• OPETH NRO. 8 • (ELOKUU) • 2014 • (#192) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • IN FLAMES • THE HAUNTED DIE SO FLUID • BABYMETAL SOLSTAFIR • ARION • TIPPA T » EDELLEEN NÄLKÄINEN
• FR EE : TICKETS: 2-DAYS FRI-SAT FROM 55€ (JELMU MEMBERS 45€) 1-DAY SAT FROM 35€ 1-DAY FRI FROM 25€ PRE-SALE: WWW.JELMU.NET & TIKETTI ALL AGES / BAR AREAS 18+ SUE » 2 « NRO. 8
• THE CIRCUS, HELSINKI 2014 FESTIVAALI PE 19.9.2014 LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK: 1PV 35€, 2PV 52€ LA 20.9.2014 KE 17.9. KERUBI, JOENSUU (K-18) Liput palvelumaksuineen alk. 25 € Levy-Eskot, www.kerubi.fi sekä Tiketti alk. 27 € TO 18.9. PAKKAHUONE, TAMPERE + SPECIAL GUEST: (Ovet klo 19, K-18) Liput palvelumaksuineen alk. 29,50 € / Lippupalvelu PE 19.9. THE CIRCUS, HELSINKI – UNIONI FESTIVAALI (Ovet klo 20, K-18) Liput palvelumaksuineen alk. 35 € / Lippupalvelu LA 20.9. LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ (K-18 / S) Liput alk. 27 € (Jelmun jäsenet 26 €) www.jelmu.net sekä Tiketti alk. 29,50 € SUE » 3 « NRO. 8
• TOIMITTAJALTA » Arviot. TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 04 TOIMITTAJALTA 06 NEWSFLASH 09 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN 26 30 35 36 38 39 PRKL: ARVIOT ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA SAMULI LAIHO QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA RISTO Transgender Dysphoria Blues AGAINST ME! I Bet On Sky DINOSAUR JR Destroyer KISS » Haastattelut. 10 12 14 16 18 20 22 24 Sue #192 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: OPETH DIE SO FLUID IN FLAMES THE HAUNTED BABYMETAL SOLSTAFIR TIPPA T ARION Akun Tehdas EPPU NORMAALI Maximum Jee & Jee EPPU NORMAALI Sue 20 vuotta: » PÄÄTÄ SÄRKEE S yksyllä 1994 nappasin levykaupan tiskiltä mukaani ilmaisjakelulehden. Tai ennen kuin laitoin lehden ostoskassiini kysyin myyjältä lehden hintaa, sillä kanteen ei ollut painettu mitään markkamäärää eikä hintalappuakaan ollut. ”Se on joku Panimo-juttu, ei maksa mitään”. Olin ihmeissäni, sillä yleensä kaupasta sai mukaansa ilman valuuttaa ainoastaan festivaalien mainoslehtiä tai levy-yhtiöiden katalogeja. Ihmetyksen jälkeen mieleni valtasi kateus. Olin itsekin tuohon aikaan pienlehteilijä, mutta pienemmässä mittakaavassa. Olin julkaissut seitsemän numeroa lehteä, joka oli tehty kopiokoneella ja painoskin oli parhaimmillaan sata kappaletta ja kansihintana 10 markkaa. Panimo-porukan Sue-lehti oli painettu kirjapainossa, painosmääräksi ilmoitettiin 300 kappaletta ja lehti annettiin lukijoille ilmaiseksi. ”Ei niin voi toimia”, ajattelin ja ilakoin sentään ajatuksella, että lehdessä oli ainoastaan 20 sivua. Ilman mitään kateuslisääkin voin sanoa, että lehti ei ollut kirjoituksiltaan mitenkään erinomainen, mutta lehdestä välittyi tekemisen ilo sekä ennen kaikkea yhteisöllisyys. Toimitusporukkaan oli kreditoitu viisi henkilöä, joista tosin ainoastaan kolme oli kirjoittanut juttuja ensimmäiseen numeroon. Ilmeisesti tuleva päätoimittaja Kimmo Nurminen ja tuleva kirjailija Raimo Pesonen olivat ensimmäistä lehteä tehdessä huilausvuorossa tai sitten osallistuivat projektiin jollain muulla tavoin. Aivan sama, sillä parasta oli että lehteä tehtiin innolla ja yhdessä. Ensimmäisen numeron ilmaisuus oli markkinointia, sillä jo kakkosnumeron kanteen ilmestyi myyntihinta, mutta se ei haitannut kummallakaan puolella - ei toimituksessa eikä lukijoissa. Ja sillä konseptilla toiminta jatkui useita vuosia, kunnes Fanzine-Sue muuttui ilmaisjakelu-Sueksi ja lähelle nykymuotoaan. Panimo-yhdistyskin luopui roolistaan ja Suelle tuli oikea kustantaja ja yrityskaupan jälkeen vielä toinenkin. Toimintamalli, toimituskunta ja oikeastaan kaikki muukin on muuttunut kuluneen 20 vuoden aikana, mutta edelleenkin Sue-lehteä tehdään innolla ja yhdessä (lähes) joka kuukausi. Joskus homma tökkii ja lehti syntyy yskien, mutta se ei haittaa kummallakaan puolella - ei toimituksessa eikä lukijoissa. Parasta Suen historiassa on kuitenkin se, että pienestä harrastusmielessä syntyneestä lehdestä on tullut ammattimainen toimija, jonka palkkalistoilla on kaksi täysiaikaista kuukausipalkkalaista ja iso joukko toimijoita, jotka täydentävät voileipäänsä Sue-jutuillaan. Kaikki firmat eivät ole supercellejä, joiden liikevaihto mitataan kolmantena toimintavuonna sadoissa miljoonissa, mutta tässä repaleisessa silppumaailmassa tarvitaan myös PK-yrityksiä, joiden tehtävänä on tuottaa kuluttajille ilmaista iloa ja työntekijöille ammattiylpeyttä. AKU-TUOMAS MATTILA Kirjoittaja on Suen avustaja, joka lainasi otsikon ensimmäisen Suen pääkirjoituksesta. OPETH S.10 BABYMETAL S.18 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Juhani Mistola, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 24 euroa/12nroa Tilaukset: 02 - 251 0899 Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2014 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 / 040 - 762 1453 SUE » 4 « NRO. 8
• Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma suljettu, Ti klo 16-02, ke-la klo 16-04, su klo 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 3e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com KE 13.08. TO 14.08. PE 15.08. LA 16.08. SU 17.08. KE 20.08. TO 21.08. PE 22.08. LA 23.08. SU 24.08. KE 27.08. TO 28.08. PE 29.08. LA 30.08. SU 31.08. KE 03.09. TO 04.09. PE 05.09. LA 06.09. TO 11.09. PE 12.09. PE 19.09. PE 26.09. SAVANNA, MIIA 6€ + DJ WALLO klo 23-04 3€ CAROLINE STREET, SWAYING WIRES, ROSA 6€ + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ THEN CAME BRONSON, BLACK SPY 6€ + CLUB GIRLS & BOYS klo 23-04 5€ WGF, THE MILESTONES 8€ + BIG SHAKE feat. VESA YLI-PELKONEN, JOHAN VENTUS & ROISTO klo 23-04 5€ SHIMMER & SHAKE: ELONKORJUUKARKELOT - BURLESKI-SHOW 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! BEVERLY GIRL, OTHERHOOD, CYKLES 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ TAITEIDEN YÖ: COSMO JONES BEAT MACHINE, KOMETA Vapaa pääsy! + DJ ROBERT KOSENIUS klo 23-04 3€ MORBID EVILS, DESERT LORD, BALTIMOR 6/8 € Ennakkoliput: Tiketti REVEL CROW, COLORY, SUOVALA 6€ + BOOGALOOSE with DJ’S WARREN BOOGALOO (UK) & JOHAN VENTUS klo 23-04 5€ LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! RADIO HELSINGIN KESÄKLUBI (YLÄKERTA): THE HEARING (20:00), RADIO HELSINKI DJ’S (19:00) Vapaa pääsy! + (ALAKERTA) TUOMO SALMELAINEN & HELSINKI UNPLUGGED, HERMANNI TURKKI, MINNA STENBERG 6€ + DJ WALLO klo 23-04 3€ AURINGON LAPSET, TBA 6€ + DJ LORD FATTY klo 23-04 3€ TURBOJUGEND FINLAND -KLUBI: HONNINGBARNA (NO), LORDS OF CHERNOBYL, YRTSKY 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti + GRANDE ROCK feat. DJ SLIM MIKE 23-04 5€ CATTLE THIEVES, TBA 7€ + TANSSI TAI KUOLE VOL. 13 klo 23-04 5€ LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! JAZZ A GO GO: HUSTLE FUZZ 8€ + DJ LORD FATTY klo 23-04 3€ KLUB KALMA: NOLLA NOLLA NOLLA, SILENT SCREAM 5/7€ Ennakkoliput: Tiketti + KLUB KALMA DJ’S klo 23-04 3€ KLUBIKIRVES, MEDICATED, DEVENIAL VERDICT, SKEIN 6€ DEEPWATER, YEAR GONE 6€ 22-PISTEPIRKKO, MAMA ROSIN (SUI) 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ WALLO klo 23-04 3€ NITE OF BIG MONEY: BLACK MAGIC SIX, THE COUNTRY DARK, THE SHRIEKS 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + KLUB SKENE feat. DJ SLIM MIKE klo 23-04 5€ FM2000 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti NAAM (US), WARP TRANSMISSION 12/15€ Ennakkoliput: Tiketti PAKKANEN - VOI KUN PIAN TULIS PAKKANEN! - PAPU JA POJAT, 1983 PE 1 5 . 8 . + + + LIVE: JUKKA & JYTÄMIMMIT + JOHNNY EKMAN 6,00 € & U.R.O, DJ LAURILA LA 1 6 . 8 . + + + DJ MIGULI 5,00 € SU 1 7 . 8 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ LAURILA 2,50 € 1 9 . 8 . + + + SUPERTIISTAI, DJ BALTTIKOIRA 2,50 € TI PE 2 2 . 8 . + + + LIVE: KOTOISAT SÄVYT + VUORET, DJ JUSSI40 6,00 € LA 2 3 . 8 . + + + DJ MR. WILLY 5,00 € SU 2 4 . 8 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ MIGULI 2,50 € TI 2 6 . 8 . + + + SUPERTIISTAI, DJ MR. WILLY 2,50 € PE 2 9 . 8 . + + + DJ BALTTIKOIRA 5,00 € LA 3 0 . 8 . + + + DJ TOMI 5,00 € SU 3 1 . 8 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ MR. WILLY 2,50 € PE 5 . 9 . + + + LIVE: BLACK MAGIC SIX + THE SHRIEKS 6,00 € OPISKELIJAKORTILLA ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSY TIISTAISIN JA SUNNUNTAISIN. PERJANTAISIN JA LAUANTAISIN PUOLEEN HINTAAN. ETU EI VOIMASSA KEIKKAILTOINA EIKÄ PYHÄPÄIVINÄ. + + RAVINTOLA DORIS ALEKSANTERINKATU 20 TAMPERE œ??÷?????¶?œ÷??ä??÷??¦??? ? ?? ?? ?? ?? ?? ?? ? ????œ??÷?????¶?œ÷??Ù SUE » 5 « NRO. 8
• NEWSFLASH Graafikko Jussi Karjalainen Artisti Asko Keränen ? Suomalais-ranskalainen duo Eva & Manu julkaisee toisen studioalbuminsa Cinnamon Hearts 29. elokuuta. Uutta levyä juhlitaan levynjulkaisukeikalla Korjaamolla julkaisupäivänä. UUTISET TOIMITTI MINETTE RISTIKARI ? Yhdysvaltalainen vaihtoehtorockbändi Taking Back Sunday saapuu Suomeen ensimmäistä kertaa. Yhtye esiintyy Nosturissa torstaina 27. marraskuuta. ? Stoner-rockin kärkinimiin lukeutuva amerikkalaisyhtye Fu Manchu palaa Suomeen. Vastikään uuden albuminsa Gigantoid julkaissut yhtye esiintyy perjantaina 17. lokakuuta Nosturissa. ? Seinäjoki Hiphop Festival palaa Rytmikorjaamon piha-alueelle tänä kesänä jo kolmatta kertaa. Pe 29. – la 30. elokuuta vietettävä festivaali tuo lavoilleen niin genren kotimaisia kärkinimiä kuin paikallisia artisteja ja alakulttuurin suosikkeja. ? Suomen mittavin showcase-festivaali Lost In Music valtaa Tampereen 15.–18.10.2014. Kahdeksatta kertaa juhlittava festivaali tuo keikkakävijöiden ulottuville kaikkiaan yli sata artistia ja levittäytyy 15 tapahtumapaikkaan. » GRAAFIKKO ARTISTIN PALVELUKSESSA Miten kiteyttää romaanin sivuille piirtynyt maailma yhteen kuvaan? Entä millaiset kasvot saa levyllinen musiikkia tai levy-yhtiön klubiilta? N äitä kysymyksiä graafinen suunnittelija Jussi Karjalainen on miettinyt jo 15 vuotta. Hänen kädenjälkensä näkyy muun muassa PMMP:n, 22-Pistepirkkojen, Agentsin ja Tehosekoittimen levyissä ja t-paidoissa sekä lukuisten kirjojen kansissa että tapahtumien julisteissa. Karjalaisen töistä vuosien varrelta on koottu näyttely Design Forumin Showroom-galleriaan Helsinkiin. Näyttely avautui 5.8. ja on avoinna 24.8. saakka. Näyttely jatkaa helmikuussa 2015 Kajaanin taidehalliin osaksi Karjalaisen ja kuvittaja–graafikko Ilja Karsikkaan yhteisnäyttelyä. Näyttelyssä on esillä myös valokuvasarja, johon on kuvattu Karjalaisen töitä niiden luonnollisessa ympäristössä, ihmisten kodeissa: levyjä ja kirjoja hyllyissä, julisteita seinillä, paitoja omistajiensa yllä. Näyttelyn aikana galleriassa järjestetään lisäksi kaksi konserttia, joissa esiintyvien artistien kanssa Karjalainen on työskennellyt. Ensimmäisessä konsertissa 16.8. esiintyy Samae Koskinen ja jälkimmäisessä Taiteiden yönä 21.8. Mirel Wagner ja 22-Pistepirkko. Näyttelyyn valittuja töitä yhdistää Karjalaisen mukaan tietynlainen auteur-meininki. ”Valitsin ne työt, joista ajattelen, ettei kukaan muu graafinen suunnittelija olisi keksinyt samaa ideaa ja vältin ottamasta mukaan liian klassisia töitä. Usein parhaiden töiden idea on tullut melko valmiina ja toteutus on ollut helppoa. Mutta ei aina.” Karjalainen mieltää olevansa palveluammatissa. Kirjojen ja levyjen kannet tasapainottelevat usein taiteen ja kaupallisuuden rajapinnalla. Suunnittelussa mukana ovat kirjailijat, muusikot, toimittajat, kustantajat, valokuvaajat, stailistit, jopa teoksen painava kirjapaino – ja graafinen suunnittelija. Teoksen voisi ottaa nimiinsä porukasta kuka tahansa. Karjalaisen mielestä hänen parhaissa töissään eri ihmisten osin ristiriitaisetkin odotukset törmäävät mielenkiintoisella tavalla. ”Tykkään tehdä muiden kanssa, pallotella. Nyt kun olen tehnyt tätä työtä pidempään, olen paljon valmiimpi siihen, että voin antaa toisten astua omalle tontilleni.” Lopputulos voi olla sitä, mistä etukäteen puhuttiin, mutta jos se onkin jotain aivan muuta, sitä ei saa säikähtää – se muukin voi olla jotain aivan mahtavaa. ”Toivon, että ne, jotka vielä ostavat kirjoja ja levyjä ja vievät ne kotiinsa, tuntevat niissä jonkin auran. Kansiin ja niiden sisälle kun on painettuna enemmän kuin osiensa summa.” Näyttely JUSSI KARJALAINEN Valikoitua graafista suunnittelua Design Forum Showroom, Erottajankatu 9 B (sisäpiha), Helsinki 6.-24.8.2014, avoinna ma–pe 12–19, la 12–18 ja su 12–16 KONSERTIT 16.8. Samae Koskinen 21.8. (Taiteiden yönä) Mirel Wagner ja 22-Pistepirkko. ? Nightwishin rumpali Jukka Nevalainen jättäytyy pois yhtyeen tulevalta levyltä ja keikoilta terveyshuolien takia. Nevalaisen korvaa tulevalla Nightwish- albumilla Wintersunista ja Swallow the Sunista tuttu Kai Hahto. ? Lenny Kravitz julkaisee kymmenennen studioalbuminsa, Strut, syyskuun 19. päivä ja saapuu konsertoimaan Helsingin Hartwall Areenalle 26. lokakuuta. ? Foo Fighters on saanut Sonic Highways -työnimellä kulkevan studioalbuminsa valmiiksi. Yhtyeen nokkamies Dave Grohl on myös kuvannut nauhoituksista kahdeksanosaisen dokumentin, joka nähdään HBO:n kautta marraskuussa. ? Stand Up, Turku! –festivaali naurattaa jälleen. Vuonna 2006 ensimmäistä kertaa järjestetty festivaali levittäytyy ympäri kaupunkia 24.-27.9. ? Hc-punkin edelläkävijä Negative Approach saapuu ensimmäiselle klubikeikalleen Suomeen. Jo 80-luvulla maineeseen noussut ja vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen paluun tehnyt yhdysvaltalaisbändi, sekä illan avaava jyväskyläläinen hardcore-yhtye Total Recall esiintyvät Tavastialla 19. syyskuuta. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE » 6 « NRO. 8 @SUELEHTI
• LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! TI 12.8. PRKL CLUBIN TIETO- JA MUSAVISA PE 15.8. Pe 15.8. Better Not Born, The Reality Show, Famine Year; 15 € Pe 22.8. Tippa-T, Adi L Hasla, Pitkiställä; 10 € To 28.8. All Out War (US), Ills, Foreseen; 18 € Pe 29.8. INVSN (SE), Kuudes Silmä; 15 € La 30.8. Teksti-TV 666, I Was A Teenage Satan Worshipper; 5 € Ti 2.9. Secret Chiefs 3 (US); 36 € Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com VASARA KLUBI: DEMONIC DEATH JUDGE & LURK LA 16.8. BALLS TO THE WALL KASARIKLUBI PE 22.8. PURTENANCE, WORTHLESS & DEVENIAL VERDICT LA 23.8. CHURCH OF THE DEAD LEVYNJULKKARIBILEET ILMAINEN, PAITSI NARIKKA. 50 ENSIMMÄISELLE MAHDOLLISUUS OSTAA UUSI EP ETUKÄTEEN ENNEN VIRALLISTA PÄIVÄÄ. PE 29.8. REQUIEM FOR THE DARKNESS: TODESTRIBE(RUS) AIHOS & HELLSPIRIT LA 30.8. TRASHDISCO VOL.22 KE 3.9. HORRORPUNK MASSACRE: KASKETEERS(SWE) NURSE CAMY & BATBONE PE 5-6.9. THE DARKNESS FESTIVAL VI: DESASTER (GER), DIABOLICUM (SWE) SACRILEGIOUS, IMPALEMENT, HAUTAKAMMIO VALOTON, OFERMOD (SWE), MORRIGAN (GER/FIN) DEVOURING STAR, SATURNIAN MIST KAISANIEMENKATU 4, 00100 HELSINKI INFO@PRKLCLUB.FI WWW.PRKLCLUB.FI Hämeentie 13, Helsinki. Sisäänkäynti pihan puolelta (Kaikukatu 4). K18, pe & la K20. Ennakot Tiketti.. SUE » 7 « NRO. 8
• NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI MINETTE RISTIKARI » VAHVOJA TUNNEREAKTIOITA Niubi Festival nostaa Aasian ja Suomen vaihtoehtomusiikin maailman kartalle K ulttuuritehdas Korjaamolla ja Lasipalatsin mbarissa 4.–6. syyskuuta järjestettävä Niubi Festival on täydentänyt Aasian ja Suomen vaihtoehtomusiikkia tarjoavaa kattaustaan. Japanilaisen Bo Ningenin lisäksi Korjaamon lavalla nähdään indonesialainen karismaattisen Remedy Walonin johtama The Trees and The Wild, joka on noussut Kaakkois-Aasian kuumimpien vaihtoehtobändien kärkeen. Ensivisiitillään Suomessa vuonna 2012 yleisössä vahvoja tunnereaktioita itkusta hurmokseen herättäneen yhtyeen luvataan olevan vuoden 2014 unohtumattomimpia keikkoja. Niubi Festivalin aasialaiseen antiin on myös lisätty kiinalainen AM444, joka esiintyy ilmaisella avajaisklubilla mbarin terassilla torstaina 4. syyskuuta. Festivaaliviikonlopun kotimaiseen kärkeen kiilaa siilinjärveläinen ”Synthesator Disco” -yhtye Aavikko, joka luottaa yksinkertaiseen sloganiin: ”We play – you dance!” Pelin henki on siis harvinaisen selvä – paitsi että yhtyeellä on Niubi Festivalilla vierailijanaan mystinen Kabar. » UNIONI KÄYNNISTÄÄ PIMEÄN VUODENAJAN F estivaalikausi jatkuu syksylläkin, kun ensimmäistä kertaa järjestettävää metallimusiikkiin keskittyvää Unioni klubifestivaalia vietetään The Circuksessa Helsingissä. Perjantaina 19. syyskuuta Unioni-iltaa tähdittää uuden solistinsa Alissa White-Gluzin kanssa ensimmäistä kertaa suomalaisyleisön eteen astuva ruotsalainen Arch Enemy. Bändin kesäkuussa ilmestynyt pitkäsoitto War Eternal kirvoitti ylisanoja kriitikoista bändin pitkäaikaisiin faneihinkin. Samana iltana The Circuksen lavalla nähdään lisäksi kovat kotimaiset Insomnium ja Lost Society. Lauantaina 20. syyskuuta ääneen pääsee pääesiintyjä Katatonian ohella vuoroon elokuun 29. päivä odotetun uuden levynsä Ótta julkaiseva islantilainen Sólstafir. Raskaan tunnelmallista kattausta täydentävät nimekkäät suomalaiset Swallow The Sun ja Barren Earth. Unioni festivaalin promoottori Niksu Väistö Live Nationilta kertoo Unionin olevan nimen- sä mukaisesti kaksipäiväinen sisäfestivaali, joka kestää molempina iltoina kahdeksasta puoli neljään. ”Pääasiana ovat tietysti bändit, mutta normaali-illoista poiketen The Circuksessa on erikoismeininki suunkostukkeiden ja mahantäytteiden suhteen. The Circus muutetaan Unioni-viikonlopuksi niin, ettei se ole pelkkä keikkapaikka vaan nimenomaan tämän festivaalin oma paikka. Illan ensimmäiset bändit eivät valitettavasti voi soittaa täyspitkiä keikkoja, mutta mitä pidemmälle illassa mennään, sitä pidemmiksi keikat muuttuvat. Perjantaille tulee vielä yksi bändi eli molempina iltoina kuullaan neljä keikkaa. Ko. bändi on yllätys vielä järjestäjillekin, sillä paikka on varattu Arch Enemyn kiertuelämppärille eikä tietoa bändin nimestä vielä ole.” O CHURCH OF THE DEAD VOL.4 MEET ME IN THE TOMB UUSI CD EP HYVIN VARUSTETUISTA LEVYKAUPOISTA 29.8. UNIONI FESTIVAALI, The Circus, helsinki Pe 19.9. Arch Enemy (SWE), Insomnium, Lost Society, + TBC La 20.9. Katatonia (SWE), Sólstafir (IS), Swallow The Sun, Barren Earth RASKASTA, ROUHEATA JA MUSTAA HUUMORIA. UNOHTAMATTA PUNKIN PIRULAISTA. 23.8. CD EP:N » SILMÄKARKKIA JA SATEENKAARIA ulun Musiikkivideofestivaalia vietetään tänä vuonna 21. kerran. Valkokankaalle heijastetaan pääsymaksuttomissa näytöksissä lähes 400 uutta kotimaista videota 27.-31. elokuuta. Lisäksi ohjelmistossa on laaja kattaus elokuvia dokumenteista lyhytelokuviin, kuratoituja musiikkivideonäytöksiä, musiikkivideoteemaisia keskusteluja ja liveklubeja. Tapahtuma tuo audiovisuaalisen taiteen osaksi Oulun juhlaviikkoja. Festivaalin liveohjelmiston aloittaa keskiviikkona 27.elokuuta Rubik-yhtyeestä tunnetun Artturi Tairan uusi kokoonpano Shivan Dragn, joka esiintyy 45 Specialissa. Torstaina vauhtia festivaaliviikkoon antaa The Syrians Never Grow Oldissa. Perjantaina 45 Specialin ja Never Grow Oldin valtaa Oulu Showcase, joka esittelee uusia, jo kansainvälistä kiinnostusta herättäneitä bändejä. Lauantaina 45 Specialissa järjestettävän Full Steam Ahead -klubin lavalle – Tapasimme exotica-laulaja Kabarin Las Vegasissa Yhdysvaltain-kiertueella 2002. Lähikeski-idästä kotoisin oleva Kabar oli juuri vapautunut – tai paennut – Guantanamosta, jonne hän oli joutunut väärin perustein. Kabar ja Aavikko äänittivät Vegasissa Eye of the Leopard -singlen. Nyt tapaamme ensimmäistä kertaa 12 vuoteen, kosketinsoittaja Paul Staufenbielin selittää: Kotimaista osaamista edustaa myös ikiaikaisesta jouhikosta rock-uskottavan instrumentin tehnyt Pekko Käppi, joka esiintyy K:H:H:L- eli Kuolleitten Hevosten Hillittömät Luut -orkesterinsa kanssa sekä Siinai, Death Hawks ja Mr. Peter Hayden. Livebändien lisäksi Korjaamolla kuullaan Arttu Partisen (Mental Alaska) ja Mark Gergisin (Sublime Frequencies / Sham Palace) DJmusiikkia. Korjaamon päätapahtumaan julkistetaan elokuun mittaan vielä lisää esiintyjiä. Niubi Festival Korjaamolla 5.–6.9.2014 Bo Ningen (JP), The Trees and the Wild (ID), Aavikko feat. Kabar, Pekko Käppi & K:H:H:L, Siinai, Death Hawks, Mr. Peter Hayden, DJ Mark Gergis (Sublime Frequencies, Sham Palace), DJ Arttu Partinen (Mental Alaska) astelee Reino Nordin. Helsingin sarjakuvafestivaalin sateenkaariteema näkyy useina erilaisina tapahtumina. Teeman alla kulkevista näyttelyistä merkittävin on yhden kansainvälisesti kuuluisimman suomalaisen piirrostaiteilijan, Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin näyttely Tuhmat ruudut, joka avautuu MUU-galleriassa 28.8. Mukana on myös nuoria Tomin perintöä jatkavia taiteilijoita. Festivaalit on osa Setan 40-vuotisjuhlavuoden tapahtumia ja teemaeläimenä toimii Joonas Rinta-Kannon luoma sateenkaaria ympärilleen syöksevä Säihkyturpa. Sateenkaariteemainen iltaklubi järjestetään lauantaina 6.9. ravintola Dubrovnikissa. Helsingin 29. sarjakuvafestivaalit järjestetään 5.–7.9. Päätapahtumapaikkana toimii Lasipalatsin aukio ja lisäksi muita tapahtumapaikkoja on ympäri Helsinkiä. Tapahtumaan on iltaklubeja lukuunottamatta vapaa pääsy. SUE » 8 « NRO. 8 JULKKARIBILEET PRKL CLUBILLA VOL. 4 MEET ME IN THE TOMB CHURCHOFTHEDEAD.NET WWW.FACEBOOK.COM/CHURCHOFTHEDEAD WWW.STAYHEAVYRECORDS.COM
• » SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN HIPIT VANHEMMAT V iimeksi kun vanhempani kävivät luonamme Turussa, isäni tapansa mukaan kysyi minulta jotain tyyliin: ”Noh, joko olet alkanut kuunnella rautalankamusiikkia?” Hänellä oli mukanaan cd-kokoelma suurimpia rautalankahittejä Emma-twististä Apassiin, joita hän ehdottomasti halusi soittaa minulle. Kuten jokaisella kerralla aiemminkin, tyrmäsin isäni musiikillisen lähestymisyrityksen turhankin tylysti. Minulle rautalankamusiikki on ollut validi ja kiinnostava genre vasta silputtuna, jauhettuna ja valkaistuna modernin rockin pikanttina kierrätysmausteena tai Tarantino-elokuvan taustamusiikkina. Se, että isäni rakastaa sitä intohimoisesti ei saa minua kääntymään faniksi. Päinvastoin. Armeijassa ollessani kuljin lomille usein tupakavereideni kyydissä ja ihmettelin kun yhdellä autostereoista raikasi aina Abbaa ja toisella taas Isto Hiltusta ja Arja Korisevaa. Hädintuskin parikymppiset jätkät olivat perineet vanhempiensa musiikkimaun suoraan kun itse taas olin juuri löytänyt Prodigyn ja Chemical Brothersin ja toisaalta innostunut Rushin kimakasta progeilusta. Myös isälläni on vahva usko, että sitä mukaa kun vanhenen alan hiljalleen kuunnella samaa musiikkia kuin hänkin, ja lopulta voimme molemmat istua vierekkäin sohvalla ja nautiskella yhdessä Kipparikvartetin musiikista ja keskustella siitä syvällisesti. Näin ei omaksi onnekseni taida koskaan tapahtua. En tule koskaan ymmärtämään Satumaan tai Nuoruustangon kauneutta tai Kullervo Linnan Orkesterin virtuositeettia. En aio jättää ensi vuonna Flow-festivaalia väliin ja suunnata sen sijaan Seinäjoen Tangomarkkinoille. En myöskään ole vaihtamassa viikonloppujeni klubi-iltoja ja rokkikeikkoja lavatansseihin tai ruotsinlaivan tanssibaariin aivan välittömässä lähitulevaisuudessa. Levyhyllystäni löytyy toki perusteokset Olavi Virralta, Laila Kinnuselta, Seija Simolalta ja Rauli ”Badding” Somerjoelta. Kirkalta siellä on kaikki singlet niputtava kahdeksan levyn cd-boksi ja Juice Leskisen tuotanto läpileikataan kuuden levyn laatikolla. Iskelmävinyyliä hyllystäni löytyy todennäköisesti enemmän kuin vanhemmiltani on löytynyt koskaan. Nämä kaikki levyt ovat minulle etunenässä työkaluja. Siinä vaiheessa kun aloin soittaa enenevässä määrin hääkeikkoja, huomasin että pelkällä indierockilla ei pötkitä kovin pitkälle tapahtumissa, joissa ikäjakauma on kahdeksasta kahdeksaankymmeneen. Jatkuva käännösiskelmähelmien nälkä on saanut myös metsästämään harvinaisuuksia vinyylihyllyyn. Ette kuitenkaan tule koskaan löytämään minua bandanna päässä laiskanlinnasta kuuntelemassa kyynelsilmin Viidettätoista yötä. Yksi asia, josta olen vanhemmilleni äärimmäisen kiitollinen on nimenomaan Juice Leskisen, M.A. Nummisen ja ylipäänsä suomalaisen undergroundin istuttaminen sydämeeni. Noin kymmenvuotiaana kun levyt alkoivat kiinnostaa, olin äärimmäisen onnekas kun vanhempieni hyllystä löytyi mukava valikoima Love Recordsin julkaisuja lastenlauluista aina kaksimielisiin sananmuunnosbiiseihin. Apinat ja gorillat, Per Vers runoilijat ja Roadrunnerit huikeine kansitaiteineen kasvattivat minusta ihmisen, joka on avoimesti kiinnostunut kaikenlaisesta kulttuurista. Nyt aikuisena paluu Love Recordsin ihmeelliseen undergroundmaailmaan on tuntunut erinomaisen palkitsevalta. Dave Lindholm, alkuaikojen Mikko Alatalo, Hector ja Badding ovat kuin vanhoja tuttuja, joita vuosikymmenten tauon jälkeen on taas kiva morjestella. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kotiini, kelpuutin vanhempieni pölyä keräävästä levyhyllystä mukaani ainoastaan parit Beatles-levyt. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kulttuurivaihto onkin liikkunut lähinnä päinvastaiseen suuntaan. Hiljattain kotona käydessäni huomasin isäni kuuntelevan ja fanittavan Scorpionsia ja Nightwishiä eli sitä samaa musiikkia, jota hän ei voinut sietää kun me veljeni kanssa luukutimme sitä teineinä. Minusta ei koskaan tullut humppaveikkoa. Sen sijaan veljeni näyttäisi tehneen isästäni 70-ikävuoden kynnyksellä hevarin. Viime viikolla luin uutisen, jossa kerrottiin, että Nick Cave inhoaa 14-vuotiaiden kaksospoikiensa kuuntelemaa musiikkia. Omien sanojensa mukaan sen kuuleminen seinän takaa saa hänet miettimään itsensä vahingoittamista. Musiikkiin intohimoisesti suhtautuvana ihmisenä voin vain kuvitella miten piinallista se on kun oma jälkikasvu kuuntelee tehdastuotettua liukuhihnapoppia kuten Robin tai Justin Bieber. Muutamaa vuotta myöhemmin samainen lapsi saavuttaa teini-iän, löytää EDM:n ja sitä kautta Aviciin, Skrillexin ja David Guettan ilot. Kaupungilla mopoautoistaan Armin Van Buurenia pellit rytkyen tykittelevät teinit on helppo ohittaa naurahduksella ja olankohautuksella, mutta omassa kodissa samanlaisen kanssa eläminen saisi kenet tahansa järkevän ihmisen harkitsemaan ranteiden viiltelyä. Lopulta popmusiikissa on aina ollut kyse kapinasta. Vanhempien ja auktoriteettien järkyttämisestä ja oman paikan ottamisesta maailmassa. Ei kenenkään pitäisi haluta kuunnella samaa musiikkia kuin vanhempansa. Jos black metalia kuunteleva pariskunta saa lapsen, on todennäköistä, että jälkikasvu pyrkii ensi tilassa shokeeraamaan vanhempiaan innostumalla hiphopista tai syntetisaattoripopista. Minä takerrun oman nuoruuteni musiikkimakuun aivan kuten isäni teki ennen minua ja luultavasti hänen isänsä ennen häntä. Kapinoin vanhempieni musiikkimakua vastaan hamaan hautaan asti ja jos joskus saan jälkikasvua, revin hiukset päästäni kuunnellessani oven takaa hänen musiikkiaan. Se on luonnon järjestys. LA 30.8. ENN. ALK. 19 € KE 13.8. ENN. ALK. 9,50 € TEFLON BROTHERS PARIISIN KEVÄT PE 15.8. KLO 21 ENN. ALK. 10,50 € PUNKKIROKKI III: KE 3.9. ENN. ALK. 13,50 € TOMI SALESVUO EAST FUNK ATTACK NO SHAME MAAKUNTARADIO, HUNTERS, RIKOSLAKI HOLY SEEDS, HAVE YOU EVER SEEN THE JANE FONDA AEROBIC VHS? + DJ PETE TNT PE 5.9. KLO 20 ENN. ALK. 13,50 € JANNA PE 5.9. KLO 23:30 ENN. ALK. 14,50 € PE 22.8. ENN. ALK. 11,50 € MODERNISTIT TEPPO VAPAUS, TIISU PE 29.8. ENN. ALK. 11,50 € FREDDIE GIBBS (USA) LA 6.9. ENN. ALK. 22 € K-18 -KEIKKA KLO 20 / IKÄRAJATON KLO 15 ARION ADAMANTRA THE 69 EYES - 25 YEARS OF ROCK’N’ROLL! PHILADELPHIA DYNAMITE URHO KEKKOSEN KATU 4-6 | 00100 HELSINKI | K-18 | KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.TAVASTIAKLUBI.FI ” En aio jättää TAMPERE TURKU ensi vuonna Flowfestivaalia väliin ja suunnata sen sijaan Seinäjoen Tangomarkkinoille. TULLIKAMARINAUKIO 2 PE 22.8. 15 / 13,50 € KAUKO RÖYHKÄ & THE BOOTS KE 27.8. 10 / 10,50 € OCTOBER TIDE (SWE) GHOST VOYAGE I SAW RED TO 28.8. 10 / 10,50 € MOORHAVEN (UK) WHAT AWAITS US DISCLARITY TO 25.9. 18 € THE HAUNTED (SWE) TUONI LA 27.9. 20 € DEATHSTARS (SWE) WOLAND KE 22.10. 14 / 13,50 € THE FREEZE (USA) HERO DISHONEST HUMALISTONKATU 8 PE 15.8. 12 / 11,50 € SANTA CRUZ LA 23.8. 12 / 10,50 € MAIDENFEST 2014 PE 5.9. 9 / 8,50 € MAD HATTER’S DEN SIMULACRUM KE 10.9. 12 / 11,50 € JENNIE ABRAHAMSON (SWE) PE 19.9. 29 / 28 € KATATONIA (SWE) BARREN EARTH LA 4.10. 35 / 30 € TURKU BURLESQUE WEEKEND’14 PRESENTS: LOTTERY OF LOVE -KLUBI HOT TIPS! PAKKAHUONE & KLUBI, TAMPERE PE 29.8. ALK. 45 / 41,50 € VIP-PAKETIT ALK. 75 € THE ORIGINAL BLUES BROTHERS BAND (USA) PAKKAHUONE, TAMPERE PE 29.8. ALK. 23 / 22 € APULANTA KLUBI, TAMPERE TI 18.11. ALK. 19 / 18 € THE BLACK DAHLIA MURDER (USA) NERVE END TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, joka tätä kirjoittaessaan sai ystävältään lahjoituksena Finnish Graffiti -levysarjan ensimmäisen tuplavinyylin. Juuri sen, jota isäni rakastaa tulenpalavasti. KATSO KOKO OHJELMA JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET ENNAKKOLIPUT WWW.TIKETTI.FI SUE » 9 « NRO. 8 Toimipisteet 19 kaupungissa ? Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään Palvelumaksu alk. 1,50–3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys muut EU-maat 10 € / lähetys ? EU:n ulkopuoliset maat 25 € / lähetys
• HAASTATTELU » MITÄ RE TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LEVY-YHTIÖ TI 11.11. PAKKAHUONE, TAMPERE SUE » 10 « NRO. 8
• ENESSANSSIN JÄLKEEN? Aina voimakkaita reaktioita herättänyt ruotsalainen Opeth pitää yhdennellätoista albumillaankin huolen siitä, ettei juuri kukaan voi sivuuttaa bändiä ainakaan olankohautuksella. nko siitä kulunut jo seitsemän vuotta? Kyllä. Heinäkuussa 2007 Ilosaarirockissa ja lähes täsmälleen samassa pöydässä ja samaan aikaan, istuimme juuri tuolloin Opethiin liittyneen kitaristi Fredrik Åkessonin kanssa tuumailemassa, miten mies aikanaan päätyi hyppäämään Arch Enemyn leiristä Opethiin aikana, jolloin bändi oli suurien muutosten vallassa. - Niin, tosiaan, Ilosaarirock on minulle aivan erityinen paikka. Tuon ensimmäisen keikkani aattona ja keikkapäivänä meni melkein kaikki mahdollinen pieleen, ennen kuin pääsimme lavalle asti. Sitä ennen olimme vähällä myöhästyä lennoilta meistä riippumattomista syistä, soittokamojen kanssa oli hieman ongelmia, festaripäivän keli näytti aika kamalalta ja paineet vain kasvoivat, kunnes... Lavalle päästyämme se kaikki oli tiessään! Muistan hyvin, kuinka ennen mainittua Åkessonin ensiesiintymistä tuumailimme kavereitten kanssa, kuinka mies mahtaa täyttää Peter Lindgrenin jättämät saappaat bändissä. Keikalla viimeistään Deliverance-kappaleen huikeasta soolosta suoriuduttuaan, Åkesson oli jo ansainnut vähintään puhtaat paperit ja tervetuliaishurraukset bändin faneilta. - Ette voi edes arvata, miten paljon minua hermostutti ennen tuota keikkaa, Fredrik naurahtaa. - Emme olleet kuitenkaan tuossa vaiheessa treenanneet mitenkään mahdottoman paljon ja tiesin itsekin Opeth-fanina, ettei bändiin astuminen ole mikään pikkujuttu. Kun astuimme lavalle, en voinut kuin hymyillä leveästi ja antaa kaikkeni, kunnes huomasin eturiviläisten näyttävän peukkua ja puivan nyrkkiä minua katsellen, eikä mikään olisi voinut tuntua makeammalta juuri sillä hetkellä! O PROGE, PROGEMPI, PROGEIN nyt seitsemän vuotta myöhemmin Opeth on edelleen oma itsensä, mutta samaan aikaan paljon on muuttunut. Fredrikin liittyessä bändiin, julkaistiin myös yhden Opethin aikakausista päättänyt Watershed, jolla Opeth jätti ainakin toistaiseksi hyvästit äärimetallisimmille vaikutteilleen. - On ollut hämmentävää huomata, miten odotetunlaista suunnanmuutoksemme vastaanotto on ollut. Olen itse osannut samaistua monien ajatuksiin hyvin, koska liityin bändiin vasta noihin aikoihin. Monet vanhat Opeth-fanit ovat todella avoimia musiikin suhteen ja ovat ottaneet soundimme muutokset aina vastaan innostuneesti, toiset ovat suhtautuneet asiaan kyynisemmin ja on myös niitä, joille muutos on vaatinut aikansa ja ollut sitäkin palkitsevampaa. - Tietenkään kaikkia ei voi miellyttää, eikä niin pidäkään tehdä, Fredrik jatkaa hetken päästä. - Sen verran olen kuitenkin Opethia kuunnellessani ja bändissä soittaessani oppinut, että tämä bändi ja Mikael ovat todellisia kameleontteja ja me voimme lähivuosinakin tehdä ihan mitä haluamme ja kuulostaa silti juuri niin Opethilta, kuin on tarpeen uusien nälkäisien musiikinystävien ja vanhojen jäärien musiikkinälän tyydyttämiseksi. Joskus suuremmat harppaukset ja suoranaiset uskonloikat ovat ainoa keino selviytyä. Siinä missä fanikunnan musiikkimaku muuttuu ajan kanssa, tapahtuu samaa myös bändin sisällä. Varsinkin valtaosasta sävellyksistä vastaava Mikael Åkerfeldt on useaan otteeseen antanut hieman ristiriitaisia kommentteja suhteestaan äärimetallia kohtaan. - Olen itse usein ajatellut, ettei Opeth ole sävellyksiltään edes ollut kovin äärimetallinen sitten alkuaikojensa. Opeth on modernin ja vanhan liiton progebändin yhdistelmä, jota kyl- lästettiin vuosia äärimetallisoundeilla ja Heritagen kohdalla suurin ero tähän oli se, että vokaaleista riisuttiin se rankin ääripää ja soundit muuttuivat orgaanisemmiksi. Ennen kaikkea se on ollut eräänlaista rehellisyyttä itsellemme ja musiikillemme: Emme halua jäädä tapojemme vangiksi, koska jotain on "pakko" tehdä tietyllä tavalla. Koska juuri se "pakko" on hieno syy murtaa kahleitaan! Opeth on muuttanut tyyliään hieman lähes joka levyllä, mutta kesällä 2011 julkaistu Heritage ja nyt ilmestyvä Pale Communion muuttivat asioita jopa vielä enemmän. Mikael Åkerfeldtin viehitymykset vanhan liiton progerockiin tiesivät kaikki miehen haastatteluja vähänkin lukeneet, mutta bändin muiden jäsenien suhteen on vain voinut arvailla, miten Opethin vanhoille vuosikymmenille kumarteleva nykylinja uppoaa näille. - Totta puhuakseni olen itse kasvanut vuosikymmenen tai pari modernimman musiikin parissa, mutta varsinkin viimeiset viisi vuotta ovat vieneet minua yhä pidemmälle ajassa taaksepäin 60- ja 70-luvun herkkujen pariin. Se johtuu osittain Opethiin liittymisestä ja osittain oman makuni kehittymisestä, kun ajan kanssa sitä on halunnut tutkia musiikkia yhä pidemmälle rockien, metallien ja modernien progejen ulkopuolelle. - Olen itse melkoinen musiikkiahmatti, mutta jumahdan toisinaan aika pitkäksi aikaa joihinkin tiettyihin bändeihin tai johonkin genreen. Siksi Mikael on aika täydellinen kaveri itselleni! Mikael jaksaa olla edelleen kuin teinipoikamaisesti innostunut kaikenlaisista uusista löydöistä ja kun mies metsästää uusia levyjä ympäri maailmaa, löydän itsekin uutta musiikkia siinä samalla. NELJÄNNESVUOSISADAN KAKKU nelisen vuotta sitten Opeth juhlisti 20-vuotista taivaltaan kiertueella, joilla yhtye soitti vuonna 2000 julkaistun läpimurtoalbuminsa Blackwater Parkin kokonaisuudessaan. Fredrik muistelee näitä massiivisia erikoiskeikkoja avoimella lämmöllä. - Ne keikat olivat kuin maratonin juoksemisia! Mammuttimaiset keikat kestivät pitkään ja silti joka ikisen biisin kohdalla halusi antaa kaikkensa. Saimme väitellä kylliksemme siitä, mitä kappaleita soittaisimme. Koko Blackwater Parkin opiskeleminen itsessään oli jo oma lukunsa, mutta kun sai vielä soitella The Moorin ja Wreathin kaltaisia helmiä mukana, se oli vasta jotain. Ehdin huomauttaa, että kenties vain Morningrise-albumin SUE » 11 « NRO. 8 valinta jäi kaivelemaan ainakin osaa kuulijoista, sillä viimeistään tuon keikan kohdalla osa keikkaväestä saattoi odotella jotain aivan tiettyä ohjelmanumeroa. - Black Rose Immortal? No mikäpä muukaan, Fredrik naurahtaa. - Se on aivan tolkuttoman hankala kappale jo itsessään ja keikoille sovitettavaksi se tuntuu lähes mahdottomalta, jos sen haluaisi toteuttaa täydellisesti. Mutta ehkä jonakin päivänä, kun soittelemme taas joitakin aivan erityisiä keikkoja. Kuin aasinsiltana tästä, pääsen muistuttamaan, että jo ensi vuonna olisi edessä se kuuluisa neljännesvuosisadan rajapyykin rikkoutuminen. Vaikka edellisistä juhlakeikoista ei ole kulunut vielä kovin kauaa, saattanee fanikunta odotella jotain erityistä myös ensi vuoden keikoilla. - Minä... En saa puhua asiasta. Hitto. En saa puhua siitä! Joudun vain sanomaan, että meillä on todellakin suunnitteilla jotain todella hienoa ja ainutlaatuista ensi vuoden kiertueillemme, mutta siitä tempauksesta taitaa tulla virallista vasta ihan loppuvuodesta tai vasta ensi vuoden alussa. Tämä on ehkä turhauttavinta, mitä näin hienon bändin arjessa tapahtuu! Tietää jotain, mistä on todella innoissaan ja mistä ei saa puhua, Fredrik hymyilee. Kun bändille alkaa kasautua ikää ja keikkojakin on kerääntynyt mittariin lähes tuhansia, voisi helposti kuvitella, että suurin osa nähtävästä on jo nähty ja koettu. Fredrik kuitenkin vakuuttaa, että Opeth on edelleen nälkäinen ja kokee joka vuosi asioita, jotka muistuttavat jatkuvasti siitä, minkä takia bändi on toiminut näin monia vuosia. - Totta puhuakseni jokainen soittamamme keikka on minulle edelleen ainutlaatuinen. Tottakai kiertueille mahtuu aina vaikeampiakin iltoja, kun kiertueaikataulut ovat tiukkoja ja sitä ei haluaisi antaa faneille yhtään vähempää, kuin parhaimpansa. Silti, kaikki se pienen fanijoukon tai valtavan ihmismassan edessä soittaminen ja heille sen musiikin riemun tarjoaminen on kaikkea sitä, mitä me haluamme. - Viime kiertueillammekin soitimme Intian ja Turkin kaltaisissa maissa, mikä oli uskomatonta! Tietenkin Etelä-Amerikka, Keski-Eurooppa ja vaikkapa Suomi ovat aina omia juttujaan, mutta kuvittelepa kun soitat ihmisille, jotka näkevät bändin ensimmäistä kertaa ja eivät ole koskaan uskoneet, että voisimme saapua heidän kotikaupunkiinsa. Se on hieman erilaista kuin se, kun bändi soittaa meille "pilalle hemmotetuille" eurooppalaisille kymmenettä kertaa viiden vuoden sisään ja emme osaa edes nauttia näistä itsestäänselvyyksistä täysillä, Fredrik nauraa itseään osoittaen tuokion päätteeksi. «
• HAASTATTELU TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVAT LEVY-YHTIÖ » DIY-ASENN Die So Fluid on ollut pystyssä 14 vuotta. Matkan varrella yhtye on törmännyt ihaniin suomalaisiin, kusettaviin levy-yhtiöihin ja Spice Girls -jäseniin. Missään vaiheessa he eivät ole kuitenkaan menettäneet uskoaan tekemisiinsä. SUE » 12 « NRO. 8
• vaikutus kuuluu Die So Fluidissa yhä tänäkin päivänä. Ja tuo vanhempieni rakkaus musikaaleihin kuuluu toki myös musiikissamme. Die So Fluid onkin siitä erikoinen yhtye, että sitä on todella vaikea yhdistää suoraan mihinkään tiettyyn musiikkikategoriaan. Toisaalta se soi metallisesti, toisaalta sen kappaleissa kaikuu perinteisempi rockmusiikki. Välillä kappaleet ovat jopa mahtipontisia ja kauniita, välillä niiltä kuulee punk-elementtejä. Uusin albumi The Opposites of Light on monipuolisin paketti musiikkia, mitä Die So Fluid on koskaan tehnyt. Bassoon Grog tarttui ensimmäisen kerran muutettuaan Lontooseen opiskelemaan. – Meillä oli ystävieni kanssa bändi, jossa ei ollut basistia. Minun piti alkujaan laulaa siinä yhtyeessä. Kutsuimme erään puolitutun treenikämpille tsekataksemme, sopisiko hän basistiksemme. Katselin vähän aikaa hänen soittoaan ja kysyin häneltä, saisinko lainata hänen bassoaan hetkeksi. Musikaalisen kasvatukseni takia minun oli helppo opetella basson yksinkertaisimmat sävelkulut. Aloin bändin basistiksi, eikä treeneihin tullut raukka koskaan enää saanut tilaisuutta soittaa kanssamme. ajattelua. Minä rakastan punkkia ja olen kasvanut sen parissa. Die So Fluid on aina tehnyt asiat Do it yourself -asenteella. Jos nykyajan muksuilla on mahdollisuus tehdä nopeasti jotain yllättävää heti kun se heidän mieleensä juolahtaa, niin mikä jottei. Die So Fluid on soittanut yhdessä jo vuosikausia, joten he tuntevat toistensa ajattelutavat hyvin. – Al ja Drew ovat minulle enemmän kuin bändikollegoita. Vaikka kuinka kliseiseltä kuulostankin, niin he ovat minulle aivan kuin perheenjäseniä, joille voin kertoa elämästäni kaikki salaisuudet. He ovat veljiä, joita rakastan kuin omia verisukulaisiani. LA 6.9. MUSTA KYNNYS, JYVÄSKYLÄ NETTA D ie So Fluidin basistilaulaja Grog vastaa puhelimeen nykyisestä kotikaupungistaan Los Angelesista. Muut yhtyeen jäsenet (rumpali Al ja kitaristi Drew) asuvat yhä vanhalla mantereella, joten treenaaminen ei ole aina helppoa. – Elämme jänniä aikoja! Olen tehneet pirusti promoa Amerikan suuntaan, ja meillä on verkot vesillä tännepäin. Saa nähdä, miten käy. Grog kertoo syntyneensä musikaaliseen perheeseen. Hänen äitinsä oli klassinen pianisti, joka vei tytärtään katsomaan musikaaleja. Grogilla oli myös kaksi isosiskoa. Toinen heistä kuunteli Led Zeppeliniä, toinen taas oli suuri Rolling Stones -fani. – Kuuntelen pienenä paljon isosiskojeni levykokoelmia. Lisäksi itse rakastuin siinä kymmenen vuoden ikäisenä Adam And The Antsin kaltaisiin new wave -yhtyeisiin. Minusta tuntuu, että noiden kolmen yhtyeen SUE KUSETTAVIA LEVY-YHTIÖITÄ die so fluid perustettiin 14 vuotta sitten. Hollywood-tarinoissa yhtyeillä on alkutaipaleella vaikeaa, mutta vaikeuksien kautta kaikki päättyy kuitenkin voittoon. Die So Fluidin tapauksessa kaikki on ollut yhtä tuskaa. – Meillä on ollut hirveä onni esimerkiksi joidenkin levy-yhtiöiden kanssa, joiden kanssa olemme tehneet yhteistyötä. Osa on vedättänyt meitä silmään raskaasti. Osalla ei vain yksinkertaisesti olekaan ollut sellaista tietotaitoa, mitä he ovat väittäneet omistavansa. Kaikista pahinta on ollut kuitenkin rahan astuminen kuvioihin. Monet pikkuruiset levyyhtiöt väittävät tekevänsä asioita ainoastaan rakkaudesta musiikkia kohtaan. Ei se niin ole. Joidenkin pienten levy-yhtiöiden pyörittäjien päät menevät sekaisin, kun heidän edustamansa artistit tienaavat vähänkin rahaa. Meidän tapauksessa kävi tietenkin niin, ettemme koskaan nähneet noita rahasummia mitä tienasimme levyillämme. Jäimme sen sijaan kiertueista ja äänityksistä roppakaupalla miinukselle. The Opposites of Light ilmestyi toukokuussa. Yhtye äänitti sen miltei kokonaan itse. – Osasyy tähän oli juuri se, mistä äsken kerroin. Olimme pettyneitä levy-yhtiöiden toimintaan. Halusimme pitää asiat omissa käsissämme. Asun Los Angelesissa, ja bändin muut jäsenet Lontoossa. Sekin tuo omia hankaluuksiaan bänditoimintaan. Ensimmäistä kertaa urallamme lähettelimme toisillemme ideoita sähköpostitse. Huomasimme sen sopivan meille täydellisesti. Albumista tuli vapautuneempi kuin edellisistä levyistämme. Vaikka nykyteknologia auttoikin Die So Fluidia uuden levyn tekemisessä, Grog ei ole täysin varma siitä, onko kotinauhoitusmenetelmien tuoma äänittämisen helppous ainoastaan hyvästä uusille, aloitteleville yhtyeille. – Ilman nykyteknologiaa uutta levyämme ei välttämättä olisi koskaan tehty. Tavallaan ymmärrän silti niitä vanhan koulukunnan jääriä, joiden mielestä nykyteknologia tekee äänittämisen liian helpoksi ja kappaleiden laatu kärsii. Mutta toisaalta tuohan on silkkaa punk- » 13 « NRO. 8 KROKOTIILIMIEHIÄ JA ILMASTOINTIA on toki kliseistä nostaa esiin Suomi puhuessaan ulkomaalaisten yhtyeiden kanssa, mutta Die So Fluidin tapauksessa niin on pakko tehdä. Yhtye on juossut Suomessa lukemattomia kertoja, ja syyskuussa bändi soittaa täällä yhteensä kuusi keikkaa. Yhtyeen kakkoslevy Not Everybody Gets A Happy Ending julkaistiin suomalaisen Parole Records -levy-yhtiön kautta sen jälkeen, kun suomalainen enkelirahoittaja maksoi levyn äänityskustannukset. Bändi on käynyt soittamassa esimerkiksi Karmarockissa, Maj Karma -yhtyeen jäsenten järjestämillä pienfestivaalilla Harjavallassa. – Kävin ensimmäisen kerran Suomessa kun soitin Spice Girlsistä tutun Mel C:n taustayhtyeessä. Esiinnyimme jossakin ihmeellisessä gaalassa. Jotkut olivat siellä pukeutuneet naamiaispukuihin. Yleisön joukossa oli esimerkiksi karhuksi naamioituneita ihmisiä. Rakastuin suomalaisiin saman tien. Teillä on jotenkin todella outo tapa katsella maailmaa. Se sopii täydellisesti tällaiselle musiikkipiirien ja myyntimenestyksen ulkopuolelle jääneille hylkiöille. Die So Fluidin kiertueiden kautta olen rakastunut maahanne ja ihmisiinne entistä vahvemmin. Tuo outousjuttu on kyllä totta. Itsekin istun tällä hetkellä työpöydän ääressä krokotiiliksi pukeutuneena. No itse asiassa tämä ei ole ihan totta. Istun ilman rihman kiertämää koneen ääressä. Tarkistin juuri ennen soittoani Los Angelesin lämpötilan, ja teillä on siellä tällä hetkellä kylmempää kuin Suomessa. – Herra isä! Miten ihmeessä te oikein kestätte siellä? Yleensähän siellä on aina kylmä. Emme me kestäkään. Minulla on tällä hetkellä molemmat ikkunat auki, mutta silti olen läpimärkä hiestä. – Kaameaa! Meillä Los Angelesissa on jokaisessa asunnossa täysillä puhaltava ilmastointi, ja se sopii hyvin tällaiselle Lontoossa varttuneelle naiselle. Puolen tunnin keskustelu alkaa olla ohi. Onkin aika perinteisen, jo Suen zine-ajoilta tutun kysymyksen. Jos Die So Fluidin musiikki olisi seksiasento, mikä se olisi? – Reverse cowgirl, Grog sanoo noin sekunnin miettimisen jälkeen. – Se on vähän erilainen asento, sillä siinä ollaan kasvot poispäin panokumppanista. Lisäksi siinä on se villin lännen lehmityttöaspekti. Se sopii meille hyvin, sillä haluamme todella breikata kunnolla täällä Amerikassa tämän uuden levyn myötä. Olemme olleet tarkoin varjeltu salaisuus jo vuosikausien ajan. Jopa niin hyvin varjeltu salaisuus, ettei kukaan tiedä meistä mitään. On aika näyttää maailmalle, mistä Die So Fluidissa on oikein kyse. «
