3/2016 Ylioppilaskylässä tehtiin suomalaista mediahistoriaa s. 20 Suuruudenhullut Rauma Koppi Lähiö Ekokatastrofi
Janoisten opiskelijoiden ystävä Hämeenkatu 7, Turku ma-to 15-02, pe 15-03, la 16-03, su 16-00 www.anniskeluliike.? 180 OLUTTA, 30 SIIDERIÄ Paljon sarjakuvia, vähän apinoita. www.cosmic.? Kauppiaskatu 4, Turku ma-to 15-02, pe-la 15-03, su 16-02 Pakollinen sivuaine www.threebeers.? Inspehtorinkatu 4 (Yo-kylä), Turku ma-to 15-02, pe 15-03, la 16.30-03, su 18-02 ????????????????????????????????? ????????????????????????????????? ????????????????????????????????? ????????????????????????????????????? ???? ???? ???? ???????????? ???????? ???????? ????????? ? ? ???????? ??????? ??????? ??????????? ???????????? ???????????? ???????????? ???????????????????????? ??????????????????????? ??????????????????????? ??????????????????????? ??????????????????????? ???????? ???????? ???????? ???????????? ???????????????? ???????????????? ???????????????? ????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????? ????? ????? ????????? ???? ???? ???? ???????? ????????????? ????????????? ????????????? ????????????? ???????????????????? ???????????????? ???????????????? ???????????????????? ???????????????????????????????????????????????????? ??????????????????????????????????????????????????? ???????????????????????????? ?????????????????????????????????????????????????????? ?????????????????????????????????????????????? ?????????????????????????????????????????????? ?????????????????????????????????????????????? ????????? ????????? ????????? ?????????????????????? ????? ????? ???????????? ??? ??? ????????????????????????? ?????????????????? ?????????????????? ?????????????????????????? ???? ???? ???????????? ????????????????????????????????????? ???????????????????? ???????????????????? ???????????????????? ????????????????????????????????????????? ????????????? ????????????? ?????????????????????
3 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 NUMERO 3/2016 24.3.2016, Turun yliopiston ylioppilaskunnan julkaisu, 86. vuosikerta. www.tylkkari.fi ToimiTus Rehtorinpellonkatu 4 A, 20500 Turku, tyl@utu.fi, puh. 045 356 4517 Twitter: @Tylkkari, Instagram: @turunylioppilaslehti PÄÄToimiTTAJA Lauri Hannus, tyl-paatoimittaja@utu.fi ToimiTTAJAT Wilhelmiina Palonen & Esa Kostet KAnsiKuvA Lauri Hannus ilmoiTusmyynTi Kari Kettunen, puh. 0400 185 853, kari.kettunen@pirunnyrkki.fi & Erja Lehtonen, puh. 0400 185 852, erja.lehtonen@pirunnyrkki.fi, www.pirunnyrkki.fi PAino I-Print Oy, Seinäjoki, ISSN 1458-0209. PAinos 8000 kpl Tässä numerossa: 16 10 Oksennan Turun yliopiston logon muotoisen karvapallon ja pakenen paikalta. s. 6 4 Elämme 1990-luvun uusintaa 5 Digitalisaatio on suuri puhallus 6 Iida Raumalle yliopisto oli hämärä metsätie 7 Kopissa tehtiin ihmiskokeita 8 Poliittinen TV-viihde sai aivot 10 Raumalaisopiskelijoilla on baari ja puutarha 16 Lähiö, luontoa turvallisempi 20 Kylä-TV toi ruutuun natsit ja kultavarkaat 24 Infosota – uusinta uutta vuodesta 1939 26 50 000 euroa lainaa (vähän jännittää) 28 Globaali tuho on parasta viihdettä 30 Reginat laukovat nautinnosta 31 TYY vaihtaa maisemaa 20 ????????????????????????????????? ????????????????????????????????? ????????????????????????????????? ????????????????????????????????????? ???? ???? ???? ???????????? ???????? ???????? ????????? ? ? ???????? ??????? ??????? ??????????? ???????????? ???????????? ???????????? ???????????????????????? ??????????????????????? ??????????????????????? ??????????????????????? ??????????????????????? ???????? ???????? ???????? ???????????? ???????????????? ???????????????? ???????????????? ????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????? ????? ????? ????????? ???? ???? ???? ???????? ????????????? ????????????? ????????????? ????????????? ???????????????????? ???????????????? ???????????????? ???????????????????? ???????????????????????????????????????????????????? ??????????????????????????????????????????????????? ???????????????????????????? ?????????????????????????????????????????????????????? ?????????????????????????????????????????????? ?????????????????????????????????????????????? ?????????????????????????????????????????????? ????????? ????????? ????????? ?????????????????????? ????? ????? ???????????? ??? ??? ????????????????????????? ?????????????????? ?????????????????? ?????????????????????????? ???? ???? ???????????? ????????????????????????????????????? ???????????????????? ???????????????????? ???????????????????? ????????????????????????????????????????? ????????????? ????????????? ?????????????????????
4 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 ietin viimeiset puoli vuotta 1990luvun alkupuolella. Riesana olivat tuolloin sekä syvä lama, pakolaiskriisi että poliittisesti epävakaa Eurooppa, jonka keskellä suomalaiset pelkäsivät itärajan pettämistä. Hermostuneet maanviljelijät marssittivat traktorinsa Helsingin keskustaan. Graduaineiston kahlaaminen aiheutti välillä melkoisia aivonyrjähdyksiä. Aivan kuin joku olisi kirjoittanut nykyhetken ongelmista mutta vain vaihtanut Juha Sipilän Esko Ahoon, Sanni GrahnLaasosen Riitta Uosukaiseen ja Paavo Väyrysen Paavo Väyryseen. Toki moni asia on nyt toisinkin. Meillä ei esimerkiksi enää ole Euroopan Unionia, johon haikailla, sillä olemme siellä jo: tukevasti vaappuvan läntisen arvoyhteisön keskiössä. Neonvihreä Bula-hattu ei myöskään enää käy statuspäähineestä. Ysärilaman synkkyydestä noustiin virallisen liturgian mukaan kovien sopeutustoimien ja Nokian avulla. Koko totuus ei kuitenkaan mahdu tekstiviestin ja matopelin väliselle kunniakujalle. Suomen 1990-luvun hallitukset panostivat kaiken kurjuuden keskellä opetukseen ja tutkimukseen. Jopa opintotukea parannettiin, osin pakon sanelemana: romahduspisteeseen ajautuneet pankit eivät halunneet myöntää opiskelijoille muita halvempaa lainaa korkojen pompattua katosta läpi. Nykyisin suuret puolueet keskittyvät piikittelemään toisiaan siitä, minkä hallituksen aikana koulutuksesta on leikattu eniten. Suunnan kääntäminen kiinnostaa vähemmän. Nostalgia on parhaimmillaan herttaista ja pahimmillaan naurettavaa, mutta ainakin nykyhallituksen juustohöylänmakuista koulutuspolitiikkaa seuratessa ikävöin telefaxien täyteiseen Suomeen, jossa rahapuha oli huutava, mutta korkeakoulutuksesta ei oltu leikkaamassa ensimmäisenä. Perinteisen teollisuuden sakatessa tutkimukseen haluttiin panostaa, sillä sen merkitys tulevan kasvun kannalta ymmärrettiin. 2010-luvun talouden ensisijainen tilannekuva on se, ettei keskinkertaisuudella oikein pärjää. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa yliopistojen vertailua toisiinsa. Kuka onkaan heikoin lenkki, keneltä viedään tuoli alta? Toisaalta akatemioita voisi myös vertailla muuhun yhteiskuntaan ja muihin koulutustapoihin. Harvaan asutussa maassa vahvat monialayliopistot kun edustavat todellisia keskuksia, joissa tapahtuu luovia kohtaamisia. Ne ajavat ikään kuin puuttuvien suurkaupunkien asiaa. 1990-luvun alussa ei myöskään hoettu vuosien 2015–2016 hallinnollista suosikkimantraa ”kaikesta on leikattava, kaikkiin pitää sattua”. Tietoyhteiskunta teki vasta tuloaan, mutta ihmiset muistivat, mitä vaikeidenkin aikojen politiikka pohjimmiltaan on: arvovalintoja. Pääkirjoitus Lauri Hannus, päätoimittaja tyl-paatoimittaja@utu.fi Toimitukselta Hengen raunioilla Kirjoittaja on nähnyt vuosikymmenen huonoimman supersankarielokuvan. Lisää aiheesta arviosivulla. Ilkka Hemmilä Paluu tulevaisuuteen Historiasta oppiminen on taitolaji – erityisesti positiivisten asioiden suhteen. Parempia aikoja muistellessa menneisyys näyttäytyy nimittäin taikamaana, josta voi valita haikailun kohteita makunsa mukaan. Suomessa historiasta kaivataan nykyhetkeen erityisesti talvisodan henkeä. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939, suomalaisten yhtenäisyys yllätti sodan molemmat osapuolet. Maa oli kahta vuosikymmentä aiemmin ajautunut sisällissotaan työväenluokan aseman vuoksi. Neuvostoliitto oletti voivansa hyödyntää kansan vanhaa jakolinjaa, jonka repeämistä pelättiin myös Suomessa. Sen sijaan suomalaiset siirsivät vanhat kaunat syrjään yhteisen vihollisen edessä, ja maa säilytti itsenäisyytensä. Vähemmänkin äärellä kehtaisi ihmetellä, miksei näin voimakas yhtenäisyyden tunne ole jäänyt elämään. Tuomas Tepora tarjoaa kirjassa Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota banaalin vastauksen. Myytiksi asti paisunut talvisodan henki oli äkillisen poikkeustilan synnyttämää yhteishenkeä. Siksi se väistyi arjen kaunojen tieltä samalla, kun itse sotakin päättyi maaliskuussa 76 vuotta sitten. Hengen uudelleensyntymää on odotettu turhaan. Spontaanin reaktion äärelle on hankala palata komentamalla. Yksi sodanaikaisista ihmeteoista jatkoi kuitenkin elämäänsä. Sotatalven perinnöksi jäi tammikuun kihlaus: työnantajien keskusjärjestö tunnusti työntekijöiden ammattiliitot ja niiden keskusjärjestö SAK:n neuvottelukumppaneiksi työmarkkinoilla. Jakaantuneelle kansalle keskusjärjestöjen lähentyminen oli tärkeä symbolinen ele, jota seurasivat konkreettiset parannukset työntekijöiden asemaan. Keskusjärjestöt rakensivat maata samassa pöydässä vuosikymmeniä. Nyt 2000-luvulla järjestely on kyseenalaistettu jäykkänä ja haitallisena. Työmarkkinaneuvottelut halutaan hajauttaa yksittäisille liitoille tai jopa työpaikoille. Talvisodan yhtenäisyyttä penätään takaisin samalla, kun sen parhaiten kestänyttä muistoa ollaan purkamassa. V
5 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 Sigrid selvittää Kysy mitä vain – Sigrid tietää vastauksen tai konsultoi kössiremmiään. kysynsigridilta@turunylioppilaslehti.fi hyvä Sigrid, kaikki puhuvat digitalisaatiosta koko ajan. digitalisaatio on ”aikamme suurin haaste” mutta myös ”keino murtaa markkinoita” ja ”ihmisyyden seuraava kehitysaskel”. Kasvoin soratien, sanomalehden ja puhelinlangan päässä, ja nyt minulla on iPad, jolla tilaan ruokaa Woltista ja luen kaikki minulle räätälöidyt syötteet. Mitä kaikki tämä puhe digitalisaatiosta oikein tarkoittaa maailmassa, joka on jo digitoitu? ”sähkömies” Rakas Sähkömies, olet päässyt kiinni digitalisaation pintaan, mutta ehkä sinulla on vielä hieman matkaa sen kokemukselliseen ytimeen. Digitalisaatio on toki myös ihanan helppoa kuluttamista: se on nautintoa ja loputtomien valintojen maailma ilman tylsiä portinvartijoita: ketään joka pääsisi päältä valitsemaan, mitkä trikoot kuuluvat Anttilan kuvastoon ja mitkä eivät. Mutta todellinen haaste on tätä syvempi, ja siksi me laahaamme edistyneenä yhteiskuntana niin kauheasti perässä digitalisaatiosta, joka juoksee tuolla jossain edellä. Digitaalinen disruptio on tässä avainkäsite. Se tarkoittaa aivan jotain muuta kuin mitä teleyhtiöiden asemastaan huolestuneet keskiportaan markkinointimiehet haluaisivat sinulle väittää. Disruptiossa on nimittäin jotain syvästi vapauttavaa: ihminen on muuttumassa tarpeettomaksi tekoälyn ajaessa ylitsemme edistynyttä paikannusteknologiaa käyttäen. Digitalisaatiojohtaja Googlen AlphaGo-tekoäly on jo voittanut korealaisen mestarin Lee Se-dolin Go-lautapelissä. Go on kiinalainen strategiapeli ja paljon, paljon shakkia vaikeampi. Ihmiskunnan kehitystehtävä on joko saada AlphaGo kiinni tai antaa sille valtuudet päättää puolestamme siitä, miten homma etenee. Kysyessään viattoman oloisesti ”Miten voisin pitää asiakkaani, kun uudet disruptiiviset digitaaliset toimijat tulevat ja haastavat omat liiketoimintaja asiakkuudenhoitomallini?” keskitason markkinointiheppu tarkoittaa sitä, että hänestä on tullut älykkäiden koneiden ja loputtoman informaation ajassa perinpohjaisen tarpeeton. Kovaääninen mekastus digitalisaatiosta on petkuttamisen strategia, jolla tätä omaa tarpeettomuutta pyritään heijastamaan muihin. On toki paljon ihmisiä ja ammattikuntia, joita digitalisaatio ei tee tarpeettomiksi. Heidät tunnistaa siitä, että he eivät puhu digitalisaatiosta koskaan. Ihminen on muuttumassa tarpeettomaksi tekoälyn ajaessa ylitsemme edistynyttä paikannusteknologiaa käyttäen. Täysosuma Jussi Kivipuro Helsingin Sanomissa 14.3. ”Banksy on kansainvälisesti arvostettu taiteilija, jonka rahan valtaa kritisoivia teoksia myydään nykyään kalliilla verkossa ja gallerioissa hyvävaraisille asiakkaille.”
