• Sue Indierockpunkmetalzine KESÄKUU 2006 KANYE WEST THE BELLRAYS TERÄSBETONI PRIMAL SCREAM KUUSUMUN PROFEETTA MAGYAR POSSE ETERNAL TEARS OF SORROW 1
• 2
• 3
• 5
• 11
• 13
• EVAISUUS LAPSENKENGISSÄÄN 15
• KU ASKOON OL KKIDAK PA WI Eräänä sinisenä maanantaina lahtelainen Wiidakko ymmärsi, että vanha kappaleensa kantaa hienoa nimeä Uusi järjestys. Albumi oli nimetty ennen kuin siitä ehti muodostua 981. ongelma. Minä törmäsin ensimmäisen kerran yhdistelmään Wiidakko ja 980 ongelmaa käydessäni YleX:n nettisivulla. Mieleen tuli heti jotain hiphopahtavaa, mutta tarkemmalla surffailulla selvisi, että Wiidakon musiikkia kuvailtiin nyrjähtäneeksi suomenkieliseksi emoksi. ­ Taidat olla ainoa, Wiidakon laulaja Markus Kujawa vastaa kysymykseeni "Onko joku muu epäillyt nimen perusteella bändiä hiphop-ryhmäksi?" ja taustoittaa nimen historian. ­ Nimi juontaa juurensa kiihkeään aivoriiheen vuonna 2003. Edellisessä bändissämme soittamamme musiikki oli muuttunut niin, että uuteen alkuun pääsemiseen vaadittiin nimenmuutosta. Väkivalta ja yhtyeen hajoaminen oli lähellä kun mietimme nimeä, jota kukaan ei varsinaisesti vihaisi. Lopuksi nimi Wiidakko tuli valituksi hyvin epädemokraattisissa merkeissä. Ensimmäisen musiikillisen kontaktin sain yhtyeeseen autoradion välityksellä. Volume oli liian hiljaisella ja olin aivan varma, että radiossa soittivat Bloc Partya. Hämmästyin suuresti kun lisäsin ääntä ja kuulinkin jotain muuta. ­ Toki on Bloc Partya kuunneltu, kuten monia muitakin, mukaan lukien ne 25 vuoden takaiset bändit. Emme ryhdy väittämään, ettemme muka olisi fiilistelleet myös nk. uuden polven post punk -retroyhtyeitä. Eri yhtyeiden vaikutusta sävellystyöhön on vaikea itse määritellä, Markus jatkaa salaperäisesti yhdenkään vaikuttajabändin nimeä mainitsematta. Sama salamyhkäisyys jatkuu, kun mainitsen T-biisin metallikitarariffittelyn sekä Markuksen laulussa paikoitellen kuultavat metallivaikutteet ja tiedustelen, että ei kai kenellekään ole metallimenneisyyttä. ­ Ei ole. Tai on yhdellä, ehkä jopa kahdella. Olemme avoimia monille musiikkityyleille, joten ei ole ihme, jos biiseissämme voi kuulla moisia vaikutteita. Niitä on vuosien varrella kertynyt monelta taholta, ja omien tunnelmien mukaan niitä tulee yhdisteltyä. Huhtikuussa ilmestyneen debyyttialbumin levyttämisestä sovittiin alun perin pienen indiemerkin kanssa, mutta lopulta levy 16 ilmestyi majorin ja riippumattoman yhteisjulkaisuna. ­ Kyseessähän on EMI:n sekä indie-yhtiö Perfection Recordsin yhteisjulkaisu. Ulkoisesti asiat levy-yhtiöiden kanssa ovat viime aikoina edenneet nopeasti, mutta tosiasiassa töitä on tehty jo vuosia. Viime vuoden lopulla alkoi tapahtua, kun ryhdyimme tekemään levyä ja teimme diilin Perfection Recordsin kanssa. Sinkku 980 ongelmaa lyötiin pihalle alkuvuodesta, ja nyt olemme tässä tilanteessa, että olemme molempien yhtiöiden artisti. Kaikki EMI:llä ovat olleet erittäin joustavia ja yhteistyökykyisiä, emmekä suinkaan rynnänneet sopimukseen, vaan kaikki on käyty läpi huolellisesti ja yhtyeen tulevaisuutta silmälläpitäen. Mielessäni on muutama indie-henkinen yhtye, jotka ovat tehneet ensimmäiset albuminsa majorille ja aina silloin tällöin tulee mietittyä, että varmaankin olisi polku ollut uskottavuusmielessä erilainen, jos debyytti olisi tehty indie-merkille. ­ Mehän etenemme juuri nyt sitä erilaista polkua. Takanamme on sekä indie- että major-yhtiö, mikä on Suomessa aika harvinaista, mutta kansainvälisillä markkinoilla yleistä. Ei siis ole mitään ihmeellistä siinä, että isommalta saadaan vetoapua, kunhan muistaa itse musiikin tärkeyden. Eli lopputulos ei olisi erilainen, jos olisitte jo tuotantovaiheessa olleet EMI:llä? ­ Tuskin. Emme varmastikaan olisi tehneet sellaista diiliä, joka estäisi meitä toteuttamasta itseämme juuri haluamallamme tavalla. Entäpä kuinka monta kertaa olette kohdanneet väitteen, että olette laskelmoitu tuote? Olettehan ensimmäinen 2000-luvun post punkin suomenkielinen edustaja ja olette suurella kansainvälisellä levy-yhtiöllä. ­ Eipä tuohon väitteeseen olla vielä törmätty. Yli kolmen vuoden hommien painamisen jälkeen olemme vihdoin päässeet tähän pisteeseen, joten emme usko emmekä toivo ihmisten ajattelevan noin. Teksti: Aku-Tuomas Mattila Kuva: Emi
• DAME EMPPU JA POJAT Pienenä tyttönä Emilia Suhonen keksi taiteilijanimen Dame. Nykypäivän Dame on kuitenkin oikea ja kauas tähtäävä bändi, ei vain "Tiktakin Empun" sooloprojekti. Debyyttilevy So Was It Worth Dying for julkaistaan kesäkuussa, keskellä Tiktakin kiireisintä keikkasumaa. Levy haluttiin kuitenkin saada ulos mahdollisimman pian, vaikka Damen kiertuetta saadaankin odottaa syksyyn asti. ­ Se oli mun toive julkaista levy nyt. Se on kumminkin hetki mun elämästäni, olisi tuntunut tyhmältä, että se tuntuu jo vanhalta kun se julkaistaan. Emilia on säveltämisen ja sanoittamisen lisäksi myös soittanut levylle kaikki instrumentit rumpuja lukuunottamatta. Itsenäisyydellä hän ei kuitenkaan tahtonut todistella soittoatitoaan, vaan päästä mahdollisimman lähelle omaa visiotaan. ­ Mä halusin, että levy kuulostaa vain ja ainoastaan minulta, mikä ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia. Siitä olisi varmasti tullut moninaisempi ja useampitasoinen, jos olis ollut enemmän ihmisiä tekemässä. Seuraava levy tehdäänkin koko bändin kanssa. Emilia korostaa, että Dame oli sooloprojekti vain siihen asti kun pitkäsoitto saatiin valmiiksi. Livenä ja seuraavilla levyillä kyseessä on oikea bändi, jonka kokoonpanoon Emilia on silminnähden tyytyväinen. Ja miksei olisikin, sillä rumpuja Damessa soittaa Diablon Heikki Malmberg ja toista kitaraa Feiledistä ja Apulannan keikkajäsenistöstä tuttu Masi Hukari. Bassosta löytyy Antti Härmä. ­ Mä haluan, että tämä kollektiivi toimii siten, että kaikki vetää osuutensa omalla tatsilla, ei sillä lailla kun mä ne soitan levyllä. Emilia halusi musisoida vaihteeksi poikien kanssa, mutta korostaa oikean asenteen olevan muusikon sukupuolta tärkeämpää. Intoa treenaamiseen ja bändin kehittämiseen on löydyttävä. ­ Tiktakin kanssa me ei treenata hirveesti, meillä on aina ollut se, että tärkeintä on hyvä boogie. Näiden poikien kanssa taas me treenataan ihan älyttömästi koko ajan. Ja kaikilla on hirveä kunnianhimo olla parempia soittajia. Miltä sitten tuntuu lähteä treenaamaan ja kiertueelle äijälauman kanssa? Emilia uskoo, etteivät korvat punoita keikkabussissa yhtään sen enempää kuin Tiktakin kanssa reissatessa. ­ Voi kuule, ei todellakaan. Meillä on Tiksujen kanssa niin härskit jutut, ettei siitä hirveesti pahemmaksi enää pääse. Kai se on niin, että kaikilla keikkailevilla bändeillä jutut on aika pitkälti sitä ala-arvoista osastoa. Ei meidän tytöt ole mitään sievistelijöitä! Mutta ei ole kyllä nuo pojatkaan... Vaikka kuinka paljon korostetaankin Damen olevan oikea bändi, siitä puhutaan varmasti vielä pitkään Tiktak-Empun bändinä. Emilia toki myöntää tyttöryhmään kuulumisen hyvät puolet, mutta samalla uskoo, että yhteys Tiktakiin hälvenee keikoilla ja uutta materiaalia julkaistessa. ­ Se on oikeastaan aika yhdentekevää. Siinä mielessä se on hyvä asia että se luo erilaisen pohjan tälle hommalle, ihmisiä kiinnostaa jo valmiiksi, Emilia pohtii. ­ Onhan siellä sellaisia biisejä, jotka ois teoriassa voinut olla ihan hyvin Tiktakin biisejä. Mutta se oli se juttu, kun ne on kuitenkin niin henkilökohtaisia ja haluu itte. Valintaa tai priorisointia kahden yhtyeen välillä ei Emilian tarvitse tehdä. Molemmille löytyy tarpeeksi aikaa ja energiaa. ­ Elämässä aika harvoin tarvii valita, kun voi aina tehdä monia asioita ja keskittää energiaansa moniin asioihin yhtä aikaa. Tiktakista mä en oo lähdössä mihinkään, se on selvää, mä rakastan sitä meidän ryhmää. Sillä on niin paljon hommia, että sen kanssa teen paljon enemmän tällä hetkellä. Mutta taas toisaalta Dame on vasta niin alussa, että tää vaatii erilaista panostusta. Teksti: Lotta Heikkeri Kuva: HMC Lue pidempi juttu osoitteessa www.sue.fi. ITEN T LIPUT HELPO ÄSTÄ! 17
• RIEM O HRÄHINÄÄ EURJA K A Kerho on viiden toimintavuotensa aikana saanut madella pienten vastoinkäymisten ruuhkassa. Puuskittainen vastatuuli ei kuitenkaan hidasta kerhotoimintaa, sillä bändi on kivointa mitä sen jäsenet tietävät. Pauliina ja Saska eivät vaadi ensialbumiltaan liikoja. He toivovat vaatimattoman oloisina, että mahdollisimman moni kuulisi Kerhoillan ja että mahdollisimman moni levyn kuullut pitäisi siitä. ­ Me ollaan ihan fiiliksissä jo pelkästään siitä, että levy vihdoin julkaistaan. Se tuntuu erityisen hyvältä siksi, että edellisestä julkaisusta on jo aikaa, ja Kerhon tiellä on ollut paljon vastoinkäymisiä. Näin voisi sanoa. Sitten bändin perustamisvuoden 2001 Kerhon kokoonpano on vaihtunut useampaan otteeseen, ja Poko Rekordsin vuonna 2003 julkaisema Oikku-EP:kin jäi ainoaksi lajissaan. Eikö vastatuuli missään vaiheessa alkanut turhauttaa? ­ Ei jatkaminen koskaan ole ollut miehistönvaihdoksista, levy-yhtiöistä tai menestymisestä kiinni. Meillä ei ole sellaista näyttämisen tarvetta. Kerhon peruslähtökohta on into ja halu soittaa. Kerho on sitä mitä me tahdomme tehdä. Tuntuu, että jotkut bändit tekee musaa ja keikkoja ilman että kenelläkään on kivaa. ­ Jos Kerhon meininki tätä vauhtia jatkuu, me ollaan vielä mummona ja pappoinakin tunkemassa lavalle rollaattorien kanssa. Niin kauan kuin Kerho on hauskaa, me jatketaan ja yritetään kehittyä ja tehdä yhä vaan parempia biisejä ja keikkoja. Jos menestystä tulee, niin mahtavaa. Kerhon perustajakaksikko innostuu selittämään, että vaikka onkin hullua tehdä koko päivä asioita yhtä kolmevarttista varten, keikkailu on maailman siisteintä puuhaa. Jopa Kerhon uusin jäsen, kitaristi Lasse selviytyi keikkareissujen kinkkisistä kerholeikeistä kunnialla. ­ On aina siistiä tuntea yleisön feedback, on porukkaa sitten viisi tai viisisataa. On myös ollut kiva huomata, että kerholaisia alkaa löytyä ympäri Suomen. Tänä kesänä elämme jänniä aikoja, kun Kerho lähtee ensimmäistä kertaa pohjoiseen, Kemiin ja Ylitornioon. Mahtavaa! Kerho lähtee Lappiin! Teksti: Ari Väntänen Kuva: Lauri Soini Laulaja-kitaristi Pauliina ja rumpali Saska ilmoittavat heti alkuun, että Kerholle kuuluu hyvää. Small talk on uskottavaa, sillä Helsingin kisspoppunkkareiden keikkakalenteri on viime aikoina ollut mukavan täynnä, ja maaliskuinen Anniina-single katkaisi levytysrintamalla vallinneen pitkän hiljaisuuden. Anniina pohjustaa kesäkuussa ilmestyvää Kerhoilta-debyyttialbumia, joka valmistui viime kesänä Pyhtäällä hikisissä tunnelmissa. ­ Levy äänitettiin kesän kuumimmalla viikolla keskellä maaseutua, lehmät naapurissa. Äänityssessiosta jäi tosi hyvä fiilis. Oli oikea ratkaisu tehdä levy muualla kuin arkielämän ympyröissä, koska siihen pystyi keskittymään täysillä. Kerholaiset nukkuivat siskonpedissä sen viikon. ­ Halusimme levyn kuulostavan mahdollisimman livemäiseltä, särmikkäältä ja vimmaiselta. Onnistuimme siinä aika hyvin. Levyn pohjat soitettiin sisään bändinä, vedimme kaikki neljä yhtä aikaa samassa huoneessa. Levy tehtiin nopeassa ajassa hirveällä energialla. Vilpittömän innostuneet Saska ja Pauliina kuvailevat Kerhoiltaa kumarrukseksi juurevalle rockmusiikille ja albumilliseksi rockin iloista rähinää. ­ Tahdoimme, että levyllä olisi sellainen fiilis kuin olisit mukana vimmaisella Kerhon keikalla ja sukat pyörisivät jaloissasi. Turha kliinisyys ja ryppyotsaisuus on karsittu pois ja rockin riemu saa vallan. Riemu ja rähinä ovat odottaneet hetkeään pian vuoden verran. Pauliina ja Saska kertovat Kerhon menneen studioon ilman varmaa tietoa levyn julkaisijasta. Lopulta Kerhoillan otti julkaistavakseen Pajula Records. ­ Julkaisija, vieläpä oikeanlainen julkaisija, on aina hankalaa löytää. Näin jälkeenpäin ajatellen Pajula oli meille luonnollinen ratkaisu. Keikkamyyntimme on toiminut Pajulan kautta jo jonkin aikaa, ja Markku "Moguli" Kirves on kanssamme samalla aaltopituudella. Yhteistyö lähti käyntiin nopeasti ja hyvin. Kirvestä kovempaa jätkää on vaikea löytää. Markku ei nuku koskaan. 19