• HAASTATTELU » UUPUMUKSES TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVAT SONYMUSIC TI 4.11. JÄÄHALLI, HELSINKI SUE » 14 « NRO. 8
• STA PITÄÄ PUHUA In Flames on tehnyt musiikkia vuodesta 1990 lähtien. Yhtyeen laulaja Anders Fridén astui mukaan vuonna 1995. Uusimman levyn äänityssessiot ajoivat miehen kuilun partaalle. n Flames -yhtyeen laulaja Anders Fridén astelee samaan aikaan vessanovesta sisään helsinkiläisen hotellin alakerrassa. Hän on tehnyt kolme haastattelua, ja kahvia ja vettä on kulunut tasaiseen tahtiin. Kätellemme ennen vessasuoritusta. Ihan vain hygienian takia. Istuudumme alas hotellin takapihan terassille. Ennen pitkätukkainen Anders on leikannut hiuksensa jo aikoja sitten. Tätä nykyä 41-vuotias metallivokalisti näyttää lähinnä tavalliselta ruotsalaiselta perheenisältä, joka kannattaa intohimoisesti syntymäkaupunkinsa jalkapallojoukkuetta IFK Göteborgia. Vuosina 1986 ja 1987 IFK Göteborgissa pelasi myös suomalaisväriä. Iso vaalee -lempinimellä tunnettu hyökkääjäkolossi Jari ”Jallu” Rantasen maalit avittivat IFK Göteborgin Euroopan kentillä aina semi?naaleihin saakka. Eurocupin semi?naaleissa vastaan asettui FC Barcelona, joka voitti ruotsalaisjoukkueen rangaistuspotkukilpailun jälkeen. – Olin tuolloin 14-vuotias, ja elin intohimoisesti IFK Göteborgin mukana. Jari Rantanen on legenda, jonka muistavat yhä kaikki IFK Göteborgin kannattajat. Joukkueen euromenestys antoi toivoa meille kaikille muksuille tuolloin. Ymmärsimme, että kaikki on mahdollista. Bändimme kitaristilla on jättimäinen IFK Göteborgin logo tatuoituna kämmenselkään. IFK Göteborg on minulle yhä huiman tärkeä asia, mutta valitettavasti en pääse katsomaan heidän otteluitaan tätä nykyä niin usein kuin haluaisin. Asut nykyään Tukholmassa. Oletko jalkapallonhimoissasi käynyt katsomassa tukholmalaisten joukkueiden otteluita? Seuraa muutaman sekunnin hiljaisuus, ja Anders tuijottaa minua kulmiensa alta niin vihaisen näköisenä, että pelkään haastattelun olevan ohi jo ennen kuin se kunnolla alkoi. Lopulta hän naurahtaa hyväntahtoisesti. – Tiedät kyllä, ettei joukkuetta vaihdeta koskaan. Minä en edes sylkäisisi tukholmalaisjengien suuntaan. He ovat meidän pahimpia vihollisiamme. IFK Göteborg kulkee sydämessäni hautaan saakka. I UUPUMUS VIE VOIMAT in flamesin uusin levy on nimeltään Siren Charms. Se on In Flamesin yhdestoista albumi. Se oli myös levy, joka oli musertaa Andersin täydellisesti. Siinä missä aiemmin yhtye oli äänitellyt levyjään Göteborgissa, päättivät he nyt karata levyttämään dekadenssia tihkuvaan Berliiniin. Äänityspaikkana toimi legendaarinen Hansa Ton -studio, missä esimerkiksi David Bowie, U2, Iggy Pop ja lukemattomat muut artistit ovat tehneet legendaarisia levyjään. – Ei Berliini enää mikään dekadenssia tihkuva kaupunki ole kuin noiden artistien ja yhtyeiden siellä levyjään äänitellessä, Anders kertoo. – Hemmetin hauska kaupunki se kyllä on. Luulin, että eläisimme sellaista hurlumhei-elämää koko nauhoitusten ajan. Saavuin Berliiniin muita bändiläisiä ennen, ja kävin ensimmäisenä iltana vetämässä kaupungilla lärvit. Se olikin sitten oikeastaan ainoa annokseni kaupungin paheellisuutta. Työskentelin kellon ympäri. Anders määrittelee itsensä työnarkomaaniksi. Hän oli mukana uuden albumin äänityksissä alusta loppuun. Välillä hän nukkui studiossa. Vaikka hän ei seikkailutkaan Berliinin tai Kreuzbergin yöllisillä kaduilla hän myöntää, että kaupungin kuulee levyn lopullisella versiolla. romahdus tai vastaava. Kysymys oli vain yksinkertaisesti työuupumuksesta. Ruotsalaisilla – kuten teillä suomalaisillakin - on luterilainen työmoraali. Hommat pitää hoitaa loppuun saakka valittamatta. Nyt olen ymmärtänyt, ettei se niin ole. Mikäli töitä on liikaa, pitää siitä sanoa ääneen. Ei ole heikkoutta tunnustaa, ettei kykene tekemään jotain asiaa, ja että paineita on niskassa liikaa. Olen alkanut jakaa käytännön töitäni muille ihmisille. Vaikka se tietää niin In Flamesille kuin minullekin ylimääräisiä kuluja, niin on pakko teh- eteenpäin. Tämäkin haastattelu tehtiin kuukausikaupalla ennen levyn ilmestymistä. Promootiokoneisto jyrää. – Studiossa – tai no, ”studiossa” – oli neliraituri, jonka avulla äänittelimme esimmäisiä kappaleitamme. Nyt matkasimme Berliiniin äänittämään levyjämme. Kaipaan hieman noita vanhoja aikoja, sillä kaikki oli silloin oli yksinkertaisempaa. Toisaalta näin musiikkibisnes tätä nykyä toimii. Me elätämme itsemme tällä musiikilla. Ympärillämme pyörii nykyään lukematon määrä ihmisiä. In Fla- – Tuollaisessa legendaarisessa studiossa on aina oma auransa. Asuimme studion lähettyvillä, ja kaupungin henki leijui koko ajan yllämme. Kun muut bändiläiset lähtivät kotiinsa, jäi Anders vielä viimeistelemään albumia studioille. Piti kirjoittaa sanoja. Piti laulaa joitakin kohtia uudelleen. Piti muunnella hieman tuota, piti muunnella hieman tätä. Yöunet jäivät olemattomiksi. – Palasin lopulta takaisin kotiin täysin uupuneena niin henkisesti kuin fyysisestikin. En kuitenkaan tajunnut pitää taukoa missään välissä, ja kotiin päästyäni aloin työskentelemään tuttuun tapaan oman levy-yhtiöni Razzia Notesin parissa. Tätä ei kestänyt kauaa. – Eräänä aamuna makasin sängyssä ja tuijotin kattoa. En yksinkertaisesti voinut liikkua. Ajatuskin siitä, että joutuisin tekemään jotain tuntui mahdottomalta. Soitin toimistolle ja kerroin heille, etten tule töihin. Ihana vaimoni sai puhuttua minuun järkeä, ja pidin pitkän loman tuon jälkeen. Jätin kaiken arkipäiväisen työskentelyn taakseni, ja keskityin vain pääsemään jaloilleni. Minun oli pakko tehdä se jo ihan lapsienikin takia. Sain viettää aikaa heidän kanssaan, ajella heitä jalkapalloharjoituksiin ja tehdä heidän kanssaan jokapäiväisiä asioita enemmän kuin aiemmin. Se lähensi meitä. Oletko jälkikäteen ymmärtänyt, mistä oli kyse? – En usko että kyseessä oli mikään hermo- dä. Terveys tulee aina ensin. Myös lehdistötiedote mainitsee työuupumuksesi. Haluatko tuoda kasvot työuupumukselle? Elämme kuitenkin yhteiskunnassa, joka vannoo työnteon ja saavuttamisen nimeen. – En mitenkään harkitusti. Mutta jos joku saa kenties voimaa ongelmistani ja tarinani pysäyttää ihmiset ajattelemaan omia rajojaan, niin ei siitä mitään haittaakaan voi olla. mes työllistää suoraan tai välillisesti kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä. Keikkapaikoilla on roudarit, levy-yhtiön ihmiset, bussikuskit, kaikki he saavat osan toimeentulostaan yhtyetoiminnan kautta. Onko In Flames enemmänkin bändi vai brändi? – Minusta In Flames on molempia. Ei brändiyttäminen tee musiikistamme kuitenkaan mitenkään huonompaa kuin ennen. Elämme yhä tätä musiikkia intohimoisesti ja jokaisella solullamme. Uskon, että se kuuluu myös Siren Charmilla. Menestyksen myötä joku tippuu aina kelkasta ja syyttää siitä, että yhtye on myynyt itsensä. Meitä sellainen ei hetkauta pätkän vertaa. Siren Charms on hyvä albumi. Tiedän sen. « SUE MUSIIKKI ON BISNESTÄ anders myöntää, että musiikkikenttä on vuosien varrella muuttunut. Uransa alkuvaiheessa In Flames oli vain tyytyväinen, kun pääsi studioon nauhoittamaan. Nyt kaikki suunnitellaan kuukausiksi, jopa vuosiksi GÖTEBORG-METALLIN ENSIASKELEET G öteborg-metallista nousi musiikkikartalle 90-luvun puolivälissä. Bändit kuten In Flames, Soilwork ja Hypocrisy soittivat melodista death metalia, joka nousi yhtäkkiä marginaaleista myyntilistoille. Tätä nykyä esimerkiksi amerikkalainen Mastodon soittaa, musiikkia, joka on saanut vahvasti vaikutteita Göteborgin metalliyhtyeistä. » 15 « NRO. 8 – Siinä kävi sama juttu kuin esimerkiksi Seattlessa. Soitimme yleensä vain toisillemme pienillä klubeilla, ja ammensimme vaikutteita kaveribändeiltämme, Anders kertoo. – Ja kyllä, Göteborg-metallin kanssa kävi samoin kuin grungen kanssa. Meitä oli keikoilla aina todella vähän, ja tunsimme kaikki soittajat ja yleisön joukossa pyörineet. Kun homma sai täysin yllättäen tuulta alleen, kaikki väittivät yhtäkkiä olleensa genren edustajien keikoilla ennen kuin musiikkityylistä tuli suosittua. Eivät he oikeasti paikalla olleet. Mutta niin kai se menee aina.
• HAASTATTELU » KUOLEMA H TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVAT LEVY-YHTIÖ KE 24.9. TAVASTIA, HELSINKI SUE » 16 « NRO. 8
• HIPSTEREILLE The Haunted on grillaillut ahkerasti ja palannut vihaisen tykityksen pariin. ian kahdenkymmenen vuoden juhlavan iän ylittävä The Haunted on vuosien varrella tehnyt ruotsalaisen thrash metallin merkkiteoksia sekä venyttänyt soundinsa muskeleita suuntaan jos neljänteenkin. Halu muutokseen levyltä toiselle on elänyt orkesterin keskuudessa jo pitkään. Muutosta tapahtui myös bändin fyysisessä linjassa, ennen kuin poppoo pääsi työstämään nyt julkaistavaa kahdeksatta pitkäsoittoaan, Exit Woundsia. Nykyään jo klassikoksi ristityllä bändin nimeä kantavalla debyyttialbumilla kannuttelun hoitanut rumpali Adrian Erlandsson on palannut bändiin. Samoin on tehnyt myös kehutuilla Made Me Do It- (2000) ja One Kill Wonder- (2003) albumeilla laulutonttia hallinnut Marco Aro. Otimme tuoreista kuvioista tarkemmin selvää alusta asti basson ja sävelkynän varressa rymynneeltä Jonas Björleriltä. Meillä täällä Suomessa on ollut viime viikkoina aivan perkeleen kuuma ja olettaisin, että siellä lahden toisella puolella on saatu nauttia samoista oloista. Onko kuumuutta vastaan taisteltu teidän nurkillanne perinteisesti grillaten ja uhmakkaasti chili-kastikkeita helteestä huolimatta käyttäen, vai oletteko löytäneet jotain vaihtoehtoisia metodeja? - Kyllä, grillit ovat olleet ahkerassa käytössä ja uima-altaani lähes yhtä tiheässä kulutuksessa. Pidän myös todella paljon kunnolla maustetusta ruuasta, joten tulisoossit pyörivät pöydän ympäri lähes jokaisella luonani tehdyllä aterialla. Bändin riveissä on tosiaan tapahtunut runsaasti vaihdosta parin viime vuoden sisällä. Tiivistäisittekö kaikille tynnyreissä ja luolissa asuville pitkätukille, minkälaisesta myllerryksestä on ollut kyse ja keitä The Hauntedin promokuvissa on nykyään nähtävillä. - Kun Anders (Björler, kitara), Per (Möller Jensen, rummut) ja Peter (Dolving, laulu) lähtivät bändistä, olimme Patrikin (Jensen, kitara) kanssa melko tyrmistyneitä. Lopulta kuitenkin teimme päätöksen, että tehtävämme on jatkuttava. Adrianilla ja Marcolla on molemmilla jo osansa bändin historiassa, joten he astuivat takaisin riviin todella sulavasti. Patrik vain yhtenä päivänä soitti heille ja pyysi heidät takaisin följyyn. P BRUTAALIUTTA, KIITOS nautin suuresti levyjen kansitaiteiden analysoinnista. Uuden lättynne kannesta voi tulkita useita eri merkityksiä. Ilmiselvin olisi kuvaelma pahuuden taakseen jättävästä Feenikslinnusta. Toisaalta lintuparven alla virnuileva pukumies saattaisi olla asianajaja tai liikemies, joka virneestään huolimatta palaa hitaalla liekillä kuvastaen näiden ammatinharjoittajien hidasta mutta varmaa tietä itsetuhoon. Onko artistilla itsellään jotain tiettyä näkemystä kansikuvan symboliikasta? - Enpä muuten ole varma. Tämän visuaalisen ilmeen suunnitteli hyvä ystävämme Diaz. Hän osaisi valottaa asiaa paremmin. Pidän tästä ilmeestä hyvin paljon. Loppujen lopuksi näiden asioiden tulkinta on sen verran subjektiivista, että antaa kaikkien tehdä omat päätelmänsä. Exit Woundsin musiikilliset vibat ovat puolestaan paluuta kokonaisvaltaiseen aggressioon. Nyt läiskitään thrashia naamalle. Kun pitää tämän mielessä, muutaman edellisen albuminne jatkumo osoittaa eräänlaiseen vuoronperäisyyteen. The Dead Eye (2006) tuntui verrattain kokeelliselta ja altsuilevalta levyltä. Versus (2008) palasi osaltaan vihaisemman pieksennän pariin, kun taas Unseen (2011) meni täysin omaan suuntaansa jopa progehtavien ja groove-pitoisten elementtiensä johdattamana. Nyt Exit Wounds palaa jälleen raastavamman mätön pariin, täydentäen neljän levyn mittaisen vuorottelun. Tuntuiko teistä tätä levyä tehdessä jo aikaisin, että nyt olisi jälleen suoraviivaisemman metallin aika, vai päätyikö pöydälle sessioiden jäljiltä thrashia kuin itsestään? - En koskaan tee ennakkosuunnitelmia, kun käyn kirjoittamaan ri?ejä. Tiettynä hetkenä syntyvä materiaali kuvastaa juuri sen hetken mielentilaa ja ajatuksia. Tällä kertaa ?ilikset vain sattuivat johtamaan rässäävämpään materiaaliin. Täytyy huomioida, että kirjoitin samaan aikaan biisejä uutta At The Gatesin albumia varten, joten vaikutteet saattoivat sulautua keskenään niiden välillä. Gatesin puolelle meni tosin mielestäni melodisempaa materiaalia, joten ehkä valitsin alitajuisesti brutaalimpaa tavaraa The Hauntedia varten. EI METALCOREA, KIITOS puhutaanpa parin uuden levyn biisin yksityiskohdista. Biisillä Trend Killer saitte mikrofonin varteen vieraaksi AmeSUE » 17 « NRO. 8 rikan konkari Testamentin suuren laulaja-päällikön, Chuck Billyn. Kun yhdistitte studiossa ensimmäistä kertaa hänen ja Marcon lauluraidat ja kuuntelitte yhdistelmän, kuinka vakavia vaurioita studiorakennuksen rakenteisiin syntyi? -Siitä tuli tosiaankin lopulta erittäin raskas raita. Chuck on mahtava laulaja. Kun yhdistimme hänen osansa Marcon vetoihin, tiesimme, että meillä on käsissä todellinen tapporalli. Nyt kun puhumme vielä tästä raidasta, niin onko mitään tiettyjä trendejä, joita haluaisitte tuhota sen soidessa taustalla? - On. Haluaisin tuhota hipsteri-liikkeen. Vuonna 1991 maailman kenties aliarvostetuin thrash metalbändi Dark Angel totesi, että ”Aika Ei Paranna”. Nyt 23 vuotta myöhemmin, te jatkatte tätä lohdutonta viestiä futuuriin toteamalla Exit Woundsilla, että ”Aika Ei Tule Parantamaan”. Kirjoititteko levyn Time Will Not Heal-kappaleen kuunnellessanne Dark Angelia, kun suorititte jonkinlaista ennustus-magiaa käyttävää rituaalia? - Aika ei vaan paranna. Se on karmaiseva, mutta väistämätön totuus. Onko albumilla löytyvän kappaleen Kill The Light inspiraationa toiminut TV-piirrettyjen historian katalin pohatta, Charles Montgomery Burns ja hänen auringonpimennystempauksensa? - Hehe, eipä oikeastaan. Vaikka olenkin todella innokas Simpsonien fani, niin sarja ei kuitenkaan ole ollut minulle musiikillisen inspiraation lähde. Miltä kiertuesuunnitelmanne Exit Woundsin tueksi näyttävät tällä hetkellä? Onko Suomella pikaista toivoa konsertti-iskusta? - Meillä on näkökentässä kolme Suomen keikkaa syyskuun lopulle, joten törmäiläänkö siellä? Niin kesähelteillä kuin niiden ulkopuolellakin kuluu tien päällä varmasti virvokkeita. Olen itse hyvin tehokkaasti fakkiutunut pienpanimo-oluiden kuluttajaksi. Etenkin kovassa kulutuksessa ovat tuhdit stoutit ja paahteiset portterit. Onko teillä tapana tehdä kiertueella oluen suhteen hyvin tiettyjä pyyntöjä vai tyydyttekö siihen, mitä saatavilla on? Silläkin uhalla, että se olis Budweiseria. - Meillä on keikkaraiderissamme yleensä erilaisia pintahiivaoluita, etenkin India Pale Aleja. Emme ole missään määrin olutharrastajia, mutta pidämme paljon erilaisten makujen kokemisesta ja yritämme saada mallasvirvokkeita sen mukaisesti. Jokaisesta itseään kunnioittavasta huvipuistosta löytyy kummitustalo, Haunted House. Olen kuitenkin usein miettinyt, että jos bändinne kokemuksien pohjalta rakennettaisiin hyvin tietynlainen kauhuasumus, The Haunted House, mitä sen sisuksista mahtaisi löytyä? - Se olisi varmaan suuri talo, jonka jokaisessa huoneessa soittaisi jokin viime vuosina menestyneistä metalcore-bändeistä. Se olisi hirvittävää. «
• HAASTATTELU TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LEVY-YHTIÖ »NOUSEVA METALLIVAL » 18 « NRO. 8 SUE
• AN AURINGON LLANKUMOUS Japanilainen Babymetal osoittaa luovalla hulluudellaan, kuinka metallin rajoja on tänäkin päivänä mahdollista hämmentää joka suuntaan. olme teini-ikäistä ja äärimmäisen valovoimaista tyttöä laulajina, suoritustasoltaan huikea nelihenkinen bändi taustalla ja suuntana metallimusiikki, jossa yhdistetään kaikkea mahdollista äärimetallin, melodisen metallin, konemusiikin, progen ja popin välillä. Vain Japanissa? Niin. Vain Japanissa. Viimeisen vuoden aikana Babymetal on edennyt paineaallon lailla koko maailmaan ja se, mikä saattaa ensin vaikuttaa monien silmissä ja korvissa yhden hitin ihmeeltä, osoittautuu viimeistään bändin musiikkivideoitten ja nimikkoalbumin myötä joksikin aivan muuksi. Koko Babymetalin ydin saattaa nimittäin aluksi vaikuttaa lähes vitsiltä, mutta pian on helppoa huomata, kuinka se ei ole lähelläkään sellaista. Valloittavan ydinajatuksen ympärille kun on rakennettu toinen toistaan menevämpiä kappaleita, joiden melodiat, kertosäkeet ja tarttuvuus pärjäisivät omillaan jopa ilman pinnalta söpöä kuorrutustakin. Kunhan Babymetalille antaa mahdollisuuden, voi nopeasti huomata olevansa täysin tämän hurmaavan audiovisuaalisen pommituksen pauloissa. K ALKURÄJÄHDYS babymetal sai alkunsa vasta muutamia vuosia sitten japanilaisen Sakura Gakui kykyryhmän kautta, mutta jo nyt äärimmäisen hyväntuulinen kolmikko Su-metal, Yuimetal ja Moametal ovat ehtineet Eurooppaan saakka ja ennen Saksan Kölnissä soitettua he pääsivät kertomaan, kuinka metallimusiikin pyörteisiin päätyminen on vienyt heidät mennessään nopeasti, vaikka rokkikuviot eivät tytöille kovin tuttuja olleetkaan ennen bändiin liittymistä. Su-metal: - Ennen Babymetalia emme tienneet länsimaalaisesta metallista juuri mitään, mutta nyt kierrettyämme ympäri maailmaa, saamme jatkuvasti ihmisiltä lahjaksi levyjä ja tietenkin uuden musiikin löytäminen on ihan huippua! Melkein kaikki hehkuttavat meille Metallicaa ja ovat ihmetelleet, onko edes mahdollista, ettemme Japanissa ole kuulleet heidän suurimpia hittejään, mutta nyt kaikki ovat pitäneet huolen siitä, että kuulemme Metallicaa ja muita huippubändejä. Kuten monet soittimiin tai mikinvarteen tarttuneet tietävät, riittää jo pieni kosketus bänditoimintaan herättämään innostusta kenessä tahansa. Jo muutama vuosi Babymetalin parissa on johdattanut myös sen jäseniä uusien harrastusten pariin. Yuimetal: - En ollut ennen Babymetalia miettinyt kauheasti soittoharrastusta, koska keskityin niin paljon laulamiseen ja tanssimiseen, mutta nyt minun on ollut pakko opetella kitaransoittoa ja toivottavasti se sujuu vielä joku päivä niin hyvin, että voin soittaa kitaroita levyllä asti! Kuin hetkeä myöhemmin, Babymetalin nuoret päätähtöset ovat parhaillaan kiertämässä ympäri maailmaa. Kulunut vuosi on vienyt bändiä ympäri Eurooppaa, Amerikkaa ja Sonispheren kaltaisia festareita, mikä on tietenkin ollut nuorille japanilaisille yhtä suuri kulttuurishokki, kuin Japani meille länsimaalaisille ensimmäisellä kerralla. Moametal: - Eurooppa on ollut ällistyttävä kokemus, koska aiemmin olemme käyneet vain muutamissa muissa Aasian maissa Japanin ulkopuolella, mutta emme koskaan aiemmin Euroopassa tai Amerikassa. Jos kukaan teistä on käynyt Japanissa, niin tiedätte varmasti, miten erilaisia jo pelkästään eurooppalaiset kadut, rakennukset ja ihmiset ovat aasialaisiin kaupunkeihin verrattuna. Puhumattakaan leivästä ja juustoista, joita ei meillä Japanissa ole juurikaan, vaikka ne ovat varmasti teille ihan itsestäänselvyyksiä! MINKÄ NUORENA OPPII... vaikka babymetalin uskomattoman tarttuvilla kappaleilla voisi päästä pitkälle jo yksinään, karistavat viimeistään huimilla koreogra?oilla kyllästetyt musiikkivideot ja keikat viimeisetkin epäilykset ryhmän kyvykSUE » 19 « NRO. 8 kyydestä. Tämä kaikki ei ole syntynyt vain yhdessä yössä, sillä Babymetalin jäsenet ovat olleet musiikkimaailman pauloissa jo vuosikausia ennen bänditoimintaan ryhtymistä. Su-metal: - Aloin harrastaa tanssia jo 9-vuotiaana ja tiesin jo alusta alkaen, etten tule harrastamaan vain perinteisiä tansseja, minkä sijaan halusin tehdä jotain enemmän. Jotain energisempää ja erottuvampaa! Vielä tänäkään päivänä pelkät keikat eivät riitä minulle. Harjoittelen ihan jatkuvasti, ennen keikkoja ja keikkojen välissä, koska rakastan tanssimista yli kaiken. Mitä enemmän olemme hullutelleet Babymetalin parissa, sitä enemmän yhä hienompia ideoita meille pulppuaa tulevaisuutta ajatellen. Babymetalin laulajat saattavat olla nuoria, mutta lavalla ollessaan heistä huokuu täydellinen ammattimaisuus, esitysten ollessa kaikesta energisyydestään ja spontaanisuudestaan huolimatta lähes virheettömiä. Tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, sillä kaikki kolme myöntävät edelleen hermoilevansa keikkoja ja musiikkivideokuvauksia. Yumetal: - Vaikka esiintymistä harjoittelisi kuinka, jännittävät keikat joka ikinen kerta! Ne pari viimeistä minuuttia ennen lavalle astumista tuntuvat ihan älyttömiltä, mutta kunhan hyppäämme lavalle, keikka alkaa ja yleisö hurraa edessämme, unohtuu jännitys samantien. Joskus tuntuu jopa siltä, etten muista keikasta mitään hetken sen jälkeen, ihan kuin olisin ollut jonkin ulkopuolisen voiman hallitsemana koko keikan ajan! Täysin kivuttomasti tämä kaikki ei ole kuitenkaan tapahtunut ja tytöt purskahtavatkin välittömästi nauramaan, kun utelen heiltä, miten ensimmäiset metallikeikat sujuivat esiintyjiltä, jotka eivät välttämättä olleet täysin tottuneet rokkimaailman tavaramerkkeihin ensi kertaa lavalle astuttuaan. Su-metal: - Paras keikkamuistoni on varmasti myös se kivuliain! Kun aloimme vetää keikkoja Babymetalin kanssa, en ollu kai ihan tottunut riehumiseen. Ensimmäisien keikkojemme jälkeen niskani olivat ihan jumissa kolme päivää, koska moshasin ihan väärin ja olin satuttaa itseäni pahasti! Tämäkin sattumus saatiin käännettyä meidän eduksemme, kuten saatatte huomata Head Bangya kappaleemme musavideolta! AINA TILAA UNELMILLE jo reilun vuoden aikana Babymetalin musiikkivideoita on katsottu Youtubesta kymmeniä miljoonia kertoja, bändi on nuorin Budokanin areenan loppuunmyynyt bändi, se on soittanut Iron Maidenin ja Metallican kokoisten bändien kanssa samalla lavalla ja valloittanut musiikinystäviä ikään, sukupuoleen ja musiikkimakuun katsomatta. Parhaillaan Babymetal elää myös yhtä unelmien täyttymystä. Harva japanilainen bändi voi nimittäin sanoa kiertäneensä Yhdysvalloissa Lady Gagan lämppärinä ja ei kovin moni länsimaalainenkaan artisti ole kyennyt samaan. Tytöt eivät edes yritä peitellä innostuneisuuttaan, kun utelen heiltä, miten he päätyivät Lady Gagan kyytiin. Su-metal: - Ehkä musiikkivideomme tai musiikkimme olivat tarpeeksi erikoisia, koska Lady Gaga itse otti meihin yhteyttä ja halusi meidät mukaan kiertueelleen Yhdysvaltoihin niin kovasti, ettei tämä antanut meille edes vaihtoehtoja. Eikä sillä, eihän meillä taida olla mitään tätä kiertuetta vastaan, onhan Lady Gaga yksi valloittavimmista artisteista koko maailmassa ja on älytön kunnia esiintyä tämän konserteissa! Jo maailmankiertueet ja Lady Gagan lämppärinä esiintyminen voisivat olla uran huipentumia monelle bändille, mutta Babymetalin ura taitaa tästä huolimatta olla vasta alussa. Jo nyt loppuunmyydyt konsertit ja valtavat yleisömassat suorastaan huutavat lisää, eikä Babymetal itsekään ole vielä tyytyväinen, bändin tähdätessä vielä suurempaan ilmiöön. Moametal: - Tietenkin kaikkein huipuinta olisi, jos meidän musiikkimme toimisi ensiaskeleena metallin kuuntelemiselle mahdollisimman monille, koska tämän musan kautta se ei ole mitenkään mahdotonta. Parastahan olisi se, jos me emme jäisi ainoaksi tämän tyyppiseksi bändiksi, vaan saisimme aikaiseksi kokonaisen ilmiön ja yhä rohkeampia bändejä ilmaantuisi enemmänkin levittämään söpömmän metallin riemukasta sanomaa! «
