä Akun seikkailuihinkin vastavuoroisesti yhtye nimeltään Yövissy. Erityisesti Holopaista ovat inspiroineet sarjakuvataiteilija Don Rosan tulkinta vanhan visukintun elämänvaiheista eli Roope Ankan elämä ja teot. Teos on inspiroinut Holopaisen säveltämään kokonaisen sooloalbumin Roopen tarinan pohjalta. Soololevy on irtiotto Nightwishin bombastisesta, pauhaavasta metallista ja selkeä siirtymä elokuvallisemman ilmaisun suuntaan. Tosin nämä elementit ovat olleet Nightwishinkin albumeilla vahvasti ja taitavasti edustettuina, joten sa-
9 GAMMA RAY EMPIRE OF THE UNDEAD LEVYARVIOT (Ear Music) Tämä vuosi on juhlavuosi kolmesta erittäin hyvästä syystä. Ensinnäkin Gamma Ray perustettiin 25 vuotta sitten, kun Hansenin Kai lähti Helloweenista ja perusti uuden yhtyeen. Toiseksi on 20 vuotta siitä, kun Kaitsu siirtyi kitaristin tontilta laulajaksi Ralf Scheepersin lähdettyä. Kolmas syy on tärkein, sillä edellä mainitut faktat olisivat vain mennyttä historiaa, jos bändi ei olisi edelleen aktiivinen. Tämä vuosi on juhlavuosi, koska Hampurin omat pojat julkaisevat neljän vuoden odotuksen jälkeen uuden, yhdennentoista studiolevyn. Ja millaisen levyn! Parin hyvän, mutta lopulta ”vain” takuuvarman laatutyöalbumin jälkeen gammasäteet pommittavat niin voimakkaasti, että lauhkeinkin tiedemies muuttuu raivoavaksi vihernahkaiseksi hurjimukseksi. Empire Of The Undead esittelee kolmesta kokeneesta veteraanista ja uudesta rumpalista Michael Ehresta koostuvan bändin voimansa tunnossa. Uusi albumi on monipuolisin, väkevin ja sykähdyttävin lähes vuosikymmeneen, ja se on paljon se, kun kyseessä on yksi tärkeimmistä saksalaisen heavy metalin nimistä. Majesteettinen avausraita Avalon ottaa yli yhdeksän minuutin mitallaan luulot pois heti kättelyssä, ja sitä seuraavat Hellbent ja Pale Rider heittävät ison vaihteen silmään, kun bändi kaasuttaa nasta laudassa autobahnille. Albumin soundi on tuhti, räyhäkkä ja vimmaisen voimakas, aivan kuten biisitkin. Nimikkobiisin kaltaisten instantklassikoiden turbovaihde ja aggressiivisuus yhdistettynä Hansenin tunteikkaaseen, sydämen pohjasta lähtevään ilmaisuun saavat haukkomaan henkeä. Millä helvetillä yli viisikymppinen ukko paahtaa menemään kuin parikymppinen ja säveltää edelleen tämän tasoisia biisejä? Uuden rumpalin yhteistyö Dirk Schlächterin jykevien bassolinjojen kanssa toimii, ja Henjo Richterin kitaran sointi on tyylikkään eleetöntä kuten aina. Eeppisempi, melodisempi ja herkempi ilmaisu sujuu läpi albumin mallikelpoisesti. Koko paketti on tunteikas energialataus, jonka paikka on takuuvarmasti vuoden parhaiden albumien listalla. JUSSI LAHTONEN masta luovuuden lähteestähän Holopainen soololevynsäkin musiikilliset ilmaisut ammentaa. Suurin ero on siinä, että Roope-albumi nojaa klassisempaan musiikkiin, folkpohjaisuuteen ja orkestraalisempiin painotuksiin. Metallia tai rokkia albumi ei edusta, eikä tietysti tarvitsekaan. Tärkeintä ovat musiikin herättämät mielikuvat ja se, minkälaisen syvyyden ne saavuttavat. Mielikuvia musiikki herättääkin, mutta valitettavasti Don Rosan maalaaman upean kannen veroisiksi ne eivät nouse, vaan jäävät monin paikoin varsin pintapuolisiksi ja irtonaisiksi. Parhaimmat elokuvasoundtrackit saavat aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä ja tempaavat mukaansa tunnetiloihin, samalla kun tiettyihin henkilöihin ja tapahtumiin kytkeytyvät musiikilliset motiivit ovat kuultavissa laajempien teemojen joukossa. Holopaisen teos ei tätä reaktiota aiheuta kuin hetkittäin yksittäisten kappaleiden osalta. Kokonaisuus jää odottamattoman valjuksi, eikä elämää suurempaa immersiota tapahdu missään vaiheessa. teki mitä halusi samalla kun svengaavan tuhti jytke veti mukaansa. Kuten helmikuun 2011 arvioni lukeneet voivat todistaa, niin kasin arvosanani oli selvästi alakanttiin. Korjaan sen täten jälkikäteen ysiksi ja todistan historiallisesti, että jumalansanakin vaatii joskus uuden testamentin. Seuraava levy eli Death Is Certain, Life Is Not puolestaan ansaitsi jetsulleen sille myöntämäni kasin lokakuussa 2012. Levy oli häikäilemättömän hittitietoinen mutta ei kylmän laskelmoiva, sillä bändi antoi karheuden paistaa melodisten, tarttuvien sävelkuvioiden lomasta. Uudella Circle-albumilla tämä karheus on valitettavasti aiempaa enemmän taka-alalla. Yhtye soittaa edelleen tanakan dynaamisesti, mutta miesmäinen ri?ttely ei kuulosta enää yhtä luontevalta, eikä ominaissoundi ole yhtä terävä. Biisit ovat varmaa ja vankkaa tasalaatua, mutta niiden joukosta ei irtoa useammallakaan kuuntelukerralla Mr. Fishin tai Walk Into The Firen kaltaisia kohokohtia. Levy ei petä, mutta se kiertää kehää. JUSSI LAHTONEN JUSSI LAHTONEN 7 SPARZANZA CIRCLE (Spinefarm) Ruotsalainen rokkia ja metallia paahtava Sparzanza saavutti uransa alussa kulttisuosiota ennen kuin neljäs studioalbumi, vuoden 2009 In Voodoo Veritas kiinnitti laajemman yleisön huomion. Albumi ei sinänsä ollut kovin kaksinen, pikemminkin tasapaksun laiskanpulskea, joka oikeutetusti sai minulta kutosen arvosanan Suen kuumassa heinäkuisessa kesänumerossa 2009. Vuoden 2011 Folie à Cinq osui kuitenkin kohdalleen täysin eri tavalla, aivan kuin yhtye olisi ottanut opikseen suomenkielisestä kritiikistäni. Sydäntä, intensiteettiä ja rouheaa soundia oli roppakaupalla. Muut laulajat tekevät mitä osaavat, mutta Fredrik Welleby 7 AUTOPSY TOURNIQUETS, HACKSAWS AND GRAVES (Peaceville) Death metalin veteraanibändi Autopsy oli 1980-luvun lopun uranuurtajia oman alaalagenren vakiinnuttamisessa. Bändi loi niin visvaista, saastaista ja suolenpätkiä pursuavaa gore-deathia, että heikompia hirvitti. 1990-luvun puolivälissä bändi pisti pillit pussiin ja sen ydinjäsenet jatkoivat Abscessnimellä enemmänkin pissakakkaan keskittynyttä tuotantoaan. Aito ja alkuperäinen Autopsy teki kuitenkin paluun reilut viisi vuotta sitten ja on ehtinyt reanimaationsa jälkeen julkaisemaan pari täyspitkää. Vain vuosi Headless Ritualin jälkeen vuorossa on järjestyksessään seitsemäs lätty. Konsepti on periaatteessa sama kuin ennenkin, eli goretex on päivän sana. Raajat SUE irtoavat vaikka sahaamalla jos eivät muuten lähde, visva valuu raadoista ja bändin nokkamies Chris Reifert kurisee ja kärisee rumpukittinsä takaa. Paikoin biisit ovat klassisen vahvoja. King Of Flesh Ripped ja The Howling Dead sekä nimikkobiisi toimivat mainiosti ja ovat osoitus veteraanien vimmaisesta voimasta. Levyn taso kuitenkin heikkenee hyvän alun jälkeen ja levy vajoaa kokonaisuutena syvälle keskinkertaisuuden hetteikköön. Paketti on myös turhan ylipitkä ja sitä heikentävät teokset kuten Deep Crimson Dreaming, jonka ontuva kärinätunnelmointi hitaalla temmolla ei vedä mukaansa. Kyllä Autopsya silti ennemmin kuuntelee kuin päätyy patologin pöydälle. JUSSI LAHTONEN 8 VREDEHAMMER VINTEROFFER (Indie Recordings) Norjalaiset yhden miehen black metal -bändit, jotka eivät soita edes konsertteja, ovat olleet katoava luonnonvara verrattuna aikaisempiin vuosiin. Vredehammer oli sellainen neljä ensimmäistä vuottaan 2009-2013, jolloin ainoaa jäsentä Per Vallaa eivät vaivanneet musiikilliset erimielisyydet saatika keikkabussin paikkojen jakamiset. Parin EP-julkaisun jälkeen syntyi kuitenkin tarvetta kumpaakin, ja vuoden 2013 Mintaka-EP laajensi Vredehammerin normaaliksi yhtyeeksi. Per Valla rekrytoi vanhasta Allfader-bändistään bändikavereita mukaan ja keikkarintamallakin nähtiin ensimmäinen hyökkäys. Nyt alkaa underground-touhu jo riittää. Kuten Per Valla lehdistötiedotteessaan on todennut, yhtyeen on aika ryömiä ug-piireistä ylös ja ulos ja näyttää maailmalle, että on olemassa. Siihen ajatukseen sopiikin parhaiten siirtyminen pois hämylafkoista Indie Recordingsin talliin ja ensimmäisen kokopitkän julkaisu. Debyytti sujuukin tyylillä, voimalla ja taidolla. Kiukkuiseen mutta kontrolloituun » 32 « NRO. 4 bläkkikseen yhdistyvät tuhdit, raskaat soundit. Tykityskohtien ja raivoavien kitarari?en lomassa kuullaan tarttuvan rytmikästä poljentoa, ja rumpali Cato Skivikin tyylissä on paikoin jopa svengiä, mikä ei ole kovin jokapäiväistä bm-bändien parissa. Myös Per Vallan vokaalit sopivat kappaleisiin tarkan tunnelmallisesti. Kolmen vartin paketti on yhtenäinen, mutta sisältää riittävästi tyylillisiä variaatioita ja iskuvoimaa. We Are The Sacri?cen tiukka syke, ärhäkämpi Cthulhu ja lähes eeppisiin mittoihin yltävä levyn nimikkokappale jättävät vasaraniskuista mustanpuhuvat mustelmat. JUSSI LAHTONEN 7 ABORTED THE NECROTIC MANIFESTO (Century Media) Belgialainen Aborted on alusta asti keskittynyt death metalin teknisempään mutta sanoituksiltaan hurmeisempaan alalajiin, jossa rif?t ovat turkasen nopeita ja äkkivääriä, tempo katossa ja räväkkä ryöpytys kätkee sisälleen mustaa huumoria. Tällä teurasjätepainotteisella konseptilla on syntynyt 19 vuodessa nyt yhteensä kahdeksan studioalbumia. Numero kahdeksan eli The Necrotic Manifesto jatkaa päällisin puolin samalla kaavalla, koeteltuja ja hyväksi havaittuja kliinisiä metodeja hyväksi käyttäen. Kirurgin veitsi vaihtuu tarvittaessa pokasahaan tai heiluvaan lekaan, ja musiikki vaihtelee armottomista rypistyksistä surisevampiin pörähdyksiin. Ainoa alusta asti mukana ollut perustajajäsen, vokalisti Sven de Caluwé ärähtelee kuten hän on ennenkin ärähdellyt. Juurikaan mitään uutta ei Aborted ole kyennyt tuomaan uutukaiselleen, joka sujuu turhankin rutiininomaisissa ja tavanomaisissa merkeissä. Yhtyeen kokoonpano uudistui varsin perinpohjaisesti edellisellä albumilla Global Flatlinella, mutta siitäkään ei ole ollut erityistä apua, eivätkä uudet kaverit ole kyenneet tuomaan riittävästi uutta verta.
