• NRO. 6 • (KESÄKUU) • 2014 • (#191) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • PEPE WILLBERG • SIINAI • JUJU MASTODON • FIRST AID KIT ALICE IN CHAINS • MANOWAR THE JAYHAWKS • IAN SVENONIUS SUEN FESTIVAALIKALENTERI 2014 MANIC STREET PREACHERS » YHTYE JOTA KOETAAN, EI KUUNNELLA
• Seuraa @ilosaarirock 11.-13.7.2014 \\ Laulurinne \\ Joensuu www.ilosaarirock.? \\ www.fb.com/ilosaarirock ALICE IN CHAINS (US) PORTISHEAD (UK) HAIM (US) OPETH (SWE) ELLIE G OULDING (UK) STUDIO KILLERS ( U K) TRENTEMØLLER (DEN) RIVERSIDE (P OL) ASAP FERG (US) HAPPOR A DIO MUSTASCH (SWE) STAM1NA Aksim & Musta Barbaari \\ Black Lizard Damn Seagulls \\ Gracias & The Globe Band Haloo Helsinki! \\ Herra Ylppö & Ihmiset \\ Pää Kii Jenni Vartiainen \\ J. Karjalainen \\ Oranssi Pazuzu Ranger \\ Rauhatäti & Tes La Rok \\ Sanni \\ Tuomo Santa Cruz \\ Turmion Kätilöt\\ KC/MD Ma?a The Blanko \\ Death Hawks \\ Insomnium \\ Dalindèo Lapko \\ Lieminen \\ Night Lives \\ Olavi Uusivirta Risto \\ Viikate \\ Wasted \\ Wolfheart PIETA R IN SPEKTAAKKELI ILOSAA RIRO CK.FI JA TIKETTI LIPPUVAIHTOEHD OT: LA-SU 95 € LA 60 € \\ SU 75 € PE SULO-KLUBI 29 € 12 0 M IN . Eppu Normaali < KO NS ER T TI ! Eläkeläiset: Humpfonia! Pariisin Kevät Anssi Kela PE 1 1. 7. EN NAKKOLIPUT: + LUKUISIA MUITA! KLUBI SUE » 2 « NRO. 6
• SUE » 3 « NRO. 6
• O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O O WWW O LIPUT LI O 89–159 O€ (K-18) O O sis. toimituskulut O O lippupalvelu.fi lipp O O O flowfestival.com festOtival.com i l O O estival Ofacebook.com/flowfestival O k.com/flowfe O Otwitter.com/flowfestival O O m/flowfestiv val Lauantai 9.8. Perjantai 8.8. PÄIVÄJAKO JULKISTETTU, KAIKKI LIPPUTYYPIT NYT MYYNNISSÄ. PÄI Pusha T (US) FLOW FESTIVAL VALITTU Jon Hopkins (UK) UUSI VENUE MIXRADIO MUSIC HALL Ballet School (DE) EUROOPPALAISTEN FESTIVAALIEN TOP 10:EEN! N! “A festival for all the e senses cessfully and one that successfully manages to be cool and cosy at the same time.” me.” Paul Kalkbrenner (DE) -Susan Greenwood wood / The Guardian Bonobo (UK) DARKSIDE (US) Nina Persson (SE) Jenny Wilson on (SE) The Horrors (UK) Little Dragon (SE) Charli XCX (UK) Sasse & Jori Hulkkonen (FI) Dj Set Aksim (FI) Phantom m (FI) Samuli Kemppi (FI)) Neneh Cherry with Aivovuoto (FI) RocketNumberNine (SE/UK) Kavinsky (Outrun Live) (FR) Sunnuntai 10.8. Bill Callahan (US) The National (US) Jamie mie XX (UK) Real Estate (US) Kakkmaddafakka (NO) Teksti-TV 666 (FI) Jaakko Eino Kalevi (FI) Slowdive (UK) Big Ups (US) Janelle Monáe (US) Die Antwoord (ZA) KUMP P PA NIT MEDI A KUMP PA NIT OutKast (US) PÄ ÄY HTEIST YÖ KUMP PA NI Shivan Dragn (FI) Jungle (UK) SUE » 4 « NRO. 6 Beastmilk (FI) CREA CREATIVE A IVE AT VIDEOTECHNOLOGY VIDE EOTECHNOLOGY EOTECHNOLOGY Gim Kordon (FI)
• SUE » 5 « NRO. 6
• TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 25 26 28 29 06 TOIMITTAJALTA 08 NEWSFLASH 11 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN » Arviot. 30 34 39 40 42 43 » Haastattelut. 12 14 16 18 19 20 21 22 PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA MASTODON MANOWAR ALICE IN CHAINS HENKILÖKUVA: PEPE WILLBERG FESTIVAALIKALENTERI 2014 MANIC STREET PREACHERS FIRST AID KIT SIINAI THE JAYHAWKS IAN SVENONIUS JUJU PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA HEIKKI KYTÖLÄ QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA DXXXA D Sue #191 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Matkustaja EGOTRIPPI Pepe & Saimaa PEPE WILLBERG Horns & Halos MICHAEL MONROE Rappiotaidetta ERI ESITTÄJIÄ Big Daddy BUKKA WHITE Sue 20 vuotta: » SUEN TÄYDELTÄ RAKKAUTTA P äädyin Suen kirjoittajaksi Dynamon pikkujouluissa 2006. Päätoimittaja Kimmo Nurminen onnistui viekoittelemaan minut ympäri sokerisilla lupauksillaan maineesta, promolevyistä, ilmaisesta oluesta ja suopeista naisista. Olin puuhastellut musiikkiin liittyvien asioiden parissa pitkään, mutta en enää vuosiin ollut edes kuvitellut kirjoittavani siitä itse koskaan riviäkään mihinkään. Moneen kertaan olin todistellut olevani ennen kaikkea vain ja ainoastaan popfani. Yksittäisten biisien kautta popin maailmaa hahmottaneena albumikokonaisuuksien arviointi tuntui sitä paitsi tosi vaikealta. Niin vain kuitenkin kävi, että albumeista muodostui minulle leimaava harrastus ja riippakivi, jonka kantamiseen itse (tiedostamatta) hakeuduin. Pienestä pitäen luin Suosikin ja Soundin albumiarvioita, joiden perusteella opin löytämään itselleni uusia lempiartisteja. Opin tuntemaan kirjoittajien musiikkimaun ja suhteuttamaan sen omaan makuuni. Sama toistui Suen parissa. Vuosituhannen vaihteessa lehteen oli siunaantunut joukko lahjakkaita kirjoittajia: keski-iän kriisistä 21-vuotiaana kärsivien kitarapopnörttien kuningas Jarkko Fräntilä, kaikkien edelläkävijähipsterien henkinen oppi-isä Tomi Tuominen, metallimaailman vivahteet ylivertaisesti hahmottava Jussi Lahtonen sekä sydämen viisautta henkivä classic rock -asiantuntija Ari Väntänen. Minun ei tarvinnut olla heidän kanssaan musiikista samaa mieltä, mutta heidän arvioitaan lukiessani tiesin, mitä mieltä olin heidän arvottamastaan musiikista. Tällaiseen joukkoon pääsy oli kunnia, ja viereisellä palstalla kirjoittavien nerojen glooria tietenkin vain kirkastui. Puolustukseni on sanottava, että myös keskinkertainen kynäilijä voi joskus onnistua, jos aihe on hänen omasta mielestään kiinnostava. Ja mikä voisi olla kiinnostavampi aihe kuin popmusiikki? Jostain syystä popmusiikin 2000-luku innosti minua tavattomasti. Pian Suen remmiin liittymiseni jälkeen taittunut talouskasvu ja levyteollisuuden lama johtivat yhä tänäkin päivänä kiristyvään kilpailuun kuluttajien rahoista. Siinä kilvassa viimeisiä kunniakierroksiaan tekevät suurten ikäluokkien suosikit ovat olleet kiertueineen ja uusintajulkaisuineen vahvoilla, puhumattakaan 80-luvun ikoneista. 90-luvun bändien comebackit hieman pienemmille yleisöille ovat jo tosiasia. Samaan tapaan kuin Sue-lehdessä syksyllä 2009 junailemani 2000-luvun parhaimpien levyjen äänestys, myös syyskuussa 2010 aloittamani kymmenen vuoden takaisia albumeita käsittelevä kolumnisarja Replay ovat olleet yrityksiä pitää 2000-luvulla aktiiviset levyttävät artistit ja 2000-luvun albumi hengissä ja merkityksellisenä formaattina. Tähän mennessä olen kirjoittanut 130 Replay-kolumnia. Muutama aika kiinnostava albumi ja artisti on vielä tähtäimessäkin. Kymmenen vuotta vanha albumi ei vielä edusta nostalgiaa, mutta kymmenen vuotta vanhat levyt voivat olla relevantimpia kuin Led Zeppelinin 40 vuoden, Metallican 30 vuoden tai Oasiksen 20 vuoden takaisten albumien yhä uudet uusintajulkaisut. Eikä siinä mitään, kaikille on paikkansa. Rakkautta vaan. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on albumeista pitävä popfani. FIRST AID KIT S.18 ALICE IN CHAINS S.29 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Juhani Mistola, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2014 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 6 « NRO. 6
• SUE » 7 « NRO. 6
• NEWSFLASH ? The Jon Spencer Blues Explosion saapuu ensimmäisille klubikeikoilleen Suomeen. Trio nähdään Helsingissä Tavastialla 19.7. ja Tampereen Klubilla 20.7. ? Nosteessa oleva brittiyhtye Fink esiintyy 27.10. intiimisti Helsingin Kuudennella Linjalla. Keski-Euroopassa yhtye esiintyy jo areenoilla. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Joensuussa 11.–13.7. järjestettävä Ilosaarirock on saanut ohjelmansa valmiiksi. Töminän lavalle nousevat mm. Hopeajärvi, Speedtrap, Sur-rur, Relentless ja Beastmilk. www.ilosaarirock.fi. ? Helsingin Kaiku-klubilla aloitti 28.5. uusi klubi-ilta Keskiviikko. Nimensä mukaisesti jokaisena keskiviikkona järjestettävän tapahtuman tavoitteena on luoda laadukas dj-klubi ja riehakkaat bileet. ? Kouvolalainen rockbändi The Souls palaa lavoille basistinaan legendaarinen Tsöötz Kettula. Bändi on keikalla Helsingin Bar Loosessa 20.9. ja kotikaupunkinsa House of Rockissa 27.9. ? Let It Shine -levyn julkaissut Damn Seagulls kiertää kesällä festivaaleja (Ilosaarirock, Provinssirock, Jurassic Rock...) ja syksyllä klubeja (mm. Porin Monttu 13.9. ja Turun Klubi 3.10.). » ILMIÖMÄINEN H2Ö H2Ö on kehutun Ilmiö-festivaalin järjestäneen työryhmän uusi festivaali Turussa. I lmiön tavoin H2Ö kutsuu lavoilleen underground- ja vaihtoehtomusiikin esittäjiä. – Taidettiin me sekunnin verran miettiä, pitäisikö hommat tehdä kokonaan eri tyylillä, kertoo Mikko Levón, mies molempien tapahtumien takana. – Jengi löytää H2Östä paljon Ilmiöstä tuttuja piirteitä. H2Ö:n esikuva onkin Ilmiö, eivät joissakin medioissa esille nostetut helsinkiläiset tapahtumat. H2Ö eroaa Ilmiöstä selkeimmin siinä, että se on kaksipäiväinen festivaali ja järjestetään eri paikassa Turussa. – Kaksipäiväisyys tuo kehiin kokonaan uudet haasteet. En yleisesti ottaen itsekään jaksa hengailla festareilla montaa päivää. Nyt täytyykin tasapainoilla monien asioiden kanssa, jottei yleisö väsähdä kesken. Mä luulen, että meidän kohdeporukka on lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Täytyy ripotella sinne tänne levähdyspaikkoja ja kiikkustuoleja. Levón kertoo, että ensimmäisen H2Ö:n järjestämisessä on ollut töitä liki ympäri vuoden. Vaikka organisaatio on hieman kasvanut, takana on pitkä talvi. – Tuottaja Tuomas Saralla ja muilla on ollut hirmuinen duuni saada infrastruktuuri ylipäätään pystyyn. Ilmiöhän järkättiin enemmän tai vähemmän perinteikkään tapahtumaympäristön yhteyteen. H2Ö on paikassa, jossa on rakennettu ja huollettu laivoja. Kuten Ilmiössä, myös H2Ö:ssä on valtavasti eri esiintyjiä. – Värikäs ja runsas esiintyjäkatras -idean taustalla voi olla se, kun ihmettelin nuorena poikana viiksekkäänä Kuusamossa, miksi kesäisille olutfestareille roudattiin aina rekkalasteittain pelkästään tuttuja suomalaisia oluita hienostuneempien importtuotteiden sijaan, vaikka tapahtuma mainosti itseään festivaalina. Ehkä sen trauman takia olen joka vuosi yrittänyt buukata mielenkiintoisia esiintyjiä suurella vaihtuvuudella. – Eikä ohjelmistoa muutenkaan voi tehdä bändejä sinne summittain lätkimällä, vaan kyllä kaikilla täytyy olla sopiva soittoslotti ja tarkoitus. Määrä ei korvaa koskaan laatua. Me seistään jokaisen esiintyjän takana. Levónilla on Mistä esiintyjistä olet itse eniten innoissasi? Mitä suosittelet? – Hollantilaisen Kettel & Seceden yhteisesiintyminen on herättänyt huomiota maailmalla asti. Neotropicin keikasta tulee varmasti huikea, koska Riz Maslen tuo kokonaisen bändin mukanaan Englannista. – ACCUa ja Imatran Voimaa ei ole näkynyt Turun suunnalla vuosikausiin, ja Liimanarinalle tämä on ilmeisesti eka kerta, vaikka se on toiminut 80-luvulta asti. Athletic Arms lienee useimmille tuntematon nimi, mutta yhtyeessä on potentiaalia ties mihin. Entäpä Ilmiö? Onko se lopullisesti kuopattu? – Kyllä mä luulen, että sekin vielä joskus järjestetään. Eihän se mikään laki ole, että asioita pitäisi vuosittain tehdä. Jätetään festi muistoihin hautumaan. Tästä valtavasta energiapuuskasta päätellen me kaivattiin muutosta. H2Ö:n uusimmat kiinnitykset ovat 64mula, Color Dolor, Hawkwind, The Hearing, Islaja, Kap Kap, Mad Professor, O Samuli A, Shivan Dragn, Sturle Dagsland, Suomen Moroderit, Veli Kurki ja World Bank. Festivaali järjestetään Ruissalon telakalla Turussa 18.–19. heinäkuuta. « ? Norjalainen Honningbarna palaa kesän lopussa Suomeen. Punkbändi nähdään 29.8. Helsingissä Bar Loosen Turbojugend Finland -klubilla ja 30.8. Jyväskylän Lutakko Liekeissä -festivaaleilla. ? Dokumentistakin tuttu bändi nimeltä Death esiintyy 26.7. Helsingin Ääniwallin Hori Smoku Summer Boogaloo -tapahtumassa. Toinen uusi kiinnitys on toinen detroitilainen, Human Eye. ? Maaliskuun lopulla Passenger-albumin julkaissut helsinkiläinen Clarkkent lähtee kesäkuun alussa toiselle ulkomaankiertueelleen. Kohdemaat ovat Tsekki, Saksa, Hollanti ja Belgia. ? Qstockissa 25.-26.7. on paikallisille bändeille oma Oulu-lava. Sillä esiintyvät Disco Fiasco, Joma, Nuoret marttyyrit, Pummiharmonia, Villi huhu, The Scenes ja Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi. ? Vaski Areenalle pääsee tänä vuonna festarijunalla. Lieksassa 24.-27.7. järjestettävälle festivaalille kulkee Joensuusta juna, joka kyyditsee kävijöitä edestakaisin perjantaista sunnuntaihin. ? Yhdysvaltalainen blueskitaristi-laulaja Johnny Winter yhtyeineen esiintyy Tampereen Klubilla 29.10. Hän esiintyi debyyttilevynsä julkaisuvuonna Woodstockissa ja Suomessakin jo vuonna 1970. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 8 « NRO. 6
• LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! TO 5.6. METALLIHELVETTI: DEMONICAL(SWE), CANNIBAL ACCIDENT, I SAW RED & NUCLEAR OMNICIDE Pe 6.6. Valkyrians, Blaster Master; 10 € La 7.6. Charm Bags, Cattle Thieves; 6 € La 14.6. Jukka Eskola Orquesta Bossa, Äänikkö; 15 € Ke 25.6. Chain And The Gang (US), Seksihullut, Mustat Kalsarit; 10 € La 28.6. Lähtevät Kaukojunat, Särkyneet, Kaupungin Valot, First Times, Jätä Jämät, Panssarijuna, Kuudes silmä, Van Dammes, The Spectral Rays; 10 € Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com PE 6.6. KAAOSZINE.FI: GHOUL PATROL + BILL SKINS FIFT LA 7.6. KASARIHEVIBILEET! RÄSSILIIVIT PÄÄLLE JA BAILAA!! SU 8.6. SYNTINEN SUNNUNTAI: PERKELEEN HÄRSKI STAND UP-ILTA... TO 12.6. BATTLE OF THE BANDS PE 13.6. KURITUSHUONE: UNSHINE, REVERSION & GLADENFOLD LA 14 & SU 15.6 PRKL Goes TATTOO (LA 14.6 JATKOBILEET HELLFIRE CLUB VOL.1 22-03.30) PE 20.6. JA LA 21.6. PRKL CLUBIN JUHANNUSTANSSIT!!! TO 26.6. TRASHDISCO VOL.20, TUSKAETKOT!!! PE 27.6, LA 28.6, SU 29.6. TUSKAILUN JATKOILUA PE 4.7. JA LA 5.7. HYLKIÖ FEST: COCK & BALL TORTURE(GER), WOLFBRIGADE(SWE), FEASTEM, KILJUVELKA-70, INFERIA, KATAPLEXIA, NISTIKKO, CUT TO FIT, DISARE, CRUSTOFER, STILL BEATING, PSYKOANALYYSI, REFUSAL, FAMINE YEAR + DJ PASKADIILI KAISANIEMENKATU 4, 00100 HELSINKI INFO@PRKLCLUB.FI WWW.PRKLCLUB.FI Hämeentie 13, Helsinki. Sisäänkäynti pihan puolelta (Kaikukatu 4). K18, pe & la K20. Ennakot Tiketti.. SUE » 9 « NRO. 6
• NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) » LIEKIT KASVAVAT Lutakko Liekeissä kasvaa kaksipäiväiseksi ja kansainvälisemmäksi. yväskylän Lutakko Liekeissä -festivaalin ohjelmassa on enemmän ulkomaisia esiintyjiä kuin koskaan aiemmin. Raine Pulkkinen sanoo, että kansainvälisempi ote tukee tapahtuman vaihtoehtolinjaa. – Jyväskylässä tämäntyyppiselle festarille on rajallisesti tulijoita. Kiinnostavien ulkomaisten bändien perässä joku saattaa tulla Liekkeihin vähän kauempaakin. Kahdella lavalla nähdään muun muassa yhdysvaltalainen hardcore-yhtye Catharsis sekä ruotsalaiset Truckfighters, hiphopryhmä Looptroop Rockers ja postpunkkia soittava INVSN. Norjasta mukana ovat alternative metal -yhtye Wolves Like Us sekä punkbändi Honningbarna. Garage rockia ja doom metallia yhdistävä Satan’s Satyrs Yhdysvalloista rikastuttaa myös Liekkien kansainvälistä tarjontaa. Kotimaista osaamista esittelevät esimerkiksi Pää Kii, SMC Lähiörotat, Beastmilk ja J Ghost Brigade. Lutakko Liekeissä muuttuu myös pidemmäksi: tapahtuma on tänä vuonna kaksipäiväinen. – Kaksipäiväisyys mahdollistaa entistä tasokkaamman ja kansainvälisemmän ohjelmakokonaisuuden ilman, että liput kallistuvat kohtuuttomasti, Pulkkinen perustelee. Hän jatkaa, että muutoksista huolimatta festivaalin pystytys on osapuilleen samanlaista kuin ennenkin. – Oheisohjelmaan tullaan panostamaan aiempaa enemmän. muun muassa paikallisen skeittiporukan kanssa on jo juonittu jotain. Pulkkisen omat suosikit Liekeissä ovat Catharsis ja INVSN. – Catharsis iski tajuntaan vuonna 2001 lähes kirjaimellisesti: Helsingin Oranssin pitissä tuli hittiä niin että alkoi näkyä tähtiä. INVSN:in johtaja Dennis Lyxzén on karismaattisimpia ja energisimpiä lavaesiintyjiä päällä maan. Lutakko Liekeissä järjestetään Jyväskylässä 29.–30.8. » ROKREISSUMIES tän tuoda esille ne vinksahtaneimmat ja hauskimmat tapahtumat. – Kirja on suunnattu ihmisille, joita kiinnostaa reissukohellukset, rimpuilu rokin marginaaliskenessä ja rokkikirja, jonka on kirjoittanut mattimeikäläinen, jolle on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Sorjonen suunnittelee julkaisevansa Puulaakirokkitähden myös perinteisenä kirjana, mutta aikataulut ja rahoitus ovat vielä auki. Puulaakirokkitähti päättyy vuoteen 2012. Sorjonen soittaa nykyisin Veljekset Perseessä, Terveyskeskuksessa, Bulldoserissa ja satunnaisesti myös Hurjissa hipeissä, joten tarinoita kertyy edelleen. – Ne ovat sitten eri kirjan aihe. Pikkaisen olen yrittänyt hillitä hurjuutta, kun iän myötä kolottaa enemmän eikä vaimokaan tykkää. Välillä kuitenkin lipsuu. Puulaakirokkitähti löytyy osoitteesta www.puulaakirokkitähti.com. Puulaakirokkitähti Darwin Sorjonen julkaisee muistelmateoksensa blogissa, myöhemmin kenties kirjanakin. arwin Sorjonen on vuonna 1969 syntynyt itäsuomalainen rokkari, joka soitti ensimmäisen keikkansa 12 vuoden kypsässä iässä. Siitä lähtien miehen pitkä bändihistoria on tuottanut niin värikkäitä tarinoita, että hän päätti ”piruillessaan” kirjoittaa ne kirjaksi. – Muistellessa naureskelin itsekin, ja välillä piti hiljentyä pupillit laajenneina miettimään, että olipa rujoa. Mutta hengissä ollaan! Sorjonen nauraa. Puulaakirokkitähti-kirjan valmistuttua Sorjonen päätti julkaista sen lukuja blogissa. Nyt netissä on tarjolla hauskaa ja itseironista kertomaa alakulttuuribändien keikoilta ja kiertueilta. – Ne ovat reissutarinoita, tarinoita rokista ja siitä miten se on minuun vaikuttanut. Sekoilua riittää, kaljanjuonti kun on lähellä sydäntä. Yri- D RY:N FESTARIREISSUT 2014 KLUSTERMUS FESTARILIPPU ILMAINEN! BUSSIMATKAT 7.6. 25e / 20e (TELMUN JÄSENET) PROVINSSIROCK 27.-28.6. Lisähaku 1.7.-25.7.2014 MATKA + 2 PV LIPPU 155e/145e Aloita opinnot elokuussa 2014 Tsekkaa lisähaussa olevat koulutuksemme www.pkky.fi/amoo PELKKÄ MATKA 65e/50e 16.6. JÄLKEEN: Haku on avoin kaikille! 165e/150e Peruskoulusta tai lukiosta hakeville 75e/65e www.opintopolku.fi Toisen ammatillisen tutkinnon suorittaneille www.pkky.fi/erillishaku lisätietoja ilmoittautumiseen: Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokumpu Lammenkatu 18, 83500 Outokumpu 013 244 3907 | amo.outokumpu@pkky.fi www.telmu.fi facebook.com/AmoOutokumpu & Telmun Facebook-sivu SUE » 10 « NRO. 6
• » SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN » THREE IS THE MAGIC NUMBER H iljattain tulin työhuoneelta kotiin ja löysin avovaimoni kuuntelemasta Beach Boysin Pet Sounds -vinyyliä. Olin yllättynyt. Meillä kuunnellaan työnkuvani vuoksi pääasiassa uusinta uutta indierockia ja elektronista musiikkia ja silloin harvoin kun hän valitsee musiikin, soittimeen livahtaa useimmiten Stoogesia, New York Dollsia tai muuta selvästi rokimpaa klassikkokamaa. Levyn loputtua pistin hetken mielijohteesta lautaselle Lenny Kravitzin kakkoslevyn Mama Said ja kuuntelimme sen alusta loppuun. Huomasin selittäväni äärimmäisen skeptisesti Kravitziin suhtautuvalle avovaimolleni innoissani, että kolme ekaa Lennyn levyä ovat oikeasti sulaa neroutta, jonka jälkeen Lennystä tuli yhdessä yössä se kaikkien todellisten musiikinystävien inhoama kikkarapäinen naistennaurattaja, jolla ei ole enää mitään annettavaa musiikillisesti. Eilen illalla istuessani kaverini kanssa baaritiskillä puhe kääntyi Kornin keikkaan. Meillä molemmilla oli historiaa nu-metalin parissa ja jälleen huomasin selittäväni ystävälleni miten minun mielestäni kolmoslevy Follow The Leader oli viimeinen hyvä Korn-levy, jonka jälkeen koko porukasta tuli rastapäisiä klovneja, jotka joko tulivat uskoon tai alkoivat flirttailla dubstepin kanssa. Havaitsin puheissani toistuvan kuvion. Mietiskelin asiaa ja huomasin, että ajattelen samoin monista muistakin artisteista. Kiinnostukseni niihin lopahtaa aina toisen tai viimeistään kolmannen albumin jälkeen. Weezer, Nine Inch Nails, Eels, YUP, Queens Of The Stoneage, Prodigy, The Ark, Marilyn Manson, Tori Amos, De La Soul, Jamiroquai, Zombi, Chemical Brothers, Absoluuttinen Nollapiste, Björk... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kaikki lässähtävät uransa toisen tai kolmannen albumin jälkeen. Vain ani harvat säästyvät halveksunnaltani neljännellä levyllään tai sen jälkeen. Yleensä kyseessä ovat etabloituneet artistit, joihin olen tutustunut vasta kun heidän diskografiansa on ollut jo valmiiksi mittava. Kauko Röyhkä, David Bowie, Pixies, Prince, Rush, Bruce Springsteen, Pharoah Sanders, King Crimson... Joidenkin tuoreempien artistien kohdalla olen jatkanut levyjen ostamista vielä kolmannen levyn jälkeenkin, mutta useimmissa tapauksissa kyse on pikemminkin tottumuksesta ja itkuisesta epätoivosta kuin mistään muusta. Toivon yhä surullisesti hiljaa, että Goldfrapp tekisi uuden Felt Mountainin tai Air uuden Moon Safarin. Koko tämä kuvio tuntuu olevan sukua ikivanhalle vitsille, jonka mukaan bändin eka demo on aina sen paras julkaisu. Ilmiö perustuu jonkinlaiseen loputtomaan erikoisuudentavoitteluun. Haluan olla yksilö, joten en voi kuunnella samaa musiikkia kuin muut. Kun jostain tulee suosittua eli useiden muidenkin kuuntelemaa, tulee siitä samalla myös automaattisesti luotaantyöntävää pakkomielteiselle individualistille. Olin jo valmis diagnosoimaan itsessäni jonkinlaisen äärimmäisen erikoisuudentavoittelun muodon, kun kesken tämän kolumnin kirjoittamisen satuin lukemaan suosikkiviulistini Owen Pallettin kirjoituksen The Talkhouse -sivustolta, jossa muusikot kertovat suhteestaan musiikkiin. Hän kirjoitti uudesta Tori Amos -albumista. Pallett oli ollut teini-ikäinen Tori Amos -fani, kuten minäkin, ja aivan samalla tavoin myös hän oli saanut Torin musiikista tarpeekseen neljännen albumin kohdalla ja myynyt tai lahjoittanut artistin kaikki levyt pois. Tismalleen niin tein minäkin. En olekaan friikki tai luonnonoikku. Koska sama ilmiö esiintyy sekä Kanadassa että Suomessa, sen täytyy olla luonteeltaan universaali. Pallett oli hiljattain saanut käsiinsä uuden Unrepentant Geraldines -albumin ja innostunut sen kautta uudelleen Amosin musiikista. Hän oli löytänyt levyltä asioita, jotka saivat hänet alunperinkin innostumaan artistista vuonna 1991. Juuri samalla tavalla itselleni kävi Nine Inch Nailsin kohdalla tuoreimman Hesitation Marks -albumin kohdalla. Vuosien yksipuolinen mykkäkoulu loppui ja rakastuin bändiin päätä pahkaa uudelleen. Ja voi, miten paljon Trentillä olikaan uusia juttuja kerrottavanaan, kun edellisestä tapaamisestamme oli niin monta vuotta. Luettuani Pallettin kirjoituksen minut valtasi vastustamaton halu kuulla Unrepentant Geraldines. Antaa vihdoin anteeksi Torille se mitä hän teki minulle To Venus And Backilla. Hyväksyä hänet sellaisena kuin hän nykyisin on. Me molemmat olemme vanhentuneet 15 vuotta, mutta mitä se muka ystävien kesken haittaa? KE 4.6. ENN. ALK. 11,50 € TI 17.6. ENN. ALK. 32,50 € ANNA ABREU MOBB DEEP (USA) PE 6.6. ENN. ALK. 13,50 € KE 18.6. ENN. ALK. 22 € DAMN SEAGULLS TEKSTI-TV 666 AGENTS & VESA HAAJA KE 11.6. ENN. ALK. 11,50 € SCANDINAVIAN MUSIC GROUP TO 19.6. ENN. ALK. 24 € SAMULI LAIHO & YSTÄVÄT TO 26.6. ENN. ALK. 13/10 € TUSKA 2014 -KLUBI: TO 12.6. ENN. ALK. 29,50 € KOLMAS NAINEN METSATÖLL (EST), TALBOT (EST) PE 13.6. ENN. ALK. 13,50 € PE 27.6. ENN. ALK. 22/18 € GRACIAS & THE GLOBE BAND NOAH KIN, BINIYAM, PASKASOHVA DJS TUSKA 2014 -KLUBI: AMORPHIS, WOLFHEART, RED MOON ARCHITECT URHO KEKKOSEN KATU 4-6 | 00100 HELSINKI | K-18 | KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.TAVASTIAKLUBI.FI ” Koko tämä kuvio TAMPERE TURKU tuntuu olevan sukua ikivanhalle vitsille, jonka mukaan bändin eka demo on aina sen paras julkaisu. TULLIKAMARINAUKIO 2 LA 7.6. 25 / 20 € BILLY BRAGG (UK) J. KIESI TO 12.6. 30 / 27 € FRONT LINE ASSEMBLY (CAN) ARCHITECT (GER) KE 16.7. 20 / 16 € THE SKINTS (UK) VOIMARYHMÄ FUNKY KINGSTON FEAT. JO’ BUDDY TO 17.7. 16 / 13 € 22 PISTEPIRKKO ANTERO LINDGREN PLAIN RIDE SU 20.7. 28 / 25 € JON SPENCER BLUES EXPLOSION (USA) PE 1.8. 14 / 12 € SNFU (CAN) TRYER HUMALISTONKATU 8 6.6. DEFCON ZERO (UK) 3.-6.7. VIRALLISET RUISROCK -ETKOT & JATKOT MUKANA MM. UUSI HELSINKI, TAVASTIAN LAUANTAIDISKO, SO DAMN TUFF 23.-26.7. INDIE-ILTAMAT MUKANA MM. PÄÄ KII, KAKKA-HÄTÄ 77 SAMMAL, BEASTMILK ASA, KAVERI SPECIAL NO SHAME NYRKKITAPPELU HOT TIPS! TAMPERE PE 20.6. - LA 21.6. ALK. 30 € 2 PVÄ ALK. 55 € VALTTERI FESTIVAL PARIISIN KEVÄT SCANDINAVIAN MUSIC GROUP, JÄTKÄJÄTKÄT JARKKO MARTIKAINEN, SAMULI PUTRO, IISA ELÄKELÄISET, RISTO + PALJON MUUTA PAKKAHUONE, TAMPERE KE 16.7. ALK. 49 € YOUSSOU N’DOUR & LE SUPER ETOILE DE DAKAR (SENEGAL) TAMPERE PE 18.7. ALK. 25 € / LA 19.7. ALK. 23 € / 2 PVÄ ALK. 39,50 € AMARANTHE (SWE) TURMION KÄTILÖT MOKOMA, RYTMIHÄIRIÖ + PALJON MUUTA TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, joka on viimeiset pari vuotta kuluttanut keräämällä kirpputoreilta takaisin kaikkien niiden artistien levyjä, joiden kanssa hän aikoinaan riitaantui. Sieltä löytyivät myös ne aikoinaan hävitetyt neljä ekaa Tori Amosia. KATSO KOKO OHJELMA JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET ENNAKKOLIPUT WWW.TIKETTI.FI HINTOIHIN LISÄTÄÄN TOIMITUSKULUT SUE » 11 « NRO. 6 Toimipisteet 19 kaupungissa ? Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään Palvelumaksu alk. 1,50–3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys muut EU-maat 10 € / lähetys ? EU:n ulkopuoliset maat 25 € / lähetys
• ” Musta voi saada lepsun vaikutelman, mutta se on hämäystä. HENKILÖKUVA paksuimman kielen pois ja laittaa ohuimmaksi banjon kielen. Suomesta nimittäin ei vielä silloin saanut ohuita kitarankielisettejä. Keväällä 1965 Jim & The Beatmakers -bändin kundit ehdottivat The Islandersille bändien fuusiota. Me suostuttiin ja oltiin The Beatmakers, kunnes Ruotsin-keikkojen alla kävi ilmi, että siellä on jo yksi The Beatmakers. Me vaihdettiin nimeksemme The Finnish Beatmakers ja julkaistiin single. Se oli huono nimi, joten meistä tuli Jormas. Kesällä 1965 me treenattiin itsemme todella kovaan iskuun. Syksyllä lähdettiin valloittamaan Saksaa ja muita Pohjoismaita. Kuten The Islanders, Jormas soitti pääasiassa coverbiisejä itsensä näköisillä sovituksilla. Hittejä olivat Saat miehen kyyneliin, joka oli suomennos Tom Jonesin To Make a Big Man Crysta, Beach Boysin God Only Knowsista käännetty Taivas vain tietää ja Rööperiin, joka oli versio The Beatlesin Penny Lanesta. Jormas oli The Islandersia kehittyneempi bändi. Me vedettiin neliäänisiä stemmoja maailmanluokan tyyliin. Kun nuoret miehet etsivät itseään, suunnitelmat eivät aina osu yksiin. Pari albumia tehtyään Jormas hajosi vuonna 1968 armeijaan ja erilaisiin erimielisyyksiin. Samana vuonna Johnny Liebkind pyysi mua mukaan kesäkiertueelleen. Se kai koki alemmuudentunnetta Dannyä kohtaan, joka kiersi siihen aikaan Kirkan kanssa. Mä suostuin vierailevaksi solistiksi, mutta parin keikan jälkeen koko rundi levisi käsiin, koska keikkoja yritettiin myydä sitä liian kalliilla. Kun me kaikki saatiin potkut, Johnnyn rumpali Ande Päiväläinen ehdotti mulle bändin perustamista. Syntyi Paradise. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LAURI ERIKSSON » POPLAULAJA Pepe Willberg on ollut musiikkimaailmanpyörässä 50 vuotta. Nyt se nostaa häntä ylöspäin. oen olevani helsinkiläinen mutta myös turkulainen – ei siitä syntymävammasta mihinkään pääse. Mä nimittäin olen syntynyt Turussa. Muistan hyvin, millainen Turku oli 50-luvun alussa. Siellä oli vielä raitiovaunut silloin. Helsinkiin muutin kahdeksanvuotiaana. Rock tuli Suomeen vuonna 1956 Rock Around The Clock -le?an mukana. Muistan, kun lehdissä sanottiin, että poliisijoukot valmistautuivat elokuvateatterin ulkopuolella lättähattujen mellakointiin. Aloin treenata kitaraa kolmetoistavuotiaana. Opettelin soittamaan tsekkailemalla sointuja Elviksen lauluvihoista. Rautalankamusiikki tuli Suomessa suosituksi 1960-luvun alussa. Siihen aikaan suurin piirtein kaikki Helsingin kakarat kävivät samaa tanssikoulua, Terpsichorea. Mä olin paikalla, kun Suomen ensimmäinen tunnettu rautalankabändi K The Strangers soitti Terpsichoren päättäjäisissa Helsingin Messuhallissa vuonna 1961. Voit vain kuvitella, miltä se siihen maailmanaikaan kuulosti, kun rautalankabändi jyrähti käyntiin isossa hallissa. Se hieno saundi tuntui täyttävän koko talon. Hector oli läsnä samassa tilaisuudessa. Me ei tunnettu vielä silloin, mutta myöhemmin ollaan vaihdettu kokemuksia. The Strangers sai meidän kummankin polvet veteliksi. Ne ovat vieläkin aika vetelät. Perustin ensimmäisen tunnetun bändini kuusitoistavuotiaana. The Islanders aloitti rautalankabändinä, mutta pian siitä tuli popbändi, jossa lauloi Danny. SAARELTA PARATIISIIN the islanders aloitti nollasta vuonna 1962. Me oltiin pikkujätkiä, joita ei ensin otettu tosissaan, mutta bändi treenasi intensiivisesti ja intohimoisesti. Siinä ei ollut kauheasti sijaa le?oissa tai koulussa käymiselle. Kevättalvella 1964 Danny & The Islanders julkaisi ekan sinkkunsa. Se pomppasi Ylen Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa ykköseksi, ja me päästiin mukaan isolle kesäkiertueelle. Suksee oli valtava. Se tuntui kivalta. Silloin en ajatellut luovani uraa, mutta siitä lähtien olen kuitenkin elättänyt itseni musiikilla. Aluksi tosin asuin mutsin nurkissa, joten kulut olivat pienet. Kun fyrkkaa tuli, ei siitä koskaan mitään jäänyt. Syksyllä 1964 Danny meni inttiin ja The Islanders jatkoi nelimiehisenä. Tehtiin rundi tukholmalaisen Hi-Grades-bändin kanssa. Siinä soitti Abban levyiltä tuttu basisti Mike Watson. Me saatiin niiltä merkittävää uutta tietoa. Meidän basisti heitti plektran roskiin, koska Watson soitti sormin. Me opittiin myös, että kitaraan saa venyvämmän kielisetin, kun jättää SUE » 12 « NRO. 6 KANSAN TAKAA SAIMAALLE paradise oli tapani Kansan taustabändi, kunnes Tapsa antoi meille kenkää ja me jatkettiin keskenämme. Eka single Dark Side of the Moon / My Child tehtiin Ruotsissa vuonna 1970. Saman vuoden syksyllä nimi muutettiin Pepe & Paradiseksi. Bändin kokoonpano eli jonkin verran. Se, jossa oli Pedro Hietanen ja Pave Maijanen, oli helvetin hyvä. Pepe & Paradise teki kolme albumia vuosina 1972-1975. Siihen aikaan suomalainen popmusiikki meni Wigwamin ja Tasavallan Presidentin matkassa progen suuntaan. Me taas kuljettiin laulullista linjaamme pitkin popiskelmään päin. Kun Pepe & Paradise lopetti toimintansa, jatkoin uuden bändin kanssa. Se saattoi myös olla nimeltään Paradise – en ole varma, se oli sekava ja nopea vaihe uralla. Tein ensimmäiset sooloalbumini 70-luvun lopulla. Sitten Danny pyysi mua mukaan kesärundille, jonka se teki Armi Aavikon kanssa. Mä in- nostuin, että pienet palkat ja paljon duunia, totta kai sopii. Olin niissä kuvioissa useamman vuoden. 80-luvun puolella tein soololevyjä ja perustin ravintolabändin, jossa soitti muun muassa Bogart Co:sta ja Kaamoksesta tuttu rumpali Johnny Gustafsson. Me kierrettiin pohjoismaissa 80-luvun puoliväliin saakka ja soitettiin paljon laivoilla. Se oli aika raskasta duunia. Sitten muutin Poriin ja jatkoin sooloartistina. 90-luku oli vaikeaa aikaa. Mä olin kaikin puolin allapäin erinäisistä syistä. Olen aina tykännyt keikkailusta, mutta huonoina aikoina sekään ei tuntunut kivalta. Se vuosikymmen kuitenkin päättyi hämmentävän hienosti mun, Maijasen, Kirkan ja Hectorin Mestarit areenalla -projektiin. Siinä mentiin korkealla ja kovaa. Isot paikat myytiin loppuun ja liikenne meni sekaisin. 2000-luvulla tein omakustannelevyjä ihan omasta halustani. Tietokoneiden nykyiset äänityssysteemit ovat mulle unelmien täyttymys. Mulla on studio läppärissä ja tykkään näprätä sitä. Jotkut uusimmista levyistäni onnistuivat soimaan radiossa mutta jäivät silti vähälle huomiolle. Nykyisin mulla on soittajarinki, josta voin valikoida keikoille bändin sen mukaan, kuka milloinkin on vapaana. Mulla on kunnia saada soittaa hyvien muusikoiden kanssa. Sellaisilla keikoilla velat muuttuvat saataviksi. Uuden Pepe & Saimaa -albumin vastaanotto hämmentää. Mitä ihmettä tapahtuu? Se myy hyvin ja saa hyviä arvosteluja. Mä en ole koskaan ollut poissa markkinoilta, vaan olen laulanut jatkuvasti. Sitten yhtäkkiä tulee tällainen suksee. Kiinnostaa nähdä, saanko tästä peräti kultalevyn. LAVALLA JA SALILLA olen tehnyt tätä työtä 50 vuotta. En ole muuttunut luonteeltani mitenkään. Musta voi saada lepsun vaikutelman, mutta se on hämäystä. Laulajan työ vaatii aggressiivisuutta ja nopeaa ajattelua. Olen ensisijaisesti laulaja. Olen biisejäkin rustannut, mutta se ei ole mun lajini. Omien kappaleiden laulaminen on tosi tylsää, koska ne ovat liian tuttuja. Olen hyvä laulamaan muiden biisejä. Vanhenemisen tiedostan vain peiliin katsoessa. Kun ikää tulee, täytyy huolehtia siitä, että pystyy käyttämään kroppaansa niin kuin ennenkin. Käyn pari kertaa viikossa kuntonyrkkeilyssä. Siihen kuuluu 30-40 minuuttia hikijumppaa: naruhyppelyä, punnerruksia, vatsalihasliikkeitä ja monenlaista heilutusta ja pyöritystä. Lopuksi me hakataan säkkiä ja muksitaan toisiamme. Herrasmiestyyliin. « PERTTI “PEPE” WILLBERG Laulaja, s. 17.12.1946 Turussa Perhe: viiden lapsen isä, asuu vaimonsa kanssa Helsingissä Levyttänyt kymmenen sooloalbumia sekä mm. Jormasin, Pepe & Paradisen, Mestarien ja The Islandersin kanssa. Ajankohtaista: Matti Mikkolan tuottama albumi Pepe & Saimaa on menestys. Pepe & Saimaa keikalla Turun Ruisrockissa 5.7. ja Huvilateltassa Helsingissä 25.8.