• 21
• THE BELLRAYS TÄSSÄ JA NYT Have a little faith, pyytelee The BellRays uudella albumillaan. Bändi ei välitä puhua itsestään, vaan antaa musiikkinsa tehdä sen heidän puolestaan. Have a Little Faith on myös uuden The BellRays -albumin nimi. Laulaja Lisa Kekaula kertoo, että nimi on kutsu niille, jotka ovat kuulleet bändistä, mutta eivät ole innostuneet tarpeeksi ottaakseen selvää mistä heidän kohdallaan oikein on kyse. Nyt on siis sen aika, sillä bändi on todella kovassa iskussa ja valmiina maailmalle, tai kuten basisti Robert Vennum toteaa: ­ Maailma ei ole vielä nähnyt lähellekään kaikkea mihin pystymme. Kitaristi Tony Fate kertoo albumin nimen olevan eräänlainen statement; ihmisten pitäisi viimeistään nyt huomata kuinka loistava bändi The BellRays on ja tutustua siihen. Kekaula ehtii korjaamaan, että kyseessä on kuitenkin enemmänkin ystävällinen kädenojennus kuin nyrkki. ­ Se on kutsu jonka voi hyväksyä tai josta voi kieltäytyä. Levyn nimi ei ole kannanotto, mutta kaikki meidän tekomme ovat. Me soitamme bändissä ja olemme siinä äärimmäisen hyviä. Niin yksinkertaista se on, toteaa nainen vaatimattomasti. ­ Tärkeämpää on tässä ja nyt, toteaa Kekaula. ­ Historia ei sinänsä haittaa minua, mutta se on täysin tarpeetonta. Jos bändi tai levy on hyvä juuri nyt, niin mitä väliä menneisyydellä on? ­ Lisäksi olemme jo vuosisatoja jauhaneet siitä keitä olemme, mistä tulemme ja niin edelleen. Varmaankaan maailmalla ei tiedetä meistä paljoakaan, mutta vitut siitä. Me keskitymme musiikkiin, tokaisee Vennum. Fate jatkaa samoilla linjoilla todeten tuollaisten asioiden olevan todella tylsiä. Sen verran mies kuitenkin kertoo, että he ovat bändi, joka koostuu yksilöistä, jotka luovat musiikkia yhdessä, mutta erilaisista lähtökohdista. Varsin tyhjentävää! ­ Ja mitä ikinä luuletkaan, se ei luultavasti pidä paikkaansa, räkättää mies lopuksi. Myös Kekaula ja Vennum alkavat kyllästyä tähän aiheeseen. Ensin mainittu pyytää kysymään managerilta jos haluan tietää jotain heidän menneisyydestään. Toinen kehottaa kääntymään internetin puoleen, koska "siellä on tusinoittain sivuja, joilta löytyvät nuo tiedot". Asia on siis harvinaisen selvä. The BellRays on tässä ja nyt. Eilisestä ei ole väliä ja huominen on aina vasta huomenna. He eivät salaile historiaansa, mutta eivät koe sitä oleelliseksi. Jos lupaatte olla hiiskumatta bändille niin voin paljastaa muutaman faktan bändin menneisyydestä. Tämä amerikkalainen yhtye julkaisi ensimmäisen omakustannekasettinsa The BellRays vuonna 1992. Sen jälkeen bändi on julkaissut eri levy-yhtiöille ison kasan singlejä ja pitkäsoittoja. Viimeisin niistä on tuo jo mainittu Have a Little Faith, joka julkaistiin tämän vuoden toukokuussa. Musiikkityyliä on vaikea kuvailla, mutta jossain rockin, soulin, punkin ja bluesin maisemissa bändi matkailee. Vapaana kaikista maallisista rajoituksista ja säännöistä. Lisäksi kaikki tehdään valtavalla intensiteetillä ja turbovaihde päällä ­ laadusta tinkimättä, tietenkin. Se niistä tylsistä faktoista ja takaisin asiaan. Bändi ei ole valinnut musiikkia, vaan musiikki on valinnut heidät. Kekaula toteaa, että biisit ja yhdessä soittaminen ovat kaikki kaikessa. Muuta mahdollisuutta ei ole. Vennum ovat samaa mieltä. ­ Meidän täytyy soittaa oman hyvinvointimme vuoksi. JOKAINEN KEIKKA ON VIIMEINEN Varsinkin lavalla The BellRaysin hyvinvointi tulee hyvin esiin. Monet yhtyeet kehuvat olevansa loistava livebändi, mutta The BellRaysin kohdalla tämän voi ilman pienintäkään epäilystä allekirjoittaa. Keikoilla meno äityy poikkeuksetta hurjaksi ja energialataus on valtava. ­ En tiedä milloin kuolen, joten soitan jokaisen keikan kuin se olisi viimeinen. Haluan lopettaa tyylillä. Haluan ihmisten muistavan sen viimeisen vedon, filosofoi Fate. ­ Meissä yhdistyy luottamus, tuttuus, tasapainoisuus, venyvyys, haavoittuvaisuus, pelottomuus ja totuus. Emme koskaan mene lavalle toivoen, että rokkaisimme. Me tiedämme rokkaavamme. Emme yritä miellyttää yleisöä vaan ennen kaikkea itseämme. Vilpittömyys on voimaa. Jokainen keikka on tärkeä ja otamme jatkuvasti riskejä. Elämme biisien ehdoilla ja siinä nimenomaisessa hetkessä. Sen takia jokainen keikka on erilainen, valaisee Kekaula. ­ Keikat ovat meille kanava sanoa sanottavamme. Olemme äärimmäisen rehellisiä lavalla ja meillä on soittaessa hauskaa. Me vain nousemme lavalle ja alamme veivata. Kuten Tony sanoi: jokainen keikka voi olla vii- HISTORIA HAUKOTUTTAA Monille on varmasti herännyt tässä vaiheessa kysymys, että mikä ihmeen The BellRays. Hyvä pointti, mutta ei lainkaan oleellinen ­ ainakaan bändin itsensä mielestä. 22 meinen ja haluamme antaa kaikkemme, komppaa Vennum. Kolmikko kertoo, että yleisöllä on suuri rooli liveaktissa. Tietysti on parempi fiilis, jos ihmiset ovat hyvin mukana, mutta onnistunut keikka ei kuitenkaan riipu siitä. ­ Jos yleisö ei ole mukana, ei keikka huono ole ­ se on vain rajoittunut, koska kaikki mahdollinen ei toteudu, analysoi Kekaula. ­ Keikoilla kuulijan pitäisi heittäytyä musiikin mukaan. Käytän lavalla ollessani oman energiani lisäksi yleisöltä saamaani energiaa. Usein jengi on ikään kuin jonkin suojan takana, etteivät vain innostuisi tai vahingoittaisi itseään. Mutta jos haluaa pitää hauskaa, täytyy tuo suoja jättää kotiin. Ainoa tapa nauttia on olla avoin. Jos saan lähettämääni energiaa takaisin yhdeltä tyypiltä, tuntuu se hyvältä, mutta jos saan energiaa takaisin koko yleisöltä, tunnen itseni voittamattomaksi. Vennum on samoilla linjoilla todetessaan, että ihmisten pitäisi kokea yhteys ja osallistua. Yleisö on osa tapahtumaa siinä missä bändikin. ­ Keikka on kommunikaatiota yleisön ja bändin välillä. Jos et osallistu, jäät ulkopuolelle. Soittohalumme tulee kuitenkin sisältämme ja show voi olla hyvä vaikka sali olisi tyhjäkin. Fate on hieman eri mieltä ja vertaa keikkaa treffeihin. Jos toinen vain murjottaa eikä innostu mistään, niin eihän se mukavaa ole. Yhtyeen ei varmasti tarvitse kovinkaan usein kärsiä nihkeästä treffiseurasta. Livenä homma toimii jopa levyjäkin paremmin. Jatkuvasti saa lukea ylistäviä arvioita bändin hurmoksellisista keikoista. Herää kysymys, voiko The BellRaysista edes olla pitämättä? Kyllä voi, on kolmikon yhteinen vastaus. ­ Välillä emme itsekään pidä itsestämme. Olemme vain ihmisiä, emmekä esitä mitään, joten välillä meistä näkyy vihaisuus ja turhamaisuus lavallakin, toteaa Fate. ­ Meidän tavoitteemme ei ole saada kaikkia ihmisiä rakastamaan meitä, vaan löytää ne ihmiset jotka niin tekevät, filosofoi Kekaula. Bändi saapuu heinäkuussa Suomeen esiintyen ensin Turun Ruisrockissa ja sitten Helsingin Tavastialla, joten silloin on kaikilla oiva tilaisuus itse todeta onko kolmikon puheissa perää. Yhtye on ollut soittamassa Suomessa kerran aikaisemmin. Maasta on jäänyt hyvät muistot. Fate nauraa, että Suomessa puhutaan parempaa englantia kuin he itse. Rokkaaminen, arkkitehtuuri ja ruoka saavat myös kiitosta ­ sekä tietysti ne valtavan kauniit naiset! Kekaulalle Suomi-fanitukseen riittää The Flaming Sideburns. Hän myös kehuu maatamme yhdeksi kauneimmista paikoista missä hän on koskaan ollut. Saa nähdä mitä mieltä nainen on kesäisestä Turun Ruissalosta. Uutta Suomen-vierailua odotetaan tietysti suurella innolla. Kaikki kertovat yhteen ääneen kuinka mukavaa on tulla takaisin. ­ Olkaa valmiita, olemme tulossa! Teksti: Miki Peltola Kuva: Levy-yhtiö The Bellrays elävänä Ruisrockissa sunnuntaina 9.7.
• RAUTAMAAILMA Kivi Larmola testaa ja tutkii, kiertää ja kyselee. Ehdotuksia (ja palautetta) niin testikohteista kuin -henkilöistäkin otetaan vastaan sähköpostissa kivi.larmola@sue.fi Tämä on lentoperämiehenne. Kiinnittäkää turvavyönne ja pitäkää kiinni savukkeistanne, me lähdemme risteilylle soittoromppeiden ihmeelliseen maailmaan. Ja kaikkialle muuallekin, mikä vain asiaan kuuluu tai ei. HAUSSA PYÖREÄ, NELIVITONEN SINKKU Nyt, kun kiireisimmät ovat jo hautaamassa cd-levyä, on hyvä muistaa, että Emile Berlinerin keksimä äänilevy, joka cd:n piti syrjäyttää, on kaikessa hiljaisuudessa elänyt ja voinut hyvin kaikki nämä vuodet. HISTORIAA Sellakasta puristepohjalle tehdyt 78 kierroksen savikiekot tulivat markkinoille vuonna 1888. Varsinaisen muotonsa äänilevy sai vuosina 1946-1948, jolloin markkinat valtasi vinyylinen ns. mikrouralevy. Tuolloin savikiekkojen soittamiseen tarkoitettu 0.003" (76 µm) paksuinen neula vaihtui nykyiseen 0.001" (25 µm) vahvuiseen. Ne, joilla on kotona vanha kolmi- tai nelinopeuksinen levysoitin (78, 45, 33 ja ehkä 16 rpm) huomaavat, että äänivarren päässä oleva äänirasia kääntyy ympäri tarjoten tarpeen mukaan jompaakumpaa neulaa. RCA yritti markkinoida 12" 33rpm LP-levyä jo vuonna 1930, mutta epäonnistui. Suomen musiikkiteollisuus oli ajan hermolla: kotimainen äänilevyprässäys saatiin käyntiin jo 1953. Seuraava askel oli stereolevy. EMI:n Alan Blümlein oli keksinyt ja patentoinut nykyäänkin käytettävän Westrex 45/45 -stereouran jo 1931, mutta kaupallista hyödyntämistä saatiin odottaa vuoteen 1958. 1960-luvun puolivälissä stereourasta, jossa uran laidat ovat 45 asteen kulmassa ja ääneen vaikuttavina tekijöinä ovat sekä uran syvyys että sivuttaissuuntainen liike (monolevyssä ainoastaan vaakasuuntainen liike tuottaa ääntä), tuli standardi. Mietitäänpä, miten vinyylilevy oikeasti toimii? Ensinnäkin, se kykenee toistamaan taajuuksia 7 hertzistä 25 kilohertziin yli 75dB dynaamisella alueella. Digitaalipuolella vastaavaan toistoon vaaditaan kovan luokan studioresoluutio. Normaali cd:n toistoalue on 20 hertzistä 20 kHz:iin jokaisen nollakohdan alle jäävän desibelin huonontaessa olennaisesti resoluutiota. Vinyylillä on kuitenkin omat rajoituksensa, ja raskaat ovatkin. Se, kuinka paljon aikaa levypuoliskolle saadaan mahtumaan, riippuu täysin tarvittavasta äänen voimakkuudesta ja siitä kuinka paljon bassoa levyllä tarvitaan. Basso vie enemmän tilaa kuin diskantti. Niinpä kovaäänistä tai bassovoittoista musiikkia mahtuu levylle vähemmän. Jos soittoaikaa halutaan pidentää, kärsii vastaavasti äänenlaatu. Digitaalitallenne kestää diskanttia lä- hes loputtomiin. Näin ei kuitenkaan ole analogin laita, olipa kyse ääninauhasta tai vinyylilevystä. 