Teknisesti belgialaiskuolonmetallin laatu on sinänsä hyvää ja tuotanto on kohtalaisen onnistunutta, mutta intron jälkeisestä 13 kappaleesta ei juuri mikään jaksa kunnolla kohottaa irtileikattua päätään. Taitaa olla abortin paikka. JUSSI LAHTONEN 6 BRAINSTORM FIRESOUL JUSSI LAHTONEN 10 DEATH LEPROSY (Relapse) Relapse on vuosien varrella tehnyt kokonaisen kulttuuritekojen sarjan julkaisemalla kaikkien aikojen olennaisimman death metal -yhtyeen, kokonaiselle alalajille nimensä antaneen Deathin tuotantoa uudestaan kattavina ja laajennettuina remasteroituina uusiojulkaisuina. Nyt Relapsen Death-sarja saavuttaa tähänastisen kliimaksinsa, jota tuskin on enää mahdollista ylittää, sillä vuorossa on Deathin toisen levyn Leprosyn (1988) uusiojulkaisu. Leprosy on julkaistu eri formaateissa ennenkin, mutta ei näin massiivisesti. Uusiojulkaisusta on sekä kahden levyn että kolmen levyn paketti, joista jälkimmäinen on syytä hankkia jo sen takia, että siinä on 15 Deathin livetallennetta 1980-luvun puolelta. Kakkoslevyllä on treeniversioita, jotka osoittavat biisien raakaversioiden kehityksen mestariluomuksiksi. Jos tämä olisi julkaistu viime vuonna, se olisi juhlistanut albumin 25-vuotisjuhlaa, mutta parempi myöhään kuin hutiloiden tehtynä. Leprosy ruumiillistaa koko tyylilajin ja on henkilökohtaisen näkemykseni mukaan se kuolonmetallialbumi, johon sopii parhaiten Highlander-elokuvien slogan: ”There can be only One”. Albumin kahdeksasta kappaleesta joka ainut on uniikki klassikko, kuolonmetallin arkkityyppinen mallikappale, jonka pohjalta tuhannet ja taas tuhannet yrittäjät ovat yrittäneet rakentaa omia death metal -biisejään. Jos tätä albumia ei hyllyssä ole kunniapaikalla, se on syytä sinne hankkia. Muussa tapauksessa Kuolonpartio saapuu ovelle jonain yönä ja lähettää kerettiläisen keskustelemaan moisesta jumalanpilkasta henkilökohtaisesti Chuck Schuldinerin kanssa. JUSSI LAHTONEN 8 WOMACK PREHAB (Rocks Off / Inverse) Kevyen musiikin saralla Forssa yhdistetään lähinnä Malin veljesten kotiseuturakkaisiin countryrenkutuksiin. Forssalainen Womack ei kuitenkaan kurota Runkomäen iltamiin vaan painuu Prehab-debyytillään ison veden tuolla puolen painivien stonerjyrien maille. LEVYARVIOT (AFM) Kysymys kuuluu: kuinka monen bändin mielestä Brainstorm on ollut suorastaan erinomainen valinta yhtyeen nimeksi? Vastaus on 10+1. Kymmenen siksi, että saman nimisiä metallibändejä on ollut tai on kymmenen kappaletta. Se +1 onkin sitten latvialainen euroviisuvoittaja, pop-bändi Brainstorm, joka on tunnetuin aivomyrsky maailmanlaajuisesti. Metallibändeistä saksalaisella Brainstormilla olisi kuitenkin etuajo-oikeus latvialaisiin viisupoppareihin, sillä Heidenheimin omat pojat ovat soittaneet jo vuodesta 1989 alkaen. Täyspitkien saralla pää aukaistiin 1997, ja sen jälkeen on levyä pukannut ilmoille tasaisen varmaan tahtiin, kuten vain säntilliset ja työteliäät saksalaiset osaavat. Firesoul, yhtyeen kymmenes studioalbumi, voisi sekä kansikuvansa, biisiensä nimien ja sanoituksien sekä tyylinsä suhteen olla sanakirjassa esimerkkinä kohdassa ”geneerinen power metal Saksasta”. Oletettavasti tämäntyyppiselle musiikille on ostajia, koska AFM-levy?rma julkaisee vastaavaa tavaraa lähes yksinomaisesti, mutta vaikea se on riemua Firesoulista repiä, jos ei satu olemaan power metalin erikoismies, jolle jokainen tuplabassari- ja tilulilualbumi teutonialueilta aiheuttaa spontaaneita riemunkiljahduksia. Mitään vikaa ei biiseissä tuotannollisesti ole, mutta ei myöskään mitään omaperäistä, uskaliasta tai mitään tutusta ja turvallisesta kaavasta poikkeavaa. Sitä saa mitä tilaa – ja sitä on tilattu jo 25 vuotta. Bändin ydinalue vaikuttaa sijaitsevan jossain aavikkorockin ja groove metalin välissä, eikä Seattle-grungestakaan kauaksi päästä. Levyn huippukohdiksi yltävät, ilmeisesti kolajuomien merkitystä junnaavasti pohdiskeleva How’s The Coke In London ja muun muassa Kyussin mieleen tuova Movealong. Molemmat kappaleet tuovat orkesterin vahvuudet esiin: tyrmäkät ri?t seuraavat toisiaan ja bändin yhteissoitto vaikuttaa treenikämpällä eikä tietokoneen prosessoreilla hankitulta. Laulajan puhelaulua, kevyttä ärjyntää ja melodioita yhdistelevä tyyli toimii pääosin hyvin ja Devil On Both Shoulders osoittaa, että pyrkimystä on melodisempaankin ilmaisuun. Näin onnistunutta yritystä voittaa HIM sen omilla aseilla tervehtii ilolla, tosin kappaleen parhaan kertosäemelodian kätkeminen outroon hämmentää. Irtiotoista huolimatta on todettava, että ainakin tällä erää yhtyeen stonerimpi puoli toimii parhaiten. Tästä on hyvä jatkaa. JUHANI MISTOLA 6 CYNIC KINDLY BENT TO FREE US (Season Of Mist) Omanlaisensa kulttimaineen ansainnut ?oridalainen trio Cynic palaa jälleen estradeille. Yhtyeen keulahahmot Sean Reinert ja Paul Masvidal hankkivat kannuksensa aikoinaan Deathin riveissä Human-albumilla sekä Cynicin ensimmäisellä kokopitkällä Focuksella vuonna 1993. Sen jälkeen yhtye jo hajosikin, kunnes palasi 2008 Traced In Air -levyllään. Nyt on vierähtänyt kuusi vuotta, ja kolmas täyspitkä studiolevy on paketissa. Alun perin yhtyeen musiikissa oli 1990-luvulla myös death metalin kaikuja, mutta nykyisellään ne on häivytetty tykkänään pois. Cynic keskittyy nykyisellään progressiivisen metallin/rockin sekä fuusiojazz-vaikutteiden yhdistelyyn. Musiikki on vähän liiankin vaativaa ja monimutkaista. Siitä on vaikea nauttia sellaisenaan, se on liiankin etäännytettyä ja älyllistä tarjotakseen emotionaalisia vastereaktioita. Albumi sortuu liiaksi tekniseen pätemiseen, mikä tietysti on koko progressiivisen rockin/ metallin helmasynti. Ennen vanhaan proge tarkoitti oikeastikin progressiivista eli eteenpäin vievää. Nykyisin proge on lähinnä synonyymi taantumukselliselle teknisyyden ja monimutkaisuuden ylikorostamiselle, jossa kilpaillaan siitä, kuka tekee vaikeimmin avautuvan levykokonaisuuden, jota tulee kuunnella jokaisen sävelrakenteen tarkoitusperiä syväanalysoiden. Siihen tarkoitukseen Cynic varmasti on omiaan, mutta vaikea sen parissa on muuten viihtyä. JUSSI LAHTONEN 7 INSOMNIUM SHADOWS OF THE DYING SUN KARJALAN KUNNAILTA KAJAHTAA! Melodisen death metallin terävimpään kotimaiseen kärkeen lukeutuva INSOMNIUM saattaa ulos uusimman teoksensa „SHADOWS OF THE DYING SUN“ 25.4. Ole valppaana! KOTIMAAN KEIKAT: 8.5. JYVÄSKYLÄ, Lutakko 9.5. JOENSUU, Kerubi · 10.5. HELSINKI, The Circus SHRAPNEL THE VIRUS CONSPIRES (Candlelight) Samannimisiä bändejä on lähes toistakymmentä, tämä on brittiläinen thrash metal -Shrapnel. Nuoret miehet Norwichista ovat ensi kertaa asialla täyspitkän albumin kanssa, aiemmat julkaisut ovat pari EP:tä. Yhtyeen nimi ei kenties ole järin omaperäinen, mutta bändi voi tietysti omilla teoillaan tehdä juuri heidän Shrapnelistaan sen tunnetuimman. The Virus Conspires on pullollaan nuorten miesten vihaa ja vimmaa, joka kanavoituu metalliin. Energiatasot ovat sälleillä korkealla, kalu seisoo sekunnissa ja elinvoimainen thrash-raivo tärisyttää tärykalvoja. Varsinkin iskevät rumpukeskitykset möyhentävät taistelutannerta niin että multa pöllyää. Jae Hadleyn raastavat ärinävokaalit hyökkäävät kuin vihaiset villikoirat. Menolippua tuonpuoleiseen tarjotaan ykkösluokassa heti avausbiisi Kingdom Comen myötä, eikä yhtye juurikaan rullaa vapaalla vaihteella. Red Terrorin hyvä temponvaihtelu ja kierroksien kasvattaminen iskevät lisää pykäliä nopeusmittariin, ja pidempi Pseudocommando osoittaa bändin hallitsevan monimuotoisemmatkin biisirakenteet. Albumi ei rivakasta vireestään huolimatta tarjoa mitään uutta auringon alla, mutta toimii kelpo pelinavauksena. The Virus Conspires jättää nuorukaisista hyvän ensivaikutelman ja saa miettimään, miltä orkesteri mahtaisi kuulostaa livetilanteessa. JUSSI LAHTONEN SUE » 33 « NRO. 4 Ennakkoliput: www.livenation.?/artist/insomnium-tickets www.INSOMNIUM.net www.CENTURYMEDIA.com
LEVYARVIOT 8 KELIS FOOD Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton (Ninja Tune) Vuonna 1999 Kelisin julkaistessa Kaleidoscope-debyyttinsä oli meikäläisen aika niellä ylpeyteni ja kävellä nolona levykauppaan ostamaan elämäni ensimmäinen moderni R&B-levy. Siihen asti tuo genre oli mielessäni edustanut äärimmäistä pahuutta. Se oli täyttänyt MTV:n lähetykset banaaleilla perseenheilutusvideoillaan ja tyhjää kolisevilla Hot In Herre -biiseillään. Kelisin ensisingle Caught Out There oli jotain täydellisen erilaista. Vihainen nuori nainen, jonka hiukset oli värjätty sateenkaaren väreihin tylytti petollista poikaystäväänsä synkopoidun biitin päälle hätkähdyttävän aggressiivisessa videossa. I hate you so much right now! Siitä asti olen ostanut jokaisen Kelis-levyn ja laskenut itseni faniksi. Neljän vuoden tauon jälkeen ilmestyvä Food on Kelisille uusi alku. Edellinen Fleshtone-albumi irtautui valtavirran R&B-soundista ja ?irttaili EDM:n ja brostepin kanssa. Tuloksena oli Kelisin kenties heikoin julkaisu. Foodilla palataan lähtöruutuun, mutta enää äänessä ei ole vihainen nuori nainen vaan maailmaa nähnyt äiti, joka poptähteyden ohessa opiskeli hiljattain itsensä kokiksi. Siitä johtunee myös uutuuslevyn nimi. Levy-yhtiö on vaihtunut brittiläiseen Ninja Tuneen ja tuottajana on perinteisten R&B-tuottajien sijasta pikemminkin indierockistaan (TV On The Radio, Maximum Balloon) tunnettu rillipää Dave Sitek. Aivan kuin kansikuvansa, Food on koottu erivärisistä toisiinsa sopimattomista palasista. Kun levyä kuuntelee rinta rinnan vaikkapa – vain Euroopassa julkaistun – kakkosalbumin Wonderlandin kanssa, on ero selkeä. Siinä missä Kelisin alkupään levyt edustivat hektistä, futuristista ja pelkistettyä tuotantoa, on Foodilla enemmän lihaa luiden ympärillä. Vaikka monissa Sitekin aiemmissa tuotannoissa on sävyjä mustasta rytmimusiikista, ei hän kuitenkaan koskaan aiemmin ole tuottanut kokonaista R&B-albumia. Food onkin ehkä hienoisesti perinteiden vanki. Se kuulostaa enemmän 70-luvun esikuviltaan kuin uutta luovalta ja tulevaisuuteen tähyävältä. Toisaalta myös Kelisin ääni on kasvanut sellaisiin mittoihin ja siinä on sellaista rosoa, että sitä olisi vaikea enää kuvitella kujertelemaan Milkshaken lyriikoita. Levyn halkaiseva cover Labi Si?ren upeasta Bless The Telephonesta kertoo levyn tunnelmasta ja linjasta enemmän kuin tuhat sanaa. Sitä olisi mahdoton kuvitella vaikkapa Beyoncén uutukaiselle. Ontuen eteenpäin rymistelevä ensisingle Jerk Ribs on levyn selvästi modernein tuotanto ja samalla helposti tarttuvin sävellys. Pitkän linjan Sitek- ja Kelis-fanina Food on itselleni pienoinen pettymys, mutta tällaisenaankin se on huimasti parempi kuin edeltäjänsä Fleshtone. Sitekin näkemys R&B:stä on hyvinkin samankaltainen kuin kollegansa Dan Auerbachin. Kevyesti modernisoitu Motown-muhennos hienoisella valkonaamaisella rock-glaseerauksella. S’il vous plait! TOMI TUOMINEN SUE » 34 « NRO. 4