• KLUBI, TAMPERE 6.7.2014 OVET KLO 20, K-18, LIPUT TOIMITUSKULUINEEN ALK. 43,50 € THE CIRCUS, HELSINKI 7.7.2014 OVET KLO 19, K-18, LIPUT TOIMITUSKULUINEEN ALK. 43,50 € Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma suljettu, Ti klo 16-02, ke-la klo 16-04, su klo 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 3e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com KE 04.06. KIVESVETO GO-GO, DEFCON ZERO (UK), SEKSIHULLUT 6€ + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ TO 05.06. PROVENCE, THE EXPECTED 6€ + DJ IIRO klo 23-04 3€ PE 06.06. RED ELEVEN, UPSIDE CROWN 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + BIFF! BANG! POW! FEAT. DJ´S SÄRMÄ & JR SOUL klo 23-04 5€ LA 07.06. MIAU, EVA ON THE WESTERN CASTLE ISLAND 6€ + LOOSER-KLUBI: DJ´S NOORA KOBAIN & NATASHA NEVERMIND klo 23-04 5€ SU 08.06. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 10.06. KALLE SALOSEN HAMMOND-KLUBI feat. NIKO AHVONEN Vapaa pääsy! KE 11.06. DAVE EVANS (AU), THUNDERBAUM 8/10€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ WALLO klo 23-04 3€ TO 12.06. KINGS OF MOONSHINE, ANSSI SALMINEN 6€ + DJ LORD FATTY klo 23-04 3€ PE 13.06. LOVE TRIANGLE (UK), ACID RUNS, TEKSTI-TV 666 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ PETE TNT & SUVELAN KULTAPOIKA klo 23-04 5€ LA 14.06. VERHOT, IDIOMATIC 6€ + CLUB CASINO feat. DJ HANK 5€ SU 15.06. SHIMMER & SHAKE: LENNOKKAAT LAVATANSSIT 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti SU 15.06. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 18.06. WOLAND, ZERØES 6€ + DJ LORD FATTY klo 23-04 3€ TO 19.06. KLUB SUTINAA! feat. DJ HYVÄVILLE klo 23-04 3€ PE 20.06. DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 5€ LA 21.06. BIG SHAKE feat. SAMPSA VILHUNEN & VESA YLI-PELKONEN klo 23-04 5€ SU 22.06. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ IIRO klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 25.06. RADIO HELSINGIN KESÄKLUBI (YLÄKERTA): JAAKKO LAITINEN & VÄÄRÄ RAHA (20:00), DJ PALEFACE (19:00) Vapaa pääsy! + BRAVE CITIZENS OF EARTH, BOMBEAR, ELEPHANTER 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TO 26.06. OCTOPUS SYNG, RAMBAMALAM, DEBBIE FOX 6€ + DJ LORD FATTY klo 23-04 3€ PE 27.06. ALAVALA, JO MEARES (AU) 6€ + GRANDE ROCK feat. DJ SLIM MIKE 23-04 5€ LA 28.06. HUKKA JA MAMA, UNIA 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + TANSSI TAI KUOLE VOL.11 klo 23-04 5€ SU 29.06. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 Vapaa pääsy! SU 13.07. SHIMMER & SHAKE: KESÄYÖN UNELMA 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti TO 31.07. SNFU (CAN), TRYER 13/15€ Ennakkoliput: Tiketti LA 02.08. LEFTÖVER CRACK (USA), LAKES 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti SUE » 13 « NRO. 6
• SUEN FESTIVAALI TURKU ACOUSTIC 27.-29.6. Turku Jippu, Tommi Kalenius, Tuomas Kauhanen, Kari Peitsamo SUICIDE SILENCE TYKITTÄÄ MENEMÄÄN NUMMIROCKISSA JUHANNUKSENA. LAWATANSSIT 27.–29.6. Kotka Asa & DJ Polarsound, Heikki Kuula, Aksim, Cold Pupu Sauna, Aivovuoto, Tapani Kansalainen, 22–pistepirkko BÄTTRE FOLK FESTIVAL 27.–29.6. Hailuoto Samuli Putro, Olavi Uusivirta, Mirel Wagner, Iisa, Asa, Heikki Kuula, Mikko Joensuu, Death Hawks IMATRA BIG BAND FESTIVAL 27.6.–3.7. Imatra Eva & Manu, Duke Robillard, Knucklebone Blues Band, Stig, Erin TAMMERKOSKEN SILLALLA 27.6.–5.7. Tampere Lauri Tähkä, Erin, Yö, Popeda, Kolmas Nainen KAAVI BLUES 5.–8.6. Kaavi Erja Lyytinen, Sean Taylor, Howard Glazer & The Lazy Moose Blues Band SOUTH PARK 6.–7.6. Tampere Europe, W.A.S.P, Skid Row, Shining, H.E.A.T, Battle Beast, Brother Firetribe, Death Hawks, Lost Society VAAKUNA PIKNIK 6.–7.6. Kouvola J. Karjalainen, Robin, Egotrippi, Jukka Poika, Kaija Koo, Anna Abreu PFP 6.–7.6. Vaasa Spice 1, Eurocrack, Panama Rayo & Soppa, Loota Kii, Sairas T, Aksim JÄÄLICITYROKKI 6.–7.6. Jääli Stam1na, Poisonblack, Zero Nine, Lost Society, For The Imperium KIVENLAHTI ROCK 6.–7.6. Espoo Within Temptation, UB40, Anette Olzon, Sonata Arctica, The Rasmus SAARISTO OPEN 6.–7.6. Kaarina Apulanta, Kotiteollisuus, Jukka Poika, Klamydia, J. Karjalainen . KLUSTERMUS 7.6. Rauma Hopeajärvi, Musta valo, Markus Perttula, Riutta, 8½, Lost Boots SATAMAN YÖ 12.–14.6. Jyväskylä Pariisin Kevät, J. Karjalainen, Jukka Poika, Lauri Tähkä, Cheek, Yö RAATIN STADION 13.6. Oulu ZZ Top, Ben Miller Band, Melrose FIGHT THE NIGHT! 13.–14.6. Ääniwalli, Helsinki Claudio Simonetti’s Goblin, Master, Antichrist, Malicious Death, Mortuary Drape, Salem’s Pot, Circle – Incarnation, Tombstoned BOOMBOX FESTIVAL 13.–14.6. Helsinki Karri Koira & Ruudolf & Musta Barbaari, Juju, Asa, JVG, Spekti WAASA POP 13.–14.6. Vaasa Olavi Uusivirta, Irina, Happoradio, Uniklubi, Donkeyboy, Stig, Indica ILOFESTIVAL 14.6. Kellokoski Paleface, SMG, Lau Nau, Dave Lindholm B. Inventive, Muuan Mies OULU PALAA II 14.6. Oulu JMKE, Rattus, Death by Snoo Snoo, Tulukset, Silminnäkijä ROCKIN’ HELLSINKI 14.6. Helsinki ZZ Top, Ben Miller Band, Melrose HUHDASFEST 14.6. Kouvola Asa, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Muuan Mies, The Solar Apparatus ROCK’N’ROLL JAMBOREE 19.–21.6. Ellivuori Jackson Sloan, Johnny Trouble, Adels, Miki Lamarr, Johnny Legend NUMMIROCK 19.–21.6. Nummijärvi W.A.S.P, Behemoth, Suicide Silence, The Black Dahlia Murder, Turisas, Kuolemanlaakso, Stone, Turmion Kätilöt, Wolfheart, Medeia, Tuoni, Speedtrap, Mörbid Vomit HIMOS FESTIVAL 19.–21.6. Jämsä Haloo Helsinki!, Happoradio, Klamydia, Pariisin Kevät, Stam1na Boots, SMG, Samuli Putro, Risto, Eläkeläiset, The Valkyrians, Random Hand, Busdriver PUISTOBLUES 25.–29.6. Järvenpää Status Quo, The Ford Blues Band, Heritage Blues Orchestra ISKELMÄ FESTIVAALI 26.–28.6. Jämsä Haloo Helsinki!, Jukka Poika, Erin, Stig & Kullankaivajat, J. Karjalainen PROVINSSIROCK 27.–28.6. Seinäjoki The Prodigy, Jake Bugg, North Mississippi Allstars, Karnivool, Nonono, Cheek, Eläkeläiset, Turmion Kätilöt, Viikate, M.I.A, Dropkick Murphys, Knife Party, Risto, Samuli Putro, Softengine, Stam1na RIIHIMÄKI ROCK 27.–28.6. Riihimäki Jukka Poika & Sound Explosion Band, Reckless Love, Popeda, Jenni Vartiainen, JVG, Klamydia, Kaija Koo, Pelle Miljoona United, Death Hawks TUSKA OPEN AIR 27.–29.6. Helsinki Dimmu Borgir, Children Of Bodom, Carcass, Anthrax, Bring Me The Horizon, Stone, Emperor, Satyricon, Neurosis ÄMYROCK 28.6. Hämeenlinna Kari Peitsamo JOUTSAN JOUTOPÄIVÄT 3.–6.7. Joutsa Uniklubi, Elonkerjuu, Martti Servo & Napander LUMOUS GOTHIC FESTIVAL 3.–6.7. Tampere Two Witches, Leaether Strip, Malaise, Psyyke, Autogen KIHAUS 4.–5.7. Rääkkylä Arttu Wiskari, Sari Kaasinen, Timo Rautiainen Folk Band KEMIJÄRVEN YÖTTÖMÄT YÖT 4.–5.7. Kemijärvi Lauri Tähkä, Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani JYSÄRI 4.–5.7. Jämsä Scooter, E–Type, Bad Boys Blue, 2 Unlimited, Solid Base, Pandora, Captain Jack JUVA ROKKAA 4.–5.7. Juva Jenni Vartiainen, Popeda, Viikate, Luonteri Surf, Haloo Helsinki!, Kotiteollisuus, Francine HAIM TYKITTÄÄ MENEMÄÄN ILOSAARIROCKISSA JOENSUUSSA. SIERAVUOREN JUHANNUS 19.–21.6. Eura Stig, Haloo Helsinki, Jukka Poika, Kuningasidea, Petri Nygård KALAJOEN JUHANNUS 19.–21.6. Kalajoki Cheek, Redrama, Haloo Helsinki! VISULAHDEN JUHANNUS 20.–21.6. Mikkeli Eppu Normaali, Klamydia, Kolmas Nainen, Kaija Koo, Erin VALTTERI FESTIVAL 20.–21.6. Tampere Jätkäjätkät, Olavi Uusivirta, Jarkko Martikainen ja Luotetut Miehet, Laura Moisio, Talmud Beach, Lost SUE » 14 « NRO. 6 SUMMER UP 4.–5.7. Lahti Tinie Tempah, Brädi, Redrama, Uniikki, Asa, Raappana, Gasellit, Teflon Brothers, JVG & Mäk Gälis, Sanni HARJUFEST 4.–5.7. Karkkila Anna Abreu, Paleface, Agents, Marko Haavisto & Poutahaukat ROCKKAAMO 4.–6.7. Kangasniemi Knucklebone Oscar, Bad King, M. A. Numminen ja Pedro Hietanen BALTIC JAZZ 4.–6.7. Taalintehdas Robin, Poets of the Fall, Edu Kettunen RUISROCK 4.–6.7. Turku David Guetta, The Offspring, Bastille, Lily Allen, Veronica Maggio, Jenni Vartiainen, Phoenix, Wiz Khalifa, Suede, Tame Impala, Michael Monroe AITOON KIRKASTUSJUHLAT 5.–7.7. Aitoo, Pälkäne Kolmas Nainen, Sanni, Olavi Uusivirta, Stig, Apulanta HELSINKI CLASSIC FESTIVAL 9.7. Helsinki Stevie Wonder, Cody ChesnuTT, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana, Nicole Willis & The Soul Investigators TORIN RYTMIT 9.–12.7. Hyvinkää Jenni Vartiainen, Michael Monroe, Robin, Scandinavian Music Group OLUSET OLUTJUHLAT 9.–12.7. Iisalmi Anssi Kela, Erin, Kolmas Nainen LAHDEN YÖT 9.–12.7. Lahti Haloo Helsinki, Popeda, Jannika B ROTUAARI PIKNIK 9.–12.7. Oulu Haloo Helsinki!, Jukka Poika, J. Karjalainen, Dumari & Spuget RANTAJAMIT 10.–12.7. Lohja Sanni, Cheek, Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani, Jenni Vartiainen
• IKALENTERI 2014 ARI VÄNTÄNEN LAPPEENRANNAN YÖT 10.–12.7. Lappeenranta J. Karjalainen, Yö, Jannika B, Tuure Kilpeläinen WANAJA FESTIVAL 18.–19.7. Hämeenlinna Michael Monroe, Erin, Jenni Vartiainen, Turisas, Kotiteollisuus LAPIN KULLAN KIMALLUS 10.–13.7. Rovaniemi Melrose, Freud, Marx, Engels & Jung, Overtake, Bablo & Esa Eloranta SOTKAMON SYKE 18.–19.7. Sotkamo Sabaton, Lost Society, Battle Beast, Stam1na, Sonata Arctica SUOMIPOP 10.–13.7. Jyväskylä Apulanta, Yö, Jenni Vartiainen, Haloo Helsinki! SUNSET BEACH PARTY 18.–19.7. Karkkila Death Hawks, Melrose, Pää Kii, Jonna Tervomaa, Voimaryhmä, Santa Cruz HUMMERIPOIKAROCK 11.–12.7. Haukivuori Bloodred Hourglass, Gotham OD, Luonteri Surf, Himanes, Hanna Pakarinen KANAVAROCK 18.–20.7. Vääksy Dingo, Anna Abreu, Sanni, My First Band, Modernistit, Hevisaurus PIONEERIFESTIVAALI 11.–12.7. Kouvola Sonata Arctica, Apulanta, Stam1na, Turmion Kätilöt, Kotiteollisuus, Pää Kii, Viikate, Poisonblack TRAKTORIJATZIT 11.–12.7. Viitasaari Kari Peitsamo, Esa Pulliainen Combo feat. Mr Breathless, Faarao Pirttikangas ILOSAARIROCK 11.–13.7. Joensuu Portishead, Alice in Chains, Ellie Goulding, Haim, Mustasch, A$AP Ferg, Trentem?ller, Stam1na, Happoradio, Haloo Helsinki!, Insomnium ALPON KESÄVESTARI 12.7. Loimaa Radiopuhelimet akustisesti, Jussi Hakulinen Distortion, The Desert Kings PORI JAZZ 12.–20.7. Pori Bob Dylan, Pet Shop Boys, Kelis, Patti Smith, Pariisin kevät TAMMERFEST 16.–19.7. Tampere Apulanta, Eppu Normaali, Erin, Haloo Helsinki!,John Newman, Viikate TWIN CITY FESTIVALS 17.–19.7. Tornio Egotrippi, Herra Ylppö & Ihmiset, Jenni Vartiainen, JVG, Rähinä Special H2Ö 18.–19.7. Turku Absoluuttinen Nollapiste, Cosmo Jones Beat Machine, Gong, Hiljaiset kallot, Kiveskives, Liimanarina, Nightsatan, Risto, Tundramatiks TULIVUORIROCK 18.–19.7. Lappajärvi Pave Maijanen, Jarkko Ahola, Duo Rautiainen & Lampi SOLAR SOUND FESTIVAL 18.–19.7. Seinäjoki Elastinen, Uniikki, Stig, Karri Koira & Ruudolf, Aste, Spekti, Brädi LOST BOOTS TYKITTÄÄ MENEMÄÄN INDIE-ILTAMISSA TURUN KLUBILLA. KARJUROCK 18.–20.7. Uusikaupunki Helloween, Elastinen, Anna Abreu, Jonne Aaron, JVG THE ROCKOFF FESTIVAL 18.–26.7. Maarianhamina Mustasch, Ulf Lundell, Ace Wilder KUOPIO ROCKCOCK 25.–26.7. Kuopio Scorpions, Therapy?, Lost Society, Haloo Helsinki!, Kotiteollisuus, Poisonblack, Stam1na, LPRHC FEST 1.–2.8. Lappeenranta Ringworm, Become a Threat, Hammertime, The Heartburns, Kivesveto Go Go, Petos, Ydinperhe JÄTTÖMAA 19.–20.7. Kouvola Panssarijuna, Islaja, Black Lizard, Hopeajärvi, Jaakko & Jay QSTOCK 25.–26.7. Oulu Megadeth, Volbeat, Soilwork, Anna Abreu, Happoradio, Scandinavian Music Group BLOCKFEST 1.–2.8. Tampere Snoop Dogg, Tyga, Laineen Kasperi, Asa, Redrama, Juju KEITELEJAZZ 23.–26.7. Äänekoski Anssi Kela, Jenni Vartiainen, Eva & Manu, Von Hertzen Brothers, Focus NALLEROCK 25.–26.7. Kitee Viikate, Karri Koira, Neljä Ruusua, Janna Hurmerinta DBTL 23.– 27.7. Turku Jarkko Martikainen, Peer Günt, Herra Ylppö & Ihmiset, Pariisin Kevät INDIE–ILTAMAT 23.-27.7. Klubi, Turku Pää Kii, Maakuntaradio, Särkyneet, Lost Boots, Mansion, Sammal, Morbid Evils, Asa, Poutatorvi, Kaveri Special, Yakuzi Pato, No Shame, Kivesveto go go, Nyrkkitappelu, Antavat Kädet, Atomirotta RAKUUNAROCK 19.–20.7. Lappeenranta Sanni, Apulanta, Santa Cruz, Pää Kii, Kivimetsän Druidi, Julian Rock VASKI AREENA 24.–27.7. Apulanta, Mokoma, Kolmas Nainen, Hevisaurus, Suvi Teräsniska METSÄFESTIVAL 24.– 27.7. Mäntyharju Ozric Tentacles, Hidria Spacefolk, Squaremeat, Kirna, Avaris, Muffler KARMAROCK 26.7. Harjavalta Anssi Kela, Maj Karma, Raappana + DJ Leimasin, Iisa, Death Hawks, Louise Distras, Barren Earth, Hebosagil PIPEFEST 24.–26.7. Himos, Jämsä Ruger Hauer, Elastinen, Brädi, Teflon Brothers, Gasellit, Solonen & Kosola MALLUSJOEN TAKINKÄÄNTÖVIIKKO 27.7. – 2.8. Pelle Miljoona, Marko Haavisto KOTKAN MERIPÄIVÄT 24.–27.7. Kotka Olavi Uusivirta, Musta Barbaari, Justimus, Sini Sabotage SILTAKEMMAKAT 30.7.–2.8. Puumala Neljä Ruusua, Eppu Normaali, Sanni, Jonne Aaron, Jenni Vartiainen SEINÄJOEN VAUHTIAJOT 24.7. –27.7. Seinäjoki Apulanta, Haloo Helsinki, The Rasmus, Irina, Klamydia, Erin, J. Karjalainen KAJAANIN KAUPUNKIFESTIVAALI 31.7.–2.8. Kajaani J. Karjalainen, Eppu Normaali BACKYARD ROCK 18–19.7. Loviisa The Blanko, Jupi7er, Fool April, Miau, Verity TYÖVÄEN MUSIIKKITAPAHTUMA 24.–27.7. Valkeakoski J. Karjalainen, Olavi Uusivirta, Eppu Normaali, Paleface & Räjähtävä Nyrkki, Jonna Tervomaa, Herra Ylppö & Ihmiset, Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet SUMMER SOUND FESTIVAL 18.–20.7. Helsinki Tiësto, JS16, Avicii, Laidback Luke, Blasterjaxx, Wildstylez, DVBBS MAGIC CIRCLE FESTIVAL 25.–26.7. Helsinki Manowar, Teräsbetoni, Imperia, Hostile FORSSAN HOLJAT 31.7.–2.8. Forssa J. Karjalainen, Neljä ruusua HÄMYVESTARIT 1.–2.8. Hämeenkyrö Klamydia, Jukka Poika, Uniklubi, Happoradio, Jesse Kaikuranta VANHAN PAUKUN FESTIVAALI 1.–2.8. Lapua Kolmas Nainen, Softengine, Elonkerjuu, Pirulainen, Flute of Shame SULATTO 2.8. Raahe Redrama, Laineen Kasperi & Palava kaupunki, Nicole HIETSKUROCK 7.–9.8. Vaasa Girlschool, Pelle Miljoona United, Loose Prick, Barbe–Q–Barbies FLOW FESTIVAL 8.–10.8. Suvilahti, Helsinki The Horrors, Poliça, Marissa Nadler, OutKast, The National, Janelle Monáe, Die Antwoord, Paul Kalkbrenner, Slowdive, Bill Callahan SIMEROCK 8.–9.8. Rovaniemi Haloo Helsinki!, JVG, Jukka Poika, Mikael Gabriel, Stig, Kaija Koo JURASSIC ROCK 8.–9.8. Mikkeli HIM, Flogging Molly, Clean Bandit, Stam1na, Kaija Koo, Haloo Helsinki! TIKKURILA FESTIVAALI 1.–3.8. Vantaa Pariisin kevät, Michael Monroe, Ruudolf & Karri Koira, Irina, Stig JALOMETALLI 8.–9.8. Oulu King Diamond, Triptykon, Testament, Sacred Reich, Loudness, Samael, High on Fire, Uncle Acid & the Deadbeats, Kvelertak, Rotten Sound, Kuolemanlaakso SATAMA OPEN AIR 1.8.–2.8. Kemi Eppu Normaali, Erin, Uniikki, Sanni, Irina SAMPEA JA SAMPPANJAA 8.–9.8. Varkaus Stig, Kolmas Nainen, Happoradio, Pete Parkkonen, Deestyle SUE » 15 « NRO. 6 AURA FEST 8.–9.8. Turku Nopsajalka, Janne Ordén, Lord Est, Teflon Brothers, Mäkki aka Aito Mäkki, Tuomas Kauhanen, Brädi, Solonen & Kosola, Aste, Spekti MILJOONAROCK 9.8. Tuuri HIM PORISPERE 8.–10.8. Pori Flogging Molly, August Burns Red, Nekromantix, Amaranthe, Apulanta, Stam1na, Ranger, Death Hawks, Penniless, Circle WEEKEND FESTIVAL 15.–16.8. Helsinki Calvin Harris, Afrojack, Alex Kunnari, Deadmau5,Heikki L, Jvg, Knife Party, Orion, Orkidea, Proteus DARK RIVER FESTIVAL 15.–16.8. Kotka Viikate, Thunderstone, Shade Empire, Wolfheart, Medeia, For The Imperium, Whispered, Thaurorod KOITELI ELÄÄ 16.8. Kiiminki Emma Salokoski, Redrama, Kotipelto & Liimatainen Acoustic Duo, Sir Elwood Duo, Samuli Putro DRIVE IN & ROCK 22.8. Nurmes The Go–Getters, Melrose, 20th Flight Rockers, Freud Marx Engels & Jung, Pepe Ahlqvist WE LOVE THE 90’S 29.–30.8. Helsinki Bad Boys Blue, Dr. Alban, E–Type, Pandora, Basic Element, Mr. President, Sash, E–Rotic, Rednex SERENA POP & ROCK 29.–30.8. Espoo Jenni Vartiainen, Kaija Koo, Juha Tapio, Jukka Poika, JVG, Sanni, Anna Abreu, Roope Salminen & Koirat LUTAKKO LIEKEISSÄ 29.-30.8. Jyväskylä Catharsis, Looptroop Rockers, Wolves Like Us, INVSN, Satan’s Satyrs, Honningbarna, Pää Kii, Smc Lähiörotat, Ghost Brigade
• HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVAT LEVY-YHTIÖ » KUIN KUK Manic Street Preacers on yhtye jota koetaan, ei kuunnella. Tähän bändin pitkänhuiskea basisti Nicky Wire on kuitenkin jo tottunut. icky Wire soittaa walesilaisessa rockbändissä, jonka nimi on Manic Street Preachers, Maaniset katusaarnaajat. Hän on 47-vuotias, mutta lopetti silmämeikin käytön vasta neljä vuotta sitten Postcards From a Young Man -levyn julkaisun jälkeen. – Minusta tuntui, että oli aika aikuistua. Ihan jo levyn nimenkin takia, hän naurahtaa. Heinäkuussa Manic Street Preacersiltä ilmestyy 12. albumi. Matka on ollut Nicky Wirelle pitkä. Hänen yhtyetoverinsa Richey James katosi vuonna 1995. James hyppäsi luultavasti alas Severn Bridgen sillalta Etelä-Gloucestershiressa Englannissa. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Vuonna 2008 hänet julistettiin “todennäköisesti kuolleeksi”. Kuuluisimman temppunsa James teki vuonna 1991. NME-lehden toimittaja Steve Lamacq epäili, ettei poliittisista sloganeistaan ja antikapitalistisesta asenteestaan tun- N nettu yhtye ollut tosissaan, ja että leopardikuviot ja haista vittu -asenne olivat pelkkä markkinointikikka. James viilisi keskustelun lomassa partakoneen terällä käteensä tekstin 4 REAL. Kuva viillellystä ja verta vuotavasta Richestä on ikoninen – ainakin niille Manics-faneille, jotka suhtautuvat yhtyeeseen liki uskonnollisella hurmoksella. Hurmoksellisesti Manicseihin (sillä se on yhtyeen lempi- ja hellyttelynimi fanien joukossa ympäri maapallon) suhtautuvia faneja on maailma pullollaan. Manic Street Preachersiä ei kuunnella. Sitä koetaan. Eräs kokenut musiikkitoimittaja haastattelee Helsingin keikan alla samoissa haastattelusessioissa yhtyeen laulaja James Dean Brad?eldiä ja huutelee ennen juttutuokiota itselleen Facebookissa beetasalpaajia, jotta saisi jännityksensä kuriin. Vuosien varrella luultavasti kaiken ja vähän enemmänkin nähnyt levy-yhtiön edustaja esittelee vinyySUE liä, johon aikoo kerätä yhtyeen jäsenten nimikirjoitukset. Miten Manicseistä tuli yhtye, jota kaikki – siis aivan kaikki – rakastavat? HYLJÄTYSTÄ RAKASTETUKSI kello on 15.45, ja The Circuksen edessä istuu kolmen tytön joukkio. Heidän vieressään makaa matkakaiutin. Kaiuttimesta kaikuu yksi Manicsien rakastetuimmista kappaleista, Motorcycle Emptiness. Kappale saarnaa konsumerismia ja kulutusyhteiskuntaan vastaan. Se on kirjoitettu vuonna 1992 julkaistulle albumille Generation Terrorists. Kukaan Manic Street Preacersin Helsinginkeikkapaikan edessä istuvista tytöistä ei ollut edes syntynyt silloin kun kappale kirjoitettiin. Siinä onkin eräs Manicsien salaisuuksista. He tekevät kappaleita, jotka huokuvat dekadenssia, verkkosukkahousuja, mustia aurinkolaseja keskellä yötä. Manicsit tekevät kap- » 16 « NRO. 6 paleita niille, jotka kokevat yhteiskunnan normien kuristavan individualismin hengiltä. Tai ainakin tekivät. – Pitkän uran salaisuutemme on siinä, että teimme uramme alussa niin puhuttelevia levyjä, Wire kertoo The Circuksen takahuoneessa. Hänellä on maine joviaalina ja mukavana miehenä. Tämä saa vahvistuksen, kun hän tarjoaa takahuoneen olutvarastosta oluen. Välillä hän laittaa aurinkolasit kasvoilleen, vaikka takahuoneessa on muutenkin hämärää. Dekadenssia! Wire ei ole täysin onnistunut kytkemään rocktähteyttään pois päältä, vaikka kajaalin käytön lopettikin. Tai ehkä sittenkin. Palataan siihen myöhemmin. Keikkapaikan edessä istui tyttöjä, jotka eivät olleet vielä syntyneetkään, kun dekadenssitrilogianne eli kolme ensimmäistä levyänne (Generation Terrorists 1992, Gold Against the Soul 1993, The Holy Bible 1994) ilmestyivät.