25kHz on kyllä mahdollista saavuttaa, mutta transienttitoiston kanssa tulee väistämättä ongelmia. Vinyylilevyn toistokäyrä ei ole suora kuten digitaalilevyn, vaan ensimmäisistä sähköfonografeista lähtien levylle on kaiverrettu todellista vähemmän bassoa ja jyrkästi korostettu diskanttia. Näin siksi, että lineaarisella toistolla yhdelle LP:n puolelle mahtuisi vain noin 5 minuuttia musiikkia ja yläpää hukkuisi kokonaan staattiseen rahinaan. Tätä yhteensä noin 40 desibelin laajuista korostusta ja vaimennusta kutsutaan RIAA-käyräksi, ja vinyylilevyn toisto vaatiikin aina joko RIAAkorjauksella varustetun vahvistimen tai erillisen korjaimen, joka palauttaa toiston ennalleen. KAIVERTAJAN URA Vinyylilevyn masterointi (eli miksauksen säätäminen levynvalmistuskelpoiseksi) ei oikeastaan eroa muusta masteroinnista kuin siinä, että se vaatii suurempaa tarkkuutta ja perinteisempiä ratkaisuja. Jaakko Viitalähde Virtalähde Analog Audiosta muistuttaa, että myös sama pyrkimys aina vain kovaäänisempiin levyihin oli nähtävissä jo 60-luvulla vinyyleissä ­ vasta cdformaatti mahdollisti nykyisen kaltaisen lyttäyksen. Molemmissa yritetään tehdä mahdollisimman hyvän kuuloinen äänite, vinyylissä RIAA korjaa sitten lopputuloksen. Vinyylilevyn uloimmat urat soivat paremmin kuin sisemmät. Yksi LP-levyn kierros kestää 1,8 sekuntia, mikä vastaa levyn ulkolaidalla 90 senttimetrin matkaa. Levyn sisimmällä mahdollisella uralla sama 1,8 sekuntia on mahdutettu noin 37 cm matkalle. Levyn alussa niin hienovaraisesta aaltoliikkeestä tulee siis levyn edetessä melkoista sahanterää. Muutos on asteittainen, mutta diskantin häviäminen ja särön nousu ovat selvästi havaittavissa jo LP: n ensimmäisten raitojen jälkeen, eikä asiaa voi korjata yläpäätä lisäämälläkään. Jyrkästi kaartuvassa urassa diskantti saa neulan pahimmassa tapauksessa laahaamaan reunaa sekä etuettä takaosallaan. Vinyylissä stereokuvan symmetrisyys on kriittisempää kuin muissa tallennusformaateissa. Näin siksi, että stereouran laidat ovat keskenään erilaiset, ja neula siis liikkuu myös pystysuunnassa, joka, kuten muistatte, vaikutti levyn voi- makkuuteen ja bassotoistoon. Laitoihin panoroidut rummut tai bassot tekevät levystä hiljaisemman ja bassoköyhemmän, vastavaihe saattaa estää koko uran syntymisen. Vaihevirhe pitääkin jo studiossa tarkistaa miksauksesta goniometrillä, ja tarpeen vaatiessa vaikka ajaa monoksi kaikki alle 250 hertzin informaatio, mitä ammattitermeissä kutsutaan elliptiseksi EQ: ksi. Alle 300 hertzin alueella ei vaihevirhettä saa olla. Levyn kaiverrinta ohjaavat molemmin puolin pienenpienet kelat, joita kumpaakin syöttää jopa 400-wattinen tehovahvistin. Kun diskanttikorostus on 20 desibeliä, voi vain kuvitella, millaista mättöä jokainen symbaalinisku kaivertimelle on. Keloissa on jäähdytys, mutta ne hehkuvat silti sata-asteisina, ja jos lämpötila nousee tämän yli, katkeaa ohjausvirta. Käytännössä näin ei kuitenkaan tapahdu, mikäli pyritään kaivertamaan sellaista uraa, jonka levysoitin voisi toistaakin. Särölle meneminen on kuitenkin helppoa, kun muistetaan korostus. Levyn kaivertaminen on taitolaji, jossa kaivertaja arvioi reaaliajassa uran tarvitseman tilan ja tarkkailee jännitemittareista onko diskanteilla säröytymisriskiä. Hyvin kaiverretussa levyssä saattaa olla loppu-uran tyhjässä osassa levykoodin lisäksi nimikirjaimet tai jokin kryptinen viesti, jos kaivertaja on ollut ylpeä työstään. Perustyökalut ovat yläpään limitointi ja alapään monottaminen. Vinyylin stereokuva pitäisikin nähdä kärjellään seisovana kolmiona. Stereobassot tai liioitellut diskantit saavat kutakuinkin varmasti kaivertajan tarttumaan korjaimiinsa, minkä jälkeen levy ei varmasti enää ole ainakaan saman kuuloinen. Tästä syystä vinyylilevylle oudompia ratkaisuja havittelevan pitäisikin ottaa ajoissa yhteyttä kaivertajaan, joka kyllä neuvoo. Ja jos lopputulos sitten on hyvän kuuloinen, ei lahjapullo tai muu pikku bonus ole ainakaan tuhlausta. Äänilevy voidaan kaivertaa joko DMMtekniikalla (jossa kaiverrus tehdään suoraan kuparilaatoille, jotka sitten galvanoidaan) tai asetaatista. Kuparin galvanointi on helpompaa kuin asetaattilevyn, ja galvanoidusta kuparilevystä voidaan suoraan luoda painomatriisi. Alumiinilevyn päällä oleva kaiverrettava asetaatti päällystetään nikkeliseoksella, josta muodostuu niin kutsuttu mastermatriisi, kun asetaatti on ensin poistettu. Mastermatriisilla voi pe- riaatteessa jo prässätä levyjä. Yleensä se kuitenkin laitetaan turvaan, kun sillä ensin on tehty tarvittava määrä positiivikopiota eli äitimatriiseja, joista sitten tehdään uusia negatiivimatriiseja, joilla levyt painetaan. Matriisit kiinnitetään koneeseen, joka muistuttaa toiminnaltaan lähinnä vohvelirautaa. Hydraulipuristimen muottien väliin sijoitetaan lämmitetty vinyylikakku, johon levyn etiketit on jo puristettu kiinni. Höyryllä kuumennettu prässi pusertaa levyn, minkä jälkeen levy jäähdytetään nopeasti vedellä. Puristimesta levy jatkaa matkaansa leikkuriin, jossa reunat siivotaan, ja siitä vartaaseen odottamaan pakkaamista. MY BIG 10" RECORD Vinyylilevyjä valmistetaan lähinnä kolmea kokoa: 7" (singlekoko), 12" (LP eli Long Play -koko) ja harvinaisempi 10"kokoa. Mitat ovat summittaisia ja vaihtelevat aavistuksen verran valmistajan mukaan. Kaikkia kokoja valmistetaan sekä 33 1/3 rpm (Revolutions Per Minute) että 45 rpm pyörimisnopeudelle, mutta pieni koko ja hidas pyörimisnopeus eivät todellakaan ole maailman parassoundisin ratkaisu. 7" tai 10" levyä, jossa on useampi kappale samalla puolella, kutsutaan nopeudesta riippumatta EP-levyksi (Extended Play), mutta 45 rpm 12" levyä jostain syystä usein Maxi-Singleksi, olipa siinä kuinka monta kappaletta hyvänsä. Paljonko yhdelle levypuolelle sitten mahtuu äänenlaadun pahasti kärsimättä? 7" levylle sopii 33 1/3 rpm:llä 6,5 minuuttia, 45 rpm:llä 4,5 minuuttia. 10" levylle samat arvot ovat 13,5 minuuttia ja 10 minuuttia. 12" levylle arvot ovat 19,5 minuuttia ja 14 minuuttia. Muun muassa John Lennon ja Elvis Costello ovat ylittäneet rajat ja saaneet aikaan hienosta musiikista tehtyjä ohuen ja vähän hinkuyskäisen kuuloisia levyjä. Kannattaakin vakavasti harkita ennen kuin lähtee leikkimään maksimikestoilla. Vaikka yhdelle LP:n puoliskolle saa teoriassa mahdutettua jopa 30 minuuttia, kannattaa levy pitää niin lyhyenä kuin mahdollista. Mitä enemmän tilaa, sitä parempi ura. Molemmat puolet pitäisi myös yrittää saada minuutin tarkkuudella saman pituisiksi, tai ainakin valita hiljaisemmat kappaleet pidemmälle puolelle, jotta levyn kokonaisvolyymi säilyisi samana. Erityisesti DJ-käytössä syvät ja kunnolliset urat näyttävät voimansa, eikä yksittäiskappaleita te- kevillä kotikaivertimilla, jollaiset ovat erityisesti DJ-musiikkia tekevien artistien suosiossa, koskaan päästä likimainkaan tehdastekoisen levyn sointiin, puhumattakaan kestävyydestä. Eräs usein unohdettu levyn sointiin vaikuttava asia on vinyylin laatu. Suurin osa levyistä valmistetaan hiilimustalla värjätystä vinyylistä. Väriaineella tai muulla lisäaineella jatkettu vinyyli soikin tutkimusten mukaan paremmin kuin puhdas, läpinäkyvä vinyyli. Vinyyliäkin on kuitenkin erilaista. Useimmissa levyissä on mukana runsaasti kierrätysvinyyliä vanhoista tai epäonnistuneista levyistä, ja kun RCA toi 1970luvulla markkinoille Dynaflex-prosessinsa, jolla saatiin levyvinyylin paino pudotettua aina 125 grammaan neliömetriltä, huononi keskivertovinyylin sointi entisestäänkin. Sounditietoisen valinta onkin kierrättämätön "neitsytvinyyli" tai ainakin kunnollisen painoiset levyt, 180g/m2 - 220 g/m2 vinyylille puserretut. Onneksi vinyylilevyjen laatu on vain parantunut, kun keskivertokuluttajat ovat siirtyneet laserlevyihin. Nykyään on tavallista julkaista rock-klassikkojen uudet painokset vähintään 180-grammaisella vinyylillä ­ etuoikeus, joka aikoinaan varattiin ensipainoksille. MIKÄ VINYYLISSÄ VETOAA? Vinyylinä julkaiseminen voi olla kulttijuttu, jota se on esimerkiksi punkissa tai muussa vaihtoehtomusiikissa. Joitakuita taas kiinnostaa se, että vinyyli kykenee toistamaan varsinkin matalia taajuuksia parhaimmillaan hyvinkin alempaa kuin CD. Rap, house, techno ja drum&bass, joissa DJ:llä on olennainen rooli, vaativat vinyyliä väkisinkin. Ja tietenkin vinyyli on tapa erottua joukosta ­ etenkin nykyisin, kun levyn fyysinen merkitys tuntuu koko ajan vähenevän ja vähenevän. Lähteet ja linkkivinkit: www.gzvinyl.cz www.virtalahde.com www.urpressing.com www.vinylmastering.net VA NTA A N A I N O A TATU O I NTI LI I K E PIKUS TATTOO TATU I O N N IT S U U N N IT TE LU P E ITE K U VAT K O RJ A U K S ET P E R U S L ÄV I ST YK S ET Liike on terveysviraston tarkistama ja hyväksymä. Tervetuloa paikan päälle! Liesitori 1, Kauppakeskus Iso-Myyri 2.krs, 01600 Vantaa. Puh: 040 413 9809 www.pikus-tattoo.com 24
• Nem Lue uusi i! Saatavana myös uusintapainoksena ensimmäinen Nemi vuodelta 2003! Osta omasi lehtipisteistä tai hyvinvarustetuista kirjakaupoista! © Lise www.egmontkustannus.fi LEMONATOR ANTTI TUISKU KLAMYDIA BEATS & STYLES IRINA YUP LAPKO TAROT ALEKSANDR KIREEV (RUS) NATALIA PODOLSKAYA (RUS) TURMION KÄTILÖT HANNA PAKARINEN BLEAK SUBURBAN TRIBE TECHNICOLOUR THE WINYLS TRILOGIA KAPASITEETTIYKSIKKÖ RUST NEMO VELCRA RECKLESS LOVE MELROSE KILPI NORTHER LIPPUJEN HINNAT: 1 päivä 25 e ennakko / 35 e portilta 2 päivää 40 e ennakko / 50 e portilta 3 päivää 55 e ennakko / 60 e portilta TSEKKAA KULJETUKSET: www.jaaskelaisenauto.fi LIPUNMYYNTI ALKANUT! Lippupalvelu Tiketti www.joensuunjuhannus.fi Joensuu - Jim & Jill Kuopio - Jim & Jill Varkaus - Jim & Jill MAJOITUSPAKETIT Hotellimajoitus: Sokos Hotel Kimmel p. 020 1234 663 www.sokoshotels.fi Leirintä: Linnunlahden Camping p. 013-126 272 www.linnunlahticamping.fi JATKOKLUBIT: Sokos Hotel Kimmel Night Torstai 22.6. (K-20) Kapasiteettiyksikkö & Trilogia Liput 5 e Perjantai 23.6. (K-20) Flinch Reckless Love Liput 7 e Lauantai 24.6. (K-20) Akcend Liput 10 e Koko juhannuksen lippu 20e. Lipput myynnissä 7.6. alkaen Sokos Hotel Kimmel Nightissa LISÄÄ INFOA NETTISIVUILTAMME! 25
• 26
• NILE on solminut levytyssopimuksen Nuclear Blastin kanssa. Egyptiläis- ja death metal -vaikutteita omalaatuisesti yhdistelevän Nilen seuraava pitkäsoitto julkaistaan vuonna 2007. Suomalainen death metal -yhtye CRYSTALIC on solminut levytyssopimuksen Thundering Recordsin kanssa. Thundering Records julkaisee lähiaikoina myös death/doom-yhtye Amphitryonin Sumphokeras-albumin. LORDI esiintyy tänä kesänä lukuisten rock-festivaalien lisäksi myös Seinäjoen tangomarkkinoilla. Hard Rock Hallelujah kajahtaa Tangokadulla 6.heinäkuuta. Lordi aloittaa kesäkiertueensa Rovaniemen Lappi Areenalta 9.6. ja päättää sen Heinolassa jyrää -tapahtumaan 20.8. Tarkemmat kiertuepäivämäärät löytyvät osoitteesta www.lordi.org. THE OLD DEAD TREE etsii kitaristia. Nicolas Chevrollieriksi Nicolas Chevrollierin paikalle tahtovia kehotetaan ottamaan yhteyttä osoitteeseen info@theolddeadtree.com. NAPALM DEATH on äänittämässä uutta levyä. Yhtye äänittää Smear Campaign -albumia Walesin Foel Studiosissa eli samassa paikassa, jossa edellinen levy The Code Is Red... Long Live the Codekin valmistui. Napalm Death kiertää Eurooppaa vielä tämän kesän aikana. Keikoilla kuullaan myös uutta materiaalia. CELTIC FROST lähtee kiertueelle. Bändin kiertuekokoonpanossa soittaa varsinaisten jäsenten lisäksi norjalainen kitaristi Anders Odden (mm. Satyricon, Mayhem). POMMIRADIO on uusi, raskaaseen ja vaihtoehtoiseen musiikkiin keskittyä nettiradio. Pommiradio aloittaa 24/7-kestoiset lähetyksensä 06.06.06. osoitteessa www.pommiradio.fi. Demoja voi lähettää osoitteeseen Pommiradio, Kreetankuja 6 F 43, 33950 Pirkkala. DEICIDE-yhtyeen kaksi uutta biisiä tulevat saataville iTunes-nettikaupassa ­ mikä yllätys ­ 06.06.06. The Stench of Redemption -pitkäsoitto ilmestyy elokuussa. Näillä äänitteillä esiintyvät ensi kertaa uudet Deicide-kitaristit Jack Owen (ex-Cannibal Corpse) ja Ralph Santolla (ex-Death/Iced Earth). NIGHTWISHin End of An Era -dvd myi kultalevyn verran yhdessä päivässä ja lähestyy jo platinarajaa. Kultaa myi myös bändin live-cd, jota on myyty nyt noin 15 000 kappaletta. Nightwish treenaa parhaillaan uutta materiaalia ja etsii uutta laulajaa. THE GATHERINGin Anneke Van Giersbergen valittiin vuoden parhaaksi laulajaksi kotimaassaan Hollannissa. Kyseinen Devil-palkinto oli toinen Gatheringin tänä vuonna saama pysti: aiemmin bändi palkittiin parhaasta kotimaisesta musiikki-dvd:stä Edison-palkinnolla. THE SCOURGERin kitaristi Jani Luttinen on murtanut kätensä. Alkoholilla oli osuutta asiaan. Kesän festivaalikeikoilla Luttista tuuraa Antti Wirman Craydawn-yhtyeestä. Ennen onnettomuutta The Scourger ehti nauhoittaa tulevalle Maximum Intensity -singlelleen kaksi lainabiisiä: Testamentin Over the Wallin ja Slayerin Ghost of Warin. Maximum Intensity ilmestyy kesäkuun lopussa. SETÄ JUSSIN TUPA KUN PÄÄMINISTERI PUKINMERKKIÄ NÄYTTI Tulevina vuosina metallista tulee vihdoin koko kansan asia. Valtioneuvoston budjetissa metalli saa erikoiskohtelun, ja Suomeen rakennetaan ympäri maata valtavia keikkapaikkoja ja ryväs tasokkaita keikkapaikkoja. Maamme täyttyy kansainvälisillä hevibändeillä, eivätkä liputkaan enää maksa juuri mitään, sillä valtio subventoi hinnoista valtaosan. Kouluissa Ozzyn elämäkerta on pakkolukemistoa, korkeakouluihin perustetaan metallitutkimuksen sivuaine ja metallia vastustavat uskontokunnat lakkautetaan sortona. Vai mitä, arvoisat poliitikkomme? Lordin taannoisen euroviisuvoiton myötä joka toinen suomalainen on yhtäkkiä armoitettu hevimies, ja Hard Rock Hallelujahia tapaillaan jo körttiläiskodeissakin. Aiemmin parjattu, pilkattu ja valtamedian ulkopuolelle työnnetty musiikinlaji onkin yhtäkkiä taikasampo, jolla Suomi-kuva kohenee maailmalla ja kansallinen itsetunto paikataan. Hevillä kaikki muuttuu paremmaksi. Perättömät saatananpalvontasyytteet on unohdettu, ja sen kunniaksi pääministerimmekin voi heristää iloisesti pukinsarvimerkkiä hirviölauman keskellä. En missään nimessä halua kyseenalaistaa Matti Vanhasen hevidiggaamisen laatua tai määrää, sillä hevimies on puvussa ja solmiossakin hevimies. Onhan pääministerimme jo aiemmin osoittanut ikäpolvelleen epätavallista kiinnostusta raskaampaan musiikkiin ja vieraillut muun muassa Nightwishin konsertissa. Tähän hänellä ei ole ollut mitään pakkoa, päinvastoin. