Janoisten opiskelijoiden ystävä Hämeenkatu 7, Turku ma-to 15-02, pe 15-03, la 16-03, su 16-00 www.anniskeluliike.? 180 OLUTTA, 30 SIIDERIÄ Paljon sarjakuvia, vähän apinoita. www.cosmic.? Kauppiaskatu 4, Turku ma-to 15-02, pe-la 15-03, su 16-02 Pakollinen sivuaine www.threebeers.? Inspehtorinkatu 4 (Yo-kylä), Turku ma-to 15-02, pe 15-03, la 16.30-03, su 18-02 tiistaisin: DJ 21-04 vapaa pääsy joka toinen keskiviikko: Poppivelvollisuus-visa/dj torstaisin: YouTubeJukeboxi K-20 Ennakkoliput: 8raita ja www.tiketti.fi Jaume Serra Brut (11,5%) Kuohuviini aina 14€ plo/laseittain 2,5€! K-20 Ennakkoliput: 8raita (Yliopistonk. 11) Linnankatu 17 / TI-LA 21-04 www.dynamoklubi.com Tiistaista lauantaihin DJ klo 04 asti Joka toinen keskiviikko Poppivelvollisuus! Torstaisin YouTubeJukeboxi Yläkerta auki aina pe & la! Joka sunnuntai klo 20 AVOLAVA open mic Sunday with Oskari Ruohonen! Maksullisille keikoille sisään ilmaiseksi ennen klo 20. PE 8.5. 8raita-klubi:RYAN BOLDT (CAN) (22:00) + SHUYLER JANSEN (CAN) (21:00) + DJ KE 13.5. HELMI-ilta: INARIVELJET (22:00) + VÄHÄSARJA (21:00), liput 4 € + DJ Melvin Kook PE 15.5. PÖLLÖT (21:00), liput 3 € LA 16.5. Klo 21: Oletko se syna? TI 19.5. VIELLJA (21:00) TO 21.5. TV DINNER EDUCATION (SWE) (21:00) + DJ Ollimaine Jäbä LA 23.5. Klo 22: KUKAN EUROVIISU-KATSOMO KE 27.5. LUKATOYBOY (SRB) (21) PE 29.5. KALAKAVERIT (levynjulkkarit) (21:00) PE 8.5. DOWN:DJ Sami Friederiksen UP: Get Spastic: DJ Ricardo. € LA 9.5. UKKOSMAINE (22:30) + (PROTO)TORVINEN (21:30) 6 € 23:30 DJ Urho Tulitukka, 0€ 23:3024, sen jälkeen 4€ / UP: djsucks!, vapaa pääsy 21-24, sen jälkeen 4€ KE 13.5. POPPIVELVOLLISUUS -baarivisa, ovet 19:30, visa klo 20:00 TO 14.5. AINO VENNA (21:00) Ovet 20:00, show 21:00, liput 10 € 22:00 YouTubeJukeboxi, € PE 15.5. SEREMONIA (23:00) + MANSION (22:00) + KESÄ (21:15) +yllätysesiintyjä (20:30) ovet 20, 7€ LA 16.5. SYDÄN,SYDÄN (22:00)8€ KE 20.5. Klustermus saapuu kaupunkiin: MUSTA VALO (22:30)+ FJELD (21:45) + FEVER KNIFE (21:00) ovet 20:30, liput 5 € PE 22.5. PIETARIN SPEKTAAKKELI (22:30) + TANSSIVA KARHU (21:30) ovet 21:00, liput 7 € Aina maanantaisin klo 20:00 MONDAY JAZZ HAPPENING + Open Jam Session! PE 8.5. Secret Comedy Club! Ovet 19:30, show 20:00, liput 10/8 € opisk., Klo 23:00 Lavasoul, € LA 9.5. 21:00 Club Sol -salsaklubi 01:00 DJ Ionik. Vapaa pääsy PE 15.5. The Big Spectrum: Dj Esko Routamaa, vapaa pääsy LA 16.5. A Bossa Nova Special: NOSSA BOSSA Ovet 20:30, show 21:00, liput 10/8€ opisk. 23:00 Way Out! DJ Tabas, € PE 22.5. Flame Jazz -klubi: SUN TRIO Ovet 20:30, showtime 21:00, liput 10/8€ opisk., 23:00 DJ Esko Routamaa, € PE 29.5. An Afro-Jazz Special: TRIO TOFFA (BEN/FIN) ovet 20:30, show 21:00,10/8 € opisk. LA 30.5. TOMI SALESVUO EAST FUNK ATTACK Ovet 20:30, show 21:00, liput 10/8€ opisk. PE 5.6. Flame Jazz -klubi: OLAVI LOUHIVUORI SOLO ovet 20:30, show 21, liput ovelta 10/8€ opisk Humalistonkatu 8a • K18 • klubi.net/tku • facebook.com/turunklubi pe 8.5. LIVE TRAFFIC ISLAND, THE HEARING, WHALE & THE VILLAGE Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 10e/8e ILTA SUOMEN TULLI, TAIPUVA LUOTISUORA, SISARE Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 7e KOLO AVANTO-klubi; Dj Bentastico! Ilmainen sisäänpääsy! la 9.5. LIVE THE 5TH OF APRIL, ALL EYES ON US, LESS INCOME Ovet 21.00 Ilmainen sisäänpääsy! ILTA THE STUPIDS (UK), HERO DISHONEST, NERVOUS SYSTEM, D-BEATLES Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 10e/8e (Tiketti) KOLO HIEKKARANTA-klubi; Dj Kasumisu Ovet 21.00 Ilmainen sisäänpääsy! ke 13.5. LIVE TIPPA-T, PAJAFELLA, SO DAMN TUFF-dj’s Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 12e/10e (Tiketti) ILTA TELMUN Donitsi-klubi: MILLA RUMI, HARMI, VESTA, VALTTER VIN KOLO HELATORSTAIAATON HULINAT! Dj Bentastico! Ovet 21.00 Ilmainen sisäänpääsy! to 14.5. ILTA MIKE WATT & THE MISSING MEN (USA), UZ JSME DOMA (CZE) Ovet 20 Show 21 Liput 15e/12e pe 15.5. LIVE METAL MELTDOWN feat. MARCUS LÅNG plays ACCEPT, JUDAS PRIEST, DIO etc. Ovet 21.00 Show 22.00 Liput 10e/8e (Tiketti) ILTA FOR THE IMPERIUM, SNIPE DRIVE, GP IN FLESH Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 8e KOLO AVANTO-klubi: Dj This Charming Man Ovet 21.00 Ilmainen sisäänpääsy! la 16.5. LIVE & ILTA FULL ON GENERATION & ACES: Vibe Tribe (ISRAEL), ROYAL FLUSH (ISRAEL)... KOLO HIEKKARANTA-klubi; Dj Bentastico! Ovet 21.00 Ilmainen sisäänpääsy! to 21.5. LIVE THE NITS (NL) Ovet 20.00 Show 21.00 Liput 30e/27e (Tiketti) pe 22.5. LIVE FLOORLUV & GLOWDROP: Habstrakt (FR), Cut & Slice, Rony Rex... Ovet 22.00 Liput 12e/8e ILTA VALKYRIANS + 2 Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 10e/8e (Tiketti) KOLO AVANTO-klubi: Dj Bentastico! Ovet 21.00 Ilmainen sisäänpääsy! la 23.5. LIVE ASEMA SPRINGBREAK; Gettomasa, Särre, Ronskibiitti, Chydeone & Leo Luxxxus Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 12e/9e (Asema) ILTA ST RASTA, JAAKKO & JAY Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 8e/6e (Tiketti) to 28.5. LIVE ANSSI KELA Ovet 21.00 Show 22.00 Liput 16e/14e (Tiketti) pe 29.5. LIVE PARIISIN KEVÄT Ovet 21.00 Show 22.00 Liput 20e/17e (Tiketti) la 30.5. LIVE PAPERI T, RAUHATÄTI, PYHÄ LEHMÄ, SOFA Ovet 21.00 Show 21.30 Liput 12e/10e (Tiketti)
3 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Vaikkei se ihminen nyt heti paskoisi housuunsa, niin sille voi vuoden päästä jossain toisessa elämäntilanteessa tulla se mieleen. s. 26 NUMERO 5/2015 8.5.2015, Turun yliopiston ylioppilaskunnan julkaisu, 85. vuosikerta. www.tylkkari.fi ToimiTus Rehtorinpellonkatu 4 A, 20500 Turku, tyl@utu.fi, puh. 045 356 4517 PÄÄToimiTTAJA Lauri Hannus, tyl-paatoimittaja@utu.fi ToimiTTAJAT Aleksi Malinen & Susanne Salmi, tyl-toimittaja@utu.fi KAnsiKuvA Noora Isoeskeli ilmoiTusmyynTi Kari Kettunen, puh. 0400 185 853, kari.kettunen@pirunnyrkki.fi & Erja Lehtonen, puh. 0400 185 852, erja.lehtonen@pirunnyrkki.fi, www.pirunnyrkki.fi PAino I-Print Oy, Seinäjoki, ISSN 1458-0209. 5/2015 8 14 26 4 Luottokortin viilaaminen on uskontunnustus 5 Työelämä ei tarvitse supersankareita, sanoo EK 6 Sofia Thurén etsii soveliasta tapaa kysyä 7 Irene Leino ja kahdeksan miljoonaa mopoa 8 Yliopisto ja AMK yhteen – tai ei sittenkään 10 Teekutsuilla Paperin, Tipan ja Sairaan kanssa 14 Valmennuskurssilla etsitään onnea 20 Rakkaus löytyy kauppakeskuksesta 26 Heikki Marila maalaa perkeleitä ja pyöräilee 30 Opintotuen portaisiin voi kompastua 32 Tomaattikapinan jälkeen 34 Vodkaa, epätoivoa ja sensuuria 36 Jalmari Helanderin odysseia 37 Esittelemme kolme tapaa olla masokisti 38 On kesä, hanki egyptiläinen rakastaja BAR TOIMISTON PAREMPI LOUNAS: OLUT 0,4 l / LIMU 0,5 l + MAKKARAPERUNAT KARHU 0,4 l CROWMOOR 0,3 l LONKERO 5,5 0,3 l YHT. 790€ 290€ 340€ BAR TOIMISTO Kaskenkatu 3 Avoinna joka päivä 9-02 www.bartoimisto.fi OPISKELIJAT HUOMIO! Kaikki mikä kiiltää on kultaa (kesänumero)
4 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 li vapun aatto. Nousimme museonmäelle, kuuntelimme puheen, painoimme käskystä valkolakit päähän. Avasimme kuohuviinimme ja jaoimme ne aiemmin tuntemattomienkin sielujen kanssa. Massakulttuuri voi akateemisessa elämässä paksusti. Tämä johtuu siitä, että ylioppilaat ovat ymmärtäneet yhteisöllisyyden perimmäisen luonteen: esityksenomaisuuden. Kun kiskomme niskaamme kauhtuneet opiskelijahaalarit tai pynttäydymme iltapukuun tai frakkiin, kyse on koreografiasta, joka hetkellisesti kaventaa yksilöiden välisiä eroja ja nostattaa yhteisöä. Ollaan riitin idean ytimessä. Eduskuntavaalien jälkeisessä todellisuudessa on kauhisteltu niin sanottuja kuplia. Keskustelu on ollut tekopyhää ja lapsellista. On voivoteltu Punavuoren ja Posion välistä henkistä eroa, aivan kuin kaikkien valtionrajojen sisällä majailevien pitäisi elää samankaltaista elämää. Haikailu on epähistoriallista ja ennemminkin nykyhetken fantasioista ponnistavaa. Suomifilmien yhtenäiskulttuuri oli fiktiota jo 1950-luvulla. Onhan Suomessa toki eletty joskus melko yhtenäisestikin: viljelty nauriita ja pelätty nälkävuosia. Tämän jaetun niukkuuden rikkoivat vaurastuminen ja sivistys. Ne perustuvat siihen, että teemme ja ajattelemme eri asioita. Samankaltaisuusfantasioita saa paiskoa ilmoille vapaasti, mutta 2010-luvun todellisuus ei niitä tue. Kuvaavaa on, että jopa yhdenmukaisuuden monoliitti puolustusvoimat on alkanut lähestyä reserviläisiä yksilöllisesti räätälöidyin reserviläiskirjein. Kyse on ikään kuin asiakasrajapinnan hoitamisesta. Kuluttajuus, seikkailu näennäisesti loputtomien yksilöllisten valintojen sokkeloissa, onkin nykyhetken jaettu tarina. Kansallismielisyys ja anarkismi ovat molemmat hieman teoreettisia, mutta kaupallinen kulttuuri on läpitunkevaa, konkreettista ja tässä. Se ulottuu kaikkialle, Louis Vuittonin putiikista Tokmannin ämpärijonoon. Rahavirrat solisevat rauhassa myös kaiken poliittisen identiteettikinastelun alla. Luomuviinihifistelijää voidaan uhitella maistamaan todellista elämää huoltoaseman lihapullapannun muodossa, mutta parhaassa tapauksessa edes kassalla viilailtu bonuskortti ei vaihdu. Forssan Prisma ja Vantaan Jumbo ovat aikamme Notre Dameja: niissä ihminen menettää osan yksilöllisestä horisontistaan ja sulautuu osaksi suurempaa. Ulkopuolelle jäävät vain ne, joilla ei ole varaa illuusioon. O pyhä yhteys Pääkirjoitus Lauri Hannus, päätoimittaja Twitter: @laurihannus Tehdessäni TaidehisTOrian tenttiä eteeni lyötiin lomake. Pisteitä sai antaa nollasta neljään, ja kysymykset koskivat esimerkiksi sitä, olivatko oppimistavoitteet selvät ja onko kurssista hyötyä työelämässä. Hetkinen. Siis että hyödyttääkö tämä kurssi minua työelämässä, siellä mystisessä maailmassa, jossa vaivannäöstä maksetaan palkkaa ja jossa teoilla on oikeasti seurauksia? Annoin pisteiksi täydet neljä. Taidehistorian peruskurssista on selkeää hyötyä työelämässäni, oli se mitä tahansa. Missä taidehistoriasta muka ei olisi hyötyä? Typerä kysymys. On asioita, joita opiskelijalta kannattaa ja pitää kysyä. Ja on asioita, joista opiskelija ei vielä voi tietää mitään. Opettajan metodit on helppo arvioida pulpetin takaa. Välillä opetus meni liikaa kohti puuduttavia kalvosulkeisia, välillä asiaa oli liian vähän. Toisinaan tieto ja käytäntö kohtasivat kuin tosirakkauden syttyessä. Antamalla palautetta opettaja voi kehittää itseään. Tieto voi välittyä paremmin. Mutta on hyvin hämmentävää olettaa, että opiskelijalla on käsitystä opintojensa ja työelämän kohtaamisesta. Ehkä lääkäriopiskelijat voivat todeta, että kyllä, tämän osaamisen voin suoraan hyödyntää vatsalaukkua kiinni ommellessani. Mutta parhaimmillaankin se on silti spekulointia. Erityisesti jos kyse on perusopinnoista, ei opiskelijan mielipiteellä kuuluisi edes olla hirveästi merkitystä. Fukseja viisaammat professorit, lehtorit ja yliopisto-opettajat ovat varmasti paljon paremmin perillä siitä, mitä esimerkiksi taidehistorian perusopintoihin kannattaa sisällyttää ja mitä ei. Sen lisäksi on mahdotonta sanoa, mitä varsinaista hyötyä mistäkin kurssista tulee olemaan. Jokainen opittu asia laajentaa ymmärrystä ja on siten hyödyksi, mutta sivistys on jo kauan sitten unohdettu arvo. Sivistys kun on huonosti mitattavissa. Totta kai kaikkea voi aina parantaa. Opinnoista voidaan tehdä opiskelijan kannalta mielekkäämpiä, ja sisältöjä voidaan uudistaa. On kuitenkin eri asia, kuka muutoksista vastaa ja keneltä on järkevää kysyä. Työllistymisen ei pitäisi ole yhtä tärkeää kuin ymmärryksen, joka seuraa mukanamme jokaisessa elämän valinnassa. Jos jotain halutaan arvioida, sen pitäisi olla ymmärryksen lisääntyminen, ei työelämävalmiuksien kehittyminen. Tämän päivän ammateista kun saattaa tulevaisuudessa tulla historiaa. Toimitukselta 4/4 Aleksi Malinen Twitter: @aleksimalinen Kirjoittaja on Turun ylioppilaslehden toimittaja, joka hyötyy kaikesta mitä opiskelee.