10 WAR ON DRUGS LOST IN THE DREAM TOMI TUOMINEN 6 THE MEN TOMORROW’S HITS (Sacred Bones) Minä pidän epärehellisestä rockista. Sellaisesta jossa kuulijaa jymäytetään käyttämällä mielikuvitusta, koneita tai ottamalla vaikutteita genrerajojen ulkopuolelta. Sellaisesta, joka tarkastelee musiikkia laajakuvaperspektiivistä sen sijaan, että kunnioittaisi yhden kapean genren homogeenisiä perinteitä. Rehellinen rock on minusta aina ollut aivan vitun tylsää. The Men edustaa modernia rehellistä rockia pahimmasta päästä. Se kuulostaa osapuilleen siltä miltä 87-vuotias Chuck Berry kuulostaisi mikäli tekisi uuden levyn vuonna 2014, mutta The Menin miehet eivät ole liki satavuotiaita rock’n’rollin sammaloituneita peruskallioita vaan alle kolmekymppisiä newyorkilaisia trendinokkia. On hyvin vaikea ymmärtää, miksi nuoret nahkatakkijätkät haluaisivat uudella vuosituhannella soittaa rockia niin kuin sitä on soitettu vuonna 1958. Tomorrow’s Hitsistä tulevat mieleen helposti myös The Hold Steadyn, Gaslight Anthemin tai Titus Andronicusin kaltaiset Springsteenin jalanjäljissä harppovat ruutupaitapartiot. Bruce on pomo, mutta hänen alaisensa voisivat käyttää aikansa paremminkin kuin matkimalla esimiestään. Varsinkaan jos taidot eivät riitä uuden Candy’s Roomin, Dancing In The Darkin tai Blinded By The Lightin kirjoittamiseen. Jos et tiedä mitään parempaa kuin ?ftarihenkisen rockin ja Springsteenin yhdistelmä ilman turhia krumeluureja, The Men voi olla juuri sitä mitä etsit. Itse kuuntelen paljon mieluummin Clashia, Crampsia, New York Dollsia tai, luoja paratkoon, vaikka Meat Loa?a. TOMI TUOMINEN 9 FUTURE ISLANDS SINGLES (4AD) Vuonna 2003 kirjoitin Sueden sinkkukokoelmasta arvion, jossa teeskentelin, että levy oli bändin uusi, Singles-niminen, albumi. ”Levyn jokainen biisi voisi olla single!” ja muut nokkelat sutkaukset saivat useat Suen lukijat tarttumaan kynään ja kirjoittamaan toimitukseen vihaisen vastineen. ”Huumorini” ei tavoittanut kansan syviä rivejä. Kirjoittaessani aprillipäivänä arviota Fu- LEVYARVIOT (Secretly Canadian) Kuuntelin Lost In The Dreamia bändimme studiolla eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun omalla koneellaan äänityksiä kuunteleva bändikaverini otti kuulokkeet hetkeksi päästään ja sanoi: ”Täähän kuulostaa ihan Santanalta.” Vartin päästä tilanne toistui uudelleen. Tällä kertaa hän sanoi: ”Ihan niinku Dire Straitsia.” En liiemmin välitä Santanasta enkä Dire Straitsistä, mutta War On Drugsin uutuus on minulle kevään tähän asti mieluisimpia kokemuksia. Omistan bändin molemmat aiemmat levyt, mutta ne eivät ole koskaan tehneet minuun sen suurempaa vaikutusta. Kohtalaisen mukavaa jolkottelua, jossa on vahvoja Springsteen-tunnelmia ja laulaja, joka kuulostaa nuorelta Dylanilta. Kaikki edellämainitut kuvaukset osuvat kohteeseensa, mutta silti Lost In The Dreamissa on jotain enemmän. Siinä on Suiciden vimmaista maniaa, Jackson Brownen pölyistä roadtripiä Amerikan halki, jopa Roxy Musicin kuulasta kauneutta. Wagon Wheel Bluesin jälkeen soolouralle lähtenyt perustajajäsen Kurt Vile on paistatellut viime vuodet lehtien palstoilla ja kriitikkojen suosiossa enemmän kuin entinen bändinsä, mutta viimeistään nyt War On Drugs on kirinyt Kurtin varaslähdön kiinni. On vaikea kuvitella Lost In The Dreamia sopivampaa musiikkia kevään ensimmäisiin auringonpaisteisiin. Se saa minut ajattelemaan kiireetöntä istumista kuumalla rantakalliolla heinänkorsi suupielessä. Se lähes pakottaa minut istahtamaan puiston märälle nurmikolle katselemaan taivasta ja lintuja vaikka viereinen lumikinos ei ole vielä edes kokonaan sulanut. Se houkuttaa laiskottelemaan ja eksymään unelmiin. ELBOW – THE TAKE OFF AND LANDING OF EVERYTHING (Fiction) Englantilaista Elbow’ta on kyllästymiseen asti kuvailtu keski-ikäisten miesten musiikiksi. Bändin kehittyessä levy levyltä tuo yksinkertaistus kuulostaa karkeammalta joka kierroksella. Take O?… on yksinkertaisesti mahtava levy. Se on tunnin mittainen höyhenenkevyt järkäle. Seitsemänminuuttinen nimikkokappale olisi voinut olla uskomaton kivireki tämän kokonaisuuden keskellä, mutta se soljahtaa levyn sekaan vaivattomasti ja on ehdo- ton taidonnäyte kaikessa kasvamisessaan. Musiikillisiin korkeuksiin johdattaa tälläkin kertaa Guy Garvey. Garveyn ääni on mahtavan lämmin ja selkeä, sanoma ei tarvitse lyriikkavihkoa mennäkseen perille. ”I’m reaching the age when decisions are made on the life and the liver.” Levyn instrumentaatio on yltäkylläisempi kuin edellisten, ja kappaleiden monipuolisuus häkellyttää. Fly Boy Bluen/Lunetten ensimmäisessä kahdessa minuutissa tapahtuu mahdottoman paljon, mutta vasta kap- paleen koskettava jälkimmäinen osa sinetöi kappaleen luonteen. Takavasemmalta suosikiksi nousee näennäisen yksinkertainen My Sad Captains. Haluan päästä taas keikalle. Heittämään kädet hurmoksellisesti ilmaan ja laulamaan kuorossa ”Oh my soul!”. Take O?… on selkeästi hienovaraisen Build A Rocket Boys! -levyn seuraaja. Edeltäjä, joka vaikutti ilmestyessään täysikasvuiselta, joutuu nyt väkisinkin uuteen tarkasteluun. Isoveli on täällä. ture Islandsin neljännestä albumista, jonka nimi totta tosiaan on Singles, mietin jälleen keppostelun mahdollisuutta. ”Levyn jokainen biisi voisi olla single!” pitää nimittäin suurelta osin paikkansa myös tämän albumin kohdalla. Pitkään indierockin kakkosdivisioonassa puurtanut baltimorelaiskolmikko ponnahti kaikkien tietoisuuteen reilu kuukausi sitten esiinnyttyään Dave Lettermanin talkshown livevieraana. Pölynimurikauppiaalta näyttävä bändin nokkamies Samuel T. Herring eläytyi Seasons (Waiting On You) -biisiin sellaisella intensiteetillä, että sekä Letterman että jokainen esityksen nähnyt oli välittömästi myyty. Videosta tuli viraali ja yhtäkkiä sitä jakoi koko kaveripiirini. Tuo kolme ja puoli minuuttia Lettermanin vieraana oli parasta mitä Future Islandsille olisi koskaan voinut tapahtua. Hetkessä bändin nimi on kaikkien huulilla ja täysin ansaitusti. Singles osoittaa selkeästi, ettei bändi ole mikään yhden tempun poni. Sen soundissa yhdistyy Twin Shadown ultratyylikäs indie ja Herringin kivitalon kokoinen karisma. Albumi on samanaikaisesti melankolinen että euforisen nostattava. Veikkaan, että seuraavan albumin kohdalla nämä kolme kaverusta eivät ole enää sinkkuja. lemiltani artisteilta aina jonkinlaisia supervoimia. Kun Justin Vernonin supervoima on enkelimäinen falsettilaulu ja Taylor Kirkillä se on kyky luoda pahaenteistä tunnelmaa pehmein siveltimenvedoin, niin Ninos Dankhan supervoimaa en ole vielä onnistunut paikantamaan. Prince Of Assyriaa on verrattu The Nationaliin ja ehkä juuri siinä piilee ratkaisun avain. En ole koskaan varsinaisesti ymmärtänyt myöskään The Nationalin erinomaisuutta vaikka siitä on hiljalleen kasvanut kenties suosituin indierockbändi Suomessa. Pelkällä melankolialla ei vielä ansaita pääsyä meikäläisen Hall Of Fameen. Juuri kun olen heittämässä pyyhkeen kehään yhdeksännen biisin kohdalla, Dankha yllättää minut As If I Ever -biisillään, joka tuo riisutulle levylle kaivattua potkua loureedmäisellä swaggerillaan. Mutta jo seuraavassa hetkessä levy palaa takaisin alttoviulun säestämään riisuttuun surumielisyyteen. Kenties annan Changing Placesille uuden mahdollisuuden iltojen jälleen pimentyessä syksyyn. Tähän hetkeen se tuntuu liian raskaalta. ta välillä kuten Can’t Hear Wellillä noitarovion sytyttämiseksi kerättyyn risukasaan paistaa myös aurinko. Kolmikko on löytänyt Mutelta pysyvän kodin ja mitä enemmän asiaa ajattelee, sen ilmeisemmältä se tuntuu. Liars on kuin 2010-luvulle päivitetty versio Millerin omasta Normal-kokoonpanosta tai Cabaret Voltairesta. Albumin johtoraitana esitelty Mess On A Mission lienee lähimpänä Liarsin hittisingleä sitten vuoden 2005 It Fit When I Was A Kidin. Sen ”Facts are facts and ?ction’s ?ction” -kertosäe takertuu päähän lähes huolestuttavan tehokkaasti. Vanhalle Liarsin ystävälle Mess maistuu varsin makoisasti. Suunnan muuttumattomuus vain hieman huolettaa. Onko Andrewsta ja Hemphillistä tullut vanhoja? 10 TOMI TUOMINEN 7 PRINCE OF ASSYRIA CHANGING PLACES (Soliti) Ensimmäinen Prince Of Assyria -albumi ohitti tutkani täysin. Muistan nähneeni miehen Maria Veitolan talkshowssa ja monien ystävieni intoilleen levystä kovastikin, mutta itselleni Timber Timbren nimetön kolmosalbumi ja Bon Iverin Blood Bank -ep täyttivät kaikki mies ja kitara -osaston tarpeet sillä hetkellä. Nyt käsillä on ruotsalaisen Ninos Dankhan kakkoslevy ja samaan aikaan meikäläisellä on voimasoitossa Timber Timbren jo viides albumi. Olen siinä mielessä vaativa singer/songwriter-fani, että edellytän kuunteSUE TOMI TUOMINEN 8 LIARS MESS (Mute) Liars on bändi, joka kaihtaa määritelmiä. Juuri kun olit lokeroimassa sen punkfunkin uutena tulemisena, tekee bändi haastavan teemaalbumin noitavainoista ja sen perään vimmaisesti kolisevan tribaalirumpulevyn. Jokaisella levyllä kolmikko vaihtaa kurssia uuteen odottamattomaan suuntaan. Mess on sikäli poikkeuksellinen Liars-albumi, että se jatkaa pitkälti siitä mihin vuoden 2012 Daniel Millerin tuottama Wixiw jäi. Kun Wixiw oli tummanpuhuvaa ja aikaisempia levyjä selvästi elektronisempaa soundia, on Mess kansitaidettaan myöten valoisampi tapaus. Se on täynnä hypnoottista, shamanistista rytmiä, kieppuvia syntetisaattorikudelmia ja Angus Andrewn tuomiopäivän pasuunan lailla julistavaa paasaamista, mut- » 35 « NRO. 4 ANNI EEROLA TOMI TUOMINEN 8 THE AFGHAN WHIGS DO TO THE BEAST (Sub Pop) ”It kills to watch you love another”, Greg Dulli vaikertaa kerta toisensa jälkeen It Kills kappaleen lopuksi. Afghan Whigsin maailmassa tuntuu olevan kaikki ennallaan: rakkaus, tuska, himo ja epätoivo ajavat Dullia eteenpäin aivan yhtä palavasti kuin silloin kun viimeksi nähtiin – kuusitoista vuotta sitten 1965 albumin merkeissä. Dulli ja yhtyetoverinsa saattavat olla vanhempia ja viisaampia, mutta Afghan Whigsillä kaikki on ennallaan. Bändisoundi on muuttunut hämmästyttävän vähän. Välillä kokeillaan modernimpaa otetta, soundia tai sovitusratkaisua, mutta Whigsin pääidea on entisellään: Dullilla on tuskaista sanottavaa, bändi myötäilee, ?ilistelee ja alkaa pikkuhiljaa paisuttaa tunnelmaa, kunnes lopulta ollaan jumalattoman pauhun äärellä. Saattaa kuulostaa tylsältä kaavalta, mutta tässä maailmassa ei kukaan ennen eikä jälkeen ole tehnyt sitä tällä vakuuttavuudella. Parhaat biisit, kuten It Kills, haikea Lost in
