• amorphisnomeansnosupo sahara hotnightskaarle viikate mudhoneyin flamesairhead sepulturaautopsyfireal duran duranglenn hughes flogging mollykakka-hätä 77 festivaalikalenteri NRO. 6 · (KESÄKUU) · 2011 · (#155) · INDIEROCKPUNKMETALZINE · UUTISET · HAASTATTELUT · LEVYARVIOT · ELOKUVA-ARVIOT · KANSIKUVA RANKIN R O B Y N
• TERNATIONAL AMNESTY IN UISTA SAATAVILLA HYVIN VARUSTET LOISTA LEVYKAUPOISTA JA TAVARATA YMPÄRI SUOMEN SEKÄ EESTA AMNEST Y STORESTA OSOITT WWW.AMNESTYSTORE.FI " Vaarallisinta on jonkinasteinen kyynistyminen tai toivon menettäminen. Se on itsekästä ja lyhytkatseista." ­Paleface Meille on arvokasta saada omistaa nämä kappaleet ihmisoikeustaistelijoille. Jokainen sana asettuu ihan eri valoon." ­Paula Vesala Albumin tuotoilla tuetaan Amnestyn ihmisoikeustyötä. amnesty.fi/mitavapauson fullsteam.fi SUE » 2 « NRO. 6
• Rajattomasti musiikkia telkkariisi! Spotify Premium nyt 2 kk veloituksetta! Tarjous voimassa 30.6.2011 asti. Nyt voit kuunnella omia Spotify-soittolistojasi myös television kautta. Ja vieläpä kaksi kuukautta veloituksetta, kun tilaat Sonera Viihdepaketin. Sonera Viihdepaketti avaa sinulle laajakaistan kautta musiikin ja tuhansien elokuvien maailman omaan telkkariisi. Viihdepaketti sisältää laajakaistan maksiminopeudella, peruskanavat, 3000 tunnin verkkotallennustilan, mahtavan videovuokraamon ja HD-digiboksin, jonka tuomme kotiisi. Sonera Viihdepaketti 39,90 /kk (24 kk:n sopimus) TeliaSonera. Paikallisesti kansainvälinen, palveluksessasi. Tilaa nyt 0800 133 133, www.sonera.fi/viihdepaketti, tai lähimmältä Sonera kauppiaaltasi. TeliaSonera Finland Oyj tarjoaa 2.5.­30.6.2011 uuden Sonera Viihdepaketti -palvelukokonaisuuden yhteishintaan 39,90 /kk (norm. alk. 44,90 /kk). Sonera Viihdepaketti sisältää: Sonera Laajakaista ADSL 24 Mbit/s tai Sonera Laajakaista Extra 24 Mbit/s tai 100 Mbit/s laajakaistaliittymän 24 kk:n ajan hintaan 39,90 /kk, avauksen veloituksetta (norm. 130,06 ) sekä Koti TV -palvelun hintaan 0 (norm. 10,03 /kk) 24 kk:n ajan. Koti TV ­toimitusmaksu 29,00 eur. Lisäetuna Viihdepaketin tilaajille tarjotaan Sonera Spotify Premium palvelu 2 kk:n ajan veloituksetta (norm. 9,95 /kk). Sonera Spotify Premium -palvelun tilaus jatkuu 2 kk:n veloituksettoman kauden jälkeen toistaiseksi voimassa olevana sillä hetkellä voimassa olevan hinnaston mukaisella hinnalla. Tarjous edellyttää 24 kk:n sopimusta laajakaistaliittymästä ja Koti TV -palvelusta sekä lupaa sähköiseen markkinointiin. Määräaikaisen jakson kuluttua tilaus jatkuu toistaiseksi voimassa olevana ja kuukausihinta muuttuu sillä hetkellä voimassa olevan hinnaston mukaiseksi hinnaksi. Tarjous sisältää myös Koti TV ­palvelun käyttöön tarvittavat laitteet (digisovitin, kaukosäädin, palvelureititin ja HDMI- kaapeli) sekä peruskanavat ja tilausvideopalvelun veloituksetta. Tarjous ei koske tarjousaikana irtisanottuja ja samalle henkilölle tai samaan talouteen uudelleen tilattuja liittymiä. Tarjous ei koske Laajakaista Langatonta. Tarjous koskee kuluttaja-asiakkaita ja on käytettävissä kaikissa myyntikanavissa. SUE NRO. 6 »3«
• t jaksaa heilua! Rokkisedä SUE » 4 « NRO. 6
• SUE » 5 « NRO. 6
• TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 06 TOIMITTAJALTA 08 NEWSFLASH 11 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN » Haastattelut. 12 14 18 20 21 22 23 24 25 26 HENKILÖKUVA: KAARLE VIIKATE FESTIVAALIKALENTERI ROBYN NOMEANSNO MUDHONEY KAKKA-HÄTÄ 77 SUPO FLOGGING MOLLY SAHARA HOTNIGHTS DURAN DURAN 27 29 30 32 33 34 36 37 38 44 51 52 53 54 55 GLENN HUGHES PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA AMORPHIS IN FLAMES AIRHEAD AUTOPSY SEPULTURA FIREAL PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY ENSI-ILTAELOKUVA-ARVIOT DVD/BLU-RAY-ARVIOT QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA Sue #155 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Fucked Up! DAVID COMES TO LIFE Kakka-hätä77 HUOLTOASEMALLE UNOHDETTU... Foo Fighters WASTING LIGHT Black Sabbath ETERNAL IDOL Jarkko Martikainen USKO Swedish Hitz Goes Metal SWEDIS HITZ GOES METAL Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Avustajat: Annika Brusila, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Lauri Haakana, Pyry Hallamaa, Jussi Helle, Markku Halme, Lotta Heikkeri, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Kimmo Jaramo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Kiira Kolehmainen, Petri Kipinä, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Anna Lahokoski, Jussi Lahtonen, Jouko Lehtinen, Oskari Lehtinen, Niina Linna, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Teemu Purhonen, Tuomas Tiainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2011 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE MARJUT MUTANEN Kirjoittajalla on punaiset kengät. SEPULTURA S. 36 KAKKA-HÄTÄ 77 S. 22 ROBYN S. 18 TOIMITTAJALTA » Arviot. » KATE BUSHIA CKASETILTA aisin olla yläasteella, kun minulle soitettiin Kate Bushia ensimmäisen kerran. Voi olla, että jokin satunnainen radiokanava oli soittanut sitä jo aikaisemminkin, mutten ollut rekisteröinyt sitä sen kummemmin. Osuutensa on myös sillä, ettei Bush ollut 80-luvun Suomessa ihan jokapäiväisillä radiosoittolistoilla. Kiinnostusta Bushiin ruokki läheinen ihminen, joka oli fani. Muistan raahanneeni leirikoulumatkalta hänelle videokasetillisen Bushin musiikkivideoita, niitä kun ei Suomesta saanut, mutta Saksasta sai. Siinä samalla hurahdin Bushiin itsekin. Kate Bush ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen artisti, jonka löysin jonkun toisen kautta. Luokan suosituin tyttö kuunteli Duran Durania, pakkohan siihen oli perehtyä muidenkin. Vouvaavien kasettien kautta on rakastuttu niin Eva Dahlgreniin, Limonadi Elohopeaan kuin Kauko Röyhkäänkin, on ostettu yhdessä vähistä viikkorahoista Neljän Ruusun eka levy ja nauhoitettu se kaikille omistajille, sitten pidetty levyä vuoroviikoin. Poikaystävien tykkäyskaseteilta löytyi monta uutta tuttavuutta, joista jotkut saivat jalansijan loppuelämässäni, vaikka itse nauhoittajat jäivät. Nykyisin on helpompaa, vaikka kaseteista on kaunis muisto vain. Muutama vuosi takaperin ilahduin ikihyvikseni saadessani työpaikkaa vaihtaessani "läksiäislahjaksi" Spotifyn soittolistallisen hassuja biisejä. Ei ehkä ihan jokapäiväistä leipääni ne, mutta naurattaa silti joka kerta, kun täppään soittolistan soimaan. Biisejä voi jakaa yhdeltä yhdelle tai yhdeltä monille, ja se toimii, vaikka venyneet kasettinauhat puuttuvatkin tunnelmaa tuomasta. Haluan kuitenkin ajatella, että taustalla on nähty vähän vaivaa; että jakaja paljastaa itsestään jotain pientä samalla kun suuntaa kappalevalintansa juuri minulle. Ja joskus, kun sanoja muuten ei tunnu löytyvän, voi aina pistää biisin toisen inboxiin: tulit mieleen ­ tältä tuntuu, tästä pidän, pidätkö sinä? Musiikkimaku on herkkä asia. Vanhemmiten olen todennut, että avoimuus ja alttius uusille vaikutteille ovat aika mainioita juttuja. Enää ei hävetä tykätä yhtyeistä, joiden kuuntelu olisi ehkä joskus merkinnyt sosiaalista itsemurhaa. Ne, joita itse saattaa vähän punastellen tunnustaa kuuntelevansa, voivat jonkun muun mielestä olla parhautta tai ainakin todisteita siitä, että huumorintaju on tallella, vaikka ruuvit olisivatkin löystymään päin. Parikymmentä vuotta myöhemmin olen ihan yhtä paljon Kate Bush -fani kuin teinityttönä, ellen jopa enemmän. Yläasteikäisenä ei ollut tavallista fanittaa Bushia, mutta nyt, kun on tukevasti keski-iässä kiinni, samassa veneessä tuntuu olevan useampikin soutaja, tai ehkä vain olemme löytäneet toisemme helpommin, kiitos Facebookin ja muiden sosiaalisten härpäkkeiden. Kuunnellessani uudet lauluosuudet saanutta Flower Of The Mountainia ilahdun etenkin siitä, että laulussa kuuluu, että Kate Bushkin on ikääntynyt, ja mikäli mahdollista vielä entistäkin ihanampi. T » 6 « NRO. 6
• Tiketti.fi -- verkkokauppa avoinna 24/7. Puhelinpalvelu ma­su 9­21, toimipisteet 20 kaupungissa. Elektroniset liput suoraan sähköpostiisi tai kännykkääsi! Joka lauantai klo 23:30­04! liput: 6 Ke 8.6. To 9.6. Pe 10.6. Pe 10.6. La 11.6. Ma 13.6. Ke 15.6. To 16.6. Pe 17.6. Mr. Big (US); 37/39 Norther, Routasielu; 10/12 Jätkäjätkät ­ levyjulkkari; 10/12 Keskiyö-klubi: Ruudolf; 6/8 Anna Puu; 12/14 Stryper (US); 39/41 Goatsnake (US), Circle; 30/32 Erin; 12/14 SMC lähiörotat ­ levynjulkaisukeikka; 8/10 , -S-, ovet klo 18 Pe 17.6. SMC lähiörotat ­ levynjulkaisukeikka; 12/14 , K-18, ovet klo 21 La 18.6. 22-Pistepirkko; 15/17 Ke 29.6. X-Pulssion, Soulwound, Sacrament; 10/12 Su 3.7. Architecture In Helsinki (AU); 18/20 To 7.7. Dinosaur Jr (US); 35/37 Ke 13.7. Mudhoney (US); 23/26 To 14.7. The Damned (UK), GBH (UK); 28/31 Pe 22.7. Maukka Perusjätkä 50v ­ Life in small pieces, elämä pieninä palasina; 10/12 Ti 26.7. The Sisters of Mercy (UK); 32/35 La 30.7. Suburban Tribe; 20/22 Ti 9.8. Low (US), Josh T Pearson (US); 28/30 Pe 12.8. ­ La 13.8. Sir Elwoodin hiljaiset värit; 15/17 Su 14.8. ­ Ma 15.8. The Jayhawks (US), Mark Olson & Ingunn Ringvold; 45 Urho Kekkosen katu 4­6, Helsinki. Lipunhinnat ennakko/ovelta, ennakkolippujen hintaan lisätään Tiketin toimitusmaksu. Auki su­to 20­01, pe­la 20­04. K18. TULLIKAMARINAUKIO 2, TAMPERE HUMALISTONKATU 8 A, TURKU lisää tapahtumia: www.klubi.net Major Label, Sestina; 7/8 Kanerva & Sähköpoikabändi, Antti Autio Trio; 6/7 Pe 10.6. Circus At Dawn, Walkalone; 6/7 La 11.6. Erato (FR); 6/7 Pe 1.7. Ajattara; 9/10 La 2.7. Attenzion!: Neat Neat, Neufvoin; 6/7 To 7.7. G.L.A.M., Velvet Six; 5/6 Pe 8.7. Damian Cullen Band, The Voodoo Ke 8.6. To 9.6. La 9.7. Ke 13.7. Pe 15.7. La 16.7. To 21.7. Nights, Angelina Gracie; 6/7 Sininen Sinfonia, Punaisen Kuningattaren Periaate, Vauva; 6/7 The Wonderminers, The Soft Deceit; 5/6 Stonetone; 6/7 Queen Seventeen; 6/7 Mononen, Still lll; 5/6 Turku La 11.6. STELLA 13 Pe 12.7. MUDHONEY (US), DISGRACE, MOLLY GROWS UP 18/20 La 13.7. BLACK LIPS (US), DUM DUM GIRLS (US) 18 La 27.8. CANNABIS CORPSE (US), FULL SCALE CONFLICT, CANNIBAL ACCIDENT 10/12 Urho Kekkosen katu 6, Helsinki (sisäpiha). Lipunhinnat ennakko/ovelta, ennakkolippujen hintaan lisätään Tiketin toimitusmaksu. Auki su­to 20­01, pe 21­03, la 20­04. Ikäraja 18. www.tavastiaklubi.fi TAMPERE Ke 29.6. JELLO BIAFRA AND THE GUANTANAMO SCHOOL OF MEDICINE + support 24/26 La 2.7. MARry presents: GLOBAL GOON (UK), DCOM, SIRE, ACT IV, MATJEX 7 Su 31.7. THE SECRET (IT), TOMBS (US), LIGHTHOUSE PROJECT 10/12 Ke 31.8. BABY WOODROSE (DK), MOSES HAZY 12 To 22. ­ La 24.9. MONSTERS OF POP TKU 14.6. NOMEANSNO (CA), RADIOPUHELIMET 13 TRE 15.6. NOMEANSNO (CA), RADIOPUHELIMET 14 TRE 20.7. GUITAR WOLF (JP), THE HEARTBURNS 13/15 TKU 21.7. GUITAR WOLF (JP), THE HEARTBURNS 13/15 Lipun hintaan lisätään Tiketin toimitusmaksu. A! TuLOSS Palvelumaksu 1,30 / lippu | Postimaksut 6,50 / lähetys (kotimaa); 15 / lähetys (ulkomaat) SUE » 7 « NRO. 6
• KALLE VIRTANEN Syntynyt 1975 Kouvolassa Asuu Lahdessa Koulutus Kokki Viikate-albumit Noutajan valssi (2000), Vuoden synkin juhla (2001), Kaajärven rannat (2002), Surut pois ja kukka rintaan (2003), Unholan urut (2005), Marraskuun lauluja I & II (2007), Kuu kaakon yllä (2009) Viikate-kokoelmat Kuutamourakat (2004), Parrun pätkiä (2006), Marraskuun singlet (2008), Kuutamo, kaiho ja katkeruus (2011) Muuta Levy-yhtiö Longplay Musicissa ½ johtoportaasta, Kaarle ja Erno raskaana -radio-ohjelma (2010­), Rokit kokit -kokkiohjelma (2009) HENKILÖKUVA TEKSTI ANNI KEMPPAINEN KUVA AJ SAVOLAINEN ni-iässä, niin säälittävää kuin se onkin. Ne on tulleet todella paljon myöhemmin. Kuuntelin vain musiikkia jatkuvasti. Virtanen on tyytyväinen siihen, ettei ole joutunut olemaan esillä juuri muun kuin musiikin takia. Musiikista hän jaksaa kyllä puhua. Myös niiden kanssa, jotka tulevat jututtamaan kadulla tai esittelemään Viikate-aiheisia tatuointejaan. Eräs puuseppä oli tehnyt itselleen bändin logolla varustetun pöydän. ­ Me ollaan etuoikeutettuja, kun meillä on niin hyvä yleisö. Ne ajattelee niitä juttuja mitä ne kuuntelee, eikä tee ostopäätöksiä tai käy keikoilla minkään kevyen syyn perusteella. Niiden kanssa jutellessani huomaan, että mie olen ihan samanlainen omien suosikkieni kohdalla. Viikate uppoaa kaikenlaisiin ihmisiin. Keikoilla on näkynyt niin teinejä kuin black metal -paitaisiakin kuuntelijoita, ja yhtyettä on pyydetty soittamaan 50-vuotisjuhliin. ­ Jos otetaan joululahjavertaus: on ollut mukavaa huomata, ettei tää orkesteri ole leipäkone vaan villasukat. Toimii vuodesta toiseen. SILAKOITA LAUTASELLE biisintekoa varten virtanen on opetellut käyttämään GarageBand-tietokoneohjelmaa. Se on yksinkertainen, mutta sitäkin helpompaa on painaa mökiltä haetun vanhan kasettimankan rec-nappulaa. ­ Tässä hommassa on tietty yksioikoisuus ja simppeliys. Demohässäkät on yleensä jotenkin jo valmiiksi puleerattuja. Luotan siihen, että ammatti-ihmiset, joiden kanssa aletaan töitä tekemään, klaaraavat homman Remu-ohjeideni perusteella. Alkutaipaleesta lähtien Virtasen tekemät biisit ovat syntyneet niin, että ensin hieman takkuaa. Kestää hetken, ennen kuin tulosta alkaa tulla. Kelvatakseen biisin on kosketettava tekijää. ­ Vähän aikaa pitää pinnistää, ennen kuin alkaa tulla silakoita lautaselle. Ja uuden kappaleen kohdalla tarvii olla ihokarvamittari alusta asti. Niistä ralleista täytyy itse liikuttua tai olla tosi innoissaan. Se kuuluu läpi, jos ei ole. Biisinteko ei kyllästytä, koska se on vapaaehtoista. Pakottamalla tehdyt biisit särähtävät korvaan. ­ Jos on tilattu kappaleita ja ne on saatava valmiiksi, saa olla tosi hyvä säkä, että niistä tulee luonnollisen oloisia. Virtanen ei ole erityisen itsekriittinen, mutta ulkopuolelta tulevat arvostelut hän ottaa henkilökohtaisesti. Aina. ­ Joku täysin epäolennainen kommentti vaikka meidän nettisivujen vierasseinällä, niin mie oikeesti pihisen tunteja. Joskus se jää rassaamaan päiviksi. Tekee mieli saman tien kirjoittaa joku alatyylinen vastine. Vaikka tommoset painaa oikeasti lepänlehden verran tornadossa. Virtanen lukee levyarviot tarkkaan ja pyrkii miettimään, onko kritiikki aiheellista. Vuosien varrella kritiikkiä on onneksi oppinut jäsentelemään. ­ Se ei saa jäädä sellaiseksi möykyksi, joka purkautuu jossain vaiheessa silleen, että "oho, Kalle onkin Poliisi-TV:ssä". Mutta kun tää on itelle niin henkilökohtaista, niin kyllä arvostelunkin ottaa moisena. KOUVOLA STATE OF MIND virtanen on asunut vuodesta 1996 Lahdessa, jonne hän tuli kokkikouluun. Kouvola ei silti lähde miehestä. ­ Sehän on rakas kotikaupunki. Mikään ei poista sitä. Mie ymmärrän kyllä ihmisiä, jotka ei ole Kouvolasta kotoisin ja tulee sinne että "miten voi olla näin ankeeta". Mutta itse en ole kokenut siellä ikinä ankeita asioita. Jos Suomen karttaa