• the valkyrianslenny kravitz baby woodroseyakuzi pato private linekaroshi lovers anthraxone morning left edguythe death of gagarin regina shamraingang of four ghost brigadeaaro seppovaara NRO. 8 · (ELOKUU) · 2011 · (#157) · INDIEROCKPUNKMETALZINE · UUTISET · HAASTATTELUT · LEVYARVIOT · ELOKUVA-ARVIOT · RE D HOT C H I LI PE PPE RS
• ONE MORNING LEFT: The Bree-TeenZ Tolkuttoman kieroa ja oveluutta tihkuvaa mätkettä jostain rinnakkaistodellisuudesta! Tässä tapauksessa genremäärittely on kutakuinkin mahdotonta, mutta lääkärinlausunto olisi todennäköisesti jonnekin AD/HD:n suuntaan... 24.8. SHAMRAIN: Isolation The Curen ja Joy Divisionin hengessä mennään. Yleisen synkistelyn ohessa tempoa on ruuvailtu hiukkasen ripeämmäksi ja soundeja astetta karheammiksi. Ja koko hoidon päällä leijuva naislaulu houkuttelee mitä miellyttävimpään valveuneen... 24.8. THE TREATMENT: This Might Hurt Englannin nuoriso on palaamassa perusasioiden äärelle! Tuutista puskee nimittäin raskaammanpuoleista hardrockia - siis sitä sellaista, mitä soitettiin silloin joskus ennen kuin alettiin pelleilemään meikkien, hiuslakkojen ja sukkahousujen kanssa. 7.9. 19.­20.1.2012 · TALLINK BALTIC PRINCESS VIIKATE · SHINING · SWALLOW THE SUN AMARANTHE · PROFANE OMEN · BOB MALMSTRÖM JA SITTE VIELÄ JOKU MUU KOVA ULKOMAAN IHME TOHON PÄÄLLE! Liput alkaen 64 e · Risteilyä myy Matka-Vekka www.matkavekka.fi · www.spinefarm.fi/sfeast Oikeudet muutoksiin pidätetään. SUE E NR O NRO R O. RO. RO » 2 « NRO.. 8
• SUE » 3 « NRO. 8
• luu kirkkoon, ja kun lapset olivat pieniä, me keskusteltiin siitä, kastetaanko ne. Mä sanoin, että kastetaan vaan, jos vaimo niin haluaa, mutta ei tehdä sitä kirkossa vaan kutsutaan pappi meille himaan. Se pappi osoittautui Black Sabbath -faniksi. Black Sabbath onkin yläkerran bändi. Ozzy Osbournekin näyttää keikoilla mieluummin peace-merkkiä kuin paholaismerkkiä. Se on aika lähellä nykyistä elämänfilosofiaani. En halua tuputtaa lapsilleni omaa maailmankatsomustani. Ne saavat itse tsiigata, mitä mieltä ovat asioista. Kasvatan lapsiani toisin kuin ulkonäköni perusteella todennäköisesti luullaan. Mä olen friikin näköinen tatuoitu klanipää, mutta mun lapseni eivät kasva villeinä. Mä olen niille pelle-iskä, joka tanssii ja laulaa ja hyppii, mutta samaan aikaan pyrin pitämään tietyt rajat ja sopivan kurin. Politiikasta mun on ihan turhaa höpöttää, koska en ole ikinä äänestänyt missään vaaleissa. Perhe kyllä patistaa mua aina äänestämään ja vaikuttamaan. Viime eduskuntavaalien alla tulikin seurattua aika tarkkaan sitä meininkiä. Sen verran voin varmasti sanoa, etten ole tyytyväinen Perussuomalaisiin. HYVÄSSÄ NOUSUSSA musiikki hallitsee elämääni, mutta nykyisin harrastan myös videopelien pelaamista. Niistä on tullut mulle pakokeino, tapa nollata pää. Tänä kesänä olen myös hankkiutunut eroon studiorusketuksesta. Olen viettänyt paljon aikaa ulkona lasten kanssa. Olen alkanut ajatella, että itsestä täytyy pitää entistä parempaa huolta, kun ei tässä nuoremmaksi muutu. Perheeni lisäksi bändi on tärkeintä elämässäni. Se on ollut sitä jo kymmenen vuotta ja tulee olemaan hautaan asti. Oikeastaan Blake on meidän koko perheen juttu. Ilman läheisten tukea sitä olisi mahdotonta tehdä, koska Blakesta ei vielä saa täyttä elantoa. Blaken asiat ovat nyt hyvin, homma menee eteenpäin. Ulkomaankuviotkin alkavat vihdoin avautua. Viimeisen kahden vuoden aikana meininki on muuttunut myös Suomessa. Ennen meidän keikoille tuli jengiä vain suuremmissa kaupungeissa. Maakunnat olivat ihan spinaltapia, kaksi ihmistä ja koira tuli katsomaan. Nykyisin myös pienemmillä paikkakunnilla on selkeästi enemmän yleisöä. Mä ajattelen, että pitkäjänteisyys kannattaa. En toivo Blakelle mitään rakettisuosiota, koska oikeanlainen maine rakennetaan vain kovalla duunilla. Kun bändi nousee hitaasti, niin ehkä se laskeutuukin hitaasti. Haluaisin, että Blakesta tulee Suomen Motörhead eli bändi, jota fanit eivät koskaan hylkää. Tulevaisuudelta mä toivon terveyttä ja että pysyn iskussa ja kehityn ihmisenä ja muusikkona. Toivon myös, että voisin elättää itseni kokonaan bändillä, eikä se ajatus ole mikään hallusinaatio. Ei Blakesta tarvitse tulla maailman isoin bändi. Riittäisi, jos elämä edes hiukan helpottuisi ja vaimo hymyilisi enemmän! « HENKILÖKUVA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA PETRI VILEN » FRIIKKI-ISKÄ Aaro Seppovaaran elämän tärkeimmät asiat ovat perhe ja Blake. S ynnyin Keravalla vuonna 1974. Olen yksihuoltajaäidin kasvattama punkkari. Mutsi on ammatiltaan peruskoulunopettaja. Nykyään hän on jo eläkkeellä. Ensimmäisen livekeikan näin, kun äiti vei mut katsomaan Pelle Miljoona & NUS:ia Keravan keskuspuistoon. Se oli se legendaarinen tapaus, kun Teddy & The Tigersin jätkät tulivat heittelemään Pellen bändiä kananmunilla, ja keikka keskeytettiin. Sähkökitaran otin ensimmäisen kerran käteeni kuusivuotiaana. Kipinän bändihommiin sain, kun me kuikittiin kavereiden kanssa Keravan nuorisotalon ikkunoista sisään ja tsiigattiin, kun isot pojat soittivat. Bändi, jonka treenejä me vakoiltiin, oli Stonen esiaste Cross of the Iron. Ensimmäisen oman bändin mä perustin 11-vuotiaana. Sen nimi oli Tupakointi kielletty. Kun bändiin liittyi basisti, joka poltti röökiä, meidän oli pakko vaihtaa nimeä. Meistä tuli Humppa 2000. 11-vuotiaana mulla oli punainen irokeesitukka. Menin parturiin Exploitedin Wattien kuvan kanssa ja sanoin, että tällainen. Parturi ihmetteli, että miten sellainen leikataan. Sillä ei ollut edes konetta, jolla olisi voinut ajella keesin. Se haki sitten miehensä vanhan partakoneen ja veti mulle päähän sellaisen kiemurtelevan madon, joka ei ollut kovin suora keesi. Mutsi yritti keksiä kaikenlaista, että saisi mut muuttamaan kampausta. Lopulta se huomautti, että en voi lainata broidin mopoa, koska en pysty laittamaan kypärää päähän. Siinä oli pointtia, ja mä suostuin lyhentämään keesiä. Kun olin 12­13-vuotias, me muutettiin Keravalta Fiskarsin pieneen kylään. Jatkoin bändihommia siellä. Teini-iässä aloin hengata Helsingissä Lepakolla. Diggailin hcpunkista. Meillä oli Rytmihäiriön kundien kanssa hardcorebändejä, muun muassa Anal Intruder ja Wind of Pain. Discharge-hooceetä tuli soitettua monta vuotta eri kokoonpanoissa. Vuosien varrella mä olen myös nauhoittanut paljon sen genren levyjä. MUSIIKKI TYÖKSI yläasteella mä sain joka vuosi stipendin musiikista. Se olikin sitten ainoa hyvä numero todistuksessa. Olen käynyt vain peruskoulun. Kokeilin kyllä joitain opiskelujuttuja, mutta ei se oikein toiminut. Kävin jonkin aikaa Oulunkylän pop-jazzopistoa. Siellä tuli opeteltua myös musiikin teoriaa. Siihen aikaan mä kelasin, että teoria on ihan turhaa. Äiti maksoi mulle ensimmäisen teoriakokeen. Se maksoi 1 200 markkaa, joka oli meille paljon rahaa. Kävin kirjoittamassa koepaperiin, että "teoria on paskaa" ja lähdin menemään keskisormi pystyssä. Siitä huolimatta mutsi antoi mulle toisen mahdollisuuden suorittaa sen kokeen. Seuraavana vuonna mä läpäisin sen. Hyvä niin, sillä olen huomannut, että teorian hallitsemisesta on helvetisti apua sekä oman musiikin sovittamisessa että studiotuotannoissa. Mutsin kannustamana rupesin täysipäiväiseksi muusikoksi. Päivääkään en ole tehnyt muita duuneja kuin bändi- ja studiohommia. Äidin kannustava suhtautuminen musiikkialalle lähtemiseen ei ollut siihen aikaan ihan tavallista. Kaikki kelasivat, että se on ihan mielisairas idea. Nykyään vanhemmat tietenkin funtsii, että lapsesta voi tulla musiikkialalla rikas, ja se vasta fuulaa onkin. Studiotöitä olen tehnyt 19-vuotiaasta lähtien. Nyt mulla on oma Moonman-studio Suomenlinnassa. Kun perustin bändini Blaken kymmenen vuotta sitten, jouduin karsimaan studiotöitä. Sen myötä tulot vähenivät. Me ollaan kuitenkin tehty vaimon kanssa diili: hän tukee tätä mun niin sanottua "harrastustani", ja kymmenennen levyn kohdalla Blake alkaa tuottaa rahaa myös perheelle. Blake on julkaissut nyt kuusi levyä. Mulla on bändikuvioissa vaikean tyypin maine, koska olen järkkymätön mielipiteissäni. Blake on mun bändini, ja tietynlaisissa ristiriitatilanteissa en suostu tinkimään. Jos puhutaan ratkaisevista asioista, kuten siitä millaista musiikkia soitetaan ja mitä tehdään, mä teen päätökset. SUE Vuosien varrella olen joutunut tekemään Blakessa muutoksia eri syistä. Joskus ongelmia on ollut bändin henkilökemiassa. Siinä otan osan syistä omalle kontolleni. Elämä on oppimista, ja pyrin kasvamaan ihmisenä ja olemaan helpompi jätkä kuin ennen. En ole mikään Hitler, vaan pyrin ottamaan muidenkin mielipiteet huomioon. Nyt bändissä onkin erittäin hyvä fiilis. MAAILMANKATSOMUS äiti oli suomen ensimmäinen uskonnonopettaja, joka ei kuulunut kirkkoon. Hän opetti mulle, että kirkko on pahasta mutta uskonnot hyvästä. Nuorena mua kiinnosti muun muassa satanismi. Kun ikää alkoi karttua ja sain lapsia, otin sellaisen kannan, että olen saman verran satanisti kuin Kauko Röyhkä on. Vaikka mua edelleenkin jostain syystä kiehtoo enemmän tehdä biisejä alakerran kuin yläkerran asioista, olen ihan normaali perheenisä. Meillä on kaksi lasta. Vaimo kuu- AARO ILMARI SEPPOVAARA Syntynyt 12.7. 1974 Keravalla, asuu Suomenlinnassa Perhe: Vaimo ja kaksi lasta Koulutus: peruskoulu Blaken albumit: Fireroot (2003), Starbringer (2004), Planetizer (2005), Sa7urnus (2007), Haze Parade (2010), Shelter (2011) Muuta: oma Moonman-studio Helsingin Suomenlinnassa » 10 « NRO. 8
• HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA OUTI SUNILA » KUNNIOITUKSEN KAUTTA Skaretkue The Valkyrians teki cover-levyn, jolla se soittaa 80-luvun postpunkin ja uuden aallon hittejä ja vähemmän hittejä uusiksi. Sue otti selvää, miksi. T ermi cover-versio sai alkunsa Amerikan radioasemilta. 50-luvulla rotuerottelu oli vielä voimissaan, ja mustille ja valkoisille oli jopa omat radiokanavansa. Mikäli tummaihoinen artisti teki menestyneen kappaleen, jonka uskottiin toimivan myös valtaväestön keskuudessa, raahattiin äänitysstudioon valkoihoinen laulaja, joka versioi kappaleen uusiksi valkoisille radiokanaville. Wikipedia tarjoaa cover-version määritelmäksi seuraavaa: "Cover (suom. lainakappale, myös koveri) tarkoittaa populaarimusiikissa kappaletta, joka on jonkin yhtyeen tai artistin muunnelma alun perin toisen yhtyeen tai artistin säveltämästä ja esittämästä kappaleesta." Muiden artistien versiointi on kuitenkin vuosien varrella muuttanut merkitystään. Esimerkiksi vanhan linjan blues- ja countryartistit harvemmin soittivat omaa materiaaliaan, vaan tekivät kunniaa klassikoille ja kansanlauluille omille tulkinnoillaan. Beatles oli uransa alussa lähinnä cover-automaatti, joka löysi keikkarutiinin Hampurin strippiklubeilla soittamalla muiden artistien kappaleita omiensa joukossa. Beatlesin ensialbumi Please Please Me on sekoitus Beatlesin omia kappaleita ja lainaversioita. 70-luku muutti kaiken. Siinä missä ennen lainaversio oli kunnianosoitus, 70-luvun bulkkimusiikkikokoelmat viihteellistivät versioinnin, ja coverkokoelmia alettiin tehdä liukuhihnalta. Suomessa käännösversiolla on kuitenkin aina ollut oma paikkansa musiikkikentällä. ­ Suomessahan tehtiin aina 80-luvun alkuvuosille saakka käännösversioita silloisesta ulkomaalaisista hiteistä. Usein tämä käännösversio saattoi olla jopa parempi kuin alkuperäinen versio, The Valkyriansin rumpali Big Deal sanoo ravintola Ilveksen pöydässä. Hänen vierellään istuu yhtyeen solisti Anger. ­ Brittilistoilla oli 60-luvulla sama meininki. Paikalliset artistit tekivät isoimmista jenkkihiteistä uudet versiot. Top 20 -listalla saattoi olla kolme eri versiota samasta kappaleesta. Nykyään lainakappaleiden tekemisellä on huono maine, mistä on paljolti kiittäminen Baseballsin kaltaisia tuotteita, jotka eivät niinkään versioi kappaleita kuin raiskaavat ne viihteellistämisen keinoin. ­ Niin, nykyään cover-levyjen tekemistä pidetään rahastuksena. Minusta tuntuu, ettemme osanneet valita oikeita kappaleita levyllemme. Emme ainakaan sellaisia, joilla voisi rahastaa yleisöä, Anger nauraa. RAHAN TAKIA vaivaiset puoli vuosisataa (plus miinus parikymmentä vuotta katsantokohdasta riippuen) lainaversioinnin kulta-ajan jälkeen The Valkyrians teki albumin Punkrocksteady, jolla se soittaa uusiksi 80-luvun post punkin ja uuden aallon artistien ja bändien kappaleita albumin nimen mukaisella tyylilajilla. Kaksi viidesosaa yhtyeestä kuitenkin kieltää, että kyse olisi ollut sivistystyöstä. ­ Ei siinä mitään sellaista ollut, Big Deal toteaa. ­ Onhan se toisaalta hyvä, että nuoretkin kuulevat noita vanhoja klassikoita, jos eivät niihin vielä ole tutustuneet. Yllättävän moni näyttää tuntevan useimmat levyn kappaleet, vaikka ei ollut edes syntynyt, kun ne alun perin julkaistiin. Ja asianharrastajat toki tietänevät nuo kappaleet muutenkin. Punkrocksteadyn ensimmäiseksi sinkuksi valikoitui Blondien Heart of Glass, mutta muuten valikoima on hajanaisempi ja rosoisempi. Esimerkiksi The Only Onesin Another Girl, Another Planet on monen popnörtin ikuinen suosikkikappale, mutta suurelle yleisölle se saattaa olla tuntemattomampi tekele. Cock Sparrerin Riot Squad kuuluu myös tuntemattomampaan kategoriaan. ­ Tarkoitus oli levyttää meidän bändin jäsenten yhteisiä suosikkeja. Olihan etenkin tuon Only Onesin kanssa vähän keskustelua siitä, uskaltaako ja saako sitä edes soittaa uusiksi, kun se on niin monen ihmisen kaikkien aikojen suosikki, Big Deal kertoo. ­ Mutta ei meillä mitään estoja ole. Ei musiikissa mikään ole pyhää! Mehän teimme Disorderinkin, Anger jatkaa. Toden totta: Jos on The Only Ones monen suosikki, sitä on myös kärsivien mustiin pukeutuneiden poppareiden iki-ikoni Joy Division, jonka Disorderin The Valkyrians vääntää yllättävän tyylitajui- sesti ska-muottiin. Myös Ramonesia, The Jamia ja Sex Pistolsia yhtye yritti vääntää omaan tyyliinsä, mutta kappaleet eivät löytäneet oikeaa muotoaan. On silti kappaleita, joihin The Valkyrians ei koskisi. Koskaan. Työnnän miesten eteen 250 kappaleen listan kaikkien aikojen parhaimmiksi valituista lainakappaleista, joista yhtyeen kaksikon pitää valita potentiaaliset uudet Valkyrians-coverit. Omia suosikkeja Anger ja Big Deal hakevat väittelyn kautta, mutta pahin rikos musiikkia kohtaan löytyy listalta heti. ­ I Shot the Sheriff ! Ai saatana, siinä on sellainen biisi, ettei sitä vain kykenisi soittamaan, Anger nauraa. « TULEVAT COVERIT The Valkyriansin listasi kolme lainavalintaa tulevalle Punkrocksteady 2:lle, joka julkaistaan, jahka ykkösosa myy platinaa Baseballsin jalanjäljissä. 