dynamiikallaan. Nykyään kitaravetoinen musiikki tuntuu olevan kovin yksipuolista; jos kyseessä on bändi, kaikki haluavat soittaa koko ajan, ja sooloartisteilla usein loppuvat paukut sovituksissa. The Trouble With Templeton onnekseen muistaa, miten otetaan kaikki irti viiden soittimen suomista mahdollisuuksista sekä minimissään että maksimissaan. THOMAS LILLEY 8 LEVYARVIOT PIXIES - Indie Cindy (Pixies music) Pidän itseäni Turun toiseksi kovimpana Pixies-fanina. Se toinen, vielä kovempi, asuu tuossa ihan nurkan takana. Fanittamisemme kovuuseroa mitataan sillä, että itselleni Frank Blackin sooloista riittävät ne kolme ensimmäistä. Turun kovimmalla fanilla on nekin kaikki. Siksi onkin tavallaan kunnia-asia saada arvostella tämä ensimmäinen uusi Pixies-levy lähes neljännesvuosisataan. Kun Pixies viimeksi julkaisi uuden pitkäsoiton, meikäläinen kirjoitteli levyarvioiden sijasta äidinkielen aineita ja roolipelien hahmolomakkeita. Pitkän linjan fanilla on kaksi vaihtoehtoista suhtautumistapaa tällaiseen comeback-levyyn. Joko bändi on edelleen täydellinen eikä voi tehdä mitään väärin tai vaihtoehtoisesti uusi materiaali on pyhäinhäväistys, hau- danryöstö ja olisi pitänyt jättää kokonaan tekemättä. Itse en osaa asettua kumpaankaan ääripäähän. Aivan ensimmäinen vaikutelma on, että kylläpä tämä levy soundaa kamalalle. Joey Santiagon kitara helkkää niinkuin ennenkin, mutta jostain syystä siihen on laitettu jonkinlainen 80-lukuinen stadionkaiku. Nämä tuntemukset katoavat levyn edetessä puoliväliin ja ylitse. Tilalle asettuu ylitsevuotavainen ilo siitä, että nämä hemmot ovat taas yhdessä ja tekevät uusia biisejä. Pelkästään Frank Blackin nasaalisen äänen kuuleminen uusissa biiseissä tuntuu siltä kuin aurinko pilkahtaisi pitkästä aikaa pilvien raosta. Suuren osan ajasta kolmikoksi kutistunut bändi kirjoittaa biisejä aivan kuin se Pixies, jota rakastan; mielipuolisia kitarajuoksutuksia, stemmalauluja ja surfkitarari?ejä. Ainoastaan het- kittäin bändi kuulostaa niiltä tuhansilta kehnoilta kopioilta, jotka seurasivat sen vanavedessä; mukarankalta ja samalla liian hiotulta ja turboahdetulta. Minulle Pixiesin parhaita puolia on aina ollut sen arvaamattomuus ja rosoisuus. Kaikkiaan otan dorkasti nimetyn Indie Cindyn ilolla vastaan. Sillä soittaa originaali Pixies-kolmikko ilman Kim Dealia, ja tuotannosta vastaa aito ja alkuperäinen Gil Norton ja kansisuunnittelusta ainoa oikea Vaughan Oliver. Ne ovat fanille pieniä, mutta silti merkityksellisiä yksityiskohtia. Toivottavasti tämä albumi tuo bändin viimein myös Suomeen. Se on nimittäin se toinen seikka, joka erottaa Turun kovimman ja toiseksi kovimman Pixies fanin toisistaan. En ole koskaan nähnyt Pixiesiä keikalla. the Woods, popmainen Can Rova ja huikea päätösraita These Sticks ovat aivan yhtyeen kultakauden tasolla, ellei ylikin. Turhia raitoja ei ole joukossa, vaikkei jokainen biisi unohtumaton Afghan Whigs klassikko olekaan. Do to the Beastistä ei ehkä tulla puhumaan Black Loven tai 1965:n kanssa samassa lauseessa, mutta totisesti kunniakas jatko yhtyeen diskogra?aan se on. missään vaiheessa ja Gretsch-sähkökitarakin soi rapeasti läpi levyn. Tuntuu vain, että McBeanin kaltainen tuottelias kaveri ei jaksa viedä projektejansa loppuun. Ideoista ja melodioista olisi voinut saada paljon enemmän lisäpanostuksella. Ehkä sen ymmärrettyään McBean yhtyeineen voi lyödä vihdoin läpi isommallekin yleisölle. Tuotannon ja sovitusten ohittaminen läppärin kajareilla saa levyn kuulostamaan mitättömältä. Tämä saattaakin olla levyn heikkous. Kappaleiden välillä olisi voinut olla hieman enemmän variaatiota, joka estäisi kuuntelijaa eksymästä Facebookiin kännykällä ja yhtä vuoden hienointa levyä jäämästä taustamusiikiksi. THOMAS LILLEY THOMAS LILLEY 8 TOMI TUOMINEN JYRKI MÄKELÄ 6 PINK MOUNTAINTOPS GET BACK (Jagjaguwar) Levyjä arvostellessa pitäisi pystyä arvioimaan yksittäisiä levyjä yksilöinä, riippumatta muista samassa ryppäässä kuunnelluista levyistä. Laadukkaasta levylafkasta huolimatta oli todella hankalaa kuunnella koko levy Black Mountainissa päivätyökseen soittavan Stephen McBeanin sivuprojektia parin muun erinomaisen levyn jälkeen. Ei napannut tämä lätty nyt. Saatekirja lupailee levyltä paljon, mutta toivottavasti rock’n’rollin tulevaisuus ei kuitenkaan kuulosta näin mielikuvituksettomalta. Pink Mountaintopsin ideat perustuvat rumpukomppiin, mantranomaisiin kitarari?eihin ja näiden päälle mölisemiseen. Toki poikkeuksiakin näistä löytyy, mm. pitkälti The Curen Just Like Heaveniin perustuva Through All the Worry, joka täyttää kappaleen tunnusmerkit kuten myös Black Crowes -tyylisesti soljuva Sell Your Soul. Valitettavasti nämäkään eivät tarjoa melodisesti mitään mielenkiintoista tai mukaansatempaavaa. Pink Mountaintopsissa ei periaatteessa ole mitään vikaa: tuotanto on laadukasta vaikka soundit ovatkin hieman pliisut, mitään kamalan väärää tässä ei musiikillisesti tapahdu 8 S.CAREY RANGE OF LIGHT (Jagjaguwar) S.Carey eli Sean Carey on paremmin tunnettu indiefolkbändi Bon Iverin rumpalina. Bändin ollessa taulla S.Carey on ehtinyt äänittää toisen soololevynsä. Ilmeisen lahjakas mies on taltioinut levylle lähes kaikki soittimet itse ja ohjelmoinut myös, vaikka Bon Iver -bändikaverit, laulaja Justin Vernon mukaan luettuna vierailevat useammallakin raidalla. Hienon yhtyeen jäsenen lähtiessä sooloilemaan ei lopputuloksesta voi olla varmuutta, sillä bändi on usein enemmän kuin osiensa summa. Rumpujen rooli Range of Lightilla on rumpalin levyksi etäinen ja minimalistinen. Äänimaailma on maalaileva ja rauhallinen. S.Carey yhdistelee erilaisia akustisia soittimia, pianoa ja kitaraa elektronisten äänikollaasien kanssa saavuttaen eteerisiä, lähes aavemaisia tunnelmia, joiden päällä hänen ponneton äänensä lepää kuin pilvenhattara tuulen syleilyssä. Carey rakentaa kappaleita maltillisesti. Pienet, oikea-aikaiset sointumuutokset kiertokuluissa pitävät mielenkiinnon sopivasti yllä. Range of Light voisi pehmeän tuotannon takia toimia hyvin taustamusiikkina, mutta levy ansaitsee tulla kuunnelluksi tarkemmin. SUE 9 THE TROUBLE WITH TEMPLETON ROOKIE (Bella Union) Australialainen, The Twilight Zone -sarjan mukaan nimetty The Trouble With Templeton on saanut kohtalaisen vähän huomiota vastakkaisella puolella palloa. Yhtyeen perustajajäsenen, Thomas Calderin makuuhuonetuotantona soolona äänitetty aikaisempi minilevy sai kengurumaassa aikaiseksi aikamoista suhinaa. Calder ymmärsi omat rajoituksensa soitinten käsittelyssä ja kasasi itselleen oikean bändin ja ryhtyi äänittämään levyä oikeassa studiossa. Se kannatti, sillä Bella Union otti bändin talliinsa ja julkaisi The Rookien maailmanlaajuisesti. Calder on klassinen biisintekijä Johnny Cashin tyyliin. Melodiat ja tekstit on mietitty aina ennen sovitusta ja kappaleet ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia, mikä on lähes aina toimiva ratkaisu. Singer-songwriter-pohjan päälle on kuitenkin onnistuttu kasaamaan todella mielikuvituksellisia ja utuisia sovituksia, jotka vievät biisit uusiin sfääreihin. Tuotanto hienosti kaiutettuine äänimaailmoineen ja taustalauluineen on sopivan pehmeää ja avaraa, mutta aina mielenkiintoista ja täynnä yksityiskohtia. Tähän on käytetty aikaa ja mielikuvitusta. Levy yllättää vielä monipuolisuudellaan ja » 36 « NRO. 4 DAN SARTAIN DUDESBLOOD (One Litte Indian) Dan Sartainin vuonna 2012 ilmestynyt ramopunkalbumi Too Tough To Live kesti 19 minuuttia. Vuosikymmenen mittaan rockabillyä ja garagerockiakin levyttäneen alabamalaistrubaduurin Dudesblood-levy on kymmenisen minuuttia pitempi ja aiempiin albumikokonaisuuksiin verrattuna kaksijakoinen. Mukana on makuuhuonepunkin (nimikappale, Smash The Tesco, You Don’t Know Anything At All, Love is Suicide) ohella jonkinlaista new wave -hillbillyä (Marfa Lights, HPV Cowboy, Rawhide Moon ja Moonlight Swim). Viimeksimainittu on coverversio Psychoelokuvaklassikon pääosanesittäjä Anthony ”Tony” Perkinsin vuonna 1957 levyttämästä hitistä. Iskelmällisemmistä biiseistä – joilla Sartain muuten kuulostaa hämmentävän paljon Shotgun Clubin laulajalta – olisi voinut kasata kokonaisen albuminkin, mutta artistilla tai levy-yhtiöllä on mennyt pupu pöksyihin levyä koostettaessa. Toteutunut kompromissi ei punkrock-Sartainin ystäviä tyydytä, mutta Sartain-punkista pitävää popparia se ei haittaa. Dudesbloodin yllättävin veto on varmasti The Knife -duon alkuperäisversiota kunnioittava cover Pass This On -biisistä. Biisin potentiaali on jäänyt tähän asti suuren yleisön keskuudessa rikollisesti hyödyntämättä, joten tästä toivoisi hittiä. Marimbaa soittaa veteraanipunkyhtye X:n rumpali Donald DJ Bonebrake. JARI MÄKELÄ 7 MÄRVEL HADAL ZONE EXPRESS (Killer Cobra) He sanovat, ettei nimi bändiä pahenna. He ovat väärässä. Olen naureskellut aikaisemmin ruotsalaisen Märvel-yhtyeen nimelle ja hölmölle supersankari-imagolle kuulematta nuottiakaan bändin musiikkia. Se on sääli, sillä tutustuminen Märvelin tuotantoon paljastaa, että bändi teki varsinkin viime vuosikymmenen puolivälissä kelpo hårdrockia. Neljännellä pitkäsoitollaan trio on hurjista toimintarock-ajoistaan soitannollisesti kehittynyt, soundillisesti siistiytynyt ja samalla kesyyntynyt. Märvel rokkaa hieman vetreämmin kuin kulta-aikojensa tyyliä munattomasti kopioiva nyky-Kiss, mutta The Hellacopters -kopioinnissa on siirrytty Rock & Roll is Dead -albumin väsähtäneempään vaiheeseen. Dead Rock ’n’ Roller -kliseekimppu Uriah Heep -kiljahduksineen, Black Sabbathin ja Sweetin tyylit yhdistävä Danish Rush ja Black Money -kaahaus ovat menopaloja, joita tasapaksuhkolla albumilla saisi olla enemmänkin. Laulajakitaristi John ”The King” Steen kuulostaa varmaankin enemmän Paul Stanleylta kuin Nicke Anderson konsanaan, mutta biiseistä puuttuu sellainen Midaksen kosketus, mikä parhaimmillaan tekee Imperial State Electricistä todella nautittavan yhtyeen. Valitettavasti Märvel on tiukasti 70-lukulaisella paletillaan maalannut itsensä tyylilliseen nurkkaan. Jotakin uutta sytykettä pitäisi bändin kosteahkoon ruutireseptiinsä löytää. JARI MÄKELÄ 7 SABBATH ASSEMBLY QUATERNITY (Svart) Kuusikymmentäluvulla skientologeista eronneen, psykoterapiasta vaikutteita ottaneen Process Church -kultin hymneihin perustuva Sabbath Assembly on osoittautunut niin menestykselliseksi konseptiksi, että duo on julkaissut jo kolmannen albuminsa viiden vuoden sisään. Teksasilaisen thrashmetallibändi Angkor Watin rumpalina aloittanut David Nuss on urallaan kokeillut monenmois-
LEVYARVIOT ta vaihtoehtoista, ja lienee nyt oikeasti hurahtanut luciferismiksi kutsutun lahkon sanomaan. Jehovan, Saatanan, Luciferin ja Kristuksen välistä neliyhteyttä julistava lyriikka menee henkistymättömältä yli hilseen, mutta tekstit on laulettu ja lausuttu niin pelottavalla hartaudella, että leikkisatanistit jäävät kakkosiksi. Tämä kostautuu kestoaan pitemmältä vaikuttavalla, 18-minuuttisella Hexvesselin Mat McNerneyn ja Marja Konttisen lukemalla päätösliturgialla The Four Horsemen, johon poppari ei jaksa montaa kertaa syventyä. Musiikillisesti Sabbath Assembly on edelleen modernisoitunut Jessica Tothin dominoiman erinomaisen Restored To One -debyytin 60-lukulaisesta julistavasta hippifolkista. Julkaisija Svartin ja tummaäänisen vokalisti Jamie Myersin SA-debyytti Ye Are Gods (2012) näyttäytyy nyt vain välivaiheena kohti uuden albumin so?stikoituneempaa materiaalia. Quaternitylla minuun kolahtavat kunnolla ainoastaan raskaasti vyöryvä I, Satan ja marklaneganmainen Lucifer. JARI MÄKELÄ 7 MESSENGER ILLUSORY BLUES (Svart) Englantilainen Messenger tekee keveää musiikkia. Keveällä ei tarkoiteta kuitenkaan tässä tapauksessa höttöisyyttä ja hattaraa vaan leijailevaa progeisuutta. Lehdistötiedotteessa yhtyettä hehkuttaa Ulverin Kristo?er Rygg. Huilut, jousisoittimet ja perinteisen kuuloiset progesävellykset hengittävät onneksi ilman tunkkaista höpöheinän käryä. Mikäli Illusory Bluesia pitäisi kuvailla parilla sanalla, olisi tuo sana yksinkertaisesti kaunis. Yksinkertaisesti siitäkin huolimatta, että koukkuja kappaleissa riittää. Esimerkiksi The Perfect Glow of a Setting Sun kasvaa nimensä veroiseksi. Illusory Bluesin luulisi kelpaavan myös folkiin hurahtaneille indienisteille. Ja tämä on siis kehu. JARKKO FRÄNTILÄ 6 SHINY DARKLY LITTLE EARTH (Crunchy Frog) Postpunk ja kasari-indie elää yhä. Pinnalle nousee jatkuvasti uusia yhtyeitä, jotka ammentavat samasta Joy Divisionin, Echo & The Bunnymenin ja Jesus and Mary Chainin jatkumosta. Shiny Darkly koostuu vähän päälle parikymppisistä tanskalaisista, joiden esikuvat ovat niitä vanhoja tuttuja. Kaikki on periaatteessa hyvin, ja esimerkiksi Animal Fate on kelpoisa tummahuuliviisu kera komean kertosäkeen. Vaan kun ei. Shoegaze-buumin bändejä alkaa olla vaikea erottaa toisistaan, ja sama jatkuu Shiny Darklyn edustaman postpunkin kohdalla. Toisaalta saa olla melkoinen ruumis, mikäli Sacred Floor ei saa päätä nyökyttelemään hyväksyvästi. Kotimainen Beastmilk tekee tämän kuitenkin paljon paremmin. JARKKO FRÄNTILÄ 8 ISLAJA SUU (Monika Enterprise) Islaja eli Merja Kokkonen on paremmin tunnettu folkahtavana artistina, mutta Suu vetää maton alta. Albumi on täynnä