kuvaisi lämpökameralla, niin kyllä Kouvola aika punaisena siinä hohtaisi. Betonirakentamisen luvattu kaupunki ja kuoleman risteysasema on jättänyt hirtehisen katsantokannan elämään. ­ Pirkka-Pekka Peteliushan teki Kymenlaakson laulu -televisiosarjan ja sanoi jossain haastattelussa, että kun se huumori on siellä niin mustaa. On hauskaa huomata, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa. Kyllä kymenlaaksolainen huumori on sieltä värikartan himmeämmältä sektorilta. Virtasen huumorintajusta pääsee nauttimaan myös YleX:llä. Kaarle ja Erno raskaana -ohjelmassa hän ja Erno Kulmala juttelevat, soittavat hyviä levyjä ja pyrkivät siten sivistämään ihmisiä. ­ Se on ollut tosi mukavaa. Ei sinänsä mitään mullistavaa tai ylevää, mutta jostain kumman syystä mie olen viihtynyt siinä hommassa kohta puolitoista vuotta. Siitä on itse ylpeä, että pystyy tekemään tämmöstä. Siinä on kieroutunut kansankynttiläteema: saa tuoda hyviä orkestereita ihmisten tietoisuuteen. Onni on tehdä elääkseen sitä, mistä eniten pitää. Musiikkihommat ovat olleet Virtaselle harrastus, joka vie koko ajan enemmän aikaa. ­ Täähän on niin kuin seitsemän oikein! Saa suhata siellä täällä ja tehdä mitä haluaa. Vähän kuin eläkkeellä olis. Ei tarvitse olla renkinä missään. Tärkeää on myös tunne siitä, että siirtää kuulijoille jotain, josta on itse saanut voimaa. ­ Sen takiahan tähän ralliin ja hapatukseen on lähtenyt mukaan, että se on herättänyt niin voimakkaita tunteita. Soittohommien tiimellyksessä perusasia on, että pystyy saamaan aikaan samanlaisia voimakkaita olotiloja, joita omat suosikit on itsessä aiheuttaneet. Virtasen musiikillisen uran ja koko elämän hienoimpiin hetkiin lukeutuu se, kun Viikate vuonna 2008 pääsi lämmittelemään Motörheadia Helsingin jäähallissa. Toiseksi huippujutukseen Virtanen mainitsee Viikatteen ja Topi Sorsakosken viime vuonna yhdessä levyttämän Hautajaissydänkappaleen. Siinä on rokin rytkettä ja Suomiiskelmän kaihoa. « » KUIN LOTTOVOITTO Kaarle Viikate on mustan huumorin ja voimakkaiden tunteiden mies. K ouvola, 80-luvun loppupuoli. Murrosikäinen Kalle Virtanen katselee kotonaan Sky Channelia ja näkee musiikkivideon, jossa mies ajaa moottoripyörällä ulos omasta haudastaan. Tuon miehen kasetti on saatava, Virtanen ajattelee. Mies on Lemmy Kilmister ja musiikkivideo Motörheadin Killed By Death. Nuorella pojalla ei ole liikaa rahaa. Tiukka kotikasvatus ei salli varastamista, mutta Virtasella kavereineen on keino: vaihtamalla kaupassa hintalappuja keskenään saa himoitun kasetin halvemmalla. Lemmyn lisäksi Paul Stanleyn kimitys tekee suuren vaikutuksen nuoreen Virtaseen. Kissin äänitteitä metsästetään kavereiden kanssa ja kopioidaan kaseteille. Sitä ennen, Virtasen lapsuudessa, perheen mökkireissuilla autossa on soinut taajaan Olavi Virta. Rokin rytke ja Suomi-iskelmän kaiho soivat myös Viikatteen musiikissa. MUSIIKKI ON TÄRKEIN suuri yleisö tuntee Kalle Virtasen paremmin Viikate-bändin Kaarle Viikatteena. Yhtye täytti hiljattain 15 vuotta ja julkaisi sen kunniaksi kokoelmalevyn Kuutamo, kaiho ja katkeruus. ­ Kokoelma ja sen nimikin oli ollut mielessä jo pidemmän aikaa. Aiemmin ei vain ollut niin paljon resoria hihassa, että olisi pystynyt venyttämään. Ajankohta ei sattunut kohdilleen. Sitten huomattiin, ettei julkaistakaan uutta levyä vielä tänä vuonna, ja että 15 vuotta on tullut täyteen. Ynnäiltiin, että nää hommat pystyy liittämään yhteen. Kokoelma on saanut hyvän vastaanoton. Joitakin kuuntelijoita tosin ovat ärsyttäneet vanhat, ennenjulkaisemattomat kappaleet. ­Ne pari kymmenen vuotta vanhaa rallia on mahtavia referenssejä siitä, että me oltiin tosi huonoja, kun aloitettiin. Että vaikka innostus toimintaan on ollut yhtä vilpitöntä alusta pitäen, niin kylmä totuus on, ettei myö sillon alkutaipaleella mitään osattu. Viidessätoista vuodessa voi lahjattomatkin oppia. Virtanen on yhtyeensä kitaristi, laulusolisti ja lauluntekijä. Soittotunneilla hän ei ole koskaan käynyt. Ensimmäiset sointunsa, A-mollin ja C-duurin, hän oppi kaveriltaan rippileirillä. ­ Kitaransoiton opettelu oli tekosyy, ettei tarvitsisi lähteä iltarukouspiiriin. Mie vaan tankkasin niitä kahta sointua. Aluksi olin sitä mieltä, että se on niin vaikeeta puurtamista, että mie en ala ikinä soittamaan. Ajatus alkoi muuttua, kun sieltä saikin ääniä, jotka muistutti etäisesti jotain sopivaa musiikkia. Sieltä se soittohomma pikkuhiljaa lähti muovautumaan. Musiikin kuuntelemisen suhteen Virtanen on aina ollut fanaattinen. Suorastaan nörtti. ­ Tytötkään ei kiinnostaneet teiSUE » 12 « NRO. 6
• Pe 13.5. TOOTHPASTE SOTAVAMMA K-18 Pe 20.5. KLUB! PUSKAESKIMO GRAND OPENING: GOD GIVEN ASS, INUIT KUNT, NHL 95, Ke 25.5. OUTTAKES, BAD MACHINE, THE OVER ATTACKS Liput 5e Pe 27.5. SOLITAIRE, FORCED KILL, OBNOXIOUS YOUTH Liput 6e Ke 1.6. Liput 6e Pe 3.6. THE BLASSICS Ke 15.6. ANKKURIKLUBI! KARI PEITSAMO ROAD HOGS, Liput 6e RADIO HELSINGIN BRUNSSIKLUBI KLUB! PUSKAESKIMO: THE PROSTIDUDES + REHTORIT + TBA Soittoajat viikolla 21.30 ja 22.30, viikonloppuisin 22.00 ja 23.00. Ohjelmailtoina eteispalvelumaksu 2e. Lipunmyynti alkaa klo 20. Runsas ja edullinen buffet-lounas joka arkipäivä klo 10.30-14.30. Lounaspöydästä salaatit, lämpimät ruoat, keitto, kahvi tai tee 9,20e. Salaatti ja keittolounas, kahvi tai tee 7,10e. Ravintola Alakerta, Nosturi, Telakkakatu 8, Helsinki SUE » 13 « NRO. 6
• Sielun Veljet Madness (UK) Aphex Twin (UK) Osta lippusi ajoissa! Kahden päivän lippu 75 e Sielun Veljet · Neljä Ruusua Aphex Twin (UK) · Blackfield (UK/ISR) Buzzcocks (UK) · Gentleman (GER) Iced Earth (USA) · Kvelertak (NOR) Melt-Banana (JPN) · Ojos De Brujo (SPA) The Exploited (UK) · Kate Nash (UK) Red Sparowes (USA) · Michael Monroe Madness (UK) · Cody ChessnuTT (USA) Ennakkoliput kätevästi: Katso muut ennakkomyyntipisteet ja koko ohjelma www.ilosaarirock.fi Paraatipaikalla Ilosaaressa Taajaman aurinkoisin terassi! SUE Terassi avoinna joka päivä läpi kesän. Tutustu tarjontaan www.kerubi.fi » 15 « NRO. 6 grafex
• SUE » 17 « NRO. 6
• HAASTATTELU TEKSTI TUOMAS TIAINEN KUVAT RANKIN SUE » 18 « NRO. 6
• ta on tullut meille imago. Me olemme aina olleet vain tavallisia jätkiä, paitsi että meillä on vähemmän tatuointeja kuin muilla, Wright käkättää. Ikä ei kuitenkaan tule yksin. ­ Minulla on oma kunto-ohjaaja nykyään mukana kiertueilla, muuten en varmasti jaksaisi vetää keikkoja läpi, Wright tunnustaa. Hän myöntää kiertämisen olleen fyysisesti rankaa aina, eikä se siitä enää helpommaksi tule. ­ Kun alat tunnistaa saksalaisia huoltoasemia jo kaukaa, tiedät todella olleesi tien päällä. Mutta me olemme aina tehneet tätä biisi, levy ja kiertue kerrallaan, eikä loppua ole näköpiirissä edelleenkään. Sen sijaan pitkäsoittojen tekemiselle loppu on Rob Wrightin mukaan jo koittanut. NoMeansNon kaksi uusinta äänitettä ovat Tour EP 1 ja Tour EP 2. Seuraava kiekko, Tour EP 3, on tarkoitus julkaista ensi keväänä. ­ Pitkäsoitto ei ole enää relevantti formaatti. Vinyyli-EP ja verkosta ladattavat biisit sopivat meille paljon paremmin. KYLLÄSTYNYT KITARABÄNDEIHIN nomeansno ei pelkää äänitealan mullistuksia, vaan suorastaan kannustaa kuulijoitaan äänittämään keikkojaan ja lataamaan musiikkiaan netistä. Bändi ei näe edes laittomia latauksia uransa uhkana. ­ Päinvastoin. On vain hyvä, jos musiikki kulkeutuu suoraan artistilta yleisölle ilman väliportaan miehiä. Siten artisti tulee kuulluksi. Jopa ne, jotka varastavat musiikkia, yleensä soittavat sitä muille. Silloin musiikki pääsee esille, ihmiset kuulevat sitä ja tulevat katsomaan bändiä. Sillä tavallahan uraa tehdään, Wright sanoo ja uskoo suurten äänitefirmojen vetäytyvän bisneksestä yksi kerrallaan. ­ Tulevaisuudessa ei ole enää levybisnestä, vaan artistit elättävät itsensä esiintymällä. Suuret yhtiöt palaavat valmistamaan stereoita tai radioiden osia. Niiden ei olisi alunperinkään pitänyt sotkeutua musiikin myymiseen, koska ne eivät ole ikinä välittäneet musiikista vaan rahasta. Myös itse musiikki muuttuu koko ajan, ja Rob Wright on tätä nykyä menettänyt kiinnostuksensa kitaravetoisen musiikin kuunteluun. ­ Mielestäni tällä hetkellä ei ole olemassa omaperäisiä uusia kitarabändejä. Jos löydän sellaisen, niin olen valmis muuttamaan mieltäni. Mutta toistaiseksi kuuntelen mieluummin elektronista musiikkia. Minulla on koneellani ladattuna yli 20 000 biisiä sitä. Suomalaisista Wright mainitsee lempiartistikseen Mika Vainion ja tämän edesmenneen Pan Sonic -yhtyeen. Mutta NoMeansNon kiertuetoverina jälleen esiintyvä Radiopuhelimetkin saa Wrightilta kestokehuja. ­ Radiopuhelimet on mahtava siinä, mitä se tekee. Heillä on ihailtavan selkeä käsitys siitä, mistä he tulevat ja keitä he ovat, Wright sanoo. Mutta Suomesta puheen ollen: mitä ihmettä Urho Kaleva Kekkosen valokuva tekee NoMeansNon kotisivun promokuvaosastolla? Wright räjähtää nauramaan. ­ En todellakaan tiedä! Joku vain antoi minulle Suomessa T-paidan, jossa oli se kuva. Se näytti mielestäni aika tyylikkäältä, hän tyrskii. « HAASTATTELU TEKSTI JUSSI HELLE KUVA NOMEANSNO » ELINVOIMAA RISTIRIIDOISTA NoMeansNo on rikkonut kaavoja yli 30 vuotta. Vasta nyt sillä on imago. E loisa ja pirteä ääni vastaa puhelimeen aamukymmeneltä Kanadan Vancouverissa. ­ Terve. Olisit voinut soittaa aiemminkin. Minulla on pieni poika täällä kotona, joten herään varhain. Yhden tunnistettavimmista bassosoundeista luonut ja 32 vuotta bändinsä kanssa maailman keikkalavoja tahkonnut 57-vuotias Rob Wright on mutkaton mies, josta on silti vaikea saada otetta. Robin ja hänen pikkuveljensä John Wrightin 1979 perustamaa NoMeansNota on yritetty nimilaputtaa muun muassa määreillä punkjazz, jazzcore, progepunk ja postmoderni hardcore. Sitä on luonnehdittu älykkääksi mutta intohimoiseksi, väkivaltaiseksi mutta leikkisäksi ­ kaikki piirteitä, joiden ei tavallisesti oleteta sopivan samaan pakettiin. ­ Pidän siitä, että meitä kuvaillaan hämärillä sanoilla, Wright hymähtää. ­ Bändimme ei ole koskaan ollut kiinnostunut mustavalkoisista vastauksista kysymyksiin, vaan ristiriidoista. ­ Emme ole ikinä edustaneet mitään musiikillista tyylisuuntaa, vaan olemme pidättäneet itsellemme vapauden laittaa musiikkiimme mitä tahansa haluamme. Wright sanoo, että NoMeansNon musiikin liikkumavapaudesta huo- limatta sillä on aina ollut selkeä sisältö ja tarkoitus. ­ Niputtaa yhteen ja viestittää tunteita yleisölle, mennä intohimon ja elämänhalun lähteille, Wright tiivistää yhtyeen päämäärän. ­ Onhan keikoilla toki kyse myös siitä, että siellä voi päästää estoista irti ja ottaa vaikka pienet kännit, mutta yleensä meidän kuuntelijamme eivät ole pelkkiä hauskanpitäjiä. Jos ovat, sekin on ok, mutta minusta tuntuu, että he pyrkivät myös hiukan laajempaan näkemykseen itsestään ja todellisuudesta. Tehdäänpä siis todellinen syvähyppy Wrightin filosofiaan: onko todellisuutta tai totuutta asioista olemassakaan ­ vai onko kaikki tulkittavissa täysin vapaasti? ­ Todellisuus on olemassa, mutta jos lisäät siihen sanan "totuus", lisäät siihen myös ihmisen näkökulman. Maailma on täynnä hienoja asioita ja hirveitä asioita, joiden läpi on mentävä. Toisaalta kannattaa muistaa, että olet silti vapaa, mikään niistä asioista ei omista sinua ­ mehän tulemme ei-mistään ja päädymme ei-mihinkään. Eli NoMeansNo liikkuu varsin syvissä vesissä. Toisaalta bändi on todennut, että soittaminen on vain työtä, joka on täysin verrattavissa vaikkapa kokin tai putkimiehen hommiin. Rob Wright purskahtaa raiku- vaan nauruun. ­ Siinä näet, jälleen ristiriita! Musiikki todella on noita molempia asioita, erottamattomasti: toisaalta se on intohimoinen ja lähes uskonnollinen elämys, toisaalta heräämistä aamulla ja kamojen roudaamista pakettiautoon. ­ Tuo pätee myös musiikin esittämiseen. Voin soittaa saman biisin tuhansia kertoja kiertueella, se on työtä. Mutta silti yksittäinen esitys on joka kerta uusi siinä tilanteessa, jossa se esitetään. Jos tuon pitää mielessä, voi biisiä soittaa uudestaan ja uudestaan ilman että se ikinä vanhenee. Entä miten yleensä luot biisejä? Käytätkö siinä kaavoja tai hyväksi havaittuja kikkoja? ­ En oikeastaan. Inspiraatio tulee kun on tullakseen, sitä ei voi pakottaa. Yksi keino minulla kyllä on inspiraatiolukon avaamiseen: soittimen vaihtaminen. Jos soittaisin aina pelkkää bassoa, kyllästyisin siihen pian ja sormeni alkaisivat tuottaa toisiaan muistuttavia kappaleita. Nykyään sävellän pääasiassa tietokoneella, rakennan soitinkuvioita ja laulan ohjelmoidun rumpuraidan päälle. ­ Lisäksi minulla on yksi periaate biisinteossa: älä sensuroi itseäsi. Jos ideat tulevat luoksesi, lähde niiden mukaan. AJATTELE ÄÄNEKKÄÄSTI rob wrightin ankara mutta erittäin vivahteikas tapa soittaa bassoa on miehen itsensä mukaan peruja alkuajoilta, jolloin bändiin kuului hänen lisäkseen vain rumpaliveli John. Kitaristia ei yhtyeesSUE "Älä sensuroi itseäsi. Jos ideat tulevat luoksesi, lähde niiden mukaan. sä tuolloin ollut lainkaan. ­ Opimme soittamaan huomattavasti monipuolisemmin kuin perinteinen rytmisektio, kun basson oli otettava myös kitaran rooli. Se oli onni onnettomuudessa. Soundiini on vaikuttanut kaikkein eniten kova äänenvoimakkuus ja se, että olen aina yrittänyt varastaa Lemmyn soundin, Wright nauraa. Kova volyymi on Rob Wrightin mukaan tärkein polku NoMeansNon musiikin ymmärtämiseen. Jos haluaa päästä siitä jyvälle, on tultava kokemaan se livenä. ­ On pidettävä äänekkyydestä ja ajateltava äänekkäästi sekä omattava tietty annos aggressiivisuutta ja intohimon voimaa. Nesteet on saatava virtaamaan, Wright opastaa. Ensimmäisen pitkäsoittonsa, vuonna 1982 julkaistun Maman veljekset kursivat kokoon kahdestaan, mutta rekrytoivat seuraavana vuonna kitaristi-laulaja Andy Kerrin riveihinsä. Kymmenen vuotta myöhemmin kiertue-elämään kyllästynyt Kerr vaihtui nykyiseen Tom Hollistoniin. Vaikka 1989 julkaistu Wrong lienee yhtyeen tunnetuin ja arvostetuin äänite, bändi on onnistunut säilyttämään tuoreutensa ja ennen kaikkea energiansa hämmästyttävän korkeissa lukemissa 12 pitkäsoiton, yhdeksän EP:n ja kolmen vuosikymmenen läpi. Ikä on tuonut bändille vain yhden elementin lisää. ­ Meillä ei ole koskaan aiemmin ollut imagoa, mutta nyt vanhuudes- TI 14.6. KLUBI, TURKU » 20 « NRO. 6