6 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 Kolumni Aggressiivisen hilpeä kolmannen vuoden opiskelija julistamassa, että tämä on kuulkaas teidän elämänne onnellisinta aikaa. Minun yliopistoni ensivaikutelma on, että olen takaisin yläasteella. 19-vuotiaat yrittävät vaikuttaa aikuisilta, mutta nousevat promillepitoisuudet ja laskeva kognitio kiskovat toiseen suuntaan. Opiskelujen alku on ankea klisee: Fuksiaiset, joissa on nolausleikkejä ja riisuutumista. Tutor, joka ilmoittaa absolutistikaverilleni, ettei tämän varmaan kannata osallistua. Tutor, joka joutuu vatsahuuhteluun. Sitsit, joissa minut on sijoitettu pöydän päätyyn, ja vierustoverini, ainoa jonka äänen kuulen melussa, puhuu vain toisella puolellaan istuvalle tytölle. Aggressiivisen hilpeä kolmannen vuoden opiskelija julistamassa, että tämä on kuulkaas teidän elämänne onnellisinta aikaa. Eksyn pyöräillessäni lokakuun mustuudessa kotiin. Metsätie häilyy etuvalossa. Kuva tulee mieleen aina, kun ajattelen opiskeluaikaa: kelmeä kaistale valoa eikä tajua suunnasta. Päätän, että jos vielä yksikin luennoitsija aloittaa kurssin kertomalla, miten metodi tulee sanasta methodos niin kuin tie, oksennan Turun yliopiston logon muotoisen karvapallon ja pakenen paikalta. Niin teenkin. Kokeilen puolitoista vuotta elokuvauksen opintoja. Hypin sivuaineesta toiseen, ja vetäydyn kolmeksi vuodeksi kirjoittamaan ensimmäistä romaaniani ja hankkimaan työkokemusta. Publiikissa pidän puheen, jossa sanon, että eniten opin mahdollisuudesta valita väärin ja lipsua reitiltä. Olen hallituspoliitikon painajainen mutta itse asiassa hyvä yliopisto-opiskelija. Sillä sikäli kuin yliopisto tarkoittaa seminaareja, luentoja ja esseiden kirjoittamista, eikä bileitä, luentosalin edessä norkoilua ja ruokalajännitystä, rakastan sitä. Rakastan sitä, että saan uppoutua kiinnostaviin kysymyksiin. Rakastan akateemisen tutkimuksen luovuutta, kriittisyyttä ja monimutkaisten yhteyksien hahmottamista. Voi olla, että olen valinnut pääaineeni niin kuin moni kahdeksantoistavuotias: arpapelillä. Voi olla, että tutkintoni on pulska eikä opiskelijaelämän antoisuus valkene minulle, mutta kun opiskelen, opiskelen paneutuen ja ajatuksella. Yliopisto on minulle oikea paikka, siitä ei ole epäilystä. Syy siihen löytyy metsätieltä: minun yliopistossani on vapaus harhailla. Parhaimmillaan väärät valinnat muotoutuvat oikeiksi. Nollatulokseen päättyneet sivupolut taas johtavat onnistuneempien kysymyksenasettelujen ja täsmällisempien määritelmien pariin. Kokeilu, epäröinti ja kyseenalaistaminen eivät ole ajattelun esteitä vaan sen elinehto. Nyt, neljä vuotta valmistumisen jälkeen, poljen päivittäin yliopistoalueen läpi. Jossain Educariumin ja Caloniankujan välimaastossa pyörä juuttuu usein mutaan. Haluan takaisin. Haluan väitöskirjan. Valitettavasti poliittinen ilmapiiri vastaa ensimmäisessä kappaleessa esittämääni luonnehdintaa 19-vuotiaista. Leikkausten runtelema yliopisto, jossa nopeus ja dynaamisuus kiilaavat hyvän ajattelun edelle, houkuttelee minua yhtä paljon kuin kieriminen jätesäkkiin sonnustautuneena jokirannassa. Jos reitti on viivasuora eikä kukaan ehdi epäillä metodia, on olemassa riski, että sujuvasti suoritetusta tutkinnosta tai tutkimuksesta jää käteen lähinnä paperi. Kiskon pyörän irti ja jatkan polkemista. iida rauma Kirjoittaja on kirjailija ja valtiotieteiden maisteri, jolta on julkaistu romaanit Katoamisten kirja (2011) ja Seksistä ja matematiikasta (2015). am i ko ir an en
7 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 sorkalla siunatut hautajaiset musiikki kaikuu heti rappukäytävässä, vaikka juhlat ovat Ylioppilastalon seitsemännessä kerroksessa. Joku jammailee kapealla ylätasanteella, josta pääsee juhlatilaan. Jo etukäteen on voinut aavistaa, että vastassa on ahtautta, melua ja korkea lämpötila. Tupakansavu on ainut mikä yllättää. Ja se, että musiikki on elävän puhallinorkesterin soittamaa. Sohon Torwet ovat tulleet yllätysvierailulle omasta kellaristaan B-talon puolelta. Ullakkotila, joka koostuu muutamasta pienestä huoneesta ja niitä yhdistävästä kapeasta käytävästä, tunnetaan nimellä Koppi. Tila on ollut muutaman humanistisen ainejärjestön kokousja juhlakäytössä. Nyt käynnissä oleviin hautajaisjuhliin on ilmoittanut osallistuvansa tai olevansa kiinnostunut pari sataa ihmistä. Sokkeloisessa tilassa juhlijoiden määrää on vaikea arvioida. Valkoiset seinät on piirretty ja kirjoitettu täyteen lainauksia, sukupuolielimiä, riimuja ja ihmishahmoja. Vierailevat opiskelijat ovat jättäneet omilta ainejärjestöiltään tervehdyksiä. Yhteen seinään on maalattu suuri noitarumpu. “Onko teidät siunattu jo sorkalla?” kysyy joku ja tulee lähemmäs. Kädessä on jotakin, joka osoittautuu oikean peuraeläimen jalaksi. Se on ilmeisesti ollut kopilla jo vuosia. Sorkka koskettaa kevyesti sekä toimittajan että kuvaajan harteita, otsaa ja rintakehää. Se on kuulemma siunaus. kopin seinällä on pronssilaatta, jossa juhlistetaan juhlatilan 15 vuoden historiaa. Se teetettiin vuosia sitten, kun alkoi kiertää huhu, että tiloista on luovuttava. Alun perin Koppi vuokrattiin syksyllä 1993 kolmen järjestön toimistotiloiksi. Tilaa ovat käyttäneet arkeologian, uskontotieteen sekä kansatieteen folkloristiikan opiskelijajärjestöt. Nykyisin järjestöt ovat siirtyneet Sirkkalaan, Mimesikselle. Opiskelijat haluavat yhä vaalia Koppiin liittyviä muistoja. Uskontotieteen opiskelija Joona Saari on mukana kokoamassa tilasta historiateosta. Hautajaisjuhlat ovat hänen mukaansa hyvä esimerkki Koppibileistä. “Ihmiset kummasti kokoontuvat aina sinne koko tilan kapeimpaan kohtaan eli käytävään”, sanoo Saari huvittuneena. Kopilla on kuukausittaisten juhlien lisäksi järjestetty jatkoja ja nukuttu lyhyitä yöunia juhlien jälkeen. Tilaa on käytetty myös ihmiskokeisiin. “Sinne survottiin vapaaehtoisia ja pois ei päästetty.” “Kyllä nämä oli pseudotieteellisiä kokeita”, Saari lisää ja nauraa. Sen jälkeen hän miettii hetken ennen kuin päättää oman parhaan muistonsa Kopilta: “Se kun ensimmäisen kerran laski niitä rappusia leipäkorilla alas.” “Päällimmäisenä mieleen nousee yhteisöllisyys. Ei sillä loppujen lopuksi ole väliä, mikä se tila on ja näyttääkö se narkkariluolalta vai ei. Parasta on, että siellä keskustellaan, muutetaan maailmaa paremmaksi.” Sitten Saari lainaa opiskelukaveriaan: “Kaikilla meillä oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä opiskelijaelämä tulee olemaan, mutta kukaan ei ollut varautunut Koppiin.” Hautajaisten juHlinta jatkuu Kopilla läpi yön. Yhdeksän aikaan aamulla paikalla on vielä kymmenkunta juhlijaa. “Jos mä kuolen, haluun kuolla Nefan kopissa”, lukee yhden huoneen yläpuolella. Ainejärjestötoiminnassa pitkään mukana ollut Saara Ylitalo menee huoneeseen nukkumaan vielä hetkeksi. Sen jälkeen tunnelmoidaan aamuaurinkoa ja joku soittaa vielä musiikkia. Lähtöä viivytellään. Nämä juhlat ovat monelle aikakauden päätös. Ylitalo kuvailee myöhemmin viimeisen aamun tunnelmia sekä haikeiksi että helpottuneiksi. “Kaikki tiesivät, että jos nyt lähdetään, ei tulla enää koskaan takaisin.” • TeksTi: wilhelmiina palonen / kuvaT: aleksi malinen Humanistit ovat juhlineet ahtaassa ullakkotilassa jo ennen kuin nuorimmat opiskelijat ovat syntyneet. Ylioppilastalo A:n remontin alla Koppi hyvästeltiin viimeisin juhlin.
8 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 joka jaksossa ei voi haukkua ek:ta Poliittinen televisioviihde on nykyään Suomessakin älykästä, mutta voiko se muuttaa vaalituloksia? Uutisraportin tekijätiimin Paavo Teittinen, Tuomas Peltomäki, Maria Pettersson, Jussi Pullinen, Pekka Torvinen ja Jussi Sippola skoolasivat marraskuussa 2015 hevosnaamarien ja sananvapauden kunniaksi. TeksTi: veikka lahTinen Helsingin sanomien toimittajat Paavo Teittinen ja Tuomas Peltomäki olivat katsoneet amerikkalaista poliittista satiiria The Daily Show´ta pitkään. Molemmilla oli sama havainto: he olivat politiikkaa ja pop-kulttuuria sekoittavan ohjelman ansiosta oppineet ymmärtämään maan sisäpolitiikasta yllättävän paljon. Päähän tarttui suurten kuvioiden lisäksi kummallisia yksityiskohtia. Teittinen esimerkiksi alkoi muistaa itärannikon senaattoreiden nimiä ulkoa. Aluksi idean keksi Peltomäki: Suomeen pitäisi saada oma Daily Show. Kuivat asiat olisi mahdollista esittää kiinnostavasti, kunhan kirjoittaisi tarpeeksi toimivaa satiiria. Peltomäki lähetti esimiehelleen sähköpostin yöllä ja ilmoitti, että ohjelma tehdään. Esimies vastasi, että tehdään vaan. Peltomäki teki ensimmäisen demon kotonaan. Tiimiin hyppäsi melko pian myös Teittinen. Joukkoa kasvatettiin, ja syntyi Helsingin Sanomien Uutisraportti, verkkoon tehty uutiskatsaus. Peltomäki häärii ohjelman valovoimaisena ankkurina periamerikkalaiseen tyyliin. Aivan samoihin aikoihin sen kanssa käynnistyi myös Ylen Noin viikon uutiset, uutiskatsaus sekin. Molemmat ohjelmat ovat nyt pyörineet reilun vuoden. Ensi näkemältä näyttäisi, että suomalainen poliittinen viihde siirtyi ohjelmien myötä kertaheitolla uudelle aikakaudelle. Yhdysvalloista lainattu konsepti oli katsojien näkökulmasta aiempaa kohdennetumpi. Nyt puhuteltiin oikeasti politiikasta kiinnostuneita ihmisiä eikä väännetty vitsiä kansanedustajien ulkonäöstä tai tupakoinnista, kuten suomalaisissa Itse valtiaissa ja Iltalypsyssä aikoinaan. Ote oli kriittisempi. ”Me ajattelimme Tuomaksen kanssa aukkoa ohjelmatarjonnassa. Sellaista, mikä meillä oli mielessä, ei yksinkertaisesti ollut. Mitään varsinaisia maailman muuttamista koskevia tavoitteita emme kuitenkaan itsellemme asettaneet. Ohjelman punainen lanka tuli suoraan Daily Show’sta”, Paavo Teittinen kertoo. Uutisraportti on käsitellyt muun muassa Suomen yksipuolista talouspuhetta ja ydinvoimapäätöksiin liittyviä epäselvyyksiä. Ohjelma ottaa voimakkaasti kantaa, mutta ei asemoidu puoluepoliittisesti. ”Haluamme kritisoida valtaapitäviä ja toisaalta paljastaa älyllistä epärehellisyyttä. Esimiehet eivät käytännössä ohjaile tekemisiämme. Ainoa neuvo oli, että joka jaksossa ei voi haukkua EK:ta”, Teittinen nauraa. Teittisen on vaikea kuvitella tilannetta, jossa he esimerkiksi ottaisivat presidentinvaaleissa selkeän kannan jotain ehdokasta vastaan. Värin tunnustamisen sijaan ohjelman ideana on olla kriittinen joka suuntaan. vaalitulosta MuuttaMassa Yhdysvalloissa presidentinvaalit ovat viime kuukausina nostaneet huomattavasti poliittisen tvviihteen näkyvyyttä maan sisällä. Vaalien kansainvälisen kiinnostavuuden takia monet Youtube-klipit ohjelmista ovat levinneet laajalti myös muualla maailmassa. Poliittisen viihteen genrellä on maassa pitkät perinteet ja oma nimikin, politicotainment, joka on yhdistelmä sanoista politics ja entertainment. Sen klassisena edustajana pidetään yli 40-vuotiasta Saturday Night Livea. Veteraanisarja on 2000-luvulla rio G an da ra / H el sin G in sa n om at
9 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 tullut tunnetuksi muun muassa teekutsuliikettä edustavan Sarah Palinin oivaltavasta pilkkaamisesta. Politiikkaa kommentoivat vitsiniekat Yhdysvalloissa ovat ottaneet erityiseksi kohteekseen republikaaniehdokas Donald Trumpin. Maan ulkopuolelta katsottuna näyttää siltä, että Trumpiin kohdistuu tavallista voimallisempi liberaalien hyökkäys. Yhden Yhdysvaltojen suosituimmista poliittisista viihdeohjelmista, Last Week Tonight with John Oliver -ohjelman Donald Trumpiin keskittyvää jaksoa on katsottu Youtubessa yli 20 miljoonaa kertaa. John Oliver tekee Trump-jaksossaan räyhärepublikaanista pilaa kokonaisten 21 minuutin ajan. Sen koko ajan hän puhuu lähes pelkkää asiaa: siinä missä tv-juontaja Conan O´Brien aikoinaan naureskeli Trumpin hiuksille ja eleille, Oliverin huomio keskittyy siihen, että Trump puhuu epäselvästi ja valehtelee. Komedia ja vakavuus ovat läsnä yhtäaikaisesti. The Late Show´ta juontavan Stephen Colbertin tammikuussa 2016 tekemä Trump vastaan Trump -sketsi perustuu samalle analyyttisyydelle. Kun Trump laitetaan puhumaan itse itseään vastaan, osoitetaan ristiriita. Näissä sketseissä ei tunnu olevan oleellista pelkkä viihdyttäminen. Ne pyrkivät aidosti vaikuttamaan siihen, mitä ihmiset ajattelevat. Mutta voivatko ohjelmat ratkaista vaalit? Marjo Kolehmainen on tutkinut väitöskirjassaan suomalaista poliittista huumoria, erityisesti Itse valtiaat -sarjan käsittelyä mediassa ja suhteuttanut havaintojaan amerikkalaisiin ohjelmiin. Kolehmaisen mukaan kysymys tv-viihteen vaikutuksesta äänestystulokseen on monimutkainen. ”Tässä on kaksi näkökulmaa. Toisaalta on mahdotonta jäljittää syyja seuraussuhteita ihmisten käytöksen ja viihteen välillä. Sarjoja ei katsota vain yhdellä tavalla. Yhdysvalloista on näyttöä, että jotkut tulkitsevat monimerkityksisen ohjelman ironisesti ja jotkut kirjaimellisesti, riippuen omasta taustasta ja näkemyksistä.” Monet myös uskovat television vaikutukseen, vaikka sen osoittaminen olisikin vaikeaa. ”Toinen näkökulma ovat sellaiset spekulaatiot, että esimerkiksi John F. Kennedyn tullessa valituksi juuri televisio olisi ratkaissut vaalit. Samaa sanottiin Suomessa parisuhdevisailu Tuttu jutun vaikutuksesta Martti Ahtisaaren etulyöntiasemaan suhteessa Elisabeth Rehniin, kun molemmat vierailivat ohjelmassa puolisoineen presidentinvaalien alla.” Myös nykysilmälle kesyltä vaikuttavaa Itse valtiaita syytettiin muun muassa liiasta oikeistolaisuudesta ja kokoomuksen Ville Itälän imagon tärvelemisestä. Älykkyys kokeilee siipiÄÄn Yhdysvalloissa televisioyleisön koko mitataan sadoissa miljoonissa, joten ohjelmia voidaan suunnata esimerkiksi vain demokraattiäänestäjille tai tietyn ikäisille. Suomessa katsojia on paljon vähemmän ja poliittista viihdettä pyörii yleensä televisiossa vain muutama ohjelma kerrallaan. Ohjelmat ovat yleensä pyrkineet jonkinlaiseen tasapuolisuuteen. Mielenkiintoisena esimerkkinä maiden eroista voi pitää Saturday Night Live -ohjelmaa, jonka versio alkoi pyöriä Suomen televisiossa keväällä muun muassa Putouksesta tuttujen näyttelijöiden voimin. Suomalainen ohjelma sisältää politiikkaa paljon amerikkalaista alkuperäistuotantoa vähemmän. Kolehmaisen mukaan yksi iso maiden välinen ero on Yhdysvaltojen koon lisäksi kaksipuoluejärjestelmä. ”Yhdysvalloissa vaalien alla kampanjoinnissa esiintyy paljon loanheittoa ja poliittiset vastakkainasettelut näkyvät viihteessä laajemmin. Suomessa on enemmän puolueita, ja pilkka suuntautuu siksi useisiin eri suuntiin. Ylellä näytetyt ohjelmat eivät tietysti muutenkaan ole halunneet tai voineet valita puolta.” Suomalaista poliittista viihdettä ei ole viime vuosikymmeninä luonnehtinut vain pyrkimys tasapuolisuuteen, vaan myös tietty keveys. 1980-luvulta lähtien politiikan mediakäsittelyssä on keskitytty henkilöihin ennemmin kuin valtasuhteisiin. Itse valtiaissa nähtiin vuosituhannen vaihteessa Sauli Niinistö vetämässä röökiä rullaluistimet jalassa ja Mauri Pekkarinen aloitti melkein kaikki lauseensa tutulla fraasilla: ”On perin selvää, että..”. Siinä suhteessa Uutisraportti tekee pesäeroa perinteeseen. Se ei yritä vain naurattaa, vaan se myös valistaa. ”Me haluamme puhutella ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita asioista, mutta eivät välttämättä seuraa niitä kovin tarkkaan. Katsojissamme on paljon nuoria, joilla on netti jatkuvasti kädessä. Tuomas haluaa aina yksinkertaistaa monimutkaisia pointtejani, jotta ne olisivat iskeviä ja helppo ottaa vastaan”, Teittinen kertoo. Suomalaisen poliittisen tv-viihteen historialla on monia vaiheita. Esimerkiksi uutisparodioita esitettiin jo 1960-luvun Jatkoaika-ohjelmassa. Marjo Kolehmainen on tästä syystä varovainen perinteen uudistumisesta puhuessaan: ”Kun on näin vähän ohjelmia ruudussa, jokainen uusi ohjelma melkein tarkoittaa murrosta suhteessa entiseen. Yhdysvalloissa yksi ohjelma ei vaikuta samalla tavalla.” Uutisraportti ja Noin viikon uutiset eivät siis välttämättä ole tehneet vallankumousta stand up -tyylisen poliittisen viihteen saralla Suomessa. Yksi puoli asiassa Kolehmaisen mukaan on myös se, että poliittista viihdettä ei ole mielekästä rajata pelkkiin tv-ohjelmiin. Suomessa on ollut kärkkäitä ja älyllisiä poliittisen viihteen muotoja jo aiemmin, vaikka niitä ehkä on näkynyt televisiossa vähänlaisesti. ”Ylellä on ollut oma asemansa, ja kaupalliset kanavat ovat tavoitelleet monenlaisia yleisöjä. Samaan aikaan kuitenkin on nähty vastamainoskampanjoita ja viime vuosina myös nettimeemejä, jotka tähtäävät yhteiskunnalliseen muutokseen tasapuolisuuden sijaan.” Joka tapauksessa kärkäs ja älykäs poliittinen viihde tuntuu juuri nyt raikkaalta vaihtelulta televisioruudussa. Hassuilla imitaatioäänillä tehtyä politiikkapölhöilyä ei moni ikävoi. Ja sitä löytää Youtubesta, mikäli nostalgianälkä iskee. • Siinä missä tv-juontaja Conan O´Brien aikoinaan naureskeli Trumpin hiuksille ja eleille, Oliverin huomio keskittyy siihen, että Trump puhuu epäselvästi ja valehtelee. Me haluamme puhutella ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita asioista, mutta eivät välttämättä seuraa niitä kovin tarkkaan. la st W ee k to n iG H t W itH Jo H n ol iv er / H Bo