• KA TAHANSA – Niissä levyissä on yhä voimaa, ja ne houkuttelevat nuoria ulkopuolisia musiikkimme pariin. Sitten nämä ulkopuoliset kerääntyvät keikoillemme ja löytävät toisensa. Se on aivan tajutonta. Fanimme ovat niin kultaisia. Kävelin eilen Helsingin kaduilla ja muutama fani tuli juttelemaan kanssani. Kaikki ovat aina niin ystävällisiä meitä kohtaan. Tietenkin internetin tietotoimiston ja tarinoiden mukaan olemme kusipäitä, mutta eivätkös kaikki saa siellä paskaa niskaansa? Manicsien 20 vuoden uran salaisuus onkin alusta lähtien ollut siinä, että sillä on ollut jokamiesbändin maine. Nicky Wire kertoo, kuinka hän aikoinaan matkusti satoja kilometrejä katsomaan Jesus And Mary Chainin kaltaisia yhtyeitä. Hän on seissyt räntäsateessa keikkapaikan ulkopuolella odottamassa sisäänpääsyä. Hän tietää, miltä faneista tuntuu. Nicky tietää, miltä tuntuu elää yhtyettä sen sijaan, että vain kuuntelisi sitä. Mikään bändi ei kuitenkaan pärjäisi ilman hyviä kappaleita. Vuonna 1996 Manicsit julkaisivat albumin Everything Must Go. Se teki heistä megaluokan aktin. Menestyksen myötä heistä tuli hyljeksittyjen outsidereiden lisäksi äitien ja isien ja isoäitien ja isoisien ja serkkujen ja setien ja tätien yhtye. Lagerpäissään heiluvat futisfanit hoilasivat bändin tunnetuimman hitin Design for Lifen kertosäettä ”We don’t talk about love / we only want to get drunk” ymmärtämättä lainkaan sitä, että kappaleessa oli kyse työväenluokan aseistamisesta kirjoilla, ei dokaamisesta. – En sanoisi että uramme meni tuossa vaiheessa väärään suuntaan, mutta kyllä se pienimuotoisen identiteettikriisin ainakin minussa laukaisi. Everything Must Go muutti ti keikan Kuuban Havannassa, missä se tapasi maan johtajan Fidel Castron. – Kun Castro astui huoneeseen, kaikki hiljenivät. Hänellä oli karismaa, jota on vaikea selittää. Olin kuitenkin yllättävän rauhallinen siinä tilanteessa. Eniten olen ollut hermostunut jalkapalloilijoiden kanssa jutelles- ” Emme ole koskaan kuvitelleet olevamme tähtiä. elämämme. Meistä tuli kaikkien suosikkiyhtye. Sen sulatteluun meni aikaa todella paljon. Emme me ole koskaan kuvitelleet olevamme tähtiä. KANSAN YHTYE manicseistä on 20 vuoden aikana tullut osa rockin kuninkaallisten kermaa. He ovat päässeet vierailemaan juhlissa ja valtakunnansaleissa, joihin normaaleilla ihmisillä ei olisi minkäänlaista asiaa. Silti se ei ole missään vaiheessa menettänyt uskottavuuttaan. Saavutus on melkoinen, sillä samalla yhtye on onnistunut välttämään brittiläisen haaskalehdistön roskakirjoittelun. Vuonna 2001 Manic Street Preachers soitSUE sa, Nicky kertoo. – Manchester Unitedin walesilaistähden Ryan Giggsin näkeminen oli raastavaa. Tuo on jotenkin niin kovin Nicky Wireä. Hän on rocktähti, joka on tavannut elämänsä aikana lukemattomia valtionpäämiehiä, jotka ovat ravisuttaneet koko läntistä pallonpuoliskoa. Silti hän on samalla kuin kuka tahansa meistä. Elokuusta toukokuuhun hän katsoo tiiviisti suosikkijalkapallojoukkueensa Tottenhamin edesottamuksia. – Olen aina ollut kova jalkapallofani. Siksi heidän kanssaan jutteleminen on välillä niin hankalaa. Muusikoiden kanssa työskentelen samalla alalla, joten heidän kanssaan löytää aina keskusteltavaa. Morrisseyta en tosin » 17 « NRO. 6 koskaan uskaltaisi kohdata. Meidän piti itse asiassa pyytää häntä vierailemaan uudelle levyllemme, mutta emme yksinkertaisesti pystyneet siihen. Hän olisi kuitenkin haistatellut meille päin naamaa. Olemme olleet jopa samoissa palkintogaaloissa kuin hän, mutta emme ole koskaan uskaltaneet sanoa hänelle mitään. Rockjumalallakin on siis omat jumalansa. – Hei, minä kasvoin Morrisseyn musiikin parissa. Hän oli elämäni tärkein ihminen 12 ja 18 ikävuoden välillä. Vähän kuten Manicsit miljoonille skideille ympäri maapalloa? Nicky hymähtää vastaukseksi, eikä aluksi sano mitään. – Ehkä. Toivottavasti. Kun poistun haastattelutilasta, tajuan syyn Nickyn aurinkolaseihin. Kattolampun kelmeä kajastus on osunut koko ajan takahuoneen peiliin. Siitä se on jatkuvasti heijastunut suoraan hänen silmiinsä. Nicky on kuitenkin ollut liian ujo valittaakseen keskustelutuokion aikana asiasta. Nicky Wire jää istumaan sohvalle ja näyttää vähän eksyneeltä ja kömpelöltä pörröpäältä. Hän nousee ja kättelee, mutta istuu sen jälkeen takaisin alas. – Mitäköhän minun pitää nyt tehdä? Tuleekohan seuraava haastattelija huoneeseen vai haenko minä hänet? On tämä vaikeaa. Jokamies. «
• HAASTATTELU – Vielä pari vuotta sitten emme vielä tienneet, mitä tästä bänditouhusta tulee, jos mitään. Pärjäsimme musiikilla miten kuten, mikä on jo sinänsä timanttista. Emme kuitenkaan ikinä arvanneet, että First Aid Kit kiinnostaisi ihmisiä näin paljon. Sitten tuli The Lion’s Roar ja homma villiintyi. Sen jälkeen kaikki on ollut hämmentävän hienoa. Ei kuitenkaan niin hienoa, ettei epäuskon hetkiä olisi tullut. SU 6.7. RUISROCK, TURKU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT SONYMUSIC » HULLU MAAILMA First Aid Kit on kasvanut aikuiseksi tien päällä ja studioissa. Musiikki on Söderbergin siskoksille keino tuoda elämään selkeyttä. ika rientää. Puhuin Klara Söderbergin kanssa viimeksi tammikuussa 2012, kun First Aid Kit oli tulossa keikalle Turun Klubille ja suuri sanomalehti tilasi minulta jutun tuosta nousevasta ruotsalaisesta popfolkyhtyeestä. Tuolloin vielä 19-vuotias Klara naureskeli, että hänen ja hänen sisarensa Johannan nuoren iän ja vanhan folkmusiikin suhteen kummasteleminen oli alkanut hiljalleen kyllästyttää. – En ymmärrä, mitä kummallista siinä on, että me pidämme folkista. Sehän on musiikkia, jota on aina ollut olemassa. Me teemme rehellisiä, yksinkertaisia folklauluja, jotka rakentuvat lauluääniemme ja sanoitustemme varaan. Sen idean voi toteuttaa uusilla, tuoreilla tavoilla, itsevarma nuori laulaja kertoi. Se Turun-keikka ei mennyt niin kuin piti. Bändin toinen vokalisti, Klaran isosisko Johanna Söderberg oli menettänyt äänensä ?unssalle. Siispä Klara lauloi biisit yksin loppuunmyydyllä Klubilla yleisölle, joka oli tullut kuuntelemaan siskosten enkelimäistä stemmalaulua. Pettymystä lievitti hiukan se, että musiikki kuitenkin kuulosti loistavalta vaikka siitä puuttui iso osa. ”Kaikista maailman keikoista, jot- A ka olisi pitänyt perua, tämä on ehdottomasti paras”, kirjoitin Suen sivuille tekemässäni konserttiarvostelussa. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin muistutan Klara Söderbergiä tuosta kauniista ?askosta. Hän ei ole unohtanut sitä epäonnista keikkaa, vaikka First Aid Kit soitti The Lion’s Roar -kakkosalbuminsa (2012) julkaisuvuonna 140 keikkaa ja vuonna 2013... ”paljon keikkoja”. Klara on seonnut laskuissa. Hädin tuskin kaksikymppinen laulajatar kertoo, että kun vetää parisataa keikkaa vuodessa, on huolehdittava äänestään. – Pitää varoa, ettei vahingoita äänihuuliaan tai sairastu ?unssaan. Täytyy myös muistaa tehdä äänenavausharjoitukset, Klara kertoo keikkabussissa Arizonan Phoenixissa. Huomatkaa, että paino on sanalla bussissa: meneillään on First Aid Kitin ensimmäinen kiertue, jolla yhtyeen ei tarvitse taittaa taivalta vanissa tai muussa pakettiautossa. Edistystä on siis tapahtunut. – Olemme jo nähneet kaikki Amerikan tiet. Nyt näemme myös kaupunkeja. Kun liikkuu omalla bussilla, ei tarvitse lähteä liikkeelle niin aikaisin aamulla, joten tässä ehtii nähdäkin jotakin. Tänään olen katsellut Phoenixia. Täällä on hauskaa. En ole ikinä ennen ollut täällä, Klara iloitsee. Hän jatkaa, että vaikka jatkuva matkustaminen väsyttää, bändissä oleminen ei ole menettänyt viehätystään. – Keikalla on aina mahtavaa. Saamme tavata ihmisiä, jotka pitävät biiseistä, joita olemme kirjoittaneet. Se tuntuu edelleen aivan ihmeelliseltä. – Raskainta on olla poissa rakkaiden ihmisten luota. Meillä ei ole tarpeeksi aikaa heille, mutta niin se vain nyt menee. Täytyy vain olla ajattelematta sitä liikaa ja olla iloinen siitä, että läheiset pysyvät elämässämme. TYÖVOITTO klara söderberg asuu nykyisin Englannissa, koska hänen poikaystävänsä on sieltä kotoisin. Johannalla on oma koti Tukholmassa. Myös Klara viettää osan aikaa Ruotsissa – siis silloin, kun First Aid Kit ei ole kiertueella. Bändin alkuaikoina siskokset asuivat vielä lapsuudenkodissaan, mutta nykyisin kummallakin on oma asunto ja elämä. Se tekee bänditoiminnasta mukavampaa. ” Emme ikinä arvanneet, että First Aid Kit kiinnostaisi ihmisiä näin paljon. SUE » 18 « NRO. 6 – Kun emme enää asu yhdessä, voimme mennä vapaa-ajallamme tekemään omia juttujamme ja pitää vähän vapaata toisistamme. Tarvitsemme omaa aikaa niin kuin kaikki muutkin. Meillä on kuitenkin tosi hyvä sisaruussuhde. Nykyisin yhdessäolo on kivempaa kuin ennen. Klara Söderberg alkoi tehdä omia biisejä 13-vuotiaana. Hän oli neljäntoista, kun vuonna 2007 perusti First Aid Kitin tuolloin 17-vuotiaan Johannan kanssa. Siskosten pikkuveljen lapsuudenkaveri, The Knife -yhtyeen Karin Dreijer Andersson innostui Söderbergien heleästä folkista, ja pian First Aid Kitillä oli levytyssopimus The Knifen osin omistaman Rabid Recordsin kanssa. First Aid Kit oli ollut koossa kolme vuotta, kun sen debyyttialbumi The Big Black & The Blue ilmestyi. Seurasi sadan keikan kiertue, jonka ansiosta The Lion’s Roarilla esiintyi paljon entistä kokeneempi bändi, jolla oli mahdollisuuksia maailmanlaajuiseen läpimurtoon. Levy niitti pohjoismaisia musiikkialan palkintoja ja kiittäviä arvosteluja kuin viikate viljaa. Kun kolmas pitkäsoitto Stay Gold ilmestyy kesäkuussa Columbia Recordsin kautta, on First Aid Kit kivunnut taas uudelle tasolle. Sen se on tehnyt raa’alla työllä: First Aid Kit on tehnyt neljässä vuodessa kolme albumia ja paljon keikkoja. – Nämä ovat olleet hulluja vuosia, unelmien toteutumisen aikaa, Klara huokaa miettiessään bändinsä tähänastista uraa. PELON YLI kaksi ja puoli vuotta sitten Klara Söderberg kertoi, että First Aid Kitin biisin tekeminen alkaa usein yhdestä sanoituksen rivistä, parista kiinnostavasta ja inspiroivasta sanasta. – Usein käy niin, että kun me pyörittelemme niitä sanoja sointujen joukossa, uusi, valmis kappale vain tulee meidän luoksemme, hän luonnehti yhtyeensä luomisvoimaa. Nyt Klara sanoo, ettei kolmannen albumin biisien tekeminen ollut helppoa. Kiertämisen, pyörityksen, kiireen ja tavoitteiden asettamisen keskellä oli helppoa sortua miettimään liikaa. Stay Goldin materiaalin sävellysvaiheessa Söderbergin siskosten oli suljettava itsensä muun maailman ulkopuolelle. – Meidän täytyi unohtaa edelliset levyt ja bändin menestys ja kaikki se toissijainen, mitä varten lauluja myös tehdään. Täytyi vain alkaa kirjoittaa biisejä niin kuin tekisi niitä vain itselleen eikä kenellekään muulle. – Ajoittain tuntui, ettemme pysty tekemään enää uutta levyä tai edes yhtään uutta biisiä. Mutta se on osa luomisprosessia. Olen jutellut tästä aiheesta monien biisintekijöiden kanssa, ja kaikki ovat kokeneet saman. Tulee sellainen valtava epäusko omiin kykyihinsä, että ei usko enää koskaan saavansa aikaiseksi yhden yhtä laulua. Se on todella pelottavaa. Ja sitten sitä jo saakin taas idean uuteen biisiin. First Aid Kit äänitti Stay Goldin marras-joulukuussa 2013 tuottaja Mike Mogisin kanssa. Tämä nelikymppinen nebraskalainen tuotti myös The Lion’s Roarin. – Kun teimme The Lion’s Roarin, halusimme jonkun auttavan meitä biisien sovittamisessa ja avaavan uusia näkökulmia musiikin tekemiseen. Olimme jo sitä ennen haaveilleet Miken kanssa levyttämisestä, ja hän onkin tuonut musiikkiimme aivan uudenlaista syvyyttä. Syvyyttä musiikkiin tuo myös bändille karttunut kokemus. Stay Gold on musiikillisesti kaunis, herkkä ja tarttuva popfolkalbumi, mutta sanoitusten osalta se on Söderbergeille myös itsetutkiskelua. – Uusien biisien sanoitusten kirjoittaminen on meille tapa yrittää saada selkoa tästä hullusta musiikin maailmasta, joka meitä ympäröi. Laulamme Stay Goldilla kaikesta siitä, mitä olemme kokeneet parin viime vuoden aikana. Voisi ehkä sanoa, että kolmas levymme kertoo aikuistumisesta. Arizonan Phoenixissa ruotsalaisilla täytetty keikkabussi käynnistetään. Klaran on aika jatkaa matkaa, jonka yksi tämän kesän etappi on Turun Ruisrock-festivaali. – Ehkäpä tapaamme Suomessa, Klara Söderberg hyvästelee. – Tai jossakin muualla maailmalla. «
• » TILA JA TRANSSI Asiat voisivat olla myös toisin. Miltä kuulostaisi, jos supermarketissasi soisi uusi Siinai? PE 18.7. H2Ö, TURKU ” Metsän ja okkultismin kaltaiset aiheet tuntuvat liian tallatuilta poluilta. Kauheen moni bändi Suomessa ei elä musiikilla, ei mekään. Tosin jossain toisenlaisessa maassa meidän musiikki voisikin olla kaupallista. Vaikka instrumentaalinen musiikki on Joensuun mukaan ollutkin joskus poppia, nyt se on enemmänkin vaihtoehtoista todellisuutta. Nämä sanat kuvaavat myös Shopping Trance -videon tunnelmaa. Levyn toimivuutta tilan kanssa on testattu Kampin ostoskeskuksessakin. Levyn tekoprosessi oli aiempaa pidempi. Olympic Games -levy äänitettiin käytännössä yhdessä viikonlopussa, ja Heartbreaking Bravery parissa viikossa. Nyt käsillä on entistä hi?mpää Siinaita. Joensuun mukaan kokonaisuus on etenkin monipuolinen. DAMN SEAGULLS let it shine Jo yhtyettä perustettaessa demokraattisuus on ollut tärkeää. Kaikki neljä jäsentä mielipiteineen toimivat ikään kuin tuottajina. Ketään ei ole sidottu tiettyyn rooliin, ja kaavojen rikkominen esimerkiksi esiintymistavoissa on suotavaa. – Siinaissa hauskaa on se, että voidaan hyödyntää kavereita. Toivottavasti saatais ?ittaajia myös keikoille, mut esimerkiks lennättäminen Suomeen voi olla haasteena. Yhteistyön ja vapaan kokeilun tuloksena levylle syntyi uudenlaisia elementtejä. Yhteen kappaleeseen sisältyy laulua, joka muistuttaa saamelaista joikua. Sekin syntyi yhteistyöstä yhtyeen ystävän Johanna Tarkkasen kanssa. Vapaus kuvaakin hyvin Siinain toimintaa. Kaikki yhtyeen jäsenet soittavat myös ei-instrumentaalisissa bändeissä, joten Siinain kanssa keikkailu on erilaista: kappaleet eivät ole niin strukturoituja. Tärkeä osa levyn tekoa on kappaleiden nimeäminen. Nimi on enne, joka ohjaa kappaleen ?ilistä. – Hauska puoli on se, että kun laulu ei sido mihinkään, kappaleita voidaan esittää miten halutaan. Ne on omanlaisiaan taideteoksia, jotka voi olla vaikka vähän eri kuuloisia levyllä ja livenä. Se on mielenkiintoista ja erilaista, mikä ei tarkoita sitä, että se olisi välttämättä parempaa tai huonompaa, Joensuu pohtii. Supermarketin ilmestyttyä kesäkuun puolivälissä Siinai esiintyy Suomen festareilla kuten Helsingin Flow Festivalilla ja Turun H2Ö:ssä. Myöhemmin kesällä kiertue vie myös Suomen ulkopuolelle, mutta nyt tilanne on avoin. – Nyt me ollaan muiden käsissä, joten aika näyttää, mihin levy vie. « KEIKAT 6.6. HELSINKI TAVASTIA 7.6. KOKEMÄKI VASTAVIRTAROCK 2014 28.6. SEINÄJOKI PROVINSSIROCK 12.7. JOENSUU ILOSAARIROCK 8.8. MIKKELI JURASSIC ROCK 9.8. PORI PORISPERE www.damnseagulls.com www.facebook.com/damnseagulls CD / LP / DIGITAL SUE » 19 « NRO. 6 TEKSTI ANNI SAVOLAINEN KUVA LEVY-YHTIÖ – Teemoja kohti on vaan ajauduttu, ja supermarket-teema inspiroi nyt kivasti. On hauskaa nostaa esille aihe, jota psyke- ja instrumentaalibändit ei yleensä käsittele. Metsän ja okkultismin kaltaiset aiheet tuntuvat liian tallatuilta poluilta, Joensuu selittää. Levyn viesti tuo väistämättä mieleen kuumana käyvän keskustelun kulutuskulttuurista. Erityisesti modernissa länsimaisessa kulttuurissa kuluttamiseen hankkimiseen liittyy kysymyksiä vapaudesta, moraalista ja vastuusta. Supermarketeissa hankkiminen ja saatavuus ovat erityisen suosiollisia kuluttajalle. Joensuu korostaa kuitenkin, että supermarketit eivät ole vain Suomen tai länsimaiden juttu. Niiden nostaminen musiikin miljööksi on uudenlainen tapa pohtia tavanomaista asiaa. – Me ollaan mietitty sitä, voiko musiikilla edes elää. Vaikka meidän musiikki onkin aika epäkaupallista, me kiinnitetään tässä huomiota siihen, miten raha, kaupallisuus ja musiikki kulkee käsi kädessä. HAASTATTELU – supermarketeissa soi ihan aina musiikki. Mitenkähän ihmiset käyttäytyisivät ja mitä ostaisivat, jos me tehtäis supermarketin soundtrack? Ois mieletöntä, jos joku market haluaisi kokeilla, Siinain kitaristi Risto Joensuu intoilee. Kesäkuussa julkaistavan Supermarket-levyn lähtökohtana on arkinen ympäristö, jossa asioimiseen on mahdollista samaistua ympäri maailman. Shopping Trance -kappaleen musiikkivideossa toisteinen, instrumentaalinen psykedelia soi supermarketissa, jossa tuulipukukansa haahuilee ostoksillaan. Tunnelma tosiaan on hypnoottinen: tila tuntuu kiehtovalla tavalla aivan erilaiselta. Vuonna 2011 julkaistun Olympic Games -debyyttialbumin aikaan Siinai valittiin Suomen suurimmaksi musiikkilupaukseksi Helsingin Sanomien kyselyssä. Seuraavan vuoden Siinai kiersi kanadalaisen Moonfacen kanssa, jolloin syntyi yhteislevy Heartbreaking Bravery. Supermarket-levy jatkaa sitä vahvaa teemakeskeisyyttä, joka oli läsnä jo debyyttialbumin olympiaurheiluhengessä. Teemat merkitsevät erityisesti mielenkiintoista lähestymiskeinoa sanoittamattomaan musiikkiin.
• HAASTATTELU – Tämä kiertue on mukava tehdä monesta eri syystä. Kun nuo kolme levyä tehtiin, The Jayhawksissa oli tosi hauskaa. Kemia oli kohdallaan. Ja nyt me pääsemme soittamaan keikoilla biisejä, joita emme ole soittaneet vuosikausiin. Louris jatkaa, ettei tuleva kiertue tosiaankaan ole The Jayhawksin jäsenten loppuelämän ensimmäinen etappi, eikä bändi elättele toiveita uudesta nousukiidosta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiertueella olisi kivaa. – Vanhan sanonnan mukaan kotiin ei voi palata, kun sieltä on kerran lähtenyt. Mutta siellä voi kyllä mennä käymään. Juuri siitä tässä on nyt kysymys. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT LIVENATION KULTTIMAINEESSA the jayhawks niputetaan usein yhteen Moby Grapen, Bad?ngerin ja Big Starin kanssa bändiksi, joka epäonnekseen ei saavuttanut läheskään kaikkea mitä olisi ansainnut. Gary Louris sanoo, että bändillä oli suuret tavoitteet, joista osa saavutettiin, osaa ei. Hän lisää olevansa sinut sen kanssa. – Kun olin nuori, ajattelin tulevani tosi suureksi tähdeksi. Vasta viimeisen viiden vuoden aikana olen hyväksynyt sen tosiasian, että en ole saavuttanut kaikkia unelmiani. Nyt ajattelen, että halusin liikaa. Minun pitää olla onnellinen siitä kaikesta, mitä olen saanut. Louris pohtii, että The Jayhawksin menestys on suhteellista. Sen maailmanlaajuinen kulttistatus on valtavan hieno saavutus siihen nähden, että useimmat bändit eivät koskaan pääse urallaan mihinkään. Mutta jos yhtyettä tarkastelee vaikkapa The Rolling Stonesin tasolta, se on epäonnistunut ja pahasti. – Minusta tuntuu, ettei The Jayhawksia rakennettu kasvamaan kovin suureksi. Me emme osanneet olla tähtiä. Sen sijaan musiikissamme on ainesta jatkuvuuteen ja kestävyyteen. Ja nythän me lähdemme kiertueelle esittämään musiikkia, joka tuntuu hyvältä soittaa. Ei se ole mikään huono saavutus. The Jayhawks nousee aika ajoin lavoille, mutta bändi ei ole enää jatkuvasti etusijalla Gary Lourisin elämässä. 59-vuotias muusikko keskittyy muihin projekteihin. – Olen opetellut käyttämään kaikenlaisia studiosoftia. Teen niillä kotistudiossani kokeiluja hyvin rajatulle yleisölle eli lähinnä itselleni. Olen myös tehnyt jonkin verran tuottajan töitä. Viimeksi tuotannoistani on julkaistu Matthew Barberin uusin albumi. Minulla on myös pari kolme bändiä tai projektia. Teemme äänityksiä, ja kenties niitä seuraa kiertue, kenties ei. Kirjoitan myös biisejä muille artistille, ja saatan vielä alkaa opettaakin musiikkia. Gary Lourisilla on tulessa monta rautaa, ja se on tietoinen valinta. – Muutaman viime vuoden aikana olen yrittänyt etsiä uusia teitä musiikissa toimimiseen. En halua olla se jätkä, joka kiertää 75-vuotiaana klubeja vanhoja biisejään soittaen. Samalla olen kuitenkin tajunnut, että kannattaa kuunnella, mitä annettavaa ja sanottavaa elämällä on. – Asiat eivät välttämättä mene niin kuin ajattelee, mutta siitäkin voi olla kiitollinen. Ne menevät niin kuin niiden on tarkoitus mennä. « KE 9.7. THE CIRCUS, HELSINKI » AJATTOMAN AIKAMATKA Kun kodistaan on kerran lähtenyt, sinne ei voi enää oikeasti palata. Siellä voi silti vierailla. The Jayhawks aikoo tehdä niin. n olemassa toimivia bändejä, joista puhutaan menneessä aikamuodossa, ikään kuin niitä ei enää olisi olemassa. Ne ovat luopuneet uuden materiaalin julkaisemisesta ja tekevät aika-ajoin kiertueita, joilla kuullaan vain vanhoja biisejä. The Jayhawks on muuttumassa sellaiseksi yhtyeeksi. Yhdysvaltalainen countryrockbändi The Jayhawks julkaisi seitsemän albumia vuosina 1986-2003 ja nousi sitten telakalle. Kolme vuotta sitten bändi aktivoitui uudelleen ja teki Mockingbird Time -pitkäsoiton. Sen jälkeen tuo Minneapolisissa vuonna 1985 perustettu ra- O kastettu ja arvostettu yhtye on keskittynyt enemmän menneisiin kuin tuleviin. Tänä vuonna The Jayhawks kiertää maailmaa sen kunniaksi, että sen vuosina 1997-2003 julkaisemat levyt Sound of Lies, Smile ja Rainy Day Music julkaistaan uudelleen alkuperäisiä ehompina laitoksina. PALUU SAATAVILLE vanhojen levyjen juhlavista uudelleenjulkaisuista on tullut merkittävä osa äänilevyteollisuutta. Vaikka koko ilmiö on tavallaan pelkkää kiillotettua vanhan kertaamista, The Jayhawksin perustajajäsen ja laulaja-kitaristi Gary Louris sanoo, että ainakin hänen ja hänen yhtyeensä näkökulmasta se on pelkästään loistava juttu. – Useimmat Jayhawksin albumit on myyty loppuun. Tällaisten uudelleenjulkaisujen ansiosta musiikkimme pysyy saatavilla. Kun musiikki masteroidaan entistä paremman kuuloiseksi ja kun levyt pakataan hienoihin kansiin, joissa on uusia kansitekstejä ja kuvia, niin julkaisut kiehtovat jopa meitä musiikin tekijöitä. Ja kuka tietää, ehkäpä saamme uusia faneja. Kun Lourisille huomauttaa, että The Jayhawks kuulostaa ajattomalta, hän on innokkaasti samaa mieltä. » KOLME VANHAA LEVYÄ K un Gary Lourista pyytää kertomaan nyt uudelleen julkaistavasta albumikolmikosta, hän sanoo, että jokaisella levyllä on oma tunnelmansa. – Sound of Liesin biiseissä on syvyyttä. Sillä levyllä on tietyn ajan ja paikan tunnelma, yhtä aikaa pimeä ja kohottava. Olen tosi ylpeä siitä albumista. Se on koko bändin suosikki. Siihen aikaan tuntui, että maailma loppuu: bändin kokoonpano muuttui, ja minulla oli avioero päällä. Niissä tunnelmissa päätimme tehdä levyn, jollaisen halusimme tehdä piittaamatta ulkopuolisten odotuksista. Ajattelimme taidetta, emme tekojemme seurauksia, ja sen kautta pääsimme ainutlaatuiseen luovuuden tilaan. – Smileä tehdessäni olin hyvin valoisassa ja optimis- tisessa mielentilassa. Olin mennyt uudelleen naimisiin ja meillä oli vauva. Niissä tunnelmissa syntyi iso ja näyttävä poplevy. Levyn tekeminen oli hauskaa myös siksi, että teimme sen tuottaja Bob Ezrinin kanssa. Hän on hyvä ystäväni, hieno ihminen ja fantastinen tuottaja, joka opetti minulle paljon. Myöskään Smile ei ollut sellainen levy, jota meiltä odotettiin. – Rainy Day Music on paluu soundiin, johon olimme parilla edellisellä levyllä ottaneet etäisyyttä. Levyllä on simppeli, juureva tunnelma. Tuottaja Ethan Johns oli keskeisessä roolissa siinä, että saimme äänitettyä levyn livenä studiossa. Kaikki meni muutenkin hyvin. Ei Rainy Day Music mikään todellinen menestyslevy ollut, mutta aika lähellä sellaista kuitenkin. « SUE » 20 « NRO. 6 – Bändistämme ei ole saanut trendikästä tekemälläkään. Jos epämuodikkuus haittasi meitä aikoinaan, nykyisin se on valttimme. Kun kuuntelee 80- ja 90-luvuilla tehtyjä levyjä, niissä on usein tietynlaiset rumpu- tai kosketinsaundit tai jopa koko äänimaisema, joka kiinnittää ne tiettyyn aikaan. Se on ihan cool, mutta myös hyvin leimaavaa. The Jayhawksin levyt olisi voinut tehdä yhtä hyvin 60-luvulla kuin 2010-luvulla. Kyllähän mekin katselimme välillä musiikin menneisyyteen ja välillä tulevaisuuteen, mutta kuulostimme aina itseltämme. Ajattomuus tarkoittaa myös sitä, että periaatteessa The Jayhawks voisi koska tahansa tehdä uuden albumin. Louris ei usko niin tapahtuvan. – Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että emme enää julkaise uutta musiikkia. Mockingbird Time oli epäonnistunut kokeilu, mutta tarkoitusperämme olivat sentään hyvät. Ajattelimme silloin, että jos kerran lähdemme kiertueelle, niin pitäähän meillä olla uusia biisejä, joita soittaa – tehdään siis levy. Emme kuitenkaan hyvästä yrityksestä huolimatta onnistuneet vangitsemaan albumille aitoa Jayhawks?ilistä. Louris kertoo The Jayhawksin odottavan Sound of Liesin, Smilen ja Rainy Day Musicin tiimoilta tehtävää kiertuetta innolla.
• » VALTA KUULUU KANSALLE Ian Svenonius on käynyt omaa kulttuurisotaansa jo liki 30 vuoden ajan. 48-vuotiaan muusikon tahti ei ole laantumassa. I ” Henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen on henkilökohtaista. KE 25.6. 6. LINJA, HELSINKI harrastavat seksiä musiikkini tahtiin on ihan yhtä hienoa kuin se, että he alkavat ajatella asioita omilla aivoillaan sanoituksiani kuunnellessaan. Svenonius käyttää termistöä, joka saattaisi kuulostaa yliampuvalta rockmusiikista puhuttaessa. Puolen tunnin haastattelun aikana hän saarnaa länsimaisesta musiikkihistoriasta, kulttuuri-imperialismista, taiteen merkityksestä yhteiskunnalle ja luokkasodasta. Svenonius on selvästi yhden aatteen mies, ja hän kääntää yksinkertaisenkin kysymyksen omaa ajatusmaailmaansa tukevaksi palopuheeksi. Hän on monomaaninen vasemmistoradikaali, joka toistaa jokaisessa antamassaan haastattelussa omaa agen- SUE » 21 « NRO. 6 daansa. Svenoniukselle 60-luku on ehtymätön amme kulttuurivaikutteita aina mustista panttereista The Beatlesiin. – Voiko musiikissa tapahtua enää samanlaista kulttuurivallankumousta kuin The Beatlesin tapauksessa? Voi. Public Enemy teki sen omalla tavallaan 80-luvulla. Lisäksi on tärkeä muistaa, että henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen on henkilökohtaista. Jos yksikin ihminen tekee musiikkia niistä lähtökohdista kuin hän itse haluaa musiikkia tehtävän, hän on silloin tehnyt oman henkilökohtaisen kulttuurivallankumouksensa. Jos musiikkiurasi olisi seksiasento, mikä se olisi? – Kuusysi. Ai miksi? Kuusysi on vuorovaikutteinen asento, jossa molemmat antavat toisilleen jotain mitä molemmat osapuolet haluavat. Vähän niin kuin keikkamme. Me saamme energiaa yleisöstä. Yleisö toivottavasti meistä. Kun Svenoniuksen puolen tunnin palopuhe on ohi, suljemme puhelimet omilla tahoillamme. Luurini jumahtaa kuitenkin jostain syystä totaalisesti. Joudun poistamaan akun ja käynnistämään käyttöjärjestelmän uudelleen. Kun puhelin viimein käynnistyy tutkin puhelimen nauhurin sisällön. Koko juttutuokio on pyyhkiytynyt digiavaruuteen. Ehkäpä Svenonius on oikeassa. Suuryhtiöt ja valitot kontrolloivat meitä. He haluavat hiljentää toisinajattelijat. Onneksi vallankumouksen ääntä ei voi vaimentaa. « TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ delma. Minua ei lainkaan haittaa, jos joku tulee Chain and the Gangin keikalle tuon suudelman takia. Svenonius on aina ollut tekemisissään äärimmäisen poliittinen. Hänelle rock’n’roll on osa poliittista kommentointia ja tapa vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. – Mistä rock sai alkunsa? Valkoinen mies varasti sen itselleen kylmän sodan aikoihin. Miksi? Minusta on selvää, että Yhdysvalloissa rockmusiikilla yritettiin kääntää ihmisten katse pois vallitsevasta maailmantilasta ja Yhdysvaltojen poliittisista epäonnistumista. Rock nousi kuitenkin kansanliikkeeksi, jota ei voitu pysäyttää. Siksipä suuryhtiöt ottivat sen haltuunsa mahdollisimman nopeasti monikansallisten levy-yhtiöiden avulla. He halusivat kontrolloida massoja. Svenoniuksen yhtyeillä on ollut aina poliittinen agenda. Silti niiden musiikki on ollut usein primitiivistä rock’n’rollia. Tuolloin vaarana on se, että sanoma jää musiikin varjoon. – En välitä tuosta, Svenonius hymähtää. – Minusta se, että ihmiset HAASTATTELU an Svenonius aloitti musiikkiuransa washingtonilaisessa Nation of Ulysses -yhtyeessä. Bändi määriteltiin post-hardcoreksi ja ja punkiksi. Yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1989. 13-Point Program to Destroy America ei ole vanhentunut tippaakaan, ja se on yhä vimmaisa albumi, joka soi samaan aikaan The Stoogesia ja outoa garagesoulia. Nation of Ulysseksen jälkeen Svenonius perusti The Make-Upin vuonna 1995. Se sukelsi entistä syvemmälle soulin, funkin ja gospelin maailmaan. Garage soi silti taustalla. Parin lyhytaikaisemman projektin jälkeen Svenonius perusti Chain and the Gang -yhtyeen, joka saapuu kesäkuussa Helsingin Kuudennelle Linjalle. Ian Svenonius on kulttihahmo. Monet tulevatkin Chain and the Gangin keikalle yhtä paljon hänen kuin itse yhtyeen takia. Tämä ei Svenoniusta kuitenkaan haittaa. – Ymmärrän joidenkin tulevan keikalle vanhojen yhtyeitteni ja maineeni takia. Menneisyyteni on kuitenkin osa kokonaisvaltaista taideteosta, jota olen yrittänyt ylläpitää läpi vuosikymmenten, Svenonius toteaa puhelimeen. – Ensikosketus jonkun artistin musiikkiin on kuin ensisuu-
• HAASTATTELU PE 13.6. PE 6.6.BOOMBOX, TAVASTIA, HELSINKI HELSINKI TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT LEVY-YHTIÖ » KEHITYKSEN JUJU Juju on tehnyt itselleen vallankumouksellisen levyn. Jos halu kehittyä tekee Julius Kivestä hullun, niin olkoon niin. apartisti Juju eli Julius Kivi on antanut uudelle albumilleen provokatiivisen nimen: Julius Kivi on hullu. Tervejärkiseltä ja ystävälliseltä vaikuttava muusikko kertoo, että ensin tuli nimi ja sitten vasta sen merkitys. Tai itse asiassa kaksoismerkitys. – Julius Kivi on hullu -otsikon toinen puoli on se, että olen ollut hulluna rakkaudesta. Olin aikoinani erittäin rakastunut tyttöystävääni, ja sitten me saimme lapsia, ja sitten me erosimme, ja sitten me palasimme uudelleen yhteen. Kun meistä tuli uudelleen pariskunta, koin alkurakkauden huuman uudelleen. Tämä tapahtui niihin aikoihin, kun tämä levy sai alkukipinänsä. – Nimen toinen puoli on se, että nyt, kun mietin edellistä levyäni ja elämääni sen tekemisen aikoihin, niin joku voisi pitää niitä ihan hulluina juttuina. Uuden albumin Hullu-biisi kertoo nimenomaan men- R neistä ajoista, jolloin vielä kuljin jeesuksena ympäri Suomenmaata ja olin avoimesti hullu. ”Hullu” on leimaava sana, jonka kaiku on useimpien korvissa negatiivinen, vaikka hulluudessa sinänsä ei välttämättä ole mitään pahaa. Sehän on vain normeista poikkeamista. – Siinäpä se onkin, että itse en näe hullun leimaa vain negatiivisena asiana, vaan siinä on myös positiivinen puoli. Haluaisin levittää sanaa siitä, että hulluja kohtaan voisi osoittaa vähän ymmärrystä. Hullu on se, joka hulluksi määritellään. Historia on osoittanut, että oman aikansa hullut on myöhempinä aikoina tunnustettu neroiksi. Heidän asiaansa ei vain aikoinaan ymmärretty. Aiemmilla levyillään Juju on käsitellyt monenlaisia suuria aiheita mielenterveysongelmista yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Julius Kivi on hullu -albumin läpitunkeva tee- ma parisuhde ja rakkaus. – Nykyisin ihmiset eroavat hirveän helposti ja yrittävät etsiä ”sitä oikeaa”, jonka kanssa kaikki olisi yhtäkkiä mahtavaa. Mä koen, että usein se oma puoliso voi hyvinkin olla ”se oikea”. Kyse on vain itsensä kehittämisestä siinä, että pystyy hyväksymään toisen sellaisena kuin hän on. Sitä kautta rakkaus kasvaa. – Alkuhuuma on osa rakkautta, mutta oikeasti kortit lyödään pöytään vasta siiten, kun huuma on ohi. Silloin on aika alkaa kehittää itseään eikä pelästyä vastoinkäymisiä ja paeta sillä verukkeella, että toinen ei ole se oikea. Toisesta voi kehittyä se oikea, kun toinen hänet sellaiseksi ottaa. Vaikka aihepiiri on omakohtainen, Juju uskoo tulevansa ymmärretyksi. – Kaksi ihmistä ei koe samaa asiaa täysin samalla tavalla, mutta kokemuksen pohjalla on aina tunne, ” Historia on osoittanut, että oman aikansa hullut on myöhempinä aikoina tunnustettu neroiksi. SUE » 22 « NRO. 6 jonka voi jakaa, esimerkiksi pettymys tai rakkaus. Sen vuoksi koen, että voin olla avoin henkilökohtaisista asioista. MUUSIKON KEHITYS juju teki ensimmäisen ep-levynsä vuonna 2000 ORW-ryhmässä, ja ensimmäinen soololevytys ilmestyi viisi vuotta sen jälkeen. Julius Kivi on hullu on Jujun neljäs sooloalbumi. Juju kertoo valinneensa rapin omaksi ilmaisumuodokseen, koska halusi kertoa tarinoita. Hän ei kokenut olevansa riittävän hyvä laulaja, joten puhelaulu tuntui luonnollisemmalta, etenkin kun rap oli iso osa nuoruutta suomirapin nousukauden aikaan. Nyt hän pohtii, että Julius Kivi on hullu -albumilla on niin monia musiikkityylejä, että sen kutsuminen raplevyksi ei tee sille täysin oikeutta. Siinäkin on kyse kehityksestä. – On hauskaa, että en oikeasti ole aiemmin kauheasti välittänyt musiikista. En osaa soittaa yhtään mitään enkä osaa tehdä biittejä tai taustoja. – Tämä levy on ensimmäiseni, jossa oli messissä tuottaja, joka otti vastuun musiikillisesta puoles- ta. Sain siis levyttää sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa musiikillisia asioita. Levyllä myös vierailee paljon muita hyviä muusikoita. Sanoin studiossa mielipiteitäni ja näkemyksiäni siitä, miltä musiikin pitäisi kuulostaa. Olen siis periaatteessa käyttänyt soittajia instrumentteinani. Kuitenkin niin, että heillä oli vapaus tehdä mitä tahtovat. Musiikillista kehitystä on havaittavissa myös henkilökohtaisella tasolla. – Tämä albumi on minulle itselleni vallankumouksellinen siinä, että tein tälle ensimmäisen biittini! Levyn viimeinen biisi on oma sävellykseni, johon olen vieläpä tyytyväinen. On hyvin todennäköistä, että kehitys kehittyy edelleen, sillä Julius Kivi on hullu -levyn ilmestyessä Juju uhkuu uudenlaista kehitystahtoa. – Nyt mulla on yksi biitti tehtynä ja hyvät studiotyökalut käytössäni, ja haluaisinkin kehittyä säveltäjänä edelleen. Olen myös löytämässä itseni laulajana. Vielä en uskalla väittää, että osaisin laulaa, mutta olen oppinut puhumaan melodisesti. Lähellä säveltä mennään – välillä se varmasti rönsyilee, mutta sen minä annan itselleni anteeksi. Mutta kyllä juttu on niin, että tänä kesänä on lähdettävä laulutunneille. Haluaisin oppia käyttämään ääntäni laajemmin. Räppiä teen tietenkin aina, sillä siinä on sanomisen voimaa, mutta laulajana kehittyminen kiinnostaa minua kovasti. ESIINTYJÄN KEHITYS vaikka jujulla on takanaan pitkähkö ura ja useita albumeja, suuri suomalainen yleisö näki hänet ensi kerran aivan muissa yhteyksissä. Juju oli yksi keskustelijoista Ylen kohutussa kannabisillassa, jossa puhuttiin pilvestä, tuosta tulenarasta aineesta. – Kun mua pyydettiin sinne, suostuin heti, Juju sanoo. – Ajattelin, että se on teema, josta olisi hyvä keskustella Suomessa. Koin, että mulla on siitä sellaista sanottavaa, joka voisi avata ihmisten ajatuksia. Siihenkin aiheeseen nimittäin on olemassa erilaisia näkökantoja. Se ei ole mustavalkoinen asia, jossa olisi vain yksi totuus. Juju kertoo jännittäneensä maaliskuista televisioesiintymistä kovasti, mutta ei niinkään leimautumisen kuin uudenlaisen julkisuuden vuoksi. Mutta mukavuusalueelta poistuminen on niin kehittävää, että uskaltaminen kannattaa. – Mua pelotti hirveästi. Pari päivää ennen lähetystä kirosin hirveästi sitä, että olin suostunut sinne lähtemään. Samalla kuitenkin olin varma siitä, että kannabisilta on arvokas kokemus. Siellä ollaan miljoonan katsojan edessä suorassa lähetyksessä, ja 50 kameraa tuijottaa koko ajan. Sellaisen kokemuksen saaminen kasvattaa tässä ammatissakin. Nyt on helpompi olla oma itsensä vaikkapa radiohaastatteluissa. Ylen teemakeskusteluille on tyypillistä, etteivät ihmiset tunnu juuri kuuntelevan tai ymmärtävän toisiaan eivätkä toisaalta ehdi sanoa kaikkea sanottavaansa. Tuntuuko jälkeenpäin, että osallistuminen kannatti? – Se ohjelma herätti paljon tunteita ja keskustelua, ja sellaisesta on aina hyötyä. Ja kenties joku ottaa ja tsekkaa tekstejänikin, että olisiko mulla ?ksua sanottavaa. Hyvinhän se meni, vaikka huomasin kyllä, että mulla on esiintymisessä kehittymisen varaa. «
• LUE SUE MYÖS NÄKÖISLEHTENÄ! HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA LEVY-YHTIÖ hori smoku summer boogaloo saturday, 26th july 2014 3 -3 pm am Ääniwalli, Helsinki, Finland the death 5.6.7.8 ’s (US) (jp) guitar human wolf eye (US) (JP) RÄJÄYTTÄJÄT the JACK WHITE: heartburns first times ‘‘ L A Z A RE T T O ’’ MAAKUNTARADIO SEKSIHULLUT CD/LP/DIGI KAUPOISSA NYT THE SPOONSHINERS the splits toxics jackwhiteiii.com ’s +Hori smoku dj Tickets advance 25€ from the door 26€ SUE » 23 « NRO. 6
• Out June 6th Also available as Deluxe Artbook 3CD, worldwide limited to 2,500 hand-numbered copies, extended booklet, bonus CD, guitar tabs (PDF and Guitar Pro 6 format) and an instrumental play-through version of the album! Check cmdistro.com for special merch bundles. 17.09.14 JOENSUU Kerubi · 18.09.14 TAMPERE Pakkahuone 19.09.14 HELSINKI The Circus · 20.09.14 JYVÄSKYLÄ Lutakko Out June 20th THE AMANUENSIS THE NEW SOUND OF PROGRESSIVE METAL Out June 13th FEED THE RHINO THE SORROW AND THE SOUND For fans of DEFTONES, GALLOWS & KVELERTAK. Out June 20th TIM BOWNESS ABANDONED DANCEHALL DREAMS Feat. guest musicians of KING CRIMSON, PORCUPINE TREE, TRANS-SIBERIAN ORCHESTRA, mixed by Steven Wilson. ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN ALKAEN Out June 27th THE DAGGER THE DAGGER HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA /3 PV AUTOPAIKAN TSEKKAA VIIMEISIMMÄT BÄNDIJULKISTUKSET SAITILTA: FINEST HEAVY METAL ROCK FROM STOCKHOLM, SWEDEN. WWW.NUMMIROCK.FI THE DAGGER combine outstanding songwriting skills with the power of early 80‘s metal and the spirit of 70‘s rock. YHTEISTYÖSSÄ MUKANA: SUE » 24 « NRO. 6 OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN.