• » MR. GRUNGE Muoti-ilmiöt tulevat ja menevät. Mudhoney pysyy ­ ja saapuu pian Suomeen. M udhoneyn laulajakitaristi Mark Arm joutuu lykkäämään haastattelua parilla päivällä. Hän työskentelee SubPop-levy-yhtiön varastossa, ja uuden Fleet Foxes -albumin postittaminen kauppoihin ja jakelijoille vie kaiken ajan. ­ SubPopilla on kivaa olla duunissa, Arm sanoo, kun viimein ehtii puhua puhelimessa. ­ Mutta ei levyjen postitus ole sitä mitä mieluiten teen. Kaipaatko 90-luvun taitetta, jolloin postitettiin paljon Mudhoneyn levyjä? ­ Ei pätkääkään. Siitä on niin kauan, että se ei tunnu edes todelliselta. Milloin kuulit ensimmäisen kerran sanan "grunge"? ­ Ei aavistustakaan. Oli adjektiivi "grungy", joka tarkoittaa törkyistä, rumaa ja likaista. Sitä potkittiin bändien välillä kunnes se muuttui substantiiviksi "grunge". Loppujen lopuksi sana viittasi Seattleen, ei musiikkiin. Kaupungin bändejä yhdisti vain kotikaupunki ja kaveruus. Mehän tunsimme toisemme jo vuosia ennen kuin grungesta alettiin puhua. Sinun kuitenkin jopa väitetään keksineen grunge-käsitteen. Jos grunge-talibaneilta kysytään, esimerkiksi Soundgardenilla ja Pearl Jamilla ei ollut mitään tekemistä oikean grungen kanssa. Aitona tavarana pidetään Green Riveriä ja Mudhoneya ­ sinun bändejäsi molemmat. ­ Emme me yrittäneet synnyttää mitään liikettä. Pidimme itseämme osana jatkumoa, joka lähti punk rockista ja läpäisi 80-luvulla amerikkalaisen hardcoren. Se sirpaloitui niinkin erilaisiksi bändeiksi kuin The Butthole Surfers, The Replacements ja Mudhoney. Kuuletko Mudhoneyn vaikutuksen nykybändeissä? ­ Enpä voi väittää kuulevani. Monet uudet bändit ovat selvästikin diggailleet samoja bändejä kuin me aikoinamme. Voihan se olla, että ne kuulivat The Stoogesista ja Blue Cheeristä meiltä. Mutta koska en mitenkään voi olla varma siitä, en ala väittää mitään sellaista. Varhainen ep Superfuzz Bigmuff on nostettu Mudhoneyn klassikkolevyksi. Mitkä ovat sinulle tär- HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ KE 13.7. TAVASTIA, HELSINKI keimmät Mudhoney-levyt? ­ Superfuzz Bigmuff on minullekin tärkeä. Se pani Mudhoneyn liikkeelle ja määritti bändin musiikillisen suunnan. Olen ylpeä myös uusimmasta The Lucky Onesista ja kahdesta sitä edellisestä levystä. Myös Tomorrow Hit Today ja Every Good Boy Deserves Fudge ovat minusta hyviä. My Brother the Cowlla ja Piece of Cakella on muutama hyvä biisi. Onko biisien tekeminen erilaista kuin alkuaikoina? "Nuorena tuli ladattua mahdottomasti draamaa asioihin, jotka eivät olleet kovin dramaattisia. ­ On vaikeaa tehdä niitä yhtä vapautuneesti kuin nuorena. Nykyään epäilen koko ajan toistavani itseäni tai että teen jotain, minkä joku muu on jo tehnyt paremmin. Myös nuorena kirjoitetut tekstit näyttävät melko typeriltä. Silloin tuli ladattua mahdottomasti draamaa asioihin, jotka eivät olleet kovin dramaattisia. Mutta eikö nuoruus ole pitkälti juuri tuota? ­ Kyllä, ei siitä sinänsä tarvitse olla pahoillaan! Ja kyllä minä biisejä teen. Meillä on jo valmista uutta musiikkia, mutta sanoitukset ovat kirjoittamatta. Seuraava Mudhoney-albumi ilmestynee vuonna 2012. Meillä ei ole paineita siitä, että pitäisi takoa, kun rauta on kuumaa, Arm räkättää. Ennen levyn julkaisua Mudhoney soittaa keikkoja muun muassa Suomessa. ­ Joku suomalainen huomasi, että tulemme kesällä soittamaan Norjaan. Hän ehdotti, että kun kulmilla olette, niin miksi ette soittaisi Suomessakin. Syntyi pieni kiertue, meillä on kolme keikkaa Suomessa ja kaksi Norjassa. Yritämme soittaa jotain jokaiselta levyltämme. ­ Viimeksi soitimme Suomessa vuonna 2006 Joensuun Ilosaarirockissa. The Damned, yksi suosikkibändeistämme, soitti siellä. Ehdimme näkemään vain kaksi viimeistä biisiä. Se otti päähän. The Damned soittaa Tampereella samalla festivaalilla kuin te, mutta eri päivänä. Ottaako päähän? ­ Ei voi olla totta! Piru vie! « SUE » 21 « NRO. 6
• että virheellisesti huumoribändinä, eikä vähiten nimen vuoksi. Teemu toteaa, etteihän Eppu Normaalitai Ypö-Viis-nimessäkään ole mitään järkeä. ­ Humoristista on se, että kolmekymppiset äijät kaatuilee kännissä eikä osaa soittaa mitään. AINA INESSÄ suen livearviossa jouko Lehtinen sanoi komeasti, että Kakka-hätä 77 ymmärtää punkrockin syvimmän olemuksen käsittämättömän hyvin. Pyydän Teemua kertomaan mikä tuo olemus on. Mies naureskelee, että se on sellainen salaisuus, jota ei kannata minkään ilmaisjakelulehden sivuilla huudella. ­ Joe Strummer sanoi joskus, että punkrock on kuin mafia. Jos sä oot kerran inessä niin sä oot aina inessä. Eihän tohon voi edes vastata. Se meinaa kaikille ihmisille eri asioita. Toi on vähä niinku pitäis selittää mikä on elämän tarkoitus. Mulle se on pornoa vhs:ltä ja käsitöitä. Ei pitäis tuhlata aikaa miettimällä moisia. Jos joku sanoo, että me ymmärretään punkrockin olemus, niin ehkä me ollaan tarjottu sille muutama tuoppi ja käsketty kirjoittaa noin. Sarkastiset lauseet lävähtävät pöytään toinen toisensa jälkeen. Aina ei voi olla varma kuinka tosissaan Teemu on. Mies ei tingi kyynisestä ja pessimistisestä asenteestaan, joten on pakko tiedustella mikä saa herran innostumaan. ­ Hyvien ystävien seurassa oleminen. Nousuhumala tai itse asiassa kaljanjuonti, en mä aina kännää. Ja se, jos löytää kirpparilta hyvän punklevyn. Tossa äskettäin innostuin, ku vedettiin Charles Bronson -leffamaraton. Ja shakin peluu on aina siistiä. Siinäpä ne. Tai no, aina innostuu ku kuulee uutta hyvää musaa. Ja kännissä menee vanhakin. Ei tuu selvin päin paljon Ramonesia huudatettua. Teemu myöntää olevansa myös keräilijäluonne. Tosin kämppä on niin pieni, että siellä alkaa olla ahdasta kaikkien levyjen, vhs:ien ja kumiukkojen keskellä. ­ Ostin just sisustuselementiksi pumpattavan lampaan. Onhan se ihan nätinnäköinen. MITÄ TEKIS? jo nelisen vuotta sitten Teemu totesi, että motivaatio koko paskan suhteen on lopussa. Koko paskalla hän tarkoitti nimenomaan Kakkahätä 77:a. Bändi kuitenkin porskuttaa edelleen, ja tässä me istumme jutustelemassa. ­ Kai sitä on jatkanut noiden muiden jätkien takia. Mulla on paha tapa maata himassa ja rypeä itsesäälissä, tai sit tällaisissa paikoissa, sanoo Teemu vilkaisten ympärilleen väsyneessä ja nukkavierussa baarissa. ­ Mirko (rumpali) on insinööri. Ei sillä ole varaa tällaiseen sentimentaaliseen hölynpölyyn. Se vaan aina ilmoittaa, että nyt ois keikka tai muuta vastaavaa ja sit mennään. Hyvähän se on, että joku potkii perseelle. Ihminen on niin helppo unohtaa sängynpohjalle tai sit tällaiseen keskiolutkuppilaan. Sinnehän se sit jää. Teemu kuitenkin kieltää, että bändi olisi henkireikä hänelle, päinvastoin. ­ Useimmiten se aiheuttaa masennusta, vitutusta ja suoranaista raivoa. Mä tykkään kyllä soittaa, mutta viime vuosien touhu ei oo ollu mitenkään luovaa. Oksettaa koko touhu. En tiedä mitä tässä vois tehdä. Ehkä pitäis keskittyä vaan käteenvetoon tai hypätä metron alle. « HAASTATTELU TEKSTI MIKI PELTOLA KUVA SANTTU SÄRKÄS » OKSETTAA KOKO TOUHU Ainakin omasta mielestään Suomen paskin punkbändi Kakka-hätä 77 julkaisee kesäkuun puolivälissä uuden albumin LA 30.7. KLUBI, Huoltoasemalle unohdettu mies. TURKU akka-hätä 77:n laulajakitaristi Teemu Bergman istuu kuppilassa Helsingin Kalliossa ja särpii olutta. Hän kertoo Huoltoasemalle unohdettu mies -levyn nimen juontavan juurensa bändin Amerikan-kiertueelta viime vuoden lopulla. ­ En muista, oliko se kitaristi Janne vai basisti Juuso, joka jäi huoltsikalle spedeileen. Lähdettiin siitä sit ajamaan ja jossain vaiheessa huomattiin, että yks puuttuu. Mut enempi toi nimi viittaa siihen fiilikseen mikä iskee, ku sut on unohdettu johonkin keskelle vierasta maata. Nuo tunnelmat kuvaavat tavallaan myös koko levyä, jonka yleisfiilis on alakuloinen. Teemu toteaakin, että jos tässä maailmassa joku väittää, ettei ole masentunut, niin hän valehtelee tai on hullu. Mutta toisaalta ihmisiä luokitellaan sairaiksi liian heppoisin perustein. ­ Kyllä mäkin oon maanisdepressiivinen. Oon maaninen perjantaina ja lauantaina, ku vedän viinaa. Depressio iskee sit sunnuntaina, ku pitää lopettaa dokaaminen ja kaikki rahat on menny. Ihmiset oikeut- K taa käyttäytymisensä diagnoosien avulla. TE OOTTE PASKOJA teemu on todennut aiemmin, että Kakka-hätä 77, Kakkis kavereiden kesken, ei ole muuta kuin "paska kännissä kolmea sointua sahaava punkbändi". Kun tiedustelen, onko vuosien varrella tapahtunut minkäänlaista kehitystä, tuhahtaa mies, että ei ole, päinvastoin. Soittotaito on pysynyt yhtä huonona kuin aloittaessakin, mutta taantuma on iskenyt pään sisään. ­ Ku vetää käteen eka kerran niin luulee, että on keksiny jotain mullistavaa. Mut ku oot kakskyt vuotta runkkaillu, niin ei sellasta pään räjähtämistä enää tapahdu. Vaikka henkisesti mennäänkin takapakkia, niin ura on kuitenkin ollut nousujohteinen. Juuri ennen uuden albumin julkaisua Kakkis kiersi punkveteraani Laman kanssa maamme eturivin keikkamestat. Vanhat punkkarit saavat Teemulta suitsutusta. ­ Ne on tosi mukavia tyyppejä. Rane Raitsikkakin on omat virheensä tehnyt ja me tehdään nii- tä samoja nyt, mut ei se mitään tuu saarnaan. Monet vanhat alkoholistit ja nistit on siitä ärsyttäviä, että ku ne on lopettanu niin niiden mielestä kaikkien muidenki pitäis lopettaa. Mut onhan se hirvee etuoikeus päästä soittaan Laman kans, vaikka joltain vanhan liiton punkkareilta onki tullu palautetta, että vittu te ootte paskoja. No, noi pitää ottaa vaan huumorilla. Jos ottais tosissaan, niin vois pistää pillit pussiin ja pyytää anteeks. Huomautan Teemulle, että kyllähän monet Kakkista diggaavatkin. Mies tuhahtaa, ettei se ole hänen ongelmansa, jos joku haluaa julkaista heidän levyjään tai kuunnella heitä. Ihmisillä on ilmeisesti liikaa vapaa-aikaa ja rahaa. ­ Sellaista rätkimistä toi meidän touhu on, että hyvä ettei menty armeijaan, ois tullu ruumiita. Mut kuka hullu edes menee armeijaan? Meitä on joskus verrattu Klamydiaan, mut niiden fanit menee armeijaan. Toivottavasti meidän "fanit" ei mee. Toisaalta mehän voitais nyt tehdä klamydiat eli nousta Stupido Recordsilta kuuluisuuteen ja vetää Suomi-paidat päälle. VIINAA JA YSKÄNLÄÄKETTÄ kuten tämän jutun alussa todettiin, on Kakkis ehtinyt kiertää Yhdysvalloissakin. Teemu toteSUE "Hyvä ettei menty armeijaan, ois tullu ruumiita. aa lakoniseen tapaansa, että rundilla oli joskus hyvä meininki ja joskus vähemmän hyvä. Keikkamestat olivat enimmäkseen hirveitä, mutta mahtui sekaan hyviäkin. Kiertueen järjesti amerikkalainen tyyppi, joka diggailee vanhaa Eppu Normaalia, Lamaa ja muuta suomipunkia. ­ Rundi meni siinä mielessä hyvin, ettei tehty yhtään persnettoa. Huvittaa lukee näistä suomibändeistä, joita roudataan Austiniin hirveellä rahalla. Toki kaljaa, vodkaa ja yskänlääkettä joutu vetää aika paljon, että sai nukuttua. Välillä oli niin kylmä, etten ollu varma heräänkö enää koskaan. En ostanu makuupussia ku kelasin, että on punkimpaa olla ilman. Sain sit myöhemmin kuulla, että eihän ne maksa juuri mitään. Ens kerralla kyllä hommaan sellasen. Bändi ei ole muita varsinaisia kiertueita tehnyt, vaan keikat ovat olleet pyrähdyksiä Suomessa. Se ei ole suunnannut ulkomaille, koska laulaa suomeksi. ­ Nyt yks lafka haluis julkaista meidän levyn Jenkeissä, mut mikä pointti siinä on? Ei mulla oo motivaatiota tehdä musaa sellasille, jotka ei ymmärrä sanoja. Sehän ois ihan sama mitä me lauletaan. Moni pitää Kakka-hätä 77 -yhty- » 22 « NRO. 6
• si ja hankalammaksi, että olen kiitollinen siitä, että ylipäänsä saan tehdä tätä työtä. Jos tuosta kehityksestä haluaa jotain hyvää etsiä, niin ehkäpä se karsii joukosta pelkän rahan vuoksi soittavat. ­ Flogging Mollya ei ainakaan perustettu dollarinkuvat silmissä, Hensley nauraa. ­ Ei ihan tullut mieleen palaveerata tyyliin "Pitäis saada paljon rahaa. Mitäs keksittäis?" "Aletaan soittaan irkkutyylisiä juomalauluja, sillä tienaa miljoonia!" Kun alkuaikoina kutsuimme levy-yhtiöväkeä katsomaan Flogging Mollyn keikkaa, he sanoivat meille suoraan, että emme tule ikinä soittamaan Los Angelesin ulkopuolella. Heidän mielestään Flogging Molly oli ihan okei baaribändi, mutta ei sen enempää. Me kuitenkin panimme hanttiin kaikin voimin, ja hiljalleen asiat alkoivat edetä. HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA DAN MONICK VÄLITTÖMÄT KIERTÄJÄT asiat tosiaan etenivät. Flogging Molly on myynyt maailmanlaajuisesti pari miljoonaa levyä. Bändi on valanut itselleen niin vankan fanipohjan, että kaukaisten planeettojen musiikkimieltymyksiä tuntemattakin uskaltaa sanoa, että Flogging Mollyn vetovoima on universaali. Hensleyllä on sille parikin eri selitystä. ­ Jatkuva kiertäminen on yksi syy. Flogging Molly on kaupungissa kerran tai pari vuodessa, joten meidät kyllä oppii tuntemaan. Toinen syy on se, että olemme välittömiä ja helposti lähestyttäviä. Varsinkin alkuaikoina me emme vain käväisseet soittamassa keikkaa, vaan laskeuduimme lavalta yleisön joukkoon juttelemaan ja istumaan iltaa. Se oli meille luonnollista ja bändille hyödyllistä. Onko olemassa maata tai kaupunkia, jossa Flogging Mollyn musiikki ei kerta kaikkiaan mene läpi? ­ Ei ole mitään tiettyä huonoa paikkaa. Huonoja keikkoja meillä on kyllä ollut, lähinnä jonkun sellaisen bändin lämmittelijänä, jonka fanit eivät halua nähdä muuta kuin illan pääbändin. Sellaisina iltoina sitä vain katsoo yleisön välinpitämättömiä naamoja ja yrittää kaikkensa, että ne lakkaisivat tuhlaamasta aikaansa ja alkaisivat pitää hauskaa. Täytyy silti nostaa omaa häntää sen verran, että joka ainoalla keikalla suuri osa yleisöstä tajuaa, mistä Flogging Mollyssa on kysymys. Biiseissämme on jotain, josta pitääkseen ei tarvitse digata irkkumusiikkia. Flogging Molly on bilebändi, jonka keikoilla ei tiedosteta vaan hankkiudutaan tiedottomaksi. Flogging Mollyn soittaessa unohdetaan laskut, ongelmat, epäoikeudenmukaisuus ja itse asiassa koko todellisuus siltä osin kuin se ei liity juopotteluun, pogoamiseen ja kansantansseihin. Flogging Molly ei ole ajattelevan miehen bändi vaan kaljaa rinnuksilleen läikyttävän miehen bändi, eikä siinä ole sinänsä mitään pahaa. Mutta kuunteleeko kukaan, mitä sanottavaa Flogging Mollylla uudella levyllään on? ­ En oikein tiedä, Hensley naurahtaa. ­ Totta puhuen on ihan se ja sama, kuunnellaanko sanoja vai ei. Me teemme sellaista musiikkia ja sellaisia tekstejä, jotka tuntuvat meistä oikeilta. Oikein toimiminen on päämäärä itsessään. Vuonna 2004 yritimme estää presidentti George W. Bushin uudelleenvalinnan Rock Against Bush -projektissa yhdessä Jello Biafran ja kumppaneiden kanssa. Bush pääsi toiselle kaudelle, mutta työ ei silti tuntunut meistä turhalta. Flogging Mollylla on mahdollisuus puhutella suuriakin joukkoja, joten kannattaa edes yrittää. « PE 12.8. KAAPELITEHDAS, HELSINKI » OIKEAMIELISTEN JUHLAT Flogging Molly on alkanut puhua vakavia. Mutta kuuleeko sitä juhlinnan hälinän takaa? lämme outoja aikoja. Flogging Molly tarkastelee uuden Speed of Darkness -levynsä lauluissa Yhdysvaltain nykytilaa. Räväkän kelttifolkpunkyhtyeen uudet laulut on tehty kotimaan syvän taloudellisen laman seuraamuksista, yhteiskunnallisesta epävarmuudesta, työttömyydestä, köyhyydestä ja hyvinvoinnin epätasaisesta jakautumisesta. Haitaristi Matt Hensley menee mietteliääksi kun häneltä kysyy, onko