• HAASTATTELU » INDIEROK TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVAT LEVY-YHTIÖ METAL-F LA 20.9. THE CIRCUS, HELSINKI SUE » 20 « NRO. 8
• KKIA BLACK FANEILLE Solstafir on onnistunut pitämään kuulijakuntansa yllättävän tyytyväisenä siihen nähden, miten paljon se on muuttunut 20 vuoden aikana. Ja aikoo tehdä niin jatkossakin. olsta?ria ei enää tunnistaisi samaksi yhtyeeksi, joka se oli ensimmäisellä demollaan 90-luvun puolivälissä. Yhtye aloitti Burzumin jalanjäljissä tarkkaan kävelevänä black metalina, mutta etääntyi siitä jo debyytillään vuonna 2002. 2000-luvun edetessä Solsta?r on ajautunut yhä kauemmas metallista, lähemmäs melankolista indie rockia. Kitaristi ja laulaja Aðalbjörn Tryggvason ei koe, että hänen tapansa soittaa olisi muuttunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Vain musiikin tunnelma on muuttunut. – Käytämme eri soundeja, mutta jotain vanhaa siellä vielä on. Raskaammat osat ovat vain vähemmän raskaita ja kevyemmät vielä kevyempiä. Tryggvason on joutunut puimaan muutosta haastatteluissa useasti. Se ihmetyttää häntä, sillä hän pitää muutosta täysin luonnollisena. Tryggvason perusti bändin yhdessä yhtyeen rumpalin Guðmundur Óli Pálmasonin kanssa, kun muuskonalut eivät olleet vielä edes täysi-ikäisiä. Kasvua on luonnollisesti tapahtunut. – Me olemme tulleet vanhemmiksi ja meidän perspektiivimme elämään ja hyvään musiikkiin on muuttunut. Meidän musiikilliset tavoitteemme eivät ole samoja kuin 20 vuotta sitten. – Tai tavallaan ne ovat samoja: olemme aina halunneet tehdä täydellisen kappaleen ja täydellisen albumin. Niin, että jokainen albumi tai kappale saa ihmettelemään, miten voimmekaan tehdä jotain parempaa. Kitaristi pohtii, että hänen käsityksensä täydellisestä kappaleesta on ehkä kypsempi kuin Solsta?rin aloittaessa. Erilainen elämäntilanne poikii erilaista musiikkia. – Se on vähän kuin se, että ennen asuimme kotona ja söimme äidin laittamia ruokia ja nykyään huolehdimme omista lapsistamme. Hän käyttää esimerkkinä muutoksesta puhdasta laulua, johon vaihtamisella on ollut suuri merkitys Solsta?rin kehityksen kannalta. – Kun aloin laulaa enemmän puhtaasti, yritin tehdä jotain uutta. On teknisesti vaikeaa kirjoittaa hienolta kuulostavia puhtaita lauluosuuksia ja -harmonioita, ja esittää ne täydestä sydämestään. Se on paljon vaikeampaa kuin se, että teini-ikäisenä kirkuu miktofoniin siitä, mikä suututtaa tänään. leilla black metal bändien joukossa. Niin kuulijakunta kuin levy-yhtiö olisi toinen ilman historiaa. – Eihän meidän musiikillamme ole nykyään mitään tekemistä black metalin kanssa. Jos olisimme uusi bändi, meitä ei ikinä assosioitaisi siihen, myöntää Tryggvason. Siihen nähden, miten paljon bändi on muuttunut, Solsta?rin musiikillinen kehitys on aiheuttanut yllättävän vähän kalabaliikkia. Yhtyeellä on paljon faneja, jotka eivät todennäköisesti tarttuisi bändin uuden materaalin kaltaiseen musiikkiin lainkaan eri kontekstissa, mutta jotka ovat hyväksyneet Solsta?rin kokeilut yllättävän vapaamielisesti. – Luulen, että sekä imago että musiikki saa black metal -fanit pitämään Solsta?rista. Olemme rokkibändi, mutta meillä on black metal -tausta. – Ja nykään ”säännöt” ovat muuttuneet. Tunnustetaan, että voidaan pitää myös muulaisesta musiikista. Kuinka moni bändi nykyään kuulostaa Darkthronelta? Joskus ysärillä Transylvanian Hunger oli tosi uusi juttu ja Blaze in the Northern Sky aiheutti reaktion: ”Mitä vittua tämä on?” Mutta nykyään monet ovat tehneet saman ja uskon, että ihmiset haluavat kuunnella myös jotain muuta. Uudenlainen musiikki on tietysti tuonut myös uusia ihailijoita ja avannut uusia markkinoita. Solsta?r on soittanut festivaalikeikkoja Hellfestin ja Maryland Deathfestin lisäksi myös esimerkiksi Roskildessä. – Metal-maailma on aika pieni. On raja sille, kuinka monella hevifestarilla voi soittaa vuodessa, mutta ei mitään rajaa sille, kuinka monella festivaalilla voi soittaa vuodessa. – On hienoa, että voimme soitta samoilla festareilla äärimetallibändien kanssa ja melkein kuulua joukkoon. Ja toisaalta soitta samoilla festareilla joidenkin indie-bändien kanssa ja melkein kuulua joukkoon. Monella yhtyeellä ei ole sitä mahdollisuutta. Tryggvason tunnustaa pitävänsä itseään onnekkaana, kun uudet levyt ovat aina saaneet hyvän vastaanoton sekä vanhojen että uusien kuulijoiden keskuudessa. Solsta?r on voinut soittaa aina viimeisimmän levynsä materiaalia vanhojen kappaleiden loputtoman renkutuksen sijaan. – Se on ylellisyys. Joskus yritämme miellyttää vanhoja faneja soittamalla vanhaa materiaalia, mutta suurin osa ihmisistä ei halua kuulla sitä. He haluavat kuulla uutta kamaa. – Olemme onnekkaita, sillä monet bändit joutuvat soittamaan pelkästään joskus 80-luvun alussa ilmestyneiden kolmen ensimmäisen albumin hittejä. Elokuun lopussa Solsta?rilta ilmestyy jälleen uusi levy Ótta. Tryggvason luottaa tulevan albumin vastaanottoon ja kertoo uskovansa, että edel- S MUSTA MENNEISYYS solstafirin historia on kiinnostava vielä tänäkin päivänä, koska monet Solsta?rin faneista ovat samoja, jotka ihastuivat yhtyeen raskaampaan ilmaisuun kauan sitten. Yhtye on edelleen äärimetalliin pro?loituneella Season of Mist -levy-yhtiöllä ja soittaa myös pienillä hevifestivaaSUE » 21 « NRO. 8 lisestä albumeista pitäneet ottavat myös uutukaisen omakseen. Hän kuvailee uutta albumiaan aiempia klassisemmaksi, mutta lupailee, että mitään mullistavaa muutosta ei ole tällä kertaa luvassa. – Nyt mukana on myös klassisia soittimia kuten viuluja ja selloja. Ja paljon enemmän puhdasta laulua. Elementit ovat aika samoja kuin edellisellä albumilla, mutta siinä on jotain uuttakin. Olen aika itsevarma vastaanoton suhteen. PIENIÄ MAITA samalla kuin muiden pohjoismaiden vaikutus on pikku hiljaa karissut Solsta?rin musiikista, yhtye on kuulostanut yhä enemmän islantilaiselta. Tai siltä, miltä ei-islantilaiset kuvittelevat islantilaisuuden kuulostavan. Tryggvason vakuuttaa, ettei se ei ole itsetarkoituksellista. – Aina, kun meille sanotaan, että kuulostamme islantilaisilta ja mietimme, että ”Ai todella? Okei, se johtuu ehkä siitä, että olemme islantilaisia.” Emme esitä mitään, emme vaan voisi tehdä mitään muuta. Kitaristi epäilee, että jonkinlainen islantilainen mentaliteetti kuultaa musiikista. Ja että islantilaiselle mentaliteetille on ominaista eristyneisyys. – Olemme eristyksissä. Kasvoin maalla ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan sitä. Islanti on paitsi eritstyksissä, myös pieni maa, joka tunnetaan kokeellisesta musiikista. Tryggvason selittää, että kuten Suomessa, myös Islannissa ajatellaan paljon tätä maabrändiä. Koska turistit tulevat Islantiin taiteen vuoksi, taidetta tuetaan valtion varoista, mikä luo tiettyä kuvaa islantilaisuudesta. – Meitä tuetaan paljon enemmän nykyään kuin ennen. Koska Islanti on tunnettu taidemaailmastaan, hallinto haluaa tukea bändien ulkomaanvalloitusta. Se on hyväksi taloudelle. Ennen kuin yhtye sai kotimaassaan tukea ihan esivallan taholta, sitä tuli jostain muualta – nimittäin Suomesta. Tryggvason muistelee Suomen pelastaneen Solsta?rin uran. Bändi oli ollut vuosia ilman levytyssopimusta. Ensimmäistä kansainvälistä konserttia Tanskassa oli kuitenkin seuraamassa suomalainen Spikefarm-levy-yhtiön edustaja, joka päätti keikan perusteella kiinnittää Solsta?rin. Bändi teki kaksi albumia, Masterpiece of Bitternessin ja Köldin, suomalaiselle levy-yhtiölle. – Kävimme Suomessa siksi aika usein ja rakastuimme välittömästi! Se on outoa, koska meidän pitäisi tuntea sukulaisuutta ennemmin Tanskaa tai Ruotsia kohtaan. Islanti ja Suomi ovat vähän kuin Etelä- ja Pohjois-Korea. Kuin perheenjäseniä, jotka eivät ole nähneet pitkään aikaan. – Emme ikinä sano sitä kellekään, mutta Suomi on suosikkimme. «
• HAASTATTELU » TIPPA T PALAUTTI TURUN SUOMIRAPIN ETURIVIIN 000-luvun alussa oli Ritarikunta. Sen jälkeen turkulainen hiphop vetäytyi maan alle. Tekijöistä ei ollut pulaa, mutta alan julkaisut jäivät pääasiassa vain pienen piirin tietoisuuteen. Kymmenen vuoden hiljaiselo päättyi viime talvena, kun 21-vuotiaan Tippa T:n musiikkivideot lähtivät leviämään sosiaalisessa mediassa räjähdysmäisesti. Pu?aadokaa ja Hakunamatata -biisit herättivät useiden levy-yhtiöiden kiinnostuksen. Nopeimmin apajilla oli Suomirapduo JVG:n perustama PME Records, joka onnistui kiinnittämään nuoren lahjakkuuden talliinsa. Perjantaina 8.8. julkaistava Nuari Kukko EP on Tippa T:n ensimmäinen virallinen julkaisu. PME:n kelkkaan hyppääminen herätti kohua gangstarap-forum Redrum-187:ssa sekä Tippa T:n Facebook-sivuilla. Ilmeisesti vanhat fanit pelkäsivät, että raaka trap-soundi ja ronskit lyriikat silotetaan radiokelpoiseksi popiksi. Levy-yhtiön keulahahmo Ville Galle kuitenkin vakuuttaa, ettei heillä ole mielenkiintoa lähteä muokkaamaan uutta artistiaan: ”Me haluttiin pitää toi EP tosi katuna. Tippa ois halunnu Mehu-biisin videolle mimmejä ja klubia, mut mä sanoin sille et tiätsä ei se oo sua. Sä oot katujätkä.” Katujätkää kornimpaa termiä saa hakea, mutta nyt se on osuva kuvaus. Tippa T ei häikäise pukeutumistyylillään tai ulkoisella habituksellaan. Tavaramerkkinä ovat linttaan astutut lenkkarit, yön pikkutunneilla pahasti osumaa ottaneet repaleiset farkut ja hävytön takatukka, joka aiheuttaa kateutta jopa tshekkiläisissä jääkiekkoilijoissa. Tippa T:n viehätys piilee hänen ?ow’ssaan. Ärsyttävän nasaalilla äänellä aggressiivisten biittien päälle syljetyt riimit sinkoilevat hengästyttävällä tahdilla. Hänen tavaramerkkinään toimiva sanojen rytmityksellä kikkailu kuulostaa kadehdittavan helpolta. Vastaavanlaista konekiväärisuuta ei taida Suomesta löytyä. Tekstit ovat paikoin täysin järjettömiä – ja siksi niin hauskoja. Sanoituksissa korostetaan esimerkiksi rajua päihteiden käyttöä. Kaikkea ei pidä ottaa kuitenkaan niin vakavasti. Kenttäkokemusta Tippa T:ltä löytyy varmasti, mutta suuri osa jutuista lienee väritettyjä ja Atlantin takaa kopioituja. Trap-tyyliin kuuluu kovien huumeiden ja väkivallan ihannointi. Vaikka Tippa T:llä on kiistatta lahjoja, on hän artistina vielä raakile. Vasta vuosi sitten ensimmäisen keikkansa heittänyt räppäri on kiertänyt kesän JVG:n matkassa keräämässä oppia. ”Oon tosi kiitollinen et saan kiertää jäbien mukana. Nähny paljon sellasta mitä ei ois edes tajunnu ajatella ite.” Harppaus Turun Pikku-Torresta festivaalilavoille on valtava, eivätkä JVG:n konkarit anna tuoreelle suojatilleen yhtään löysää. Opittavaa on sekä lavaettä takahuonekäyttäytymisessä. Summer Up -festivaalin backstagella Ville Galle komentaa tiukasti kaljavarkautta suunnittelevaa nuorta turkulaista. Elokuun alussa Tampereen Blockfesteillä Tippa T vetää ensimmäisen festivaalisoolokeikkansa. Lakeside stagen teltta on miltei täynnä ja alkukankeuden jälkeen yleisökin viihtyy, mutta Galle ei ole tyytyväinen: ”Tippa tarvii vielä lisää itseluottamusta. Ei se tietty tuu ku tekemäl. Studiossa se on ihan vitun kova. Mä opin siltä siellä ihan törkeesti uusia juttuja ja varmasti otan silt vaikutteita, mutta lavalla se on kesken. Siellä se ei oo 100% Tippa T. Duunii pitää viel painaa.” Rap-puristien nurinasta huolimatta PME saattaa olla Tippa T:lle optimaalinen ympäristö oman juttunsa kehittämiseen. Taustalla on Warnerin tehokas jakelukoneisto ja esimiehinä häärii kovaksi suomirap-faniksi tunnustautuva Galle, joka ymmärtää genren eri alalajeja huomattavasti paremmin kuin moni muu levy-yhtiöpomo. ”Me haluttiin Tippa koska me digattiin sen musasta. Ei me haluta muuttaa sitä. Tos EP:llä on vanhoja biisejä, koska ne on nii kovia. Tuol on jengii joka ei oo kuullu niit vaik ne on vanhoi. Ja me halutaan et Tippaa kuulee muutki ku sen frendit.” « TEKSTI MIKKO MÄKELÄ KUVAT LEVY-YHTIÖ 2 SUE » 22 « NRO. 8
• SUE NYT MYÖS APP STORESSA! IHAN ILMAISEKSI. TIETTY. SUE » 23 « NRO. 8
• HAASTATTELU TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVAT LEVY-YHTIÖ » MUSALUOKALTA MAAILMALLE Arion sai levytyssopimuksen ja yleisöä jo ensimmäisen kappaleensa perusteella. Bändillä on aihetta odottaa ensilevyltä paljon. rion syntyi musiikkilukiota käyvien nuorten puolivakavana projektina. Yhtyeen ensimmäinen kappale – jonka kitaristi Iivo Kaipainen oli säveltänyt 15-vuotaana – nauhoitettiin rumpali-isoveljen kontaktien kautta studiossa ennen kuin bändin nimeäkään oli päätetty. Demon tuotti uusilta Stratovarius-levyiltäkin tunnettu Matias Kupiainen. Nauhoitusten päätyttyä Kupiainen vitsaili, että biisille pitäisi nyt löytää jotain käyttöä ja vinkkasi Arionille Uuden musiikin kilpailusta. Arion lähetti levynsä sinne. Nimi bändille löytyi viime tingassa ennen demon lähettämistä kitaristi Iivo Kaipaisen äidin lukemasta mytologiakirjasta. – Homma ei edes ollut vielä vakavalla pohjalla, kun saatiin kuulla, että ollaan mukana kilpailussa. Alun perin ajateltiin, että kilpailun esiraadissa on sellaista jengiä, että on voitto, jos ne vaan kuulevat sen, muistelee Kaipainen. Arion pääsi kilpailun ?naaliin asti ja sai sen kautta levytyssopimuksen Ranka kustannukselta. Children of Bodomista, Nightwishistä ja Kamelotista vaikutteita ammentaneen yhtyeen debyyttilevy ilmestyy tässä kuussa. Yhtyeen kaikki jäsenet ovat alle 20-vuotiaita eikä Arion ole ehtinyt soittaa yhdessä kauaa. Kaipainen ja yhtyeen laulaja Viljami Holopainen vakuuttavat, että nuoruudesta huolimatta vaikutteet tai teknisen osaamisen esittely eivät hallitse de- A byyttiä liikaa, ja myös omaa sanottavaa on. – Yleissoundiimme vaikuttaa se, etten lähesty melodiaa kauhean hevisti. Olen omalta historialtani pop-laulaja ja lähestyn melodioita aika popisti, siihen sitten kaikki heavy-elementit ja syntyy kiva, yhteinen soundi, Holopainen kuvailee. Monet, etenkin alakulttuuria edustavat, yhtyeet saattavat harjoitella yhdessä vuosia, tehdä useita demoja ja pieniä baarikeikkoja ennen debyytin julkaisua. Ja kun ensilevy on saatettu maailmaan, suosio ei ole taattua. Arionille kaikki tapahtui nopeasti. Levysopimus syntyi ensimmäisen demon perusteella ja suosio tuli jo ennen debyyttilevyä. – Kyllä tuohon kisaan osallistuminen varmasti vaikutti suosioon – saatiin sellainen tietynlainen fanipohja kisan avulla. Kyllä se on auttanut vähä matkaa eteen päin, mutta siitäkin, mikä suosio oli kisan lopussa, tultiin varmasti vähän matkaa alas päin ennen, kuin alettiin julkaisemaan musaa, Kaipainen pohtii. – Ei siis voi pelkästään sanoa, että tämän hetkinen suosio on kisan varassa, mutta se oli varmasti vaikuttanut. Jo Tuskaankin kesällä soittamaan kerennyt Arion otettiin myös festareilla ilolla vastaan. – Erittäin monella Tuskan Kattilahallissa oli kädet pystyssä ja ihan tuntemattomat osasivat laulaa biisien mukana sanat. Kyllä niistä lähti kovaa ääntä, vaikka suurin osa ei tiennyt bändiä ennestään, Holopainen kertoo festivaalin tunnelmista. MAAILMAA VALLOITTAMAAN levytyssopimuksen saaminen erilaisten kilpailujen kautta on jo nykyään arkipäiväistä. Arion on kuitenkin monista kykykilpailujen kautta pinnalle nousseista poiketen luonut konseptinsa ja kirjoittanut kappaleensa itse ilman, että levyyhtiön brändityöryhmä on ollut sitä pohtimassa. Vaikka asiat ovat hoituneet eri järjestyksessä kuin tavallisesti, kehitys on ollut omaehtoista eikä se ole yhtyeen jäsenten mielestä tapahtunut liian nopeasti. – Ajatus debyyttialbumista on ollut takaraivossa jo parisen vuotta, joten siihen on ehtinyt totutella. Oli siistiä tehdä heti jotain oikeeta, Kaipainen kertoo. – On tätä odotettukin, Holopainen vahvistaa. – Itse olisin toivonut, että tämä olisi ollut jo keväällä pihalla Arion toivoo tahdin olevan nopea myös jatkossa. Toisen levyn kappaleita on jo alettu säveltää, musiikkivideo on tekeillä ja yhtyeen jäsenet odottavat tiivistä keikkailua kovasti. Myös pitkän tähtäimen suunnitelmat ovat Holopaiselle selvillä. – Bändin ensisijainen tavoite on valloittaa maailma. Mikäs muukaan. Arionin debyytti julkaistaan Suomen lisäksi Etelä-Koreassa, Itävallassa, Japanissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä ja Taiwanissa. Matka on siis jo alkanut. « PE 29.8. TAVASTIA, HELSINKI SUE » 24 « NRO. 8
• SUE » 25 « NRO. 8
• LEVYARVIOT AXEGRESSOR – Last (Listenable Records) Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton Turku on Suomen pääkaupunki. Ei ehkä enää virallisesti varsinainen pääkaupunki venäläisten valloittajien siirrettyä tämän oikeuden kohti itää, mutta thrash metal -pääkaupunki se sentään on. Demokratiasta ei ole thrash-hallintomuodossa kyse vaan vahvimman oikeuteen perustavasta monarkiasta, ja monarkkina on Axegressor. By this Axe I Rule!, kuten tokaisi Robert E. Howardin legendaarinen luomus, kuningas Kull. Kullin ja kirveen mahtia ei ole kiistäminen! Axegressorin kolmas studiolevy jatkaa brutaalin armottomana vastaiskuaan niin sanotun modernin metallin syöpää vastaan. Syöpähoitoina toimii edellä mainittu kirves. Erityisesti pariminuuttinen murhatykitys 9 SUE Command To Last käskyttää mosh pitin alaisia niin kuin vain majesteettinen nelikko osaa. Merciless Reality Checkin vahva, tarttuva ri?kuvio vie mukanaan, ja hieman pidemmistä biiseistä sekä Freedom Illusion että erityisesti 15 pistävät kuviot kuntoon hieman vivahteikkaammalla keskitempoa lähestyvällä ri?ttelyllä. Reilut 36 minuuttia kestävä eli täysin klassisessa mitassa oleva albumi ei hukkaa tekijöidensä eikä kuulijoidensa aikaa yhteenkään täytebiisiin, välisoittoon tai vasemmalla kädellä tehtyyn ratkaisuun. Vähintäänkin se vasen käsi puristuu nyrkkiin ja lyö ilmat pihalle samalla kun oikea puristaa kurkkua, ainoana oikeana ratkaisuna ihmiskarjan liikakansoitukseen. » 26 « NRO. 6 JUSSI LAHTONEN