elektronisia kappaleita, jotka soivat todella omaperäisellä klangilla. Kokkonen laulaa yhä erikoisella tavalla, joka jakaa mielipiteitä. Pari ensimmäistä kuuntelukertaa menevätkin lähinnä albumin tinkimättömyyteen totutellessa. Kuori kuorelta Suu kuitenkin paljastaa hienoutensa. Siren Call kuulostaa jopa hitiltä – sana, jota ei välttämättä ennen olisi osannut Islajaan yhdistää. Myös See No Sunin handclapit pakottavat liikkeelle. Islaja asuu nykyään Berliinissä. Kaupungin musiikkiperimä kuuluu myös Suulla. Mikäli tämän albumin myötä ei kutsuja elektronisen musiikin festivaaleille kuulu, on maailmassa virhe. JARKKO FRÄNTILÄ PHARRELL WILLIAMS – Girl (Columbia) Vuosi sitten arvioin Brand New -raidalla vierailevien Justin Timberlaken ja Timbalandin megalomaanisen The 20/20 Experiencen ykkösosan. Uudeksi Quincy Jonesiksi ja Michael Jacksoniksi pyrkinyt kaksikko ei suuruudenhulluudessaan kyennyt tiivistämään ilmaisuaan. Keväämmällä Daft Punkin paluualbumi varasti koko shown. Nyt Get Luckyn vokalisti, lukemattomien hittien tuottaja-säveltäjä ja ?ittaaja Pharrell on palannut 22-vuotisen uransa toiselle huipulle. Motown-vaikutteinen Happy osoittautui talven ylösrakentavimmaksi renkutukseksi. ”Teema-albumin” kantavin teema on ärsyttävän helppotajuinen retro r&b- ja soul-musiikki vailla mitään vallankumouksellisia tai edes edistyksellisiä tuotannollisia ideoita. Pharrell tarjoilee mahdollisimman suurelle yleisölle suunnattuja tarttuvia biisejä ja tekee sen sulavammin kuin koskaan aikaisemmin. Kansantajuisuus on kaksiteräinen miekka: hattumiehen toinen sooloalbumi ei juhli kriitik- kojen vuoden levyt -listoilla. Omat suosikkini tasavahvasta potpurista ovat viulisti Ann Marie Calhounin kanssa duetoitu jäntevä Marilyn Monroe, N.E.R.D.hittibiisiltä kuulostava Hunter, Lost Queen -raidan loppuun piilotettu hunajainen Freq ja Daft Punkin kanssa esitetty Gust of Wind. Pharrellin dopamiini-trilogian täydentävän soundtrack-biisin Fun, Fun, Fun olisi myös voinut lisätä Girl-albumille. 7 Snipe Drive on koko olemassaolonsa ajan pilkistänyt potentiaalia, joka ei kuitenkaan täysin ole realisoitunut missään vaiheessa. Head?rstkään ei ole se levy, jolla bändi potin lopullisesti räjäyttäisi. Tuusulalaiset tehtailevat mallikelpoista alternative-rokkia, mutta suuresta massasta erottavia juttuja ei pahemmin hihasta löydy. Vaikutteita levylle ovat taatusti antaneet esimerkiksi My Chemical Romance ja Faith No More, mutta Snipe Driven biisit ovat moneen kertaan tässä tyylilajissa kuultuja. Levy ei yllätä, vaikka ei biiseissä varsinaisesti vikaakaan ole. Suurempaa muistijälkeä biisit eivät kuitenkaan onnistu jättämään. Parhaimmillaan Snipe Drive on, kun bändi tiputtaa tempoa hieman. Kun isoimmat tarpeet pomppuheviin on riisuttu, pääsee laulaja Antti Huurinaisen vahva ääni paremmin esiin. Levyn ehdoton helmi onkin puoleen väliin levyä ”piilotettu” Eventide. työnäytteen perusteella pitkän uran. Levylle on pakattu kahdeksan biisiä, jotka pursuavat hyvää ?ilistä ja afrikkalaista rytmiä pienelle Karibia-kuorrutuksella. Vaikka yhden biisin kuultuaan tietääkin, mitä on luvassa, vaihtelevuutta riittää koko mantereen mitalta. Levy on selvästi tosissaan tehty, mutta ryppyotsaisuutta ei ole havaittavissa. Viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana maailman eri kolkilta ammennettu rytmimusiikki on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa musiikissa. Afrikka-vaikutteinen musiikki on kuitenkin ainakin toistaiseksi ollut marginaalissa. Ei olisi suuri vääryys, jos Kaveri Special nousisi genren kotimaiseksi johtotähdeksi. Kokoonpanosta on muuhunkin kuin yhden kesän ihmeeksi. 9 KIVESKIVES J.S. BACH IN HIS FAVOURITE DISCO (Drink Tonight) Kiveskiveksen keikka Turun Klubin kymmenvuotisjuhlissa oli hämmentävä kokemus. Yhtye soitti illan viimeisenä yhtyeenä. Yleisön joukossa sinnittelivät ainoastaan rohkeimmat. Kiveskives on aina välttänyt helppoja ratkaisuja, ja bändin sekametelisoppa on sen verran omaperäistä ja korviaraastavaa, että livetilanteessa bändistä ei saa minkäänlaista otetta. J.S. Bachin lempidisko soi kuin turboahdettu, hieman elektroninen Cardiacs. Osia riittää jopa kappaleiden sisällä vaikka muille jakaa. Beverly Place alkaa liki selväjärkisenä poppiksena ja kuulostaa japanilaisen anime-sarjan tunnarilta. Sitä seuraava XL kasvaa eeppiseksi mölyksi. Speed Ticket voisi soida Sonic the Hedgehog -konsolipelin taustalla, kun taas Bittihiisi on nimensä veroinen. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Idea seuraa toistaan, ja kuulija puristaa tuolinsa käsinojia pelokkaana. Kiveskives ei ole kaikille. Ei välttämättä kenellekään. Siksi sille onkin nostettava hattua. Haistan kulttiyhtyeen maineen. JARKKO FRÄNTILÄ 7 SNIPE DRIVE HEADFIRST (Piss Poor Company) Snipe Driven kolmas levy bändille ikään kuin uusi alku. Muutaman vuodessa bändissä on vaihtunut kokoonpanoa ja levy-yhtiö. Uutta verta Snipe Drivessa edustavat Xysmasta tuttu Jan Trygg ja Stalingrad Cowgirlsissä bassoa soittanut Henna Vaarala. Lisäksi bändi on saanut uutta tulemistaan avittamaan tuottajaksi Arto Tuunelan. SUE ILKKA LAPPI 8 KAVERI SPECIAL KAVERI SPECIAL (Monamour) Dressmann-miehen äänellä voisi todeta “onnea Kaveri Special”. Debyyttilevylleen bändi on nimittäin puskenut, laskelmoidusti tai ei, pomminvarman kesähitin Pussikaljasää. Se saattaa olla lupaavan rytmikkäisiin lyömäsoittimiin tukevasti nojaavan orkesterin kuolemansuudelma. Muutama vuosi sitten Valvomo puski radioaalloille ärsyttävän renkutuksen Mikä kesä, eikä bändi ikinä ole kesähittisukseesta toipunut, vaikka debyyttilevy oli oikeastaan varsin kelvollinen. Toisaalta PMMP teki huikean uran, vaikka kukaan sitä tuskin Rusketusraitojen jälkeen odotti. Kaveri Special ansaitsisi kyllä ensimmäisen » 37 « NRO. 4 JARI MÄKELÄ ILKKA LAPPI 5 KANTRI-MIKKO JA PASKAVARPAAT ELANTO (57 Records) Huumorimusiikki on vaikea taiteenlaji. Vain harvat ja valitut osaavat tehdä sen hyvin. Saattaa olla kyse allekirjoittaneen huumorintajuttomuudesta, mutta Kantri-Mikko Paskavarpaineen ei kuulu näihin etuoikeutettuihin, jotka hallitsevat huumorimusiikin haasteet. Kantri-Mikko on ikään kuin huono painos Freukkareista. Hämmentää Kantri-Mikko sentään osaa. Useammankaan kuuntelun jälkeen ei nimittäin ole aivan varma, onko Elanto huumorimusiikkia laisinkaan. Esimerkiksi Pyörätuolirakastaja on traaginen kertomus huorissa käyvästä vanhasta vammaisesta, jonka lyriikat leikittelevät muun muassa riimiparilla hankeen-kankeen. Koko komeus huipentuu kertosäkeen keskitempoiseen iskelmäheviri?in ja neljännen veroluokan Arttu Wiska-
rilta kuulostavaan lauluun. Kun muiden laulujen aiheina on muun muassa autistien koulunkäyntiavustajan työpäivä, rakkaudenkipeä kaupparatsu ja ulkomaalaisviha, on pakko uskoa, että kyseessä jonkinlainen kantaaottava huumorimusiikki. Vaikka musiikillisesti levyssä on variaatiota, ei se riitä, kun muutoin levy on täynnä (toivottavasti) tahallisen huonoja riimejä ja mauttomuutta lähentelevät sanat. Fakta on kuitenkin se, että Kantri-Mikko kerjää väärinymmärretyksi tulemista. Jaa miksikö arvosanaksi viisi eikä neljä? Herätti tämä sentään tunteita. Ja olihan laulujen aiheissa variaatioita. ILKKA LAPPI LEVYARVIOT 7 NOPSAJALKA SUN (Rokka/Sony) Antti ”Nopsajalka” Hakala oli reilut kymmenen vuotta sitten Kapteeni Ä-nessä ja Soul Captain Bandissa se Jukka Poikaa honottavampiäänisempi vokalisti. Soololevyillään hän on tehnyt reggaesta ja sen sukulaisgenreistä hip hopiin päin kurkottelevaa aika merkityksetöntä tanssitusmusaa, ja Elokuun riveissä samanhenkistä mutta läpikotaisin hirveää ja umpiopportunistista kvasiiskelmää. Ensimmäisellä ison levy-yhtiön julkaisemalla soolollaan Nopsajalka on ottanut saatteen mukaan R&B- ja soul-vaikutteita ja kuunnellut Madonnaa, Princeä, The Weekndiä ja Frank Oceania. Varmaan aika paljon on soinut myös Karri Koira, joka Nopsajalan tavoin on laulanut ja räpännyt ei aivan taiturimaisella äänellään vuosituhannen alusta lähtien, kunnes keksi itsensä uudestaan 1980 ja 1990luvun pehmoR&Bpastisseilla. Kuitenkin siinä, missä Karri Koiran tekstit ovat 14-vuotiaille suunnattua poikabändiosastoa mutta olemus silti uskottava, Nopsajalan sensuelliutta tavoittelevat laulut nautinnosta, kaupungin poltteesta ja – herran jestas – nesteiden vaihdosta ja kolmekymppisistä naisista tuntuvat vähän falskisti kohderyhmälle kirjoitetuilta. Soundimaailma Nopsajalalla on Karria synteettisempi ja modernimpi – ja oikeastaan miellyttävää kuultavaa. Vaikka lähtökohdat ovatkin epäilyttävät, Nopsajalan uutta levyä pystyy kuuntelemaan ihan sujuvasti. Jos loppuvuodesta julkaistavalla jatko-osalla Mun on tarjolla pelkästään lisää samaa, sitä ei kuitenkaan tarvitse odottaa mitenkään kuumeisesti. PYRY HALLAMAA 6 STEPA ULTRAMAGNEETTINEN (Monsp) Stepa tekee räppiä eli puhuu rytmikkäästi mustasta rytmimusiikista samplattujen taustojen päälle niin, että säkeiden lopussa on riimit. Saattaa kuulostaa myös itseääntoistavalta ja tylsältä. Sitä räpin ei onneksi tarvitse olla. Voi kirjoittaa biisejä jotka avaavat uusia näkökulmia maailmaan tai niiden kirjoittajan tapaan nähdä se. Jos ei halua tai voi sanoa mitään painavaa, voi kirjoittaa hauskoja läppiä ja tarttuvia iskulauseita. Voi koota biisit jostain muustakin kuin niistä iänikuisista soul- ja funk-sampleista tai koettaa tehdä niillä sampleilla jotain mielenkiintoista. Voi taituroida ?ow’n kanssa, pudotella tavuja yllättävämmissä rytmeissä kuin tasatahdissa kahdeksasosille ja asetella keskenään rimmaavia sanoja muuallekin kuin tahtien loppuihin. Tai sitten jos on karismaa tai erikoislahjakkuutta tai muuten vain timanttista näkemystä, voi tehdä tuhanteen kertaan aiemminkin tehtyä musiikkia ja silti kuulostaa pirun hyvältä. Valitettavasti Stepa ei tee levyllään juuri mitään edellämainituista vaan puhuu rytmikkäästi mustasta rytmimusiikista samplattujen taustojen päälle niin, että säkeiden lopussa on riimit. Muutamassa biisissä on jopa aihe, mutta suomiräpistä innostuminen kakarana, beibin kanssa muhinointi, nuoruuden rappioajat ja aikustumisen ihmettely on käsitelty aika monta kertaa paremminkin. Jos rehellinen ja mutkaton perussuomiräppi ensimmäisenä mieleen tulleen kuuloisilla riimeillä kiinnostaa, Stepasta voi varmaan jopa innostua, mutta paljon muuta Ultramagneettiselta ei kannata odottaa. PYRY HALLAMAA 8 OCHRE ROOM BOX, BAR & DIAMOND (Lumpeela julkaisut) Puolitoista vuotta sitten Ochre Room tuli yllättäen takavasemmalta tietoisuuteen ja bändin americanassa kylpenyt Evening Coming In oli vuoden positiivisimpia yllätyksiä. Kakkoslevyllään tamperelaisbändi ei pääse enää yllättämään, mutta odotuksiin se vastaa komeasti. Kovin kauas kuusihenkinen bändi ei ole debyyttilevynsä musiikillisesta maisemasta matkannut. Musiikillinen ydin on edelleen jossain americanan ja folkin keskivaiheilla. Bändin juuret kasvavat vahvoina 1960-luvulla istutetusta mullasta. Tuoreempiin tekijöihin selkeimmän mielleyhtymän luo laulaja Lauri Myllymäen ääni, joka muistuttaa edelleen vahvasti Ryan Adamsia. Vaikka huoneen sisustus on pääpiirteissään ennallaan, niukka ja hillitty, on sisään tuotu paljon uuttakin. Bändin naislaulaja Minttu Tervaharju pääsee paremmin esiin ja muodostaa hyvin soivan parin Myllymäen kanssa. Myös utuisina soivat viulut ja sellot saavat aiempaa enemmän tilaa. Box, Bar & Diamond hioo Ochre Roomin melankolisen folkin huippuunsa. On jopa siinä rajoilla, onko lopputulos liiankin hiottua. Levy