• ? Oululaisen Jalometallin (8.–9.8.) ohjelma on valmis. Viimeisimpiä kiinnityksiä ovat Samael, High on Fire, Uncle Acid & The Deadbeats, Kvelertak sekä Rotten Sound ja Kuolemanlaakso. ? Insomnium ja Stam1na suuntaavat syksyllä yhdessä Keski-Euroopan kiertueelle, joka käsittää kolmen viikon aikana yhteensä 18 keikkaa yhdeksässä maassa. ? AC/DC:n alkuperäinen laulaja Dave Evans keikkailee kesäkuussa Suomessa: 11.6. Helsingin Bar Loose, 12.6. Tampereen Jack the Rooster ja 13.6. Hyvinkään Jalostamo. ? Vaihtoehtometallin uranuurtaja Helmet soittaa 27.9. Helsingin Nosturilla menestysalbuminsa Bettyn (1994) kokonaisuudessaan. Kahteen osaan jaetussa keikkasetissä Helmet esittää myös muuta tuotantoaan. ? Alternative death metal -yhtye Medeian laulaja vaihtuu. Vuonna 2007 bändiin liittynyt Keijo Niinimaa keskittyy muihin bändeihin ja Medeiaan liittyy Frans Aalto. ? Teemu Suomisen Soberismia-blogista on tehty kirja. Metallivaikuttajanakin tunnetun miehen henkilökohtainen selviytymistarina ilmestyy kovien kansien välissä lokakuun alussa. » VISIONS LIVENÄ Stratovarius kiertää Suomea läpimurtolevynsä tiimoilta. S tratovarius tekee tulevan lokakuun alussa aikamatkan vuoteen 1997. Suomalainen power metal -suuruus lähtee viiden keikan kotimaankiertueelle, jolla se soittaa läpimurtoalbuminsa Visionsin kappaleita. Klassikkoalbumin teemakeikat ovat lokakuussa Helsingissä, Jyväskylässä, Turussa, Kouvolassa ja Kuopiossa. Visions ei ole vain Stratovariuksen klassikko: bändin kuudetta pitkäsoittoa pidetään yhtenä koko power metal -tyylilajin suurista teoksista. 90-luvulla Visions vietti Suomen albumilistan top-40:ssä yhteensä 24 viikkoa ja myi Suomessa kultaa. Levyltä löytyvät muun muassa The Kiss of Judas sekä Black Diamond, jotka lukeutuvat edelleen Stratovariuksen suosituimpiin keikoilla kuultaviin hitteihin. Kenties lähimpänä tulevan klassikkoalbumikiertueen tunnelmia oli vuonna 1998 julkaistu Stratovariuksen ensimmäinen livelevy Visions of Europe, joka sisälsi materiaalia Visionsin kiertueelta. Bändin vokalistin Timo Kotipellon mukaan syksyn kiertue on kuitenkin jotakin ainutlaatuista. – Koskaan aikaisemmin Stratovarius ei ole tehnyt sitä, minkä se tulee te- kemään tulevana syksynä. Tämä on monien pitkäaikaisten Stratovarius-fanien toive, eivätkä ainoastaan fanit ole innoissaan – yhtye ei malttaisi odottaa pääsyä soittamaan klassikkolevyään livenä, tänä vuonna tasan 20 vuotta Stratovariuksen laulajana toiminut Kotipelto kertoo. Visions-albumin levyttäneessä Stratovariuksessa vaikuttivat Kotipellon lisäksi kitaristi ja bändin pitkäaikainen johtaja Timo Tolkki, basisti Jari Kainulainen, kosketinsoittaja Jens Johansson ja rumpali Jörg Michael. Nykyisin yhtyeessä ovat tuosta kokoonpanosta Kotipelto ja Johansson. Nykyinen basisti Lauri Porra on ollut bändissä pian kymmenen vuotta, kitaristi Matias Kupiainen vuodesta 2008 ja rumpali Rolf Pilve pari vuotta. Stratovariuksen uusin albumi on viime vuonna julkaistu Nemesis. Ennen Visions-kiertuetta Stratovarius tekee tulevana kesänä muutamia valikoituja festivaaliesiintymisiä. Syyskuussa bändi suuntaa keikoille Kanadaan. Visions-kiertue: 4.10. Helsingin Tavastia / 8.10. Jyväskylän Lutakko / 9.10. Turun Klubi / 10.10. Kouvolan House of Rock / 11.10. Kuopion Jäähalli » AATTEEN MIESTEN EDESOTTAMUKSET T oukokuussa mätkähti kuusi vuotta kakkua herralle nimeltä Tim Lambesis. Lambesis oli yrittänyt palkata palkkamurhaajan hoitelemaan päiviltä ex-vaimonsa. No, sellaista sattuu paremmissakin piireissä. Onkin oikeastaan ihme, ettei useampi avioero pääty palkkamurhaajien värväämiseen molemmilla puolilla. Puhutaanhan sitä vihkivalassakin, että ”kunnes kuolema erottaa.” Vihkivala taisi olla Lambesikselle muutenkin tärkeä juttu ainakin ulkoisesti, sillä hän toimi vakaumuksellisesti kristityn metalcore-yhtyeen As I Lay Dyingin laulajana. Metalcoresta ei mitään hyvää seuraa, kuten vanha viidakon sananlasku toteaa, eikä seuraa korostetun vakaumuksellisesta uskonnollisuudestaan. Hurskastelua parhaimmillaan, hengenvaarallista pahimmillaan. Tapaus on traaginen, mutta siihen liittyy varsin absurdeja piirteitä. Sielunhoitoa steroideilla korvannut Lambesis kun sai kuningasidean kysellä kuntosalinsa porukoilta, josko joku sattuisi tuntemaan sopivan murhamiehen. Missä vaiheessa personal trainerin toimenkuvaan on kuulunut salamurhaajien järjestäminen? Kuka ylipäätään saa idean kysyä punttisalinsa bodarilta, voisiko tämä hommata alamaailman torpedon kesken lihasryhmäharjoitteiden? Kas kun ei sentään kysynyt kirkosta. Mikään kello ei edelleenkään raksuttanut armoitetun metalcore-sankarin päänupissa, kun sopiva keikkamies ilmoittautui. Nimekseen ”Red” ilmoittanut assassiini sattui olemaan liittovaltion peiteagentti, joka pisti jämptisti Lambesisin poseen kun tämä lykkäsi Redille kirjalliset ohjeet tappokeikasta talon ovikoodeineen. Jos tarinassa on opetus, niin se on se, että huutelemalla hormonipäissään hengenriistäjiä apuun ei kannata aloittaa punttisalilta. Mutta osataan sitä uskonnollisen spektrin toisessakin päässä. Kesäkuun 18. päivä Deiciden basistilaulaja Glen Benton täyttää 47 vuotta. Paljon onnea vain ja hyvää syntymäpäivää, Glen, mutta sinähän olet vetänyt yliaikaa nyt 14 vuotta. Mikset sinä ole kuollut? Uransa alkuvaiheissa Bentonilla oli nimittäin kohua aiheuttaneita kerskailuja siitä, kuinka hän tappaisi itsensä 33-vuotiaana eli iässä, jossa Jeesus kuoli – ihan vain silkan antikristillisyytensä takia. Tästä kertoi myös kivenkova klassikkoralli Sacrificial Suicide. Umpikahjo lähtö tästä maailmasta olisi ainakin sinetöinyt Deicidelle legendaarisen maineen sen sijasta, että bändi olisi tehnyt 2000-luvulla yhä uusia albumeita, joista valtaosa on ollut vaisuja ja parhaatkin kaukana yhtyeen parhais- ” Ei kovinkaan perkeleellinen nimi, tuo Vinnie. SUE » 25 « NRO. 6 ? Ruotsalainen Machinae Supremacy kiertää lokakuussa Suomea: 1.10. Jyväskylän Lutakko, 2.10. Kuopion Henry’s Pub, 3.10. Helsingin Nosturi ja 4.10. Tampereen Yo-talo. ? Venäläinen Blackdeath keikkailee Suomessa: 30.10. Helsingin Lepakkomies, 31.10. Tampereen Dog’s Home ja 1.11. Jyväskylän Ilokivi. Kaikilla keikoilla on mukana Blood Red Fog ja muita yhtyeitä. ? Puolalainen Behemoth määrättiin ulos Venäjältä ennen kuin se ehti soittaa keikkaa siellä. Virallinen syy oli työlupaongelma, mutta myös bändin satanistisen imagon huhutaan vaikuttaneen asiaan. ? Dir En Greyn vokalistin Kyon nimekkäistä soittajista kokoama sooloprojekti tulee keikalle Suomeen. Sukekiyoon esiintyy 15. syyskuuta Helsingin Nosturissa. ? Marraskuun 14.–15. Helsingin Nosturissa järjestettävä Black Flames Of Blasphemy -festivaali julkaisi lisää esiintyjiä: MGLA Puolasta, One Tail, One Head Norjasta sekä kotimainen Behexen. » SETÄ JUSSIN TUPA ta levyistä. Itsari olisi ollut toki typerä tempaus, mutta vähintäänkin Deicide olisi voinut päättää bändinä päivänsä. Samaa voisi suositella monelle muullekin bändille, jonka parasta ennen -päivä meni viime vuosituhannella. Muutama vuosi sitten Benton toki perui puheitaan ja totesi, ettei nyt niin tosissaan ollutkaan, heh heh, leikkiähän tässä laskettiin. Lievää ideologisen hyytymisen makua on ollut myös Glenin jälkikasvussa. Ensimmäinen poika sai rehvakkaasti etunimekseen Daemon, toinen poika on arkisemmin Vinnie. Ei kovinkaan perkeleellinen nimi, tuo Vinnie. Ei oikeastaan yhtään yllättäisi, jos Bentonin otsaansa polttama väärinpäin oleva risti osoittautuisi jonain päivänä vain erikoiseksi tavaksi hoitaa vakavaa aknea. Vaikka tuskallisemmaltahan tuo kuulostaa kuin Clearasil. JUSSI LAHTONEN Setä Jussi etsisi murhametodeita lähimmästä lähikirjastosta, dekkarihyllystä. Kysy rouva Christietä. TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Hevilaulajanakin tunnettu 92-vuotias näyttelijä Christopher Lee julkaisi syntymäpäivänsä kunniaksi uuden Metal Knight -ep:n, jonka teräsvaari teki Rhapsody of Fire -bändin kanssa. NEWSFLASH ? Jyväskyläläisessä Constantinessa tapahtuu kokoonpanomuutos. Yhtyeen perustaja ja kitaristi Janne Seppänen siirtyy sivuun, ja bändi jatka uuden kitaristin kanssa.
• HAASTATTELU » ILO TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA TRAVIS SHIN » 26 « NRO. 6 SUE
• OINEN YHTYE Mastodon ei ole uudella Once More ’Round The Sun -albumillaan metallinen sanan ilmeisimmässä merkityksessä. Raskas se on yhtä kaikki. Raskaus tulee äänivallin tuolta puolen, levyn tematiikasta. – laita meidät kanteen, kiertuemanageri, tai mikä kaverin titteli nyt onkaan, huikkaa poistuessaan, saatettuaan minut työmaakontissa Sonispheren backstagella haastattelua odottavan Mastodon-kitaristi Bill Kelliherin luo. – Joo, laita meidät kanteen, oli julkaisu mikä tahansa, Kelliher komppaa. Edellinen haastattelu on juuri päättynyt. Kitaristi venyttelee hetkisen ja istuutuu sitten kuulemaan, mitä seuraavalla potilaalla on kysyttävänään. Nyt ollaan ilmiselvästi promokiertueella, ei syvähaastatteluun sukeltamassa. Yhteistä aikaa meille on suotu ruhtinaalliset 15 minuuttia. Once More ’Round The Sun. Mastodonin kuudes albumi, joka ilmestyy lähiviikkoina. Olennaisin syy kohtaamisellemme haastattelutuokion merkeissä. Toimittajalla on huomattavasti paremmat mahdollisuudet keskustella julkaisuaan odottavasta albumista, jos hän on saanut sen kuunneltavakseen ennakkoon. Ja olenhan minä, juuri tänä aamuna, hetki ennen Helsingin bussiin hyppäämistä. Tutustumiseni on typistynyt kahteen biisiin. Kelliher ei innostu tiedosta. – Mitkä biisit olet kuullut? Kelliher kysyy. Ne kaksi ensimmäistä, sekä tietysti ennakkoon julkaistun High Roadin. – Okei, olet kuullut Tread Lightlyn ja Motherloadin. Juuri ne. – Nykyäänhän on sellaisia iPodeja, joita voit kantaa mukanasi ja kuunnella musaa sitä kautta, kitaristi valistaa vanhoillista toimittajaa – ei aivan tosissaan. RASKAITA ERI TAVOIN ennakkoon kuulemani biisikolmikko antaa osviittaa suunnasta, jonka Mastodon on Once More ’Round The Sunilla valinnut. Tuo suunta lähentelee suoraviivaisempaa rockia. – Suoraviivaista nimenomaan. Once More ’Round The Sunia voi hyvin kutsua rock’n’rollalbumiksi. Biisit ovat sovituksiltaan ja rakenteiltaan riisutumpia, kertosäkeet seuraavat säkeistöjä ja kitarasoolot asettuvat niille ominaisille paikoille. Emme ole karttaneet tarttuvia koukkuja, Kelliher sanoo. Ensi kuulemalta Mastodon tuntuu raivanneen soundiaan entistä ilmavammaksi, kitkemällä raskaimpien ri?en siimestä. Kelliher myöntää ensivaikutelmani paikkansapitäväksi – tiettyyn pisteeseen asti. – Olet kuitenkin kuullut vain muutaman biisin. Levy käy raskaammaksi loppua kohden. Ja raskashan voi olla olematta lainkaan metallinen. Metalli on muutenkin terminä niin epämääräinen. Once More ’Round The Sunilla pyrimme olemaan raskaita eri tavoin kuin aiemmin. Eli miten? – Äh, en minä tiedä. Levyllä on hiton hyvä ?ow, ri?t tukevat hienosti toisiaan. Se, mitä termi raskas Once More ’Round The Sunin kohdalla tarkoittaa, avautuu lyriikoiden kautta. Levyn avaavan Tread Lightlyn lyriikat syntyivät sairaalavuoteen äärellä, rumpali Brann Dailorin istuessa koomaan vaipuneen äitinsä vierellä. – Kyyneleet puskivat silmiini, kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa. ”Open your eyes, take a deep breath and return to life”, kitaristi alkaa hyräillä. Aivan, se kertosäe. – ”Wake up and ?ght, ?ght for the love and burning light.” Raskasta tavaraa. Ja onhan se kertosäeri?kin superraskas. Onhan se. Tuore albumi on kuitenkin raskas ennen kaikkea merkitykseltään. Sonispheren pääesiintyjä Metallica kutsui tutustumaan mustan albuminsa työstämisen syövereihin A Year And A Half in The Life of Metallica -dokumentillaan vuonna 1992. Once More ’Round The Sun on Mastodonin tapa käsitellä yhden auringonkierron eli vuoden kokemukset ja koettelemukset. – Lyriikat iskevät aika lähelle. Viime vuoden aikana menetimme perheenjäseniä ja ystäviä. Kävimme isoja asioita läpi myös puolisojemme kanssa, Kelliher kertoo. Aikuistumisesta tai kypsymisestä kitaristi ei puhu, mutta myöntää, että jokainen Mastodon-mies on omalla kohdallaan päätynyt pohtimaan kuolevaisuuttaan. – Menemättä liikaa raakoihin yksityiskohtiin myönnän, että Once More ’Round The Sun manaa muutamat demonit ulos meistä. Mikään inhorealistinen dokumentti kuluneesta vuodesta albumi ei ole. Mastodon on, kuten ennenkin, moniselitteinen ja tulkinnanvarainen sanataiteessaan. – Kuten kaiken hyvän taiteen tulee ollakin, Kelliher painottaa. Tilaa tulkinnoille jättävät lyriikat innoittavat kuulijat luomaan omat hahmotelmansa siitä, mitä sanojen takaa löytyy. Kelliher muistaa useita tilanteita, joissa kuulijat ovat löytäneet lyriikoista merkityksiä, joita niihin ei tietoisesti kirjoitettu. – Jos joku tulee kertomaan, miten Oblivion on auttanut häntä selättämään itsemurhaajatukset, niin keitä me olisimme sanomaan hänelle, etteivät kappaleen sanoitukset varsinaisesti käsittele tuota teemaa? – Ihmiset kuulevat sanoituksissa, mitä he haluavat kuulla. Niin minäkin. Harvemmin lueskelen lyriikoita. Kuuntelen biisin ja kuu- ” Meidät on aika hyvin maadoitettu, mutta hyvähän se on toisinaan hetkeksi ilmaankin nousta. SUE » 27 « NRO. 6 len – tai ainakin luulen kuulevani – siinä tiettyjä merkityksiä. TILAA ILOLLE kysyn, onko sanoitusten tematiikan paino vaikuttanut ri?en raskauteen. Kelliher hiljenee miettimään. – En osaa sanoa. Sävellysprosessiin kuului paljon iloakin. Mietipä vaikka Motherloadin ri?ä. Siinä on aika positiivinen, nostattava ote. Kun soitin biisiä ekaa kertaa Brannille, hän sanoi, että kuulostaapa iloiselta, olemmeko me noin iloinen yhtye? No, olinhan minä iloinen kirjoittaessani biisiä, kitaristi myöntää. Miten on? Voiko Mastodonia kutsua tänä päivänä iloiseksi yhtyeeksi? Kelliher nauraa. – Miksei. Hyvinhän meillä menee. Juuri ennen haastatteluja istuimme nelistään bussissa ja vitsailimme menemään. Jahka pääsemme soittamaan uusia biisejä keikoilla, olemme entistä iloisempia. Sonispheressa Mastodon soittaa Once More ’Round The Sunin kappaleista ainoastaan High Roadin sekä Chimes at Midnightin, josta on myös julkaistu ennakkoteaser. – Kunhan levy on julkaistu, soitamme varmaan koko hoidon livenä, Kelliher lupaa. Once More ’Round The Sunin edeltäjä The Hunter oli suoraviivaisempi kuin proge-vivahteisiin uppoutunut Crack The Skye. Silti tai juuri siksi The Hunter oli itselleni vaikeampi sulateltava, sillä niin kummalta kuin se jälkikäteen ajateltuna tuntuukin, oletin yhtyeen jalostavan ilmaisuaan yhä polveilevampaan, progressiivisempaan suuntaan. – Ei meitä kiinnosta yletön progeilu, ainakaan sellainen, jossa olennaisimmaksi nousee tietoinen brassailu. Olemmehan mekin pelehtineet kaikenlaisten tahtilajien parissa, mutta en jaksaisi enää uusiin biiseihin sellaisia koukeroita kirjoittaa. Pyrimme korkealle, pitäen samalla jalat maassa, Kelliher toteaa. Törmäättekö tilanteisiin, joissa jalkapohjat irtoavat maan kamaralta? – Meidät on aika hyvin maadoitettu, mutta hyvähän se on toisinaan hetkeksi ilmaankin nousta. – Yksinkertaiset jutut ovat monesti hankalampia kuin monimutkaiset kikkailut. Samaa simppeliä ri?kiertoa 16 kertaan veivatessa on oltava tarkkana, missä kohtaa nyt mennäänkään. Lopputulos kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole. Kuinka suoriksi Mastodonin viivat voisi äärimmillään vetää? Kelliher ei näe mahdottomana ajatuksena, että yhtye vetäisisi jonkun suoraakin suoremman punk-rallin. – Miksei. Sellaisen kaman parissahan mä kasvoin. Eka bändini oli Ramones-coverbändi. Black Flag oli kova juttu myös. Joskus soittelimme treeneissä paria Ramones-biisiä, ja ne olivat kaikessa simppeliydessään aika haastavia. Ei siis minulle, mutta eräille meistä. Pari päivää haastattelun jälkeen minulla on vihdoin aikaa tutustua koko albumiin. Ja katso, siellähän kummittelee myös Ramones. Vai mistä muualta muka kumpuaisi Aunt Lisan huudatus ”Hey ho, let’s fucking go”? «
• laiselle naiskauneudelle. – Tuo on erinomainen idea! Sinun täytyy jutella lehtesi päätoimittajan kanssa! Koska teillä on niin kick-ass-lehti, ehkä voisitte sponsoroida sen. Se olisi mieletöntä! Metal Queen -kilpailu, DeMaio visioi. – He voisivat voittaa valokuvaussession ja keskiaukeaman lehdessänne. Alastonkuvat! HAASTATTELU LA 26.7. MAGIC CIRCLE FESTIVAL, HELSINKI TEKSTI NALLE ÖSTERMAN KUVA KEVIN NIXON » PYSTYSSÄ KAIKEN AIKAA ”Joskus nussimme viittäkin naista päivässä”, kertoo amerikkalaisen hevibändin Manowarin basisti ja johtohahmo Joey DeMaio, 60. Eräät asiat eivät koskaan muutu. odistin Manowarin elävänä ensi kerran 13-vuotiaana Helsingin Kulttuuritalolla Fighting The World -kiertueella 1987. Silloin bändi antoi musiikin puhua puolestaan eikä turvautunut turhiin temppuihin – tunti turpaan ja lavalta pois oli homman nimi. Tuolloin yhtyeen liideri ja lauluntekijä, basisti Joey DeMaio oli 34-vuotias. Kun mies saapuu yhtyeineen heinäkuussa Helsinkiin, on hän kuusikymppinen. Jenkkibändin olemus on muuttunut 1980-luvulta melkoisesti. Kun viimeksi näin kvartetin Helsingin Jäähallissa 1999 yhdessä Dion ja Motörheadin kanssa, raahattiin lavalle moottoripyöriä, tissejä, kaljaa ja faneja yleisen hehkutuksen ja paskanjauhannan säestämänä. – Olemme viihdyttäjiä. Ihmiset ansaitsevat elämyksen. Fanimme eivät ole rikkaita, he ovat kuten me: he työskentelevät uutterasti ja he haluavat bailata kun pääsevät vapaalle, DeMaio selittää. Vaikka musiikki ja biisit ovat DeMaion mukaan tärkeintä bändille, haluaa yhtye antaa faneilleen myös mahdollisuuden kommunikoida yhtyeen kanssa ja heijastaa persoonallisuuttaan. – Kun muut näkevät miten hauskaa Manowar-faneilla on keikoillamme, he ymmärtävät, mitä muilta bändeiltä puuttuu. T Kun kerroin Facebookissa haastattelevani DeMaioa, oli suhtautuminen kaksijakoista. Eräät innostuivat, toiset olivat skeptisempiä. – On se kyllä yksi vitun käärmeöljykauppias koko mies, tokaisi eräskin kollega. On helppoa olla tätä mieltä. Manowarin imago perustuu pullisteluun, uhoon ja suuriin puheisiin. Ne ovat yhtyeen tavaramerkki. Niiden avulla on helppo jakaa ihmiset kahtia – oikeamielisiin metalliveljiin ja vääräuskoisiin skeptikoihin. Vuonna 1980 New Jerseyssa perustettu Manowar onkin vuosien mittaan kohdannut monia syytöksiä. 2006 saksalaisen Rock Hard -hevilehden silloinen päätoimittaja Götz Kühnemund syytti tsekkiläisen sinfoniaorkesterin esiintyneen yhtyeen kanssa playbackina edellisvuonna saksalaisella Earthshaker-festivaalilla. Tämä kirvoitti Kühnemundin ja DeMaion kiivaaseen väittelyyn. DeMaio ei näe taustanauhojen käytössä mitään kummallista. – Luonnollisesti käytämme tietyissä kohdissa orkestraatioita taustanauhoilta keikoillamme – kuten Nightwish. Yritämme vain esittää laulumme siten, kuten olet tottunut ne levyiltä kuulemaan. Tosin jo vuosituhannen vaihteessa Motörheadin leiristä kuultiin, kuinka Manowar esiintyi yhteiskiertueella playbackina. – Tietenkään emme voi tuoda kirkkourkuja, kuoroa ja täyttä orkesteria kiertueelle, se olisi järjetöntä. Siksi turvaudumme nauhoihin. Mutta kaiken muun – laulun, kitaran, bassot ja rummut – soitamme itse. Ne, joka väittävät muuta ovat kunnon kusipäitä, idiootteja ja heidän tulisi kuolla. Lupaan painaa tämän lehteen. – Ole hyvä, paina ihmeessä, sillä tällainen väite on vitsi. SELKEIN JA ÄÄNEKKÄIN kun todistin manowarin toisen kerran Kulttuuritalolla 1989 Kings Of Metal -kiertueella, jaettiin yleisölle korvatulppia jo ovella. Niitä tarvittiin, sillä tuolloin yhtye oli jo kirjattu Guinnessin ennätysten kirjaan maailman äänekkäimpänä yhtyeenä. Onko se sitä vielä? – Emme halua ajatella olevamme vain maailman äänekkäin bändi, haluamme olla myös selkein. Emme halua tehdä faneistamme kuuroja. Haluamme soundin olevan selkeä, hyvä ja iso. Suurin osa muista bändeistä kuulostaa paskalta meidän rinnallamme, DeMaio kertoo. Manowarin tuorein julkaisu on tänä vuonna ilmestynyt Kings Of Metalin 25-vuotisjuhlapainos. Itse muistelen mieluummin teini-ikääni, jolloin huomioni kiinnittyi väkisinkin Kulttuuritalossa parveileviin näyttäviin ja rintaviin kaunottariin, jotka vaeltelivat näyttävissä nahkaasusteissa ympäri käytäviä nokka SUE » 28 « NRO. 6 pystyssä Manowarin Pleasure Slave -backstagepassit kauloissaan. Joey DeMaio kertoo yhtyeen uskovan vanhankantaisiin arvoihin edelleen. – Mielestämme se on oikea tapa kunnioittaa esi-isiämme. Ennen vanhaan ihmiset bailasivat, ryyppäsivät tyttöjen kanssa ja kuuntelivat musaa. Siitä suomalaisetkin tunnetaan: dokaamisesta, musasta ja bailaamisesta mimmien kanssa. Siksi Suomi on erinomainen maa Magic Circle -festivaalille! Niin, tuo Helsingin Suvilahdessa heinäkuun lopulla järjestettävä tapahtuma, joka on jo herättänyt epäuskoa verkkofoorumeissa. Ensin muita bändikiinnityksiä saatiin odottaa toukokuun loppuun ja silloinkin julkistettiin vain kolme nimeä – Teräsbetoni, hollantilainen Imperia sekä brittiläinen Hostile. – Alun alkaen halusin pelkästään suomalaisia bändejä lämmittelijöiksi eräänlaisena kiitoksena yhteisistä vuosistamme. En halunnut samoja bändejä, jotka kiertävät kaikki festivaalit, se on tylsää. Lisäyksiäkin saattaa vielä tulla, katsotaan nyt. Magic Circle -festivaaleilla on aiemmin ollut tarjolla ulkomusiikillisia aktiviteetteja, kuten Manowarmuseo, eukonkantoa sekä oluenjuontikilpailuja. Ehdotan DeMaiolle missikisoja, onhan mies osoittanut vuosien mittaan omaavansa pelisilmää suoma- JATKUVA TAISTELU kun manowar kerran nauttii musiikillisista aikamatkoista menneisyyteen, päätän ottaa puheeksi 1980-luvulla Kerrangin sivuille kirjatun sanaharkan Hanoi Rocksin, Manowarin ja Twisted Sisterin välillä. Tähän aiheeseen DeMaio ei suhtaudu yhtä positiivisesti. – Tämä oli absurdia, sillä minulla ei koskaan ollut ongelmia kummankaan yhtyeen kanssa. Olen aina tykännyt Hanoi Rocksista ja Twisted Sisterkin esiintyy itse asiassa erikoisvierainamme Barcelonassa pari viikkoa ennen Helsinkiä. – Sinun täytyy ymmärtää, veljeni, että tässä maailmassa on paljon kateellisia ihmisiä. Ajattele nyt: joskus nussimme viittä naista päivässä, juomme paljon olutta, lentelemme ympäri maailmaa, bailaamme, teemme mitä haluamme, olemme maailman äänekkäin yhtye ja meillä on parhaat fanit. Se herättää kateutta ihmisissä. Tälle asialle emme voi tehdä mitään. En enää viitsi ottaa puheeksi Metal Inquisition -blogin 2009 julkaisemaa artikkelia, jossa kurkistettiin Manowarin jäsenten siviilielämään ja väitettiin, että esimerkiksi DeMaio asuu edelleen vanhempiensa kanssa. – Yritämme vain arvostaa kaikkia, mutta jos jotkut eivät arvosta meitä, he voivat painua vittuun. En viitsi edes pyyhkiä heillä persettäni. Koko loppuikämme tulee aina olemaan kateellisia ihmisiä. Miksi haaskaisin aikaa ihmisten kanssa, jotka eivät pidä minusta, kun voin juoda kaljaa sellaisten kanssa joista pidän? Joey DeMaio uskookin omaavansa suomalaista verta. – Yksi syy, miksi rakastan niin paljon Suomea on se, että suomalaiset ihmiset eivät haaskaa aikaa paskanjauhantaan. Suomalaiset ovat rehtejä. He joko pitävät sinusta tai sitten eivät. Pidän tuosta mielenlaadusta, koska olen samanlainen itsekin. Onko Manowar sitten unelmatyö DeMaiolle? Pääsee näkemään maailmaa, soittamaan täysillä, juomaan kaljaa, tapaamaan metalliveljiä ja naimaan niin paljon kauniita naisia kuin sielu sietää. – Se on elämää, jota aina halusimme. Tiesimme myös, että tulisi olemaan kovaa työtä kiertää maailmaa, valvoa välillä väkisin ja soittaa joskus sairaana, koska et halua pettää faneja. Shown täytyy jatkua. Mies myöntää, ettei hänen elämänsä ole aina herkkua. – Olisin valehtelija, jos väittäisin elämääni täydelliseksi. Päivän päätteeksi olemme kaikki samanlaisia. Toki, kannan kitaraa ja kierrän maailmaa, mutta pakerran 20 tuntia päivässä antaakseni faneillemme parasta. – Niin hauskaa kun meillä onkin, meidän on täytynyt työskennellä kymmenen kertaa muita kovempaa päästäksemme asemaamme. Sitä ei voi kukaan kieltää. Meillä ei ole supermanageria emmekä ole perseennuolijoita. Emme soi radiossa ja myy miljoonia levyjä kuten Bon Jovi. Meidän on täytynyt taistella joka tunti päästäksemme asemaamme. Siksi olemme parhaita. «
• ” Emme vain esiinny ihmisille, esiinnymme heidän kanssaan. » UUDEN JA VANHAN TASAPAINO William DuVall on ollut Alice In Chainsin laulaja seitsemän vuoden ajan. Grungemusiikkiin hänen suhteensa on paljon pidempi. lice In Chains on vaikuttanut voimakkaasti siihen, miltä rockmusiikki kuulostaa nykyään. Yksi Seattle-grungen neljästä suuresta on määritellyt sen, miltä laulun, ri?en ja soundien tulisi nykypäivän yhdysvaltalaisessa, raskaassa valtavirta-rockissa kuulostaa. Lienee turvallista väittää, että yhtye on vaikuttanut Pearl Jamin ohella nykymusiikkiin jopa laaja-alaisemmin kuin Nirvana ja Soundgarden. Kaikki Alice In Chainsin saavutukset eivät kuitenkaan rajoitu siihen, mitä Seattlessa tapahtui 20 vuotta sitten. Yhtye on yhä aktiivinen, ja uusin levy, The Devil Put Dinosaurs Here, julkaistiin vuosi sitten. Levy kuulostaa yllättävänkin paljon vanhalta Alicelta. Yhtyeen kitaristin Jerry Cantrellin ri?kynä on entisensä ja yhtyeen nykyinen laulaja, William DuVall onnistuu tuon tuosta tuomaan mieleen Layne Staleyn. Onko hankalaa tehdä uutta, kiinnostavaa materiaalia, kun niin moni uusi yhtye kuulostaa Alice In Chainsilta vuonna 2014? – Emme voi kiinnittää siihen liikaa huomiota tai huolehtia tuollaisista asioista. Teemme mitä vaan, A mikä kuulostaa oikealta, vastaa yhtyeen nykyinen laulaja William DuVall. DuVall on ollut Alice In Chainsissa mukana “vasta” vuodesta 2007, mutta hän on nykyään yhtä pätevä vastaamaan kysymyksiin yhtyeen biisintekoprosessista kuin kuka vaan yhtyeen jäsenistä. Hän kirjoittaa lyriikat ja osallistuu kappaleiden sovitusten hiomiseen. – Asumme eri puolilla maata, mutta teknologia on auttanut meitä aika paljon. Jerry lähettää minulle biisin, viimeistelen sen, ja lähetän takaisin. Sen te kuulette levyllä. DuVall aloitti Alice In Chainsissa yhtyeen ikonisen laulajan Layne Staleyn kuoltua 2000-luvun alussa. Staleyn kuolema on yhtyeelle herkkä paikka, ja kaikki kysymykset hänen kuolemastaan tai päihdeongelmistaan on kielletty jo etukäteen. DuVall kertoo, että hän ei ole pyrkinyt tekemään tietoista eroa Staleyn perintöön, mutta erilaiset persoonallisuudet poikivat erilaista musiikkia. – On vaikeaa vertailla, mutta pelkästään se, että olen mukana ja oma itseni muuttaa koko jutun. Niitä mausteita, joita DuVallin oma persoona on tuonut yhtyeeseen hän ei sen kummemmin ha- lua eritellä. – Kaikki muusikot, joita olen ihaillut, haluavat aina välttää lokeroiduksi tulemista, eivät rohkaista sitä, DuVall nauraa. – Yritän vain olla oman itseni ankarin kriitikko. RAJOJEN YLI kun soittajakuntaan kaivataan täytettä, monet vuosikymmeniä vanhat rockin jättiläiset tuppaavat turvautumaan yhtyeen musiikin kanssa kasvaneisiin faneihin. Usein puolet nuorempiin kuin yhtyeen muu soittajakunta. Alice In Chains ei kuitenkaan tehnyt niin. DuVall on ollut mukana yhdysvaltalaisessa underground-skenessä yhtä kauan kuin muukin bändi. Seattlen sijaan hän asui Atlantassa ja grungen sijaan hän soitti hardcorea. – Aloitin Neon Christ -nimisessä hardcore-bändissä. Kun ensimmäiset grunge-levyt ilmestyivät Seattlessa, asuin Kaliforniassa, DuVall kertoo. – Kun Neon Christ hajosi vuonna, soitin Bl’ast-nimisen bändin toisella levyllä It’s in My Blood vuonna 1987. Se julkaistiin Black Flagin Gregg Ginnin perustaman underground-levymerkki SST:n kautta. SUE » 29 « NRO. 6 Piirit olivat tuolloin DuVallin mukaan pienet ja eri skenejen välillä tapahtui paljon ylihyppelyä. Niissä olosuhteissa grunge kehittyi. – Se, mitä tapahtui Seattlessa, tapahtui myös kaikkialla muualla: vuorovaikutus metallin ja punkin välillä. Joillain bändeillä oli enemmän punkkia omassa jutussaan ja joillain enemmän hard rockia omassaan. Green River otti vähän glamvaikutteita ja soitti New York Dolls -tyyppistä rosoista rockia, Mudhoney lainasi enemmän The Stoogesilta. – Alice In Chains taas oli hard rockia. Cantrell on sanonut samaa. Myös DuVallista grunge oli levy-yhtiöiden ja musiikkilehtien tapa antaa nimi ilmiölle, joka kumpusi siitä, että jotkin musiikilliset raja-aidat kaatuivat. – Se on käytännöllinen sana, kun haluaa markkinoida jotain. Mutta kategorioista pois pyrkiminen on melkein ainoa asia, joka yhdistää kaikkia muusikkoja. He sanovat aina, etteivät kuulu mihinkään kategoriaan. MUUTOKSIA duvall on ollut mukana musiikkimaailman pyörityksessä niin kauan, että on ehtinyt nähdä sen muut- TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA JOHNNY BUZZERIO SU 13.7. ILOSAARIROCK, JOENSUU HAASTATTELU tuvan kovasti. Alice In Chainsilla on nykyään epäilemättä runsaasti faneja, jonka ensikosketus yhtyeen Them Bones -biisiin on Guitar Hero -peli. Se ei DuVallia vaivaa. Jokaisella sukupolvella on omat väylänsä kiinnostua musiikista. – Se ainakin kannustaa lapsia soittamaan musiikkia ja vuorovaikuttamaan sen kanssa – ei pelkästään kuuntelemaan. Itse olen todella huono näissä peleissä, mutta ne voivat sytyttää kipinän lapsen päässä. Ehkä joku päivä joku heistä poimii soittimeen käteensä. – Laiton lataus on paljon huolestuttavampaa. DuVallista laiton lataus hankaloittaa eniten musiikin kuuntelijoiden itsensä elämää. On vieläkin yleinen harhaluulo, että kaikki muusikot saisivat suuren osan tienesteistään kiertämällä. DuVall toteaa kuitenkin monen muun populaarimusiikin parissa työskentelevän tavoin, että ellei levymyynneistä tipu rahaa, ei ole myöskään mahdollisuutta kiertää ulkomailla. – Koko idea musiikin ilmaisuudesta aiheuttaa osaltaan kulttuurin kuoleman. Sillä on valtava merkitys teollisuudessa kokonaisuudessaan ja se alkaa tuntua maailmanlaajuisesti vasta nyt. Kun musiikkia aletaan kohdella kuin sen tulisi olla ladattavissa, se leikkaa koko taloudellista infraa. – Kaikki ymmärtävät, että laitteisto musiikin kuuntelua varten täytyy ostaa. Mutta kun puhutaan itse musiikin ostamisesta, ihmiset eivät enää suostu siihen. Se on suurin muutos alalla ja sitä kohtaan pitää suhtautua varauksella. Tulevaisuuteen alaa kauan tarkastellut laulaja suhtautuu silti varovaisen optimistisesti. Tarve kuunnella musiikkia ei ole kadonnut minnekään. – Ihmiset tulevat aina tarvitsemaan musiikkia. He haluavat soittaa sitä autoissaan, kotonaan ja kaikilla teknologisilla vekottimillaan. Eikä musiikkimaailman murros ole vielä osunut yhtyeeseen niin pahasti, etteikö sillä olisi varaa kiertää. Alice In Chains on tulossa soittamaan Suomeen kesän Ilosaarirockiin. DuVall mainitsee odottavansa keikkaa innolla. – Olin Suomessa viimeksi 2010 Sonispheressä. Se oli hauskaa ja pidin yleisöstä. – Musiikki festivaaleilla oli meitä rankempaa, ja olimme pääesiintyjinä. Muistan, etten ollut ihan varma, miten esiintyminen menisi. Mutta se meni hyvin, ja yleisö oli tunteellista. Ihmiset itkivät. Aurinkoista oli 20 tuntia vuorokaudesta, DuVall muistelee. DuVall odottaa siis suomalaisyleisöltä kovaa menoa, ja suomalaisyleisö voi odottaa samaa DuVallilta. Hän pyrkii rakentamaan mahdollisimman tiiviin vuorovaikutussuhteen yleisöön. – Olen erilainen esiintyjä kuin Staley oli. Emme vain esiinny ihmisille, esiinnymme heidän kanssaan. Minun tehtäväni on määritellä tämän vuorovaiktutuksen laatu. Haluan konsertin olevan juhla ja kaikkien tuntevan olevansa osa sitä. – Ihmiset antavat minulle massiivisen määrän energiaa ja yritän kanavoida sen heille takaisin. Se on live-esityksen luonne. «
• LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton ARCH ENEMY – WAR ETERNAL (Century Media Records) Ennen War Eternalin ilmestymistä aloin jo epäillä, että aika on jättänyt Arch Enemyn ja ettei bändi enää pysty vastaamaan niihin kasvaneisiin vaatimuksiin, joita melodiselle raskaalle metallille nykyisin asetan. Olin väärässä. Todella väärässä. War Eternal osoittaa ensitahdeistaan alkaen, että vika ei silti ollut omassa päässäni vaan bändin hieman väsähtäneessä edellisessä kokopitkässä ja sen aikoihin ilmestyneessä uudelleenäänityskokoelmassa. Arch Enemy oli selvästi päättänyt yhden luvun urallaan ja se kuului myös musiikissa. Ihan samalla tavalla bändi näyttää nyt, kuinka uuden luvun rohkeasti käynnistämällä todellinen musiikkikipinä voi lähteä roihuamaan jopa aiempaa liekehtivämmin. Niin vahvasti, että edessämme on Arch Enemyn paras levy. Miksi? Vaikka Arch Enemyn suhteen on viime aikoina pyöritty lähinnä uuden laulajattaren Alissa White-Gluzin ympärillä, valetaan War Eternalin perustukset siinä ainoassa asiassa, jolla on todella merkitystä: Biiseissä. Arch Enemyn perisyntinä on ollut säveltää levyjä, joilla on omat huippukoh- 9 tansa ja yhtä selvät tasaisuutensa, joiden takia kokonaisuudet eivät ole aina täysin kantaneet. Nyt tilanne on toinen. War Eternal kantaa läpi jokaisen kappaleen paremmin kuin yksikään Arch Enemyn edellinen levy, laulajasta riippumatta. Kaiken ytimessä on se tyylitajuinen monipuolisuus, jollaista voi melodisessa äärimetallissa syntyä vain muutamien säveltäjien kynästä. War Eternal sisältää yhtä aikaa tolkuttoman melodisella tavalla tarttuvia, mutta silti ri?eiltään sähäköitä ja aggressiivisia kappaleita, jotka on vieläpä onnistuttu kyllästämään jopa orkesteriosuuksilla ja tunnelmoinneilla – ilman, että kaikki tämä kasvaa millään muotoa pömpöösiksi tai ähkyksi kokonaisuudeksi. Arch Enemy tuntuu päässeen irti kaikista kahleistaan. Ääripäät pelaavat täydellisesti yhteen. Nimikkobiisissä on äärimetallista tarttuvuutta parhaimmillaan, As Pages Burn on lähes nyky-Kreatorin kaltaista melodista thrashaamista, Graveyards of Dreams ?ilistelee ja Avalanchessa on jousimassojen kyllästämää mahtipontisuutta. Jos joku onnistuu kuuntelemaan levyn läpi pitämättä yhdestäkään näistä biiseistä, voi yhtä hyvin SUE » 30 « NRO. 6 antaa periksi koko albumin suhteen. Ne, joiden äärimetallimaku kattaa sekä idän että lännen ja jotka ovat valmiit pureskelemaan sävellyksiä sen sijaan, että odottaisivat saavansa ne pullamössönä suoraan tajuntaan, tulevat nauttimaan War Eternalista täysin rinnoin. Entäpä se sinitukkainen Angela Gossown korvannut Alissa White-Gluz, joka on viime kuukausien aikana vallannut kaikkien metallilehtien kannet? Siinä missä Gossow oli äärirajoilla huutanut ja lopulta ilmaisultaan kovin yksipuolinen ääntelijä, on White-Gluzilla paljon teknisempi ja monipuolisempi ääni, jonka koko repertuaaria ei edes ole valjastettu vielä Arch Enemyn käyttöön. Jokin Alissan äänessä ja koko olemuksessa kuitenkin vetää pidemmän korren ja iskee levylle sen viimeisen latauksen. Arch Enemy on moderni metalliorkesteri, jolla on keulillaan naismörisijä ja jonka kaikki jäsenet ovat vegaaneja. Nykyisessä muodossaan tässä bändissä on silti enemmän lihaa luitten ympärillä ja munaa kuin valtaosalla sen vielä äärimetallisemmista kollegoista. AKI NUOPPONEN
• 9 BURNING SAVIOURS BOKEN OM FÖRBANNELSEN LEVYARVIOT (I Hate) Örebro-skenen edustaja Burning Saviours oli vuosikymmen sitten vintagedoomillaan Witchcraftin tavoin edellä aikaansa. Bändi julkaisi kiinnostavaa 80-luvun doomsoundia jo silloin kun niin eivät muut vielä hoksanneet tehdä. Bändin nimi on vanhan Pentagram-biisin titteli, mikä kuvaa hyvin koko tuotantoa. Boken om förbannelsen kokoaa neljän uudemman singlen (2011-2013) A- ja B-puolet samoihin kansiin. Yhtyeen soundi on pysynyt mukavan raakana läpi koko tuotannon ja sitä voi suositella vanhakantaisesta siistimättömästä nokituksesta pitäville. Sävellykset eivät ole elämää suurempia mutta kalsea rokkitunnelma puree ja B-puolibiisit eivät mitenkään notkahda rivistä. Kappaleissa on yritystä paikoin bluesahtaviinkin käänteisiin ja kireästä ja jännitteisestä ri?ttelystä huolimatta yleistunnelma on hyvän kiireetön. Kaikkien vuosien jälkeen Burning Saviours on edelleen yksi genrensä puhtaimmista edustajista. Itselleni albumilta kolisee koviten englanninkielisen materiaalin joukosta ruotsiksi pistetyt Förbannelsen ja Hon dansade med döden, joissa hiki on aidoimmillaan ja ri?t muutenkin rumimmat. ANNIKA BRUSILA 8 D’ACCORD III (Karisma Records) Niin progebuumibändeissä kuin muissakin retrostelijoissa on eritasoisia yrittäjiä. Norjalainen D’Accord ei ole ollenkaan kehnoimmasta päästä. Bändin kolmas albumi seikkailee 70-luvun brittirokin maailmoissa Genesiksen ja Pink Floydin tontilla. Kaikkein kiinnostavimmillaan se on viehkeissä David Bowie -henkisissä vedoissaan. Bowie-tunnelmat kuulostavatkin harvinaisen tuoreilta ja ne tulevat vielä toistaiseksi suhteellisen vähän imitoidusta vinkkelistä. Analogisesti tehdyllä levyllä uskottava tunnelma on saatu mukavasti taltioitua ja kappaleet etenevät tarinamaisesti. Homma soljuu progekikkailusta toiseen melko vaivattomasti, mutta paikoin sorrutaan skaalojen hinkkaamiseen ja yliyrittämiseen. Erikoismaininta monipuolisista koskettimista, joissa erottuu vähän harvinaisempiakin soundeja mutta myös keskivertopimputusta. Parhaimmillaan levy on lopussa Mon – Sat: Part I ja II:n sekä pitkän bonusbiisin jyystäessä läpi kaikki maailman progetemput pakettiin kertalaakista. ANNIKA BRUSILA 6 BLACK STONE CHERRY MAGIC MOUNTAIN (Roadrunner) Aina ajankohtainen Hurriganes mainosti nimessään majailevan G-kirjaimen tuovan bändiin ”jytinää ja Teksasia”. Jo neljänteen albumiinsa ennättäneestä Black Stone Cherrystä löytyy yllin kyllin Teksasia ja jytinääkin, mutta ei juurikaan Hurriganesia. Nickelbackiä ja muita radioystävällisiä kevytmetalliyhtyeitä löytyy sen sijaan liikaakin. Edes kansilehdessä taajaan kiitellyt G-alkuiset jumalolennot eivät suojaa Magic Mountainia juuttumasta post grungen tavanomaisuuksien suohon. Yhtye soittaa tiukasti, tyylittömimpiin lirutteluihin sortumatta ja laulaja Chris Robertson ääntelee amerikkalaista radiokorvaa miellyttävällä soundilla. Esimerkiksi nimibiisi Magic Mountain vakuuttaa yhdistellessään hittihakuista amerikanrokkia metalliri?eihin ja bluesimpaan soolokitarointiin. Samaa reseptiä yritetään jokseenkin jokaisella raidalla, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Kantsua on polteltu, julistaa pilottisinkku Me And Mary Jane, onnistuen silti turruttamaan itsestään kaiken kapinallisen, jännittävän tai edes persoonallisen. Uran alkuaikojen southern/stonerjyrä pyrkii aika ajoin kurkkaamaan esiin radiosoundisen formaattirockin takaa ja wah wahista innostunut soolokitaristi vinguttelee Hendrix-likkejään varsin maukkaasti esimerkiksi Bad Luck & Hard Love-raidalla. Moiselle luomuilulle jää kuitenkin tilaa, sanotaanko vaikka tuotantoteknisistä syistä, nykyajan hittikaavassa valitettavan vähän. JUHANI MISTOLA TUSMØRKE – Riset Bak Speilet (Svart) Norjalaisten Momrakin kaksosten perustama yhtye on yhtä hämärä kuin pimenevää iltaa tarkoittava nimensä. Kyseessä on melkoinen tyylifuusio, jossa on vaikutteita vanhasta acidfolkista, progesta, kansanmusiikista ja psykedeelisestä neofolkista. Kuin metsänhenki Puck olisi käynyt sienessä Emerson, Lake & Palmerin ja Jethro Tullin tahtiin. Tunnelma rakentuu puikkelehtivista ri?eistä, huilusta, mielenkiintoisista koskettimista, pehmeästä bassottelusta sekä nautiskelevasta, tarkasti artikuloivasta stemmalaulusta. Levyllä on valtavasti kuunneltavaa ja kappaleissa on kerroksittaisia monimutkaisia matkoja tunnelmista toiseen. Gamle Aker Kirke so- 8 9 GANGSTER OF LOVE DANCING WITH THE DEVIL (Omakustanne) Turkulaiset juurimusiikin asiantuntijat esittäytyvät Aurajoen Hurriganesina, mutta kakkoslevyn käynnistävä Blackstone puoltaa orkesterille paikkaa jokisuiston Double Troublena. Laulaja-kitaristi Hank Damnfellow’n vakuuttava ääntely kuulostaa sopivissa määrin Stevie Ray Vaughanilta, mutta yhdestä lähteestä lainailusta gangstereita ei pidä kuitenkaan syyttämän. Joka kerta, kun luulee onnistuneensa muodostamaan käsityksen yhtyeen edustamasta tyylilajista, vedetään matto jalkojen alta taas uuden tempun voimin. Nimibiisin slide-ränttätänttä, Billy On The Hillin Sun-rockabilly, Make Some Loven kitaraswing – jokainen raita on omanlaisensa huippuhetki. Lisäksi on ilolla todettava, että vaikka bändin soittotaito antaisi myöten, ylivedetyt pätemiskitarasoolot loistavat poissaolollaan. Omaksi suosikikseni nousee levyn yllättävin irtiotto, banjotunnelmoinnista suurieleiseksi kitaraballadiksi kehittyvä Colder. Siinä, missä Damnfellow’n ja Erkka Makkosen kitarointi tuo mieleen vaikkapa Mark Knop?erin stadionvenytykset, laulusoundi laajentaa skaalaa Joe Cockerin suuntaan. Tätä ei monesta roots-levystä voi sanoa. Eikä sitäkään, että levyllä on jatkuvasti kova meininki, mutta ei hetkeäkään kiire. JUHANI MISTOLA 9 DEATHDESTRUCTION II (Gain) Henrik Danhagen ja Jonas Ekdahlin erottua Evergreysta punaniskahevi ei ollut ensimmäinen asia, mitä oletin miesten tulevaisuudessa tapailevan, mutta toisella albumillaan DeathDestructionin saa jo juonen päästä kiinni. Tehtävähän ei ole helppo, kun valitun tien on raivannut muuankin Pantera. SUE lahtelee leijailun kautta huiluineen itämaille ja yltyvän rytmin myötä melkoiseen kuorokliimaksiin. Ärsyttävällä laahaavalla lauluosuudella alkava Black Swift osoittautuu kertosäkeeltään nerokkaaksi ja päähän soimaan jääväksi. Notkeassa All Is Lostissa on mainio vuorotteleva rytmileikki. Päättävässä vartinpituisessa nimikkobiisissä on slaavilaisprogen tunnelmaa loistosoundisine koskettimineen ja hienon epäloogisine lauluineen. Mutta vähempikin huilu olisi riittänyt. Tusmørken debyytti yllätti tuoreudellaan ja kummallisuudellaan. Tätä kakkoslevyä inhoan ja rakastan vuorotellen. Se on epätasainen ja seilaa ärsytyksen ja loistokkuuden väliä. ANNIKA BRUSILA Ottaa hyvän tovin ja kahmalokaupalla kärsivällisyyttä ennen kuin kakkosenkaan nyanssit onnistuu rapsuttamaan äänivallista. Krumeluureista riisutut kappaleet joutuvat tulemaan toimeen vähällä, ja onkin aina papukaijamerkin arvoinen temppu, kun näistä lähtökohdista saa menojalan vipattamaan. Yksinomaan grooven tai sen puutteen varassa hengittävän metallin puitteissa syntyy joko hienoa tai huonoa, ja tämä ruotsibändi on II:lla yksi genren kiinnostavimmista. Transport Leaguen keulasta tutussa, rähinän lomassa laiskanpulskeasti artikuloivassa Tony Jelencovichissa on paljon samaa kuin Nico Hartosessa, ja musiikillisesti DeathDestruction onkin kevyesti kärjistäen ruotsin Godsplague. Dead By April -huutaja Jimmie Strimellin korvannut Jelencovich vie äijäenergiallaan DeathDestructionin leijonanaskeleen lähemmäs sen oletettua tavoitetasoa. Täytyykin toivoa, että mies viihtyy tässä bändissä paremmin kuin muutamissa aiemmissa oheisvirityksissään. HENRI EEROLA 9 DIE APOKALYPTISCHEN REITER TIEF. TIEFER (Nuclear Blast) Saksalaiset ilmestyskirjan ratsastajat ovat ratsastaneet jo 19 vuotta, mikä tuntuu hätkähdyttävän pitkältä ajalta. Juurihan debyyttialbumi Soft And Stronger ilmestyi. Bändi ei ole jäänyt pilttuuseensa vaan on potkinut tutkainta vastaan kaoottisen voimallisella sekametelimetallilla, jossa death metal saattoi lyödä kättä hilpeiden melodioiden ja teollisemman nytkeen kanssa. Myöhemmin kuvioihin hiipi folkrokin sävyjä kun rankemmat sävyt vähenivät. Bändin hengenheimolaisia ovat maanmiehet In Extremo ja Subway To Sally, jotka ovat myös tehneet monipuolisia mutta omankuuloisiaan albumeita. Yhtyeen uutukainen rikkoo lisää rajoja, sillä se on samalla kertaa se- » 31 « NRO. 6 kä yhdeksäs että kymmenes levy. Tief on raskaampi ja metallisempi, Tiefer on kevyempi ja folkrock-painotteisempi. Kaiken yllä kaikuu vokalisti Fuchsin omintakeinen ääni. Tief ottaa heti kättelyssä ässän hihastaan, kun sykähdyttävä ja tummasävyisen tunnelmallinen Freiheit Gleichheit Brüderlichkeit käynnistyy. Nappisuoritus Was Bleibt Bin Ich ei jää avausbiisistä kauas, kuten eivät myöskään haikeampi Ein Leichtes Mädchen ja rosoisempi Die Welt Ist Tief. Tieferin avausraita Die Zeit on kepeän tarttuvaa folk-vivahteista rockia, ja Der Wegin pianokuviot ovat kauniin heleät. Friede Sei mit Dir puolestaan yltyy varsin riehakkaisiinkin tunnelmiin, kuin kapakan kantabändi hyvässä hurmoksessa. Yhteensä 20 kappaleen kokonaisuudessa hullunrohkeus ja uskallus palkitaan. Kumpikin levy on oma vahva kokonaisuutensa ja ne täydentävät toisiaan tyylillä. JUSSI LAHTONEN 5 MAYHEM ESOTERIC WARFARE (Season Of Mist) Jotkut yhtyeet ovat käänteentekeviä musiikillisesti. Jotkut ovat tärkeitä ulkomusiikillisesti, eli ne ovat onnistuneet muuttamaan musiikkikulttuuria suuntaan tai toiseen muulla tavalla. Suurimman osan yhtyeistä kohdalla kumpikaan näistä ei koskaan toteudu. Mayhemin kohdalla kummatkin toteutuivat 1990-luvun alkupuolella, kun yhtye sekä toi norjalaisen black metalin lieveilmiöineen suuren yleisön tietoisuuteen että nosti genren laadullista tasoa rutkasti. Mayhem olisi kuitenkin voinut lopettaa heti kun Euronymousin kuoleman jälkeinen ensilevy De Mysteriis Dom Sathanas oli ilmestynyt. Klassikkoalbumi tiivistää ylivoimaisella tavalla kaiken, mistä Mayhemissa ja senaikaisessa norjalaisessa bm-skenessä oli kyse. Viimeistään pillit olisi pitä-
• 6 LEVYARVIOT SONIC SYNDICATE – SONIC SYNDICATE (Nuclear Blast) Jää nähtäväksi, miten peruuttamatonta tuhoa nelisen vuotta takaperin julkaistu We Own The Night esittäjälleen sai aikaan. Katastro?n ainekset olivat haistettavissa, kun toinen tuolloisista vokalisteista, Roland Johansson, nosti kytkintä musiikillisten erimielisyyksien siivittämänä. Se, mitä nämä kon?ikteja kirvoittaneet suuntaviivat sitten olivat, selvisi mainitulla kolmospitkäsoitolla, jonka elähtäneen bilemetallin jälkihöyryissä kytkintä nostivat myös toinen laulaja Richard Sjunnesson sekä kitaristi Roger Sjunnesson. Mainittu kolmikko on jo hyvän aikaa touhunnut The Unguidedin riveissä alkuperäisen Sonic Syndicaten hengessä, ja huomioarvon valuminen kyseiseen suuntaan on tuskin jäänyt jäljelle jääneeltä SS-mie- 8 nyt pistää pussiin Wolf ’s Lair Abyss -minialbumin kohdalla. Sen jälkeen Mayhemin taival on ollut yhtä alamäkeä, ukkoutumista ja tuskaista taistelua omaa imagoa ja kulttiasemaa vastaan. Esoteric Warfare on tästä surullinen esimerkki. Mylabin kaltaiset kappaleet ovat epämääräisen hahmotonta jammailua yhdistettynä äkillisiin blast beat –purkauksiin. Suuri osa albumista on tylsää, kliseisiin lukkiutunutta ja epäkiinnostavaa. Attila Czihar ärisee minkä ehtii, mutta ei tavoita kuin murto-osan De Mysteriisin hyytävän jäätävästä paholaiskärinästään. Parasta ovat kylmänkoleat soundit. Kalmanviileys huipentuu Six Secondsissa, albumin kohokohdassa, jossa on koleaa tyylikkyyttä ja ymmärrystä hidastaa tempoa sopivissa kohdin. Yksi biisi ei kuitenkaan kesää tee kulttibändin rapistuneisiin raunioihin, joiden keskellä turistit voivat ihmetellä muinaista suuruutta. JUSSI LAHTONEN 6 FALCONER BLACK MOON RISING (Metal Blade) Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin ruotsalainen Mithotyn soitti 1990-luvun lopulla mukaansatempaavaa, vahvoja visuaalisia mielikuvia herättävää ja herooisen tiukkaa metallia, jossa oli kaikuja viikinkien ajoista. Vähän lähempänä ovat ne ajat, jolloin Mithotynin raunioille perustettiin hieman kevyemmällä otteella soittava mutta samasta juuresta ammentava Falconer vähän ennen vuosituhannen vaihdetta. Falconerin alkulevyillä oli parhaimmillaan mystisen eeppinen tunnelma ja tenhoava poljento. Vielä vuoden 2008 Among Beggars And Thieves toimi mainiosti, ja vuoden 2011 kokonaan ruotsinkielisessä Armod-albumissa oli oma temaattinen kokonaisuutensa, jossa oli selkeä idea ja persoonallisuutta. Uusin Black Moon Rising sen sijaan on täysin geneeristä, varman päälle ottavaa ja histöltä huomaamatta, Niin ilmeiseltä entistä raskaampi ja perinnetietoisempi äänimaisema kuulostaa. Juuri kun vallan kahvan ehti julistaa kapinalaivan kolmikolle, lyö tätä nykyä nelihenkinen Sonic Syndicate korville mahdollisesti historiansa energisimmällä ja tasapainoisimmalla kokonaisuudella. Avaintekijät oikean ilmansuunnan hahmottamiseen ovat mainitun raskauden lisääntymisen lisäksi jenkkisiirapin puristaminen laulumelodioista. Eritoten useissa kertosäkeissä on vänkää syvyyttä. Valitettavasti kuitenkin vain melodiakuluissa. Sanoitusten puolesta taso on edelleen silkkaa sekundaa verrattuna kilpailijansa avaruussotatulitukseen. HENRI EEROLA heavy/power-perinteissään jopa ylivarovaista perusmenoa ja -meininkiä. Biisejä höystetään ajoittain satunnaisilla folk-vivahteilla, mutta nekin tuntuvat pakolliseen oppimäärään sisältyviltä lisäyksiltä. Albumissa on kauttaaltaan tusinatuotannon sävy, eikä se erotu enää hyvässä, joskaan ei myöskään pahassa. Taisteluväsymys alkaa 15 vuoden jälkeen painaa raskaasti, ja yhtyeen suurin anti on tällä erää annettu jo vuosia sitten, ellei yhtye vielä tulevaisuudessa yllätä, lataa akkujaan kunnolla ja löydä itseään uudelleen. JUSSI LAHTONEN 8 AMBERIAN DAWN MAGIC FOREST (Napalm Records) Kotimainen Amberian Dawn on varsin tuottelias yhtye. Vuonna 2008 tulleen ensilevyn jälkeen albumit ovat seuranneet toistaan, ja Magic Forest on jo kuudes kokopitkä. Ajankäyttö bändin jäsenten kesken vaatii varmasti kunnon kalenterointia, sillä rumpali Joonas Pykälä-aho ja kitaristi Emil Pohjalainen vaikuttavat myös fantasia/sankarhevibändi Thaurorodissa. Amberian Dawn on kuitenkin aina ollut selkeästi Tuomas Seppälän yhtye, ja Seppälä on luotsannut bändiä halki tyvenen ja karikoiden. Eräs karikko oli taannoinen vokalistin vaihdos, joka osoittautui vain pieneksi töyssyksi kun Päivi Virkkunen otti laulajan tontin onnistuneesti haltuunsa. Virkkunen esiteltiin Amberian-vokalistina yleisölle viimevuotisen Re-Evolution –julkaisun myötä, joka oli kokoelma uudelleen nauhoitettuja vanhoja kappaleita. Magic Forest on kuitenkin Päivin ensimmäinen varsinainen täyspitkä Amberian Dawnin riveissä. Uutukainen on pirteää, melodisen neoklassista hevimetallia kevyillä fantasiapainotuksilla. Kitaravetoisuus on lisääntynyt sitten alkulevyjen, mutta koskettimilla on edelleen vankka rooli. Biisit ovat tarttuvia ja ne erottuvat lajityypissään selkeästi edukseen sillä, etSUE tei niitä ole suotta paisuteltu. Levyllä on mittaa alle 40 minuuttia, mikä jättää hyvän ja napakan jälkimaun, toisin kuin valtaosa 60-70 minuutin albumeista. JUSSI LAHTONEN 7 EQUILIBRIUM ERDENTEMPEL (Nuclear Blast) Veikeät sakemannit ovat neljättä kertaa asialla täyspitkän merkeissä reilun vuosikymmenen aikana. Perinteenä on ollut soittaa tarttuvaa viikinki-folkmetallia eli käytännössä power metalia kepeällä hilipatihipalla. Erdentempel on viimeinen levy, johon osallistuivat sisarukset Andreas ja Sandra, bändiä perustamassa ollut kitaristi-basisti -kaksikko. Sisarukset ottivat ja lähtivät odottamattomasti nauhoitusten jälkeen. Ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäi kitaristi ja kosketinsoittaja René Berthiaume. Todella eeppisen intron jälkeen albumi lähtee terveen punaposkisesti käyntiin, ja Waldschrein tarjoaa kunnon pillipiiparointia. Plätty on pääosin konstailematonta, anteeksipyytämätöntä pauhua, johon saksan kieli sopii mainiosti, samoin kuin vokalisti Robsen irroittelu. Yhden biisin yhtye tarjoaa englanniksikin. Melodiavetoisen tiukkaa kaahausta, laukkaheviä ja jylhiä tunnelmannostatuksia kuuntelee pääosin mielellään, varsinkin kun biiseissä on mukavasti variaatioita eikä vain saman kaavan läpi puskettua tilutusta. Esimerkiksi hitaampi, jäyhän tunnelmallinen Karawane sopii oikein hyvin päättämään albumin ensimmäisen kolmanneksen. Kaksitoista kappaletta on kuitenkin selvästi liikaa, samoin kuin 56 minuutin kesto. Loppuvaiheessa menoon ja meininkiin turtuu, ja hyvät väläykset hukkuvat runsaudenpaljouteen. Kolme tai neljä biisiä lyhyempänä Erdentempel hipoisi jo kiitettävän rajoja, nyt se on liian raskas ja tuhti yltääkseen kelpo keskikastia korkeammalle. » 32 « NRO. 6 JUSSI LAHTONEN ELVENKING THE PAGAN MANIFESTO (AFM) Pitkän kaavan pakanaheviä haltiahengessä, siinä italialaisen Elvenkingin konsepti, jolla on tehty nyt jo kahdeksan täyspitkää levyä. Kova saavutus kenelle tahansa. Kitaristi Aydan on ainoa, joka on pysynyt remmissä koko uran ajan eli 17 vuotta, tosin vokalisti Damna on ollut joka studiolevyllä. Muuten miehistö onkin vaihtunut tiuhaan ja neljästä muusta jäsenestä kaikki on rekrytoitu 3-5 vuoden sisään. Kliseisen stereotyyppistähän Elvenking mitä suurimmassa määrin on, mutta se kiillottaa kilpeään sillä, että pisimmissä biiseissä on omanlaistaan suuruudenhulluutta. Yhtye heittää pisimmän eepoksensa heti levyn kärkeen. Intron jälkeen kajahtava King Of The Elves on miltei 13 minuutin mittainen. Se on myös levyn kiinnostavin biisi, sillä siinä on riittävästi ilmaa ja tarinan kaarta. Päätösbiisi Witches Gather lähenee myös yhdeksää minuuttia, mutta muuten pysytään normimitoissa. Perusbiiseissä Elvenking ei kuitenkaan ole kovin edukseen, sillä niiden selkä notkahtaa helposti kliseiden alla. Druidit, kuunvalo, taikuus, pakanat ja noidat tunkevat joka mutkasta esille. Toisaalta bändi ei teeskentele olevansa mikään maailmanparantaja, vaan heittäytyy estoitta lapsenomaiseen fantasiaan. Mopo on hieman karannut käsistä, sillä The Pagan Manifesto on bändin uran pisin levy, joka heilahtaa pitkälle tunnin tuolle puolen. Manifestit olisivat parhaimmillaan lyhyempinä ja tiiviimpinä. JUSSI LAHTONEN 8 WITHERIA DEVASTATING RETURN (Violent Journey Records) Kotimaista thrashia soittava Witheria on ehtinyt jo neljänteen levyynsä. Bändi on muuttunut vuosien myötä kehityskelpoisesta tulokkaasta vakaan varmaksi ja laadukkaaksi bändiksi, joka on hiljalleen laajentanut omaa musiikillista repertuaariaan ja joka uskaltaa nojata omiin ja lajityyppinsä vahvuuksiin. Uutuus on ytimekäs ja hallittu kokonaispaketti, jonka tiukka soitanta miellyttää korvaa. Some Wounds Will Not Heal pistää pökköä pesään lyhyimmin ja ytimekkäimmin, ja uuninpesä saadaankin melkoisen kuumaksi ja hiillos hehkuvaksi silloin kun Witheria niin haluaa. Levyllä on kuitenkin pidempiäkin biisejä, joiden monipuolinen ilmaisu ei genrerajoista välitä mutta jotka eivät kuitenkaan rönsyile liikaa. Levyn viimeinen biisi, lähes kymmentä minuuttia lähentelevä Back On Earth on jylhän eeppistä thrash-progea, jos sellainen lajihybridi on olemassa. Myös aggressiivisen intensiivinen ja tarttuva Passenger Of Thought ansaitsee jokaisen 371 sekunnistaan. Albumin rumpukompit ovat taktisia täsmäiskuja, joiden runkoa vasten on hyvä kitarari?enkin nojata ja tähdätä. Myös Tuberculosiksen vokaalit kuulostavat nimensä mukaisesti aidon keuhkotautisilta, sellaista riekkumista, rähinää ja kiljahtelua eetteristä tulee omaleimaisen voimakkaaseen tyyliin. Tässä on sitä jotain ja thrash-vokalisoinnin mallia monille muillekin. JUSSI LAHTONEN 7 ARKONA YAV (Napalm Records) Lunttasin tämän netistä: Arkona oli viimeinen slaavien pakanallinen kaupunkilinnoitus, joka tuhoutui 1168 kun Tanskan kuningas Valdemar suuri ja piispa Absalon heilahtivat paikalle ristiretken merkeissä. Ei siis ihme, että nimi on hyvää materiaalia itäeurooppalaisille metallibändeille, samanniminen orkesteri kun toimii monessa maassa. Moskovassakin bändejä on kaksi. Tämä Arkona on se folk-pakanametallisempi ja muutenkin tuotteliaampi seitsemän kokopitkän voimalla. Se toinen ei saanutkaan aikaiseksi kuin yhden natsihenkisen split-julkaisun, joten parempi näin. Bändin ydinhahmo on Masha Arkhipova, joka paitsi laulaa, myös tarvittaessa soittaa ihan mitä tahansa koskettimista shamaanirumpuihin, kitaroihin ja ties mihin helis-