1. Beach Boys: California Girls Anger: ­ Me ollaan joskus vedetty näiden Hang on to Your Egoa coverina. Tai ei oikeastaan Beach Boysin alkuperäistä versiota, vaan Pixies-nokkamiehen Frank Blackin coveriä siitä kappaleesta. En muuten voinut alunperin sietää Pixiesiä. Kaikki hehkuttivat sitä niin paljon silloin kun se tuli. Näin 80-luvun lopulla jonkun tosi tekotaiteellisen videon niiltä ja päätin, etten tule koskaan pitämään siitä bändistä. Loppujen lopuksi kuitenkin ostin Pixiesin Doolittlen käytettynä ja ihastuin bändiin. 2. Slade: Cum on Feel the Noise Big Deal: ­ Slade oli nuoruuteni suosikkeja. Muistan ikui- sesti, kun yhtye oli jäähallissa soittamassa ja isoveljeni pääsi heidän keikalleen mutta minä en, koska olin vielä liian nuori. Jumalauta, että harmitti. Vuosia myöhemmin näin Sladen Tavastialla noin kahdenkymmenen muun ihmisen kanssa, kun yhtye oli jo hieman pönäkämmässä kunnossa. Jossain vaiheessa Slade muuten kokeili myös sellaista skinhead-lookia henkseleineen kaikkineen. Ei ihan toiminut. 3.The Beatles : Taxman Anger: ­ Minua on aina ärsyttänyt tuollaiset hemmetin moppitukat. Twist and Shout, pyh. Okei, voisin ehkä konsensushengessä suostua tuohon, mutta enemmän tämä on Big Dealin ja meidän basistin Letku-Leroyn heiniä. Big Deal: ­ Beatles on aina Beatles. Taxman on heidän parhaalta albumiltaan Revolverilta. Hieno kappale ja vieläpä George Harrisonin biisi. Äläkä huoli, Anger, saat sinäkin valita seuraavalle levylle jonkun kappaleen. Ehkä. SUE » 14 « NRO. 8
• » MONSTERIANNOS TOTUUTTA Baby Woodrosen pomo Lorenzo Woodrose ei vedä roolia vaan paljastaa todellisuuksia. anskalainen psykedeelirockbändi Baby Woodrose viettää tänä vuonna kymmenvuotisjuhliaan. Nokkamies Lorenzo Woodrose kertoo, että ne ovat olleet hyvässä ja pahassa mäkisiä vuosia. ­ Yksi parhaita juttuja on se, että Baby Woodrose on soittanut Roskilden isoimmalla lavalla kahtena vuonna peräkkäin. Vittumaisinta taas on haastattelujen antaminen, Woodrose virnistää. ­ Ja tulevaisuus? Ajatus albumin tekemisestä pitää minut liikkeellä. Alan pohtia seuraavaa levyä heti, kun saan edellisen valmiiksi. Silloin tunnen eläväni. Woodrose jatkaa, että Baby Woodrose työstää nytkin uutta levyä. ­ Se kuulostaa tässä vaiheessa tosi friikiltä, Lorenzo luonnehtii. ­ Ei se ihan niin pihalla ole kuin toisen bändini Dragontearsin uusin levy, mutta taatusti se on kokeilevampi kuin Baby Woodrosen viimeisin levy. En ole vielä varma, mitkä kaikki uudet biisit päätyvät levylle. On kovaa garagepunkkia, akustisia balladeja, isoja rockbiisejä, katkeransuloista psykedeliapoppia ja kokeellisia drone-äänimaisemia. Waiting for the War, Third Eye Surgery, Just a Ride ja Light Up Your Mind ovat varmoja levybiisejä. Baby Woodrose on tehnyt jo aika monta albumia. Miten pidät levyjen tekemisen mielenkiintoisena itsellesi? ­ Yritän muuttaa bändiä joka levyllä. Eka levy on puhdasta purkkaa, toinen soul-vaikutteinen, Love Comes Downilla on action rock -vivahteita, Chasing Rainbows oli psykedeliarockia ja viimeisin levy tehtiin singer-songwriter-hengessä. Livenä biisit kuitenkin kuulostavat yhtenäisiltä. ­ Aina voi hiukan vääntää ja testata jotain uutta. Viime aikoina olen kokeillut tehdä biisejä samalla kun äänitän ne. Sillä lailla musiikki on aivan uudella tavalla raikasta. Niin tehtiin myös viimeisin Dragontears-levy ­ äänitettiin jotain T ja alettiin rakentaa biisiä sen ympärille. Se on kivaa ja kiinnostavaa. Baby Woodrosen biiseissä ja kansitaiteessa viitataan usein psykedeelisten huumeiden käyttöön. Bändin nimikin on lainattu huumekasvilta. Onko tämä kaikki ajatuksella leikkimistä, symbolinen kunnianosoitus hippiaatteelle vai Lorenzo Woodrosen arkipäivää? ­ Ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että minä pelleilen tai yritän tehdä pastissia tietystä rockin lajityypistä. Useimmiten ne ovat journalisteja, jotka eivät tajua minua. Monet toimittajat pitävät minua 60-luvun perään haikailevana anakronismina. ­ Minä en teeskentele enkä esitä mitään. En leikittele asioilla enkä rakenna itselleni imagoa. Elämäntehtäväni on kertoa ihmisille, että on olemassa muitakin todellisuuksia kuin se, mitä televisio heille syöttää. Saattaa kuulostaa sokeeraavalta, mutta on olemassa muutakin. ­ Musiikkini heijastaa maailmankuvaani, musiikillisia kiinnostuksen kohteitani ja sitä, että tunnen kulkevani juuri oikeaa elämäntietä. Luuletko, että on olemassa musiikkia, jopa klassikkolevyjä, jotka eivät olisi syntyneet ilman tajuntaa laajentavia aineita? ­ Mitä arvelet, voivatko kasvisruokaa syövät ihmiset tehdä musiikkia, jota ei kasvisruokaa syömättä voi tehdä? Luulisin, sillä kasvisruoka ei vaikuta kemiallisesti siihen, miten todellisuuden kokee. ­ Psykedeelisten huumeiden valtakunta ei sijaitse havaittavan todellisuuden ulkopuolella. Ihmiskunnan kollektiivinen historia on täynnä sellaisten aineiden käyttöä. Ne aineet ovat meissä itsessämme. Kun nukumme, aivomme lähettävät monsteriannoksen DMT:tä verenkiertoomme, ja niin syntyvät unet. Me kaikki olemme koko ajan kamoissa. Sinun ja minun ero on vain siinä, että minä tiedostan sen. « HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA BACKSTAGE ALLIANCE PE 2.9. KLUBI, TURKU SUE » 15 « NRO. 8
• » ROCKIN YTIMESSÄ Private Linen laulaja Sammy ottaa Suen kanssa kymmenen askelta kohti rockin olemusta ­ aivan kuten seitsemän vuotta sitten. R ockkulttuuriin kuuluu dekadenssi. Rockkulttuuriin kuuluu ulkopuolisuus. Rockkulttuuriin kuuluvat huonot tavat ja nyrkkitappelut. Siihen kuuluu kuitenkin myös paljon muuta. Kolmannen albuminsa julkaisseen Private Linen solisti Sammy kertoo, mitä. Mötley Crüe oli Private Linen musiikillinen esikuva, mutta elääkö bändi oikeaa rockelämää vai pelkkää turvallista kahdeksasta neljään -kulissia? Sammy vastasi näihin samoihin kysymyksiin seitsemän vuotta sitten, kun Private Linen 21th Centry Pirates -levy julkaistiin. Ovatko miehen mielipiteet muuttuneet nyt, kun kolmosalbumi Dead Decade on ilmestynyt? 1. Mikä siinä rokissa viehättää? Selittäkää asia ihmiselle, joka kymmenenvuotiaana kuunteli Whitney Houstonia muiden pentujen diggaillessa WASPia. ­ Rockissa oli sopivaa ärhäkkyyttä ja kapinaa, joka veti puoleensa ja repi mukaansa. Tuntui, että rockissa oli jotain vaarallista, jotain sellais- ta, mitä ei saisi tehdä. Sain kitaran samoihin aikoihin kun aloin pitää noista tuon aikakauden rockyhtyeistä, ja totta kai sellainen musiikki, jossa soitettiin kitaraa, veti puoleensa. Rokkarit ylipäänsä näyttivät aina sellaisilta, että niillä oli kivaa. Ja videoissa pyöri aina hyvän näköisiä muijia. Siinä oli paketti täydellisesti kasassa. 2. Te rokkarit pukeudutte kuin sarjakuvahahmot. Mikä oli suosikkisarjakuvasankarisi pienenä? ­ Oli monta kovaa! Marvelin sarjakuvat olivat aina suosikkejani. Mustanaamio oli aina myös iso juttu. SUE Jossain vaiheessa inkkarijutut potkivat täysillä, Hopeanuolet ja muut vastaavat. Jos pitää valita vain yksi, niin vastaan Aku Ankka. Muut sarjakuvahahmot vanhenevat ja käyvät epärealistisiksi, mutta Aku Ankka on ja pysyy. Nyt, kun minulla on omia lapsia, Aku Ankka on löytynyt uudelleen. Akussa on paljon samaa kuin Uuno Turhapurossa, joka on niin ikään ikuisia suosikkejani. 3. Olet kotoisin Jyväskylästä. Miksi asut nyt Helsingissä ja laulat amerikkalaiselta kuulostavassa bändissä? ­ Kun tietyt soittajat soittavat yhdessä, heille tulee automaattisesti oma soundi. Uudella Dead Decade -levyllä on myös haitari tuomassa venäläistä tunnelmaa, ja se kuulostaa muutenkin erilaiselta. Minun mielestäni Private Linen musiikissa kuuluu nykyään paitsi bändin historia myös esimerkiksi slaavilaiset vaikutteet. Uudella levyllä pyrimme eroon tuosta Amerikan-soundista, sillä tavoitteemme ovat siellä suunnalla. Ei sinne kannata viedä sellaista, mitä siellä on jo ennestään. 4. Miksi Dead Decade pitäisi hankkia, vaikka vanhat parrat ja idolinne ovat vielä enemmän tai vähemmän voimissaan? ­ Kokoonpanomme on pysynyt ennallaan kymmenen vuotta, ja yhtyeessä on vahva veljeshenki. Sitä kautta albumilta heijastuu sama ajatusmaailma kuin noilla vanhoilla konkareilla. Musiikillisesti levyn ajankuva on kuitenkin enemmän tätä päivää. Ja jos vanhojen herrojen tekemiset kerran kuulostavat vielä hyvältä, niin meidän taustallamme on heidän asenteensa. Idoleita on monia, meitä vain yksi. 5. Te soitatte rockmusiikkia, koska innostuitte siitä nuorena. Lapsena myös imee innokkaana lapasista lunta, kun on jano. Kukaan yli kolmekymppinen tuskin enää lapasta imeskelee, mutta te harrastatte yhä rokkia. ­ Ei sitä voi järjellä selittää, se menee enemmän rockvamman puolelle. Rock on vain niin perkeleen kivaa ja antaa kokemuksia, joita muualta ei saa. Ei tässä mikamyllylöitä vielä vedetä. Hänhän lopetti hiihtämisen ja hänen elämäänsä tuli aukko. Meidän on pakko jatkaa rockin soittoa, jotta elämässä on sisältöä. ­ Onhan elämään tietysti tullut muitakin asioita kuten lapsia, jotka pitävät käynnissä. Edellisen levyn ja tämän uusimman välissä on viisi vuotta, eikä rock ole koko ajan tuntunut ajankohtaiselta. Annoin asioille aikaa, jotta rock tuntui taas yhtä hyvältä kuin ennen. 6. Näytätte cooleilta levynkannessa, mutta katsotte kuitenkin televisiosta salaa wrestlingia ja jääkiekkoa. Mitkä ovat kielletyt nautintosi? ­ Piru vie, ei minulla tuollaisia ole. Elämäni on pitkälti musiikkipainotteista. Pidän myös arkisesta puuhailusta. Maalaan mielelläni pihaliiteriä kuntoon ja hakkaan puita pinoihin. Perusharrastuksiini kuuluu rullalautailu ja jalkapallo, jotka mielestäni jollain tavalla rockiin sopivatkin. ­ Muksujen kanssa tulee vietettyä paljon aikaa, mutta sehän pitää vain virkeänä! Jos sitä olisi jatkuvasti rokkihörhöjen seurassa, se vain ruokkisi omaa hölmöyttä. Lasten kanssa mielikuvitus laukkaa, ja saan itsekin olla jälleen lapsi. 7. Nuorena pitää olla aina aito. Mitä aitous merkitsee sinulle tänä päivänä? ­ Nuorempana katsoin aitouden käsitettä kovin sinisilmäisesti. Mutta kyllä minä vieläkin vieroksun Lady Gagan tyyppisiä ylibrän- dättyjä juttuja, jossa lyödään asioita musiikin päälle ja pääasiaksi. Olen aina digannut visuaalisuutta, mutta jossain vaiheessa shokeeraus popmusiikissa menee yli. Esimerkiksi Lady Gagan tapauksessa imago ja musiikki eivät vain kohtaa. Mikä siinä on pointtina ­ muu kuin hypekoneiston ylläpito, siis? ­ Toisaalta, jos hirveän moni pitää tietystä musiikista, ei se voi olla huonoa. Hyvät biisit ovat hyviä biisejä. Itse biisintekijänä kunnioittan niin todella mittavia teoksia kuin yksinkertaisella hokemalla varustettuja hittejäkin. HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA KAYLIN IDORA 8. Te teette helvetillistä hallaa nuorille, jotka teidän innoittamananne alkavat harrastaa rockia. Eikös rokkarin näköisenä saa kuitenkin useammin turpaansa kuin pillua? ­ No, molempia saa, mutta turpaan tulee useammin. Etenkin pienemmissä kaupungeissa ei individualismia välttämättä katsota kovinkaan hyvällä. Keski-Suomessa asuessaan sai melkoisesti vittuilua osakseen. Näin myöhemmin ajateltuna siitä vittuilun kohteena olosta oli jotenkin ylpeä. Sitä näki vaivaa, että sai olla mitä halusi. ­ Yhtä asiaa en ymmärrä: rokkareita homotellaan aina. Itse en ole koskaan nähnyt homoa, joka pukeutuisi kuin rokkarit ­ tai päinvastoin. Ei homobaareissa näy koskaan meidän näköisiä jätkiä. 9. Millä te oikein elätte? Muiden nurkissa notkuen, toisten viinoja ryypäten ja tuttujenne naisia nussien, kuten Mötley Crüe uransa alkuvaiheissa, vai? ­ Olen tätänykyä yrittäjä, ja minulla on oma äänitysstudio. Äänityskalustoni on vuokralla Bar Bäkkärissä Helsingissä. Aika paljon musiikkiin liittyviä juttuja sitä tulee harrastettua ammatikseen. Olen myös levittänyt dvd-leffoja sun muita Suomeen. Kyllä sitä yrittäjänä työllistyy. Äitini toimi yrittäjänä kun olin pieni, ja sitä kautta olen saanut voimaa tehdä samoja juttuja. ­ Tällä hetkellä studio on ykköselinkeinoni. Silti sitä muusikkona haaveilee, että saisi tehtyä vaikkapa omia poppiskappaleitaan muille artisteille. Nyt, kun on ollut rokkikeikoilla reissussa, ja kun minulla on kuitenkin myös perhe, niin ei sitä rahaa liikaa jää käteen. 10. Milloin kasvat aikuiseksi ja lopetat rokkipelleilyt? ­ Kotona on ollut juttua siitä, että samanikäiset ihmiset ympärillä jotenkin ajattelee vanhemmiksi, kun niillä on niin aikuismaiset elämät. Jotkut tuntuvat jopa hieman tylsiltä. Aikuistuminen... Koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta en usko, että minusta aikuista tulee. Vuodet tuovat vastuullisuutta esimerkiksi lapsien myötä, mutta ei se leikkimielinen ajattelu ja itsensä toteuttaminen poistu minusta ikinä. Lue Sammyn ja rumpali Eliazin vastaukset seitsemän vuoden takaa osoitteesta www.sue.fi. » 16 « NRO. 8