• 8 ACCEPT BLIND RAGE JUSSI LAHTONEN 7 ENTOMBED AD BACK TO THE FRONT (Century Media) Ruotsalaisen death metalin suurin nimi Entombed on kuollut. Kuolema korjasi yhtyeen 25 vuoden taipaleen jälkeen vanhojen alkuperäisjäsenten välienselvittelyyn. Toimintaa ja keikkailua jatketaan nimellä Entombed AD. Näkökulmasta riippuen Back To The Front on siis joko ensimmäinen Entombed-studiolevy seitsemään vuoteen tai sitten ihkaensimmäinen Entombed AD -julkaisu. Nimellä ei ole väliä, musiikilla on. Ilman kitaristi Alex Hellidiä tehty ja vokalisti LG Petrovin johdolla tehty albumi julkaistaan vihdoin vajaan vuoden alkuperäisaikataulusta myöhässä. Hyvää toki kannattaa aina odottaa, mutta keskinkertaisuuksia välttämättä ei. Ja keskinkertaisuus Back To The Front on, vaikka varsin tanakka sellainen. Soittamisen intoa ei voi kiistää, erityisesti Petrovin äänestä huokuu edelleen energia ja vimma. Nopea ja ilkeä Waiting For Death toimii, samoin sitä seuraava groovaava Eternal Woe. Albumin jälkipuoliskolla on kuitenkin liikaa liian pitkiä biisejä, jotka eivät sovi death’n’roll-yhtyeen notkeampaan ja sähäkämpään pintaan. Pari kolme paremman luokan kappaletta varmasti tulevat tuomaan tervetullutta vaihtelua keikkasetteihin, jotka ovat viime vuosina muistuttaneet turhan paljon puhtaita jukebox-keikkoja. Toki jos rehellisiä ollaan ja miksei oltaisi, niin eihän tässäkään levyssä yhtään ainutta vanhojen klassikkolevyjen veroista biisiä ole ja nimikiistat jättivät hyvin happaman jälkimaun. Ehkä olisi kannattanut tehdä bändistä lopullisesti nimensä mukainen eli haudattu. JUSSI LAHTONEN 9 GRAVE DIGGER RETURN OF THE REAPER (Napalm Records) Saksalainen Grave Digger on kaivanut hautoja vuodesta 1980 asti, ja tehnyt sen sellaisella vimmalla, että maaperä tärisee kun lapiot heiluvat. Nyt on valmiina järjestyksessään kuudestoista hautausmaa, johon on haudattu kaksitoista biisivainajaa. Mutta hetkinen, biisivainajathan elävät! Arkuista kuuluu niin väkevä, tarttuva ja raskaskätinen pauke ja jyräys, että oksat pois, kannet auki ja kalmantanssia tanssimaan. GD ammentaa tällä kertaa innoituksensa bändin LEVYARVIOT (Nuclear Blast) Acceptin tuorein hyökkäys on punaista raivoa ja karkean tarttuvia ri?ejä. Vahva ja tasapainoinen uusi albumi käy päälle kuin raivo härkä. Se kliseisistä latteuksista koskien levyn nimeä ja härkämäisiä teemoja. Blind Rage jatkaa hyvällä otteella ja tunnelmalla Acceptin uutta tulemista. Väkevät soundit miellyttävät korvaa, ote biiseihin on kaikin puolin jäntevä ja iäkkäiden herrasmiesten soitossa kuuluu edelleen poikamainen soittamisen ilo. Vajaan tunnin paketti on tiukka siitä huolimatta, että periaatteessa mikä tahansa tunnin mittainen saksalainen thrash metal -albumi on on järjestään liian pitkä. Blind Rageakin olisi voinut tiivistää pari biisiä karsimalla ja jokusen biisin tempoa nostamalla, silloin se olisi ollut kiistatta ja vastaan panematta kiitettävä albumi ja yksi vuoden levyistä. Lähellä kiitettävän rajaa se nytkin käy ja on makuasia, mihin numeroon kukin päätyy. Vahva kasi on kuitenkin parempi, sillä Acceptin levyjen kohdalla on aina huomioitava myös bändin vahva aiempi tuotanto ja yleistaso, jonka vaatimustaso on korkeampi kuin kaiken maailman joutavuuksilla. Levy jakaantuu karkeasti kolmentyyppisiin biiseihin. Dark Side Of My Heart on keskitempoinen, tunnelmallisempi Accept-balladi. Samaa linjaa jatkaa tarttuva Fall Of The Empire. Bloodbath Mastermindissa on sopivan ilkeä poljento, samoin kuin avausbiisi Stampedessa ja kipakasti rypistelevässä Trail Of Tearsissa. 200 Years on puolestaan perinteistäkin perinteisempää Acceptia, joka olisi voinut olla takavuosien albumeilla huoletta ja kuulua nyt joka keikan perussettiin. RED ELEVEN – ROUND II (Lifeforce Records) Jyväskyläläisen Red Elevenin viime vuotinen debyytti, totaalisesti puun takaa yllättänyt tekijämiesten koe-eläin astui sumeilematta monien persoonallisuudellaan ihastuttaneiden ja ihmetyttäneiden legendayhtyeiden, eritoten Faith No Moren tontille. Onnistuen ehkäpä paremmin kuin itsekään alunperin ymmärsi. Korville sataneiden ällistyttävyyksien perässä olivat aiemmin olleet myös useampi suomibändi, mutta vasta jyväskyläläiset näyttivät oikeasti oi- valtaneen kuinka käsitellä ja jatkojalostaa yhtä musiikkimaailman erikoislaatuisimmista perinnöistä. Kakkospitkällään esittäjä on oppinut itsestään, sillä vielä aiemmin kokonaisuutta hapantanut turha äijärock -louhiminen on nyt entistä pienemmässä roolissa, sentimentaalisen ja ilmavan taivaiden tavoittelun samalla vallatessa rohkeammin ilmatilaa. Melodinen ja raja-aidaton ympäristö on myös ihanteellisin estradi mikepattoninsa kuunnelleelle vokalisti Tony Kaikkosel- le. Miehen lihallistamat laulusovitukset ovat jumalaisia kautta linjan, eikä melodioiden, ulinoiden, huutojen ja höpöttelyiden autenttisuutta kykene lopettaa ihmettelemästä. Niin kuultua, mutta niin saatanan mahtavaa! Pyyhkeitä olisi helppo jakaa Round II:n ajoittaisesta, hieman liiallisestakin vapautuneisuudesta ja hammond -rillumareista, mutta loppupeleissä aiempaakin leveämpi virne on lähinnä merkki siitä että pokka pitää ja kiveksissä löytyy. juurista ja klassikkolevyistä, erityisesti kahdesta ensimmäisestä albumista sekä 1990-luvun comeback-klassikosta The Reaper. Nyt on viikatemies palannut entistä rivakampana ärhäkän heavy/power/thrash metalin kolmiodraaman merkeissä. Tahti on perkeleellinen heti Hell Funeralista lähtien, ja intensiiviset sivallukset kuten Resurrection Day, Satan’s Host sekä loistelias Road Rage Killer saavat ihmettelemään, että mikä oikein pyyhälsi ohi. Varsinkin jälkimmäinen on kuin luotu kesäisille moottoriteille. Hieman keskitempoisempi Season Of The Witch uppoaa myös kuin veitsi voihin samalla kun korvat lepäävät albumin täysipainoisen täyteläisissä soundeissa. Laulajabasisti Chris Boltendahl on oivassa vedossa, ja lataa ralleihin tunnetta, tunnelmaa ja tahdonvoimaa. Ikä ei Grave Diggeriä paina, viikatemies on iätön. ovat rouhean mureat, ja Frank rähisee raastinraudan lailla. Biisit ovat intensiivisempiä ja napakampia kuin useassa edeltäjässään. Eron huomaa siinä, että kappalemäärä on sama kymmenen kuin viidellä edellislevylläkin, mutta albumin kokonaiskesto on näistä lyhin. Tyhjäkäynti ja turha biisien pitkitys on jätetty pois samalla kun bändi runttaa menemään entistä jämäkämmin. Tankard saa levätä oluessaan, mutta sitä ei ole syytä vielä haudata oluttynnyrissä, niin hyvin vielä siltä irtoaa oluthuuruinen thrash. ja lyhentää albumeita reilusti. Olkoonkin, että osa on välisoittoja, mutta 16 raitaa ja liki tunti on aivan, aivan liikaa siitä huolimatta, että moni yksittäinen kappale kuten The Call Of The Mountains tai Vianna on tunteikkaan tarttuva hitinpoikanen. 10 JUSSI LAHTONEN 8 TANKARD R.I.B. (Nuclear Blast) Kesä 2014 on saksalaisten veteraanibändien thrash-juhlaa. Sekä Grave Digger että Frankfurtin oluthuuruinen ylpeys Tankard julkaisevat kuudennentoista täyspitkänsä, ja kummallakin on mittarissa yli 30 toimintavuotta. Heavy thrash -veteraani Grave Digger availee hautoja kiitettävällä suorituksella, eikä Tankardkaan heikosti suoriudu pysyväishutikastaan huolimatta. R.I.B. eli Rest In Beer on yllättävänkin tuhtia tavaraa, jossa mallaspitoisuus on korkea ja öölin prosentit selvästi A-olutta. Humalapitoisuus on enemmän kuin riittävä, ja vaahtoava juoma tarjotaan litran tuopeissa. Panimo on kehitellyt tuotettaan vuosikymmeniä ja vaikka alkuvuosien kipakka klassinen makuelämys ehti välillä hieman väljähtyä ja laimentua, niin nyt on taas oikea resepti löytynyt. 2000-luvun Tankard-albumeista uutukainen on selvästi raskaimmasta päästä. Soundit SUE JUSSI LAHTONEN 7 ELUVEITIE ORIGINS (Nuclear Blast) Sveitsiläinen Eluveitie tekee maanmiestensä tapaan säntillistä ja kellontarkkaa työtä. Vuonna 2006 tulleen ensilevyn jälkeen bändi on julkaissut tasaisesti joka toinen vuosi uuden studioalbumin täynnä folk-metallia satunnaisin death metal -vaikuttein. Tästä kaavasta poikkesi ainoastaan vuoden 2009 akustinen albumi Evocation I - The Arcane Dominion. Akustinen folk-albumi oli piristävän erilainen, ja yhtyeelle suosittelisi muutenkin selkeästi kevyempää ja melodisempaa linjaa nykyisen hajanaisen sekametelisopan sijasta. Popahtavammat biisit folk-vivahteineen Anna Murphyn naislaululla ovat bändin parasta antia. Sen sijaan rankemmat rypistykset ja Chrigelin ärinävokaalit tuntuvat päälleliimatuilta ja väkinäisiltä. Ei Eluveitie mikään death metal -bändi enää ole, jos on koskaan ollutkaan, joten on turha roikottaa väkisin mukana tämänkaltaisia elementtejä. Eivät ne luontevilta kuitenkaan enää kuulosta. Vähän sama kuin Lacuna Coilin pakkopullat eli möreät miesäänen äyhkäisyt heleän ja siloitellun radiopoprockin taustalla. Yksi tärkeä toimenpide olisi myös karsia nykyistä pöheikköä siistimmäksi kolmioksi » 27 « NRO. 6 HENRI EEROLA JUSSI LAHTONEN 7 VINTERSORG NATURBÅL (Napalm Records) Laulajaihme ja multi-instrumentalisti Andreas ”Vintersorg” Hedlundin mukaan nimetty Vintersorg-yhtye oli alun perin miehen sooloprojekti, mutta myöhemmin toiseksi viralliseksi jäseneksi tuli Mattias Marklund, Vintersorgin vanha taistelukaveri legendaarisesta Otyg-yhtyeestä. Naturbål, Vintersorgin yhdeksäs albumi juhlistaa samalla Vintersorg-yhtyeen kaksikymmenvuotisjuhlaa. Vintersorg aloitti folk-vivahteisena metallina, mutta on sittemmin siirtynyt täysin toisiin sfääreihin. Tyylisuunta on pohjimmiltaan määrittelemätön, mutta kaksikko vaihtelee sujuvasti äärimetallin ja progressiivisen metallin välillä, unohtamatta hetkittäisiä ylväämpiä pakanafolk-paisutuksia ja huilun luikutusta. Hedlundin vokaalit ovat olleet aina omintakaisen uniikit, ja nytkin mies käyttää äänijänteitään tavalla johon harvat pystyvät. Naturbål on kolmas teemalevy putkeen neljää peruselementtiä käsittelevässä kokonaisuudessa. Tämän levyn ytimessä on tuli, joka liittyy useimpiin levyn kappaleisiin, oli kyse sitten Lågornas Rovin kaltaisesta tiukemmasta paahteesta tai tunnelmallisemmasta Elddrakenista. Kokonaisuutena Naturbål jättää kaksijakoisen vaikutelman. Osa yksittäisistä kappaleista sekä päätöskappale Själ I Flamma muistuttavat siitä, mihin tämä kaksikko parhaimmillaan pystyy kun se venyttää ja sekoittaa metallin lajityyppien rajoja. Toisinaan levyn taso kuitenkin notkahtaa eikä alkupuoli levystä pääse kovin hyvin käyntiin. Tuli on sen verran kuluttava elementti, että sen olisi
• 6 LINKIN PARK THE HAUNTING PARTY LEVYARVIOT (Warner) A Thousand Sunsin (2010) ainoa ongelma oli koko lailla posketon irtiotto kolmen erilaisen mutta samanlaisen sisarlevyn tyylistä, mutta temaattisen trippailun hitaasti auennut sydän tallottiin kerralla muussiksi lähinnä edeltäjänsä jämävitsien kaatopaikalta kuulostaneen The Living Thingsin (2012) myötä. Bändi yrittää nyt peruuttaa, mutta ei tunnu itsekään muistavan mitä se aikoinaan teki hyvin ja miten. Se on alkuaikojensa raivon ja uhmakkuuden perässä, mutta kohta nelikymppinen herraseura hakee vimmaansa vauhtia liiankin kaukaa, toisten taiteilijoiden ruokakupeilta. On yksinkertaisesti vaikea ymmärtää, miksi vielä hetki sitten omaan suuntaansa vankkumattomasti uskonut yhtye täyttää kokopitkänsä väsähtäneellä lostprophets -jollotuksella, päämäärättömillä punk -biiseillä, tai mikä älyttömintä Daron Malakianin vierailulla kyllästetyllä System Of A Down -rip-of?lla (Rebellion). Totuus on, ettei aiemmin kokolailla liukuhihnalta iskuveisuja tehtaillut Linkin Park ole onnistunut säveltämään varsinaista hittiä yli viiteen vuoteen. Kyllä se haluaisi, eikä Until It’s Gonen tapauksessa käytä kaukaa, mutta tähän asti taiteellisena kunniahimona näyttäytynyt linjakkuuden välttely alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa päämäärättömältä hortoilulta. HENRI EEROLA 7 EYEHATEGOD – Eyehategod (Century Media) Olen vuosien varrella saanut huomata, että NOLAn frustraatiopommi Eyehategod ei lainkaan viehätä kaikkia raskaastakin väännöstä pitäviä. Sitten on niitä, joiden veri sykkii kaaressa nenästä juurikin samaan tahtiin. Jos kuulut kanssani jälkimmäiseen seuraan, et ole turhaan odotellut tätä vuosia tekeilläollutta mestariteosta. Levy on taattua tuttua lohkaremaista rif?ttelyä, suolia tärisyttävää bluesbassoa sekä tietysti Mike Williamsin vihaa uhkuvaa rää- kymistä. Bluesin, sludgen, doomin ja punkin yhteispeli on kaiken avain. Roikuttelut ja vetelehtimiset katkeavat vihaiskuihin ja räkätulitteisiin. Rytmittely on metronomintarkkaa, kimmoisaa ja raivokasta. Punk taittaa menon juuri sopivan suttuiseksi ja Williams on yhtä paskana maailmanmenosta kuin ennenkin. Taitavat rytmikikkailut nostattavat kierroksia ja uhmaa hienosti, välttäen kuitenkin kaiken mahtipontisuuden. Suvantoja, basso-osioita ja Williamsin puhetta on levyllä hitunen aijempaa enem- män mikä edesauttaa yhdentoista biisin läpikuuntelua. -88 perustetun EHG:n alkuperäiskokoonpanoon kuulunut Joey LaCazen vuoden takainen yllättävä kuolema sekoitti pakkaa lopulta ihmeen vähän. Uusi rumpali löytyi nopeasti eikä soundeissa kuule vaihdosta. Levyn kuuntelun jälkeen ei voi kun pyyhkiä Williamsin syljet naamalta, laittaa jäätä niskaan ja mutaiset vaatteet pesuun. Lisää saatana. ollut parempi polttaa tiensä läpi lyhyemmin ja ytimekkäämmin sen sijaan, että se pääsisi hiipumaan hetkittäiseksi hiillokseksi. ja elämään. Oli se uusi elämä sitten latteampaa kuin vanha tai ei. malle tasolle tai ylittää ne. Alestorm ei siihen pysty, mutta sen verran pirteästi se yrittää, että bändiä ei tarvitse pistää lankulle. 10 JUSSI LAHTONEN ANNIKA BRUSILA JUSSI LAHTONEN 7 DEATHSTARS THE PERFECT CULT (Nuclear Blast) Ruotsalainen teollis-goottimetallia soittava Deathstars on julkaissut albumeita varsin harvakseen, mutta hyvällä menestyksellä. Edellislevy Night Electric Nightista on jo viitisen vuotta, joten bändi ei suotta kiirehdi hengentuotteidensa kera. Ensikuulemalta ja varsinkin -näkemältä Deathstarsia luulisi helposti tavanomaiseksi kevytgoottiporukaksi, joka soittelee elektrometallia ja poprock-vaikutteista säksätystä. No, sitähän Deathstars sinänsä on varsin häpeilemättä. Tarttuva nytkytys ja jytkytys on melodista ja sopivan tummasävyistä, ja meiningissä on tietoisen suureellinen ison maailman meno. Mitään uutta ässää hihasta yhtye ei kuitenkaan pysty tarjoamaan, ja vaikka linja on liukkaasti alas menevää, se ei juuri jää mieleen eikä erotu edukseen hyvässä eikä pahassa. Hyvin tehdyn ja tuotetun mutta tasapaksun pinnan alla liikkuu kuitenkin mielenkiintoisia sivujuonteita. Varsinkin bändin alkuperä on kiinnostava. Black metal -bändi Swordmasterin pojat kun veivasivat mustaa metalliaan vajaan vuosikymmenen ennen kuin vaihtoivat kylmästi tyyliä kaupallisempaan ja synteettisempään. Samalla vaihtui bändin nimikin, mikä on tietysti aina hyvä asia vastaavissa tilanteissa. Harmittaahan se, kun tutun bändin uusi levy onkin jotain täysin erilaista. Uusi tyyli, uusi nimi, siinä motto musiikkiin JUSSI LAHTONEN 7 ALESTORM SUNSET ON THE GOLDEN AGE (Napalm Records) Nyt kun Running Wild on palannut, on vain yksi. Johtaja! Running Wild! Johtaja! Siitä huolimatta piraattimetallin vetiselle valtaistuimelle taannoin yrittänyt Alestorm ei ole kadonnut lopullisesti horisonttiin, sillä olutmyrskyjen vaahdottama pääkallolippu nousee jälleen salkoon, kun aitoskottilaisen merirosvometallin paras ja ainoa kaljuuna iskee neljättä kertaa. Yhtye on kypsytellyt neloslevyään kolmisen vuotta, mutta suurin muutos on lähinnä häröjen väli-introjen ja vastaavien jättäminen pois kuvioista. Tarjolla on hyvin perinteistä ja varman päälle otettua, mutta paikoin varsin sähäkkää tykitystä ja merihenkistä thrash metalia. Musiikissa on entistä selkeämmin kaikuja kaikkien Running Wildin melodisista heviri?eistä ja pontevasta poljennosta. Parhaiten RW-vaikutteet kuuluvat ja näkyvät sekä albumin puolivälin eeppisemmällä ja pidemmällä kohokohdalla 1741 (The Battle Of Cartagena) että erityisesti albumin päätösbiisissä Sunset On The Golden Age, jolla on mittaa peräti 11,5 minuuttia. Running Wildin kulta-aikojen albumeillahan oli lähes aina vastaava pitkä päätösbiisi jättämässä ikimuistoisia jälkiä. Alestormin pidemmät eepokset toimivat, mutta muuten lopputulos jää varsin keskinkertaiseksi. Ei ole mitään pahaa ottaa avoimesti oppia esikuvaltaan, mutta onkin sitten oma temppunsa päästä esikuvan kanssa saSUE 7 KING OF ASGARD KARG (MetalBlade) Kuutisen vuotta kasassa ollut ruotsalainen King Of Asgard paukuttaa viikinkipainotteista melodista kuolonmetallia. Paikoin meno muistuttaa Amon Amarthin tyyliä, mutta vielä suurempi on folk-vaikutteinen kaiku menneestä, eli mieleen tulee väkisinkin Mithotynin ja Falconerin varhaisemmat levyt. Eipä ihme, että tulee, sillä juuri näistä bändeistähän puolet Asgardin kunkuistakin koostuu. Rumpali Karlsten Larsson itse asiassa soittaa edelleen Falconerissa, ja kitaristilaulaja Karl Beckmann on vanhoja Mithotynveteraaneja. Tältä pohjalta on hyvä ponnistaa, viikinkipauhu ja The Tricksterin tarjoamat folk-jollotukset tarjoavat suuret mahdollisuudet myös KoA:n kolmosalbumille. Näitä suuria mahdollisuuksia ei aivan täysipainoisesti kuitenkaan hyödynnetä, sillä yksittäisten ässäbiisien kuten Omman vastapainoksi osa albumista sortuu tasapaksun latteisiin ratkaisuihin ja puurtaa niin stereotyyppistä viikinkikuolonmetallia, että siitä ei paljoa saa irti huolimatta levyn kelpo soundeista. Vanha kitaravelho ja tuottajaguru Andy LaRocque tuottanut tämänkin levyn, kuten aiemmatkin, ja tuttu yhteistyökumppani saakin bändistä hyvin irti. Yhtye voisi kuitenkin kaivata pientä ravistelua ja irtiottoa saadakseen lisää kipinää ja sävyeroja kappaleisiinsa siitä huolimatta, että LaRocque luottomies onkin. » 28 « NRO. 6 JUSSI LAHTONEN MACHINAE SUPREMACY PHANTOM SHADOW (Spinefarm) Videopelihevin kruunamattomien kuninkaiden kuudes kokopitkä on hankalin kuunneltava sitten Overworldin (2008). Toisin kuin tämä lopulta te?onpintansa alta paljastunut tulevaisuuden merkkitekojen ensiaskel, ei Phantom Shadow’n parissa ihokarvamittari mainittavasti värähdä. Ja onhan bändi aika ajoin pahasti suossa monumentaalisen konseptinsa kanssa. Ätläköimmillään ollaan sen tason dramaturgian äärellä ettei liialta hieromiselta meinata muistaa pitää peliä käynnissä. Kelpo tavalla aiemmin nyanssinsa tasapainottanut orkesteri tuntuu keskittyneen liikaa tarinaan, jättäen sen soundtrackin jalkapuolen asemaan. On ikävää huomata uusien ja ilmettä tuoreuttamaan pyrkivien elementtien, kuten akustisten kitaroiden istuvan muun musiikin sekaan hävettävän huonosti. Kyse sitten mistä tahansa, mutta levy levyltä enempi statistin rooliin taantuneet pelipimputtelut ovat nyt kuuluvammassa roolissa kuin vuosiin. Koko totuushan sata ja yksi raipan iskua eivät tietenkään ole. Phantom Shadow on koko kuudentoista episodinsa mitassaan tarinaansa, väli-introjaan ja kansitaidettaan myöten kunnioitettavan kunnianhimoinen ja ennen kaikkea tekijänsä näköinen. Jos ainoa napinan aihe siis on ikuinen kiistakapula ja mielipiteiden jakaja, eli musiikki, voivat neljä ruotsalaista keskellään yksi suomalainen huoletta kilistää kolpakkoa. HENRI EEROLA 7 SEPTICFLESH TITAN (Season Of Mist) Harvemmin jo hajonneeksi ilmoitetun yhtyeen paluulle on löytynyt samassa mittaluokassa näyttöjä, kuin mitä Kreikkalainen Septic?esh (ent. Septic Flesh) seitsemännellä kokopitkällään Communionilla (2008) löi pöytään. Sinfonisen orkestraation ja metallin naittoa oli aikojen alusta artistin jos toisenkin puolesta harjoiteltu, mutta Lontoossa konserttimusiikkia opiskelleen kitaristi Christos Antonioun käsissä asia meni kerrasta oikein. Jo Communionilla, mutta eritoten sitä seuranneella The Great Massilla (2011) musiikkilajien eri elementit nivoutuivat yhdessä vaikuttavaksi maailmanlopun mörköoopperaksi. Uuden tulemisen kolmannella luvulla Titanilla tahti on edelleen jylhän vakuuttavaa, mutta yhtyeen itsensä rakentama kehä alkaa käydä ahtaaksi ja maisemat toistaa itseään. Tämä ei toisaalta ole ihme, sillä jo The Great Massin myötä äärimetallin ja klassisen musiikin kimppakyydin puitteet nostettiin siinä
• määrin kuninkaallisiin korkeuksiin, että koko lailla aukoton Titankin käy lähinnä vanhan kertauksesta. Yhtälailla nautinnollinen mutta kahden edeltäjänsä rinnalla nuutuneelta kuulostava Titan saa vasta nimikappaleellaan kunnon tulta alleen, ja tätä seuraavaa loppulevy ikään kuin löytää takaisin sinne eeppisyyden ytimeen jota bändiltä on lupa odottaa. HENRI EEROLA 7 THE HAUNTED EXIT WOUNDS HENRI EEROLA (Nuclear Blast) Aina debyytistään lähtien palstoilla paistatelleen Suicide Silencen musiikilliset avut keskittyivät alkuaikoina lähinnä ääriruuvin ylikiristämiseen. Ja tekihän bändi jo ensiaskeleillaan monta asiaa ennakkoluulottomammin kuin moni muu deathcore -kollegansa. Yksi ilmeen persoonallisimmista juonteista muodostui vokalisti Mitch Luckerin maanisesta ulosannista, joka kehittyi levy levyltä raivokkaampaan muotoon. Musiikillisen ja menestyksellisen leijonanaskeleen The Black Crownin (2011) luomien aaltojen myötä bändi vaikutti pysäyttämättömältä, mutta kohtalo päätti toisin pidetyn laulajan marraskuussa 2012 menehtyessä moottoripyöräonnettomuudessa. Sangen murskaavasta vastoinkäymisestä huolimatta You Can’t Stop Me on sangen luonnollisen kuuloinen jatke jo edelliselevyllä päätään nostaneelle maturiteetille. Bändi on tätä nykyä mättämisensä lomassa huomionarvoisen haka tarttuvien melodioiden ja uhkaavan tunnelman kutomisessa, ja vaikka Sacred Words olan takaa popilta kuulostaakin, istuu se tyylikkäästi kasvaneen Suicide Silencen pirtaan mainiosti. Luckerin korvannut All Shall Perish -huutaja Hernan Hermida tekee parhaansa menehtynyttä kollegaansa kunnioittaessaan. Vasta aika näyttää pitäytyykö hän jatkossakin Luckerin maneerien jahtaamisessa, vai onko suruntyön jälkeinen tontti enemmän miehen itsensä näköinen. HENRI EEROLA 7 WOVENWAR WOVENWAR (Metal Blade) Tim Lambesiksen henkilökohtaisten peliliikkeiden seurauksena As I Lay Dyingin loppukokoonpano löysi itsensä tilanteesta jossa se saisi odotella vokalistiaan vuoden jos toisenkin leivättömän pöydän äärestä. Eivätpä odotelleet, ja pikavauhtia organisoidun jatkotoimenpide Wovenwarin debyyttiä kuunnellessa voisi jopa olettaa yli kymmenen vuotta tallatun melodeath -ristiretken kaivanneen nyt vastaanotettua potkua persuksiin. Vaikka Wovenwar enemmän melodioilla leikitteleekin, ei se tee niin suurta pesäeroa edellisyhtyeen viime hetkien linjauksiin kuin odottaa sopi. Awakenedin (2012) railakkaimmat raidat Resiliencestä Tear Out My Eyesiin voisivat yhtä hyvin löytyä sen seuraajalta. Voikin siis astettaista tunnelman kevenemistä lukuunottamatta todeta Wovenwarin jatkavan evoluutiota siitä mihin se jäi. Ilman korinoita. Niitä kun ei Oh, Sleeperistä rekrytty Shane Blay päästele. Eikä kolmella viimeisimmällä As I Lay Dying -albumilla puhtaat vokaalit hoitanut basisti Josh Gilbert ole hänkään laulamisesta luopunut. Selkeimmäksi ongelmaksi muodostuu jäljelle jääneen yhtyeen hieman yliampuva näyttämisenhalu. Muuta selitystä en pöhöä aiheuttavalle viidentoista kappaleen pituudelle keksi. Tässäkin valossa Wovenwarin debyytti on väkevä vastalause linnassa leukojaan louskuttavalle Lambesikselle. HENRI EEROLA 9 PURPLE HILL WITCH S/T (Church Within) Jumituksen, psyken, avaruusmatkailun ja sekoilupörinän ystäville tarjolla uusi bändi. Taas. Norjalainen Purple Hill Witch tekee debyytillään lähes kaiken oikein: doomköntystely sekoittuu stoneriin ja retrobassokiemuroihin, ri?t ovat vuoroin ketteriä, painavia ja pulputtavia, laulu mukavan käppästä. Kitaran wahhittelu, hitaahkot heavysoolot ja lautasten kilkuttelu tuovat vaihtelua. Kappaleet jumittelevat kasiminuuttisista lähes puoleen tuntiin, soljuen eteenpäin ihmeen notkeasti tuntumatta edes liian pitkiltä. Astral Boozen sävelkulku muistuttaa Lord Vicarista, Queen Of The Hill Sleepistä eikä Pentagram-vaikutteitakaan peitellä. Levy alkaa todella lupaavasti, soundi on geneerisyydessäänkin heti miellyttävä. Puolen välin jälkeen iskee tunne, että jaahas tämä on nyt tätä samaa pörinäbulkkia mitä on jo levyhyllyt vääränään. Sitkeä uudelleenluukuttelu onnistuu kuitenkin avamaan uuden oven levyn sisään, ulos päästämättä. Eskapismista pitävät: silmät kiinni ja vetypilven kautta tukan taakse ilmakitaroimaan. ANNIKA BRUSILA 8 OVERKILL WHITE DEVIL ARMORY (Nuclear Blast) Yhdysvaltain itärannikon thrash-valtikkaa jo iät ja ajat Anthraxin kanssa pidellyt Overkill teki vajaat viisi vuotta sitten jäätävän kovan tempun. 