pet shop boys sampsa sarparanta?kalle ahola maya jane coles?euro crack karnivool?leprous?serafiel candlemass?pelican between the buried and me suen festivaalikalenteri 2013 NRO. 7 • (HEINÄKUU) • 2013 • (#180) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT •
SUE » 2 « NRO. 7
SU SUE S UE UE NRO NR RO. RO R O.. 7 O » 3 « NNRO.
TOIMITTAJALTA TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 04 TOIMITTAJALTA 06 NEWSFLASH 09 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN 23 24 26 27 28 29 » Haastattelut. » Arviot. 10 12 16 18 19 20 21 30 34 41 42 43 HENKILÖKUVA: SAMPSA SARPARANTA FESTIVAALIKALENTERI 2013 PET SHOP BOYS KALLE AHOLA SERAFIEL MAYA JANE COLES EURO CRACK PRKL: UUTISET JA SETÄ JUSSIN TUPA KARNIVOOL PELICAN CANDLEMASS BETWEEN THE BURIED AND ME LEPROUS PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA Sue #180 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: Aino DAVE LINDHOLM Gainsbourgh, Gainsbourgh SERGE GAINSBOURGH Cow Fingers And Mosquito Pie SCREAMING JAY HAWKINS Lonerism TAME IMPALA Aura CMX » ZEN JA LEVYTTÄMISEN TAITO ” Kun puu kaatuu eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko ääntä?” on tunnetuin zen-buddhalaisuuden K?an-kysymyksistä. Länsipopparin mielestä se on turhaa höpinää. Polttavampi kysymys kuuluu: ”kun levy ilmestyy eikä kukaan kuuntele sitä, onko se olemassa?” Jos äänilevy muka on kuolemaisillaan, se itse ei tiedä sitä. Uupunut postihenkilö rahtaa Sueen monta levyä päivässä, kymmeniä levyjä viikossa ja kamalasti levyjä kuussa. Joka päivä tulee singlejä ja ep:itä, joille Suessa ei edes ole palstaa. Joka päivä tulee albumeja, joista vain pieni osa noteerataan lehdessä. Lahtelainen Luxury Toys lähetti Sueen keväällä Music Is Liquid -albuminsa. Se on kolmeen osaan jaettu kunnianhimoinen debyytti, livenä studiossa soitettu albumi värikästä rockia, jolla kuulee vaikutteita monen eri vuosikymmenen popvirtauksista. Siihen on vuodatettu sydänverta. Silti se jäi toimituksen pöydällä huojuvaan levytorniin. Niin useimmille levyille käy. Kun arvostelua ei kuulunut, Luxury Toys lähetti levyn uudelleen. Nyt mukana oli Jaloviina-pullo. En ollut varma, oliko se lahjus vai vitsi, joten arvostelin pullon Sueen. Tein niin sanoakseni, etten myy kritiikkejä. Huumorintajuiseksi osoittautunut yhtye vastasi minulle asiallisella ja järkevällä kirjeellä, jossa se ihmetteli, miksei uusi musiikki kiinnosta musiikkitoimittajia, jotka kuitenkin jatkuvasti toitottavat, että se on aina kaikkein arvokkainta ja kiinnostavinta, koska se pitää kulttuurin elossa. Se on todella hyvä kysymys. Käsittääkseni se johtuu runsaudenpulasta. Studiosoftat ovat kaikkien ulottuvilla ja cd-levyjä on halpaa painattaa, ja se näkyy määrässä. Täysin tuntemattoman bändin julkaisun arvosteltavaksi ottaminen on sama kuin pitäisi valita yksi PET SHOP BOYS S. 16 ” Kuinka paljon hyvää musiikkia jää täysin huomiotta? makeinen isosta pussillisesta sekalaisia karkkeja, jollaisia ei ole koskaan maistanut. Samaan aikaan vieressä on tarjolla äänitteitä, jotka vaikuttavat makeammilta. Tässä kohtaa astuu kuvaan musiikkitoimittajan mukavuudenhaluisuus. Levyt ovat tekijöilleen tuotteita, taideteoksia, unelmia. Kun niihin erikoistuneet mediat käyttäytyvät kuin levyä ei olisi olemassa, se on karvas pettymys. Mitätöinti. Kuinka paljon hyvää musiikkia jää täysin huomiotta? Onko maailma niin ihana, että hyvä bändi löytää aina yleisönsä? En tiedä. En usko. Sen tiedän, että omakustanteista kiinnostuneelle terävälle ja näkemykselliselle kirjoittajalle riittäisi vapaaehtoistyötä. Zen-k?aneja ei ole tarkoitettu ratkaistavaksi. Ne on tehty osoittamaan, että maailma on inhimillisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Keksimääni k?aniin kuitenkin on vastaus: kyllä. Musiikin tekemisessä tärkeintä on se, että ilmaisee itseään. Ei se, kuinka moni sitä kuulee. ARI VÄNTÄNEN KARNIVOOL S. 24 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Niina Linna, Aku-Tuomas Mattila, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Katri Ojala, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2013 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 4 « NRO. 7
KE 3.7. MINAS (ARG) 5€ TO 4.7. SANNI, ARTEM, DJ VELTSU & AKU PE 5.7. ATLÉTICO KUMPULA 5€ LA 6.7. MIXXED 10€ TO 11.7. HYVÄ KLUBI: NOTKEA ROTTA 3-PACK, TEFLON BROTHERS, ST. RASTA DJ-SET PE 12.7. KAUKO RÖYHKÄ & BOOTS 10€/12€ LA 13.7. MIXXED//JACK//DANCETERIA UNITED AS ONE 12€ KE 17.7. THE GAMBIT 5€ TO 18.7. LUCA GARGANO KATTOTERASSILLA KLO 19, DJ VELTSU & AKU PE 19.7. NIEMINEN & LITMANEN 6€ LA 20.7. MIXXED 10€ KE 24.7. DOLLA LOVA 5€ KE 3.7. ROCKSIN AKKARIKERHOLLA: VEHICLE PLAYS 90’S GRUNGE HITS + WHITE TRASH PLAYS SOCIAL DISTORTION VAPAA PÄÄSY TO 4.7. ERIKOISJÄRJESTELY - SPECIAL ARRANGEMENT / ANTTI NURMINEN & lebonk.fi PE 5.7. LA 6.7. KE 10.7. TO 11.7. PE 12.7. TO 18.7. PE 19.7. LA 20.7. KE 24.7. TO 25.7. PE 26.7. LA 27.7. KE 31.7. TO 1.8. PE 2.8. SU 4.8. MIKONKATU 15 HELSINKI ROCKS.FI YRJÖNKATU 24, IKÄRAJA K-20 HELSINKI KEIKOILLE K-18 ENNAKKOLIPUT AVOINNA: TIKETISTÄ Ke, to ja la 21-04 HINTOIHIN LISÄTÄÄN MAHDOLLISET Pe 17-04 TOIMITUSKULUT Ikäraja 24v. Keikoille 18v. HELENA HAAPARANTA VAPAA PÄÄSY ROCKSTONITE: SPIHA + III KOMMODITY (GER) + SMOKIN’ ACES 5 € (E) TRIBUTE TO TOTO 5 € (E) ROCKSIN AKKARIKERHOLLA 4000 MAN VAPAA PÄÄSY SHOVELTRAPEZ +X-PULSSION VAPAA PÄÄSY GOTHAM O.D 5 € TERASSILLA PEKKA HEINO, ALAKERRASSA BREAK A LEG-KLUBI, VAPAA PÄÄSY MISS ROCK SEMIFINAALI 5 € MAURON MAIDEN PLAYS TRIBUTE TO IRON MAIDEN 5 € CONSTANTINE & COEXISTENCE ACOUSTIC TOUR VAPAA PÄÄSY HELSINKI ROCKABILLY WEEK EVENT BLINDED MEMORY (LAT) + SOME CALL THIS TRAGEDY + SUPPORT VAPAA PÄÄSY FATAL SMILE (SWE) + SCREAM BABY SCREAM (ITA) 5 € ROCKSIN AKKARIKERHOLLA MIKKO SIPOLA VAPAA PÄÄSY ON THE ROCKS 12 VUOTTA! VAPAA PÄÄSY JAMIT JOKA TOINEN TIISTAI ROCKSTONITE! 5 € STAND UP ON THE ROCKS HEMMA BEAST 6 / 8 € KESKIVIIKKOISIN KLO 21 5 € BLUR RU BI K BIFFY CLYRO EDITORS AZEALIA BANKS KESKIVIIKKOISIN KATTOTERASSILLA KLO 19 BRYN JONESIN WOODSTOCK WEDNESDAYS JA KLO 22 KATTO-KLUBI | MOLEMPIIN VAPAA PÄÄSY UUSI PERJANTAI DJ’S JOKA PERJANTAI KLO 23 | LIPUT 6€ REGINA SPEKTOR FLOGGING MOLLY SKUNK ANANSIE JA MONIA MUITA! LIPUT TIKETISTÄ ALK. 49-229 €. CITYPASS 2-13 PVÄ 10,50-31 € FESTARIKESÄ LIPUT TIKETISTÄ TAMPERE TO 4.7. ALK. 11,50/12 € AVES - LEVYNJULKAISUKEIKKA REDDER, FOTOSHOP TO 11.7. ALK. 11,50/12 € MODERNISTIT, PINTANDWEFALL PE 12.7. ALK. 13,50/14 € PETRA SALLAN JA MIRON MATKA MAAILMAN YMPÄRI LA 13.7. ALK. 17,50/18 € 22-PISTEPIRKKO WITH SUPER HORNS MA 15.7. KLO 18 ALK. 9,50/10 € BASSOSOOLON SM 2013 MICHAEL MANRING & PAIDARION PE 19.7. KLO 21-04 ALK. 13,50/14 € TAVASTIAN KESÄKLUBI: PE 26.7. BAM MARGERA IS F*CKFACE UNSTOPPABLE (USA), FLESH ROXON, 28/25 € LA 27.7. DR. FEELGOOD (UK), 30/28 € KE 31.7. PAPRIKA KORPS (POL), WASTED, 12/10 € TO 29.8. THE BRAINS (CAN), FLESH ROXON, THE SHRIEKS, 12/10 € KE 4.9. KORPIKLAANI, 17/15 € TO 10.10. TURMION KÄTILÖT, BLACK LIGHT DISCIPLINE, 17/15 € TI 5.11. ANNIHILATOR (CAN), 25/22 € TURKU STOCKERS!, ZEBRA AND SNAKE TULLIKAMARINAUKIO 2 HUMALISTONKATU 8 A LA 20.7. ALK. 11,50/12 € BARBE-Q-BARBIES KE 24.7. - LA 27.7. INDIE-ILTAMAT 20V. PE 26.7. KLO 21-04 ALK. 11,50/12 € PÄÄ KII, NYRKKITAPPELU, RÄJÄYTTÄJÄT, SEKSIHULLUT, PELKKÄ VÄLIVIIVA, SAMAE KOSKISEN KORVALÄÄKE, TERO-PETRI & KORVAAMATTOMAT, SUOMEN KARVAPÄÄKUNINKAAT 1968, TOPI SAHA, THE REED FAGS, NO SHAME, RYTMIHÄIRIÖ, MAAKUNTARADIO, KATUJEN ÄÄNET, EYEWITNESS, XYSMA, CIRCLE, BLACK MAGIC SIX, KIVESKIVES, SAMMAL, THE COBRA KICKS RUUDOLF & KARRI KOIRA LA 27.7. ALK. 17,50/18 € NELJÄ RUUSUA SU 28.7. ALK. 26,50/27 € TO 5.9. KORPIKLAANI, 17/15 € TO 3.10. TURMION KÄTILÖT, 17/15 € PE 18.10. VISTA CHINO (USA), 30/27 € INNER CIRCLE (JAM) KE 31.7. ALK. 15,50/16 € SIR ELWOOD DUO - LEVYNJULKAISUKEIKKA TO 1.8. ALK. 42/45 € D-A-D (DK) Hyödynnä kulttuurisetelit ja -kortit kesän kuumimpiin tapahtumiin Katso lisää www.tiketti.? PE 2.8. ALK. 24,50/26 € TI 19.11. FLOGGING MOLLY (IRL/USA) HEARTHILL - 25-VUOTISJUHLAKONSERTTI PAKKAHUONE | TAMPERE | LIPUT 42 / 37 € | K-18 TAVASTIAN LAUANTAIDISKO JOKA LAUANTAI 23.30–04 ALK. 6 € URHO KEKKOSEN KATU 4-6, 00100 HELSINKI WWW.TAVASTIAKLUBI.FI LIPUT ENNAKKOON TIKETISTÄ KATSO KAIKKI TAPAHTUMAT JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET 5 « sähköpostiin tai kännykkään ? Varatut tai maksetut liput noudettavissa myös Verkkokauppa avoinna 24/7 ? Toimipisteet 19 kaupungissa. Elektroniset liput » suoraan R-kioskeilta kautta maan ? Palvelumaksu alk. 1,50 – 3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys | muut EU-maat 10 € / lähetys | muut maat 25 € / lähetys SUE NRO. 7 Ennakkoliput www.tiketti.fi - Hintoihin lisätään mahdolliset toimitusmaksut. 2013 KE 3.7. ALK. 11,50/12 € SKINNY MOLLY (USA) THE SLIDEMOBILE
NEWSFLASH NYRKKITAPPELU TYKITTÄÄ MENEMÄÄN INDIE-ILTAMISSA. KUVAN OTTI SANTTU SÄRKÄS. ? Tampereen Klubilla alkaa pyöriä uusi djvetoinen klubi Good Times. Hittejä, herkkuja ja helmiä lupailevat dj:t täyttävät tanssilattiaa 12.7, 28.9. ja 5.12. ? Circle on vaihtanut nimensä Falconiksi. Circle-nimen se on luovuttanut toistaiseksi muiden muusikoiden käyttöön. Syksyllä ilmestyy sekä Falconin että Circlen levy. UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) ? Aurajokiverkoston järjestämään JÅ-karnevaaliin (10.8. Turku) on kiinnitetty esiintymään suomalaisafrikkalainen Helsinki-Cotonou Ensemble. Turun jokirannassa on muutakin ohjelmaa, toimintapisteitä ja työpajoja. ? Oulun Musiikkivideofestivaalien kotimaiseen kilpailuun lähetettiin tänä vuonna 386 videota, mikä ylittää aiemman ennätyksen yli sadalla teoksella. Parhaat palkitaan Pumpeligaalassa 24.8. ? Indie/elektropop-yhtye Au Revoir Simone esiintyy Tavastialla perjantai-iltana 13. syyskuuta. Bändin neljäs pitkäsoitto Move in Spectrums julkaistaan samassa kuussa. ? Volbeat saapuu Helsinkiin marraskuussa. Tanskalaissuosikki nousee Hartwall Areenan lavalle torstaina 28.10. ? Egotrippi viettää 20-vuotisjuhlaa: syksyllä ilmestyy levy ja Ilkka Mattilan kirjoittama kirja, ja juhlakiertue starttaa 11.10. » MELLAKKAKILPI OLISI KIVA Indie-iltamat täyttää 20 vuotta. S uen päätoimittajan Kimmo Nurmisen luoma vaihtoehtomusiikkijuhla Indie-iltamat täyttää 20 vuotta. Juhlafestivaalia vietetään Turun Klubilla neljänä iltana 24.–27. heinäkuuta. Kattaus on monipuolinen: Klubilla kuullaan Pää Kiin punkrockia, Sammaleen progea, The Reed Fagsin poppia, Black Magic Sixin punkbluesia, laulaja-lauluntekijä Topi Sahaa, Räjäyttäjien ja Nyrkkitappelun raakaa räimettä ja paljon muuta. Punkrockbändi No Shame katkaisee pitkän keikkatauon soittaakseen Indie-iltamissa lauantaina. Tarjolla on myös Samae Koskisen korvalääkkeen, Suomen karvapääkuninkaat 1968:n ja Tero Petri & Korvaamattomien suomenkielistä rockia. Tero-Petri Suovanen oli paikalla jo ensimmäisissä Iltamissa. 20 vuodessa on kertynyt paljon muistoja. – Muistan hyvin, kun Sweetheart, Shadowplay. Larry And The Lefthanded ja Xysma soittivat S-osiksella. Se oli erityistä aikaa. Olin löytänyt oman kotini indiemusiikin parissa, ja se musiikki sai vihdoin tilaa keikkapaikoilla. Indie-iltamien linja on pitänyt ja sen rooli on vahva. – Vuonna 1994 änkesin Iltamissa takahuoneeseen. Pelle Miljoona katsoi siellä jalkapallokisoja ja selitti jalkapallon olevan vähän niinku jin ja jang. Totesin, että eikös se jin ja jang ole vähän niinku mustavalkoista ajattelua. Muutamat punkkarinaiset osoittivat kädellä audienssin päättyneen. Tänä vuonna Suovanen on Indie-iltamissa ensi kertaa esiintyjänä. – Keikka on otollinen, sillä iltojen tyylillinen jaottelu on onnistunut. Ei tarvitse pelätä, että olisimme väärässä paikassa. Uskon, että yleisö kuuntelee sanat tarkkaan ja odottaa riehakasta provosointia ja tanssausta. Nyrkkitappelun Nästi Jeskanen tunnustaa, ettei tiedä Indie-iltamista mitään. – Turussa olemme keikkailleet nimenomaan Klubilla, mutta ei kai sielläkään jokainen tapahtuma voi olla Indie-iltama, Jeskanen arvioi. – Mutta Indie-iltamissa taitaa olla esillä kaupallisen valtavirran ja suurten tuotantoyhtiöiden ulkopuolella luotua kulttuuria. Nyrkkitappelu on oikeilla jäljillä. Miten Indie-iltamien tulisi varautua Nyrkkitappelun konserttiin? – Naiset voisivat alkaa varautua Robertiin, Jeskanen alustaa. – Keikka mennään tutulla verta, hikeä, vihaa ja sönkötystä -linjalla. Mellakkakilvet olisivat eturivissä kivat. Indie-iltamat 20v. Klubi, Humalistonkatu 8a, Turku. www.facebook.com/indieiltamat ? Henrik Otto Donner on kuollut. Vuonna 1939 syntynyt Donner oli suuri suomalainen muusikko ja musiikkivaikuttaja, yksi Love Recordsin perustajista ja mukana monien suomalaisen rockin klassikoiden teossa. ? Springsteen & I -dokumentti tulee teatteriensi-iltaan 22.7. Suomessa sen voi nähdä Helsingissä, Turussa, Vantaalla, Kuopiossa, Jyväskylässä, Oulussa, Porissa, Lahdessa ja Tampereella. ? Art Goes Kapakka -festivaalia vietetään 15.-24.8. Helsingissä lukuisissa ravintoloissa, kahviloissa ja kapakoissa. Satojen esitysten ja kymmenien näyttelyiden ohjelmisto julkistetaan 6.8. ? Punkveteraani Ypö-Viis julkaisee uutta materiaalia yli 30 vuoden jälkeen. Kotkan pogoajien Bipolaari-single ilmestyy elokuun lopulla. ? Kyussista, Mondo Generatorista ja QOTSA:sta tuttu Nick Oliveri joutui vakavaan auto-onnettomuuteen. Miehen Mersu meni lunastukseen, mutta muusikko toipuu vammoistaan. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE TWITTER.COM/SUELEHTI » 6 « NRO. 7
LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! Pe 5.7.–Su 7.7. KUUDES AISTI: Savages, King Tuff, Chelsea Light Moving, Fresh And Onlys, New Bomb Turks, Negative Approach, Demdike Stare, The Haxan Cloak, Light Asylum, Radiopuhelimet, Vatican Shadow, First Times, Black Bananas, Torche, Kakka-Hätä ’77, Kuusumun Profeetta, Sähkö 20 v. ja kymmeniä muita esiintyjiä; ks. www.kuudesaisti.org To 11.7. Tixa & Hevospistooli; 5 € La 20.7. Anton Hammer; 9 € To 25.7. Fokn Bois (GH); 8 € Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Avoinna ke 22–04, to 23–04, pe–la 22–04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Arkisin ensimmäinen bändi aloittaa klo 22:30. Kaikukatu 4 (sisäpiha) . K20. SUE » 7 « NRO. 7
NEWSFLASH » ELOKUUN LIEKIT Lutakko Liekeissä seuraa punaista punklankaa. V UUTISET TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN (ARI.VANTANEN@SUE.FI) iime vuonna Lutakko Liekeissä -festivaali järjestettiin aiempaa pienemmässä tilassa aluetta ympäröivien rakennusprojektien vuoksi. Promoottori Raine Pulkkinen sanoo, ettei muutos lopulta ollut ongelma. – Viime vuonna Liekit myytiin ensimmäisen kerran loppuun. Alue osoittautui juuri sopivaksi tällaiselle festarille. Uusiin olosuhteisiin totutteleva Liekit toimi viime vuonna maltillisesti: festivaalilla soitti vain kotimaisia bändejä. Tänä vuonna ohjelmassa on ulkomaanvieraitakin, kanadalainen The Brains ja brittiläinen TV Smith. – Ei Liekkejä ole ulkomaanesiintyjien varaan tehty, kotimaiset ne vetävät porukan paikalle. Smithiä ja Brainsia tarjottiin minulle viime hetkellä. Ne tuntuivat mielenkiintoisilta ja sopivilta. Tapahtuman puitteet ovat samat kuin viime vuonna, mutta pieniä muutoksiakin on tehty. Nyt päälavana toimii ulkolava, ja festivaalille on ensimmäistä kertaa buukattu räpnimiä. Pulkkinen sanoo, että festarin linja on punk – laajasti katsottuna. – Rap on meidän aikamme punkkia. Nämä räppärit eivät edusta blingblingiä vaan musiikkia, jota punkkari voi diggailla. He istuvat hyvin kokonaisuuteen ja monipuolistavat sitä. Punainen punklanka säilyy. Lutakko Liekeissä järjestetään lauantaina 31.8. Jyväskylässä Tanssisali Lutakossa ja sen pihalla. Ulkomaisten ohella siellä soittavat Xysma, Rytmihäiriö, Asa & DJ Polarsoul, Wasted, Laineen Kasperi & Palava Kaupunki, Terveet Kädet, Lost Society, Black Lizard, Flesh Roxon, Black Motor Hannibal, Ydinperhe, Baltimor, Neuroottiset Pelimannit ja A Phantom Pack Of Black Hounds. » NUORI EI OLE DEMONI CHOICE!-musikaali on silta ikäpolvien kuilun yli. T urun Logomossa saa lokakuun 29. päivänä ensi-iltansa näytelmä nimeltä CHOICE! Linnateatterin Bass Society Turku -hankkeen huipennus on katukulttuurista ja nuorten kokemuksista ammentava musikaali. Emma Puikkosen käsikirjoitus pohjautuu hankkeen aikana koottuihin tarinoihin. Musikaalin ohjaa Riku Nieminen. Pääosissa ovat Joonas Saartamo, Arttu Kapulainen, Niina Koponen ja Annika Poijärvi. Ammattinäyttelijöiden lisäksi lavalla nähdään hankkeeseen osallistuneita nuoria. Bass Society Turku tarjosi turkulaisille nuorille mahdollisuuden omaehtoiseen tekemiseen katukulttuurin keinoin. Työpajojen aiheita olivat tanssi, biitit, rap, graffitit, esiintyminen ja kirjoittaminen. Hankkeella Linnateatteri osallistui nuorten syrjäytymistä ehkäisevään työhön. Mukana on myös maahanmuuttajataustaisia nuoria, joiden näkökul- mia Turusta ja Suomesta musikaalissa sivutaan. Yhteistä nuorille ovat paineet erilaisiin valintoihin, ja tästä musikaalikin on saanut nimensä. Puikkonen kertoo, että nuorista annettu kuva ei vastaa todellisuutta. – Työskentelin kevään ajan nuorten kanssa. Juttelin, kyselin ja kuuntelin improja ja räppejä. Samaan aikaan lehdet kirjoittivat siitä, kuinka poliisi hääti nuoret kauppakeskuksista ja kuinka kouluihin vaadittiin kuria, ja vanhempainliitto kärjisti nuorista huolehtimisen ulkonaliikkumiskielloksi. CHOICE! antaa yleisen demonisoinnin vastapainoksi äänen yksilön kokemuksille. – Kirjoittaessani olen etsinyt tapoja tuoda esiin yksittäisiä elämänkokemuksia ja -tilanteita, nuorten erilaisia ääniä, huumorintajuja, unelmia ja valintoja. Viime kädessä on kysymys siitä, että vanhempi ihminen kohtaa nuoremman, nuorempi vanhemman. » PAPRIKA KORPS SUOMEEN! Puolalainen heavy reggae raikaa seitsemällä paikkakunnalla. P aprika Korps saapuu Suomeen. Puolalaisyhtyeen kiertue alkaa Muuramesta 26. heinäkuuta ja päättyy Imatralle 3. elokuuta. Paprika Korps on soittanut seitsemisenkymmentä Suomen-keikkaa. Ensimmäisen kerran yhtye esiintyi maassamme vuonna 2002 Turussa. – Me tykkäämme Suomesta, koska Suomi tykkää meistä. Olemme vähän harventaneet keikkailua, kun perheet pitää elättää, mutta Suomessa käymme joka vuosi, basisti Tomasz Krawczyk naurahtaa. Paprika Korps perustettiin vuonna 1995. Vuonna 1999 bändi äänitti ensimmäisen albuminsa Kolejny Krokin. Vuotta myöhemmin Paprika Korps teki ensimmäisen kiertueensa kotimaassaan ja soitti ensimmäisen ulkomaankeikkansa Saksassa. 2000-luvun puolivälissä Paprika Korps teki jo laajoja ja säännöllisiä Euroopan-kiertueita. Suo- O’Connell’s Upcoming on the Guinness stage Music Comedy 5 5.7 7 <en[ <en[ H @Z^Z ik^l^gml3 H @Z^Z ik^l^gml3 Jukka Ässä 12.7 Unknown 4.7 JadaJada Improv 18.7 ComedyO'Connell's 19.7 Ville Leinonen Stand Up Club 26.7 Musta Moottori 1.8 JadaJada Improv 02.8 Club O'Gaea 9.8 UTU lahp mbf^ +)3)) lahp mbf^ +*3,) always free entrance www.oconnells.fi Rautatienkatu 24, Tampere SUE » 8 « NRO. 7 messa se äänitti kymmenvuotisjuhlansa kunniaksi livelevyn Konsertti Tampereella (2005). Tähän mennessä bändin heavy reggae on soinut noin 30 eri maassa. Vaikka Paprika Korps tunnetaan ensisijaisesti viihdyttävänä ja tanssittavana livebändinä, on se myös aktiivinen levyttäjä. Viimeisin albumi Metalchem ilmestyi vuonna 2010. – Teemme tällä hetkellä yhteisalbumia puolalaisen RUTA-yhtyeen kanssa, Krawczyk kertoo. – Siitä tulee kiinnostava folkpunklevy ja se ilmestyy syyskuussa. Myös uutta Paprika Korps -materiaalia on tekeillä. Siihen keskitymme yhteislevyn jälkeen. 26.7. Muurame, Naamat Festival / 27.7. Harjavalta, Karmarock Festival / 28.7. Helsinki, Bar Loose / 31.7. Tampere, Klubi [+Wasted] / 1.8. Kuopio, Henry’s Pub, RockCock-klubi / 2.8. Kerimäki, Puruvesi-Pop / 3.8. Imatra, Bar Q
» SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN » IMPERIUMIN VATSAISKU KARMA ROCK22 E n voi puhua kaikkien puolesta, mutta tiedän, että ainakin minulla on ikävä taipumus arvottaa ihmisiä heidän ulkoasunsa mukaan. Muhkea rastatukka tarkoittaa automaattisesti sitä, että kantajansa on veltohko ja pössyttelee säännöllisesti. Merkkejä täynnä olevat rässiliivit ja farkkusortsit kertovat huonosta hygieniasta ja kovasta viinapäästä. Bodattu kroppa ja hyppyritukka kertoo sedulan kanta-asiakkuudesta. Aivan kuten teini-iän roolipeleissä, elämässäkin valitaan hahmoluokka, jonka mukaan peliä sitten pelataan. Paladiini on paladiini pelin loppuun asti. Eräänä päivänä häkellyin törmätessäni kaupungilla viimeisenä mainitsemaani ihmistyyppiin. Kaikki tunnusmerkit toteutuivat. Valmiiksi kulutetut vaaleahkot farkut, purkista saatu rusketus, leveät hartiat, jotka kapenivat jykevään niskaan ja huipulla keikkuvaan runsailla muotoilutuotteilla viimeisteltyyn kimiräikköstukkaan. Jokin kokonaiskuvassa oli kuitenkin pielessä. Sen sijaan, että miehen t-paidassa olisi lukenut ”Isäntä”, ”Nike” tai ”Sonata Arctica” siinä oli kolmella symmetrisesti asetellulla viivalla tyylitelty kuva Mount Fujista ja tutulla fontilla teksti ”Atari”. Siinä hetkessä minulle valkeni lopullisesti se, ettei oikeassa maailmassa, toisin kuin Photoshopissa, ole olemassa 100% CMYK-mustaa ja toisaalta puhtaan valkoista. Niiden välillä on miljoonia sävyjä ja vivahteita, joista mitkään eivät ole itsestään selviä tai ennalta arvattavia. Sävyt sekoittuvat lakkaamatta toisiinsa ja syntyy uusia värejä. Keinoruskettunut bodaaja saattaa aidosti fanittaa vanhoja videopelejä ja letkeästi asteleva rastapää saattaa olla menestyvän startupin skarppi toimitusjohtaja. Makustelin vielä tätä uutta oivallustani, kun yhtenä kesäisenä aamuyönä valomerkin jälkeen olin dj-keikkani jälkeen auttamassa erään ravintolalaivan siivouksessa. Siinä lasinsiruja kannelta lakaistessani kuuntelin kiinnostuneena vielä avoinna olevan naapurilaivan musiikillista tarjontaa. Gangnam Stylen, Maroon 5:n ja muun automaattisesti huonona pitämäni listakaman väliin oli annosteltu Justicen tuiki tuttu Simian-remix, Azealia Banksin 212 ja monia muita biisejä, joita olen usein soittanut omassa setissäni. Naapurilaivalla on ystäväpiirissäni maine hieman juntimpana paikkana, jonka asiakaskunta koostuu nimenomaan paidattomista ruskettuneista miehistä, jotka käyttävät päähineenään mäyräkoiran pahvista kuorta. Hämmennyin entisestään. 80-luvulla kaikki oli helpompaa. Kun äitimme eräänä mökkikesänä veti minun ja veljeni päät klaniksi hiustenleikkuukoneella, oli naapurin rasvatukkaisen Vesan ensimmäinen kysymys mökiltä palattuamme: ”Jaaha, rupesitte sitten punkkareiksi?” Olin liian nuori ymmärtämään Vesan kysymystä, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tuohon aikaan Suomessa oli periaatteessa vain kaksi tai kolme nuorisokulttuurivaihtoehtoa ja niitä toteutettiin täysin tinkimättömästi ja sotilaallisella kurilla. Minä ja veljeni näytimme Maukka Perusjätkältä, joten me olimme epäilemättä punkkareita. Vesa kuunteli kuontalostaan päätellen Matchboxia ja Crazy Cavania. Meistä oli hiustenleikkuun myötä tullut käytännössä Vesan vihollisia. Alakoulussa asia oli valjennut minullekin. Minä kuuntelin heviä, ja jos sinä et kuunnellut heviä, olit jotenkin outo ja epäilyttävä. Eräs luokkakaverini kuunteli pääasiassa Laserdancea, Synthesizer Greatestia ja Jarrea – kummallinen heppu, jonka kotiin en uskaltanut mennä. Toinen luokkatoveri tykkäsi Bruce Springsteenistä, ihme snobi. Miten joku sänkinen farkkujätkä New Jerseystä voi muka olla parempi kuin naamansa maalannut avaruuden kauhumonsteri, jolla valuu verta suupielistä ja jolla on sirkkelinterä munissa? Viimeistään 90-luvun alussa entropia alkoi vallata popkulttuuria sekä omassa elämässäni että yleisemminkin. Nuorisokulttuuri alkoi pirstaloitua yhä pienemmiksi ja pienemmiksi sirpaleiksi. Elektroninen musiikki, grunge ja monet muut uudet virtaukset tunkeutuivat tajuntaan. Enää ei kenenkään tarvinnut valita puolia. Oli täysin sallittua tykätä monenlaisista asioista samanaikaisesti. Viimeiset 20 vuotta tätä kehitystä ovat pilkkoneet nuorisokulttuurin niin pieniksi paloiksi, että tämän päivän nuoret tuskin haaskaavat ajatustakaan kuuntelemansa musiikin genrelle tai sille miten niiden kuuntelijan tulisi pukeutua tai kammata tukkansa. Emot ja hopparit ovat nuorisokulttuurin viimeisiä valloittamattomia linnakkeita, ja niissäkin lienee kyse enemmän vaatemerkeistä kuin musiikista. Tässä ajassa kaltaiseni intohimoisen musiikinrakastajan viimeinen oljenkorsi on ollut kääntää aikansa elänyt genrejaottelu kaikista eeppisistä tarinoista tuttuun hyvän ja pahan kaksintaisteluun. Maailmassa on hyvää ja pahaa musiikkia. Minä ja kapinallinen ystäväjoukkoni olemme hyvien puolella taistelemassa pahaa listamusiikin imperiumia vastaan. Olemme selvästi alakynnessä, mutta kuten kaikki tietävät, näissä tarinoissa on lähes aina onnellinen loppu, jossa hyvä altavastaaja lopulta voittaa ilkeämielisen sortajansa. Tämäkin hatara ajatusrakennelma kuitenkin horjui sinä humalaisena aamuyönä kun hyvä ja paha musiikki vuorottelivat naapurilaivan kaiuttimissa. Mihin elämässä enää voi luottaa? 27.7.2013 HARJAVALTA KOULUKESKUKSEN RANTA ISMO ALANKO + MAJ KARMA + MARISKA & PAHAT SUDET + PAPRIKA KORPS + FAARAO PIRTTIKANGAS & KUHMALAHDEN NUBIALAISET + NOSE + RIUTTA + HIDRIA SPACEFOLK + KUOLEMANLAAKSO + NYRKKITAPPELU + SALALIITTO liput (29€): TIKETTI.FI info: WWW.KARMAROCK.COM TorstaI klubi ” Maailmassa on hyvää ja pahaa musiikkia. mann ma m an nn neer rh heeim imiin nka kat tu u 11,, mannerheiminkatu na n aa an nta tallii naantali 44.7. .7. IImproryhmä mproryhmä TTuleva uleva 111.7. 1.7. AAlibi libi 118.7. 8.7. AAamuyön amuyön SSirkus irkus 225.7. 5.7. AAllsång llsång i VValborg alborg ((O (Osk Oskkar a i Ru RRuohonen Ruoh uohon ohhonnen & PPietu ieetu SSepponen) epppo pone n n) ne n) (Oskari 11.8. .8. DDemoiselle emoiselle GGosse osse 88.8. .8. TTero-Petri ero-PPetri & KKorvaamattomat orvaamattomat 115.8. 5.88. HHarmi armi TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, joka epätoivoisesti yrittää laittaa palikoita oikeanmuotoisesta reiästä sisään laatikkoon. VVa allbbor boorrg av aavoinna vvoi oinn oi innnna kesä kkesäperjantaisin ke esä säpe perj perj rjan anta tais isin inn jja a -l-lauantaisin laauuaannta taiissinn kklo lloo 004 4 asti aasti. as sti ti. Valborg W WW WWW WW. W.R RA AV VIIN NT TOLLA AV VALLB BO ORG RG.FFI WWW.RAVINTOLAVALBORG.FI FFACEBOOK.COM/RAVINTOLAVALBORG FA ACE CEB BO OO OK K.C COM OM/R RA AV VIN VIN NTO TOLA LAVA VALB LBOR ORG SUE » 9 « NRO. 7
HENKILÖKUVA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN ” Maailma on tehty sellaiseksi, että pahuutta ei näe joka paikasta. » VÄÄRYYDEN VASTUSTAJA Sampsa Sarparanta tekee tauluja ja lauluja siitä, että maailma on väärin. aikessa, mitä olen koskaan laulanut, kirjoittanut tai maalannut, on yksi ja sama viesti: maailmassa on jotakin väärin. Mun pitää sanoa se ääneen, jotta maailma olisi sen jälkeen enemmän oikein. En tiedä, mistä maailmantuska tulee. Ei mulla ole koskaan ollut mitään hätää. Olen kotoisin Salosta ehjästä ja hyvästä ylemmän keskiluokan perheestä. Isä on kokki ja tykkää katsoa jääkiekkoa. Äiti on röntgenhoitaja ja lauleskelee iskelmäradion mukana. Ehkä kyse onkin juuri siitä, että kun on asiat hyvin, niin on voimia kiinnittää huomiota siihen, miten muilla menee. Ihmettelen, miten ihmiset voivat elää usein kovin välinpitämättöminä ympärillä olevasta vääryydestä. Se on raskasta, varsinkin vanhempana, kun tunne enää itseään yhtä kaikkivoivaksi kuin nuorempana. Olen vähän kateellinen niille, jotka voivat mennä ja tehdä kaikenlaista tietämättä, mihin kaikkeen niiden teot vaikuttavat. Maailmahan on tehty sellaiseksi, että pahuutta ei näe joka paikasta. Musiikki ja maalaaminen on minulle itseilmaisua. Jos en saa tehtyä hyvää biisiä tai mahtavaa taulua, paine sisällä kasvaa. Musta tulee kärttyinen ja huonoa seuraa. Minussa on jotakin, jota pitää päästää ulos. K KUVATAITEILIJA vanhempani eivät ole taiteeseen suuntautuneita. Isän molemmat siskot ovat jollain tavalla luoki- teltavissa taiteilijoiksi, mutta ei se meidän perheessä mitenkään näkynyt. Muutenkin se, että taide olisi geeneissä, on kaukaa haettua. Kiinnostukseni musiikkiin ja kuvaan on kummunnut minusta itsestäni. Lempipuuhaani pikkupoikana oli piirtäminen. Piirtelin tuntitolkulla leijonia ja tiikereitä ja myöhemmin intiaaneja. En mä itse sitä tullut ajatelleeksi, mutta mut huomasivat jo varhain, että olen hyvä piirtämään. Yläasteella piirtäminen jäi moneksi vuodeksi, kun vain rokki, kalja ja tytöt kiinnostivat nuorta miestä. Yläasteen jälkeen menin lukioon, kun en keksinyt mitään ammattia, jonka olisin halunnut opiskella. Lukio oli hyvää aikaa miettiä, mitä tekisi. Sen lopulla olin kuitenkin tosi stressaantunut siitä, etten vieläkään ollut keksinyt, mitä mun pitäisi alkaa elämälläni tehdä. Aloin maalata ja piirtää uudelleen vasta parikymppisenä. Lukion jälkeen menin sivariin Turkuun Runosmäen vanhainkotiin. Siellä oli niin tylsää, että tulin hommanneeksi maalausvehkeet ajan kuluksi. Jäin kiinni siihen hommaan. Sen jälkeen olen maalannut koko ajan. Niihin aikoihin tajusin, että maailmassa on kaksi asiaa, joista pidän ja joita haluan tehdä: soittaminen ja maalaaminen. Päätin sitten alkaa maalaamaan ja soittamaan. Kun elämänpolku oli valittu, ei tarvinnut stressata. Isä ja äiti eivät pitäneet uravalintaani järkevänä, mutta aina ne mua kuitenkin tukivat. Aika pian ne tajusivat, että turha siinä on lässyt- tää, että ”pitäisiköhän sinun hakea johonkin muualle kuin taidekouluihin”, kun poika kerran halusi nimenomaan taiteilijaksi. Nyt, kun mä pärjään, niin vanhemmat ovat ylpeitä minusta. Päivääkään en ole katunut, että lähdin tälle tielle. MUUSIKKO ensimmäiset biisit, jotka muistan kuulleeni, ovat Rollarien (I Can’t Get No) Satisfaction ja Beatlesin versio Rock’n’Roll Musicista. Isällä oli ne vinyylillä. Niissä oli menevä meininki, mutta olin vielä liian pieni oikeasti tajuamaan sellaista musiikkia. Maailmani mullistui kertaheitolla vasta koulun ekalla luokalla, kun kuulin Stray Catsin Runaway Boysin. Se oli valaistuminen: tällaista hienoa, vaarallista musaa on olemassa! Siltä polulta ei ollut paluuta. Kukaan ei voinut kuvitella, että minussa olisi mitään musikaalisia piirteitä, en edes minä itse. Ala-asteella kuvis oli aina kymppi, mutta musiikinnumero vain kutonen tai seiska. Vaikka tykkäsin rockista, en ajatellut, että voisin itse oppia soittamaan sitä. Kuuntelin kyllä ahkerasti musiikkia. Muun muassa hullaannuin Dingoon. Kuudennen luokan alussa me perustettiin bändi mun parhaan kaverini kanssa, kun me nähtiin, että jossain telkkarisarjassa jotkut nuoret tekivät niin. Meillä kahdella oli bändi koko yläasteen ajan, muu kokoonpano saattoi vaihtua. Me oltiin Salon Jagger ja Richards. Me puhuttiin, että me vielä näytetään SUE » 10 « NRO. 7 tälle kaupungille. Meillä oli suuret ja romanttiset unelmat. Bändiä perustaessa ei tullut edes mieleen, että soittaisin jonkun muun biisejä. Me tehtiin omia heti alusta alkaen. Meillä oli kotona piano. Yhtenä päivänä mä istuin sen ääreen ja aloin pimputtaa. Jäin siihen kiinni niin kuin myöhemmin maalaamiseen. Soitin joka päivä, kunnes opin vähän ja pystyin tekemään omia lauluja. Nykyään teen niitä enimmäkseen kitaralla. Teini-iässä minua kiinnosti AC/ DC, tytöt ja kaljanjuonti. Salossa oli pieni porukka samanhenkisiä nuoria, jotka tykkäsivät rockista. Kun olin 15, me lähdettiin porukalla Helsinkiin AC/DC:n konserttiin. Se oli Salon pojalle järjettömän pelottava ja huikea reissu. Vasta Helsingin jäähallissa tajusin, että maailmassa on muitakin kuin minä ja mun kaverit, jotka tykkäävät pitää farkkuliiviä nahkatakin päällä. Se oli yhtä suuri valaistuminen kuin Runaway Boysin kuuleminen ekalla luokalla: paitsi että on sellaista hienoa ja vaarallista musaa, on myös olemassa muita tällaisia tyyppejä! Minut tunnetaan punkkarina. Punkin mä kuitenkin löysin vasta aika myöhäisessä vaiheessa. Tai oikeastaan mä valuin siihen pikkuhiljaa mukaan. Punkissa on sama viesti, jota olen aina yrittänyt tolkuttaa: maailma on väärin ja sen pitää korjata. Olen No Shame -yhtyeen laulajakitaristi. Me perustettiin No Shame vuonna 1996. Eka albumi Greed Is God tuli 1999. Nyt me tehdään kuudetta levyä – ja ai vittu, kun se tuntuu makeelta! Itseäkin huvittaa, että vaikka niitä samoja sointuja on pyöritellyt jo todella kauan, niin jostain syystä se soittamisen ja biisien tekemisen mahtava ?ilis ei ole laimennut yhtään. Monet muutkin asiat kuin rokin soittaminen tekevät mut onnelliseksi. Terveys. Se, kun saa luotua jotain hyvää. Ystävät. Kylmä kalja ja koivunlehdet ja sininen taivas. Se, kun mun lapset hyppivät pihalla trampoliinissa ja nauravat. Ja ennen kaikkea se suurin ja kaunein, josta olen aina biiseissäni toitottanut: rakkaus. « SAMPSA SARPARANTA Kuvataiteilija, muusikko s. 13.2. 1973, asuu ja työskentelee Perniössä Perhe: vaimo ja kaksi lasta Pitänyt taidenäyttelyitä vuodesta 1995 lähtien, tehnyt viisi albumi No Shame -punkyhtyeessä Ajankohtaista: No Shame äänittää uutta albumia. No Shame keikalla: Pe 26.7. Indie-Iltamat, Klubi, Turku. www.sampsasarparanta.fi. www.ifeelnoshameatall.net.