• » ERISTÄYTYMINEN TEKEE HYVÄÄ ÄÄ ShamRain löytää melankolisuudesta paljon hyviä asioita. HAASTATTELU S hamRain on jo vuosia sitten saanut metallibändin leiman, vaikka se ei sitä ole. Bändin musiikin on lisäksi sanottu täyttävän kaikki melankolisen musiikin kliseet. ShamRainin basisti ja kosketinsoittaja Matti Reinola kuitenkin kuulee bändinsä musiikissa myös muita puolia. ­ Metalligenreen rinnastaminen ärsyttää. Se luo turhia ennakkoluuloja. Moni yllättyisi, jos kuuntelisi musiikkiamme ­ se ei ole goottimetallia. Soitamme nykyään postpunkvaikutteista alternative-indiekitararokkia. Näin selkeästi määriteltynä. Se ei ole lähelläkään metallia. ShamRainin metallimaine johtuu suurelta osin bändin ensimmäisen laulajan Mika Tauriaisen Entwine-taustasta. Lisäksi yhtyeen musiikkia ovat julkaisseet enemmän tai vähemmän metallipainotteiset levy-yhtiöt. Uudella Isolation-levyllä mieslaulaja on vaihtunut naislaulajaan ja viimeisimmätkin metallin rippeet halutaan karistaa. ­ Jo edellisillä levyillämme esiintynyt Minna Sihvonen oli täydelli- nen ratkaisu bändimme ongelmiin. Olimme tilanteessa, jossa erimielisyyksiä alkoi olla niin paljon, että oli pakko tehdä isoja ratkaisuja tai lopettaa kokonaan. Edellisen laulajan ego oli liian iso bändiin. Minna taas on yksi bändin jäsenistä, ja yhteistyö sujuu loistavasti. Omat visionikin tulevat paremmin läpi Minnan kautta. Jo alun perin bändiin piti ottaa naislaulaja, mutta se sitten jotenkin jäi. Vuonna 2009 päätimme yhteistuumin ottaa Minnan vakituiseksi jäseneksi. Vaihto oli hyvin helppo ja kaikkien elämäntilanteisiin sopiva. Nyt olemme bändinä siellä missä haluammekin. Matti kertoo fanien mielipiteiden laulajan muutoksesta vaihtelevan. Häntä harmittaa, jos joku tuomitsee bändin pelkän laulajanvaihdon takia, sillä biisien tekijät ja soittajat eivät ole vaihtuneet. Onneksi positiivinen palaute on ollut myös laajaa. ShamRainin neljäs albumi sisältää nimensä mukaisesti lauluja eristäytymisestä ja yksinäisyydestä. Vaikka biisit eivät olekaan syntyneet treenikämpällä iloisesti ja- TEKSTI NIINA LINNA KUVA SANTTU SÄRKÄS " Moni yllättyisi, jos kuuntelisi musiikkiamme ­ se ei ole goottimetallia. mittelemalla, ei niitä silti voi kutsua synkiksi. ­ Monessa biisissä on myös paljon kauneutta. Melankolisuudessa voi nähdä myös positiivisia asioita. Itse ainakin saan biiseistä myös hyviä fiiliksiä, vaikka biisien kirjoittaminen onkin sellaista tietyn kaipuun ja pahan olon purkamista. Kun biisejä kirjoittelee eristäytyneenä muusta maailmasta kotiluolassaan, parhaimmat musiikilliset jutut pääsevät esiin. Mielestäni on tärkeää osata olla yksin rauhassa ja opetella tuntemaan oma ajatusmaailmansa. Ei muita ihmisiä tarvitse jatkuvasti olla näkemässä. Itse saan positiivisia fiiliksiä biisien tekemisestä ja esittämisestä. Biisien tempo on nopeutunut edellisestä levystä. Matti kertoo, että ennen lähes kaikki levyn biisit olivat hitaita ja rauhallisia. Nykyään ne ovat nopeampia ja vaihtelevampia. ­ Liian hitaiden biisien soittamiseen kyllästyy. Olen alkanut viimeisen neljän vuoden aikana arvostaa luonnollisempaa saundia. Kun biisi ei ole liian hiottu, siihen saa enemmän fiilistä mukaan. Viime aikoina olen kuunnellut paljon garagepunkia ja vanhaa post-punkia. Pidän siitä saundien rosoisuudesta. Sellaista haluan kuulla myös meidän musiikissamme enemmän. Olen niin kyllästynyt sellaiseen geneeriseen metallimeininkiin, missä kaikki kuulostaa samalta ja tylsältä. Tietty yllätyksellisyys on mielenkiintoisempaa. Uusia visioita syntyy, kun uskaltaa vähän laajentaa musan kuuntelua. Itse inspiroidun monenlaisesta musiikista. Esimerkiksi elokuvamusiikkia kuunnellessa voi syntyä hienoja biisi-ideoita. ShamRain sanoo suurimman musiikillisen inspiroijansa olevan The Cure. Kuitenkin myös Suomesta löytyy innoittajia. Bändiä on verrattu Magenta Skycodeen. Se onkin Matille mieluinen vertaus, sillä Jori Sjöroosin edellinen bändi This Empty Flow oli aikoinaan yksi bändin suurimpia vaikuttajia. ShamRainin tavoitteena on uuden levyn julkaisun jälkeen suunnata ulkomaille. ­Suomessa on tullut keikkailtua jo niin paljon, että uusissa kaupungeissa ja klubeilla soittaminen olisi toivottavaa vaihtelua. « SUE » 17 « NRO. 8
• maa kärsivät rasismista. Sitä ei tule ajatelleeksi turvallisessa kotiympäristössä. ­ Sitä ei tule ajatelleeksi, jos sitä ei ole itse joutunut kokemaan tai jos omasta lähipiiristä ei löydy kokemuksia. Rasismi luo paljon vihaa ja liian vahvoja tunteita. Voin vain yrittää toimia sanansaattajana ja yrittää auttaa omalla panoksellani. Mitä enemmän tietoisuus lisääntyy, sitä paremmin ihmiset hyväksyvät toisensa. Black And White American punainen lanka on kuitenkin rakkaus. ­ Minusta on tehty rakkauden lähettiläs enkä vastusta sitä lisänimeä laisinkaan. Niin yksinkertaisesta asiasta kuin onkin kyse, rakkaus on vastaus moneen ongelmaan. Se on jokaisen levyni viesti, mutta löytyy niiltä paljon muutakin. On hienoa, jos jokainen tekee itse omat johtopäätöksensä kappaleiden sisällöstä. Yksinkertainen lause saattaa merkitä miljoonia eri asioita. Jokainen kuulee ne eri tavalla. LUOVUUDEN VOIMA pariisissa ja bahamasaarilla tehty Black And White America on jälleen Lennyn itsensä tuottama levy. Sen biisit biisit ovat myös artistin omaa käsialaa, ja hän soittaa levyllä lähes kaiken itse. ­ Tein kolmisenkymmentä biisiä, joista 16 päätyi levylle. Se on paljon, mutta monta hyvää kappaletta jäi vielä varastoon. Tein Black And White Americaa melkein kaksi vuotta. Annoin musiikin vain kummuta, tyylirajoista välittämättä. Tätä samaahan minä olen tehnyt jo yli kaksi vuosikymmentä, mutta nyt fiilis oli vapaampi kuin koskaan. Kravitzin vaikutteet ovat olleet aina hyvin selkeät: vanha rock ja funk saavat miehen sydämen sykkimään. Resepti tuntuu toimivan, sillä Kravitzin tuotoksia on myyty yli 35 miljoonaa. ­ Jopa musiikki kärsii eräänlaisesta rasismista: Jotkut radiot eivät soita musiikkia, jossa on torvia. Joillekin asemille joku musiikki voi olla liian rockia tai funkia. Se on ihan hullua. Musiikkiani on aina yritetty lokeroida, ja Black And White American myötä se tulee olemaan entistä vaikeampaa. Minusta on hauskaa seurata uusia sanahirviöitä, joita musiikkitoimittajat keksivät kuvaillakseen musiikkiani. Lenny Kravitzilla on erikoinen tapa työskennellä. Hän haluaa tehdä asiat yksin, koska silloin lopputulos on aina tekijänsä näköinen. Taiteellinen vapaus on Lennylle tärkeää. ­ Luojan kiitos olen oman musiikkini herra. Aina voi pyrkiä johonkin tiettyyn lopputulokseen. Tämänkin levyn piti olla ihan jotain muuta, mutta jossain vaiheessa vaihdoin suuntaa. Aloin alusta koska fiilis muuttui toiseksi. Elän tunteella ja seuraan sitä aina. Rajojen asettaminen ei sovi minulle ainakaan luovassa työssä. Kravitz huokuu luovuutta. Hän tekee musiikkia, toimii sisustussuunnittelijana isoissa projekteissa, näyttelee ja tekee paljon muutakin. ­ Luovuutta ei saa tukahduttaa. Jos on mahdollisuus tehdä sitä mitä haluaa, asiat ovat aika hyvällä tolalla. Olen onnekas, sillä saan tehdä sitä missä tiedän olevani omassa ele- mentissäni. Tämä on ollut mahdollista vasta meidän sukupolvellemme, ja sitä pitää osata arvostaa. Luovuutta on erilaista, ja kun olen nyt päässyt toteuttamaan eri puolia itsestäni, puhkun energiaa. Tuntuu hullulta, että mitä enemmän teen asioita, sitä enemmän haluan tehdä. Luovuus ruokkii itseään. Luovuus on kulkenut Kravitzin perheessä usean sukupolven ajan. Lennyn tytär on myös avannut uransa näyttelijänä. Zoe nähdään mm. uusimmassa X-Men-elokuvassa. ­ Olen niin ylpeä hänestä. Zoen kasvamisen seuraaminen on ollut hienoa, ja nyt, kun hän on saanut oman uransa loistamaan, en voi kuvailla ylpeyden tunnettani tarpeeksi suurilla sanoilla. Teemme paljon asioita yhdessä ja hän on elämäni tärkein asia. Olen antanut hänelle vapauden olla luova, mutta olen ollut myös todella tiukka isä. HAASTATTELU TEKSTI SEMIRA BEN-AMOR KUVA WARNER » LENNY PALAA JUURILLEEN Lenny Kravitzin rakkauden viesti on hiukan muuttunut vuosien saatossa. Kaiken ei enää tarvitse olla ruusunpunaista, mutta vahvoja tunteita riittää. ew York ja Greenwich Village huokuvat hektisyyttä, rahaa ja pyrkyreitä eli kaikkea sitä, minkä täydellinen vastakohta Lenny Kravitzin ajatusmaailma on. Siitä huolimatta Kravitz istuskelee rennon oloisena metropolin kiireen keskellä. ­ New York on muuttunut niin paljon vuosien varrella, Kravitz kertoo Robert De Niron omistaman hotellin sviitissä. ­ Silti tässä kaupungissa on jotain maagista, joka saa minut aina palaamaan tänne. Eihän New York ole koskaan ollut mikään rakkauden perikuva, mutta täällä on silti aina ilmassa romantiikkaa. Kravitzin uusi levy Black And N White America on täynnä vahvoja tunteita ja ilmeikkyyttä. Osa siitä kumpuaa New Yorkista. ­ Levyllä on paljon vahvoja mielipiteitä, mutta myös paljon positiivia tunteita. Levyn nimi saattaa olla harhaanjohtava, sillä tämä ei ole teemalevy. Black and White American sisältö on läpileikkaus elämästäni aina lapsuudesta tähän päivään. Levyn nimi kuvaa sitä kaikkea. Black and White America pureutuu siis Lenny Kravitzin elämään ja asenteisiin. Eri kulttuurien välissä kasvanut Lenny on kokenut asioita, joista ei edes halua puhua. ­ Minut pidätettiin kerran, koska sovin erään ryöstäjän profiiliin. Meni hetki todistellessa, kuka oi- keasti olen, Lenny naurahtaa. ­ Nyt asialle voi jo nauraa, mutta silloin tilanne oli kamala. Levyn nimibiisi kertoo suoraan elämästäni. Äitini on musta ja isäni valkoinen, joten olen aina elänyt mustavalkoista elämää. Lisäksi näin dokumentin Amerikan keskilännessä elävistä ihmisistä. He olivat täynnä vihaa, koska kotimaa oli muuttunut niin huonoksi paikaksi asua. Puhumattakaan siitä, että maan presidentti on musta. Miljoonat ihmiset ympäri maail- YSTÄVÄMME SUOMI kiertueet ovat tärkeä osa Lenny Kravitzin uraa. Hän kertoo aina panostaneensa keikkoihinsa ja aikovansa tehdä niin jatkossakin. ­ Keikoilla syntyvää energiaa on mahdotonta saada muualta. Missä tahansa keikkailenkin, tiedän olevani oikeassa paikassa, kun näen yleisön ja heidän tunteensa. Musiikkini viesti yhdistää yleisöä. 22 vuoden jälkeenkin rakastan soittaa Let Love Rule -kappaletta, sillä sen aikana yleisön ja bändin välille syntyy aina erikoislaatuinen kontakti. Tällä kertaa Kravitz starttaa kiertueensa syyskuun lopussa Rock In Riosta Brasiliasta. Sitä ennen on luvassa muutama salakeikka. Elokuun lopussa Kravitzin voi nähdä ilmaiskeikalla New York Cityssä. ­ Brasilia on minulle tärkeä maa. On hienoa aloittaa keikat sieltä. Sen jälkeen tulenkin Eurooppaan, missä kierrän miltei koko syksyn. Euroopassa minut on aina otettu lämmöllä vastaan, ja siksi vietänkin siellä paljon aikaa. Entäpä Suomi? ­ Minulla kesti liian pitkään päästä Suomeen ensimmäisen kerran. Sieltä on hyviä muistoja. Tulisin mieluusti sinne soittamaan. Jos se ei onnistu heti kiertueen alussa, teen kaikkeni, että jossain vaiheessa kiertuetta sinne tulemme. Tiedän, että minulla on siellä paljon ystäviä. Ystäviään ei saa unohtaa, tai ystävyys loppuu. « " Mitä enemmän tietoisuus lisääntyy, sitä paremmin ihmiset hyväksyvät toisensa. SUE » 18 « NRO. 8
• » OMAN PAINON VARASSA Yakuzi Pato on muuttunut syksyisestä terapiaryhmästä kesäiseksi. Y akuzi Pato on akustista rytmi-instrumentaalimusiikkia soittava bändi, jonka perustivat vuonna 2006 Polar Endsin Lauri Levanto ja Molly Grows Upin Jan Trygg. Alkuvaiheessa miehet kuvailivat uutta bändiään "terapiaprojektiksi". ­ Terapiaprojektilla me tarkoitettiin rokkitouhun ja möykkäämisen vastapainoa, Levanto selventää. ­Terapeuttisen Yakuzi Patosta teki uudenlainen, pelkistetty tapa tehdä biisejä. Kun ei voi piiloutua särövallin taakse, pienillä asioilla on suuri merkitys. Aluksi Yakuzi Pato soitti pelkistettyä, maalailevaa ja syksyistä musiikkia ruotsifolkkari José Gonzálezin hengessä. ­ Akustisten kitaroiden soundi tuntui hyvältä, ja kukkaruukun kokoinen djembe takasi, etteivät kitarat hukkuneet rumpujen alle. Viisi vuotta myöhemmin bändin musiikki on rytmikkäämpää, kesäisempää ja tarttuvampaa kuin alkuaikoina. Levanto kertoo, että peruslähtökohdat ovat silti entisellään. ­ Biisit syntyvät edelleen ilman odotuksia, omalla painollaan. Me ei koskaan tietoisesti pyritä mihinkään. Musaa tehdään intuitiivisesti sen mukaan, mikä kulloinkin parhaalta tuntuu. Se tekee myös nyky- menosta terapeuttista. Yakuzi Pato kuulostaa siltä mitä se on kulloinkin syönyt. Me ollaan rytmimusiikin ystäviä, ja kovimmat rytmithän tulevat Lattari-Amerikasta. ­ Homman nimi on rytmillinen soljuvuus soukosista suomigrooveen, afrobeatiin ja reggaeen ja kaikkeen lanteita keinuttavaan ja hymyilyttävään meininkiin, djembisti-kellopelisti Markku Liukkonen kiteyttää. Levanto jatkaa, että akustisena bändinä Yakuzi Pato toimii yhtä hyvin vaikkapa kotipippaloissa, taidegallerian avajaisissa ja kaupunkifestivaaleilla tuhatpäisen yleisön edessä. ­ Akustisuus on edelleen yksi meidän peruslähtökohdista. Nykyään me kuitenkin väritetään soundimaailmaa muun muassa analogimallintavalla Korgilla, joka nousee koko ajan tärkeämpään rooliin. Myös vokaalittomuus on yksi Yakuzi Paton homman nimistä. Ihmisääni on sen moninaisia mielikuvia synnyttävässä soundissa korkeintaan sivuosassa. Levanto kertoo, että koska hän kuuntelee paljon instrumentaalimusiikkia, hänen on luontevaa säveltää sellaista