Flogging Molly ryhtynyt jonkun sosiaalisen luokan äänitorveksi. ­ Emme ole koskaan halunneet olla suoranaisesti poliittisia, mutta sellaisiakin piirteitä musiikkiimme on tullut. Kun katsoo, mitä maailmassa tapahtuu, ei voi olla tekemättä huomioita siitä. Liikkeellä on niin paljon vaarallisia idiootteja, ettei niistä oikein voi olla tekemättä lauluja. Speed of Darknessilla on muutama aika vahvasti kantaaottava biisi. Myös Flogging Mollyn soundi tuntuu eräänlaiselta kannanotolta. Sen folk-vaikutteet ovat varsinkin irlantilaisamerikkalaisille faneille jonkinlainen liitoskohta omiin juuriin, Yhdysvalloissahan kaikilla on sukulaisia jossain päin Eurooppaa. Vai onko sukujuurilla enää merkitystä amerikkalaisille? ­ Aivan varmasti on, se on tärkeä osa täkäläisten identiteettiä. Törmään jatkuvasti ihmisiin, jotka kehuskelevat irlantilaisuudellaan tai jollain muulla kansallisuudella, vaikka päälle päin näyttää, että sitä verta virtaa heidän suonissaan vain tippa tai pari. Juuria pidetään nykyään tärkeämpinä kuin koskaan. Amerikkalainen on sekarotuinen piski. Mistä sinun sukusi tulee? ­ Skotlannista, mutta en minä juoksentele ympäriinsä vouhottamassa siitä. Kasvoin skeittilaudan päällä Kaliforniassa, E joten en voi väittää pystyväni samaistumaan skotteihin. Mutta minäkin rakastan sitä folk-, punk-, soul- ja reggae-vibaa, joka Flogging Mollyn soundissa väreilee. SKEITTARI JA HANURISTI Matt Hensley ei ole aina ollut muusikko. Flogging Mollyn haitaristi Matt Hensley on entinen ammattilaisskeittari, jota pidetään yhtenä tärkeistä skeitti-ikoneista. Hänen henkilökohtainen vaikutuksena näkyy edelleen alan harrastajien ulkonäössä ja tempuissa. ­ Aloitin skeittilaudalla leikkimisen aika pian sen jälkeen kun opin kävelemään, Hensley kertoo. ­ Ammattilainen minusta tuli 17-vuotiaana. "Katuskeittauksen kummisedäksi" kutsuttu Hensley muistelee ammattilaisaikojaan iloisena. ­ Se oli hienoa aikaa. Pääsin käymään Euroopassakin ja tienasin hyvin. Yhtenä päivänä kuitenkin päätin lopettaa. En tiedä itsekään miksi. Muutin Chicagoon ja opiskelin ensihoitajaksi. Sain töitä sairaalasta, mutta siitä ei tullut mitään. En kestänyt katsella kaiken maailman kauheuksia, silmittömän väkivallan ja onnettomuuksien seurauksia. Vedin kännit ja päätin, että ambulanssihommat saavat jäädä. Menin taidekouluun, liityin reggae-skabändiin ja olin välillä duunissa skeittikaupassa. Lopulta päädyin Flogging Mollyyn. Mutta miten sinusta tuli haitaristi? Sehän on aika epätavallinen soitinvalinta sotien jälkeen syntyneille. ­ Näpelöin haitaria ensimmäisen kerran Chicagossa, ja se vain alkoi kiinnostaa minua. Tosissani aloin opetella sen soittamista vasta palattuani Kaliforniaan 1990-luvun alussa. Nyt näyttää pahasti siltä, että näpelöin haitaria leipäni eteen lopun ikääni. SINNIKÄS BAARIBÄNDI speed of darkness on Flogging Mollyn ensimmäinen julkaisu omalle Borstal Beat -levy-yhtiölle. Bändi on päättänyt kymmenen vuoden yhteistyön SideOneDummy Recordsin kanssa. Matt Hensley kertoo, että kyse on tulevaisuuden turvaamisesta. ­ SideOneDummy on hieno levymerkki ja sen omistajat ovat ystäviäni, mutta halusimme tehdä Flogging Mollysta vapaan ja itsenäisen. Bändin alkuaikoina kenelläkään meistä ei ollut perhettä. Nykyään on, joten meidän pitää ajatella asioita myös siltä kantilta. Halusimme ottaa uramme hallintaamme. Näin rakennamme itsellemme ja perheillemme parempaa tulevaisuutta. Flogging Molly on kiertänyt maailmaa jatkuvasti viimeiset viisitoista vuotta, ja yhdessä vaiheessa Hensley erosi bändistä vuodeksi kiertuestressin vuoksi. Eikö oman levy-yhtiön pyörittäminen vain lisää työtaakkaa? ­ Minun vapaavuoteni johtui siitä, että kärsin siihen aikaan vakavasta masennuksesta, ja ensimmäinen lapseni syntyi samaan aikaan. Niissä oloissa rundaaminen tuntui liian raskaalta. Totta kai levy-yhtiö teettää lisää töitä, mutta toisaalta tällä alalla joka asian eteen pitää nähdä enemmän vaivaa kuin ennen. 20 vuotta sitten ei ollut pakko tehdä pitkiä kiertueita. Riitti, kun julkaisi levyn ja keräsi rahat. Enää se ei mene niin. Musiikkiala on muuttunut niin paljon monimutkaisemmakSUE » 24 « NRO. 6
• » ELÄMÄSTÄ SELVINNYT Maineikas Glenn Hughes laulaa Black Country Communion -bändissä siitä, mistä hänellä on omakohtaista kokemusta: elämästä. lenn Hughes nousi 1970-luvulla maailmanmaineeseen Deep Purplessa. Se kävi hänelle kalliiksi. 1980-luvun lopulla Hughesia pidettiin toivottomana narkomaanina, syömisriippuvaisena ja juoppona. Vedonlyöjien ihmetykseksi Hughes raitistui 1990-luvun alussa. Voimakaspiirteinen basisti-laulaja vakuuttaa Suelle olevansa elämänsä kunnossa. Vietät elokuussa 60-vuotispäivääsi. Millaisia ajatuksia se herättää? ­ Sehän tuntuu hyvältä! Minä olen sitä ihmistyyppiä, jolle ikä ei luo paineita ­ se nyt on mikä se kulloinkin on. En elä menneisyydessä. Olet kuitenkin tehnyt Joel McIverin kanssa elämäkertakirjan, joka julkaistiin äskettäin. Millainen kokemus se oli? ­ Fantastinen. Kirjan valmistuminen kesti kauan, koska halusin sen olevan mahdollisimman selkeä, rehellinen ja suorasanainen. Oma elämäntarina saattaa helposti viedä ihmisen mukanaan, ja silloin lopputulos ei välttämättä ole todenmukainen. Mistä olet kaikkein ylpein elämässäsi? ­ Siitä, että olen edelleen selvin päin. Olen oikeasti ylpeä siitä, että pääsin eroon huumeista ja viinasta. Sinulla on niin mittava ura ja diskografia, että on turhaa yrittääkään käydä sitä tässä kokonaan läpi. Mutta jos sanon sinulle nimiä, kerrotko mitä ne tuovat mieleesi? ­ Okei, kokeillaan! Finders Keepers. ­ Coverbändi, jossa soitin 16-vuotiaana, olin 5-10 vuotta muita nuorempi. En ollut vielä maistanut viinaa eikä minulla ollut kokemusta tytöistä. Kaikki oli uutta, ja minä olin rakastunut maailmaan. Se oli fantastista aikaa. Trapeze. ­ Ensimmäinen ammattilaisbändini. Trapezessa opin esiintymään, laulamaan ja tekemään biisejä. Niihin aikoihin myös rakastuin Amerikkaan, jonne muutin 70-luvun alussa. Deep Purplen jätkät näkivät minut keikalla Trapezen kanssa ja pyysivät bändiin. G Deep Purple ja Tommy Bolin. ­ Kun liityin Purpleen vuonna 1973, se oli yksi maailman suosituimmista bändeistä. Se merkitsi rahaa, mainetta, palkintoja, naisia, huumeita, hulluutta ja hienoja hetkiä. Kitaristi Tommy Bolin liittyi Purpleen vuonna 1975. Hän asui luonani kuusi viikkoa ennen kuin löysi oman talon Los Angelesin Beverly Hillsistä. Tommy kuoli heroiinin yliannostukseen joulukuussa 1976. Hän oli kiltti ja ystävällinen nuorukainen. Gary Moore. ­ Soitin Garyn Run for Cover -albumilla vuonna 1985. Sitten riitaannuimme ja tiemme erkanivat, kunnes 1990-luvulla ystävystyimme uudelleen. Gary oli Ison-Britannian ja ehkä jopa maailman paras bluesrockkitaristi. Hän oli vahva ja rehellinen soittaja ja hyvin ylpeä mutta empaattinen ihminen. Gary kuoli yllättäen viime helmikuussa. Kuten niin monet muutkin, olisin halunnut ehtiä hyvästellä hänet. Black Sabbath ja Tony Iommi. ­ Tony on yksi parhaita ystäviäni. Black Sabbath featuring Tony Iommi -nimellä julkaistu Seventh Star on mielettömän hyvä levy. Olin mukana myös Iommin sooloalbumilla Fusedilla. Me olemme kuin veljeksiä. Black Country Communion. ­ Nykyinen bändini, jossa soittavat myös kitaristi Joe Bonamassa, rumpali Jason Bonham ja kosketinsoittaja Derek Sheridian. Julkaisimme juuri toisen albumimme 2:n. Se on synkempi ja massiivisempi kuin debyyttilevy Black Country. ­ 2 on edeltäjäänsä raskaampi myös sanoituksiltaan. Laulan levyllä kuolemasta, surusta, ja tapahtuneiden asioiden hyväksymisestä. Kirjoitan aina asioista, jotka ovat tapahtuneet minulle ­ ja saattavat ne olla tapahtuneet sinullekin. En kirjoita piruista, keijuista tai noidista, vaan ihmisluonnosta. Jos haluat tietää kuinka paljon rakastan laulamista, kuuntele uusi Black Country Communion -albumi. Millaista elämää sinä elät? ­ Minulla on ihmeellinen elämä. Tämä on ollut aika hullua ja villiä pyöritystä. Jokaisessa kunnon elämässä on ylä- ja alamäkiä, hulluutta, surua, riemua, juhlia, syntymiä ja hautajaisia. En muuttaisi mitään. « HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LEVY-YHTIÖ 12.7. Klubi, Turku Liput 18/20 euroa + mahd. toimituskulut (Tiketti) 13.7. Tavastia, Helsinki Liput 23/26 euroa + mahd. toimituskulut (Tiketti) 14.7. Pakkahuone, Tampere ­ Tammerfest Liput 22/25 euroa + mahd. toimituskulut (Lippupalvelu) SUE » 27 « NRO. 6
• HAASTATTELU TEKSTI LAURI HAAKANA KUVAT NUCLEAR BLAST SUE » 30 « NRO. 6
• » KUTSUMUSAMMATISSA Amorphis-yhtyeen Esa Holopainen suhtautuu työhönsä suurella intohimolla. Menestyksestä huolimatta uuden materiaalin vastaanotto jännittää häntä vieläkin. S uomimetallin kantaisä Amorphis julkaisi kymmenennen studioalbuminsa The Beginning of Timesin toukokuussa. Yhtyeen kitaristi ja perustajajäsen Esa Holopainen kertoo miten asiat ovat aikojen saatossa muuttuneet bändin sisällä ja sen ympärillä. ­ Biisien tekotapa on muuttunut aika radikaalisti. Ennen toimme treenikämpälle yksittäisiä riffinpätkiä, joista sitten karsittiin kasaan biisejä. Tuloksena oli mukamas progressiivista musiikkia. Nykyään treeneissä esitellään valmiita kokonaisuuksia. PERHEESTÄ ­ perheen perustaminen on muuttanut suhtautumista bändielämään. Mitään kuukausien pituisia itsemurharundeja ei enää järjestetä. Kiertueet asettavat perheen silti aina koetukselle. Sille ei mahda mitään. Tyhjästä on paha nyhjäistä lainanlyhennyksiä. Joistain tarjouksista on joutunut kuitenkin kieltäytymään. Onneksi mitään suuria kompromisseja ei ole täytynyt tehdä. ­ Meillä oli bändin kanssa pidempi reissu vähän sen jälkeen kun tyttäreni syntyi. Tyttö ei enää tunnistanut minua, kun tulin kiertueelta kotiin. Katsoi vain, että joku vieras setä on tullut kotiin. Hänestä tuntui vain huojentavalta, kun lähdin seuraavan kerran keikalle. ­ Tuollaiset ovat niitä ikäviä bändielämään kuuluvia lieveilmiöitä. Tekemisiin joutuu suhtautumaan tunnollisemmin kuin nuorempana. Ei voi olla enää ihan niin kuin huvittaa. Matkalaukkua ei voi vain pamauttaa lattialle ja sammua sohvalle. JUHLIMISESTA ­ takahuone-elämää ei ole ainakaan vielä pitänyt rauhoittaa. Aina sitä tulee vähintään muutama bisse pudoteltua keikan jälkeen. Mitä enemmän ottaa, sitä enemmän kärsii. Alkuaikoina oli kiertueilla melkein koko ajan pienessä sievässä. Nuorena palautuminen oli ihan toista. Nykyään krapulat ovat ihan kamalia. Eikä rundilla ei ole kovin kiva olla kipeänä. ­ Juominen ja bilettäminen eivät ole koskaan olleet ongelmia yhtyeessämme. Olemme osanneet balansoida asiat aika hyvin. Hommat on aina hoidettu. Ei me kuppiin syljetä, mutta ei kukaan ole vieroitukseen joutunut lähtemään. ­ Siitä pidän kiinni, että ennen keikkaa en ota yhtään mitään. Biisit ovat nykyään sellaisia, että ei niitä osaisi soittaa kännissä. MOTIVAATIOSTA ­ olemme etuoikeutetussa asemassa, sillä voimme tehdä työksemme jotain, joka alkoi rakkaasta harrastuksesta. Tätä ammatti ei oikein voi harjoittaa, jos ei tunne intohimoa sitä kohtaan. Jos musanteko ei jonain päivänä tuntuisi enää hyvältä, niin en usko, että siitä tulisi yhtään mitään. Toivottavasti osaisin silloin lopettaa. Väkisin vääntäminen ei toimi musiikissa. ­ Bändin yhteinen innostus ja fiilis ovat erittäin tärkeitä motivaation kannalta. Aina musatouhut eivät silti nappaa. Silloin pitää keittää kahvit ja mennä sohvalle katsomaan televisiota. Mutta ne ovat vain hetkellisiä tunnetiloja, joita tulee välillä kaikille. ­ Jokaisen levyn tekeminen on ollut todella hauskaa. Ainoastaan Far from the Sunin tekoon liittyy huonoja fiiliksiä. Se oli viimeinen levy entisen laulajamme Pasi Koskisen kanssa. Koko äänitys ja miksausprosessi olivat jotenkin sekavia, eikä kukaan ei oikein tiennyt mitä olimme tekemässä. Pasin motivaatio ei ollut enää silloin ihan kohdillaan. Sellainen asenne työskentelyä kohtaan on valitettavan tarttuvaa. On vaikeata olla innostunut, kun toinen tulee samaan aikaan kossupullo kädessä treenikämpälle. Toisaalta joidenkin mielestä Far from the Sun on paras levymme. SU 10.7. RUISROCK, TURKU luaisi loukata ketään. Nykyäänkin jännittää yhtä lailla, minkälaisen vastaanoton uusi levy saa ja mitä yleisö pitää uusista kappaleista. ­ Musiikin tekemistä ei mielletä normaaliksi ammatiksi. Tätä ei voi siksi verrata johonkin juristin hommaan. Yhteiskunnassa on vallalla sellainen ajatusmalli, että musiikkia ei saisi tehdä rahan vuoksi. Olisi oikeastaan parempi, että siitä ei ansaitsisi oikeastaan mitään. Oikea taiteilijahan kärsii taiteensa vuoksi. Palkkaustason pitäisi olla jossain huomattavasti siivoojaa alempana. Taiteilijan pitäisi vain antaa eikä ottaa mitään. MUSIIKISTA ­ mielestäni musiikistamme löytyvät ne samat peruselementit kuin aloittaessammekin. On hyvä, että bändi kuulostaa itseltään. Tiettyjen maneerien kierrättämistä tulisi silti välttää. Uran alussa oli tärkeintä kuulostaa vain mahdollisimman brutaalilta. Viemärilaulua on nykyään aika paljon vähemmän. ­ Lähtökohtaisesti pyrin kehittämään musiikkiin aina jotain uutta. Muuttuminen on meille jonkinlainen elinehto. Varmasti se on mielenkiintoisempaa kuulijoillekin, jos bändi ei tee samaa asiaa moneen kertaan. Toisaalta olisi aika masentavaa, jos Slayer uudistuisi joka levyllään. Meillä muutokset ovat olleet aina luonnollisia. Taustalla on aina intohimo tehdä jotain erilaista. Emme ole koskaan halunneet seurata mitään trendejä. ­ Nykyään pystyy tekemään juuri sellaisia juttuja kuin haluaa. Soittaminen on henkilökohtaisella tasolla kehittynyt valtavasti. Mahdollisuudet tehdä monimutkaisempaa musiikkia ovat paljon paremmat. MENESTYKSESTÄ ­ kyllä tämä on minulle täysin kutsumusammatti. Olen varma, että soittaisin rockia, vaikka en olisikaan suositussa bändissä. ­ Ensimmäinen iso unelma oli, että saisimme tehdä joskus oman levyn. Toisen levyn jälkeen aloimme saada kriitikoilta hyvää palautetta ja pääsimme ensimmäistä kertaa kiertämään Keski-Euroopassa. Tuntui todella hienolta, kun ei tiennyt yhtään mitä olettaa. Tupa oli kuitenkin täynnä hikisiä saksalaismiehiä. Olihan se aika erilaista ja makeata. ­ On pelkästään hyvä, että suosiomme kasvoi pikkuhiljaa pala kerrallaan. Suosion laskun käsitteleminen on paljon vaikeampaa, jos menestys on tullut yhtenä rysäyksenä. Olemme jaksaneet painaa menemään silloinkin, kun on ollut pientä suosion hiipumista ilmassa. Onneksi mitään laskusuhdannetta ei ole ainakaan nyt näkyvillä. ­ Menestyksestä huolimatta olen osannut pitää jalat maassa. Kusi ei ole noussut päähän. Sitä useasti oikein miettii, että eihän vain kellään jäänyt minusta ylimielistä kuvaa. En ha- SUOMALAISUUDESTA ­ toivon, että suomalaisuus kuuluu musiikissamme. Olen ylpeä suomalaisuudestamme, vaikka en menekään kiitospaita päällä lavalle. Jossain vaiheessa väsyimme Kalevala-juttuun, mutta en usko, että pääsemme siitä koskaan kokonaan eroon. Se tulee aina olemaan tärkeä osa tätä bändiä. ­ Ennen ajateltiin, että suomalaiselta kuulostaminen on pelkästään huono asia. Se oli sellaista huonoa suomalaista itsetuntoa. Ehkä soundillisesti ei oltukaan jossain määrin aivan huippuluokkaa, mutta mielestäni ei ole mitenkään huono juttu kuulostaa itseltään. Ulkomailla kannattaa kilpailla omilla vahvuuksillaan. Miltä se kansainvälinen soundi sitten oikein kuulostaa? Ranskalaiselta vai joltain jenkkicountrylta? Asia on aina hämmentänyt minua. ­ Ennen metalli miellettiin jotenkin kapinalliseksi musiikiksi. Se kapina on kyllä lähtenyt hevistä jo aikapäiviä sitten. Nykyään Suomessa heviä kuunnellaan lastentarhassa ja vanhainkodissa. Aikanaan ei olisi voinut kuvitellakaan tällaista tilannetta. ­ Musiikkibisneksestä on tullut Suomessa paljon organisoidumpaa. Kaikki älytön ördääminen ja sekoilu on poistunut lähes kokonaan. Se on hyvä juttu ihan kaikille. Levy-yhtiötoiminta ja managerointi on ihan toisella tasolla. Me jouduimme aikanaan tekemään kaiken lähes kokonaan itse. Meillä oli kotona keittiönpöydällä faksi, jolla oltiin yhteydessä jenkkeihin ja muuhun maailmaan. ­ Artisteja viedään ulkomaille paljon enemmän kuin aiemmin. Ennen mentiin korkeintaan Midemiin diggailemaan tiputanssia hirveässä kännissä. Osaamista on nykyään paljon enemmän. Toisaalta myös kilpailu on paljon kovempaa. ­ Asiat ovat menneet monella tapaa parempaan suuntaan täällä Suomessa. Perussuomalaisten nousu ja äärinationalistinen meininki silti huolestuttaa. Äskettäin oli uutinen jostain uudesta natsipuolueesta. En tiedä onko se indikaattori jostain. On hyvä, että asioista keskustellaan, mutta en haluaisi, että enää palattaisiin Veikko Vennamon aikoihin. Asioita pitäisi kehittää eikä toimia jarruna. « "Musiikin tekemistä ei mielletä normaaliksi ammatiksi. Taiteilijan pitäisi vain antaa eikä ottaa mitään. SUE » 31 « NRO. 6