Pe 18.10. Turku, Klubi Liput alk. 29/30€. Ennakko: Tiketti. La 19.10. Jyväskylä, Lutakko Liput alk. 33/30 €. Ennakko: Tiketti ja www.jelmu.net Su 20.10. Helsinki, Nosturi Liput alk. 35 €. Ennakko: Tiketti. facebook.com/VistaChinoMusic Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma-ti 16-02, ke-la 16-04, su 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 2e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com TO PE LA SU TI KE TO PE LA SU TI KE KE 03.07. ELIAS KASKINEN JA PÄIVÄNSANKARIT, AAVA 6€ + RADIO HELSINGIN KESÄKLUBI: ANTERO LINDGREN, DJ PAULIINA SINIAUER/ RADIO HELSINKI (YLÄKERTA 19-00) 0€ + klo 23-04 ANKKURIKLUBI DJ´S 3€ TO 04.07. QUEEN SEVENTEEN, HULIGANS 6€ + klo 23-04 DJ WALLO DJ 3€ PE 05.07. DEEPWATER, THE GRAMMERS 6€ + klo 23-04 DJ JOHN WAYNE 4€ LA 06.07. UNTIL WE COLLAPSE, BASTINADO 6€ + klo 23-04 CLUB SLIPOVER 4€ SU 07.07. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 0€ KE 10.07. STATUES MADE OF MATCHSTICKS, JOHANNES LAITILA 6€ + klo 23-04 DJ WALLO 3€ TO 11.07. PROVENCE, ELECTRIC MONK 6€ + klo 23-04 DJ LORD FATTY PE 12.07. NHL95, CAUSE A RIOT 6€ + klo 23-04 DJ HRA MEZOLA 4€ LA 13.07. CLUB CASINO LIVE: PSYCHO BUNCH, THE GREASERS 8/10€ Ennakko: Tiketti. + klo 23-04 CLUB CASINO DJ´S LORD FATTY & JOHN WAYNE 4€ SU 14.07. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 0€ TI 16.07. SAMETTIKLUBI - OPEN STAGE 18.30-22.00 1€ KE 17.07. HYDRA, SIELURISAT 6€ + klo 23-04 DJ WALLO 3€ TO 18.07. LEFTÖVER CRACK (US), HASTA LA VISTA SOCIAL CLUB – ENNAKKOON LOPPUUNMYYTY!!!!! + klo 23-04 SUOMEN SUURIMMAT DJ´S 3€ PE 19.07. SLIP INSIDE THIS CLUB VOL. 2: VIBRAVOID (GER), E-MUSIKGRUPPE LUX OHR 10/12€ Ennakko: Tiketti + klo 23-04 SLIP INSIDE THIS CLUB DJ´S 4€ LA 20.07. ZEROCROWD, DARK FLOOD 6/8€ Ennakko: Tiketti + klo 23-04 BIG SHAKE PRESENTS: HEAVY SUGAR DJ´S FRITZ (UK) & DIDDY WAH (UK) 4€ SU 21.07. LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 0€ KE 24.07. THE STREAMS, TBA 6€ + RADIO HELSINGIN KESÄKLUBI: PIMEYS, DJ JOEL MELASNIEMI (YLÄKERTA 19-00) 0€ + klo 23-04 SUOMEN SUURIMMAT DJ´S 3€ TO 25.07. BAR LOOSEN HC-ILTAMAT: ST. HOOD, STILL BEATING, HAMMERTIME 6€ + klo 23-04 DJ HRA MEZOLA 3€ PE 26.07. 1993 CLUB: CIRCLE, RITA STIENIS (LV) 9/11€ Ennakko: Tiketti + klo 23-04 GRANDE ROCK feat. DJ JOHN WAYNE & FRIENDS 4€ LA 27.07. UKKOSMAINE, ELÄIN 6/8€ + klo 23-04 KLUB SUTINAA! feat. DJ HYVÄVILLE 4€ SU 28.07. PAPRIKA KORPS (POL) 8/10€ + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ JS STRUMMER klo 23-04 0€ KE 31.07. BOMBEAR, TBA 6€ + klo 23-04 DJ WALLO 3€ TO 01.08. WASTED, J. KIESI GRANDES 6/8€ + klo 23-04 DJ HRA MEZOLA 3€ PE 02.08. RIUTTA, TEPPO VAPAUS & INTOHIMON ORJAT 6€ + klo 23-04 CLUB GIRLS AND BOYS WITH DJ´s MORTTI JA VERTTI 4€ LA 03.08. APPLES OF IDUN, V FOR VIOLENCE, PROJECT SILENCE 6/8€ + klo 23-04 TANSSI TAI KUOLE VOL.3 4€ SU 04.08 LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ JS STRUMMER klo 23-04 0€ KE 07.08. RADIO HELSINGIN KESÄKLUBI: JONNA TERVOMAA & JUSSI JAAKONAHO SÄHKÖDUO + PIKKU KUKKA DJ:T (YLÄKERTA 19-00) KE 14.08. AT WINTERS END, BLACK BLOOD 6€ TO 15.08. MOWGLI, SILMÄ 6€ PE 16.08. RELENTLESS, TBA 6/8€ Ennakko: Tiketti LA 17.08. THEE GRAVEMEN (S), JAVA SKULL (DK), BLACK MAGIC SIX 6/8€ Ennakko: Tiketti KE 21.08. THE NOIR BRIGADE , GOD GIVEN ASS 6€ SUE 4.7. 5.7. 6.7. 7.7. 9.7. 10.7. 11.7. 12.7. 13.7. 14.7. 16.7. 17.7. OI!KESÄ! DJ JUSSI40 FREE DJ TOMI 5€ DJ LAURILA 5€ SUPERSUNNUNTAI, DJ JIRCI 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ MR. WILLY 2,50€ ILOISET TUNNIT 23-04 FREE OI!KESÄ! ILOISET TUNNIT 23-04, DJ JUSSI40 FREE DJ MIGULI 5€ DJ MIGULI 5€ SUPERSUNNUNTAI, DJ MR. WILLY 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ JUSSI40 FREE DISCOTHEQUE NECRONOMICON , DJ:T ZYNTHEXIA, JYRKI WITCH JA MEKE 2€ GOOTTIROCK, POST-PUNK, MINIMAL WAVE, 80’S, ITALO, INDUSTRIAL, EBM TO 18.7. PE LA SU TI KE TO PE 19.7. 20.7. 21.7. 23.7. 24.7. 25.7. 26.7. JOKU ROTI -ILTAMAT: TAPSA K + HAAMU, DJ:T PSYKO-HANE & LAURILA 6€ DJ BALTTIKOIRA 5€ DJ MR. WILLY 5€ SUPERSUNNUNTAI, DJ LAURILA 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ LAURILA 2,50€ ILOISET TUNNIT 23-04 FREE OI!KESÄ! DJ JUSSI40 FREE KEEP THE FAITH -KLUBI, DJ:T SPESIAALI-EETU, PERRYMAN JA RADIO 5€ LA 27.7. SU 28.7. TI 30.7. DJ TOMI 5€ SUPERSUNNUNTAI, DJ JIRCI 2,50€ SUPERTIISTAI, DJ MR. WILLY 2,50€ TI, KE , TO, SU 23-04 t PE & LA 22-04 t K20 » 11 « NRO. 7
FESTIVAALIKALENTERI 2013 KALENTERIN KOKOSI ARI VÄNTÄNEN XYSMA TYKITTÄÄ MENEMÄÄN RUISROCKISSA, ILOSAARIROCKISSA JA INDIE-ILTAMISSA. TAMMERFEST 17.-20.7. Tampere Ismo Alanko, PMMP, Popeda, J, Karjalainen, Eppu Normaali, Von Hertzen Brothers, Irina, Disco Ensemble, JVG, CMX, Husky Rescue, Black Lizard, Pää Kii, Nyrkkitappelu RAKUUNAROCK 19.-20.7. Lappeenranta Kotiteollisuus, Mokoma, Stam1na, Timo Rautiainen & Neljäs Sektori HUSTLE HKI 19.-20.7. Helsinki Riff Raff, Danny Brown, Action Bronson, Asa, Mikael Gabriel, No Smoking Team, Ruger Hauer, Ruudolf & Karri Koira JÄTTÖMAA 19.-21.7. Kouvola Tixa, Jone Takamäki, Atomic Blast, Janne Laurila ja Tuhlaajapojat, Darlingbee, Poutatorvi, Kisällilaulajat, Käppi,Laine,Vapaavuori, Lazards, Lau Nau, Lossi T ja Juoksut, Pää kii SOTKAMON SYKE 19.-20.7. Sotkamo Nightwish, Amorphis, Turmion kätilöt, Kotiteollisuus, Eläkeläiset RANTAJAMIT 4.-6.7. Lohja Cheek, Yö, Jukka Poika, J.Karjalainen, Haloo Helsinki!, Apulanta, Popeda KELOROCK 6.7. Eurajoki Euforia, French Films, Six Minutes After, Katriinamies OULU PALAA 12.-13.7. Oulu Death Trip, Kuolema, Abortti 13, Dr. Barmetal JOUTSAN JOUTOPÄIVÄT 4.-7.7. Joutsa Neljä Ruusua, Martti Servo & Napander, Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani SOUTHERN ROCK & BBQ FEST 6.-7.7. Vanha villatehdas, Hyvinkää Monster Of Southern Rock, Skinny Molly, The Slidemobile, Greedy Pig LAPPEENRANNAN YÖT 12.-13.7. Lappeenranta Neljä Ruusua, Apulanta, Klamydia, Cheek, PMMP, Jonne Aaron LUMOUS GOTHIC FESTIVAL 4.-7.7. Tampere Spiritual Front, Cryo, Deviant UK, Darkrad, Dark Side Cowboys, Silent Scream, Ovro, Erilaz, Loistava polku, Wreckdance, Protectorate, Masquerade AITOON KIRKASTUSJUHLAT 6.-8.7. Aitoo Apulanta, Cheek, J. Karjalainen, Anssi Kela, Jonne Aaron ILOSAARIROCK 12.-14.7. Joensuu Nightwish, Motörhead, Hot Chip, Adept, Sigur Rós, Finntroll, Witchcraft, Haamu, Mokoma, Karri Koira & Ruudolf, Michael Monroe, Pää kii, The Scenes MANIFEST 5.-6.7. Meripuisto, Kokkola Amorphis, The 69 Eyes, CMX, Viikate, Michael Monroe, Stam1na, Mokoma, Kotiteollisuus, Pää Kii, Barbe-Q-Barbies SUMMER UP 5.-6.7. Mukkulan ranta, Lahti Ruudolf & Karri Koira, Elastinen, Petri Nygård, Raappana, Cheek, Notkea rotta, JVG, Brädi SAPARO-FESTIVAALIT 5.-6.7. Huittinen Jukka Poika, Cheek, Stig, Elokuu HARJUFESTIVAALI 5.-6.7. Karkkila Yö, Petri Nygård, Jannika B, Olavi Uusivirta EXISTENCE FESTIVAL 5.-7.7. Juupavaara Drumatik, Ocelot, Atma, Pantomiman, Oood, Transdriver KUUDES AISTI 5.-7.7. Helsinki Kuusumun profeetta, Radiopuhelimet, Hexvessel, Särkyneet, Simian Mobile Disco, Kakka-Hätä 77 RUISROCK 5.-7.7. Turku Pet Shop Boys, Erykah Badu, La Roux, HIM, Dizzee Rascal, Charli XIX, Michael Monroe, Biffy Clyro, Karri Koira, Gary Clark Jr, J. Karjalainen, Kivesveto Go Go, Minä ja Ville Ahonen, Sin Cos Tan, Harmi, Alice Airbuzz ALPPIMUISTO 6.7. Alppipuisto, Helsinki Raja Ram, Lucas, Psytec, Rye Smugglers, Jean-Peter, Aegonox KALLIOLA ROCK 7.7. Alppipuisto, Helsinki The Hypnomen, Jontti & Shaka, Minas, Black Magic Six, Annin lapset JYVÄSKYLÄN KESÄ 9.-14.7. Jyväskylä Alina Pogostkina, Okko Kamu, Huyng Ki-joo, Aleksey Igudesman TORIN RYTMIT 10.7. Hyvinkää Rockstar, Michael Monroe, Sonata Arctica, Amorphis LAHDEN YÖT 10.-13.7. Lahti Apulanta, Klamydia, Viikate, PMMP, Jonne Aaron, Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani, Culture Beat ALPON KESÄVESTARI 13.7. Alpo Jaakolan patsaspuisto, Loimaa Kari Peitsamo, Cassie, Shades of Nowhere, Pojat, Niilo Rantala ystävineen HUMMERIPOIKAROCK 19.-20.7. Haukivuori Pelle Miljoona United, Timo Rautiainen & Neljäs sektori, Pojat, Häiriköt, Sanktio TULIVUORIROCK 19.-20.7. Lappajärvi Antti Railio HAMMER OPEN AIR 19.-20.7. Mannin navetta, Lieto Venom, Candlemass, Horna, Ram, Cataleptic, Archgoat, Sigh, Morrigan, Jumalation WANAJA FESTIVAL 19.-20.7. Linnanpuisto, Hämeenlinna Apulanta, PMMP, J. Karjalainen, LCMDF, Räjäyttäjät, Minä ja Ville Ahonen, Aino Venna SUNSET BEACH PARTY 19.-20.7. Pyhäjärvi, Karkkila Dingo, Jukka Ässä, Anna Puu, Janne Laurila, Kari Peitsamo Road Hogs; HOney B & The T-Bones PORI JAZZ 13.-21.7. Pori Bonnie Raitt, Bobby Womack, Eva & Manu, J. Karjalainen, Marjo Leinonen Huff ’n’Puff, Steve Winwood KARJUROCK 19.-20.7. Uusikaupunki J. Karjalainen, Don Johnson Big Band, Cheek, Haloo Helsinki!, Peer Günt TWIN CITY FESTIVALS 17.-20.7. Tornio Jukka Poika & Sound Explosion Band, Irina, Haloo Helsinki!, THE ROCKOFF FESTIVAL 19.-27.7. Maarianhamina Icona Pop, Linnea Henriksson, Stiftelsen, Hoffmaestro ROTUAARI PIKNIK 10.-13.7. Oulu Ismo Alanko, PMMP, Samuli Putro, Viikate, Laura Närhi, Anna Puu ISLAND IN THE SUN 11.-13.7. Jurmo Discoteka Yugostyle, Film Death, Burning Hearts, Julia Vero LAPIN KULLAN KIMALLUS 11.-14.7. Rovaniemi Bablo & Esa Eloranta Duo, Tuomari Nurmio, Harri Marstio, Kari Peitsamo Road Hogs PIONEERIFESTIVAALI 12.-13.7. Korian Pioneeripuisto, Kouvola Michael Monroe, Viikate, Turmion kätilöt, Mokoma, Kotiteollisuus, Cheek OLUSET OLUTJUHLAT 12.-13.7. Iisalmi Popeda, Kaija Koo, Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani, Kaukolasipartio, Kuningasidea SUE » 12 « NRO. 7 NIGHTWISH TYKITTÄÄ MENEMÄÄN ILOSAARIROCKISSA.
vaganza.fi 12.-14.7.2013 r Joensuu r www.ilosaarirock.fi LAUANTAI 13.7. LIPUT 55 € SUNNUNTAI 14.7. LIPUT 55 € (UK) (ISL) (UK) (USA) (SWE) PELICAN (USA) r LISSIE (SWE) (USA) (USA) JÄTKÄJÄTKÄT r S T E L L A E L Ä K E L Ä I S E T r MOKOMA S Q U A R E P U S H E R (UK) TARRUS RILEY (JAM/USA) r PMMP SAMULI PUTRO r WINT ER SU N JAAKKO LAITINEN & VÄÄRÄ RAHA r L OST SOCI ETY EEVIL STÖÖ, KOKSUKOO & DJ KRIDLOKK JUKKA POIKA & SOUND EXPLOSION BAND ETERNAL TEARS OF SORROW r AINO VENNA RAAPPANA & SOUND EXPL O S I O N B A N D r FINNTROLL N IC OLE WILLIS & T HE SOUL INVESTI GATORS H E X V E S S E L r RUGER HAUER r FREERAP RENTOSHOW HAAM U r PE ARLY G AT E S r SAT EL L I TE STORI ES PE RT T I KURIKAN NI MI PÄI VÄT M INÄ JA VILLE AHONE N r LOOST KOOS SULO PERJANTAI 12.7. LIPUT 25 € J. KARJAL AINEN r ISM O ALANK O 22-PISTEPIRKKO WITH SUPER HORNS MARISKA & PAHAT SUDET r LAURA NÄRHI ANTERO LINDGREN r DOMO V O Y D r R Y T MI H Ä I R I Ö L AI NEEN KASPERI & PAL A V A K A UPUN K I r E L Ä I N T H E S C E N E S r DI STRESS O F R UI N TÖMINÄ PERJANTAI 12.7. LIPUT 10 € X Y S M A r ANAL THUNDER r VOIMARYHMÄ MURMANSK r M AAILM ANL O PPU r F A MI N E Y E A R K U U DES SILM Ä r N I G H T L I V E S Kaikki lipputyypit (10-85 euroa) myynnissä Tiketissä SUE » 13 « NRO. 7
FESTIVAALIKALENTERI 2013 KALENTERIN KOKOSI ARI VÄNTÄNEN ELEPHANTASY 20.7. Alppipuisto, Helsinki Sarah Kivi & Non-Orchestra, Banda Madrugada, St. Rasta ILMIÖ 20.7. Uittamon paviljonki, Turku Pepe Deluxe, M.A. Numminen & Pedro & Pyysalo, Joose Keskitalo, Yona, Circle, Dalindeo, Ved, Vibravoid, Death Hawks PUISTOKARKELOT 21.7. Alppipuisto, Helsinki Mikko H. Haapoja & MC Ilimari, Eppel & Peppel, Rönsy, Inehmo, Vitaaliveljet KEITELEJAZZ 23.-27.7. Äänekoski Ginger Baker, Billy Cobham, Royal Southern Brotherhood, Dr. Feelgood, J. Karjalainen PIPEFEST 25.-27.7. Himos, Jämsä Big Boi, Adam Tensta, Cheek, Elastinen, JVG, Brädi, Kemmuru, Stig, Aste KOTKAN MERIPÄIVÄT 25.–28.7. Kotka J. Karjalainen, PMMP, Dingo, Posteljoona & Ystävät, Pauli Hanhiniemi, Pandora ROCKFESTARI NAAMAT 26.-28.7. Muurame Paprika Korps DOWN BY THE LAITURI 24.-28.7. Turku Teräsbetoni, Timo Rautiainen & Neljäs Sektori, JVG, Paleface, Jesse Kaikuranta, The Streams INDIE-ILTAMAT 24-27.7. Klubi, Turku Xysma, No Shame, Pää kii, Samae Koskisen Korvalääke, Tero-Petri & Korvaamattomat, Topi Saha, Seksihullut, Sammal, Kiveskives, Nyrkkitappelu TYÖVÄEN MUSIIKKITAPAHTUMA 25.-28.7. Valkeakoski Ismo Alanko, Jonne Aaron, Von Hertzen Brothers, Anna Puu, Der Fall Böse (Saksa), Disco Ensemble, Jesse Kaikuranta, Pää Kii, M.A. Numminen & Pedro Hietanen, Neljä Ruusua KUKKAISROCK 26.7. Tampere Rockwalli, Dashbone, Fumble, Baton Rogue Morgue, Santa Cruz, Reckless Love BACKYARDROCK 26.-27.7. Loviisa Dead Cult Diaries, Band of Vipers, Mushaboom TUHDIMMAT TAHDIT 26.-27.7. Nokia Amorphis, Stratovarius, Pää Kii, Nyrkkitappelu, Egokills, 2 Times Terror, Lurk, Purtenance QSTOCK 26.-27.7. Oulu HIM, Within Temptation, Shining, Teflon Brothers, PMMP, Kolmas Nainen, Eppu Normaali, J. Karjalainen. Pää kii, Michael Monroe, Kotiteollisuus, Wöyh!, Mokoma, Bombus RAAHEN RANTAJATSIT 25.-27.7. Raahe Ricky-Tick Big Bang & Julkinen Sana, Goran Kajfes Substropic Arkestra, Kekko Fornarelli Trio (ITA), Mopo, Mikko Innanen & MAYA JANE COLES TYKITTÄÄ MENEMÄÄN FLOWSSA. Innkvisitio, Helsinki-Cotonou Ensemble, Kauhukakara, Virta, Bad Lemonade, Yellow Book SEINÄJOEN VAUHTIAJOT 26.-28.7. Seinäjoki Michael Monroe, Kolmas Nainen, J. Karjalainen, Apulanta, Popeda, Yö, Cheek, Jukka Poika & SEB SUMMER SOUND FESTIVAL 26.-28.7. Messukeskus, Helsinki Faithless, Knife Party, Gareth Emery, Axwell, Above & Beyond, Bingo Players, Otto Knows, Sander Van Doorn KARMAROCK 27.7. Harjavalta Ismo Alanko, Mariska & Pahat Sudet, Paprika Korps, Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset, Riutta, Nyrkkitappelu, Salaliitto, Hidria Spacefolk, Nose ja Kuolemanlaakso, Maj Karma ALPPIPUISTON KANSANJUHLA 27.7. Helsinki Streak and the Raven, Gasellit, Eva on the Western Castle Island, Räjäyttäjät, Pimeys, Pintandwefall, Roope Salminen & Koirat KUOPIO ROCKCOCK 2.-3.8. Kuopio Helloween, Klamydia, Kaija Koo, Von Hertzen Brothers, Amaranthe, Turmion Kätilöt PORISPERE 2.-4.8. Kirjurinluoto, Pori Jukka Poika, Suicidal Tendencies, Pää kii, Eppu Normaali, Michael Monroe, Disco Ensemble, CMX, Von Hertzen Brothers, Haloo Helsinki!, Rytmihäiriö SULATTO 3.8. Raahe Kuningasidea, Brädi, Kemmuru, Stepa & Are HELSINKI CLASSIC FESTIVAL 5.8. Kaisaniemen puisto, Helsinki Neil Young & Crazy Horse, J. Karjalainen, Latebird’s All Stars featuring Anssi Kela, Tuomo Prättälä, Jonna Tervomaa, Tokela FLOW FESTIVAL 7.-11.8. Suvilahti, Helsinki Cat Power, My Bloody Valentine, Grimes, Nick Cave & The Bad Seeds, The Knife, Bat for Lashes, Haim, Solange, Azealia Banks SIMEROCK 9.-10.8. Ounaspaviljonki, Rovaniemi JVG, Petri Nygård, MäkGälis, Justimus, Nost3 & Protro, PMMP, Pelle Miljoona, Cheek, Jonne Aaron, Katri Helena, Dingo, Turmion Kätilöt, Las- si Sidoro & Souci Jaws Freakshow, Saturday Night Rock Fight, We Live In The Ghost Town, With The Tides. LAWATANSSIT 9.-11.8. Rautalampi, Mikonlampi Laineen Kasperi & Palava kaupunki, Notkea Rotta, Shaka, Hannibal, Kiveskives, Cold Pupu Sauna AURA FEST 9.-10.8. Barkerinpuisto, Turku Cheek, Elastinen & Timo Pieni Huijaus, Petri Nygård, Raappana, Brädi, Lord Est JURASSIC ROCK 9.-11.8. Visulahti, Mikkeli Killswitch Engage, De La Soul, PMMP, Devin Townsend Project, Stam1na, System of a Down, Frank Turner, Amaranthe, Pää kii, Bloodred Hourglass, Eläkeläiset JALOMETALLI 9.-10.8. Club Teatria, Oulu Slayer, Voivod, DRI, Orange Goblin, Tankard, National Napalm Syndicate, Akma, Blasphemy, Holy Moses WEEKEND FESTIVAL 16.-17.8. Helsinki David Guetta, Calvin Harris, Armin Van Buuren, Example, Karri Koira, Redrama ULKOMAILLA LPRHC FEST 2.-3.8. Skinnarilan kenttä, Lappeenranta First Blood (USA), Anal Thunder, Hero Dishonest, Pertti Kurikan Nimipäivät, Pää Kii, Wasted HÄMYVESTARIT 2.-3.8. Hämeenkyrö Eppu Normaali, Elonkerjuu, Uniklubi, Tuhkalehto SUE POSITIVUS FESTIVAL 19.-21.7. Salacgriva, Latvia Two Door Cinema Club, Noah And the Whale, Michael Kiwanuka, Palma Violets, Team Ghost ROSKILDE 29.6.-7.7. Roskilde, Tanska Airbourne, Black Rebel Motorcycle Club, James Blake, Calexico, Chelsea Light Moving, Crystal Castles, Ensiferum, K-X-P, Pää Kii, Tyranny » 14 « NRO. 7 DARK RIVER FESTIVAL 16.-17.8. Honkalan hiihtostadion, Kotka Kalmah, Santa Cruz, Pain Confessor, Krayskull TURUN LINNAN JUHLAT 16.-24.8. Logomo, Turku J. Karjalainen, Suora Lähetys, Eva Dahlgren, Bo Kaspers Orkester ART GOES KAPAKKA 15.-24.8. Helsinki NEØV, Janna Duo, Tapani Rinne & Teho Majamäki, Pekko Käppi, Sydän Sydän BLOCKFEST 23.-24.8. Tampere Wu-Tang, Juju, Ruger Hauer, Mac Miller, Teflon Brothers, Raappana, Brädi, Asa, Ruudolf & Karri Koira HELSINKI REGGAE FESTIVAL 24.8. Vanha Yo-talo, Helsinki Jukka Poika, Raappana, Momocat, Ground Sound Band LUTAKKO LIEKEISSÄ 31.8. Lutakko, Jyväskylä Xysma, Rytmihäiriö, Laineen Kasperi & Palava Kaupunki, Terveet Kädet, Lost Society, Black Motor Hannibal, Ydinperhe, Baltimor, Neuroottiset Pelimannit WACKEN OPEN AIR 1.-3.8. Wacken, Saksa Alice Cooper, Amorphis, Annihilator, Candlemass, Danzig, Fear Factory SZIGET FESTIVAL 5.-12.8. Budapest, Unkari Blur, Bat for Lashes, Regina Spektor, Biffy Clyro, Mika ØYAFESTIVALEN 6.-10.8. Oslo Blur, The Knife, Kraftwerk, Kendrick Lamar
SUE » 15 « NRO. 7
HAASTATTELU » ONNELA TEKSTI AKU MATTILA KUVA LEO AVERSA » 16 « NRO. 7 SUE
ASTA OMILLEEN Musiikkimaailman menestynein duo Pet Shop Boys elää luovaa ja omavaraista aikaa. uonna 1981 yhteistyön aloittanut kaksikko Neil Tennant ja Chris Lowe ovat julkaisseet Pet Shop Boys -nimellä yksitoista studioalbumia ja vielä enemmän erilaisia kokoelmia, remix-levyjä, livejä ja soundtrackeja. Yhtyeen levyjä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Oman lukunsa Pet Shop Boysin meriittilistaan tuo 42 brittilistan top 30 -sinkkua, joista peräti 22 on noussut top teniin ja neljä listaykköseksi. Neil Tennant vastaa puhelimeen tukholmalaisessa hotellissa viikkoa ennen Ruisrockia, jonka pääesiintyjä Pet Shop Boysin tänä vuonna on. Tennant tuottaa minulle pettymyksen heti keskustelun alkajaisiksi. Hän ei muista, että tapasimme 13 vuotta sitten tallinnalaisessa taidegalleriassa, mutta myöntää kuitenkin käyneensä Tallinnassa lomareissulla. Kotikaupunkini Turun ja vuoden 1997 Ruisrock-keikkansa Neil kyllä muistaa. – Muistan hyvinkin. David Bowie soitti jälkeemme. Keikkamme aikana ihmiset menivät alasti uimaan mereen. Se on ainoa kerta, kun olen nähnyt lavalta alastomia uimareita. Lisäksi suuri laiva meni ohi ja tuuttasi torveaan Go Westin aikana. Tulemme muistamaan sen festivaalin aina. V LUOVA KAUSI heinäkuun puolivälissä ilmestyvä Electric on Pet Shop Boysin kahdestoista pitkäsoitto. Keväällä uutisoitu tieto levystä yllätti fanit, sillä perinteisen kolmen vuoden odotusajan sijaan uusi levy ilmestyy ainoastaan kymmenen kuukautta edeltäjänsä jälkeen. – Kun teimme edellisen albumimme Elysiumin, kirjoitimme varmaankin 22 laulua. Päätimme tehdä Elysiumista introspektiivisen ja downbeathenkisen levyn. Kun saimme sen valmiiksi, päätimme tehdä nopeammista uusista biiseistämme tanssittavan levyn. Kirjoitimme lisää kappaleita ja huomasimme, että siitä tuleekin ihan täysimittainen albumi. – Meillä on käynnissä luomisrikas kausi. Nauhoitimme kaksi albumia ja lisäksi teimme A Man from the Future -projektia. Ja onhan se kiinnostavaa julkaista kaksi albumia näin peräkkäin vähän niin kuin 70-luvulla tehtiin. Ensi vuodelle Neil ei lupaile albumia, vaikka työn alla on suuri produktio, joka viittaa kahdellakin tapaa Pet Shop Boys -miesten elämään. – A Man from the Future ei ole levy – tai saattaa se ollakin, mutta ensisijaisesti se on musiikkiprojekti, joka tullaan esittämään konserttina ensi vuonna. A Man from the Future kertoo Alan Turingista. Hän oli englantilainen homoseksuaali matemaatikko ja oli yhtenä päävastuullisena keksimässä tietokonetta 1940-luvulla. Vaikka Neil Tennant on yhtyeen näkyvämpi puolisko, operatiivisessa toiminnassa suuri vastuu kuuluu Chris Lowelle. – Molemmat albumit ovat pitkälti Chrisin ideoimia. Vaikka ne ovatkin jollain tapaa vastakohta-albumeita, niissä on jotain yhteistä. Molemmissa levyissä on paljon tilaa, kun taas yleensä Pet Shop Boys -levyt ovat melko isoja tuotantoja. Electricin soundit viittaavat dancen maailmaan. Perinteisen Pet Shop Boys -albumin sijaan se tuo mieleen yhtyeen Disco-albumit, joita on julkaistu vuosien varrella neljä kappaletta. – Olet oikeassa, että Electric muistuttaa Disco-albumeitamme, mutta ne kuitenkin ovat pääasiassa remix-levyjä. Electricinkin biiseissä on remix-ele- JORI JA POJAT Turkulainen monialakonemies Jori Hulkkonen on Suomen kovin Pet Shop Boys -fani. Eikä ainoastaan fani, vaan myös yhteistyötä tehnyt kollega ja ystävä. Hyvässä muistissa on pari vuotta sitten ilmestynyt Stop Modernists -nimellä julkaistu 12”, jolla New Order -klassikon Subculturen laulaa Chris Lowe. – Alun perin ajatus Subculturesta syntyi Stop Modernists -partnerini Alex Niemisen kanssa joskus seitsemisen vuotta sitten, Hulkkonen kertoo. – Chrisin saaminen guest-vokalistiksi keksittiin eräänä pitkänä iltana yhdessä Pet Shop Boysin silloisen managerin, vanhan DJ-legendan ja Alexin ja mun yhteisen tutun Dave Dorrellin kanssa. Muutama kuukausi tuon jälkeen, toukokuussa 2007, olin PSB:n keikalla Tallinnassa. Bäkkärilla Chris lupautui laulamaan. Todettakoon, että Neil oli ajatuksesta enemmän innoissaan ja lupasi pitää huolta, että homma hoituu. – Ensimmäisen kerran tapasimme 1997. Soitimme sekä Roskildessa että Ruisrockissa samana viikonloppuna. Tai no, itse soitin Turussa Kårenilla jossain aamubileissä enkä itse festareilla. Pet Shop Boys saapui kemuihin ja Neil, Chris sekä ohjelmoijansa Pete Gleadall viihtyivät tanssilattialla lähemmäs tunnin. Chris olisi halunnut Prodigya, mulla oli ”vain” chicagohousea. Tämän jälkeen tiemme ovat kohdanneet aina ajoittain. Lukemattoman määrän levyjä eri nimillä tehnyt Hulkkonen on myös coveroinut Pet Shop Boysia. West End Girls -käännös Turussa on julkaistu Mies & Elämä -nimellä. – En halua demystifioida biisin syntyhistoriaa. Todettakoon, että tein sen kahdeksan vuotta sitten, eikä sitä ollut tarkoitettu julkiseen levitykseen, mutta jotain kautta se pääsi vuotamaan. Sen jälkeen biisi on elänyt omaa elämäänsä. Tämänvuotinen Record Store Day 12” -julkaisu oli sekin työn alla pitkään. Tarkoitus olisi antaa maxit Neilille ja Chrisille Ruisrockissa. SUE » 17 « NRO. 7 menttejä, mutta minulle tulee siitä enemmänkin mieleen Introspective-levymme, jota tehdessämme ajattelimme pelkästään 12”-sinkkuja. Electriciä tehdessämme päätimme, että emme rajoita itseämme perinteiseen poplauluformaattiin vaan teemme jotain kokeellisempaa. Vaikka kokeellisuutta on tarjolla, löytyy levyltä pophienouttakin. Love Is a Bourgeois Construct tulee olemaan hitti. Biisistä löytyy hienon sävellyksen lisäksi tuttuja elementtejä, kuten koneilla tehtyjä mieskuoroja. – No, siinä on kyllä tavaramerkkisoundiamme. Se biisi on levyn suurin tuotanto – ja seuraava sinkku, niin kuin arvelitkin. Stuart Price editoi siitä neljäminuuttisen version. Hänellä on edessään aika vaikea tehtävä karsia siitä vielä yli minuutti pois sinkkujulkaisua varten. TUOTTAJAN KANSSA electric-albumin on tuottanut brittiläinen Stuart Price. Hänen tunnetaan omista musiikkiprojekteistaan Les Rythmes Digitales ja Zoot Woman, mutta ennen kaikkea tuottajana, joka on tehnyt upeaa jälkeä mm. Madonnalle ja The Killersille. Neil on erittäin tyytyväinen yhteistyöhön. Vastikään julkaistussa nettihaastattelussa Neil suunnitteli Pet Shop Boysin ja Pricen tekevän albumitrilogian. – Aivan varmasti teemme hänen kanssaan toisenkin levyn ja ehkä jopa kolmannenkin. Olemme aina pitäneet Stuartin töistä. Ennen kuin hän tuli tuottamaan levyämme, hän oli tuottanut musiikkiamme kiertueillemme, joten tiesimme, mitä hän tekee. Hän on tehnyt hienoja töitä, kuten The Killersin Humanin, ja hän on aina pitänyt Pet Shop Boysista. Stuartin ensimmäinen levy oli meidän Disco-levymme. Hänen kanssaan hauska tehdä töitä ja hän ymmärtää Pet Shop Boysia. Vaikka Pet Shop Boysilla on aina ollut ulkopuolinen tuottaja, niin toisin kuin monet isot konebändit, yhtye huolehtii itse musiikkinsa luomisesta. – Chris vastaa pitkälti ohjelmoinnista. Meillä on Berliinissä pieni studio, jossa suurin osa Electricistä on tehty. Avausraita Axisin Berliinissä tehty demo on pitkälti sama kuin julkaistu versio. Teimme kaikista biiseistä ensimmäiset demot ennen kuin jatkoimme äänityksiä Stuartin kanssa. Monen biisin lauluosuudet teimme kyllä yhdessä Stuartin kanssa. Kirjoitin Love Is a Bourgeois Constructin sanoja kauan ennen kuin olin tyytyväinen niihin. Vocal-biisin Stuart käytännössä remiksasi kokonaan uusiksi demon jälkeen. Levyllä on aika paljon Chrisin soittamia kosketinosuuksia. Minun soittamiani ei tällä kertaa ole paljon, mutta minä vastaankin laulusta. Pet Shop Boys on pitkin uraansa tehnyt mielenkiintoisia cover-versioita. Electricillä kuullaan yksi yllättävimmistä, Bruce Springsteenin alun perin vuonna 2007 julkaistu Last to Die. – Chrisin sisko ehdotti, että tekisimme sen biisin. Latasimme koneelle nuotit ja soinnut ja vaihdoimme kitarakuvion syntikkari?in ja biisi toimi heti alusta alkaen. Pidän paljon biisin sodanvastaisesta sanomasta. Kun Stuart Price tekee Pet Shop Boysin kanssa Springsteen-biisin, lopputulos kuulostaa The Killersiltä. TUOTANNON HINTA vuodesta 1984 alkaen Pet Shop Boysin levyjä julkaissut EMIn alamerkki Parlophone ei julkaise enää Electricia. Uusi julkaisija on Neilin ja Chrisin oma levymerkki x2, joka tekee jakelu- ja markkinointiyhteistyötä Kobalt Label Servicesin kanssa. – Sopimuksemme Parlophonen kanssa oli päättymässä puoli vuotta Elysiumin julkaisun jälkeen. Sen ajan käytimme neuvotteluihin. Musiikkibisnes on muuttumassa, ja managementimme neuvotteli Kobaltin kanssa asioista. Tulimme siihen tulokseen, että on aika muuttaa liiketoimintamallia ja ottaa uusi ote asioihin. Seurasimme, miten Kobalt hoiti Nick Caven uuden albumin julkaisun, joka oli heille ensimmäinen suurempi juttu. Homma meni hyvin, joten päätimme tehdä yhteistyötä Kobaltin kanssa, koska sillä tuntui olevan enemmän kunnianhimoa kuin Parlophonella. Uuteen rooliinsa kustantajana Neil suhtautuu innokkaasti ja luottavaisesti. – Suurin ero on, että nyt olemme enemmän partnereita ja emmekä saa ennakkoja. Mutta saamme enemmän voitoista… jos niitä tulee. Toistaiseksi olemme erittäin tyytyväisiä, levy tosin ei ole vielä ilmestynyt. Ja pidän logostamme. Se näyttää hienolta. Vuosi 2014 on kalenterista katsoen juhlavuosi sekä Pet Shop Boysille että Neilille itselleen. Sitä se kuitenkin on vain ulkopuolisen näkökulmasta. – Enpä ole ajatellut, että West End Girlsistä on jo 30 vuotta. Se oli suurempi juttu, kun juhlittiin neljännesvuosisataa, ja siihen samaan ajankohtaan osui sattumalta myös Brit Awards. Ensi vuosi on muuten kiireinen. Olemme vielä kiertueella ja sitten on A Man from the Future -juttu. Ja varmasti kirjoitamme myös seuraavaa albumiamme. – En aio jäädä eläkkeelle, kun täytän 60. On niin paljon tekemistä. «