itsekin. HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA PETRI HUHTINEN TO 18.8. BAR KUKA, TURKU ­ Instrumentaalibiisin ja lauletun biisin tekemisessä ei ole muuta eroa kuin että laulun paikka täytetään jollain melodiasoittimella. Uudella pitkäsoitolla sitä aukkoa on tosin täytetty myös uljaalla mieskuorolla ja hennolla naisäänellä. Instrumentaalibändejä pidetään usein vakavampina ja syvällisempinä kuin laulettua musiikkia esittäviä ryhmiä. Liukkosta ajatuskin vakavuudesta huvittaa. ­ Yakuzi Pato ei soita huumorimusiikkia, mutta helvetin hauskaa meillä on. Meidän läpsyttely ja rämpyttely muodostuu ajoittain erittäinkin monimutkaista sointukuluista ja kikkailusta, mutta ei se silti kovin totista ole. Yakuzi Patoa on kuulemma mukavaa katsoa keikalla, kun meillä on niin kivaa. ­ Lähtökohta on se, että jollei biisinraakile ensimmäisissä treeneissä naurata tai edes hymyilytä, se sysätään aika nopeasti helvettihin siittä, Levanto painottaa. ­ Parhaat biisit jäävät elämään ja niille saatetaan repeillä vielä vuosienkin päästä. Yhtyeen ensimmäinen albumi on debyytille tyypillisesti läpileikkaus koko tähänastisesta urasta. Vanhimmat biisit ovat viiden vuoden takaa. ­ Pitkäsoiton äänitykset aloitettiin ensimmäisen kerran vuonna 2009 Nikkasen torpassa Paimiossa, mutta se meni kalapuikkojen avotulella paistelemiseksi ja kahvinkeittelyksi, Levanto tunnustaa. ­ Yakuzi Pato toimii omalla painollaan. ­ Äänityssessio oli nasta valopilkku pimenevässä marraskuussa, kun suuri osa kappaleista on kesäisiä, Liukkonen jatkaa. ­ Biisit soitettiin livenä, jotta luotaisiin lämmin, kahvintuoksuinen tunnelma. Lauri ja tuottaja Pete Hakola neppailivat ja dubittelivat levyä valmiiksi pitkin kevättä. Sitten masteroija teki osuutensa ja sanoi, että "ihan ko ois maalannu taloa tussilla". Kun Taimi Records tuli mukaan tuotantoon, kaikkea ei tarvinnut maksaa omista pusseista. Nyt me sitten ollaan naureskeltu, että enää ei tarvi soittaa näitä biisejä, kun ne ovat levyllä. ­ Studioon oli muuten vaikea viedä referenssilevyjä, Levanto huomauttaa. ­ Toista tällaista orkesteria ei tunnu löytyvän. « " Kun ei voi piiloutua särövallin taakse, pienillä asioilla on suuri merkitys. SUE » 19 « NRO. 8
• » TILAVAA BLUESIA Primitiivisyys on Gang Of Fourille olennaisempaa kuin virtuositeetti. Rytmi on mukana alusta alkaen. M istä löytyisi se aidan matalin kohta? Se ei Andy Gillia kiinnosta. Gill ei halua päästää itseään liian helpolla. ­ Ihmettelen haastatteluja, joissa biisintekijät kertovat, kuinka hyvä juttu oli, että se ja se biisi syntyi tuosta vain, ilman ongelmia. Toisaalta toivon, että voisin työskennellä sillä tavalla. Mutta toisaalta, jos pystyisin heti ennustamaan lopputuloksen, biisinteosta katoaisi koko pointti, Gill kommentoi. Brittiläisen post-punkin aallokosta nousseelle Gang Of Fourin kitaristille osa biisinteon kiinnostavuutta on juuri se, ettei aloittaessaan tiedä minne biisi vie. ­ Biisejä täytyy työntää sinne ja tänne, ennen kuin ne alkavat asettua uomiinsa. Ei ole tavatonta, että biisin työstämiseen kuluu kolme-neljä viikkoakin, Gill tokaisee. "Vähemmän on enemmän" on jokseenkin kulunut sanonta, mutta se pitää paikkansa miltei tilanteessa kuin tilanteessa. Niin myös Gang Of Fourin keväällä ilmestyneen Content-albumin pää- tösraidalla I Can See from Far Away. ­ Kokeilin erääseen biisin osaan ties mitä, mutta lopulta oikea ratkaisu oli jättää se miltei tyhjäksi, niin absurdilta kuin ajatus kuulostaakin. Vocoderin käyttäminen on ehkä kliseistä, mutta se oli oikea ratkaisu tuohon biisiin. Monessa muussakin tilanteessa uusia biisejä rakentaessaan Gill huomasi, ettei niiden tukkoon änkeminen ole viisain ratkaisu. Hän toteaa uuden levyn materiaalin olevan blues-viritteistä. ­ Ei siinä mielessä, että kuulijat tunnistaisivat levyltä traditionaalista blues-otetta. Yhdistän blues-termin uuden levymme yhteydessä musiikilliseen tilankäyttöön. Tietty instrumenttien yksinäisyys ja täyteraitojen välttäminen ovat ominaista bluesille, kitaristi analysoi. Gill ei koe itseään perinteiseksi lauluntekijäksi, jonka biisien ytimen muodostavat soinnut ja me- LA 3.9. KORJAAMO, HELSINKI lodia. Rytmi on aina mukana alusta saakka, kun on Gang Of Fourista kyse. ­ Minulla on tapana ajatella jo biisin varhaisessa vaiheessa, mitä basso ja rummut tekevät. Vaikka melodia on aina elintärkeä lopputulokselle, ovat rytmiset elementit yhtä tärkeitä. Gill ja solisti Jon King ovat pysyneet Gang Of Fourin kyydissä koko sen uran, mutta rytmiryhmä on vaihtunut moneen otteeseen. Kitaristi ei myönnä, että rytmipuoli olisi vaihdosten vuoksi päässyt yskimään. ­ Gang Of Fourissa soittajien musikaalisen yhteyden täytyy olla tiukka. Joissain bändeissä se ei ole niin tärkeää, mutta meidän ilmaisumme on niin rytmisesti orientoitunutta, että tiukka yhteispeli on välttämätöntä, Gill kuvailee. Soittajien virtuositeettia Gang Of Four ei hae. Päinvastoin, keskeinen sana on primitiivisyys. ­ Rytmit ja grooven saa pelaamaan simppeleillä asioilla. Sillä, soittaako rumpali täsmälleen biittiin vai vähän etu- tai takakenos- sa, on valtava vaikutus grooveen. Alkuperäinen rumpalimme Hugo Burnham soitti täsmällisesti kuin rumpukone, mikä kieltämättä sopi silloisiin biiseihimme, kitaristi kertoo. Vaikka Content ei ole ehtinyt kauaa vanhentua, on Gillilla työn alla jo uutta Gang Of Four -materiaalia. Vaikka yhtyeen biiseistä tunnistaakin, pitää kitaristi tärkeänä, että vastaan tulee myös epätavanomaisia ratkaisuja. ­ Saman kaavan pyörittely uudelleen ja uudelleen olisi väsyttävää. Surullista, että elämme maailmassa, joka kannustaa juuri sellaiseen. Maailma on toinen kuin Gang Of Fourin aloittaessa myös musiikkiteollisuuden osalta. ­ Levykokonaisuuden merkitys ei ole enää sama kuin ennen. Jotkut sanovat, että lp:n aika on ohi. Nettijakelun myötä levymyynti ei ole enää entisen kaltaista ja yksittäisten raitojen arvo on kasvanut kokonaisuutta suuremmaksi. Itse kuitenkin haluan yhä ajatella levyä kokonaisuutena, jossa jokainen kappale saa kontekstinsa muista kappaleista. Siitä kulmasta katsottuna Content on varsin mainio kokoelma biisejä, Gill lopettaa. « HAASTATTELU TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA GANG OF FOUR " Gang Of Fourissa tiukka yhteispeli on välttämätöntä. SUE » 20 « NRO. 8
• » OMAN MAAN LUOJAT The Death of Gagarinista on vaikea muodostaa mielipidettä ensikuuleman jälkeen. Se on myös bändin vahvuus. HAASTATTELU H elsinkiläisyhtye The Death of Gagarinin debyyttialbumi 9 kuulostaa yhdistelmältä Von Herzten Brothersia ja indievaikutteita. Le Grunge Blues -avausraidalla rytmi nykii kuin Arctic Monkeysin sävellykset uudella Suck it and Seellä ­ osittain siksi, että myös brittiyhtyeen Alex Taylor tunnustaa vaikuttajakseen Queens of the Stone Agen aavikkoisen stonerboogien. Kun avaajaa seuraa liki kymmenminuuttinen eepos S.A.M.B.A., kuulija kadottaa hetkeksi suuntavaistonsa ja kategoriakompassi sekoaa: mitä tässä nyt kuunnellaan? 9 vaatii normaalia enemmän keskittymistä, mutta kun se aukeaa, se aukeaa moniulotteisena pakettina, josta löytää uusia kiinnostuksen kohteita useankin kuuntelukerran jälkeen. The Death of Gagarinin musiikki leikittelee tyylilajeilla, ja bändi pitää muutenkin yllä karnevalistista mainetta esimerkiksi riehakkaiden live-esiintymis- tensä kautta. Musiikin perusteella oli mahdotonta päätellä, minkä näköisiä muusikoita haastattelupöydän ääreen saapuu: trumpettilahkeisia hippejä vai Converse-jalkaisia, indiehenkisiä rillipäitä. ­ Ei omia tekemisiään osaa pitää mitenkään vaikeina tai erilaisina. Se on vain musiikkia, yhtyeen laulaja Robin kertoo ravintola Kokomon terassilla. Surffilaudan malliseksi muotoilulla pöydällä seisoo oluttuoppi. Robinin silmiä ei näe hänen kärpäsmallisten aurinkolasiensa takaa. Kädessä hänellä on paksu kullattu rannekoru. Vieressä istuu poninhäntäinen, yksiväriseen t-paitaan pukeutunut rumpali Sampo. ­ Ei meidän musiikki edes ole mitenkään erikoista, vaan ihan perinteisellä kaavalla tehtyä musiikkia. Ei tämä ole mitään Pink Floydin TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA DEATH OF GAGARIN KE 21.9. TAVASTIA, HELSINKI " Ei me mikään huumoribändi olla, mutta et kai sitä tarkoittanutkaan. häröilyä tai Sähkölevy-yhtiön outoilua. The Death of Gagarinin promokuvissa bändin jäsenistöä makoilee intiaanipäähineet päässään, ja taustalla löhöilee bikiniasuisia naisia ­ meno on kuin Turbonegrolla konsanaan. Tuntuu, ettei yhtye ota tekemisiään turhan vakavasti. ­ Jos tekee tässä kotimaan vallitsevassa musiikki-ilmapiirissä musiikkia hyvällä fiiliksellä ja ilon kautta, leimataan yhtye usein sellaiseksi, ettei se ota itseään tosissaan, Sampo jatkaa. ­ Mutta se, että meillä on sisäänpäin kääntynyt bändiyhteisö ja -huumori, ei tarkoita suinkaan sitä, että meillä olisi jokin kilpi ympärillämme. ­ Ei me mikään huumori- bändi olla, mutta et kai sitä tarkoittanutkaan, Robin toteaa. ­ Uskon, että kaikilla bändin jäsenillä on ironinen suhtautuminen niin musiikkiin kuin elämäänkin. Esimerkiksi Von Hertzen Brothers on palauttanut jonkinlaista uskoa siihen, etteivät radiokanavat ja levy-yhtiöt ole vielä täysin kertakäyttöpopin ja -rockin lumoissa. ­ Kuten Sampo sanoi, tässä vallitsevassa musakulttuurissa keskittymiskyvyn puute on varmaan yksi syy siihen, etteivät levy-yhtiöt kiinnostu kunnianhimoisista yhtyeistä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Jos kappaleesta ei saa otetta viidessä sekunnissa, on se levy-yhtiöiden mielestä epäonnistunut. Jos punkkarit päättävät perustaa bändin, siellä on yleensä ne viisi punkkaria, jotka kuuntelevat sitä samaa musiikkia. Meillä on niin erilaiset lähtökohdat mu- siikkiin, että lopputulos on pakosti tällainen monipuolinen sattumien summa. Death of Gagarin pitää tiukasti langat omissa käsissään. Promokuvien suunnittelu ja toteutus hoidettiin itse, ja levyä väännettiin enemmän tai vähemmän aktiivisesti kolme vuotta bändin kesken ilman ulkopuolisia, tuottaja Ramia lukuun ottamatta. Yhtyeellä on myös oma mielikuvitusmaa Gagaristan, jonka ympärille voisi rakentaa näin sosiaalisen median ja internetin aikakaudella vaikka minkälaisen mielikuvitusleikkikentän. The Death of Gagarin on oma valtionsa musiikkigenrejen unionissa. ­ Meillä on vaikka kuinka paljon suunnitelmia tuon Gagaristanjutun kanssa. Ongelma on vain siinä, että suunnitelmia on aina niin paljon, ettei niitä kaikkia ehdi toteuttaa. « SUE » 21 « NRO. 8
• SUE » 23 « NRO. 8
• HAASTATTELU " Me mietitään joka levyn kohdalla, että pitäisikö perustaa kokonaan uusi yhtye. SUE » 24 « NRO. 8
• HAASTATTELU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA OSMA HARVILAHTI » MIELEKÄS METAMORFOOSI Reginan uusi albumi Soita mulle esittelee uudistuneen yhtyeen. Mikko Pykärin mukaan kyse ei ole manifestista vaan motivoitumisesta. Kitara", on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, kun Reginan uusi albumi Jos et sä soita pyörähtää soimaan. Mikko Pykärin, Iisa Pykärin ja Mikko Rissasen ennen elektropainotteisempi indiepopyhtye on lisännyt musiikkiinsa roimasti sähkökitaraa. Mikko Pykäri kertoo, että uuden soundin innoitus tuli bändin jäsenten nuoruuden suosikkilevyiltä. ­ Parin viime vuoden aikana on tullut pitkästä aikaa kuunneltua paljon vanhoja cd-levyjä. Niitä, jotka ovat kulkeneet mukana nuoruusvuosista lähtien. Mitkä albumit ovat eniten vaikuttaneet Reginan uuteen levyyn? ­ En haluaisi sanoa yksittäisiä bändien tai levyjen nimiä, koska vaikutteita on tullut niin monesta paikasta, Pykäri kiemurtelee. ­ Jos nimeäisi yhden levyn, pitäisi samalla nimetä 20 muuta. Sanotaan, että ne ovat niitä levyjä, joita me kukin aikoinaan lainattiin Salon, Viitasaaren ja Oriveden kirjastoista. Ne levyt tuntuivat pitkästä aikaa tosi innostavilta. Pykäri jatkaa, että monet vanhoista lempilevyistä sisältävät kitaravoittoista vaihtoehtorockia. ­ Kaikista soittimista osaan soittaa ehkä parhaiten juuri kitaraa. Teini-ikäisenä treenasin Smashing Pumpkinsin Siamese Dreamin biisejä tabulatuureista. Vuosina 2000-2010 ei sitten enää tullutkaan opeteltua yhtään uutta kitarajuttua, joten soittoni levyllä on aika vanhanaikaista ­ jatkan kitaristina siitä mihin teini-iässä jäin. Se sopiikin hyvin tällaiselle levylle. Onko Soita mulle -levyn siis tehnyt vanhojen hyvien aikojen perään haikaileva nostalgiayhtye? ­ Ei se ole nostalginen levy ainakaan teknisessä mielessä. Eli me ei yritetty jäljitellä mitään valmista, vanhaa soundia. ­ Tunnelmamielessä sitä kuitenkin voi pitää aika nostalgisena musana, koska me haettiin tuntemuksia omasta nuoruudestamme. Idea nuoruudesta ei kuitenkaan taida näyttäytyä levyllä ihan realistisessa valossa. Kun ei ole enää teini, nuoruuttaan katselee ja arvostelee väkisinkin ajan ja etäisyyden takaa. " lainen ei ole mahdollista, koska me kyllästytään kaikkeen niin nopeasti. Silloin ainoa vaihtoehto on etsiä jotain uutta. ­ Eivät meidän edellisetkään levyt ole keskenään samanlaisia. Me mietitään joka levyn kohdalla, että pitäisikö perustaa kokonaan uusi yhtye. Käytännön syistä me kuitenkin ollaan pysytty Reginana. Entäpä muutosvastarinta? Mitä jos Reginan vanhat fanit eivät hyväksy bändin uutta linjaa? ­ On sekin mahdollista. Ei siihen voi itse vaikuttaa mitenkään. Aina välillä kun kuvittelee, että joku biisi varmasti on kaikista tosi hyvä, reaktio onkin ihan päinvastainen. Sitä paitsi mä olen huomannut, että jokaisella levyllä on neljä kuulijatyyppiä: joistain uusi levy on parempi, joistain huonompi, joistain yhtä hyvä kuin edellinen ja joistain yhtä huono kuin edellinen. TUOREUS