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että voittajan vieressä on nyt helppo hymyillä. Se ei maksa mitään, sillä metallimuusikot ja -fanit ovat aina kustantaneet kaiken itse, ja hankkineet kaiken saamansa omalla työllään. Lööppejä kirjoitetaan vasta silloin kun jotain on jo saavutettu, ei koskaan silloin kun ruohonjuuritasolla kaivattaisiin tukea ­ vaikkapa treenikämppien muodossa. Siinä missä valtio hyysää loputtomia rahavaroja eliitin korkeakulttuurisiin pikku puuhasteluihin tai rahoittaa Ylen musiikkitaloja, metallin arkeen ei kuulu valtion tai kuntien ylenpalttiset tuet tai ylipäätään koko kulttuurin kunnioitus. Konserttilippujen hinnassa valtio ei ole tullut ikinä vastaan, vaikka nuorelle hevifanille Iron Maidenin lipun viisikymppinen tekee taatusti tuntuvamman loven kukkaroon kuin toimitusjohtajan ilta oopperassa. Köyhälle hevifanille voi tulla kotimaisen bändinkin keikasta matti kukkaroon ­ enkä tarkoita pääministeri Vanhasta, joka halutessaan voisi hyvinkin heittää hallitukselle idean metallin rahallisesta tukemisesta. Metallimaailma on vastakulttuurina ollut erillään valtavirrasta, sekä omasta tahdostaan että muun yhteiskunnan marginalisoimana. On tietysti harhaluuloa kuvitella, että metalliväki olisi ollut aiemmin tyystin erillään muusta Suomesta, mutta tällä hetkellä Suomen metallimaailmaan ovat kuitenkin tunkeutumassa kaikki ne tahot, jotka ovat sitä vuosia vähätelleet. Metallista on tulossa osa virallista establishmentia, koko kansan kevyttä märehdittävää. Suurlähettiläämme analysoivat hevin merkitystä, ja lenitat hehkuttavat hevikeikkojen nuorekasta energiaa. Jopa valtion hengelliset virkamiehet, papit, ottavat kantaa. Metallikulttuurin edustajia ahdistaa syystäkin, sillä valtiokirkko on muutenkin tunkeutumassa heidän reviirilleen. Vielä muutama vuosi sitten esimerkiksi Tuska-festivaalin ja uskonnon suhde rajoittui festivaalin liepeillä saarnanneisiin hihhuleihin. Valtaosa festarikävijöistä jaksoi nauraa käännyttäjille, vaikka äärivähemmistö toisinaan syyllistyikin pikku kepposiin kuten valkoisen lahkolaisteltan tuhopolttoyrityksiin. Tänä vuonna Tuskaa edeltää "metallimessu", jossa hevijeesustelijat ja papit pitävät jumalanpalveluksen yhteistyössä festivaalin kanssa. Kukin saa tietystikin uskoa mihin tahtoo, ja ihmisten henkilökohtaiset vakaumukset ovat asia erikseen. Tästä huolimatta ­ tai juuri tämän takia ­ valtiokirkkomme olisi jumalauta syytä pitää virallinen Jumalansa poissa maallisista huveista ja tapahtumista. Jussi Lahtonen Kirjoittaja ottaa kernaasti vastaan rahalahjoituksia valtiolta, kunnalta ja kaikilta halukkailta. Maksu mieluiten pieninä seteleinä tai Lordin juhlarahoina. MALLASTA, MUONAA JA METALLIA Metal Barbeque -kesäklubi satsaa perustarpeiden tyydyttämiseen ja mahtavaan kesämeininkiin. ­ Idea syntyi jo 3-4 vuotta sitten, kun katselin Panteran 3 Vulgar Videos from Hell -DVD:tä, jossa Pantera ja Skid Row soittivat yhteiskeikkoja ja grillailivat aina välillä, Tony Taleva kertoo. ­ Rupesin miettimään, että joku sellainen lauantaimatinea olisi tosi mahtavaa järjestää. Myöhemmin juttelin asiasta Dies Irae Recordsin Tero Hiltusen ja Melscenen Jari Kontusen kanssa. Keksimme järjestää kesäklubin, jossa on tarjolla heviä, ruokaa ja juomaa. Alkuillasta, noin klo 18-22 Metal Barbeque -klubilla nautitaan hyvää ruokaa ja juomaa terassilla istuskellen. Kokkina häärää tietenkin itse paholainen. ­ Metal Barbequella on oma makkara nimeltään Helwetin Jäykkä ja oma, tulinen sinappi, Paholaisen Pikkusormi. Niiden lisäksi tarjolla on myös kasviksia sekä kanatikkuja pirullisen vahvassa chilikastikkeessa. Bändit alkavat soittaa klo 22 tienoilla. ­ Me pyritään siihen, että illan headlinerilla olisi setissään aina jotain erikoista, esimerkiksi vierailijoita, covereita tai muuta sellaista. Esimerkiksi Finntroll lavastaa lavan metsäksi keikkaansa varten. Finntroll myös kuvaa Metal Barbeque -keikkansa tulevaa dvd:tään varten. Kiinnostus raskaan sarjan grillijuhlia kohtaan on ollut laajaa. Taleva kertoo, että alustavaa puhetta Metal Barbeque -tapahtumien järjestämisestä on ollut Oulun, Hämeenlinnan, Lappeenrannan, Tallinnan ja Göteborgin kanssa ­ Tämä on hyvä konsepti bändien kierrättämiseen paikkakunnalta toiselle, myös sellaisen yleisön eteen, joka niiden keikkoja ei muuten näkisi. Metal Barbeque on ehdottomasti kesä- ja terassitapahtuma, mutta siitäkin poiketaan ainakin sen verran, että järjestetään Metal Barbeque -pikkujoulut ja -ystävänpäivä. Eikä tämä yhteen kesään jää, vaan ensi vuonna jatketaan. Ensimmäiset Metal Barbeque -juhlat: 10.6. Nosturi, Helsinki Kiuas, Amoral, Sinking 16.6. Nosturi, Helsinki Blake, the Scourger, Northern Discipline www.metalbarbeque.com LISÄÄ UUTISIA: WWW.SUE.FI 27
• 28 toisella vapahtaa odottamasta jatkoa. Levyn päättävä Kirotut kuitenkin heittää synkeydellään ilmaan kysymyksen siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. ­ Hiilen kanssa tuumimme, että teemme levylle toisenlaisen kaaren. Sellaisen, joka alkaa leppoisasti ja synkkenee loppua kohti. Loistavaa, jos koet sen noin, sillä jatkoa seuraa. TERÄSBETONI ­ TOINEN SOTA HYMYILE, SOTURI! ­ Kehottaisin heitä kuuntelemaan meidän musiikkiamme vähän tarkemmin. Ostamaan levyn eikä vain katsomaan valokuvia. Me olemme paikoitellen itseironisia, ja itseironia on vahvuutemme. Meille hevi ei ole synkkyyttä, vaan keikoilla pitää olla hauskaa. Musiikin pitää hymyilyttää eikä lisätä itsemurhariskiä. Musiikin päätehtävä on koskettaa sisältä, ja siinä me olemme onnistuneet. Minusta Teräsbetonissa on jotain samaa kuin The Darknessissa, vaikka musiikki onkin erilaista. Molemmat bändit leikittelevät tosissaan ja vakavissaan olemisen välillä niin, että hitaamman on hankala saada bändistä pitävää otetta. ­ Ymmärrän pointtisi. The Darkness ei musiikkina minua säväytä, se on mielestäni vain eräänlainen hard rock -skenen summa. Onhan se kyllä hauska, hyvin toteutettu yhtye. Teräsbetonin sotasuunnitelma on yksinkertainen ja selkeä. Keikkoja eli taisteluita on tiedossa vuoden loppuun saakka, ja sodan tiimellyksessä riittää vihollisen päitä murskattavaksi. ­ Fanimme ovat keikoillamme usein ilman paitaa, jopa naiset. Kaikki eivät ymmärrä sellaista touhua. Sellaisten ihmisten henkiset päät on hyvä murskata, jotta uudet aivot kasvaisivat entisten tilalle. Teksti: Ari Väntänen Kuva: Warner Iloitse, uljas metallikansa, sillä soturit ovat nousseet taisteluun sinun tähtesi. hoin asein. Miekat on karkaistu uudelleen. ­ Ensimmäinen albumimme Metallitotuus on peruslevy, jonka musiikki on yksinkertaista ja helposti sisäistettävää. Sen kuulleilla on tietty käsitys Teräsbetonista, ja totta kai meillä itsellämmekin on käsitys siitä, miltä meidän pitäisi kuulostaa. Emme kuitenkaan missään nimessä halunneet tehdä samaa levyä uudestaan. Itsensä kopioiminen on naurettavaa. ­ Uusista kappaleista tuli melodisempia. Materiaali ei myöskään enää ole suoraa ratakiskoa, vaan hieman entistä monimutkaisempaa. Musiikissa on kuitenkin läsnä se tietty henki, ja kappaleissa on selkeä ydin. Jos ensimmäinen levymme on tuttu, Vaadimme metallia -levyä on mukava kuunnella. ILO, ULJAUS, YHTENÄISYYS METALLITOTUUDEN JÄLJILLÄ Teräsbetonin päämääränä on tavoittaa metallitotuus ja ymmärtää sen syvin olemus. ­ Mitä metallitotuuteen tulee, me olemme ikuisia etsikkoja, J. Ahola myöntää. ­ Totuuden etsiminen metallimusiikin ymmärtämisen ja mahdollisimman hyvän metallin tekemisen mielessä on loputon matka. Uskoisin kuitenkin, että me olemme löytäneet hyvän perustan metallitotuuden etsimiselle. Luu on vahva, ja sen ympärille kasvatetaan nyt lihasta. Metallitotuuden lähelle päässeitä artisteja ja yhtyeitä: I. Ronnie James Dio ­ Metallin godfather. Dio tietää parhaiten, miltä metallin pitää kuulostaa. Hän tosin on kiertänyt jo kierroksen ympäri: uudet Dio-levyt eivät ole kauhean hyviä. Mutta kun Dion näkee livenä, tajuaa, että metallimusiikki on parhaimmillaan live-esiintymistä. II. Manowar ­ Yksi kovimmista metalliyhtyeistä. Olen kuunnellut Manowaria lapsesta saakka. III. Black Sabbath ­ Metallin keksijä. Tony Iommin uusin levy, jonka hän teki Glenn Hughesin kanssa, on sikamahtava. Rinnakkain, ylväinä, sanaakaan sanomatta neljä soturia istuu ratsailla ja katselee taivaanrantaan. Ratsut seisovat uljaina, hievahtamatta kuin marmoripatsaat, etukaviot metallimaan rajalla. Kaukana horisontissa, tasangon toisella laidalla, kasvaa pölypilvi. Hevosia. Kapiset konit laukkaavat kohti vapisten ja vaahdoten. Ne kantavat vihollisen armeijaa. Neljän soturin ylevät sydämet hakkaavat samaan tahtiin, kiihkeinä ja voimakkaina. Pian astalot juovat verta, pian kallot murskataan, pian teräs kalskahtaa toista vasten, pian hurme punaa maan. On aika katkaista käärmeeltä kieli, manata pois petturihenget. Toisen sodan aika on koittanut. ­ Odotamme ensimmäistä taistelua voittajatunnelmissa, kitaristi-laulaja J. Ahola sanoo. Olemme juuri päässet yksimielisyyteen käsitteistä. Siis siitä, että jokainen uusi Teräsbetoni-albumi on uusi sota ja jokainen keikka taistelu tuossa sodassa. ­ Me taistelemme metallin vihollisia vastaan loputtomasti. Vihollisia ovat kaikki ne, jotka dissaavat musiikkiamme ja fanejamme. Voisi sanoa, että tähän saakka taistelu on edennyt oikein... mukavasti. Keikoilla voitto merkitsee sitä, että voitamme yleisön puolellemme. Se on meidän tehtävämme. Uusi materiaalimme on vahvaa ja sitä on moneen makuun, vaikka se metallia onkin. Uskon, että tulemme voittamaan tämän sodan. Sota on tosin vasta aluillaan ja se voi kestää sata vuotta, kuten historia meille kertoo. Kaikki muinaisia kirjoituksia tutkineet ja korvansa terästäneet tietävät, että Teräsbetonin ensimmäinen sota metallin puolesta päättyi riemuvoittoon. Soturijoukko ei kuitenkaan lähde uuteen sotaan vanTeräsbetonin viesti vihollisilleen on selvä: "vaadimme metallia". Mutta kun vaaditaan metallia, mitä silloin oikein vaaditaan? ­ Me vaadimme metallin mahtia radioon, teeveeseen, työpaikoille, kotio, uniin, kaikkialle. Vaadimme, että metallimusiikkia kunnioitetaan sen arvon edellyttämällä tavalla, myös mediassa. Nykyisin metalli-otsikon alla tehdään kaikenlaista materiaalia. Puhutko nyt niin sanotusta "false metalista"? ­ En puhu väärästä ja oikeasta metallista. On vain hyvää, keskinkertaista ja huonoa musiikkia. Jotkut ryhtyvät valtavirran mukana tekemään musiikkia, jollaista eivät ole aikaisemmin tehneet. Tällä hetkellähän metalli on muotia. Se on meille hyvä asia, mutta jossain vaiheessa metalli menee pois muodista. Minä olen aina soittanut hevimusiikkia, vaikka se ei aina ole ollut muodikasta. Hevipiireissä kuitenkin liikkuu väkeä, joka kuiskii Teräsbetonin olevan väärää metallia. On väitetty, että ette ole umpivakavissanne, ja kuten tiedämme, se on mustin mahdollinen synti näillä heavyillä lakeuksilla. Mitä haluaisit sanoa heille? Aiemmin ylävartalonsa miehekkään kiiltäviksi rasvanneet Teräsbetoni-urhot esiintyvät Vaadimme metallia -levyssä mutaan ja turkiksiin verhoutuneina. Tämä ei kuitenkaan ole Teräsbetonin