HAASTATTELU tehdään. Artisti koki, ettei enää oltu tekemässä albumikokonaisuutta puhtaasti taiteellisista lähtökohdista, vaan lähestyttiin kohderyhmäajattelua. Hän päätyi jatkamaan työtä yhdessä Sony Musicin ja tuottaja Juri Sepän kanssa. Tuottamisen lisäksi Seppä sovitti runsaasti 1989:n materiaalia. Aholalla on hänestä vain hyvää kerrottavaa. – Kaikki rupesi sujumaan, kun Juri löytyi. Hän on lahjakas sekä instrumenttien että äänityslaitteiden kanssa ja osasi jättää kappaleisiini riittävästi tilaa. Ahola huomauttaa, että vaikka 1989:ää tehtiin pitkään ja pieteetillä, ei sen syntyprosessi lopulta ollut erityisen raskas. – Me tehtiin tää albumi vain päinvastaisella mentaliteetilla kuin Pääkallolipun alla. TEKSTI JOONAS KUISMA KUVA MAREK SABOGAL » KADONNUTTA KESÄÄ ETSIMÄSSÄ Kalle Aholan tuore albumi 1989 kumartaa kohti 1980-luvun suuria pop-bändejä pyrkien kuitenkin kohti uutta ja omaleimaista. alle Ahola yrittää kusettaa. Olen juuri kertonut hänelle syntyneeni kesällä 1989, joka on antanut nimen miehen tuoreimmalle singlelle Kesä 1989. – Ai mitä mä muistan kesästä 1989? Ahola pohdiskelee ja keksii sitten: – Mä muistan, että ajoin Kätilöopiston sairaalan ohi Helsingissä ja näin, miten sen ovista astui ulos onnellinen nuoripari, joka kuljetti vastasyntynyttä poikaansa vaunuissa. Sähän synnyit Helsingissä, eiks niin? Minä synnyin Tampereella. – Aijaa. No okei. Vaikka mä en tosiasiassa tavannut sun vanhempia sinä kesänä, niin vuoden 1989 ympärille on tuntunut kertyvän paljon sattumuksia, Ahola nauraa. – Esimerkiksi levynjulkkarikeikalla eräs pariskunta tuli kertomaan, että he olivat tavanneet silloin. Ahola istuu kanssani Helsingissä, Kaapelitehtaan Hima & Sali -ravintolassa. Hän on heittänyt värikkään verryttelytakkinsa tuolinsa selkänojalle, asettanut ruskean lippalakkinsa sopivaan kulmaan ja siemailee tyynesti vitamiinivettä. Ennen kaikkea hän puhuu – paljon. Keskustelemme tunnin verran, jonka aikana ehdin kysyä noin kymmenen kysymystä. Ahola johdattelee haastattelua tahtomiinsa suuntiin, pitäen samalla katseensa luotuna visusti pöydän pintaan. Tarina koukkii tai poikkeilee. Välillä päädymme keskustelemaan jakamistamme suosikeista kuten Je? Buckleysta tai Editors-yhtyeen In This Light And On This Evening -albumista. Välillä arvioimme Aholasta kirjoitettuja haastatteluita. Mie- K hestä paistaa kokemus: eri medioille kerrotaan tarinoita hieman eri kulmista. 1989 ei päätynyt Aholan kuudennen soololevyn nimeksi sattumalta, vaikka sen työnimi olikin aluksi 1984. 1989 oli vuosi, jona hänen muusikonuransa käynnistyi toden teolla, sillä tuona kesänä perustettiin hänen tunnetuin musiikillisen projektinsa, Don Huonot -yhtye. Ylipäänsä koko vuosikymmenen vaihde oli aikaa, joka vaikutti nuoreen Aholaan peruuttamattomasti. Valtavirran rock-musiikki valtasi radiot, grunge syntyi ja U2 julkaisi Achtung Babyn. Vuonna 2013 uran alkupiste on myös jotain, mitä kohti Ahola palaa taiteilijana julkaistessaan teoksen, jota itse kutsuu ”kasarilevyksi”. – Kasariteema alkoi kyteä jo Audio Wunderbaum -levyni aikoihin. Sen työnimi oli myös 1984, mies paljastaa. – Olen palannut 1980-luvun soundin pariin, joka oli seuraavan vuosikymmenen suomirockarille kielletty hedelmä. Olen miettinyt esimerkiksi Depeche Modea kuunnellessani, mitä olisin saanut siitä aikanaan irti, jos olisin kuunnellut sitä nykyisellä laulunteon ammattitaidollani. VAIHEIKKAAT SESSIOT 1989 on suuri musiikillinen loikkaus verrattuna Aholan edelliseen, vuonna 2011 julkaistuun Pääkallolipun alla -albumiin. Se oli kokoelma Arto Mellerin runoja, jotka Ahola sävelsi pop-kappaleiksi. Levy sai kohtuullisen hyviä arvioita, mutta ei menestynyt kaupallisesti loistavasti. Pääkallolipun alla käväisi albumilistan sijalla 14, mutta putosi sieltä nopeasti. Aholan mukaan itsekritiikki ei häirinnyt uusien kappaleiden kirjoitustyön aloittamista, vaikka hän olikin työskennellyt Arto Mellerin hienojen runojen parissa. – Eka duuni, jonka tein Mellerilevyn jälkeen oli uusien Melleri-runojen säveltäminen keikkasettiin. Siten syntyi uuden levyn Jos tanssit -kappale, Ahola kertoo ja huomauttaa, että 1989:llä on kappaleita pitkältä aikaväliltä: – Esimerkiksi avausraita Madridin tein jo vuonna 2007. Se oli alkupiste koko Pääkallolipun alla -projektille. Pääkallolipun alla oli äänityksiltään luonnollinen prosessi, jonka muistelu miellyttää Aholaa edelleen. Biisit vedettiin purkkiin The Doorsin hengessä muutamalla otolla. Ahola myös tuotti albumin yhdessä Risto Hemmin ja Arttu Takalon kanssa. 1989:n äänittäminen olikin sitten jotain aivan muuta. Ahola aloitti levyttämisen jo kesällä 2011 Fried Music -levy-yhtiön alaisuudessa, mutta yhteistyö ei sujunut. Uuden albumin tekeminen kariutui saman vuoden syksynä. Aihe on selvästi edelleen hieman vaikea keskusteltavaksi. – Mä olisin halunnut luovuttaa täyden tuotantovastuun Jyrki Tuoviselle, jota arvostan suuresti, Ahola huokaa. – Huomasin kuitenkin varsin nopeasti, että ehkä mun olisi sittenkin parasta olla mukana siinä tuotantoprosessissa. Ahola kertoo Fried Musicilla käymistään palavereista, joissa kaupallisuus nostettiin vahvasti esille. Oli kyse siitä, miksi tehdään ja kenelle PITKÄ LOUNAS STUDIOLLA Joanna Sulonen esittää 1989:n Jos Tanssit -kappaleen yhdessä Kalle Aholan kanssa. Siihen, että hän päätyi äänityssessioihin, liittyy joukko hauskoja sattumuksia. Vuoteen 1989 liittyvät sattumat eivät lopu Aholan ja toimittajan välisiin yhdistäviin tekijöihin. Helsinkiläinen laulaja Joanna Sulonen on myös syntynyt vuonna 1989. Tämä ei tosin ollut Aholalle selvää ennen kuin Sulonen oli lähettänyt tälle verokorttinsa. Ahola piti naista huomattavasti kokeneempana kehäkettuna tämän taitojen vuoksi. Se, miten Sulonen päätyi levyttämään Jos tanssit -kappaleen Helsingin Humina-studioille, on viihdyttävä tarina. – Juri Sepän veli Miska oli joskus kuullut, kun soitin pianoa Huminan keittiössä, muun muassa Graciaksen ja Loost Koosin kanssa levyttänyt Sulonen kertoo puhelimeensa. – Miska oli kertonut musta Jurille, joka soitti mul- SUE » 18 « NRO. 7 EI MIKÄÄN PASTISSI ensimmäinen maistiainen aholan uudesta kasarisoundista saatiin jo vuonna 2012, kun Simon Le Bon -niminen single julkaistiin. Se on vahvojen kasarisyntetisaattorien hallitsema pop-kappale Duran Duran -yhtyeen laulajasta. Teksti yhdistää 12-vuotiaan pojan haaveet rocktähteydestä, vanhan rockarin muistelot ja musiikillisen kunnianosoituksen esikuvalleen. Kappale ei kuitenkaan päätynyt 1989-levylle, vaikka tuntuu jollain tavoin kiteyttävän itsessään koko albumin teeman. – Se on turboahdettu, huumoripitoinen biisi, jonka laittaminen levylle olisi tuntunut banaalilta, Ahola selittää. – Se myös eroaa soundillisesti muusta albumista ja on lähempänä Anssi Kelan uuden levyn räävittömyyttä. Aholan 1989:ää on verrattu Kelan uuteen levyyn kyllästymiseen asti. On selvää, että Friedin kariutuneitten sessioiden vuoksi Kela ehti julkaisemaan albuminsa ensin ja keräsi suurimman mediahuomion. Kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten samanaikaisesti Kela ja Ahola työstivät tahoillaan materiaalia, joka haki vaikutteita samasta musiikillisesta ajankohdasta ja erosi niin radikaalisti molempien artistien aiemmasta tuotannosta. Mutta vaikka esimerkiksi Kesä 1989 -kappaleen sanoituksessa ja soinnissa on selviä nostalgisia vivahteita, ei juuri 40 vuotta täyttänyt Ahola myönnä tehneensä vain pastissia 1980-lukulaisesta popmusiikista. – Ei tässä mistään ikäkriisistä ole kysymys. Mun mielestäni Jos tanssit ja Heinäkuu ovat täysin uutta soundia, hän summaa. – Jos maailma olisi parempi paikka, niin ne soisivat puhki radioissa jonkun Levikset repee -biisin sijaan. Tsiisus! « le ja kysyi, haluaisinko lounastauollani tulla kokeilemaan soittaa yhdelle biisille. Sulonen luonnollisesti suostui ja kuvitteli osallistuvansa jonkinlaiseen koelaulutilaisuuteen. Hänen käheä soundinsa sopi kuitenkin niin hyvin raidan tunnelmaan, että hän päätyi levyttämään kaikki osuutensa hieman venähtäneen lounaansa aikana. Sulonen lauloi lopulta myös taustat Monta elämää -biisiin. Tällä hetkellä Sulonen tunnetaan kenties parhaiten Koobran Something Real -kappaleelta, jolla hän vierailee. Biisi soi esimerkiksi Nokian matkapuhelinmainoksen taustalla. Sulonen tunnustaa kuitenkin, että Kalle Aholan kanssa tehty yhteistyö on ollut hänelle suuri asia henkilökohtaisella tasolla. Hän kun on vanha Don Huonot -fani. – Kerroin Kallelle Tavastian levyjulkkarikeikalla, että emme me suinkaan tavanneet ensimmäistä kertaa studiossa, Sulonen nauraa. – Olen käynyt pyytämässä Kallelta nimikirjoituksen 12-vuotiaana. «
» VAPAUTTAVAA ENERGIAA Indiebändi Serafiel haluaa antaa yleisölleen kokonaisvaltaisen positiivisen elämyksen. KE 7.8. LA 10.8. LA 10.8. U.S. GIRLS (US) THE KNIFE (SE) PÄÄ KII (FI) AUSTRA (CA) » 19 « NRO. 7 W W W W W W W W W W W W W W W W W W W W W W PE 9.8. YÖT (FI) CREATIVE VIDEOTECHNOLOGY SUE JAAKKO LAITINEN & VÄÄRÄ RAHA (FI) WOODS (US) LA 10.8. W PE 9.8. W GOAT (SE) W BLIXA BARGELD - SOLO VOCAL PERFORMANCE W HÄXJESUS (FI) LA 10.8. W KRAFTWERK 3D SHOW (DE) LA 10.8. PANSSARIJUNA (FI) W SU 11.8. LA 10.8. W PE 9.8. HAIM (US) W PE 9.8. W SU 11.8. W W W KÄPPI/NYRHINEN (FI) W K-X-P (FI) W W W PE 9.8. W W W W PE 9.8. W SUVILAHTI, HELSINKI FESTIVAL FLOW 2013 7.–11.8. BLACK LIZARD (FI) W MY BLOODY VALENTINE (IE) W CAT POWER (US) W NICK CAVE & THE BAD SEEDS (AU) W GODSPEED YOU! BLACK EMPEROR (CA) miseksi? – Tätä on pohdittu paljon. Meillä ei kuitenkaan ole kyse paatoksesta vaan vapauttavista, positiivisista ja energiaa antavista asioista. Tarkoitus on tsempata! Keikoillamme on tärkeää välittää positiivista energiaa ja voimaa kuulijoillemme. Keikoilla yleisö selkeästi kuuntelee, vaikka biisit eivät heille ole vielä tuttuja. – Tarkoituksenamme on tehdä niin laadukasta musiikkia, että musiikki itsessään on jo elämys. Tämän jälkeen kuulija pääsee lyriikkatasolle. Kun sieltäkin löytyy jotain uutta, hän huomaa, ettei kyseessä olekaan vaan rakkauslaulu. Haluamme jakaa moniulotteisen ja kokonaisvaltaisen elämyksen, joka pysäyttää ihmisen ajattelemaan! « SU 11.8. LA 10.8. W LA 10.8. W PE 9.8. W LA 10.8. W SU 11.8. W ole niin kuin ne nähdään. sen elämän täysin. – Ne saattavat olla kuulijasta riippuen monenlaisia asioita. Itselleni rauhaa ja merkitystä elämään on tuonut se, että olen kokenut Jumalan olemassaolon, joka on kaiken takana. Se oli pysäyttävä hetki. Sellaisena hetkenä ihminen tajuaa ja havahtuu siihen, että asialla on suurempi merkitys. Olemme pyrkineet kuvaamaan niitä hetkiä kansilehden kuvissa. Usein monet uskonnollista sanomaa ajavat yhtyeet kärsivät jonkin asteen uskottavuuden puutteesta niin indiepiireissä kuin muuallakin. Musiikkia saatetaan boikotoida vain sen paatoksellisen sanoman takia, vaikka musiikilliset ansiot olisivat merkittävät. Onko Sera?elilla suunnitelmia jään murta- W ” Elämässä on asioita, jotka eivät kokonaisuuden, jonka viesti kuitenkin välittyy musiikin kautta. Bändin nettisivuilta löytyy kryptinen tekstinpätkä: ”There are things in life that can’t be explained with words. Things that are hidden and beyond comprehension. Things that are about to be brought out into open.” Mistä tässä on kyse? – Se on The Marks -levyn kantava teema, joka on pyritty saamaan esiin eri tavoin niin kansilehtiin, musavideoon, musiikkiin kuin teksteihinkin. Elämässä on asioita, jotka eivät ole niin kuin ne nähdään. On asioita, joita ei nähdä tai huomata jokapäiväisessä elämässä. Ne asiat, joita ei nähdä, voisivat olla niitä merkkejä, jotka muuttaisivat ihmi- PARQUET COURTS (US) TEKSTI THOMAS LILLEY KUVA ANNA ÄÄRELÄ TO 18.7. TALL SHIPS RACE, HELSINKI W L an muassa Coldplay ja Mew. Etenkin jälkimmäisen synkopoitujen rumpukomppien ja äänikollaasien vaikutusta sekä melodia- ja harmoniavaltaisuutta on kuultavissa Sera?elin musiikissa. Bändi panostaa tuoreeseen ja persoonalliseen sointiin, jonka lähtökohtana on rikkoa tutuiksi käyneitä pop-kaavoja. Miksi Serafiel on päättänyt laulaa englanniksi? – Suomi on vahvasti rockin, hevin ja nykyään räpin vietävissä. Indiekamalla on oma paikka Suomessa, mutta naapurimaissa vastaanotto on avoimempaa. Ruotsissa oltiin heti sinkkujen perusteella kiinnostuneita, ja me päästiinkin sinne ja Norjaan keikoille. Englanniksi saa myös kerrottua enemmän vähemmällä tekstillä. Osaan sanoittaa paremmin englanniksi. Se kieli on soljuvampi, suomen kieli on liian kankeaa. Tein joskus Sera?elille sanoituksia suomeksi, mutta bändin identiteetti muuttui liikaa. Sera?el pyrkii välittämään perusindietä moniulotteisemman HAASTATTELU ukiokavereiden vuonna 2007 perustama saarijärveläinen Sera?el soitti The Marks - debyyttilevynsä julkaisukeikan juhannuspäivänä. Sue tavoitti Keuruun Juhannuskonferenssista ja Maanalainen juhannus -tapahtumista levähtämään päässeen laulaja-kitaristi ja biisintekijä Juhan Gummeruksen haastattelua varten. Mikä ja mitä on Sera?el? – Sera?el on oma väännökseni Raamatussa esiintyvästä kuusisiipisestä enkelistä, Sera?sta. Lopun keksin nimeen itse. – Bändin perustamisen jälkeen ensimmäinen käännekohta urallamme oli omakustannesinkku Bermuda, jota ennen oli kellarihommaa, treenaamista ja tyylinhiontaa. – Sinkku avasi tien Medusa Productionille (mm. Juha Tapio, Bass’n’Helen), jonka jälkeen aloimme tuumia levytystä. Biisit syntyivät vasta sopimuksen jälkeen ja äänitys aloitettiin yhdessä Antti Lehtisen kanssa, joka toimii levyllä teknisenä tuottajana. Kyseessä ei kuitenkaan ole se Ultra Brassa soittanut Antti Lehtinen! Bändin vaikutteista löytyy muu-
kin tehdessäni tarkka näkemys siitä, mihin suuntaan kappaletta pitää tuotannollisesti viedä. Comfortia tehdessäni toimin niin tuottajana, miksaajana kuin äänittäjänäkin. Comfort on oma näkemykseni levyn kappaleista. Valitsin vierailijat tarkkaan harkiten niin, että lopputuloksesta tuli täsmälleen sellainen kuin halusin. HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA PLAYGROUNDMUSIC » MATKALLA TÄHTIIN PE 9.8. FLOW, HELSINKI Maya Jane Coles on matkalla housetuottajien ja tekijöiden raskaaseen sarjaan. Sue kyseli DJ-tähdeltä kaikkea mahdollista tatuoinneista tämän päätökseen olla tekemättä puhelinhaastatteluja. olesin nousu maailman huippu-dj:den joukkoon on ollut nopea. Hän julkaisi ensimmäisen 12-tuumaisen Sick Panda -singlensä Dogmatik-levy-yhtiön kautta vuonna 2007. Hän oli tuolloin vain 20-vuotias. Musiikin teon hän oli aloittanut viisi vuotta tätä ennen leikkiessään Cubase-ohjelmalla. Nyt Maya Jane Coles julkaisee Comfort-debyyttilevynsä. Hänet nähdään elokuussa Suomessa Flowfestivaaleilla. Comfort on hämmästyttävän tasainen ja tasapainoinen debyytti. Sen pehmeä äänimaailma tuo mieleen Molokon. Colesin laulamilla viidellä kappaleella hän kuulostaa hieman Molokon solistina kuuluisuuteen nousseelta, sooloartistina Suomessakin pariin otteeseen vierailleelta Roisin Murphyltä. – En sanoisi, että Roisin Murphy on koskaan ollut minulle mikään esikuva laulajana. Arvostan kuitenkin valtavasti Roisinin uraa. Hän on todella vahva naisartisti. Olen aina kunnioittanut hänen tekemisiään, 26-vuotias Coles kertoo. – Ennen laulaminen oli minulle toissijaista. Pidän itseäni enemmänkin tuottajana. Kun laulan C kappaleillani, käytän ääntäni pikemminkin yhtenä instrumenttina muiden joukossa. En todellakaan ole mikään live-esiintyjä, joten en ala missään nimessä vertailemaan itseäni ”oikeisiin” solisteihin. – Rakastan melodioita, ja kun saan ideoita, haluan toteuttaa ne mahdollisimman nopeasti. Tuolloin nauhoitan lauluosuudet itse, hän kertoo. Comfortin vanhimmat kappaleet ovat jopa neljä vuotta vanhoja. – Osa vanhoista biiseistä on muuttunut melkoisesti vuosien varrella. Jotkut kappaleista ovat pysyneet kuitenkin liki täysin ensimmäisten luonnosten kaltaisina. Esimerkiksi Easier to Hide on pysynyt lähes alkuperäisessä muodossaan. Suurimman osan materiaalista olen kirjoittanut parin viime vuoden aikana. OSA UNELMISTA TÄYTTYNYT comfortilla on lukuisia vierailijoita. Nadine Shah, Kim Ann Foxman, Karin Park, Alpines, Thomas Knight, Miss Kittin sekä Tricky lainaavat kaikki äänijänteitään levyn eri kappaleilla. – Olin tehnyt remixejä Karin Parkille ja Alpinesille ennenkin, ja sik- si yhteistyötä oli helppo ehdottaa heille. Alpinesille olin myös toiminut tuottajana. Olen aina ollut Trickyn ja Miss Kittinin fani. Kun he suostuivat laulamaan levylläni, olin tietenkin todella otettu. Karin Parkin ja Alpinesin remixien lisäksi Maya Jane Coles on tehnyt leegion toimivia remixejä monille muillekin muusikoille. Alussa hän teki niitä lähinnä muille house-artisteille, mutta vuosien varrella hän on versioinut uusiksi esimerkiksi Trickyn kappaleita. Viime vuonna hän teki remix-version Florence & The Machinen Spectrumista. Tämän vuoden puolella hän on tehnyt sellaisen The XX:n Fictionista. Sen lisäksi, että remixit ovat tuoneet hänelle tervetulleita kontakteja, ovat ne olleet omiaan nostamaan myös hänen itseluottamustaan muusikkona. – En ole koskaan saanut negatiivista palautetta versioinneistani. Nelisen vuotta takaperin tein She Is Danger -nimen alla remixin Massive Attackille sen Heligoland-albumin deluxe-painokselle. Se oli melkoinen kunnianosoitus, sillä en todellakaan ollut mikään tunnettu dj vielä tuolloin. Ymmärsin, että remixini hyväksyttiin levylle nimenSUE » 20 « NRO. 7 TAIDETTA YLLÄTTÄVISSÄ PAIKOISSA e n g l a n t i l a i n e n, pehmeäsoundinen tanssimusiikki sai uutta nostetta dubstepin nousun myötä. 1990-luvun lopulla alkunsa saanut musiikkityyli on lyönyt läpi niin Britanniassa kuin maailmallakin toden teolla läpi muutaman viime vuoden aikana. James Blaken kaltaiset artistit ovat nostaneet sen valtavirtaan. – Tanssimusiikki on aina ollut Englannissa ja maailmalla suosittua. James Blaken kaltaisten artistien nousu maailmantähdiksi on ainakin auttanut ihmisiä ymmärtämään ja kuuntelemaan paremmin hieman pehmeämpää, melodisempaa tanssimusiikkia. Dubstepin suosion nousu on ollut ehdottomasti hyvä asia. Aina kun tanssimusiikkikenttää ravistelee jokin uusi ilmiö, on se mielestäni ainoastaan positiivinen muutos. – Tanssimusiikki on Englannissa muutenkin todella hyvissä kantimissa tällä hetkellä. Englannista tulee jatkuvasti uusia tuottajia, jotka tekevät todella mielenkiintoista musiikkia – eikä tämä rajoitu ainoastaan tanssimusiikin genreen. Kulman takaa tulee ilmoille koko ajan jotain uutta ja jännittävää. Maya Jane Colesin ura on siis tällä hetkellä suunnattomassa nosteessa. Siinä on yksi syy siihen, että hän haluaa tehdä haastattelunsa yleensä sähköpostitse. – Aikatauluni on tällä hetkellä niin hektinen, että keskittymiskykyni herpaantuu, jos joudun tekemään haastatteluja tiettyjen aikataulujen mukaan. Päässäni pyörii koko ajan uusia ideoita, enkä halua keskeyttää töitäni haastattelun takia, mikäli minulla on hyvä ?ow päällä musiikin tekemisen suhteen. – Olen antanut usein puhelinhaastatteluja ja myöhemmin lukenut lehdestä kuinka sanomisiani on lainattu täysin väärin tai lauseeni on irrotettu asiayhteydestä ja sanomisieni merkitys on käännetty päälaelleen. Haluan myös pitää yksityiselämäni omana tietonani. En halua vastailla kysymyksiin siitä, mitä söin aamiaiseksi. Haluan tulla tunnetuksi musiikkini kautta. Edellisestä vastauksesta huolimatta Maya puhuu enemmän kuin mielellään rintaansa koristavasta, todella tyylikkäästä pöllö-tatuoinnista. – Ai pidät siitä? Kiitoksia kehuista! Piirsin sen alun perin itse, mutta tatuointistudion taiteilija muutti mallipiirustustani hieman. Tatuoinnin tekeminen kesti tuntikausia ja oli melkoisen kivulias kokemus, mutta olen lopputulokseen todella tyytyväinen. Kipu oli todellakin lopputuloksen arvoinen. Rakastan taidetta kaikissa sen eri muodoissa. Minusta ajatus siitä, että voin käyttää vartaloani taideteoksen kankaana on todella kutkuttava. Se edustaa minulle taidetta puhtaimmillaan. « omaan musiikillisten ansioiden vuoksi. Trickyn ja Miss Kittinin kanssa työkentely on ollut Mayalle eräänlainen unelmien täyttymys. Hänellä on silti mielessä monia muitakin artisteja, joiden kanssa hän haluaisi tehdä joskus yhteistyötä. – Thom Yorke, Björk sekä The Curen Robert Smith ovat muusikoita, joiden kanssa tekisin mielelläni töitä joskus tulevaisuudessa. Lisäksi on monia vähemmän kuuluisia artisteja, joiden kanssa haluaisin joskus tehdä musiikkia yhdessä. Artistin kuuluisuus ei ole minulle mikään mittari. Yhteistyökumppanin pitää olla sellainen, että hänen tuotantonsa innostaa minua musiikillisesti. Vaikka Maya Jane Coles työskenteleekin musiikkinsa parissa yksin, mikään erakko hän ei ole. Kun hän tekee yhteistyötä muiden kanssa, pitää hän silti langat omissa käsissään. Hänellä on myös kokemusta duotyöskentelystä: She is Dangerissa hän teki musiikkia yhdessä Lena Cullenin kanssa. – Kun teen musiikkia muiden kanssa, pidän yleensä huolen siitä, että saan istua yksin tuottajan pallilla. Minulla on yhteistyötä-
» MEMPHIS – CRUNK – SUOMI Euro Crack on RPK:n ja Julma-Henrin yhteistyöprojekti, jonka albumi kantaa nimeä Huume. Miten kaksikko alun perin yhteen lyöttäytyi ja mistä nykyinen likaisen hip hopin valtavirtasoundi sai alkunsa? Sue otti selvää. Lil Waynen lopullisesti listoille tunkenut, Miamin bassosoundista alkunsa saanut ja Memphisissä omaksi rytmimusiikin alalajikseen muovautunut crunk-tyyli on ollut valtavirtaa Amerikassa jo vuosikausien ajan. – En todellakaan ala disauttamaan ihmisiä nimeltä, mutta suomalaisessa räpissä on pitkään tehty hommia yksipuolisilla soundilla. Tämä nykyinen tyyli poikkeaa siitä piristävästi. Osasyy menestykseen on varmaan siinäkin, että nykynuoriso on tottunut likaiseen äänimai- semaan Lil Waynen ja muiden kautta, RPK pohtii. – Nykyäänhän tuo tikitysjuttu alkaa olla maailmalla jo se normaali juttu, ja kaikki siitä eroavat tuotantotyylit ovat jotenkin outoja, Henri hymähtää. RPK:n ja Pijallin Serkkupojatnimen alla vuonna 2002 tehty albumi Tulitus, tilitys, tiputus kumarsi crunkin suuntaan. Aika tai kuulijat eivät tuolloin olleet kuitenkaan vielä valmiita suomenkieliseen crunkiin. – Tuolloin crunk-soundi soi kaikkialla räppibileissä, mutta meidän matskua harvemmin kuuli niissä juhlissa. Toisaalta ei jengiä voi siitä syyttää. Serkkupoikien jutuissa se läppäpuoli ja vähän syvällisempi sanoma oli kuitenkin täysin erilainen kuin niissä klubeille tehdyissä bangereissä, joita DJ:t tuolloin Suomessakin soittivat, RPK kertoo. Euro Crack on suoraa jatkumoa Serkkupoikien aloittamalle uudisraivaajatielle. Ja mikäli sivistynyt arvaus sallitaan, soundi ei ihan heti tanssilattioilta kaikkoa. « WWW.TIKETTI.FI | WWW.LIPPU.FI 3 PÄIVÄÄ ALK. 122,50 € 2 PÄIVÄÄ ALK. 107,50 € 1 PÄIVÄ ALK. 77,50 € VIP-LIPUT ALK. 191,50 € Saaristomerilipulla (+3 €) tuet Suojelurahaston arvokasta työtä WWW.RUISROCK.FI SUE » 21 « NRO. 7 TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA FULLSTEAM PE 26.7. QSTOCK, OULU Oikeudet muutoksiin pidätetään. Rahankeräyslupa nro: 2020/2012/3159 R – Tuolloin Kridlokk teki musiikkia nimellä Dead Kidd ja Eevil Stöö nimellä Dead-O, ja yritin ruinata heiltä itselleni biittejä. He eivät kuitenkaan suostuneet antamaan niitä minulle, vaan molemmat kehottivat painumaan RPK:n puheille. Sitä kautta yhteistyömme sai alkunsa, Henri muistelee. Mikäli joku olisi 2000-luvun puolivälissä sanonut, että Dead Boys Massiven grime-bileet toimisivat ponnahduslautana tuleville listaykkösille, olisi moisen lausuja tungettu saman tien pehmustettuun koppiin. Eevil Stöön ja Koksukoon (eli siis RPK:n) yhteislevy Fuck Vivaldi lävähti kuitenkin viime vuonna suoraan listaykköseksi. Kun myös DJ Kridlokk sijoittui vuonna 2011 UG Solo -levyllään listalla kunnioitettavasti sijalle 23, on suomalaisessa musiikkimaailmassa selvästikin tapahtunut jotain outoa. – Amerikassahan tuo tsik tsik tsik -tikitysmeininki ja hitaampi biitti on ollut pinnalla jo vuosikausia, RPK sanoo. – Kymmenisen vuotta sitten teimme samaa soundia, mutta silloin kyseessä oli pienen piirin kulttijuttu. HAASTATTELU PK on kenties parhaiten tunnettu Ceebrolisticskokooonpanosta, joka oli Suomessa kokeilevan hip hopin kärkinimi läpi 2000-luvun. Mies on ollut mukana myös Serkkupojat-kombossa ja monilla muilla räptuotoksilla vuosien varrella. Julma-Henri julkaisi vuonna 2007 Al-Qaida Finland -levyn. AlQaidan väkivaltaiset ja ahdistavat riimit olivat kuin vastakohta RPK:n maalailevan runolliselle tyylille ja ulosannille. – Alussa pidin Henrin materiaalia todella erilaisena kuin omaani. Toisaalta meidän tekemisissämme on aina ollut samanlainen ydin, mutta hieman eri tavalla suodatettuna. Päätin ottaa yhteistyön haasteena. Minua kutkutti myös se kontrasti, joka tyyliemme välillä oli, RPK kertoo. – Kun näimme ja juttelimme musiikista, huomasin, että ajattelimme asioista samalla tavalla. Julma-Henrille RPK:n tuotanto oli tuttu Ceebrolisticsin kautta, mutta Henri piti myös 2000-luvun puolivälissä vaikuttaneesta Dead Boys Massivesta. DBM:ssä vaikuttivat RPK:n lisäksi esimerkiksi DJ Kridlokk ja Eevil Stöö, ja räppäämisen lisäksi he järjestivät Britanniasta levinneen grime-musiikityylin bileitä. Mukana oli myös dubstephyphy- ja crunk-vaikutteita.