on nautinnollista kuultavaa kautta linjan, mutta pari särmikkäämpää vetoa olisi joukkoon mahtunut. Toisella levyllään Ochre Room vakiinnuttaa asemansa suomalaisen indiefolkin eturivissä. Seuraavalta levyltä jää pakostakin odottamaan täysosumaa. ILKKA LAPPI 9 FOSTER THE PEOPLE SUPERMODEL (Sony Music) Los Angelesista kotoisin olevan Foster the Peoplen toinen albumi Supermodel jatkaa suureellisen indiepopin kolutulla taipaleella. Tuottajaksi on saatu Paul Epworth, jonka ansioihin kuuluu mm. Adelen 21-albumi kaikkine Grammyineen. Maailmanvalloitusta siis haetaan, kuten debyyttialbumi Torchesin hittikappale Pumped Up Kicks jo vihjasikin. Levyn ensimmäinen kappale yhdistää Stingin ja Vampire Weekendin tarttuvaksi hittipotentiaalia huokuvaksi kappaleeksi, jossa on samaan aikaan paljon tuttua, klassiset nanana-kuorot festivaaliyleisöä varten mutta myös kepeää tuoreutta. MGMT-yhtyeeseen verrattu Foster the People ei välttämättä loista persoonallisuudella, mutta popkoukut ovat positiivisella tavalla hallussa, eikä tähän enempää särmää kaipaa, kun puhutaan tanssittavasta indiepopista. Alkupuoliskon vahva materiaali saa jatkoa kappaleessa Best Friends, joka on selkeä tanssittaja. Laulaja-lauluntekijä Mark Fosterin harteilla kulkeva albumi on monipuolinen mutta hallittu kokonaisuus. Ylärekisterissä laulaessaan Mark kuulostaa paljon Empire of the Sunin laulajalta kaikessa nasaaliudessaan, mutta matalampaa laulaessaan löytyy miellyttävämpiä taajuuksia. Loppuun asti hiotun tuotannon keskellä laulu soi kuitenkin kiinnostavan kuulaana ja selkeänä, luoden kokonaisuuden, joka on helppo korville ja muutamalle tanssijalalle. MARKUS PERTTULA 9 TUNDRAMATIKS AJO (EXOGENIC) Tundramatiks on kotimaisen genrevapaan rockin lipunkantaja. Kolmannen albumin Ajon soidessa on sanottava, että kukaan ei ole aikoihin heiluttanut sitä lippua näin ylväästi. Laantumatonta liikettä Kraftwerkiä elävämmin simuloiva Tervetuloa autobaanalle on kiihkeä startti matkalle. Sulavasti ryskäävä Mä lähen himaan pitää Ajon hurjana. Toisinajattelijan ylevä ohjelmanjulistus Vastavirtaan on dynaamisen kokonaisuuden ensimmäinen huipennus. Hillitysti kiivastuva, kireästä säkeistöstä lempeään kertosäkeeseen purkautuva Ruusutarhassa aloittaa Ajon toisen vaiheen. Sen ja albumin päätösraidan melodioissa on jotakin niin yyuupeemaista, että Tynkkynen/ Martikainen-tuotanto on luultavasti kuunneltu tarkkaan ennen Tundramatiksin perustamista. SUE Yonan kanssa duetoitu, marssivalle puhallinorkesterille sovitettu Kaipaan jatkaa hillityllä linjalla. Vasta Orgioiden jälkeen -biisin jälkeen Ajo palaa alun räväköihin tunnelmiin: Pojat on poikii on albumin hurjin esitys. Skitsofreenisinta riehuntaa kuullaan Kaaos ja sekasorto (All Night Long) -kappaleessa. Albumin sanoituksissa korostuu vastavirtaan uiminen ja huomioiduksi tulemisen tarve. Musiikissa taas haetaan vaikutteita Espanjasta, rockista, Balkanilta, reggaesta, jazzista, ihan mistä huvittaa. Parasta Tundramatiksissa on se, kuinka musikaalista, svengaavaa ja rokkaavaa sen soitto on. ARI VÄNTÄNEN 8 PIETARIN SPEKTAAKKELI RAKKAUTEEN (ROIHIS MUSICA) Radiosta kuulee harvoin pysäyttävää musiikkia, mutta Pietarin spektaakkelin tyly Tyttö lähtee tanssimaan aiheutti ohjausvirheen kaupunkiliikenteessä. Uuden kuuman suomibluesin historiaan kirjoitettiin taas uutta lukua. Pietarin spektaakkelissa ei ole sellaista parodista itsetietoisuutta, jota uudet rootsbändit mielellään viljelevät. Panssarijuna, Jaakko Laitinen & Väärä raha ja Talmud Beach vetävät reilusti juuret olalle, mutta Spektaakkeli on sovinnaisempaa laatua. Levyn pohjavire on ajoittain häpeilemättömän siisti ja iskelmällinen, ja Pietari laulaa ja räppää hyvin arkisesti. Elviiran haitarijazzia ja levyn nimikappaleen lämminta boogieta voi keski-ikäinenkin suositella vanhemmilleen. Erikoisuudentavoittelun sijaan Pietarin Spektaakkeli satsaa tunnelmaan. Rumpali Tyko Haapalan ja basisti Mitja Tuuralan toimivuustaattu syke määrittelee soundin, ja Janne ”Kasakka” Kasurisen ja Pietari Kiviharjun kitarat värjäävät sitä synkin westernvärein. Lisäväriä jakelevat levyn toisena sovittajana toimivan Totte Rautiaisen koskettimet, perkussiot ja harmonikka, Jorma Kalevi Louhivuoren trumpetti ja useat vierailevat laulajattaret, joista Jenna-Marie Pietilä vetää myös liidiä. Ajoittain Rakkauteen kuulostaa miltei liian normaalilta. Paradoksaalista kyllä, se erottuu juuri sillä. ARI VÄNTÄNEN 7 BAD KING JESTERDAY (VR Label Finland) Turkulainen Bad King kertoo koonneensa itsensä vuonna 2008 päästäkseen soittamaan keikkoja, jotka saavat naisten feromonit erittymään. Kitararockin kiihottavuus on juuri nyt vähän kiikun kaakun, mutta ajat muuttuvat, ja kun (ei “jos”) pitkätukkaiset kuusikielisten kuninkaat käyvät taas kuumottamaan laajemmalti, on pätevällä Bad Kingillä kaikki mahdollisuudet maalintekoon. Kitaristi-laulaja Juuso Augustin, kitaristi Vesku Paasivaaran, basisti Jukkis Paasivaaran ja rumpali Patrik Kivekkään käsitys kitararockista on yhtä aikaa klassinen ja moderni. Jesterdayllä kuulee kaikuja niin 70-luvun rockista ja hevistä kuin grungen jälkeisessä maailmassa syntyneiden yhtyeiden tekosista. Kaikenlaisen klassikkorockin ystävien soisi tutustuvan Bad Kingin tuotantoon. Jesterday on yleisilmeeltään melankolinen mutta ei masentunut albumi. Sen tuotannossa on samanlaista laajakatseisuutta kuin bändin vaikutteissakin: perinteiset rocksoittimet soivat eloperäisen oloisesti, mutta siellä täällä pilkahtelevat synteettiset mausteet. Bad King ei haasta vanhaa valtaa, mutta se jatkaa vanhaa kuningassukua tyylillä. Juuso August on venyvä-ääninen rocklaulaja, ja soittajat hoitavat leiviskänsä rennon varmasti. ARI VÄNTÄNEN 7 WYE OAK SHRIEK (City Slang) Wye Oak on baltimorelainen duo, jonka kaksi ensimmäistä shoegazea, indie- ja post-rockia suvereenisti yhdistelevää levyä kiinnittivät aikanaan huomioni ja veivät mielen rosoiselle kellarikeikalle. Shriekin parissa notkutaan kuitenkin virtaviivaisella klubilla. » 38 « NRO. 4 Jo hieman hiotummalla kolmannella levyllä Civilianilla oli hetkiä, joina alleviivatun oudot rytmitykset ja kuuntelijan varpaillaan pitäminen ja etäännyttäminen vaikuttivat itseisarvolta. Shriekillä mukaan on tullut vielä aimo annos elektronisuutta, ja itse etäännyn välinpitämättömyyteen asti. Siinä missä kolme ensimmäistä albumia loivat rutkasti tarttumapintaa suoraviivaisilla kovaa-hiljaa-rakenteilla ja autotallimaisella äänimaailmalla, on uusin levy tylsyyteen asti tasatuissa soundeissaan kuin pala saippuaa. Toki Shriekillä on myös ansioita. Ensimmäinen sinkkubiisi The Tower on koukuttava ja Glory on ehdottomasti yksi vuoden kappaleista. Levy on johdonmukaisen yhtenäinen ja kerroksellisempi kuin edeltäjänsä. Jenn Wasner käyttää portisheadmaista ääntään nyt monipuolisemmin kuin koskaan aiemmin, ja puhdas taito paistaa vahvan muokkauksenkin läpi. Jos tämä on tyyli, jota bändi haluaa jatkossa harjoittaa, niin ei se missään nimessä tee sitä huonosti. Tilausta tämän musiikkityylin edustajille on. Välillä mielenkiintoinen ja mietitty mahtuvat samaan lauseeseen mitäänsanomattomuuden kanssa. ANNI EEROLA 9 ST VINCENT ST VINCENT (Loma Vista/ Republic Records) St Vincent -taiteilijanimeä käyttävä Annie Clark on yksi näkemyksellisimpiä pop-musiikin tekijöitä tällä hetkellä. Hän on onnistunut luomaan oman sävelkielensä, joka nivoo yhteen hänen erilaiset projektinsa: olipa sitten kyseessä uuden levyn elektronisempi sointi, torvipainotteinen yhteistyö David Byrnen kanssa tai St Vincentin orgaanisen hienostunut kakkoslevy Actor, niin omaperäinen sävelestetiikka on aina selkeästi vain ja ainoastaan Clarkin. St Vincentin ilmaisu on käynyt levy levyltä sähäkämmäksi ja tämä kehitys on johtanut siihen, että tällä neljännellä levyllä ei kuulla akustisia soittimia käytännössä enää laisinkaan. Clarkin säveltäjän kyvyistä kertoo, että levyltä ei jää kaipaamaan mitään, vaan se kietoo ottamaan itsensä vastaan sellaisenaan. Rauhallisemmat kappaleet kuten Prince Johnny ja I Prefer Your Love ovat melodiikaltaan ja tunnelmiltaan magneettisen lumoavia. Räyhäkkäämmät palat kuten Birth in Reverse ja Bring Me Your Loves puolestaan surisevat vastustamattomasti. Levy vankistaa St Vincentin asemaa idearikkaana oman tien kulkijana. Se ei kuitenkaan saa täysiä pisteitä, koska voi olla varma, että Annie Clarkin todellinen mestariteos on vielä kuulematta – ja ehtametriin pitää jättää vielä nousuvaraa! ALONZO AJU HEINO 8 AR QUARTET AR QUARTET (Fredriksson Music) Pianisti Artturi Röngän luotsaama AR Quartet on menestynyt viime vuosina erinäisissä jazz-kilpailuissa ja käsillä oleva yhtyeen debyyttilevykin julkaistaan kilpailuvoiton tiimoilta. Röngän lisäksi kvartetissa vaikuttavat saksofonisti Sampo Kasurinen, basisti Eero Seppä sekä ilmaisuvoimainen rumpali Jonatan Sarikoski. Levy sisältää yhdeksän Röngän säveltämää tunnelmallista kappaletta, joissa liikutaan pää-asiassa eurooppalaisen mainstream jazzin maailmoissa. Toisinaan kappaleissa on myös kamarivivahteita. Yhtye soittaa sulavasti ja huomio kiinnittyy musiikkiin kokonaisuudessaan yksittäisten soittajien sijaan. Soitossa on dynamiikkaa ja sooloissa tyylitajua, etenkin saksofonisti Kasurinen soittaa sävykkäästi ja hänen pehmeä sointinsa sopraanofonin varressa miellyttää korvaa. Levyn viimeinen kappale Outoa poikkeaa muista suoralla kompillaan ja kaiutetulla rumpusooloilullaan ja päättää albumin hienosti. Vaikka aiempien kappaleiden yhtenevä lyyrisyys mahdollistaa lopun yllätyksellisyyden, niin silti levyltä jää kaipaamaan kauttaaltaan enemmän vaihtelua. AR Quartet kuulostaa ”laadukkaalta suomijazzilta” – niin hyvässä kuin pahassakin. ALONZO AJU HEINO
» REPLAY JARI MÄKELÄ PHOENIX – Alphabetical (Source) R teriaalin välillä oli valtava. Bändi oli kehittynyt, ja ”outoon” suuntaan. Vuosituhannen vaihteessahan ei vielä puhuttu softrockista. Termi on sisäisesti ristiriitainen. Rock ei voi olla pehmoa (ellei se tule Ranskasta). Maailmalla Phoenixin musiikkia kutsutaan vaihtoehtorockiksi – se on vaihtoehto rockille. Phoenixin menestyksen tärkeä salaisuus on ulkopuolisuus tai ulkopuolisuuden tunne, johon nörtin on helppo samaistua. Bändi on täysin pihalla angloamerikkalaisesta valtavirtarockista ja rock-eliitistä. Phoenixin kaipaamaa rock-skeneä taas ei ole ollut olemassa vuosikymmeniin. Kielivalintansa takia bändi on ulkona myös ranskalaisista musiikkikuvioista. Phoenix on hengaillut lähinnä saman kohtalon jakaneiden maanmiestensä kanssa. Pariisin anglofiilien piirit ovat pienet. Jossain vaiheessa Phoenix jeesasi Airin taustabändinä. Cassiuksen Philippe Zdar on tuottanut suurimman osan Phoenixlevyistä. Phoenixin 70- ja 80-lukujen taitteesta kumpuava soundi oli ilmaantuessaan täysin uusi juttu nuoruudessaan punkkia tai heviä kuunnelleelle sukupolvelle. Muiden muassa The Crash ja Scissor Sisters olivat kuulolla, puhumattakaan uuden softrock-aallon torsolla harjalla nolkytlu- vun puolivälissä ratsastaneista The Feelingistä, Orsonista ja El Presidentestä. Törmäsin Phoenix-yhtyeeseen ensimmäistä kertaa Uncut-lehden mukana tulleilla kokoelma-cd:illä, joilta löytyivät Unitedin sielukkaat discohitit Too Young ja If I Ever Feel Better. Nuo kappaleet kimaltelivat kokoelmien käryisen americanan ja alt-countryn seassa kuin kuuluisat kultaiset timantit. Niiden nostalgisen hohteen ansiosta Phoenixin eklektinen debyytti on monien bändiä pitempään seuranneiden suosikki. Kakkoslevyllä, Alphabetical, bändi löysi omimman Phoenix-soundinsa. Zdarin tuottaman esikoisen jälkeen bändi halusi tuottaa levynsä itse. Yhtä todennäköinen vaihtoehto on, että Zdar oli liian kiireinen. Phoenix halusi käyttää perinteisesti vaikean kakkoslevyn työstämiseen reilusti aikaa. Osapuolten välille myöhemmin vakiintuneita työskentelytapoja ei ollut olemassa, joten bändille oli eduksi kokeilla siipiään ilman hovituottajaansa. Alphabeticalin toiseksi tuottajaksi pestattiin mm. Airin ja Supergrassin kanssa työskennellyt Tony Hoffer. Phoenix oli osaavissa käsissä. Kokonaisuutena Alphabetical saattaa antaa tylsän ensivaikutelman, mutta jälleen kerran syventyminen palkitaan. Tarttuva Everything is Eve- rything -single on jopa bändin ensimmäisiä hittejä kovempi biisi. Letkeä kakkossingle Run Run Run häviää Airin tammikuussa 2004 julkaisemalle hypnoottiselle Run-biisille kalkkiviivoilla, mutta sille löytyy useampia tasokkaita jazzfunk-haastajia (Victim of The Crime, You Can’t Blame It On Anybody, Holdin’ On Together). Kokeileva, pahaenteisine lauluharmonioineen jopa Uriah Heepiä imitoiva I’m An Actor edustaa Phoenixasteikon raskainta antia. Uneliaasti svengaava If It’s Not With You muistuttaa 10CC:n huippuaikojen tuotantoa. Nimibiisi on ovelaa kantrirockia. Alphabeticalin jälkeen ilmestyneillä albumeilla Phoenix on tietoisesti rikkonut täydellistä reseptiään. Postpunkia softrockiin yhdistäneellä It’s Never Been Like That -kitaralevyllä (2006) Phoenix pyrki uudeksi The Strokesiksi oman äänensä kolmosalbumillaan hukanneen Strokesin tilalle. Myöhemmillä levyillään Strokes vuorostaan imitoi Phoenixia. EDM-vaikutteinen kaupallinen läpimurto Wolfgang Amadeus Phoenix (2009) hylkäsi kitarat. Viimevuotisella Bankrupt!