10 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016
11 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 rauMan henki TeksTi: wilhelmiina palonen / kuvaT: lauri hannus Turun yliopistolla on yksikkö, joka on vanhempi kuin yliopisto itse. Ganalin, opetuspuutarhan ja 3D-tulostinten väliin mahtuu pienoismaailma, jossa juodaan oudosti nimettyjä drinkkejä. aislikon takaa nousee lentoon kaksi sorsaa. Kuvaaja ampuu molemmat punaisella muoviaseella. Koira nousee ruovikosta ja roikottaa raatoja tassuissaan. Paikalliset opiskelijat katsovat vieressä Nintendo Duck Huntin pelaamista vanhalla kolikkoautomaatilla. He kehuvat kohteliaasti tulosta. Seinään peliautomaatin viereen on teipattu lappu, johon on lyijykynällä kirjoitettu nimiä ja monikymmenkertaisesti parempia tuloksia. Iltapäivän aurinko paistaa ikkunoista sisään. Meille on juuri esitelty siisti opiskelijatila, joka on täynnä Turun yliopiston opiskelijoita, mutta me olemme kuvaajan kanssa ne, joihin viitataan “turkulaisina”. Kaikki muut opiskelevat täällä Seminaarinmäellä, yliopiston Rauman yksikössä. Filiaalissa, niin kuin sivutoimipisteitä neutraalimmin kutsutaan. Tässä tapauksessa sivutoimipiste on tosin useita kymmeniä vuosia varsinaista oppilaitostaan vanhempi. Rauman opettajankoulutus juhlii tänä vuonna 120-vuotisjuhlaansa. Siitä huolimatta Rauman hengellä ei ole aina tarkoitettu mitään akateemisuuden syleilyä. Vanhassa seminaarissa on vaalittu aivan erilaisia perinteitä. Peliautomaatin vieressä lojuvat yöpymistarpeemme nyssyköissä. Raumalaiset opiskelijat ovat luvanneet isännöidä meitä vuorokauden ajan. seMinaarin perintö Sivupöydällä raksuttaa jokin, joka näyttää valkoiselta laatikolta. Se on 3D-printteri. Vieressä opiskelija näprää virtapiirejä ja toinen häärää laserleikkurin äärellä. Olemme Teknikassa, rakennuksessa, joka on varattu suurelta osin käsityöopetuksen käyttöön. Tilat on juuri uusittu ja täältä tuntuu löytyvän kaikkea. “Anteeksi, anteeksi”, sanoo joku ja työntää kevaria ohitseni. Opetustiloissa on myös auto konepelti ammollaan. Sen avulla perehdytään moottorin toimintaan. Käsityöt ovat Rauman vahvuus. Erikoistuminen periytyy seminaarin ajoilta, jolloin käsitöiden, liikunnan ja musiikin merkitystä korostettiin. Seminaareja perustettiin ympäri Suomea kouluttamaan opettajia kansakouluihin, miehille oli omansa ja naisille omansa. Ylioppilaille koulutus kesti vain vuoden, muille pidempään. Yliopistoihin seminaarit liitettiin vasta peruskoulun kehittämisen myötä 1970-luvulla. Seminaarihenki tarkoitti pitkään tietynlaista vastavoimaa akateemisuudelle, eikä kasvatustieteen arvostus Raumallakaan ollut vielä muutama vuosikymmen sitten korkealla. Teknikan seinillä on korkealla katonrajassa satoja entisten opiskelijoiden omakuvia puuhun kaiverrettuna. Reliefeihin on työstetty niin menneiden vuosikymmenten silmälasikuin hiusmuotikin. Nyt juhlavuotta kunnioitetaan 120-vuotislapasen suunnittelukilpailulla. Kaikkien luokanopettajien koulutukseen kuuluu jonkun verran käsityöopetusta. Vuodenvaihteessa yliopistolla tehtiin päätös, jolla lopetetaan mahdollisuus opiskella käsityökasvatuksen perusopinnot Turussa, ja Educariumin tilat vapautetaan muuhun käyttöön. Aiemminkin varsinaisen käsityöopettajan pätevyyden saattoi lukea vain Raumalla. Osa opiskelijoista Turussa tuohtui päätöksestä, mutta Raumalle merkki oli hyvä. Yleensä sivuainemahdollisuudet karsiutuvat täällä, eivätkä toisessa päässä. Filiaaleissa kuunnellaan erityisen tarkasti sellaisia sanoja kuin poisvalinta. K
12 höveli tiMo P-Karjalan poliisi, Hyvä suhde, Höveli Timo, TKhullun tarrakirja, Turtles Rectum. Drinkkilista on pakko lukea monta kertaa lävitse. Ollaan jo alkuillassa ja paikalliset opiskelijat ovat johdattaneet meidät salakapakkahenkiseen Pub Hovinarriin. Se on aivan Seminaarinmäen kyljessä, lähellä, niin kuin kaikki täällä. “Mitä Höveliin Timoon tulikaan?” kysyy baarimikko, kun tilaan sellaisen. Hän suuntaa kysymyksen yleisesti kaikille, sillä kaikki paikalla ovat opiskelijoita ja tuttuja toisilleen. Paikan omistavat varsinaisesti ravintolayrittäjät, joilla on suurempi ravintola baarin yläkerrassa. Opiskelijat tienaavat myyntivuoroilla itselleen matkarahoja. Kerran vuodessa lähdetään jonnekin kauas. Baarin seinällä on kartta, johon on merkitty pisteillä matkoja ja vuosilukuja. Vietnamilainen paperihattu, surffilauta Hawaijilta ja ehkä kenialainen naamio roikkuvat seinillä matkamuistoina. Matkat tehtiin pitkään Pedagos-nimisen yhdistyksen nimissä, mutta se jouduttiin lakkauttamaan muutama vuosi sitten verosotkujen takia. Höveli Timo maistuu banaaniselta. “Se sai nimensä Timosta, joka tuli tänne kerran ja tilasi jokaisen listalla olevan juoman itselleen ja kahdelle kaverilleen”, kertoo neljännen vuoden luokanopettajaopiskelija Johanna Lähteelä. Muutkin tiskin ympärillä seisovat muistelevat auliisti drinkkien nimiin liittyviä tarinoita. Osa tarinoista on kulkenut opiskelijoilta toisille vuosia. Lähteelä pöytäseurueineen on tullut Narriin suoraan speksiharjoituksista. Kyseessä on Rauman toinen speksi, mutta Seminaarinmäellä on toiminut jo aikaisemmin ylioppilasteatteriyhdistys Qme. Speksiharjoitukset on järjestetty kulttuurikahvila Brummissa, joka on sekin aivan Seminaarinmäen kupeessa. Teollisuushenkinen tila on komea ja siellä on sopivasti lava. Pienellä paikkakunnalla yrittäjien kannattaa tehdä sopimuksia opiskelijoiden kanssa: opiskelijat saavat käyttää tilaa harjoituksiinsa ilmaiseksi. Toisessa pöytäryhmässä istuu fukseja, kolmannessa istutaan ryhmässä läppärin ympärillä. Osa on sisäpelivarusteissa, juuri sählyvuorolta tulleita. “Meillä on käynnissä tenttiin luku, huomenna on fyken koe”, huikkaa yksi seurueesta. Oluttuoppien takaa erottuvat kaaviot aineen eri olomuodoista. Aikoinaan seminaareissa valvottiin opiskelijoita tarkkaan vapaa-ajallakin. Pienellä paikkakunnalla henkilökunta on voinut kysellä opiskelijoiden tekemisistä naapureilta. Vielä 50-luvulla Rauman seminaarista saatettiin erottaa opiskelija määräajaksi oluen juonnin vuoksi. Neljästä pullosta tuli esimerkiksi yhdelle opiskelijalla neljän kuukauden rangaistus. Myöhemmin opiskelija kuulemma joi revanssina kurssikokouksessa pussikaljat Seminaarimäen nurmikolla. Rauma on edelleen pieni. Paikalla on kolme eiopiskelijaa, joista Lähteelä tunnistaa heti kaksi pariskunnaksi, joka poikkeaa opiskelijabaarissa usein. Opiskelijat järjestävät Narrissa myös omia tapahtumiaan. Muutaman kerran vuodessa kaikki paikan Opiskelijat tienaavat myyntivuoroilla itselleen matkarahoja. Kerran vuodessa lähdetään jonnekin kauas. Vietnamilainen paperihattu, surffilauta Hawaijilta ja ehkä kenialainen naamio roikkuvat seinillä matkamuistoina.
13 pöydät ja tuolit kannetaan pois ja paikalla pidetään bändin säestyksellä lavatanssit. Seminaarinmäellä oli pitkään toinenkin opiskelijoiden olohuone, joka pyöri samankaltaisen viritelmän varassa kuin Narri. Se oli yliopistorakennusten keskellä oleva Kuppila, jonka työntekijän Irma Järven kaikki tunsivat. Ja Järvi tunsi kaikki myös. Opiskelijat olivat järjestäneet apunsa niin, että jokaisen ensimmäisen vuoden opiskelijan piti tehdä päivän “kuppilavuoro”. Järvi koulutti siis avukseen kahvilaan joka päivä uuden ihmisen. Muutama vuosi sitten Järvi jäi eläkkeelle. Seuraajaa ei etsitty, koska toiminta tuli opiskelijayhdistykselle kalliiksi, ja lisäksi tilojen kanssa oli muitakin ongelmia. Seminaarinmäen tilakulut olivat pienelle yksikölle todella suuret. Esimerkiksi opiskelijatiloja järjesteltiin uudelleen ja opiskelijat menettivät mäellä olleen saunansa. Yliopisto luopui kolmesta rakennuksesta. Ajat olivat niin epävarmat, että opiskelijat pelkäsivät koko yksikkönsä lakkauttamista. Nyt näyttää kuitenkin taas valoisammalta. “Raumal o ihmise hyvä ol”, on kirjoitettu isolla miestenvessan seinään. Lounaissuomalaisittain ilmaistu kehu tuntuu oikeutetulta, kun lähdemme puolenyön aikaan Narrista. “Jojo, et sä sun lompakkoa halua mukaan ottaa”, huutaa joku peräämme, kun olemme kävelemässä jo kauemmas. Lähteelä juoksee takaisin noutamaan rahansa, jotka on unohtanut pöytään. kuluMat MarMorissa Aamulla seison valoissa, kun korttelin päästä yliopistolta köröttelee vanha Valmet puukuorman kanssa. Opiskelijaruokalan listalla lukee lapskoussi, raumalainen perinneruoka, joka on aikoinaan ollut erityisesti merimiesten suosiossa. Huomaan ties kuinka monetta kertaa vuorokauden aikana Porin Ässiä pilkkaavan tarran. Harhailemme kuvaajan kanssa sivukujilla ja tunnetta siitä, että on jossakin lomalla, on vaikea karistaa pois. Pienet asiat ympärillä muistuttavat koko ajan Rauman luonteesta kaupunkina. Seminaarinmäeltä on vajaan kymmenen minuutin kävelymatka Vanhan Rauman puutaloalueelle, joka on juuri sellainen kuin Unescon maailmanperintöalueet yleensä ovat: niistä on tottunut kuulemaan, mutta aina kun menee paikalle, vaikuttuu väistämättä. Suurten liikeketjujen poissaoloon havahtuu Rauman keskustassa. Leluja ja vaatteita myyvät yritykset, joiden logoihin silmä ei ole turtunut. ”Humppaa, foxia”, lukee puutalossa olevan tanssiravintolan ikkunateippauksissa. Joku on humpannut liikaa ja lyönyt oven lasin säröille. Pienen teatterin ovessa mainostetaan Danny-musikaalia. Rauman kaltaisille pienille kaupungeille yliopistolla on valtava vaikutus. Yliopistoihin kohdistuneet säästöt ovat saaneet Itä-Suomen yliopiston harkitsemaan oman filiaalinsa, Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen, lakkauttamista. Se on Rauman lisäksi yksi harvoista vanhoista jäljellä olevista entisistä seminaareista. Savonlinnan kaupungille asia on niin suuri, että kaupunginjohtaja Janne Laine on vedonnut julkisuudessa eduskuntaan, jotta se puuttuisi asiaan. Kaupunki on Raumalla tukenut yliopistoa huomattavasti isoissa ja pienissä asioissa. Tilakriisin aikana Raumallakin käännyttiin kaupungin puoleen. Nyt esimerkiksi opiskelijatilan kustannukset on järjestetty niin, että kaupunki maksaa niistä suuren osan. Vastavuoroisesti opiskelijat järjestävät kaupungille muutaman tapahtuman vuodessa, yleensä jotakin lapsille. Yliopiston henkilökunta oli mukana neuvottelemassa ratkaisua. Opiskelijoiden suhde Raumaan tuntuu myös olevan voimakas. Youtubesta löytyy opiskelijoiden muutama vuosi sitten tekemä esittelyvideo, joka on suunnattu muille opettajaksi opiskeleville. Oi Rauma on -kappaleen esittämistä on käyty kuvaamassa niin vesitornilla, kaupungintalolla kuin kaupungin rajallakin. ”Ol niingon gotonas”, lukee kyltissä tervetulotekstinä kasitietä pitkin ajaville. ”Meille se ei ole samantekevää, missä opiskelu tapahtuu”, sanoo yliopistonlehtori Lauri Kemppinen. Hän on toiminut Rauman viimeisenä laitosjohtajana ’Humppaa, foxia’, lukee puutalossa olevan tanssiravintolan ikkunateippauksissa. Joku on humpannut liikaa ja lyönyt oven lasin säröille. Pienen teatterin ovessa mainostetaan Danny-musikaalia.
14 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 Yhä useampi opiskelija kulkee melkein sata kilometriä Turkuun sivuaineidensa opintoihin. Vaihto-opiskelijoita on parin vuoden aikana ollut kuulemma Raumalla yksi. ennen kuin Rauman ja Turun opettajankoulutuslaitokset yhdistyivät. Paikallisuus näkyy hänen mukaansa osana raumalaisten opiskelijoiden mentaliteettia. Niin ei ole kaikkialla. Kemppinen pohtii Rauman mentaliteettia monelta kannalta. ”Täällä toisinnetaan selvästi vielä jotakin kansakoulusta periytyvää, vaikka opiskelijat itse eivät asiaa ymmärtäisi.” Perinteisiin esimerkiksi kuuluu, että henkilökunta ja opiskelijat viettävät yhdessä kevätjuhlaa ja puurojuhlaa. Vuosijuhlapäivänä sankarihaudoille viedään kulkueessa seppeleet. Rauman yksikön historia on erilainen kuin muun Turun yliopiston. ”Silloin kun raumalaisia opiskelijoita kaatui kansalaissodassa, Turun yliopistoa ei ollut vielä edes perustettu”, muistuttaa Kemppinen. Historian huomaa konkreettisesti, kun kävelee päärakennuksen kivisiä portaita ylöspäin. Marmoriin on kulunut selvät kuopat portaikon laitaan, jota pitkin on noustu siististi kaiteen viertä pitkin. Rauman yksikön nykyisenä johtajana toimii Jaana Lepistö. Hän on työskennellyt Raumalla pitkään, yli kaksikymmentä vuotta. “Rauma on tiivis, aika nopeaan reagointiin pystyvä yksikkö”, Lepistö kuvaa yksikön nykytilannetta. Raumalla on esimerkiksi nopeasti pystytty nostamaan lastentarhanopettajien koulutusmääriä, kun opetusja kulttuuriministeriöstä on sitä toivottu. Haasteiksi Lepistö nimeää sivuaineet ja kansainvälisyyden. Yhä useampi opiskelija kulkee melkein sata kilometriä Turkuun sivuaineidensa opintoihin. Vaihtoopiskelijoita on parin vuoden aikana ollut kuulemma Raumalla yksi. Sen lisäksi filiaalin epävarma asema on asia, josta Rauma ei pääse eroon. Maaliskuun puolenvälin jälkeen opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen antaa julkisuudessa taas lausunnon, jonka mukaan se, että 44 paikkakunnalla Suomessa on korkeakoulu, on edelleen liikaa. Rauma on pieni yksikkö, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää tutkimuksellisesti minään Turun yliopiston lippulaivana. Raumalla pienen yksikön tiiviyttä arvostetaan. Yhteisöllisyyttä kehuvat niin Kemppinen, Lepistö kuin professorina toimiva Jarmo Kinoskin. Kun hän puhuu Raumalla työskentelystä, positiiviset määreet toistuvat usein. ”Ihan kertakaikkisen mahtavat opiskelijat ja mahtavat työkaverit. Töihin on mukava mennä.” Hän kiittelee Rauman omanlaista profiilia ja vahvuutta varhaiskasvatuksen opetuksessa. Raumalla luokanopettajaja lastentarhaopettajakoulutuksia on kehitetty paljon yhteistyössä. Kun henkilökuntaan kuuluvien kanssa ottaa puheeksi seminaarihengen tai Rauman hengen, kaikki toteavat, että henki on muuttunut. Se mikä on ehkä ollut muutosvastaista, nurkkapatrioottista ja epäluuloista, on nykyisin yhteisöllistä ja avoimempaa.