5 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Puolustuspuhe ennen Oli Ansa Ikonen, nyt on Krista Kosonen. Ennen oli raavaita sotamiehiä, nyt on patsashanke Touko Laaksosen nahkabyysille. Ennen oli sisällissota, nyt on nurkkakuntaisia klikkejä. Ennen oli ronskeja kulkutauteja, nyt on antibiootteja joiden kanssa ei saa juoda brenkkua. Ennen oli lukukinkerit, nyt on liikaa nimikkeitä HBO:ssa. Ennen oli hylkeennahkasaappaat, nyt on päkiöitä terapeuttisesti hierovat juoksukengät. Ennen oli painia, ja sen kyllä haistoi, nyt on suihkunraikas Zlatan mainostamassa päkiöitä terapeuttisesti hierovia juoksukenkiä. Ennen oli kossupullo tanssilavan helmassa, nyt on neljäs deitti Tinder-Saimin kanssa. Ennen oli työperäisiä selkäydinvammoja, nyt on mindfullness-gurun tuottavuusworkshop. Ennen oli kirves sikalan vintillä, nyt on naurettavan pieni viitekorkotaso. Ennen oli Kekkonen palmussa, nyt on ihmisiä joiden mielestä Neukölln on menettänyt osan eleganssistaan. Ennen oli torilla roihuava lehtirovio, nyt on pisteliäitä kommentteja nettisivuilla. Ennen oli ahdasta takapenkillä, kaveri painautui linttaan ja se tuntui niin hyvältä. Puolustus: ”EK ei halua ajaa alas humanistista eikä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. EK:n huolena on ollut, ettei nykyisessä rahoitusmallissa ole kannusteita poikkitieteelliseen ja yrittäjyyttä synnyttävään tutkimukseen. Patentteja painotettaessa on toki syytä huomioida tutkimusalojen erilaiset profiilit. EK haluaa Suomen tekevän strategisia valintoja, joilla vahvistamme kykyämme hyödyntää globaaleista megatrendeistä ja murroskohdista kumpuavaa kysyntää. Tämä ei merkitse osaamispohjan kapeuttamista, vaan päinvastoin laajentamista. Kysyntään ei vastata vain teknologian tai liiketoimintaosaamisen avulla. Esimerkiksi energiatehokkuus, toimiva ruokahuolto, puhdas vesi ja ikääntyvän väestön terveys tarvitsevat tuekseen yhä monipuolisemmasta osaamisesta rakentuvia uusia tuotteita, palveluita ja prosesseja. Yrittäjyys ja elinkeinoelämä säilyvät kilpailukykyisinä ja julkiset palvelut elinvoimaisina esimerkiksi designin ja kielija kulttuuritaitojen avulla. Jotta osaa rakentaa tulevaisuutta, on tunnettava myös historia. Työelämä ei tarvitse supersankareita, vaan moniosaajuus kehittyy tiimeissä. Esimerkiksi Aaltoyliopiston ja Helsingin yliopiston start-up ekosysteemeissä yrittäjyyttä syntyy nimenomaan erilaisten osaamisten yhdistelmänä. Kyse on siitä, ettei mikään tieteenala eristäydy omaan siiloonsa.” Jyri Häkämies Toimitusjohtaja Elinkeinoelämän keskusliitto EK Kuukauden menestyjä Palstalla esitellään voitokkaita aikakausia Palstalla annetaan vastaamisen mahdollisuus Syyte: EK haluaa ajaa alas humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Elinkeinoelämän keskusliitto EK esitti 16.4. julkaistussa kannanotossaan, että Suomen osaaminen ja innovaatiotoiminta on nostettava uudelle tasolle. Järjestö vaatii Suomeen 3–4 huippuyliopistoa, jotka yltävät omilla tieteenaloillaan maailman kärkijoukkoon. Konkreettiseksi keinoksi huippuyliopistojen luomiseksi EK esittää yliopistojen lisärahoituksen ohjaamista niin, että se kannustaisi ”strategisiin valintoihin” ja digitalisaation kaltaisiin megatrendeihin panostamiseen. EK haluaisi arvioida yliopistojen tuloksia myös yritysyhteistyön avulla. Mittareita voisivat järjestön mukaan olla esimerkiksi yritysten hyödyntämät patentit sekä se, kuinka paljon yliopiston tutkimuksesta kumpuaa uusia yrityksiä. Mikäli EK:n esittämä linja menisi läpi, rahanjako ei tulisi hellimään humanistista ja yhteiskuntatieteellistä opetusta ja tutkimusta. Niiden vaikuttavuuden arviointi on esitetyillä mittareilla vaikeaa, ellei mahdotonta. Ennen oli painia, ja sen kyllä haistoi, nykyisin on suihkunraikas Zlatan mainostamassa päkiöitä terapeuttisesti hierovia juoksukenkiä. kirves sikalan vintillä
6 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Myös kysymättä jättäminen rakentaa eriarvoisuutta. Vaikeneminen kunnioituksen vuoksi muuttuu helposti rajaksi meidän ja teidän välille. uskaltaako tätä kysyä? Kolumni Opin heTki siTTen internetiltä, että on epäkohteliasta kysyä pitkiltä ihmisiltä, kuinka pitkiä he ovat. Nettimeemissä kaveri jakaa käyntikorttia, jossa luetellaan vastauksia. 206 cm. Ei, en pelaa koripalloa. Sää täällä ylhäällä on oikein kaunis. Ennen meemiin törmäämistä olin aina äimistelemässä ääneen hujoppeja. Vau, oletpa pitkä! En ymmärtänyt, että pitkää ihmistä turhauttaa vastata samoihin, ulkonäkökeskeisiin kysymyksiin jokaisella ensitapaamisella. Ajatus ei ollut kuitenkaan vieras. Välttelen tietoisesti ”mistä olet kotoisin” -kysymystä. Vaikka maahanmuutto ei ole Suomessa mikään uusi juttu, erinäköisen ihmisen oletetaan syntyneen jossain muualla. On epäreilua, että toiset meistä joutuvat kantamaan ihonvärissään stereotyyppistä tarinaa ja törmäämään jatkuvasti oletukseen jonkinasteisesta ulkomaalaisuudesta. Se on varmasti vielä ärsyttävämpää kuin pituuden utelu. Samalla kuitenkin ajattelen, ettei voi olla väärin olla vilpittömästi kiinnostunut toisesta ihmisestä. Entä jos tahtoo tietää lisää taustatarinasta, vaikka kaveri onkin murteensa perusteella kasvanut Porissa? Miten siitä kysytään kohteliaasti? ”Hei, sulla kun on toi afro. Vähänkö hieno, miten sait sen?” Miksi näiden asioiden kysyminen tuntuu niin vaikealta, jotenkin niin… rasistiselta? Vähemmistöillä on oikeus määritellä itse, mitkä kysymykset tuntuvat ahdasmielisiltä tai miten niitä kuuluisi esittää. On totta, ettei ihonväri tai sen tausta ole niin merkittävää ihmisessä, että se on pakko saada selville. Mutta myös kysymättä jättäminen rakentaa eriarvoisuutta. Vaikeneminen kunnioituksen vuoksi muuttuu helposti rajaksi meidän ja teidän välille. En tiennyt, miten asiaa kuuluu lähestyä kohteliaasti, joten pyysin opastusta kurditaustaiselta kaveriltani. Vastaus on niin itsestään selvä, että vähän nolottaa koko keskustelu. Tietenkin saa kysyä, sillä ihmiset puhuvat mielellään itsestään. Mutta älä vähättele toisen suomalaisuutta kysymällä, mistä olet kotoisin. Kysy sen sijaan, mistä päin maailmaa juuresi ovat. Muista tilannetaju. Tutustu vähän ennen kuin utelet perhetaustoista. Yksinkertaistettuna: Ole kiinnostunut, mutta kohtelias. Ei siinä ollutkaan mitään jännitettävää. Sofia Thurénia nolottaa tyhmä kysymys ihonväristä. Sofia Thurén Kirjoittaja on YleX:n toimittaja, joka tekee helpoista keskusteluista kiusallisia punastumalla. Juho Aitt ok Allio
”varTuin raisiOssa aivan tavallisessa kodissa ja haaveilin ulkomailla asumisesta jo lapsena. Perheeni matkusteli paljon: kävimme muun muassa Neuvosto-Virossa ja Sri Lankassa, ja reissaaminen ruokki kaukokaipuutani. Lähdin heti kun pääsin ja menin 14-vuotiaana kielikurssille Englantiin. Elättelin lukioaikoina unelmaa ulkoministeriössä tai YK:ssa työskentelystä ilman tarkempaa suunnitelmaa. Hain kauppakorkeaan lähinnä siksi, että satuin olemaan hyvä matematiikassa ja sain siitä hyvät pohjapisteet. Valitsin pääaineekseni talousmaantieteen. Olin opiskeluaikana aktiivisesti mukana ylioppilaskunnan toiminnassa, ja silloin mieleeni palasi myös vanha unelmatyöpaikka, ulkoministeriö. Opintojeni loppupuolella olin ministeriössä harjoittelussa. Sain sieltä myös hyvän deadlinen gradulle, sillä minulle luvattiin lisää töitä valmistumisen jälkeen. Ulkoministeriön jälkeen lähdin harjoittelijaksi YK:n kehitysohjelma UNDP:lle Hanoihin. Puolen vuoden putken aikana tykästyin Vietnamiin ja halusin jäädä sinne, joten hain Suomen suurlähetystöstä auennutta paikkaa. Hanoi on kaupunkina mahtava eikä vastaa perinteistä kuvaa kehitysmaasta: uusia rakennuksia nousee kuin sieniä sateella. Siellä näkyy, kuinka asukkaat haluavat viedä maata eteenpäin ja tekevät hirveästi töitä sen eteen. Elämää Hanoissa rytmittää kahdeksan miljoonaa mopoa. En ollut koskaan ajanut sellaista, mutta päätin saman tien, että tuo pitää oppia. Mopoilu ruuhkissa oli hieman samanlaista kuin omalla uralla eteneminen: piti vain heittäytyä sekaan eikä saanut katsoa hirveästi taakseen. Vietnamin jälkeen menin töihin Maailmanpankille vuonna 2009. Lähdin alun perin Pakistaniin, mutta ehdin olla siellä vain viitisen kuukautta ennen kuin minut evakuoitiin pois maasta turvallisuussyistä. Evakuoinnissa dramaattisinta oli se, että olin juuri silloin Suomessa lomalla, ja minulle ilmoitettiin, etten saa enää palata Islamabadiin, jossa kaikki vaatteeni ja tavarani olivat. Lopulta sain luvan mennä viikoksi pakkaamaan. Kolme viikkoa lähtöni jälkeen paikalliseen YKorganisaatioon tehtiin pommi-isku. En itse silti kohdannut ahdistavia tilanteita, vaan löysin paljon kavereita ja vietin paljon aikaa paikallisten kanssa. Pakistanin jälkeen vietin muutaman vuoden Maailmanpankin pääkonttorissa Washington DC:ssä ympäristöja ilmastonmuutoskysymysten parissa. Hektisen työputken jälkeen lähdimme amerikkalaisen mieheni kanssa Afrikkaan ja päätimme hakea töitä matkan varrelta. Vastavalmistunut mieheni löysi Sansibarilta työpaikan kyläprojektin johtajana, ja itse rupesin katselemaan ympärilleni. Hotellin pyörittäminen oli pitkään ollut varasuunnitelmani ja halusin myös testata, millaista olisi johtaa yritystä kehitysmaassa. Haasteita Kendwa Rocks Hotelin pyörittämisessä kyllä piisasikin. Paikallinen koulutustaso on yksi maailman heikoimpia, ja toisaalta asiakkaiden odotustaso oli eurooppalainen. Olin kulttuurien kohtaamisessa välikätenä, eikä se ollut helppoa. Tein Sansibarilla kuusipäiväistä viikkoa ilman sen kummempaa vapaa-aikaa. Minun piti ottaa Afrikassa rennommin, mutta huomasinkin tekeväni pidempää päivää kuin Washington DC:n hullussa työkulttuurissa. Palasimme Sansibarilta Suomeen. Nyt teen Suomen UNICEFilla yritysvastuuseen liittyviä asioita, kuten koulutuksia ja yrityksen omaan yhteiskuntavastuuseen liittyvää kehittämistä. Kaikista työkokemuksistani on ollut hyötyä: esimerkiksi kokemus hotellin johtamisesta oli nykytyön saamisen kannalta olennaista. Tehokkuus on mielenkiintoinen käsite. Suomessa työpäivät ovat lyhyitä, mutta sellaisen voi oikeasti käyttää työntekoon. Jos tekee 12-tuntista työpäivää, joutuu sen aikana hoitamaan paljon omiakin asioita. Ihminen ei ole kone. Täällä työn ja vapaa-ajan yhdistäminen toimii ja elämänlaatu on hyvää. Suomessa ollaan helposti aika ujoja ja turvallisuushakuisia. Itse saatan kyllästyä, jos töissä on liian helppoa. Olenkin haastanut itseäni: siirtynyt eri maahan, eri sektorille puhumaan eri kieltä. En ole suunnitellut omaa uraani strategisesti, vaan kääntänyt erilaiset kokemukset voitoksi jälkikäteen.” Irene Leino, Kansainvälisen vaikuttamistyön asiantuntija, Suomen UNICEF ry teksti ja kuva: Lauri Hannus ”lopulta sain luvan mennä viikoksi pakkaamaan” Turun kauppakorkeakoulussa opiskellut Irene Leino sanoi mahdollisuuksille kyllä ja päätyi Vietnamin ja Washington DC:n kautta johtamaan afrikkalaista hotellia.