CHECK OUT! DISTRIBUTED BY SUE » 22 « NRO. 7 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
? Children of Bodom kiertää Suomea: 13.09. Turun Logomo, 14.09. Lahden Sibeliustalo, 18.09. Oulun Teatria, 19.09. Seinäjoen Rytmikorjaamo, 20.09. Tampereen Pakkahuone, 21.09. Helsingin The Circus ja 22.09. Savonlinnan Savonlinnasali. ? Bring Me The Horizon saapuu loppuvuodesta kahdelle ikärajattomalle keikalle Suomeen. Brittiyhtye esiintyy 7.12. Oulun Teatriassa ja 8.12. Helsingin The Circusissa. ? Ruotsalainen Marduk soittaa mm. Those of the Unlight -levynsä kokonaan Helsigin Nosturissa 15.-16.11. järjestettävässä Black Light of Blasphemy -tapahtumassa. ? Liedon Hammer Open Air (19.-20.7.) sai ohjelmistonsa valmiiksi. Viimeinen kiinnitys on norjalainen Gorgoroth. Äärimetallifestivaalilla nähdään mm. Venom ja Candlemass. ? ’Dream Theater soittaa Helsingin jäähallissa 24.2.2014. Yhtyeen uusi albumi Dream Theater ilmestyy marraskuussa. ? Slipknotin Joey Jordison on käynnistänyt uuden projektin. Post-punkia, industrialia ja metallia yhdistävä hanke on nimeltään Scar the Martyr. Albumi ilmestyy vielä tänä vuonna. » MUSIIKKIA ÄÄRIPÄISTÄ 25-vuotias Paradise Lost kiertää syksyllä Suomea. P aradise Lost tekee syksyllä pienen Suomen-kiertueen. Goottimetallin pioneeri soittaa maanantaina 9. syyskuuta Helsingin Nosturilla, tiistaina 10. syyskuuta Jyväskylän Lutakossa ja keskiviikkona 11. syyskuuta Tampereen Pakkahuoneella. Paradise Lost perustettiin vuonna 1988. 25-vuotisen uransa aikana brittibändi on toiminut monen tämän päivän metallibändin vaikuttajana ja julkaissut yhteensä kolmetoista pitkäsoittoa. Paradise Lostin vuonna 1990 ilmestynyt debyyttialbumi Lost Paradise edusti raakaa death/doom-metallia. Seuraavana vuonna julkaistua Gothicia ja vuoden 1995 Draconian Timesiä pidetään goottimetalligenren kulmakivinä. Vuosien mittaan Paradise Lostin tyyli kehittyi melodisempaan suuntaan. 90-luvun loppupuolella yhtye julkaisi syntikkavoittoisia goottirockalbumeita, kunnes palasi vuonna 2007 raskaille juurilleen In Requiem -albumilla. Vuonna 2012 ilmestyi bändin viimeisin pitkäsoitto, metallinen Tragic Idol. – Bändimme ura on ollut kiinnostava ja rehellinen, kitaristi Gregory Macintosh summaa. – Alussa soitimme hyvin raskasta musiikkia. Iän karttuessa aloimme kokeilla erilaisia tyylejä. Kehityimme samaan tapaan kuin useimpien ihmisten kuuntelutottumukset. Kun aikaa kului, rakastuimme uudelleen musiikkiin, jota soitimme alussa. Ympyrä on siis sulkeutunut. Vaikka esimerkiksi albumit Gothic and One Second ovat musiikillisesti hyvin kaukana toisistaan, Paradise Lost ei hyljeksi keikoillaan yhtään uransa vaihetta. – Tarkoitus on soittaa jokaiselta levyltä ainakin yksi biisi. Joskus kuitenkin käy niin, ettei mikä tahansa kappale sovi yhteen keikkasetin uusien biisien kanssa, ja keikkojenhan pitää olla yhtenäisiä kokonaisuuksia. Ainakin loppuvuoden 25-vuotisjuhlakeikoilla tulemme soittamaan jotakin bändin jokaiselta aikakaudelta, Macintosh kertoo. Gregory Macintosh kertoo suhtautuvansa edelleen intohimoisesti uuteen musiikkiin. – Rakastan edelleen sitä musiikkia, joka alun perin vei minut tälle tielle, mutta on aina yhtä upeaa löytää jotakin aivan uutta ja inspiroivaa kuunneltavaa. Kuuntelen musiikkia enimmäkseen skaalan ääripäistä: joko tosi raskasta kamaa tai sitten tosi eteeristä. Se kuuluu myös Paradise Lostin biiseissä. Paradise Lost Suomessa: Ma 9.9. Helsinki, Nosturi (ovet 19, ikärajaton / rajattu anniskelualue) Ti 10.9. Jyväskylä, Lutakko (ovet klo 20, ikärajaton / rajattu anniskelualue) Ke 11.9. Tampere, Pakkahuone (ovet klo 19, K-18) » KEISARIN VAATTEIDEN SYNDROOMA H iljan uutisoitiin, että suomalaiset musiikkitoimittajat olivat valinneet kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi The Clashin London Callingin. Tarkempi, vaikkakin lööppien kannalta kömpelömpi otsikko olisi ollut, että ”erään musiikkilehden toimittajat sekä jokunen muu musiikkivaikuttaja on laatinut tänä vuonna tämänkaltaisen listan noin 50 vuoden aikavälille sijoittuvista rock-levyistä, jotka pitkälti sijoittuvat ennalta muodostuneeseen blues/rock/pop/punk-kaanoniin”. Hauskaa viihdettähän nämä listat silti aina ovat. Elokuvapuolella tehdään samanlaisia kyselyitä, joissa saa jännittää kympillä sitä, voittaako Citizen Kane jälleen. Toimittajien mielipiteet ovat usein asiantuntevia ja perusteltuja. Ne toimivat hyvinä suodattimina laajemmalle lukijakunnalle. Jos näin ei olisi, niin mihin kriitikoita edes tarvittaisiin, koska kuka tahansa nimimerkin suojassa häröfoorumille kirjoittava oman elämänsä kirotusvihreinen panovihrepaholaine voisi tiivistää kaiken oleellisen rox/sux-kommentteihinsa tai minkä tahansa levyarvion 160 merkin Twitter-viserrykseen. Mutta toimittajilla, kuten millä tahansa muulla ammattikunnalla, on ajoittain ummehtunut taipumus lievään sisäsiittoisuuteen ja sen miettimiseen, että mitähän muut toimittajat mahtavat heistä ajatella. Keisarin uudet vaatteet -syndrooma saa toimittajatkin monesti kehumaan keisarin kuteita, vaikka keisari kekkaloisi hovissa munasillaan. Kukaan liehakoivasta hoviväestä ei uskalla joko ajatella totuutta tai sanoa sitä ääneen, koska pelkona on ennen kaikkea muun hoviväen luoma konsensus, ei niinkään debiilin keisarin mulkku. Vaikka sadussa kuuluisa pikkupoika tuli ja sanoi rohkeasti totuuden ja vaikka jopa keisari saattaisi helpottuneena myöntää olevansa tismalleen samaa mieltä, niin todellisuudessa ho- viväki ei päästäisi mitään pikkupoikia tai muutakaan rahvasta sotkeutumaan asioihin, joista he eivät selvästikään mitään ymmärrä. Ja ei, en todellakaan ole niin egoistinen, että ikinä kuvittelisin olevani tuo totuudenpuhuja. Enköhän minäkin kuulu tiukasti hoviväkeen. Olkoon keisarin se, mikä keisarin on. Joskus on siis hyvä vallankumouksenkin uhalla kysellä vähän siltä rahvaaltakin, minkä se kokee itselleen tärkeäksi. He voivat olla maallikoita, mutta viime kädessä he ostavat levyt, käyvät keikoilla, nostavat keisarit valtaan ja rahoittavat hoviväen elämäntyylin. Vuoden 2012 lopulla Reader’s Digestin eli vanhan kunnon Valittujen Palojen toimesta tehtiin laaja ”luotetuin ” Toimittajilla on ajoittain ummehtunut taipumus lievään sisäsiittoisuuteen ja sen miettimiseen, että mitähän muut toimittajat mahtavat heistä ajatella. SUE » 23 « NRO. 7 ? Brittiläinen Anaal Nathrakh esiintyy Helsingin Nosturilla 24.8. Black-grind-industrialbändin uusin albumi Vanitas ilmestyi viime syksynä. ? Metallista progerockia soittava Riverside saapuu kahdelle keikalle Suomeen. Puolalaisbändi nähdään perjantaina 13.9. Jyväskylän Lutakossa ja lauantaina 14.9. Helsingin Nosturissa. ? Uriah Heepin keikka siirtyy Tampereelta Helsinkiin: konsertti on 2.8. Helsingin The Circusissa. Toukokuussa syöpään kuolleen basistin Trevor Bolderin paikalla on Dave Rimmer. ? Helsingin Suvilahden Esitystaiteen keskuksessa on esillä valokuvanäyttely Light from Darkness – Valokuvia metallimusiikin maailmasta. Näytillä on Susanna Honkasalon, Eija Mäkivuotin, Jens Nolten ja Markus Paajalan kuvia. ? Hard rockia ja heavy metalia yhdistelevä Girlschool saapuu ensi syksynä 35-vuotiskiertueellaan Helsinkiin. Brittinelikko konsertoi Nosturissa 27.9. ? Seinäjoella järjestetään 31.7-2.8. soittoleiri MetalCamp. Leirillä on mahdollisuus löytää soittokavereita, kokeilla kokoonpanoja ja treenata. www.rytmi-instituutti.fi. » SETÄ JUSSIN TUPA merkki”-tutkimus, joka toteutettiin tilastollisin menetelmin ja johon Suomessa osallistui toistatuhatta ihmistä. Tämän tuloksen mukaan Suomen luotetuin musiikkivaikuttaja oli Katri-Helena. Kakkosena tuli Mikko Kuustonen ja kolmosena VesaMatti Loiri. Listalla olivat myös Jari Sillanpää, Hector, Juha Tapio, Esa-Pekka Salonen ja Paula Koivuniemi. Suomen musiikkiteollisuuden todelliset keisarit ovat siis tässä, ja luotettavimmat musiikkivaikuttajat tässä. Heitä ei näy Flow-festivaaleilla, ei Tuskafestivaaleilla ja tuskin musiikkilehtien toimittajien listoillakaan. Siitä huolimatta heihin luotetaan – tai ehkäpä juuri siksi. Ehkäpä iskelmä ja balladinomainen aikuisrokki ovat ne suomalaisen musiikkitodellisuuden aidot kasvot ja urbaanin moderni rock on vain housuttomien keisarien illuusiota? JUSSI LAHTONEN Kaikkien aikojen paras äänite? Thomas Edisonin ensilevy ”Mary Had a Little Lamb” (1877). TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN ? Kitaristi Vivian Campbell on sairastunut imusolmukesyöpään. Kemoterapiaan joutunut kitaristi pääsi kuitenkin mukaan Def Leppardin kesäkiertueelle. NEWSFLASH ? The Hauntedin kokoonpano on muuttunut jännästi: laulaja Marco Aro ja rumpali Adrian Erlandsson ovat palanneet bändiin.
» YLTIÖVAKAV HAASTATTELU Proge on vakava asia. Sue otti yhteyttä Karnivoolyhtyeen laulajaan Ian Kennyyn ja tiedusteli, miten Karnivool-kappale ja -albumikokonaisuus syntyvät. TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVAT KANE HIBBERD uonna 1997 uransa Australiassa aloittanut Karnivool on kulkenut todella pitkän matkan ensimmäisen post metal -henkisen EP-levynsä kautta nykyiselle progepysäkilleen. Musiikkityylinsä nimen mukaisesti yhtye ei ole kuitenkaan jäänyt paikoilleen, vaan on jokaisella albumillaan matkustanut kissabussillaan aina pidemmälle ja pidemmälle musiikillisessa seikkailussaan. Progressiivinen tarkoittaa suomeksi edistyksellistä, ja sitä Karnivool on toden tosiaan koko uransa ajan ollut. Bändi sai alkunsa vuonna 1997, kun laulaja Ian Kenny soitti lukiossa cover-keikkoja tuolloisen yhtyeensä kanssa. Lukiobändin repertuaariin kuului niin Nirvanaa kuin V death metal -yhtye Carcassinkin kappaleita. Vuotta myöhemmin Kenny lyöttäytyi yhteen Andrew ’Drew’ Goddardin kanssa, joka toimii nykyään Karnivoolin kitaristina ja pääasiallisena säveltäjänä. Karnivool oli syntynyt. Vuonna 1999 julkaistu, bändin omaa nimeä kantanut EP-levy ja vuonna 2001 julkaistu PersonaEP olivat hapuilevia kokonaisuuksia. Personan avausraita Fade on silkkaa Kornia, ja muutenkin minilevyllä kitarat kirskuvat kovin kliseisesti. Jotain kai kertoo yhtyeen tuolloisesta tyylisuunnasta se tosiasia, että Karnivool lämmitteli noihin aikoihin Fear Factoryn kaltaisia, jo kovaa vauhtia taiteellisessa vapaapudotuksessa olleita sekametelimetalliyhtyeitä. Personan päätösraita antoi kui- SUE » 24 « NRO. 7 tenkin hieman makua tulevasta. Se kestää yli yhdeksän minuuttia, ja neljän minuutin kohdalla kappale loppuu vain alkaakseen uudelleen ja muuttuakseen sitten kolmeksi tai neljäksi eri osioksi. Palaset on liimattu toisiinsa kömpelösti, mutta aloittelevan ja alkutaipaleella olevan yhtyeen sävelkynästä alkaa löytyä uusia sävyjä. – Minusta Personalla on ideoita, joista sen tunnistaa Karnivoolin tuotokseksi, kertoo yhtyeen laulaja Ian Kenny puhelimitse Hampurista, minne yhtye on aamuvarhaisella saapunut kesken kiertueensa. – En siltä väitä, että se olisi... että se olisi kovinkaan hyvä levy. Mutta kaikkien yhtyeiden alku on kai aina samanlainen? Alussa sitä hapuilee kun yrittää löytää oman äänensä. Tuostakin levystä on kulunut jo 12 vuotta. Olimme vielä nuoria poikasia tuolloin. Emme olleet löytäneet omaa tyyliämme, ja imitoimme idoleitamme. IISAKIN KIRKKO karnivool rakentaa levyjään pikkutarkasti ja pieteetillä. Vuonna 2005 yhtye julkaisi Thematan, joka oli bändin ensimmäinen täyspitkä albumi. Yhtye työsti sitä muutaman vuoden ajan. Kesäkuussa 2009 bändiltä tuli albumi Sound Awake, joka keräsi niin kriitikoiden kuin kuulijoidenkin kehut. Nyt Karnivoolilta ilmestyy sen uran kolmas albumi Asymmetry. Albumeiden välissä on jälleen kulunut neljä vuotta. – Kokoamme kappaleemme ai-
VAT MUUSIKOT na eri osista: ri?eistä, laulumelodioista ja niin edelleen. Ompelemme eri osat yhteen treenikämpillä. En sanoisi että meillä olisi yhtä tiettyä työskentelytapaa tai muottia, miten kappaleita teemme. Meille tärkeintä on tehdä sellaisia kappaleita, jotka kuulostavat innoittavilta, ja joihin haluaa uppoutua yhä uudelleen ja uudelleen. Sound Awaken musiikki toi mieleen keveämmän version amerikkalaisesta Mastodonista, joka oli tuolloin tekemässä mahdottomasta mahdollista: raskasta progressiivista rockia, joka menestyi myös myyntilistoilla. Asymmetrylla tuottajana on toiminut Nick DiDia, joka on työskennellyt myös Mastodonin kanssa. Kenny kuitenkin kieltää, että kuulijat tulisivat niputtamaan Karnivoolin yhteen Mastodonin kanssa Nic DiDia-yhteistyön takia. – Nick toi tervetullutta ulkopuolisen näkökulmaa äänitysprosessiimme. Hänellä on täysin oma tyylinsä ja soundimaailmansa, josta hän pitää jääräpäisesti kiin- ni. Hän ei välitä tippaakaan pinnalla olevista tuottamistyyleistä tai nykysoundeista. Hän ymmärsi kappaleidemme olevan erillään muista artisteista ja albumeista. Hän myös uskalsi sanoa suoraan, jos ei pitänyt joistakin ideoistamme. Osa Asymmetryn kappaleista muuttuikin täysin uudenlaisiksi Nicin ideointien jälkeen. EI HELPOIMMAN KAUTTA karnivoolin musiikki on moniulotteista, ja siihen on vaikea päästä mukaan ilman täydellistä keskittymistä. Kun sitä yrittää kuunnella esimerkiksi työnteon taustalla, on siitä mahdoton saada otetta. Vasta kun albumin laittaa soimaan varta vasten kuuntelutarkoituksessa ja jättää muut tausta-aktiviteetit vähemmälle, palkitsee se kuulijansa huomattavasti paremmin. – Juuri siihen me pyrimmekin. Kaikki suosikkialbumini ovat olleet sellaisia, ettei niistä ole välttämättä saanut heti alkuun otetta, ja ne ovat kasvaneet kukoistukseensa vasta lukuisten kuuntelukertojen jälkeen. En kuiten- kaan sanoisi, että yritämme väen väkisin tehdä levyjä, jotka aukeavat vasta pienen työnteon jälkeen. Meillä on vain oma tapamme säveltää musiikkia, ja lopputulos on mitä on. Tänä päivänä musiikkikenttä ja ihmisten kuuntelutottumukset ovat pirstaloituneita. Monet kuuntelevat ainoastaan suosikkikappaleitaan, ja latauspalvelut mahdollistavat yksittäisten kappaleiden lataamisen. Kenny kuitenkin kieltää, että yli 60 minuuttia kestävä progressiivinen levy saattaisi olla nykypäivän ihmiselle liian painostava pala nautittavaksi yhdellä istumalla. – Toivon hartaasti kappaleistamme löytyvän niin paljon erilaisia sävyjä, että kuulijat jaksavat keskittyä kokonaisuuteen. Tarkoituksemme oli tehdä musiikillinen aarrearkku, joka pitää otteesaan viimeiseen kappaleeseen saakka. – Siinä vaiheessa, kun musiikin tekijä alkaa miettiä tuollaisia asioita, on hän jo myynyt sielunsa paholaiselle. Minusta musiikin tekijöiden pitää nimenomaan SUE » 25 « NRO. 7 haastaa kuulijat ottamaan kiinni jostain sellaisesta, joka vaatii keskittymistä ja joka on näiden kuuntelutottumusten ulkopuolella. EI KAUPALLISTA PROGEA asymmetry kuulostaa rosoisemmalta albumilta kuin Sound Awake. Välillä Asymmetry soi jopa väkivaltaisesti ja poukkoilevasti kuin vaikkapa Mars Volta, joka sekin oli osaltaan nostamassa progea suuremman kansan tietoisuuteen. Asymmetryltä ovat poissa Sound Awakelta tutut All I Known kaltaiset kappaleet, joilla selvästi haettiin valtavirtaisempaa äänimaailmaa. Asymmetrylta ei löydä progemetallihittejä edes magneetin avulla. Progemaailmassa hittien hakeminen on mahdottomuus ja tuhoaa kaiken uskottavuuden. – Minusta Sound Awake ei ollut millään tavalla kaupallinen julkaisu. Tämä uusi levy tehtiin kuitenkin todella tinkimättömästi, emmekä tehneet sen nauhoitusten aikana yhtäkään kompromissia, joka olisi jollakin tapaa vaikuttanut musiikkiimme, Kenny ker- too pitkän mietintätauon jälkeen. Hän selvästikin pohtii, miten pukisi asian sanoiksi. – Meil... Asymmetrya tehdessämme emme miettineet myyntilistoja, hän sanoo ja hiljenee. Lyhyen juttutuokion jälkeen yksi asia on päivänselvä: Kenny ottaa Karnivoolin ja yhtyeensä musiikin vakavasti. Siitä kertoo jotain myös syy siihen, miksi hän viihtyy Suomessa niin hyvin. – Olemme soittaneet Suomessa muutamia kertoja, ja joka kerta yleisömme siellä on täynnä todellisia musiikinharrastajia ja muusikoita, jotka ymmärtävät musiikkiimme tarkoitusperät. He kuuntelevat kappaleitamme todella tarkasti ja ymmärtävät, mistä niissä on kyse. Monelle muulle yhtyeelle tämä saattaisi olla tunnelman kannalta kuolinisku. Karnivool tekee kuitenkin ylpeästi musiikkia muusikoille. Kaiken nykymusiikin hittihakuisuuden ja kepeän ironisen yhteiskunnan otteessa Karnivoolin ryppyotsaisuus on jopa ihan piristävää. «
HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA SUPERSOUNDS LA 13.7. ILOSAARIROCK, JOENSUU » PALUU OIKEISIIN TÖIHIN Pelicanin jäsenet päättivät palauttaa bändin työstä harrastukseksi. Sen jälkeen on ollut hauskempaa. ock’n’roll-unelma. Haave siitä, että pääsee bändiin, tulee kuulluksi, tulee ihailluksi ja saa soittamisesta sen verran rahaa, että sillä voi maksaa tiensä ulos oravanpyörästä. Ja sitten ei enää koskaan tarvitse tehdä sitä, mitä kutsutaan ”oikeiksi töiksi”. Kannattaa miettiä, mitä toivoo. Pelican sai elää tuota unelmaa, ja se oli vähällä pilata kaiken. Pelican on post-metalia soittava instrumentaalibändi Chicagosta. Kitaristi Trevor de Brauw, basisti Bryan Herweg, rumpali Larry Herweg ja kitaristi Laurent Schroeder-Lebec perustivat sen vuonna 2000. Bändi ehti julkaista vain yhden demon, kunnes Isis-pomo Aaron Turner kiinnitti sen levymerkilleen. Hydra Head Records julkaisi Pelicanin ensimmäisen albumin vuonna 2003. Australasia-debyytti tehtiin kiireessä ja halvalla, mutta hutiloitunakin levy nosti Pelicanin nimen post-merkkisestä metallista ja rockista pitävien huulille. Toinen albumi tuli vuonna 2005. The Fire in Our Throats Will Bec- R kon the Thaw’n voimakkaat, pitkät kappaleet kuulostivat äänten hahmon ottaneilta luonnonvoimilta. Kaikkia vanhoja faneja ei miellyttänyt se, että Pelican oli luopunut osasta Australasia-debyyttiä leimannutta raskautta. Uudet fanit taas pitivät siitä, että raskaus oli korvattu melodioilla, jotka kertoivat kunnianhimosta ja kyvyistä säveltää. Se oli bändille suuri taiteellinen riemuvoitto, joka palkittiin maineella ja kritiikeissä. Pelican keikkaili niin paljon, että siitä saattoi punoa teeman seuraavalle levylle. Kiertuekokemuksista ja erityisesti tien päällä nähdyistä globalisaation merkeistä syntyi kolmas albumi City of Echoes (2007). Schroeder-Lebec kutsui sitä Pelicanin ”poplevyksi”. Hän luultavasti arvostaisi noita lainausmerkkejä, sillä vaikka Pelicanin biisit olivat City of Echoesilla lyhyempiä ja rakenteiltaan sovinnaisempia, oli niistä edelleen pitkä matka musiikkiin, joka voisi vaikkapa soida radiossa. Pelicanin toistaiseksi uusin albumi What We All Come to Need (2009) syntyi muutosten myllerryksessä. Levytyssopimus Hydra Headin kanssa oli päättynyt, ja levy ilmestyi kokeellista metallia julkaisevan Southern Lord Recordsin kautta. Chris Commonin tuottama What We All Come to Need oli ensimmäinen Pelican-levy, jolla oli mukana vieraileva laulaja. Se olisi voinut olla Pelicanin uusi alku, ellei bändi olisi ollut ihan loppu. VIRTAA TELAKALTA what we all Come to Needin tultua kauppoihin Pelican lähti tunnollisesti keikoille, mutta veto alkoi olla vähissä. Pelican, joka oli perustettu puhtaasta luomisen riemusta, oli muuttunut jäsenilleen pienipalkkaiseksi työksi. Ilo oli mennyt hukkaan ja se piti löytää uudelleen. – Olimme siinä pisteessä, että jotakin oli tehtävä, Trevor de Brauw sanoo. – Keikkailimme niin paljon, ettei meillä ollut aikaa muille töille. Emme kuitenkaan tienanneet niin paljon, että bändi olisi elättänyt meitä kunnolla. Pelican yritti ratkaista ongelman keikkailemalla vielä enemmän. Se johti siihen, että bändi soitti liian usein samoissa paikoissa. Kun ylei- VEGAANI PIHTAA RESEPTIÄ K un What We All Come to Need ilmestyi, chicagolainen ravintola Kuma’s Corner juhlisti tapausta tarjoilemalla erityistä Pelican-burgeria. Kobe-häränlihaa sisältänyt hampurilainen maittoi monille, mutta ei Trevor de Brauw’lle. Hän on vegaani eli ei käytä ruokavaliossaan eläinkunnasta peräisin olevia aineksia tai tuotteita. De Brauw kertoo ryhtyneensä vegaaniksi aikoinaan siksi, että kuuluisi joukkoon. Vakaumus tuli vasta myöhemmin. – Se oli trendikäs valinta Chicagon straight edge -yhteisössä, johon aikoinaan kuuluin. Ryhdyin siihen tavallaan ryhmäpaineen alaisena! Ajan mittaan sain tietoa asioista ja aloin tuntea aitoa empatiaa eläimiä kohtaan. Yhdysval- loissa lihateollisuuden saasteet ja jätteidenkäsittely tuottavat kauheita ongelmia. Liha- ja maitotuotteita tuottavat yritykset myös kohtelevat eläimiä sanoinkuvaamattoman julmasti. Olisiko sinulla mitään helppoa vegaaniruokaa, jonka laittamisen voisit opettaa Suen lukijoille? – En halua paljastaa reseptejäni! Sen voin kertoa, että kaikkien hyvien ruokalajien salaisuus on sipuli. Uskon lujasti sipulien karamellisointiin. Kun teen ruokaa, valmistan sipulit pannulla ainakin tuntia ennen kuin teen muut lisukkeet. Ne täytyy valmistaa hyvin hiljaisella tulella ja niihin pitää ripotella hieman suolaa. Sekoittaa täytyy koko ajan. SUE » 26 « NRO. 7 sö oli juuri nähnyt sen esiintyvän, se ei enää tullut paikalle yhtä runsaslukuisena. – Tuntui siltä, että jos jatkamme, kaivamme itsellemme kuopan, josta emme kohta enää pääse ylös. Jos soittaminen olisi tuntunut hauskalta, niin olisihan sitä voinut jatkaa, mutta kun se alkoi tuntua työltä. Musiikki sinänsä ei muuttunut taakaksi. Bändin toimintaa vain oli vaikeaa pitää yllä, de Brauw yrittää selittää tuon ajan sekavia tuntemuksiaan. Tahdin oli muututtava, jotta Pelican nousisi uudelleen siivilleen ja inspiroituisi luomaan uutta. Se päätti mennä joksikin aikaa telakalle. Vanha vinoiluklisee ”älä jätä päivätyötäsi” kuulosti siinä vaiheessa suurelta elämän?loso?selta viisaudelta. – Emme hajottaneet bändiä, vaan aloimme suhtautua siihen eri tavalla. Hankimme työpaikat, jotta elantomme ei enää riippuisi Pelicanista, nykyisin Biz3:ssä tiedottajana työskentelevä de Brauw muistelee. Pelican antoi itselleen aikaa eheytyä. Vuonna 2010 se soitti vain muutaman keikan. Seuraavana vuonna bändi teki jo pieniä kiertueita ja kävi muun muassa ensivierailullaan Suomessa. – Vuonna 2011 alkoi taas tuntua siltä, että Pelicanissa on mukavaa olla ja että meillä on taas voimia pyörittää sitä. Kaikki bändissä eivät olleet samaa mieltä. UUSI ASETELMA kun pelican alkoi puhua uuden albumin tekemisestä, Laurent Schroeder-Lebec ilmoitti, ettei halua olla mukana sillä. Hän oli jo vähän aiemmin jäänyt pois kiertueilta ja soittanut vain kotikaupunginkonserteissa. Nyt hän halusi kokonaan irti bändistä saadakseen aikaa työlleen ja perheelleen. Keikat eivät olleet mikään ongelma. Kiertuekitaristiksi oli jo otettu Dallas Thomas, joka soittaa vieläkin Pelicanissa. Kitaristeja on maailma puolillaan, mutta Laurent Schroeder-Lebec oli Pelicanissa paljon enemmän kuin pelkkä soittaja. Pelican oli aina säveltänyt musiikkinsa kahdessa kahden hengen tiimissä, ja Schroeder-Lebec vaikutti niissä molemmissa. Hänen lähdettyään asetelma muuttui täysin. – Tiimissä oli ollut joko minä ja Laurent tai Bryan ja Laurent. Kun Laurent lähti, kuvio meni uusiksi. Minun ja Bryanin piti opetella säveltämään yhdessä. Olemme tunteneet toisemme iät ja ajat, mutta emme olleet koskaan tulleet kirjoittaneeksi biisejä kahdestaan. What We All Come to Need ilmestyi syksyllä 2009. Pelicanin seuraava albumi julkaistaan tämän vuoden lokakuussa. Neljä vuotta levystä levyyn on pitkä aika, mutta Pelicanin tapauksessa viiveen ymmärtää. Tauon jälkeen de Brauw’n ja Bryan Herweg oli opittava kirjoittamaan yhdessä. – Siinä oli haastetta. Minulla ja Bryanilla oli paineita, mutta kun pääsimme kiinni uuteen työskentelytapaan, alkoi syntyä hyvää, uudenlaista musiikkia. Asetelman muuttuminen voi näköjään olla hyvinkin luova asia. Teimme yhdessä kappaleita, jollaisia emme olisi Laurentin kanssa tehneet. Schroeder-Lebecin viimeiseksi Pelican-äänitteeksi bändin jäsenenä jäi vuoden 2012 ep Ataraxia/Taraxis. Nyt uuden albumin äänitykset ovat jo pitkällä. De Brauw luonnehtii tulevaa, vielä nimetöntä levyä sanalla ”kasvuhakuinen”. – Se on synkempää ja raskaampaa tavaraa kuin Pelicanin musiikki on vähään aikaan ollut. Biisien rakenteet ovat vähemmän pop kuin muutamalla viime levyllämme. Uudet biisit ovat kerronnallisempia. Siinä ne muistuttavat jossain määrin vanhimpia levyjämme. «
» STEARIININ RIPPEET Candlemassin lopunajan merkeille ei näy loppua. L PE 19.7. HAMMER OPEN AIR, LIETO ” Liian monet vanhat suosikkini jatkavat edelleen hidasta kuolemaa. kertoo ymmärtävänsä tilanteen ironian, sillä juuri Death Magic Doom toimi tämän mukaan omalla tavallaan lopunajan alkuna. – Jossain vaiheessa Death Magic Doomin kiertueiden jälkeen kokoonnuimme yhteen ja mietimme Candlemassin tulevaisuutta. Ihan rehellisesti sanottuna minusta tuntui siltä, että Death Magic Doom oli niin onnistunut albumi, että koin mahdottomaksi ylittää sitä. Ainakaan omalla kentällään. Psalms for the Deadista syntyi juuri tämän takia kosketinvetoinen ja todella monenlaisien tunnelmien levy, joka on kuin hautajaiskulkueen pitkä matka kohti varmaa loppua. Kun lukee erilaisia keskustelu- SUE » 27 « NRO. 7 ja, korostuu niissä aina se, kuinka Epicus Doomicus Metallicus on kerännyt ympärilleen kovaäänisen kannattajakuntansa, Nightfallin puolesta liputetaan yhtä voimakkaasti ja joskus kuulee bändin kypsyneen vasta re-unionin jälkeen. Tämä korostaa hienosti sitä, kuinka Candlemass on tavoittanut uransa aikana monenlaisia kuulijoita hyvinkin levyillään. – Joku muu olisi saattanut tehdä viimeisestä albumistamme eräänlaisen koko tuotantomme yhteensitovan tyylien yhteentörmäyksen, mutta en halunnut lähteä tähän, Leif toteaa itsevarmasti. – Jos asettelee tuotannostamme rinnakkain mitkä tahansa kaksi albumia, en usko että kukaan voi väittää niitä ko- vin samanlaisiksi. Levyjemme tunnelmat vaihtelevat todella paljon. Koen jokaisen albumimme nykyään jopa aiempaa selvemmin omien aikojensa kuviksi. – Periaatteenani on aina ollut ylittää itseni jokaisella albumillamme. Kysyn aina ennen jokaisen levyn säveltämistä, minkä takia olen tekemässä tällaista musiikkia. Tiedän paljon bändejä, joille vastaukseksi riittää halu päästä kiertueelle. Minulle jokaisella albumilla on ihan omat kasvonsa ja sielunsa. Kyseenalaistan itseäni jatkuvasti ja tämä tulee jatkumaan myös Avatariumin parissa, joka tuo jälleen esille ihan uusia synkkiä ja polveilevia puolia sävellyskynästäni, Leif lupaa tuokion päätteeksi. « TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA LEVY-YHTIÖ voisi Candlemassin harvinaisen ehdotonta julistusta viimeiseksi jäävästä albumista pitää melko rohkeana vetona. Vaatii paljon luonnetta tehdä tällainen päätös, mutta vielä enemmän vaaditaan, jos uusi albumi alkaakin vaikuttaa houkuttelevalta ajatukselta. – Liian monet vanhat suosikkini jatkavat edelleen hidasta kuolemaa. En missään tapauksessa halua, että Candlemassille käy samalla tavalla. Halusin tehdä viimeisen albumin ja jatkaa sitten lyhyiden kiertuepyrähdysten ja pistokeikkojen tekemistä. Candlemassin vahvan historian ja hienosti onnistuneen uuden tulemisen jälkeen olisi ollut suunnaton vääryys, jos mekin olisimme tehneet huonompia albumeita toisensa perään ja kadonneet kaikessa hiljaisuudessa. Jatkan ihmettelemällä, kuinka tällainen päätös pääsi syntymään juuri Death Magic Doomin kaltaisen äärimmäisen hienon albumin jälkeen, jonka myötä bändin olisi kuvitellut olevan nälkäisempi kuin koskaan. Leif naurahtaa ääneen ja HAASTATTELU ähes 30 vuoden elon jälkeen ruotsalainen doommetallin pioneereihin lukeutuva Candlemass on jättänyt jäähyväisensä ainakin albumin muodossa, mutta bändin taival on kaikkea muuta kuin loppu. Candlemassissa alusta alkaen vaikuttanut basisti ja johtaja Leif Edling korostaa heti alkuun, ettei tiedä itsekään, milloin tarun viimeiset sivut kirjoitetaan. – Olemme keskittyneet nauttimaan keikoista, emmekä ajattele liikaa tulevaa. Voi olla, että lopetamme tämän kiertueen jälkeen tai voi olla, että Candlemass nähdään erilaisissa kokoonpanoissa lavalla joka vuosi vielä seuraavat kymmenen vuotta. Olemme antaneet selkeän lausunnon studiotuotantomme loppumisesta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä keikkojen kanssa, joten tuskin pääsette meistä eroon ihan heti! – Teen musiikkia koko ajan, Leif kiirehtii jatkamaan. – Koko yhteen albumiin johtava luova prosessi on henkisesti todella raskasta aikaa. Vaikka tiedän, että tulen tekemään vielä Krux-albumin ja uusi projektini Avatarium on tuoreella pohjalla, en uskalla oikein vieläkään luvata mitään varmaksi. Ihmismielen muuttuessa usein
HAASTATTELU TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA SUPERSOUNDS » KOSMOSTEN VÄLISSÄ Between the Buried and Me ei tee kompromisseja. Ei musiikissa. Eikä myöskään elämässä. ikä hulluus ajaa muusikon säveltämään niin monimuotoista musiikkia, että se johdattaa kuulijansa läpi ihmismielen ja kosmoksien niin monesta lokerosta ammennetuilla sävelillä, ettei tämä palstatila taitaisi riittää Between the Buried And Men kontrastin kuvailemiseen? Annetaan basisti Dan Briggsin selittää. Tai ainakin yrittää. – Kaikki lähtee siitä, että olemme todella ahkeria ja luovia muusikoita, joiden mielikuvitus musiikin suhteen lentää koko ajan, Dan pohjustaa. – Haluaisin tottakai sanoa, että Between the Buried And Me on vaikkapa minun päässäni syntynyt nerokas idea, jonka kuulen päässäni sellaisenaan jo ennen demojen äänittämistä. Tosiasia on se, että kaikki se luova hulluus jazzista metalliin tiivistyy koko tämän kokoonpanon ansiosta. Vaikka levyn julkaisusta on jo kulunut aikaa, ei massiivisen konseptialbumi The Parallax II: Future Sequencen voi vieläkään sanoa olevan täysin pureskeltu levy. Dan myöntää, että levy tuntuu edelleen Between the Buried And Men tähän astisista teoksista kunnianhimoisimmalta myös bändin itsensä silmissä. – Rakastan konseptialbumeita yli kaiken. Kun pääsimme vähän raapaisemaan teeman pintaa levyä edeltäneellä EP:lla, se avasi valtavan matopurkin. Ideat lähtivät tulvimaan hallitsemattomasti ja kuin varkain meillä oli kasassa inspiroiva teema, jonka ympärille oli mahtavaa rakentaa musiikkia. Emme halunneet vain tehdä levyä, jolla olisi sanoituksissa jonkinlainen teema. Kaiken piti sitoutua yhteen. Musiikin, sanoitusten, kansitaiteiden, kansivihkosten. Ihan kaiken. Sen oli oltava kuin moderni rock-ooppera Helvetistä! – Levy saattaa kestää 73 minuuttia ja olla jaettu erilaisiin kappaleisiin, mutta koen koko albumin vain yhtenä kappaleena. EP:tä en oikein osaa sisällyttää tähän, koska se syntyi määrätiedottomammin. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että tuolla EP:lla alkanut teema oli ottanut meistä vallan ja ehkä sen takia The Parallax II:sta kasvoi albumi, joka on meidän monipuolisinta musiikkiamme ikinä, mutta se viimeinenkin pirstaleisuus on muuttu- M LA 13.7. ILOSAARIROCK, JOENSUU SUE nut sulavuudeksi. Between the Buried And Me kuuluu siihen joukkoon orkestereita, joita kuulijat tuntuvat joko rakastavan tai vihaavan. Tämä on ehkä itsestäänselvyys, kun ottaa huomioon bändin tolkuttoman kontrastin aina jazzahtavimmista huuruisuuksista venkoilevimpiin metallisuuksiin, mutta toisinaan mielipiteet tuntuvat jakautuvan liian jyrkästi. – Olemme törmänneet kirjavaan palautteeseen ja tiedätkös mitä, jollain tavalla nautimme kaikenlaisien avautumisten lukemisesta, Dan naurahtaa. – Tietenkin on aina hienoa lukea rohkaisevia hehkutuksia faneilta ja jutella heidän kanssaan keikkojen jälkeen, mutta ihan yhtä jännittävää on nähdä niitä suorastaan tyrmääviä arvioita tai palautteita, joissa osataan myös perustella näkökulmat. – Hieman käsittämättömämpää on se, kuinka joillakin toimittajilla ja ihmisillä tuntuu olevan jonkinlainen henkilökohtainen missio meitä vastaan. Joka välissä on päästävä muistuttamaan siitä, kuinka musiikissamme ei ole heidän mielestään mitään järkeä. Joskus tämä on mennyt niin pitkälle, että keikkaraporteissa on valehdeltu keikkamme laadusta, yleisön määrästä ja vastaanotosta. Kankeampia keikkoja mahtuu bändin kuin bändin historiaan, mutta korostaessani Danille sitä, kuinka koen itse Between the Buried And Men olleen täysin kompromissiton ainakin sen suhteen, mitä tulee levyjen materiaalin sisältämän hulluuden siirtämiseen keikkaolosuhteisiin, vaikuttaa mies silminnähden otetulta. – Ehdottomasti. Meidän koko ajatuksemme pohjautuu siihen, ettemme tee kompromisseja musiikissamme. Tai oikeastaan missään muussakaan asiassa. Jos sävellämme levyllemme konsepteihin perustuvia ja musiikillisesti todella haastavia juttuja, niin eihän niitä ole mitään järkeä rakentaa studiossa tilkkutäkeistä, joita emme kykenisi koskaan soittamaan. Se olisi vain itselleen ja musiikilleen valehtelemista, Dan hymähtää. « » 28 « NRO. 7 ” Sen oli oltava kuin moderni rock-ooppera Helvetistä!