15 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 kukoistava puutarha ”Tähän fiilikseen pääset niin vähällä / laumaeläimenä hali koulukäytävällä / aamulla demolle/ tänään muutamalle / tämän päivän darraa loiventavalle / välikuolemalla univelan maksan / ja joka kerta keltaset päälle vetää jaksan.” Oi Rauma on -kappaleessa opiskelijat kuvaavat, minkälainen heidän keltaisiin haalareihin pukeutuneen joukkonsa yhteishenki on. Rauman miesseminaarissa aikoinaan opiskelevat pojat eivät olisi ehkä ilmaisseet tunnettaan vastaavin riimein, mutta mäellä oli silloinkin vallaton ja lämmin henki. Tänäkin kesänä Seminaarinmäelle kokoontuvat tasan 60 vuotta sitten seminaarista valmistuneet ”jussit”, niin kuin miesjoukko itseään kutsuu. Yli puoli vuosisataa sitten valmistuneiden opiskelijoiden oli aikoinaan suoriuduttava pakollisesta maatalousharjoittelusta. Nykyään tulevien opettajien ei enää tarvitse tarttua kuokkaan, mutta mäellä on vielä Suomen mittakaavassa harvinainen jäänne: opetuspuutarha. Neljännen vuoden luokanopettajaopiskelija Jesper Lempiäinen esittelee tilaa. Hän toimii myös edaattorina Turun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistossa. Viime syksyn vaaleissa raumalaisia meni kolme läpi, kaksi kasvatustieteellisen tiedekunnan omalta listalta. Näistä Lempiäinen on toinen, mutta hän on hakenut edustajistoon ensisijaisesti raumalaisena. Filiaaleissa ollaan varautuneita ylioppilaskuntaa kohtaan. ”Mä olen toisinaan kokenut, että Rauma on jäänyt vähän sivuun Turun asioista”, Lempiäinen sanoo. ”TYY näkyy meillä lukukausimaksujen keräämisen ohella aika vähän.” Lempiäinen toimii lisäksi kaikkien Rauman opiskelijoiden yhteisen järjestön Opekkaan koulutuspoliittisena vastaavana. Nyt Lempiäinen on erityisen huolissaan siitä, että opettajankoulutuksen opetuksesta leikataan. Käytännön töissä lähiopetus on kallista ja sitä tarvittaisiin paljon. Tuntileikkaussuunnitelmat palautettiin kasvatustieteiden tiedekunnassa juuri valmisteluun. Ylioppilaskunta on vaihdellen jalkautunut filiaaleihinsa. Edustajiston kokous on pidetty Raumalla viimeksi vuonna 2011. Syksyllä 2013 ylioppilaskunta järjesti Raumalla poikkeuksellisesti omat vuosijuhlansa. Arjessa sadan kilometrin etäisyys tuntuu silti. Monessa asiassa on helpompi järjestää täällä itse kuin tehdä yhteistyötä Turun kanssa. Ei raumalaisten opiskelijoiden vappuun kuulu TYY:n puheenjohtajan lakituspuhe Taidemuseonmäellä. Täällä pidetään puheet itse Ganalin rannalla, ja heitetään sen jälkeen vuoden fuksi veteen. Sen jälkeen palataan lakit päässä Seminaarinmäelle. Kun katsoo Seminaarinmäelle kasvihuoneen lasin lävitse, raumalaisten ihastusta paikkaan on helppo ymmärtää. Pieni kasvihuone on aivan opiskelijatilan kyljessä. Ympärillä on omenapuita ja viljelypalstoja, joita hyödyntävät myös viereisen harjoituskoulun oppilaat. Täällä kasvaa kaikkea banaanista kaktuksiin, vaikka ulkona on vielä ohut lumipeite. •
Kyllähän nämä ovat aika kummallisen näköisiä. Yksi muoto, yksi väri. Valkoisia kuutioita kallion päällä. Eihän ne näytä asuttavilta. Silti niihin leimaudutaan.
17 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 TeksTi: Jouko luhTala / kuvaT: aleksi malinen Anna Jensen vie taidetta sinne, minne sen ei ajatella kuuluvan. ei MeillÄ, Mutta Muualla iotko ottaa tuollaisen asenteen, vaikka olet tyttö?” Näin tapasivat kysyä opettajat Anna Jenseniltä, kun tämä kyseenalaisti koulumaailmassa vallinneita käytäntöjä. ”Olin vähän outo lapsi ja nuori. En oikein osannut toteuttaa lapsen, tytön ja oppilaan rooleja. Tulin nopeasti tietoiseksi vallitsevista normeista ja niiden mahdottomuudesta. Siis siitä, miten epäreilusti normeilla säädellään asioita ja miten ahtaaseen muotoon ihmisiä yritetään sulloa”, Jensen muistelee. ”Mua on aina kiinnostaneet sellaiset asiat, joilla ei ole sanaa, ja joiden merkitystä ei ole tavallaan lukittu. Totta kai, jotta voidaan ylipäätään puhua asioista, tarvitaan jonkinasteisia yksinkertaistuksia. Mutta osalla tuntuu olevan aika kova tarve rajoittaa ihmisten käyttäytymistä laatikoilla ja lippalakeilla.” Ala-asteen luokkakokouksessa yksi vanha koulukaveri muisteli värikkäin sanankääntein, miten Jensen oli tarttunut mielestään syrjiviin käytäntöihin ”kuudesluokkalaisen feministisellä raivolla”. Asiaa eivät varsinaisesti edistäneet lähiökoulun opettajat, jotka kertoivat Jensenille päin naamaa tämän muun muassa nauravan epänaisellisesti. Vääränlaiseksi brändätyllä hekotuksella oli myös seuraamuksia. Se oli pätevä syy heittää Jensen ulos luokasta. ”Jotenkin toivoisin, että opetus on muuttunut, mutta en tiedä miten paljon siihen voi luottaa.” ”Taannun muuten edelleen aika helposti tuohon kuudesluokkalaisen feministiseen raivoon”, Jensen nauraa varoittavasti. katsomme ulos lähiökuppilasta. Harmaat tornitalot ovat piirittäneet meidät. Olemme loukussa. Ulkona ei näy yhtä ainoaa ihmistä. Näkymä on kuin hartaudella luotu symboli rumuudelle ja ihmisvihamielisyydelle. Tämä maisema kuuluu pahanlaatuiseen dystopiaan, ei suomalaiseen kaupunkiin. Jaan havaintoni. ”Ovathan ne kauniita”, Anna Jensen nauraa, ”mutta myös ahdistavia. Lähiö on mulle ja monille muille niissä kasvaneille tosi tuttu paikka. Lähes kaikilla on niistä se sama, jaettu mielikuva. Ne on niin tuttuja, että ne on jo outoja.” ”Yksi syy, miksi teen taidetta myös lähiöihin, on juuri niiden hämäryys. Ne yrittävät olla niin jäsennettyjä, mutta eivät sitten kuitenkaan ole. Lähiöihin liittyy paljon asioita, joita on ylhäältä päin vain koitettu meikata piiloon.” Jensen mieltää kodikseen nimenomaan urbaanin maiseman. Syykin on selvä. ”Pelkään luontoa”, Jensen hörähtää. ”Metsä ahdistaa. Mulla on aika vilkas mielikuvitus. Pelkään niitä mörköjä, joita puiden seassa vilisee. Kaupungissa on jotenkin vähemmän mörköjä ja enemmän virikkeitä. On liikettä, kulttuuria, muotoja, kerroksia. Tuntuu, että kaupunki mahdollistaa.” Jensen venyttää kaulaansa ja vilkuilee vielä kertaalleen betonibrutalismia, tuota modernistisen arkkitehtuurin kalpeinta suuntausta. ”No joo, kyllähän nämä ovat aika kummallisen näköisiä. Yksi muoto, yksi väri. Valkoisia kuutioita kallion päällä. Eihän ne näytä asuttavilta. Silti niihin leimaudutaan. Jos on kasvanut Soukassa, niin silloin on herkästi nimenomaan Soukasta, ei Espoosta. Toisaalta Espoo on muutenkin vähän epäpaikka. Se on sellainen kokoelma lähiöitä, jotka eivät puhu keskenään.” ”Kaikki lähiöt on jotenkin tehty niin, että elämä ja ihmiset toimivat ja tuottavat. Ihmiset on laitettu turvallisiin, ehjiin ja hygieenisiin tiloihin. Siellä sitten lisäännytään, ja lapset menevät vieressä oleviin päiväkoteihin ja kouluihin.” Ideologinen vire on vahva. Näin Suomi mainospapereissa toimii. Tehokkaasti ja turvallisesti. Korkeissa bunkkereissa asuu säännönmukaisia, työssä käyviä yhteiskunnan malliyksilöitä. Lähiöiden valtiksi mainitaan aina hyvät liikenneyhteydet. Renkailla ja raiteilla kuskataan ihmiset töihin ja takaisin nukkumaan. ”Ja kai tuo harmaa värityskin jotenkin sopii suomalaiseen sielunmaisemaan”, Jensen vielä lisää. Konemaisista tuottavuusunelmista huolimatta Suomeen on päässyt syntymään niin sanottuja ongelmalähiöitä. Jokaisella kaupungilla on omansa. Turun Varissuo, Tampereen Hervanta, itäinen Helsinki ylipäätään. ”Tuo on se lähiötaiteenkin ongelma. Se on ollut hierarkkista. Ylhäältä on sanottu, että tuo tuossa on huono lähiö ja sitä pitää kehittää. Lähiöitä käsitellään vahvasti maineen kautta, minkä takia niistä tulee helposti isoja möykkyjä, joiden kaikki asukkaat ovat muka samanlaisia.” ”Varissuolaiset ovat jo vähän sanoneet, että ’täällä on kyllä tehty jo tosi paljon, pitääkö täällä kaiken aikaa järjestää jotain?’ Tuo kuvaa hyvin tätä ongelmalähiön lähestymismallia.” Tyypillinen lähiötaideprojekti menee Jensenin mukaan jokseenkin seuraavasti: ensin valitaan lähiö, sitten sinne viedään ”lähiötaidetta lähiöihmisille”. Jensen moittii A ”
18 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 lähtökohtaa, jonka huonosti piilotettuna taustaoletuksena on se, että lähiöissä asuvilla olisi jotenkin heikommat valmiudet vastaanottaa taidetta kuin keskustassa röhöttävillä ihmisillä. ”Usein lähiöön tuodaan joku taiteilija, joka tekee jonkin näkyvän jutun. Se on helppo dokumentoida ja todeta, että tällä oli suoria vaikutuksia ja kaikilla oli kivaa. Toisaalta niihin projekteihin osallistuvat lähinnä ne ihmiset, jotka ovat muutenkin aktiivisia.” ”Lähiötaiteen ongelma on pikemminkin siinä, että niitä keskustaihmisiä, jotka tavallisesti käyvät näyttelyissä, ei saada liikkumaan edes sitä 15 minuuttia.” Kaupunkitaide mielletään Jensenin mukaan Suomessa edelleen kapeasti. ”Ollaan niin varovaisia. Vaikka meillä onkin prosenttitaidehankkeita, joissa taitelijat ovat mukana aluesuunnittelussa, niin niistäkin puuttuu rohkeutta.” ”Tehdään vain taiteen näköistä taidetta. Joku härpäke jossain. Jotain sellaista, jonka kaikki tunnistaa heti taiteeksi, sen sijaan että aidosti muokattaisiin ympäristöä.” Jos jotain freesiä tai omituista yritetään, on joku sammaloituva paperijyrä ensimmäisen tilaisuuden ilmaantuessa sanomassa ”ei sovi!” Näin on Jensenille käynyt silloinkin, kun muuan kulttuuripomo eräässä päivälehdessä uhosi edustamansa kaupungin jatkossa hoitavan taiteelle ja kulttuurille tiloja entistä jouhevammin. ”Vaati kuitenkin sellaisen neljän kuukauden sumplimisen, että löytyi joku tila.” Tiloja pitäisi löytyä kohtuullisen helposti. Suomessa on runsaasti toisen maailmansodan jälkeen kaupungistumisen yhteydessä pystytettyjä kouluja, kerrostaloja ja muita rakennuksia, jotka tätä nykyä joko rapistuvat tai ovat kokonaan käyttökiellossa. Jensenin ja Eliisa Suvannon Space Invaders -projekteissa hyödynnetään juuri tällaisia tyhjillään olevia tiloja. ”Vaikka jokin tila onkin käyttökiellossa, niin eikö sitä voisi hyödyntää edes jossain yhden viikonlopun tapahtumassa, jos lyhytaikainen käyttö ei ole oikeasti vaarallista? On hyvä, että huolehditaan turvallisuudesta, mutta voisiko välillä olla mahdollisuus joustaa?” ”Toisinaan tuntuu, että puuttuu tahtoa.” Mahdollistavasta tahtotilasta Jensen tarjoaa positiivisena esimerkkinä Poria, jossa hänen mukaansa ollaan hyvin avoimia kaikenlaisille uusille ideoille. Paikalliset instituutiot ovat aidosti yhteistyössä myös alakulttuuritoimijoiden kanssa. Tiloja sekä etsitään että tarjotaan aktiivisesti. ”Kun tottui tekemään töitä pääkaupunkiseudulla, niin oli itsestäänselvyys, että mitään ei voi ikinä tehdä – vakiovastaus oli aina ’ei!’. Lisäksi kaikki aina maksoi hirveästi. Porissa tajusin, että nämä jutut ovatkin mahdollisia. Onnistumisten inspiroimana olen koittanut muuallakin, että josko rakenteita saisi sittenkin muutettua.” Mitä taiteen pystytyspaikkoihin tulee, on Jensen viimeisen vuosikymmenen aikana havainnut lievää muutosta avoimempaan ja sallivampaan suuntaan. Niin sanotusta kulttuurikuplastaan tunnettu Helsinki ei tosin ole ollut tässäkään tapauksessa mikään lumien auraaja. Lähiötaiteen ongelma on pikemminkin siinä, että niitä keskustaihmisiä, jotka tavallisesti käyvät näyttelyissä, ei saada liikkumaan edes sitä 15 minuuttia.