• JUSSI LAHTONEN 7 URIAH HEEP OUTSIDER (Frontiers) Outsider on Uriah Heepin järjestyksessään 24. studioalbumi, vaikka luulisi niitä enemmänkin 45 vuodessa siunaantuneen. Viime vuosina brittiveteraanit ovat kuitenkin olleet viriilejä, sillä uutta materiaalia on julkaistu parin vuoden välein, ja mikä parasta, Wake The Sleeperistä (2008) alkanut uusi aktiivikausi mahtuu Heepin parempaan neljännekseen. 70-luvun haamuja bändissä ei enää ole muita kuin kitaristi Mick Box, kun luonnollinen poistuma vei basisti Trevor Bolderin viime vuonna ja pisimpään palvellut rumpali Lee Kerslake jäi sairaseläkkeelle seitsemän vuotta sitten. Uusi, järjestyksessään seitsemäs basisti on Davey Rimmer (ex-Zodiac Mindwarp) ja rumpupenkille on uutta eloa tuonut Russell Gilbrook. Miehistönvaihdoksista huolimatta Heepin tavaramerkit eli 70-lukuiset lauluharmoniat sekä 80-luvulla vähemmän käytössä olleet Hammondit ovat tallella. Boxin ja kosketinsoittaja Phil Lanzonin sorvaama kappalemateriaali ei varsinaisesti klassikkostatusta hätyyttele, mutta varsinaisia limbojakaan ei joukkoon mahdu lukuun ottamatta Rock The Foundation –renkutusta. Yllättävin otos on taas Jessie, joka olisi mahtunut Heepin 80-luvun Amerikan-suuntaan tähystäneille levyille. Outsider on pätevää jatkoa edeltäjälleen Into The Wildille, vaikkei aivan samalle tasolle kurota. MIKA PENTTINEN 7 TESLA SIMPLICITY (Frontiers) Tesla oli osasyyllinen kahteen 90-luvun vitsaukseen eli ylipitkiin albumikokonaisuuksiin sekä unplugged-ilmiöön. 60-minuutin kipuraja ylitetään tälläkin kertaa, mutta ukulelet pidetään sentään koteloissaan. Kahdella ensimmäisellä pitkäsoitollaan Teslalla riitti vielä olennaista materiaalia täyttämään levypuoliskot, mutta cd-aikaan siirryttäessä paukut loppuivat. Samoin loppui bändin juoksu 90-luvun puolivälissä. Vuosituhannen vaihteessa Tesla palasi keikkalavoille ja on rauhalliseen tahtiin julkaissut kaksi uutta materiaalia sisältävää pitkäsoittoa sekä monen muun 80-luvun kohtalotoverinsa lailla nipun live-julkaisuja ja cover-albumin. Simplicity on paluulevyistä eniten kallellaan yhtyeen vanhasta Aerosmithista innoituksensa saaneeseen 80-luvun lopun tuotantoon. Sacramentolaisviisikkohan ei koskaan rypenyt kasarisoundeissa, vaan päivitti äänimaailmaansa vasta 90-luvun vaatimusten mukaisesti. Vuonna 2014 Tesla kuulostaa jälleen 70-lukuiselta, mitä mielikuvaa ei vähennä mausteena kuullut voiceboxit ja kapakkapianot. Kaipaamaan jää vain paria piirua tarttuvampia sävellyksiä, sillä uusia hangtoughe- FINNTROLL Perjantai 13.6. Natten Med De Levande Finntroll Kesän tullen maan uumenista työntyy esiin kaikenlaista jänskää, esmes tämä ensimmäinen virallinen trullilive! Amsterdamissa vuonna 2008 nauhalle tarttui 19 biisiä eli tuollaiset 79 minuuttia sitä itseään. On muuten suhteellisen rapsakka meno päällänsä. ja, changeseja ja lovesongeja ei Simplicityltä löydy. Neljäntoista mukiinmenevän kappaleen sijaan olisikin kannattanut puristaa kasaan kymmenen kovaa. Välinpitämättömältä yhtye ei kuitenkaan kuulosta, vaan Teslan seitsemäs varsinainen studioalbumi on selvästi tehty omasta tahdosta eikä levy-yhtiön tilauksesta. MIKA PENTTINEN 9 ANATHEMA DISTANT SATELLITES (KScope) Pari vuotta sitten (Sue 4/2012) hehkutin lehdessämme Weather Systemsiä Anatheman discogra?an kirkkaimmaksi helmeksi ja lätkäisin albumille arvosanaksi täyden kympin. Odotukset yhtyeen uusinta levyä kohtaan ovat siis omalta osaltani varsin korkealla. Distant Satellites jatkaa samoilla musiikillisilla poluilla kuin edeltäjänsä. Kappaleet ovat minimalistisia ja herkkyys on lähes käsinkosketeltavaa. Yhtye ei kuitenkaan tyydy pelkkään tunnelmointiin, sillä se kasvattaa teoksiaan rauhallisesti ja harkiten. Biisien endor?inintäyteiset kliimaksit saavat aikaan hienoja elämyksiä tunnetasolla. Viimeistään Vincent Cavanaghin vastustamattoman dynaaminen tulkinta nostaa Anatheman muiden kilpakosijoiden yläpuolelle. Näin itsevarma ja tyylitajuinen yhtye ei saa pakkeja koppavimmalta rakkauden ylijumalattareltakaan. Vaikka levy ei mielestäni ihan yllä Weather Systemsin tai Judgementin tasolle, niin puhutaan kuitenkin erittäin laadukkaasta ja tasalaatuisesta kokonaisuudesta. Sävellykset ovat sen verran kovatasoisia, ettei edes kappalerakenteiden samankaltaisuus aiheuta sen suurempaa närästystä. Albumilta löytyy ainoastaan kaksi hieman keskinkertaisempaa kappaletta. You’re not Alonen äkkiväärä re- vittely ei oikein istu levyn pirtaan ja nimibiisi Distant Satelliten kasarihenkinen ?ilistely sopisi paremmin A-han levylle. VILLE PEKKALA 7 GLADENFOLD FROM DUSK TO ETERNITY (Buil2Kill) Turkulainen Gladenfold on tullut varmasti monille tutuksi ahkeran keikkailunsa ansiosta. Vuonna 2003 perustettu yhtye on kuitenkin edennyt muutoin varsin verkkaista tahtia urallaan, sillä debyyttialbumiin on säästelty paukkuja yli kymmenen vuoden ajan. Mutta hyvä niin, sillä harvoinpa se hosuminen näissä hommissa kannattaa. Saatekirje mainostaa bändin yhdistelevän melodeathia sekä powermetallia sinfonisiin elementteihin. Mistään nykyajan iljettävästä joka suuntaan kumartelevasta hybridistä ei kuitenkaan ole onneksi kysymys, sillä tutun kuuloista pohjolan laatustandardeihin nojaavaa metalliahan tässä veivataan. Sävellykset ovat perinteisiä duurissa raikaavia power-veisuja, joihin on lisätty Norther-henkistä kitarointia sekä ajoittaista kähinälaulua Alexi Laihon tyyliin. Syntikoilla ja kuorolauluilla luodaan sitten se mahtipontinen loppusilaus, jonka pitäisi nostattaa valtikka kohti taivasta. Aivan täysin siinä ei kuitenkaan onnistuta, sillä kokonaisuus on liian epätasainen ja turhan geneerinen. Jos Gladenfold haluaa erottua massasta, niin sen kannattaisi ehdottomasti hyödyntää enemmän klassisen musiikin vaikutteita, kuten se tekee kappaleissa From Dusk… sekä …To Eternity. Nämä kappaleet ovat aidosti mielenkiintoisia sekä taiteellisesti kunnianhimoisia. Jättäkää siis rivakka sapelin kalistelu taka-alalle ja nostakaa eeppinen tunnelmointi keskiöön. VILLE PEKKALA www.sue.fi VIIKATE Panosvyö Kaakko kumartaa lakki kädessä Kilmisterin ja kumppanien suuntaan. Säröbasson ja kaikukitaran voimalla nousee haudastansa jopa kuollut kuin hengetönkin - pappamopon selässä, tietty! SUE » 33 « NRO. 6 Eli: KAHDEKSAN MOTÖRHEAD-COVERIA NYT KAUPOISSA! LEVYARVIOT timiin. Masha ei ole mikä tahansa heleä-ääninen keulakuva, sillä hänen hämyinen lauluäänensä vaihtelee hymistelystä ja kähinästä huutoon. Yhtyeen repertuaariin kuuluu vino pino erikoisia perinneinstrumentteja, mitkä lisäävät pitkiin ja tunnelmallisiin kappaleisiin slaavilaisen kansanmusiikin kaikuja. Huilut, juutalaisharput ja kilkuttimet ovatkin Arkonan parasta antia, ja ajoittain Arkona vie mukanaan syvälle slaavilaiseen pakanatunnelmointiin. Valitettavasti yhtye ei aina keskity täysipainoisesti vahvuuksiinsa vaan tarjoaa välillä geneerisiä rypistelykohtia, joita ilmankin olisi pärjätty. Levystä olisi myös voinut karsia biisin tai pari. Siitä huolimatta Arkona on jotain ihan muuta kuin mitä yleensä on folk-metallin parissa tarjolla, ja ailahtelevuudestaan huolimatta mielenkiintoinen tuttavuus. Tutustumisen voi aloittaa vaikkapa erinomaisella Ved’ma-kappaleella tai Serbialla.
• LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton NO SHAME – The Last Drop (Fullsteam) Kun kuvaannollinen tippa tipahtaa ja vesi nousee yli laitojen, on tullut aika tehdä valintoja ennen kuin alus uppoaa. Yksi vaihtoehto on veden armoille antautuminen. Niin valitessaan voi vaikka vetää vikisten vettä henkeen ja yrittää kiskoa muut mukanaan syvyyksiin. Tai sitten voi riisua itsensä ylimääräisestä painolastista ja lähteä uimaan kohti lähintä rantaa tai merikelpoiselta näyttävää esinettä. Salossa joulukuussa 1996 perustettu No Shame ajautui pari vuotta sitten tilanteeseen, jossa sen oli joko uitava tai upottava. Laulaja-kitaristi Sampsa Sarparannan äänihuuliongelmat ja vuosikausia jatkunut oikean rumpalin etsiminen olisivat panneet nyyhkymmän soittajajoukon vaihtamaan harrastusta, mutta The Last Dropista päätellen nuo isot esteet ovat saaneet kvartetin vain sisuuntumaan. Salon ja Suomen paras punkrockbändi kroolaa kuudennella albumillaan rantaan niin tarzanmaisen tarmokkaasti, että Public Image Ltd:n Rise vain korvissa soi – ”anger is an energy”. Säälimättömän kova avausraita People Are So Sel?sh osoittaa, että No Shame on paremmassa tikissä kuin koskaan. Sarparanta, basisti Pekka Virtanen ja kitaristi Jere Tiainen ovat tehneet oikean ratkaisun istuttaessaan rumpupallille Jussi Kenttämaan – punkkirokki potkii kipakammin kuin koskaan. Enimmäkseen Sarparannan 9 kirjoittamat biisit eivät ole pelkästään kannanottoja tai energiapurkauksia, vaan hyviä kappaleita, joissa on hyvä melodia ja palaset kohdallaan. Bändin päätös levyttää samalle albumille sekä suomenkielisiä että englanninkielisiä biisejä kuulosti etukäteen todella typerältä idealta. Käytännössä kaksikielisyys ei yllättäen haittaa ollenkaan. Pikemminkin se vain tekee levystä monipuolisemman. Muutamalla ensimmäisellä kuuntelulla kuulijan omalla äidinkielellä lauletut biisit saavat tietenkin sanottavansa perille nopeammin ja tehokkaammin. Kun levyyn todella syventyy, huomaa, että kaikki biisit puhuvat samaa kieltä – sitä samaa, mitä puhuu myös Sarparannan kuvataide: maailmassa on virhe ja sille pitää tehdä jotakin. Tai edes yrittää. Kulutuskriittinen, vihainen, lohduton ja tarttuva Jonossa seuraava on ehta No Shame -klassikko, joka tuo tipan silmään joka kuuntelulla. Turn on metallisen mutta rokkaavan ri?n varaan rakennettu vihainen mutta kaunis kappale. Melankolisimmillaan The Last Drop on The Game -puoliballadissa, jonka loppuri? viittaa hauskasti mutta kai tahattomasti The Curen Love Songin bassokuvioon. Elotonta lihaa kiteyttää hienosti No Shamen ”huonosti menee mutta periksi ei anneta” -asenteen. Se on muodoltaan hyvin perinteinen punkbiisi mutta hengeltään jännittävä yhdistelmä elämänmyönteistä ratsiamais- SUE » 34 « NRO. 6 ta seiskaseiskaa ja myöhemmän punkin kyynisyyttä. Loistava Vain kuolleet kalat kelluu osoittaa No Shamen kykenevän myös itsekriittisyyteen – maailman muuttamisesta on helppo saarnata, mutta itsensä muuttaminen on hankalampaa. Sovelias jatko sille on surumielinen poppis Viimeinen kesä, joka paasaamisen sijaan kysyy, mitä itse voisi tehdä. No Shamen kuuden albumin mittaisessa albumidiskogra?assa on selkeä käännekohta puolivälin kohdalla. Vuonna 2003 julkaistun Rebound for Glory -tupla-albumin ja vuonna 2007 ilmestyneen White of Hope Turning Blackin välissä yhtyeen musiikki oli sävyttynyt synkeämmäksi, ikään kuin kyynisyys olisi päässyt tahraamaan nuoruuden idealismin. Samassa kohdassa No Shamen levyjen soundit nousivat erinomaisten biisien tasolle. The Last Drop saundaa todella hyvältä, rähjäiseltä ja kiivaalta, ja realismi ja idealismi ovat sillä hyvässä tasapainossa. Pohjavire on alusta loppuun synkkä, mutta pinnalla kuplii iloinen kapinahenki. Lauluosuuksista kuulee hetkittäin, että Sarparannan kurkku on kokenut kovia sitten edellisen levyn. Se kuitenkin vain vahvistaa voimauttavaa vaikutelmaa siitä, että periksi ei anneta. Joskus viimeinen pisara on hyvä asia. Kun mitta on täynnä, asioiden on pakko edetä johonkin suuntaan. ARI VÄNTÄNEN
• 9 MANIC STREET PREACHERS FUTUROLOGY JARI MÄKELÄ 9 PETER MURPHY LION (Nettwerk) Vuosi sitten metamfetamiinipäissään autolla tötöillyt ex-Bauhaus-vokalisti ehätti ennen ikävää sattumustaan äänittämään Killing Joken Youthin kanssa Lion-albumin, joka kuulostaa ainakin omissa kirjoissani miehen parhaalta soololevyltä. Kolmen vuoden takainen Ninth-albumi oli viihdyttävä Bowie/Pop-pastissi. Sen kasarigootti-kitarointi on kuitenkin luomua Youthin tuottaman megalomaanisen ja pömpöösin Lionin rinnalla. Murphy ei hautaudu elektronisten ja sinfonisten vyörytysten alle, vaan yltää uransa upeimpiin laulusuorituksiin. Hänen äänensä venyy Bauhausin kapea-alaisesta Ziggy Stardust -imitaatiosta Scott Walker -tyyliseen operettiin asti, sortuen välillä komeasti ryteikköön. Jonkinlainen kissa-vertailukohde levylle on Bowien esittämä Cat People -elokuvasävelmä, mutta ko. kappaleen laulusuoritus on Lion-albumilla kuullun suurpedon murinan rinnalla vähäeleinen. Low Tar Stars -kappaleen kaltaisen nopean elektropulssin sijaan albumin pääpaino on The Rosen tyyppisissä hidastempoisemmissa tunnelmoinneissa. Niiden perusteella Murphy on verrannut itseään Elvikseen ja Frank Sinatraan, mikä ei ole kaukaa haettua. Toivoisin, että surullisesti hukattu modernin ajan Elvis, übergoottien kuningas Andrew Eldritch kuulisi Murphyn Sisters of Mercy -pastissi Elizan ja saisi siitä virikkeen hakeutua yhteistyöhön Youthin kanssa. JARI MÄKELÄ 7 JACK WHITE LAZARETTO (Third Man) Lazaretton kansikuva on upea. Punamustavalkeasta ei ole jälkeäkään, paitsi musiikissa. Tätä kirjoittaessa informaatiota on saatavilla ainoastaan albumin myyntiformaattien sisältämistä ekstrahärpäkkeistä, ei soittavista muusikoista, taustalaulajista saati mahdollisista covereista. Rolling Stonen haastattelussa White kertoo käyneensä dialogia nuoremman minänsä kanssa eli napanneensa lauluihinsa hahmoja ja fraaseja 19-vuotiaana kirjoittamistaan tarinoista. Uskokoon ken tahtoo. Lazaretto on Blunderbuss-debyyttiä yhtenäisempi ja lievästi tasapaksumpi. Three Womenin sanoitus kuulostaa Whiten teininä kynäilemältä, mutta voisi viitata purevasti myös ex-vaimoihin ja ex-tyttis Renée Zellwegeriin. Maukkaasti funkkaava nimikappa- LEVYARVIOT (Columbia) Manics-asteikolla vaisuhkon viimevuotisen Rewind The Filmin ohessa äänitettiin Berliinin Hansa-studiolla myös sähköisempi Futurology. Vuosi sitten bändi mainosti tulevaa albumiaan The Holy Bible -henkiseksi (tuottajana toimii Alex Silva), mutta kokonaisuus on kaukana kiivaasta vaihtoehtorocklevystä. Lähin vertailukohde on Tony Viscontin kymmenen vuotta sitten tuottama aliarvostettu Lifeblood. Albumin biisimateriaali – vetävinä esimerkkeinä The Next Jet To Leave Moscow sekä Misguided Missile – on erittäin vahvaa, ja toteutus tervetullut irtiotto Manicsin kaavamaiseksi käyneestä kitararockista. Euroopan yhteisön ja rautaesiripun takaisen reaalisosialismin elämää tarkastellaan noin 40 vuotta vanhojen romanttisten retrofuturismilasien läpi. James Brad?eldin tarttuvat laulu- ja kitaramelodiat kaikuvat Neu!:n krautrockpoljennosta, Bowien Berliini-trilogiasta ja OMD:sta muistuttavassa detaljirikkaassa tilassa. Iloisten marssirytmien näennäisen optimismin takaa siintää bändin perimmäinen surumielisyys. Rewind The Filmin tapaan Brad?eld on jakanut lauluvastuuta vierailijoille: Scritti Polittin Green Gartsidelle, walesilaiselle Georgia Ruth Williamsille ja saksalaiselle Nina Hossille, jonka kanssa Brad?eld esittää osittain saksankielisen Europa Geht Durch Mich -biisin. Dreaming A City (Hugheskova) ja Mayakovsky ovat kiehtovia instrumentaaleja. THE CROOKES – SOAPBOX (Fierce Panda) The Crookesin Soapbox on erinomainen indierocklevy. Se on sheffieldiläisyhtyeen kolmas kokopitkä, jolle on onnistuttu tallentamaan ajattomuuden ihannetta 60-lukulaisen rytmiryhmän ja morrisseymäisen tunneherkkyyden avulla. Moderniin makuun sopien kappaleista löytyy myös särmää ja koukkuja, eikä lyriikkapuoltakaan voi millään tavalla moittia. Laulaja George Waiten tunteisiin vetoavan laulutyylin ja perintei- sen rautalankarockin yhdistelmä esimerkiksi kappaleessa Don’t Put Your Faith in Me tuo mieleen Weeping Willowsin kuulaan kauneuden ja samalla Mansun-yhtyeestä tutun melodraaman. Vaikka vaikutteita on helppo listata, se ei vähennä yhtyeen omaleimaisuutta. Räyhäkkäimmillään kulkevissa kappaleissa Play Dumb ja Soapbox päästään peribrittiläisen vihaisen nuorenmiehen pään sisään. Itsetuhoinen, itsekriittinen ja keski-iän kriisin 25-vuotiaana kokeva kertoja huokuu sateisten katujen tuoksua punatiilisten rakennusten välissä. Runolliset ja oivaltavat tekstit tukevat erityisen uskottavasti ja taitavasti laulavaa solistia ja vahvistavat romantisointiin nojaavan yhtyeen new pop -leimaa. Yhtyeen kitaristi-lyyrikko Daniel Hopewellin mukaan levyn kantavana teemana on ulkopuolisuus ja päähahmona mielipuoli, joka saippualaatikolla seisten kerää yksitellen ihmisiä luokseen intohimonsa ja rehellisyytensä vuoksi. Jäin kuuntelemaan. le sisältää Whiten tavaramerkkikitarasoolon. Temporary Ground on duetto kaunisäänisen kantrilaulajattaren kanssa. Would You Fight For My Love? -vuodatus on albumin parasta antia. Ennakkoon julkaistun High Ball Stepper -instrumentaalin esittäjästä ei voisi erehtyä. Edellä kuullun kantrilaulajattaren kanssa duetoidussa pianobiisissä Alone in My Home on singlepotentiaalia. Tavaramerkkirif?n sisältävä pippurinen That Black Bat Licorice voi olla suunnattu The Black Keysin suuntaan. Katkera I Think I Found The Culptrit viitannee ex-vaimo Karen Elsonin viime vuonna Whitelle hankkimaan lähestymiskieltoon. luonnollista ja markkinoiden ylivaltaa kritisoiva Kassahihna-Rock. Aina yhtä sympaattiselta kuulostava Tippa-T vierailee huumeista kertovalla Härveli-kappaleella ja Chydeone räpin nykyskeneä luotaavalla Kokemusbiisillä. mutta naisvokaalipestiä hoitaa nykyisin Jen Goma. Suriseva popmusiikki on edelleen sen verran ylitsepursuavaa, että ne joilla on jo aiemmin ollut pyhää vihaa bändiä kohtaan pysyvät luultavasti linjalleen uskollisina. Days of Abandon on harkitsevampi ja maltillisempi kuin edeltäjänsä, mainitun ylitsepursuavuuden perikuva Belong. Tasaisuus tarkoittaa tämän levyn kohdalla kuitenkin sitä, että tylsyys lymyilee koko ajan nurkan takana ja astuu näkyviin useammin kuin kerran. Nyt tajusin myös ensimmäistä kertaa sen, mistä bändin vaaniva keskinkertaisuuden vaikutelma on minun kohdallani aina johtunut: Bermanin äänestä. Bermanin uninen, läpi levyn hyvin muuttumattomana pysyvä äänensävy saa levyn tuntumaan tuplasti pidemmältä ja mieli halajaa kehiin skarpimpaa poljentoa. Onneksi Goma on remmissä mukana! Coral and Gold ja Life After Life erottuvat levyltä edukseen. Varsinkin jälkimmäinen on sävellyksenä huomattavasti persoonallisempi ja mieleenpainuvampi kuin muu vertaisryhmänsä. 10 JARI MÄKELÄ 8 LEMPI-JOE K-16 (Monsp) Aiemmin Ritarikunnan riveissä varsinaissuomalaisella aksentillaan ihastuttanut Hopee eli Joe Silvan on julkaissut toisen sooloalbuminsa K-16. Mainion uutuuslätyn kuultuaan hiukan harmittaa, että ensimmäinen soolo on mennyt kokonaan ohi, samoin kuin Lempi-Joen ja Murkkumiehen MartinMäkiduon kolmen vuoden takainen Tietoo ja meininkii -albumi. Tavaramarkkinoiden Kevät-klassikon kertosäettä lainaava single Kevät (Aurajoenrantaan) oli ensimmäinen virike tarttua K-16 -levyyn. Biisi löytyy albumilta, mutta veikkaan, että levyn päättävä, keinuva Kevät (Aurajoenrantareggae) on versio, joka biisistä jää elämään. Aurinkoinen meininki jatkuu letkeän rentojen Tässä näin-, Eipä jyyri- ja Pikkutuntituhmaa-biisien myötä. Hiphopin kultaajan tyylisistä soulsämpleistä välittyy nostalginen 90-luvun ?ilis, vaikka sanoitukset käsittelevätkin tätä päivää. Joen ilmaisu on kautta linjan tarinankerronta verbaalikikkailun edellä kulkevaa, eletyltä elämältä maistuvaa ja elämää ymmärtävää. Edellä mainittujen kappaleiden ohessa parhaiten uppoavat skeittailua harrastavan Facebook-kaverin kautta tuttuja Barcelona-?iliksiä välittävä Haamun ?ittaama YliSUE JARI MÄKELÄ 8 HERCULES & LOVE AFFAIR THE FEAST OF THE BROKEN HEART (Moshi Moshi) Andy Butlerin johtama Hercules & Love Affair -projekti on edennyt kolmanteen osaansa. Kuusi vuotta sitten ilmestynyt DFA:n Tim Golsdworthyn tuottama esikoinen teki kunniaa 70-luvun lopun klassiselle discomusiikille . Kolmen vuoden takainen Blue Songs oli sisäänpäinkääntyneempi, chicagohousetyylinen teos noin vuosimallia 1986-1987. Uusi levy siirtyy ajassa pari vuotta eteenpäin: sen musiikillinen maailma sijoittuu suurin piirtein vuosiin 1988-1989. Hercules & Love A?airin laulajatiimi on levy levyn jälkeen vaihtunut. Esikoisalbumin älykkäin veto oli kastraattilaulaja Antony Hegartyn yhdistäminen discomusiikkiin. Uutuudella Butler marssittaa mikrofonin ääreen vuoden 2010 parhaimman debyyttialbumin julkaisseen samettiäänisen John Grantin, mikä olisi ollut vieläkin nerokkaampaa, ellei Gus Gusin Biggi Veira olisi ehtinyt tuottaa synapopbiisejä Grantin viimevuotiselle kakkosalbumille. Grantin laulama deep house -kappale I Try To Talk To You ja hapokkaampi Liberty ovat levyn ehdottomia huippuja. Koska en itse tanssi, en osaa sanoa, toimiiko näin so?stikoitunut ja ei-juustoinen musiikki tanssilattialla. Hercules Theme 2014 -intron jälkeen seuraavat yhdeksän kappaletta ovat kaikki päteviä, kuuntelumusiikiksi valikoituneeseen makuun sopivia kappaleita. JARI MÄKELÄ 7 THE PAINS OF BEING PURE AT HEART DAYS OF ABANDON (Fierce Panda) Days of Abandon on newyorkilaisen The Pains of Being Pure at Heartin kolmas levy. Yhtyeen keula on edelleen Kip Berman, » 35 « NRO. 6 MARKUS PERTTULA ANNI EEROLA 9 ST.PAUL AND THE BROKEN BONES HALF THE CITY (Single Lock Records) Tässä on kevään tutustumisen arvoisin kokoonpano. St. Paul And The Broken Bones on seitsenhenkinen alabamalainen soulpumppu. Half The City on bändin debyyttialbumi ja laulaja Paul Janeway on itseoikeutetusti bändin nimen keskiössä. Tutustuin yhtyeeseen NPR:n All Songs Considered –podcastin kautta, jossa juontajat hehkuttivat livenä todistamaansa yhtyettä maasta taivaisiin ja kertoivat kuulleensa Janewayn kaltaista äänenkäyttöä pelkästään pitkän linjan soulkonkareilla. Laulaja itse kertoo kuitenkin ihailevansa mm. Nick Cavea, joka on showmies kiireestä kantapäähän. Bändiä on avoimesti lähdetty rakentamaan kirkkokuorotaustaisen Janewayn uskomattomiin mittasuhteisiin venyvän äänen ympärille, mutta hän on vain osa yhtälöä. Yhteensoit-
• tä tulee aina toinen samanlainen yhtä piinaava painajainen. Parhaimmillaan Krai kuulostaa Dirty Projectorsilta kaikkein taiteellisimmillaan ja hankalimmillaan, mikä ei ole ihme sillä Bell on vieraillut bändin vokalistina viime vuosina usein. Huonoimmillaan se on venäläisiä taiderokkareita kierimässä yökerhon lattialla ja ryömimässä ulos makuupusseistaan piinallisen hitaasti ja pitkään. Tuomaripelillä hävityn jääkiekon maailmanmestaruuspelin jälkeen minun on vieläkin helpompi olla pitämättä Kraista. TOMI TUOMINEN 9 LEVYARVIOT DAMN SEAGULLS – Let It Shine (Fullsteam) Näyttäisi siltä, että Damn Seagullsin kolmas levy Hunting Season on jäämässä bändin diskogra?assa välityöksi. Let It Shine on paluu kohti parempaa. Ensimmäisellä levyllään bändi varasti sydämen ja toisella vakuutti rakkauttaan, kunnes kolmannella petti luottamuksen. Nyt se palaa vakuuttaen, että kaikki on kuten ennenkin. No, ei ole, mutta jotain tuttuakin Let It Shi- nessa on. Sävellyksissä on ideaa. Vain kahdeksan kappaleen levyllä jokainen biisi on tarkkaan harkittu ja hiottu. Puolituntiseen riittää koukkuja yllin kyllin, mikä on hyvä. Näin lyhyellä levyllä kaikkien raitojen on ainakin lähenneltävä killereitä, ellei bändi halua nilkuttaa lopulliseen hautaan. Eivätkä lokit selvästikään ole vielä suuntaamassa avomerelle. Lisäksi bändi soi vapautuneemmin kuin edellisellä levyllään. Iloisuuden huipentuma- na on Paul Weller, mutta muiltakin raidoilta aurinkoisia sävyjä löytyy. Erityisen ilahduttavaa on huomata, että ensimmäisellä levyllä vakuuttanutta energiaa on taltioitunut uudellekin levylle Young Gunsin ja parin muun kaahauksen verran. Viiden vuoden takaiset haavat ovat vasta arpeutuneet, mutta ehkä on kuitenkin annettava mahdollisuus. Ainakin yhden kesän levyksi Let It Shinesta takuulla on. to on niin saumatonta, että välillä Janewayn ääni ja mahtava kyky luoda sanoituksellista jatkumoa kappaleiden välille on ennemminkin bändin taitoja mahtavasti esiin tuova piste i:n päälle kuin kaiken alleen jyräävä pääelementti. Groovaavat nopeat (Call Me) ja kärsivällisesti aikansa ottavat rauhallisemmat kappaleet (Broken Bones And Pocket Change) luovat sykähdyttävän laaja-alaisen kokonaisuuden, jolla bändi syleilee musiikkihistoriaa avoimesti. Tämän yhtyeen palo on kuitenkin niin suurta, että olisi räikeää panettelua kutsua kokoonpanoa vain vanhan äänen toistajiksi. tavat kulttuuria vielä voimakkaammin kuin kumpikaan näistä yksinään. skaalaa kosmista kosketintyöskentelyä ajoittain hillitymmäksi ja nostaa perinteiset soittimet sekä tyylikkäät kuoro-osuudet suurempaan osaan. Kokonaisuus tuntuu orgaanisemmalta ja mainiosti erilaiselta kuin saagan itsessään herkullinen ykkösosa. Absojen soundi on yhä yksinäisen kategoriansa yksinvaltias. Biisimateriaalissa on runsaasti dynamiikkaa. Taverna on hulppeasti leijailevaa avaruusrokkia. Sovinto maistuu sushi-folkilta, kuin maukas itämainen välipala. Saapuminen planeetalle sekoittelee Agents-kitarointia, funkahtavia iskuja ja progehtavia temponvaihtoja. Klenkkaava ja koliseva Muodonmuutos heikentää on syntetisaattoreineen perverssi sekoitus kasarirokkia ja Tuomari Nurmiota. Eeppisesti Pink Floydin ja Deep Purplen hengessä paisutteleva Kirves tummuu lienee silti levyn paras biisi. Mahtava päätös kiehtovalle tupla-levylle. Saisiko tämän myös pian teatterilavalle? 8 ANNI EEROLA 7 SAMARIS SILKIDRANGAR (One Little Indian) Islantilaisen Samarisin toista albumia kannattelevat nuoren naisen lähes virsimäinen, kuiskiva laulu ja vaimea chillstep-rytmiikka. Kovin ambientissa, herkän aistikkaassa musiikissa tärkeä yksityiskohta on se, että lyriikat ovat 1800-luvun islantilaisia runoja. Siinä missä samanhenkisten maanmiesten eli Sigur Rósin islanninkieliset lyriikat ovat oikeastaan kaikkea muuta kuin kielimuuri, voisi Samarisin käyttämien runojen ymmärtäminen tuoda paljon lisäpotkua kappaleisiin. Nyt kieli katoaa ja musiikki korostuu. Kumisevat ja sähisevät soundit ovat kyllä runsaudessaan kiehtovia, mutta meinaavat hukkua omaan yltäkylläisyyteensä. Pidemmän päälle äänimaisema onkin tunnelmallinen mutta nukuttavan tasapaksu. Kiinnostavampaa Samarisia kuulee yhä edelleen esimerkiksi viime vuoden sinkkubiisissä Góða tungl, jossa on Silkidrangarista puuttuvaa hienovaraista jännitettä. Silkidrangar tuntuu levyn sijaan ylipitkäksi venytetyltä, pienieleiseltä, pehmeän elektroniselta improkappaleelta. Tulkinnallisesti se avaa ovia moneen suuntaan. Ilman taustatyötä on esimerkiksi mahdotonta tietää lyriikoiden olevan vuosisatoja vanhaa runoutta. Tämän tietäminen kuitenkin vaikuttaa ihmeen paljon: vanhat kirjalliset teokset vastakkain modernin post-dancemusiikin kanssa heijas- ANNI SAVOLAINEN 6 COLDPLAY GHOST STORIES (PLG) Chris Martin ja Gwyneth Paltrow. Näitä nimiä vasten Ghost Storiesia on mahdoton olla kuuntelematta. Pari erosi vuosikymmenen suhteen jälkeen, ja Martin onkin kuvaillut levyn nimen viittaavan menneisyyden haamuihin. Oli miten oli, haikeus leimaa levyä alusta loppuun. Ghost Stories tuntuu Martinin henkilökohtaisen erokriisin tuotokselta, jossa rakkauskliseiden määrä on lähes kiusallisen suuri. Levyn totaalinen lyttääminen on hankalaa. Coldplayn tavaramerkit, erityisesti pehmeät ja soljuvat kitaramelodiat sekä Martinin tummahko ääni ovat läsnä ja voimissaan. Näiden elementtien ?ilistelijöille levy on takuulla miellyttävä, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus on onnettoman laiska. Coldplayn onneksi vankka kulttuurinen status takaa kuitenkin sen, että vanhemmat, todelliset helmet ovat melko kuolemattomia. Musiikillisesti Ghost Storiesilla on kirkkaat hetkensä. True Loven avara äänimaisema on huumaava. Kevyt, jopa chillstepmäinen biitti sykkii läpi levyn. Todelliset pommit pudotetaan vasta lopussa A Sky Full of Starsissa, jossa on potkua vaikka tanssilattioille asti. Mutta siinäpä se olikin: ainekset ovat kuitenkin ihan liian tutut, turvalliset ja tylsät. ANNI SAVOLAINEN 9 ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE PISARA JA LAMMAS 2 (Diu Dau Records) Maailman vetoavin Nollapiste palaa julkaisuareenalle puolitoista vuotta sci-?-oopperansa ensimmäisen osan jälkeen. Intergalaktisella pahan pisaralla kyllästetty Lammas on saanut nyt aivokapasiteetin lisäksi muodonmuutoksen lahjan ja olennon seikkailut kiihtyvät. Siinä prosessissa on muulla roolikaartilla Kertojasta Naiseen ja Lammaspaimeneen ihmettelemistä. Ykkösosaan verrattuna Pisara ja lammas 2 SUE ILKKA LAPPI ALEKSI AHONEN 5 OLGA BELL KRAI (One Little Indian) Joskus ehkä kymmenen vuotta sitten kantabaarissani Dynamossa nähtiin keikka, joka alkoi sillä, että kaksi tyyppiä ryömi lavan alta makuupusseissa yleisön jalkoihin ja alkoi sen jälkeen kuoriutua niistä kuin perhoset koteloistaan. Tuota keikan aloitusta on siitä asti pidetty tekotaiteellisuuden ja hölmöyden ultimaattisena mittapuuna. Jos nuo muusikot olisivat kuoriuduttuaan alkaneet laulaa venäjäksi, kyseessä olisi luultavasti ollut newyorkinvenäläinen Olga Bell. Kokonaan venäjäksi laulettu Krai on levy, jota on vaikea kuunnella ilman mojovaa vitutusta. Tarkoituksellinen riitasointuisuus ja raastavat moniääniset laulusuoritukset kerrostuvat minimalististen taustojen päälle ja melodiat ovat unohtuneet kyydistä. Levyn lyriikat kertovat tarinan mukaan Venäjän kaukaisista raja-alueista ja musiikissakin on vahvoja viitteitä heikäläiseen kansanmusiikkiin. Vaikka yritän suhtautua levyyn avomielisesti, se kuulostaa ainoastaan piinaavalta ja tarkoituksellisen ärsyttävältä. Maatuskan sisäl- » 36 « NRO. 6 TORI AMOS UNREPENTANT GERALDINES (Mercury Classics) Kävi kuten kolumnissani toivoin ja sain kuultavakseni tuoreen Tori Amos -albumin. Tästä albumista on puhuttu Amosin paluuna juurilleen, ja siksi se minuakin kiinnostaa viidentoista vuoden torittoman kauden jälkeen. Ensimetreistä alkaen soundi on tuttu. Vaikka levyn aloittaa kaksi kitaravetoisempaa biisiä America ja singlebiisi Trouble’s Lament, niin tunnelma muistuttaa vahvasti Under The Pinkin ja Boys For Pelen aikoja. Vanhoja hyviä aikoja. Alle kolmikymppisenä debyyttinsä julkaisseesta Amosista on kasvanut 50-vuotias ja entistäkin karismaattisempi artisti, joka yhä edelleen käsittelee samoja ikiaikaisia teemoja. Pastorin tytär on vieläkin hylkäämässä vanhempiensa tunkkaista uskontoa ja vapautumassa henkisesti. Levyn nimibiisi on kymmenien kuuntelukertojen jälkeen muodostunut itselleni sen kohokohdaksi. Biisin kertosäkeen I’m gonna free myself from your opinion. I’m gonna heal myself from your religion -lausepari näppäilee ikiteinin sydänkieliä. Melodisesti ja tuotannoltaan biisi tuo mieleen oman ikisuosikkini Past The Missionin. Sen ohella levyn toinen ehdoton huippukohta on Torin, 14-vuotiaan tyttärensä, Tashin kanssa duetoima Promise, joka kuulostaa siltä kuin nuori ja sinisilmäinen Tori ja vanha ja elämää nähnyt Tori kävisivät vuoropuhelua. Liki tunnin kestostaan huolimatta Unrepentant Geraldines on levy, jota huomaan kuuntelevani yhä uudelleen ja uudelleen. Sen ainoa suurempi kauneusvirhe on levyn katkaiseva jättiläisen kaulimesta kertova vaivaannuttavan hilpeä Giant’s Rolling Pin. Viimeistään tämä todistaa sen, että kaulimista tai leivonnaisista laulaminen popmusiikissa on taiteellinen itsemurha (vrt. Paulin taikakaulin). Kaikkiaan Amos on kuitenkin tehnyt mahdottomasta mahdollista ja tehnyt levyn joka käännyttää kaltaiseni kauan sitten menetetyn fanin takaisin puolelleen. Unrepentant Geraldines on helposti parasta mitä Amos on julkaissut viimeiseen 15 vuoteen. TOMI TUOMINEN 8 MICHAEL JACKSON XSCAPE (Epic) Siihen nähden miten levyn kansivihkon esipuheessa kerrotaan Jacksonin olleen aina uutta luova ja eteenpäin ajatteleva artisti, modernien tuottajien Jacksonin jälkeensä jättämistä demoista kyhäämä Xscape on yllättävänkin konservatiivinen ja turvallinen. Suurin osa levyn kahdeksasta biisistä voisi olla joltain Jacksonin 80- tai 90-luvun albumeilta. Ei niin, että ne olisivat huonoja – päinvastoin, ne ovat pelottavan hyviä. Itse kuvittelin kuitenkin esimerkiksi rikkonaisesta biitistään tunnetun Timbalandin tekevän itselleen ominaisempaa soundia vaikka vokaaleissa onkin edesmennyt popin kuningas. Kun tuottajat ovat parhaansa mukaan kunnioittaneet Jacksonin pitkää historiaa, on Xscapesta kuin vahingossa tullut melko hyvä ja yhtenäinen Jackson-albumi toisin kuin useimmat muiden artistien postuumit julkaisut. Kohtalaisen tiivis 34 minuutin paketti on täynnä hetkiä, jotka istuisivat vaivatta Badille tai Dangerousille. Stevie Wonderin Superstitionia lainaava A Place With No Name ja jacksonmaisesti maailmaa parantava Do You Know Where Your Children Are ovat albumin selvästi kovimmat ennakkosuosikit hiteiksi.