aikka norjalainen Leprous perustettiin jo vuonna 2001, laulaja-kosketinsoittaja Einar Solberg korjaa heti alkuun, ettei näe bändin olevan vielä 12-vuotias. Joukon aktiivisin vaihe kun alkoi vasta nelisen vuotta sitten. – Aloimme soittaa yhdessä todella nuorina ja emme olisi olleet valmiit levyttämään tuolloin. Vielä 2004 tehty ensimmäinen studiodemommekin oli katastro?. Keskityimme kypsyttelemään musiikkiamme rauhassa. Vasta Aeolia-demo vuonna 2006 ja debyyttimme olivat se todellinen Leprousin alku, Einar hymyilee. V Solberg kokee bändinsä kulkeneen määrätietoisesti tinkimättömällä musiikillaan kohti progemetalliyleisön sydäntä. Hän sanoo Leprousin kulkeneen jokaisella levyllään eteenpäin. Tämä korostuu erityisen hyvin, jos asettaa Leprousin vanhimpia julkaisuja rinnakkain nyt julkaistavan kolmannen studioalbumi kanssa, joka on aivan eri maailmoista peräisin. – Ensimmäinen demomme oli lähinnä melodista metallia ja koska ennen Aeoliaa olimme uppoutuneet progressiiviseen musiikkiin, yritimme tunkea kaikkea mahdollista joka ikiseen biisiin. Se oli sellaista nuoruuden vauhkoutta, kun ” Suosikkiartistini on Arvo Pärt! ei edes ajatellut asioita tunnelmien ehdoilla. On hienoa huomata, kuinka paljon varmemmiksi olemme tulleet levy levyltä. Uusi Coal vaikuttaa aluksi todella vaikeasti lähestyttävältä albumilta, mutta se suorastaan pakottaa palaamaan pariinsa uudelleen. Einar löytää syyn tähän siitä ajatuksesta, jonka vallassa albumia lähdettiin työstämään vapautuneessa ilmapiirissä. – Olemme joskus sortuneet itsetarkoituksellisiin kokeiluihin ja musiikkiin. Nyt halusimme keskittyä musiikkimme sieluun ja luonteeseen. Tai luonnevikaisuuteen! Jonkinlaiseen aitouteen, jossa upeaan hypnoottiseen melodiaan ei tarvita kuorrutetta, jossa kymmenminuuttinenkin kappale saa olla vaikka kuinka minimalistinen ja toisaalta aggressiivisem- SUE » 29 « NRO. 7 mat purkaukset voivat olla täysin pitelemättömiä. – Levyn on tarkoitus heijastella ihmismielen kaikkia erilaisia tuntemuksia. Tunteet eivät sovi läheskään aina yhteen niin hyvin kuin voisi järjellä ajatella. Musiikissa minulle on aina ollut tärkeintä tunne. Elän aina siinä uskossa, että jos tunteillani ei ole genrerajoja, ei musiikillanikaan pitäisi olla. Jo levyn lehdistötiedotteissa Leprous itse nosti esille kaksi levyn lopullisen muodon kannalta tärkeää nimeä: Veigard Tveitan ja Heidi Tveitan, jotka ovat tulleet metallikansallekin tutummiksi taiteilijanimillään Ihsahn ja Ihriel. – He eivät olleet niinkään mukana säveltämisessä, mutta saivat aikaan jotain uskomatonta studiossa. Olen aina jännittänyt lauluäänityksiä, mutta Veigard ja Heidi neuvoi- TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA CENTURYMEDIA Leprous on progremetallin tämän hetken tunnelmallisimpia edustajia. HAASTATTELU » LUONNEVIKAISTA PROGEA vat olemaan sovittamatta musiikkia liian valmiiksi, saivat minut unohtamaan studion steriilit olosuhteet ja luomaan jonkinlaisen oman maailmani musiikkini sisällä. Huomasin kykeneväni heittäytymään musiikkiimme täydellisesti. Einar jatkaa kertomalla, kuinka bändi hyödynsi samaa ideologiaa Coalin kappaleissa. Jos bändi oli aiemmin syyllistynyt jopa tilkkutäkkimäisiin ratkaisuihin, lähdettiin nyt studioon sellaisten sävellyksien kanssa, joissa oli runsaasti ilmaa elävyyttä varten. – Emme halunneet järkeillä liikaa. Progressiivisessa musiikissa on mahdollista säveltää hienoja kappaleita miettimällä osia ja kaikenlaisia yksityiskohtia, mutta se ei vain toimi meille. Coalista syntyi meidän vetoavin, melankolisin ja synkin albumimme tähän saakka. Olen melko varma, ettei kukaan voi vain kohauttaa olkapäitään sitä kuunnellessaan. Tämän aatteen juurien Einar kertoo löytävänsä kaikesta siitä musiikista, jonka keskellä tämä elää. Leprousin progemetalliset juuret huomioiden mies nimittäin toteaa kylmästi, ettei oikein pysty kuuntelemaan samantyyppisiä bändejä muuttumatta ylianalyyttiseksi. – Voi olla vaikeaa uskoa, että suosikkiartistini on Arvo Pärt! Ja heti perään tulevat Radiohead ja Massive Attack. Tai että Michael Jackson on suosikkilaulajani! Tosin Arvo Pärtin musiikin kohdalla on pakko kokea musiikillista sielunveljeyttä, sillä hän saa aikaan niin syvältä riipaisevia juttuja, että se vaatii tietynlaiset kuunteluolosuhteet. Se ei ole mitään autoilumusiikkia. Ellei sitten halua ajaa autoa sillalta alas, Einar naurahtaa lopuksi. «
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton BLACK SABBATH – 13 (Universal) Black Sabbathin uutta virallista studiolevyä on odotettu kuin kuutta nousevaa. Edellisestä studiolevystä Forbiddenista on 18 vuotta. Vaikka Ronnie James Dion kanssa tehty The Devil You Know voidaan de facto luokitella Sabbath-albumiksi, niin se julkaistiin Heaven And Hell -nimellä kunnioituksesta Ozzy Osbournea kohtaan. Tai ainakin Ozzyn ärhäkkää Sharon-vaimoa kohtaan. Mutta nyt alkuperäisnelikon ydinjäsenet eli Tony Iommi, Ozzy ja Geezer Butler ovat vihdoin löytäneet toisensa myös studiossa ja 19. albumi on tosiasia. Se neljäs alkuperäisjäsen Bill Ward ei mukana ole ja rumpuja soittaa keikkamies Brad Wilk. Wilk pyrkii parhaansa mukaan soittamaan niin kuin nuoruutensa iskussa oleva Bill Ward saattaisi soittaa. Kukaan ei siihen pysty sataprosenttisesti, mutta siihen ei olisi pystynyt enää myöskään nykykuntoinen Ward. Levyn tuottanut Rick Rubin on eksentrinen partasuu, jonka tyyli on vähintäänkin erikoinen, mutta metallibändien tuottajana Rubin on mies paikallaan. Reign In Blood on Slayerin paras levy. Metallican Death Magnetic oli kunnianpalautus 17 vuoden odysseian jälkeen. Black Sabbathin 13 on puolestaan tämän vuosituhannen kovimpiin kuuluva albumi, joka saa kaiken kokeneen konkarinkin tuntemaan itsensä nuoreksi jälleen. Jos kuulija on ennestään nuori, niin silloin tämä luultavasti taantuu vähintään sikiövaiheeseen asti 10 tai silkaksi siittiöksi. Iommin panos albumille on ainutlaatuinen, ja saavutuksen arvo nousee entisestään sen takia, että Iommi oli levynteon aikana hoidoissa imusolmukesyövän takia. Myös Ozzylla oli ongelmansa, sillä hän sortui studiosessioiden aikoihin taas päihteisiin. Päihderiippuvuus on tietysti henkilökohtainen helvetti, mutta moni artisti on tehnyt parhaat työnsä ahdistuneena ja kamakierteessä. Ozzy kuulostaakin paremmalta kuin aikoihin. Bändi vastaa pystypäin levylle asetettuihin kohtuuttomiin odotuksiin. Tummasävyiset, lyijynraskaat ja tarttuvat Iommin kitaraosiot sekä Geezerin bassokuviot nivoutuvat yhteen kuin käärmeet. Ozzyn maaninen ääni kaiken yllä saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tältä Black Sabbathin kuuluukin kuulostaa. Huolella valittuja kappaleita on mukana klassisesti kahdeksan ja biisien järjestys tekee kokonaisuudesta osiensa summaa suuremman. End Of The Beginning on tunnelmallisen vahva eepos, jonka pohdiskelevat sanoitukset yhdessä blues-voittoisten ri?en kanssa ovat jo yksinään riittävä perustelu uudelle Sabbathin albumille. Vahvan alun jälkeen seuraa vielä vahvempaa jatkoa. God Is Dead? jyrää risut ja männynkävyt pois alta niin väkevällä ja selkäpiitä kylmäävällä mestariteoksella, ettei moista ole kuultu sitten 1970-luvun. Ozzyn ääni on huikaisevassa kunnossa, hitaammat sävelkuSUE » 30 « NRO. 7 viot olisivat minkä tahansa kauhuelokuvan ikimuistoisin anti ja loppuosion nopeampi tykitys soittaa suohon kutakuinkin kaikki ne hevibändit, jotka ovat syntyneet sen jälkeen kun Black Sabbath koko genren tuli määrittäneeksi. Tämän kappaleen haluan aikanaan omien hautajaisteni soundtrackiin. Lonerin napakan melankolisuuden jälkeen tuleva Zeitgeist on hämyisyydessään ja sanoituksissaan Planet Caravanin hengenheimolainen. Age of Reasonin tenhoava monimuotoisuus vaatii muutaman kerran avautuakseen, mutta murskarif?en alla on omanlaisensa rikas maailma, jossa pitkät soolot elävät omaa elämäänsä. Live Forever on lyhyempi ja intensiivinen ilotulitus ja huippusuoritus jo ennestään ensiluokkaisella albumilla. Näin soitetaan piru vie hevimetallia. Damaged Soulissa mieli lepää, kun Ozzy tarttuu huuliharppuun. Albumin päättävä Dear Father on loppuun asti vitaalinen päätös albumille. Lopputahtien jälkeen kuultava ukkosen jyrinä päättää luontevasti syklin, joka alkoi ensilevyn alkutahtien ukkosesta. Jos albumi jää Black Sabbathin joutsenlauluksi ja testamentiksi, niin 13 on armorikas heavy metalin evankeliumi. Sitä on turha verrata varhaislevyjen Vanhaan Testamenttiin, jossa luotiin koko hevin maailmankaikkeus, mutta se on hevimetallin Uusi Testamentti viimeistä säveltä ja kirjainta myöten. Aamen. JUSSI LAHTONEN
9 GOATESS GOATESS LEVYARVIOT (Svart Records) Mikäli Sleepin rökitysjyrinä ja Monster Magnetin notkea machori? ovat värisyttäneet häntäluutasi, tämän tukholmalaiskvartetin debyytti on uusin levysi. Goatessin stonerdoom on toistavaa, demonisen trippaavaa psykedeelistä avaruusrockia. Weekend Beast -nimellä aloittanut bändi on syntynyt jamittelupohjalta, jonka peruskivenä on tukeva pyörivä ri? ja muhkeasoundinen kutsuva epätila. Vokaaleissa on Chritus Linderson (Lord Vicar, Count Raven, Terra Firma, Saint Vitus) ja hänen laulutapansa onkin hyvin tunnistettava. Tällä kertaa äänen soinnissa on myös hitunen Wyndor?a. Rumpali Kenta, kitaristi Niklas ja basisti Findus soittavat yhteen hyvällä keskinäisellä liimalla ja symbioottisella palolla skeneen. Albumin kaari on rakennettu oharittomaksi ja kantavaksi. Kuuntelukertojen kasvaessa mieltymyspainotus muuttuu useaan kertaan. Full Moon at Noonin pulputtava spaceväliosa johtaa mättöön ja loppua kohden äkäisempään ”Shove It” -käskyyn. Oraclen I ja II osien eteerisyys ja aavikkoajelupörinä sekä King Onen yhtä aikaa tehokkaan vaarallinen mutta auvoinen systeemi pelittävät. Paras biisi on Alpha Omega, jonka luuppiri? ja väliosan napsuva basso loppunousuineen palauttavat mieleen Goatessin viime vuotisen neitsytkeikan Tukholmassa. Jytinä oli aivan hävytön. Vaikka loputon jamittelu onkin iso osa ekstaasiin päätymistä, voisi pieni nälän jättö tehdä levystä vielä kovemman. Nyt pöristään lähes uuvuksiin asti. Toisaalta, näin lähellä gansteriauton hankintaa en ole hetkeen ollutkaan, joten kyllä tässä oikeiden partikkeleiden äärellä savutetaan. ANNIKA BRUSILA 8 BRUTUS BEHIND THE MOUNTAINS (Svart Records) Aika moni bändi osaa jo leipoa retrorockpullaa ja pian ollaan tilanteessa, jossa pullahylly on kerrassaan täynnä. Norjalais-ruotsalainen Brutus väistää känttyilyn ja kuuluu herkkusarjaan. Bändi tavoittaa mukavasti 70-lukulaisen heavypsyken ja klassisen rokin hähmäisen kimmoisan vetkuttavan kompin. Kappaleissa on letkeyttä, säröä ja groovea jotakuinkin täydellisessä suhteessa. Soitinarsenaalin kaikki osa-alueet pääsevät pyssyttelemään kukin vuorollaan. Laulu on uskaliaan irroittevaa ja falsettia vedetään häpeää tuntemati. Biiseissä riittää voltteja, mukavan töksähtäviä loppuja, vapaaliitoa, paperinläpisoundia, kikkailua ja hervotonta jamittelua. Erityisen positiivista on, että tämä bändin kakkosalbumi on monipuolisuudessaan debyyttiä (Brutus, 2010) kiinnostavampi. Kokonaisuus on tasapainoisempi, eikä levyllä ole kuin yksi isompi turhake, Big Fat Boogie, joka on Personal Riotin toisinto. Avausraita The Witches Remains täräyttää heti kättelyssä aikamatkan käyntiin. Blues Pills ja Re?ection ovat bluesia sydän ruvella, demojulkaisulta (2008) löytyvä Square Headed Dog hinkkaa sameasti ja Crystal Parrot huuliharppuineen paranee vanhetessaan. Niin virheettömän alkuperäisvanha kuin Brutuksen soundi onkin, siitä kuultaa läpi Asteroidin ja Horisontin modernimpi napakka soundi sekä ylivahva Graveyard-peilaus. Brutus on helvatanmoisen hienosti toimiva bändi, joka tarvitsee enää oman salaisen rusinalajin taikinaansa ja sitä myöden ulospääsyn kylläisestä geneerisestä leveälahjetarjonnasta. ANNIKA BRUSILA 6 DEMON LUNG THE HUNDREDTH NAME (Candlelight Records) Toisinaan kiinnostus syttyy syvemmin, kun kaikkia namuja ei isketä pöytään kerralla. “Katsokaa, näytän teille kaikki 400 temppua, jotka osaan” ei yleensä ole kovin hyvä lähestymistapa. Lasvegasilaisen epicdoom-bändi Demon Lungin esikoislevyllä syntyy vaikutelma, että kaikki ajateltavissa olevat kikat yritetään survoa joka ikiseen kappaleeseen. Jälki on paikoin kelvollista, lähes hyvääkin oldschool- ALICE IN CHAINS – THE DEVIL PUT DINOSAURS HERE (Capitol) Asialle omistautuneiden joukossa Alice In Chains on pyhä asia. Jopa sen verran koskematon, että kun ensimmäiset kommentit yhtyeen paluulevystä hehkuttivat albumia taivaisiin, teilattiin kommentit nuottiakaan kuulematta tyhjänpäiväisiksi ylisanoiksi. Ei kukaan jatka neljäntoista vuoden jälkeen siitä mihin loistonsa päivinä jätti! Jerry Cantrell ei olekaan tästä maailmasta. Vasta Black Gives Way To Blueta kuunnellessa moni, mukaan lukien allekirjoittanut, tajusi yhtyeen olleen jo yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä osiensa summa eikä Layne Staley -vainaan riipivyyden tunnon tulkki. Kun aiemmin sivuosaa näytellyt Cantrell astui ääni- 8 neen parrasvaloon rinnallaan sukulaisäänensä William Duvall, homma potki jopa äksymmin kuin aikoinaan. The Devil Put Dinosaurs Here sukeltaa yhä syvemmälle edeltäjänsä jo kahlaamiin tummiin vesiin, eikä näin ollen saa jokaista koukkuaan perille asti. Ilman kahta enkeliääntä meno luisuisi monotonisuuden puolelle. Äänenkäytön resepti, jota edelleen ainoastaan tässä yhteydessä kuullaan, pitää menon mielenkiintoisena. Dirtin (1992) painostavuutta hakeva Pretty Done kaltaisineen on onneksi vähemmistössä. Valtaosan aikaa kuullaan entistä raskaampaa nahanluontia, joka on albumin antoisinta antia. HENRI EEROLA doomia, mutta enimmäkseen harmittavan linjatonta ja lainakliseissä räpiköivää. Mukana on raskasta doomsamettia, hevigalopeerausta, tuplabasareita, ikiällöjä kitarasqueak-vingautuksia ja tempojen, tunnelmien ja viestien jatkuvia vaihteluita. Tällä menetelmällä on tehty kahdeksan kappaletta, joita en erota toisistaan. Vain A Decade Twice Over A Day’ssä on hieno unelias suvanto ja tihenevä tunnelma, mutta sekin on pakko pilata lipsumalla kiireesti basareiden ja hosuvien vinkulelujen osastolle. Soundit ovat moitteettomat. Äänityksestä vastaa Neurosisin, The Melvinsin ja Sleepin tavaraa tallentaneet Myatt ja Anderson. Isoin plussa mainion naisvokalisti Shanda Fredrickin varmasta ja poikamaisesta laulutyylistä, joka onkin koko bändin paras valtti. kan väärti. Kylmä totuus sisällön puutteesta tai ennalta-arvattavuudesta ei kuitenkaan vähennä albumin arvoa lainkaan. Kapeissa raameissa on tunnetusti astetta hankalampaa puikkelehtia. Dream Theaterissa sävellyspannasta kärsivä LaBrie pärjää asiaparinsa Matt Guilloryn kanssa modernimmankin ryskeen parissa kuivin jaloin. Esittävä kokoonpano on muulta osin sama kuin kolme vuotta sitten, mutta nytpä talkoisiin hyppäsi myös hittinäppi luojan armosta, Peter Wichers. Ja kas kummaa, eritoten avausraita Agony on musiikinsa puolesta tyylipuhdasta Soilworkia. ANNIKA BRUSILA (SPV) Kanadalainen vanhan liiton hevibändi Anvil on ollut uudessa nosteessa muutaman vuoden takaisen dokumentin menestyksen myötä. Muutahan yhtye ei ikinä ole halunnut kuin tehdä levyjä ja soittaa biisejään keikoilla, ja sitä on viime vuodet ollut Anvilille tarjolla. Nyt on vuorossa 32 vuoden mittaisen uran viidestoista studiolevy. Basisti on yhtyeessä vaihtunut ja nelikielistä pomputtelee nykyisin Sal Italiano. Through With Youn rosoisissa alkuhetkissä voi havaita Deep Purple -vaikutteita ja sen ri?ttely tuo etäisesti mieleen ikivihreän Smoke On The Waterin kuviot. Lipsin elämää nähnyt ääni sopii biisiin kuin saletti, samoin kuin nopeampaan rykäisyyn Eat Your Wordsiin. Bad Ass Rock’n’Roll on melkoisen korni biisi, mutta nimensä puolesta se sopii Anvilille justiinsa eikä melkein. 8 JAMES LABRIE IMPERMANENT RESONANCE (InsideOut) Jo edellinen James LaBrie -soolo Static Impulse (2010) oli siinä määrin hyvän mielen metallimusiikkia, ettei ihme, että eritoten Dream Theater -kannattajien leirissä solahti väärään kurkkuun. Jo pelkkä yksioikoinen hittihakuisuus kävi tietyissä osoitteissa kielen kantojen kirvoittajasta, mutta rumpali Peter Wildoer vieläpä perkele kehtasi öristä ja huutaa vähän väliä pitkin albumin mittaa. LaBrie ei kokeillut ensimmäistä kertaa siipiään kotisataman ulkopuolella. Maustettiinhan esimerkiksi Elements of Persuationia (2005) muun muassa koneloopeilla. Taiteellisessa mielessä Impermanent Resonance on kahden edeltäjänsä lailla pasSUE HENRI EEROLA Sympaattiset kanukit tekevät sitä mitä haluavat ja mille he elävät eli konstailematonta hevimetallia, jossa on tuhti äänimaailma, kertosäkeessä hoetaan biisin nimeä ja reippaat ri?t menevät eivätkä meinaa. Kärkipään Anvil-levyjen joukkoon ei silti tällä kertaa ole asiaa. Anvilin uutukainen ei ole enempää mutta ei myöskään vähempää kuin poikamaisella innostuksella ja vankalla ammattitaidolla tehty peruslinjan hevilevy. Levyllä on pari ässäbiisiä, mutta myös liikaa täytemateriaalia. Kokonaisvaikutelmaa heikentää erityisesti levyn päättävä Shut The Fuck Up, joka kestää käsittämättömästi yli 11 minuuttia. JUSSI LAHTONEN 7 ANVIL HOPE IN HELL » 31 « NRO. 7 8 U.D.O. STEELHAMMER (AFM Records) Udo Dirkschneiderin ura on mittava ja pitkä. Kuudenkympin rajapyykki rikkoutui viime vuonna ja laulajan uraa on jatkunut vuodesta 1968 eli huimat 45 vuotta. On pysäyttävää tajuta, että Acceptin esimuoto Band X perustettiin samana vuonna kuin Black Sabbath. Saksan pienen suuren miehen ääni on yhtä ilkeän vimmainen kuin ennenkin eikä tahti hidastu, vaikka kyseessä on jo neljästoista soololevy, Accept-levyistä puhumattakaan. Reilun tunnin ja 14 biisin paketti tuntuu äkkiseltään turhan isolta, sillä niin monet levyt ovat ylimääräisten täytebiisien painolastiin. Täytebiisejä on Udonkin levyillä ollut kovien ikihittien lomassa. Vaikka kovan alun jälkeen levy hieman nytkähtää keskivaiheilla, niin kokonaislaatu py-
6 TANK BREATH OF THE PIT LEVYARVIOT (Southworld) Brittiläinen Tank oli yksi niistä bändeistä, jotka eivät koskaan kyenneet nousemaan kulttibändistatuksen yläpuolelle. Bändi teki pirun kovan debyyttilevyn, Filth Hounds of Hades (1982), ja sen perään parissa vuodessa kolme kiekkoa lisää. Sen jälkeen suurin osa paukuista olikin käytetty ja 1980-luvun lopulla bändi hajosi. 2000-luvun alussa Tank heräsi henkiin ja teki yhden levyn, mutta sitten koitti välirikko. Ainoa alkuperäisjäsen Algy Ward sai kenkää omasta bändistään ja kitaristikaksikko Mick Tucker ja Cli? Evans korvasivat tämän vanhalla Rainbow-vokalistilla Doogie Whitella. Uusio-Tank on julkaissut kaksi levyä. Mutta Algy Ward iskee nyt takaisin ja julkaisee hänkin Tank-nimellä uuden albumin, jossa hän paitsi laulaa, myös soittaa kaiken itse. Tankbändejä on siis tällä hetkellä kaksi. Breath Of The Pit ammentaa kasari-Tankin tutusta tyylistä. Albumi on hienhajuista ja karskia hevirokkia, jossa laivat ovat puuta, miehet rautaa ja ajoneuvona on tankki. Joka biisi kertoo enemmän tai vähemmän sodasta tai vähintään rajuista kamppailuista. Ward veivaa ja möykkää sydämensä kyllyydestä, mutta biisit ovat keskimäärin aivan liian pitkiä ja yksioikoisia. Yli viiden minuutin keskiarvot eivät sovi kappaleille, jotka perustuvat pariin yksinkertaiseen ri?in ja äksyyn sahaukseen. Tankin pitäisi tehdä biisejään reilun kolmen minuutin keskiarvoilla kuten silloin ennen. JUSSI LAHTONEN 8 POWERWOLF – Preachers Of The Night (Napalm Records) Saksalainen Powerwolf on kymmenessä vuodessa kasvanut ja kehittynyt. Alkuvuosien hieman mitäänsanomattomasta hukkaporukasta on tullut varteenotettava susilauma, joka hallitsee oman alueensa metsiä suvereenisti. Erityisesti alfasusi Attila Dornin persoonallinen ääni ja olemus on komeaa kuultavaa. Mies puhkuu mikrofonin varressa kuin iso paha susi taloja kumoon. Muutkin lauman jäsenet hoitavat hommansa, erityisesti harmaasusikaksikkoa Matthew ja Charles Greywol?a on ilo kuunnella kitarassa ja bassossa. Uutuuslevy pitää sisällään vauhdikasta, tarttuvaa ja energistä susimetallia heavyn ja power metalin välimaastossa. Monipuoliset ja tyyliltään vaihtelevat biisit jäävät kutakuinkin kerralla mieleen, ja niissä 9 syy miehekkään väkevänä, eikä kovista kärkibiiseistä ole pulaa. Levyllä on kova alku ja varsinkin nimikkobiisi on tiukkaa tavaraa, samoin kuin keskitempoisempi ja tuhti A Cry Of A Nation. Death Ridessa on roimaa alkumiehen voimaa, ja Metal Machine on nimeään myöten Udon tyylinen klassinen hevibiisi, jonka vankat ri?t ja pauhaava kertosäe eivät petä. Sitä paitsi kukapa muu kuin teutonisen hevin mestarilaulaja voisi pistää levynsä nimeksi Teräsvasara ja selvitä siitä kuivin jaloin? JUSSI LAHTONEN 8 NONEXISTENCE ANTARCTICA (Candlelight Records) Yksi Itävalta, yksi yhtye, yksi jäsen. Itävaltalaisen historiallisen vaikuttajan mukaan mukaeltu sanonta sopii toiseen itävaltalaiseen eli Philip Santolliin, joka on Nonexistencen ainoa virallinen jäsen ja tekee paitsi biisit myös soittaa lähes kaikki instrumentit ja laulaakin. Kun tekee itse, tietää ketä kiittää ja ketä syyttää. Ei Santoll sentään täysin yksin ole yhtyeensä kakkoslevyä tehnyt, sillä levyn on tuottanut Tuomas Saukkonen, joka myös soittaa levyllä bassot ja vierailee laulajana Starless Aeons -kappaleessa. Levy on myös nauhoitettu Suomessa. Saukkonenhan lopetti kaikki aktiiviset bändinsä tänä vuonna ja keskittyi uuteen Wolfheart-yhtyeeseensä, mutta Antarctican hän ehti tuottaa jo aikaisemmin. Santollin vokaalit ovat erinomaista murinaa ja ärinää, ja yhtyeen tunnelmallinen death doom huokuu jylhää, jäistä ilmapiiriä. Kokonaisuuteen ja tunnelataukseen on panos- on koukkuja vaikka muille jakaa. Uusintakierroksillakaan ei tarvitse pettyä, sillä kappaleissa on riittävästi nyansseja ja syvyyttä, jotta niistä löytää sopivasti uusia puolia. Heti avausraita Amen & Attack jolkottaa rivakasti eteenpäin, ja vähän myöhemmin kuultava Sacred & Wild on heittämällä tämän vuoden parhaita hevibiisejä, josta mikä tahansa melodista hevirokkia tekevä bändi olisi ylpeä. Bändin sopivan itseironiset lyriikat ovat iloinen sekoitus latinaa, englantia ja saksaa, ja välillä kuullaan slaavilaisempiakin kieliä kuten Nochnoi Dozorissa. Powerwolf on tasapainoinen yhtye uransa parhaassa vireessä. Jos tätä levyä käytetään saarnatyössä, niin käännynnäisiä tulee varmasti. JUSSI LAHTONEN tettu huolella, ja se kuuluu koko levyn mitalta. Erityisesti Shroud of Distress kiteyttää parhaiten antarktisen kylmyyden ja koko levyn annin. Myös Darkness Shiningin alun piiskaava kuritus vaihtuu tyylillä melodisen kevennettyyn harmoniaan. Jylhääkin jylhempi Here Is Nowhere sekä vihaisempi The Void of No Void peilaavat jäisen pakkasen valtakunnan kaikkia elementtejä taiten. JUSSI LAHTONEN 5 PHILIP H. ANSELMO AND THE ILLEGALS WALK THROUGH EXITS ONLY (Season Of Mist) Phil Anselmon ensimmäisen varsinaisen sooloalbumin alku lupaa hyvää. Alle kaksiminuuttinen Music Media Is My Whore rypistelee intensiivisesti ja käy ärhäkkäästi päälle. Suupielten orastava hymy hyytyy kuitenkin pian, sillä nämä kaksi minuuttia ovat koko albumin ainoat kelvolliset minuutit. Loput 38 minuuttia ovat enemmän tai vähemmän heikkoa roskaa. Tarjolla on vain puuduttavaa möykkää ja yksitotisen tylsää junttausta. Heikkoa roska on lanseerattu groove metaliksi, mutta musiikissa ei ole pätkääkään groovea, vain möyrivän puuromaista ja jäykkääkin jäykempää vyörytystä. Levy on viimeistä biisiä lukuun ottamatta onneksi varsin erittäin lyhyt, alle puoli tuntia. Tähän päälle tulee kuitenkin viimeinen naula arkkuun eli itseään toistava ja ala-arvoinen päätösbiisi, joka kestää käsittämättömät 12 minuuttia. Anselmon vokaalit kuulostavat kuin torven läpi huudetuilta, eikä takavuosien laajaalaisesta ja tunteikkaasta ilmaisusta ole jäljellä juuri muuta kuin monotoninen suora huuSUE to. Vokalistina mies tuntuu juuttuneen oman imagonsa ja omien maneereidensa vangiksi. Anselmo saattaa edelleen kyetä tukemaan muiden bändien tuotantoa vokaaleillaan, mutta sooloartistina hän osoittautuu täysin tyhjäksi arvaksi. JUSSI LAHTONEN 8 MUMAKIL FLIES WILL STARVE (Relapse Records) Geneven sopimus ei paljon paina sveitsiläisten ryöpyttäessä armotonta pikatulta kaikkien osapuolten niskaan. Geneveläiset nimittävät omaa tyyliään blastcoreksi, ja kerrankin omatekoinen genremääritelmä osuu kohdalleen. Bändin grindcore nimittäin räjähtelee siihen malliin, että on kumma, miten yhtye pystyy silti pitämään pommituksensa kontrollissa. Mutta siihen Mumakil vain pystyy eikä hortoile taistelukentällä kuin ylikasvanut sotanorsu selässään tatuoituja raakalaisia. Bändi on kolmatta kokopitkäänsä varten uusinut puolet kokoonpanostaan, kun koko rytmiryhmä eli basisti ja rumpali ovat vaihtuneet. Se ei menoa haittaa, kun teutarointi alkaa – ja loppuu 24 biisin ja vajaan 36 minuutin jälkeen. Turha sitä on mäiskettä pitkittää. Osuvasti nimetty Fresh Meat for the Grinder kuvastaa hyvin levyn hellittämätöntä linjaa, jossa puolitoista minuuttia on justiinsa passeli mitta perkeleelliselle kepitykselle, johon ei ole kesäkumibiisejä mahtunut. Myös äänimaailma palvelee hyvin blastcorea, sillä kipaleet tulevat päin pläsiä ja soundit ovat soundit sopivan kireät ja selkeät. Vielä on kesää jäljellä kun Mumakilia kuuntelee. » 32 « NRO. 7 JUSSI LAHTONEN MÅNEGARM LEGIONS OF THE NORTH (Napalm Records) Sinä vuonna, kun Suomesta tuli ensimmäistä kertaa jääkiekon maailmanmestari, hei maailmanmestari, hei maailmanmestari (nevö foget), niin Ruotsin Norrtäljessa jouduttiin kultamitalin puutteessa perustamaan Antikrist. Reilun kuukauden kuluttua perustajajäsenet totesivat, että nimihän on ihan helvetin kliseinen, joten se vaihtui Månegarmiksi, jossa onkin enemmän puhtia. 18 vuotta myöhemmin Månegarm palaa neljän vuoden levytystauolta seitsemännen studiolevynsä myötä. Legions of the North on raaempi ja pelkistetympi albumi kuin edeltäjänsä. Viikinkiblackfolk-kolminaisuuden viimeinen elementti eli folk on nyt hieman pienemmässä roolissa, vaikkakaan ei toki unohdettuna. Biisien esityskieli on samalla vaihtunut, sillä ensimmäistä kertaa kappaleet ovat englanniksi satunnaisia poikkeuksia kuten mainiota Tor Hjälpe -kappaletta lukuun ottamatta. Intron jälkeen koittava nimikkobiisi on armoton startti levylle, jossa Erik Grawsiö rääkyy äänijänteensä vereslihalle. Muunkinlainen laulusuoritus sujuu Erikiltä mallikkaasti, sillä Eternity Awaitsin black-ruhjontaan tulee tyylikkäästi kontrastia puhtaammista lauluosuuksista ja hoilotuksista. Levyn alkupuoliskon kuningasbiisi on kuitenkin Hordes of Hel, jonka eeppinen pääri? on tarttuva ja tunnelmallinen. Loppupuolelle mahtuu myös tunnelmaa luovia välisoittoja ja hitaampia hetkiä pohjolan legioonien marssia rytmittämään. Tasapainoinen ja tiukkaotteinen albumi on osoitus siitä, että viikinkien veri virtaa edelleen väkevänä silloin kun on tarvis. JUSSI LAHTONEN 7 AGATHODAIMON IN DARKNESS (Massacre) Saksalainen Agathodaimon aloitteli uraansa black metalilla, mutta ymppäsi myöhemmin musiikkiinsa kaikenlaisia elementtejä ja pehmeämpiä kaikuja. Myöhemmin yhtye on leimaantunut dark metal -yhtyeeksi, eli yön mustuus on lieventynyt hämärän tummiin sävyihin. Kokoonpanoa on sitten viime kerran hieman uusittu, ja kuudes albumi maalaa varsinkin alkupuoliskollaan jälleen seiniä mustiksi ja palaa tyylillisesti kohti alkuperäisiä musiikillisia juuria. Avausbiisi In Darkness (We Shall Be Reborn) on erityisesti melkoisen nopeaa ja vimmaista takomista, ja I’ve Risen junttaa vahvasti. Favourite Sin sen sijaan tuo hieman mieleen Cradle Of Filthin goottisromanttisemman tyylilajin, toki saksalaisittain varioituna. Mahtuupa levylle herkempiäkin hetkiä hitaan raskaan vyörytyksen lomaan.