19 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 ”Kun pääkaupunkiseudulla oli ’stop töhryille’ -kampanja vielä täydessä vauhdissa, niin monessa muussa kaupungissa sai maalata jo vaikka mitä.” Yleisesti ottaen kaikenlaista muutosta vaivaa riipivä hitaus. ”Suomessa pelätään uutta, mikä on viime aikoina saanut todella ikäviä piirteitä. Koulutuksella sitä voisi muuttaa, mutta sitäkään ei kohta enää ole.” ”miten voidaan edes ajatella, että mä teen taidetta maailmasta erillään?” Anna Jensen kysyy retorisesti, kun puhe kääntyy taiteen paikkaan suomalaisessa yhteiskunnassa. ”Hirveän usein taide, politiikka ja yhteiskunta erotellaan jotenkin toisistaan täysin erillisiksi asioiksi, mikä on mun mielestä tosi outoa.” Jensen on vahvasti sitä mieltä, että taiteilijoiden täytyy ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ministereiden ja ekonomistien tapaan. Kantaaottavuus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin alleviivaaminen. Jensen korostaa, että hän ei usko tyrkyttämisen tehoon. ”Suomessa taide ajatellaan jotenkin omaksi jutukseen. Taiteella on kuitenkin pitkä perinne yhteiskunnallisten tilanteiden purkajana ja rakentajana. On kummallista, miten taiteellinen tutkimus ajatellaan hirveän omalaatuiseksi puuhasteluksi, vaikka läpi ihmiskunnan historian taide on ollut osa tutkimusta.” Useiden muiden napakampaa otetta kaipaavien tapaan Jenseniä kismittää se, että silloin harvoin kun Suomessa erehdytään tekemään yhteiskunnallisia epäkohtia tarkastelevaa taidetta, niin sörkittävät ongelmat eivät ole kotimaista alkuperää. ”Valitaan meille vaarattomia kohteita, kuten vaikka intialainen lapsityövoima tai Ruotsin maahanmuutto-ongelmat.” ”Yhtään isommalle yleisölle tehty taide on aika usein vedetty suodattimen läpi. Ei haluta kritisoida. Ei haluta purra ruokkivaa kättä. On hirveän paljon helpompi tarttua epäkohtiin, jos ne ovat jossain muualla.” Poikkeuksena Jensen mainitsee suomalaisen sukupuolija seksuaalipoliittisen taiteen, jonka laajuuden ja ansiot Tom of Finlandista Mimosa Paleen hän auliisti myöntää. Osa kotimaisen taiteen kesyydestä on peräisin myös taidepolitiikasta. Isoilla toimijoilla teattereista gallerioihin on hirmuinen valta määrittää se, millaista taidetta valtavirralla on ylipäätään mahdollista kokea. Heillä on käytössään suurimmat näytökset, tunnetuimmat nimet ja rasvatuin markkinointikoneisto. Jensenin mukaan instituutioiden valta tiivistyy juuri esitysvalinnoissa. Näytetäänkö sitä, mitä suuren yleisön ajatellaan haluavan vai jotain, joka on ehkä piirun verran haastavampaa, mutta pureutuu mahdollisesti arkoihinkin kysymyksiin. ”Meillä tuputetaan laajasti joitain totuuksia, joihin me myös uskomme. Olen taiteen tekemisen ohella toiminut opettajana maahanmuuttajille. Heidän kanssaan keskustellessa tulee usein esille hyvinvointivaltion mureneminen. Suomessa annetaan laajalti edelleen ymmärtää, että esimerkiksi julkinen terveydenhuolto on huippuluokkaa. ’Eihän ole!’ vastaavat maahanmuuttajat, saapuivat he sitten mistä päin palloa tahansa. Mutta niin täällä silti kaikki sanoo.” Hiljaisuus. Mitä taiteen sitten pitäisi tehdä Suomelle vuonna 2016? ”Niin paljon kuin vain voi”, Jensen nauraa jälleen. ”Taistella olemassaolonsa puolesta. Taiteen, kulttuurin, ihmisyyden ja älyllisyyden puolesta.” • Anna Jensen ja Eliisa Suvanto: Ideoita Kaupunki, Galleria 3H+K, 30.4.–19.5. Space Invaders IV: Heterotopia, Matinkylä, 2.–5.6. Porin kulttuurisäätö: Saatanan Kesänäyttely, 9.–17.7. Suomessa annetaan laajalti edelleen ymmärtää, että esimerkiksi julkinen terveydenhuolto on huippuluokkaa. ’Eihän ole!’ vastaavat maahanmuuttajat, saapuivat he sitten mistä päin palloa tahansa. Mutta niin täällä silti kaikki sanoo.
20 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 televisio tuli kylÄÄn TeksTi: miikka rusi Vuoden 1984 lokakuusta lähtien Turun ylioppilaskylän ja yo-talojen asukkaat kerääntyivät tiistai-iltaisin television äärelle. Silloin ruudun valtasi opiskelijoiden oma kaapelitelevisio, jossa saattoi viikosta riippuen nähdä muun muassa Ylen tulevan uutisankkurin, itse tuotetun lännenelokuvan, kunnianhimoista kulttuurijournalismia tai Pekka Siitoimen. Reilun parin vuoden ajan toimineen kaapelikanavan nimi oli Kylä-TV, ja sen sisällön tuotti häkellyttävän aktiivisista vapaaehtoisista koostunut opiskelijayhdistys. ”emme tienneet sitä silloin, mutta meitä ympäröi kultainen 80-luku, suomalaisen yhtenäiskulttuurin viimeinen eheä vuosikymmen.” Taannoisessa Image-lehdessä kirjailija Juha Itkonen ajoittaa yhtenäiskulttuurin rapistumisen alun suunnilleen vuoden 1985 nurkille, jolloin Ere Kokkosen ohjaama Uuno Epsanjassa ilmestyi kotimaisiin elokuvateattereihin. Samaan aikaan kun Uuno ja vuorineuvos Tuura lensivät Marbellaan, Suomessa kaupalliset paikallisradiot ja kaapeliverkot olivat nousemassa haastamaan Yleisradion perinteistä monopoliasemaa. Turun opiskelijayhteisössä ajatus kaapelitelevisiosta oli syntynyt jo 80-luvun alussa. Olihan Ylioppilaskylässä, Suomen suurimmassa opiskelija-asuntokohteessa, ollut jo rakennusvaiheen alusta pitäen kaapeliverkko, jonka ulottuvissa oli yli 4000 potentiaalista katsojaa. verkko syntyy Kylä-TV:n kirjoitettu historia alkaa Turun ylioppilaslehdestä 6/1983, jossa TYY:n pääsihteeri Teppo Määttänen hakee opiskelijoiden kaapelitelevisiohankkeeseen aktiiveja, jotka omistautuvat asialle ”niin, että toiminta olisi ykkösharrastus”. Hanketta varten rekisteröitiin KYLÄ-TV R.Y., jonka perustajajäseninä olivat turkulaisten korkeakoulujen ylioppilaskunnat ja Turun Ylioppilaskyläsäätiö. Ylioppilaskyläsäätiö luovutti yhdistyksen haltuun toimitilat, studion ja lähettämön sekä hankki ohjelmien kaapeliverkkoon lähettämiseksi tarvitut laitteet. 80-luvulla televisiotoiminta oli kallista. Yhdistyksen ensimmäinen oma hankinta oli puoliammattilaiskäyttöön tarkoitettu U-matic low band -kuvauskalusto editointilaitteistoineen. Ammattilaisversion, high bandin, hinnalla olisi silloin loppukesästä 1984 saanut vaikkapa uuden auton. Low band puolestaan maksoi suunnilleen käytetyn kesäauton verran, reilu 10 000 markkaa. Silti yhdistys joutui hankkimaan sen osamaksulla. Kylä-TV:n ensimmäiset ohjelmat lähetettiin 16.10.1984. Juhlallisessa avajaislähetyksessä nähtiin muun muassa Ylioppilaskyläsäätiön puheenjohtajan haastattelu, videoelokuva Putoaminen ja illan päätteeksi ”videorockia”. Hieman köppäisestä tuotannosta, pienistä teknisistä vaikeuksista ja kiireellä kasatusta sisällöstä huolimatta tekijöiden oli vaikeaa olla hymyilemättä. Televisio oli tullut kylään. intoa eneMMÄn kuin taitoa Kylä-TV:lle oli myönnetty edustajistoissa vaatimaton 15 000 markan vuosibudjetti. Summasta ei jäänyt laitteiston ylläpitokulujen jälkeen itse televisiohankkeille nimeksikään. Kroonista rahapulaa la ur i H an n us
21 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 Osa aktiiviporukasta organisoi myös kahden viikon pikkubussimatkan Pariisiin, mutta mukaan ei valitettavasti saatu yhdistyksen ainoaa kuvauskalustoa. Se siitä kuvausmatkasta. lukuun ottamatta ilmaisulle ei ollut muita rajoitteita, mutta joitain perinteisiä televisiotoiminnan muotoja silti mukailtiin: Kylä-TV:n ohjelmistoon kuului joka viikko kanavan omat uutiset. Uutisstudio ei näyttänyt avaruusasemalta, teleprompterista ei ollut tietoakaan, eikä lähetystä voinut seurata netissä 360-asteisena. Uutistenlukija istui luokkahuoneen pöydän takana ja peräseinälle oli teipattu lavasteeksi kaksikielinen pahvi ”KYLÄTV BY-TV”. Uutisia juontanut Marjukka Havumäki muistelee: ”Lähetykset olivat hyvin kotikutoisia. Viikon aikana keräilin kaikenlaisia mielestäni mielenkiintoisia ’uutisia’, jotka liittyivät opiskelijoiden elämään: muutoksia ateriamaksuihin, Lapinlahden Linnut keikalla Kårenilla, Ylioppilaskylän asuntotilanne. Mitään kuvamateriaalia ei ollut, vaan kaikki uutiset luettiin kasvoilla. Uutistarjonta riippui täysin uutisankkurin omasta aktiivisuudesta ja kekseliäisyydestä.” Kylä-TV:n jälkeen Havumäki on tullut suomalaisille tutuksi Ylen uutistoimituksesta. ”Uutislähetykset tehtiin suorana lähetyksenä. Muuta yhtymäkohtaa nykyiseen työhöni ei olekaan”, hän toteaa. ”Kylä-TV oli yksi hauska kokemus matkalla kohti uutistoimittajan työtä. Intoa oli enemmän kuin taitoa”, Havumäki jatkaa. vÄrikÄs ohjelMisto Uutisten kylkeen tehtiin sellaisia ohjelmia, mitä toimituksessa kunakin viikkona haluttiin tehdä: lähetyksissä saattoi olla esimerkiksi sketsejä, dokumentteja, feature-juttuja ja keikkatallenteita. Kuvausretkiä suuntautui Turun alueen lisäksi toisinaan myös ulkomaille. Kesällä 1985 Kylä-TV kävi julkisen apurahan turvin kolmen viikon matkalla Länsi-Berliinissä dokumentoimassa paikallista vilkasta kulttuurielämää. Brysselistä tehtiin vastaava raportti keväällä 1986. Osa aktiiviporukasta organisoi myös kahden viikon pikkubussimatkan Pariisiin, mutta mukaan ei valitettavasti saatu yhdistyksen ainoaa kuvauskalustoa. Se siitä kuvausmatkasta. Kulttuurituotantoon kuului kunnianhimoista ohjelmaa. Suuria kotimaisia rock-festivaaleja tallennettiin henkilöhaastatteluineen, mutta toisaalta myös vaihtoehtokulttuuria, pienempiä keikkoja ja tapahtumia kuvattiin muun muassa Turun Kårenilla. Hanna Kangasniemi arvioi Tylkkärissä 14/1986: ”Kylä-tv:n jatkuvasti kehittyvä ohjelmisto on hyvää vaihtelua ainaisten Napakymppien ja kultaa sekä kimallusta -sarjojen turruttavaan jatkumoon.” Tuotannon erikoisempaa laitaa edustivat värikkäät reportaasit: niitä tehtiin esimerkiksi Matin ja Tepon studiolta sekä Pekka Siitoimen KansallisDemokraattisen Puolueen ”puoluekokouksesta” Naantalissa. Paikalla oli viisi ihmistä. Näyttäviä menopelejä ja pikkutarkkaa puvustusta (Viskibisnes/1986). Suomen Kansallissosialistisen puolueen ”puoluekokous” Naantalissa 1985. Istumassa puheenjohtaja Pekka Siitoin.
22 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 epÄtodennÄköinen Mestariteos Kylä-TV sai Helsingistä maksutta levitykseen joitakin Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksen elokuvia, mutta varsinaisia tapauksia olivat yhdistyksen itse tuottamat pitkät elokuvat. Niitä ilmestyi kaksi: western-elokuva Kultajuna Fort Montanaan (1985) ja gangsterielokuva Viskibisnes (1986). Niistä Kultajuna Fort Montanaan päätyi levityskierrokselle myös muille kotimaisille kaapelikanaville. Elokuva sai uutta mediahuomiota muutama vuosi sitten, kun se esitettiin osana Suomalaisen elokuvan festivaalien western-aiheista ohjelmistoa. Festivaaleilla siitä nähtiin ensimmäinen näytös yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ei ole varsinainen ihme, että elokuvasta kirjoitettiin eri lähteissä suurena ja hämmentävänäkin arkistolöytönä. Suomessa on laskutavasta riippuen tehty vaivaiset kuusi tai seitsemän lännenelokuvaa, joista Kultajuna Fort Montanaan on lajityypille ehkä uskollisin. Teos vaikuttaa paperilla melkein liian uskomattomalta ollakseen totta: Turussa, Vehmaalla, Ypäjällä, Jokioisissa ja osittain Ruotsissa kengännauhabudjetilla kuvattu western, jota elokuvan nähnyt Edvin Laine piti jonkinlaisena mestariteoksena. Se on järisyttävä saavutus huomioiden, että elokuvan käsikirjoittanut Rauno Halme kirjoitti alkuperäisen synopsiksen anniskeluravintolan servetille. Tai että elokuvan pääosassa on rosvojoukko, joka koostuu pelkästään naisista – ei erityisenä sukupuolipoliittisena kannanottona tai kommentaarina genren konventioihin, vaan siksi, että kukaan kuvauksiin osallistuneista miehistä ei osannut ratsastaa. kieltolain tuolla puolen Siinä missä Kultajuna Fort Montanaan -elokuvasta löytyy nykyisin jopa oma IMDB-sivu, Kylä-TV:n toinen suurtuotanto Viskibisnes on Googlellekin varsin tuntematon tapaus. Kultajuna Fort Montanaan -ohjaaja, Viskibisneksen tuottanut Veijo O.T. Järvinen onneksi muistaa elokuvan hyvin. Sitä kuvattiin samaan aikaan kun Järvinen työskenteli klaffipoikana ja apulaisjärjestäjänä Edvin Laineen viimeiseksi jääneessä elokuvassa Akallinen mies (1986). Hän kuvailee Viskibisnestä vauhdikkaaksi gangsterielokuvaksi. ”Viskibisnes oli Elina Jalkasen ohjaus osittain eri ja osittain samoilla näyttelijöillä, kuin ’Montanassa’. Siinä eletään noin vuotta 1930, eli kieltolain viimeisiä vuosia. Turkulainen rikollisliiga lähtee suurisuuntaiseen viskilastin salakuljetusoperaatioon, mutta virkavalta saa vihiä aiheesta.” Myös Viskibisneksessä käytettiin omalaatuisia kuvauslokaatioita. Fort Montanan kultajuna liikkui museorautatiellä, Viskibisneksessä kuljetaan vesitse. ”Vaikuttavin logistinen taidonnäyte oli varmaan elokuvan kohtaus, jossa kameravene, suuri salakuljettajien kaljaasi ja tullin tykkivene operoivat Piikkiön vesillä”, Järvinen paljastaa. Vinkki Suomalaisen elokuvan festivaalin järjestäjille: myös Viskibisneksen alkuperäiset U-maticit ovat Järvisellä tallessa. toiMinta lakkautetaan Syksyllä 1986 jäsenyhdistyksissä tehtiin odotettu päätös: Kylä-TV:n toiminnan taloudellinen tukeminen lakkautetaan vuoden loppuun mennessä. Jossain vaiheessa kymmenien vapaaehtoisten joukko oli kutistunut kouralliseen sitoutuneita tekijöitä. Harva opiskelijajärjestö esimerkiksi ryhtyi tekemään dokumentteja toiminnastaan ilman rahallista korvausta, vaikka niin oli toimintasuunnitelmassa visioitu. Budjetti oli ehkä jo alkujaan epärealistisen tiukka. Perustajat olivat kokeneet painetta esittää alisuuruista talousarviota, jotta mitään määrärahoja ylipäänsä myönnettiin ja toiminta näin ollen saatiin käynnistettyä. Kun realistisempaa budjettia yritettiin ajaa edustajistoissa läpi, kanava päätettiinkin lakkauttaa. Kaikkea ei kuitenkaan saa rahalla. Kylä-TV:n erikoisissa, joskus huvittavissa, välillä vakavissa, mutta erityisesti kekseliäissä ja liikuttavan rohkeissa projekteissa on kaikuja siitä, mitä loputtomalta tuntuvalla nuoruuden innolla ja ennakkoluulottomalla asenteella voi saada aikaiseksi. Useampi aktiivi on päätynyt myöhemmin erilaisiin televisio-, elokuvaja kulttuurialan ammatteihin. Järvinen myöntää muistelevansa 80-lukua ja Kylä-TV:tä kaiholla. ”Minähän nyt olen koulutukseltani historianopettaja, joten katson, että minulla on oikeus olla nostalginen.” • Arkistokuvat kuvateksteineen ovat Kylä-TV:n toiminnassa mukana olleen Veijo O.T. Järvisen kotiarkistosta. ”Kultajuna Fort Montanaan” -elokuvan näyttelijäkaartia Jokioisten museorautatiellä 1985.