8 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Duaalimalli on kuollut, kauan eläköön Duaalimalli! Yliopistoja ja ammattikorkeakouluja patistellaan yhteistyöhön. Purkupuheista huolimatta kahtiajako yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin ei ole katoamassa mihinkään. teksti: heikki isotalo / kuvitus: konsta hormia ”duaalimalli”. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen työnjakoa kuvaavaksi hallintojargoniksi sana herättää yllättävän paljon tunteita. Lähdetään liikkeelle perusasioista. Suomessa on kahdentyyppisiä korkeakouluja: yliopistoja ja ammattikorkeakouluja, joilla molemmilla on oma lainsäädäntönsä. Tätä kahtiajakoa kutsutaan duaalimalliksi. Näitä kahta korkeakoulua erottaa lainsäädännön lisäksi huima kuilu asenteissa. Lähes jokainen yliopisto-opiskelija lienee joskus kuullut suositun juomalaulun, jossa lauletaan ”ammattisurkeakoulussa” opiskelevista ”jostain vitun tradenomeista”. Opetusministeriö ehdotti marraskuussa ”korkeakoulujen yhteistyön ja yhteisten organisaatioiden luomista rajoittavan lainsäädännön” purkamista. Esitys nousi otsikkoihin, ja opetusministeri Krista Kiuru (sd.) kommentoi Helsingin Sanomissa (30.1.2015): ”Duaalimallin purkamisella tai kehittämisellä voidaan saada merkittäviä säästöjä. En pidä tarkoituksenmukaisena, että amk:t ja yliopistot pidetään erillään.” Yliopistoväki tuohtui, sosiaalinen media räjähti ja julkinen keskustelu juuttui jankkaamiseen duaalimallin puolesta tai vastaan. Eduskuntavaalit ovat takana, ja uudella vaalikaudella on ratkaisun paikka. Ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen kysymys, mitä itse asiassa on tarkoitus ratkaista. opistoista kohti yliopistoja Miksi duaalimallista ylipäätään keskustellaan, ja miksi asiallinen keskustelu aiheesta ei ota onnistuakseen? Vastausta varten on palattava 1990-luvun taitteeseen, jolloin maamme modernisoitui sellaisella vauhdilla, että Ismo Alanko lauloi ”Suomen pudonneen puusta”. Vielä 1990-luvulle asti vain yliopistot olivat korkeimman koulutuksen tarjoajia. Yliopistojen hakijasuman purkamiseksi ja opintoaikojen nopeuttamiseksi Esko Ahon (kesk.) hallitus päätti perustaa ammattikorkeakoulut, jotka muodostettiin pitkälti entisiä opistoja yhdistämällä. Duaalimalli oli syntynyt. Yliopistoissa on perinteisesti suhtauduttu ammattikorkeakoululaitokseen penseästi. Ammattikorkeakoulutuksen on nähty aiheuttavan inflaatiota korkeakoulutukselle ja kilpailevan samoista niukoista resursseista. Viimeistään englanninkielisen “University of Applied Sciences”-nimityksen käyttöönotto on herättänyt kummastusta – eiväthän kysymyksessä ole oikeat yliopistot, eikä niissä tehdä ainakaan tiedettä! Ammattikorkeakoulut ovat hitaasti mutta vääjäämättä kasvaneet yliopistolaitokseen kiinni. Vaikka yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen ydintehtävät ovat pysyneet erillään, on monien alojen kohdalla ero jo hämärtynyt. Näin on käynyt esimerkiksi teknillisten ja kaupallisten alojen kohdalla. Suurisuuntaisimpia suunnitelmia laaditaan tällä hetkellä Tampereella, jossa selvitetään Tampereen yliopiston, teknillisen korkeakoulun sekä ammattikorkeakoulun yhdistämistä yhdeksi korkeakouluksi. Yhdistäminen ei olisi nykylainsäädännön perusteella mahdollista. keskustan norminpurkutalkoot Keskusta linjasi vaalien alla tarvetta mahdollisuudelle yhdistää korkeakoulujen hallinto-, kiinteistöja tukipalveluja. Vaaliohjelma penäsi yleisellä tasolla koulutuksen ”byrokratian” ja ”turhien normien” karsintaa. Onko keskusta aikeissa nostaa pyhän lehmän jalustaltaan? ”Keskustalla ei ole halua käynnistää radikaalia duaalimallin remonttia”, rauhoittelee keskustan poliittinen sihteeri Jirka Hakala. ”Korkeakoulu on yhtä kuin opetus ja tutkimus. On toinen kysymys, miten niiden puitteet rakennetaan. Yhteistyö tilojen, tukipalveluiden tai muiden oheistoimintojen suhteen ei särje duaalimallia. Lähtökohtana tulee jatkossakin olla se, että opetus ja tutkimus pysyvät ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä erillään.” Mitä lainsäädännölliset esteet oikeastaan siis tarkoittavat? ”Esimerkiksi yhteisen kieltenopetuksen järjestäminen ei ole mahdollista, vaikka paikallisesti haluttaisiin näin järjestää”, Hakala vastaa. Hakala katsoo, että nykylainsäädännön sijaan suurempi ongelma on paikallisen tahtotilan puutteessa. Korkeakoulujen lähentymistä on kuitenkin tapahtunut. ”Lappeenrannassa on saavutettu joka vuosi miljoonasäästöt sillä, että yliopiston ja ammattikorkeakoulun kiinteistöpuoli on yhdistetty. Vielä viitisen vuotta sitten ajatus siitä, että ammattikorkeakouluja yliopistoväki kulkisivat samasta ovesta, oli ihan mahdoton.” Perussuomalaisten koulutuspoliittiset linjaukset ovat varsin suoraviivaisia. Yliopistoja on kehitettävä ”sivistysyliopistomallin perusteella” ja ”duaalimalli on säilytettävä”. Ovatko puolueet siis eri mieltä? ”Tiedeyliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on erilainen tehtävä. Yhteistyötä voisi lisätä hyvinkin monilla eri tasoilla, esimerkiksi yhteisten opintokokonaisuuksien tai opintojen hyväksiluvun osalta. Tukitoimintojen osalta yhteistyön tiivistäminen on mahdollista ja mielekästä”, kansanedustaja Kimmo Kivelä (ps.) vastaa. “Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välillä ei
9 saisi olla palomuuria”, Kivelä jatkaa. Retorisista eroista huolimatta kaksi suurinta puoluetta ovat käytännössä yksituumaisia. pilarit ovat yhä pystyssä Ehkä oikea kysymys ei olekaan, kuka kannattaa tai vastustaa duaalimallia. Oikea kysymys on, mitä duaalimalli tarkoittaa. ”Koko duaalimallin voisi unohtaa käsitteenä”, huokaa Suomen ylioppilaskuntien liiton koulutuspoliittinen sihteeri Tapio Heiskari. ”Kun puhutaan duaalimallista, se ymmärretään eri tavoin ja seuraa kummallisia ristiriitoja”, Heiskari jatkaa. ”Järjestelmänä duaalimalli ei ole viallinen.” Duaalimallin kuoppaamisesta voi puhua vasta silloin, kun yliopisto ja ammattikorkeakoulu ovat siinä määrin sulautuneet yhteen, ettei niitä pysty ulkopuolisen silmin erottamaan toisistaan. ”Jos se kävelee kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, vaikuttaisi siltä, että duaalimalli olisi murrettu”, Heiskari toteaa. “Olemmeko kohta tilanteessa, jossa ilman kiirettä hivuttamalla duaalimalli suli pois ja katosi?” pohtii kansanedustaja Kivelä. Onko jako siis vääjäämättä tulossa tiensä päähän? ”Mikä on se fataali kehityskulku, johon ihmiset eivät pystyisi vaikuttamaan?” kysyy Akavan koulutuspoliittinen asiantuntija Ida Mielityinen. ”Kautta linjan on jaettu näkemys, että tarvitaan eri tutkintoprofiilien osaamista”, Mielityinen jatkaa. Kahden tasavertaisen pilarin varaan rakentuvalla korkeakoulujärjestelmällä on yhä yhteiskunnallinen tilauksensa. Sekä akateemisille että ammatillisille korkeakoulututkinnoille on tarvetta työelämässä. ”On hirveän vaikea nähdä, että tehtäisiin jonkinlainen kokeilulainsäädäntö, koska meillä tulisi olla yhtenäinen kansallinen korkeakouluja tutkintojärjestelmä. Todennäköisesti Tampereella joudutaan tämän vuoksi osin muuttamaan suunnitelmia”, Mielityinen pohtii tulevan vaalikauden suhteen. ”Monet puhuvat duaalimallin terävöittämisestä ja profiilien vankentamisesta. Nämä ovat poliittisia päätöksiä. Duaalimalli voidaan purkaa tai säilyttää, ja toivon mukaan ratkaisu tehdään harkiten”, Heiskari korostaa. Ristiriidat duaalimallin suhteen ovat pikemminkin lieventymässä kuin kasvamassa. ”Keskustelu alkaa monella taholla yhtenäistyä. Enemmän puhutaan lainsäädännön esteiden poistamisesta kuin itse duaalimallin räjäyttämisestä”, Heiskari toteaa. Yliopisto-opiskeijan ei ole vieläkään syytä pelätä, että kaikista meistä tulee ”jotain vitun tradenomeja”, kuten juomalaulussa rallatetaan. Duaalimallista ei olla luopumassa. Laulun asenteesta kylläkin. • Juttua varten haastateltiin myös Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston Arenen toiminnanjohtajaa Riitta Rissasta Vielä viitisen vuotta sitten ajatus siitä, että ammattikorkeakouluja yliopistoväki kulkisivat samasta ovesta, oli ihan mahdoton.
10 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 herään aamukahdeksalTa oksentamaan. Kaverini kämpän pönttöön hyökyy noin litra viimeöistä olutta ja vähän verta nenästä. Tampere on harmaa. Punatiiliset seinät kostuvat tihkusateesta. Junassa istun vahingossa jonkun muorin paikalla, mutta rouva siirtyy armollisesti viereiselle penkkiriville. Haastattelu on keikkajärjestäjän mukaan iltakymmenen aikoihin. Pyhänä tavoitteena on päästä suomirapin pulssille haastattelemalla Paperi T:tä, Tippa-T:tä ja Sairas T:tä. T-räppärit esiintyvät Nightclub Tähdessä, entisessä Hämeensillassa. Kyseessä on artistien toinen yhteisbuukkaus, jota tällä kertaa mainostetaan Teekutsuina. Tapahtuman järjestää 03Crew, joka haluaa tuoda vakituiset räppi-illat ensin Blockfestkaupunkiin ja sitten koko Suomeen. Nousemme hissillä yökerhoon. Paikalla on jo jonkin verran väkeä. Minut ohjataan lavan läpi takahuoneeseen. Paperi T istuu polvet sylissään punaisella sohvalla. Asennossa on jotain herkkää. Pitkätukkaisen räppärin hahmo hallitsee kapeaa bäkkäriä. Sairas T on joku näistä muista ihmisistä. Häntä on vaikea tunnistaa, sillä mies esiintyy naamari päässä. Hetken hapuilun jälkeen ojennan käteni tervehtimään oikeaa artistia. “Sä oot varmaan Sairas T?” Olen vaivaannuttava. Selviää, että artisteja ei ole varoitettu haastattelusta etukäteen. Siitä huolimatta he heittävät läppää mielellään. Lyö tyhjää. Ilmassa on katastrofin ainekset. Takahuoneen pöydillä on purtavaa ja runsaasti juotavaa. Ylimmän kerroksen ikkunasta avautuu näkymä Tammerkosken yli keskustorille päin. Nappaan oluen. Paperi T juo punaviiniä, tietysti. Sairas tiputtelee Karhua pullosta. Huomasin jo, että yksi on joukosta poissa. Yhteishaastattelu on vaakalaudalla. “Tippa on vissiin hotellilla”, Paperi T kertoo. Jaa. Istun sohvan reunalle. paperi T on kaunis mies. Hänen huhtikuussa julkaistua Malarian pelko -debyyttialbumiaan on suitsutettu mestariteoksena. Se on erolevy Bob Dylanin Blood on the Tracksin tapaan. Paperi T:n kappaleet ovat henkilökohtaisia ja laajenevat kulttuuriviittauksien kautta kaiken läpäiseväksi vuodatukseksi. Lehdet palvovat älykköräppäriä. “Pelkästään yksi juttu Hesarissa toi paljon huomiota. Piti ihan pölliä se lehti hotellilta itselle”, Paperi sanoo. Sairas T tekee gangsta-perinnettä ja rikoksista ammentavaa inhorealismia yhdistelevää musiikkia. Se viihtyy kauempana marginaalissa kuin kanssaräppärien tuotanto. “Ehkä mä oon se undergroundein meistä”, Sairas T pohtii. Turkulaisen Tippa-T:n tuotantoon on siirretty ilmiömäisesti jenkkiläistä rap-estetiikkaa. Flow on kikkailevaa, vaatetus näyttävää ja lyriikoissa kerrotaan huumeista, rahasta ja naisista. Liikaniminä ovat muun muassa Nuari Kukko ja Trasha White. Sairas T on Kotkasta ja Paperi T Porvoosta, mutta molemmat ovat helsinkiläistyneet. Tippa-T asuu edelleen Turussa, mutta iso osa viikoista menee hänelläkin pääkaupungissa studiolla tai muissa bisneksissä. Taiteilijanimien T-päätteitä ei suinkaan ole valittu yksissä tuumin. Paperi T on viittaus paperitiikerin käsitteeseen. Sairas T eli Sairas Takkinen otti käyttöön yhdysvaltalaissuosikkinsa Sick Jackenin nimen ja Tippa-T:llä on tatuointi, jossa lukee Ei tippa tapa . viina virtaa, räppi on mahtavaa Paperi T, Tippa-T ja Sairas T eivät ole sukua toisilleen, mutta ovat esiintyneet yhdessä. Silti heitä on lähes mahdotonta saada saman pöydän ääreen. teksti: esa keskinen / kuvat: aleksi malinen Rap on räjähtänyt. Se on kulkenut pitkän tien New Yorkin katujen protestista värisyttämään mouhijärveläisen mopoauton subbaria.
11 T-miehet ovat erilaisia, mutta heille kaikille riittää yleisöä. He tekevät tätä työkseen. Kohdeyleisöjen vaihtelevuus kertoo musiikkityylin elinvoimaisuudesta Suomessa. Rap on räjähtänyt. Se on kulkenut pitkän tien New Yorkin katujen protestista värisyttämään mouhijärveläisen mopoauton subbaria. Tamperelaisessa takahuoneessa Paperi T ja hänen kollegansa DJ Kridlokk sekä Sairas T keskustelevat Ylilauta-kuvafoorumista. “Siellä on tällainen keskustelulanka, jossa luetellaan seksikkäimpiä suomiräppäreitä. Henkka (Paperi-T) on siä”, Kridlokk aloittaa. Muut tietävät heti, mitä foorumia ja keskustelua tarkoitetaan. Hitaita aivojani kutkuttaa. Vähän jo naurattaakin: räppärit puhuvat hekumallisesti verkkokeskustelusta, jossa heidät mainitaan. “Sitten siellä kerrotaan asiantuntevasti kuinka mä oon täysin raitis ja seurakuntaihminen. Ihan feikki siis”, Sairas T nauraa. Tästä porukasta puhutaan usein yhdessä. Haluaisivatko he kenties tehdä yhteisbiisin? Paperi T vastaa fantisoimalla. “Meillä vois olla sellainen ysärityylinen r&bpoikabändi, joka pukeutuu kokovalkoisiin. Kridlokk vääntää meille siirappia biittiä ja Sairas T voi olla se bändin paha poika.” Tippa-T:n seurue ilmestyy viimein takahuoneeseen. Ehdin vaihtaa vain pari sanaa. Samalla Tippa käy läpi settilistaa ja sovittaa keikkavaatetusta. Hänellä on nopeasti laskettuna ainakin kolme erilaista baseball-takkia mukanaan. Lakkeja ja laseja en ehdi laskea. Vaaleat hiukset ovat letillä. “Ai tää tulee Tylkkäriin, hei tosi mielelläni heitän läpät. Mut nyt on ihan vähän kiire”, hän sanoo. Tippa-T on todella kohtelias. Käsiaseista ja pilvestä räppäävästä gangsterista ei ole merkkiäkään. Hän on myös nuorempi kuin odotin. Tipan ryhmä onkin kuin lauma poikasia verrattuna Sairas T:n Kotka-linkkiin tai Paperin ja Kridlokkin taiderap kohtaa kadut -porukkaan. Vielä reilu vuosi sitten Tippa-T teki räppiä turkulaisessa lähiössä. Viime kesänä kaikki muuttui, kun JVG:n Ville Gallen ja Jare Brandin PMErecords otti Tipan talliinsa. “Mä kävin viime kesänä esiintymässä noin 37:lla eri festarilla tai tapahtumassa”, Tippa kertoo myöhemmin. Sittemmin hän on keskeyttänyt media-alan ammattikouluopintonsa musiikinteon tieltä. Nyt räppäri vierailee tiuhaan muiden biiseillä. Yhteistyökumppaneita riittää Adi L Haslasta Sanniin. Popimmaksi silotellut sinkkulohkaisut Retardix ja Ylöspäin soivat valtakunnan radioissa. Se kuulostaa ihan amerikkalaiselta rap-unelmalta. Tippa made it. sairas-T alkaa valmistautua lavalle. On vain yksi ongelma. Hänen tavaramerkkinsä naamari on hävinnyt edellisellä keikalla Ääniwallissa. “Taisin kyllä humalapäissäni ite hukata sen”, Sairas T myöntää. Sitä sattuu. Facebook kertoo minulle myöhemmin, että naamari on löytynyt. Muutkin räppärit menevät maskin taakse, esimerkiksi Evil Stöö ja newyorkilainen MF DOOM. Miksi Sairas T piiloutuu? “En haluu, että mun lapsi joutuu kuulemaan siitä, että sen faija on tehnyt sellaista tai tällaista musaa. Haluan pitää oman elämän erillään näistä räppitouhuista”, hän kertoo. Artistin Nettokävelyä -musiikkivideolla touhu onkin roisia twerkkaavine sukkahousupyllyineen. Itse asiassa kaikkien näiden räppäreiden videoilla on perseitä. Tällä kertaa Sairas T vetää huivin naamalleen. Identiteetti pysyy piilossa, vaikka maski on teillä tietämättömillä. Yleisössä on samaa hieman ronskimmin pukeutunutta räppikansaa, joka oli paikalla jo saapuessani. Sairas T ei nauti valtakunnallista mediahuomiota, mutta yleisö heiluu ja huutaa mukana. Setissä biitit ovat synkkiä ja tunnelma uhkaava. Keikalla heitetään myös freestyleä. Tippa-T liittyy mukaan Ei oo helppoo olla T -biisiin. Luoja armahtakoon minut niistä kaikista teevitseistä, jotka pyörivät taas päässäni. Meillä vois olla sellainen ysärityylinen r&b-poikabändi, joka pukeutuu kokovalkoisiin. Kridlokk vääntää meille siirappia biittiä ja Sairas T voi olla se bändin paha poika.