käsitys säkistä ja tuhkasta, sillä uudet taistelulaulut ovat optimistisia. Kuulostaa siltä kuin bändi vetäisi miekat tupesta täysin varmana voitostaan. ­ Duuribiisit murtavat hevissä yleistä mollivoittoisuuden jäätä. Vaikka soitammekin ajoittain duurissa, uljaus, joka on meille tärkeä elementti, on aina läsnä. Esimerkiksi levyn avaava Vaadimme metallia on Teräsbetonin uljas, iloinen paluu areenalle. Toinen hyvä esimerkki on Kuninkaat, jossa duurien ja mollien vuorottelu luo majesteetillisen vaikutelman rock-kappaletta ylevämmästä sävellyksestä. ­ Tarkoitus olikin tehdä iso kappale. Tuottaja Hiili Hiilesmaan mielestä Kuninkaat voisi olla jonkun maan kansallislaulu. Uskon, että fanimme pitävät isosta materiaalista, joka liikkuu rock-areenan ulkopuolella. Vaikka Teräsbetonin kaikki kolme kielisoittajaa (neljäs soturi on rumpali J. Kuokkanen) säveltävät yhtyeelle lauluja, Vaadimme metallia kuulostaa hyvin yhtenäiseltä, ikään kuin musiikki olisi peräisin yhdestä mielestä. ­ A. Järvinen, V. Rantanen ja minä olemme kuitenkin erilaisia säveltäjiä. Rantanen rakastaa Saksa-heviä, mikä kuuluu hänen kappaleistaan yksinkertaisuutena, toimivuutena ja voimana. Minä leikin soinnuilla ja koukuilla ja pidän majesteetillisista asioista. Järvinen taas ilmaisee itsensä hyvin raskaasti ja suoraan. Kaikki se kiteytyy Teräsbetoniksi, kun me soitamme yhdessä. Vaadimme metallia -levyllä lauletaan hyvin vähän naisista. Saitteko ensimmäisen albumin Orjatar-kappaleesta palautetta, joka ohjasi teitä poliittisesti korrektimpaan suuntaan? ­ Ei lainkaan. Orjatar on yksi suosituimmista kappaleistamme. Mitä paitamyyntiin tulee, Orjatar-paidat käyvät kuumana, noin niin kuin myynnillisesti. Mutta kuuntelepa Saalistajat-biisit sillä korvalla: sen voi halutessaan tulkita seksuaalisesti. Myös Viimeinen tuoppi -kappaleessa kertoja on ollut soturi vuoksi mammonan ja naisten. Naisia ei siis ole unohdettu. Vaadimme metallia -levy päättyy poikkeuksellisesti. Yleensähän draaman kaari johtaa loppuratkaisuun, joka tavalla tai
• 29
• Kitaristi Paul Spatola innostuu, kun puheeksi tulee Euroopan valloittaminen. Debyyttilevy Vol. 1 julkaistaan Suomessa kesäkuussa, muualla Euroopassa syksymmällä. ­ Olemme kaikki todella innoissamme. En itse ole koskaan ollut Euroopassa. Siitä tulee mahtavaa, mies hehkuttaa. Bändi on kuitenkin realistinen myyntilukujen ja suosion suhteen. Spatolalle riittää, että bändi saadaan mahdollisimman monen ihmisen tietoisuuteen. ­ Emme ole sellainen bändi, jonka kuva on julisteissa joka puolella kaupunkia. Haluamme ihmisten keskittyvän musiikkiin, ei siihen, miltä näytämme kuvissa. Hurtia on ehditty eri medioissa verrata muun muassa Tooliin, Nirvanaan ja jopa keskikauden Metallicaan. Spatola pitää suuriin nimiin rinnastamista hienona, mutta usein perättömänä. ­ Onhan se imartelevaa, paitsi että minusta me emme kuulosta noilta bändeiltä ollenkaan. Vaikutteita on toki otettu. Tuon Tool-vertauksen 30 kuulee koko ajan. Se on minusta outoa, emme me kuulosta Toolilta lainkaan. Ehkä meissä on samaa synkkyyttä, mutta muuten musiikillisesti en ymmärrä vertausta. ­ Oli kyllä kerran yksi arvio, jossa meidän sanottiin kuulostavan näiltä emo-bändeiltä. Me emme kuulosta niiltä pätkääkään! Helvetti, emme todellakaan, kitaristi jatkaa nauraen. Tool-vertaus lienee kuitenkin kaikkein osuvin, sillä jotain hyvin samankaltaista on Maynard James Keenanin ja Hurtin laulaja-lauluntekijän J. Lorenin monimutkaisessa ja synkässä tarinapiirissä. ­ Meillä ei ole tapana kertoa ihmisille mistä laulut kertovat. Jätämme kaiken avoimeksi tulkinnalle, jotta ihmiset voivat itse tehdä päätelmiä. Kaikki sanat voivat tarkoittaa monia eri asioita ja kaikissa biiseissä on ammennettu erilaisista tunnelmista. Luulen, että mitä enemmän levyä kuuntelee, sitä paremmin se aukeaa, Spatola pohtii. ­ Haluaisin oikeasti ihmisten istuvan alas ja lukevan sanoituksia samalla kun kuuntelevat levyä. Haluamme ihmisten kiinnittävän huomiota itse musiikkiin. Emme halua olla kuvassa levyn kannessa, jotta ihmiset voisivat katsella sitä ja ajatella "ai tältä ne näyttää" ja pistää ehkä levyn soimaan ja ajatella, että eivät pitäneet niistä vaatteista, jotka meillä oli kuvassa päällä. Hyvä tarina on tunnetusti avain menestyvään brändiin, eikä Hurt ole tässä poikkeus. Lähes jokainen yhtyettä käsittelevä artikkeli muistaa mainita ristiriidan bändin keulamiesten J. Lorenin ja rumpali Evan Johnsin taustojen välillä. Loren kasvoi etelässä tiukan uskonnollisessa kodissa kuunnellen gospelia, Johns taas Los Angelesissa isänsä studioilla tehden kotiläksyjä Cinderellan ja Van Halenin äänittäessä. Spatola kuitenkin kiistää taiteellisten johtajien välisen draaman. ­ Ovathan he taustoiltaan erilaisia, mutta heillä on yhteinen intohimo eli musiikki. Nyt kun elämme samanlaista elämää, keikkailemme, näemme toisiamme ja soitamme yhdessä joka päivä, kaikki ovat kuitenkin melko samankaltaisia. Spatola ja basisti Josh Ansley taas ryhtyivät rokkareiksi sitä kaikkein perinteisintä kautta: soittamalla bändeissä teini-ikäisenä. Ansley kutsui vanhan koulutoverinsa mukaan Hurtiin vajaa vuosi sitten, eikä Spatolaa ole kaduttanut päivääkään. ­ Siihen aikaan bändillä ei ollut levytyssopimusta, ei mitään. Minä otin tavarani ja muutin New Jerseystä Los Angelesiin. Olihan se suuri riski. Jätin vaimoni ja työni New Jerseyhin mennäkseni soittamaan bändissä, mies naureskelee ja korostaa vaimonsa tukevan häntä täysin. Riski ilmiselvästi kannatti, sillä nyt Spatola asuu palmujen katveessa, elää musiikilla ja pääsee kiertämään maailmaa. Vain yksi asia Eurooppaan promokiertueelle saapumisessa miestä ahdistaa: ­ Millainen sää on Suomessa? Onko siellä lämmintä? Minä haluan lämmintä säätä, joten siellä on paras olla hyvä ilma kun tulemme. Teksti: Lotta Heikkeri Kuva: Emi
• SHADE EMPIRE Kuopiolainen Shade Empire on soittanut synkkää metallia jo vuodesta 1999. Kitaristi Juha Sirkkiän haastattelun aikana ilmassa ei leiju ylimääräistä testosteronia eikä metallimaista uhoamista. Alkuun onnittelut Slitwrist Ecstasy -singlen listasijoituksesta, mahtoi tuntua mukavalta? ­ Totta kai on mukava fiilis, mutta eihän sitä vielä tiedä miten tämä vaikuttaa levymyyntiin. Olitte aikaisemmin italialaisella Avantgarde Musicilla ja siirryitte nyt huhtikuussa Dynamic Arts Recordsin talliin. Mistä vaihto johtui? ­ Lähinnä syynä oli se, ettei oikein enää tavoitteet kohdanneet Avantgarden kanssa. Ne olis mielellään julkaissut tän uuden levyn, mutta pelättiin vähän, että panostus ei olisi ollut sen suurempaa kuin edellisellä levyllä, Sintheticillä. Avantgarde oli muutenkin menossa enemmän UG:n suuntaan ja Dynamic oli kysellyt meitä jo vähän aikaa, joten siirtyminen oli sitten aika kivuton homma. Hyvin on tähän asti sujunut. Pitääkö paikkansa, että olette viimeisten viiden vuoden aikana tehneet vain kymmenisen keikkaa? ­ Joo, ei olla liian usein keikkoja tehty. Kenelläkään bändin jäsenistä ei ole oikein ollut aikaa hommata keikkoja, vaikka tilausta tuntuisikin olevan. Kuopiossa heitettiin juuri levynjulkkarikeikka ja paikka oli loppuunmyyty, että olishan niitä keikkoja kiva tehdä. On tässä kovat säädöt koko ajan päällä, että katsotaan mitä tuleman pitää. Mistä nimi Shade Empire juontaa juurensa? ­ Oltiin ensimmäistä demoa menossa nauhoittamaan. Treeneissä edellisenä iltana ennen nauhoituksia päätettiin, että ei lähdetä ennen kuin nimestä tulee valmista. Nimi syntyi kolme hikistä tuntia myöhemmin. Miten itse kuvailisit musiikkianne? ­ Aika aggressiivista ja välillä seesteisempää, ei mitään kaavoihin kangistunutta. Soitetaan sellaista mikä tuntuu hyvältä ja siitä muodostuu oma soundi. Kuuntelin vähän aikaa sitten meidän ensimmäistä demoa, ja vaikka se onkin ihan paska, niin yllätyksekseni siellä oli jo havaittavissa joitakin samanlaisia sointukulkuja. Samanlainen tyyli on ollut alusta asti, henkilökohtaiset taidot ja yhteensoittaminen vain ovat kehittyneet ja musiikki totta kai jalostunut Onko olemassa musiikkia, jota et pysty kuuntelemaan? ­ Amerikkameininki-hip-hop. Se nyt on vaan niin hanurista kun vaan voi olla. Se on todellinen inhon kohde. Ei suomalainenkaan hip hop uppoa, paitsi Don Johnson Big Band. Se on kyllä asiallista menoa, mutta ne tekeekin biisit itse. Kyllä mä oon enemmin elävän kuin konemusiikin kannalla. Uudella levyllä on mukana musavideo. Mistä idea lähti ja millaista videon teko oli? ­ Kun oltiin vielä Avantgardella, niin mietittiin että vois tehdä jotain extraa, jolla saisi vähän näkyvyyttä. Yksi yö sitä kuvattiin ja kyllä siinä rupes biisin pikkuhiljaa oppimaan. Rupes tulemaan jo korvista ulos. Musiikkinne on aika synkkää. Kuinka synkkiä todellisuudessa olette? ­ (Nauraa) Tosi synkkiä. Istun tälläkin hetkellä punaiset valot päällä, jotta pimeänäkö parantuisi. Ei vaan, ei olla synkkiä. Eihän sitä aina jaksa synkistellä, puretaan ne fiilikset siihen musaan sitten. Missä olette kymmenen vuoden kuluttua? ­ Toivottavasti kasassa (naurahtaa). Jos kehityssuunta tästä vielä paranee, niin jos vaikka ainakin yksi Euroopan-rundi olisi takana. Mutta pitää katsoa, otetaan levy kerrallaan. Tyhmä kysymys: Miksi pitkiä hiuksia on kiva heiluttaa? ­ No, joillakin vispaa jalka ja joillakin vispaa sitten pää. Kiitos haastattelusta, vielä viimeiset sanat, jotka EIVÄT mainosta uutta levyä? ­ Tota tota... Oon aina sanonut, että älkää hukkuko jäihin, niin kuin Talvisodan aikana sanottiin, mutta se ei taida oikein sopia nyt. Sanotaan vaikka, että pysykää juhannuksena pinnalla. Teksti: Noora Jussila Kuva: Maria Kärkkäinen VAIKUTA ROVANIEMI ROCKFESTIVAALIN YLLÄTYSESIINTYJÄÄN!! Lähetä tekstiviesti: rovaniemi(välilyönti)artistin nimi numeroon 16340. Yllätysesiintyjä valitaan eniten ehdotuksia saaneiden artistien joukosta. (1e / viesti, toimii Soneran, Elisan, DNA:n, Saunalahden, Kolumbuksen ja Telefinlandin liittymistä ). ÄÄNESTÄMÄLLÄ OLET AUTOMAATTISESTI MUKANA MIP-PASSI KILPAILUSSA!!! Voita MIP-passi Rovaniemi Rockfestivalille!!! Arvomme 5 kpl MIP-passeja sis. festarimatkat, backstagepassit, ruokailut ja virvokkeet sekä hotellimajoitukset koko festivaalin ajaksi. Näpy-näpy!!! Voit myös osallistua lähettämällä yhteystiedoillasi varustetun postikortin osoitteeseen: Rovaniemi Rockfestival, Jääkärinkatu 8, 00150 Helsinki VOITTAJIEN NIMET ILMOITETAAN SIVUILLAMME 20.6. VOITTAJILLE ILMOITETAAN MYÖS H ENK.KOHT. 32