Hyvin ja intensiivisesti alkanut paluu juurille kuitenkin kulkee loppupuoliskolla kiertoreittiä ja matkanteko hieman hyytyy, sillä loppupään kipaleissa ei ole samanlaista paloa kuin alkupuolen biiseissä. Kokonaisuutena Agathodaimonin tuorein tuleminen on kuitenkin vankkaa ja kokenein käsin toteutettua metallia, joka miellyttää yhtyeen edustaman linjan ystäviä. Levyn monipuolinen alku sen sijaan miellyttää laajempaakin kuulijakuntaa, ja onkin sääli, ettei alun vire säily tappiin asti. JUSSI LAHTONEN 8 NECRONOMICON RISE OF THE ELDER ONES JUSSI LAHTONEN (KScope) Bruce Soord (The Pineapple Thief) ja Jonas Renkse (Katatonia) ovat yhdistäneet taiteelliset visionsa, jonka seurauksena on syntynyt Wisdom of Crowds -niminen projekti. Soord on säveltänyt kappaleet alusta pitäen Renksen ääni mielessään, joten kyseessä ei ole mikään sattumanvarainen yhteistyö. Kaksikon debyytillä liikutaan progressiivisen elektropopin ja maalailevan taiderockin välimaastossa. Biisit ovat hyvin hauraita ja hitaasti kasvavia ?ilistelypaloja, jotka on tehty varsin yksinkertaisista aineksista. Välillä parivaljakko uppoutuu lähes ambient-tyyliseen leijailuun, mutta vastapainoksi on onneksi loihdittu myös hieman suoraviivaisempaa tavaraa. Kappaleet herättävät paljon assosiaatioita esimerkiksi Mike Old?eldin, Depeche Moden sekä Anatheman suuntaan. Minimalistiset sävellykset sisältävät ihan kivoja hetkiä, mutta albumin edetessä huomaa kuinka haavoittuvaisesta ja monotonisesta kokonaisuudesta on lopulta kyse. Lähes tunnin mittainen levy ei juurikaan sisällä säröjä tai poikkeavuuksia, kaikki on vaan niin eteeristä ja haikeaa. Tällaisenaankin albumi on ihan kelvollista kuunneltavaa, mutta kyllähän tästä olisi voinut saada paljon enemmän irti, jos kaikkia särmiä ei olisi hiottu näin huolellisesti pois. VILLE PEKKALA 9 GYZE FASCINATING VIOLENCE (Coroner Records) Aikaisemmin Suicide Heaven -nimellä toiminut Gyze on melodeathia veivaava kolmikko Japanista. Yhtyeen energisen debyyttialbumin on miksannut ja masteroinut Disarmonia Mundista sekä The Strandedista tuttu Ettore Rigotti. Japanilaistrion ärhäkkä ulosanti ja moderni ote yllättävät iloisesti. Heti alkuun käy kuitenkin selväksi, että Gyze ei kuulu genren omaperäisiin innovaattoreihin, vaan keskit- SUE tyy pikemminkin muiden keksimien jippojen ansiokkaaseen jalostamiseen. Virtuositeettimainen soitintenhallinta yhdistettynä aggressiiviseen soittotyyliin luo mielleyhtymiä Children of Bodomiin. Yhtyeen melodiakulut sen sijaan muistuttavat huomattavasti Dark Tranquillityn tuotantoa. Kappaleiden pääpaino on melodisessa tykityksessä, mutta raskaamman runnomisen tasapainottavaa vaikutusta ei onneksi ole unohdettu. Levyllä kuullaan varsin monipuolista vokalisointia, sillä puhtaiden laulujen lisäksi mikkiin ärjytään myös perinteisesti huutokarjuen sekä blackmetalmaisesti rääkyen. Fascinating Violence on vakuuttava pelinavaus japanilaisporukalta. Kappaleissa on rutkasti tarttumapintaa erilaisten koukkujen muodossa, eikä yhtyeen melodiantajua voi olla kehumatta. Biisit kuten Desire ja Day of the Funeral iskevät kertakuulemalta tajuntaan kuin sähköinen kruunu. Kun albumin tuotantokin on vielä priimaluokkaa, niin vaikea tästä on olla pitämättä. VILLE PEKKALA 6 NOSDRAMA GRAVITY (Inverse) Kotimainen Nosdrama on minulle entuudestaan täysin tuntematon tapaus, vaikka yhtye onkin ehtinyt julkaista jo useamman omakustannelevyn. Gravity onkin tämän kymmenen vuotta sitten perustetun progepoppoon neljäs täyspitkä albumi. Nosdraman musiikki on yllättävän seesteistä tavaraa. Bändin trippaileva yleisilme kuulostaa hieman Deep Purplen depressiivisen serkun aikaansaannoksilta. Vokalistin käheähkö ulosanti tuo mukaan ripauksen silottelematonta Amerikan meininkiä. Pinnalla oleva kireä basso erottuu edukseen ja tuo levylle omanlaistaan persoonallisuutta. Gravity on lopulta melkoisen puuduttava kokonaisuus 50 minuutin kokonaispituudellaan. Biisien keskitempoisuus ja samankaltaisuus alkavat pahasti turruttaa, vaikka lopun rauhallisemmat pätkät nostavatkin hieman levyn tasoa. Sävellykset eivät vain ole » 33 « NRO. 7 tarpeeksi taidokkaita johdattaakseen opethmaisiin tunnelmiin. Sähäkämmissä kappaleissa taas ei ole tarpeeksi tarttumapintaa, vaan ne jäävät jotenkin keskeneräisiksi. Biisit kyllä kätkevät sisälleen useita hyviä ideoita, mutta kokonaisuutena ne ovat turhan linjattomia teoksia, jotka pyristelevät vähän liian moneen suuntaan. Nosdraman neljättä albumia voisi ongelmitta soittaa Viking Amorellan aulabaarissa, mutta elegantin herrakerhon sikarinhuuruisessa loungessa se saisi huomattavasti tylymmän vastaanoton. VILLE PEKKALA 8 JAMES CHRISTIAN LAY IT ALL ON ME (Frontiers) Kun House Of Lordsin ainoa originaalijäsen, vokalisti James Christian julkaisee soololevyn, herää kysymys, että miksi? Luulisi, että johtamassaan orkesterissa saa toteuttaa kaikki mahdolliset ambitiot. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, sillä Lay It All On Me on huomattavasti lähempänä House Of Lordsin alkuperäistä soundia kuin nykyistä äänimaailmaa, jota dominoi liikaa Jimi Bellin turhan 2000-lukuisena kirskuva metallikitara. Bellkin levyllä tosin vierailee, mutta onneksi visiittinsä jää huomaamattomaksi peruskepitykseksi. James Christianin itsensä tuottama ja pitkälti myös itse soittama albumi soljuu vaivattomasti eteenpäin, eikä yhdestätoista kappaleesta löydy varsinaista rimanalitusta, mutta muutama selkeä ylitys kuitenkin, kuten Sacred Heart, Shot In The Dark ja balladi Believe In Me. Mitään uutta melodisen hard rockin lipun alla ei tarjota, mutta moneen kertaan kasatuista palasista on koottu yllättävän mielenkiintoinen paketti. Liekö jo 70-luvulla coverbändeissä uransa aloittaneen Christianin vienyt takaisin lestiin taannoin sairastamansa syöpä vai mikä, sillä kolmossoolonsa on parasta tuotantoaan sitten House Of Lordsin kakkoslevy Saharan (1990). MIKA PENTTINEN LEVYARVIOT (Season Of Mist) Kanadalainen Necronomicon on kutsunut Suuria Muinaisia jo neljännesvuosisadan. Eivät ne perkeleet vain ole vieläkään saapuneet, mutta Pieniä Muinaisia tuntuu olevan vähän joka maan ja joka kunnan hallinnossa byrokratiaa lisäämässä ja mulkun virkaa toimittamassa. Jokin on siis mennyt jossain pieleen. Rob ”The Witch” Tremblay ei silti hellitä. Rise of the Elder Ones on vasta neljäs levy bändin kunnioitettavan pitkästä iästä huolimatta. Linja ei ole piiruakaan muuttunut, eikä sen sitä tarvitsekaan tehdä, sillä vanhan liiton death metal ei ole koskaan huono valinta. Bändin kiemurtelevan vimmaista tyyliä ja sanoituksia on joskus verrattu vanhempaan Morbid Angeliin, eikä se aivan huono vertaus olekaan, vaikka mitään yhtäläisyysmerkkejä ei tarvitsekaan piirtää. Uutukainen tarjoaa tunnelmaa, hämäriä instrumentteja, kovaa kurmotusta ja raivoisia sooloja. Myös pari välisoitto-instrumentaalia katkaisevat hyvin paahtoa. Vokaalit ovat kähinää, kärinää ja purpatusta ja nimikkobiisi on silkkaa kosmisen kauhun raivoa. Taso vaihtelee hetkittäin, sillä välillä vanhat herrat intoutuvat helvetinmoiseen menoon. Resurrected vääntää kättä kunnolla, ja The Living Godin alku on ensiluokkaista. Ihan joka kappale ei moiseen menoon yllä, eikä levystä aivan korkeimmille Hulluuden vuorille ole, mutta se ei myöskään jää puolitiehen. 7 WISDOM OF CROWDS WISDOM OF CROWDS
LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton KANYE WEST – Yeezus (Def Jam) Kanye West on aikamme merkittävin artisti. Yhdeksän vuoden aikana West on julkaissut kuusi (seitsemän, mikäli Jay-Z :n kanssa julkaistu Watch The Throne lasketaan) studioalbumia. Kaikki ovat olleet sekä kaupallisesti että taiteellisesti onnistuneita julkaisuja. Ainoa suunnilleen samassa ajassa yhtä vaikuttavaan albumiputkeen kyennyt sooloartisti lienee David Bowie, ja hänkin julkaisi tärkeimmät levytyksensä rockin yhtenäiskulttuurin aikana. Westin ensimmäiset albumit The College Dropout (2004) ja Late Registration (2005) olivat 2000-luvun sämplepohjaisen mainstream-hiphopin perusteoksia. Melankolinen autotuneooppera 808s & Heartbreak (2008) näytti tietä Draken, Frank Oceanin ja kumppaneiden modernille R’n’B:lle. Ärsyttävyyteen asti pömpöösi My Beautiful Dark Twisted Fantasy (2010) jäi pois monista vuoden parhaiden levyjen listauksista myöhäisen julkaisuajankohtansa takia, mutta se lienee Westin huippuhetki. Yeezusin provokatiivista kantta katsellessaan cd-formaatti näyttää ellei jo vainaalta niin ainakin teuraalta. Luonnossa internetin havainnekuviakin kämäsemmän näköinen Yeezus törkkää kuluttajaa keskisormella silmään. Ainoa paljain silmin erottuva yksityiskohta on pop-musiikin taiteellista alennustilaa symbolisoiva ”parental advisory” -tarra. Törkeän oranssinpunainen sinettikin on murrettava, että pääsisi mehustelemaan The Flaming Lipsin sikiönmuotoisen nallekarkin sisällä lilluvassa usb-tikussa julkaistulta kollaboraatiolta kuulostavaa rikottua industriaali-biittiä. Biitistä vastaa eklektisyytensä osoittava Daft Punk, jonka juuri julkaisema romanttinen discoalbumi ei voisi olla kauempana duon neljästä Yeezusille tuottamasta pimeän skitsofreenisesta raidasta. Helpoiten lähestyttävä biisi on The Black Keysin Gold On The Cei- 9 SUE ling- ja Tame Impalan Elephant-glamrockien etäinen sukulainen Black Skinhead. Westin jättimäistä egoa kuvastavalla ”nimikappaleella” I Am A God -raidalla vokaaleissa vierailee itsensä Jumalan (West) lisäksi myös Bon Iverin Justin Vernon. Hänen lisäkseen indiepoppareiden sieluja albumilla kosiskelee kappaleen tuotantoon osallistunut Hudson Mohawke, jonka West on kiinnittänyt omalle GOOD Music -levymerkilleen. Mohawken TNGHT-duon viimevuotisen Higher Ground -biisin pärisevien vaskien ja Nina Simonen Strange Fruit -versioinnista sämplättyjen laulunpätkien ympärille rakennettu Blood On The Leaves on Yeezusin keskeinen teos. Afroamerikkalaisten alistamisen ikoninen kuvaus muuntautuu misogynistisen neron käsissä kertomukseksi siitä, miten raskaiksi hankkiutuvat naiset alistavat miehiä viemällä näiltä itsenäisyyden (West sai ammattijulkkis Kim Kardashianin kanssa North-tyttären vain kolme päivää ennen Yeezusin julkaisua). Yeezus jakaa saletisti mielipiteitä, mutta se on tärkeä levy, keski-ikäistyvän Westin ehkä viimeinen onnistunut yritys tavoittaa ajan henki. Kirkuvan vastenmielinen ensivaikutelma karkoittanee keskitien hiphopparit ja listapopparit, eivätkä ”uskottavan” musiikin ystävät helpolla käänny keskinkertaisena räppärinä pidetyn Westin kannattajiksi. Mitäpä jos kuitenkin antaisit albumille mahdollisuuden? Anna Yeezusin tulla sydämeesi! Neljänkymmenen minuutin ideaalinen kesto tekee paketista yllättävän helposti sulavan. Kun pääset kokeellisemmasta ja rankemmasta linjasta poikkeavaan, aurinkoiseen, old school -Kanyelta kuulostavaan Bound 2 -kliimaksiin, nuori ihana Brenda Lee sanoo taikasanat ”uh huh, honey”. Fiilistele biisi loppuun, aloita levy alusta ja Yeezusin rakkaus repii sinut kappaleiksi. » 34 « NRO. 7 JARI MÄKELÄ
8 J. KIESI GRANDES J. KIESI GRANDES JARI MÄKELÄ 8 TRENTEMØLLER LOST (In My Room) Tanskalaisen ambient- ja electronica-muusikko Anders Trentemøllerin kolmas albumi on kovahkoilla vierailijanimillä höystetty tuottajalevy. Saattaa olla, että kyse on havaintoharhasta, mutta tuntuu siltä, että tällaisia kokoelmia ilmestyi viime vuosikymmenellä useammin kuin nykyään. Tuottajalevy ei ole hassumpi tapa julkaista kivoja biisejä, ja Lostilla on useampia erittäin toimivia. Muiden muassa baltimorelaisen Lower Dens -yhtyeen solistina toimiva Jana Hunter vierailee hypnoottisella Gravity-raidalla. Biisin kuulaasta tunnelmasta tulee mieleen Wild Beasts tai Hercules and Love A?air. Edelliselläkin Trentemøller-levyllä vieraillut tanskalainen Marie Fisker esittää tyylikkään Ladytron-henkisen Candy Tonguen. Synapopin suuntaan liikkuneen surfpop-bändi The Drumsin Jonny Pierce kuulostaa Never Stop Running -kappaleella hieman Peter Gabrielilta. Brooklynilaisen Ghost Societyn River Of Life on albumin kovin tanssibiisi. The Raveonettes -maanmies Sune Rose Wagnerin laulamalla orientaalisävyisellä Deceivella vapiseva wobble-basso kohtaa dreampopin. Mainittujen lisäksi Lostilla vierailevat vielä Low ja Blonde Redheadin Kazu Makino. Trentemøllerin sooloinstrumentaalit ovat tunnelmasta toiseen vaihtelevia päteviä välipaloja, mutta ilman ?ittaajia tämä levy jäisi kyllä hyllyyn pölyttymään. JARI MÄKELÄ 7 THE VIRGINS STRIKE GENTLY (Cult) The Virginsin kuusi vuotta sitten ilmestyneen esikois-ep:n biisit muodostivat teinisarja Gossip Girlin ensimmäisen kauden kahdeksannen jakson soundtrackin. Näkyvästä media-avauksesta olisi voinut urjeta ura trendikkäämmälle ja tuotteliaammalle bändille, mutta vuotta myöhemmin ilmestynyt The Virgins -debyyttialbumi rakentui edelleen samojen kappaleiden, The Strokesin debyytin ideoita kierrättäneiden renkutusten ympärille. Pian bändi huomasi olevansa vailla levy-yhtiötä. Uusi koti löytyi, kuinka ollakaan, Julian Casablancasin Cult-merkiltä. On iloinen yllätys, miten leppoisalta ja ilmavalta The Virgins nykyään kuulostaa. Ylituotetun indierockmassan seassa Strike Gently on vanhanaikainen; kuin unohdetun newyorkilaisen pikkubändin ihan kivaksi levyksi paljastuva kirpparilöytö vuodelta 1979. Television-vaikutteisen uuden aallon rockin kulmat on pyöristetty Dire Straitsin pehmeän aikuismaisella soundilla, mitä vokalisti Donald Cum- LEVYARVIOT (Airiston Punk-levyt) Punk-trubaduurina tutuksi tullut Jukka Kiesi yllättää positiivisesti uuden albuminsa kanssa. Airiston Punk-levyt on erikoistunut romanttiseen punkpoppiin, mutta Kiesin, basisti Naku Piiraisen ja rumpali Anssi Soinisen muodostama J. Kiesi Grandes ei laula öistä (paitsi Yöhäistä) ja kaduista (paitsi piilobiisillä); eikä Kiesikään esitä rosoista mies-ja-kitara -folkiaan. Bändi tarjoilee 70-luvun lopun uuden aallon, 80-luvun vaihtoehtorockin ja 90-luvun powerpopin makuista melodista kitararockia, mikä suomeksi laulettuna on virkistävää kuunneltavaa. Albumin avausraita ja paras kappale Alamäen mannekiini sekä vikkelät Karkaan ja Viime metreillä ovat edustavimpia otoksia Grandesin musiikista. Avovankila ja Vielä on aikaa nojaavat biiseinä Kiesin aiempaan tyyliin, muistuttaen sähköisiä virsiään veisaavaa T.V. Smithiä. Viimeisen Kojootti-biisin kohdasta 6:48 alkava piilobiisi on nopea ja kaukoröyhkämäinen. Suurin huomio kiinnittyy koko albumin ajan tietenkin Kiesin sanoituksiin. Niissä esiintyy terävää havainnointia, pieniä suuria oivalluksia sekä runsaasti samaistumisen hetkiä aika ankeasta tavallisesta elämästä. Rakkaudentunnustus Salóra ei ole kuvaputkensa kautta edelleen VHS-nauhoista nauttivalle edes nostalginen niin kuin te digiajan kasvatit luulette. JULIA HOLTER – LOUD CITY SONG (Domino) Julia Holter on oikean elämän runotyttö ja taidekoululainen. Inspiroituakseen elokuussa ilmestyvän Loud City Songin tekemiseen hän on lukenut Collettea ja O’Haraa ja kuunnellut Joni Mitchelliä tutkaillakseen omaa suhdettaan kotikaupunkiinsa ja moderniin elämään. Holter oli minulle uusi tuttavuus ja Loud City Songista oli ensikuuntelulla todella vaikea saada kiinni. Päätin laajentaa katsantokantaani ja alkaa tutkailla levyä epäkonventionaalisemmista lähtökohdista ja kas – käsissäni olikin selkeä soundtrack. En tiedä mille, mutta Loud City Songin rakenne on selkeän episodimainen. Worldissa sisäisiä tuntoja avataan haaveilun ja lamaannuksen välimaas- 8 mingsin markknop?ermainen laulu vain alleviivaa. Klassisen poplevyn mittaisen albumin biisimateriaali on sopivan vaihtelevaa. Softrockintomielisten kannattaa katsastaa etenkin Wheel Of Fortune. Cummingsin ja Xan Airdin kautta linjan tyylikäs kahden kitaran vuoropuhelu on kipinöivimmillään Flashbacks, Memories and Dreams -biisillä. Pinnan alla kupliva The Strokes pulpahtaa kuuluviin Somedayn sukulaisraidalla Amelialla. JARI MÄKELÄ 7 STUDIO KILLERS STUDIO KILLERS (Warner) Olisi vaikea kuvitella Gorillazia uskottavampaa piirroshahmoyhtyettä, niinpä Chubby Cherryn, Goldie Foxxin ja Dyna Minkin trio ei olekaan trendipelleille suunnattu animaatio-orkesteri. Kohderyhmä löytynee ala-asteikäisistä tai japanilaisista, vaikka glukoosi-fruktoosisiirapin kyllästämää purukumipoppia onkin terästetty epätavallisen nokkelilla sanoituksilla. Peräti neljä selvästi huolella työstetyistä biiseistä on julkaistu aiemmin singlenä kahden viime vuoden aikana. Miksaaja James F. Reynoldsin cv:stä löytyy Tinie Tempahia ja The Saturdays -tyttöbändiä, mutta albumin tuotantojälki maistuu viime vuosikymmenen alulta. Spillerin Groovejetin ja Kylie Minoguen Can’t Get You Out of My Headin biisinikkari Rob Davis on mukana Eros and Apollon tekijätiimissä; loput kappaleet ovat Cherryn ja kumppaneiden omaa käsialaa. Kuuma uuniperuna suussa laulavan Cherryn ääni kuulostaa tutulta. Piirroshahmon takaa löytyneekin popsoul-suosikki Macy Gray, joka rauenneen Epic-diilinsä jälkeen on ollut vuosia vailla pysyvää levy-yhtiösuhdetta. Englantilais-tanskalais-suomalaisen taustatiimin kanssa toteutettu europop poikkeaa laulajattaren aiemmasta orgaanisemmasta tyylistä niin paljon, että salanimen käyttäminen on perusteltua. Albumin moderneimmasta päästä rytmiä pumppaavan Funky At Heartin nimi vihjailee naisen menneisyydestä. JARI MÄKELÄ SUE 6 tolta vaikuttavassa tilassa. Maagisen Maxim’s I:n kautta päästään pakokauhuisesti alkavaan Horns Surrounding Mehin, jota ohjaavat alussa jouset ja puhallinsoittimet, kunnes rummut tuovat lopullisen rytmin kappaleen kasvaessa samalla kovinkin teatraaliseksi. Nyt Holter myös tarjoilee omaa ääntään anteliaammin. Pianovetoinen He’s Running Through My Eyes ja usvainen Hello Stranger kuljettavat juonta rauhallisesti eteenpäin. In Green Wild ajautuu lähelle indiemäistä pop-kappaletta. Levyn esittelytekstissä kerrotaan Holterin ainutlaatuisesta taidosta yhdistää kokeilevuutta ja sävellyksellisiä taitojaan popherkkyyteen. En minä sitä osaa paremmin muotoilla. ANNI EEROLA VÄINÖ TUONELA & KERETTILÄISET TOINEN (Lota-Lota) Vuoden takainen Tuonelan virsiä -albumi oli lupaavia aineksia sisältänyt debyyttilevy, jolle Tuonelan ja Kerettiläisten olisi kannattanut kypsytellä seuraajaa hieman pitempään. Kiireellä julkaistu Toinen on nimittäin edelleenkin vain lupaavia aineksia sisältävä albumi, eikä kehitystä ole ehtinyt tapahtua. Biisit ovat suoraan sanoen aika tylsiä. Tuonelan komealla ulkoisella habituksella luulisi pohjoispohjalaisen sielun- ja hengenelämän ankeudesta irtoavan uskottavampaa tarinointia. Esikoisalbumiin verrattuna kappaleiden sanoitukset ovat ottaneet takapakkia. Miehen laulutulkinta jäljittelee kliseisimmillään neljän baritonin ja Jarkko Martikaisen tyylejä. Omintakeisimmillaan fraseerauksesta puuttuvat uskottavuus ja persoonallisuus, mitkä syntyvät vain harjoittelulla ja pakkotoistolla, jos ovat ylipäätään syntyäkseen. Kerettiläiset (Poika Tuonela, Arska ja Spörde) vierailijoineen käyttävät suomalaisessa rockissa ilahduttavan epäortodoksista soitinvalikoimaa banjoineen, mandoliineineen ja haitareineen, mutta soittavat ihan liian varovaisesti ja siististi, eikä levyn siloinen soundimaailmakaan vakuuta. Flirttailu kantrin suuntaan sentään kuulostaa mukiinmenevältä. Jos tavoitellaan jotain Captain Beefheartin raadollisuutta tai Dr. Johnin juurevuutta, niin biisejä pitää soittaa niin kauan, että ne menevät rikki. Sitten ne on koottava uudestaan. JARI MÄKELÄ 5 FALLING IN REVERSE FASHIONABLY LATE (Epitaph) Ronnie Radke kasvoi isänsä hevilevykokoelman ja oman sukupolvnsa hiphopin parissa. Vuonna 2008 tuo päätä myöten tatuoitu laulaja perusti Falling in Reversen, hämmentävästi säveltävän mutta radioystävälliseksi tuotetun crossoverbändin. Fashionably Late on bändin toinen albumi. Kulttuurin pirstaloitumisesta puhutaan paljon. Falling In Reversen levyllä sen worst » 35 « NRO. 7 case -skenaario toteutuu rockkulttuurin sisällä. Fashionably Latelta (eikä pelkästään levyltä, vaan jopa yhden biisin sisältä) löytää metallia, hardcorea, metalcorea, poppia, rockia, punkkia, räppiä ja teknoa. Niin iloisesti sekaisin vispattuja sekalaisia aineksia, että tekisi mieli tilata aika mielentilatutkimukseen joko itselleen tai bändille. Rohkeassa ilmaisussa ei ole sinänsä vikaa, mutta Fashionably Late kuulostaa kollaasilta toisten ihmisten ideoilta. Omaa musiikillista sanottavaa sillä ei ole. Tuotannon puolesta se kuulostaa levyltä, jonka todella halutaan kasvavan hitiksi. Se on turboahdetuilla sliipatuilla volyymisotasoundeilla kokoon puristettu hermostuttava hässäkkä. Se on maailmanmusiikkia ihmisille, joiden maailma koostuu viidestä yhtä aikaa soivasta radioasemasta. Äkkiseltään Fashionably Late vaikuttaa energisoivalta, mutta pohjimmiltaan se on kuin ranskanleipä, Pinkin levy tai energiajuoma – ei se liiemmin ravitse. ARI VÄNTÄNEN 7 SIGUR RÓS KVEIKUR (XL) Kuten Editors äskettäin, Sigur Rós palaa kokoonpanonsa ja levy-yhtiökuvionsa uusineena. Kveikurilla Islannin jokeltajat jättävät taakseen EMI:n ja Kvartar Sveinssonin. Sigur Rós kuitenkin ottaa seitsemännellä pitkäsoitollaan enemmän etäisyyttä vanhaan materiaaliinsa kuin Birminghamin baritonipopparit neljännellään. Muutos miehistössä on muuttanut postrockbändin luonnetta. Kirkkaan ja pumpulimaisen ja isoksi orkestroidun kerubipopin tilaa vie nyt pimeämpi, metelöivämpi ja vihaisempi musiikki. Jos tunnelma oli ennen kuin matkustajakoneessa pilvien päällä, nyt se on välillä kuin ukkospilveen sukeltavassa pienkoneessa. Sigur Rósin soundi on edelleen sadunomainen, mutta nyt puhutaan Grimmin raadollisimmista kertomuksista. Kveikur on minimalistisempaa, rosoisempaa ja hivenen hahmollisempaa musiikkia kuin Sigur Rósin viime vuosina julkaisemat levyt, joita teki mieli kuunnella joko kohdussa tai aistideprivaatiotankissa. Enkelimäisyyden karis-
jon paremmin esiin sitä Junen persoonallista puolta, jonka hän levyn parilla ensimmäisellä biisillä itse esittelee. Auerbachin kanssa tehdyistä kappaleista Tennessee Time syleilee eniten vanhaa amerikkalaista musiikkiperinnettä, jonka parissa Junen suurin osaaminen selkeästi on. ANNI EEROLA 6 LEVYARVIOT GABRIELLE APLIN – English Rain (Parlophone) Sanotaan heti alkuun, että englantilainen, vasta parikymppinen Gabrielle Aplin on kertakaikkisen viehättävä tuttavuus ja debyyttilevy English Rain ehdottomasti kuulemisen arvoinen. Piano- ja balladivetoisia kirkasäänisten naisten levyjä on vuosien varrella tullut vastaan monta. Suurin osa on mennyt toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, mutta Aplinissa on sitä jotain, joka ei laukaisekaan välitöntä haukottelure?eksiä. Kotimaassaan Aplin on jo ehtinyt julkaista nipun hyvin myyneitä EP:eitä ja saada yhden listaykkösenkin. Se ykkönen on Suomessakin kuultu coverversio Frankie Goes to Hollywoodin The Power of Love 9 tessa musiikista Sigur Rósista on tullut vähän ymmärrettävämpi yhtye. Uskomatonta kyllä, islantilaisten soundi ei ole enää kaukana Kentin eteerisimmistä hetkistä. Mutta vaikka Kveikur laskee yhtyeen musiikin abstraktiuden astetta, ei Sigur Rosista ole vieläkään tullut Islannin Eppu Normaali. Nämä kappaleet ovat mielentiloja, eivät ”biisejä”. ARI VÄNTÄNEN 9 PAT METHENY TAP - JOHN ZORN’S BOOK OF ANGELS VOL.20 (Nonesuch/Tzadik) Kitaristi Pat Methenyn ja saksofonisti John Zornin pintapuolisesti erilaiset musiikilliset polut kätkevät taakseen syvempiä yhteneväisyyksiä: kummallakin on selkeä oma ääni, vahva näkemys musiikista ykseytenä sekä vuolas mielikuvitus, jonka he kykenevät muuntamaan äänitaiteeksi. Lisäksi heidän eriävien sävelkieltensä taustalta löytyy olennainen yhteinen vaikuttaja, saksofonisti ja free-jazz pioneeri Ornette Coleman. Metheny ei ole koskaan kaihtanut haasteita, vaan päin vastoin hän etsii alati uutta. Esimerkkeinä mainittakoon vuoden 2010 ”robottiorkesteri” Orchestrion ja nyt tämä hänen viimeisin levynsä, jolla hän tarttuu Zornin juutalaissävytteisiin sävellyksiin, jotka kuuluvat saksofonistin mittavan Masadaprojektin toiseen, Book of Angels -nimiseen laulukirjaan. Zorn manaa onnistuneesti esiin eri puolia kitaristista; levyllä kuullaan kuumaa itämaista takaa-ajomusiikkia, hälyääniä, kitarasyntikan ulvontaa, Orchestrion-roboja, pianovetoista freetä, akustista herkistelyä ja rujoa säröskebarevittelyä. Metheny hoitaa kaikkien instrumenttien käsittelyn, poislukien rummut, joita nylkyttää intensiivinen Antonio Sánchez. Metheny vie viitteelliset sävellykset äärirajoilleen kadottamatta kuitenkaan koskaan näkyvistä niiden hehkuvaa ydintä. Komean levyn kohokohdaksi nousee kouraisevan herkkä, kontemplatiivinen ja piinaavan kaunis Phanuel-balladi. ALONZO AJU HEINO 7 -balladista ja soi miltei ihanampana kuin alkuperäinen. Nykynuorison tapaan Aplin on niittänyt mainetta myös YouTubessa versioimalla mm. Katy Perryn, MGMT:in ja The Killersin kappaleita. Kannattaa tsekata vaikkapa Teenage Dream. English Rain on debyytiksi yllättävänkin tasapainoinen, joskin hiukan pitkänpuoleinen. Omaksi suosikikseni nousee Amy McDonaldille nyökkäävä November, haikea laulu siitä kuinka marraskuukaan ei ole enää entisensä sen jälkeen kun joku mulkvisti meni aukomaan päätään. Aplin toki ilmaisee asian huomattavasti kaunopuheisemmin. (Kscope) Afterthoughts on italialaisen ambientia, progea ja post-rockia sekoittavan Nosoundin neljäs albumi. Levyn julkaisee edellä mainittujen genrejen suuri nimi Kscope. Bändi on kasvanut kitaristi-laulaja Giancarlo Erran yhden miehen projektista konservatiivisen kokoiseksi yhtyeeksi ja kokoonpanoon kuuluu myös entinen Porcupine Treen rumpali Chris Maitland. Afterthoughtsilla on paljon potentiaalia, mutta yleisesti ottaen levy nilkuttaa pahasti. Bändi yrittää kurottaa liian monen genren suuntaan ottaen jokaisesta mukaan kourallisen kliseisimpiä ja kuluneimpia elementtejä. Vähän melodisen metallin syntikoita tänne, ylipitkiä slovarikitarasooloja tuonne, ja lauluihin niin paljon kaikua, että ärsytyskynnys ylittyy. Välillä kaikuisat vokaalit onnistuvat muistuttamaan Katatoniasta ja Jonas Renksestä, kuten The Anger Songilla, mutta muuten näitä bändejä on turha vertailla keskenään. Jännittävästi kokonaisuuden suurin rampauttava tekijä on nimenomaan Erran laulu, niin ääntäminen, sanoitukset kuin sovituksetkin. Esimerkiksi Two Monkeys on todella ylisanoitettu. Lyriikoiden sovituksessa toistuu biisistä toiseen samanlainen rakenne, mikä poistaa kaiken yllätyksellisyyden. Bändin pitäisi löytää vahvuutensa, pysytellä niissä ja jalostaa niitä pidemmälle. Shen ja aloitusbiisin post-rockmaisemmassa instrumentaali-ilmaisussa voisi olla alku. ANNI EEROLA MARJUT MUTANEN AUSTRA OLYMPIA (Domino) Austran teatraalinen elektropop vei mennessään vuoden 2011 debyytillä Feel It Break. Sittemmin oopperakoulutettu outolintu Katie Stelmanis on kasvattanut bändinsä triosta kuusijäseniseksi. What We Done aloittaa levyn hienosti, hyvin samalla tavalla kuin debyytin Darken Her Horse. Mietin kuitenkin, onko käsissäni sittenkin yhden tempun poni. Stelmanisin ääni ja bändin soundimaailma on niin persoonallinen, että uusi materiaali voi helposti kuulostaa vain Feel It Breakin kakkoslevyltä. Mutta on se tunnustettava, ikävä on ollut. Painful Like ennustelee, että levyllä on satsattu popimpaan tarttuvuuteen synkän salaperäisyyden sijaan. Ei Austra tätäkään linjaa huonosti vedä, vertailukohta vain vaihtuu Ladytronista Ladyhawkeen. Valitettavasti We Become ja Annie vievät poplinjaa niin paljon kasarimpaan suuntaan, että se ei enää toimi. Ollenkaan. Austra vaikuttaa tarvitsevan kuuluvamman annoksen melankoliaa ja kompleksisuutta. Väliin mahtuu myös vanhasta muistuttavia rauhallisempia ja arvoituksellisempia kappaleita (mm. Forgive Me, Home, Hurt Me Now). Hyvät biisit ovat todella hyviä, mutta ehjän kokonaisuuden esteenä on liikaa poukkoilua, liian monta hutia. Vaikka peruselementit, ennen kaikkea Stelmanisin ääni ja lyriikat, ovat edelleen olemassa, eivät ne valitettavasti automaattisesti takaa punaisen langan löytymistä. ANNI EEROLA 9 NOSOUND AFTERTHOUGHTS BATHS OBSIDIAN (Anticon) Kun ei ole pääasiallinen elektronkuuntelija, muutamilla täysosumalevyllä voi pärjätä hyvinkin pitkään. Baths osui tielleni juuri sopivasti, kun elektrohammasta alkoi taas kolottaa. Baths on amerikkalaisen Will Wiesenfeldin projekti. Obsidian on SUE melankolinen levy, jota esikoisalbumi Cerulean ei ollut. Levyn avaava tummanpuhuva Worsening hurmaa heti. Tämä on vaarallinen alku tutustumiselle. Odotukset jatkolle ovat korkealla. Miasma Sky hyödyntää viime vuosina paljon kuultua videopeliäänimaailmaa ja kuoriutuu jopa tanssittavaksi biisiksi. Pianovetoinen nykivä ja rätisevä Ironworks kuitenkin ohjaa albumin takaisin melankolisemmalle tielle. Ossuary on hyvä esimerkki siitä, kuinka pinnassa ja kirkkaina Wiesenfeldin laulut välillä ovat – ja kuinka hyvin se näinkin utuiseen materiaaliin sopii. Wiesenfeld onnistuu saamaan Bathsin musiikkiin yllättävän paljon vivahteikkuutta. Takovasta tasatahtisuudesta huolimatta mielenkiintoinen No Eyes ja toisen levynsä aikaisen Bloc Partyn mieleen tuova Phaedra tekevät kokonaisuudesta entistä monipuolisemman. Tervetuloa tehosoittoon. ANNI EEROLA 7 VALERIE JUNE PUSHIN’ AGAINST A STONE (Sunday Best) Kun tunnetut muusikot osallistuvat vielä tuntemattoman artistin tuotannon tekemiseen, kävellään kapealla nuoralla. Itseoppineen moniosaajan Valerie Junen Pushin’ Against a Stone -albumilla lähtötilanne on juuri tämä. Folkia, soulia, bluesia ja bluegrassia sekoittelevan Junen levyä on ollut työstämässä itse The Black Keysin Dan Auerbach ja vielä muutama muu. Levyn alku esittelee kuuntelijalle modernin Nina Simonen. Junen oma ääni ja näkemys on hyvinkin vahva ja kantava, mutta valitettavasti loppulevyllä on turhan monta hämmentäjää. Yhdestätoista kappaleesta vain neljä on kokonaan Junen itsensä tekemiä ja Auerbach on kreditoitu viiteen kappaleeseen – ja niissä soivat mustat koskettimet. Tämä ei tarkoita, etteikö esimerkiksi You Can’t Be Told olisi hyvä kappale, on se, mutta esimerkiksi Booker T. Jonesin kanssa yhteistyössä tehty On My Way tukee ja tuo pal- » 36 « NRO. 7 8 CITY AND COLOUR THE HURRY AND THE HARM (Dine Alone Music) Kanadalainen Dallas Green on mies City And Colourin takana. The Hurry And The Harm on Greenin neljäs levy tämän nimen alla, mutta ensimmäinen Kanadan ulkopuolella nauhoitettu. Green kokosi itselleen oikean timanttitiimin soittajia, ja tuottajana toimi jälleen Alex Newport, kuten aiemmalla Little Hell levyllä, joka sai minulta kultatähden. Levyn aloittava nimibiisi on kuin voimaannuttava halaus. The Hurry And the Harmin alun yleisilme on hyvin päättäväinen. Albumi on kuin Local Nativesin loistavan Hummingbirdin valoisampi sisar. The Lonely Life ei ole biisinä erityisen mullistava, mutta ”Please don’t, please don’t pass me by” -fraasiin on saatu oikeaa anelun ja maanittelun makua. Green on kertonut halunneensa tehdä rehellisen albumin, jolle on tallennettu vilpittömiä hetkiä. Hän on myös avoimesti puhunut teemoista, joita levyllä käsittelee, kuten edellisestä bändistään luopumista ja mediaa. Tämä totuudellisuus ja ”orgaaninen biisinkirjoitus” ovat johtaneet lievään naivistisuuteen lyriikoissa, mutta ehkä ne sitten ovat… rehellisiä. Dallas Green on helposti lähestyttävä tavalla, jota kaikki eivät ole. Commentatorsin lausahdus tiivistääkin levyn perimmäisen sanoman: ”I’m not trying to be revolutionary”. ANNI EEROLA 9 RAFFERTIE SLEEP OF REASON (Ninja Tune) Klassista säveltämistä Birminghamissa opiskellut Ra?ertie eli Benjamin Stefanski käyttää osaamistaan elektronisen musiikin parissa ja julkaisee yhden tämän kesän kovimmista debyyttilevyistä. Mikäli joku vielä haluaisi identi?oitua amerikkalaisten persraiskaaman dubstep-nimikkeen alle, niin Sleep Of Reasonia saattaisi kutsua siksi, mutta puhutaan tällä kertaa sen sijaan vaikkapa bassomusiikista. Vahvin mielleyhtymä syntyy James Blaken debyyttiin, joka onnistuneesti yhdis-