90-luvun puolivälistä asti “ihan kivan” ja “aika hyvänkin” välille asettuvia studiolevyjä tasaiseen tahtiin julkaissut yhtye nakkasi tiskiin Ironboundin (2010), joka losautti singolla horisonttiin oletuksen siitä, ettei vanha sotaratsu yltäisi enää timanttisiin kokonaisuuksiin. The Electric Age (2012) jatkoi rautaista pölyjen tomuttamista tehokkaasti. White Devil Armory pitää metallisen linjan yhä mallikkaasti, ollen ehkä piirun parempi kuin edeltäjänsä, mutta ei yllä Ironboundin mahtavuuteen. Tiukan rässipoljennon sekaan on isketty astetta enemmän nyrkit ja käsivarret sijoiltaan reväyttävää bändille ominaista groovejyräystä. Pig ja Where There’s Smoke kiihdyttävät ri?t nitroasteille juuri sopivilla hetkillä. Soolot viuhuvat ja kirskuvan tiukat soundit eivät anna armoa. Eikä pitäisikään. Mullikuorot ovat asiallisen perinteinen lisämauste. Pari turhanpäiväistä täytehölkkää, Freedom Rings etunenässä, on plaatalle eksynyt. Maaliin päästyä voidaan kuitenkin todeta, että Overkillin kuluvan vuosikymmenen ryhtiliike säilyy helvetin komeana. ALEKSI AHONEN VUODEN DEBYYTTIALBUMI ON TÄSSÄ! ”Valokeilassa venyttää joka meni voittaa kunnes karsinnat ?naalissa ’Eurovision Song Contest’ kotimaassa Suomessa, kauan odotettu debyytti ?vesome Melodinen metalloinniksi 19-vuotias keski-ikä. Tehokas sisällön dramaattinen draama Nightwishin kauneus ja melodia Sonata Arctica on fuusioitu pelaa energinen ja sympaattinen jopa biisien joka ei perustu nopeus helposti. Siellä ominaisuuksia uuden sukupolven Guitar Hero Iivo Kaipainen. Matias Kupiainen Stratovarius on tuotannon pinta, Jani Liimatainen alkuperäinen Sonata täysi varmuuskopio kannalta lyrics entisestään. Topiasu rummun, nuorempi veli Matias.” - Masa Eto, Young Guitar Magazine ”Arionin ’Last Of Usin’ voi jo ilmestyessään rinnastaa stratojen, nightwishien ja sonataarcticoiden läpilyöntilevyjen rinnalle sillä pienellä erolla, että Arionin esikoinen on parempi kuin ’Episode’, ’Oceanborn’ ja ’Ecliptica’ yhteensä.” - Mape Ollila ARION: LAST OF US Kaupoissa 22.8.2014 CD / download UDQND NXVWDQQXV ZZZ UDQNDNXVWDQQXV ¦ Levynjulkaisukeikka Tavastialla 29.8. www.facebook.com/Of?cialArion SUE » 29 « NRO. 6 LEVYARVIOT (Century Media) At The Gatesin jälkihöyrissä perustetulla The Hauntedilla oli oma järisyttävä roolinsa yhdeksänkymmentäluvun lopun thrashin henkiinherättäjäisissä. Kuitenkin sen varsinaisen oman viivansa hiekkaan se piirsi vasta kun debyytillä karjunut oman elämänsä toisinajattelija Peter Dolving palasi leiriin entistä arvaamattomanpana. Juuri Dolvingin oraalinen diversiteetti sekä kitaristi Anders Björlerin musiikillinen propellihattu teki bändistä muutakin kuin pikku-Slayerin, kuten oli Marcon Aron isännöimillä kahdella albumilla vähällä käydä. Pyöröoven jälleen käytyä ollaan tilanteessa, jossa rumpujen takaa löytyy debyytillä soittanut Anders Erlandson, ja mikin taakse on palannut kukas muu kuin Marco Aro. Kuten osattiin uumoilla, on Exit Woundsin ensisijainen tehtävä palauttaa mieleen kolmen ensimmäisen albumin suoraviivainen ja kursailematon väkivalta. Exit Woundsin starttikin on kuin toisinto Made Me Do Itin vastaavasta. Pääasialliseksi säveltäjäksi jäänyt Patrik Jensen on AC/DC -miehiä, mutta onneksi aidan matalin kohta ei ole liikaa houkuttanut. Jos on on hajulla, miten verevää materiaalia mies viimeisimmälle Witcherylle tiristi, tietää, että näiden kahden maailman nyt löytäessä toisensa ollaan hyvien asioiden äärellä. 8 SUICIDE SILENCE YOU CAN’T STOP ME
• SIN COS TAN – Blown Away (Solina) Jori Hulkkosella ja Juho Paalosmaalla on oltava hallussaan musiikin viisastenkivi, jonka he viisaasti kätkevät yksityiseen holviinsa ja ripottelevat sen vaikutuksen alaisena tehtyä musiikkia ihmisten ilmoille noin kerran vuodessa. Kaksikko on puskenut nyt julki kolme levyä ja jokainen niistä hipoo täydellisyyttä, vaikka tyylillisiä eroja niissä onkin. Blown Awaylla elektropopin eliittiset toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa konseptilevystä. Levy seurailee kuvitteellisen Michael Buranan tarinaa, joka on kuin suoraan 1980-lukulaisen poliisisarjan käsikirjoitus. Myös musiikillisesti Sin Cos Tan nostaa häpeilemättä hattua syntikkapopin kultaiselle vuosikymmenelle. Vaikka aiemmilla- 10 LEVYARVIOT kin levyillä kasari on ollut läsnä, nyt tuotantoa myöden kieriskellään entistä selvemmin neonväreissä. Esimerkiksi Love Sees No Colour, Colombia tai Cocaine olisivat kotonaan millä tahansa 1980-luvun elektropainotteisella hittikokoelmalla. Tosin kaikkia moderneja tuotannollisia ratkaisuja ei olla hylätty. Jollain keinolla vältetään myös konseptilevyjen suurin sudenkuoppa, sillä Blown Awayn kappaleet toimivat hyvin myös kokonaisuudesta irrotettuna. Koko tarinaa ei tarvita, jotta voidaan nauttia yhdestä luvusta. On tietenkin vaarallista julistaa Blown Awayn olevan vuoden levy, kun kalenterista on lähes puolet vielä edessä, mutta kova on se levy, joka tuon tittelin tältä levyltä vie. Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton SUE » 30 « NRO. 6 ILKKA LAPPI
• 8 PÖLLÖT PÖLLÖT LEVYARVIOT (Fonal Records) Debyyttinsä julkaisevaa Pöllöt-yhtyettä voisi luonnehtia vaikkapa Turku-indien Traveling Wilburysiksi. Siinä määrin kokenutta väkeä debytantin riveissä soittaa. Aiemmin jäsenistö on ehtinyt vaikuttaa muun muassa Cats on Firen, The New Tigersin ja Barry Andrewsin diskon riveissä. Pöllöt ovat kuitenkin varovaisia eläimiä. Ensin Jaakko Tolvin ohut lauluääni ärsyttää, varsinkin kun hän tavoittelee korkeita ääniä. Mutta kun asian yli pääsee, miehen laulu sulautuu osaksi kokonaisuutta. Ei saumattomasti, mutta niin ettei asia häiritse. Vähän niin kuin Leevi&The Leavingsin tapauksessa, jossa Göstan ääni on keskeinen osa kokonaisuutta. Musiikillisesti Pöllöt on monipuolinen kokoonpano, joka rönsyää useaan suuntaan. Yhdeksän biisin aikana levyltä on löydettävissä viittauksia muun muassa J. Karjalaiseen, Baddingiin, Ristoon ja Kari Peitsamoon. Parhaimmillaan Pöllöt on heittäytyessään yllättäväksi. Kun kesken vaihtoehtokitarapopin isketään tulille friikahtanutta funkkia kuten Kaikki hajoaa -biisissä. Toinen levyn ehdottomista herkkupaloista on levyn päätösraita, joka pohdiskelee syksyistä hillosesonkia. Erityisen maukkaasti Pöllöt palkitseekin kärsivällisen kuuntelijan, sillä levyn parhaat kappaleet löytyvät levyn lopusta. ILKKA LAPPI 8 KARKKIPÄIVÄ JOS PÄIJÄNNE VISKIÄ OIS (Äiti kato) Yhteisörahoitus on ottanut isoja askelia viime aikoina sekä Suomessa että ulkomailla. Sen avulla pääsee esiin hyvä musiikki, joka muuten saattaisi jäädä vaille ansaitsemaansa huomiota. Niin kuin Karkkipäivän kohdalla olisi voinut käydä. Karkkipäivä on makea tuttavuus olematta lainkaan äklö. Kyseessä on itse asiassa bändin toinen täyspitkä, mutta kun edellisestä on ehtinyt vierähtää kahdeksan pitkää vuotta, voitaneen puhua jonkinlaisesta uudesta alusta. Levyn kahdeksan biisiä risteilee rockin, bluesin ja kantrin risteyksessä. Levyn aiheet ovat silkkaa bluesia, vaikka musiikillinen toteutus vaihteleekin kaikessa muussa kuin suistomusiikissa. Laulujen tarinoissa on sopivasti kieroa huumoria. Karkkipäivä viettelee olemalla tosissaan, mutta ei vakavissaan. Pelkästään takakannesta biisien nimiä tankkaamalla saa melko hyvän käsityksen bändin huumorista: Saatana vei mun miehen, Ruma mies ja Jos Päijänne viskiä ois vievät ajatuksia oikeille urille, vaikka mistään halvasta huumorihumpasta Karkkipäivän kohdalla ei todellakaan ole kyse. Pikemminkin monimuotoisesta suomirokista, jossa on kuitenkin yllin kyllin omaleimaista otetta. Bändin ehdoton vahvuus on laulaja Johanna Storckin vahva taipuisa ääni. Nainen on kotonaan niin rockrevittelyissä kuin hauraammissakin laulusuorituksissa. ILKKA LAPPI 7 LANDLADY UPRIGHT BEHAVIOUR (Hometapes) New York Cityn kuplivasta musiikkielämästä ponnistavan Landladyn toinen albumi Upright Behaviour tuo mieleen aikuisemman version Vampire Weekendistä. Tunnelma pysyy kepeänä läpi levyn, vaikka kappaleihin on saatu myös kokoa, kuten päätösraidalla X-Ray Machine, joka poukkoilee Arcade Firen hengessä ilmavasta haaveilusta taustakuorojuhliksi. Taiderockiksi taipuva indie-levy on helposti lähestyttävä, mutta ei järin mukaansatempaava: koukkuja vilisee, mutta niistä on vaikea saada otetta, kun jo siirrytään uuteen ideaan. Eloisaa muusikkoutta korostava musiikki innostaisikin varmasti parhaiten live-tilanteessa, sillä levystä huokuu energiaa ja tiukkoja käännöksiä keulakuva Adam Schatzin aavistuksen unettavasta äänestä huolimatta. Jazzista ammentavan Schatzin mielessä selvästi säkenöi, kun orkestraatioita ja sovituksia kuuntelee. Lyriikoissakin löytyy hauskoja oivalluksia, mutta enimmäkseen Adam MNTTT – Menetetyt (Monsp) Menetetyt ei ole ensimmäinen suomalainen horrorcore-albumi, mutta erittäin suurella todennäköisyydellä siitä tulee ensimmäinen isosti kaupallisesti menestynyt sellainen. Memphisrapin pipopäinen kuningas Eevil Stöö ja aikoinaan Kaucas-yhtyeessä vaikuttanut Aztra julkaisivat Zombei- ja F.A.A.R.A.O.-biisit YouTubessa jo kaksi vuotta sitten. Biisit edustavat MNTTT-nimeä käyttävän tummanpuhuvan duon parasta antia edelleen, mutta nyt on kauheaa herkkua tarjolla kokonainen teemalevyllinen. En ole toistaiseksi ehtinyt kyllästyä Eevil Stöön itseään toistavaan tyyliin, ja Menetettyjen kompaktissa yhdentoista biisin mitassa niin ei tapahdu tälläkään kertaa. Aztran liukkaat vokaalit täydentävät erinomaisesti Eevil Stöön kuolonjäykkiä, kerta toisensa jälkeen hykerryttäviä läppiä kuten "ihan hirvee Bram Stokerin krapula, eilen tais mennä muutama vihkivesi kossulla". Vaikka nimikappaleen biitit ja tuotanto ovat hieman yllättäen Koksu Koon käsialaa, eivät ne mitenkään radikaalisti häviä levyn muuten tuottaneen Aztran loisteliaalle tuotantojäljelle. Ainoa kauneusvirhe levyllä on Kuben ?ittaama standardi g-funk Kulmilla. Tavanomaisemmassa yhteydessä sekin toimisi ihan mainiosti. Kridlokk on tehnyt biitit Yhen Stöön klaani- ja Creep Mode -biiseihin, Emei päätöskappaleeseen Mystinen. luottaa toisteisuuteen popin hengessä, mikä mukavasti liimaa yhteen yhtyeen seikkailuja kuten kappaleessa Girl, jossa laulaja toteaa: ”We just want someone to turn on”. Laulujen aiheet liikkuvat perinteisessä rakkauden kaipuussa, vääjäämättömän ikääntymisen hyväksynnässä pompaten eksistentiaaliseen elämän tarkasteluun hymyssä suin. Elämäniloa pursuava levy vaatii totuttelua ja kuuntelukertoja, mutta kylmäksi se ei jätä. jäs raita Summer '79 jo paremmin esikuviensa mukaiselle aikamatkalle. Jälkimmäinen kappale on cover-kappale texasilaiselta garage-rokkari John Wesley Colemanilta, mutta istuu täydellisesti Spider Bagsin The Kinks -henkisiin tunnelmiin. Frozen Letter ei ole itseään toistava garage-levy, vaan herkistyy esimerkiksi kappaleessa Walking Bubble folkin syövereihin. Periamerikkalaiseen tapaan Johnny Cashin vaikutus tuntuu käsinkosketeltavan voimakkaalta tuossa vankilasta ja rakkaudesta kertovassa laulussa, mikä tauottaa mukavasti levyä ennen kahta viimeistä rokkaavampaa laulua, joissa särökitaraan ilmestyy jälleen riittävä määrä sirkkeliä tuomaan maailmanlopun tunnelmia otsikoillaan We Got Problems ja Eyes of Death. Garage-leimaa vahvistaa levyn nauhoittaminen kolmessa päivässä, joiden aikana levykokonaisuudeksi muodostui kahdeksan kap- paletta. Lyhyehkö kokonaisuus tuntuu kuitenkin eheältä ja toimivalta. Yhtyeen tavoitteena oli saada levy tuntumaan happotripiltä, mikä vaarallisuuden toiveissaan kuitenkin tuntuu jääneen enemmän puheiksi kuin teoiksi. 9 MARKUS PERTTULA 7 SPIDER BAGS FROZEN LETTER (Merge Records) Spider Bagsin Frozen Letter -albumi on nykiläisten neljäs pitkäsoitto, jonka 70-luvun punkin suuntaan kumartava räime viihdyttää ensitahdeista asti. Vaikka ensimmäinen kappale Back with You Again in the World tuo enemmän The Strokesin mieleen, vie nelSUE » 31 « NRO. 6 JARI MÄKELÄ MARKUS PERTTULA 9 POUTATORVI TWEAKING THE SPACE TIME (Lusti Music & Arts) Kahdella edellisellä studiolevyllään KeskiSuomen komeetta Poutatorvi on vakuuttanut olevansa yksi Suomen parhaita bändejä. Joukkion toisen kokopitkän Solarphonic Shock Wavesin (2012) sekoitus progehtavia puhallinkikkoja, elektronista synailua sekä rytmi?iliksiä skasta funkkiin oli täyden kympin arvoista jytää. Hyvää kaavaa voisi helposti toistaa, mutta uusi lätty todistaa, että tällä orkesterilla on kanttia.
• LEVYARVIOT Kuultava kokonaisuus on kuin pienoiskokoon puristettu avaruusmatka. Levyn avaava Select Character on maailman groovaavin lähtölaukaus. Nousukiito on kiihkeä eikä pomppureaktiota voi estää. Saavuttuamme keskelle äärettömyyttä Universe Baby tarjoaa kolmannen asteen hengähdyksen. Mieleen pulpahtaa le?aklassikko 2001: Avaruusseikkailun kosminen vauva, jonka kanssa keskustellaan. Kasvavat puhaltimet käynnistävät jälkipolttimot kohti Furious Climbingia, jonka tahdissa syöksytään ska-poljentoiseen madonreikään. Portin toisella puolella odottavat intergalaktiset jamit Starship Garagen tahtiin. Jamibileiden kohokohtana paikalle saadaan vielä erikoisvieras, itse Sininen Pommittaja, Mega Man! Täytyy ihailla kuinka Poutatorvi ei ole jäänyt makaamaan jo valmiiksi toimivan ja omaperäisen juhlasoundinsa liekkeihin, vaan syöksyy onnistuneesti eteenpäin. ALEKSI AHONEN 8 POLAR MOTOR POLAR MOTOR (Rapu) Amerikkalaista perinnemusiikkia Kim Curly Bandissa kitaristi Juuso Kolhon kanssa esittänyt Kimmo Numminen ottaa uuden Polar Motor -kokoonpanonsa debyytin kanssa rohkean askeleen kohti retrofuturistista tulevaisuutta. Vokalisti-biisintekijä Nummisen ja aiemmin iskelmäpoppia työstäneen multi-instrumentalisti Samuli Sirviön ohella Polar Motorin ydinkolmikkoon kuuluu rytmeineen ja ohjelmointeineen Jesse-duon Ana eli Ilari Larjosto, jonka oletan bändin musiikillisen suunnan kannalta ratkaisevaksi henkilöksi. Tuoreeksi bändiksi Polar Motor kuulostaa erittäin valmiilta. Jesse ja Death Hawks toimivat luonnollisina vertailukohteina, mutta Nummisen lämpimän laulusoundin ja juurimusavaikutteiden ansiosta Polar Motor kuulostaa yllättävänkin omaperäiseltä. Ensimmäisenä biisien joukosta erottuvat vauhdikkaat menopalat 2012 ja Night Flyer. Niiden teho kuitenkin himmenee muun materiaalin avautuessa. Rytmikkäästi keinuva Living For The Likes of You olisi voinut olla AOR-hitti 80-luvun MTV-kanavalla. Ringa Mannerin taustalaulujen vahvistama Everyday Angel on aivan timanttista Chromatics-tyylistä Drive-elokuvan soundtrack-kamaa. Jarkko Viinamäen banjolla höystetyt Johnny upeine kantrirock-lauluosuuksineen ja Dream #3 toimivat myös makeasti. Psykedeliahuuruinen päätöskappale Crazy Without You saa viimeisen silauksensa Jimi Tenorin huilusoolosta. JARI MÄKELÄ 7 BLUES PILLS – Blues Pills (Nuclear Blast) Ruotsalais-ranskalais-amerikkalainen classic rock -kvartetti Blues Pills on tyhmästä nimestään huolimatta osunut heti kultasuoneen. Bändin debyytti kuulostaa tuoreelta versiolta Big Brother and The Holding Companyn ja Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin musiikista. Parikymppinen Elin Larsson tulkitsee kuin nuori Lisa Kekaula ja bändin kuopus, ilmiömäinen kitaristi Dorian Sorriaux tarjoaa häm- 8 mästyttävän notkeita psykedeelisiä kuvioita. Graveyard-tuottaja Don Alsterbergin johdolla San Franciscon traditionaalista bluesrocksoundia on päivitetty sopivasti nykypäivään. Rumpali Cory Berryn ja basisti Zack Andersonin tykityksestä kuulee, ettei levyä ole äänitetty 60-luvun lopulla, vaikka vaikutteita onkin otettu reippaasti. Suitsutuksen jälkeen on todettava, että albumin biisit eivät erityisemmin jää mieleen, ja Larssonin täydellisestä suorituksesta jää uupumaan sielukkuus ja eletyn elämän tuoma uskottavuus. Puute korjautuisi nopeasti reippaalla rock ’n’ roll -elämäntavalla, mutta en usko Blues Pillsin puhtoisen näköisten jäsenien päässeen nykyiseenkään asemaansa kantsua piikittämällä vaan kovalla harjoittelulla. Suosittelen albumia Bellraysin ja Rival Sonsin faneille ja heille, jotka harkitsevat rahojensa tuhlaamista joihinkin Led Zeppelinin viidettä kertaa remasteroituihin klassikkolevyihin. JARI MÄKELÄ LÄHTEVÄT KAUKOJUNAT LÄHTEVÄT KAUKOJUNAT (Airiston Punk-Levyt) Uusromanttinen punkpop-aalto on sympaattinen ilmiö. Olisin halunnut pitää tästä levystä enemmän, mutta tamperelaistrion tarjonta ei yllä viimevuotisen debyyttiseiskan tasolle. Eilinen on tänään -kokoelman Lähtevät Kaukojunat -kappaleet kalpenivat muiden bändien materiaalin rinnalla, joten oletin, että parhaita biisejä säästeltiin omalle pitkäsoitolle. Ei mitään menetettävää- ja Minkä mä voin -kappaleiden periaatteessa mahtava pop-tykitys kuulostaa levylle taltioituna kuitenkin kumman vaisulta. Kappaleiden sanoitukset ovat naiveja, mutta niihin on helppo samaistua. Nainen on poissa, lähtenyt noin vain kävelemään, milloin mistäkin käsittämättömästä syystä. Menneissä hyvissä hetkissä piehtarointi tarjoaa pakotien nykyisestä kurjuudesta. Uudet naistuttavuudet ovat tylsiä tai sekopäitä. Kun Vihreäsilmäinen-biisin kertoja yllättäen löytää unelmiensa tytön, hän pohtii jo toisessa säkeistössä, milloin suhde mahtaa päättyä. Bändin sointi tuo edelleen mieleen varhaisen Tehosekoittimen. Katurokkauksessa kaikuu muinaisten punkpoppareiden lisäksi ripaus Guns N’ Rosesin Lies -ep:tä. Noin kymmenen kuuntelukerran jälkeen vain albumin sisältöä (ja arviota) sattuvasti kuvaava "mulla vois olla jotain kerrottavaa, mutten osaa niitä sanoiksi pukea" -säe on jäänyt mieleen soimaan. JARI MÄKELÄ SUE » 32 « NRO. 6
• 7 BISHOP ALLEN LIGHTS OUT JARI MÄKELÄ 7 CC33 PIG SAFARI (Sevastopol) Juha Luomalan ja Tom Engmanin CC33duon viiden vuoden aikana työstetty Pig Safari -albumi edustaa tiedotteen mukaan semiinstrumentaalia, mainstream-progressiivista elektro-folkrockia. Määritelmä on osuva, sillä mukana on instrumentaalien ohella myös kolme laulettua pop-kappaletta, käsitys progesta on 70-lukulaisen valtavirtainen, synia käyttävää rockbändiä luonnehditaan usein elektroksi, ja ainakin Silver Spurs -raidalla synamattoon yhdistetään akustinen hfolk hkitara. Kaiho edustanee piirpaukemaista kansanmusiikkia. Pig Safarin instrumentaalikappaleet miellyttävät korvaa, mutta demomaiset lauletut biisit eivät istu kokonaisuuteen. The Millionersin mieleen tuova Essi Paukun Street Lights tai Teemu Ihalaisen esittämät indiehymnit Chasing The Days Gone By ja Miss Doppelgänger kaipaisivat uusintaottoja ja kuulostavat aivan eri bändeiltä tai levyiltä. Pig Safari herättämä ensi-innostus lässähtääkin valitettavasti kasaan. Albumilla on kivoja biisejä ja hyvältä kuulostavia hetkiä, mutta My Name is Dandelion- ja Interfalactic Fanfare -biisikaksikon sekä niiden välissä kuultavan hauskasti nimetyn I Used To Be A Teenage Amorphis Fan -välisoiton jälkeen levy unohtuu taustalle. Sen todennäköisin kohtalo on hautautuminen levyhyllyn perukoille. Pysyvästi. JARI MÄKELÄ 8 TRE MISSION STIGMATA (Big Dada) Huonoa julkisuutta itselleen keränneen Nokia Mission lähinaapuri Tre Mission yllättää kaikki julkaisemalla englanninkielisen hiphop-albumin. No ei vaiskaan. Jos aivan totta puhutaan Tre Mission on torontolainen 22-vuotias räppäri ja tuottaja, joka tekee parhaansa naittaakseen brittiläisen vuosituhannen alun grime-soundin perijenkkiläiseen hiphop-perinteeseen. LEVYARVIOT (Dead Oceans) Parin viime vuoden aikana olen tehnyt hämmentävän havainnon: amerikkalaiset indielevy-yhtiöt postittavat promolevyjensä mukana tiedotteita, jotka kertovat bändin tai artistin edellisestä julkaisusta. Vaikka todellinen syy vanhojen tiedotteiden lähettämiseen lienee se, ettei promootio voisi vähempää kiinnostaa, haluan mieluummin nähdä lappuset ironisina vihjeinä; bändien albumit ovat kuin toistensa kopioita. Brooklynilainen Bishop Allen -yhtye on kymmenisen vuotta kestäneestä urastaan ja hulppeasta back-katalogistaan (mm. kaksitoista ep-julkaisua vuonna 2006!) huolimatta minulle uusi tuttavuus. Uran pintapuolisen tarkastelun perusteella laulaja-kosketinsoittaja Justin Ricen ja kitaristi-basisti Christian Rudderin johtama bändi ei ole tehnyt yhä uudestaan samaa levyä. Alkuaikojen miespuolinen Tegan and Sara -imitointi on vaihtunut täydellisen pop-kappaleen etsintään. Lights Outilla Bishop Allen kuulostaa The Nitsiltä tai joltain muulta poppia käsityöläisen ammattitaidolla tekevältä ryhmältä. Kappaleet ovat nokkelia, kiiltäväpintaisia ja persoonattomia taidonnäytteitä vailla kiinnostavaa särmää. Monet biisit muistuttavat tulkintoja muiden artistien tuotannosta; esim. Beck ja Vampire Weekend (tai Paul Simon) tulevat mieleen. Darbie Ricen laulamat raikkaat 60-lukulaiset tyttöpop-kappaleet tarjoavat kokonaisuuteen mukavaa vaihtelua. SHABAZZ PALACES – Lese Majesty (Sub Pop) Tuoretta Lese Majesty levyä varten Shabazz Palacesista otettiin uusia promokuvia, joissa Ishmael Butler poseeraa hylättyjen kauppakeskusten edessä kaksi valtavaa kuristajakäärmettä talutushihnoissa, kuin hän olisi arkisesti kävelyttämässä paria koiraa. Vaikuttavat kuvat avaavat oven Shabazz Palacesin maailmaan, jonka tunnelma on samalla tavalla mystinen ja oudosti vieraannuttava. Butlerin aiemmasta elämästä hippiräppäri Butter?ynä Digable Planetsin riveissä ei vuonna 2014 ole jäljellä juurikaan viitteitä. Shabazz Palacesin musiikki ei haise kukkasilta eikä tuotannossa kuulu juurikaan kepeitä jazz-viitteitä. Vanhempi ja viisaampi Butler on kääntänyt silmänsä sisäänpäin ja luotaa omaa sisäavaruuttaan. Lese Majesty on niin mystinen matka, että sen mukana seuraa kartta. Albumin 18 raitaa on jaettu kahdeksaan löyhästi temaattiseen osioon ja tarinan kulkua voi seurata kartalta. Kunnianhimoinen konsepti jaksaa yllättäen kantaa loppuun asti ja Lese Majestyltä löytyy uutta ih- meteltävää joka kuuntelukerralla. Tendai Marairen abstraktit biitit antavat mehevän kasvualustan Butlerin rennolle ?owlle ja kaksikon saumaton yhteistyö mahdollistaa kappaleiden rajoja rikkovan rakenteen. Biisit polveilevat luonnollisesti ja vaivattomasti kuin puro eivätkä anna perinteisten rakenteiden kuten kertosäkeiden haitata tai hidastaa kulkuaan. Lese Majesty on helposti oma suosikkini vuoden 2014 tähänastisesta hiphop-sadosta. Merkillepantavinta grimessä futuristisen tuotantojäljen lisäksi oli usein vokalistin tietynlainen ”herkkyys”. Tre Missionin suurin tukija Wiley ja grimen toinen iso nimi Dizzee Rascal kuulostivat räpätessään usein siltä kuin olisivat hetkenä minä hyvänsä pillahtamassa itkuun. Niin myös Tre Mission. Wiley käy vierailemassa kolmosraita Real Grindilla ja levyn loppusuoralla Tre Mission tekee itse kunniaa Rascalille tämän debyyttilevyn nimeä referoivalla Boy In The Corner -raidalla. Pitkän tauon jälkeen tämänkaltainen soundi kuulostaa taas mukavan tuoreelta ja elinvoimaiselta. Jos ajatellaan, että Tre Mission oli grimebuumin aloittaneen Dizzeen debyytin aikoihin vuonna 2003 vasta 11-vuotias nuorukainen, niin hän on omaksunut genren ominaispiirteet ihailtavalla tarkkuudella. Itse asiassa Stigmata onnistuu laimentamaan grimen reseptiä hyvällä tavalla sekoittamalla siihen sopivasti jenkkiräppiä. Tällaisena tämä musiikki on nähtävästi huomattavasti helpommin sulavaa. Vähemmän itkua, enemmän tervettä itsetuntoa. derneissa rumpukoneissa ja sämplereissä kvantisointi tapahtuu ohjelmallisesti yhtä nappia painamalla, mutta samalla kun se saa biitin kuulostamaan rytmillisesti ja musiikillisesti ”oikealta”, se tappaa siitä sielun ja käsityön ?iliksen. Vaikka kvantisointi temaattisesti sopisi Moiré -nimisen rigidisti toistuvista kuvioista nimensä ottavan artistin toimintatapoihin, on lontoolainen artisti valinnut toisen tien. Debyyttikokopitkällään Moirén biitit jolkottavat vailla kvantisoinnin kahleita vapaina kuin kulkukoirat. Huojuvat ja epätarkat biitit kuulostavat ylituotetun musiikin aikakaudella harvinaisen piristäviltä ja eloisilta. Minimalistisen vähistä elementeistä rakentuvat biisit luovat tummia urbaaneja tunnelmia ja albumin ?ilis säilyy koko matkan samana vaikka kappaleet liikkuvat teknotempoisten ja lunkimpien palojen välillä. Soundillisesti Shelter tippuu sinne samaan rakoon kuin Actressin taannoinen loistava Ghettoville. Vaikka musiikki temponsa ja soundinsa puolesta on tanssimusiikkia, on se ainakin täkäläisille klubeille turhankin minimalistista, tummaa ja undergroundia. Kun biisit eivät varsinaisesti tarjoa melodista tarttumapintaa, jää Shelter väliinputoajaksi, jota ei tule kuunnelleeksi kotona eikä se toisaalta houkuta soittamaan itseään myöskään klubeilla. Seuraavalla pyöräreissulla Shelter voisi kuitenkin tahdittaa minut kovaan keskinopeuteen. 