muutos voi olla näennäistä tai perustavaa laatua. Onko Reginan metamorfoosissa kyse vain uudenlaisista sovituksista ja uusista instrumenteista, vai muuttuuko bändin musiikin perusluonnekin yhä uudelleen? ­ Kyllä muutoksen tavoittelu näkyy siinäkin, miten me tehdään biisejä. Me yritetään kirjoittaa niitä aina vähän eri tavalla. Sillä lailla hommassa säilyy uutuudenviehätys. Esimerkiksi uudella levyllä sanoitukset on kirjoitettu valmiiksi sävellettyihin biiseihin. Joskus aiemmin melodioita on sävelletty valmiiden sanoitusten päälle. Tällä kertaa me myös käytiin Rissasen kanssa treeniksellä harjoittelemassa biisejä ennen äänityksiä. ­ Melkein kaikki uuden levyn biisit on tehty tosi nopeasti, miettimättä. Niiden hiominen tietenkin vie aina aikansa, mutta uudet kappaleet ovat yksinkertaisempia ja kompaktimpia kuin edellisten levyjen biisit. Ei ole liian monta ideaa per biisi. Jos et sä soita -singlen saatekirjeessä Mikko Pykäri puhuu uudelle vuosikymmenelle siirtymisestä ja Reginasta uuden musiikin suunnannäyttäjänä. Voiko nuoruutensa kitaralevyistä inspiroitunut yhtye todella näyttää, mihin popmusiikki oikeasti on matkalla? ­ Ei Reginan musiikissa ja muutoksissa ole kyse mistään popin uudistamisen manifestista vaan siitä, mikä meitä musiikin tekijöinä milloinkin kiinnostaa, Pykäri sanoo. ­ Yleensähän uudistuminen tapahtuu sen kautta, että ensin kyllästyy johonkin. Siinä vaiheessa löytyvät ne asiat, jotka tuntuvat jollain tavalla ajankohtaisilta ja tuoreilta. Se liittyy aina siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Eli nykyhetkeen. Tervetuloa Reginan uudelle vuosikymmenelle. « SUE SOITA MULLE BIISI BIISILTÄ Mikko Pykäri kertoo Reginan uudesta levystä. Unessa ­ Iisan ehdottomia suosikkeja levyltä. Seuraava single ja myös videobiisi. Haluan sinut ­ Tilaustyönä Helsinki Pridelle tehty teemakappale, joka alusta asti kirjoitettiin myös yhdeksi albumin raidaksi. Soundillisesti ja tunnelmaltaan aika lailla samaa kuin Jos et sä soita. Lepään aalloilla ­ Ensimmäisiä uudelle levylle kirjoitettuja kappaleita. Pitkä rakkauslaulu. Jos et sä soita ­ Puhelimen pirinän odottelun jännittävyys ja piina. Uusi tuleminen kulminoitui tähän biisiin. Päivät valuvat ­ Kappale lähti liikkeelle blues-tunnelmista ja päätyi valoisaksi kertomukseksi matkalla olemisen eri puolista. Kirjoitettu samaan aikaan kuin Jos et sä soita. Mustavalkeaa ­ Tästä tehtiin varmaan 20 versiota mutta lopulta päädyimme ensimmäiseen demoon. Ui mun luo ­ Kesäilta uima-altaalla. Tavoitteena oli tehdä bossanovaan pohjautuva suorempi popkappale. Harjun takaa ­ Tarkoituksena oli tehdä yhden idean kappale, joka pyörii yhden ja saman urkukuvion ympärillä. Valveilla ­ Tämä taisi olla viimeisiä levylle tehtyjä kappaleita. Se kirjoitettiin jonain sunnuntaina alusta loppuun vartissa. MUUTOS periaatteessa reginan ei kannattaisi muuttua. Sen albumit Katso maisemaa (2005), Oi miten suuria voimia! (2007) ja Puutarhatrilogia (2009) ovat olleet kriitikoiden mieleen. Jokainen uusi levy on peitonnut edeltäjänsä myös listasijoituksissa. Puutarhatrilogia nousi virallisella albumilistalla sijalle kuusi. Miksi muuttaa tuotetta, joka maistuu ja myy? ­ On kahdenlaisia bändejä, Mikko Pykäri sanoo. ­ On niitä AC/DC-Kraftwerkejä, jotka tekevät aina suurin piirtein samanlaista musiikkia. Se on tietenkin ihan ok, mutta meille sel- » 25 « NRO. 8
• CHECK OUT! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE WWW. NUC L EAR BL AST. « NRO. 8 DE SUE » 26 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
• Spinefeast -risteily järjestetään pitkästä aikaa.19.- 20.1.2012 Itämeren aalloilla esiintyvät Viikate, Shining, Amaranthe, Swallow the Sun, Profane Omen, Bob Malmström, Kiuas ja Deepsnake. Saxon ja Anvil soittavat yhteiskeikan Helsingin Nosturissa joulukuun 4. päivänä. Sekä Saxonin uusin levy Call to Arms että Anvilin viimeisin levy Juggernaut of Justice on julkaistu tänä vuonna. Mikkeliläinen thrashbändi Bloodred Hourglass on aloittanut debyyttialbuminsa äänitykset tuottaja Jori Haukion kanssa. Äänittämisen ohella bändi etsii levylleen julkaisijaa. Tampereen Yo-talolla järjestetään 2.9. The Darkness Festival II. Blackmetallifestivaalin esiintyjiä ovat Sargeist, Ondskapt, Sacrilegious Impalement, Forgotten Horror ja Valoton. Turkulainen black metal -bändi Mormant De Snagov on uusinut kokoonpanoaan uudella basistilla Warcolacilla. Syksyllä bändi aikoo lähteä keikoille ja viimeistellä toisen, entistä raaempaa bläkkistä sisältävän albuminsa. Oululainen Mors Subita on solminut levytyssopimuksen Violent Journey Recordsin kanssa. Bändin debyyttialbumi Human Waste Compression julkaistaan 21.9. Yhtyeen jäseniä on vaikuttanut Eternal Tears of Sorrowssa, Dark Floodissa ja Catameniassa. Helsinkiläinen Amoral siirtyy uudella Beneath-albumillaan hardrockista metallin suuntaan. Laulaja Ari Koivunen kuvailee Beneathia raskaaksi ja tekniseksi levyksi. Progressiivista instrumentaalimetallia soittava Animals as Leaders lämmittelee Deftonesia Helsingin The Circusissa 30.8. Bändi tulee pääesiintyjän tavoin Yhdysvalloista. Teräsbetonin laulaja J. Ahola on perustanut uuden, Ahola-nimisen bändin. Vintage rock nouveau -sloganin alla operoivan englanninkielisen bändin ensimmäinen keikka oli elokuussa Helsingin On the Rocksissa. Iron Maiden julkaisee kirjan On Board Flight 666, johon on koottu valokuvaaja John McMurtrien kuvia bändin Ed Force One -lentokoneellaan tekemältä kiertueelta. Valokuvien ohella kirja sisältää muun muassa kuvatekstejä ja laulaja Bruce Dickinsonin esipuheen. Lastenheviyhtye Hevisauruksen levyllä on nimekkäitä vierailijoita. Räyh!-albumilla esiintyvät liskojen lisäksi muun muassa Gus G, Jouni Hynynen, Emppu Vuorinen, Tuomo Saikkonen ja Jone Nikula. Ruotsalainen death metal -yhtye Hypocrisy julkaisee dvd:n. Hell Over Sofia - 20 Years of Chaos And Confusion sisältää kokonaisen Bulgarian-keikan vuodelta 2010 ja - Mikael Hedlundin mukaan - "totuuden Hypocrisysta". NEWSFLASH » OPETH HELSINKIIN Lämmittelijä on toinen ruotsalainen progemetalyhtye, Pain of Salvation. eath metalia ja progressiivista rockia yhdistelevä Opeth saapuu loppuvuodesta Suomeen. Ruotsalaisyhtye esiintyy Helsingin Jäähallissa tiistaina 6. joulukuuta. Syyskuussa ilmestyvän kymmenennen studioalbuminsa Heritagen julkaisuun valmistautuva Opeth on yli 20 vuotta kestäneellä urallaan noussut arvostetuksi raskaan musiikin yhtyeeksi. Mikael Åkerfeldtin johtaman kokoonpanon edelliset julkaisut ovat Suomessakin listaykköseksi noussut Watershed (2008) sekä viime vuonna ilmestynyt konserttitallenne Opeth in Live Concert at The Royal Albert Hall. ­ On hienoa, että pinnallisuutta, keskinkertaisuutta ja kertakäyttöisyyttä painottavilla musiikkimarkkinoilla on mahdollista pärjätä äärimmäisen haastavilla ja pitkillä kappaleilla, jotka paitsi edustavat death metalin kaltaisia äärimmäisiä, tinkimättömiä tyylilajeja, myös yhdistävät metallia täysin ennakkoluulottomasti mitä hämärimpiin 70-lukulaisiin progevaikutteisiin, Suen Jussi Lahtonen kirjoitti Watershedin arvostelussa kesällä 2008. Opeth on vuosien varrella vieraillut Suomessa lukuisia kertoja ja esiintynyt festivaalien ohella loppuunmyydyillä klubeilla. Ennen loppuvuoden mittavaa Euroopan-kiertuetta Opeth soittaa valikoituja festivaalikeikkoja sekä suuntaa syys-marraskuussa Pohjois-Amerikkaan. Illan avaa toinen pitkän linjan ruotsalainen progemetalyhtye Pain of Salvation. Kahdeksannen pitkäsoittonsa Road Salt Twon syyskuussa julkaiseva kokoonpano on aikaisemmin keikkaillut muun muassa Dream Theaterin ja Evergreyn kanssa sekä kiertänyt maailmaa Etelä-Amerikkaa ja Intiaa myöten. Edellisen kerran Pain of Salvation vieraili Suomessa viime vuoden lopulla Metalheim Festivalin pääesiintyjänä. Yhtye on läpi uransa ollut myös kantaaottavuutensa suhteen hyvin avoin. Ihmisen seksuaalisus, ympäristönsuojelu, maailmanlaajuinen politiikka, kulutusyhteiskunnan ja muovisen julkkiskulttuurin kritisointi sekä ihmisyyden ja uskonnon olemukset ovat vain muutamia Po- TOIMITTI ARI VÄNTÄNEN D Sin levyillään käyttämiä teemoja. ­ Pain Of Salvation on progressiivisen metallikentänkin mittapuulla todellinen seikkailija, Suen Aleksi Ahonen luonnehtii. ­ Bändin mutkikkaassa hevissä on elementtejä muun muassa folkista, klassisesta musiikista, discosta, fuusio-jazzista ja jylhistä kuoroharmonioista. Viimeisin albumi, vuosi sitten julkaistu Road Salt One vei yhtyettä raaempaan, jopa blueshenkisesti jamittelevaan suuntaan. OPETH (SWE) + support: Pain of Salvation (SWE) Ti 6.12.2011 Helsinki, Jäähalli Ovet avataan klo 19.00 Ei ikärajaa ÄÄNET HILJAISUUDEN änet hiljaisuuden ­ ne ovat muutakin kuin vain Matin ja Tepon versio Simon & Garfunkelin häkellyttävän hienosta klassikosta The Sound of Silence. Nykypäivänä ihmisiä ympäröivä melutaso on tasaisesti noussut, ja sitä mukaa myös stressitaso. Audioärsykkeiden määrää ei kaikissa tilanteissa voi estää tai rajoittaa, mutta jottei muuttuisi nykiväksi kuin saaliskala sumpussa, ainakin vapaavalintaiselle kuuntelulle voi tehdä jotain muutakin kuin muuttaa Kuusamoon sinertävien vaarojen luo. Musiikki on nimittäin monen kohdalla muuttunut kuuntelukokemuksesta silkaksi taustameluksi ja hiljaisuuden täyttäjäksi, jota ilman ei voi olla hetkeäkään. Ihmisten ilmoilla monella on jatkuvasti napit korvilla, ja stereot jytisevät nonstoppina kotona. Se ei ole toki kiellettyä, eikä normaalisti metalli Sedän luolassakaan tau- Ä koa pitkäksi aikaa. Jos ei soi uusi arvioitava levy, niin sitten soi vanha ja rakastettu kuolonkorina tai muu vastaava ikiaikainen helmi. Kuluneen kesän aikana tein kuitenkin irtioton ja pidin usean viikon tauon musiikista. Asiaan vaikutti myös kesän tavallista heikompi festivaalitarjonta, mikä johti siihen, että ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen kesän saldoksi jäi vain yksi ainoa festivaali, erinomainen Sauna. Mutta musiikki taukosi myös kotioloissa ja asunnossa vallitsi miellyttävä haudanhiljaisuus. Naapurit ainakin varmasti ilahtuivat siitä, että se saatanan pitkätukkainen hiippari ei nyt soittanutkaan sitä kauheaa melua, josta ei saa mitään selvää. Syyt hetkelliseen metalliselibaattiin olivat monet, mutta musiikin kuuntelu jäi sivuun senkin takia, että pattereista oli rankan kevään jäljiltä edelleen virta vähissä. Kun vanhat lempileSUE vytkin alkavat maistua puulta ja uusien tasokkaiden levyjen kuuntelu alkaa tuntua rutiinilta eikä etuoikeudelta, on syytä havahtua ajoissa, irrottautua oravanpyörästä ja vaihtaa ruskea Aurajoki hetkeksi Tonavan aaltoihin. Tauko teki huomattavan hyvää ja toi sekä kosolti uutta virtaa että perspektiiviä siihen, miten nykypäivänä tasapaino musiikin aktiivikuuntelun ja passiivikuuntelun suhteen on kallistunut rajusti jälkimmäisen suuntaan. Pahimmillaan taustamusiikki on taiteen tai viihteen sijasta vain korvien täytettä, joka on vailla sisältöä ja merkitystä, ja joka jopa saattaa eristää ihmiset sekä toisistaan että heistä itsestään. Joskus on syytä havahtua siihen, millaista roolia musiikki elämässä näyttelee. Ei musiikille silti tarvitse pyhittää mitään alttaria, jonka ääressä syventyä fanaattisesti. Uusi musiikki voi mainiosti tulla tutuksi, » SETÄ JUSSIN TUPA jos sitä kuuntelee vaikkapa työpäivän aikana toistonappula pohjassa niin, että kappaleet painuvat takaraivoon. Samoin moni levy sopii mainiosti taustalle tiettyihin tilanteisiin. Imurointi, maanteiden mustana ritarina ajaminen ajokyvyttömien nynnäreiden lomassa tai adrenaliinia vaativa urheilusuoritus sujuu paremmin, jos sitä taustoittaa Slayerin Reign in Blood. Mutta stereoissa on syystäkin off-nappi: kun osaa arvostaa kunnolla hiljaisuutta, musiikki kuulostaa entistäkin paremmalta, kun on taas sen aika. JUSSI LAHTONEN Kirjoittajalla, maanteiden mustalla ritarilla, ei ole autoa vaan fillari. » 27 « NRO. 8
• HAASTATTELU TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVAT MATTHIAS REINSDORF "Hovinarrit olivat ainoita, jotka saivat sanoa mitä tahansa kenestä tahansa. » 28 « NRO. 8 SUE