12 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 paperi T isTuu paikallaan ja kumoaa viiniä. Hän laskee Kridlokkin kanssa tulevien Tavastiankeikkojen lipputuloja. Yökerhon puolella soi tuore Kendrick Lamar. “On nää kyllä kummallisia räppäreitä, näin paljon viinaa vielä juomatta”, kalju portsari sanoo. Hän pitää huolta, että kaikki sujuu ilman häiriötä. Tunnistan paikallisen ovimiehen omilta teiniklubivuosiltani. “Tuolla ovella kävi muuten sellainen tatuoitu äijä siitä vankilapossesta kyselemässä, tarvitaanko takahuoneessa mitään myrkkyjä. Tai että kiinnostaisko jätkiä jutella yhteistyöhankkeista.” Paperi-T ja Kridlokk katsovat kysyvästi. Vankilapossella viitataan keväällä huomiota saaneeseen D.S.G.-rapryhmään, jonka jäsenet ovat entisiä linnakundeja. Kuumottaa, vaikka en edes tiedä, oliko koko juttu pelkkää legendaa. Tarvitsen lisää olutta. Yhteiskuva ehditään ottaa juuri ennen Tipan keikkaa. Poseeraava kolmikko on kattava otos Suomirapin nykykaanonista. He kaikki kuuluvat 80ja 90-lukujen taitteessa syntyneisiin ikäluokkiin, joille räppi on poppia. Räpistä on tullut lyhyessä ajassa myös salonkikelpoista. Vielä 2000-luvun alussa ei olisi ollut selviö, että esimerkiksi Cheek ja Elastinen kelpuutetaan kansakunnan kaappien päälle eli tositelevisioon ja Linnan juhliin. Tänään Suomen suosituimmat artistit joko tekevät jonkinlaista räppiä tai ovat Jenni Vartiainen. Suosio voi vaikuttaa kummalliselta, mutta samalla tavoin myös kapinallinen rock aikoinaan valtavirtaistui. Myös tälle kolmikolle rap on ollut luontainen kanava. “Räppi oli mulle iso juttu 2000-luvun alussa, ja siinä aallossa mä jotenkin lähdin sitten mukaan”, Paperi T kertoo. Paperi T:n välineenä voisi hyvin olla jokin muukin taiteen tai musiikin laji. Hän on opiskellut medianomiksi Helsingissä. Mies on syvällä piireissä, ja hänen puheissaan vilisee monia tuttuja nimiä. Paperi T:lle on tilausta, sillä näin älykästä ja henkilökohtaista räppiä ei Suomessa ole juuri kuultu. Asan kaltainen kryptinen shamaani hän ei ole, mutta kukapa olisi. Paperi on todistanut, että räpissä voi käsitellä tunteita siinä missä muissakin musiikkilajeissa. Tippa-T:n suosio kertoo koko kuuntelukulttuurin muutoksesta. Tyylit ja muodit liikkuvat salamannopeasti. Siksi esimerkiksi Teflon Brothers, JVG, TCT, Mäkki, Kube ja Tippa-T julkaisevat hitiksi tähtäävän videon torstaina tai perjantaina hyvien Youtube-lukemien saamiseksi. Spotifyyn biisi saatetaan laittaa jo keskiviikkona, jotta sieltä saadaan kerättyä kuuntelut talteen. Tulonlähteet ovat muuttuneet. Albumit vievät liian paljon aikaa ja keikkamyyntiin tarvitaan radiosoittoa ja listahittejä. Tai sitten ei. Sairas T:llä on kaksi biisiä Spotifyssa, ja niilläkin hän on vain vierailijana. “Me suunnitellaan muun muassa kasettien julkaisemista 3rd Rail Musicin kautta, että ehkä mä olen siinä mielessä poikkeus”, Sairas T virnistää. Yleisön kOOsTumus on jälleen muuttunut, kun Tippa-T astuu lavalle. Nyt juhlakansa on hieman nuorempaa ja seassa on paljon tyttöjä. Tippa-T on ihana. Hän on luonnossa hintelämpi kuin promokuvissa. Yleisö nyökyttelee riehakkaasti. Loppuvaiheessa joku rikkoo tuopin. Keikan päätyttyä Tippa-T lähtee yllättäen jatkoille läheiseen yökerhoon. Sovimme tapaavamme seuraavana päivänä. Iltapäivän valossa huomaan pinkit raidat avatuissa hiuksissa. Tippa-T soi kotibileissä, Sairas T:tä luukutetaan muuttotappiokunnan valkotapettisessa yksiössä ja Paperi T pyörii jatkoilla Nike Air Maxeja käyttävän tytön kanssa, kun poltatte röökiä keittiössä.
13 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 “Mun keikoilla käy jengi, joka on tullut pitämään hauskaa. Biiseissä on hyvä meininki, eikä liikaa synkistelyä. Ei täällä ole niin huonosti asiat kuin monessa muussa paikassa. Mun musa on kuitenkin erilaista kuin sellainen väkinäinen suupielet ylöspäin tehty setti”, hän kertoo ja syö samalla kanasalaattia. Tippa-T tuntuu ymmärtävän, mikä minua suomalaisessa räpissä mietityttää, vaikka en ole itsekään aivan varma siitä. Kenties uskottavuus ja motiivit. Tippa-T soi kotibileissä, Sairas T:tä luukutetaan muuttotappiokunnan valkotapettisessa yksiössä ja Paperi T pyörii jatkoilla Nike Air Maxeja käyttävän tytön kanssa, kun poltatte röökiä keittiössä. “Paperin juttu on niissä sanoituksissa. Sen levyn vinyylipainosta ostaa todennäköisesti ihan eri tyypit kuin ne, jotka kuuntelee mun sinkkuja Youtubessa. Sairas T taas on UG ja meistä kolmesta paras räppäämään. Sille on oma yleisönsä”, Tippa pohtii. Tippa-T on tehnyt musiikkia myös ennen traptähdeksi syttymistä. “Mä oon soittanut kitaraa 11–12-vuotiaasta asti ja ollut punk-bändissä.” Räppäri kertoo pari huuruista tarinaa siitä, kuinka bändi menetti treenikämppänsä. Tragedian jälkeen Tippa-T siirtyi tekemään räppiä. Teknologian kehittyminen on mahdollistanut monen musiikintekijän haaveet, sillä välineet ovat demokratisoituneet: räpin tekemiseen tarvitaan ainoastaan tietokone ja ohjelmisto. Paluu punkin pariin ei ole silti poissuljettu. “Kyllä mua kiinnostais tehdä joku erilainen juttu räpin ohella. Pitäis just tehdä ainakin se yks punk-biisi, mutta katsoo nyt, koska ehtii”, Tippa maalailee. Eevil Stöön ja Kridlokin gangsteriperformassien aikakakautena suomeksi räppäävien ei tarvitse enää turvautua Stig Dogg -tyylisiin parodiarooleihin. Silti Tippa-T omaksuu tietynlaisen roolin. Keskustellessa mies on harkitseva ja asiallinen, mutta musiikissa itsevarmuus ja rap-kuvasto kuohuvat valtoimenaan. “Sulla pitää olla se oma persoona, joka jää mieleen. Ei se kiinnosta, jos sulla ei oo biiseillä ja videoilla omintakeinen ote.” Paperi T:n räpit kertovat rakkaudesta ja vaativat avautuakseen Wikipedia-hakuja. Sairas T kuvaa ghettoa, syrjäytymistä ja pahoinvointia. Tippa-T on blingin kokonaistaideteos. Kaikkien olemassaolo on mahdollista, koska räppi soi jopa Yle Suomella. viimeisenä lavalle nousee Paperi T. Ilmassa on sähköä. Eteeriset hipsterimimmit ovat täyttäneet lavan edustan. Tupa alkaa olla muutenkin täynnä. Paperi T kiinnostaa monia; pian hän on oleva hypensä aallonharjalla. Yleisössä on kirjavaa väkeä. Tamperelaiset rap-järkäleet SP ja Seremoniamestari seisoskelevat loitommalla. Paperi T:n musiikki on vähän kuin Mikael Gabrielia – lukion käynyttä ja taideleffoja katsonutta Mikael Gabrielia. Biisejä on helppo räpätä mukana. Äärimmilleen asti viety selkeys ja rytmitys ulosannissa on sekä mahtavaa että ärsyttävää. Jopa Kauko Röyhkä on kehunut selvää tyyliä ja Beefheart-viittausta Facebook-profiilissaan. Siitä seurasi Paperin ja Kaukon välinen hellyyttävä kehujen vaihto. Livenä Paperi T on vihainen. Paperi T vuodattaa. Lavapreesensissä ei päällepäin ole mitään erityistä: pitkätukkainen runopoika ja punaviiniä. Silti – tai juuri siksi – esityksessä on jotain vangitsevaa. Lisäksi DJ Kridlokin ja Paperin kemiat toimivat. “Vuosi sitten Valoa-festivaaleilla täällä Tampereella mun ja Kridlokin Paperi & Khid -keikalla mä vakuutuin siitä, että soolokeikat voi olla ihan siistejä.” Nyt Paperi T räppää uuden levyn biisejä, jotain sanoista joita ei saa sanotuksi. Voin paremmin. Eturivissä pari tyttöä vuodattaa kyyneleitä jo ensimmäisen kappaleen aikana. Lavalla oleva hahmo kertoo maailmasta tavalla, joka tavoittaa heidät. Se saa unohtamaan tai muistamaan hetkeksi. Niin tekevät myös ne kaksi muuta T-räppäriä. Jokainen jättää jäljen. •
oikeutta etsimässä teksti: susanne salmi kuvat: lauri Hannus
15 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan hakee vuosittain puolitoista tuhatta innokasta. Apua koko kevään mittaiseen kamppailuun tarjoaa oikeustieteilijöiden ainejärjestö Lex ry, jonka valmennuskursseille moni pyrkijä hakeutuu. Kurssijärjestäjiä paitsi suitsutetaan ammattimaisesta toiminnasta, myös kritisoidaan epätasa-arvon kylvämisestä. Ketkä kiisteltyä bisnestä pyörittävät ja millaista heidän arkensa on? ”vasTauksen maksimipiTuus on yksi sivu. Sen ylittävää osuutta ei lueta.” Parisataa nuorta kuuntelee ohjeistusta vakavana. Vaikka kyseessä on vasta LexKurssien tarjoama harjoitustentti, monen ajatukset ovat jo kuukautta myöhemmin koittavassa lopullisessa tulikokeessa. Ei ole lainkaan harvinaista, että kevään viimeisessä harjoituspääsykokeessa joku alkaa itkeä. Painostavalle jännitykselle on hyvä syy. Auditoriossa istuvista ahkerimmat ja onnekkaimmat palkitaan ruhtinaallisesti: heitä odottaa opiskelupaikka Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Mikäli näin tapahtuu, muuttuu 200–800 euron arvoinen valmennuskurssi äkkiä rahanhukasta hyödylliseksi sijoitukseksi. Monille pääsykoemenestys tarkoittaa lähipiirin ihastunutta huokailua, joka myöhemmin vaihtuu yhteiskunnan taholta satavaan laajempaan suitsutukseen. Se näkyy hyvinä työllisyysnäkyminä, korkeina vuosituloina ja statuksena, jollaisesta monen muun tiedekunnan opiskelijat voivat vain haaveilla. Rannalle jäävien kohtalo sen sijaan on kurja. Koska oikeustieteellisen pääsykoekirjat vaihtuvat vuosittain, ei kevään luku-urakasta ole juuri hyötyä seuraavan vuoden pääsykokeiden kannalta. Ei siis ihme, että valmennuskurssin käyminen houkuttelee monia. Kurssille ilmoittautuminen synnyttää turvallisuudentunteen, josta oikeustieteen opiskelijoiden ainejärjestö Lex ry:ssä otetaan kaikki irti. Vuonna 2014 tiedekunnasta opiskelupaikan saaneista hakijoista 75 % oli osallistunut Lex ry:n valmennuskursseille, mainostavat LexKurssien verkkosivut. Vieressä ainejärjestön entinen puheenjohtaja kehuu kurssien olleen hänelle pääsylippu oikikseen. Komea prosenttiluku on hieman harhaanjohtava, sillä se tarkoittaa LexKursseille jossain vaiheessa osallistuneiden ja sisään päässeiden opiskelijoiden kokonaismäärää. Opiskelija luetaan osaksi tätä ryhmää, vaikka hän olisi käynyt Lexin järjestämän kurssin jo vuosia ennen sisäänpääsyään. Maksuttoman yliopistokoulutuksen luvatussa maassa puhe pääsylipuista on kenties muutenkin liioiteltua. Yliopiston tasa-arvovastaava Elina Reinikainen-Vännin kanta on selvä: jokaisella on tasavertainen mahdollisuus pyrkiä yliopistoon myös valmennuskursseja käymättä, varallisuudestaan riippumatta. Silti kursseilla on nykysysteemissä valtava merkitys. Oikeustieteen saralla kysyntää on jopa enemmän kuin tarjontaa. Markkinoita dominoi ainejärjestöjen kurssitarjonta. Helsingissä innokkaimmat jonottavat yön yli kadulla varmistaakseen paikkansa Pykälä ry:n valmennuskurssille, ja Turussakin Lex ry:n kurssit myydään vuosittain loppuun. Edes Varjovalmennuksen kaltaiset ilmaisten valmennuskurssien tarjoajat eivät ole onnistuneet järkyttämään suurempien toimijoiden asemaa. lex rY järjesti ensimmäiset valmennuskurssinsa jo 1970-luvun alussa. Tuolloin Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan pyrittiin vielä samoilla kirjoilla kuin Helsinkiin. Pääkaupungissa valmennuskurssibisneksen iloihin oli havahduttu jo parikymmentä vuotta aiemmin. Siksi myös Turkuun pyrkiviä saattoi ajautua Pykälän kursseille. ”Tuntui vähän turhalta, että Pykälä sai kaikki kurssirahat. Siitä tuli todella sellainen idea, että otetaan osamme niistä”, muistelee siviilioikeuden professori Ari Saarnilehto, joka toimi Lex ry:n puheenjohtajana vuonna 1970. Kurssien pyörittäminen oli takavuosina yllättävän samankaltaista kuin nykyäänkin. Pyrkijöille järjestettiin pääsykoekirjoihin keskittyvää luentoopetusta, ja tuotot ohjattiin ainejärjestölle. Opettajat napattiin kätevästi suoraan oikeustieteellisestä tiedekunnasta. Kurssitoimintaan osallistuminen kiellettiin yliopiston henkilökunnalta vasta paljon myöhemmin. Nykyään kursseilla luennoivat valmistuneet juristit, joista moni on ollut tavalla tai toisella mukana LexKurssien toiminnassa jo opiskeluaikanaan. Luento-opettajia lukuun ottamatta kaikki LexKurssien järjestäjistä ovat opiskelijoita. Heitä riittää joka lähtöön: kurssitiimiin kuuluu pienryhmäopettajia, lukuja vastaustekniikan opettajia, kurssiasiavastaavia ja opiskelijatutoreita. Kokoonpano laitetaan uusiksi vuosittain. Viime kädessä vastuussa kurssien onnistumisesta ovat kurssivastaavat, jotka hoitavat tehtäväänsä työparina. Tänä vuonna pestissä ovat kolmannen vuosikurssin opiskelijat Anna Lintukorpi ja Mikko-Samuli Kolkkanen. Kaksikolle maksetaan työstä palkkaa, mutta Kolkkanen kuvailee sen olevan suuruudeltaan lähinnä kannustin.