• RUOSKA KONEMETALLIN Savon sydämessä Juvalla jo vuosia toiminut Ruoska ei vielä ole saanut taakseen suurta yleisöä, vaikka bändi on levyttänyt jo kauan. Nyt bändi vaihtoi levy-yhtiötä pieneltä isolle, jolloin mahdollisuudet saada biisejä tavallisenkin tallaajan soittimeen parantuvat huomattavasti. ­ Se tapahtui ihan vahingossa, kun kaverimme vei edellisen levymme Inkfish-studiolle. Studioäijä sitten innostui siitä ja vei sen mukanaan EMI:in. Eipä mennyt pitkään kun sieltä soitettiin ja kerrottiin, että täältä on teille varattu aika, alkakaahan tulla paikalle. Tuli sellainen tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Levyä tehdessä oli iso budjetti ja studioaikaa kolme kuukautta. Tehtiin niin pitkään kunnes oli valmista, kuvailee bändin rumpali Sami Karppinen. Vaikka Ruoska tuo sekä musiikkinsa että pressikuviensa puolesta ensimmäisenä mieleen saksalaisen Rammsteinin, oli uusi levy-yhtiö sitä mieltä, että bändillä on omanlaisensa juttu. Biiseihin lafka ei kajonnut, vaikka vastaavana tuottajana toimi EMIn Gabi Hakanen, muun muassa CMXyhteyksistä tuttu mies. ­ Levy-yhtiö halusi lähinnä vain vaihtaa jonkun biisin nimen. Ruoska oli jo EMI:lle siirtyessään aika valmis paketti ja ne saivat mitä halusivat. Levyn varsinainen tuottaja puuttui biiseihin enemmän. Ennen levyfirman vaihtoa Ruoska oli Klamydian hemmojen pyörittämän Kråklundin leivissä. Levyjä syntyi tasaista tahtia ­ Kuori (2002), Riisu (2003) ja Radium (2005). ­ Kråklundin kanssa meillä oli löysä kaveripohjalta tehty sopimus, josta kumpikin osapuoli sai tarvittaessa vetäytyä pois. Vain idiootti olisi kieltäytynyt EMI-diilistä. Ja pitäisihän tässä ihan omaa itseäänkin ajatella, koska on tämä rokkibändin pyörittäminen vuositolkulla aika raskasta hommaa. Näin olikin viisasta tarttua tähän tilaisuuteen, koska bändin taakse tuli isot resurssit. ­ Amortem-levyllä on kaikkiaan yksitoista biisiä. Ensimmäiset neljä oli jo demottuna UUDET JUMALAT Levy-yhtiön vaihtaminen oli merkittävä askel Ruoskan uralla. Uusi sopimus tuo orkesterin kesäkuussa ilmestyvän Amortem-levyn myötä paremmin esille ja vie kuulijat kiihkeästi jyskyttävän konemetallin pauloihin. levy-yhtiön vaihtuessa ja ne tehtiinkin ensin. Niiden joukossa oli sinkkuna julkaistu Mies yli laidan. Levy-yhtiö sen valitsi sinkuksi. Se on soinut jatkuvasti radiossa, just yksi kaveri soitti ja kertoi kuulleensa sen, Karppinen kertoo ylpeänä. Ruoskalla on ollut ennenkin pari radiosoittoa saanutta pikkuhittiä. Käärmeen pesä ja Tuulen viemää ovat keinuneet radioaalloilla usein. Vaikkei Ruoska ehkä ole käynyt soittelemassa juuri sinun kotipaikkakunnallasi, on bändi ahkerasti tien päällä. Keikkoja on talven ja kevään mittaan ollut viitisentoista. ­ Levynteko hiukan haittasi keikkailua, mutta nyt vedetään ainakin jouluun asti. Kyllä me näissä Suomen vakiorokkimestoissa käydään. Aika kirjavaa jengiä siellä näkyy. Alussa oli pelkästään hevimiehiä yleisönä, mutta nyt on jostain syystä alkanut tulla naisia paljon. Noin puolet on naisia, mitä on aika vaikea käsittää, Karppinen pähkäilee. Keikoilla Ruoskan konejytke tulee taustanauhalta. ­ Monet ovat ihmetelleet, miksemme ota synansoittajaa bändiin. Olen siihen sitten yleensä vastaillut, että samalla pitäisi ottaa jousiorkesteri, kirkkokuoro ja paljon muuta, mitä meidän biiseissä kuuluu. On vain jotenkin fiksumpaa käyttää taustanauhoja. Jutustelumme alussa Karppinen kertoi Lordin Euroviisuvoiton yllyttäneen koko ryhmän hurmokseen ja sen seurauksena kumoutui viinaa enemmän kuin lääkäri määrää. Ruoska ei sentään ole valmistautunut mahdolliseen Euroviisukarsintakutsuun. ­ Ihan absurdi idea, jota pitäisi kyllä harkita, jos semmoinen tulisi. Kyllä kai sinne kannattaisi mennä, eikä siitä varmaan haittaakaan olisi, koska nyt ne kisat muuttuvat varmasti. Laulajamme Patrik Mennander muuten löi 200 euroa vetoa Lordin voiton puolesta ja voitti. Teksti: Kimmo Jaramo Kuva: Emi 33
• 58
• MARKO OLLILA ­ Nightwish (Like 2006) Pehmeän samettiset kannet, tyylikäs ulkoasu, runsaasti kiintoisia valokuvia sekä paljon listattuja faktoja, muun muassa kaikki bändin keikat listattuna. Odotettu, kohuttu ja kaivattu Nightwish-historiikki on ulkoisilta puitteiltaan loistelias, mutta entäpä sisältö? Marko "Mape" Ollila on pitkään bändin tunteneena päässyt hyvin sisälle kiteeläisten päiden sisälle. Lukuisat anekdootit, haastattelunpätkät ja kommentit valottavat hyvin jäsenten sielunmaisemaa. Vaikka Tuomas Holopainen saakin ansaitusti eniten palstatilaa, kirja antaa lisäinformaatiota bändin sisäisestä kemiasta. Varsinkin rentona suupalttina tunnetun kitaristi Emppu Vuorisen asema puun ja kuoren välissä olevana ristiriitojen sovittelijana nousee esille. Paitsi että kirja on yhtyeen historiikki, se on myös analyysi Nightwishin ja Tarja Turusen välisestä suhteesta. Historioitsijana Ollila onnistuu erinomaisesti, kriisin syiden selvittäjänä ei niinkään. Vaikuttaa, että Ollila on ollut ehkä liiankin lähellä bändin miesjäseniä, joihin kohdistetaan kritiikkiä lähinnä hajahuomautuksin sekä rivien väleissä. Bändin puhumattomuuden kulttuuri, Tarjan ja metallimiesten eri odotukset sekä jäsenten sosiaalisten taitojen vajavaisuus kyllä mainitaan, mutta ne jäävät kirjan esittämän syyllisen varjoon. Tarja Turusen aviomies-manageri Marcelo Cabulista on tehty kirjan pääkonna, joka teoksen mukaan huijaa kaikkia ja kaikesta, sumuttaen sekä bändiä että vaimoaan Tarjaa. Läpi kirjan esiintyvä salaperäinen "alan aktiivinen toimija" kertoo Cabulista tarinoita ja kommentteja, jotka ovat niin vakavia, että ne kaipaisivat ehdottomasti tuekseen sekä kertojan oikeaa nimeä että konkreettisempia todisteita. Oli väitteiden totuusarvo kuinka autenttinen tahansa, niin nimettömien lähteiden käyttö kenen tahansa tuomitsemiseen on äärimmäisen arveluttavaa, varsinkaan jos syytösten kohde ei saa puolustautua. Kirjassa kerrotaan näkemyksiä Cabulin toiminnasta myös avoimesti, omalla nimellä, mikä olisikin ollut moraalisesti ainoa oikea toimintatapa. Muutaman kerran Ollila tosin vihjaa, että Cabuli ei ole välttämättä bändin ainoa arveluttavasti toiminut manageri. Bändin managerit Ewo sekä Toni Peiju kommunikoivat Cabulin kanssa lähettämällä lähinnä vittuiluviestejä sähköpostitse, lisäten vettä riitaisaan myllyyn. Kirjan mukaan kaksikko ei myöskään ole kiertueilla aina huolehtinut tarpeeksi jämäkästi bändin tarpeista, massiivista alkoholitarjoilua lukuunottamatta. Tämä on entisestään kiristänyt eri osapuolten välejä. Ehkäpä jokaisella osapuolella on tässä sopassa syytä katsoa peiliin? Rivien väleistä paljastuu myös muita mahdollisia syitä bändin välirikkoon. Bändin kommunikaatiovaje sekä äärimmäisen kiinteä yhteisöllisyys ei ole Ollilan mukaan vaivannut ainoastaan Tarjaa, sillä myös osa muista jäsenistä on kokenut olevansa tietynlaisen sisäpiirin ulkopuolella. Ex-basisti Sami Vänskähän kuuli saaneensa potkut vasta managerin ilmoitettua asiasta, ja Empullakin on ollut tapana lähteä vaeltelemaan keikkojen jälkeen ja pa- 8 lata vasta myöhään, yksin. Asioista ei ole bändin kesken puhuttu avoimesti. Kirjassa todetaankin, että bändin sielu Tuomas tuo herkkänä ihmisenä sisimmät tuntonsa esille musiikin kautta, mutta hänen on vaikea pukea tunteitaan sanoiksi. Suomessa luovuuteen ja herkkyyteen liittyy usein myös kuningas alkoholi. Niin myös Nightwishissä. Oma syynsä bändin ongelmiin löytyy varmasti myös siitä, että bändillä ja sen sisäpiirillä on tapana ryypätä ja sekoilla lähes yhtäjaksoisesti kiertueilla. Ei ole ihme, että ainoana naisena Tarja on kokenut lievää ahdistusta, kun kännissä remuavien ukkojen porukasta osa on kirmannut liki kroonisesti alastomina. Eräänkin eloisasti kuvaillun saunavuoron aikana Turunen löysi lauteilta pari äijää munasillaan ruoskimassa toisiaan. Ota siinä sitten löylyt. Eri mielipiteet ja tavat eivät olleet suurin ongelma, vaan se, että ilmenneitä kriisejä ja ongelmia ei ratkottu ajoissa. Tarjan raiskausyritykseltäkin pelastanut Marcelo Cabuli on Nightwish-kriisissä enemmänkin seuraus kuin varsinainen syy. Kun ongelmia ei puhuttu halki, ajoittaiset ylilyönnit ja purkaukset kasvoivat pikku repeämistä ammottaviksi kuiluiksi, joiden ylittäminen oli lopulta mahdotonta. Bändi on täynnä äärimmäisen luovia, temperamenttisia ja voimakastahtoisia ihmisiä, mutta luovuus vaatii veronsa. Kuten kaikki erot, myös yhden naisen ja neljän miehen henkinen avioero on ollut katkera. Vaikka jokainen lukija voi itse tehdä omat johtopäätöksensä Ollilan kirjan sisältämien kattavien faktojen avulla, lopullista totuutta ei ehkä edes ole olemassa. Elämä kuitenkin jatkuu, niin Tarja Turusella kuin Nightwishilläkin. Jussi Lahtonen TARJA KERTOO... Nightwishin päätös erottaa laulaja Tarja Turunen viime lokakuisen jäähyväiskonsertin jälkeen poiki runsaasti polemiikkia ja avoimia kirjeitä molemmin puolin. Muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen osapuolten vereslihalla olevia haavoja revitään auki. Lähes samanaikaisesti julkaistiin sekä Nightwish-historiikki että yhtyeen viimeisestä konsertista nauhoitettu live-dvd End of an Era. Toisesta kodistaan Buenos Airesista, Argentiinasta tavoitettu Tarja Turunen on julkaisujen suhteen kaksijakoisissa tunnelmissa. Varsinkin dvd:ssä oli paljon sopimusteknisiä viivästyksiä. ­ Koko jupakka otti aikaa ja siinä oli monta ongelmakohtaa. Siinä vaiheessa kun täällä kirjoiteltiin, että "vain Tarjan nimikirjoitus estää julkaisun", niin ei silloin vielä ollut kunnon sopimusta edes kasassa, vaan minun piti itse vielä selvittää asioita. Olen dvd:stä todella iloinen, ja odotan sen julkaisua itsekin kovasti. Kyseessä on kuitenkin viimeinen julkaisuni Nightwishin kanssa, joten se on tärkeä itsellenikin, kertoo Tarja. Konserttitallenne on Tarjalle kaksijakoinen, sillä siihen liittyy muistoja sekä hyvässä että pahassa. Myös Nightwishin muut jäsenet ovat sanoneet konsertin olleen yksi heidän parhaistaan. ­ Sitä se varmasti oli, koko bändin puolesta. Mieletön ihmisten massa ja se atmosfääri. Keikalla oli ihmisiä, jotka ovat olleet mukana ihan bändin alkuajoista asti. Konsertin katsominen oli kuitenkin itselleni tunteiden myllerrystä laidasta laitaan. En tule dvd:tä ihan heti katsomaan uudestaan, vaikka itse keikka olikin aivan mieletön. Muistan tarkasti fiilikseni, olin ollut flunssassa ja jännitin keikkaa kovasti. Hartwall Areena on kuitenkin jokaisen suomalaisen bändin unelmakeikka päättää kiertue, ja konsertti oli älyttömän hieno, yksi parhaista jossa olen laulanut, Tarja paljastaa. Kun viimeksi juttelin Tarjan kanssa livejulkaisusta, vuosi oli 2001 ja kyseessä ensimmäinen suomalaisbändin keikka-dvd, Tampereen Pakkahuoneella nauhoitettu From Wishes to Eternity. Silloin musiikki-dvd: t olivat hieman nykyistä tuntemattomampia, samoin kuin Nightwish. ­ Silloin tilanne oli toinen. Olimme Wishmasterin jälkeen jo kiertäneet Eurooppaa ja etelä-Amerikkaa, mutta bändi ei ollut vielä kasvanut läheskään näin isoksi kuin mitä se nyt on. Emme olleet olleet esimerkiksi vielä Yhdysvalloissa. Tuo Tampereen-konsertti oli hieno, ja minulla on siitä paljon ihania muistoja, kuten koko bändistä. Ilman bändiä ja yhteistä menneisyyttämme olisin tuskin tässä juttelemassa sinunkaan kanssasi. Haluaisin muutenkin muistella bändiä positiivisten ajatusten kautta, eikä pelkästään näiden negatiivisten asioiden kautta, Tarja toivoo. Negatiivisia asioita on julkisuudessa vatvottu olan takaa, ja tuoreen kirjajulkaisun jälkeen lööpeissä on jälleen kerran käsitelty Tarjan ja muiden keskinäisiä suhteita. Lehtien mukaan välit eivät ole kunnossa, eivätkä esimerkiksi Tarja ja Tuomas ole puhuneet kuukausiin. Toisaalta, mistä heidän pitäisi nyt yhtäkkiä puhua, jos puhevälit olivat jo aiemmin pitkään poikki? ­ Täytyy kyllä sanoa että olen tähän kirja-asiaan tällä hetkellä tosi pettynyt. Esille otettiin jo aiemmin yksityisiä asioita, joita en olisi halunnut lähteä käsittelemään julkisuudessa. Bändi sen kuitenkin lähti tekemään, ja minä siinä vanavedessä. En ole kirjaa itse vielä lukenut, joten en halua sitä kommentoida sen tarkemmin. Nämä pääväitteet olen kuullut, enkä kyllä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Tuomaksen kanssa en ole puhunut, mutta eipä ole Tuomakseltakaan soittoa kuulunut, Tarja mainitsee. Media on käsitellyt tapausta railakkaasti. Tarja myöntää, että varsinkin keltainen lehdistö on viimeisen viiden vuoden aikana muuttunut, mutta toteaa, että häntä itseään media on kohdellut ammatillisessa mielessä erittäin hyvin. ­ Onhan Nightwishin koko aika ollut yhtä julkisuuskoulua. Täällä Argentiinassakin fanit kyllä tulevat tapaamaan ja halaamaan, mutta täällä saa silti olla suht rauhassa. Nämä eri elämäntilanteet vaikuttavat kyllä, enkä voi vähätellä, etteikö tämä olisi ollut raskasta. Aika tekee paljon muutakin kuin parantaa. Välillä suututtaa niin paljon kuin vain voi suututtaa. Sitten täytyy vain katsoa ulos ja todeta, että aurinkohan siellä vielä paistaa, Tarja toteaa. Tällä hetkellä Tarjalla on kuitenkin hyvä mieli siitä, että hänellä on selvät sävelet siitä, mitä tehdä. Kesällä Tarja menee nauhoittamaan joululevyään, ja pohjatyö omaa sooloalbumia varten on alkanut. Lisäksi Tarja konsertoi muun muassa legendaarisen urkuvelhon Kalevi Kiviniemen kanssa, esiintyy Savonlinnan oopperajuhlilla sekä tähdittää Jore Marjarannan kanssa Paraisten kalkkikivilouhoksella järjestettävää Robert Wellsin Rhapsody in Rock -spektaakkelia. Loppuvuonna Tarja järjestää myös