23 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 Kultajuna Fort Montanaan vaikuttaa paperilla uskomattomalta ollakseen totta: Turussa, Vehmaalla, Ypäjällä, Jokioisissa ja osittain Ruotsissa kengännauhabudjetilla kuvattu western, jota Edvin Laine piti jonkinlaisena mestariteoksena. Paneelikeskustelu Kylä-TV:n studiolla: 2. ohjelmapäällikkö, myöhempi elokuvaohjaaja Peter ”Petski” Lindholm (keskellä) puhuu viisaita – tai jotain. ”Uutimet”: ”Rauni Mollberg” ohjaa uuden Tuntemattoman sotilaan talvikohtauksia Aurajoen jäällä (1985). Kylä-TV:n hutkivat journalistit ovat löytäneet saamelaismiehen, jonka pihalle Inariin harhautunut neuvosto-ohjus putosi (1985). Kuvassa 2. ohjelmapäällikkö Veijo O.T. Järvinen.
24 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 Huhuilla tuotetaan vaihtoehtoista tiedonvälitystä, ja vaihtoehtoinen tarkoittaa tässä samaa kuin uskomushoidoissa. Siinä on tärkeää oppositioasenne virallista totuutta vastaan. "venäjä tekee propagandahyökkäyksen Suomeen." Hätkähdyttävä otsikointi pysäyttää yhä, vaikka sen uutisarvo on hälvennyt. Lauseen sisältö on jo liian tuttu. Venäläisestä informaatiosodankäynnistä on Suomessa puhuttu puoli vuotta sen jälkeen, kun puolustusvoimien pääesikunnan tutkija Saara Jantunen julkaisi syksyllä 2015 teoksen Infosota . Siinä hän esitti Venäjän käyvän järjestelmällistä ja keinoja kaihtamatonta mediakampanjaa poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseksi. Jantunen esitti, että venäläismieliset ja eliittivastaiset tahot pyrkivät vääristelemään julkisten keskustelujen aiheita ja luonnetta Suomessa. Uutisiin nousseet väitteet herättivät huolta suomalaisten mahdollisuuksista varautua informaatiovaikuttamiseen. Suomen arvioitiin astuneen uudenlaisen propagandasodan aikaan. Tosin edellinen lainaus ei ole Infosodasta eikä sen synnyttämästä keskustelusta. Lauseen kirjoitti sanomalehtitoimittaja Jaakko Leppo kirjaan Propaganda – ratkaiseva ase . Teos ilmestyi alkuvuonna 1939, aivan talvisodan kynnyksellä. Propagandan käyttömahdollisuuksia käsitellyt kirja oli huolestunut Suomen turvallisuustilanteesta ja eritteli Venäjän historiallista propagandavaikuttamista. Leppo laskee onnistuneen propagandan piiriin esimerkiksi Viaporin komentajan antautumispäätöksen Suomen sodassa. propagandasta puHuttiin Suomessa varsin aktiivisesti 1930-luvun lopulla, jolloin Suomen arveltiin olevan propagandistisesti kehittymätön valtio. Puolustusvoimat alkoi järjestää toimittajille ja mainostajille erityisiä tiedotusalan kertausharjoituksia. Niihin Leppokin osallistui. Venäläispropagandasta huolestuminen ei siis ole Suomessa uutta. Muiden historiallisten ilmiöiden tavoin propaganda mukautuu kulloiseenkin aikaan ja tilanteeseen. Jo termi propaganda on taipunut moneen. Käsite syntyi 1600-luvulla katolisessa kirkossa, joka pelkäsi uskontokuntansa jatkuvaa hajoamista uskonpuhdistuksen seurauksena. ”Alun perin propagandalla on tarkoitettu sellaisen järjestön viestiä, joka vaalii jonkun sanoman tai opin puhtautta”, kertoo maanpuolustuskorkeakoulun opettaja Mikko Streng, joka on perehtynyt propagandan historiaan.”Myöhemmin termissä on alkanut viestin sijaan olla kyse menetelmistä, joilla sanomaa levitetään.” Mukautuvaista termiä on käytetty avoimestikin. 1930-luvun Suomessa propaganda edusti mainonnan kaltaista markkinointia. Esimerkiksi joukko maan viestintäammattilaisia perusti erillisen järjestön edistämään Suomen maakuvaa. Varhainen maabrändiyhdistys nimettiin Propagandaliitoksi. Maailmansotien aikaan valtiot tarttuivat innokkaasti propagandaan. Vastustajia mustamaalannut viestintä leimasi käsitteen hyökkääväksi ja valheelliseksi toiminnaksi. Termin käyttö haudattiin. ”Termiä käytetään enää lähinnä silloin, kun viitataan historiaan tai syytetään jotakuta toista valheellisen tiedon levittämisestä”, Streng arvioi. käsitteenä propaganda tuntuukin kaukaiselta, maailmansotien aikaiselta. Siltä ajalta on myös kotoisin suomalaisten viimeisin omakohtainen kokemus sotapropagandasta. Heti talvisodan alettua Neuvostoliitto pyrki aggressiivisella propagandalla iskemään kiilaa sisällissotamuistojen erottaman kansan keskuuteen. Propagandaan kohdistuneet pelot osoittautuivat turhiksi. Suomen kansa taisteli kuuluisat sataviisi päivää huomattavan yhtenäisenä. Vielä maailmansotien aikana propagandan keskeisin elementti oli perussanoman toistaminen. Tämä vastasi ajan viestintäkäsityksiä: koska ihmisten oletettiin olevan hyvin alttiita virikkeille, yksinkertaisen toiston uskottiin riittävän sanoman hyväksymiseen. Talvisodassa Neuvostoliiton viesti kompastui yksinkertaisuuteen ja siihen, ettei sanomaa kohdennettu suomalaisille. Sodan alussa neuvostoarmeija väitti löytäneensä valtaamiltaan alueilta suuria kuvia pääministeri A.K. Cajanderista, jotka olisivat vastanneet Stalinin henkilökulttia Neuvostoliitossa. Kun toistettava sanoma ja todellisuus eivät Informaatiovaikuttaminen tuntuu internetin ongelmalta, mutta sota-ajan sensuurin keskellä sitä vasta huhuja levitettiinkin. TeksTi: ilkka hemmilä / kuviTus: konsTa hormia herMosodanpoteroissa
25 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 kohdanneet, karikatyyrisestä propagandasta tuli epäuskottavaa. ”Neuvostoliiton Suomeen kohdistama propaganda oli hirvittävän jäykkää ja tökeröä läpi sodan", summaa Tuomas Tepora. Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa työskentelevän historiantutkijan tuorein tutkimus käsittelee talvisodan aikaista mielialaa Suomessa, erityisesti siviiliväestön parissa. Tepora havaitsi, että suomalaisten yhtenäisyyden joukkoon mahtui runsaasti epävarmuutta, jota sota-aika synnytti ja sensuuri ruokki. Puutteellisen tiedonkulun aikana kömpelökin propaganda eli omaa elämäänsä. Teporan arvion mukaan suuri osa sodan aikana liikkuneista huhuista oli todennäköisesti peräisin Moskovan radion suomenkielisistä propagandalähetyksistä. "Huhut eivät välttämättä aina olleet haitallisia, eivätkä huhujen levittäjät itse aina uskoneet niihin. Huhut olivat vaihtoehtoista tietoa – tavallaan juoruilua aikana, jolloin normaalit tiedonvälityskanavat eivät toimineet." Suomalaiset täyttivät huhuilla sensuurin synnyttämää epätietoisuutta. Informaatiopimennossa mikä tahansa väite kelpasi niin tiedonjyväksi kuin ajanvietteeksikin. Huhu ei saanut voimaansa sisällöstä vaan kertomuksen levittämisen merkityksestä: valtion tiedonvälitysmonopolin haastamisesta. "Huhuilla tuotetaan vaihtoehtoista tiedonvälitystä, ja vaihtoehtoinen tarkoittaa tässä samaa kuin uskomushoidoissa. Siinä on tärkeää oppositioasenne virallista totuutta vastaan." juuri merkitykset ja tarinat ovat Mikko Strengin mukaan tärkeitä työkaluja nykyajan mainonnassa ja propagandassa. Tiedottajat ovat havainneet, että tarinat vetoavat ihmismieleen pelkkää toistoa paremmin. Ylipäänsä ymmärrys ihmismielen toiminnasta ohjaa viestintäteorioiden kehitystä. Viestintään vaikuttaa myös teknologia. Nykypäivän avoin somemaailma tarjoaa hyvin toisenlaiset keinot viestinnälle kuin sotavuodet viime vuosisadan alkupuolella. Viestintäkeinot ovat monipuolistuneet, ja mediat ovat sirpaloituneet palvelemaan pieniä intressiryhmiä. Tiedon tuottaminen, seuraaminen ja jakaminen on paitsi välitöntä myös persoonallista. "Viestinnällinen kenttä on pirstoutunut mikrotason tarinoihin, joita on valtava määrä. Nykyinen informaatioteknologia antaa mahdollisuuksia kaikennäköisille toimijoille, myös yksittäisille ihmisille", Streng kuvailee. Kuka tahansa voi siis päästä ääneen tarinoineen, kokemuksineen ja uskomuksineen. Tarinat vetoavat lukijoihin ja kuulijoihin, jotka voivat samaistua kertojan elämäntilanteeseen. Omakohtaisuus myös haastaa perinteisten mediayhtiöiden uutisoinnin sisällöt ja tavat. Huhujen tavoin ne tarjoavat vaihtoehdon auktoriteettien sanomalle. Vaikka netissä kiertävien uskomusten sisältö on varsin erilainen kuin sotahuhujen, Tuomas Tepora näkee niiden tarkoitusperissä samanlaisia piirteitä. Huhut nimittäin vetoavat ihmisiin ajasta, paikasta ja henkilökohtaisesta taustasta riippumatta – vain huhujen sisällöt vaihtelevat. "Yhdysvaltalaistutkimuksessa huomattiin, että toisessa maailmansodassa huhuihin uskoi niin koulutettu kuin kouluttamaton väestö. Eri ihmisryhmillä vaan meni läpi erityyppisiä juttuja. Hallitukseen luottaneet uskoivat huhuihin, joissa huijarit käyttivät sota-ajan palveluita hyväkseen. Epäuskoisesti virkavaltaan suhtautuneet puolestaan uskoivat huhuja, joiden mukaan valtiovalta pimitti tietoa ja niin pois päin. Huhut vastasivat kertojansa maailmankuvaa ja vahvistivat sitä." kilpailevat henkilökohtaiset näkemykset ovat propagandistille oivallinen temmellyskenttä. Ne antavat mahdollisuuden kääntää yhteiskunnan avoimuuden itseään vastaan. ”Mitä suljetumpi yhteiskunta on, sitä avoimempaa propaganda voi olla. Mitä avoimempaan yhteiskuntaa siirrytään, sitä paremmin se on pidettävä piilossa. Nykypäivän maailmassa on hyvin vaikea tunnistaa jokin asia propagandaksi. Propagandalta tuntuvan väitteen taustalla saattaa olla yksittäisen ihmisen ajatus, jonka hän haluaa vain tuoda julki,” Streng pohtii. Propaganda on terminä käynyt epämuodikkaaksi tutkijoidenkin parissa. Saara Jantunen puhuu kirjassaan informaatiovaikuttamisesta. Siinä on kyse julkisuudessa käytävän keskustelun aiheiden ja niiden tulkinnan ohjaamisesta. Yhdestä tapahtumasta luodaan tarkoituksella kilpailevia kertomuksia. Ken saa oman tulkintansa määräävään asemaan, kykenee hallitsemaan käsityksiä todellisuudesta ja sitä kautta saavuttamaan päämääränsä. Vaikka propagandisti ei kykenisi luomallaan narratiivilla käännyttämään vastaanottajaa puolelleen, hän voi silti kyetä tuottamaan epävarmuutta todellisuuden luonteesta. Esimerkiksi Venäjän toiminta Ukrainassa nojaa sodan luonteen häivyttämiseen. Infosota edeltää ja täydentää perinteisiä taisteluja. Propaganda on siis sekä kuollut että elämässä kukoistuskauttaan. Kuplayhteiskunnassa elävät senkaltaiset laiskat stereotypiat, joilla Neuvostoliitto yritti talvisodassa ratsastaa. Perinteinen käsitys talvisodassa yhtenäistyneistä suomalaisista tuntuu nykypäivän eripuraisuudessa tervetulleelta. Tepora tosin muistuttaa, että talvisodan henki vaati myös pohjatyönsä. "Usein unohtuu, ettei talvisota itsessään takonut kansaa yhtenäiseksi. Kansa oli alkanut eheytyä jo 1930-luvun aikana. Nykyään sen sijaan ollaan menossa eri suuntaan: kun talvisodan alla kansa oli yhtenäistymässä, niin nyt puhutaan eriytymisestä." Ennen kaikkea talvisodan hengen peräänkuuluttaminen nykyhetkeen ontuu, koska sota-ajan kokemusmaailma on radikaalisti erilainen kuin rauhan ajan. Siksi Tepora varoittaa liian yksioikoisista keinoista oppia historiasta. "Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos talvisodan hengestä pystytään löytämään positiivisia eteenpäin katsovia arvoja, mutta on aika vaarallista hahmottaa menneisyyttä pelkän sodan kautta." Kun Jaakko Leppo halusi parantaa Suomen turvallisuustilannetta, hän lähestyi ongelmaa oman aikansa median ehdoin. Lepolle ratkaisu Suomen puutteelliseen propagandavalmiuteen olisivat olleet ammattilaiset, jotka olisi koulutettu vastaamaan maan virallisesta propagandasta. Nykypäivän infosodassa toimijoita eivät kuitenkaan ole pelkät valtiot. Harhatietoa laativat ja levittävät myös yksilöt. Sen vuoksi disinformaation kitkemisen keinona puhutaan lähdekriitikin ja medialukutaidon opettamisesta kansalaisille. Näiden oppien ohella Mikko Streng toivoo ihmisten sitoutumista yhteiskuntaan. Sitä edesauttaa hänen mukaansa viranomaisasioinnin luontevuus. Kohdatessaan viranomaisen kansalaisella on mahdollisuus kokea, että hän tulee ymmärretyksi ja kuulluksi. ”Luottamus on yhteiskunnan koossapitävä voima, niin kuin minkä tahansa sosiaalisen ryhmän. Jos kasvattaa aitoa luottamusta järjestelmää kohtaan, se ruokkii positiivista mielikuvaa järjestelmän toimivuudesta.” Saara Jantunen puolestaan ehdottaa oman kirjansa päätteeksi avoimen yhteiskunnan arvoihin sitoutumista. Sen hengessä hän kehottaa suomalaisia ensi töikseen siivoamaan luurangot kaapeistaan. •
26 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 petos tuottaa MeteliÄ TeksTi: esa kosTeT / kuvaT: miika Tiainen Opintotuen leikkaukset saivat opiskelijat jalkautumaan Helsingin kaduille. Megafonien vihaisten huudahdusten välistä kuului turhautuneita ja pelokkaitakin kommentteja yhteiskunnan eriarvoistumisesta ja kasvavan lainataakan kummittelusta. Bussissa on vielä kymmenkunta paikkaa vapaana. Suurin osa matkustajista istuu arkivaatteet päällään, mutta joukossa näkyy myös muutamia haalareita ja ylioppilaslakkeja. Tunnelma on rauhallinen ja odottava. Tämä porukka voisikin olla valmistautumassa jonkin ainejärjestön kevätretkeen, jota on suunniteltu yhdessä koko lukuvuosi. Mielikuvan rikkoo yksi matkustajista, joka yrittää sovitella kädessään olevaa pahvikylttiä johonkin, ettei se tallautuisi lattialla. Kyltin viesti on napakka: ”I’m angry”. Auto hurahtaa käyntiin, ja matka Turun tuomiokirkolta Helsingin Senaatintorille alkaa. Perillä odottaa muutama tuhat kohtalontoveria, joita kaikkia ärsyttää sama asia. Ensin oli koulutuslupaus, sitten tuli koulutuspetos. Palataan hetkeksi viime kevääseen. Eduskuntavaalit ovat tulossa, ja Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) sekä Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto (SAMOK) käynnistävät #koulutuslupaus-kampanjan. Kampanjan ideana on kerätä poliitikoilta lupauksia opiskelijoille tärkeisiin asioihin. Tavoitteita on neljä: 1) maksuton koulutus, 2) YTHS kaikille korkeakouluopiskelijoille, 3) opintotukea ei heikennetä, 4) koulutuksesta ei leikata. Kaikkien tulevien hallituspuolueiden puheenjohtajat esiintyvät somekampanjassa koulutuslupauskyltit käsissään. Opiskelijat iloitsevat siitä, että kaikki puolueet näyttävät olevan yksimielisiä koulutuksen tärkeydestä yhteiskunnalle ja valmiita tekemään sen mukaisia päätöksiä. Toukokuun lopussa tärähtää. Juha Sipilän hallitus laatii hallitusohjelman, jossa opiskelu, tiede ja koulutus ovat säästökohteiden kärjessä 541 miljoonan euron leikkauksilla. Opintotuen kokonaissäästötavoitteeksi ilmoitetaan 150 miljoonaa. Pari kuukautta aiemmat vakuuttelut koulutuksen koskemattomuudesta vaihtuvat ministerien pitämissä lehdistötilaisuuksissa sanoiksi kuten ”uudistus”, ”kipeä” ja ”talkoot”. hullunkivat viisikyMppiÄ Helsingin mielenosoitukseen on arvioitu saapuvan jopa kymmenentuhatta opintotuen heikennystä vastustavaa mielenosoittajaa. Senaatintorilla on karkeasti arvioituna ehkä puolet tästä, mutta mekkalaa syntyy silti ihan kiitettävästi. Ennen varsinaisen mielenosoitusmarssin alkamista torilla harjoitellaan protestihuudahduksia. ”Näpit irti”, megafonista kajahtaa. ”Opintotuesta!” väkijoukko huudahtaa vastaukseksi. Huudahdukset ovat tuttuja jo viime kesän mielenosoituksesta, jolla reagoitiin uuteen hallitusohjelmaan. Tällä kertaa katalyyttinä toimi selvitysmies Roope Uusitalon raportti opintotuen uudistamisesta.