• Albumin kuraattorina toiminut Idols-tuomari Antonio ”LA” Reid voi olla tyytyväinen värväämäänsä porukkaan, mutta silti minua jää kiehtomaan, miltä Michaelin biisit kuulostaisivat Neptunes tai Flying Lotus -tyyliin tuotettuina. Olisiko Daft Punk pyytänyt Michaelia vierailijaksi Random Access Memoriesille? Kenen kanssa Michael itse tekisi yhteistyötä jos eläisi vielä? Olisiko Jacksonin perinnölle valovoimaisempiakin jatkajia kuin nämä nyt valitut? Xscape on turvallinen ja munaton levy, mutta käytännössä kuitenkin liki täydellistä popmusiikkia. Thrilleristä asti miestä fanittaneelle se riittää oikein hyvin. TOMI TUOMINEN (City Slang) Hippivokaalitrio Mountain Manin Amelia Meathin ja Megafaun-kitaristi Nick Sanbornin muodostama Sylvan Esso on paljon enemmän kuin osiensa summa. Siinä missä Mountain Man ei käytä juuri minkäänlaista elektroniikkaa ja Megafaunkin on lähinnä psykedeelistä folkia, on Sylvan Esson musiikki täynnä sähköistä surinaa ja vieraannuttavia vokaaliefektejä. Etukäteen maistiaisina kuullut Co?ee ja Hey Mami lupasivat jo hyvää, mutta albumimitassa Sylvan Esso tykittää vieläkin kovempaa. Albumin synkopoidut rytmit ja kiihkeästi tikittävä pulssi pysyvät kasassa Amelien vangitsevien vokaalimelodioiden ansiosta ja minimaaliset elementit rakentuvat hiljalleen kokonaisiksi kappaleiksi. Ilmava tuotanto, joka antaa tilaa hengittää ja kiinnittää huomio yksityiskohtiin on tässä turboahdettujen soundimaailmojen ajassa erittäin virkistävää. Synamiehelle mieleenpainuvin on kolmosbiisi Could I Ben laittoman matalalle menevä synabasso. Se rikkoo kaikkia sääntöjä ja on juuri siksi niin pahuksen virkistävä. Kun Megafaun tunnetaan lähinnä siitä, että Justin Vernon lähti bändistä alkaakseen Bon Iver -soolouralleen ja Mountain Mankin on toistaiseksi melko tuntematon, on Sylvan Essossa potentiaalia Sanbornin ja Meathin pääbändiksi. Musiikillisesti se on reippaasti kiinnostavampaa kuin kummankaan päivätyöt. LEVYARVIOT 8 SYLVAN ESSO SYLVAN ESSO FIRST AID KIT – Stay Gold (Columbia) Söderbergin siskot osuivat kultasuoneen edellisellä The Lion’s Roar -levyllä, eikä tahti uudella albumilla hidastu. Kaksikko taitaa olla jopa tietoinen lahjakkuudestaan, ainakin tuoreen levyn nimestä päätellen. First Aid Kitin vastustamaton veto lepää edelleen Klaran ja Johannan laulun varassa, joka on tämän hetken parasta folkpoppia. Harva lauluduo on yhtä aikaa yhtä kuulas ja lämmin. Myös kaksikon itse säveltämis- sä lauluissa on yllin kyllin vaihtelevuutta ja nyansseja. Stay Gold on luonteva askel First Aid Kitin tuotannossa. Uusi levy soi aiempaa tuotantoa muhkeampana. Mukana on jousia ja erilaisia kilkuttimia aiempaa enemmän. Todennäköisesti seuraavalla levyllä on mentävä selkeästi uuteen suuntaan. Aiempaa isommasta soundista ja krumeluurista huolimatta kokonaisuus pysyy kuitenkin yhtenäisenä. Kaiken keskiössä on lau- lu, mikä on First Aid Kitin kohdalla pelkästään hyvä ja luonteva ratkaisu. Vaikka Waitress Song, Master Pretender ja monet muut ovatkin erinomaisia lauluja, Stay Goldilla ei ole Emmyloun kaltaisia välittömästi ja lähtemättömästi päähän jääviä täsmämelodioita. Kokonaisuus kuitenkin soi muutaman kuuntelun jälkeen jopa vahvempana kuin The Lion’s Roar. reggaesta minulle on Big Mountainin vastenmielinen Ja?a-mainosrenkutus Sweat (A Lalalala Long). Sly Dunbaria ja Robbie Shakespearia olen silti aina pitänyt jonkinlaisessa arvossa. Kaksikko on tuottanut Grace Jonesin kovimmat albumit ja ollut arkkitehtina Serge Gainsbourgin äkillisessä reggae-heräämisessä 80-luvun alussa. Olen pitänyt kaksikkoa jonkinlaisena reggaemusiikin Kraftwerkinä. Bändinä, joka toi reggaeen mukanaan elektroniikan. Underwater Dub on bändin nelikymmenvuotisen uran ties monesko albumi. Vaikka huomaan nyökytteleväni päätäni muhkean dub-biitin tahtiin sitä kuunnellessani on se minulle silti kuin musiikkia vieraalta planeetalta. Hiljattain ostin Bill Callahanin dub-levyn Have Fun With God, jolla Callahan pistää edellisen Dream River -albuminsa biisejä dub-versioiksi, ja huomasin pitäväni siitä kovasti. Samoin Primal Screamin Echo Dek miellyttää korvaani. Ehkä kyse onkin lopulta siitä, että kun biisit ovat valmiiksi tuttuja, niin dubiversiot lisäävät niihin yhden uuden ulottuvuuden. Kun dubi puolestaan on kohtalaisen geneeristä ja instrumentaalista, minun on hyvin vaikea saada siitä mitään irti. Nämäkin biisit olisivat huomattavasti parempia, jos Grace Jones laulaisi niiden päälle kylmänkalsealla äänellään. kossa. Siihen asti olin pitänyt sitä jonkinlaisena sekoituksena Belle & Sebastianin nynnyilyä ja Hot Chipin tanssittavuutta, mutta yhtäkkiä kuulin bändissä paljon syvemmälle meneviä juonteita. Rytmiryhmän motorinen työskentely rullaa kuin parhaimmissa krautrockjutuissa. Melodiat ovat ääritarttuvia mutta samalla väistävät kaikkein helpoimmat loukut. Vokalisti Thomas Sandersin äänessä on samaa naiviutta ja haavoittuvuutta kuin Stuart Murdochilla ja aivan kuten parhaat popbändit kautta aikojen, myös Teleman kertoo lauluissaan koskettavia tarinoita elämästä. Breakfast kuulostaa äärimmäisen vaivattomalta ja kepeältä mutta äityy tarvittaessa hulppeaan myllytykseen. Kirurgisella tarkkuudella groovaava levy on uljasta ja ylevää kuin Michael Rotherin olympialaiskraut, mutta samaan aikaan leimallisen englantilaista. Bändin ilmava ominaissoundi syntyi kuin vahingossa kahden kitaristin yhtäaikaisen lähdön jälkeen kun bändiin jäi vain basisti, kosketinsoittaja, vokalisti ja rumpukone. Sittemmin rumpukone on korvautunut elävällä rumpalilla, mutta edelleen Teleman soundaa piristävän omaleimaiselta. Breakfast antaa toivoa brittiläiselle popille. Vuosikausia jatkunut kuivempi kausi saattaa olla päätöksessään. paa asiaa. Lyhyesti yhdellä sanalla nimetyt biisit käsittelevät tätä aikaamme monelta eri kantilta. Turha machopullistelu ja toisaalta myös bailumeininki on jätetty vähäpätöisemmille räppäreille. Tällä levyllä puhutaan tiukkaa asiaa, mutta se asia on verhottu mystiseen muotoon. Ei onkin ehkä lähempänä raakaa katurunoutta kuin perinteistä hiphopia. Khidin ja RPK:n kimppalevy on tähän asti helposti vuoden 2014 kiinnostavinta suomisoundia. Tällaisen levyn edessä muistaa olla kiitollinen siitä, että kotimainen kotimainen hiphop on nykyisin niin monimuotoista. Se tarjoaa lähes jokaiselle jotakin. Eitä suosittelisin helposti kaikille vanhan Ceebrolisticsin, Kaucasin tai Ruger Hauerin ystäville. 9 ILKKA LAPPI TOMI TUOMINEN 6 TEEBS ESTARA (Brainfeeder) Kuvataiteilijasta muusikoksi ryhtynyt Teebs päätyi levyttämään Brainfeederille kämppäkaveriensa Flying Lotusin ja Samiyamin kautta. Neljän vuoden takainen Ardour oli osastoa ”ihan kiva” ja Estara jatkaa pitkälti samalla linjalla. Kun tämän kaltaisessa musiikissa on yleensä kyse pikemminkin tunnelmien luomisesta kuin varsinaisista biiseistä, on Teebs tässä sarjassa pienoinen väliinputoaja. Siinä missä entinen tallitoveri Lorn luo samoilla työkaluilla äärimmäisen synkkiä ja ahdistavia kauhutunnelmia ja Flying Lotusin äänimaailmat lennättävät kuulijan suorinta tietä avaruuteen, ovat Teebsin luomat tunnelmat pikkunättejä ja triviaaleja. Teebsiä kuunnellessa huomaa ajattelevansa auringonpaisteessa istumista tai laineiden liplatusta uimarannalla. Ihan kiva, mutta substanssi jää puolittain puuttumaan. En tiedä millaisia maalauksia Teebs maalasi ennen muusikoksi ryhtymistään, mutta Estara kuulostaa jähmettyneeltä kuin Juhani Palmun teokset mikäli Palmu maalaisi peltojen ja talojen sijasta aurinkorantoja, puistoja ja lokkeja. Estara on harmitonta instrumentaalimusiikkia, mutta juuri harmittomuutensa vuoksi täydellisen mieleenpainumatonta ja kertakäyttöistä. TOMI TUOMINEN TOMI TUOMINEN 7 SLY & ROBBIE UNDERWATER DUB (Groove Attack) Minulla on aina ollut hankala suhde jamaikalaiseen perinnemusiikkiin. En kykene sietämään sitä. Vaikka olen hankkinut hyllyyn alan merkkiteoksia ja Island Recordsin reggaebokseja yrittääkseni ymmärtää lajityyppiä, en saa löysästä ja takapotkuisesta musiikista mitään irti. Ensimmäinen mielleyhtymä 9 TELEMAN BREAKFAST (Moshi Moshi) Eräänä iltana läksin käymään läheisessä karkkikaupassa ja jätin soittimeen pyörimään nuoren brittinelikko Telemanin debyytin. Palatessani kotiin avovaimoni oli aivan haltioissaan musiikista. Vasta silloin ymmärsin itsekin, että Teleman oli jokseenkin poikkeuksellinen bändi kymmenien samalta kuulostavien nuorten indiepoppareiden jouSUE TOMI TUOMINEN 9 KHID & RPK EI (Monsp) Khid eli Dj Kridlokk on tehnyt albumin vanhan Ceebrolistics-tuottaja Roope K:n eli RPK:n kanssa. Levyn aloittavasta Eleen pulputuksesta alkaen tuotanto kuulostaa kaikelta muulta kuin Suomi-hiphopilta. RPK:n tuotantojälki olisi instrumentaalisena kotonaan Warpin tai Brainfeederin rosterissa. Poikkeuksellisen uskalias ja kokeileva äänimaailma vie albumin aivan omalle tasolleen, mutta myös Khidin räpit ovat tavallista painavam- » 37 « NRO. 6 TOMI TUOMINEN 8 KUBE FLOW (Monsp) Noin vuosi sitten ensimmäisen oikealle levyyhtiölle tehdyn albuminsa julkaissut vantaalainen Kube on pitänyt kiirettä. Edellisen albumin johtosingle ja nimibiisi Lentokonetila ei vielä vakuuttanut minua artistin kyvyistä, mutta vuodessa on jälleen tapahtunut yllättävää kypsymistä. Heti levyn käynnistävä, vastustamattomasti rullaava Homma menee alas antaa luvan odottaa naughtybynaturemaista yleisönlaulatus-hiphopia, mutta jo sitä seuraava PS X VS menee USA:n länsirannikon 90-luvulle. Maukkaat trap-vaikutteet ja mielipuolisesti tikittävät haitsut pitävät soundin kuitenkin kiinni tässä päivässä. Eevilstöömäiset pitchefektit vokaaleissa alkavat olla jo hieman väsähtänyt jippo, mutta pysyvät onneksi kohtalaisen pienessä roolissa. Chevy Flown ääriminimalistinen ja bassovoittoinen tuotanto on todella mehevää ja kaikkiaan levyn parhaat biitit ovat Kridlokkin tuottamaa Jumanjia lukuunottamatta peräisin Kuben omasta MPC:stä. Mist sä dikkaat -singlebiisillä vierailevan
• Mari Johannan tönköllä nuotilla suollettu, mutta innokas ?ow on hauskaa kuultavaa, mutta loppupuolen Jumal Flow on nimensä vastaisesti ainoastaan kankea. Levyn päättävä Tuuttimörön ja Turun oman nuoren lupauksen Tippa T:n feattaamat Feng Shui ja Hattiwatti lopettavat levyn kuitenkin varsin positiiviseen ?ilikseen. Kube nousee Flow:llaan joka tapauksessa divarista liigaan. TOMI TUOMINEN 5 LILY ALLEN SHEEZUS LEVYARVIOT (Regal) Lily Allen nousi pinnalle The Streetsin jälkimainingeissa, kun maailma etsi kuumeisesti naispuolista vastinetta Mike Skinnerin totuuksia laukovalle slacker-hahmolle. Näyttelijä Keith Allenin tytär oli sopivasti rajun suorasanainen ja hänellä oli taustajoukoissaan Mark Ronsonin ja Future Cutin kaltaisia nimituottajia. Hiljattain löysin debyyttilevy Alright Stillin kirpputorilta eurolla ja kuunneltuani sitä, ihmettelin miten näin tyhjyyttään kumiseva levy oli joskus ollut minusta tai kenestäkään muusta kiinnostava. Sheezuskaan ei varsinaisesti vastaa tähän kysymykseen vaan esittää liudan uusia. Yhä selvemmin Allenissa on kyse brittien omasta Martina Aitolehdestä tai Henna Kalinaisesta. Julkisuudenkipeä, kokolailla lahjaton varakkaan perheen kasvatti ei halua mennä oikeisiin töihin ja päättää sen sijaan ryhtyä kokopäiväjulkkikseksi. 15-vuotiaana koulunsa kesken jättänyt Allen alkoi harjoitella esiintymistä ja säveltämistä ja nyt kolmenkympin kynnyksellä hän on tuonut maailmaan kolme turhaa albumillista hajutonta ja mautonta radiopoppia. Sheezus on provosoivasta nimestään ja singlebiisinsä rajusta musiikkivideosta huolimatta kohtalaisen kesyä hömppäpoppia, joka on enemmän sukua All Saintsille kuin Robynille tai Lykke Lille. Lily haluaisi tulenpalavasti olla yhtä vaihtoehtoinen ja polarisoiva kuin M.I.A., mutta kuulostaa sliipattuine tuotantoineen ja lapsellisine lallatteluineen enemmän Katy Perryltä tai Pussycat Dollsilta. Jos Lily olisi suomalainen, hänen työparinsa olisi epäilemättä Maki Kolehmainen. TOMI TUOMINEN 7 FINK HARDBELIEVER Ninja Tune Fink eli Fin Greenall on 42-vuotias muusikko, joka on toiminut urallaan myös tuottajana ja DJ:nä. Hän on kirjoittanut biisjeä esimerkiksi John Legendille, ja onpa hän rustannut kappaleen aikoinaan itsensä Amy Winehousen kanssa. Ninja Tune -levy-yhtiö on tunnettu tanssimusiikistaan, mutta Finkin kuudes levy astelee kovin tuttuja akustisen laulajan ja lauluntekijän teitä. Kovin kaikuvainen soundi ja jotkut tuotantoratkaisut tuovat mieleen Bon Iverin. Fink ei missään nimessä ole omaperäinen artisti, mutta hän kutittelee miellyttävällä tavalla imelän valtavirran ja vähän kokeellisemman musiikkipolun kainaloa. Albumin ensimmäinen single Looking too Closely on ilmiselvä hitti. Se on silti vähän kuin Hardbeliever pienoiskoossa. Se nousee kauniiksi aalloksi, mutta ei ihan onnistu kantamaa alakulosur?aajia päällään. JARKKO FRÄNTILÄ world päättyy huiman tasaiseen ja hypnotisoivaan meteliin. Mitä kokeellisempi To Rococo Rot on, sitä hienommalta se kuulostaa. JARKKO FRÄNTILÄ 10 PEPE WILLBERG PEPE & SAIMAA (Suomen Musiikki) Enpä olisi uskonut, että annan joskus Pepe Willbergin levylle kympin. En itse asiassa olisi edes uskonut, että joskus arvioin Pepe Willbergin levyä. Mutta elämä yllättää, ja joskus verrattain ihanasti. Alkukeväästä musiikkipiireissä ja vähän muuallakin alkoi kuhista. Pepe Willberg julkaisi yhtäkkiä singlen, joka vaivihkaa löi kuulijat ällikällä ja keräsi kehuja useilta eri tahoilta. Tällä kadulla oli jotain aivan uutta ja täysin odottamatonta Willbergiä; itse asiassa aivan odottamatonta suomalaisessa musiikkimaailmassa muutenkin. Paljastui, että kyseessä on Matti Mikkolan alun perin omaa Saimaa-projektiaan varten tekemä sävellys, joita olisi luvassa Willbergin laulamina kokonainen levyllinen. Pepe & Saimaa. Ja minkälainen levyllinen! Näin suurta tunnetta ei ole kuultu aikoihin. Levy on täynnä toinen toistaan upeampia helmiä, jotka Willberg tulkitsee niin kuin vain hieno poplaulaja voi. Mukana mahtavaa soundia tekemässä ovat niin Kaartin soittokunta kuin Espoon laulukin. Jo pelkästään Pekka Laineen alkusanat levyn kansilehdellä saavat liikutuksen kyyneleen silmäkulmaan. Kaiken kruununa ovat Timo Kiiskisen sanoitukset, joista kuoriutuu sävyjä toisensa perään. Nämä ovat kappaleita, jotka jäävät elämään ja joita tästä lähtien tahkotaan kaikkialla siellä, missä arvostetaan isoa soundia ja sellaista herkkyyttä, joka on enemmän kuin osiensa summa. MARJUT MUTANEN 8 MUSTARINTA PIMEÄ TIE (Broken Life Records) Mustarinta on tuore joensuulainen yhtye, jonka jäsenistö on tuttua muun muassa sellaisista yhtyeistä kuin Eläin ja Highway Burns. Mustarinnan synkän folkin helpoksi vertailukohdaksi nousevat niin Samae Koskinen kuin Matti Johannes Koivukin, välillä jopa Riitaoja. Hyvässä seurassa siis ollaan. Mustarinnan eduksi luettakoon, että se ei jatka nimenomaisesti joensuulaista musiikkiperinnettä vaan on sikäläisissä piireissä varmasti outolintu. Biiseissä soi jos jonkinlaista kellopeliä ja trumpettia perinteisten kitaroiden ja muiden soittimien lisäksi, ja sanoituksissa soudellaan hyvin syvissä ja tummissa Pielisen vesissä. Singlenä julkaistu verinen tarina, Metsästyskausi, on saanut positiivisen vastaanoton myös radioissa, ja sen videokin kannattaa katsastaa. Raivokkaaksi rokiksi paisuvalla Veritimantteja-kappaleella kuullaan pätkä Kaurismäen Boheemielämää-elokuvan dialogista, mikä sopiikin levyltä vaivihkaa pilkahtelevaan mustaan huumoriin. Bändi ei nuoresta iästään huolimatta kuulosta millään tavalla raakileelta. Pimeä tie on verrattain hyvin maustunut ja hyvin paljon nimeltään kuulostava teos, kuin reitti sen lapsuuden pelottavan metsän läpi. Levyä vaivaa ehkä pieni tasapaksuus, mutta silti haluan ehdottomasti kuulla lisää, kiitos. MARJUT MUTANEN 7 TO ROCOCO ROT INSTRUMENT City Slang Vuodesta 1995 pystyssä ollut To Rococo Rot on aina tehnyt miellyttäviä albumeita, joihin en ole koskenutkaan muutaman ensi-innostuksen täyttämän kuukauden jälkeen. Berliinissä kannuksensa ansainneen trion uusin albumi Instrument jatkaa jälleen tutulla linjalla. Pehmeät konerytmit sekoittuvat välillä akustisiin soittimiin. Lähin vertailukohta To Rococo Rotille voisi olla samasta maasta ponnistava pitkän linjan kulkija The Notwist. Tällä kertaa mukana on amerikkalainen kitaristi Arto Lindsay. Lindsay soittaa kitaraa ja laulaa kolmella kappaleella. Lindsay-kappaleet erottuvatkin positiivisesti joukosta. Albumin päättävä Longest escalator in the 6 MIAU TRINITY (Konkurssi Records) Miau on se kuopiolainen, sittemmin helsinkiläistynyt trio, jonka ponteva God/Drug huudatti yleisöä viime talven UMK-karsinnoissa mutta jäi lopulta rannalle Softenginen lähdettyä edustamaan Suomea Kööpenhaminaan euroviisuihin. Arvailujen varaan jää, kuinka paljon kilpailuun osallistuminen on vaikuttanut bändin soundiin. Joka tapauksessa kautta levyn häiritsee se, kuinka tukkoon se on tuotettu. Trinityn elektronisen tanssittavan rokin sointi särisee ja säksättää korkeuksissa ja kuulostaa jollain tapaa aika vanhanaikaiselta, eikä kehnonlainen englannin ääntämys kokonaisuutta juuri paranna. Biiseihin kaipaisi myös SUE kautta linjan lisää koukkua ja jotain, mikä olisi muutakin kuin pikkusievää. Levyn päättää hidas halloween-versio Ramonesin puhkikalutusta Pet Sematarystä, joka ei tunnu olevan oikein kotonaan levyn muun materiaalin joukossa. Miaussa tamppaavine komppeineen on yritystä Suomen Ting Tingsiksi, mutta näillä eväillä se jää vielä kauaksi siitä. Jos halutaan olla rankkoja, niin jossain vaiheessa pitää ymmärtää lopettaa kappaleiden kiillottaminen. Tällaisena Trinityssä on yliyrittämisen makua. MARJUT MUTANEN 7 DAVID GRAY MUTINEERS (IHT) David Grayn uraa määrittävä White Ladder on artistin kannalta ikävä levy. Se on toki tyylilajissaan mainio, mutta jättää unholaan sen tosiasian, että Gray on toisinaan muulloinkin osunut uransa aikana häränsilmään, joskaan ei muulloin kokonaisen levyn mittakaavassa. Esimerkiksi Late Night Radio ja Last Boat to America ovat mainioita pieniä lauluja. Muutaman vuoden hiljaiselon katkaiseva Mutineers putoaa hyvässä ja pahassa samaan lokeroon kuin suurin osa britin muustakin tuotannosta. Laulaja-lauluntekijämusiikin saralla Grayn uutuus ei tarjoa mitään uutta tai ihmeellistä, mutta keskiverron tason hän säilyttää vaivattomasti. Kuten Grayn kohdalla yleensäkin, joukkoon mahtuu pari raitaa, jotka nostavat kokonaisuuden aavistuksen keskiverron yläpuolelle. Pianovetoisesti soiva kaihoisa Last Summer ja ensimmäisenä singlenä julkaistu Back In the World ovat tällä kertaa levyn parhaimmistoa, vaikka kumpikaan ei yllä aivan Grayn tuotannon kirkkaimpaan kärkeen. Kokonaisuutena Mutineers on turvallinen ja tyypillinen Grayn tuotos. Levyllä on sinänsä hyviä lauluja, jotka kärsivät keskitempoisesta toteutuksesta. Muutamalla tempovaihdoksella olisi luultavasti saatu enemmän ryhtiä myös kokonaisuuteen. ILKKA LAPPI 9 SPIGU KAUPUNKIEN YÖSSÄ (Rapu) Spigun eli Ville Linnan folk on kiehtovaa. Siinä yhdistyy saumattomasti amerikkalainen kantrifolk-perinne suomalaiseen vastaavaan. Harvoin kuulee musiikkia, joka tuo samaan aikaan mieleen Dave Lindholmin ja Kari Tapion. Spigun lauluissa ääneen pääsevät elämän enemmän ja vähemmän päähän potkimat. Niissä maistuu elämä - keikkapaikkojen takahuoneet ja pitkät yöt tien päällä. Lauluissa ei kuitenkaan ole kyse mistään ranteet auki -meiningistä ainakaan perinteisessä mielessä. Spigun laulutapa on lakoninen ja säälimätön. Hän havainnoi laulujensa kohteita tarkkanäköisesti, mutta ei tarjoa vastauksia tai sympatiaa. Vähäeleinen musiikki tuo tarinat keskiöön. Vaikka levy on riisuttu kaikesta ylimääräisestä, tarinoissa ja musiikissa on kiinnostavuutta ja voimaa, joka pitää otteessaan. Spigu asettaa riman omille biiseilleenkin korkealle kääntämällä Townes Van Zandtin Waitin’ Around To Dien ja Jack Wesley Routhin Crystal Chandeliers and Burgundyn kaltaisia biisejä suomeksi ja esittämällä ne komeasti vailla pienintäkään teennäisyyttä. Tosin Spigun omien laulujen voimasta kertoo se, etteivät käännöscoverit nouse mitenkään erityisesti muun materiaalin yläpuolelle. ILKKA LAPPI 6 CLARKKENT PASSENGER (Johnny Get the Rifle) Clarkkent jatkaa tutuksi tulleilla urilla paahtaen punkrockralleja ilman hengähdystaukoja. Kolmikko etenee pelkistetyllä meiningillä ilman hienouksia. Tosin vaihtelevuutta on uudella levyllä hieman aiempaa enemmän, pari slovarinkin tapaista mukana on, mutta biisien ydin on vanha ja tuttu. Tosin soundeiltaan levy soi soundeiltaan aiempaa raskaampana ja metallisempana. Raskautta on ajoittain myös biiseissä. Simppelisti toteutettu punkrock on vaikea » 38 « NRO. 6 tyylilaji, koska lähes vastaavaa kamaa veivaavia pumppuja löytyy joka kylästä. Kilpailua on paljon ja tavalla tai toisella pitäisi erottuakin. Sävellyksillä on elintärkeä rooli. Parhaimmillaan homma toimii kuin Cokis ja jäätelö hellepäivänä, mutta onnistumisen ja epäonnistumisen raja on hiuksenhieno. Edellisellä Three-levyllä Clarkkent oli kirkkaasti rajan positiivisella puollella. Passangerilla homma ei toimi yhtä hyvin, vaikka tavallaan yritystä on ollut enemmän. Homma käynnistyy komeasti Mis?t-raidalla, mutta seuraavaa herkkupalaa saa odottaa kuudenteen biisiin asti. Patiencen maalailevuus toimii hyvin, vaikka se onkin poistuminen Clarkkentin ydinosaamisen alueelta. Kokonaisuudessa on kuitenkin turhan vähän sellaisia biisejä, joita välttämättä haluaisi kuunnella uudelleen ja uudelleen. ILKKA LAPPI 9 PHRONESIS LIFE TO EVERYTHING (Edition) Pianotrio on yksi jazzin perinteisimmistä kokoonpanoista, joten kyseisen formaatin puitteissa korostuu soittajien ja tulkintojen persoonallisuus. Usein pianotrion tähti on pianisti, mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa Brad Mehldau, edesmennyt Esbjörn Svensson tai eräs viime vuosien sykähdyttävimmistä uusista tulijoista, Eldar Djangirov. Tanskalaisen Phronesiksen kohdalla huomion varastaa kuitenkin basisti Jasper Høiby, joka soittaa innoittuneella itsevarmuudella ja täsmällisyydellä. Lisäksi hänen sointinsa on selkeä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö myös pianisti Ivo Neame ja rumpali Anton Eger soittaisi hienosti. Kolmikko kommunikoi hyvin keskenään ja soitossa on painokuutta. Tästä huolimatta Phronesiksen ilmaisussa säilyy kaiken aikaa lennokkuus ja rytminen kepeys. Life to Everything on äänitetty livenä Lontoolaisella klubilla ja ratkaisu on ehdottomasti tälle triolle oikea; kuulija saa nauttia ilahduttavan eläväisestä musisoinnista. Kolmikko on jakanut sävellysvastuunkin tasaisesti, joka tuo teemoihin monipuolisuutta. Vaikka sävellykset ovat hienoja nekin, niin tämän yhtyeen kohdalla huomio kiinnittyy nimenomaan improvisointiin. Mainittakoon yksittäisenä kohokohtana vaikkapa Behind Bars, jonka lopussa meno äityy kohtalokkaaksi! Kerrassaan mainiota musiikkia. ALONZO AJU HEINO 8 TIM GARLAND SONGS TO THE NORTH SKY (Edition) Saksofonisti Tim Garlandin uusin julkaisu tarjoilee kaksi kelpo jazz-levyä pakattuna yksiin kansiin. Ensin kuullaan pienyhtyemusisointia ja toisella levyllä Garlandin ohella kiintotähtenä toimii jousiorkesteri. Ensimmäinen levyke alkaa Uplift!-kappaleen kepeällä optimismilla. Lyömäsoittaja Asaf Sirkis vakuuttaa, erityisesti A Brother’s Giftillä kuultava Hang-soolo on pysäyttävä. Yes To This -kappaleessa kuullaan kitaristi Ant Law’n soolo, joka tuo hieman ikävästi mieleen mainion Kurt Rosenwinkelin. Kauniilla She’s Out Of My Lifellä Jason Rebellon piano ja Garlandin sopraanosaksofoni onnistuvat luomaan todella herkän tunnelman. Garlandin artikuloitu ja pehmeä sointi pääsee oikeuksiinsa levätessään jousilla. Kakkoslevykkeellä on tarjolla monenlaista modernismista kelttivivahteisiin. Kokonaisuutta rytmittävät hienosti basisti John Patituccin lyhyet soolot. Marimba-osuudet tuovat myös mukavan mausteen kokonaisuuteen. Garlandin sovitukset ovat pää-asiassa sulavia – olihan hän myös pianisti Chick Corean ja vibrafonisti Gary Burtonin kehutun The New Crystal Silencen orkesterisovitusten takana. Pintatasolla kaksi levykokonaisuutta eivät tunnu oikein keskustelevan keskenään, mikä herättää kysymyksen, että miksi kaikki tämä musiikki on julkaistu kerralla. Saatta tosin olla, että pitkä aikaisempi ja tarkempi kuuntelu paljastaa kahden levyyn välisen dialogin. Niin tai näin, tämä vuolas kattaus sisältää paikoin hyvin elähdyttävää kuunneltavaa. ALONZO AJU HEINO