joulukonserttikiertueen, joka ulottuu Venäjälle saakka. ­ Olen aina tiennyt, mitä haluan tehdä. Vaikka tämänhetkiset uutiset tuovat muuta esille, olen aina halunnut tuoda oman päämääräni esille, tiennyt mitä itse teen. Enkä ole johdateltavissa oleva ihminen. Tietoisuus siitä mitä teen on lähtenyt omasta itsestäni. Ne, jotka tuntevat minut ihmisenä, tietävät, että arjessa olen kaukana diivasta. Minun täytyy nyt jatkaa elämää ­ ja bändin täytyy jatkaa elämää. Mitä voin heille toivoa? Kaikkea hyvää, Tarja toivottaa Nightwishin jäsenille. Jussi Lahtonen NIGHTWISH ­ End of an Era DVD (Spinefarm) 10 Nightwishin kiertueen päätöskonsertti oli ja on ehkä suureellisin tapahtuma, mitä suomalaisyhtye on koskaan maassamme järjestänyt. Upeissa puitteissa vedetty spektaakkeli tarjosi paikallaolijoille elämyksen, joka ironista kyllä oli todellakin ainutkertainen. Ne, ketkä eivät paikalle päässet, saavat tyytyä tallenteeseen, joka sekin on Antti Jokisen ohjaamana omaa luokkaansa, ja keikkavideona parasta, mitä Suomessa on tähän mennessä kuvattu. Tunnelma on mahdollisimman autenttinen, vaikkakin välispiikit ja 10 000 hengen yleisöaallot onkin leikattu enimmäkseen pois. Konsertin lisäksi dvd sisältää 55-minuuttisen dokumentin A Day Before Tomorrow, jossa käydään läpi kaksi konserttia edeltänyttä viikkoa ja yhtyeen viimeiset ajat yhdessä. Yhtyeen parhaimmistoa tarjonnut keikka oli paitsi musiikillinen, myös visuaalinen show. Pyrot, efektit, videot, Tarjan puoli tusinaa puvunvaihtoa sekä ilotulitus muodostivat kansainvälisen huipputason spektaakkelin. Parhaimmillakaan ulkomusiikillisilla seikoilla ei kuitenkaan olisi ollut mitään merkitystä, ellei yhtyeen musiikissa olisi ollut tuona iltana sielua ja sydäntä. Nightwish ei tuona iltana ollut vain bändi, se oli elämää suurempi tunnetila. Jussi Lahtonen 61
• bumin osana ja ehkäpä vielä paremmin singlebiisin vaihtoehtoversiona ja bonusraitana, mutta toisella pitkäsoitollaan Ashram alkaa olla vähitellen nykyisen vaiheensa ehtoopuolella. En osaa suositella oikeata suuntaa Ashramille, mutta muotoa miettiessä tulee väistämättä mieleen Apocalyptica, joka on nykyään aika paljon muutakin kuin neljällä sellolla Metallicaa coveroiva yhtye. Ehkäpä Ashraminkin pitäisi tehdä gothic-historiaan nojautuva cover-albumi ja miettiä sen jälkeen uraansa uudelleen. Tai sitten vain jatkaa nykyisellään ja tyytyä osaansa yhtyeenä, joka tekee äärettömän kaunista musiikkia, joka kuitenkin saavuttaa ainoastaan miellyttävän taustamusiikin statuksen. Toisaalta, jos hisseissä soisi Ashram, erityisesti biisinsä Lullaby tai For Each And Every Child, niin mieluusti sitä ajelisi muutaman ylimääräisenkin matkan. Aku-Tuomas Mattila BEASTS OF BOURBON ­ Low Life (Munster Records) 7 Australialaisen undergroundrockin kärkikaartiin 80-luvun loppupuolelta kuulunut Beasts of Bourbon on ehtinyt heittää lusikkansa nurkkaan jo useammankin kerran vuodesta 1993 lähtien, mutta on myös kokoontunut säännöllisen epäsäännöllisesti toimimaan moneen otteeseen sen jälkeenkin. Viimeisimmästä kokoontumisesta on nyt muunkin maailman ällisteltävänä tämä Melbournessa lokakuussa 2003 tallennettu konserttiäänite. Yhtye on selvästi ottanut tilapäisen paluunsa tosissaan eikä pelkästään rentoutumismielessä, sillä bändi on erittäin tiukasti kasassa. Livelevyn soundi on autenttisen karu, laulu ja kitarat ovat pinnassa ja rytmiryhmä jätetään möyhimään jäntevää biittiänsä selkeästi taka-alalle. Myöskään yleisön mylvintää ei ole katsottu aiheelliseksi jälkiäänittää Unleashed in the Eastiltä. Materiaalipuolella pedot keskittyvät vuonna 1991 julkaistuun rokkaavimpaan levyynsä The Low Road ­ täsmälleen puolet raidoista on peräisin tuolta mestariteokselta. Ja mikä on ollessa, sillä kyllä nimibiisi The Low Road, Chase the Dragon ja cover-esitykset Cocksucker Blues ja Ride On (Rolling Stones ja AC/DC, jos nyt joku ihmettelee) toimivat elävinä esityksinäkin ääritehokkaasti. Jos joku suunnittelee loppukesäksi lomamatkaa pallon ylösalaiselle puolelle, niin yksi syy tämän levyn julkaisuun on mainostaa niitä seuraavia reunion-keikkoja ensi elokuussa. Tämän perusteella olisi enemmän kuin mukavaa olla lottovoittaja ja maailmanmatkaaja. Jyrki Mäkelä THE BELLRAYS ­ Have a Little Faith (Cheap Lullaby) The BellRaysin jumalaisuuden ymmärtää täysin vasta nähtyään yhtyeen livenä. The BellRays on kuitenkin myös yksi niistä harvoista todella vahvoista live-bändeistä, jotka pystyvät siirtämään keikkojensa voiman tai ainakin taitavan mallinnuksen siitä miltei sellaisenaan äänilevylle. Parhaimmillaan The BellRays on kotikuuntelussa jopa antoisampi elämys kuin keikalla, sillä levyllä bändin runsaat sävyt ja muodonvaihtelut erottuvat parhaiten. Have a Litlle Faith on The BellRaysin toistaiseksi dynaamisin voimannäyte. Jotkut kitaristi-biisintekijä Tony Faten uusista riffeistä ovat hitusen haastavampia kuin ennen, mutta rumpali Craig Watersin johdolla bändi suoriutuu niistä yhtään biisien kulkevuudesta tinkimättä. Esimerkiksi kontrastisessa Chainsongissa ja Pay the Cobrassa The BellRays 9 BLEAK ­ Burns Inside (Helsinki Music Company) Tätä levyä on ollut yllättävän vaikea arvostella. Vaikka ensikuulemalta olin valmis heittämään metalliset levynkannetkin menemään, niin takaraivossa kyti toivo paremmasta. Ahkeran kuuntelun jälkeen voin sanoa, että musiikkiin on tottunut ja pikkuhiljaa se alkaa kuulostamaan ihan kivalta, mutta tämä on tuskin ollut tekijöiden tarkoitus. Levy kuulostaa pitkälti Suburban Triben samaa nimeä kantavan levyn pikkuveljeltä, joka opettelee soittamaan. Biisientekotaito ja musiikillinen uskallus on poissa kuvioista ja musiikki on hiottu ympäripyöreäksi. Poikapoppi ei iske, edes metalliraameissa. Toivoisin Bleakiltä enemmän uskallusta rumpujen ja basson sovittamiseen. Mielenkiintoiset kuviot pohjalla pelastaisivat muuten hypähtelee hillittömästä myllytyksestä tilavaan hissutteluun suorastaan bipolaarisen luontevasti. Laulaja Lisa Kekaula on edelleen yksi maailman törkeimmin aliarvostetuista tulkitsijoista, ja levyllä taustalaulajatar Vula Malingan herkät stemmat taittavat kauniisti hänen jylhää ja hallitsevaa paasaustaan. Pari pientä välisoittoa tiivistävät vaikutelmaa kokonaisuudesta samaan tapaan kuin hip-hop-levyjen skitit. Kauneusvirheet ovat harvinaisen harvassa: mieleen jää vain nimibiisin kosketinsoitin, joka kuulostaa eksyneeltä The BellRaysin soundimaailmassa. "Have a little faith in me?" "Little"? Miten niin "little"? En ole koskaan uskonut mihinkään enempää kuin The BellRaysiin. Ari Väntänen 5 niin tasapaksun madon, joka Burns Inside tällaisenaan on. Positiivinen asia on laulajan mahtava ääni. Caleb hoitaa tonttinsa sen verran vakuuttavasti että se valaa minuun uskoa. Luulen, että tällä bändillä on tulevaisuudessa mahdollisuudet menestyä. Soittotaitoa ei puutu, vain uskallusta kokeilla jotain omaa. Tällaisenaan tämä on pillunkostutusmetallia. Pirita Söderholm THE FEELING ­ Twelve Stops And Home (Island) Mikäli softrock todella on uusi punk kuten The Feelingin lehdistötiedote väittää, on bändi pahasti myöhässä omasta vallankumouksestaan. Phoenix, Tahiti 80 ja Magic Numbers ovat tunnustaneet rakkautensa 70-lukuiseen radiorockiin jo aikoja sitten. 8 Sussexilaisviisikko The Feelingin esikuvat asettuvat jonnekin keskitien rockin kevyesti progressiiviselle pientareelle. ELO, Supertramp ja eritoten Queen paistavat läpi bändin esikoisella eikä kunnianhimoisissa sovitusratkaisuissa ole säästelty. Teknisesti erittäin taidokkaiden muusikoiden käsissä tällainen progressiivisen popin ja radiorockin risteytys toimii, mutta ajoittain ilmassa leijailee muusikkomusiikin ikävähkö tuoksu. Croydonissa samaan aikaan musiikkia opiskellut viisikko 63
• ENSI-ILTAELOKUVAT KUUKAUDEN LEFFAVIERAS KUN TUNTEMATON SOITTAA Sarjassamme tarpeettomia uudelleenfilmatisointeja tulee jostain syystä (sateista kesää kai odottelevat) meilläkin teattereihin Lara Croft -ohjastaja Simon Westin versio tästä vuoden 1979 pikku-kauhuilusta. Leirinuotiotarinan varaan rakennettu yhden ajatuksen kyhäelmä ei ollut kovin säväyttävä alkuperäisenäkään versiona. Lukiolaistyttö Jill (Camille Belle) saa lapsenvahtikeikan syrjäiseen taloon. Jylhän synkeäksi lavastettu rakennus onkin elokuvan uljainta antia. Lapset nukkuvat, kaikki tuntuu olevan OK, ja sitten... kännykkä soi. Lance "Aliens" Henriksenin ääni kyselee, onko lapsenvahti käynyt katsomassa hoidokkejaan. Sitten puhelin soi uudestaan! Huu! Sama kysymys toistuu, ja talossa tuntuu olevan joku muukin liikkeellä. Onko se mörkömies joka nurkissa kolaa ­ vai kissa? (Se on kissa.) Laiskat poliisit eivät tietenkään usko että mitään vaaraa onkaan, ja Jillin kavereilla on muutenkin tekemistä omissa bileissään. Mauttomaksi pureskeltu Kun tuntematon soittaa -purkkafilmi on yksi pykälä lisää kauhurainojen kierrätyskasaan, jonka huipulle ei tähän mennessä ole kivunnut oikeastaan yksikään uusiointi. Efektit ovat paremmat ja äänentoistotempuilla saa yleisön häpsähtämään hereille aina välillä. Silti alkuperäisissä vara parempi. Niin myös tämän teelmyksen kohdalla. Vesa Kataisto THE OMEN OLI ISTP Tällä kertaa leffavieraaksemme saapui lyhyenläntä keskiikäinen nuorukainen, Lapinlahden linnut -yhtyeen ikuisjäsen Timo Eränkö. Ylläoleva otsikko on varmasti selitystä vaativassa määrin hämäräperäinen, ja selitys liittyy suoraan Lapinlahden lintuihin. Kerrottakoon niille, jotka eivät asiaa muista tahi tiedä, että nykysuomen keskeinen lyhennyssanonta EVVK on kotoisin Erängön kynästä. Hän nimittäin raapusti paperille Kuudesti laukeava -sarjassa nähdyn Tähtireki-nimisen Star Trek -ivaelman kässärit. Kunnia ei kuitenkaan ole yksin hänen. ­ Yleensä me on keksitty ja keksitään asiat yhdessä. Joku voi keksiä johonkin vähän enemmän, mutta kollektiivista duunia se on. Nyt kun katsottavana oli uusi versio 30 vuoden takaisesta Ennustus-elokuvasta, nykysuomenkieltä täsmällisesti noudattavalta nimetään The Omen, annoin Erängölle tehtäväksi keksiä tälle Tähtireki-tyyppinen otsikko. Ja sehän irtosi heti kättelyssä: ISTP eli "Ihana seikkailu todelliseen pahuuteen". Ennen "Omenan" käsittelyä mainittakoon vielä, että Kuudesti laukeava on yksi niistä Lintujen Yle:lle tekemistä tv-sarjoista, jotka sisältyvät syksyllä ilmestyvään neljän dvd-levyn sarjaan. Varsinaisten sarjojen lisäksi kiekoilla on luvassa upouusi 40minuuttinen jakso, jossa mukana häärivät myös yhtyeestä jo eronneet jäsenet Mikko Kivinen, Tapio Liinoja ja Markku Toikka. Mukana seuraa myös "satoja minuutteja" vanhoista sarjoista pois jätettyä materiaalia. Ja nyt Omenoimaan. Kyseessä on alkuperäiselle uskollinen uusintaversio 30 vuoden takaisesta Ennustus-elokuvasta, jossa pariskunta saa ilokseen ihanan, itse saatanan jälkikasvuun kuuluvan tenavan. Tarkempi erittely olisikin jo saivartelua. ­ Kerrassaan loistava elokuva. Minä pystyin heittäytymään täysin palkein sen vietäväksi. Se oli uskottava koko ajan, ei mitään falskia tekokauhua. Se kuvasti hyvin sellaista infernoa, jota suomalainen elämä kaipaisi. Suomalainen poliittinen eliitti kaipaisi juuri tämänlaista uutta tulokasta, joka putsaisi pöydän kerralla, tekisi asiat selväksi. Ehkä Makasiinien palo, ja miksei sitten Porvoon kirkon palo on ehkä esiaskelia tähän todella rankan kaverin esiintuloon ­ tässä tapauksessa kylläkin lapsen tai nuorukaisen. Kun nykyään keskiikäiset ovat valloittaneet maailman pahuudella, vääryydellä ja farisealaisuudella, niin tässä elokuvassa annetaan keski-ikäisten ahneuteen kyllä hyvä näkökulma. ­ Toisaalta mä olen niin lapsellinen ihminen, että mä lähden tommoseen seikkailuun ihan täysillä, ellei se ole falskia. Ei saa olla hassunhauskaa tai mitään. Toi oli ihan totta koko ajan. Ja tällaselle meikäläiselle keski-ikäiselle nuorukaiselle muutamat efektit, ja varsinkin ääniefektit oli tosi rankkoja ja säpsäyttäviä. Rankimpia oli ne enneunet eli äkilliset näyt siitä, mitä tuleman pitää. Itsekin