16 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 ”Kaupallisella puolella kukaan ei lähtisi mukaan tällä summalla.” Kurssivastaavien tarinoista huomaa nopeasti, että valmennuskursseilla istuminen periytyy vuosikurssilta toiselle. Molemmat kävivät aikoinaan Lexin tarjoaman kurssin, Lintukorpi kahdesti ja Kolkkanen peräti kolmeen otteeseen. Myös ainejärjestön puheenjohtaja Elina Hirvonen on kurssinsa käynyt. ”Sisäänpääsy oikeustieteelliseen vaatii erityyppistä lukemista kuin moniin muihin paikkoihin. Voimme auttaa hakijoita, sillä olemme kaikki käyneet saman prosessin läpi ja tiedämme, että eihän se mitään maailman mukavinta hommaa ole”, Hirvonen sanoo. Toisin kuin esimerkiksi P-klubilaisten perustama Yliopistovalmennus, LexKurssit ei varsinaisesti ole yritys. Siitä huolimatta oikeustieteilijöiden kurssitoiminta on isoa bisnestä, johon pätevät liiketoiminnan lainalaisuudet. Monet toiminnan yksityiskohdat pidetään salaisina. Niin kurssivastaavat kuin Lex ry:n puheenjohtajakaan eivät suostu paljastamaan kurssilaisten kokonaislukumäärää. Opetukseen käytettävän auditorion koon perusteella on mahdollista arvioida, että määrä liikkuu muutamissa sadoissa. ”Jos kaupalliset toimijat tietäisivät meidän kurssien osallistujamäärät, on mahdollista, että he haluaisivat päästä siitä osingoille ja saada meidän hakijoita siirtymään heille. Veikkaan, että heillä on tällä hetkellä paljon pienempi osallistujamäärä kuin meillä”, Hirvonen maalailee. Myös kurssien tuottamien voittojen tiedustelu saa järjestäjät kiemurtelemaan. Lex ry:n tämänvuotisessa talousarviossa kurssien tuotoiksi on budjetoitu 80 000 euroa. Todellinen summa saattaa olla suurempi, sillä ainejärjestön talous on perinteisesti ollut hieman ylijäämäinen. Opiskelijajärjestölle tällainen summa on valtava määrä rahaa. Kurssit muodostavatkin reilusti yli puolet Lex ry:n tuloista. JOTTa elämä ei olisi pelkkää pänttäämistä, järjestää LexKurssit asiakkailleen bileet. The Monkey -yökerhossa pidettävien karkeloiden ovet aukeavat paitsi kurssilaisille, myös Lex ry:n jäsenille. Kirjavasta osallistujajoukosta huolimatta kaikkia kokelaita on turha houkutella mukaan. Samalla kun nuoret toivot verkostoituvat apinaklubin neonvaloissa, osa heidän kohtalotovereistaan valmistautuu jo seuraavaan lukupäivään. Mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. ”Näihin rutiineihin on laitostuttu niin tiukasti, ettei bileisiin mennä”, valmennuskurssilla istuva 22-vuotias Henri Levonen naurahtaa. Motivaatio on korkealla, sillä vuonna 2012 ylioppilaaksi valmistunut Henri hakee yliopistoon nyt ensimmäistä kertaa tosissaan. Valmennuskurssille hän on päätynyt armeija-aikaisen ystävänsä Niklas Lemisen matkassa. Tämän oikeustieteilijäkaverit tiesivät kertoa, mille kurssille kannattaa osallistua. Myöskään Niklaksen lukuaikataulu ei salli keskellä viikkoa järjestettäviä juhlia. Kevään aikana elämästä on karsittava pois kaikki sellainen toiminta, joka ei edistä pääsykokeeseen valmistautumista. ”Koko lukuprosessia pitää ajatella pakettina. Kaikki on rakennettu tukemaan omaa oppimista, koska tavoite on tosiaankin päästä sinne kouluun sisään. En kävisi urheilemassakaan, ellei siitä tulisi fiilis, että sen avulla jaksaa vielä kolme tuntia pidempään.” 22-vuotias valmennuskurssilainen tietää mistä puhuu, sillä hän onnistui nappaamaan ensimmäisen opiskelupaikkansa Turun kauppakorkeakoulusta heti ylioppilaaksi kirjoitettuaan. Tälläkin kertaa päivärytmi on tiukka: sängystä ylös seitsemältä, kirjat auki kahdeksalta, lukemista täyden työpäivän verran. Opiskelun katkaisee ainoastaan päivittäinen urheilusuoritus, joka tapahtuu joko kuntosalilla tai lenkkipolulla. Ystävykset toimivat kirittäjinä toisilleen, sillä heidän päiväohjelmansa on käytännössä identtinen. Porista kotoisin oleva Henri asuu koko valmennuskurssijakson ajan Niklaksen luona Turussa. Laiskottelu on mahdotonta, kun toinen pänttää vieressä. Myös valmennuskurssilla ryhmäpaine näyttelee ratkaisevaa roolia. Luentosalissa istuminen voi olla silmiä avaava kokemus muutenkin kuin opetuksen puolesta. Ei tarvitse kuin hieman vilkaista ympärilleen huomatakseen, kuinka kovasti kanssakilpailijat tsemppaavat – ja kuinka identtisten ongelmien kanssa he kaikki painivat. Luentosalissa vallitsee useimmiten rauhallisen keskittynyt tunnelma, eikä opetuksen lomassa juuri solmita sosiaalisia suhteita. Yhteishengen rakentamista tärkeämpää on syventyä luentoihin koko rahan edestä. Ulkopuolisen silmin tarkasteltuna kurssilaiset ovat kuitenkin kuin omassa kuplassaan, jossa kaikki on hieman muuta maailmaa paremmin. ”Kaveripiirissä on ilmennyt pientä kateutta niiden taholta, jotka eivät ottaneet mitään valmennuskurssia”, kertoo itse kurssilla istuva abiturientti Veera Numminen. ”Kun saimme esimerkiksi englanninkielisestä pääsykoekirjasta suomenkieliset tiivistelmät, niin jotkut tuntuivat ajattelevan, että voi vitsi kun en mennyt kurssille. Ei sitten ole kauheasti tullut edes luettua yhdessä.” Kurssivastaava Anna Lintukorpi paimentaa kurssilaisiaan kohti oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykoetta. Jos kaupalliset toimijat tietäisivät meidän kurssien osallistujamäärät, on mahdollista, että he haluaisivat päästä siitä osingoille ja saada meidän hakijoita siirtymään heille.
17 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 kevään valmennuskursseihin aletaan varautua noin vuotta ennen h-hetkeä. Mikko-Samuli Kolkkanen ja Anna Lintukorpi valittiin kurssivastaaviksi jo toukokuussa 2014. Syksyllä kaksikon elämään mahtui vielä muutakin, mutta keväällä kaikki ylimääräinen aika kuluu kurssitoiminnan pyörittämiseen. Erilaisia tehtäviä riittää: on markkinoitava kurssisisältöjä, painatettava materiaaleja, koordinoitava muun porukan työtä ja tarjottava opiskelijoille kahvia luentotauoilla. Välillä vastuu kulkee mukana kotiin saakka, sillä kurssilaisten neuvominen on tärkeä osa työtä. Puhelinpäivystyksiä järjestetään viikon jokaisena päivänä. ”Puhelin laulaa noin 15 kertaa päivässä ja sähköposteja tulee saman verran. Kysymyksiä riittää laidasta laitaan. Kurssien alkaessa moni esimerkiksi soitti ja kysyi karttaohjeita”, Lintukorpi kuvailee. ”Kelloa ei tässä juuri katsella. Ei mulla ole koskaan sellaista oloa, että nyt on työpäivä kasassa. Tämä on ennemmin vastuutehtävä ja velvollisuus kuin työpaikka.” Moisen rupeaman ohessa ei juuri opiskella. Toki historia tuntee muutaman erityistapauksen, jotka ovat kyenneet sekä toimimaan kurssivastaavina että edistämään opintojaan tavanomaista vauhtia, mutta Kolkkanen ja Lintukorpi ovat jättäneet pänttäämisen suosiolla tuonnemmaksi. Lakipykälien sijaan he kehuvat paneutuneensa kevään aikana muun muassa paineensietokyvyn ja esiintymistaitojen kehittämiseen. ”Ehkä se näkyy myöhemmin omissa opinnoissakin, jos täytyy vaikka pitää esityksiä muille. Luotto itseen syvenee”, Kolkkanen hahmottelee kokemuksen antia. Kurssivastaavien stressinsietokykyä mitattiin erityisesti maaliskuun viimeisenä päivänä, jolloin oikeustieteellinen tiedekunta julkaisi pääsykoekirjansa. Koska kirjojen sisältö vaikuttaa siihen, minkä oikeudenalan asiantuntijoita valmennuskurssien luento-opettajiksi valitaan, ei rekrytointeja voida tehdä etukäteen. Siksi opettajien etsimisessä tulee väistämättä kiire. ”Ehdittiin yhden päivän aikana kontaktoimaan varmaan puolet Suomen juristeista. Onneksi monella oli vilpitön halu auttaa: jos joku oli liian kiireinen lähtemään mukaan, hän soitti kolmelle kaverilleen ja kysyi heiltä. Yhtäkkiä olikin viiden firman tyypit selvittelemässä”, Lintukorpi nauraa. Tiedekunnan suunnasta apua on turha toivoa, sillä yliopiston säännöt kieltävät henkilökunNiklas Leminen ja Henri Levonen lukevat päivittäin yhdessä. Valmennuskurssin he valitsivat ystäviensä suosituksesta.
18 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Veera Nummiselle valmennuskurssi ei ollut itsestäänselvyys. ”Mietin aika kauan, menenkö kurssille. Loppujen lopuksi tuli fiilis, että ehkä kuitenkin tarvitsisin sen avun.”
19 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 taa osallistumasta valmennuskurssitoimintaan. Oikeustieteellisen tiedekunnan varadekaani Jussi Tapani mainitsee seuraavansa LexKurssien toimintaa sosiaalisen median kautta, mutta muita yhteyksiä tiedekunnan ja kurssien välillä ei ole. ”Ellei sitten yhteyden ajatella syntyvän sitä kautta, että tällaisia pääsykokeita ylipäätään on. Se, että kirjat vaihtuvat vuosittain, että ne muuttuvat sisällöltään ja lukumäärältään ja että materiaali ilmoitetaan tiettynä päivänä, luo tietysti markkinat pääsykoekursseille. Tätä yhteyttä ei voida kiistää”, Tapani pohtii. valmennuskurssien oikeudenmukaisuudesta väitellään joka kevät. Huhtikuun alussa debattiin osallistui myös Yle, jonka Kuningaskuluttaja-ohjelmassa selvitettiin kursseille osallistumisen yleisyyttä eri koulutusaloille hakevien parissa. Kuningaskuluttajan haastattelemista oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijoista peräti 84 % oli osallistunut valmennuskurssille. Luku on selvästi suurempi kuin esimerkiksi kauppakorkeakoulun tai lääketieteellisen tiedekunnan kohdalla, vaikka myös näillä aloilla valmennuskurssit ovat suosiossa. Monen kriitikon kauhukuvissa siintää maailma, jossa opiskelijavalinnat ratkaistaan rahalla. Esimerkiksi Varjovalmennuksessa ollaan huolissaan koulutuksen periytyvyyden vahvistumisesta, joka seuraa varakkaiden hakijoiden laajemmista mahdollisuuksista osallistua valmennuskursseille. Ylen verkkosivuilla Kuningaskuluttajan jakso saikin dramaattisen otsikon: tiedekunta ja ainejärjestö rahastavat oikeustieteen pääsykokeilla . Osa ohjelmaan haastatelluista opiskelijoista kertoo osallistuneensa valmennuskurssille, koska oli saanut kuvan, ettei sisäänpääsy yliopistoon olisi mahdollista millään muulla tavalla. Puheet valmennuskurssien pakollisuudesta ja markkinoinnin harhaanjohtavuudesta saavat LexKurssien kurssivastaavat rypistämään kulmiaan. ”Ehkä opiskelijoilla on sellainen kanta, että kun kaikki muut menevät kursseille, niin minäkin menen. Itsekin valitsin kurssin aikalailla sillä perusteella. Se oli omaa vapaavalintaista turvaa itselle. En sanoisi, että kurssit ovat ikinä mitenkään pakollisia”, Lintukorpi hahmottelee. Veera Numminen kertoo pohtineensa pitkään, kannattaako kurssille osallistua. Jälkikäteen katsottuna hän on tyytyväinen ratkaisuunsa, vaikkei vielä tiedä, kuinka pääsykokeissa käy. ”On tullut parempi yleiskuva kirjoista. En ole itse asiassa varma, olisinko itse päässyt tähän vaiheeseen omin avuin. Se on aika raakaa, mutta mun mielestä kurssille tarvitsee mennä, jos kirjojen kanssa on oikeasti hankaluuksia.” Niklas Lemiselle kurssin käyminen oli itsestään selvä ratkaisu. ”Kauppikseen hakiessa jäi niin positiivinen kuva valmennuskurssista, että kyllä se oli mulle saman tien way to go. Ajattelumallini on koko ajan ollut, että jos hakee, niin menee valmennuskurssille.” Rahastussyytökset kohdistuvat paitsi valmennuskursseihin, myös yliopistoon. Koska vuosittain vaihtuvia kirjoja ei saa kirjastosta, niiden myynti tuottaa väistämättä voittoa oikeustieteelliselle tiedekunnalle. Tänä vuonna myynnistä aiheutunut tuotto oli noin 105 000 euroa. Varadekaani Jussi Tapanin mukaan tiedekunnassa kuitenkin pohditaan aktiivisesti, kuinka pääsykokeita olisi mahdollista kehittää. Valmennuskurssibisnes tuskin määrittää suuntaviivoja tulevaisuuden valintakokeille. ”Tiedekunta ei kyllä katso meihin päinkään. En sanoisi, että valintakoetta on ikinä muutettu meidän takia. Positiiviseen suuntaan on kyllä menty, joka vuosi on soveltavampaa ja soveltavampaa valintakoetta”, Lintukorpi kuvailee. Soveltavat tehtävät aiheuttavat valmennuskurssien järjestäjille tiettyä päänvaivaa, sillä niihin valmistautuminen on tavanomaista ulkolukua haastavampaa. Tilanne ei kuitenkaan ole aivan uusi. Myös nykyisissä valintakokeissa on tehtäviä, joissa sovelletaan vasta koetilaisuudessa jaettavaa aineistoa. Suuretkaan kehitysaskeleet pääsykokeiden järjestämisessä tuskin kuihduttavat valmennuskurssibisnestä kokonaan. Halukkaita rahoittajia nimittäin riittää. ”Tosi moni ajattelee, että kun menen Lexin kurssille, ne rahat menevät mun omalle ainejärjestölle. Ja että siinä vaiheessa kun pääsen sisään, saan ne rahat takaisin”, puheenjohtaja Hirvonen kertoo. Epätoivon hetkenä ajatus on lohduttava. Vaikka joutuisi maksamaan kurssista viiteen kertaan, lopussa odottaa palkkio: ensimmäinen askel kohti uraputkea – ja jäsenyys ainejärjestössä, jonka vuosijuhlakassa ei tyhjene aivan heti. • Tiedekunta ei kyllä katso meihin päinkään. En sanoisi, että valintakoetta on ikinä muutettu meidän takia. Positiiviseen suuntaan on kyllä menty, joka vuosi on soveltavampaa ja soveltavampaa valintakoetta.