7 9 TOMI TUOMINEN 8 MOIRÉ SHELTER (Werkdiscs) Kvantisointi on modernin teknologian mahdollistama temppu, jossa huolimattomasti käsinohjelmoidut biitit pakotetaan ennaltamäärättyyn rytmigridiin. Useimmissa mo- TOMI TUOMINEN TOMI TUOMINEN SINKANE MEAN LOVE (City Slang) Sudanilaislähtöinen Ahmed Gallab ihastutti debyytillään yhdistämällä äidinmaidossa perimiään afrikkalaisrytmejä moderniin indierock-soundiin. Samaa ovat aiemmin yrittäneet niin poolopaitaiset yliopisto-opiskelijat Vampire Weekend kuin lontoolainen tiskijukka Radioclit projektillaan The Very Best. Sinkanen tapa lähestyä aihetta tuntuu kuitenkin rehellisemmältä ja aidommalta kuin kummankaan edellämainitun. Odotettu Mean Love starttaa väkevästi How We Be -singlebiisillä ja sitä seuraavat New Name ja Yacha antavat odottaa samaa afrobeatrytmi-ilottelua lopultakin albumilta. Jostain syystä meno kuitenkin hyytyy mateluvauhtiin kuudentena kuultavan levyn nimibiisin kohdalla ja pysyy sellaisena lähes levyn loppuun asti. Kun taannoin kritisoin Beyoncen uutuuslevyä siitä, että se päättyy kahteen peräkkäiseen slovariin, on Gallab tehnyt vielä oudomman valinnan ja jakanut Mean Loven julmasti kahteen puoliskoon. Ensimmäisellä puoliskolla on rytmikkäämmät menobiisit ja toisella puolella nyyhkybiisit. Onneksi levyn päättävä Omdurman piristää jälkimmäistä puoliskoa edes vähän ja jättää suuhun paremman jälkimaun. Itse arvotan levyjä usein sen mukaan miten paljon ne tarjoavat mahdollisia soittohittejä indiediskon dj-koppiin. Debyytin perusteel- SUE.FI • FACEBOOK.COM/SUEZINE • @SUELEHTI SUE » 33 « NRO. 6
• la odotin Mean Lovelta useita potentiaalisia biisejä, mutta levy osoittautui lopulta pettymykseksi sekä soittokäytössä, että kotikuuntelussa. Levyn alkupuoli lupaa hyvää, mutta loputtomalta tuntuva slovarivirta latistaa levyn tunnelman loppua kohden. Tällä kertaa ostaisin mieluummin levyn pari menobiisiä singleinä ja jättäisin slovarit kauppaan muiden vaivoiksi. TOMI TUOMINEN 8 LIA ICES ICES LEVYARVIOT (JagJaguwar) Ensikontaktilla minun oli vaikea ymmärtää mistä Lia Icesin kakkoslevyssä on kyse. Kuulin siinä samanlaista leikittelyä afrikkalaisten rytmien kanssa kuin Tune-Yardsilla. Kuulin elektronisia kokeiluja. Kuulin höyhenenkevyitä popsävellyksiä valmiina lentämään tuulen mukaan. Vasta luettuani levyn syntytarinan, loksahtelivat palaset paikoilleen. New Yorkista Kaliforniaan debyyttinsä jälkeen muuttanut Lia Ices innostui muuttaessaan lentämisestä, leijailemisesta ja tämän planeetan taakseen jättämisestä ja alkoi kirjoittaa uusia biisejä. Biisit saivat työnimiä kuten Flight 1 ja Flight 2 ja uusi erilaisten syntetisaattorien täyttämä studio mahdollisti sci?-äänimaailmojen luomisen. Levyä innoittavat niinkin erilaiset asiat kuin hiphop-biitit, Jason Piercen valtavat reverb-seinät, persialaiset perkussiot ja dub-musiikki. Fantastista kyllä, kaiken tuon pystyy myös levyltä aistimaan. Ices on onnistunut amalgaami länsimaisen pop-musiikin konventioista, maailmanmusiikista ja luovasta hulluudesta. Ennen kaikkea Ices on kuitenkin ilmavaa, kevyttä musiikkia, koko ajan kuin varkain lähdössä lentoon. Kun Lian aiempi huippumeriitti oli se, että HBO:n Girlsin ykköskausi päättyi hänen Love Is Won -biisiinsä, nostaa Ices artistin kertaheitolla seuraavaan divisioonaan. Lykke Lin aavistuksen väsähtäneeseen kolmoslevyyn verrattuna Lialla on kaikki edellytykset nousta kohtalaiseen indiesuosioon. Mieleenpainuva nimi, hyvät biisit, uskottava imago. Kaikki tarpeellinen on tässä. RYAN ADAMS – Ryan Adams (PAX-AM) Albumi vuodessa, kolme parhaassa – Ryan Adamsin vuosituhannen vaihteessa alkaneen soolouran ensimmäinen vuosikymmen oli varsinainen purkaus. 2010-luvulla hän on alkanut luoda punnitummin: tämä levy ilmestyy kolme vuotta erinomaisen Ashes & Firen jälkeen. Nimikkolevyn pitäisi olla virstanpylväs ja kiteyttäjä tekijänsä uralla. Sellainen albumi Ryan Adams ei ole, mutta siinä on paljon hyvää. Se on surullinen, amerikkalainen, yönsininen, kiireetön ja tyylikäs kokonaisuus. Se on intiimiksi sovitettu sähköinen levy, jolla on rummut, basso ja kaksi sähkökitaraa, joista toinen soi hillitysti kommentoiden. Keskellä Adamsin vakava ääni vaalii melodioita kuin sinisiä samettikukkia kämmenellä. Aivan kaiken voi kuulla kuin yöksi hiljenneessä talossa. Kokonaisuus on kauttaaltaan melankolinen mutta ei yksi-ilmeinen. Akustisvoittoiset Am I Safe, My Wrecking Ball ja Let Go sävyttävät tunnelman lämpöisemmäksi, mutta ensimmäiset valonsäteet pilkahtavat vasta loppusuoralla Feels Like Firessä. Marraskuussa 40 vuotta täyttävä Adams uskaltaa kuulostaa myös keski-ikäiseltä: Stay With Me ja Ti- red of Giving Up ovat aikuisrockia, melkein kuin myöhempien aikojen Rolling Stonesia tai seesteistä Springsteeniä. Särmääkin silti riittää: replacementsmaisen I Just Mightin jännite purkautuu salamoiden, ja lempeästi hakkaava biitti ja ukkosmainen kitaramurina mukiloivat Shadowsin vaihtoehtorockiksi. Ryan Adamsilla on tulevaisuus, koska hän on irti ajasta. Ei huomiohakuisia tanssiliikkeitä talkshowssa, ei kauniiden muottien itsetarkoituksellista rikkomista, vaan todentuntuisia biisejä – keskinkertaisia, hyviä ja loistavia lauluja. vidin In My World kuulostaa siltä kuin neljävuotias siskonpoika roikkuisi koko levyn keston ajan stereoiden volumepotikassa ja vääntäisi sitä rytmikkäästi edestakaisin. Sanalla sanoen aivan helvetin ärsyttävältä. Kaikessa unenomaisuudessaan, kasettituhnuisuudessaan ja kaiutetuissa synamatoissaan Matthewdavidin kuudes albumi kolmessa vuodessa kuulostaa siltä kuin hän rakastelisi jo kuolleen genren mätänevää ruumista. Nelosbiisi Perpetual Moon Moods varastaa Mary Jane Girlsin All Night Long -biisin melodian, sanoituksen ja rakenteen ja ajaa lopulta tämän luomusmoothien tremoloefektien ja kaikujen läpi. Se onkin helposti levyn elähdyttävin hetki, kun edes sävellys/sanoitus-puoli on hetken ajan kunnossa. Matthewdavid -kuvahaulla eteeni aukeaa kuva parrakkaasta miehestä, jonka partajouhien sekaan on tungettu havunoksia, neulasia ja risuja. Tämä mies saattaa siis tämän kehnon levyn lisäksi olla vastuussa myös viimekuukausien typerimmästä muotivillityksestä, jossa parrakkaat hipsterit koristelevat karvaiset turpansa kukkasilla ja kasveilla. Brainfeeder ei ehkä sittenkään aina ole laadun tae. tuu luomaan näistä hajanaisista vaikuttimistaan varsin yhtenäisen, kiehtovan ja kulutusta kestävän debyyttilevyn. Olennaisin elementti Oscar And The Wol?n soundissa on vokalisti Max Colombien häkellyttävä ääni, joka helposti vangitsee kuulijan levyn äärelle. Onneksi Colombie saa debyytillä tulkittavakseen näin tasokkaan ryppään sävellyksiä. Pari vuotta kypsytelty debyytti on selvästi harkittu kokonaisuus eikä mitään sen osaalueista ole kiirehditty. Näillä helteillä Oscar And The Wol?n äärimmilleen hillityn ja loppuun asti puleeratun debyytin kuuntelu tuntuu siltä kuin pulahtaisi viileään uima-altaaseen, jonka reunalla odottaa eksoottinen drinkki. Virkistävää ja juovuttavaa. lisimpia raitoja vokaalisämpleineen ja harhailevine snareineen. Harmillisesti vihellyskelpoiset melodiat ovat albumilla tämän jälkeen melko vähissä. Ei Martyn minusta taida itselleen fania tehdä vielä tällä kolmannellakaan albumilla, mutta hollantilaisten tiskijukkien joukossa hän on todellinen timantti Ferry Corstenien, Tiestojen ja Armin Van Buurenien meressä. 8 ARI VÄNTÄNEN TOMI TUOMINEN 7 HOW TO DRESS WELL WHAT IS THIS HEART? (Weird World) Aiemmin olen ehkä turhan hanakasti tuominnut Tom Krellin How To Dress Well -projektin itkuindien ylikansoitettuun kategoriaan. (Kamoon. Edellisen levyn nimi oli Total Loss ja tämänkin kannessa Krell on pillahtamaisillaan lohduttomaan itkuun hetkenä minä hyvänsä) Viimeistään nyt Flow-keikan kynnyksellä pitää asenteita kuitenkin hieman tarkistaa. Toki uusikin levy alkaa ylettömällä voihkimisella ja surumielisellä vollottamisella, mutta kun levy pääsee kunnolla käyntiin, Krell käväisee parhaimmillaan Weeknd- tyylisissä moderneissa indiesoul-tunnelmissa. Heti kakkosraita What You Wantedilla alkava jämäköityminen ja ovelat rytmilliset jipot ovat äärimmäisen tervetulleitta. Levyn päättävä uljas House Inside (Future Is Older Than The Past) kuulostaa kaikkien odotusten vastaisesti jopa innokkaalta ja positiiviselta. Eniten minua ihmetyttää mikä on se kuulijakunta ja kuluttajasegmentti, johon näiden ruikuttavien miesten oletetaan vetoavat? Pidän itsekin toki Bon Iveristä, Nick Drakesta tai Je? Buckleystä, mutta mies joka voivottelee falsetissa neljän minuutin ajan ”I don't have the power I don't have the power...” ei aiheuta muuta kuin vastustamattoman tarpeen heittäytyä itsekin junan alle. Oma avovaimoni ei voi sietää How To Dress Wellin ruikuttamista enkä usko, että tämä itsesäälin sekainen voivottelu naisiin yleisemminkään vetoaa. TOMI TUOMINEN 5 MATTHEWDAVID IN MY WORLD (Brainfeeder) Chillwave-genre toi vaivoiksemme loputtomat tremolo-efektit, joiden oli ilmeisesti tarkoitus ilmentää musiikin unenomaisuutta. Kyseisen musiikinlajin painuttua jo hiljalleen unholaan, on tremolo-efekti jäänyt vain muutamien artistien aktiivikäyttöön. Matthewda- TOMI TUOMINEN 9 OSCAR AND THE WOLF ENTITY (PIAS) Manner-Euroopasta harvemmin tulee rajat ylittäviä indiehittejä, jotka joku media noteeraisi kotimaansa ulkopuolella. Belgialainen kvartetti Oscar And The Wolf tekee ilahduttavan poikkeuksen ja on pisin kevättä kerännyt loistavia arvioita ja varauksetonta hehkutusta blogosfäärissä ja myös kredibiileissä musiikkimedioissa. Bändin musiikki on odottamaton sekoitus Mewin kevytprogea ja niin kovin muodikasta pohjois-amerikkalaista alternative r&b:tä. Bändi itse mainitsee vaikuttajikseen niin Erik Satien kuin minimalistisen teknon ja onnisSUE TOMI TUOMINEN 7 MARTYN THE AIR BETWEEN WORDS (Ninja Tune) Jos Leevi & The Leavings olisi tehnyt albumin nimeltään ”Mies joka toi drum'n'bassin Hollantiin”, olisi sen kansikuvassa autosta noussut Martijn Deykers. Klubbaajasta ja tapahtumajärjestäjästä vuosien saatossa levyttäväksi artistiksi ja levy-yhtiöpomoksi muuntunut Martyn on 90-luvun puolivälin jälkeen jättänyt taakseen niin Hollannin kuin drum'n'bassin. Nykyisin Washingtonissa asuva mies työstää pääosin instrumentaalista modernia rytmimusiikkia ja hänen edellinen albuminsa Ghost People julkaistiin Brainfeederillä. Drum'n'bassin ja dubstepin jälkeen Martyn on palannut takaisin juurilleen teknon ja housen pariin. The Air Between Words on tuhti jötkäle biittipohjaista instrumentaalimusiikkia, jonka pääosassa ovat tekstuurit ja rytmit. Martyn on haastatteluissa itse kertonut, että hän haluaa tehdä biisejä, joita ihmiset viheltävät pyöräillessään klubilta kotiin. Biisejä, joissa on tarttuva melodia, mutta uutuusalbumilla melodiat ovat vähemmistössä. Four Tetin kanssa yhdessä työstetty Glassbeadgames on levyn helposti hittipotentiaa- » 34 « NRO. 6 TOMI TUOMINEN 9 JUNGLE S/T (XL Recordings) Lontoolainen rytmikollektiivi Jungle on tehnyt salailusta taidetta. Bändin keskiön muodostavat elinikäiset ystävät, jotka pitkään tunnettiin ainoastaan nimillä J ja T, mutta livetilanteessa ryhmä paisuu kuulemma seitsenhenkiseksi bändiksi, jonka henkilöllisyyksistä kellään bändin ulkopuolella ei taida olla tietoa. Sinkkujen kansissa on nähty harhaanjohtavia ihmisryhmiä ja levy-yhtiön sivuilla näkyy puolestaan aivan eri näköinen porukka. Busy Earnin' -single on soinut dj-keikoillani jo koko kevään ja pikkuhiljaa myös sitä seurannut Time on päätynyt voimasoittoon. Nyt kun odotettu albumi on viimein käsissä on ensituntuma kohtalaisen tyytyväinen. Junglen debyytti on hyvällä tapaa irralla ajastaan. Se ei istu mihinkään muodikkaaseen lokeroon eikä pyri miellyttämään ketään. Bändi tekee tässä ajassa omaa juttuaan omilla ehdoillaan ja luultavasti tulee poikimaan liudan itseään kopioivia keskitempon funk-bändejä. Itselleni tulee Junglesta samankaltainen hyvä ja odottava olo kuin mitä Bristolin Wild Bunch -kollektiivista aikoinaan. Siitä saivat alkunsa niin Massive Attack kuin Tricky. Junglesta välittyy tunne, että jotain suurta on alkamaisillaan ja tämä bändin debyyttilevy on vasta vaatimaton alkusoitto sille. TOMI TUOMINEN
• » REPLAY JARI MÄKELÄ NOUVELLE VAGUE – NOUVELLE VAGUE (Peacefrog) K tiin aikaiseksi tuoreelta kuulostanutta musiikkia, joka yhdisti hyviä biisituttavuuksia janonneet popparit ja nostalgisia väristyksiä kokeneet varttuneemmat harrastajat. Libaux on anglofiili, joka tunsi klassikkobiisit. Nouvelle Vague tarjosi vuosituhannen alun postpunk- ja new wave -revivalistien vyöryyn herkullista kulmaa. Ensimmäisen albumin materiaalin dogmaan kuului tulkintojen omaperäisyyteen tähdännyt vaatimus: laulajattaret eivät kappaleita äänittäessään tunteneet originaaliversioita. Kolmas oli la nouvelle vague. Auteur-ohjaajien, François Truffautin ja Jean-Luc Godardin johtama 60-luvun elokuvan uusi aalto tarjosi Nouvelle Vague -nimisen yhtyeen musiikille luonnollisen ja ylivoimaisen visuaalisen konseptin. Elokuvajulisteita mukailevat retrotyyliset levynkannet ja mainokset herättivät positiivista huomiota kaikkialla. Karismaattiset naisvokalistit vertautuivat elokuvien naistähtiin kuten Anna Karinaan. Ranskalaiset muusikot hallitsevat viileän pop-musiikin tekemisen, mutta vain murto-osa siitä on tihkunut itseriittoisen kulttuuripiirin ulkopuolelle. Koska sisämarkkina angloamerikkalaiselle viihteelle on Ranskassa häviävän pieni, tähtäsi englannin kielellä operoinut tuottajakaksikko alusta alkaen koko pop-maailman valloi- tukseen. Niin myös kävi. Elokuussa 2004 ilmestynyt debyytti myi julkaisua seuranneen kahden vuoden aikana yli puoli miljoonaa kappaletta, tarjosi mahdollisuuden kiertueisiin ympäri maailmaa ja option lopulliseen läpimurtoon kakkosalbumilla Bande À Part (2006). Kuulin Nouvelle Vagueta ensimmäistä kertaa joulukuun 2003 Uncut-lehden mukana tulleelta The Clash -tribuuttilevyltä. Guns of Brixton -klassikon tulkitsi intiimisti pariisilainen Camille Dalmais, josta tuli ensimmäisen Nouvelle Vague -albumin tähti. Kun Leena Lehtisen Marginaali-ohjelmassa soi Camillen kahden punaviinipullon jälkeen tulkitulta kuulostava hauska versio Dead Kennedysin Too Drunk To Fuckista, oli levyn ostopäätös sinetöity. Camille adoptoi tuottajien hänelle valikoimat laulut omiksi kappaleikseen. Naisen osakkeita omissa kirjoissani nostivat upea tulkinta XTC:n parhaasta kappaleesta Making Plans For Nigel sekä versiointi itselleni entuudestaan tuntemattomasta Tuxedomoonin In A Manner of Speaking -biisistä. NV-debyytin jälkeen hän jatkoi uraansa ranskankielisenä nouvelle chanson -artistina. Albumin kahdeksan naisvokalistin joukosta nousee vielä esiin Rio de Janeirossa syntynyt Eloisia Da Silva, joka ikimuistettavilla tulkinnoillaan Joy Divisionin ikivihreästä Love Will Tear Us Apartista ja Depeche Moden jo puhkikalutuksi luullusta Just Can’t Get Enoughista lisää levylle aitoa brasilialaistunnelmaa. Ensinmainitusta biisistä muodostui Nouvelle Vaguelle tunnussävelmä. Eloisiassa olisi ollut ainesta NV:n päävokalistiksi, mutta hän palasi levyttämään vasta yhtyeen albumille 3 (2009). Myöhemmillä NV-levyillä loistanut ja menestyksellistä soolouraa tehnyt valokuvauksellinen Marina Celeste laulaa hienon version The Curen A Forestista. Hänen vuonna 2012 ilmestynyt New Waves -sooloalbuminsa hyödynsi NV-konseptia häpeilemättömästi. This Is Not A Love Song -kappaleella debytoi sielukas Mélanie Pain, jonka näin livenä NV:n keulilla Hollywood, Mon Amour -elokuvasävelmälevyllä (2008) esittäytyneen, huippukauden Brigitte Bardotia muistuttavan Nadeah Mirandan kanssa lokakuussa 2009. Södermalmilla sijaitsevassa Bernsissä ei edelläkävijä-hipstereitä näkynyt, mutta täysi tupa sai todistaa yhden huikeimmista ja hikisimmistä livekeikoista ikinä. Debyyttinsä jälkeen NV on laajentanut konseptiaan latinorytmeistä chansoniin, folkiin ja jopa puhtaaseen indiepoppiin. Collin ja Libaux ovat luoneet ydinyhtyeensä ympärille kokonaisen musiikki-imperiumin. Väistämättömien hutien joukosta löytyy edelleen myös todellisia helmiä. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LUE SUE MYÖS NÄKÖISLEHTENÄ! SUE » 35 « NRO. 6 LEVYARVIOT itaristi Olivier Libauxin ja elokuvasäveltäjä Marc Collinin vuonna 2003 perustama Nouvelle Vague osui kultasuoneen puolittain vahingossa. Jatsahtavasta loungesta oli tietenkin vuosia aiemmin tullut pienimuotoinen muoti-ilmiö. Saksalainen Uwe Schmidt oli noussut kulttisuosioon hittejä electrolatino-muottiin muovanneella Señor Coconut -aliaksellaan. Ranskalaiskaksikon projekti oli kuitenkin edeltäjiinsä verrattuna ylivertainen konsepti, sillä se yhdisti kolme asiaa. Ensimmäinen oli bossa nova. Antônio Carlos Jobimin samban ja jazzin pohjalta 50-luvun lopulla Brasiliassa synnyttämä ja João Gilberton kehittämä musiikinlaji tarkoittaa portugaliksi kirjaimellisesti uutta trendiä, uutta aaltoa eli nouvelle vagueta. Genren kultakautta kesti vain vuoteen 1963, mutta edelleen se on yksi Brasilian rakastetuimmista vientituotteista. Myöhempien aikojen yliopisto-älykköjen suosima, ylivertaisesti svengaava cha cha chan pikkuserkku huilasi odottamassa Nouvelle Vaguen epäortodoksisen biisimateriaalin antamaa piristysruisketta. Toinen oli new wave. Kun latinorytmeihin yhdistettiin brittiläinen 70- ja 80-lukujen vaihteen uuden aallon – nouvelle vaguen – biisimateriaali, saa-