joudun myöntämään, että kyseisissä kohdissa kävi mielessä salista poistuminen. ­ Joo! Ja parin sekunnin päästä kuitenkin tajuaa, että vittu, mähän olen elokuvateatterissa enkä tuolla elokuvan sisällä, eihän tässä ole mitään hätää. Mä muuten istun aina eturivillä, koska siinä ei muut pääse mua häiritsemään... mä saan olla täysin leffan sisällä. Ei elokuvia saa katsoa muualta kuin eturivin keskeltä. Ei mitään elokuvaa. Se menettää tehonsa. Jos Lapinlahden linnut tekisi The Omenista huumoriversion, minkälaisista lähtökohdista sitä ryhdyttäisiin rustaamaan? ­ Jotenkin mä näen, että se pikkuskidi olisi kuitenkin iloinen, rietasteleva vanhus. Entinen vastarintataistelija, joka ei tekisi hommaansa yksin... vaikka eihän tääkään sitä yksi tehnyt, vaan siinä oli koko paholaisten joukko... mutta se kokoaisi ryhmän toteuttamaan tätä eliminoimispolitiikkaa. Ja tämä kaikki tapahtuisi hyvin suurella ilolla. Eihän tosta The Omenistakaan ole kuin kullin luikaus täydelliseen farssiin. Ei se ole kuin ihon paksuinen ero siihen, että ton aikana ulvoisi koko ajan naurusta. Toi vaan sattui olemaan tosi ja uskottava. Se on hyvin tarkka se viiva komedian ja realismin välillä. ­ Mä annan tälle kyllä viisi tähteä. Vaikka voi olla elokuvia, joista mä pidän enemmän, niin toi pystyi nielaisemaan mut kokonaan. Sellaiselle elokuvalle mä annan aina viisi tähteä. TÄHDET Eränkö: Halme: 16 BLOCKS "Newyorkilaispoliisi saa tehtäväkseen toimittaa todistaja oikeusistuntoon. Matkaa on kuusitoista korttelia, aikaa 118 minuuttia", kertoo juoniseloste. Ja kun vielä poliisi Jack Mosleyn roolissa häärii Bruce Willis sekä moottoriturpaisena todistajaheebo Eddie Bunkerina rap-ukkeli Mos Def, ymmärtänevät muutamatkin teistä, miksi ennakkoasenteeni koko keitoksen suhteen oli äärimmäisen kyyninen. Yllättävää oli vain se, että ensi katsomalla juttu ei vaikuttanut aivan täydeltä sonnalta. Tähtimäärä määrittyi vasta kakkosistunnolla, eikä silloinkaan ihan lähtövaiheessa. Vielä toisenkin kerran jaksoi alkuvaiheessa ärsyttää se, miten Willisin esittämä juoppo poliisi oli ryyppäämiselehdinnältään myöten matkittu suoraan Jack Nicholsonin Easy Rider ­hahmolta. Vaan kun tyyppi lähti siitä kehittymään, ei minkäänlaista moitteen sijaa lopulta ilmennyt. Vieläkin hienomman perusneekeriduunin tekee Mos Def, jonka narisevaäänisesti valittava tarinankertoja on yksi tapettavimman oloisista sympaatikoista ikinä ­ mikäli ymmärrätte, mitä tarkoitan. Myös paljolti kusipäähahmoihin jumittunut David Morse tekee hienoa jälkeä. 76 vuoden ikään ehtineellä Richard Donnerilla on enemmän kokemusta tuottamisesta kuin ohjaamisesta, mikä koituu leffalle silkaksi plussaksi. Hän on tajunnut napata pääosaan näyttelijöiden ohella sen tärkeimmän eli tarinan ja sen moraalin. Poliisijännärit eksyvät aivan liian usein aivan liian kauaksi elämän tarkoituksesta ja merkityksestä, mutta tässä ei juuri muuta pohditakaan. Nämä asiat ovat 16 Blocksissa yhtä lähellä kuin sen tyylillisessä sukulaisklassikossa, kolmen vuosikymmenen takaisessa Hikisessä iltapäivässä. Ajoittain tarina ja tapahtumat juoksevat aropupun tahtiin, mutta noin vartin välein pysähdytään puhumaan niin olennaisiin syvyyksiin yltäviä arkitotuuksia, ettei mitään rajaa. Filmin kenties hienoin kiteytys löytyy siitä, kun jo karkumatkalle pääsemässä oleva Bunker palaa Mosleyn luokse vain korjatakseen tämän esittämän väittämän siitä, että vain ajat ja säätila muuttuvat, ei ihminen. Hän ehti keksiä, että jos kerran Chuck Berry ja Barry White tekivät linnavisiitit ennen maineeseen nousuaan, miksi ei hänkin voisi katkaista loivaa rikoskierrettään? Markku Halme The Omen (Omen 666), USA 2006. Ohjaus: John Moore. Pääosissa: Liev Schreiber, Julia Stiles, Seamus Davey-Fitzpatrick, Mia Farrow, David Thewlis, Nikki Amuka-Bird, Michael Gambon, Pete Postlethwaite. Kesto: 112 min. TIMO ERÄNGÖN FANITUSLISTAT Aution saaren elokuva: Andrzej Wajdan Kanal kirottujen tie. "Se on ankara natseja vastaan kamppailusta kertova vastarintaelokuva, jonka huimimmassa kohtauksessa päähenkilö, saatuaan kuolettavan luodin, kulkee talon pihalle kuivumaan ripustettujen valkoisten lakanoiden lomitse niin, että niihin jää veriviiru. Katsoja tajuaa sen saaneen osuman vasta siinä vaiheessa, kun se halaa sitä vapauden puhdasta valkoista lakanaa. Niin tekee osuuskauppaväki." Paras kohtaus kautta aikojen: "Se on Ridley Scottin ohjaaman Blade Runnerin kohtaus, jossa kloonityttö Pris, siis pelkkä kone, alkaakin yhtäkkiä kokea tunteita, ja hänen silmästään vierähtää kyynel. Periaatteessa se koko elokuva rakentuu sille pienelle kohtaukselle. Se on uskomattoman hieno oivallus, joka kertoo tavallaan myös tämänhetkisestä nykyajasta aika tarkkaan. Eihän täällä mitään tunteita ole. Ja mähän olin ihan oikeasti rakastunut siihen roolihahmoon." Suosikkigenre: Dokumentti. "Mä katson dokumentteja ihan hulluna, sekä luontoa kuvaavia että ihmisistä tai vaikka tuoleista kertovia. Mua kiinnostaa kaikki puliukoista avaruuden tutkimiseen. Ehkä eniten kiinnostaa ulkoavaruus, koska mä oon höpsöyksissäni aina halunnut ajatella luonnon jollain tavalla inhimilliseksi ja ystävälliseksi. Nykyään mä toivon sen inhimillisyyden löytyvän edes ulkoavaruudesta." Suosikkityylilaji: Tragikomedia. "Niissä ei olla ollenkaan tärkeitä, vaan kerrotaan todellisuudesta aivan törkeän hävyttömällä tavalla. Vähän samalla tavalla kuin mä teen biisin sanoituksia, eli piilotan koukun sinne alle. Huumorihan on vakavimpia asioita, mitä ihmisillä on käsissään." Teksti: Markku Halme 68
• DVD-ARVIOT Subhuman / Shelf Life. Ohjaus: Mark Tuit, Pääosissa William MacDonald, Bryce McLaughlin, Courtney Kramer, Earl Pastko, Paralee Cook. Kanada 2004 ole paras mahdollinen, mutta osa siitä selittyy alkuperäismateriaalilla ja elokuvassa käytetyllä kuvauskalustolla. Esa Linna Match Point. Ohjaus: Woody Allen, pääosissa Jonathan Rhys-Meyers, Scarlett Johansson, Emily Mortimer, Matthew Goode, Brian Cox. Iso-Britannia/USA 2005. Martin on vampyyrinkaltaisten, ihmiset hallintaansa saavien "loisten" metsästäjä. Eräänä iltana pahaa-aavistamaton pariskunta ajaa Martinin päälle tämän jahdatessa naispuolista parasiittia. Pariskunta kuulee uskomattoman tarinan ja joutuu mukaan armottoman veriseen taisteluun. Kengännauhabudjetilla tehty Subhuman on ns. amatööri/microcinema -tasolla aivan kohtuullinen tapaus, mutta paljon on elokuvassa sellaista, jota tavallinen katsoja ei voine antaa anteeksi. Jos kauhu ja roska ei ole vierasta elokuvamaussa, voisi paskemmankin DVD-levyn valita. Subhumanin alkupuolisko antaa aluksi odottaa pahinta tökeröillä näyttelijäsuorituksillaan ja muka-älykkäällä dialogillaan, mutta pian siitä kehittyykin kertakäyttöisen hauska splatterhurjastelu. Erikoistehosteet ovat yhtä hyviä kuin genre-elokuvissa 20 vuotta sitten, mutta tämä ei juurikaan haittaa genretietoisen katsojan viihtymistä. Päitä ja raajoja lentää kiivaassa tahdissa ja verta ruiskuaa kymmeniä litroja. Päiden katkominen ei kuitenkaan ole Subhumanin itsetarkoitus, vaan juontakin on ihka oikeasti mietitty. Elokuvan käsikirjoitus toimii omissa rajoissaan mainiosti, eivätkä tekijät ole yrittäneetkään tehdä siitä mahdotonta kuvattavaksi näin pienellä budjetilla. Subhumanin kerronta taas ei valitettavasti ole sujuvinta mahdollista. Töksähtelevä rytmitys on epämiellyttävää seurata, sillä juuri kun elokuvan odottaa loppuvan, se vain jatkuu. Lyhytelokuvaksi editoituna Subhuman olisi voinut olla neljän tähden luokkaa, mutta kaksi tähteä riittää tällä erää johtuen splatterin määrästä ja kohtuuhyvästä kuvauksesta. Julkaisussa nähtävän kuvan tarkkuus ei Entinen tennis-ammattilainen Chris (Jonathan Rhys-Meyers) muuttaa Lontooseen ja päätyy naimisiin rikkaan perheen tyttären kanssa . Perheen pojan ja Chrisin hyvän ystävän vaimo Nola (Scarlett Johansson) Yhdysvalloista on kuitenkin herättänyt Chrisin mielenkiinnon jo aiemmin, eikä mies välty suhteelta. Vaimolle ja perheelle pitkittyneestä syrjähypystä kertominen äityy vaikeammaksi, sillä saavutetuista eduista ei ole helppo luopua. Match Point on tasaisen varmalla otteella kerrottu draamatrilleri, jonka jännitteet kasvavat arkisten asioiden taitavalla kerronnalla. Vaikka tapahtumat muuttuvat yllättävänkin synkiksi loppua kohden, ei Allen lyö överiksi onneksi missään vaiheessa. Samalla dialogi on kuitenkin paikoin harmillisen epäuskottavaa kauraa, mikä on sinänsä outoa ohjaajan huomioon ottaen. Jonathan Rhys-Meyers ja Scarlett Johansson ovat taitavia ja miellyttäviä näyttelijöitä, ja Match Pointissa heidän välisensä kemia on helposti aistittavissa. Onneksi Rhys-Meyers ja Johansson ovat saaneet osakseen mielenkiintoisimmat keskustelut, eikä heidän tarvitse kärsiä näin edellä mainitun dialogin puutteista. Kelpo trilleri Match Point lopulta on, eikä välttämättä aiheuta näppylöitä edes muuten Woody Allenia karttaville. DVD-julkaisussa ei ole valittamista, paitsi lisämateriaalin (traileri) puolesta. Esa Linna SERENITY ½ Kontrollifriikistä yhteiskunnasta veljensä avulla paennut 17-vuotias River Tam pelastuu Serenity -avaruusalukselle, jota johtaa kapteeni Malcolm Reynolds miehistöineen. Sekopäiseltä vaikuttava River ei ole kaikkien mieleen, ja monet jättäisivät tämän ja veljensä mieluiten seuraavalle planeetalle. Virkavalta on Riverin ja samalla Serenityn perässä, ja toiselta puolelta uhkaa tuovat myös ihmisiä raiskaavat kannibaalit eli Riipijät. Allekirjoittaneelta ohi menneestä Firefly-televisiosarjasta tehtiin viime vuonna elokuva, joten nyt voikin tarkastaa kuinka hyvin henkilöhahmot ja tarina toimivat omillaan. Asialla kun on kuitenkin Josh Whedon, joka on ollut käsikirjoittamassa korkeatasoisia piirrettyjä (Toy Story, Atlantis) ja luonut Firefly- ja Buffy ­ Vampyyrintappaja -sarjat. Whedon on sekä ohjannut että käsikirjoittanut Serenityn. Serenityn komeasti luotu maailma ja näyttävät erikoistehosteet tempaavat mukaansa, mutta osuutensa elokuvan ilmapiirin luomiseen on yllättävänkin sympaattisilla näyttelijöillä, joiden kasvot eivät ole todellakaan vielä kuluneet. Esimerkiksi Serenity-aluksen kapteenin (Nathan Fillion) ohella päähenkilöksi muovautuvaa River Tamia esittävä Summer Glau on melkoinen akrobatiapakkaus. Näyttelijättären uskomaton fysiikka selittyy ballerina-taustalla. Pieni humoristinen pohjavire ei vie pohjaa paikoin pelottavilta, kauhuelokuvahenkisiltä kohtauksilta sekä poliittisesti latautuneelta käsikirjoitukselta, joka piikittelee osuvasti kontrolloitua yhteiskuntaa. Vaikka TV-sarjamaisuus on selvästi ja luonnollisesti läsnä, on Serenity kuitenkin lajissaan keskitasoa rutkasti parempaa viihdettä. Ekstroja on melko runsaasti ja levy on teknisesti korkeatasoinen. Komea tulevaisuuden maailma saa arvoisensa julkaisun. Esa Linna 69
• KÄSITTÄMÄTÖN LUKUPAKETTI !! VAIN 22 EUROA/12NROA !! KAUPAN PÄÄLLE SAAT VIELÄ ILMAISEN SUE CD:N ! Sue cd 6 sis. mm. Astrid Swan, 22-Pistepirkko, Disco Ensemble, Nieminen & Litmanen, Jolly Jumpers, Shake, Echo Is Your Love, Sister Flo, Soul Tattoo, Viola, Zacharius Carls Group, Aavikko... Sue cd 5 sis. mm. Amorphis, Norther, Mokoma, Godsplague, Blake, Ruoska, Before The Dawn... Sue cd 4 sis. mm. Danko Jones, Boomhauer, Micragirls, Slideshakers, Screaming Stukas, Mannhai... ps. Voit tilata Suen myös puhelimitse! Soita 09 - 7732310 ja tilaa Sue! Kyllä! Tilaan Suen (22 euroa/12nroa) ja saan kaupan päälle Sue cd:n! Lähettäkää minulle Sue cd 4 (Rock) Sue cd 5 (Metalli) Sue cd 6 (pop/rock) Sue maksaa postimaksun puolestasi! Nimi:__________________________________ Osoite:________________________________ ________________________________________ Postinumero:______________________________ Postitoimipaikka:___________________________ Alle 18 vuotiailta huoltajan allekirjoitus: ________________________________________ Ensimmäisen lehden saat vasta maksettuasi laskun! Sue Kustannusosakeyhtiö Kärki Vastauslähetys Sopimus 5011534 00003 HKI 71
• 72