20 syntynyt kuluttamaan Toimittaja vietti päivän kauppakeskuksessa. Hän löysi lohjalaisen kukkakauppiaan, kimmeltävät kengät ja rakkautta. teksti: aleksi malinen
21 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 syntynyt kuluttamaan Toimittaja vietti päivän kauppakeskuksessa. Hän löysi lohjalaisen kukkakauppiaan, kimmeltävät kengät ja rakkautta. kuvat: noora isoeskeli
22 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 OsTain kuuluu tuttu melodia. ”Came in from a rainy thursday on the avenue. Thought I heard you talking softly”, Duran Duran -yhtyeen Simon Le Bon laulaa. Kappale soi huomaamattomista kaiuttimista ympäri kauppakeskusta. Sanat kertovat menneisyydestä, ehkä sydänsuruista, mutta sanoma katoaa kenkienkopinan ja puheensorinan alle. Laulu ei ehdi soida edes puoleenväliin ennen kuin se hiljenee. ”Meil on vappu nyt ja karnevaalit. BR tekee vapustasi iloisen!”, pirteä naisääni julistaa. Mainoksia tulee peräkkäin useita, jonka jälkeen Ordinary World -hittikappale jatkuu. Taustamusiikki soi kauppakeskus Jumbossa taukoamatta lähes koko päivän, aina aamukahdeksasta lähelle iltayhdeksää. ”Kun pääsen kotiin, en todellakaan halua kuunnella mitään tai avata televisiota”, Tarja kertoo. Hän asettelee kukkia paikoilleen ja pyyhkii multaa ruukkujen alta. Kirjavat orkideat seisovat ylpeinä ruukuissaan, ja ruusut, liljat ja flamingokukat tuovat eloa kylmän valkoiseen ympäristöön, jota muutoin värittävät vain markettien räikeät kyltit. Tarja on työskennellyt Jumbon alimman kerroksen Kukka Piazzassa kuusi vuotta, siitä lähtien kun liike avasi ovensa. Ennen sitä samalla paikalla on ollut toinen kukkakauppa. ”Kukkakauppa, suutari ja Alko ovat kauppakeskuksen peruspilarit”, hän sanoo. Kahden supermarketin välissä sinnittelevä liike on pieni pala sademetsää automarketissa. Sillä on kymmeniä vakioasiakkaita, ja asiakkaat ovatkin parasta Tarjan työpäivissä. Sen takia jaksaa matkustaa yli 60 kilometriä yhteen suuntaan, Lohjalta Vantaalle ja takaisin. Tarja sanoo, että ei itse osta Jumbosta juuri mitään. Hän kertoo vielä, että maakunnista saapuvat lomailijat on helppo tunnistaa ostotottumuksien perusteella. Kun Jumbossa ei käy päivittäin, rahaa kulutetaan vähemmän arkisiin asioihin. Kaupassa käyminen muuttuu shoppailuksi. Jo viidentoista vuoden ajan suomalaiset ovat tulleet tänne viettämään vapaa-aikaansa, toteuttamaan itseään ja ostamaan elämyksiä. Suhdanteet ovat vaihdelleet, kaupat vaihtuneet. Mutta kävijöitä riittää. Euromääräisen kulutuksen perusteella Suomen suurin kauppakeskus on ja pysyy kuin viimeinen tuomio. Samalla kestävästä kulutuksesta on tullut motto, jota korkeasti koulutetut toistelevat toisilleen synninpäästön toivossa. Maailma yritetään pelastaa kuluttamalla, jos se on riittävän halpaa, helppoa ja vaivatonta, eikä sotke halujen ja tarpeiden tyydyttämisen kehää. Kuluttamalla löydämme itsemme ja koemme elämyksiä. Mutta onneksi kaikille se ei riitä. Ja onneksi on rakkautta. ulTaiseT TennariT kimaltelevat kuin unelmat kenkäkaupan ovensuussa, jonka edessä kaksi tyttöä potkiskelee pientä vaaleansinistä rullalautaa. Jalkineet houkuttelevat viattomia ostajia kohdevalojen loisteessa, odottavat hiljaa. Ne kuiskaavat, että tulkaahan tänne. Haluat minut. Harva ehkä tietää, että alkuperäinen Jumbo oli 1800-luvulla elänyt, Englannista Yhdysvaltoihin myyty sirkuselefantti. Sana vakiintui englanninkieleen tarkoittamaan jotain suurta ja kömpelöä, kuten vantaalaista kauppakeskusta. Tähän kolossiin ahdetuissa yli sadassa liikkeessä käy vuosittain miljoonia kävijöitä, ja yhdessä naapurinsa Flamingon kanssa se markkinoi itseään Suomen suurimpana viihdekauppakeskuksena. Rahassa mitatun kulutuksen mukaan se on Suomen suurin kauppakeskus, lattiapinta-alaltaan järjestyksessä toinen. Tilavampi on vain Helsingin Itäkeskuksen Itis. Jos on jotain, mitä et täältä saa, sitä et luultavasti tarvitse. Oli kyse sitten muovisesta luurangosta, kihlasormuksesta, morsiuskimpusta tai kerrostalokolmiosta, voidaan tarpeesi ja halusi tyydyttää. Ainut, mikä nykyisellään uupuu, on seksikauppa. Sellainenkin Jumbossa oli, mutta se on sittemmin lopettanut. Tarpeiden ja halujen luominen on pitkään ollut osa kulutusyhteiskunnan toimintalogiikkaa. Turun yliopiston Suomen ja Euroopan historian dosentti J K
23 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Johanna Ilmakunnas kertoo, että 1700-luvulla uusia tarpeita loi esimerkiksi sosiaalisen elämän ja kuluttamisen kietoutuminen yhteen. Kun esimerkiksi tee vakiintui laajemmin ihmisten ruokapöytiin, syntyi tarve teeastioille. Varakkaiden säätyläisten parissa yksi teeastiasto ei riittänyt kaikkeen, vaan yksinäiselle teehetkelle tarvittiin eri astiasto kuin mitä ystävien kesken käytettiin. Uusia tarpeita kehitti jo varhain myös mainonta, joka kehittyi lehdistön rinnalla. Nykyään erilaisia tarpeita ja haluja on lukemattomia. Ja jatkuvasti syntyy uusia. Monien kulutussosiologien mukaan elämme nyt jälkimodernissa kulutusyhteiskunnassa, jossa erilaiset halut korostuvat. ”Perustarpeet on tyydytetty jo esimerkiksi erilaisten valtiosubventioiden myötä, joten halut ohjaavat eivätkä tarpeet”, Turun yliopiston kulutussosiologian tutkija ja taloussosiologian yliopisto-opettaja Outi Sarpila sanoo. Tarpeiden tyydytys ei tietenkään ole kadonnut, mutta enää ei tarvitse niinkään keskittyä siihen, mistä saa ruokaa pöydälle kuin siihen, minkälaista ruokaa kulloinkin haluaa. Myös media ja populaarikulttuuri osallistuvat kulutusyhteiskunnan pyörittämiseen. Niiden välittämä viesti on usein, että se mitä ostat tänään, ei riitä. Huomenna tulee markkinoille uusi ja parempi tuote, joka tekee vanhan tarpeettomaksi. Jumbostakin löytyy elektroniikkaliikkeitä, joiden hyllyt notkuvat uusinta uutta. Valtavia televisioita, joiden tuottamat kuvat ovat tarkempia kuin elämä, pikkurillin paksuisia tietokoneita ja digitaalisia kameroita, joiden kennojen megapikselimäärät ovat suurempia kuin avaruusteleskooppi Hubblessa. Tavaroiden korjaamiseen on erikoistunut vain Kukka Piazzan vieressä nököttävä suutari, jonka työntekijä katsoo epäilevästi, kun kuljemme kuvaajan kanssa liikkeen editse. Monesti uuden ostaminen on helpompaa ja halvempaa kuin vanhan korjaaminen. Mutta eihän tänne tultu tuomaan asioita korjattavaksi. Tänne tultiin kuluttamaan. rvOJen tasolla suomalaiset ovat järkikuluttajia. He alleviivaavat säästeliäisyyttä ja velanoton välttämistä, tekevät ensin työn ja sitten huvittelevat. Maatalousvaltaisen yhteiskunnan haamu leijuu kulutusyhteiskuntamme yllä ja pitää hedonistiset arvot kurissa. Sukan varteen säästetään ja kerskakuluttamista vältetään. ”Tämä näkyy erityisesti vanhemmissa ikäluokissa, mutta myös nuoremmissa, jopa 80ja 90-luvuilla syntyneissä”, Outi Sarpila kertoo. Hän sanoo myös, että suhtautuminen kuluttamiseen on kahtalaista. Vaikka säästeliäisyys ja rationaalisuus dominoivat suomalaisten kulutusajattelua, myös hedonistiset, mielihyvää korostavat asenteet ovat vallalla. Kuitenkin järkevyydellä on rajansa. Se ei välttämättä yllä kulutuksen vaikutusten arviointiin asti. ”Länsimaisen kulutuskulttuurin keskinäinen paradoksi on, että yksilön pitäisi individualistisesti pyrkiä toteuttamaan itseään kulutuksen keinoin, mutta toisaalta se pitäisi tehdä oikein”, yliopistoopettaja Outi Sarpila kertoo. Hän viittaa esimerkiksi ympäristöpuheeseen, jonka korkeasti koulutettu väestönosa on hyvin omaksunut, mutta se ei välttämättä yllä tekoihin asti. Aina ostopäätöksen seuraukset eivät kuitenkaan ole tiedossa. On esimerkiksi lähes mahdotonta sanoa, kumpi on kestävämpi valinta: espanjalainen, Suomeen rahdattu tomaatti vai suomalainen kasvihuonetomaatti. Molempien puolesta voidaan esittää päteviä argumentteja, kuten että kasvihuonetomaatin kasvattaminen vaatii paljon energiaa, espanjalaisen tomaatti syö suomalaisen tomaatin markkinoita. ”En ihmettele, että moni kuluttaja laittaa päänsä pensaaseen, koska tulee sellainen olo, ettei näihin asioihin voi vaikuttaa.” Sarpila myös kertoo, että kuluttamisen ristiriita on keskiluokan ongelma. He tekevät siitä itselleen projektin, vähentävät kulutusta tietyllä kapealla sektorilla, kuten luopuvat omasta autosta, mutta kuluttavat muuten entiseen, runsaaseen malliin. ”Samaan aikaan saatetaan matkustaa monia kertoja vuodessa mannerten yli ja viettää aikaa Thaimaassa ja Etelä-Amerikassa.” Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta valita. Köyhät, kuten opiskelijat, tekevät ekologisia valintoA
24 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 ja tahtomattaan, pitävät ostosmääränsä maltillisina. Mutta juuri kuluttaminen on se, joka pitää talouden pyörät pyörimässä. Varsinkin kun kansallinen talous on kriisissä, talouskasvusta tehdään yksilön vastuulla oleva asia. ”Sanotaan, että sinun täytyy kuluttaa, jotta yhteiskunta pysyy hengissä. Osta kotimaista, luo sillä työpaikkoja”, Sarpila kuvailee. Näin ympäristökeskustelu jää nopeasti taka-alalle, ja kuluttamisen lisääminen esitellään vastauksena yhteiskunnan ongelmiin. Ja joidenkin mielestä se on täysin kestämätöntä. aikelle löytyy markkinahinta, Timo Järvensivu ajatteli, ja jos ongelmia esiintyy, kuluttajat reagoisivat siihen. Jos siis esimerkiksi ympäristöhaitat koetaan riittävän suuriksi, tuote jätetään hyllyyn ja näin haitallisiksi koetut asiat poistuvat markkinoilta. Vuosi väitöskirjan tekemisen jälkeen Järvensivun kritiikki kulutusta, jatkuvaa kasvua ja markkinointia kohtaan lisääntyi. Hän huomasi olleensa monin tavoin sokea. Talouden loputtoman kasvun logiikka vaikutti kehäpäätelmältä, ja kritiikin siemenet pyrittiin kitkemään juurineen. Hänestä myös markkinahintojen ja kulutuskulttuurin valta otettiin kyselemättä vastaan. Kuluttamalla itsensä toteuttaminen vaikutti arveluttavalta, kulutuskulttuurin hegemonia kiistämättömältä. ”Eräs professori sanoi haastattelussa, että ihminen syntyy kuluttajaksi. Mutta ei ihminen synny kuluttajaksi vaan ihmiseksi”, verkostojohtamista ja kestävää taloutta aalto-yliopistossa tutkiva Timo Järvensivu sanoo. Ihmisellä on ihmisen kulttuuri, hän jatkaa. Kulutuskulttuuri on siitä vain pieni osa. Ongelmana on tietysti myös ympäristön kestävyys. Mikäli maapallo kaikkine eliöineen halutaan pelastaa, jotain radikaalia on tehtävä. Monien arvioiden mukaan nykyinen elintasomme ei ole kestävällä pohjalla. Kulutamme maailmamme loppuun – kirjaimellisesti. Hiilidioksidipäästöt tuhoavat ilmakehän, ja luonnonvaroja kulutetaan enemmän kuin maapallo voi niitä tuottaa. Järvensivu esittää kuitenkin vaihtoehtoja, jolla kulutuskulttuuri voidaan korjata ja planeettamme pelastaa. Mutta helppoa se ei ole. ”En ole kategorisesti kuluttamisen vastustaja tai puolustaja, mutta jossain vaiheessa kulutus kääntyy itseään vastaan”, Järvensivu sanoo. Tällä hän tarkoittaa sitä, että kuluttamisella on olemassa rajahyöty. Tiettyyn pisteeseen asti siitä on selkeitä etuja, kuten elintason ja hyvinvoinnin kasvaminen. Rajan ylittyessä haitat nousevat hyötyjä suuremmiksi. ”Elämme kuin kuninkaat, mutta hinta, jolla se tulee, on tuleville sukupolville aika kova.” Mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Ensinnäkin ihmisten pitäisi irtaantua kuluttamisen ja kulutuskulttuurin pauloista. Se tapahtuu niin, että ollaan tietoisia omista valinnoista ja niiden seurauksista sekä rakennetaan mielekäs suhde maailman kanssa. Ihminen on lähtökohtaisesti ihminen, ei kuluttaSanotaan, että sinun täytyy kuluttaa, jotta yhteiskunta pysyy hengissä. Osta kotimaista, luo sillä työpaikkoja. K