• » HENKILÖKOHTAINEN VOITTO Ghost Brigade ei anna pelon rajoittaa elämäänsä eikä tee väkisin mitään. Tuolta pohjalta se on saanut yleisön ja kriitikot polvilleen. ­ no jaa, kypsyydestä en kyllä tiedä, naureskelee Ghost Brigade -solisti Manne Ikonen, kun ihmettelen, miten bändi on ollut niin kypsä ja valmis paketti heti vuoden 2007 debyyttialbumistaan Guided By Firesta lähtien. ­ Oltiin kyllä kaikki entuudestaan jo tuttuja, mutta eka demo äänitettiin tilanteessa, jossa ei oltu kimpassa kertaakaan edes soitettu niitä biisejä. Eli se siitä kypsyydestä. Yleisö ja jopa kriitikot kuitenkin ottivat bändin omakseen heti alusta lähtien. Sittemmin suitsutus ja selkääntaputtelu on vain yltynyt. Manne myöntää, että kyllähän se mukavalle tuntui, kun heti ensimmäinen levy otettiin noin hyvin vastaan. ­ Se loi henkilökohtaisella tasolla uskoa itteensä, että kai mie saakeli vie pystyn tähän. Vaikka yhtyeen jäsenet olivatkin keskenään vanhoja tuttuja, niin Ghost Brigaden ilmaisutapa oli kaikille uusi ja outo: soitto oli teknisempää. Manne kuvaileekin onnistunutta aloitusta oman itsensä selättämiseksi, henkilökohtaiseksi voitoksi. Hän ei kuitenkaan osaa analysoida mitä Ghost Brigade tekee toisin tai paremmin kuin monet muut. ­ En tiijä, minun mielestä me vaan ollaan ihan sellasenaan... Kai se on vaan jotain aitoutta. Me luotetaan siihen, että kaikki tekee parhaansa. Väkisin ei tehä mittään, eikä silleen synny ku paskaa. Senhän tietää kaikki. Ghost Brigaden kolmas albumi Until Fear No Longer Defines Us ilmestyi juuri. Arvioiden perusteella vastaanotto on yhtä hyvä ellei jopa parempi kuin aiemmilla levyillä. Manne naureskelee, että hyvinhän tuo tuntuu uppoavan. ­ Tulevia keikkoja odotan innolla ja jännällä. Siellä sitten näkee sen mun mielestä todellisen vastaanoton. Siellä katotaan, että mitäs nää jätkät osaa. HAASTATTELU TEKSTI MIKI PELTOLA KUVA JUSSI RATILAINEN PE 16.9. NUCLEAR NIGHTCLUB, OULU " Pelko päästää irti kahta kauheamman helvetin. Manne kertoo, että levy syntyi ilman paineita, vaikka kaksi edellistä albumia Guided By Fire sekä Isolation Songs olivat nostaneet riman korkeuksiin. Tai eihän mitään rimaa siis ollut, kuten herra painottaa. ­ Meillä oli vaan ajatus, että tehään levy. Biisit on tässä. Niitä on kymmenen. Studioon, hus! Säätöä ja taiteilijan tuskaa oli siedettävissä määrin, ja äänimies ja studio olivat vanhoja tuttuja, joten mikäs siinä sitten oli äänitellessä. ­ Jos ekaa levyä äänitettäessä studiossa oli viis kalpeeta kaveria naa- mat vakavina ja välillä jollain saattoi leuka väpättää, niin tällä kertaa studiossa oli viis kalpeeta kaveria, jotka välillä jopa hymyilivät ja saattoivat jopa naurahtaakki. Albumin nimi Until Fear No Longer Defines Us symboloi vapautta tehdä mitä haluaa ilman että pelko rajoittaa elämää. Ghost Brigadella tämä ilmenee yksinkertaisesti siten, että yhtyeessä on viisi tyyppiä, jotka kaikki ovat erilaisia omana itsenään. Kaikilla on hyvät ja huonot puolensa sekä päivänsä. ­ Sieltä tulee se mitä me ollaan ja millaista musiikkia meistä syntyy, ja siitä ei anneta tippaakaan periksi. Eli meillä on vapaus pitää omat jalat omissa kengissä ja kengät tiukasti maassa. Mannen mielestä pelot rajoittavat ihmisiä aivan liikaa. ­ Ja mikä pahinta, ikävän usein pelko päästää irti kahta kauheamman helvetin. Se on nähty ja koettu ihan tarpeeksi monta kertaa ihmiskunnan historiassa. Peloista pääseminen vaatii pirusti työtä ja vielä lisää työtä. Sekä ennen kaikkea roppakaupalla rohkeutta. ­ En tässä nyt mitään sen kummempaa profetaatiota osaa antaa enkä haluakaan mutta uskon, että peloistaan voi päästä irti jos tosissaan yrittää. « T R I V I UM - I N WAV E S - Uusi albumi nyt kaupoissa! SUE www.trivium.org » 31 « NRO. 8
• SU 4.9. KLUBI, TAMPERE HAASTATTELU TEKSTI NIINA LINNA KUVAT JONAS UDD » SUOMICRABCOREN PIONEERIT One Morning Left kertoo, miksi suomalainen musiikkikulttuuri on jämähtänyt 90-luvulle ­ ja miten he aikovat korjata asian. O ne Morning Leftin jäsenten värikkäät printtipaidat ja useat tatuoinnit viittaavat automaattisesti screamo-tyyppiseen musiikkityyliin. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. One Morning Left on nimittäin ensimmäinen suomalainen bändi, joka soittaa niin sanottua crabcorea ja näyttää myös menestyvän sillä. Tavoitan pian ensimmäisen täyspitkän levynsä The Bree-TeenZin julkaisevan bändin laulajan Mika Lahden kotoaan Vaasasta. ­ Jep, crabcore on meidän musiikkiamme ehkä parhaiten kuvaava termi. Teemme musiikkia kuitenkin laajalla skaalalla, eikä meillä ole mitään tiettyjä rajoja. Teemme sellaista musiikkia, mikä tuntuu hyvältä. Kokeilemme rohkeasti uusia juttuja. Kun aloitimme 2008, soitimme enemmänkin posthardcorea, eikä meillä ollut silloin ollenkaan syntikkaa. Sen mukaan ottaminen aiheutti jäsenvaihdoksia, mutta nyt olemme koossa juuri oikealla porukalla. Jos crabcore on terminä tuntematon, valotetaanpas sitä hiukan. Nimi juontaa soittoasentoon, joka on fyysisesti niin matala kuin suinkin ­ siis rapuasento. Normaalista poikkeavan soittotavan lisäksi genreen kuuluu murinan lisäksi ylikorostettua autotunen käyttöä lauluosuuksissa, pop- ja teknovaikutteita sekä temponvaihteluita. Crabcore on monen eri tyylin sekoitus, joka on alun perin lähtöisin Yhdysvalloista. Sieltä kotoisin oleva Attack Attack on yksi tunnetuimpia crabcoreyhtyeitä. Mikan mukaan suurin osa One Morning Leftin faneista on 15-25-vuotiaita. Bändin jäsenet itse ovat kahdenkympin puolenvälin ja kolmenkympin ikämaastossa. Mika kuitenkin kertoo henkisen ikänsä olevan alle kah- denkymmenen. Crabcore tuntuu jakavan mielipiteitä voimakkaasti puolesta ja vastaan. Siinä mielessä kyseessä on siis mielenkiintoinen ilmiö. Miksi One Morning Left päätyi tekemään juuri tällaista musiikkia? ­ Uskon Attack Attackin menestyneen siksi, että Jenkeissä uusi, erilainen musiikki pääsee helpommin esille. Suomessa se on todella paljon vaikeampaa. Suomalainen musiikkikulttuuri on jämähtänyt 90-luvulle. Haluamme näyttää, että voi tehdä muutakin musiikkia kuin powermetallia tai muuta junttimetallia. Ehkä pikkuhiljaa Suomessakin uskalletaan kokeilla erilaisia juttuja. ­ Radio vaikuttaa paljon siihen, millaista musaa suuri osa suomalaisista kuuntelee. Ja jos siellä soivat pelkästään listahitit, ei uusi musiikki koskaan pääse esille. Netti on kuitenkin hyvä ja tehokas keino löytää musiikkia ja varsinkin nuoret ovat löytäneet sen hyvin. He myös verkostoituvat ahkerasti ympäri maailmaa ja pysyvät siten perillä kaikesta uudesta. Mika kertoo olevansa avoin kaikelle musiikille. Siksipä miehen soittolistoilta löytyy rankemman metallin lisäksi konemusaa. Hän kertoo nauttivansa eri musiikkityylien sekoittelusta, koska haluaa musiikillaan erottua joukosta. ­ Kyllähän jo Queen aikoinaan sekoitteli erilaisia tyylejä keskenään. Siinä mielessä tässä ei ole kyse täysin uudesta ilmiöstä. Mutta perusrokki ei meiltä luonnistu. Soitamme elektronista metallirockpoppia ja käyttämämme musiikkityylit ovat maan ja taivaan väliltä. Saimme kuitenkin levydiilin olemalla oma itsemme. Se on tärkeintä. "Haluamme näyttää, että voi tehdä muutakin musiikkia kuin powermetallia tai muuta junttimetallia. SUE HUUMORIA PELIIN metalcoresta ja posthardcoresta kehittynyt crabcore on genre, jota leimaa itseironinen ote musiikkiin. Perinteisten corebändien lavaesiintymisen pilkkauksesta ainakin osittain syntynyt genre ei ota itseään liian vakavasti. Myös Mika kertoo huumorin olevan vahvasti läsnä bändissä. ­ Teemme musiikkia pilke silmäkulmassa. Ehkä nuoret ymmärtävät parhaiten meidän huonot läpät. Teimme juuri musiikkivideon. Sen tekeminen oli todella hauskaa, mutta kun se tulee ulos, mun pitää ehkä pysyä neljän seinän sisällä joitain päiviä. Videosta tuli nimittäin aika homoeroottinen, ihan vahingossa. Syötän muun muassa viinirypäleitä toiselle miehelle, vaikka alun perin siinä piti olla mimmi. Huonoista vitseistä syntyy usein loistavia ideoita. Mutta vaikka meille huumori on tärkeää, olemme silti tosissamme musiikin kanssa. Haluamme menestyä ja näyttää mihin meistä on. Suurin osa One Morning Leftin faneista näyttääkin asuvan Suomen ulkopuolella. Jenkeissä fanit odottavat bändin uuden levyn julkaisua innolla, ja One Morning Left toivoo pääsevänsä keikkailemaan Amerikkaan. Spinefarm Recordsin julkaisema The Bree-TeenZ sisältää kymmenen biisiä. Levyn aloittaa 8-bittinen versio Hämä-hämä-häkki-kappaleesta, ja koko levy on täynnä enemmän tai vähemmän ennakkoluulottomasti toteutettuja kappaleita. Niistä mainittakoon IWresledWithMyHairOnce, jonka Mika kertoo sisältävän 80-luvun rockia, grindpopcorea ja Dingon syntikoita. Nimi taas juontaa juurensa iwrestledabearonce.-bändistä. Huumorin kukka on siis jälleen kukkinut. This Song Has A Massive Autotune Chorus -biisistä taas ei puutu itseironiaa. ­ Autotuneahan käyttää jokainen tämän päivän artisti. Me käytämme sitä erityisen vahvana efektinä ihan tarkoituksella. Maksimillaan se hyökkää kuuntelijan päälle. Näin myös tässä biisissä. Reetu inda House? taas on kunnianosoitus Frederikille. Hän on myös tehnyt niin sanottua huumorimusiikkia ja osoittanut, ettei musiikkia tarvitse aina tehdä otsa rypyssä. Emotionaalinen herkkyys ja psykedeelinen sekavuus taas yhdistyy biisissä !liaF cipE. Se on yhtä aikaa rankka ja herkkä. Myös meistä löytyy kummatkin puolet. JATKUVA MUUTOS pohjalaista sisua one Morning Leftin miehiltä ei myöskään puutu. Mika ja rumpali Tomi pyöräilivät kesäkuussa Vaasasta Helsinkiin Kariksi nimetyllä tandemilla. Mika kertoo reissun olleen täysin suunnittelematon ja kasvaneen yllättäviin mittasuhteisiin. Radio Rock nimittäin seurasi miesten matkaa läpi sateisen länsirannikon, kunnes pyörä lopulta lahjoitettiin Aseman Lapset Ry:lle. Toki samalla hoitui myös levyn promous, vaikkakin aika omaperäisin keinoin. Mutta One Morning Left vaikuttaakin tekevän asiat täysin omalla tavallaan. On mielenkiintoista nähdä, kuinka laajaksi crabcore laajenee Suomessa. Naapurimaissa se on jo nousussa. Mika kertoo One Morning Leftin keikkailleen viime joulukuussa Venäjällä Moskovan alueella ja että kokemuksena se oli yksi parhaimpia. ­ Yleisö oli todella messissä ja myös meillä oli hauskaa. Basistimme tosin tempaisi ennen keikkaa neljä vodkashottia naamaan ja meno oli sen mukaista. Venäjän tv-kamerat kuvasivat keikan ja saimme paljon näkyvyyttä. Lähtisimme sinne uudestaan heti jos voisimme. One Morning Left pyrkii jatkuvaan uudistumiseen. Kevyenä päätavoitteena on muuttaa Suomen musiikkikulttuuria kokeilevampaan suuntaan. ­ Emme halua olla bändi, joka ei kykene uudistumaan millään tavoin. Pyrimme jatkuvaan muutokseen ja kokeilunhalumme on valtava. Ehkä maan ensimmäisenä crabcorebändinä saamme aikaan muutoksen Suomen musiikkikulttuurissa. Olisi hienoa nähdä enemmän uusia ja erilaisia bändejä myös Suomessa. « » 32 « NRO. 8
• CHECK OUT! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE W W W. NUC L EAR BL AST.« NRO. 8 DE SUE » 33 NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
• LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton THE HORRORS ­ Skying (XL) 9 Viisi vuotta sitten brittimedia kohisi uudesta southendiläisestä garagerockia soittavasta goottibändistä. Yhtye oli The Horrors, jonka jäsenet näyttivät 25 vuotta The Birthday Partyn tai The Crampsin koesoitoista myöhästyneiltä päihdekäyttäjiltä. Tuolloin miesten tyyliä hehkutettiin enemmän kuin kappalemateriaalia. Ei debyyttialbumi Strange House suinkaan huono ollut. Hyvät, röyhkeät ja nopeat rockvedot kuten Count in Fives tai Sheena Is a Parasite kuitenkin jäivät bändin ulkomuodon varjoon. Keskinkertaiset gootit olisivat toistaneet ensimmäisen albumin kaavaa pari kertaa ja pudonneet musiikkikartalta rajun kilpailun saarivaltiossa. Sen sijaan The Horrors julkaisi Sea Within a Sea -singlen, joka on liki kahdeksanminuuttinen krautrockhenkinen kappale, joka lisäsi bändin entuudestaan kapeaan esikuvien joukkoon akteja Neu!:sta erilaisiin shoegaze-ryhmiin. Singleä seurannut Primary Colours -albumi yllätti niin kriitikot kuin fanitkin. The Horrors koostuikin kunnianhimoisista muusikoista, jotka kaiken maskeerauksen takana kykenivät laadukkaaseen biisinkirjoitustyöhön. Yhtyeen kolmas levy, The Horrorsin itsensä Lontoossa nauhoittama Skying, jatkaa tutkimusmatkaa kohti laajempaa itseilmaisua. Brittikriitikot ovat ehtineet jo ylistämään uusia, aavistuksen 80-lukulaisia soundeja, joita on verrattu esimerkiksi Simple Mindsiin tai Echo And The Bunnymeniin. Yhtymäkohtia kieltämättä on, mutta liiallinen osoittelu kiinnittää huomion liiaksi pois siitä, että uusi materiaali on täysin omaleimaisesti The Horrorsia. Se vain on jälleen luonut nahkansa. Esimerkkinä voi käyttää sekä ensisingle Still Lifea että avausraita Changing the Rainiä. Molemmat ovat erinomaisesti sovitettuja kappaleita, joilla syntetisaattorit, delay-kaiutetut kitarat sekä metronomimainen rytmiryhmä luovat eteerisen ja ilmavan taustan. Sen päälle laulaja Faris Badwan tekee uransa parhaat vokaalisuoritukset. On vaikea edes tunnistaa tätä samaksi nokkamieheksi, joka syljeskeli sanojaan vuoden 2007 Ruisrockissa. Samaa kaavaa toistetaan 10 kappaleen Skyingilla useaan otteeseen. Kokonaisuus olisikin liian yksipuolinen ilman paria terästintä. Albumin paras raita Endless Blue alkaa minuutin ja 40 sekunnin mittaisella ambient-himmailulla, mutta sitten Joshua Hayward aloittaa särmikkään, vahvistimia särkevän kitarariffin ja kappaleen tempo tuplaantuu. Samanlainen koukku löytyy Moving Further Away -biisistä. Lopetusraita Oceans Burning on balladina outo lintu The Horrorsin repertuaarissa. Pitkä ja usvaisen kaunis kappale ehtii jo lähes lässähtää kokoon, mutta saa vielä kaivattua lisäpontta napakasta loppuosastaan. Autotallirockista on etäännytty täysin myös siinä mielessä, ettei yksikään kappale alita neljän minuutin kestoa. The Horrors yllättää uutukaisellaan kaikki ­ taas. Epätoivoinen brittimedia toivookin siitä jälleen yhtä saarivaltion populaarimusiikin pelastajaa. Toivottavasti se kuitenkin säilyttää ilmaisussaan myös alkuaikojen uhmaa, ettei Birthday Party -kitaristi Rowland S. Howard käänny haudassaan. JOONAS KUISMA SUE » 38 « NRO. 8