• ­ Ei, mitään vaikeuksia ei ollut. Eikä hän sitä paitsi ollut bändissä 90-luvulla kovin kauaa, eihän hän edes soittanut ainoallakaan levyllä. Hänellä ei siis ollut mitään selkeää ennakkoasennetta siitä, millainen In Flamesin pitäisi olla, Svensson kertoo. Srtömbladin lähtö ei ole rumpalin mukaan tehnyt isoa muutosta siihen, millaisena In Flames itsensä näkee. Isommin muutos on kenties tuntunut Gelotten kohdalla, kitaristi kun vastasi Sounds of a Playground Fadingilla ensimmäistä kertaa yksin kaikista sävellyksistä. Ennen tätä In Flamesin olemuksen keskeisimpiä osasia oli biisintekijäkaksikko Strömbladin ja Gelotten yhteistyö. ­ He jammailivat paljon yhdessä biisejä tehdessään. Mutta Björn otti edellisillä albumeillamme yhä isomman ja isomman roolin säveltämisessä. In Flamesilla on kuitenkin selkeä suunta, kaikki tietävät, miltä materiaalin pitää suurin piirtein kuulostaa. Uusi levymme on meille hyvä tapa todistaa, että pärjäämme ilman Jesperia, Svensson toteaa. ILMAISU UUDISTUU se, että in Flames tietää suuntansa, ei tarkoita, etteikö se pyrkisi jokaisella albumillaan uudistumaan jossain määrin. Svenssonin mukaan se on heidän kaltaiselleen yhtyeelle elinehto. ­ Emme ole kuten Iron Maiden tai AC/DC. En väitä, etteivätkö ne olisi hienoja bändejä, mutta niiden levyt olisi voitu julkaista missä tahansa järjestyksessä, ne ovat niin samanlaisia. Me pyrimme aina kuljettamaan ilmaisuamme johonkin suuntaan. Paitsi että jokainen jäsen pyrki jälleen kehittämään otettaan oman instrumenttinsa hallitsijana, paneutuivat he aiempaa kärsivällisemmin joka ikiseen kappaleeseen. Tällä kertaa tarjolla ei ollut pariakymmentä aihiota, joista kerätä parhaat päältä, vaan yhtye keskittyi levylle päätyneeseen 13 biisiin. ­ Usein on käynyt niin, että kun olemme kuunnelleet viimeisintä levyämme, olemme huomanneet, että tuohon ja tuohon juttuun olisimme voineet kiinnittää hieman enemmän huomiota. Tällä kertaa yritimme minimoida tuollaiset tilanteet. Vaikka eihän siinä mitään pahaa ole, jos löytää levyiltään kehittämisen varaa. Jos ei pysty parantamaan, voi ajautua vain huonompaan, Svensson kommentoi. Mutta entä jos In Flames onnistui jälkikäteen tulevien pettymysten minimoinnissa liian hyvin? Entä jos Sounds of A Playground Fadingista tulikin se täydellinen albumi? ­ Siltä sen on tarkoituskin tuntua tällä hetkellä. En kuitenkaan pelkää, että tuollaisesta olisi vaaraa. Tärkeintä on, että biisimateriaali on niin hyvää, että kiertueella ollessamme pysymme nälkäisinä sen äärellä. Reroute to Remainista lähtien In Flames on pitäytynyt biisirakenteellisesti pop-orientoituneemmalla linjalla, mistä se on saanut kuulla vähemmän mairitteleviakin kommentteja. Svensson näkee yh- tyeen soittavan yhä metallia, mutta myöntää biisien populaarimmat rakenteet. Riffejä ei tungeta biiseihin pakolla, jos ne eivät niihin istu. ­ Uuden vuosituhannen ensimmäiset vuodet olivat siinä mielessä tärkeimpiä historiassamme, että Reroute to Remain oli se albumi, joka määritti, mitä olemme tänään. Niihin aikoihin aloimme myös kiertää paljon Jenkeissä, niin paljon kuin ikinä mahdollista. Harva kaltaisemme metalliyhtye teki tuohon aikaan samoin, Svensson luonnehtii. KIITOLLINEN LIVEBÄNDI keskustelu etenee kiertämiseen. Svensson painottaa, että paskamaisimmatkin pikkukiertueet ja lämmittelyrundit ovat osaltaan vaikuttaneet siihen kiitollisuuteen, jota In Flames asemastaan nykyään tuntee. ­ Kun et ole illan pääesiintyjä, opit varmasti tietämään paikkasi. Arvostamme todella paljon kaikkea, mitä kiertuevuodet ovat opettaneet. Harmittaa nähdä pilalle hemmoteltuja nuoria bändejä, jotka saavat kaiken heti kättelyssä. Ne eivät tule pysymään maisemissa kauaa, elleivät ne osaa olla kiitollisia ennen kaikkea faneilleen. Oman kiitoksensa kuulijoilleen In Flames osoittaa panostamalla keikoillaan niin soitto- kuin showpuoleenkin. Se ei edelleenkään tuota yhtyeelle ylitsepääsemätöntä päänvaivaa. ­ Sen takiahan me tätä teemme, soittaaksemme yhdessä ihmisten edessä. Sen suhteen mikään ei ole muuttunut. In Flames on ennen kaikkea livebändi, Svensson tähdentää. Sen sijaan yhtye ei ole olemassa ajaakseen itse keikkabussiaan. ­ Sitäkin tuli tehtyä aikoinaan. Eikä siinä, olihan sekin pirun hauskaa aikaa. Kenties jopa niin hauskaa, että tylsinä hetkinä bussin kyydissä herää edelleen halu tarttua itse rattiin? ­ Ei todellakaan! Siihen en ryhdy enää ikinä. Jos bussissa tylsistyttää, pitää vain muistaa, että asiat voisivat olla paljon huonommin. Yritän aina pitää mielessä, että vaikka minulla olisi ongelmia, ne eivät ole suuria, Svensson kommentoi. Yhdeksi In Flamesia avittavaksi tekijäksi Svensson nimeää myös sen faktan, ettei yhtye ole enää kaikki kaikessa soittajilleen. Siinä missä bändi oli vuosikymmen sitten rumpalin maailman tärkein asia, ovat sen sittemmin syrjäyttäneet vaimo ja lapset. ­ Perheet antavat perspektiiviä näihin hommiin. Kiitos niiden, olemme nykyään nöyrempiä ja osaamme ottaa asiat rennommin. Kun ymmärtää, ettei bändi ole koko maailma, onnistumispaineet vähenevät ja työstä bändin parissa tulee helpompaa ja antoisampaa. Ja töitä riittää. Se, ettei bändi ole maailman napa, ei tarkoita, etteikö se valloittaisi paljon tilaa kalenterista. ­ Työskentelemme bändin parissa nykyään paljon enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Isoin ero on siinä, minkä verran ajatuksemme pyörivät bändin ympärillä, kun emme ole kiertueella tai tekemässä levyä. Kun tauko koittaa, osaamme aiempaa paremmin ottaa etäisyyttä kaikkeen In Flamesiin liittyvään ja keskittyä aivan muihin asioihin. « HAASTATTELU TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA PATRICK ULLAEUS » EI ENÄÄ BUSSIN RATTIIN Kymmenennen albuminsa julkaissut In Flames on nälkäinen ja kiitollinen ruotsalaisyhtye. n Flames meni ja teki napalmdeathit. Bändin perustajan, kitaristi Jesper Strömbladin lähdettyä yhtyeestä taannoin ei jäljelle jäänyt ainuttakaan debyyttilevy Lunar Strainilla (1994) soittanutta miekkosta. Alkuperäisjäsenten kaikkoaminen ei todistetusti pysäyttänyt Nappista ­ eikä edes hidastanut ­ eivätkä liekehtivät ruotsalaisetkaan ole antaneet Strömbladin poistumisen riveistä jarruttaa toimiaan. ­ Totta kai on outoa, ettei bändissä soita yhtään jätkää, joka oli mukana ensimmäisellä levyllä. Mutta toisaalta, In Flames oli ensimmäisinä vuosinaan lähinnä projektibändi, jossa jäseniä tuli ja meni tämän tästä. Vasta Jester Racen (1995) aikoihin voitiin alkaa puhua vakiin- LA 2.7. SONISPHERE, HELSINKI I tuneemmasta bändistä. Silloin Anders (Fridén, solisti) ja Björn (Gelotte, tuolloin rumpali, sittemmin kitaristi) olivat jo mukana, rumpali Daniel Svensson korostaa. Jos yksi merkittävä jäsen onkin bändin osalta historiaa, on historian hämäristä ilmestynyt hänen paikkaajakseen toinen bändissä aikoinaan vaikuttanut herra. Keikkakitaristina jo hyvän aikaa mukana kiertänyt, nyttemmin varsinaiseksi jäseneksi korotettu Niclas Engelin soitti yhtyeessä tovin jo 90-luvun loppupuolella, poistuen hieman ennen kuin Svensson ja basisti Peter Iwers rekrytoitiin ryhmään. ­ Kun mietimme, ketä kysyisimme Jesperin tilalle, oli Niclas kaikkien mielestä luonnollinen valin- ta. Bändin jo entuudestaan tuntevana hän on täydellinen tehtävään, Svensson tokaisee. Reroute to Remainin (2002) aikoihin In Flames otti selkeän tyylillisen harppauksen siihen suuntaan, josta se nykyään tunnetaan. Engelin taas pyörähti yhtyeessä Whoraclen (1997) jälkeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että niin sanotussa "vanhassa" In Flamesissa kannuksensa hankkineelle miehelle olisi tuottanut vaikeuksia päästä kiinni uudempaan, ilmeeltään toisenlaiseen materiaaliin. " Uusi levymme on meille hyvä tapa todistaa, että pärjäämme ilman Jesper Strömbladia. SUE » 32 « NRO. 6
• » NYRJÄHTÄNYTTÄ METALLIA Jossakin metallivaltatien laidassa liikkuu Airhead, jonka juuri julkaistu albumi tarjoaa tyylejä koko tiekartaston leveydeltä, huumorin siementä kaihtamatta. HAASTATTELU V uonna 2003 perustettu Airhead lukeutuu niihin bändeihin, jotka uskovat kovasti musiikkinsa ja ovat valmiita tekemään kaikkensa sen eteen, ainakin jos laulaja-kitaristi Lauri Lepokorpea eli Zenmestaria on uskominen. ­ Kun reilut kymmenen vuotta etsii omaa juttuansa erilaisista bändivirityksistä ilman kummoisia kannustuksia, saattaa mietityttää, että pitäisikö tehdä jotakin muuta. Usko tekemiseen ei kuitenkaan koskaan loppunut, ja Airhead on nyt löytänyt paikkansa. Me like it! Bändi sai kasaan Peek-A-Boo Primates -albumin, mutta debyytti ei syntynyt helposti. Bändin veljekset Hannu (basso) ja Tuomas Kumpula (kitara) pistivät pystyyn levymerkin, jonka kautta levy saatiin julkaistua. Rumpuja soittaa Riku Airisto, jonka laulaja Lauri on tuntenut 90-luvun alusta lähtien. ­ Äänitimme ja tuotimme levyn Hannun kanssa oikeastaan kaksin. Siinä riitti työmaata. Onneksi miksaus tapahtui Ruotsin puolella, koska meillä ei olisi ollut rahkeita siihen täällä. Nykyään hevimätön pi- tää tulla täysillä ja olla perkeleellisen soundirikasta. Keikkamyynnin siirtyminen pois bändin harteilta ja jakelusopimuksen saaminen ovat olleet suuri helpotus. ­ Koen, että tällä levyllä kalastellaan varsinaista levytyssopimusta. Nyt on tehty todella paljon itse, ja tiettyyn pisteeseen asti on ihan jees, että saa tehdä mitä haluaa. Jossain vaiheessa kuitenkin sokerit loppuvat. Levynkansissa ja promokuvissa silmiinpistävää on huumori. Musiikissa raja toimivan ja ylimenevän huumorin välillä on hiuksenhieno. Vaatii tarkkuutta, että huumori ei aiheuta bändille pellen leimaa. ­ Huumori on aika tärkeää mutta myös aika vaikeaa. Peek-A-Boo Primatesilla se on ihan hyvää, mikä on iso plussa. Airheadin sanoituksissa on kirpeää sarkasmia ja piikkejä isketään yhteiskuntaakin. ­ Minulla on ollut haaveissa tehdä sellaista äärirealistista mutta nyrjähtänyttä lyriikkaa, joka yllättäisi sanoituksia lukevan jengin. TEKSTI KATRI OJALA KUVA AIRHEAD PE 22.7. JOKIRANTA, RUOVESI Haluan kirjoittaa vakavista asioita pilke silmäkulmassa. Airhead-yhtyeen tyyli tuo väistämättä mieleen Bloodhound Gang -orkesterin, ei kuitenkaan musiikillisesti vaan kokonaisuutena. Lauri ei tyrmää ajatusta suoralta kädeltä vaan myötäilee pohdintoja. ­ Joo, ihan totta ja sitä on vähän yritettykin. Levyllä on selkeitä radiohittibiisejä ja sitten sellaisia kappaleita, jotka eivät edusta lähellekään levyn normibiisejä, kuten Asset, joka parodioi perseitä ja samalla myös miehiä, jotka niiden pauloihin aina lankeavat. Naisen takapuoli ei suinkaan ole ainoa ruumiinosa, jota levyn kappaleissa käsitellään. Totisuus ja jähmeys onkin syytä rajata pois Airheadin musiikin kuuntelusta, sillä tämä levy vaatii jäykimmiltä heavydiggareilta venymistä. ­ Olemme osa metalliskeneä mutta haluamme tuoda sinne jotain aivan muuta. Meidän musiikki lähestyy koko genreä uudelta kantilta. Musiikki sisältää groovahtavia koukkuja metallisoundin keskellä, ja heti levyn alkuun tuleva muovinen keskustelu hämmentää kuulijaa. ­ Albumi on aikamoinen kokonaisuus. Tuntuu, että nykyään koko levyn pitäisi kuulostaa samalta. Itse en tajua sellaista, eivätkä meidän levyt tule koskaan kuulostamaan liikaa toisiltaan. Suurella massalla ehkä kestää vähän kauemmin ymmärtää tätä. Laurin historiaan kuuluu heviä niin progressiivisessa kuin kuolonmetallin muodossa. Isän puolelta tulleet jazzvaikutteet ja musiikin kuuntelu laajalla skaalalla ovat jättäneet jälkensä. ­ Sitä on tarttunut tiettyihin juttuihin ja niitä on yhdistellyt tietyllä tavalla. Eihän tässäkään ole mitään vallankumouksellista, mutta Airheadista tekee Airheadin tekee se tapa, jolla bändi yhdistelee asioita. Kyse onkin paljolti musiikin takana olevista persoonista. Lopputulosta voi kukin fiilistellä itse. « "Olemme osa metalliskeneä mutta haluamme tuoda sinne jotain aivan muuta. TA K A S A G O A R M Y Jatkosodan hengessä, mutta enemmän tuolla tropiikin puolella nyljeskellään. Eli viidakossa väijyy erikoisryhmä valmiina suolistamaan pahaa-aavistamattoman länsimaisen pirun! Sinfonia-arvoja ja dimmupitoisuuksia on hiukka laskettu, mutta itämaan hypnotiikkaa, raastavaa rähinää ja räyhää löytyy sitten sitäkin enemmän. TAIWANIN TAPPORAVISTAJIEN UUSI EEPOS KAUPOISSA 6.7. Carl Gustaf - tuo raikulipoika suosittelee, minkä sekoilultaan ehtii: Uutta rähinää puskee ja ankarasti sykkivään deathmetalliin on löydetty taas uusia vihaisuuden ulottuvuuksia. Maailmanlopun jälkimainingeissa mennään kohti ydintalven ihmemaata, eli uutta tervaa suksien pohjaan sitten vaan, kyllä se siitä! KAUPOISSA NYT - SINNE SIIS! Ja taas vetää tajunnan ihan mustiin. Nyt pitäisi muuten löytyä kaupoista ihan vinyylinäkin! W W W.SPI N E FAR M.FI SUE » 33 « NRO. 6 UUSINTAJULKAISU, BONUSBIISILLÄ RYYDITETTYNÄ PIHALLA 29.6. JA UUTTA PROFANEA TURAHTAA SITTEN SYYSKUUSSA!