25 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 ja. Ihmisellä on ihmisen halut ja tarpeet, joista syvimmät ovat kuluttamisesta riippumattomia. Toiseksi mielikuvamainonta tulisi kieltää. ”On täysin ristiriitaista, että samaan aikaan opetetaan talousteoriaa, joka pohjaa ajatukseen rationaalisesta kuluttajasta, ja markkinointia, joka pyrkii ohittamaan rationaalisen kanavan”, Järvensivu sanoo. Jos ihmisten ostopäätökset pohjaisivat todella vain tietoon, voisi niiden ainakin kuvitella olevan nykyistä järkevämpiä. Järvensivu näkee kaikissa potentiaalia muutokseen, mutta on silti pessimistinen. ”Ehkä se menee sitten pakon edessä”, hän toteaa. Jos jotain haluaisi todella saada aikaan, nykyinen kulutukseen nojaava hyvinvointiyhteiskuntamme pitäisi myös järjestellä uudelleen. ”Valtio voi ottaa haltuun kyvyn luoda rahaa ja ohjata rahan moraalisesti hyviin asioihin”, Järvensivu sanoo viitaten niin sanottuun jälkikeynesläisyyteen. Tällöin hyvinvoinnin perustana ei olisi kulutuksesta riippuvainen talouskasvu, ja kulutusta voitaisiin ohjailla vapaammin. Mutta se on kuitenkin jo toinen tarina. ina on ollut myös niitä, joille ulkonäkö ja materia eivät ole turhan tärkeitä. Niitä, jotka ovat tietämättään olleet hedonististen ja individualististen halujen ulottumattomissa, tekemässä jotain oikeasti merkityksellistä. Ja aina on ollut myös niitä, jotka rakastuvat. Pekka ja Mirja istuskelevat penkillä ostokset edessään. Heidän urakkansa on tämän päivän osalta ohi. Kärryihin on kerääntynyt muun muassa muoviämpäreitä ja ruokaa, niitä tavanomaisia asioita. Mirja kertoo, että hänen aikuinen poikansa on työttömänä. Äitinä hän auttaa kun pystyy, ostaa tälle ruokaa ja helpottaa siten taloudellista taakkaa. Puhe talouden huonosta tilasta ja työttömyyden lisääntymisestä on muutakin kuin sanoja. Se tulee vastaan sielläkin, missä rahavirrat ovat silmin nähtävissä. Kannelmäessä asustavalle pariskunnalle Jumbo ei ole lähikauppa, mutta siellä käydään parin kuukauden välein. Porsaan filee sattui tällä kertaa olemaan tarjouksessa, ja se houkutteli lähtemään hieman pidemmälle. ”Yllättävän hyvin täältä saa kaikkea. En muistanutkaan miten hyvä palvelutiski täällä on”, Pekka kertoo. Plussaa on myös se, että rautakaupat löytyvät läheltä. Kauppareissulla saa ostettua tarpeita myös mökin rakennustyömaalle, lautoja ja sen sellaista. Kuluttajina he kuitenkin haluavat harkita päätöksiään. Kotimaista on hyvä suosia, kirpputoreja hyödyntää. Kestävät ratkaisut kiinnostavat. Mirja ei malta olla kertomatta, että he ovat itse asiassa nuori pari. Tapailtuaan vuonna 1973, he kadottivat toisensa maailman tuuliin. Vasta vuosi sitten he kohtasivat uudestaan yllättävässä paikassa: Facebookissa. Ja nyt he rakentavat mökkiä ja jakavat arjen keskenään. Se saa miettimään, mitä rahalla lopulta saa ja mikä on ilmaista. Ja mikä tekee ihmisen onnelliseksi. • Porsaan filee sattui tällä kertaa olemaan tarjouksessa, ja se houkutteli lähtemään hieman pidemmälle. A
26 tavallinen maalari Kuvataiteilija Heikki Marila maalasi itsensä suomalaisen nykytaiteen huipulle kukkateoksillaan. Viime aikoina työhuoneella on syntynyt räjähtävällä tyylillä toteutettuja uskonnollisia kuvia. teksti: aura nikkilä kuvat: aleksi malinen
27 Turun raunisTulassa, Barkerin vanhan puuvillatehtaan kolmannessa kerroksessa on työhuone, jonka betonilattiaa täplittävät monenkirjavat öljyväriroiskeet. Ilmakin tuoksuu hennosti öljymaalilta ja tärpätiltä, ja pitkän työtason on vallannut maalaustarvikkeiden ja pakkausten sekamelska. Keskellä huonetta mustassa keinutuolissa istuu kuvataitelija Heikki Marila. ”80 prosenttia ajatustyötä, kymmenen prosenttia maalipurnukoiden avaamista ja kymmenen prosenttia maalaamista – siitä koostuu taidemaalarin homma”, Marila naurahtaa viittilöiden ympärilleen. Työhuoneen lattiaa saartaa kolmelta sivulta valtavat maalauspohjat, joista osa on vielä koskemattoman valkoisia. Muut ovat jo täyttyneet väreistä, lähinnä punaisesta ja mustasta. Marilalla on työn alla yhdeksän maalauksen sarja, joka kuvaa viimeistä tuomiota alareunan helvetistä yläosan taivaaseen. Kesäkuussa tämä yli seitsemän metriä korkea ja kuusi metriä leveä teoskokonaisuus ripustetaan Wäino Aaltosen museon veistossaliin. Taidehallissa viime vuonna esillä ollut ja paljon kehuja kerännyt retrospektiivinen näyttely täydentyy Turussa uudemmilla teoksilla. Voisi kuvitella, että näin ison mittakaavan yksityisnäyttely taiteilijan nykyisessä kotikaupungissa loisi paineita, mutta Marila suhtautuu asiaan rauhallisesti. ”Tuntuu kivalta pitää näyttely pitkästä aikaa Turussa. En mä ota mitään paineita, en ole jaksanut pitkään aikaan ottaa”, Marila sanoo. Marila vastaa kysymyksiin avoimen rennosti ja kärsivällisesti. Hän myös nauraa usein ja paljon. Marilaa ei haittaa puhua teostensa sisällöistä tai itse maalaamisprosessista, mutta sellaiset aiheet kuin brändääminen tai markkinointi eivät tunnu kuuluvan tämän kuvataiteilijan maailmankuvaan lainkaan. Miten näin leppoisa taiteilija on onnistunut nousemaan kotimaisen nykytaiteen kärkikastiin? abstraktin ja esittävän välillä Lahdessa vuonna 1966 syntynyt Marila päätti parikymppisenä, että hänestä tulee kuvataiteilija. 1980-luvun lopulla hän aloitti opinnot Turun piirustuskoulussa. Opiskeluaikaansa Marila muistelee lämmöllä. ”Turussa sai tehdä ihan rauhassa. Silloin puhuttiin, että Helsingissä ilmapiiri oli kurjempi, oli enemmän kilpailua. Täällä taas oli sellainen touhukas ilmapiiri”, Marila kertoo. Valmistuttuaan 1992 Marila kuitenkin muutti pois Turusta. Helsinkiin hän ei halunnut, vaikka tunnustaakin pääkaupungin vaikutuksen Suomen taidemaailmassa. Marila päätyi lähelle: ensin Hyvinkäälle ja myöhemmin Riihimäelle. 1990-luvun puolivälistä lähtien Marila on rakentanut uraansa tasaisen varmasti. Alkuaikojen teokset käsittelivät usein yhteiskunnallisia aiheita, esimerkiksi valtainstituutioita kuten kirkkoa ja armeijaa. Abstraktimpaan ilmaisuun Marila siirtyi maalamalla viitteellisiä karttoja tehdaspaikkakunnista ja kaupunkien lähiöistä. Marilan tuotannon leimaavin piirre on heilahtelu abstraktin ja esittävän maalauksen välillä. Viime vuosina työhuoneella on syntynyt ilmaisultaan suorastaan räjähtäviä raamatullisia kuvia, perkeleitä, helvettiä ja ristiinnaulitsemisia. Toisaalta suuren yleisön tietoisuuteen Marila ampaisi kukka-aiheisilla teoksilla. Vuonna 2012 Marila voitti miljoonan ruotsin kruunun suuruisen Carnegie-taidepalkinnon kolmella suurikokoisella kukkamaalauksellaan. Sen jälkeen taidemaalari on saanut osakseen oikeastaan pelkkää ylistystä. Marilaa naurattaa kysymys suhteestaan kritiikkiin. ”Joo, mulla on tosi hyvä suhde kritiikkiin”, hän hekottelee. ”Totta kai mä luen ne aina. Ne vaikuttaa muhun sillä tavalla, että tulee hyvä mieli.” Marila muistaa tosin yhden negatiivisenkin kritiikin. ”Hämeen Sanomien kriitikko kirjoitti 90-luvun lopulla mun näyttelystä, ettei hän ymmärrä näitä teoksia ja hän epäilee, että ei tiedä kyllä Marila itsekään mitään tekee”, Marila sanoo. ”Mä mietin, että ei saatana, mitä se tuollaista menee kirjoittamaan. Mutta se olikin musiikkikriitikko, joka oli tuuraamassa niiden varsinaista kuvataidekriitikkoa”, Marila nauraa. kaikki kuvat on jo tehty Marila kertoo löytävänsä aiheita kaikkialta ympäröivästä maailmasta. Tärkeimpiä innoittajia Mä mietin, että ei saatana, mitä se tuollaista menee kirjoittamaan. Mutta se olikin musiikkikriitikko, joka oli tuuraamassa niiden varsinaista kuvataidekriitikkoa.
28 on ollut kuvataiteen pitkä traditio, varsinkin vanhempi saksalainen taide ja 1600-luvun alankomaalaiset kukkamaalarit. Marila ei koe taidehistoriaa kahlitsevana tai rajoittavana asiana, vaan pikemminkin vankkana kivijalkana. ”Se ajatus, että kaikki on jo tehty, se jättää tilaa omalla tekemiselle. Voi keskittyä ihan oikeasti olennaiseen, eikä tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Kaikki kuva-aiheet on jo olemassa, sen kun maalaat!” Marila huudahtaa. Konkreettisesti taiteen historian vaikutus näkyy silloin, kun Marila valitsee jonkin hahmon Matthias Grünewaldin 1500-luvulla maalaamasta Isenheimin alttarikaapista ja toteuttaa siitä oman versionsa. Tai kun hän maalaa Albrecht Dürerin piirroksen rukoilevat kädet metrin kokoisina. Marila haluaa pitää persoonansa ja henkilökohtaisen elämänsä visusti erillään taiteestaan. ”Tietysti mä suodatan oman maailmankuvani läpi sen, mitä ulkopuolelta ammennan, mutta ei mun töissä ole kyse minusta itsestäni.” Esimerkiksi Oulussa, jossa Marilan näyttely on ollut tänä keväänä esillä, paikallista mediaa on kiinnostanut etenkin Marilan oma uskontosuhde. ”Mutta kun mä en maalaa mitään omaa uskonnollisuuttani vaan uskonnollista kuvaa, en omaa helvettiäni vaan helvetin kuvaaihetta”, Marila korostaa. Carnegie-palkinnon myötä Marila huomasi, että medialla oli tarve kirjoittaa hänestä jonkinlaista herooista taiteilijatarinaa. ”Haettiin sellaista ruma ankanpoikanen -juttua, rankkaa ja vaikeaa kehityskertomusta. Mutta ei saakeli löytynyt, löytyi vain arkista ja määrätietoista tekemistä. Mä en vaan ole traaginen hahmo”, Marila naurahtaa. kukkamaalarin leima ”Mun teemat kumpuavat siitä, mitä mä haluan nostaa päivänvaloon. Usein ne ovat olleet sellaisia vähäpätöisiä aiheita, joita mä olen halunnut alleviivata”, Marila sanoo. Marginaalisten ja arkisten asioiden monumentalisointi toteutuu Marilan taiteessa monin tavoin, esimerkiksi maalaamalla 1600-luvun alankomaalaisia kukka-asetelmia massiivisen kokoisina. Kukkateoksistaan Marila tunnetaankin parhaiten, jopa siinä määrin, että häneen on lyöty suhteellisen tiukassa pysyvä kukkamaalarin leima. ”Jossain lehtijutussa oli viime kesänä otsikko, että se harmittaa mua”, Marila sanoo ja jatkaa: ”Ei se mua harmita. Hitto soikoon, ihmiset tykkäsivät niistä töistä ja se oli mulle todella hyvä tekemisen jakso.” Marila ruotii median ja yleisön tarvetta luokitella asiat johonkin tiettyyn lokeroon. ”Kohta mua varmaan kutsutaan jeesusmaalariksi”, Marila virnistää. Paitsi vähäpätöisten asioiden monumentalisointi myös korokkeelle nostettujen aiheiden banalisointi kiinnostaa Marilaa. Alentamisen kohteiksi ovat päässeet niin marsalkka Mannerheim kuin Martti Lutherkin. Taiteilijan tärkeimmäksi aseeksi voisikin nimittää ironian. ”Mutta se on tietysti sellainen kaksiteräinen miekka”, Marila sanoo. ”Ei se ole pilkkaamista tai herjaamista, vaan kaikkien niiden teosten taustalla on vakavia asioita. Ja mä olen yhtälailla itse sen ironian kohteena.” Ironisena voi nähdä esimerkiksi Marilan omakuvasarjan, jolla hän halusi asettaa taitelijamyytin kyseenalaiseksi. Omakuva on tyypillinen aihe länsimaisen taiteen traditiossa, mutta Marila tekee senkin omalla tavallaan: valtavassa koossa ja antamalla teoksille sellaisia nimiä kuin Omakuva kusipäänä tai Omakuva paskiaisena . Fyysinen ote maalaamiseen Marila tunnistaa itsekin erilaiset kautensa. ”Mä liikun figuratiivisemman ja näennäisesti abstraktimman kuvan välillä ihan tietoisesti. Tällä hetkellä mua kiinnostaa eniten abstraktion ja esittävän yhdistäminen.” Muutenkin Marilan taiteessa yhdistyvät monet vastakohdat, esimerkiksi taidehistoriaan pohjaava kauneuden tavoittelu ja ajoittain suorastaan rujo maalausjälki. ”Se on täysin harkittu ristiriita”, Marila myöntää. Ajatuksen kukka-aiheesta Marila sai jo vuoden 2004 tienoilla, mutta itse teokset syntyivät vasta viisi vuotta myöhemmin. Marilan piti keksiä jokin syy maalata kukkia, sillä pelkkä banaali aihe ei riittänyt. ”Vuosien aikana se oikea, ristiriidan synnyttävä esittämisen tapa löytyi.” Oikealla esittämisen tavalla Marila viittaa teosten vahvaan materiaalisuuteen. Kuvataidekriitikko Timo Valjakan sanoin moni Marilan kukkamaalauksista näyttää siltä ”kuin se olisi maalattu kirjaimellisesti kynsin hampain.” Omakuvien ja viimeistään kukkateosten myötä Marilan ilmaisuun vakiintui vahvan ekspressiivinen, jopa fyysinen ote. Samalla Marilan työskentelyn fokus on vähitellen siirtynyt aihevalinnasta itse maalaamiseen. ”Aihe oli toistakymmentä vuotta mulle se kaikkein tärkein, mutta viime vuosina maalaamisprosessi itsessään on alkanutkin synnyttää seuraavia ideoita ja teoksia.” Marilalla on yleensä jonkinlainen kuva päässään teoksen yleisilmeestä jo ennen kuin hän aloittaa maalaamisen. ”Sitten työ vie mennessään ja se on enemmän tai vähemmän sellaista improvisointia. Ja melkein aina lopuksi on ihmetys, että tällainenko siitä sitten tulikin”, Marila sanoo. Lopputuloksesta puhuessaan Marila käyttää sattuman sijasta mieluummin termiä yllätys. ”Yllätyksessä on se kiva puoli, että siinä on mukana oivaltamisen ajatus.” Marila kertoo pyrkivänsä maalaamisprosessissa myös tietoisesti yllätyksellisyyteen. Viimeisimmissä töissään hän on käyttänyt öljymaalien lisäksi öljypastelliliituja, ja tehnyt työtä molemmilla käsillä samaan aikaan. ”Oikealla kädellä mä keskityn tekemään jotain tietoisempaa ja vasen käsi saattaa tehdä täällä jotain ihan muuta”, Marila kertoo ja demonSitten on sellainen välikoko, se sopivasti sohvan päälle mahtuva. Se on mun mielestä hirveen ahdistava. Tulee sellainen olo, että se on puserrettu kokoon joka puolelta.