• » LEFFAVIERAS ENSI-ILLAT SAMULI LAIHON FANITUSLISTAT » KUNNIANOSOITUS LAULUNTEKIJÖILLE äätin kutsua kylmän kesäkuun koleudesta ilmastoidun elokuvateatterin lämpimämpiin olosuhteisiin pitkän uran musiikin monitaiturina tehneen Samuli Laihon, jolta äskettäin ilmestyi toinen sooloalbumi Aamut. Le?ana oli Once-elokuvastaan kehuja ja mainetta niittäneen John Carneyn Uusia alkuja, jossa miesystävänsä hylkäämä Gretta (Keira Knightley) heittää baarissa pari biisiä, ja niistä innostuu kunnian kukkuloilta murheen alkoholialhoon suistunut tuottaja (Mark Ru?alo). Molempien kohdalla alkaa takaperoinen sukellus pohjalta pinnalle. – Ensimmäiset 10-15 minuuttia antoi sellaisen kuvan, että täähän on todella ra?a kamaa, mutta myöhemmin se lähti muodostumaan sentimentaalisemmaksi satutarinaksi. Siinä oli jotain samaa kuin Onceelokuvassa, mutta tietyllä tavalla se oli jenkkiversio Oncesta: selkeästi emotionaalisempi eli vähemmän realistinen kuvatessaan ihmisten välisiä suhteita. – Olisihan tässä ollut mahdollisuudet siihenkin, että olisi kuvattu tän saatanan deekiksellä olevan jätkän elämää esimerkiksi kahden päivän ajan. Ja tietyllä tavalla mä olin myös helpottunut siitä, ettei niin käynyt. Tänhetkisillä omilla yleis?iliksillä ei olisi välttämättä kestänyt mitään järjettömän angstista kuvausta kundin romahtamisesta. – Sehän oli periaatteessa vain kaunis satu, kuten tavallaan Oncekin oli. Mutta kyllä mä siitä kovasti tykkäsin. Se oli hyvin viihdyttävä, kirjoitettu kauheen svengaavasti ja kaikki musakohtaukset oli kuvattu ihan jär-jet-tö-män makeesti. Kaikki musiikkiin littyvä oli toteutettu aivan jumalattoman hienosti. Olimme Samulin tasan yhtä mieltä ensimmäisen musiikkikohtauksen loistavuudesta. – Se, miten tää tuottajakundi rupes kuvittelemaan bändiä siihen biisin ympärille oli esitetty tosi nerokkaasti. Se oli itse asiassa tosi sivistävä, jos ajatellaan normaalia musiikin kuluttajaa. Juuri näin tuottaja usein kuulee hyvän biisin, näkee sen potentiaalin ja mahdollisuudet. Osaa kaivaa ikään kuin oikeilla tavoilla esille asioita, jotka on olennaisia ja merkityksellisiä. Kiera Knightley lauloi niin upeasti, ettei hänen olisi välttämättä tarvinnut turvautua näyttelemiseen päästäkseen pinnalle... – Huikeahan se oli, joo. Siinä oli jotain samaa kuin Nina Perssonis- P THE GUARDIANS OF THE GALAXY Ohjaus: James Gunn  Leffan käynnistää avaruussankari Peter Quillin muutaman tiiviin minuutin lapsuudenmuistelo, jossa hän kuuntelee sairaalan odotushuoneessa korvalappustereoillaan äitinsä mixtapea, heti sen jälkeen seuraa vuoteen luona äitinsä nopeita viimeisiä henkäyksiä, ja melkein saman tien poika napataan tähteinväliseen avaruusalukseen. Koskettavuuttahan tässä haetaan, mutta mukaan ei ole saatu ympättyä minkäänlaista oikeaa tunnetta, ei edes sen puolikasta. Pelkkiä metallisen kylmiä ranskalaisia rautaviivoja. Varsin hyvin kokonaisuutta kuvaava esittely. Kolmekymppisenä Quilll ajautuu johtamaan maailman pelastamiseen tähtäävää friikkikoplaa. Vastapuolena toimii koko galaksin tuhoamista tavoitteleva Putin-mainen pahis Ronan, joka on hämmästyttävän epä-, niin kiinnostavuuden, näyttävyyden kuin ”uskottavuudenkin” suhteen. Hänen johtamassaan vihreänahkaisessa joukkiossa on vähintään tuplasti enemmän ”viehättävyyttä” – eikä sekään siis ole kovin paljon. Elokuvan kiinnostavuutta (ja yleislinjasta sa – ja Cardigans kyllä mainittiinkin muutamassa kohdin. Siinä oli samanlaista herkkyyttä kuin Perssonissa, ja se on muutenkin ihan mielettömän valovoimainen mimmi. Ja kyllähän sille laulajanhommia tällä hetkellä tarjotaan varmaan ovista ja ikkunoista. – Le?ana tää ei silti oikeestaan ollut mitenkään vallankumouksellinen. Se oli viihdyttävä, koskettava, kaunis ja romanttinen elokuva ystävyydestä ja musiikin tietynlaisesta eheyttävästä voimasta. Se oli myös ylistyslaulu lauluntekijöille ja laulujen tekemiselle. – Kiinnostava pätkä oli se, missä ne istui katselemassa New Yorkin katujen vilinää ja kuunteli musiikkia. Tää tuottajakundi mainitsi siitä, miten hassua on se, että musiikki saa kaiken tän näennäisesti mitättömän toiminnan näyttämään jotenkin ainutkertaisen kauniilta. Yhdistää nää yksittäiset ihmiset helminauhan helmiksi. Tavalliset ohikulkijat ja buddhalaiset munkit ja kaikki. Se oli hirveän kaunis oivallus, koska sitähän musiikki tekee. – Se oli kaunis tarina miehestä, joka sai uuden oivalluksen ja syttyi uudestaan. Se näki taas mahdollisuuden. Ja miten pienestä se mahdollisuuden löytäminen onkaan kiinni. Tarina siitä, miten esteet voi ylittää ystävien avulla. Miten luottamus syntyy ja miten ihmisellä on mahdollisuus eheytyä rakkauden kautta. Ne on teemoja jotka koskettaa ihmisiä aina, koska kaikkihan meistä haluaa voida hyvin. Toipua ja rakastaa. – Mä yleensäkin tykkään elokuvista, jotka kertoo eheytymisestä tai ystävyydestä. Sen verran romantikko mä olen. Ne jättää sellaisen ?iliksen, että kaikessa on vielä toivoa ja edes jotain järkeä. Koska sitä me tarvitaan. Eikä tätä hyvän tuulen le?aa saa missään nimessä katsella kyynisten linssien läpi. MARKKU HALME TÄHDET Laiho  Halme ½ Uusia alkuja (Begin Again), USA 2014. Ohjaus ja käsikirjoitus: John Carney. Näyttelijät: Keira Knightley, Mark Ruffalo, Hailee Steinfeld, Adam Levine, Catherine Keener, James Corden, Cee Lo Green. Kesto: 105 min. poiketen hauskaa huumoria) pitää yllä Quillin koplaan kuuluva parivaljakko. Bradley Cooperin suulla puhuva, genetiikkahässäköinnin kautta inhimillistetty pesukarhu Rocket on melkeinpä klassikkotasoinen ilkiöveijarihahmo, mutta häntäkin mahtavammin vörkkii äärimmäisen koskettava puun ja puskan välimuoto Groot. Vin Diesel osoittautuu hämmästyttävänkin hyväksi ääninäyttelijäksi, pystyen lataamaan kymmeniä erilaisia merkityksiä hänen (ei missään nimessä ”sen”) ainoaan repliikkiinsä ”I am Groot”. Yksi elokuvan epäuskottavimmista, mutta ei vähiten viehättävistä osuuksista on sen 70-luvun menestysbiiseistä koostuva mixtape, jonka järjetön tyylikirjo ei kyllä voisi noudattaa skitsofreenisimmänkään elävän ihmisen fanitusbiisilistaa. Eeppistä tyhjänpäiväisyyttä, mutta vallan viihdyttävää sellaista kyllä. Visuaalinen puoli toimii huomaamattoman tehokkaasti. Suosittelen aivonarikan hyödyntämistä. Toiseen kertaan en kyllä katsoisi… paitsi kirveellä uhaten ehkä aika varmasti. MARKKU HALME SUE LUCY Ohjaus: Luc Besson  Ranskalaisilla on se suureellinen meininkinsä. He eivät tyydy siihen, että muu maailma kopioi ranskalaisia ideoita, vaan muokkaavat myös itse muun maailman tuotteet näköisikseen. Ohjaajakäsikirjoittaja Besson on sikäli poikkeuksellinen, että hän kykenee sulauttamaan omiksi tulkinnoikseen aivan minkä tahansa tyylin. Besson ei yritäkään tarjota järjellisiä tarinoita, vaan viihdettä kaikenkarvaisille massoille. Tämä näkyy hyvin muille käsikirjoitetuissa vauhtipäräyksissä (Transporterit, Taken). Omaa tekstiä ohjatessa on mukana hitusen enemmän sanottavaa. Tai näin on ollut tähän asti. Lucy alkaa teknoversiona Nikitasta (1990). Nimihenkilö (Scarlett Johanssen) huijataan viemään outo salkku vielä kummemmalle ”liikemiehelle”, Mr. Jangille. Sitten lähdetään jonnekin tajunnan tuonne puolen ja yritetään selvittää ihmiselämän tarkoitus autonromutuksen ja pyssyjenräimeen lomassa. Elokuvan lähtöidea on vanha harhaluulo, että käyttäisimme vain kymmentä prosenttia ai- » 36 « NRO. 6 Aution saaren elokuva Kummisetä-trilogia. Se on vaan jotenkin niin runsas paketti, että sen kanssa vierähtäisi pari vuotta, jos sitä tosissaan lähtisi tutkimaan. Sen kaikki osa-alueet on ihan älyttömän runsaita. Kuvasto on runsasta, musiikki on ylitsepursuavan romanttista, näyttelijätyö on fantastista, ohjaus on... siis täähän on sinänsä ihan mahdoton kysymys. Yhtä hyvin sinne voisi ottaa Chaplinin pojan, mutta Kummisedän etuna on se, että sen kanssa riittäisi ainakin puuhaa. Ei kävisi aika pitkäksi. Paras leffakohtaus Tällä hetkellä tuorein kohtaus, mikä mulle on jäänyt lujasti mieleen on koko se muutaman minuutin alkupätkä animaatioleffassa Up – kohti korkeuksia. Siinä kuvataan päähenkilömiehen koko siihenastinen elämä pikkupojasta vanhaksi äijäksi ja kerrotaan sen unelmista. Se on aivan mielipuolisen huikea kun sen katsoo sillä silmällä. Se liikutti mut kyyneliin. Suosikkileffasäveltäjä Bernard Herrman. Sen koko tuotanto on tehnyt muhun erittäin suuren vaikutuksen. Paitsi että se oli Hitchcockin hovisäveltäjä, se teki myös Taksikuskin, jossa on mun mielestä yksi ihan kaikkien aikojen parhaista soundtrackeistä. Se on huikean nerokasta, miten siinä musiikissa yhdistyy urbaani syke pikku hiljaa kasvavaan hulluuteen. Suosikkiohjaaja Charlie Chaplinin leffat on ajattomia. Ne kestää kymmeniä ellei satoja katselukertoja. Niissä yhdistyy tragiikka ja komiikka aivan ainutkertaisella tavalla. Chaplin oli ehkä elokuvan suurin humanisti. (katsokaa vaikka: youtube. com/watch?v=QcvjoWOwnn4). Ilman sitä olisi vaikea kuvitella Aki Kaurismäen tai niin monen muun hienon elokuvantekijän olemassaoloa. Ja se kolisee myös lapsille: Chaplinin poika lumosi meidän neljä- ja kuusivuotiaat skidit ihan saman tien. vokapasiteetistamme. Mitä enemmän harmaita soluja saamme aktivoitua, sitä paremmin hallitsemme itseämme. Tarvittaessa myös toisia ihmisiä. Pelkkää puppua, mutta mitä välii, koska Besson. Morgan Freemanin esittämä aivotutkija lausuu näitä höpötyksiä luentosalilliselle opiskelijoita samalla kun kuvataan miten Lucyn aivokuupassa tehoprosentit suhisevat ja silmissään maailma strippaa fraktaalitasolle asti. Ettei mikään jäisi epäselväksi, Besson leikkelee alleviivaavasti väliin ”avara luonto”-tyylisiä pätkiä. Lopussa pistetään terakaupalla pikseleitä hehkumaan ja kankaalla virtaa tajuntaa kuin Jan Kounenin Blueberryssä (2004) ikään. Lucyssa pistetään surutta nippuun Bessonin perusmaneerit, honkkaritoiminta ja sarjakuvafiilistely. Johanssen onnistuu kaahaamaan yli tarinan älyllisten älyttömyyksien Marvel-elokuvista saamallaan rutiinilla. Freemanin pokka on uskottava, mutta edes pätevän Min-Sik Choita (Oldboy) suoritus ei pysty pelastamaan Mr. Jangin hahmoa, joka jätetään pelkäksi pahan gangsterikuninkaan pahvikuvaksi. VESA KATAISTO
• Ovi lu ma kema ailm tto oih miin in rokkia TWIN PEAKS – THE ENTIRE MYSTERY  (USA, 1989-1992). OHJAUS: DAVID LYNCH JA USEITA MUITA. PÄÄOSISSA: KYLE MACLACHLAN, SHERYL LEE, RAY WISE, MICHAEL ONTKEAN. KESTO: 1634 MIN. IKÄRAJA: 16. Moni muistaa varsin hyvin millainen ilmiö Twin Peaks oli sen rantauduttua Suomeen 90-luvun alussa. David Lynchin ja Mark Frostin luoman sarjan puolitoistatuntinen pilotti yksinään muutti televisiohistoriaa ja sen 20 minuuttia pidempi euro-versio nähdään myös tällä odotetulla 10 levyn Blu-ray -julkaisulla. Lisätyt kohtaukset ovat ristiriidassa itse sarjan kanssa eli se on lähinnä kuriositeetti. Laura Palmerin murhaajan henkilöllisyys tuskin on enää salaisuus, mutta jätetään se silti tässä puimatta. Moniko muuten muistaa kuinka paljon Angelo Badalamentin legendaarista soundtrackia myytiin? Paljon. Sarja nauttii poikkeuksellista kulttimainetta ja se on Suomessakin uusittu lukuisia kertoja, mutta vaikka se on vaikuttanut televisiodraaman tarinakerrontaan enemmän kuin mikään muu moderni tuotos, se ei silti ole kokonaisuudessaan täydellinen. Toisen kauden puolessa välissä tarina jähmettyy paikoilleen vailla minkäänlaista tarkoitusta tahi suuntaa. Tähän vaikuttaa televisiopamppujen painostus paljastaa Lauran murhaaja liian aikaisessa vaiheessa kun tekijät olisi- vat halunneet jättää tämän tyystin pimentoon. Tätä tyhjäkäyntiä 22-episodia käsittävällä kakkoskaudella kestää useamman jakson ajan, mutta lopussa taas innostutaan kun tekijät hakivat uutta ponnetta kolmatta kautta silmällä pitäen, mutta sitähän ei sitten koskaan tehtykään. Aivan täydellinen Twin Peaks olisi ollut lyhykäisempänä, eli jos sarja olisi kestänyt vain ensimmäisen tuotantokauden seitsemän jakson ajan (plus pilotti tietenkin). Vuosi sarjan päättymisen jälkeen Lynch ohjasi vielä esiosan suoraan elokuvateattereihin. Tuli kulje kanssani ei ollut hitti teattereissa, mutta videolla se löysi yleisönsä. Kriitikotkin sen teilasivat, mutta pari vuosikymmentä myöhemmin tämän itse sarjaakin oudomman elokuvan arvostus on kasvanut. Blu-ray -boksissa nähdään peräti puolitoista tuntia elokuvasta poistettuja kohtauksia ja nämä Lynch on itse leikannut yhdeksi kokonaisuudeksi, mikä toimii kuin vaihtoehtoisena elokuvana. Yhdessä nämä kaksi tekevät Tuli kulje kanssani -eepoksesta yli 3,5-tuntisen järkäleen, josta ei juonellisesti silti ota selvää. Eli siis ihan perus-Lynchiä. Levyillä on paljon uusia ekstroja, joista parhaimpana Lynchin haastattelu, jossa näyttelijät esiintyvät myös karaktääreissään 25 vuoden jälkeen. THE WOLF OF WALL STREET  (USA, 2013) Ohjaaja Martin Scorsese on yli 70-vuotias eikä uskoisi kun tämän elokuvan näkee. Tositarina kaikkia mahdollisia aineita vetävästä, ihmisiä häpeilemättä kusettavasta meklari Jordan Belfortista on niin rankka, että pahimmat tapaukset jäivät jopa filmaamatta. Eihän tätä kaikkea voi uskoa todeksi. Leonardo DiCaprio esittää kyseistä keinottelijaa sellaisella vimmalla, että Oscarvoitto oli varmasti lähellä tällä kertaa. 80-luvun Gordon Gekko (Michael Douglas leffassa Wall Street) on löytänyt vertaisensa. Toisessa pääroolissa koomikkona hyvin tunnettu Jonah Hill on uskomaton kyky ja The Wolf of Wall Street on kauttaaltaan hersyvän hauska. DiCaprio otti taloudellisen riskin leffan kanssa kun yksikään iso studio ei suostunut tätä tuottamaan. Paramount toki levitti ja viidellä Oscarehdokkuudella sekä 300 miljoonan dollarin lipputuloilla se kannatti. Scorsesen leffojen kohdalla on aina pakko puhua myös leikkaaja Thelma Schoonmakerista, joka tiivisti tämän ”vain” kolmen tunnin mittaiseksi. Parempaa ohjaaja/leikkaaja -yhteistyötä saa hakea. Ekstrat levyllä ovat liian keveitä tällaiselle mestariteokselle. eikä viihdyttävää käsikirjoitusta sovikaan moittia. Blu-ray näyttää myös upealta ja ekstratkin ovat hulppeat. Mikä siis vikana? Lego-palikat eivät allekirjoittanutta nappaa lainkaan ja olen enemmän perinteisen animaation ystävä. Lisäksi en pääse sen tosiasian yli, että kyseessä on 100-minuuttinen lelumainos, joka kieltämättä houkuttelee visiitille Billundiin. Sen verran iso hitti LEGO elokuvasta kuitenkin tuli, että jatkoa on varmasti luvassa. LEGO ELOKUVA  (USA/Australia/Tanska, 2014) Tanskalaiset legot ovat kaikille tuttuja eikä heti uskoisi, että niistä voitaisiin tehdä täyspitkä elokuvakin. Vaikka LEGO elokuva (väliviiva kiellettiin studion taholta) olikin yksi alkuvuoden suosikeista kriitikoiden taholta, se ei ole erityisen hyvä. Sen enempää paljastamatta, elokuvan viimeiset parikymmentä minuuttia pelastaa kuitenkin aika paljon. Toki leffassa on omat fiksut hetkensä TERO HEIKKINEN ELLA JA KAVERIT 2 - PATEROCK  (Suomi, 2013) Pohjoismaissa koko perheen elokuva on aina voinut hyvin ja Suomessa Risto Räppääjä -leffat keräävät jättimäisiä katsojamääriä. Ella ja kaverit -leffankin näki satatuhatta silmäparia ja myös kriitikot pitivät siitä eli jatkoa oli pikaisesti luvassa. Ohjaaja Marko Mäkilaakso selvästi ymmärtää lapsia vaikka aikuishahmot vievätkin puolet tämän ihan mukiinmenevän jatko-osan kestosta. Paterock kärsii toki tittelistään sillä tarinan kertoja Ella on täysin sivuhahmo ja yksi porukan pojista on sen keskiössä. Tämä on ymmärrettävää kun valitettava totuus on se, etteivät tytöt päähahmoina ole yhtä myyviä kuin pojat. Tämän on Hollywood tajunnut jo vuosikymmeniä sitten. Tarinan päähenkilö Patelle matematiikka on ylivoimainen aine ja hän päättää yrittää rock-tähden uraa kun siellä ei kertotaulua tarvita. Pikajulkisuus on tätä päivää, oli taiteellisia lahjoja tai ei, ja levy-yhtiökin pelaa mielellään likaista peliä ison rahan toivossa. Leffa on fantasiaa, mutta se heijastaa paljon todellista musamaailmaa. Turun kesäiset maisemat ovat aina plussaa, ja levyltä löytyy myös vajaa puolituntinen making of. TERO HEIKKINEN SUE » 37 « NRO. 6 ikä kaikki Ari Väntänen APULANTA Kaikki yhdestä pahasta Tarina rockjättiläisestä, jonka matka vei pikkukaupungin pommisuojasta kansakunnan kaapin päälle. Armoitettu rocktoimittaja Ari Väntänen on kääntänyt kaikki kivet kartoittaessaan Apulannan uran vaiheita hamasta alusta aina nykyhetkeen. UUTUUS 29 95 Tommi Liimatta JEPPIS Eeppinen sukupolviromaani lapsuudesta 80-luvulla räväyttää lukijan silmien eteen kaiken muistamisen arvoisen tuosta ihanan karmeasta vuosikymmenestä, jolloin Kiss oli uransa huipulla ja lapset oli opetettu pelkäämään milloin tahansa koittavaa ydinsotaa. UUTUUS 2995
• » MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ SPLIFFEJÄ, JATKOJA JA KAUNIITA IHMISIÄ – SUOMEN FESTARIKESÄ PÄHKINÄNKUORESSA S
• 1. Milloin ensimmäinen Turku Stand Up! -festivaali on järjestetty? a) 2011 b) 2000 c) 2006 2. Kuka näyttelee nimiroolin Luc Bessonin Lucy-elokuvassa? a) Lucy Liu b) Lucy Lawless c) Scarlett Johansson 3. Minkä bändin levynkasia graafikko Jussi Karjalainen ei ole suunnitellut? a) PMMP b) 22 Pistepirkko c) KISS 4. Mikä on Helsingin sarjakuvafestivaalin teemaeläin? a) Kettu b) Karhu c) Yksisarvinen 5. Missä Unioni festivaali järjestetään? a) Tavastialla b) Nosturissa c) The Circuksessa 6. Mikä on Tom Of Finlandin oikea nimi? a) Kimmo Nurminen b) Ari Väntänen c) Touko Laaksonen ” Parhaat bileet syntyvät kuitenkin aina pyytämättä ja suunnittelematta. 7. Millä työnimllä Foo Fightersin tuleva albumi kulkee? a) Bent Out Of Shape b) Rising c) Sonic Highways 8. Mikä hc punkin edelläkävijä saapuu ensimmäistä kertaa Tavastialle syyskuussa? a) D.O.A. b) MDC c) Negative Approach 9. Mistä bändistä Raskasta Joulua -kiertueella laulava JP Leppäluoto tunnetaan? a) Amorphis b) Stratovarius c) Charon 10. Mikä on Blues Pillsin esikoisalbumin nimi? a) Rock Tablet b) Heavy Medicine c) Blues Pills 11. Kuinka monta jäsentä japanilaistrio Babymetalissa on? a) Yksi b) Kaksi c) Kolme 12. Montako markkaa ensimmäinen Sue-lehti maksoi? a) 10mk b) 20mk c) 0mk 13. Mikä on toinen sinkkulohkaisu Lenny Kravitsin uudelta Strut-levyltä? a) B.U.T.T. b) Candy c) Sex 14. Opethissa laulaa a) Gene Simmons ) Blackie Lawless c) Mikael Åkerfeldt 15. Babymetal -yhtye on kotoisin a) Etelä-Koreasta b) Ruotsista c) Japanista 1c2c3c4c5c6c7c8c9c10c11c12c13c14c15c VIIMEINEN SANA uen elokuun numero ilmestyy elokuun puolivälissä, juuri Flow-festivaalin jälkeen. Niinpä tämän vuoden Flow’sta on vaikea sanoa mitään. Järjestelyt luultavasti pelaavat hyvin kuten Suvilahdessa aina. Ihmiset lienevät kauniita kuten aina. Bändit ovat ainakin jälleen ykkösluokkaa – kuten aina. Festivaalikesässä oli monta kohokohtaa. Eräs sellaisista oli perinteisesti Joensuun Ilosaarirock. On hämmästyttävää huomata, miten Laulurinteellä on vuodesta toiseen täydellinen tunnelma. Tänä vuonna ei edes vesisade häirinnyt missään vaiheessa – ilmiö, jota ilman Ilosaari ei oikeastaan edes tunnu Ilosaarelta. Parempi toki näin. Aluetta oli pantu hieman uusiksi, mutta esimerkiksi Rentolava oli vanhalla tutulla paikallaan. DJ Polarsoulin Rentoshow oli nimensä mukainen. Lavalla vieraili ties ketä räp-vipeltäjää, ja yleisöllä oli hymy huulilla. Aikoinaan yhden tempun poniksi tuomittu Eräkoira imi spliffiään, ja ihan vitun jepa -lausahdus tuli yleisöltä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ilsaarirockin varsinainen päänräjäyttäjä oli kuitenkin Night Lives, jonka minulle entuudestaan tuntematon hardcore/post metal/mikä lie -fuusio aiheutti hillittömässä helteessä kylmiä väreitä. Mikäli Isis, Refused tai vaikkapa Manifesto Jukebox kiinnostaa, kuunnelkaa ehdottomasti. Kesän todellinen yllättäjä (Ilosaaren hauskuutta ei enää yllätyksenä voi pitää) oli Ääniwallissa järjestetty Hori Smoku Summer Boogaloo -iltama. Tunnustetaanpa nyt suoraan: Ääniwallissa oli aivan liikaa ihmisiä. Bändejä oli mahdoton katsoa, sillä lämpötila soittosaleissa kipusi lähemmäs kuuttakymmentä astetta. Täysin varoittamatta puoli kahdentoista jälkeen oluita ei saanutkaan enää vielä ulos, sillä terassi suljettiin. Paikan oviaukolle syntyi hirvittävä pullonkaula, kun osa ihmisistä halusi sisään katsomaan Deathiä, osa taas halusi ulos epäterveellisen kuumuuden takia. Siinä missä järjestelyt hieman ontuivat lämpötilojen ja erinäisten väärinkäsitysten takia (johon sekä tapahtuman järjestänyt Fullsteam että Ääniwalli vastasivat tapahtuman Facebook-sivuilla nopeasti ja informoivasti, mistä suunnaton kiitos), oli Ääniwallin pihamaa luultavasti täydellisin paikka viettää kuumaa kesäpäivää. Olut oli halpaa, ihmiset kauniita ja jokaisella kävijällä valtava hymy huulillaan. Mikä parasta: Kun ystävillä ei ole lippuja alueelle, heidät voi jättää tapahtumapaikan eteen juomaan omia juomiaan ja vahtimaan myös festivaalikävijöiden mäyräkoiria. Harvemmin sitä on käynyt iltamissa, jonka vieraista melkoinen osa käy sisällä alueella lähinnä vessassa ja vesipulloa täyttämässä. 18 vuoden aikana on tullut Helsingissä kierrettyä vaikka millaisia kissanristijäisiä, ja Hori Smoku Summer Boogaloossa oli yleistunnelma luultavasti parempi kuin missään tapahtumassa tätä ennen. Niin julmetun kliseistä kuin se onkin, niin näin lähelle Euroopan urbaaneja kaupunginosia ei ole ennen yleisilmeeltään päästy. Heinäkuussa Suelle kovin läheinen Indie-Iltamat järjestettiin tänä vuonna 21. kertaa juuri ennen Ääniwallin Hori Smoku -jamboreeta. Keskiviikoksi suunniteltu pikavisiitti punk-iltamiin venyikin lauantaiaamuun saakka, mutta ei kai sillä kesällä niin väliä. Keskiviikon punk-keikoista ei heikkoja hetkiä löytynyt, mutta suurin yllätys oli kuitenkin torstainen Death Hawksin esiintyminen. Levyllä hieman munattomalta ja tylsältä kuulostava tunnelmointi muuttui elävänä vimmaiseksi psykedeliamyrskyksi, josta kykyni nauttimaan helposti jopa ilman tajuntaa laajentavia tuotteita. Parhaat bileet syntyvät kuitenkin aina pyytämättä ja suunnittelematta. Järjestelyiltään täydellisesti onnistuneen Kallio Block Partyn jälkeiset puistojatkot Kallion kirjaston takana hyvästä, paremmasta ja vielä paremmasta musiikista mouhoten olivat juuri sellaiset kuin pitääkin olla: Kaikilla oli asiaa, kaikki olivat juuri sillä keikalla silloin ja ”sillon vuonna ysiviis kun muistatko taisi olla niin joo ai säkin olit siellä!” Enää kymmenisen kuukautta pimeää, räntää, kylmää ja kuolemaa, niin kaiken tämän voi elää uudelleen. SUE » 38 « NRO. 6
• » VIIMEISET SANAT #45 ARI VÄNTÄNEN Riston viimeiset sanat ovat tulevaisuuden kieltä. Sitten viime näkemän olen... tehnyt ulkopuolesta sisäpuolen ja sisäpuolesta ulkopuolen. Viimeksi ostamani levy... ei herätä minussa tällä hetkellä mitään muistikuvia. Viimeksi katsomani leffa... oli ihan ok. Maailma ei muuttunut, mutta koin käyttäneeni aikani ihan hyvin. Viimeinen asia, johon suostuisin, on... maittava ateria, lämmin kylpy ja rauhallinen yö mukavassa ja tilavassa vuoteessa. Viimeksi nauroin, kun... Niin ärsyttäviä kuin kaikenmaailman ”lasten suusta” -jutut saattavatkin olla lukea, niin kyllä ne livetilanteessa kaikkine äänenpainoineen ja vilkkaine assosiaatioketjuineen huvittavat muutaman kerran päivässä. Viimeksi itkin, kun... tajusin, että tilanne saadaan sittenkin normalisoitua. Viimeisin levy, jota suosittelin, oli... En hirveästi jaksa kuunnella levyjä, enkä näin ollen osaa myöskään suositella. BACK TO THE FRONT! Viimeisin oma levyni... olikin muuten se jota suosittelin viimeksi jollekin. Ei siitä niin kauan ole. THE LEGACY LIVES ON! Viimeksi, kun olin humalassa... piti vaihtaa nopeasti alkoholittomaan, kun huomasin käyttäväni helpommin lausuttavia sanoja ja lausemuotoja, etten sössöttäisi, ja viesti muuttui samalla. Viimeksi näin unta... mutta sitten kävi ilmi, etten ollutkaan nähnyt unta ja mä olin pelkkä suurisuu enkä mikään muu. Viimeistään on aika lopettaa, kun... -lauseenalun tullessa mieleen voi olla, että kannattaa nimenomaan jatkaa. Olet luultavasti jo hyvin lähellä. Viimeksi suutuin... kun maailma ympärillä esitti epätäydellisempää kuin onkaan. Viimeiset sanani ovat... osittain vielä keksimättä ihmisen ilmaisuvarastoon. ENTOMBED A.D. are: L-G PETROV Vocals, NICO ELGSTRAND Guitars, OLLE DAHLSTEDT Drums, VICTOR BRANDT Bass Album also available as 180gr VINYL in Gatefold Cover and LTD. EDITION CD MEDIABOOK with bonus track. OUT NOW! EXIT WOUNDS August 22nd Sweden‘s metal pioneers are back with their classic deadly thrash metal sound! THE HAUNTED live: 23.09. Jyväskylä, Lutakko 24.09. Helsinki, Tavastia 25.09. Tampere, Klubi August 22nd. DEVIL SEED The Heavy Metal Stalwarts Howl Again! Produced by Jens Bogren (PARADISE LOST, KREATOR). www.CENTURYMEDIA.com SUE » 39 « NRO. 6
• 3$/( &20081,21 8XVL \OLVWHWW\ DOEXPL NDXSRLVVD RSHWK FRP IDFHERRN FRP 2SHWK WZLWWHU FRP 2I¿FLDO2SHWK SUE » 40 « NRO. 6