• "Siitähän tuli aika sairaan kuuloista. Vähän kuin Leatherface olisi death metal -bändin keulilla. HAASTATTELU TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT RAYMOND AHNER » AINA KUOLEMAISILLAAN Tarttuvuus ei ole Autopsylle kirosana. O lisikohan se ollut vuonna 2005, kun näin unen, jossa harjoitettiin kannibalismia? Niin no, mistäs te sen tietäisitte? Eikä siinä, että tarvitsisi tietääkään, mutta unen ihmissyöjälaumassa rietasteli myös Autopsyn Chris Reifert. Sen verran jämäkkä vaikutus unella oli, että seuraavana päivänä levykaupasta tarttui mukaan Autopsyn Mental Funeral (1991). Debyytti Severed Survival (1989) oli asuttanut levyhyllyäni jo hyvän aikaa. Melkein kuusi vuotta myöhemmin Reifert nauttii puhelinlangan toisessa päässä myöhäistä aamiaista, joka ei suinkaan koostu ihmislihasta vaan niinkin perinteisestä aamuravinnosta kuin kahvista. Wanhan koulun death metal on monesti leppoisien herrojen heiniä, ja Reifert on tämän tästä nauruun remahtavana sieltä leppoisimmasta päästä. Uudesta Macabre Eternal -albumista ja Autopsyn musiikista yleisemmin jutustellessaan Reifert ei yritäkään heittäytyä liiallisen analyyttiseksi vaan myöntää, että yhtyeen formaatti on hyvinkin yksinkertainen. ­ Jos joku odotti vaikkapa uutta Severed Survivalia, joudumme tuottamaan pettymyksen. Emme lähde imitoimaan jo tekemiämme juttuja. Mutta kun puhun uusista, tuoreista ideoista, tarkoitan uusia, tuoreita biisejä. Mitään valtavia yllätyksiä Macabre Eternal ei tarjoa. Kyse on kuitenkin deathmetallista, emme me voi emmekä halua muuttaa skaalaamme liikaa, Reifert kommentoi. Lopputuloksesta vain tulee sellainen kuin tulee. Tämän lauseen Reifert toistaa useampaan otteeseen kertoessaan Autopsyn biisien syntymisestä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että synnytys hoidettaisiin hutiloiden. Hutaisemalla eivät synny Autopsyn lyriikatkaan, mutta Reifert painottaa, että nekin vain päätyvät lopulta sellaisiksi kuin päätyvät. ­ Emme märehdi lyriikoissamme samoja ideoita uudelleen ja uudelleen, mutta toki kauhu ja gore ovat aina osa Autopsya. Tähän mennessä olemme ainakin onnistuneet löytämään aina uusia tapoja olla oksettavia, Reifert nauraa. ­ Jos heittäytyisimme sanoituksissa yhtäkkiä poliittisiksi tai kirjoittaisimme moshpitissa riehumisesta, se näyttäisi juuri niin pakotetulta kuin se olisikin. Se olisi tehokkain tapa nylkeä kaikki, mikä tässä bändissä on aitoa, hän lisää. PÄÄKOPASSA MUHII mainitessani parin macabre Eternalin kappaleen hitaampien riffien hönkivän aiempaa vahvemmin perinteisen doom metalin katkua, Reifert ei myönnä pienintäkään tietoista tuomioriffien synnyttelyä. ­ Meidän juttumme on tuo hitaampien ja nopeampien osien vaihtelu. Se, millaisia riffejä syntyy, ei ole meidän käsissämme. Kunhan niistä vain tulee tarpeeksi hyviä. Reifert toteaa, että vaikka Autopsy käyttää materiaalinsa kirjoittamiseen paljon aikaa, ei biisien tarttuvuus ole välttämättä se olennaisin asia. ­ On kuitenkin hyvä, jos saamme aikaan riffejä, jotka alkavat jälkikäteen soimaan pääkopassasi silloin, kun sitä vähiten odotat, Reifert tarkentaa. Ja nehän alkavat. Oli se olennaista tai ei, yksi Autopsyn vahvuuksista on eittämättä se, että sen biisit ovat aina olleet kuulijansa huomattavasti nopeammin koukuttavia kuin monen muun kuolokastin yrittäjän tekeleet. ­ Eikä se ole lainkaan huono asia, kunhan biisien brutaalius ei kärsi siitä. Jotkut biisit kieltämättä jäävät pääkoppaan muhimaan eivätkä lähde sieltä niin millään. Uuden albumin Sadistic Gratification ei ehkä ole se Autopsy-veisuista tarttuvin, mutta taatusti mittavin. Reilun 11 minuutin mitassaan se on ottaa askeleen etäämmälle protoAutopsysta ­ vaikkakin juuri pituus on ainoa olennainen erottava tekijä. ­ Tuokaan biisi ei syntynyt niin, että istuimme alas ja päätimme tehdä pisimmän biisimme. Siitä vain sattui tulemaan sellainen. Eric (Cutler, kitaristi) kertoi tuovansa treeneihin uuden biisin, joka oli aika pitkä. Kokeilimme sitä ja soitettuamme arvelimme sitä noin kuuden tai seitsemän minuutin mittaiSUE seksi, Reifert kertoo. Hän korostaa, että oli helpotus, ettei hän tiennyt ennalta, kuinka massiivinen biisi tosiasiassa oli. ­ Olimme aivan ihmeissämme kuultuamme biisin nauhoitettuamme, että se oli 11-minuuttinen. Jos olisin tiennyt sen nauhoitusvaiheessa, olisin kilahtanut ja ajatellut, että "okei, vielä seitsemän minuuttia aikaa mokata koko homma". Lopputulos kuulostaa painajaismaiselta, siis hyvässä mielessä. Cutler päätyi laulamaan Sadistic Gratificationin, kuten myös melkein slayeristi nimetyn päätösbiisin Spill My Bloodin ja kakkosbiisinä irstailevan Dirty Gore Whoren ­ eräänlaisen verrannaisen Darkthronen Graveyard Slutille. Vaikka kitaristi on aiemmin tulkinnut muun muassa Slaughterdayn Mental Funeralilla, ei hän ole menneinä vuosina juuri tuntenut vetoa solistin tontille, vaan on jättänyt sen suosiolla Reifertin urakaksi. ­ Nyt hän ilmoitti haluavansa vetäistä muutaman biisin laulut. Ajattelimme, että ok, mikäs siinä. Ja siitähän tuli aika sairaan kuuloista. Vähän kuin Leatherface olisi death metal -bändin keulilla, Reifert purskahtaa taas nauramaan. HULLUUS JA KUOLEMA ihmismieli ja sen järkkyminen on aina saanut osansa Autopsyn lyriikoissa. Debyytiltä löytyi Critical Madness (toimittajan ensikosketus yhtyeeseen), uutuudella taas harras toive on Deliver Me from Sanity. ­ Noista aiheista kelpaa aina kirjoittaa. Critical Madness sai aikoinaan inspiraationsa elokuvasta Truth or Dare: A Critical Madness ­ ei siis siitä Madonna-leffasta! Deliver Me from Sanityn näkökulmahenkilö taas pyytää vapautusta mielenterveydestä hulluuden syövereihin, mutta ei lopulta tiedä kumpi on pahempi tai kumpi on edes kumpi, Reifert selventää. Autopsy on, on aina ollut ja tulee aina ole- LA 16.7. HAMMER OPEN AIR, LIETO maan. Näin tuntuvat viestittävän useamman biisin nimet, nimikappaleen ohella selkeimmin Always About to Die ja Born Undead. Reifert ei pidä tulkintaa perusteettomana. ­ Emme varsinaisesti ajatelleet tuollaista lyriikoita tehdessämme. Esimerkiksi Always About to Die kertoo yksinkertaisesti siitä, että kuka tahansa voi kuolla koska tahansa. Mutta voihan nimen nähdä viittaavan siihenkin, että olemme aina olleet täällä, aina kuolemaisillamme. Silloinkin kun olimme poissa, muisto eli, jos sallit ilmaisun, Reifert tuumaa. ­ Born Undead taas on klassista zombikamaa, kauhukuva ihmisen ja zombin ristisiitoksista. Julkaisemme piakkoin samaa nimeä kantavan dvd:n. Ja hei, ehkä palaamme haudan takaa zombeina jatkamaan uraamme! Levyn nimikappale sai ideansa tavalla, jota Reifert ei ole aiemmin soveltanut: Wes Benscoterin kansitaiteen pohjalta. ­ Minulla ei ollut hajuakaan, mistä kirjoittaisin kyseisen biisin lyriikat. Tilatessamme Benscoterilta kansitaiteen lähetimme ideamateriaaliksi joitain biisien nimiä, ja hän tarttui Macabre Eternaliin. Nähtyäni vedoksen kannesta tiesin heti, mistä ammentaisin lyriikat nimibiisiin, Reifert kuvailee. Siinä missä vanhojen levyjen kannet olivat räikeän hurmeisia, Shitfunilla (1995) jopa nimensä mukaista lo-fi-kakkaosastoa, voi uuden albumin taidetta pitää jopa maltillisena, kun ottaa huomioon, mikä yhtye on kyseessä. Reifertia tämä ei häiritse. ­ Halusimme jotain tunnelmallisempaa. Jotain, mitä levyjemme kansissa ei ole vielä nähty. Emme yrittäneetkään olla ylivedetyn shokeeraavia. Se, että debyyttimme kannessa revitään mies kappaleiksi, ei tarkoita, että uuden levymme kannessa pitäisi syödä ja paskantaa ihmisten päitä. Ei toki. Vaikka eipä siitä haittaakaan olisi. « » 34 « NRO. 6
• CHECK OUT! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE WWW.NUCLEARBLAST.DE SUE » 35 « NRO. 6
• pahtuu jotain erityistä. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät tahtoisi Sepulturan uuden ajan jatkuvan yhtään pitemmälle. KEHITYKSEN KAUNEUS sepultura on ihmeellisen kestävä. Bändin voi repiä kappaleiksi, mutta se kasaa itsensä, iskee hampaansa musiikkisuoneen, imee voimaa, toipuu silmissä ja palaa muuttuneena mutta elinvoimaisena. Sepultura on selvinnyt kivuliaista miehistönvaihdoksista. Perustajajäsen ja laulaja-kitaristi Max Cavalera erosi yhtyeestä vuonna 1996, hänen rumpaliveljensä Igor Cavalera vuonna 2006. Andreas Kisser on ollut bändissä vuodesta 1987 alkaen, ja ainoa alkuperäisjäsen on basisti Paulo Jr. Onko siitä bändistä, joka perustettiin Belo Horizontessa vuonna 1984, jäljellä enää mitään? ­ En usko, että Sepultura olisi selvinnyt tästä kaikesta, jos sen ydin ei olisi ennallaan, Kisser pohtii. ­ Bändi ei ole muuttunut läpikotaisin. Mutta tietenkin moni asia on toisin, kun erilaiset ihmiset erilaisine ideoineen alkavat tehdä erilaista musiikkia. Sepulturan uusien jäsenten osaa on paha kadehtia. Laulaja Derrick Green on ollut bändissä melkein viisitoista vuotta ja laulanut jo kuudella Sepultura-albumilla. Silti hän tulee aina olemaan monille vanhoille faneille se jätkä, joka yrittää korvata Max Cavaleran. ­ Bändin pitää kunnioittaa uusia jäseniään. Me emme halunneet Derrickin olevan Maxin kopio emmekä nykyisen rumpalimme Jean Dolabellan matkivan Igorin soittoa. Soittajalla pitää olla omia ideoita, ja bändin pitää hyödyntää niitä. Muuten kaikki on vanhan kertausta. ­ Sepulturan kauneus on siinä, että se haluaa kehittyä. Emme halua toistaa asioita, jotka teimme 20 vuotta sitten. Olisi säälittävää pitää kiinni jostakin, joka katosi historian hämäriin jo aikoja sitten. Menneisyys ei palaa, eikä sen pidäkään palata. Monet ovat eri mieltä. Sepulturan klassisen kokoonpanon paluusta on haaveiltu jo kolmella vuosikymmenellä. Miltä tuntuu, kun ihmiset toivovat sitä? ­ Ei sille mitään mahda. Näin käy kaikille bändeille, joiden miehistössä tapahtuu olennaisia muutoksia. Maxin paluusta on kyselty siitä päivästä lähtien, kun hän lähti. Jokaisella on mielipide siitä, millainen bändi Sepulturan pitäisi olla. Kunnioitan sitä, että ihmiset sanovat mitä ajattelevat, mutta en ole kaikkien kanssa samaa mieltä. Sepultura selvisi ongelmistaan ja löysi hyvät muusikot eronneiden tilalle. Nyt keskitymme tulevaisuuteen. Sepultura on esimerkki siitä, että musiikki voi olla suurempaa kuin ihmiset, jotka sitä tekevät. Voitko kuvitella Sepulturaa ilman sinua? ­ Voitko kuvitella Sepulturaa ilman Maxia ja Igoria? Metallicaa ilman Cliff Burtonia? Genesistä ilman Peter Gabrielia? Van Halenia ilman David Lee Rothia? Black Sabbathia ilman Ozzy Osbournea? Kaikki on mahdollista. « HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA NUCLEAR BLAST » AJAN HAMPAISSA Sepultura ei anna historian lumoamien nostalgikkojen pysäyttää kehitystään. rasilian alueen sademetsissä elää Amondawa-niminen heimo, joka ei tunne ajan käsitettä. Koska amondawat eivät sijoita tapahtumia aikaan, mikään ei ole heille menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Muu maailma sai ensimmäisen kontaktin amondawoihin vasta 1986. Sinä samana vuonna brasilialainen metallibändi Sepultura julkaisi ensimmäisen albuminsa Morbid Visionsin. Toisin kuin amondawoille, Sepulturalle ajan käsite on liiankin olennainen. Hyvin monet haluaisivat tuon pian 27-vuotiaan bändin palaavan menneisyyteen. Yhtye kuitenkin pitää hellittämättä kiinni nykyhetkestä. ­ Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkäpä amondawat ovat oikeassa?, Sepulturan kitaristi Andreas Kis- B ser kysyy. ­ Ehkäpä aikaa ei ole olemassa. Se on toiveajattelua, vaikka Kisser tunteekin viidakon väen visiot. Jo 1990-luvun puolivälissä Sepultura hankkiutui Xavante-heimon pakeille tehdäkseen musiikkia sen kanssa. ­ Me halusimme tietää, millaista brasilialainen musiikki oli ennen eurooppalaisten tuloa, Kisser muistelee. ­ Samalla esittelimme xavanteille omaa musiikkiamme. Niin syntyi kulttuurivaihtoa vanhan ja uuden Brasilian välille. Me näytimme maailmalle, että hyvinkin erilaisten kulttuurien välille voi halutessaan rakentaa yhteyden. Kyse oli paitsi musiikista, myös kannanotosta. Metallibändi ja intiaaniheimo samaistuivat toisiinsa, koska ne molemmat tunsivat olevansa hylkiöitä omassa maassaan. Kisser kertoo, että aika on sittemmin muuttunut. ­ Alkuaikoina Sepultura oli Brasiliassa undergroundia. Bändin tunsivat vain ne, jotka rakastivat metallia. Kun aloimme kiertää maailmaa ja kertoa Brasiliasta ulkomaisissa medioissa, meistä alettiin pitää myös kotimaassa. Nyt suurin osa brasilialaisista tietää Sepulturan. Nekin, jotka eivät pidä musiikistamme, kunnioittavat bändin saavutuksia. Meitä arvostetaan, ja se tuntuu hyvältä. Andreas Kisser asui pitkään Yhdysvalloissa, mutta on palannut synnyinmaahansa. ­ Brasilia merkitsee kaikkea. Se on yksi elementti Sepulturan musiikissa. Se on perhe, ystävät, kulttuuri ja se, miten näemme maailman. Viime aikoina olemme äänittäneet levymmekin siellä. OIKEA AIKA sepultura teki uuden albuminsa Kairosin tuottaja Roy Z:n kanssa. Andreas Kisser kertoo, että bändi työsti biisiaihioita viime vuonna ollessaan vielä kiertueella. ­ Tämä oli ensimmäinen kerta, kun aloimme valmistella levyä rundilla. Varsinainen työ alkoi vasta kiertueen jälkeen elokuussa 2010. Levyn tekeminen oli nopea, hyväntuulinen prosessi. On hienoa, että tämän ikäinen bändi pystyy vielä jammailemaan yhdessä. Se oli inspiroivaa. Sepulturan kaksi edellistä albumia olivat teemalevyjä. Dante XXI (2006) ammensi Danten Jumalaisesta näytelmästä, A-Lex (2009) puolestaan Anthony Burgessin A ANTHRAX-ANDREAS Andreas Kisser kiertää pian Anthraxin kitaristina. Anthrax-kitaristi Scott Ian vaimoineen odottaa perheenlisäystä. Koska laskettu aika osuu keikkojen kohdalle, Ian on päättänyt pitää lomaa bändistä. Euroopan-kiertueella häntä tuuraa Sepulturan Andreas Kisser. ­ Olen tosi iloinen ja otettu, että Anthrax pyysi minut mukaan, Kisser sanoo. ­ Se tuli täytenä yllätyksenä. Olin heti valmis tekemään työtä käskettyä. Olen tuntenut Anthraxin jätkät jo pitkään, he ovat hyviä ystäviäni ja tuntevat soittotyylini. Suhtaudutko Anthrax-pestiin työnä vai merkitseekö se sinulle enemmän? ­ Se on suuri kunnia! Anthrax on yksi metallin perusaineksia. Se bändi on vaikuttanut vahvasti siihen, miten minä soitan kitaraa. Ja pian minusta tulee Anthraxin jäsen kahdeksi viikoksi. Tiedän jo nyt, että siitä tulee yksi elämäni mahtavimmista kokemuksista. Oletko jo treenannut Anthrax-materiaalia? ­ Olen jo melko valmis. Tunnen Anthraxin biisit aika hyvin jo ennestään, enää täytyy vain opetella soittamaan ne. En muuten pelkästään soita kitaraa, vaan laulan myös paljon taustoja. Tämä on haaste, mutta aion olla valmis tositoimiin. Siitä tulee kivaa. Clockwork Orange -kirjasta ja Stanley Kubrickin elokuvasovituksesta. Kisser myhäilee, että Kairos-albumilla Sepultura inspiroitui lähinnä itsestään ja omasta historiastaan. ­ Kairos kertoo meistä. Sillä lauletaan siitä mitä meille on tapahtunut, missä olemme matkustaneet, bändissä tapahtuneista muutoksista, teknologian muutoksista. Sanoituksissa puhutaan perheistämme, levy-yhtiöistä, managereista, faneista ja meistä itsestämme. Kairos on meille hyvin henkilökohtainen levy. Kairos on myös ensimmäinen levy, jonka Sepultura teki Nuclear Blastille. ­ Entinen levy-yhtiömme SPV joutui pahoihin talousvaikeuksiin, ja koko sen henkilökunta siivoojasta toimitusjohtajaan vaihtui. Tuntui tosi vaikealta jatkaa siellä, kun kaikki oli muuttunut. Siispä jätimme vanhan tuotantomme heille ja lähdimme etsimään uutta kotia. ­ Meillä kävi tuuri, kun Nuclear Blast sainasi meidät. Se on puhtaasta metallista tehty levymerkki. Nuclear Blastilla on pitkä historia ja se tajuaa mistä tässä musiikissa on kysymys niin bändin, median kuin fanienkin kannalta. Olemme olleet tiiviissä yhteistyössä viime vuodesta lähtien, ja kaikki on sujunut mahtavasti. Minusta tuntuu, että Sepultura on uuden aikakauden alussa. "Kairos" on muinaiskreikkaa ja tarkoittaa ajankohtaa, jolloin ta- 12.-13.8. JALOMETALLI, OULU "Menneisyys ei palaa, eikä sen pidäkään palata. SUE » 36 « NRO. 6