TOMI TUOMINEN 9 THUNDERCAT APOCALYPSE (Brainfeeder) Mitä korkeammat ennakko-odotukset, sen varmempi on yleensä jonkinasteinen pettymys. Thundercat pyrkii tekemään tästä laskukaavasta historiaa ylittämällä kakkoslevyllään korkeimmatkin odotukseni. Pidin debyytistä kovasti, mutta Apocalypse nousee täysin omiin sfääreihinsä. Futuristisen modernin fuusiojazzin mestariksi itsensä jo debyytillään nostanut bassotaituri Stephen Bruner on toisella levyllään löytänyt itsestään intensiivisen poltteen ja kirjoittanut uskomattoman henkilökohtaisen ja koskettavan levyn. Surullista, että polttoaineekseen Bruner on tarvinnut parhaan kaverinsa, kosketinsoittaja Austin Peraltan ennenaikaisen kuoleman. Suuri osa biiseistä käsittelee kuolemaa ja menetystä hyvin henkilökohtaisella tasolla ja välittää ?iliksen paikoin liiankin lähelle. Suorastaan iholle. Jos Brunerin musiikkia ajattelee sliipatun fuusiojazzin jatkumoon, tämänkaltainen omakohtaisuus ja elämänmakuisuus on genressä täysin ennenkuulumatonta. Apocalypse on täynnä huomattavasti kovempaa biisimateriaalia kuin debyytti ja Oh Sheit, It’s X jopa kilpailee Get Luckyn kanssa tämän kesän kovimman tanssihitin tittelistä. Levy on yhtä aikaa kaunis, hauras ja surullinen, mutta potkii silti kovemmin kuin pehmeä ja kiiltävä ulkoasunsa antaa odottaa. Tämä mies on nero. TOMI TUOMINEN 6 KARL HYDE EDGELAND (Universal) En ajatellut, että Edgeland olisi täynnä ”lager lager lager lager mega mega white thing” -huutoja ja jytisevää bassorumpua, vaikka kyseessä onkin Underworldin vokalistin soolodebyytti, mutta silti levyn aikuinen soundi hieman yllätti. Albumin starttaava The Night Slips Us Smiling Underneath It’s Dress vastaa mielikuvaani ikääntyvän electronica-artistin soololevystä. Kiinnostavasti puikkelehtivan pianoloopin ja minimaalisen rytmitaustan päälle Hyde laulaa kuin Berliinin-aikojen Bowie tai nuori David Sylvian. Kaunis lupaus kiinnostavasta taiderock-albumista muserretaan kuitenkin jo Your Perfume Was The Best Thing -kakkosraidalla kun jännittävät kokeilut äänimaailmassa vaihtuvat tavanomaiseen oppikirjaesimerkkiin brittiläisestä pop-perinteestä, joka voisi olla kotoisin vaikkapa joltain Marillionin myöhemmältä Fishin jälkeiseltä levyltä. Ehkä Hyden debyytin ongelma onkin se, ettei mies ole osannut valita kohderyhmäänsä. Joka toisella biisillä hän pyrkii olemaan kiinnostava taidepoppari Brian Enon tai Peter Gabrielin hengessä, kun taas se toinen puolisko levystä voisi kaikessa yllätyksettömyydessään ja munattomuudessaan olla mukana euroviisukarsinnoissa. Huolellisella ohjelmoinnilla tästä saa ihan kelpo eepeen kummalle tahansa kohderyhmälle. TOMI TUOMINEN MAYA JANE COLES – Comfort (I/AM/ME) Vasta 25-vuotias Maya Jane Coles kuulostaa odotetulla debyyttialbumillaan ikäistään kypsemmältä. Comfort kaivelee kiinnostavalla tavalla elektronisen musiikin lähihistoriaa. Pyöreästi rullaava levy viittoilee niin triphopin, downtempon kuin electroclashinkin suuntaan, mutta albumin selkärankana toimii silti taipuisa, pehmeä house. Käytännössä omakustanteensa julkaistu Comfort kuulostaa kypsemmältä ja ehkä paremmin aikaa kestävältä kuin Disclosuren väkevä debyytti. Se on selkeästi albumikokonaisuus, joka on tarkoitettu myös kotikuunteluun. Colesin makseina julkaistut ja miljoonia katselukertoja youtubessa keränneet klubihitit loistavat poissaolollaan. Tilalla on tummaa elektronista soundia, joka yllyttää tanssimisen sijasta pikemminkin piiloutumaan maailmalta, pistämään kuulokkeet korviin ja suuntaamaan matkan sisäavaruuteen. Multi-instrumentalisti ja huippulahjakkuus Coles on soittanut käytännössä yksin kaikki levyn instrumentit. Muutamaa kovan luokan vierailua (Tricky, Kim Ann Foxman jne.) lukuunottamatta hän hoitelee myös levyn vokaaliosuudet itse. Levyn kansidesignissä Colesin olisi kuitenkin kannattanut turvautua ulkopuoliseen apuun. Se tuo mieleen pikemminkin halvan satukirjan kuin modernin ja innovatiivisen elektronisen äänitteen. 8 LEVYARVIOT ti brittiläisen tumman bassomurinan ja toisaalta Bon Iver -tyylisen singer/songwriter -biisinkirjoittamisen. Toisaalta mieleen kipuaa myös Brainfeederin tallista Ninja Tunelle loikanneen Lornin vahvasti kauhutunnelmainen moderni bassomusiikki. Ra?ertienkin musiikki on tummaa, pölyistä ja pysyttelee savuisissa ja varjoisissa nurkissa, mutta on silti Lornia tai Zombyä reilusti valoisampi ja positiivisempi. Varsin kelvollisiin vokaalisuorituksiin yltävä Stefanski ei ole aivan Blaken veroinen kultakurkku, mutta sopivissa määrin annosteltu huokailu ja vaikerointi antavat levylle inhimillisemmän tatsin kuin mitä puhdas instrumentaalimusiikki olisi koskaan tehnyt. Meikäläisestä Ra?ertie saa fanin heti levyn alkutahdeista alkaen. Oivaltavaa tuotantoa ja hienoja melodioita pursuava albumi sopii ehkä paremmin syksyn pimeneviin iltoihin kuin kesän rientoihin, mutta kaivelen tämän levyn varmasti esiin jälleen syyskuussa. TOMI TUOMINEN 8 AUSTRA OLYMPIA (Domino) Kun vielä parin vuoden takaisella debyytillä mielsin torontolaisen Austran Katie Stelmanisin sooloprojektiksi, niin Olympialla äänessä on kokonainen bändi. Triosta sekstetiksi kasvanut kokoonpano kirjoittaa biisit nykyisin yhteistyönä, mutta Stelmanisin äärimmäisen persoonallinen tapa laulaa on yhä bändin kirkkain ja tunnistettavin tavaramerkki. Debyytille ominainen jäinen ja määrittelemättömällä tavalla talvinen soundimaailma on saanut uusia sävyjä, ja siellä täällä pilkehtii myös aurinko. Singlebiisi Home ja toisen puoliskon We Become äityvät loppua kohden liki trooppiseksi rytmi-ilotteluksi, mutta Stelmanisin ääni puhaltaa senkin päälle kuin kylmä pohjoinen tuuli. Kaikkiaan Olympia on mielenkiintoinen leikki valon ja varjon välillä. Paikoin se lähentelee etäiseksi jäävää taidemusiikkia, mutta levy ojentelee auttavaa kättä popmusiikin suuntaan ja sulkee lopulta kaikki kuulijat hyiseen syleilyynsä. Austra on kiinnostava bändi tässä ajassa paljolti siksi, että se on ns. ”acquired taste”. Minulta vaati monta yritystä päästä sisään debyyttialbumiin ja nyt Olympian kohdalla jouduin jälleen hieman ponnistelemaan saadakseni itseni kuuntelemaan levyn alusta loppuun. Nuo ponnistukset kuitenkin palkittiin erinomaisella pop-levyllä, jossa riittää sisältöä pidempäänkin tutkiskeluun. TOMI TUOMINEN 5 TEXAS OIL HUSTLER (ASD Records) Mitä voi sanoa orkesterista, jonka Facebooksivullakin mainitaan, että se on “äänekäs muistutus siitä, miten tiukka bändi Hurriganes oli parhaimmillaan eli vuosina 19751979”? No, sitähän se on: Hustler on levyllinen Hurriganes-covereita, ja muutamia omiakin biisejä samassa hengessä. Tyylisuunnaksi mainitaan pub rock, tiedättehän, kolme sointua ja kosolti testosteronia siellä pubin nurkassa. Yhtä kaukana hipstereistä kuin itä lännestä ja päivä yöstä. Mutta mutta. Vaikka tämänkaltaiselle musiikille lieneekin kysyntää, kun kerran levykin on tehty, en voi olla ihmettelemättä tekijöiden kunnianhimottomuutta. Hustlerissa ei ole mitään sellaista, mitä ei olisi jo sataan kerSUE taan kuultu muiden esittämänä. Kun kerran tekijämiehiä ollaan, ja kilometrejäkin on melkoisesti alla, niin eikö pubirokkiakin voisi edes vähän freesata, tehdä siitä omannäköistä, kun osaamista mitä ilmeisimmin on? Miksi tyytyä tuttuun ja turvalliseen ja mielikuvituksettomaan jyystöön? MARJUT MUTANEN 8 IGNATZ CAN I GO HOME NOW? (Fonal) Kotimainen laatulevymerkki Fonal julkaisee belgialaisen Bram Devensin viidennen pitkäsoiton. Devens piiloutuu taiteilijanimen taakse, jonka on lainannut vihaiselta sarjakuvahiireltä. Can I Go Home Now on läpeensä henkilökohtainen albumi. Jopa sen kansikuva, lyijykynällä piirretty bokserin pää, liittyy Devensin kokemaan lapsuuden traumaan. Bokseri nimeltä Gibbe tuntuukin valvovan albumikokonaisuutta, sen vereslihaisia tekstejä ja riisuttua ääntä surullisilla silmillään. Devensin musiikki kuulostaa alkuaikojen Iron And Winelta, jolla on ollut käytössään Daniel Johnstonin äänitysvälineet. Kappaleet on laitettu purkkiin neliraitanauhurin ja läppärin avulla. Niiden rosoisessa hälyssä on lo-?n ydin. Kun Devensin laulun, akustisen kitaran ja satunnaisten jousisoitinten ympäriltä poistaa kaiken ylimääräisen, joutuu tilaan, joka on samanaikaisesti hypnoottinen, lämmin ja aavistuksen ahdistava. Devens tuo parhaimmillaan mieleen Bob Dylanin ja sellaiset ikivanhat blues-äänitteet, joille on tuntunut tarttuneen enemmän kuin pelkkä lauluesitys. Niille on tarttunut myytti. Ignatzin erottaa traditiosta tietenkin se, että hänen luomansa äänimaailma on täysin tietoinen ja keinotekoinen. Siitä huolimatta Can I Go Home Now on hyvin mielenkiintoinen teos. JOONAS KUISMA 8 GOLDEN SUITS GOLDEN SUITS (YepRoc Records) Golden Suits on Department of Eagles -yhtyeessä kannuksensa hankkineen yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä Fred Nicolausin yhden miehen projekti. Sen ympärillä tosin pyörii liiaksi lahjakkaita muusikoita, jotta se olisi aidosti soolotyö. Nicolausta ovat sävellystyössään auttaneet muun muassa Grizzly » 37 « NRO. 7 Bearin Chris Bear ja Chris Taylor. Golden Suits on brooklyniläistä älykköpoppia sanan varsinaisessa merkityksessä. Nicolaus eli raskaan vuoden, jonka aikana esimerkiksi matkusti Saksaan selvittämään isoisänsä kuolemaa toisessa maailmansodassa. Samalla hän kiinnostui obsessiivisesti novellikirjailija John Cheeveristä, jota kutsutaan Amerikassa ”Lähiöiden Tsehoviksi”. Golden Suitsin sanoitukset yhdistävät Nicolauksen raskaat kokemukset suoriin lainauksiin Cheeverin pienoisproosasta. Yhtyeen nimi onkin saanut nimensä erään Cheeverin novellin viimeisistä sanoista. Kun Golden Suits on hyvä, se on loistava. Levyn avausraita Swimming in ’99 on liikuttavan elinvoimainen ja aurinkoinen folkpop-kappale, jonka taustalla painaa keväisen etelän pysäyttämätön poljento. Pianoballadi Restaurant Song on niin suoraviivaisen taitavasti kirjoitettu, että muistuttaa laulelmaa. Little One on pieni ja pakahduttavan kaunis. Kun Golden Suits ei ole loistava, se on silti aika hyvä. JOONAS KUISMA 7 EUROCRACK HUUME (Fullsteam/Mörssi Records) Nousen pois täyteen tageja maalatusta metrovaunusta helsinkiläisessä lähiössä. Olen utelias mutta pelokas. Ystävältäni saamani tekstiviestin perusteella sitä saa vain täältä. Koko kaupungin parasta Eurocrackiä. Kun pahamaineiset Eurocrack-paronit, Julma-Henri ja RPK, syntetisoivat sitä laboratoriossaan ensimmäisen erän kesällä 2012, menivät paikalliset nuoret aivan sekaisin ja nostivat pienen satsin poliisitilastojen kolmoseksi. Haravoin katseellani edessäni avautuvaa surullista näkyä: vanhoja, täriseviä pirinistejä ja nuorempia kamapäitä subutex-vajareissaan. Kaikki odottavat. Ensimmäinen asia, jonka oppii on, että aina joutuu venaamaan. Parinkymmenen minuutin kuluttua diilerit ilmestyvät mustiin pukeutuneina huudeille. Julma-Henrille maksetaan ja RPK jakaa kamaa kulman takana minigrip-pusseissa. Ostan parilla kympillä. Pääsen kotiin. Revin minigrip-pussin rikki, laitan Eurocrackiä pesään ja alan polttaa sitä kovalevylleni. Pääsen nousuvaiheeseen. Korvani täyttyvät tiukasta, hyvin syntetisoidusta jyskeestä. Mieleeni nousee ahdistavia kuvia synkästä todellisuudesta, joka näyttäytyy
minulle vieraana. Päihteitä, väkivaltaa ja rumuutta. Haluaisin rentoutua, tulla iloiseksi tai nähdä asiat selvemmin, mutten voi. Laskujen aikana tajuan hämärästi, että trippi tulee kestämään liian kauan ja ahdistun entisestään. JOONAS KUISMA 6 GOGOL BORDELLO PURA VIDA CONSPIRACY LEVYARVIOT (ATO Records) Manhattanin mustalaispunkretkue keulillaan rockin Super Mario Eugene Hütz julkaisee kuudennen pitkäsoittonsa. Bändin mukaan levyllä käsitellään esimerkiksi itämaista ajattelua, universaalia yhteenliittymistä ja ylihistoriallisen kollektiivisen tajunnan luomista. Levyn nimi itsessään viittaa costaricalaiseen sanontaan puhtaasta tai oikeasta elämästä, jolla on myös omat poliittiset viittauskohteensa. Tyypillistä gogolbordelloista ideologiaa siis. Levykokonaisuudet eivät yleensä ole olleet jatkuvasti kiertävän ja konserteissa täysin pidättelemättömän Gogol Bordellon vahvuus. Musiikillisia vaikutteita on jälleen kerätty jokaisesta maailmankolkasta. Siellä ne sitten ovat keskenään: reggaen takapotku, balkanpaahto ja se punkin siemen, jota Hütz kumppaneineen niin kovasti vaalii. Tämä runsas, soinnillinen makumatka ei kuitenkaan puserru kovin hyväksi laulunkirjoittamiseksi. Aidosti kiinnostavat kappaleet ovat harvassa. Levy kuitenkin alkaa vahvasti. We Rise Again on onnistunut jyräys. Hütz on sanonut sitä koko albumin teemalliseksi ytimeksi, sillä raidalla kohotaan kohti taivasta, koska musiikista saa niin hyvän meiningin päälle. Ensisingle Malandrino miellyttävine latinotorvineen on myös kelpoa kamaa, samoin juustoinen lattariballadi I Just Realised. Muutoin Hützin ainainen lauluaksentti ja musiikillinen sekametelisoppa lähinnä ärsyttävät. JOONAS KUISMA 7 MAPS VICISSITUDE (Mute) Jo kolmanteen täysipitkään ehtinyt Maps eli James Chapman on patentoinut itselleen tunnusomaisen ja toimivan shoegazing-synapoppissoundin. Birminghamista kotoisin oleva Chapman keikkailee bändin kanssa, mutta tällä levyllä hän vastaa itse sekä ohjelmoinnista, soitosta että tuottamisesta. Mapsin musiikki on perinteisin brittiläisin syna- ja rumpukonesoundein sovitettua kaihomielistä poppista. Vaikutteita voi hakea New Orderista ja Erasuresta My Bloody Valentineen asti. Tyylillä ja maltilla toteutetut kitarasovitukset tuovat mukavaa vaihtelua kappaleisiin juuri kun järkkälemäiset synasoundit alkavat kuulostaa puuduttavalta. Chapmanin laulusoundi on pehmeä, lähes kuiskauksenomainen ja lopulta aika unettava, siinä on ilmiselviä shoegazing-vaikutteita. Ulosannissa saisi olla enemmän vaihtelua. Chapmanin eläytyminen on vakio, oli kyseessä säkeistö tai kertosäe. Erinomaisista kappaleista (avausraita A.M.A. ja koukuttavan kertsin omaava You Will Find a Way) huolimatta levy menettää pisteitä tasapaksusta toteutuksesta. Kappaleet soitetaan läpi samalla tempolla hyvin samankaltaisilla sovituksilla. Ideat ovat loppuneet kesken ja kappaleet on äänitetty noudattaen tuttua ja turvallista kaavaa. Biiseistä ja levystä kokonaisuutena olisi saatu huomattavasti enemmän irti tuottajan tai muun yhteistyötahon avustuksella. THOMAS LILLEY 5 JESSICA WOLFF RENEGADE (Hyena Records) UMK:sta pari vuotta sitten tuttu Jessica Wol? on tehnyt hurjasti töitä viimeisen neljän vuoden ajan musiikkinsa eteen. Levy on äänitetty kertaalleen uudestaan ja tämän tiimoilta on käyty jopa Los Angelesissa saakka. Apuna tuotantohommissa on ollut Jimmy Westerlund (mm. Negative ja Sturm und Drang), ja kappaleiden sävellyksessä jeesiä on saatu noin tusinalta ruotsalaiselta ja suomalaiselta biisinikkarilta. Jessican musiikki vannoo pitkälti Max Martinin aikoinaan luoman sävellys- ja tuo- tantotyylin nimiin. Siinä merkityksetön säkeistö pyritään naittamaan mahdollisimman mahtipontisen ja raskaan kertosäkeen kanssa. Usein niiden välissä pidetään alleviivattu tauko, jotta kertosäkeen vaikutus tehostuu (I Will Live On, Want You Out of My Head yms ). Vaikka tässä soitetaan säröisillä kitaroilla ja rummut hakkaavat, ei tätä voi kliinisen ja muovisen tuotannon takia heviksi tai hard rockiksi kutsua. Kappaleet on vielä maustettu Britney Spears -tyylisillä puhelinlauluefekteillä ja rumpukoneilla, jotka tulivat muotiin juuri Max Martinin toimesta noin 15 vuotta sitten. Wol?n musiikki hyötyisi kokonaan omista teksteistä ja sävellyksiä. Lainasäveltäjien kynät ovat suoltaneet Jessicalle geneeristä huttua. Musiikista puuttuu sielu. Myös rosoisempi tuotanto olisi eduksi jonkinlaisen vakuuttavuuden saamiseksi. Jessicalla on nyt levyllinen euroviisubiisejä, jonka kanssa pitäisi tehdä jotain. Suomessa tilanne tulee olemaan hankala tämän lätyn kanssa, mutta Wol?n tähtäin taitaa olla ennemminkin ulkomaan markkinoilla. Onnea sinne! THOMAS LILLEY 6 SPECIAL FRIENDS S/T (Special Friends) Special Friends on pysytellyt piilossa levynjulkaisuun saakka, vaikka yhtye on perustettu Helsingissä jo vuonna 2008. Yhtye on treenaillut ja kirjoitellut lähinnä moderniin rockiin luokiteltavia kappaleita kaikessa rauhassa. Levytykset aloitettiin jo vuonna 2011 yhdessä koko rockkansan radiotoimittajan Pekka Laineen kanssa, joka toimi äänitysten tuottajana. Levyn vahvuus on tuotannossa mutta valitettavasti kappalemateriaalista on tingitty. Special Friends haluaa hilata lipun mahdollisimman korkealle joka kertosäkeessä, mutta siihen tarvittaisiin vielä kertaluokkaa paremmat melodiat (esim. Nicole, Angel Eyes). Soundit ovat napakat ja sovituksiin sekä dynamiikkaan on kiinnitetty ansiokkaasti huomiota. Stemmat ns. pölähtävät juuri oikeissa paikoissa, ja Laineen oma tausta näkyy monissa sovituksissa. Harmittavaisesti laulut aiheuttavat enemmänkin korvasärkyä. Kuulostaa rasittavalta, kun laulaja Pauli Nissinen ylieläytyy huonosti äännettyyn ja kieliopillisesti kyseenalaisesti laadittuihin teksteihin. Levyn heikkoudet ovat sääli, etenkin kun huomaa, miten paljon vaivaa sen kasaamiseen on pantu. Levy vilisee pieniä yksityiskohtia ja sovituksellisia neronleimauksia, jotka paremman biisimateriaalin ja tulkinnan kanssa nostaisivat arvosanaa parilla pykälällä. THOMAS LILLEY 7 COLOR DOLOR CUCKOO IN A CLOCK (Konkurssi) Color Dolor on helsinkiläinen vuonna 2011 perustettu kokeellisempi taidepopyhtye, joka sai alkunsa laulua opiskelevan Stina Koskisen opinnäytetyönä. Elektronisia ja akustisia soittimia Stinan taiturimaisen laulun kanssa yhdistelevä esikoislevy Cuckoo in a Clock on kerännyt jo mediahuomiota etenkin What is Left -videonsa myötä. Levyn kappaleissa on haettu normeista poikkeavia sovituksia, joista tulee mieleen etäisesti Björk, mutta huomattavasti enemmän Rubik. Jälkimmäisenä mainittu yhtye kuitenkin pesee vielä kappalemateriaalillaan Color Dolorin, joka tyytyy konsismuusikolle tuttuun tapaan hakemaan ansioita kiinnostavasta ja erikoisesta soitosta. Kappaleista puuttuu vielä tarttumapinta ja hyvät melodiat. Ei näitä biisejä mukana lauleta. Stinan heikohko ääntäminen käy usein rasittavaksi, kun melodiat ovat jääneet viimeistelemättä ja silti niistä yritetään heruttaa mahdollisimman paljon lauluniekkujen avulla. On Color Dolorissa todella paljon hyvääkin. Levyn pisin kappale Measures on mainio esitys yhtyeen kyvystä tehdä halutessaan kaunista musiikkia. Bändi onkin selkeästi parhaimmillaan hiljaisemmissa kappaleissa kuten Measures ja Beasts, joissa se ja Stina malttavat mennä kappaleen ehdoilla. Toivottavasti jo seuraavalla levyllä Color Dolor saa viilattua kappaleisiinsa enemSUE män kaivattua ja sille helposti saavutettavaa kauneutta ja tarttuvuutta kuitenkin pitämällä kiinni jo tyylikkääksi kehittyneestä soittotyylistään. THOMAS LILLEY 10 JOSHUA REDMAN WALKING SHADOWS (Nonesuch) Kun en ole koskaan osannut soittaa kuin auttavasti mitään, olen tyytynyt arvioimaan musiikkia ?ilispohjalta. En ymmärrä musiikin tekemisen teknisestä puolesta mitään, mutta arvostan tunteita herättävää musiikkia, vaikka musiikkiopiston käyneet tuttuni katsoisivatkin musiikkia nenänvarttaan pitkin. On ihanaa riehaantua kahden soinnun renkutuksista. Saksofonisti Joshua Redmanin Walking Shadows tekisi luultavasti vaikutuksen myös musiikkia teknisenä suoritteena kuuntelevaan. Ainakin Redmanin johtaman jazzkvartetin, jossa soittavat miehen itsensä lisäksi pianisti Brad Mehldau, basisti Larry Grenadier ja rumpali Brian Blade, keinuvat soinnut tekevät jazzista vain perusteet tietävän onnelliseksi. Saksofoni sykkii kaiken keskustana, mutta muut soittimet tukevat Redmanin soittoa komeasti. 12 kappaleen levy on täynnä tunnelmallisia kappaleita, jotka synnyttävät pään sisään monipuolisia kuvia. Saksofoni maalaa ilmaan vuoroin kuvia menneen maailman savuisista salakapakoista, vuoroin tämän päivän urbaanin hektisyyden lipussa kohti yötä. Täysi kymppi olisi varmaan jazz-puristin mielestä liikaa, mutta minusta se ei ole inspiroivasta pään sisälle syntyvästä kuvastosta yhtään liikaa. vanhempi, iskee miehen kasari?ilistely parhaimmillaan syvälle nostalgiahermooni. Kesä 1989 on tavallinen nuoruudenylistyslaulu, mutta toimiva sellainen. Helteisessä kesässä vuosiluku on sivuseikka. Biisin nostalgia toimii olipa sitten ollut 17-vuotias 1989, 1997 tai vaikka 2010. Kesä huokuu monesta raidasta muutenkin kuin nimensä perusteella. Oliko 1980-luku todella aurinkoisempaa ja iloisempaa aikaa vai onko mielemme vain tehnyt siitä sellaisen? ILKKA LAPPI 7 ANDREW WYATT DESCENDER (Coop) Amerikkalainen Andrew Wyatt taitaa eurooppalaisille olla parhaiten tunnettu ruotsalaisen Miike Snow -tuottajaduon albumin vokalistina. Hän on kuitenkin toiminut myös Bruno Marsin ja Mark Ronsonin kaltaisen megatähtien kanssa. Descender on Wyattin ensimmäinen soololevy. Se tuo paikoitellen mieleen oman erinomaisuutensa sijaan popmusiikista intoutuneen Grizzly Bearin tai vaikkapa Matthew Dearin. Iäkkäämmät poppipäät saattavat löytää yhtäläisyyksiä myös Cardinaliin. Mukana Descenderillä on Prahan ?lharmoninen orkesteri. Wyattin musiikki soikin eeppisesti. Cluster Subs tuo mieleen klassisen 60- ja 70-luvun popin. Puhaltimet tuovat kokonaisuuteen mukaan outoa Disney-henkisyyttä. Välillä kappaleet tuntuvat uppoutuvan oman pehmeytensä sekaan ja niitä on vaikea löytää kerrosten alta. Albumin kohokohdaksi nousee In Paris They Know How to Build a Monument, joka on silkkaa musikaalia. JARKKO FRÄNTILÄ ILKKA LAPPI 7 ONE HIDDEN FRAME THE WATER SEEMS INVITING (Full House) Lappeenrannan lahja suomalaiselle punkille, One Hidden Frame, on varttunut yli kymmenen vuoden ikään. Neljännellä levyllään yhtye kuulostaa kaikin puolin moitteettomalta. Biisit puskevat korvakäytäviin asiaan kuuluvalla energialla ja bändillä on selvästi tekemisen meininki. Bändillä on soittamisessa selvästi tekemisen meininki, eikä turhia suvantokohtia 11 kappaleen joukkoon ole mahtunut. Onko se oikeastaan loppupeleissä hyvä asia? Onko todistamisen tarve bändillä liiankin kova? Biisit eivät poikkea tasaisuuden janalta oikeastaan kumpaankaan suuntaan. Huteja ei levyltä löydy, mutta toisaalta paahto on sen verran armotonta, että huippuhetketkään eivät oikein erotu. Parhaimmillaan bändi on biiseissä, joissa kitarari?t nousevat keskiverron yläpuolelle. Selkeimmin kokonaisuudesta erottuu Cynic Stomp ja Jo Bouwmeesterin naisäänellä maustettu I Need a Second. One Hidden Framen pelastukseksi koituu se, että levy on maltettu pitää vain karvan yli puolen tunnin pituisena. Kun korvat alkavat osoittaa puutumisen merkkejä, levy loppuu. Useammalla kuuntelulla myös musiikkiin ujutetut nyanssit alkavat erottua, mikä kiistatta lisää levyn elinikää. Jättipotti jää bändiltä kuitenkin vielä lunastamatta. ILKKA LAPPI 8 KALLE AHOLA 1989 (Sony) Mikä näitä nelikymppisiä suomalaismuusikoita vaivaa? Ensin Anssi Kela tempaisi härskisti kasarivaikutteisen levyn ja nyt samaa vuosikertaa Kelan kanssa oleva Kalle Ahola kumartaa nuoruudelleen. Koska ikätovereiden julkaisujen välillä ei ole kuin pari kuukautta, on vaikea välttää vertailua. Myös Aholan nostalgiatrippi pursuaa kasarisoundia, mutta siinä missä Kelan levy oli riemastuttava irtiotto kaikkeen miehen aiemmin julkaistuun, Aholan tuotoksessa on vähemmän yllätyksellisyyttä. Se on sellainen levy, mitä voi odottaa Kalle Aholalta, joka hakee vaikutteita 1980-luvulta. 1989 nyökkää Duran Duranin ja muiden aikakauden suurten nimien suuntaan, mutta myös 1980-luvun suomirokista on haettu sävyjä. Mahtipontisen suurin siveltimenvedoin tässäkin maalataan. Vaikka Ahola on kahdeksan vuotta minua » 38 « NRO. 7 8 VHK VELED HARAPTAT CSILLAGOT! (Ektro) VHK eli englanninkieliseltä nimeltään Galloping Corones on 1970-luvulla perustettu unkarilainen shamanistifolkia soittava yhtye, joka julkaisee nyt ensimmäisen levynsä 13 vuoteen. Mukana tulevat sanat niin englanniksi kuin unkariksikin – yhtye laulaa omalla kielellään. Sellaista Ektrolta siis tällä kertaa. Onneksi – Ektrosta kun on kyse – avantgarden ja taiteen maailmaan mennään jälleen musiikki edellä. Albumi on sekoitus hidastempoista psykedeliaa (avauskappale Handshake) ja punkin asennetta (kolmas kappale The Celebration of Life). Ei ihme, että esimerkiksi Jello Biafra julkaisi yhtyeen tuotantoa 90-luvulla Alternative Tentacles -levy-yhtiönsä kautta. Vaikka VHK tuoksahtaakin enemmän kuin vahvasti kulttiainekselta, ei tämän kannata antaa pelottaa. Siinä missä uudemmat psykeyhtyeet kuulostavat siltä, että imitoivat esikuviaan, VHK on näiden esikuvien ikäinen. Sen kuulee intohimosta ja kappaleista. JARKKO FRÄNTILÄ 7 VERSUS ALL A PORTAIT OF DISCONTENT (Räkälevyt) Emotionaalisen punkrockin tekeminen ei ole helppoa. Kun tunteet ovat suuria ja kertosäkeet vielä suurempia, on vaarana yliyrittäminen. Onneksi Espoosta ponnistava Versus All välttää nämä sudenkuopat miltei kokonaan. Se kuulostaa turkulaiselta, mikä on tässä tapauksessa vain kehu. Death Among Us on oivaa räkäpunkkia, jollaista löytää vaikkapa salolaisen No Shamen levyiltä. Rise And Fallilla yhtye yrittää hieman keveämpää ja popimpaa otetta, mutta ajaa metsään muuten leiviskänsä hyvin hoitavan laulaja Niko Ailamon ailahtelevan suorituksen takia. Kertosäe toimii huomattavasti alkua paremmin. Suomalaisen punkin rima on tällä hetkellä korkealla, mutta Don’t Give Upin kaltaiset punkkappaleet eivät jää kakkosiksi tyylilajin priimoille. Levyn viimeinen kappale Trust No One yrittää olla vähän liian kunnianhimoinen punkballadi. Kolme hitaampaa kappaletta riisumalla kokonaisuus olisi ollut vieläkin vahvempi. JARKKO FRÄNTILÄ sue.fi