-menestysalbumillaan yhtye ajautui shoegaze-säröilyssä soundilliseen umpikujaan. Seuraavaksi ympyrä sulkeutunee ja Phoenix palaa alkupään hittisoundiinsa. Itse toivoisin occult rock -vaikutteista big beat -albumia, mutta vuoden 2017 trendejä on pahuksen vaikea ennustaa. Ruisrockissa – miksauskopin oikealla puolella – nähdään. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. NOPSAJALKA SUN UUSI ALBUMI SISÄLTÄÄ HITIT LUPAAN OLLA JA NAUTINTOO NOPSAJALKA.COM FACEBOOK.COM/NOPSAJALKAOFFICIAL INSTAGRAM.COM/NOPSAJALKA SUE » 39 « NRO. 4 LEVYARVIOT anskalaisen Phoenixin juuret juontavat autotallibändiin, jonka taiteilijanimeä Thomas Mars käyttävä laulusolisti Thomas Croquet perusti 90-luvun alussa koulukaverinsa kitaristi Christian Mazzalain ja basisti Deck d’Arcyn kanssa Pariisin luksuslähiö Versaillesissa. Mazzalain isoveli, kitaristi ja kosketinsoittaja Laurent Brancowitz soitti rumpuja ”oikeassa” bändissä, Stereolabin Duophonic-merkille levyttävässä Darlin’issa. Melody Makerin arviossa Darlin’in musiikkia kuvailtiin ”daft punky trashiksi”, mistä trion muut jäsenet Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo saivat kimmokkeen keskittyä elektroniseen musiikkiin. Brancowitz halusi soittaa rock’n’ rollia, joten hän liittyi pikkuveljensä bändiin. Jatko on pop-historiaa. Daft Punkin debyyttialbumi Homework (1997) nousi listoille kaikkialla maailmassa. Samaan aikaan Phoenix julkaisi omalla Ghettoblaster-merkillään 500 kappaleen painoksen seiskatuumaisesta singlestä Party Time, jota voisi kuvailla vaikkapa ”daft punky trashiksi”. Esikoissingle pääsi mukaan Phoenixin United-debyyttialbumille (2000). Kontrasti kolme vuotta vanhan punkbiisin ja uuden sofistikoidumman ma-
» LEFFAVIERAS Tuukka Temosen fanituslistat ENSI-ILLAT Aution saaren elokuva – Oliver Stonen JFK. Varsinkin sen kuvat jää hyvin mieleen, ei niinkään puheet ja muut. Joka kerta sieltä löytää uusia kuvallisia toteutuskeinoja. Se koko elokuvahan on oikeastaan tauotonta puhetta. Erityisen hieno äänimaailma on siinä Kevin Costnerin esittämän hahmon oikeudessa pitämässä pitkässä loppupuheenvuorossa, jonka taustalla kuuluu vain tuulettimen ääni ja pari yskäisyä. » NÄYTTÄVÄ MENNYT MAAILMA K aksi sanaa leffavieraastamme: Tuukka Temonen. Ja hieman useampi itse elokuvasta. Aina niin vallattomasti hörheltävän Wes Andersonin (Royal Tenenbaums, Steve Zissoun vedenalainen maailma, Moonrise Kingdom ym.) uutuus The Royal Budapest Hotel kertoo ränsistymään päässeen zubrowkalaisen (valtio Euroopassa, ”tiedättehän”) luksushotellin ja sen henkilöstön tarinan, vaikka pääosaan yrittääkin päästä ketkuilun kautta omistajaa vaihtanut ääriarvokas maalaus. Vuoteen 1985 päättyvät tapahtumat poikkeilevat lisäksi 30- ja 60-luvuilla. – Mulle tuli jotenkin mieleen Tarantinon Inglourious Basterds. Tematiikaltaan, tyyliltään ja vähän tarinaltaankin tässä oli paljon samaa. Samanlainen veijarimainen tarinankerronta, vaikka eihän tää tietenkään ollut missään kohtaa yhtä brutaali. – Yhdellä tasolla tässä käsiteltiin sukupolvien välistä tiedonvälitystä ja kokemusten siirtämistä, pohjaten tavallaan legendahahmo ja oppipoika -tyyppiseen ajatukseen, monella eri tavalla eri kohtauksissa. Oli sitten kyse miehestä ja sen omasta pojasta tai kokeneesta hotellityöläisestä ja sen oppipojasta. Nehän oli kaikki myös maahanmuuttajia, eli periaatteessa siinä oli myös kulttuurien sekoittumista, ja lisäksi tiedon välittämistä kahden eri sosiaaliluokan välillä. – Siinähän oli selkeästi kirjailijaa, hotellinomistajaa ja kreivitärtä, jotka kaikki on ylempää luokkaa eli eliittiä. Heidän lähellään taas oli nousukkaita, kuten myös tää kreivittären oma poika, joka kuitenkin oli karkea, alempaan sosiaaliluokkaan viittaava hahmo. Hyvä esimerkki siitä, että peritty raha yleensä tuottaa enemmän ongelmia kuin omalla kovalla työllä ansaittu. Tai ainakin oikeamielisyydellä ja hyvyydellä saatu. – Vasta loppupuolella mä tulin kiinnittäneeksi huomiota myös siihen, että ne vanhat kohtaukset oli kuvasuhteeltaan 4:3 eli vanhanaikaisella tv-rajauksella. Ne jaksot, missä Jude Law’n hahmo kuunteli sitä tarinaa, oli Cinemascope-formaatissa, ja tän tytön kohtauksissa käytettiin kuvasuhdetta 16:9. Se neljäkolmonen antoi siihen enemmän vanhaan aikaan linkittyvän, helpommin rajautuvan, tavallaan postikorttimaisen efektin. – Varsinaiseen päätarinaan eli siihen tauluhommaan keskittyvissä tarinaosuuksissa kuvakoot taas vaihtelivat. Välillä tiukempi neljäkolmonen, ja sitten vähän laajempi. Ja kaikki se tekee tästä tv-levityksessä hankalan. NOOA Ohjaus: Darren Aronofsky Uskonnollisväritteisiä aihelmia tuppaa ilmestymään elokuviin varsinkin epävarmoina aikoina. Puhtaasti raamatullisia filmejä puolestaan tehdään harvakseltaan. Suuremmista Raamattuversioinneista nousee yleensä kova kohu, kuten Kristuksen viimeiset kiusaukset osoitti. Ja käärihän Passion of the Christ taalat talteen. Silti on vaikea sanoa missä tolkku on seilannut silloin, kun Nooan tarinan uusversio on päätetty laskea vesille. Darren Aronofsky kertoo Nooan hahmon kiehtoneen häntä aina. Kun hän on päässyt käsikirjoittamaan tarinan oman kurssinsa mukaiseksi, ei Raamatun tarinoiden peruspateettisuus ole piisannut. Maanisesti jyräävän Russell Crowen suoritus Nooana ei ole mikään ekumeenisen Animalia-feissarin rooli. Tämä Nooa rakastaa itseään jopa enemmän kuin jumalaa ja on päät- Vaikea sanoa miten ihmiset suostuu siihen, että yhtäkkiä niiden laajakuvatelkkarista puuttuukin ihan järjettömästi kamaa. Tai ehkä tosta tehdään versio, joka sopii kaikille näytöille. Eikä tehdä, kertoo allekirjoittanut besserwisseri. Tässä on hyvä keino pakottaa kaikki Wes Andersonin fanit nimenomaan elokuvateattereihin. Ja sulkee suunsa. – Mä nautin siitä natsi-Saksa-symboliikasta. Yhdessä kohtaa näkyi teksti ZigZag-divisioona, mikä huvitti mua kovasti. Se oli tehty hyvällä kuvitteellisella tyylillä, joka itse asiassa muistutti todella paljon Tinttiä. Tässä oli vähän samaa kuin vaikkapa Ottokarin valtikassa. Tinteissäkin imitoidaan oikeaa maailmaa, mutta tässä se on vedetty astetta överimmäksi. – Alkupuolella tässä oli havaittavissa myös hienovaraista kunnianosoitusta Kubrickille, koska Kubrick on kuitenkin tehnyt Hohdon muodossa ehkä maailmanhistorian tunnetuimman hotellielokuvan. Kuten Hohdossa, tässäkin oli alussa hylätty hotelli, jolla oli aikoinaan ollut omat huippuaikansa. Se on rapistumassa samalla tavalla kuin kaikki hyvät muistot rapistuu. Alussa nähtiin sama maailma ja sama tematiikka kuin Hohdossa. Kubrickiin viittaa myös se, että sekin tykkäs tehdä neljäkolmosta. – Erityisen hyvää tässä oli kuvaus, ja elokuvan maailma oli hienosti rakennettu. Myös sen ihan uskomattoman näyttelijäkaartin suoritukset oli tosi hyviä. Ikävä kyllä se tarina oli jotenkin merkityksetön. Enemmänkin se oli vaan poikamainen homma, toimintoja aasta beehen ilman syvempää merkitystä tai sanomaa, vaikka siellä hyviä ja hauskoja viittauksia olikin. – Viihdyttävä elokuva kyllä, mutta varmasti rajaa pois katsojia. Ei sovi sellaisille katsojille, jotka haluaa nähdä joko tiukkaa realismia tai sitten ihan selkeää fantasiaa. Tää on tasainen sekoitus molempia. MARKKU HALME TÄHDET Temonen Halme½ THE GRAND BUDAPEST HOTEL, USA 2013. OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS: WES ANDERSON. NÄYTTELIJÄT: RALPH FIENNES, TONI REVOLORI, F. MURRAY ABRAHAM, MATHIEU AMALRIC, ADRIEN BRODY, WILLEM DAFOE, JEFF GOLDBLUM, HARVEY KEITEL, JUDE LAW, BILL MURRAY, EDWARD NORTON, SAOIRSE RONAN, JASON SCHWARTZMAN, LEA SEYDOUX, TILDA SWINTON, TOM WILKINSON, OWEN WILSON. KESTO: 101 MIN. tänyt huuhtoa ihmiskunnan sakatkin pois maan päältä. Mukaan lukien oma perhe. Arkin rakentamisessa ja puolustamisessa ovat apuna Transformereita muistuttavat kiviukot, ”vartijoiksi” nimetty joukko langenneita enkeleitä. Täysin tietokoneanimaationa toteutettu eläinkunta solahtaa paikoilleen arkin eri osastoihin parissa minuutissa. Tämän jälkeen vesimassat ryskyvät ja kamppailu arkin hallinnasta käy armottomaksi. Nooan merkitys jää avoimeksi. Se muistuttaa ennen muuta Taru sormusten herrasta -elokuvia, mutta jää visuaalisestikin niistä jälkeen. Vanhan testamentin tuntevakin joutuu välillä miettimään mitä oikein tapahtui ja miten tähän päädyttiin. Juonen rytmi on hukassa, usein pikakelataan ja taas kohta jumahdetaan suvantoon katsomaan joutavaa, usein tahattoman hauskaa julistamista. Edes 3D-efektit eivät piristä. Tämä arkkielokuva ei osu vaan pelkästään uppoaa. VESA KATAISTO SUE TUULI NOUSEE Ohjaus: Hayao Miyazaki ”Lentokoneet ovat unelmia joista lentokoneinsinöörit tekevät todellisuutta”. Näin ajattelee nuori Jiro Horikoshi, josta huonon näkönsä takia ei voi tulla lentäjää, vaikka mieli niin kovasti tekisi. Niinpä hän kouluttautuu lentokoneiden suunnittelijaksi ja luo Pearl Harborin tuhon siemenen eli Mitsubishi Zero -hävittäjän. Vaikka unelmoi vain lentävien koneiden maksimaalisen lumoavasta kauneudesta. Jiro näkee unia, joissa häntä inspiroi kuuluisa italialainen lentsikkamaakari Giovanni Caproni. Koko elokuva on täynnä huikean hienoja ja sanomaltaan mukavan syvällisiä unia, joiden sävy tasapainottaa todellisuuden hieman karumpaa arkea. Sanomaan sisältyy myös kaikkien mahdollisten tuhovoimaisten elementtien punnintaa. Sen verran painokkaasti, että kovin pienille naperoille ei tätä piirrettyä elokuvaa sovi suositella. » 40 « NRO. 4 Paras leffakohtaus – Ala-asteiässä me mentiin aina koulun jälkeen Mattilan Aleksin kotiin kattomaan videolta Ramboja sun muita. Mä tiesin, että Ridley Scottin Alien oli luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja joku mun sisimmässä sanoi että mä en saisi tätä kattoa. Aika kova paikka mulle oli se kohtaus, jossa tää örkki tulee ekan kerran esiin sen yhden