27 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 Jyväskylän yliopistossa taloustieteen professorina työskentelevä Uusitalo esitti helmikuun lopussa luovuttamassaan raportissa useita muutoksia opiskelijoiden toimeentuloon. Uusitalon esittämässä mallissa hallituksen määrittämä 150 miljoonan euron säästö opintotuesta toteutettaisiin leikkaamalla opintorahaa ja vähentämällä tukikuukausia. Jos esitys ajetaan läpi, vähenee korkeakouluopiskelijan opintoraha 250 euroon nykyisestä 303–336 eurosta. Suurin mahdollinen tukikuukausien määrä putoaisi nykyisestä 64 kuukaudesta 54 kuukauteen. Samalla opintolainan takausta nostettaisiin 400 eurosta 650 euroon kuukaudessa. Muutoksen toteutuessa korkeakouluopiskelijalla olisi siis mahdollisuus saada opintotuen ja -lainan yhdistelmällä enemmän kuukaudessa kuin nykyisin, mutta koko potista suurempi osa olisi lainarahaa. Opintotuen lainapainotteisuuden lisääminen on herättänyt runsaasti kritiikkiä. Monet mielenosoitukseen saapuneista opiskelijoista pelkäävät henkilökohtaisesti liian raskasta velkaantumista ja yleisemmin lainapainotteisuuden syövän koulutuksen tasa-arvoa. ”Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus opiskella riippumatta vanhempien varallisuudesta ja ilman, että on valmistuttuaan hirveissä veloissa”, toteaa Jyväskylästä mielenosoitukseen lähtenyt englannin kielen opettajaksi valmistuva Akseli. Opintolainan ottamista puoltavissa argumenteissa toistuu usein ajatus opiskelusta henkilökohtaisena sijoituksena. Opiskelu ja tutkinnon suorittaminen nähdään yksilön omana etuna, minkä vuoksi myös opiskelun rahoituksen katsotaan olevan ensisijaisesti opiskelijan omalla vastuulla. Niinhän opinnot ennenkin rahoitettiin: lainalla. ”Mun mielestä se argumentti, että opiskelu on vain satsaus itseensä, ei pidä ollenkaan paikkansa. Se on satsaus meidän yhteiskuntaan.” Uusitalon selvityksessä on toki kiristetty myös opintolainan hyvityksen ehtoja, sillä nykyisestä omavastuun ylittävän osuuden 40 prosentin hyvityksestä siirryttäisiin selvitysmiehen mallissa 30 prosentin hyvitykseen. Mutta mikä lainan ottamisessa pelottaa, jos on valmistumassa hyvin työllistävään ammattiin kuten opettajaksi? ”Se on se epävarmuus, kun ei voi ikinä varmaksi tietää, mitkä alan työnäkymät on vähän ajan päästä. Että mitä jos jääkin tyhjän päälle, ja sitten pitäisi maksaa lainaa takaisin. Sen takia vähän jännitti, kun piti itse ottaa ensimmäinen lainaerä.” ”Ja onhan se koko ajan semmoinen paine, vaikka pystyisikin sitä lainaa maksamaan pois, niin ihan hullunkiva aloittaa uusi elämänvaihe viidenkymmenen tonnin lainalla”, jatkaa suomen kielen opettajaksi opiskeleva Emmi. Hallituksen asettamat säästötoimenpiteet voisi Akselin mielestä toteuttaa ilman, että leikataan yhteiskunnan vähävaraisimmilta. ”Olisin kyllä itse valmis maksamaan vähän enemmän veroja töihin päästyäni, jos sillä vältettäisiin tämä opiskelijoilta ja muilta vähäosaisilta leikkaaminen.” Mihin työelÄMÄÄn? Paikalla on myös niitä, jotka suhtautuvat skeptisesti omiin työllistymismahdollisuuksiinsa. Kirjastoja informaatioalan opiskelija Simo Suominen tuhahtaa kysymykselle siitä, miten ehdotetut muutokset vaikuttavat opiskelijoiden työelämään siirtymiseen. ”Siis mihin työelämään ne lähtevät? Ainakin omat kaverit, joilla on opinnot viivästynyt, niin niillä se on johtunut siitä, ettei ole töitä. Parempi se on siinä tilanteessa olla opiskelija kuin työtön.” Suominen on itse rahoittanut opiskeluaan työskentelemällä muun muassa kiinteistönhoitajana ja päiväkerhojen vetäjänä kouluissa. Pääprioriteetti on kuitenkin ollut valmistumisessa, minkä vuoksi töitä on voinut tehdä vain rajallisesti. Lainaa Suominen ei ole tähän mennessä nostanut. Eikä taida nostaakaan puheista päätellen. ”Yksityinen laina voi muodostaa kuplia siinä missä valtionlainakin. On tekopyhää kaksinaismoralismia puhua siitä, miten valtionlaina on pahasta ja ajaa samaan aikaan opintotukea lainapainotteisemmaksi.” ”Olen ihan vakuuttunut siitä, että suomalaiset eivät olisi äänestäneet tällaista politiikkaa, jos olisivat tienneet nämä seuraukset ennen vaaleja. Tämä koulutuslupaus oli yksi härskeimpiä valehteluja Suomen politiikan lähihistoriassa, aivan omaa luokkaansa.” Haastattelun päätteeksi Suominen puristaa kättä ja ojentaa lappusen. Siinä neuvotaan saapumaan tälle paikalle myöhemmin samana iltapäivänä marssiin, jossa vaaditaan hallituksen hajottamista. laulu ja retoriikka raikuvat Väkimassa valuu hitaasti Aleksanterinkatua pitkin Mannerheimintielle ja kohti lopullista määränpäätä, Kansalaistoria. Megafoneista kaikuu vähän väliä etukäteen harjoiteltuja lauluja. ”Joulu on taas” -kappaleen melodia taipuu uusiin sanoituksiin maaliskuisen Helsingin vihmassa: ”Tänään nostetaan, tänään nostetaan, helvetin paljon lainaa. Huomenna on, huomenna on, helvetin iso velka!” Kadun varrelle on pysähtynyt ihmisiä ihmettelemään ohi marssivien opiskelijoiden virtaa. Bussipysäkillä istuva iäkäs rouva katsoo kulkuetta ja hymyilee. Kansalaistorilla hengennostatus jatkuu koulutuslupauksen pettämisestä muistuttavilla huudoilla. Ylioppilaskuntien hallitusten edustajat pitävät puheita samalla, kun paikalle odotellaan kansanedustajia. Jokainen puolue saa yhden puheenvuoron. Puheiden vastaanotto mukailee odotuksia. Hallituspuolueiden edustajat saavat osakseen buuauksia ja satunnaisia räkätyksiä, kun taas oppositiopuolueiden edustajille hurrataan opiskelijoiden viimeisenä toivona. Oppositio käyttää paikkansa viisaasti ja tehokkaasti. Roope Uusitalon selvityksessä ei ole mitään mainintaa opintotukeen sisältyvän asumislisän kuukausimäärän leikkauksista, mutta silti oppositioedustajien puheissa toistuu viittaus neljäsosan leikkauksiin opiskelijan toimeentulosta. Käytännössä selvitysmiehen ehdotusten toteutuminen tarkoittaisi asumislisään oikeutetuille opiskelijoille noin kuudesosan leikkausta toimeentuloon, jos opiskelijan toimeentulon tulkitaan koostuvan opintorahasta ja asumislisästä. Kuudesosan leikkaus on sekin paljon, mutta neljänneksestä puhuminen on tässä tapauksessa silkkaa retoriikkaa. Puheet päättyvät, ja Turusta saapuneet mielenosoittajat alkavat pakkautua takaisin busseihin. Kotimatka sujuu lähes täydellisessä hiljaisuudessa – kaikki on selvästi annettu ja jätetty kentälle. Pitkän päivän päätteeksi auto kaartaa takaisin lähtöpisteeseensä Turun tuomiokirkon eteen. Juuri sille paikalle, mihin opiskelijamielenosoituksen kuuluukin päättyä: Mikael Agricolan lukemisesta väsyneiden silmien alle. • Osa juttuun haastatelluista halusi esiintyä pelkällä etunimellään. Yksityinen laina voi muodostaa kuplia siinä missä valtionlainakin. On tekopyhää kaksinaismoralismia puhua siitä, miten valtionlaina on pahasta ja ajaa samaan aikaan opintotukea lainapainotteisemmaksi.
28 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 söpöily edellÄ luontoon Luontodokumentteja katsotaan nykyään sinfoniaorkesterin säestyksellä jäähalleissa. Siellä uskalletaan puhua rahasta, mutta ei jääkarhuista. TeksTi: esa kosTeT / kuviTus: konsTa hormia On helpompaa markkinoida koko perheen viihde-elämystä, jollei esitys sisällä mitään sellaista, josta ekoarvoista piittaamaton katsoja voisi pahoittaa mielensä. BBC:n palkitusta Planet Earth -luontodokumenttisarjasta tiristetään rahanoroja vielä kymmenen vuotta sarjan ensiesityksen jälkeen. Sarja on tuotu kodin yksityisyydestä julkisiin tiloihin elävän musiikin avulla: Planet Earth -konserteissa valkokankaalla koikkelehtivia pingviinejä ja söpösteleviä jääkarhun poikasia säestää sinfoniaorkesteri. Suomessa Planeettamme Maa -esitykset nähtiin maaliskuun alussa Helsingissä ja Turussa. Dokumenttisarjasta tutuista kohtauksista on kuorittu parhaat päältä ja paketoitu helposti sulatettava viihdesetti. Kokoelma koostui muutaman minuutin videopätkistä, joita kieltämättä tarjottiin joka euron edestä. Esitys venyi väliaikoineen noin kolmetuntiseksi, josta uutta materiaalia taisi olla 5–10 minuuttia. Esitystä katsoessa tuntui välillä siltä kuin kuulisi tuotantoyhtiön neuvottelutilan pöytään kopisevien sormien paukkeen jakkupukujen ja kauluspaitojen miettiessä, miten vähän alkuperäiseen materiaaliin voidaan lisätä uusia elementtejä ja silti myydä paketti kuluttajalle ennennäkemättömänä elämyksenä. Toisaalta onhan kierrättäminen ekologista ja siksi mainiosti aiheeseen sopivaa. Maan elämän monimuotoisuuden esittämiselle on nyt paremmat markkinat kuin kymmenen vuotta sitten sarjan ilmestyessä. Kasvava huoli planeetan tulevaisuudesta on tuonut uutta nostetta luontodokumenteille, jotka muistuttavat siitä, mitä kaikkea voidaan menettää. Suomalaisten järvien elämään keskittyvä Järven tarina nousi juuri kaikkien aikojen katsotuimmaksi kotimaiseksi dokumenttielokuvaksi. Elokuvateatterien penkkimäärillä mitattuna Järven tarina viiletti ohi esimerkiksi Sel8nne -dokumentista, jota toivottavasti kukaan ei koskaan keksi esittää jäähallissa sinfoniaorkesterin säestyksellä. Luontodokumentin tekijöiden on oltava nykyään yhä tietoisempia teoksensa sijoittumisesta tieteen, viihteen ja ympäristöpoliittisen vaikuttamisen tasoilla. Rajat näiden välillä ovat usein epäselviä, eivätkä kategoriat ole välttämättä toisiaan poissulkevia. Tieteen, viihteen ja poliittisuuden taidokas yhdistely on nimenomaan alkuperäisen Planet Earth -sarjan suurimpia vahvuuksia. Sarjassa on tilaa sekä leikkiville leijonanpennuille että kuville lämpenevän ilmaston vuoksi jatkuvasti ohenevaan merijäähän uppoavista jääkarhuista. Turussa nähdystä esityksestä oli sen sijaan siivottu pois yleisöä mahdollisesti häiritsevät kiusalliset muistutukset ihmisen aikaansaannoksista. Yksi epäsuorasti kantaa ottava videopätkä oli jätetty ohjelmistoon: video jääkarhun uuvuttavasta saalistusretkestä loppumattomalla merellä ilman jäälauttojen tarjoamia levähdyspaikkoja. Sarjan nähneille tai muuten ilmastonmuutoskeskustelua seuraaville kuvan poliittinen lataus on ilmeinen. Entä jos katsoja ei tunne esityksen kontekstia kovinkaan hyvin, eikä aihetta avata mitenkään toisin kuin alkuperäisessä sarjassa? Tällöin kuvan symbolisuus katoaa ja jäljelle jää vain esteettisesti miellyttävä, lähes unenomainen kuva majesteettisesti loittonevasta jääkarhusta. Epäsuoralle viestinnälle on omat argumenttinsa. Se, että kaikkea ei sanota suoraan vaan jätetään tulkinta katsojan vastuulle, on yksi taiteen peruslähtökohdista. Se on ehkä jopa edellytys taiteen olemassaololle. Tulkinnanvapauden taakse on toisaalta kätevää piiloutua silloin, kun sanomatta jättäminen palvelee kaupallisia tarkoituksia. On helpompaa markkinoida koko perheen viihde-elämystä, jollei esitys sisällä mitään sellaista, josta ekoarvoista piittaamaton katsoja voisi pahoittaa mielensä. Kohdeyleisö laajenee heti samalla vauhdilla ja vääjäämättömyydellä kuin Gobin autiomaan vuosittainen pinta-ala. Pakko kuitenkin myöntää, että siinä on jotain virkistävää riskinottoa, kun raha otetaan esityksen aikana ihan konkreettisesti puheeksi. Suomen Planeettamme Maa -esitykset juontaneen Pirkka-Pekka Peteliuksen ironiset lopetussanat kiteyttivät lakonisuudessaan osuvasti esityksen ristiriitaisuudet: ”Enää ei tule videota. Tuottajilla on jo rahanne.” •