• »TUMMAA TULTA HAASTATTELU Fireal-yhtyeen albumin voi sanoa olleen kasassa jo ennen kuin bändiä oli edes perustettu. Toisen yhtyeen tuho oli Firealin alku. ­ fireal on selkeä jatkumo Bleakille. Jos Bleak ei olisi hajonnut, sen levylle olisi tullut näitä samoja biisejä, sanoo Firealin laulaja Caleb. Debyyttialbuminsa julkaissut Fireal ei ole aivan puhdas kopio Calebin entisestä bändistä, vaikka yhtyeiden voikin sanoa liikkuvan samoilla linjoilla. ­ Tietysti uudistin juttuja. Siinähän ei ole mitään järkeä, että jatkaa samalla tavalla tai tekee pastissin siitä mitä on aikaisemmin tehnyt. Nyt mukana on raskaampia taustoja ja tarttuvampia melodioita. Täysin uuden konseptin luominen olisi tarkoittanut sitä, että 75 kappaleesta seulottu levykokonaisuus olisi pitänyt heittää hukkaan, joten Caleb hylkäsi ajatuksen. Nyt hän vie visiotaan eteenpäin Firealin nimellä. ­ Pitää pystyä kehittämään jotakin linjaa ilman että tekee radikaaleja muutoksia. Firealin The Dark Side -albumilla on sellaisia biisejä kuten Pyromania, joka on sitä uutta, raskaampaa suuntaa. Se biisi syntyi vasta Bleakin hajoamisen jälkeen. Calebin kuvaillessa albumia adjektiivien ketju päätyy sanoihin "dark fire". Tyylillisesti levyä siivittävät kahden genren puutteet. ­ Minua on häirinnyt joissakin tarttuvissa popbiiseissä se, että se tausta on jotenkin munaton. Toisaalta joissakin raskaissa biiseissä häiritsee melodian köyhyys. Levyllä yhdistin nämä asiat: raskasta taustaa, jämäköitä riffejä ja samalla selkeitä, tarttuvia melodioita. Firealin levyn teossa oli mukana tarttuvien melodioiden kruunattu kuningas Max Martin. Martinilla ja Per Aldeheimilla oli sormenTEKSTI KATRI OJALA KUVA MARKO LEPPÄNEN PE 1.7. KARHUJUHLAT, KUUSAMO "Siinähän ei ole mitään järkeä, että tekee pastissin siitä mitä on aikaisemmin tehnyt. sa pelissä Breathe-kappaleessa. Caleb sai molemmilta hyviä oppeja lyhyidenkin sessioiden aikana. ­ Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka pystyvät toimimaan nopeasti ja tarkasti. Max Martin on sellainen. Hän pystyi pienessä hetkessä tekemään tosi hyviä juttuja. Opin biisin kirjoittamisesta aika paljon. En pelkästään Max Martinilta, vaan myös Per Aldeheimilta. Parin kolmen päivän aikana ne opit tuli sisäistettyä aika hyvin. Vaikka Martin on tunnettu lähinnä muovisten pop-biisien tekijänä, se osa hänestä ei jättänyt jälkeä Firealin raskasteemaiseen The Dark Side -albumiin. ­ Nykyajan yhteiskunta tukee hedonistista ja pintapuolista ajattelutapaa, mutta jengi voisi tarkastella asioita syvällisesti ja nähdä niiden todellisen luonteen. Levyn Nibirukappaleessa on dramatisoitu ajatus siitä, että yhteiskunta ja ihmiskunta syöksyvät koko ajan alaspäin, mistä seuraa lopulta nibiru eli tuhoisa yhteentörmäys. Vaikka levy antaa varoitusmerkkejä tuhosta, Firealin herkempää puoltakin raotetaan sanoituksilla ja melodioilla. Levyn sanoituksissa on haastetta kuulijalle, mikäli niitä haluaa syvemmin tarkastella. ­ Osa biiseistä on helppoja ymmärtää ja niin haluan sen olevankin. Mutta osa biiseistä on sellaisia, että ne vaativat vähän sulattelua. Tai sitten ne voivat tarkoit- taa montaa asiaa yhtä aikaa, mistä diggaan. Se on sellaista lyyristä loihtimista. Synkkiä teemoja tukee myös yhtyeen visuaalinen puoli, johon Caleb on vaikuttanut. Musiikin muuntaminen visuaaliseen muotoon on hänelle ominaista, sillä hän kertoo näkevänsä musiikin väreinä. ­ The Imperia oli lähtökohtainen biisi levylle. Kun näin millainen kappale se on, ymmärsin levyn kokonaisuuden ja sen millaisen siitä haluan tehdä. Meidän albumilla on aika paljon eri värisävyjä. Imperia-biisi on kuin tumma kylmä teräs, ja sitten taas Pyromania on palavaa kuumaa rautaa. Jos levy olisi vain yhden värinen, se olisi yhdellä kuuntelukerralla kuultu. « SUE » 37 « NRO. 6
• SUE » 43 « NRO. 6
• hönkäilyistä tai alkuvoimaisemmasta, nopeammasta poljennosta kuten ...The Phantom Wakesin loppuosasta. Linja on vähemmän poukkoileva ja kokeileva kuin ensilevyllä, tai pikemminkin kokeilut ja vapaamuotoisemmat ratkaisut on ujutettu sujuvammin sävellyskokonaisuuksien sisälle. Cyclokosmia on harmonisen kuuloinen, suorastaan elementaalinen kokonaisuus: Ilmavaan äänimaailmaan sopivat sekä veden lailla soljuva poljento että tulisen kuumeiset temmon nostatukset. Ainoastaan maaelementti on hieman vähemmällä osalla, sillä soittajien jalat eivät välttämättä aina kosketa maata. JUSSI LAHTONEN 9 CHAD VANGAALEN DIAPER ISLAND BON IVER ­ Bon Iver (Jagjaguwar) Justin Vernon on poistunut mökistään! Bon Iver -taiteilijanimen ja indieparran takana lymyävän miehen toista albumia ei nauhoitettu wisconsinilaisessa metsästysmajassa kuten myyttistä debyyttiään For Emma, Forever Agota. Se äänitettiin entisellä eläinlääkäriasemalla. Vernonin enkelifalsetin kuuleminen on kuin tapaisi vanhan tutun, joka on uudistunut ulkoasultaan. For Emman sydäntäsärkevän eristäytynyt ja karu soundi on kasvanut kaikilta osiltaan. On paljon soittimia, toisia laulajia ja elektronisia taustoja. Vertailukohtina mieleen tulee yhtyeitä The Nationalista Tv on the Radioon. Samalla on kuitenkin menetetty debyytin monia koskettanut intimiteetti. Skinny 9 8 Loven tai Flumen kaltaisia yksittäisiä tulevia klassikkoja ei albumilla myöskään ole. Uutukaisen avaa kolmen kappaleen täydellinen, saumattomasti limittyvä jatkumo. Perth hurmaa loppunostatuksensa virvelisarjoilla, Minnesota, WI kevyillä kitarariffeillä ja Holocene viimeiseen asti pitkitetyillä I can see for miles -kertosäkeillään. Muita mainitsemisen arvoisia ovat folkhelmi Towers ja ensi-single Calgary. Viimeinen kappale Beth/Rest loksauttaa leuan auki. Ei erinomaisuutensa vuoksi, vaan koska se päättää levyn kuulostamalla Phil Collinsilta lempimässä 80-lukulaisessa poliisisarjassa. Häiritsevä mielikuva. JOONAS KUISMA DJ KRIDLOKK UG-SOLO (omk) Jos DJ Kridlokk on tuttu, niin suurimmalle osalle varmaankin Eevil Stöön tai Lommon kanssa tehdyistä, melko pienen piirin herkuksi jääneistä useimmiten kasetilla tulleista julkaisuista. Jos DJ Kridlokkia ei tunne, ei hänen tuotantonsa tärkein referenssi, Memphisissä 90-luvun alkupuolella tehty rapkaan ole vielä lähellä sydäntä. Kridlokkilla on estetiikka hallussa. CD-julkaisu on tehtaalla painettu, mutta kannet on helppo uskoa alunperin kopiokoneella tehdyiksi ja levy halvoilla moniraitanauhureilla äänitetyksi. Tummasävyinen jumitus on tyylipuhdasta. Asenne, jolla Kridlokk tekee kunniaa ihailemalleen musiikkityylille, on kunnioitettava. Vaikka pienen mittakaavan rötöstelystä, gangstakävelystä pimeydessä ja muusta kovistelusta kertovissa läpissä on väkisinkin mukana huvittava ulottuvuutensa, juttua ei missään vaiheessa lyödä halvaksi farssiksi. Huumoriaspekti varmasti tiedostetaan, mutta unohdetaan silti täysin ja hoetaan omaa nimeä ja omia kliseitä niin, ettei itseironian kaiken merkityksettömäksi tekevää varjoa näy yhtään missään. Vaikkei Memphis rap valmiiksi tuttua olisikaan, DJ Kridlokkin soundiin kannattaa tutustua. Levy on hauska, mutta niin vahvalla näkemyksellä ja kunnioituksella tehty, ettei sitä tarvitse pitää minkäänlaisena vitsinä. PYRY HALLAMAA tekeillä on ollut myös bändin kanssa tehty Medium, joka on vihdoin saatu valmiiksi ja julkaistua. Räppärinä ja varsinkin kirjoittajana Pyhimys on yksi Suomen parhaista. Koko levyn kattavan teeman voi muotoilla olevan vaikkapa se, kuinka käsitteet estävät maailman suoran kokemisen eikä ihminen mitenkään pääse mielensä tai luomansa maailman rakenteita pakoon. Mistään filosofian luennosta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan asioita lähestytään hyvinkin konkreettisten tapausten kautta. Päihteistä ja tuotebrändeistäkin Pyhimys saa tehtyä mielenkiintoiset kappaleet, vaikka aiheet ovatkin jotakuinkin loppuunkaluttuja. Laulut toimivat omillaankin ja esimerkiksi Ei mennä enää koskaan landelle aukeaa, vaikka sen ei hoksaisikaan olevan kommentti rousseaulaiseen "takaisin luontoon" -ajatukseen. Anni Mattilan (ei sukua niille iskelmäsiskoksille) johtama ammattilaissoittajien yhtye soittaa taitavasti ja monipuolisesti, mutta pysyttelee sisäsiististi kurissa. Levyn loppupäässä on pari vähän tylsää sävellystä, mutta tokihan on kiva kuulla läpi rap-levyn kontrabassoa ja torvia. Pyhimyksen diskografia on Mediumin myötä entistä monipuolisempi ja laadukkaampi. PYRY HALLAMAA tolta yhteen lyöttäytyneen trion hengentuotoksista kuuluu toki musikaalinen lahjakkuus, mutta valitettavasti tunnelma jää hieman latteaksi. Itse kaipaan folkmusiikilta sitä luonnosta kumpuavaa mystiikkaa ja syvyyttä, joita esimerkiksi samoilla vesillä seilaavat Gjallarhorn ja Hedningarna ovat kyenneet ammentamaan värisyttävästi. Laulaja Helmi Camusin äänestä löytyy sentään kiitettävästi viehättäviä vivahteita, ja instrumentteja käytetään monipuolisesti minimalismista rilluttelumeininkiin ja ambientmaiseen ilmaisuun. Kappaleissa on hyödynnetty vanhoja melodioita ja tekstejä, mutta omatkin sävellykset sopivat seuraan. Päätöskappale Katveessa miellyttää kovastikin saksofonin noustessa pääosaan. Tasokkaita kansanmusiikkiyhtyeitä ei ole liikaa, joten toivotaan, että näiden neitojen potentiaali jalostuu vielä persoonallisempaan suuntaan. Tästä levystä kun jää harmillisesti vähän oppikirjan maku suuhun. ANNA LAHOKOSKI (Sub Pop) Viime vuosina on ollut "lievää" ylitarjontaa miesartisteista, jotka soittavat akustista kitaraa ja ulvovat herkästi korkealta. Genre on kokenut inflaation, sillä lopulta vain aniharvat artistit omaavat riittävästi persoonaa ja biisinkirjoitustaitoa kantaakseen konseptin albumimitassa kunnialla loppuun. Siksi tartuinkin melko pitkin hampain Chad VanGaalenin uutuuteen Diaper Islandiin. Artistin itsensä piirtämä hieman Chester Brown -henkinen kansikuva kehotti kuitenkin heittämään ennakkoluulot sivuun ja kuuntelemaan levyn. Diaper Island on äärimmäisen positiivinen yllätys. Viimeisen kuukauden aikana selvästi eniten soittimessani majaillut kiekko edustaa toki singer/songwriter-koulukuntaa, mutta akkarin herkän näppäilyn ja vaikertamisen lisäksi Chad Van Gaalenin paletista löytyy runsaasti muitakin sävyjä. Levyn rupisesti starttaava Do Not Fear lainaa rytmityksensä Manfred Mannin Do Wah Diddystä, ja heti alkumetreiltä asti on selvää, että levyn soundimaailma on lähempänä vaikkapa Sonic Youthin slovareita kuin Bon Iveriä. Halutessaan, kuten Heavy Stonesissa, VanGaalen nousee stemmalauluineneen vaivatta Fleet Foxesmaisiin yleviin tunnelmiin, mutta pääosan ajasta hän viettää tiukasti maanpinnalla VanGaalenilla on harvinainen kyky olla ottamatta itseään turhan vakavasti. Herkkä Wandering Spirits -kipale on päättymäisillään, kun joku potkaisee pariksi sekunniksi käyntiin rumpukoneen. Odottamaton ja uskalias elementti ravistelee hereille. Albumin päättävä, vahvasti devendrabanhartmainen Shave My Pussy on odotettu piste iin päälle. Helposti kuukauden kovin levy. TOMI TUOMINEN 8 BACHELORETTE S/T 8 DASPUTNIK CYCLOKOSMIA 7 RÖNSY RÖNSY 9 PYHIMYS MEDIUM (Monsp) Vaikka Pyhimys on ahkera ja tuottelias, hänen edellisestä soololevystään on kulunut jo kolme vuotta. Lukemattomien feattien lisäksi häneltä on tullut levyjä niin Teflon Brothersin, Ruger Hauerin ja Timo Pieni Huijauksen kanssa, mutta koko sen ajan (Pilfink Records) Heleää naislaulua on aina ilo kuunnella. Haitarinsietokyky riippuu vähän mielialasta, onhan siinä ainakin latotanssinostalgiaa. Kantele paikoin ärsyttääkin, sillä kun tuntuu Suomessa olevan usein liioiteltu itseisarvo ja perinteet painolastinaan. Harmooni taas tuo mieleen ekaluokan aamunavaukset virsineen. Näistä aineksista Rönsy on lähtenyt kutomaan omaa kansanperinteeseen nojaavaa musisointiaan saaden aikaan leppoisan ja lempeän albumin. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasSUE (Art Safari Records) Turkulainen Dasputnik, tuo instrumentaalisen kosmis-psykedeelis-progressiivis-avaruudellisen rokin erikoisyksikkö julkaisi esikoislevynsä Parapsykosisin vuonna 2009. Sen jälkeen yhtye on suorittanut salaisia operaatioita Suomessa, Baltian maissa ja Venäjällä asti, ja ottanut haltuun myös Matti "Uuniperuna" Vanhasen kotikonnut Nurmijärvellä. Aikaa on riittänyt myös toisen kokopitkän luomiseen. Jokaisella albumin neljästä kappaleesta on oma selvästi erottuva luonteensa. Biisit maalaavat tarinansa aluksi näennäisen isolla siveltimellä, mutta uusilla kuuntelukierroksilla pienet yksityiskohdat hahmottuvat niistä yhä paremmin. Musiikilliset punaiset langat risteävät siellä missä niitä ei aina edes odota ja punoutuvat ehyiksi kokonaisuuksiksi, oli kyse sitten itämaisemmista vaikutteista, jazz- (Souterrain Transmissions) Hiljattain kun kuuntelin tätä Bacheloretten kolmatta albumia olohuoneessamme, huikkasi tyttöystäväni avonaisesta vessan ovesta hieman halveksivaan sävyyn: "Mitä Enyaa sä nyt kuuntelet?" Puna kohosi poskilleni. Minua hävetti. Itse en ollut kyennyt näkemään yhtäläisyyttä tämän uusseelantilaisen entisen rokkarin seesteisen elektronisen maalailun ja Enyan, omissa silmissäni suorastaan halveksuttavan newage-haamuilun välillä. Kieltämättä sellainen yhteys oli olemassa. Bachelorette eli uusiseelantilainen Annabel Alpers on tietokoneavusteista säveltämistä yliopistossa opiskellut entinen rockmuusikko, jonka oma musiikki ammentaa niin elektronisen musiikin ambientimmasta laidasta kuin pastoraalisista folk-sävelmistä. Se onnistuu kuulostamaan samanaikaisesti sekä ultramodernilta että ikivanhalta. Monet sävellyksistä kuulostavat kansanlaulumaisilta ja sanoitukset lorumaisilta, mutta soundimaailma on ultramoderni ja hiottu. Itselleni, viime syksynä Suomessakin piipahtanut Bachelorette vertautuu pikemminkin Laurie Andersonin 30 vuoden takaisiin konseptuaalisiin teoksin tai Brian Enon "pop-levyihin" kuin Enyaan, mutta toki tämän musiikin seesteisyys ja harmonisuus saattaa huonona hetkenä tuoda mieleen myös tuon valaanlaululevyjen korvikkeena usein käytetyn new age -huokailun. Jos sen kykenee sivuuttamaan, on käsissä hieno ja kestävä kotikuuntelulevy. TOMI TUOMINEN » 48 « NRO. 6