tyypin mahan läpi. Se jäi nuoren miehen päähän elämään pitkäksi aikaa. Suosikkiohjaaja – Terrence Malick. Thin Red Line (Veteen piirretty viiva) on ollut mulle JFK:n ohella todella merkittävä elokuva, jonka mä katon tasaisin väliajoin. Mä pidän Malickin leffojen spontaanisuudesta. Jos mä olen oikein ymmärtänyt, niin usein sen leffoja tehtäessä mennään vaan jonnekin, kuvataan jotain, vaihdetaan nopeasti paikkaa ja kuvataan taas jotain. Mua puhuttelee niissä kuvissa ja tilanteissa oleva voimakas emootio, jonka syntymiseen vaikuttaa myös musiikki ja se pysähtyneisyys. Ne on hirveän rauhallisia leffoja, jotka ei ala mistään eikä lopu mihinkään. Lapsuuden suosikki”genre” – Sylvester Stallone. Mä katsoin just viikko sitten, taas kerran, First Bloodin eli Rambo ykkösen. Myös Rambon toinen osa, ja totta kai Rockyt ykkösestä neloseen tuli nuorempana katottua erityisen tarkasti. Niissä on yksinäinen sankari, joka taistelee jotain suurempaa voimaa ja koneistoa vastaan. Mua viehättää se klassinen Daavid ja Goljat -asetelma. Niiden elokuvien mallin mukaan leikkien mä olen kasvanut. Seuraava Sue ke 7.5.2014 Elokuvan teemat ovat tasan elämän kokoisia, eli juuri sitä kautta vielä paljon elämää suurempia. Ne käyvät läpi elämän notkot ja kukkulat, vaikka aivan mounteverestiselle huipputasolle eivät ylläkään. Mukaan on tietenkin solutettu myös rakkaustarina, joka sekin sisältää niin karuutta kuin kauneuttakin. Traagisuus ja suloisuus lyövät kättä niin lämpimästi, ettei se särje vaan pikemminkin sulattaa sydämen. Tuuli nousee on mestari Miyazakin viimeiseksi elokuvakseen uhkaama elokuva, jossa miehen visuaalinen taituruus nousee uusiin sfääreihin. Sikäli kun muistini ei teppostele, ei Miyazaki ole aiemmin saanut aikaan yhtään näin vaihtelevan sävy- ja tyylikylläistä jälkeä. Useiden kohtausten taustakuvastot vertautuvat suurten mestarien maalauksiin. Kuten taiteilijaneromme elokuvat aina, on tämäkin vähintään kuudensadan katsomisen väärti. MARKKU HALME
SUE NYT MYÖS APP STORESSA! IHAN ILMAISEKSI. TIETTY. SUE » 41 « NRO. 4
» MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ
” Moi. Olen parikymppinen jannu Helsingistä. Tykkään musiikista ihan sikana ja olen kirjoitellut koko ikäni. Ajattelin että onkohan Suella tarvetta toimittajalle? Ohessa pari juttua joita olen tehnyt. Mikäli tarvitsette avustajia niin olisi tosi jees jos ottaisit yhteyttä!” Suen päätoimittaja vastasi samana päivänä hapuilevaan ja anteeksi pyytelevään sähköpostiin. Onneksi myöntävästi. Samalla tiellä ollaan yhä. Sue täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Se on pitkä aika. Parikymppinen on ensisuudelmansa ja luultavasti ensimmäiset vaakamambonsa jo kokenut. Ja jos ei ole, niin mitä väliä? Aikaa on. Kiire ei ole mihinkään. Kaikkien aikojen ensimmäinen Sue-juttuni oli Hefner-yhtyeestä tehty sähköpostihaastattelu. Se ei mennyt kovinkaan hyvin. Pariin kuukauteen ei kuulunut mitään. Panin uuden meilin yhtyeen solistille Darren Haymanille ja hätyyttelin häntä deadlinen varjolla. Hayman vastasi kysymyksiin viikonlopun aikana hieman pottuilevaan äänensävyyn. Kukaan ei pidä hoputtajista. ”Mikä on lempiyhtyeeni? Ei minulla ole sellaisia. Vihaan kaikkia bändejä.” Auts. No, pää oli auki. Tätä ennen olin tehnyt muutamia levyarvioita. En muista minkä yhtyeiden tuotoksia. Luultavasti ei mitään kovinkaan hyviä. Parit EP-levyt ainakin. Mitä on tapahtunut EP-formaatille viimeisen kymmenen vuoden aikana? Ei niitä kai enää juuri julkaista. Ensimmäinen kasvokkain tehty ulkomaisen yhtyeen haastatteluni oli ruotsalaisesta powerpop-bändi The Wannadiesista. Tapasin bändin seurustelevan pariskunnan Pärin ja Christinan helsinkiläisessä hotellissa. Olin aina ollut yhtyeen suunnaton fani. Muistan kuinka käteni tärisivät hysteerisesti ennen h-hetkeä. Änkytin. Punastelin. Takeltelin sanoissani. Jossakin vaiheessa mainitsin David Bowien nimen. Christina ei ymmärtänyt kenestä puhuin, sillä ääneni värisi niin paljon. Bowiesta tuli Bhouwaeeeii. Lopussa kättelin heitä ja kiitin juttutuokiosta. Hehkutin heillä olevan maine mukavina ihmisinä ja että se oli ihan totta. Koiranpennulta näyttävä Pär kätteli minua ja tuijotti suoraan silmiin. ”Tuo on ihaninta mitä minulle on koskaan haastattelussa sanottu.” Siitä oli hyvä jatkaa. Noin kahdeksan vuotta tuon haastattelun jälkeen tapasin samaisessa hotellissa Vampire Weekendin jäsenet. Puhuimme seksistä ja kahnauksista poliisien kanssa. Ezra ja Rostam istuivat sohvilla väsyneinä aikaerosta. He hihittivät niin paljon, että kyselin heidän päihdetottumuksistaan. Pelkkää väsymystä naureskelu vain on, he kertoivat. Vaikka löpinä on tätä nykyä helpompaa, aina sitä jännittää. Samaisen hotellin samoilla sohvilla juttelin myös Danko Jonesin kanssa. Se lieneekin ainoa kerta, kun olen tavannut veemäisen ja äksyilevän haastateltavan. Danko valitteli väsymystään ja kertoi kuinka ei haluaisi koskaan tehdä haastatteluja. Hän ei hymyillyt 30 minuutin aikana kertaakaan. Hän suuttui, kun kysyin häneltä mitä uutta Danko Jones tuo musiikkikartalle. ”Sanoitko juuri että me olemme kliseinen bändi? Vitut. Kysy jotain muuta.” Laskeskelin joskus tehneeni Sue-urani aikana noin 500 haastattelua, ja tuo on ainoa kerta kun juttutuokion jälkeen on jäänyt paha maku suuhun. Maailman paras duuni. Ensimmäinen suomalaisen yhtyeen haastattelu oli The Duplosta. Matkustin Tampereen YO-talolle heidän keikalleen. Saman illan aikana soittivat muistaakseni loungehtava (muistatko vielä?) Super, The Duplo ja The Pansies. Haastattelupöydässä istuivat tätä nykyä levykauppamogulina parhaiten tunnettu Aleksi sekä basisti Lasse. Rumpali Wallu oli kai ”muualla polttelemassa”. Ei siitä sen enempää. Juttu on yhä tallessa. Se on revolverihaastattelun tapaan toteutettu kysymys/vastaus -sekoilu ja kovin, kovin kaljanhuuruinen. Otsikko? ”Vaaleanpunaisen ghettorakkauden ylipapit.” Se on myös joko paras tai huonoin koskaan tekemäni haastattelu, riippuen ihan siitä, millaisessa mielentilassa sen lukee. Tarinan opetus? Aina sekaan musakirjoittelijoita mahtuu. Jos hotsittaa niin kokeile. Uutta verta tarvitaan aina. Papatkin siirtyvät joskus eläkkeelle. Jotkut heistä tosin tekevät uusia levyjä. Kuten The Duplo. Ja Sue kertoo heistä. Tietenkin.« 1. Turku Bandstandin voitti a) Stone b) Monolith c) Stone Monolith 2. Sue täyttää tänä vuonna a) 20 vuotta b) 30 vuotta c) 40 vuotta 3. Mystonsin uusin levy on Dark a) Album b) Matter c) Ness 4. Zachary Lucky on kotoisin a) USA:sta b) Kanadasta c) Koreasta 5. Mikko Toiviainen on kirjoittanut Sueen a) 150 vuotta b) 15 vuotta c) 1,5 vuotta 6. Sabaton tekee sanoituksia a) sodasta b) rauhasta c) koomasta ” Laskeskelin joskus 7. Joose Keskitalon albumi on a) Kirous b) Ylösnousemus c) Tempaus tehneeni Sue-urani aikana noin 500 haastattelua. 8. Alkaline Triossa on Matt a) Skima b) Skimba c) Skiba 9. Nopsajalan ex-bändikaveri on Jukka a) Perkoila b) Poika c) Taskinen 10. Insomnium perustettiin a) Turussa b) Joensuussa c) Ivalossa 11. Lloyd Kaufmanin firma on a) Trauma b) Rauma c) Troma 12. Edguyn kitaristi on Jens a) Mozart b) Liszt c) Wagner 13. Trent Reznorin ensimmäinen etunimi on a) Trent b) Michael c) Reznor 14. Triptykonin Thomas Gabriel Fischer oli ennen a) Krokuksessa b) Scorpionsissa c) Celtic Frostissa 15. Aerosmithin kitaristi ei ole a) Steven Tyler b) Joe Perry c) Brad Whitford 1c2a3b4b5c6a7b8c9b10b11c12c13b14c15a VIIMEINEN SANA » YLI VUOSIKYMMEN ÄNKYTYSTÄ, SOPERRUSTA JA IDOLEITA SUE » 42 « NRO. 4
» VIIMEISET SANAT #42 ARI VÄNTÄNEN Mystonsin M.Myston heittää lopuksi hyvästit ymmärtämättömille. Sitten viime näkemän... Olemme keikkailleet tolkuttomasti. Sata keikkaa tuli täyteen 15.3.2014. Viimeksi ostamani levy... Mana Mana - Complete... Kaikki. Jouni Mömmö oli syvien vesien uimari. Moni muu synkistelybändi kuulostaa tähän verrattuna kukkaishippimusalta. Viimeksi katsomani leffa... Life of Pi. Suosittelen! Viimeinen asia, johon suostuisin, on... keikan soittaminen pitkät kalsarit jalassa. Viimeksi nauroin... kuvitellessani ensiapuhoitajat elvyttämässä kesken keikan lämpöhalvaukseen tuupertunutta laulaja-kitaristia, jonka kohtaloksi pitkät alushousut nahkahousujen alla olivat koitua. Viimeksi itkin... hiljaa sisälläni, kun ajoin Mystonsin uuden keikkapakun graniittilohkareen päälle. Spoilerista tuli samanlainen ääni kuin Titanic-elokuvassa aluksen törmätessä jäävuoreen. Viimeisin levy, jota suosittelin... Taisin suositella Sepulturan Rootsia autostereoiden kalibrointimusiikiksi. Viimeksi näin unta... varmaankin viime yönä, en juuri koskaan muista uniani. Ehkä näin unta, että näin unta enkä muistanut unta jälkeenpäin. Ehkä tämä kysymyksiin vastaaminen on unta, zzz... Viimeksi suutuin... kun asensin keikkapakuun ovikaiuttimia ja oviakustointeja lähemmäs 15 tuntia. Kun homma vihdoin oli valmis, istahdin autoon ja läiskäytin oven kiinni. Kuului kolinaa. Olin leikannut kaiuttimen reiän metalliin ja klassisesti tiputtanut metallinpalan oven sisään ja akustoinut ja sinetöinyt sen sinne. Homma meni uusiksi. Viimeksi olin humalassa... noin kolme vuotta sitten. Heitin metallisen kermavaahtopainepullon kuumaan grilliin. Ajattelin, että se tussahtaisi siellä mukavasti, mutta se räjähtikin käsikranaattimaisesti aivan helvetillisellä volyymilla. Kuumat hiilet lentelivät pitkin pihaa. Ihmettelen vieläkin, etteivät naapurit soittaneet poliiseja... Viimeistään on aika lopettaa, kun... On paskat housuissa. Viimeiset sanani ovat... Hyvästi! Ette koskaan ymmärtäneet minua! FR F RID DAY 9.5 5. GU GUT TT TER R IS SL LAN AND FI FINL INL N A AN ND BAR LO BAR BA OO OSE SE (20 20:0 :00 - 2 23 3.3 30 0)) THE H VAN ANJA JAS (S) PR P RE ES SID DEN ENT F FE ET TC CH (DK K)) TH HE E HEA EART TBU UR RNS N TH HE E SHR HRIIE EKS + GU GUTT TTER ER IS SL LAN AND D AND DJ J´S J´S S FEA EAT T.. D DJ J FAR ARBR RO OR F FU UZ ZZ Z (N) MILL MI LLA M MIIS SS S HEA EAT † D DJ J DR M MO O ON NGO (N) † ((2 23 3::3 30 0 - 04: 4:00 0) GUTT GUTT GU TTER ER IS SL LA AN ND WAR ARM UP - 19 9::00 :0 00 0 (UPS ST TAI AIR RS S) JAVA SK SKU UL LL (DK K)) † F FR RE EE E EN NT TRA RANC AN NC CE † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † SATU UR RDA DAY 10 10.5 10.5 .5. 5. G GU UT TT TE ER R ISL LA AN ND F ND FIINL NLAN AND BAR LO BA OO OS SE E (20 20:0 20:0 00 - 23 23..3 30 0)) TH HE E MU UT TAN ANTS S BE BE EUR UR U RR RRE RE E NO OIIR R!! ((D DK K)) COS OSMO JO ON N NES ES E S BEA EAT MA ACHIN CHIN CH NE THE HE S SP PLI LIT TS S +G GU UTT TTER ER IS SL LAN ND D DJ J´S ´S GO CLUB LU L UB CA AS SIIN NO FEA EAT T.. DJ LOR DJ ORD FAT TT TY † DJ DJ HYPN NO OMAN AN † ((2 23 3::30 :30 30 – 04 4..00 00) † 9.-10.5.2014 † † BAR LOOSE † AN A NN NA ANK NKATU 2 211, 00 00100 100 H 10 HE ELS ELS LSIN INKI KI WWW. WW W.BARLOO OOSE SE.C CO OM M GU G UT TT TER ER ISL SLA AN ND WARM UP - 19 ND 9::00 00 (UPST STAI AIR RS S) FA AAR AR A ARAO RA AO O PIR IRTT TIKA AN NGA AS S † FR FREE EE ENT NTRA RAN NC CE TICK KE KET ET E TS: ON NE E DAY 9 9/1 /11 / /1 1111€ €,, TWO WO DAYS 15 15€ PRES PR ESA ESA AL LES LE ES E S: T TIKE IKE IKE IK KET TTI TT TII T TICK KE KET ETS AFTE ET TER 111P PM 5 5€ € † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † † EXTR TRA! EXT TR RA! RA SATU UR RDA DAY 10 10.5 5. G GU UT TT TER R BOW WL LIING FUN BO FU BOWL WLIN ING, HÄMEE EN NT TIIE E 25 5,, KAL ALL LIIO JAVA SK SKU UL LL (L (LI LIVE) E) † GU GUTT TTER ER DJ DJ´S J´S ´S 15 5:0 00 - 18 18:0 00 † FR FREE EE EN NT TR RA ANC NCE SUE » 43 « NRO. 4