• » REPLAY JARI MÄKELÄ THE KILLERS - HOT FUSS (Island) K seen Somebody Told Me. Kirjoitus herätti kiinnostuksen, jonka tuolloin Turun Hämeenkadulla majaillut levydiileri Jack Sundsten kykeni tyydyttämään kesällä 2004. Sinisessä Hot Fuss -vinyylissä oli jo tuoreeltaan kiusallista pintasuhinaa, mutta se on edelleen upea esine, tunnearvoltaan mittaamaton. Somebody Told Me kamppailee vuosikymmenen parhaimman indiediskohitin paikasta. Eeppisen kosketinsoitinriffin ja Robert Smithiä muistuttavan kertosäkeen ”somebody told me you had a boyfriend that looked like a girlfriend that I had in February of last year” asemaa ei työpaikallani pakkokuunnellutetun Radio Novan vuosien 2005-2006 voimasoittokaan kyennyt lopullisesti horjuttamaan. Keskilännestä, Iowasta kotoisin ollut jazz-kitaristi Dave Keuning muutti Las Vegasiin vuonna 2000 työskennelläkseen Banana Republic -vaateketjun liikkeessä. Rättikaupasta juonsi Killersin antirock-look, joka vetosi 2000-luvun nuorisoon kuin pajavasara myöhemmin Miley Cyruksen suu-ulokkeeseen. Tätinsä luona majaillut mormoonipoika Brandon Flowers vastasi Keuningin paikallislehteen laittamaan ”soittajia haetaan” -ilmoitukseen. Kaksikko teki yhdessä biisejä New Orderin Crystal-videosta napatun Killers-nimen alla ja vaihtele- van rytmiryhmän kera. Yksi ensimmäisistä demoista oli Killersin ensimmäinen ja edelleen USA:ssa menestynein single Mr. Brightside, jonka säkeistöt Keuning oli säveltänyt ennen Flowersin tapaamista. Intohimoinen singlebiisi ei suuresti poikkea viime vuonna julkaistun Direct Hits -kokoelman marraskuussa 2001 äänitetystä demoversiosta. Flowersin tulkinta kuulostaa hitusen nälkäisemmältä ja punkimmalta, mutta demon perusteella bändin soundi oli kasassa jo ennen tuottaja Jeff Saltzmanin ja rytmiryhmän astumista puikkoihin. Killersin rytmiryhmä, ainoana jäsenenä Las Vegasissa syntynyt rumpali Ronnie Vannucci Jr. ja bändiä aiemmin keikoilla fanittanut basisti Mark Stoermer liittyivät mukaan syyskesällä 2002. Hot Fuss äänitettiin seuraavan vuoden aikana sekalaisissa sessioissa. Osa varsinaiselle albumille päätyneestä materiaalista on alunperin vain demoille tarkoitettuja äänityksiä, mutta ne pääsivät mukaan hyvän fiiliksen perusteella. Lutkamainen suttuisuus on kiehtova vastapaino tarttuville popralleille. Hot Fussin lopullisesta soundista lienee kiittäminen Alan Moulderin miksausta. Moulder tuotti sittemmin Floodin kanssa rock-uskottavuutta Springsteen-vaikutteilla hakeneen SUE » 39 « NRO. 6 bändin kakkosalbumin Sam’s Town (2006). Ykkösdivisioonan tuottajaksi jämähtänyt Saltzman on tehnyt yhteistyötä new wave -revivalisti The Soundsin ja alkuperäisenkin Blondien kera. Killersin tunnuslauseeksi muodostuneeseen säkeeseen ”I got soul, but I’m not a soldier” yhtyy All These Things That I’ve Done -kappaleella gospel-yhtye Sweet Inspirations. Whitney Houstonin äidin perustama, Elvis Presleynkin Las Vegas -vuosien taustatrio esiintyy myös Flowersin urheiluvalmentajalle piikittelevällä kappaleella Andy, You’re A Star. Hot Fuss lienee vuoden 2004 parhaita levyjä, mutta sen nerous avautui näennäisen tasapaksuuden alta hitaasti. Vilpitön rakkaudentunnustus Glamorous Indie Rock and Roll kuulosti pitkään banaalilta pikanteolta. Monet albumin helmistä, kuten triphop-maalailua sisältävä Everything Will Be Alright odottivat iskostumistaan pitkään. Tomi Tuominen kirjoitti arviossaan, että ”The Killers on liian nuori kuulostaakseen näin kyllästyneeltä elämään” (Sue 9/2004). Ylitsevuotavan pateettiselle draamalle löytyi kuitenkin tilausta. Hot Fuss myi maailmanlaajuisesti yli seitsemän miljoonaa kappaletta, mistä pelkästään Britanniassa yli kaksi miljoonaa kopiota. Kaikki tähän mennessä ilmestyneet Killers-studioalbumit ovat nousseet Britannian albumilistan ykkösiksi. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LEVYARVIOT uusikymmentä- ja kahdeksankymmentälukujen britti-invaasioissa Britannian r&b- ja new wave -yhtyeet kauppasivat takaisin amerikkalaisille heidän unohtamansa musiikkiperinteen. Las Vegasin kasinopöytien ja eläkeläisten halailemien peliautomaattien katveesta ponnistaneet anglofiilit puolestaan möivät briteille kiihottavan synteesin näiden oman uuden aallon ja 90-luvun kitarapopin tarttuvimmista ja (neon)kiiltelevimmistä ainesosista. Aikanaan en osannut yhdistää The Killersiä postpunk-popin aallonharjalla viilettäneeseen Franz Ferdinandiin, mutta kuulin vokalisti Brandon Flowersin äänessä samanlaista sävyä kuin Interpolin Paul Banksilla. Kerran erehdyin jopa The Nationalin vetävämmän biisin (niitäkin siis on) kohdalla luulemaan esittäjää Killersiksi. Pohjimmiltaan Hot Fuss -albumi oli kuitenkin mielestäni ovela synteesi Duran Duranin popista ja Oasiksen äänivalleista yhdistettynä U2:n paatokseen. Ensimmäinen kosketukseni yhtyeeseen oli Samuli Knuutin kolumni, jossa arvostamani pop-kirjoittaja kertoi, että jotain jo hänen mahdottomaksi luulemaansa oli tapahtunut: Knuuti oli rakastunut varauksettomasti tuoreeseen pop-kappalee-
• » LEFFAVIERAS Heikki Kytölän fanituslistat ENSI-ILLAT Aution saaren elokuva – Frank Darabontin Stephen King -filmatisointi The Shawshank Redemption (Rita Hayworth – avain pakoon). Se on elokuva, johon tulee aina palattua. Ei paras leffa, minkä olen nähnyt, eikä nimeltään parhaiten suomennettu, mutta silti. Kun siinä on vielä Morgan Freemanin rauhoittava ja lempeä kertojaääni, se voisi luoda autiolle saarelle turvallisuutta. Ehkä kuitenkin nimenomaan siksi, että se on niin älykäs ja toiveikas leffa. » PARASTA OLI ”MILA KUNIS” K esän (epäröivän) käynnistymisen kunniaksi valikoitui leffavieraaksi tällä kertaa maamme kasvonilmeikkäimmin soittava rumpali Heikki ”Kelju” Kytölä, joka ehti toisessa bändissään PMMP:ssä saavuttaa suunnilleen kaiken. Paitsi valloittaa villin Länsi-Euroopan, johon tähdäten juuri uuden albuminsa julkaissut My First Band lähtee jo toista kertaa lämppäröimään Sunrise Avenueta monilukuisille Saksan ja Itävallan areenoille. Tuntui jotenkin osuvalta kutsua Kytölä katsomaan Family Guy -tv-sarjan luojan Seth MacFarlanen toinen pitkä elokuva, 1800-luvun USA:n villiin läntiseen ilmansuuntaan sijoittuva Miljoona tapaa kuolla lännessä. Debyyttileffa Ted oli mainio, mutta tämä ikävä kyllä ei. Kuvittelin kyseessä olevan komedia, mutta sellaisen sijaan saimmekin nähdäksemme aivan liian harvakseltaan huvittavan ja väkinäisen amerikkalaistyyppisen ”nauruelokuvan”. – Ei ole ihan mun genre toi. Kyllä tiettyyn hetkeen saattaa osua, ja kyllä tossakin muutama läppä osui ja upposi ihan hyvin, mutta ehkä niissä oli myös väsymyksellä osansa, koska ei tullut viime yönä nukuttua kovin hyvin. Tai sitten ei. Huomasin kyllä, että myös hyvin nukkuneelta meikäläiseltä irtosivat ne ainoat pikku naurahdukset ihan samoissa kohdissa kuin Kytölältäkin. – Musta tuntuu, että noissa on aina se sama juttu. Toi tuntui noudattavan samaa kaavaa kuin tollaset yleensäkin. Siinä kaavassa on tietenkin ongelmana se, että se jaksaa kantaa sen ensimmäisen puolen tunnin verran, ja sen jälkeen alkaa jo vähän haukotuttaa. Kyllä ne muutamat oikeasti ihan hauskat läpät pelasti paljon. Kytölä nyökkäilee mukana kun kerroin itsekin aina huomanneeni sen, mihin eri jutuissa tähdättiin, mutta se mikä yritettiin tehdä hauskaksi ei vain yksinkertaisesti onnistunut huvittamaan. Hyvä ideanpoikanen oli esimerkiksi siinä, kun joku oli keksinyt tuoda jäätä vanhaan Länteen pakettiauton kokoisina möhkäleinä. Pelkästään siitä olisi riittänyt eväitä vaikka mihin, mutta idean hyödyntämisessä tyydyttiin vain siihen, että yksi mies liiskattiin mössöksi pudottamalla möhkäle hänen päälleen. Ja sitten seuraavaan lyhyeen aiheeseen. Ei edes yritetty keskittyä mihinkään olennaiseen tai valittu sitä, mikä olisi tärkeää. – Mulle tuli vähän sama fiilis. Siinä kyllä kokeiltiin eri juttuja, mutta mi- THE DOUBLE Ohjaus: Richard Ayoade  Nigerialais-norjalaisen taustan omaava ohjaaja ja koomikko Richard Ayoade on ohjannut brittitulkinnan Dostojevskin pienoisromaanista Kaksoisolento. Lopputulos on lähes huumoriton komedia George Orwellin tyyliin rakennettuna. Doublea on verrattu varsin osuvasti myös Terry Gilliamin Braziliin, mutta siihen elokuvaan nähden Double on köyhän miehen Danny-versio. Niin, aivan, itse Ilkka Lipsanen esiintyy myös Ayoaden omalaatuisen näyttelijäkaartin joukossa. Suomalaiselle valkenee syy tämän elokuvan maahantuontiin, kun kimallepukuinen Danny astuu kuvaan ja laulaa East Virginian tiedonvälitysviraston pakollisessa juhlatilaisuudessa. Pikkuvirkamies Simon (Jesse Eisenberg) on kyseisen, ”Everstin” johtaman viraston nuorempi virkailija, jota kukaan ei pidä minään. Ihastus kopiokoneenhoitaja Hannahiin (Mia Wasi- tään ei viety oikein loppuun asti. Muutamassa kohdassa oli selkeesti oli yritetty tehdä se leffan hauskin juttu, mutta sitten se vaan lipsahti ohi eikä kolahtanyt yhtään. Just ne pahimmat pierujututkin, esimerkiksi se, että ihminen voi kirjaimellisesti kuolla pieruunsa ja kupsahtaa siihen saman tien, sekään ei toiminut yhtään. Olisi tietysti saattanut auttaa, jos se kuoliaana maahan kaatuminen olisi edes näytetty hauskasti, jonkin visuaalisen kuvauskikan kautta. – Tossa genressä on myös vähän sitä, et siinä pitää hallita väsytystaktiikka oikein kunnolla. Ainakin mun omalla kohdallani. Jos mä mietin itseäni katsojana, niin sitä läppää pitää tulla niin paljon, että sä rupeat nauramaan tavallaan väsymisen kautta. – Mä luulen, että tollaselle leffalle sopiva paikka ja tilanne voisi olla hyvin, hyvin aivottomassa ja väsyneessä krapulaisessa keikkabussissa. Kun ei ole yhtään mitään parempaa tekemistä ja pitäis vähän tappaa aikaa mahdollisimman älyttömällä tavalla, siihen hetkeen mikä tahansa ton tyyppinen voisi toimia ihan hyvin. Koska harvakseltaan elokuvassa ilmeni myös ainakin puolimielekkäitä juttuja, jaksoin itse koko ajan elää toivossa, että tarjolle tulisi vielä jotain ihan oikeasti jotain katsomisen tai kokemisen arvoista. Ja tulihan sieltä puolentoista tunnin jälkeen sydäntä lämmittävän hymyilyttävä, visuaalisesti upea ja yllättävä fantasiajakso – jo itsessään melkein yhden tähden arvoinen. – Vähän oli mullakin jo siinä vaiheessa mennyt haukottelun puolelle, että tuleeks tässä enää yhtään hyvää läppää, mutta se loppu tosissaan vähän vielä pelasti sitä. Ja mulla se antoi arvosanaan puoli tähteä lisää. Mut ehkä siitä se puol tähtee sitten lisää. Koko leffan positiivisinta antia edusti tää muka-intiaanikielellä käydyn keskustelun läppä ”Mila Kunis”. MARKKU HALME TÄHDET Kytölä ½ Halme  Miljoona tapaa kuolla lännessä (A Million Ways to Die in the West), USA 2014. Ohjaus: Seth MacFarlane. Käsikirjoitus: Alec Sulkin, Seth MacFarlane ja Wellesley Wild. Näyttelijät: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman ja Liam Neeson. Kesto: 116 min. kowska) ei ota kehittyäkseen suhteeksi, koska Simon arkailee. Kaikki muuttuu, kun virastoon palkataan uusi mies James, joka on Simonin täydellinen kaksoisolento mutta luonteeltaan huomattavasti rohkeampi aina röyhkeyteen asti. Dostojevskin kirja on yhteiskuntasatiiri, kun taas Ayoade kuvaa mielen murtumista, ahdistetun avunhuutoa. Elokuva on hyvin tarkkaan lavastettu ja äänimaailmaltaan harkittu. Musiikki on pääosin ”itämaista” iskelmää, ja kappaleiden tarinat tukevat juonenkuljetusta. Silti lopputulos jää hieman sekavaksi ja kuivakkaaksi. Tarina ei ihan tavoita ohjaajan pyrkimyksiä, vaikka Eisenbergkin näyttelee taitavasti itsensä kanssa. Tämä on harmi, sillä IT-porukkatv-sarjan (The IT Crowd) perusteella Ayoade hallitsee nörttihuumorin. Doublesta jää tunne, että koomikkonäyttelijä on halunnut osoittaa hallitsevansa myös vakavamman tarinan kertomisen, mutta yrittäminen paistaa liiaksi läpi. VESA KATAISTO SUE EDGE OF TOMORROW Ohjaus: Doug Liman ½ Kesän leffapankin saattaa räjäyttää tämä Tom Cruisen sankaroima hyperaktiivinen ADHD/3Dseikkailu, jossa räjähtelee, pamahtelee ja räiskyy helvetisti, kun sotilasjoukot käyvät taistelua avaruudesta saapunutta, kykyarsenaaliltaan ylivertaista miehittäjäjoukkoa vastaan. Äkshönin käynnistää kuin uusi Normandian maihinnousu, jossa uhanalaiset Ranska ja Britannia pitää pelastaa. Ja kuten 70 vuotta sittenkin, pelastajina toimivat jenkkiarmeijan sotilaat, tällä kertaa yllään kuvottavan epäesteettisiksi suunnitellut eksoasut eli tehovoimaiset taisteluhaarniskat. Cruisen rooli on pelkurimainen, vain ja ainoastaan tiedotukseen keskittynyt majuri, joka ei ole taistelutannerta nähnytkään. Mutta kas kummaa, kun herra rintamalle revitään, muuttuu hän vähitellen ensin nössöstä kovisnössöksi ja sen jälkeen ylimieliseksi perseaivosankariksi. Sotaa » 40 « NRO. 6 Paras leffakohtaus – Mun lempileffa, tai siis ensimmäinen lempileffa on Michael Haneken Pianonopettaja. Siinä on sellainen todella ristiriitainen ja henkisesti raskas mutta silti täydellisesti kolahtava kohtaus, jossa pääosaa esittävä Isabelle Huppert juttelee makuuhuoneessa äitinsä kanssa. Siitä dialogista tuli todella paha olo. Vaikka mä samalla diggasin sitä elokuvaa, se kohtaus oli niin realistinen, että siitä tuli ihan fyysisesti paha olo. Suosikkiohjaaja – Thomas Vinterberg. Se ohitti viime vuonna Haneken mun suosikkiohjaajana leffallaan Jahti, joka oli mulle paras elokuva kymmeneen vuoteen. Ja kun se on tehnyt sen verran vähemmän leffoja kuin Haneke, ja siltä myös Submarino ja Juhlat menee mun Top 10:een, niin ykköseksihän se tolla onnistumisprosentilla menee. Suosikkiroolisuoritus – Ellen Burstyn Unelmien sielunmessussa sen narkkaripojan äitinä, joka itsekin narkkaili kaikennäköisillä pillereillä. Se oli jotenkin niin uskomattoman vakuuttava, että se jo melkein yksinään teki siitä leffasta viiden tähden leffan. Se vaan oli niin aidosti niin surkea tapaus... mistä tullaan siihen, että jostain syystä muhun aina eniten kolahtaa sellaiset vähän surkeat ja surulliset, huonosti päättyvät leffat. Olihan tää Burstynin hahmon kohtalokin ihan loputtoman ankea. Seuraava Sue ke XX.XX.2014 käyvän armeijan arjessa Cruisen hahmoa lämättäisiin lättyyn moisen mätäkukkoilun takia. Leffan slogan ”Elä, kuole, toista” viittaa siihen, että ensimmäisessä taistelussaan nössömajurimme kuolee, mutta herää aina henkiin edellispäivän aamussa ja käy tapahtumat läpi uudelleen uuteen kuolemaansa saakka. Vaan kun miestä on siunattu hypertason muistilla, niin hän kykenee joka kerta ohittamaan aiemmin hänet tappaneet vaarat. Toistoja näytetään aluksi täydellisinä, ja niiden myöhempi lyhennysleikkaus on hoidettu järkevällä ohitustaktiikalla. Ja silti suunnilleen jo elokuvan puolivälissä alkaa tuntua siltä, että vallan hyvin voisi lähteä kotiin. Ensimmäinen tunti viihdyttää hienosti, mutta juonenkehittelyn jatko jää vajavaiseksi. Jos katsojalle ykkösasia ei ole tietokonepelimaailma vaan elokuvallinen kekseliäisyys, tämä ei välttämättä kympillä kolise. Visuaalinen taso on siirretty lähemmäs läppäritouhuja. MARKKU HALME
• ANCHORMAN 2 – THE LEGEND CONTINUES  (USA, 2013). Ohjaus: Adam McKay. Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, Steve Carell, David Koechner. Kesto: 113 min. Ikäraja: 12. Will Ferrell koomikkokumppaneineen eivät aiemmin olleet kiinnostuneita jatko-osista, mutta vuosikymmenen takainen Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda nauttii sellaista kulttimainetta, että jotain oli tehtävä. Suomessa jatko-osaan ei edes uskottu, vaan se meni suoraan dvd- ja blu-ray-markkinoille. Anchorman 2 jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjänsäkin – huumori on omalaatuista ja ei siksi iske suurimpaan osaan yleisöstä. Itsekään en ainakaan vielä tiedä, onko tämä kahden vai neljän tähden leffa, joten on annettava kolme. Tällainen komedia vaatii katselukertoja. Mitä mauttomampi vitsi, sen mehukkaammin se toimii – ainakin toistettaessa. Anchormanin ykkösosassa ruodittiin 70-luvun seksismiä televisiouutisten miljöössä. Jatko-osassa hypätään seuraavalle vuosikymmenelle. 80-luvulla ollaan jo tasa-arvoisemmassa maailmassa, mutta Fox Newsistä tutut patrioottiset ympärivuorokautiset humpuukiuutiset eivät olleet vielä tehneet tuloaan. Viiksivallu Ron Burgundy (Ferrell) uskotun uutistiiminsä (Steve Carell, Paul Rudd sekä David Koechner) kera osoittaa olevansa ankkurina jälleen kerran edelläkävijän roolissa. Christina Applegaten osa on pienentynyt, kun tilaa tehdään myös uusille hahmoille. Ykkösosan tavoin sivurooleissa nähdään tunnettuja kasvoja (eikä heitä saa tässä spoilata), mutta tällä kertaa mennään cameo-roolien määrässä niin pitkälle, että tämän päihittämisessä tekijöillä riittää haastetta, jos Anchormanista löytyy voimia ihan trilogiaksi saakka. Kahden levyn blu-ray on ekstroissaan tuhti julkaisu. Pelkästään poistettuja, pidennettyjä tahi vaihtoehtoisia kohtauksia on puolentoista tunnin edestä. Alusta asti on siis ollut selvää, että paljon tulee improvisoitua ja että lopullisen leffan todellinen rakenne on käsikirjoitusvaiheessa ollut vielä melko avoin. Anchormanin tyylinen elokuva vain hyötyy kaoottisesta rakenteestaan. Mielenkiintoisimpana lisämateriaalina nähdään puolen tunnin sessio, jossa näyttelijät lukevat käsikirjoitusta yhdessä ensimmäistä kertaa eikä kenenkään pokka pidä yhtään. TERO HEIKKINEN SUE BLACKFISH  (USA, 2013) Vesipuistoteollisuus näyttää ruman puolensa Blackfish-dokumentissa. Miekkavalas on englanninkieliseltä nimeltään killer whale ja tässä elokuvassa nähdään kuinka luonto iskee takaisin ja vankeuteen pakotetusta, ahdistuneesta eläimestä tulee juurikin tappaja. Vapaudessa elävät älykkäät miekkavalaat eivät tiettävästi ole koskaan hyökänneet ihmisen kimppuun, mutta vesipuistojen kouluttajat ovat saaneet tuta useasti niiden vihan. Elokuvan pahis, propagandaksi Blackfishiä kutsuva SeaWorld ei antanut kommentteja tekijöille, vaan haastateltavat ovat teemapuiston entisiä työntekijöitä. Miljardibisneksen johtohahmot eivät voi olla mielissään siitä, että dokumentaristit ovat saaneet käsiinsä tällaista kuvamateriaalia. Eikä tarvitse olla Free Willy -leffan pikkujätkä ymmärtääkseen, että tämä on aivan käsittämätöntä toimintaa ihmiseltä. Olen ylpeä, etten ole antanut senttiäkään mihinkään eläintarhaan. INSIDE LLEWYN DAVIS  (USA/Iso-Britannia/Ranska, 2013) Elokuva 60-luvun folk-laulajan vastoinkäymisistä yhden viikon aikana voisi äkkiseltään kuulostaa melko tylsältä, mutta sitä se ei ole, kun käsikirjoittaja-ohjaajaduona häärii Joel ja Ethan Coen. Grand Prix’llä Cannesissa palkittu Inside Llewyn Davis on melko hidastempoinen mutta sitäkin tunnelmallisempi musiikkidraama, jonka pääosassa Oscar Isaac loistaa etunimensä veroisesti. Oscar-ehdokkuutta miehelle ei kuitenkaan annettu, mutta haastavia rooleja on varmasti tarjolla tästä eteenpäin. Leffa on kuvaukseltaan viime vuoden ehdotonta kärkeä ja vaikka tarina kallistuukin tragedian puolelle, ei huumoriakaan ole täysin unohdettu. Sivuroolissa nähdään mm. Justin Timberlake, joka musiikin tekemisen ohella osaa myös näytellä, mikä onkin ollut selvää jo kohta vuosikymmenen ajan. Ekstroissa on pari asiapitoista dokkaria. » 41 « NRO. 6 12 YEARS A SLAVE  (USA/Iso-Britannia, 2013) Viime vuoden parhaan elokuvan Oscarilla palkittu 12 Years a Slave on varmasti kautta aikain armottomin orjakuvaus. Pitkistä otoista nauttivan ohjaaja Steve McQueenin teos on niin brutaali, että pahaa tekee. Etenkin kun tietää sen olevan tositarina Solomon Northupista, joka syntyi vapaana amerikkalaisena ja kidnapattiin vasta aikuisiällä orjuuteen. Papereiden väärentäminen 1800-luvun puolivälissä oli helppoa eikä tummaihoisilla juuri mitään oikeuksia ollut. Chiwetel Ejiofor (Northup) nähdään ymmärrettävästi jokaisessa kohtauksessa, mutta 12 vuoteen mahtuu toki paljon, joten sivurooleja on reilusti. Michael Fassbender esittää vastenmielisimmän roolin vuosiin. Ensikertalaisnäyttelijä Lupita Nyong’o voitti ansaitusti Oscarin Fassbenderin hahmon puuvillapellolla työskentelevän naisorjan roolista. Edeltävän vuoden viihteellisempi Django Unchained ja 12 Years a Slave olivat molemmat menestyksiä lippuluukuilla. Amerikkalaiset uskaltavat vihdoin tutkia avoimin mielin silkkaa pahuutta edustavaa ajanjaksoa. OLDBOY  (USA, 2013) Korealaiskulttileffa Oldboyn (2004) fanit ymmärrettävästi pelkäsivät amerikkalaista uusintaversiota, mutta se ei osoittautunut lainkaan niin heikoksi saavutukseksi kuin monet odottivat sen olevan. Spike Leen ohjauksessa jenkkiversio on yllättävänkin rohkea ja elokuvallisin keinoin tyylikäskin. Josh Brolin on pääosassa varsin pätevä, vaikka monet sivuhahmot vedetäänkin överiksi. Mitään uutta tämä versio ei tuo pöytään ja on tehty vain siksi, etteivät amerikkalaiset halua (tai osaa) lukea tekstityksiä. Alkuperäistä näkemättömälle juoni on varmasti käänteissään kutkuttava. Siinä päähenkilö kidnapataan ja vangitaan 20 vuodeksi ilman mitään selitystä, ja sitten yhtäkkiä vapautetaan eikä siihenkään anneta syytä. Etsivä löytää vastauksen kaikkeen. TERO HEIKKINEN
• » MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ » JÄÄHYVÄISET ÄÄNILEVYILLE ELI KUN ON AIKA JÄTTÄÄ RAKKAIMPANSA M
• 1. Julius Kivi on... a) kuollut b) hullu c) kirjailija 2. Manic Street Preachers eli a) Manics b) ’Mats c) Streets 3. The Jayhawks perustettiin a) 2005 b) 1995 c) 1985 4. Pepe Willberg syntyi a) Helsingissä b) Turussa c) Tampereella 5. Joey DeMaio on Manowarin a) basisti b) kitaristi c) rumpali 6. Lutakko Liekeissä järjestetään a) Oulussa b) Turussa c) Jyväskylässä ” On parempi, että albumit löytävät itselleen hyvän kodin ja rakastavat vanhemmat. 7. The Last Drop on No Shamen albumeista a) neljäs b) viides c) kuudes 8. Darwin Sorjonen on Puulaakia) -rokkitähti b) -pelaaja c) -ihminen 9. Ian Svenonius tulee a) Ruotsista b) USA:sta c) Englannista 10. H2Ö järjestetään a) Porissa b) Turussa c) Raumalla 11. First Aid Kit: Stay... a) Away b) Hungry c) Gold 12. Dxxxa... a) A b) B c) D 13. Alice in Chainsin kitaristi on a) William DuVall b) Jerry Cantrell c) Jerry Kannu 14. Arch Enemyn albumi on War a) Eternal b) Ensemble c) Epic 15. Matti Mikkola on soittanut a) Apulannassa b) Lehtivihreissä c) Tehosekoittimessa 1b2a3c4b5a6c7c8a9b10b11c12c13b14a15c VIIMEINEN SANA enneisyydestä on hankala päästää irti. Erityisen kouriintuntuvasti huomasin tämän 24.5. järjestettynä Siivouspäivänä. Siivouspäivänä kaikilla kansalaisilla oli oikeus viedä tavaransa suoraan kaduille myytäväksi sillä ehdolla, että myyjä kantaa myymättömät tavaransa takaisin kotiinsa – tai mistä varastosta myyntiartikkelinsa sitten hakikaan muille tarjottavaksi. Minulle päätös myytävästä tavarasta oli helppo. Olen jo vuosikausia suunnitellut myyväni cd-levyjäni pois hyllystä. Olen toiminut musiikkitoimittajana kohta 18 vuotta, ja levyjä on kertynyt hyllyyni järjetön määrä. Lundia täyttyy musiikista, se pursuilee hyllyistä ja valtaa kaappitilan. Levyvalintojen hetkellä jänistin kuitenkin pahemman kerran. Kuvittelin myytävien levyjen määrän huitelevan lähempänä tuhatta. Vaan en minä siihen kyennyt. Monilla levyillä oli liikaa tunnearvoa. Vaikka en niitä koskaan kuuntelekaan, en silti raaskinut luopua niistä. Siellä hyllyssä ne möllöttävät yhä, merkkeinä voitetuista sydämistä, hävityistä suhteista, lukiosta, suudelmista, menneistä elämistä. Jotain sentään sain varastoistani pois. Lopetin aktiivisen musiikinkuuntelun ja musiikin harrastamisen nelisen vuotta takaperin, kun aloin kirjoittaa ammatikseni. Musiikin kuuntelusta tuli harrastuksen lisäksi periaatteessa oikea ammatti. Tämän jälkeen uusiin levyihin harvemmin tuli luotua tiiviitä suhteita. Levyjä kuunteli, mutta kappaleiden tarinoista ei löytänyt omaa itseään niin helposti kuin ennen. Niinpä myin pois vain levyjä, jotka olen saanut haltuuni muutaman viime vuoden aikana. Niitäkin oli hieman päälle 250 kappaletta. Huh. Olo oli myyntisessioiden jälkeen helpottunut, vaikka hylly tyhjeni vain noin kahden prosentin verran. Toki ikäkin vaikuttaa musiikinkuuntelutottumuksiin. Siinä missä parikymppiselle jokainen rakkauslaulu kertoo tämän omasta elämästä, harva lauluntekijä kirjoittaa tarinoita hiustenlähdöstä tai siitä, miten pyykinpesuaine tuoksuu omituiselta. Iän myötä elo on tasaantunut, eikä mitään koe enää niin valtavan voimakkaana kuin ennen. Edes popmusiikkia. Onneksi maailmasta löytyy ihmisiä, jotka suhtautuvat musiikkiin yhä intohimoisesti. Vietin Siivouspäivän lauantaina viisi tuntia Helsingin Karhupuistossa myymässä kahta suurta pahvilaatikollista levyjä. Olin tunkenut laatikot täyteen tuotoksia, joiden kuvittelin olevan suurimmalle osalle kotikirpputorikävijöitä täysin tuntemattomia. Toisin kävi. Outoakin oudommat räppilevyt joihin en itse ollut pääsyt millään tavoin sisällä löysivät kodin parikymppisen kundin luota, jonka innostus oli käsinkosketeltavaa. Edes nerokas myyntipuheeni ”Kolme levyä vitosella, viisi kympillä” ei karkottanut ihmisiä levylaatikoiden luota. Luulin cd-levyjen olevan jo kuolemassa pois maailmankartalta. Vinyyli elää uutta kukoistuskautta, ja Karhupuisto oli täynnä maitolaatikoita, joita ihmiset selasivat onnellisina. Tuo harvinainen funk-vinyyli, jota olen metsästänyt vuosikausia vain vitosella! Vanhaa heviä muutamalla eurolla, pakko saada! Kun hinta on kohdillaan, keräilijöitä löytyy yhä. Cd-levyillekin. Hetkisen aikaa tunsin oloni haikeaksi, sillä jokaisen lähiaikoina saadun levyn myynnin myötä katosi aina osa sitä kirjoitushetkeä ja postiluukun kolahdusta, kun levyn ensimmäisen kerran itselleen sai. Vaan väliäkö tuolla. Musiikkia ja albumeja ilmestyy joka päivä sadoittain, eikä niille kaikille riitä kuitenkaan aikaa. On parempi, että albumit löytävät itselleen hyvän kodin ja rakastavat vanhemmat. Rahan takia cd-levyjä muuten ei kannata myydä. Hyllyn tyhjennyksen jälkeen olin 120 euroa rikkaampi. Kuvittelin eläväni sillä herroiksi seuraavan viikon. Seuraavana aamuna taskussani oli 20 euroa. Pro tip: Kun myyt tavaroitasi ja palkkaat ystäviäsi kantoavuksi, älä hengaile heidän kanssaan enää keskiyön jälkeen. Houkutus salmiakkishottien tarjoamiseen on liian suuri, ja lompakkosi tyhjenee omituisen nopeasti. Elokuussa vietetään uutta Siivouspäivää ympäri Suomen. Suosittelen osallistumaan. Hyllyt tyhjenevät, ja hyvä kiertää. Mikäs sen parempi tapa tehdä lähipiiriään onnelliseksi kuin äänilevyt. Ovat ne sitten missä muodossa tahansa. « SUE » 42 « NRO. 6
• » VIIMEISET SANAT #44 ARI VÄNTÄNEN Dxxxa D uskoo, että viimeisten sanojen aika koittaa vielä. Sitten viime näkemän olen... lihonut kahdeksan kilogrammaa. Viimeksi ostamani levy... maksoi kolme euroa. Käytetty. Se oli Silhuettien Jos mulle sydämesi annat. Nyt minulla on tuplat siitä, mikä tarkoittaa, että tulen vetämään soolokeikan, jossa taustoina ovat ainoastaan Silhuetit. Viimeksi katsomani leffa... ei varmaankaan ollut hyvä, kun en edes muista minkä katsoin. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... kevyet, leikkimieliset haastattelut. Suostuin näköjään kuitenkin. Viimeksi nauroin, kun... kuulin hauskan jutun. Se oli varmaan Hzzztin kertoma rasvainen pillujuttu tai sanaleikki. Tai sitten mietin Putinia siperialaisessa metsässä, kun tämä päivystää kiväärin ja nukutusnuolien kanssa siltä varalta, että amurintiikeri sattuisi hyökkäämään luontodokumenttikuvausryhmän päälle. Viimeksi itkin, kun... luulin, että Nykäsen Matti on Euroviisu-finaalissa – mutta huomasinkin, että 90-luku on jo ohi. Viimeisin levy, jota suosittelin, oli... Miles Davisin Bitches Brew kaverille. Viimeksi näin unta... viime yönä. Jotain muutosprosessipaskaa oli pääteemana selvästikin. Yksityiskohtia en muista. Viimeksi suutuin... kun en löytänyt joitain papereita. Viimeisin oma levyni... on viimeisin seuraavaan asti, joka tulee olemaan edellistäkin viimeisempi. Viimeksi, kun olin humalassa... join kossukolaa sunnuntaina kaverin näyttelyn avajaisissa. En tiedä kumpi on parempaa kossukolassa - se, että kola peittää Kossun maun vaiko se, että Kossu peittää kolan maun. Viimeistään on aika lopettaa, kun... Matti ja Teppo ovat uusia kämppiksiä. Viimeiset sanani ovat... todennäköisiä. SUE » 43 « NRO. 6
• 5(352'8&(' %< -$&. :+,7( ,,, 1(,/ <281* 1(: $/%80 287 12: $ /(77(5 +20( ,1752 &+$1*(6 2&+6 *,5/ )520 7+( 1257+ &28175< '</$1 1(('/( 2) '($7+ -$16&+ ($5/< 0251,1* 5$,1 /,*+7)227 &5$=< 1(/621 $ /(77(5 +20( ,1752 5($6(21 72 %(/,(9( +$5',1 2) 7+( 52$' $*$,1 1(/621 ,) <28 &28/' 5($' 0< 0,1' /,*+7)227 6,1&( , 0(7 <28 %$%< +817(5 0< +20(72:1 635,*67((1 , :21'(5 ,) , &$5( $6 08&+ (9(5/< mastodonrocks.com facebook.com/mastodon twitter.com/mastodonmusic ONCE MORE ‘ROUND THE SUN UUSI ALBUMI KAUPOISSA 20.6. SUE SU S UE UE NRO. NR RO. R RO O.. 6 O »4 44 4 « NNRO