• Pearl Jam keulamiehen Eddie Vedderin koskettava toinen sooloalbumi "Ukulele Songs". Nyt kaupoissa. Cd ja download. www.facebook.com/UniversalMusicFinland Kuuntele Spotifyssa! DIGSTER.FI SUOMEN PARAS SOITTOLISTAPALVELU. Digster tarjoaa sinulle parhaat Spotify-soittolistat. Sivustolta löydät sopivan soittolistan tilanteeseen kuin tilanteeseen sekä artistien itse omista suosikkibiiseistään koostamia soittolistoja. Rekisteröidy ilmaiseksi osoitteessa www.digster.fi www.facebook.com/DigsterFI SHARE THE FEELING ARCTIC MONKEYS(UK) IRON MAIDEN (UK) KINGS OF LEON (US) MASTODON (US) M.I.A. (UK) PJ HARVEY(UK) THE STROKES(US) AFROCUBISM (INT) AUTOPSY(US) BAD RELIGION(US) BATTLES(US) BEATSTEAKS(DE) BIG BOI (US) BRIGHT EYES (US) CHRIS CUNNINGHAM (UK) DEADMAU5 (CAN) FOALS (UK) KILLING JOKE (UK) FEMI KUTI & POSITIVE FORCE (NGA) SEUN ANIKULAPO KUTI & EGYPT 80 (NGA) L.O.C. (DK) LYKKE LI (S) MAGNETIC MAN with Special Guests KATY B and SBTRKT DJ Set (UK) THE RAVEONETTES (DK) ROB ZOMBIE (US) SWANS (US) TIMBUKTU & DAMN!(S) TV ON THE RADIO(US) VETO (DK) 1349 (N) JUSTIN ADAMS & JULDEH CAMARA (UK/GAM) DANIEL ADAMS-RAY (S) ALCOHOLIC FAITH MISSION (DK) API UIZ (FR) ÓLÖF ARNALDS (ISL) ATMOSPHERE (US) AWESOME TAPES FROM AFRICA (US) JULIANNA BARWICK (US) BE-BEING (KOR) BLACK MILK (US) JAMES BLAKE (UK) CHARLES BRADLEY (US) BRING ME THE HORIZON (UK) KARINA BUHR (BRA) CALLE 13 (PRI) ANNA CALVI (UK) CHANCHA VIA CIRCUITO (ARG) CHASE & STATUS (UK) CHUCKAMUCK (DE) CODY (DK) CONGOTRONICS vs ROCKERS feat. KONONO N°1, DEERHOOF, KASAI ALLSTARS, JUANA MOLINA, WILDBIRDS & PEACEDRUMS and SKELETONS (INT) CURREN$Y (US) DÃM FUNK with MASTER BLAZTER (US) DARK DARK DARK (US) DE ENESTE TO (DK) MATTHEW DEAR - Live Band (US) DESTROYER (CAN) DJ /RUPTURE (US) DOP (FR) DÅÅTH (US) JUSTIN TOWNES EARLE (US) ELEKTRO feat. JOHN TCHICAI (DK) THE EX with ROY PACI (NL) EYEHATEGOD (US) FALLY IPUPA (CD) FRENTE CUMBIERO (COL) FRISK FRUGT (DK) THE GASLAMP KILLER (US) GHOST (S) GOLD PANDA (UK) JOHN GRANT (US) GRAVEYARD (S) HOW TO DRESS WELL (US) I WAS A KING (N) ICEAGE (DK) ILILTA BAND (ETH) NICOLAS JAAR (US) JACKDAW WITH CROWBAR (UK) JAGWA MUSIC (TAN) JATOMA (DK) KITCHIE KITCHIE KI ME O (N) KLOSTER (DK) DJ KOZE (DE) KYLESA (US) LITTLE DRAGON (S) LOVE SHOP (DK) LUKESTAR (N) LA MAKINA DEL KARIBE (COL) JANELLE MONÁE (US) MUNCHI (NL) NARASIRATO (SOL) NEXT LIFE (N) OFWGKTA (US) OH LAND (DK) OUDADEN (MAR) IVO PAPASOV & HIS WEDDING BAND (BG) PARKWAY DRIVE (AUS) PER VERS (DK) PRINCE FATTY SOUNDSYSTEM feat. LITTLE ROY and HORSEMAN (UK) PULLED APART BY HORSES (UK) RANGO (EGY) TARRUS RILEY & THE BLACK SOIL BAND (JAM) GONGA SAIN & MITHU SAIN (PAK) SCREAMING FEMALES (US) SHANGAAN ELECTRO (ZA) SHUTKA ROMA RAP (MKD) SOILWORK (S) SPIDS NØGENHAT (DK) SURFER BLOOD (US) THE TALLEST MAN ON EARTH (S) TAME IMPALA (AUS) TERROR (US) THULEBASEN (DK) TREMOR (ARG) UNDERØATH (US) ANIBAL VELASQUEZ Y LOS LOCOS DEL SWING (COL) KURT VILE & THE VIOLATORS (US) THE WALKMEN (US) WANG LI (CHN) WEEKEND (US) WHOMADEWHO (DK) YELLE (FR) YEMEN BLUES (ISR) ZEA (NL) ZUN ZUN EGUI (INT) PAVILION JUNIOR 26 - 29 JUNE 4 GUYS FROM THE FUTURE (DK) AGENT FRESCO (ISL) BOTTLED IN ENGLAND (DK) DE HØJE HÆLE (DK) ESSENCE (DK) FASTPOHOLMEN (DK) HAMMONDS, HARRINGTON & DESTROY (DK) HONNINGBARNA (N) KIRSTEN & MARIE (DK) LITTLE MARBLES (S) NIVE NIELSEN & THE DEER CHILDREN (GRL) REPTILE & RETARD (DK) SELVHENTER (DK) THIS IS HEAD (S) TÔG (N) TRUST (DK) UNDERGANG (DK) WHO KNEW (ISL) - AND MORE TO COME... 4 DAYS OF WARM-UP 4 DAYS OF MUSIC 8 DAYS OF ROSKILDE 170 BANDS ON 7 STAGES FREE CAMPING, CINEMA, SWIMMING LAKE AND SKATING RAMPS ALL PROFITS ARE DONATED TO CHARITY READ MUCH MORE ON: ROSKILDE-FESTIVAL.COM SUE » 49 « NRO. 6
• » LEFFAVIERAS Raimo Pesosen fanituslistat Aution saaren elokuva ­ Philip Ridleyn Reflecting Skin eli Lapsuuden loppu. Se on ehkä vähän tyly valinta loppuelämän ainoaksi leffaksi, mutta kun sen kuvasto on vaan niin älyttömän kaunis. Tarinaltaan se on äärimmilleen viritetyn tyly. Se kertoo ihmisen pohjimmaisesta yksinäisyyden ja kuolevaisuuden tajuamisesta ja aikuisuuteen siirtymisestä. Koko juttu rouhaistaan läpi niin isolla rattaalla, että se nostaa ihokarvat pystyyn. Kun sitä peilaa niiden kuvien kauneuteen, niin kaikki vielä korostuu. Ja kun sitä katsoisi autiolla saarella, niin entistä vähemmän kaipaisi takaisin ihmisten pariin. Paras kohtaus kautta aikain ­ Se Kubrickin Tohtori Outolemmen loppupään tilanne, jossa porukka sodanjohtohuoneessa hahmottelee tulevaisuuden mahdollisuuksia itse aiheutetun maailmanlopun jälkeen. Että valikoitujen yksilöiden pitää viettää 70 vuotta kaivoskuilussa, ja mukana pitää olla enemmän hyvin kiihottavia naisia kuin miehiä. Se intensiteetti, jolla Peter Sellers sen kohtauksen vetää, yhdistettynä sen mielipuoliseen tirskumiseen... siinä leikkaa valta ja seksuaalisuus todella hienolla tavalla. Suosikkiohjaaja ­ Jouko Turkka. Vaikka Turkka ei ole pitkää leffaa ohjannutkaan, niin sen tv-sarja Kiimaiset poliisit on valtavaa roiskintaa, jossa on ihan hillitöntä näkemystä ja vimmaista intensiteettiä. Se löysi 90-luvun alussa niin nyrjähtäneen maailman, että sama fiilis tuli kun kuuli aikoinaan Terveitten käsien Ääretön joulu -ep:n. Että nyt avautuu portti ihan toiseen todellisuuteen. Suosikkisoundtrack ­ Oro-yhtyeen livesäestys Fritz Langin Metropolikseen. Se esitettiin 90-luvun alussa Turun Kårenilla. Soittajilla oli kaikenlaisia vaahtomuovista tehtyjä alien-ulokkeita ja musiikki oli äärimmäisen relevanttia. Ja kun elokuvassa oli tulipalo, niin laulaja pelästytti multa paskat housuun puhaltamalla lieskoja suustaan. ENSI-ILTA » TARZAN PITKÄTOSSU effavieraaksi pakotettiin tällä kertaa Raimo Pesonen, jonka rumpaloima Karoshi Lovers äänittää kesällä kolmannen albuminsa. Pesosen piikkiin menee myös keväällä julkaistu romaani Kuinka ei voi ajatella, joka on matkakertomus rockmusiikin maisemissa sekä pään että linttaisen keikkapakettiauton sisällä pitkin poikin Eurooppaa. Katsastettavana oli aiemmin elokuvat Sovitus (Atonement) sekä Ylpeys ja ennakkoluulo ohjanneen Joe Wrightin uusi leffa Hanna. Tässä suurin osin Rukan maisemissa kuvatussa toimintajännärissä on päähenkilönä teinityttö, jonka isä, entinen CIA-agentti, on kasvattanut Pohjois-Suomen karuissa erämaissa ilman ainuttakaan modernia virikettä. Kasvatuksella ja koulutuksella on ollut vain yksi päämäärä: tehdä Hannasta täydellinen psykofyysinen tappokone. Sen jälkeen alkaa toiminta Hannalle täysin vieraassa nykyaikaisessa maailmassa. ­ Mulle tuli mieleen kaksi hahmoa. Yhdellä tavalla Hanna on kuin moderni Peppi Pitkätossu, pikkutyttö joka tappelee tasaväkisesti isojen miesten kanssa. Alusta tuli mieleen myös Tarzan, tällanen sivilisaation ulkopuolella kasvanut hahmo. Hannaa nyt ei kasvattanut apinayhteisö vaan ihan ihminen, mutta samaa klangia tässä oli: ihmisyhteisön ulkopuolella kasvatetaan ihminen, jolla on periaatteessa ihan superominaisuuksia. Väistämättähän sillä tulee aika suuri törmäys ihmisyhteisön keskelle lähtiessä siihen, mutta siitä linjasta ei saatu irti yhtään niin paljon kuin olisi voinut saada. L ­ Alussa mua häiritsi vähän se, että jos karuissa olosuhteissa eli erämaassa pitää selviytyä, niin ei siellä jätetä ovea auki silloin kun tullaan lämpimään tilaan, vaan kyllähän se menee heti kiinni. Naurettava pikku yksityiskohtahan toi on, eikä tässä täyttä realismia haettukaan... Mutta nää Grimmin satujen ja jonkun ikivanhan tietosanakirjan lukemiset istui siihen tilanteeseen hirveän hyvin. Riittävän jyrkkä meininki ja jyrkät kontrastit. Vaikka olihan se tavallaan myös vähän tämmöstä Taru sormusten herrasta -erämaata. ­ Rukan maisemat oli tosiaankin edukseen, ja se nimenomaan riittävän karu meininki. Mä oon muuten kuullut, että Rukan aluetta ruvetaan mainostamaan Lappina, vaikka oikeastihan se on Koillismaata, vai mitä se nyt ikinä onkaan. Eihän sitä Lappiin lasketa, eikä se kuulu edes Lapin lääniin. Toisaalta ulkomaalaisille on vähän hankala selittää eroa sen ja Lapin välillä. Nyt onkin sitten sovittu, että matkailuteknisesti se on Lappia, mikä tietenkin on ihan järkevää. ­ Kokonaisuutena mua miellytti etenkin se, että kun se tyttö ei ollut koskaan kuullut musiikkia eikä edes tajunnut että mitä musiikki oikeastaan on, niin se odotus musiikin kuulemisesta ladattiin aika hyvin. Ja kun se ekan kerran musiikkia kuulee , niin se ei olekaan mitään ihan perus-päivänpoppia vaan sellasta Arabiasta flamencon kautta tulevaa meininkiä. Paljon käytettiin myös ympäristön äänistä tulevia musiikinomaisia juttuja. Vaikka siinä alussa oli oma hieno visuaalinen näyttävyytensä, niin ehkä eniten mä pidin siitä musiikinkäytöstä. Ja itse asiassa ihan koko ääniraidasta. Kyllä siitä huomasi, että ohjaaja on tehnyt aikanaan myös musiikkivideoita. Tietyt kohtaukset oli aika selkeänkin musiikkivideomaisia. Välillä ne istui sinne tosi hyvin, mutta välillä oli kyllä vähän saumaa näkyvissä. ­ Aika perusstoori tässä kuitenkin oli, tällaisia on jo niin monesti nähty: geenimuuntelua, pahoja agentteja ja suuri koneisto yksilöitä jahtaamassa. Olisi pitänyt saada säilytettyä se alun jännite, ja sitä olisi saanut jatkaa jollain jyrkällä kulmalla eteenpäin, että homma olisi kantanut loppuun saakka. Vähän liian perusleffaksi tää jäi. Ja tavallaan sen naisagentti-pääpahiksen motiivi, eli se miksi se haluaa nää hengiltä, jäi mulle epäselväksi. Kun kuvio ei ole tarpeeksi selkeä, niin myös lataus jää puuttumaan tai ainakin vajaaksi. ­ Kaikkein koskettavinta tässä oli se sivuosassa nähty matkailuautolla liikkuva perhe. Ne oli ehdottomasti koko elokuvan kiinnostavimmat hahmot. Ja olihan se tosi hauskaa, kun Hanna haki tälle perheelle aamiaistarpeita leirintäalueelta, niin se toi niille nyljetyn kanin. Kyllä tässä oli pitkin matkaa monia tosi herkullisia hetkiä. Niistä valonpilkahduksista huolimatta kokonaisuus ei ihan kantanut. Mutta olen kokenut paljon paljon pahempaakin... Pesonen Halme Hanna, USA/Eurooppa 2011. Ohjaus: Joe Wright. Pääosissa: Saoirse Ronan, Cate Blanchett, Eric Bana, Jason Flemyng, Tom Hollander, Olivia Williams. Kesto: 112 min. Seuraava Sue ke 6.7. le vain rippeet. Musiikkivideoita ja pari kauhuelokuvantapaista aiemmin ohjannut Jaume Collet-Serra ei saa Berliinistä irti juuri muuta kuin turistikuvaa, vaikka pari mielenkiintoista yksityiskohtaa onkin tarjolla. Ensinnäkin Unknown tapahtuu talvella ja toiseksi berliiniläisten arki kaikkeen mahdolliseen rutinoituneina esitetään tyylikkään eleettömästi. Alkupuolen arvoituksellinen tunnelma jaksaa kantaa, kiitos Neesonin, joka kannattelee koko elokuvaa harteillaan. Hän melkein saa paikatuksi juonessa vilistävat aukot, joita ohjaaja yrittää tilkitä tyhjänpäisillä ja klaffivirheisillä autokaahauksilla. Hitchcockia on varmasti tavoiteltu, mutta lähempänä on Mika Kaurismäen Helsinki-Napoli All Night Long, jossa siinäkin Kaurismäki vetää pitemmän korren. Unknownin kaltaisia trillereitä twisteineen on nähty ja tullaan näkemään jatkossakin. Ei mitään uutta Alexanderplatzilla. VESA KATAISTO HEARTBREAKER Ohjaus: Pascal Chaumeil Ranskalaiskomedia, joka saavuttaa suuren suosion myös Yhdysvalloissa ja Britanniassa on jo lähtökohtaisesti erityistapaus. Heartbreakerissa perinteisen laiskasti tunnelmoiva ranskalaistyyppinen romanttiskomediallisuus loistaa poissaolollaan. Sen tilalla on tiukasti rytmitettyä ja tiivistä juonenkäännättelyä lähes alkeisoppikirjamaisen amerikkalaisessa, kaikesta turhasta riisutussa formaatissa. Varsinkin alussa suunnilleen jokainen repliikki on pieni askel eteenpäin. Juonikuvio ja sen juoksettaminen toimivat kerrassaan kiitettävästi. Konnana ja sankarina toimii jopa epäuskottavan monitaitoinen (herras?)mies (Romain Duris), jonka toimenkuvana on ihastuttaa itseensä naisia, joiden miesystäviä tai aviomiehiä eivät sukulaiset tai ystävättäret suostu sietämään. Miehen sydänjuuriaan myöten hurmaamat ja sen jälkeen jättämät naikkoset saavat ymmärryksen siitä, että maailmahan on täynnänsä nykysiippaa parempia miehiä. Lopun varmaan arvaattekin. No okei, se menee näin: uusi tehtävä on moraalisesti hyvin epäilyttävä, sillä miesuhri on kaikin puolin maailman miellyttävin gentlemanni, ja nainen puolestaan Vanessa Paradis ­ eihän tuon hurmurittaren tehoa voisi edes kusipäinen roolihahmo romahduttaa. Eikä varsinkaan tällaisen lumoajatarneidon käytös ja olemus. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan täysin virheettömiä, pääparin osalta jopa hehkuvia, ja juonenkuljetus sujuu suurelta osin katkeamattoman kiinnostavasti. Ikävä kyllä juonikuvio viedään loppuun asti niin ennalta-arvattavan kaavamaisesti, että lopulta elokuvassa on suunnilleen kaikkea muuta paitsi todellinen, lämpimästi sykkivä sydän. Ja silti viihde-elokuvana tämä tipahtaa varsin kauas tusinakarsinasta. Varsinkin perusidea ja sen mutkaton, mutta silti koukkuisa kuljetus ovat todella kantavaa laatua. MARKKU HALME UNKNOWN Ohjaus: Jaume Collet-Serra Biologian tohtori Martin Harris (Liam Neeson) saapuu vaimonsa kanssa ensivierailulle Berliiniin osallistuakseen maailman mullistamiseen tähtäävään ravintoseminaariin. Tärkeä laukku unohtuu lentokentälle, ja kun Harris lähtee noutamaan sitä, hän joutuu onnettomuuteen, joka muuttaa koko hänen elämänsä. Vaimo ei tunnista miestään, ja hänen tilalleen on ilmestynyt aivan toinen tohtori Harris. Kaikki paperit ovat luonnollisestikin kadonneet, eikä lääkärikään voi kuin levitellä käsiään. Apua löytyy vasta kun Harris saa yhteyden entiseen Stasi-mieheen, kadonneiden persoonien asiantuntijaan. Unknown ei ole nimensä veroinen. Vastaavia tarinoita jenkistä itselleen oudossa ympäristössä on nähty aina Mark Twainin päivistä lähtien. Pohjana toiminutta ranskalaiskirjailija Van Cauwelartin kirjaa ei ole suomennettu, mutta aivan selvästi siitä on jäänyt jäljel- SUE » 52 « NRO. 6
• » VIIMEISET SANAT #10 Tv-resistorin rumpalilla Aleksi Salolla on viimeinen sana hallussa. 1. Sitten viime näkemän olen... alkanut näköjään täyttää tällaisia kysymyslistoja takaperoisessa järjestyksessä koska vastaan tähän viimeiseksi. Pääsenkö sairaseläkkeelle? 2. Viimeksi ostamani levy oli... muistaakseni Doloreanin viimeisin. Erityistä iloa tuotti huomata, että vinyyli oli painettu normaalia paksumpana vaikkei sitä kansissa mainostettukaan. 3. Viimeksi näkemäni elokuva oli... Kiefer Sutherlandin 90-luvun rimanalitus Ground Control. Oikein huono elokuva. Koukuttavan huono. 4. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... adoptoida poikani Jussi Halla-Aholle. Pelkkä ehdotus ahdistaa. Miksi palautin idean takaisin mieleeni? 5. Viimeksi itkin, koska... kevään viimeinen keikka meni poikkeuksellisen hyvin. Oli se kyyneleen arvoinen saavutus. 6. Viimeksi nauroin, kun... keikalla kitaristimme Tomi onnistui upottamaan Chris Rean On the Beach -tapailun erään biisin kertosäkeeseen. 7. Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni, oli... en suosittele levyjä kavereilleni, koska eivät ne kuitenkaan tajua mistä hyvässä musiikissa kuuluu pitää. 8. Viimeksi näkemäni uni oli... oli luultavasti sen verran täynnä pedo- sekä nekrofiliaa että alitajuntani sammui. Tai en ainakaan muista yöstä mitään. 9. Viimeksi kuluneen vuoden aikana Tv-resistori on... vuokrannut enimmäkseen ei-saksalaisia pikkubusseja. Perinteinen Transporter on halpa, mutta niissä on hirviästi ajokilometrejä ja tuppaavat jättämään tielle. Viime keikalla oli Fiat, siinäpä ihanaa vaihtelua. 10. Tv-resistorin uuden levyn viimeinen biisi E.s.o.p.m.j.m.v.m.p.s.o. (pallo) on... niin hankala ettei vielä ole livenä soitettu. Jos jollain on joku hyvä sovitusidea, niin toteuttakaa se. Perustakaa bändi ja menkää meidän puolesta keikalle. Helpottaisi meidän elämää melkoisesti. 11. Viimeksi lauloin suihkussa... vauvan opettamaa laulua: E! GALI! E GALIGALI! ALIALIALI! E! GALI! 12. Viimeistään silloin on aika lopettaa, kun... poliisi huutaa "älä missään nimessä lopeta". 13. Viimeiset sanani ovat..... "pistä muuten kaikki paitsi kurkkusalaatin tilalle siivuja, ja reilusti suolaa sekä grillimaustetta." SUE » 55 « NRO. 6
• SUE » 56 « NRO. 6
• YOU WANT TO ROCK ? YOU WANT TO ROLL ? WELL, HERE YOU CAN DO BOTH! On the Rocks Helsinki Weekly schedule at the best ROCK LIVINGROOM in Helsinki. ROCK STREET BAR & TERRACE ROCK CLUB DOWNSTAIRS Wed-Sat from 10 P `til 4 A.M. .M. Daily from 12 P `til 4 A.M. (terrace `til 2 A.M.) .M. Free entry! We salute and hellcome YOU to PARTY HARD and ROCK even harder at On the Rocks! Join our group!