29 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 Helsinkiläinen Cats of Transnistria kertoo debyyttialbuminsa tarjoavan yhden version musiikin parantavasta voimasta. Jos Divine olisi lääkärin määräys, tarkoittaisi se pitkää vuodelepoa vailla ylimääräisiä virikkeitä. Kuuden kappaleen minialbumi keikkuu nimittäin jatkuvasti uneliaan ja unettavan välillä. Kyse on tietysti täysin tietoisesti valitusta tyylilajista, ei vahingosta. Henna Emilia Hietamäen ja Tuomas Alatalon muodostaman kitara ja koskettimet -duon musiikki on kalseaa dreampopia, joka ”menevimmillään” tuo etäisesti mieleen Slowdiven kaltaiset 90-luvun kitaranhelistelijät. Kappaleiden hitaat tempot, kaikuisa ja rummuista vapaa äänimaailma sekä riisutut instrumentaatiot sukeltavat kuitenkin vielä syvemmälle dreampopin ja shoegazen väliseen vajoamaan. Hietamäen laulu on tasavertainen sitä ympäröivien instrumenttien, lähinnä kitaroiden ja lähes kaikkialle levittäytyvien kosketinmattojen kanssa. Divinella kuuluu myös postrockille ominaista taiteilua minimalismin ja suurieleisyyden välillä: kappaleiden hitaat liikkeet luovat vaikutelman valtavasta mittakaavasta, aivan kuten se otsikossaankin vihjaa. Tässä kontekstissa albumin toisteisuus on siis täysin ymmärrettävää, joskin uuvuttavaa. Mikään ei riko tai nyrjäytä alussa hahmoteltua kompositiota. Toisaalta tämän voi nähdä piristävänäkin. Kaiken pirstovan digiajan keskellä kaksikko on tehnyt levyn, jota on oikeastaan mahdotonta kuunnella muuna kuin yhtenä kokonaisuutena. Yksittäisiin kappaleisiin on vaikea päästä kiinni, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan, sillä kokonaisuudesta irrotettuna pitkien kappaleiden merkitys tuntuu häviävän entisestään. Jäljelle jää muoto. Divinella Cats of Transnistria osoittaa hallitsevansa valitsemansa lajin hyvin. Levy soi tyylitietoisesti, mutta antaa silti kovin vähän mahdollisuuksia todelliseen uppoutumiseen. Niinpä se keikahtaa lopulta unettavan puolelle. Tuomo Yrttiaho Cats of Transnistria – Divine Soliti Elokuva Kirja Levy uni paras lÄÄke on akateeMinen Metatrilleri lyö tyhjÄÄ ei varmaankaan tule suurena yllätyksenä, että luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja Niina Repo (s.1971) osaa kirjoittaa. Kompleksissa draamankaari on tarkasti hiottu ja palaset loksahtelevat kohdilleen koukuttavan yllättävässä järjestyksessä. Teosta rytmittävät tiiviit kappaleet ja lyhyet lauseet. Jokaisessa lauseessa ilmaistaan vain olennaisin. Rikosja jännityskirjallisuus ovat viimein alkaneet irtaantua viihteellisyyden leimastaan ja moni arvostettu kirjailija on päätynyt testaamaan taitojaan tällä aiemmin väheksytyllä alueella. Samalla rikosja jännityskirjallisuuden ominaispiirteitä on omaksuttu perinteiseen kaunokirjallisuuteen. Kompleksi hämärtää rajoja entisestään. Teoksessa on kyse vetävästä psykologisesta trilleristä, jossa pysytellään tiiviisti päähenkilö Niinan pään sisällä. Lajille epätyypillisesti Revon kirjoittama trilleri tihkuu myös hersyvää huumoria. Teoksessa liikutaan usealla metafiktiivisellä tasolla, mikä heikottaa monesti hämäännytettyä lukijaa. Repo asettelee omaelämäkerrallisen fiktion rajoja uuteen uskoon. Hänen päähenkilönsä nimi on Niina. Niina työskentelee Turussa Kompleksi-nimisessä tieteen, taiteen ja liiketoiminnan huippuyksikössä, joka sijainniltaan vastaa kovasti Niina Revon omaa työpaikkaa, Sirkkalan kasarmia. Teoksen Niinan ja oikean Niina Revon välille luodaan valtavasti yhtäläisyyksiä, jopa niin paljon, että taatusti joku yrittää googlettaa Niinan bikinikuvaa vain siksi, että kirjassa on sellaisesta puhetta. Revon vinksahtanut omaelämäkerrallinen fiktio on myös kiusallista ja vaativaa luettavaa. Autofiktion yhdistäminen jännitystarinaan edellyttää uudenlaista suhtautumistapaa tekstin uskottavuuteen. Lukiessa herää jatkuva epäilys tapahtumia, henkilöhahmoja, kertojaa ja itse tekijää kohtaan. Emmi Ketonen Niina Repo: Kompleksi Siltala opiskelijan lompakossa 15 euroa on paljon rahaa. Kun leffalippuun sijoittaa kympin ja puolet päälle, haluaa luonnollisesti saada rahoilleen vastinetta. Sisällön kaipuuseen vastaa Batman v Superman: Dawn of Justice . Matsileffa on kuin supersankarisovitusten buffetlounas, jossa katsojalle tarjotaan monen sarjiselokuvan sisältö yhden lipun hinnalla. 2,5-tuntisessa rutistuksessa pääroolin saa peräti kolme sankaria, ja leffan reunoilla pedataan vielä toisen trikootrion esiinmarssia. Käytännössä määrä ei korvaa laatua, sillä sankarit ja yksitoikkoiset sivuhahmot syövät aikaa toisiltaan. Juonesta toiseen hätäisesti poukkoilevasta elokuvasta puuttuvat niin luonteva hahmonkehitys kuin vetävä toiminta. Elokuvan myyntivalttina on Teräsmiehen ja Lepakkomiehen yhteenotto. Kun viittahemmot pääsevät nujakoimaan kahden tunnin hajanaisen odottelun jälkeen, on kohtaus yhtä antiklimaattinen kuin väkinäinenkin. Lattea tynkätappelu päättyy sopuun, kun selviää, että sankarien äideillä on sama etunimi. Surullisella tavalla Batman v Superman on nykymuotoisen supersankarielokuvan kasvot. Se on sekä jatkoa kolmen vuoden takaiselle Man of Steelille että petausta ensi vuonna ilmestyvälle, vieläkin isommalle tiimielokuvalle Justice League . Tuoteperhettä palveleva leffa on pelkkä välietappi: seuraavan elokuvan ylipitkä traileri, jolle ei riitä omaa mielekästä sisältöä. Elokuvasta julkaistaan kotilevitystä varten vielä puoli tuntia pidempi versio. Ehkä siihen on mahtunut mukaan uskottava juonenkulku ja loogiset esittelyt hahmojen motiiveista. Epätodennäköistä pelastusta odottaessa ”Kryptonin pojan ja Gothamin lepakon välinen gladiaattoriottelu” on pitkäveteinen viritelmä kahden muun elokuvan välillä. Jos haluat aloittaa supersankarielokuvien katselun ilman aikaisempaa kokemusta, koskaan ei ole ollut tarjolla huonompaa hetkeä. Ilkka Hemmilä Batman v Superman: Dawn of Justice O: Zack Snyder K: Chris Terrio, David S. Goyer N: Henry Cavill, Ben Affleck, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Gal Gadot Yhdysvallat 2016 153 min
30 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 järjestöjen infopalsta mainosjulisteessa keimailee vähäpukeinen nainen, jonka punatuista huulista törröttää rööki ja jonka raukea katse huokuu tietoista halua. Nainen on Regina Linnanheimo, yksi suomalaisen elokuvan melodraamakauden suurista tähdistä. Julisteen mainostama näytelmä on Rakkauskirjeitä Reginalle , joka on tekijöidensä mukaan ”julistus seksuaalisen nautinnon ja ilon puolesta, nuoren naisen näkökulmasta.” Seksuaalisen ilon julistaminen kuulostaisi melko 60-lukulaiselta, elleivät erinäiset kansallismieliset katupartiot marssisi pitkin Suomen mantuja ”turvatakseen naisrauhaa” – ja samalla määritelläkseen naisten seksuaalisuuden ulkoisten uhkien ja kontrollin kautta. Psykologiaa opiskellut ohjaaja Veera Alaverronen kertoo halunneensa tehdä seksuaalisuutta käsittelevän esityksen jo pitkään. Naisrauha-keskustelun pintaan pulpahtaminen osui hänen mukaansa samaan hetkeen sattumalta. Alaverronen uskoo silti, että keskustelu naisen seksuaalisuuden julkisesta paikasta vaikutti esitykseen ainakin välillisesti: avoimessa tekijähaussa paikalle tuli lähes pelkästään parikymppisiä naisia. ”Tuntuu, että nuoret naiset on usein kohteita näissä suojeluja vihapuhekeskusteluissa, jotka keskittyvät tavalla tai toisella lähes pelkästään koskemattomuuteen ja rajoihin. Lähestymme aihetta paljolti ilon ja leikin kautta, ikään kuin muistuttaen itsellemmekin, että meillä on oikeus nauttia seksuaalisuudestamme.” Mutta miksi juuri Regina Linnanheimo? ”Linnanheimo valikoitui näytelmän ikoniksi, koska häneen henkilöityy niin vahvasti suomalaisen elokuvan naiskuvan muuttuminen herttaisesta ja hyveellisestä tytöstä sensuelliksi, seksuaaliseksi, syntiseksi ja jopa mielisairaaksi naiseksi. Samoin kuin hänen kauttaan kuva naisesta on monipuolistunut, meiltäkin on tulossa lavalle monia keskenään erilaisia Reginoita.” Lauri Hannus Rakkauskirjeitä Reginalle Jo-Jo Teatterissa 19.3.2016 alkaen. Näytöskausi kestää huhtikuun loppuun. Esitystä suositellaan yli 15-vuotiaille. Liput 16/12€. herttaisista syntisiksi Uutuusnäytelmä haastaa katupartioiden ja kontrollin ajan hekumallisella nautinnolla. Pyöräkirppis Maailmanpyörä Pyöräkirppis Maailmanpyörä Huollettuja käytettyjä pyöriä Huollettuja käytettyjä pyöriä sekä varaosia ja omatoimista sekä varaosia ja omatoimista korjausta. korjausta. MA-PE 10-14, SU 12-16. MA-PE 10-14, SU 12-16. Koroistentie 2, 20380 Turku Koroistentie 2, 20380 Turku P: 044-2392203 P: 044-2392203 KESÄASUNTOJA HELSINGISSÄ 1.5.-31.8. Viikissä LATOKARTANON YO-KYLÄSSÄ Soluasunnot: 215€-290€/kk/asukas Tiedustelut puh. (09) 3877133, toimisto@latokartanonyokyla.fi www.latokartanonyokyla.fi KOMPLEKSI Hei Kompleksilaiset! Sosiaalitutkimuksen klubi Kompleksi ry:n sääntömääräinen kevätkokous järjestetään tiistaina 29.3. Proffan kellarin pienessä kabinetissa alkaen klo 17. Kokouksessa myönnetään vastuuvapaus vuoden 2015 hallitukselle, vahvistetaan tilinpäätös ja käsitellään sääntömuutoksia. Tervetuloa mukaan! SOHON TORwET Sohon Torwien kevätkonsertti Sigyn-salissa 23.4.16 klo 16.04. Sohon Torwet65 vuotta lavoilla nimisessä juhlakonsertissa kuullaan niin klassista näyttämömusiikkia kuin kevyttä musiikkia. Lisätietoja puheenjohtaja Aino Yrttiranta 0407020227, info@sohontorwet.com ja www.sohontorwet.com. Liput ennakkoon 8/13 €, ovelta 13/18 €. Ennakkoliput Sohon Torwet, SHO, Proffan kellari ja levykauppa Ars Musica. OPKO Tule mukaan kristilliseen opiskelijatoimintaan! Opiskelijaillat tiistaisin klo 18, Bible Study on Mondays at 6pm, Ylioppilastalo A, 2.krs., Rehtorinpellonkatu 4A. Lisäksi pienryhmiä ja muuta toimintaa. Tervetuloa mukaan! HUOM! Muutamme huhtikuussa. Lisätietoja www.opko.fi/turku
31 TURUN YLIOPPILASLEHTI 3/2016 kr is tia n te rv o / tY Y tyy palvelee vÄistötiloissa Ylioppilastalo A menee remonttiin huhtikuussa. Talo remontoidaan kauttaaltaan, ja remontin ajaksi TYY ja Turun ylioppilaslehti muuttavat talosta pois. muuttomatka ei ole pitkä, sillä TYYn toimiston väistötilat sijaitsevat aikaisemmin remontoidussa Ylioppilastalo B:ssä. Väliaikainen toimistotila rakennetaan toiseen kerrokseen, entisen TYYn kirjaston paikalle. Samasta osoitteesta löytyvät TYYn hallitus, asiantuntijat ja Turun ylioppilaslehden toimitus. TYYn kanslia muuttaa yliopiston päärakennuksen opiskelijaja hakijapalveluihin Yliopistonmäelle. Uuden sijainnin lisäksi kanslia saa myös uudet aukioloajat ja palvelee asiakkaita maanantaista perjantaihin kello 12–14. Kansliassa voi hoitaa jatkossakin lukuvuositarroihin, opiskelijakortteihin ja sähköisen tentin kulkulupiin liittyvät asiat. ”Ylioppilaskunnalle on tärkeää, että opiskelijat löytävät palvelumme remontin aikana. Yhtenä remontin keskeisenä tavoitteena onkin tehdä TYYn tiloista entistä saavutettavammat ja viihtyisämmät”, kommentoi TYYn järjestöja hallintoasiantuntija Virva Viljanen. Muutoksia vuokrattaviin tiloihin TYY vuokraa jäsenistölleen sekä järjestöilleen erilaisia tavaroita ja tiloja myös remontin aikana. Lainatavarat sekä vuokrattavien tilojen avaimet voi noutaa TYYn toimistolta järjestöja hallintoasiantuntijalta Ylioppilastalo B:n toisesta kerroksesta. Myös Turku-sali ja TYYn sauna menevät remonttiin. Varauksia otetaan vastaan 15.4. asti. Sen jälkeen vaihtoehtoisena kokoustilana toimii Ylioppilastalo C:n katutasossa sijaitseva Kampuskappeli, jonka voi varata käyttöönsä. Kappeli soveltuu erinomaisesti esimerkiksi kokouksiin ja muihin tapaamisiin. Kappelissa on käytössä myös keittiö. ”Turku-sali ja TYYn sauna ovat suosittuja jäsenpalvelujamme. Turku-salin kaltaisella maksuttomalla tilalla on suuri merkitys aktiiviselle opiskelijakulttuurille kampuksella”, Viljanen arvioi. Remontoidut Turku-sali ja TYYn sauna palvelevat taas normaalisti remontin valmistuttua. ylioppilastalon pitkÄt perinteet Ylioppilastalo A valmistui vuonna 1952. Alakerroksissa on sijainnut alusta asti ylioppilaiden tiloja. Seitsemänkymmentäluvun alussa tiloissa toimi muun muassa SKO:n englantilaistyyppinen Pub Pupoteque. Ylioppilastalo A:n remontista vastaa TYS. Suunnitelmien mukaan remontti etenee alhaalta ylös ja ensimmäisiin kerroksiin on määrä muuttaa takaisin syyskuussa. Yo-talo A:sta muuttavien ja muiden tiloista kiinnostuneiden järjestöjen tarpeet on selvitetty, ja kaikille halukkaille on löydetty toimistotilat entisen TYYn kirjaston tiloista. Järjestöt pääsevät muuttamaan B-talon remontoituihin tiloihin syksyllä, kun TYYn toimisto siirtyy takaisin Yo-talo A:n ensimmäiseen kerrokseen. ”TYYllä on pitkä historia ylioppilastaloissa ja siksi on hienoa, että opiskelijakulttuuri säilyy tiloissa myös remontin jälkeen”, Viljanen toteaa. Frida Pessi Väistötilojen osoitteet ja aukioloajat löydät TYYn verkkosivuilta www.tyy.fi/muutto
www.tehdasteatteri.fi Ku va : Jo ha nn a La tva la Buliiminen musikaali maailmasta, jossa kaikkea on liikaa tai liian vähän Ohjaus ja käsikirjoitus Seija-Leena Salo Musiikki Aino Laine Ensi-ilta pe 8.4.2016 klo 19 Muut esitykset 9.4. 10.5.2016 Myöhäisillan keskustelutilaisuus lauantaiesitysten jälkeen 9. ja 16.4. J u m a l a J ä ä k a a p i s s a vuoden syvällisin komedia pohjautuu Franz Kafkan romaaniin Linna dramatisointi ja ohjaus Tommi Silvennoinen esitykset 4.3. 15.5.2016 L i n n a n j u h l a t Faabeli aidoista ja uhatuksi tulemisesta. Tarina vailla opetusta. ensi-ilta pe 6.5. esitykset 6.5. 15.5. Aita Vuokrakoti Esimerkkikohteet Koti lähellä Aurajokea Turun keskustan tuntumaan valmistuu kesäkuun lopussa kuusikerroksinen Turun Kreijari. Kodikkaat asunnot ovat kooltaan 36,5m² – 53,5 m² ja ne ovat laadukkain materiaalein ja kalustein varusteltuja. Lasitetut parvekkeet ja alimpien kerrosten suojaisat patiot lisäävät asumisen mukavuutta. Moderni Aurastrandin asuntoalue sijaitsee noin kilometrin etäisyydellä Turun keskustasta, jonne matka taittuu esimerkiksi Aurajoen rantaa pitkin kävellen. Talon läheisyydessä sijaitsee Turun yliopiston kampusalue, päivittäistavarakauppa, koulut ja päiväkoti sekä terveysasema. Humalistonkatu 12, 20100 Turku www.yhkodit.fi Puhelun hinta (sis. alv 24 %): lankapuhelimesta 8,35 snt/puh. + 7,02 snt/min matkapuhelimesta 8,35 snt/puh. + 17,17 snt/min Puh. 010 227 3773 Vuokraus Modernia kaupunkiasumista Kreijari | Helsinginkatu 13 Asuntotyypit Koko m 2 Vuokra € 1h+kt+alkovi 36,5 alk. 579,70 2h+kk 48,5 alk. 691,30 2h+kt 50,0 alk. 705,25 2h+kt 53,5 alk. 754,85 Energialuokka C. Jäähyväiset laseille www.turunsilmalaser.fi facebook.com/turunsilmalaser Pulssin talo Rauhankatu 4 Toteuta haaveesi ja aloita uusi elämä ilman silmälaseja. NYT molempien silmien FemtoLasik-leikkaus Varaa aika maksuttomaan ennakkoarvioon: 020 734 9620 Lue Tylkkäriä näköislehtenä osoitteessa lehtiluukku.fi /lehdet/tyl Rautakatu 12 Rieskalähteentie 74 avoinna: ma-pe 8-18, la 10-15 Opiskelijakortilla -20 % väh. 5 euron kertaostoista. Kirkkotien Ekotori on muuttanut. Tervetuloa uuteen kierrätysmyymälään Itäharjun Rautakadul le! Avoinna ma-pe 8-18, la 10-15 | Rautakatu 12, Rieskalähteentie 74 | www.turunekotori.fi in sta gr am .co m /tu ru ny lio pp ila sle ht i