• & Daughters palaa uutukaisellaan omien sanojensa mukaan ensimmäisen EP:nsä tunnelmiin. Oma ensivaikutelmani levystä kielii bändin pikemminkin kuunnelleen tauon aikana These New Puritansia ja Liarsia. These New Puritansin hieno Hidden onkin sopiva mallikiekko parhaan teränsä hukanneelle mutta uudistushaluiselle bändille, valittiinhan kiekko NME:ssä viime vuoden parhaaksi levyksi. Minimalistisempaa, synkempää ja elektronisempaa Mirror Mirroria on vaikea tunnistaa sen bändin levyksi, joka kuusi vuotta sitten rokkasi juurevasti ja autotallintuoksuisesti PJ Harveyn jalanjäljissä. Optimo-klubista tunnetun JD Twitchin tuottama albumi on aiempia selkeämmin velkaa Gang of Fourin ja Pop Groupin kaltaisille brittiläisille kulmikkaan grooven mestareille. Paikoin levyn primitiiviset polyrytmit tuovat mieleen jopa Liquid Liquidin tai ESG:n kaltaiset no wave -kolistelijat. Samaan aikaan levy on aiemmasta poiketen myös täynnä säksättäviä, pöriseviä ja ujeltavia analogisyntetisaattoreita. Mirror Mirror on levy, jota en odottanut koskaan kuulevani. Bändin lopettaminen tuntui todennäköisemmältä kuin uuden levyn tekeminen. Mikään napakymppi tämä levy ei tosin ole, mutta onneksi se on kuitenkin tullut tehtyä. Maailmassa ei yksinkertaisesti voi olla liikaa tämänkaltaista synkkää, polyrytmistä ja kolkkoa tunnelmointia. TOMI TUOMINEN myös Zombyä. Uutuuslevy Dedicationin lajityyppiä on vaikea määrittää, mutta pääosin instrumentaalisesta ja tummanpuhuvasta rytmimusiikista on tälläkin kertaa kyse. Brainfeederille levyttävän Lornin esikoinen lienee lähin vertailukohta. Lyhyet, jopa alle minuutin mittaiset kappaleet seuraavat toisiaan ja jokainen tuntuu tulevan aivan eri maailmasta. Dedication on kuin musiikillinen luonnoskirja, jonka sivut ovat täynnä groteskeja ja synkkiä tuokiokuvia. Biisit eivät ole luonnosmaisia vaan erittäinkin hiottuja ja viimeisteltyjä, mutta Zomby tuskin on liiemmin miettinyt levyn kappalejärjestystä tai kokonaisuutta vaan heittänyt cd:lle kovalevyltään epämääräisen kasan biisejä satunnaisessa järjestyksessä. Tätä tunnelmaa tukee myös levyn luettelomainen kansikuva, joka näyttää ankealta promolevyltä myös kaupan hyllyssä. Kaikkine chiptune-vaikutteineen ja dubstep -sävyineen Dedication on kuitenkin levy, josta minun on hiton vaikea olla pitämättä. Kuten Zombyn aiemmatkin tuotokset, se vie ajatukset aikaan, jolloin elektroninen tanssimusiikki oli kiinnostavimmillaan ja koko maailma odotti Chemical Brothersin, Orbitalin tai Boards of Canadan uutta levyä henki salpautuneena. TOMI TUOMINEN aiempien vuosien rave-anthemeista sekä Jamaikalta. Watch Me Dance on kuin jamaikalaisittain maustettua täyteen ahdettua Basement Jaxxia. Tämänkaltainen suorinta tietä aivojen mielihyväkeskukseen pyrkivä euforinen musiikki on aina tuntunut minusta jokseenkin luotaantyöntävältä. Minun mielihyväreseptorini vaativat kunnon esileikkiä ennen varsinaista aktia. Musiikin pitää stimuloida myös älyä ollakseen jollain tasolla kiinnostavaa. Watch Me Dance kuulostaa suuren osan ajasta turboahdetulta Jaffa-mainokselta, jossa palmurantalavasteiden ja riippumattojen taustalla häilyy jotain sanoinkuvaamattoman pahaenteistä. Itselleni reggae-poljennolla etenevä biisi nimeltä Lovely Girl edustaa äärimmäistä pahuutta maailmassa. Albumin musiikillinen laiskuus ja kunnianhimottomuus palauttaa surullisella tavalla mieleeni Michael Frantin löysän nykytilan verrattuna siihen, mitä hän oli Disposable Heroes Of Hiphoprisyn loiston päivinä. Pelkkä ajatus tekee surulliseksi. TOMI TUOMINEN Monet instrumentaaliyhtyeet(kin) valitsevat tietyn tiukan genren ja sitä sovelletaan sitten korkeintaan tempoja vaihtaen, mutta yleensä laulun puutteeseen hetkessä uuvahtavakin jaksaa kuunnella Dead Note Theorya sujuvasti useaankin otteeseen juuri sen monipuolisen tyylikirjon ansiosta. Spytones on tervetulleimpia tapauksia kotimaamme instrumentaalimusiikkikentällä pitkiin aikoihin. JYRKI MÄKELÄ 8 THE SPYTONES DEAD NOTE THEORY 8 ZOMBY DEDICATION 6 TODDLA T WATCH ME DANCE (4AD) Pidän kovasti pittsburghilaisesta Zombista. Pariisilainen Zombie Zombie on myös musiikkia minun makuuni. Kummankin syntetisaattorimusiikki kumartaa syvään John Carpenterin leffasoundtrackien suuntaan. Zombyn parin vuoden takainen debyyttialbumi Where Were You in 92, kuitenkin aiheutti pettymyksen. Synahorrorin sijasta levy oli jonkinlainen outo sekoitus dubstepiä, junglea ja 90-luvun alun rave-kulttuuria. Nyt korvani ovat avautuneet kuuntelemaan (Ninja Tune) Muotivirtaukset ovat valikoivia. 80-luvun revival palautti muotiin takatukat, Ray Ban Wayfarerit, rekkalippikset ja italodiscon, mutta ei Mäser-mäkihyppypooloja tai Club A:n neonvärisiä pipoja. Nyt, kun 90-luku revival on hyvässä vauhdissa ja grunge ja purjehduskengät tekevät uutta tuloaan, toivon että ainiaaksi unohduksiin painuvat ainakin Vaatehuoneen Simon kaupittelemat kansitakit ja Basement Jaxx. Sheffieldiläisen Taapero T:n kakkosalbumi Watch Me Dance palauttaa mieliin sen osan 90-luvun loppupuolen brittiläisestä elektronisesta musiikista, joka haki vaikutteensa (Arctic Noir) Instrumentaalimusiikki on ollut Suomessa kovassa huudossa jo muinaisista rautalangan kulta-ajoista asti ja genre porskuttaa yhä vahvasti. Tai eihän laulun puute genreä tee, ja kitaravetoisiakin instruryhmiä mahtuu maahamme monenlaisia. Kouvolalainen Spytones satsaa elokuvalliseen meininkiin ja hyvin onnistuukin. Avausraita ja nimibiisi Dead Note Theory on räväkkää takaa-ajomusaa, Only Time Will Kill You tiheätunnelmaista agenttimeinkiä ja Sicilian Wedding luonnollisesti suoraan mafialeffan koskettavasta hääkohtauksesta. Monipuolisuus onkin Spytonesin ehdoton valttikortti. (Twangsville Productions) The Silver Hawks edustaa kotimaisessa instruskenessä enemmän perinteistä Laika & The Cosmonauts -tyyppistä surflaitaa. Jo kolmanteen albumiinsa ehtinyt kirkkonummelaiskvartetti onkin noteraattu ulkomaita myöden ­ alan arvostettu Pipeline-lehti valitsi yhtyeen edellisen albumin Fly City to Cityn ilmestymisvuotensa parhaaksi rautalankalevyksi. Monasti nimenomaan Laikojen manttelinperijäksi mainostettu Silver Hawks on loppuun asti hiottu ammattimainen rautalankaviihdyttäjä. Yhtye on tiedostanut genressä piilevän yksioikoisuuden vaaran ja hakenut kappaleisiinsa monenlaista tunnelmaa aina Time Machine Overdriven perusjytästä Les Theme Des Faucon Argenten argentiinalaistunnelmiin ja Underwater Landscapesin aavemaisesta vedenalaismeiningistä NastolaTwistin traditionalismiin. Jollakulla bändissä on myös ainakin jonkinlaista huumorintajua biisejä nimetessä, kuten Mambo Horizontalé ja Bob Fleming Boogie ehkä osoittavat. 15 instrumentaalikappaletta putkeen on liikaa. Viisi biisiä levyltä pois, ja alalle antautumaton peruskuulijakin jaksaisi huomattavasti paremmin. JYRKI MÄKELÄ 7 THE SILVER HAWKS TWANG ON! LEVYARVIOT www.sue.fi KEBA plays Kokoajan go-go pe 9.9. Helsinki, Tavastia la 17.9. Tampere, YO-talo THE VALKYRIANS PUNKROCKSTEADY CD/LP/DOWNLOAD Meiä ska-bändi sekos ja rupes soittamaan punkki- ja uus aalto-kovereita silleen kivasti vinksahtaneesti... Syyskuussa: KEBA: HERKKÄÄ BETONIA 2CD Nenänpää ikkunaan! Tässä on kaikki... siis ihan kaikki mitä tää loistava bändi aikanaan julkaisi. PELLE MILJOONA UNITED: AVARA MAA-cd/download MAA-cd/download - Pöllö puhuu suunsa puhtaax nyky-Suomesta. LIIKKUVAT LAPSET: MURHE JA MELANKOLIA-cd/download MELANKOLIA-cd/download - Lapasten liikuttava paluu. Suuria tunteita tois puol jokke! PLUTONIUM 74: PORKKANA JA NAURIS 12" Parhautta lapsille ja lapsenmielisille! SUE » 42 « NRO. 8
• » LEFFAVIERAS Gladiatorin fanituslistat Aution saaren elokuva ­ Marx-veljesten The Cocoanuts. Mä oon hirveä Marx-veljesten fani ja katson niiden leffoja aina vaan uudestaan. Niistä tulee tosi hyvälle mielelle. Ottaisin mukaani ne kaikki, mutta jos vain yhden saa ottaa, niin olkoon sitten The Cocoanuts, koska kyllähän autiolla saarella pitää kookospähkinöitä olla! Sehän on niiden ensimmäinen leffa, jossa on pitkiä pätkiä ihan mykkäelokuvakomiikkaa. Mukana on myös anarkismin muka-järkevä vastakohta Zeppo. Jo pelkästään sen sanaleikin takia sitä voi kattella autiolla saarella kookospähkinöitä syödessä. ENSI-ILTA » ELEETÖNTÄ SUORAVIIVAISUUTTA N appasin näillä elokuun koleilla keleillä tarvittavaa lämmintä lisähehkua tarjoavan Punkrocksteady-albumin julkaisseen nytkyrytmiryhmä Valkyriansin kitaristia Gladiatoria kraivelista kiinni ja raahasin äijän leffateatteriin katsomaan elokuvan Apinoiden planeetan synty. Se nyt vaan on niin hirveän paljon helpompaa kuin epätoivoinen maanittelu. ­ Kyllähän se alkuperäinen Apinoiden planeetta -leffa, ja varsinkin Charlton Hestonin olemus siinä oli pikkupojan silmin nähtynä mieleenpainuva juttu. Alkuperäisessä elokuvassa oli hyvin sekä tiettyä lapsellisuutta ja huvittavuutta että taustalla olevaa vakavampaa sanottavaa. Henkinen sisältö oli suurempi kuin siinä esitetty nukketeatteri. ­ Perusjuonessahan oli vain yksinkertainen idea avaruusaluksesta, jonka luullaan menevän toiselle planeetalle, mutta loppujen lopuksi se onkin meidän oma jo tuhon omaksi joutunut maapallomme. Ja hienoa oli se loppuraivo siellä rannalla, kun tyypit hakkaa nyrkeillä hiekkaa ja kiroaa koko ihmiskunnan pahuuden. Apinoiden planeetan synty tekee starwarsit eli selkoa kaikesta siitä, mistä originaaliteoksen lähtötilanne syntyi. ­ Tässäkin oli tarina ja juoni lopulta tosi pienimuotoinen. Sitä tiedemiesten labbishommaa oli ihan älyttömästi, enemmän kuin mitään muuta. Huomattavaa tossa oli kaikkien perusviihteellisen scifin elementtien puuttuminen. Se täydellinen huumorin puute tuntui aika omituiseltakin. Tää oli tosi tumma leffa, aika ahdistavakin kokemus. Ja henkilöihinhän tässä ei paneuduttu oikeastaan ollenkaan, ketään ei päässyt lähelle. Edes päähenkilö, simpanssi Caesar ei tullut kovin tutuksi. Mutta ehkä se oli puhdas tyylilajivalinta. Tää on kylmä ja toteava elokuva, ja siinä mielessä ratkaisu toimi hyvin. ­ Tälläkin tarinalla oli vähemmän väliä kuin sillä, mitä kysymyksiä se herätti. Ja sitä jää monissa nykyelokuvissa kaipaamaan. Perusteemanahan tässä on se, miten ihminen haluaa muokata itseään, keksiä keinoja eliniän lisäämiseen ja paremman elintason saavuttamiseen. Halutaan näyttää, mihin rahanhimo johtaa. ­ Toisaalta toi oli myös vankilakapinaelokuva. Ja niinhän se menee: kun Caesar otti vallan ja ryhtyi kingiksi, se ei tehnyt sitä omilla voimillaan, vaan vapautti ensin yhden gorillan ja otti sen omaksi poliisikseen. Lopulta pelottava tuntematon jengi, apinoita kaikki, lähti hillumaan San Franciscon kaduilla. Ja kun leffajulisteessakin puhutaan vallanku- mouksen alkamisesta, niin onhan toi siinäkin mielessä rahavallan pelotteluelokuva. Apinat oli kuitenkin asiasta eri mieltä. Ne oli varastettu luonnosta ja ne halusivat takaisin luontoon. Jos Apinoiden planeetan synnystä olisi tehty haastavammin ja monitahoisemmin asioita pohdiskeleva elokuva, niin katsojamäärä jäisi paljon pienemmäksi. Lippukassa puhuu. ­ Oikeastaan elokuvan teema puhuu elokuvaa itseään vastaan. Että joo, kyllä me mielellään tehdään elokuva, jossa on humaania ajattelua, mutta kun se on vaan pakko lopulta verhota kauheeseen rytinään ja paukkeeseen, että saadaan hankittua katsojia ja rahaa. Toisaalta mä en halua tätä tyrmätä, koska tää nyt oli vaan tällanen pienimuotoinen elokuva. ­ Mä oon yleensä niin kovasti kaikkia Hollywoodin kaltaisia korporaatioita vastaan, että tekisi mieli haukkua kaikki sen tuotokset kauheeksi paskaksi ­ vaikka ne ei välttämättä olekaan. Mä ei oikeestaan ymmärrä, mistä on tullut sellainen yleisnegatiivisuus, jolle ei ole mitään varsinaista syytä. Se on vaan sarkasmia sitä kohtaan, että raha puhuu. Aika hassua on se, että vaikka kaikkien leffojen liput on saman hintaisia, ei se millään lailla korreloi laatuun tai siihen, kuinka paljon elokuvan tekeminen on tullut maksamaan. ­ Aika suoraviivaisen kylmä leffa tää oli. Sen tummuudessa ja eleettömyydessä oli jotain sellaista, että elokuvasta on vaikea sanoa kovin perusteltua ja lopullista mielipidettä ainakaan näin äkkiseltään. Olisihan tää helppo tyrmätä, mutta kun ei se anna siihen aihetta. ­ On tälle kuitenkin vaikea antaa kolmea tähteä enempää. Muuten tää saisi kaksi, mutta kolmas tulee siitä, ettei tässä erehdytty tekemään sitä Hollywoodille tyypillistä yllättävää, vitsinomaista loppupongahdusta. MARKKU HALME Paras leffakohtaus kautta aikain ­ Mä mietin arkielämässäkin melkein päivittäin sitä Jim Jarmuschin Mystery Trainin kohtausta, jossa hotellin yörespa Screaming Jay Hawkins punaisessa puvussaan juttelee apulaisensa kanssa pukeutumisesta. Screaming Jayn nauru siinä hyvin yksinkertaisessa kohtauksessa on aivan käsittämättömän kreisi. Tylsyyden hetkillä se soi aina mun korvissani. Paras leffakirja ­ David Lynchin Catching the Big Fish on kummastuttava ja lyhytsanainen, mutta silti paljon kertova omaelämäkerrallinen anekdoottikirja, yksinkertaisuudessaan tosi viehättävä. Nastoin juttu siinä on se, kun kuvausryhmä oli kertonut Lynchille Kubrickin näyttäneen niille lempielokuvansa, joka oli Lynchin Eraserhead. Siihen Lynch kommentoi, että se oli hetki jolloin olisi voinut lopettaa ja kuolla. Paras elokuvateatteri ­ Vastikään purettu Orimattilan Kuvalinna. Katsoin penskana kaikki siellä näytetyt leffat, koska Orimattilassa ei ollut mitään muuta tekemistä. Siellä pidettiin myös elokuvakerhoa, jossa näytettiin kaikkia hienoja klassisia filmejä. Silloin mä näin ensimmäiset Fassbinder-leffani, joista mä tykkään ihan älyttömästi, ja myös Bunuelin leffoja ja muita klassikkoja. TÄHDET Gladiator Halme Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes), USA 2011. Ohjaus: Rupert Wyatt. Käsikirjoitus: Rick Jaffa, Amanda Silver. Erikoisefektit: WETA digital. Näyttelijät: James Franco, Tom Felton, Andy Serkis, Freida Pinto, Brian Cox, John Lithgow. Kesto: 106 min. Seuraava Sue ke 14.9. voisivat ne epäonnistua mielellään hauskasti tai edes jollain tavalla sutjakasti jäykän tökkästelyn sijaan. Käsikirjoittaja Michael Markowizilla on käsissään jokaiselle vähintään puolituttuja elementtejä, tosin kolmannessa tapauksessa vain miesten haavemaailmasta, mutta hän ei saa niistä mitään erityisen mehevää irti. Aivan liian mietoon kaavamaisuuteen jäävät käänteet eivät toimi sanallisellakaan tasolla. Oivaltavuus loistaa poissaolollaan. Ei vaan naurata. Kertaakaan. Melkeinpä itkettää useimpien näyttelijöiden