» REPLAY JARI MÄKELÄ THE DARKNESS – Permission To Land (Atlantic) H sin olevan The Darknessin olemassaolosta Sweatmasterin Britannian-kiertueen yhteydessä. Yllättäen NME:kin kirjoitti obskuurista, powerpoppaavasta hairmetalbändistä, ja kesäkuussa ilmestynyt Growing On Me -single soi jopa Suomen radioasemilla. Albumin ilmestymisen jälkeen se alkoi soida yhä tiheämmin. Kuin tyhjästä ilmaantuneen The Darknessin rakettimainen nousu pintajulkisuuteen oli kova paikka monelle vanhakantaisesta hardrockista ja metallista diggaavalle henkilölle. Heidän omat, ehkä pitkäänkin puurtaneet suosikkinsa eivät koskaan olleet saavuttaneet vastaavaa mediahuomiota. Sitäpaitsi The Darkness esiintyi pilke silmäkulmassa, mikä antoi sen väärän vaikutelman, ettei bändi olisi ollut hommansa kanssa tosissaan. Kenties yhtye jopa uskaltautui pilkkaamaan hardrockin ja metallin pyhimpiä kliseitä ja kipupisteitä? Tämähän ei pitänyt paikkaansa. The Darkness ei milloinkaan nauranut yleisölleen, vaan yhdessä yleisönsä kanssa. NME:n kaltaisten popmedioiden käsikirjoitusta (alkuvaiheen hypeä ja suitsutusta kansikuvineen väistämättä seuraava mustamaalaus, negatiiviset otsikot ja pyrkimys artistin uran tuhoamiseen) seuraaville trendipoppareille The Darknessin fanittaminen oli luvallista joulun 2003 listakakkosen Christmas Time (Don’t Let The Bells End) singletilastoista tipahtamiseen asti. Sitä edeltänyt puoli vuotta vietettiin täysillä The Darknessin kulta-aikaa, jolloin pitkät heviletit, kiiltävät spandexit ja tarttuva hardrock olivat luvallisia paheita muiden 80-lukulaisten muotivillitysten rinnalla. Permission To Land oli mainio soundtrack tuolle kuherruskuukaudelle. Millä tahansa vuosikymmenellä julkaistuksi hardrocklevyksi korkeatasoinen ja viihdyttävä kokonaisuus poiki neljä singlelohkaisua, jotka muodostavat albumin a-puoliskolle laittamattoman hittiryppään. Tarttuvana powerpoppaava Growing On Me, kaikkien aikojen hämmentävimmän yhteislaulukertosäkeen omaava Get Your Hands O? My Woman, rakkauden voimasta saarnaava I Believe in a Thing Called Love ja edellisen biisin teemaa jatkava, kasari-, jopa Big Country -henkinen hymni Love is Only a Feeling ovat upeita biisejä. B-puoli ei ole yhtä kova hittiputki. Pikkuveli Dan Hawkinsin kitarankuritus nousee isoveljen laulumelodioiden rinnalle tasaveroiseksi elementiksi. Vastustamattomasti junttaava Givin’ Up jatkaa ykköspuolen avauksen, Black Shuck, lyyrisillä linjoilla. Friday Night on mahta- SERAFIEL THE MARKS Takuuvarman suureellista indiepoprockia uuden musiikin nälkäiselle. Tilaa tuore debyytti ja katso musavideo osoitteessa www.sera?elmusic.com SUE » 39 « NRO. 7 va kitarapopkappale. Sytkäriballadi Holding My Own päättää alkuperäisen Permission To Landin, mutta wizzardmainen jouluhitti Christmas Time on lisätty bonukseksi myöhemmille cd-painoksille. Roy Thomas Bakerin tuottama kakkoslevy One Way Ticket to Hell... and Back (2005) ei ollut edeltäjänsä kaltainen ri?ttelyjuhla, vaan albumi, jollaisen Queen olisi voinut julkaista, mikäli joskus olisi onnistunut yhdistämään 70ja 80-luvuilla käyttämänsä tuotantotyylit studio-olosuhteissa. Median vastaanotto oli lievästi sanoen nuiva, ja paineet bändin sisällä kovat. Phil Lynottin näköisen viiksekkään Frankie Poullainin erottua bändistä basistin paikalle nostettiin kiiltäväkuuppainen kitararoudari Richie Edwards, joka osa- si imitoida kohtuullisesti Brian Johnsonia. Kun keulakuva Hawkins oli hölmöillyt riittävästi, hän sai korokepohjakenkää/erosi bändistä vuonna 2006. Muut jäsenet saivat hetken toteuttaa keskinkertaisia hardrockambitioitaan b-luokan Airbourneyhtyeessä Stone Godsissa. Hawkinsin soolouran kirkkain hetki oli vuosina 2008-2010 aktiivisesti toiminut Steel Panther -tyyppinen parodiabändi Hot Leg. Stone Gods ja Hot Leg pantiin jäihin kaksi vuotta sitten, kun The Darknessin alkuperäinen kokoonpano kaikkien eduksi kasattiin uudestaan. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LEVYARVIOT einäkuussa kymmenen vuotta sitten kaverini piti sarjakuva-albuminsa julkaisun kunniaksi kekkerit Helsingissä. Ensin pistäydyin kuitenkin Stupido-Shopissa. Levykaupassa raikui tarttuva, samaan aikaan AC/DC:n ri?rockista ja Freddie Mercuryn vokaaliakrobatiasta muistuttava raikas, melodinen rokkibiisi. Tiskin takana levysedät pyörittelivät musiikille snobisti kulma- ja viiksikarvojaan. Välittömänä maalaisjunttina uskaltauduin tiedustelemaan ääneen, mikä levy mahtaakaan soida. Levysetä ei puhunut mitään, mutta viittoi sentään samana päivänä ilmestyneen Permission to Land -albumin suuntaan. Kuuntelin kaksi biisiä, ja ostin kaksi vinyyliä. Toisen nimeä en enää muista. Julkaisukekkereissä kilistelin samppanjaa ystävieni kanssa. He kysyivät, mitä minulla on kangaskassissani tuoreen sarjakuvakuvaalbumin lisäksi. Näytin. ”Onko tämä LP-levy?” ”Vieläkö niitä valmistetaan?”, he kyselivät. Kerroin heille, että kyseessä on tämän hetken ehkä kuumin rocknimi The Darkness. ”The Darkness? Tyhmä nimi”. Vähänpä he tiesivät. En tiennyt paljon minäkään. Olin saanut vihiä Englannin itäisimmästä kaupungista Lowestoftista kotoi-
» LEFFAVIERAS MANNAN FANITUSLISTAT ENSI-ILLAT Aution saaren elokuva – No, tietysti mä mieluummin ottaisin autiolle saarelle jotain ihan muuta kuin elokuvia. Pitäisi olla jotain, joka pitäisi mut järjissäni. Mutta jos sen tosiaan täytyy olla elokuva, niin ehkä jonkun self-help bookin elokuvaversio, johon voisi palata hädän hetkillä, että se nostaisi mut paniikin alhosta. Joku mantranomainen juttu, josta voisi saada viisaita lauseita. Vaikka joku buddhalaismunkin luento. » HOLLYWOODIN UHRIT S ofia Coppolan todellisuuspohjaisessa Bling Ringissä bling-tasoisesti pärjäävien hollywoodilaisvanhempien teiniskidit muodostavat jengin, joka käy rosmoamassa siellä asustavien kuuluisuuksien kämpistä merkkivärkkejä, rahaa ja vielä huumeitakin, jos silmiin sattuu osumaan. Taas kerran osui onnekas leffavierasvalintani aika lailla nappiin. Herkänhehkeä laulajatar Manna on nimittäin tehnyt töitä kyseisessä eliittikaupunginosassa ja lukeutuu myön Sofia Coppolan tykkäysrinkiin. – Ellei tietäisi ton perustuvan tositapahtumiin, niin se olisi aika tyhmän epäuskottava. Ja juuri se tekikin tosta mielenkiintoisen, koska siinähän käsiteltiin täysin yleisestä todellisuudesta vieraantunutta sakkia. Niillä kaikilla hahmoilla oli omat erilaiset sävynsä. Jotenkin oli pakko tuntea myötätuntoa tätä vain mihin tahansa ryhmään haluavaa poikaa kohtaan, joka ihastui tähän älykkääseen johtajahahmoon. Ja sehän oli ihan oikeasti pieni sosiopaatti vailla minkäänlaista empatiakykyä. Mutta oli ne muutkin tytöt täysin todellisuudesta vieraantuneita. – Tottakai ihminen on vastuussa itsestään ja kykenee sivistämään itseään, mutta miten voi sellaisessa ympäristössä oppia tekemään oikeita ratkaisuja. Se on niin raju ympäristö, että eihän tota voi pitää mitenkään laajaalasemmin yhteiskuntakriittisenä elokuvana, vaan toi oli pelkästään Hollywoodin erityisrikkaan piirin nuorisotyypin kuvaus. Ja sellaisena ihan realistisen oloinen kyllä, koska totahan se niiden elämäntapa on. Kun mä olen siellä viettänyt aikaa, niin mä olen huomannut senkin olevan fakta miten korostunutta pintakulttuuri siellä on. Siinä pienessä showbusiness kidsien piirissä aurinkolasien ja autojen merkit on tosi tärkeitä, ja noihan oli kaikki tällaisista perheistä. – Tää leffa kritisoi juuri sitä piiria ja sitä elämäntapaa.Tän kulttuurin vaikutuksen alaisena esimerkiksi Sofia Coppola on valinnut toisen tien. Tuleehan hänkin Hollywoodin ”kuninkaallisesta” perheestä, mutta hän on valinnut käyttää aivojaan ja toteuttaa erilaista naisellisuuden mallia. Mä näin, että tää elokuva käsitteli näitä nuoria uhreina. Siinä oli uhreina ja myös isoina syyllisinä myös niiden vanhemmat, kuten tää äiti, joka haki henkisyyttä jostain mystisestä vaihtoehtouskonnosta, ja samaan aikaan teki vitamiinismoothieita ja tarjosi lapsilleen laihduttavia amfetamiinipilleriaamiaisia. – Tää elokuva oli täynnä ristiriitoja, mikä myös tavallaan lisäsi sen uskottavuutta. Mitään tollastahan voisi oikeasti tapahtua vain erittäin pienen ryhmän elämäntavan puitteissa. Mutta kuten säkin, myös mä mietin, että jättääkö ne tosiaankin auton ovet auki ja lompakkonsa ovitaskuun. Voiko joku olla niin tyhmä? Ja miksei niiden asunnoissa ole hälyttimiä tai vartijoita? – Koko tohon pintakiiltoon oli tosi taitavasti upotettu hirvittävän rajuja asioita. Esimerkiksi se aseella leikkiminen ilman tietoa siitä, onko se ladattu vai ei, heroiinin polttaminen ja auton ajaminen kamapäissään. Kuolemanvaarallisia hetkiä koko ajan. Ne perheet olivat tosi vieraantuneita mistään oikeista tunteista, eikä ne edes tajunneet omien hommiensa rappiollisuutta. Koko touhu oli kuin kaupasta ostettu kiiltävä omena, joka on sisältä mätä, mutta säilöntäaineet on säilyttäneet sen punaisena vuosien ajan. Se pinta peitti jotain todella syvää. Ei tarvitse maata likaojassa ollakseen täysin marginalisoitunut, sekaisin, todellisuudesta vieraantunut ja todellisessa vaarassa. – Ei tätä leffaa silti kahteen kertaan katsoisi. Se ei yksinkertaisesti vaan ole ihan niin kiinnostava, ei siinä juurikaan ole useampia tasoja. Tietynlaisena Hollywoodin uhrien ja sen elämäntavan kuvauksena se oli silti mielenkiintoinen. Kuvionahan se oli aika tyhmä: tyhmät ihmiset tekee tyhmiä asioita. Jotkut hyvät yksityiskohdat oli enempien tähtien arvoisia, mutta kokonaisuuden taso jää kolmeen. Erityisen virkistävää oli se, että vaikka tässä kuvattiin teinejä, ei seksillä mässäilty sekuntiakaan, niin kuin yleensä on tapana. – Soundtrack oli todella hyvä, musiikki meni hyvässä synkassa kuvien kanssa – niin kuin Sofia Coppolan elokuvissa aina. Tässä mä yllätyin siitä, miten hienosti oli yhdistetty 70-luvun krautrock-äijä Klaus Schulzen estetiikka nykyajan klubimusiikkiin. MARKKU HALME Manna Suosikkinäyttelijä – Meryl Streep. Mä tykkään sellaisista näyttelijöistä, jotka oikeasti heittäytyy syvään päähän ja paljastaa itsestään jotain, mikä menee tunteen näyttelemisen ohi ihan oikeaan tunteeseen. Mä aika usein vaikutun Meryl Streepin läsnäolosta valkokankaalla, oli rooli mikä hyvänsä. Se on hienosti päässyt eri elämänvaiheissa valitsemaan rooleja, joitka näyttää siitä eri syvyyksiä. Suosikkiohjaaja – Woody Allen. Käyn katsomassa sen ihan jokaisen elokuvan, vaikka ne ei aina tasalaatuisia olekaan. Psykologisesti se edustaa ihan huippua, ja parhaimmillaan sen dialogit ja henkilöohjaus on nerokkaita. Joskus se kylläkin alittaa oman standardinsa ja onnistuu vain parodioimaan itseään. Toinen mun vahva suosikki on Roman Polanski, jo vaikka pelkästään loistavan ja härskisti aliarvostetun Bitter Moonin takia. Elokuvamaasuosikki – Mä oon vähän vahingossa rakastunut ranskalaisiin leffoihin sitä kautta, että yritän pitää yllä ranskankielentaitoani pystyäkseni puhumaan mun isän kanssa. Mä käyn katsomassa jokaisen uuden ranskalaisen leffan, kertoo ne sitten kokkaamisesta tai intohimoisesta rakkaudesta. Mä oon syntynyt Pariisissa, joka on mulle rakas kaupunki, ja mulla on ikävä sitä kulttuuria. Ne leffat on mulle lähikosketus siihen hassuun omanarvontuntoon ja omanlaiseensa huumoriin ja höyrypäisyyteen. TÄHDET Markku THE BLING RING, USA 2013. OHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS: SOFIA COPPOLA. PÄÄOSISSA: EMWATSON, KATIE CHANG, ISRAEL BROUSSARD, TAISSA FARMIGA, LESLIEL MANN. KESTO: 90 MIN. MA Seuraava Sue ke 14.8. ITSE ILKIMYS 2 Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud MAN OF STEEL Ohjaus: Zack Snyder ½ Olkoonkin, että kolmiulotteisuus alkaa käydä jo kuluneeksi tehokeinoksi, on silti ilo katsella hyvin tehtyä animaatiota, jossa naamalle lentävät pallot tms. eivät ole koko juoni. Itse ilkimyksen kakkososa näyttää, että aina voi pistää paremmaksi. Ohjaajat, ranskalaisjuurinen animaattori Pierre Coffin ja sarjakuvien tekijänä ammattilaisuransa aloittanut Chris Renaud tuntevat nyt hahmonsa entistä paremmin. Ex-superpaha supernero Gru on hyväksynyt asemansa kolmen pikkutytön yksinhuoltajana, ja yrittää sorvata tuhovempeleistään rauhanomaisia tuotantovälineitä. Apuna hääräävät elokuvan todelliset tähdet, keltaiset ja sukupuoliltaan epämääräiset pikku Kätyrit. Mutta entinen apuri tohtori Nefario ei ole tyytyväinen. Myös Gru tuntee tiettyä kaipuuta pahisaikoihinsa. Eräällä tavalla apuun tulee tuittupäinen agentti Lucy, joka haluaa värvätä Grun osaksi ”Anti-Villain Leaguea”, joka kamppailee potentiaalisia superrikollisia vastaan. Gru ei kuitenkaan ole valmis alistumaan järjestön sääntöihin – kunnes horisonttiin ilmaantuu todellinen ja Grulle ennestään hyvin tutun oloinen uhkaaja. Itse ilkimys 2 on sympaattinen mutta ei siirappinen elokuva. Juoni ei aikuiskatsojaa hämmästytä, mutta isoa plussaa tulee yllätyksellisistä vitseistä ja visuaalisista heitoista. Huumoria ei herutella ilmeisimmillä konsteilla, vaan gageja riittää kaikenikäisille. Kerrassaan erinomainen kesäelokuva! Hassun käännösongelman tuottaa tämä: kun yli-ihmistä suomeksi tarkoittava Superman muinoin käännettiim Teräsmieheksi, niin… tämä leffahan on itse asiassa pakko jättää käännöstä vaille. Ainakaan käänteinen ratkaisu Yli-ihminen ei toimisi kovinkaan hyvin. Mutta aika lailla kummaleellinen elokuva tämä on: suht tasavertainen sekoitus hyvää, huonoa ja keskinkertaista, aivan kuin kolmen eri omantasoisensa ohjaajan toteuttamana. Vuoroin upeaa, vuoroin kökköä tai umpi-sellaista huttua. Historian lehdet havisevat samoin tavoin kuin Superman Beginsissä. Siis tietynlainen ”Teräsmies alkaa”. Oikein hyvä idea kaikkinensa. Mutta miksiköhän ihmeessä olennaisen tärkeä kryptoniittisysteemi ohitetaan täysin. Sen, jos minkä kuvittelisi mahtuvan kahden ja puolen tunnin mittaiseen rakennelmaan. Toimivaa toisaalta oli se, miten Clark Kent näytettiin kouluiässä syrjittynä friikkinä – siinä osiossa oli kerrassaan oivaa symboliikkaa. Koko hommassa tapahtuu erinomaisen paljon visuaalisesti erinomaisen näyttävällä tavalla, mutta jotenkin niin itsestäänselvän oloisesti, ettei mukaan tempaudu mitään jännityksen tuntua, kiihkosta tai oikeasta tunteesta puhumattakaan. Ikävä kyllä tämä pätee jopa Kal-Elin (tiedätte vissiin kuka) äidin pojallensa tekemään hyvästelyyn. Ja se on kyllä suunnilleen mestaustuomion ansaitseva synti. Liian isoin osin tämä teos sortuu olemaan pelkkä efektologianäytös, vaikka toki paljon kaikenlaista muutakin, jopa hienoa muuta saadaan tähän kaikki järjelliset kriteerit ylittävään mittaan mahdutettua. VESA KATAISTO MARKKU HALME SUE » 40 « NRO. 7
LINCOLN (USA 2012) (USA 2012). OHJAUS: QUENTIN TARANTINO. PÄÄOSISSA: JAMIE FOXX, CHRISTOPH WALTZ, LEONARDO DICAPRIO, KERRY WASHINGTON, SAMUEL L. JACKSON. KESTO: 2H 45MIN. IKÄRAJA: 16. Oscar-akatemia myönsi Quentin Tarantinolle vihdoin toisen käsikirjoituspystin tuoreesta väkivaltaeepoksesta Django Unchainedista (ensimmäinen tuli Pulp Fictionista), jonka liki kolmen tunnin kesto lentää kuin siivillä. Ohjaus-Oscaria miehellä ei ole, mutta Tarantino itsekin näkee itsensä enemmän käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Tästä viime vuonna valmistuneesta leffasta myös Christoph Waltz palkittiin parhaasta miessivuosasta, vaikka kyse on selkeästi pääroolista. Samaan aikaan Django Unchainedin kanssa dvd:llä julkaistiin myös sen esikuva Django – Kostaja (1966), joka sai aikanaan luvattoman paljon jatko-osia ja jäljittelijöitä. Tarantinon elokuvan alkutekstiosio lainaa tuosta 60-luvun leffasta paljon, muun muassa tunnuskappaleen ja krediittien fontit, ja vilahtaapa alkuperäinen Djangokin kuvissa, kun Franco Nerolle tarjotaan lyhyt cameo-esiintyminen. Siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Tarantino on jälleen kynäillyt mitä uskomattomimpia hahmoja ja tilanteita. Leonardo DiCapriolle hän kirjoitti sadistisen plantaasiomistajan roolin, josta Leo tullaan iäti muistamaan. Samuel L. Jacksonin hahmo on totisesti yksi elokuvahistorian inhottavimmista ihmishirviöistä. Leffa on kuitenkin Jamie Foxxin ja Waltzin peli. Molemmissa hahmoissa nähdään jopa Tarantinolle poikkeuksellista kehitystä, ohjaaja osoittaa hallitsevansa myös draamaa. Leffassa on myös muutama kohtaus (kuten Ku Klux Klanin varhainen versio), jossa liikutaan melkeinpä hölmöyden rajoilla. Jälleen kerran Tarantino hyödyntää musiikkia tarinakerronnassa ja rohkeasti. Esimerkiksi Ennio Morriconea kuullaan, mutta myös rapmusiikkia, jota ei ymmärtääkseni 1800-luvulla vielä tehty. Django Unchained eroaa aiemmista Tarantino-leffoista piristävästi ja selvimmin siinä, että se on melkeinpä kronologinen. TERO HEIKKINEN ANNA KARENINA (Iso-Britannia 2012) Leo Tolstoin klassikko on käännetty lukuisia kertoja onnistuneesti teatterilavoille nelituntisina eepoksina, mutta hyviä filmatisointeja ei juurikaan löydy. Ei tämäkään hyvä ole, sillä ohjaaja Joe Wright sekoittaa teatteria ja elokuvaa hullunkurisesti siten, että käytännössä ollaan melkein koko ajan samassa teatterissa lavasteiden vaihtuessa alituisesti. Se näyttää aivan uskomattoman upealta ja yllättäen myös suurelta, mutta sisältö on niin kovin tyhjä. Pakolliset realismia hakevat ulkokohtaukset tuntuvat väkinäisiltä. Toteutus ei toimi ja etäännyttää katsojan täysin. Dogville riisui itsensä kaikista lavasteista, mutta käsikirjoitus oli mitä täyteläisin. 1800-lukulaiset näyttävät puvut palkittiin Oscarilla ja Keira Knightley on yhä kaunis mutta ärsyttävä. Chevy Chasen tähdittämien Vacation-leffojen kolme ensimmäistä osaa olivat onnistuneita huumoripläjäyksiä, mutta se neljäs (Vegas vie voiton) olisi saanut jäädä tekemättä. Trilogiaksi Vacation-sarja olisikin kiva mieltää, ja kolmen leffan boksina se Suomessa julkaistiinkin, mutta ilman kolmatta osaa Joulupuu on kärvennetty (1989), joka on monen mielestä se paras. Esimerkiksi Englannissa boksissa on kaikki neljä elokuvaa. Ensimmäinen osa Mieletön kesis (käsittämätön suomennos) on ehdoton komediaklassikko ja 80-luvun parhaimmistoa. Kovin avoimesti alastomuutta esiintyi koko perheenkin leffoissa vielä tuolloin, nykyään Hollywood on puritaanisempi. Blu-raylla on loistavia ekstroja, kuten Chasen, Randy Quaidin ja Beverly D’Angelon kommenttiraidat. SARJAMURHAAJAMUTSI (USA 1994) John Watersin paras elokuva on kunnon budjetilla toteutettu satiirinen b-leffa, jonka pääosassa nähdään Kathleen Turner huippuroolissa. Jos tämä ysärikomedia on jäänyt näkemättä, kannattaa heti korjata tilanne. Sarjamurhaajamutsi on komedian mestariteos. Tarinassa manipuloiva perheenäiti alkaa listiä naapuruston väkeä omien heppoisten moraalisäännöstensä mukaisesti eivätkä sivustakatsojat tunnu häntä tuomitsevan. Leffa nauraa lähiöelämän arkisuudelle ja amerikkalaisen unelman tavoittelulle. Popmaailman alakulttuurin suuntaan kumarretaan, eikä Sarjamurhaajamutsi sovellu aivan perheen pienimmille, kuten eivät myöskään kulttiohjaajan aiemmat teokset. Leffaa ei ole julkaistu edes Yhdysvalloissa teräväpiirtona, eli suomalaiset ovat onnekkaita, vaikkei levyllä ole lainkaan ekstroja. TERO HEIKKINEN
SUE » 41 « NRO. 7 DVD-ARVIOT » DJANGO UNCHAINED Nimestä huolimatta Steven Spielbergin uutuus kertoo Yhdysvaltain rakastetuimmasta presidentistä vain pintaa hipoen. Tarina keskittyy neljän kuukauden periodiin, jolloin orjien vapauttamisesta äänestettiin kovalla hinnalla. Sisällissodan nimittäin annettiin jatkua, kunnes lakiesitys saatiin läpi. Presidentti murhattiin pian tämän jälkeen, mutta leffa ei tee siitä sen kummempaa numeroa. Kameleonttimainen Daniel Day-Lewis voitti jo kolmannen miespääosa-Oscarinsa roolistaan Abraham Lincolnina. samaan ei kukaan muu näyttelijä ole pystynyt. Syy voittoon näkyy leffassa: kukaan ei varmasti ole häntä uskottavampi Lincoln. Koskaan. Day-Lewis on myös ainoa näyttelijä, joka on palkittu Oscarilla Spielbergin elokuvasta. Sivurooleissa nähdään noin 150 puhuvaa päätä, eli jonkin sortin ennätyksiä tämä dialogivoittoinen poliittinen draama tavoittelee. Leffassa puhutaan kolmen elokuvan edestä, joten keskittymisen herpaantuessa katsojan peli on pelattu. Ekstroissa on syväluotaavia dokkareita, jotka on tekstitetty suomeksi. NATIONAL LAMPOON’S VACATION COLLECTION (USA 1983, 1985, 1997)
» MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ
E n usko maailmalta löytyvän yhtään yhtyettä, joka nauttisi yhtä varauksetonta ihailua kuin The Posies Suomessa. The Posies on musiikinrakastajien yhtye: voimapopbändi, joka muistetaan etenkin kitararockin harrastajien parissa mainita aina yhtenä suurimmista suosikeista. Ja kun The Posiesin tapauksessa puhutaan musiikinharrastajista, puhutaan ihmisistä, jotka käyttävät kaiken valveillaoloaikansa vinyylikokoelmansa järjestämiseen. Osasyy The Posiesin kulttisuosioon Suomessa kuuluu Lemonatorille. Vuonna 1997 debyyttinsä julkaissut kotimainen The Posies -perillinen muisti hehkuttaa Washingtonista alkunsa saanutta yhtyettä jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Etenkään Lemonatorin lauluntekijän Lasse Kurjen haastatteluja ei voinut lukea läpi bongaamatta miehen Posies-kaksikko Jon Aueria ja Ken Stringfellowia hehkuttavia sanailuja. Hämmentävintä läpi vuosien jatkuneessa ja yhä jatkuvassa The Posies -ihailussa on se, että yhtye julkaisi kaksi täysosuma-albumia ja sen ympärillä viisi ihan ok -tason kokonaisuutta. Prosentteina laskettuna täsmäiskusävelmien tarkkuus ei siis ollut kovinkaan suuri. Ne kaksi loistavaa albumia ovatkin sitten yhä voimapopin kruununjalokiviä. The Posiesin kaksi ensimmäistä levyä, Failure (1988) sekä Dear 23 (1990) olivat epätasaisia kokonaisuuksia, joilta löytyi omat hetkensä. Silti ne kumarsivat liikaa Auerin ja Stringfellowin 60-luvun idolien suuntaan. Tuskin edes tosifanit tätä nykyä voivat väittää, etteivätkö albumit kuulostaisi Woodstockaikoihin flipanneiden pophörhöjen hahmotelmilta. Vuonna 1993 julkaistu Frosting on the Beater räjäytti potin. The Posies löysi vahvistimistaan särönappulan, ja kitarat murisivat aivan uudella energialla. Avauskappale Dream All Dayn riffin kerran kuultuaan se jää kummittelemaan päähän päiväkausiksi. Frosting on the Beater kadotti hippisävyt ja vaihtoi tilalle alakulon ja melankolian. Levyn alun unelmointi muuttuu painajaisiksi, ja musiikillisesti albumi laskeutuu loppua kohden yhä pimeämpään ja pimeämpään portaikkoon. Lights Out, How She Lied by Living sekä albumin päättävä Coming Right Along ovat soundillisesti niin raskaita, etten ole koskaan edes ottanut selvää, mitä kappaleissa lauletaan. Kitaran tunnemöyry peittää sanat alleen, vaikka niistä saakin hyvin selvää. Vuonna 1996 The Posies julkaisi Amazing Disgracen. Poissa olivat musiikillisesti ahdistuneet alakuloilut, ja tilalle tuli paketti rockmusiikkia perjantaiillan aloitteluun. Toki albumin rakastetuimmat kappaleet Please Return It sekä Precious Moments hakevat voimansa mollimelodioista, mutta legendaarisen melodisen hardcorepunk-yhtyeen Hüsker Dün laulajan Grant Hartin mukaan nimetty kappale kertoo kenties eniten musiikin tyylisuunnasta. Voimapop on yhä tukijalka, mutta melodiat yhdistyvät kuninkuusluokan riffeihin. Vuonna 1998 The Posies soitti loppuunmyydylle Tavastialle hurmoksellisen keikan, josta on tullut osa fanien uskonnollista muistelua. Bändi soitti tuolloin The Seahorsesin lämmittelijänä. The Seahorsesia tultiin katsomaan lähinnä uteliaisuudesta – olihan kyseessä kovalla kohulla Stone Roses -yhtyeestä eronneen kitaristin John Squiren uusi yhtye. The Posiesin hikisen ja täyteen ammutun keikan jälkeen katselin muutaman kappaleen verran The Seahorsesin väkinäistä yrittämistä, mutta poistuin paikalta hyvissä ajoin ennen pääaktiksi nimetyn brittiyhteen keikan loppumista – ja taisin olla viimeisten poistuneiden joukossa. Yliopistoradioissa menestyneen Frosting on the Beaterin jatko ei ollut edeltäjänsä kaltainen menestys, kenties juuri rujomman rock-vaihteensa takia. Bändi sai potkut suurelta DGC-levy-yhtiöltä. Vuonna 1998 The Posies julkaisi Success-albumin PopLlama -pienlevy-yhtiön kautta. Albumi on hajanainen kokoelma kappaleita, joilla ei näytä olevan punaista lankaa. Melodiakynä on Auer/Stringfellow-kaksikolta hukassa. Auerin ja Stringfellown tiet erkanivat Successin jälkeen vuosikausiksi, ja miehet keskittyivät omiin sooloprojekteihinsa ja muissa yhtyeissä soittamiseen. Vuonna 2005 yhtye julkaisi paluulevyn Every Kind of Light ja vuonna 2010 Blood/Candy -albumin. Molemmat ovat kohtalaisia kokonaisuuksia, mutta eivät lähelläkään Frosting on the Beaterin tai Amazing Disgracen tasoa. Klassikoista on hankala panna paremmaksi. « 1. Sampsa Sarparannan bändi on a) No Feelings b) No Direction c) No Shame 2. Pelicanista erosi a) Laurent b) Trevor c) Bryan 3. Indie-iltamat täyttää vuosia a) 10 b) 20 c) 30 4. Paradise Lost täyttää a) 25 b) 30 c) 35 5. Kalle Ahola laulaa kesästä a) 1977 b) 1989 c) 2000 6. Terhi Kokkonen suuttui viimeksi a) vatkaimelle b) uunille c) imurille 7. Luxury Toysin albumi on Music Is a) Liquid b) Jaloviina c) Silent 8. Paprika Korps on perustettu a) 1995 b) 1997 c) 1999 9. Pet Shop Boys esiintyi 2013 a) DBTL:ssä b) Ruisrockissa c) Logomossa 10. Lutakko Liekeissä on a) Turussa b) Oulussa c) Jyväskylässä 11. Karnivool on perustettu a) Adelaidessa b) Perthissä c) Sydneyssä 12. Leprousin levy on a) Coal b) Wind c) Solar 13. Voivod soittaa a) Qstockissa b) Jalometallissa c) Simerockissa 14. Maya Jane Coles on brittiläisa) kiinalainen b) korealainen c) japanilainen 15. Black Sabbathin levyllä soittaa a) Brad Wilk b) Bill Ward c) Bob Wall 1c2a3b4a5b6c7a8a9b10c11b12a13b14c15a VIIMEINEN SANA » VOISIN UNELMOIDA KOKO PÄIVÄN SUE » 42 « NRO. 7
» VIIMEISET SANAT #34 ARI VÄNTÄNEN Viimeksi itkin, kun... ymmärsin mitä olen tekemässä. Viimeksi nauroin... kun mies alkoi puhua kokkolaa suuttuessaan. Viimeisin levy, jota suosittelin kaverilleni... Lunan Penthouse ja sen yhdestoista raita, Serge Gainsbourg -cover Bonnie and Clyde. Mulla on pakkomielle siitä Gainsbourgin ja Bardot’n duetosta ja ylipäätään Bonniesta ja Clydestä. Myös Stereolab on tehnyt oman versionsa, jota suosittelen romanttisten pyssysankareiden ystäville. Terhi Kokkosen viimeiset sanat jäävät elämään. Sitten viime näkemän... olen päättänyt ostaa maata ulkosaaristosta. #keski-ikä #yhteysalus #elementtimökki #vitunkylmä #tuulee #tovejansson #toyboy Viimeksi ostamani levy... Janelle Monáen The ArchAndroid. Mannan mulle suosittelema artisti, joka oli jäänyt jostain kohtalon vittuilunhimosta tai muusta vastaavasta syystä tuntemattomaksi. Viimeksi katsoin leffan… Katkera kuu. Oon nähnyt sen sata kertaa, Polanskin paras leffa (Frantic on kyllä myös kova). Nyt kuitenkin nukahdin kesken Peter Coyoten Hugh Grantille pitämää luentoa naisen idealisoimisesta. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... häissä tai vastaavassa lämpimässä ja tuttavallisessa tilaisuudessa laulaminen. Viimeksi näin unta... että ajoin Mexico Cityssä kuplataksia isosiskoni kanssa. Viimeksi suutuin... saatanalliselle pölynimurilleni, jonka idioottimainen muotoilu estää ihmistä asettamasta pölypussia paikalleen ilman puolen tunnin jumppaa ja valtavia turhautumisen tunteita. SMG:n viimeisin single Balladi 1 on... onnistunut laulu epäonnistumisesta. Viimeksi lauloin suihkussa... hotellissa ennen keikkaa. Laulan suihkussa ainoastaan äänenavailumielessä. Viimeksi, kun olin humalassa... aiheutin todennäköisesti säälin- ja myötähäpeänsekaisia tunteita tanssilattialla, vaikka olin koko ajan upea ja tilanteen tasalla. Viimeistään on aika lopettaa, kun... haluaa lisää kysymyksiä. Viimeiset sanani ovat... kuolemattomia. SUE » 43 « NRO. 7