puolesta, sillä heille ei edes tarjota kunnon pärjäämismahdollisuuksia. Vai onkohan vika sittenkin ohjaajan? No, eihän sitä jaksa edes pohtia. Keskivertoamerikkalaisille tämä lienee jossain määrin raju tapaus kaikkine puolitörkeyksineen, mutta sivistyneessä maailmassa eli Yhdysvaltain ulkopuolella ei tällainen puolituhmailu tehoa kuin kukkahattutäteihin. MARKKU HALME AUTOT 2 Ohjaus: John Lasseter ja Brad Lewis iloisella 1970-luvulla varttuneilla oli leikeissään metalliset pikkuautot ja muoviset neppikset, joilla kisailtiin erilaisilla autoradoilla. Nykysikiöiden ei tarvitse enää liikaa päätään vaivata, kun Pixar/Disneyn autot hoitavat leikittelyn heidän puolestaan elokuvissaan ja videopeleissä. Autot-elokuvien maailma on jotensakin omituinen teknologiapainajainen, jossa elävät koneet huolehtivat maailman rattaiden pyörimisestä. Pixarin 3D-tietokonetaide yhdistettynä Disneyläisiin hahmoihin on perimmäisestä epähumaaniudestaan huolimatta osoittautunut toimivaksi sopaksi, jossa huristelevat mm. Mikki Hiiren, Hessun ja Aku Ankan nelipyöräiset vastineet. Autorallailun jatko-osan ideoita on ammennettu myös mm. The Fast and the Furious ­sarjasta, kaahaustrikkejä puolestaan James Bondeista ja vastaavista rymistelyistä. Varsinainen juoni esittää Salama McQueenin osallistumisen yleismaailmalliseen mestaruussarjaan jossa etsitään kaikkein nopeinta autoa. Hänen akselikumppaninsa, hinausauto Martti puolestaan eksyy vakoilijoiden vauhtiralliin, jossa viiksiä myöten huippuvarusteltu Finn McMissile pitää omaa peliään. Kolmiulotteisuus alkaa nykyisin olla enemmän pakollinen kuin viihdettä lisäävä elementti lasten- ja nuortenelokuvissa. Vaikea arvella mitä on enää tulossa. Voisiko tapahtua jotain niin huikeaa että ryhdyttäisiin panostamaan käsikirjoituksiin eikä vain erilaisiin visuaalisiin vyörytyksiin? Varsinkin Pixarin elokuvissa on ollut nokkelaa vitsitykitystä aikuistenkin makuun, mutta Autot kakkosen eurooppa- ja japanikliseiden tykitys tyhjentää tankin melko nopeasti. Lapset tuskin tajuavat näistä puoliakaan, sitcomeilla ruokitut vanhemmat ovat taas nähneet jo kaikki variaatiot esimerkiksi japanilaisista kylpyhuoneista. VESA KATAISTO KAAMEAT POMOT Ohjaus: Seth Gordon kolmella kaveruksella on tosi ärsyttävät pomot. Yksi joutuu esimiehensä (puolilaadukkaasti hommastaan suoriutuva Kevin Spacey) hhyväntahtoisen h eli juuri pahimmanlaatuisen työpaikkakiusauksen kohteeksi. Toinen saa rasitteekseen mukavan isänsä pääjohtajanhommat perivän lahjattoman täysniljakkeen. Kolmas assisteeraa naispuolista hammaslääkäriä (juuri sopivan överiksi homman vetävä Jennifer Aniston), joka ronskisti vihjailemalla, reittä pikkareihin asti paljastellen ja sopivista paikoista tätä ukkomiestä hiveleskellen. Tapausten alkuesittelyjen jälkeen kolmikko päätyy aukottomaan suunnitelmaan, jossa jokainen kolmikosta murhaa jonkun toisen pomon. Ja komediasta kun on kyse, epäonnistuvat yritykset mitä surkeimmilla tavoilla. Mutta kun komediaa tosiaan yritetään tehdä, SUE » 44 « NRO. 8
• SYNTYNYT 4. HEINÄKUUTA (USA 1989) Oliver Stonen reilun parinkymmenen vuoden takaisessa draamassa Tom Cruise todisti olevansa ihan oikea näyttelijä. Syntynyt 4. heinäkuuta kritisoi amerikkalaisten puuttumista muiden maiden konflikteihin niin kovalla kädellä, että elokuvan menestykseen ei uskottu. Supertähden statuksesta nauttineen Cruisen läsnäolo oli rahahanojen avaamisen edellytys. Tositapahtumiin perustuva väkevä draama Vietnamissa haavoittuneesta Ron Kovicista on nyt julkaistu blu-ray -formaatissa. Palattuaan kotimaahansa pyörätuolissa katkeroitunut veteraani joutui käymään uutta sotaa omiensa kanssa. Hipit eivät katsoneet ansioituneitakaan sotilaita hyvällä. Sotaelokuvaksi tätä on vaikea kutsua, kun Vietnamissa käydään vain pikavisiitillä, mutta alati ajankohtainen elokuva se on. Maestro John Williamsin sävelsi elokuvaan yhden uransa kauneimmista melodioista, joka kalvaa syvältä. KOHTALON VALVOJAT (USA 2011) Mitä, jos joku pystyisi säätämään kohtaloasi oman etunsa mukaiseksi vaikkapa pitämällä huolen siitä, ettet astu ruokakauppaan silloin kun tapaisit siellä tulevan elämänkumppanisi? Philip K. Dickin yliluonnolliseen novelliin perustuva Kohtalon valvojat on paikoin hölmö trilleri nuoresta poliitikosta (Matt Damon), joka halutaan saada aivan ylimmälle portaalle saakka. Aseman saavuttaminen edellyttää, ettei hän törmää vahingossakaan kauniiseen tanssijaan (Emily Blunt), jonka kunnianhimo voisi katkaista poliitikon urasuunnitelmat. Tämä ei ole Inception eikä Matrix. Kohtalon valvojat rutistaa ideasta kaiken irti ensimmäisen puoliskonsa aikana. Loppuelokuvan ajan juostaan vainoharhaisena ympäri kaupunkia. Ihan kelpo viihdettä silti, ja pääparin välillä on kemiaa. PRESIDENTIN MIEHET (USA 1976) 1970-luvulla Yhdysvalloissa tehtiin paljon tasokkaita poliittisia trillereitä. Korppikotkan kolme päivää (1975), Keskustelu (1974) ja Maratoonari (1975) ovat kaikki Watergate-skandaalin lapsia, mutta Presidentin miehet on sitä kaikkein eniten. Se kertoo juuri tästä yöllisestä murrosta demokraattien puoluetoimistoon ­ rikoksesta, joka lopulta johti presidentti Nixonin eroamiseen. Robert Redfordin ja Dustin Hoffmanin tähdittämä tiivis ja kihelmöivän jännittävä elokuva seuraa tapahtumia median näkökulmasta. Nuoret toimittajat ovat päättäneet selvittää rikoksen (apunaan legendaarinen Syväkurkku) ja painostaa rikolliset julkisuuteen. Samalla he asettavat itsensä hengenvaaraan. Alan J. Pakulan ohjaus on tiukka todiste siitä, että tosielämässä on usein enemmän draamaa kuin käsikirjoittajat voisivat koskaan keksiä. Jason Robards palkittiin ansaitusti sivuosaOscarilla, mutta itse elokuva hävisi Rockylle. Miten se on edes mahdollista? I AM NUMBER FOUR (USA 2011) Melko mitäänsanomaton teinileffa pyrkii toistamaan Twilightin menestyskaavaa. I Am Number Four ei ole muita vampyyriromansseja heikompi esitys, vaikka päätähti Alex Pettyferissä on karismaa nolla. Pettyfer esittää muukalaista toiselta planeetalta, ja leffan juoni on pääpiirteittäin se, että kaveria jahdataan koko kahden tunnin keston ajan. Elokuvan loppu antaa ymmärtää, että jatkoa olisi tiedossa. Ainakin kirjoja luvataan kuuden opuksen edestä. Aika rajoilla mennään, sillä leffa floppasi lippuluukuilla. Edes yliluonnollisia high school -pläjäyksiä ahmivat teinitytöt eivät sitä löytäneet. Efektit ovat mukiinmeneviä ja sivuroolissa nähtävä Callan McAuliffe ihan ookoo. TERO HEIKKINEN DVD/BLU-RAY » ILMESTYSKIRJA. NYT USA 1979 / 2001. Ohjaus: Francis Ford Coppola. Pääosissa: Martin Sheen, Marlon Brando, Dennis Hopper, Robert Duvall, Laurence Fishburne. Kesto: 147 min / 196 min. Ikäraja: 15. Sota on hulluutta ­ myös monessa elokuvassa. Karuimmillaan sodan hulluus näyttäytyy tässä Francis Ford Coppolan tinkimättömässä mestariteoksessa, jonka vuosia kestänyt tekoprosessi vei ohjaajankin liki hulluuden partaalle. Prosessin raskaus käy hyvin ilmi Hearts of Darkness -dokumentista, joka löytyy hintavamman kolmilevyisen blu-rayjulkaisun viimeiseltä kiekolta. Myös kahden levyn versio on saanut teräväpiirtokäsittelyn. Ensimmäinen levy tarjoaa elokuvan alkuperäisversion vuodelta 1979 sekä huomattavasti pidemmän Reduxin (2001). Jälkimmäinen ei välttämättä ole parempi versio, vaikka tarinaa syvennetäänkin. Se junnaa hieman paikallaan ­ etenkin parikymmenminuuttisessa ranskalaisplantaasikohtauksessa. Ohjaajaa voi kuunnella asiantuntevasti kommenttiraidalla. Toisella levyllä on runsaasti ekstroja. Valitettavasti poistetut kohtaukset nähdään luvattoman heikolla kuvan- ja äänenlaadulla. Kadonneeksi haukuttu "apinasampaani"kohtaus on sentään käsitelty. Lukuisten haastatteluiden ohella mielenkiintoisinta keskustelua käydään elokuvan leikkauksesta ja äänityksestä ­ nykyään kovin standardi 5.1 -ääniraita oli tuolloin uusinta uutta. Kolmen levyn eurooppalainen julkaisu päihittää ulkoasussaan jenkkiversion mennen tullen, ja tätä kolmenkymmenen euron boksia voi olla vaikeaa saada Suomesta. Paketin mukana tulee postikortteja, alkuperäinen teatteriohjelma (Coppola kun ei halunnut tekijöitä mainittavan elokuvassa lainkaan) sekä ohjaajan alkupuheen sisältävä keräilijän booklet. Vuosi 2011 on ollut klassikkoleffojen bluray-keräilijälle kallis vuosi. Ilmestyskirja. Nyt on kokoelman ehdoton kärkinimi. TERO HEIKKINEN SUE » 45 « NRO. 8
• » MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ KYSELLÄÄN KAKAROILTA uvittele käyskenteleväsi keskustassa, vaikkapa kotikaupunkisi rautatieasemalla. Alkuillan hämärässä näet parikymppisen miehen raapustavan muistivihkoonsa lauseita. Arvaat hänen pohtivan suuria asioita. Pojan vieressä on muutamia olutpulloja, ja hänellä on savuke kädessään. Pojan edessä on sylkilammikko, jonka keskellä uiskentelee yksinäisinä laivoina puoli askillista tumppeja, jotka hipovat toisiaan kuin törmäilyautot. Juolahtaisiko mieleesi kysyä häneltä, mistä rakkaudessa on kyse? Ei tietenkään. Ensinnäkin parikymppisellä kaverilla ei ole vielä tarpeeksi tietämystä rakkaudesta, jotta hän osaisi suhteuttaa kyseistä kenties maailman kauneinta asiaa muuhun eloon. Toisekseen kukaan ei menee juttelemaan tuntemattoman ihmisen kanssa Isoista Asioista, sillä 99-prosenttisesti tulos on myötähäpeää aiheuttavaa kiemurtelua ­ oli kyse sitten poliittisista mielipiteistä tai vaikkapa pakahduttavasta ihastuksentunteesta. Kaikki muuttuu täysin, jos nuori mies soittaa kitaraa, aukoo suutaan ja muodostaa riimipareja. Tällöin hänen sanansa ja etenkin sanottavansa muuttuvat kertaheitolla kiinnostaviksi. Me toimittajat istumme heidän edessään ja kyselemme. Kaikesta. Muusikot ovat ällistyttävän korkealla kuunneltujen kansalaisten hierarkiassa. Rami ojensi Vilille seiskalla sen Ellin kauniilla käsialalla kirjoitetun ruutuvihkosta revityn lappusen. Vuosia myöhemmin Vilillä on kitara, ja haastattelija kysyy Vililtä rakkaudesta ja siitä ensimmäisestä sinkusta, jonka kertojaminä on selvästi omakohtainen, se joka kertoo siitä paperista jonka sai. Että mitä sinulle on rakkaus? Kun Vili laulaa kolmosraidalla Arabien sodista, kysytään Vililtä, mitä mieltä hän on Libyan tilanteesta ja Gaddafista. Tilanne on täysin absurdi. Ei kaksikymppinen vielä tiedä mistään mitään. Ei kolmekymppinenkään, mutta hän alkaa pikkuhiljaa aavistella, mistä maailmassa on kyse. Silti hän on väärässä, sillä ihmiset aina ovat. He tietävät vain itsensä ja itsestään, mutta eivät salaisuutta mistään. Silti heiltä kysytään. Kasikymppisenä sitten suurin osa meistä todennee, ettemme tienneet puolivuosisataisinakaan mitään. Ja silti olimme oikeassa, sillä mielipiteemme ovat aina oikeita. Siksi parikymppisen Vilin mielipide ja aatos ihastumisen ihanuudesta on aivan yhtä tärkeä kuin meidän muiden. Rakkaus on keskustelunaihe, johon ei ole oikeita eikä vääriä kommentteja. Jo se tekee popmusiikista niin väkevää. Vihkosessa seisova sanapari ei välttämättä ole mitään, mutta kun se lausutaan kitaran tahtiin, sen merkitys ja painoarvo muuttuvat täysin. Parhaiten popmusiikin tärkeydestä ja ainutlaatuisuudesta kertoivat suomirokin dinosaurukset, jotka nimittivät itsensä Neljäksi Baritoniksi. Pop-musiikkia on tyhjentävä tyhjennys banaalista taiteenlajista, jossa yksinkertaiset sanat rakkaudesta voivat kasvaa ateistin Raamatuksi, rock- ja popmusiikkiin ihastuneen oppikirjaksi, jonka kautta voi elää ja jonka kautta eletään, sukupolvelta toiselle. Kun sointuja on peräjälkeen ja kirjaimia oikein jonoon aseteltuna, saadaan parhaimmillaan aikaan parisuhteita ja myöhemmin jälkikasvua. Nuorempana katsoin poplyriikoita karsastavin silmin. Näin mitä halusin nähdä, ja kaikki mitä en nähnyt, oli merkityksetöntä. Mutta eihän se niin mene. Sanoja käyttävät kaikki, runoilijoista kirjailijoihin, poplaulajista siihen poikaan joka muistelee yhä sitä tyttöä lukiosta, joka kertoi kaverilleen turhan kovaan ääneen pojan olevan "ihan hyvän näköinen silloin kun sillä on lippis päässä." Kaikki me tiedämme täsmälleen, mistä rakkaudessa ja sanoissa on kyse. Siksi jokainen popkappale on tärkeä. Siksi en enää katso kieroon korneintakaan sanoitusta. Mikä on toiselle mitätöntä, mukavaa mutta merkityksetöntä, voi olla toiselle voimavara, potentiaalinen elämää mullistava kokemus ja avain kaikkeen, mutta ennen kaikkea toisiin samanlaisiin: meihin. « K 1b2a3c4b5a6b7c8c9a10c11c12b13c13a14a15c VIIMEINEN SANA 1. Red Hot Chili Peppersin nykyinen kitaristi on a) John Frusciante b) Josh Klinghoffer c) Dave Navarro 2. Lenny Kravitzin tyttären nimi on a) Zoe b) Bowie c) Moon Unit 3. Yakuzi Pato tulee a) Helsingistä b) Porista c) Turusta 4. Reginan rumpali on a) Iisa Pykäri b) Mikko Rissanen c) Mikko Pykäri 5. Baby Woodrose tulee a) Tanskasta b) Ruotsista c) Norjasta 6. Anthraxissa laulaa nykyisin a) Dave Nelson b) Joey Belladonna c) John Bush 7. Blaken Aaro Seppovaara on syntynyt a) Suomenlinnassa b) Fiskarsissa c) Keravalla 8. Kenen biisiä The Valkyrians ei ole levyttänyt? a) Devon b) Joy Divisionin c) Johhny Mopedin 9. Kenen biiseistä Astrid Swan teki coverlevyn? a) Pavementin b) Pixiesin c) Porno for Pyrosin 10. Herra Ylppö ja Rakel Liekki ovat tehneet yhteisa) -levyn b) -elokuvan c) -näyttelyn 11. One Morning Left soittaa a) crapcorea b) grabcorea c) crabcorea 12. ShamRainin nykyinen laulaja on a) Mika Tauriainen b) Minna Sihvonen c) Matti Reinola 13. Karoshi Lovers on julkaissut albumeja a) yhden b) kaksi c) kolme 14. Private Linen laulaja on a) Sammy b) Danny c) Manny 15. The Death of Gagarinin mielikuvitusmaa on a) Juristan b) Deathland c) Gagaristan SUE » 46 « NRO. 8
• SUE » 48 « NRO. 8