29 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 stroi huitomalla ympäriinsä. Teosten massiivisesta kokoluokasta on muodostunut yksi Marilan taiteen tunnusmerkeistä. Yksi syy on ison koon vaatima fyysinen panostus. ”Se alkoi jo opiskeluaikana, kun käytiin ompeluttamassa kankaat yhteen ja rakennettiin järjettömän kokoisia pohjia”, Marila muistelee. ”Se mun fyysinen tapa maalata jotenkin mahtuu tuohon kokoon.” Toisaalta Marilaa houkuttavat myös suhteellisen pienet, puoli metriä leveät ja korkeat maalauspohjat. ”Mutta sitten on sellainen välikoko, se sopivasti sohvan päälle mahtuva. Se on mun mielestä hirveen ahdistava. Tulee sellainen olo, että se on puserrettu kokoon joka puolelta.” Teosten kokokin tuntuu olevan Marilalle tapa tuoda ironiaa töihinsä. ”Normaali” tai ”sopiva” ei käy vaan pitää olla ääripäistä, joko todella pientä tai todella suurta. hiDasta vaikuttamista Marilalla on jo yli kaksi vuosikymmentä uraa takanaan, ja teoksia on valmistunut ajoittain hyvinkin kiivaaseen tahtiin. Joskus on kuitenkin kausia, jolloin mitään ei synny. ”Mutta en mä silloinkaan ota mitään paineita. Sitten on aikaa kaikelle muulle”, Marila toteaa. Tällaista laatuaikaa Marila viettää esimerkiksi hyvän ruoan tai polkupyörien parissa. Maantiepyöräilyä taiteilija harrastaa seuraamalla kisoja televisiosta ja myös nousemalla itse satulaan. Marilalle pyöräily on paras keino tyhjentää pää. ”Täytyy vain polkea niin lujaa, ettei ajattele mitään muuta.” Työskentelyn suvantokausien kautta Marila sanoo oppineensa hyväksymään työn hitauden. ”Itse tekeminen ei välttämättä ole hidasta vaan se, mitä käy päässä läpi. Sille vaan pitää antaa aikaa.” Hitaus tuntuukin olevan avain Marilan teoksiin. Taiteilija pohtii sitä valtavaa muutosta, jonka kuvakulttuuri on hänen uransa aikana käynyt läpi. ”Maalaustaide ei millään veny siihen, mitä tämä aikakausi lähtökohtaisesti kuvilta vaatii”, hän sanoo. Marila vertaa maalauksiaan 500-sivuiseen romaaniin. Sellaisen kirjoittaminen on pitkä prosessi, mutta myös lukeminen ottaa aikansa. ”Vähän samalla tavalla maalausten katsominenkin vaatii aikaa.” Marila kuitenkin aprikoi, osaavatko ihmiset enää pysähtyä ja uppoutua kuviin. Ymmärtämistä taiteen kokeminen ei Marilan mielestä kuitenkaan vaadi. ”Ei haittaa yhtään vaikkei ymmärtäisi. Mä itse en ymmärrä musiikista juuri mitään, mutta silti voin mennä ihan kananlihalle konsertissa, se on semmonen primitiivinen reaktio”, Marila sanoo. Kuvaa maalatessaan Marila ajattelee tekevänsä sitä ensisijaisesti itselleen. ”Mutta kyllähän mä yritän tehdä siitä sellaisen, että kun sitä joku katsoo niin se vaikuttuu.” Vaikuttavuudessakin Marila uskoo hitauteen. ”Vaikkei se ihminen nyt heti paskoisi housuunsa, niin sille voi vuoden päästä jossain toisessa elämäntilanteessa tulla se mieleen.” ”On se sitten ihastuminen tai vihastuminen tai ärsyyntyminen tai mikä tahansa emotionaalinen reaktio, niin silloin se kuva on tehnyt tehtävänsä. Kunhan jotain liikahtaa ennemmin tai myöhemmin, edes vähän.” paluu turkuun Vuonna 2010 vaimon työt toivat Marilan takaisin Turkuun. Vaikka kaupungin kulttuurielämä oli jo 1990-luvun taitteessa Marilan mielestä vilkasta, on parannusta tapahtunut entisestään. ”Olihan se hienoa palata, kun on tullut niin paljon lisää taiteilijoita ja tänne Barkerille ja Logomoon on kunnostettu työtiloja.” Iso merkitys on myös sillä, että nuoret taiteilijat jäävät valmistuttuaan toimimaan Turun taidekentälle. Turusta käsin voi Marilan mielestä rakentaa uraa siinä missä mistä tahansa muualtakin. ”Ei tämä ole missään nimessä mikään taiteen periferia. Turkuhan esittäytyy kohta Venetsian biennaalissakin”, Marila sanoo viitaten turkulaiskaksikko IC-98:aan. Marilankin teoksia on nähty muutamissa näyttelyissä ulkomailla. Kansainvälistymisaikeista kysyttäessä taiteilija ei kuitenkaan osoita pienintäkään hötkyilynhalua. ”Ei mulla mitään sitä vastaan ole, jos joku tekee sen työn. Mutta en mä sitä ajattele ensisijaisena tavoitteenani”, Marila sanoo. Menestyksestä huolimatta Marilan jalat tuntuvat pysyvän tiukasti maassa. Suomessa Heikki Marila on tällä hetkellä kiistatta ekspressiivisen maalauksen ykkösnimiä. Miten hän itse hahmottaa asemansa suomalaisen nykytaiteen kentällä? ”En mä suoraan sanottuna oikein hahmota. Tai no, mä olen maalari, mä maalaan öljyvärimaalauksia”, Marila sanoo virnuillen ja keinahtaa keinutuolissaan. • Artikkelia varten on haastateltu myös Turun yliopiston taidehistorian lehtori Lars Saarta. Taustamateriaalina on käytetty lisäksi Timo Valjakan kirjoittamaa Kukkia ja perkeleitä – Heikki Marilan maalauksia 1995–2014 -teosta (Parvs Publishing, 2014). Heikki Marilan näyttely Wäinö Aaltosen museossa 12.6.–6.9.2015.
30 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 kaksipOrTainen yliopisto-opintotuki tuli voimaan 1.8.2011. Sen idea on yksinkertainen: tukea myönnetään erikseen ensin alempaan ja sitten ylempään korkeakoulututkintoon, eikä tukikuukausia ole mahdollista siirtää tutkinnosta toiseen. Uudistuksella pyrittiin kannustamaan päätoimiseen opiskeluun sekä vauhdittamaan valmistumista ja työelämään siirtymistä. Järjestelmä herättää ristiriitaisia tunteita opiskelijoiden keskuudessa. Osa syksyllä 2011 aloittaneista yliopisto-opiskelijoista on vastaanottanut kirjeen, jossa on ilmoitettu opintotuen katkeamisesta alempaan tutkintoon myönnettyjen tukikuukausien loppumisen takia. Kelan tilaston mukaan jo vuoden 2014 puolella kirje lähetettiin noin sadalle Turun yliopiston opiskelijalle. Heistä 71 oli edelleen ilman opintotukea tämän vuoden maaliskuussa. Opintotuen katkeamiseen voivat johtaa niin sanotut pullonkaulakurssit ja etenemisesteet opinnoissa, vaihto-opiskelu, työnteko sekä muut opiskelijan henkilökohtaiseen elämään liittyvät syyt. Vaille kesätöitä jäävä opiskelija joutuu usein nostamaan kesällä opintotukia. Opinnot eivät kuitenkaan yleensä etene kesällä samalla tavalla kuin lukuvuoden aikana. Toisaalta tutkintonsa nopeammin suorittavaa opiskelijaa ei palkita: vaikka tämä suorittaisi alemman tutkintonsa kahdessa vuodessa, ei käyttämättä jääviä tukikuukausia pysty hyödyntämään ylemmässä tutkinnossa. pullOnkaulavaihe opinnoissa voi johtua tutkintorakenteesta. Esimerkiksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa alempaan tutkintoon vaadittava notaarityö on pääsääntöisesti laajennettu erikoistumisjakson seminaarityöstä. Erikoistumisjaksopaikoista kilpaillaan lukukausittain perusopintojen arvosanoilla ja opintopistemäärillä. Koska osa jää ilman paikkoja, opiskelija saattaa joutua tilanteeseen jossa hän on suorittanut muut notaaritutkintoon edellytettävät kurssit, mutta ei pääse erikoistumisjaksolle koko lukukaudella. Jos opiskelijalla ei ole töitä ja hän on oikeutettu opintotukeen, on hänen käytettävä ensisijaisesti opintotukikuukausiaan tukimuotona – siis tehtävä tutkinnon kannalta merkityksettömiä kursseja elääkseen opintotuella. Kun erikoistumisjakson aika lopulta koittaa, tukikuukaudet saattavat olla jo lopussa. Erikoistumisjaksopaikkoja on kokonaisuudessaan riittävästi, mutta ei niille jaksoille, jotka ovat opiskelijoille mieluisia. Notaarityötä ei useinkaan haluta tehdä aiheesta, joka ei tunnu kiinnostavalta. Humanistisessa tiedekunnassa pääja sivuaineen opintojen yhteensovittaminen on toisinaan haasteellista. Mahdollisia aineyhdistelmiä on lukuisia, ja kurssien aikataulut saattavat olla päällekkäisiä. ”Tyypillisimmät syyt siihen, miksi opiskelijan alempi tutkinto ei ole valmistunut ajallaan, on tutkintoon kuuluvien pakollisten kielija viestintäopintojen tai niihin sisältyvien yksittäisten kurssien puuttuminen”, tiedekunnan opintohallinnosta kerrotaan. Turun kauppakorkeakoulussa esiin on noussut myös haastava pakollinen matematiikan kurssi. Tavallisempia syitä opintojen viivästymiselle ovat kuitenkin kokopäiväinen työskentely ja vaihtoopiskelu. Sekä kauppakorkeassa että humanistisessa tiedekunnassa syiksi nostetaan myös opiskelijoiden ajanhallintaja suunnitteluongelmat opintojensa suhteen. OpinTOTuelle vOidaan mYönTää pidennystä hakemuksesta. Turun yliopiston opintotukuilu opintotuen portaiDen välissä Kaksiportaisen yliopisto-opintotuen hienoudet eivät ole vielä auenneet kaikille opiskelijoille. Syytä perehtymiseen olisi, sillä järjestelmä saattaa yllättää toimeentulo-ongelmien muodossa. teksti: kirsi kemppi Anglica ry:n sosiaalija koulutuspoliittinen vastaava Marika Santavirta pelkää, että kaksiportainen opintotuki saattaa hankaloittaa vaihtoon lähtevien opiskelijoiden suunnitelmia. La uri Hannus
31 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 44€ 10-kortti Opiskelijakortilla ja tällä ilmoituksella toukokuun loppuun saakka: UUDISTUNUT MOTIVUS CENTRUM EERIKINKATU 7 02-2779190 www.motivus.fi (Norm. 68-103€) VALITSE KUNTOSALI TAI OHJATUT TUNNIT kuilu opintotuen portaiDen välissä kivastaava Marianne Arvonen kertoo, että pidennyshakemukset ovat lisääntyneet viime aikoina merkittävästi. Pidennyksen myöntämisedellytykset ovat kuitenkin tiukat. ”Pidennystä voidaan myöntää, jos opinnot ovat hidastuneet sairauden, lähiomaisen sairauden tai muun erityisen painavan syyn vuoksi, johon opiskelija ei ole voinut vaikuttaa. Pidennys voi tulla kysymykseen, jos esimerkiksi opiskelija ei ole tällaisesta syystä voinut osallistua pakolliselle harvoin järjestettävälle kurssille.” Arvosen mukaan jotkut Kelalta kirjeen saaneista opiskelijoista ovat olleet aidosti tietämättömiä kaksiportaisesta järjestelmästä. Hän toteaakin asian kaipaavan hiomista yliopiston puolelta. Oikeustieteen ylioppilaiden yhdistys Lex ry:n opintovastaava Ville Laakso on samoilla linjoilla: ”Tieto välittyy tehokkaimmin opiskelijoiden keskuudessa. Tällä hetkellä yliopistolla opiskelee kolmen erilaisen opintotukijärjestelmän piirissä olevia opiskelijoita, joten uusi opiskelija ei voi enää luottaa siihen, että voi suorittaa kursseja samalla tavalla kuin vanhemmat opiskelijat. Yliopiston tiedotuksella ja tiedekuntien opinto-ohjauksella on entistä keskeisempi rooli tiedon levittämisessä.” Tavalliset vaihtoehdot opintotukikuukausien loppuessa ovat eläminen säästöillä, työnteko tai toimeentulotuki ja yleinen asumistuki. Marianne Arvonen muistuttaa, että toimeentulotuki ja yleinen asumistuki ovat myös opiskelijalle varteenotettavia tukimuotoja. Toimeentulotuki on kuitenkin harkinnanvarainen ja viimesijainen, eli opiskelijan on ensin käytettävä säästönsä ja opintolainansa. Vaikka tuki onkin rahamääräisesti suurempi kuin opintoraha, opiskelijan näkökulmasta sen hakemiseen voi liittyä aikaa vievää paperityötä ja ylimääräistä stressiä. Englannin kielen ainejärjestö Anglica ry:n sosiaalija koulutuspoliittinen vastaava Marika Santavirta pitää vaihtoehtoja osittain pulmallisina. ”Kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta säästää. On eri asia tehdä töitä opintotuen lisäksi kuin tehdä töitä sen ollessa ainoa tulonlähde. Työn ja opiskelun yhdistäminen on todella rankkaa opiskelijalle, ja opinnot voivat siksi viivästyä entisestään.” Yleistä asumistukea ja toimeentulotukea Santavirta pitää hyvinä vaihtoehtoina, sillä ne mahdollistavat hänen mukaansa keskittymisen opiskeluun. Opintotukijärjestelmän muutoksesta huolimatta moni yliopisto-opiskelija työskentelee opintojensa ohella. Ville Laakso on opintotuen uudistajien kanssa samaa mieltä siitä, että järjestelmän tulee kannustaa valmistumaan määräajassa. ”Oikeustieteellisessä tukikuukausien loppuminen kesken ei yleensä johdu opiskelijan saamattomuudesta vaan ahkeruudesta”, Laakso toteaa. ”Oman alan työmahdollisuuksiin halutaan tarttua, eikä esimerkiksi työharjoittelu Helsingissä välttämättä mahdollista opintotukikuukausien nostamatta jättämistä harjoittelun ajalta, sillä asuminen ja matkat maksavat. Tilanne on varmasti vastaava myös muilla aloilla, joilla on tarjolla työpaikkoja opiskelijoille.” sYksYsTä 2014 alkaen ensimmäiset korkeakouluopintonsa aloittavien yliopisto-opiskelijoiden opintotukikuukausia on vähennetty viidellä kuukaudella entisestä 55 kuukaudesta. Käytännössä tukikuukausia riittää siis alempaan tutkintoon kolmeksi ja puoleksi lukuvuodeksi – jos opiskelija ei nosta tänä aikana kesäopintotukia. Uudistuksen suhde erityisesti vaihto-opiskeluun huolestuttaa kampuksella. Nykyään vaihtojakson sijoittamista nimenomaan alemman korkeakoulututkinnon ajalle jopa suositellaan. Eräs kauppakorkeakoulun opiskelija on tästä huolissaan: ”Varsinkin uusien opiskelijoiden osalta mietityttää, lähteekö niin moni enää vaihtoon. Vaihtokokemus on arvokas niin opiskelijalle itselleen kuin työnantajienkin silmissä.” Vaihto-opiskelun aiheuttama opintojen viivästyminen on huomattu myös kauppakorkeakoulun hallinnossa. Uusia kandiohjelmia suunnitellessa koulussa pyritäänkin siihen, että opintojen suorittaminen olisi mahdollisimman sujuvaa. Erityisesti vaihdon sijoittumiseen kiinnitetään suunnitelmissa huomiota. Anglica ry:n Marika Santavirran mielestä kolme ja puoli vuotta on melko lyhyt aika kandin suorittamiseen. Kolmas opiskeluvuosi kun on usein otollinen aika vaihtoon lähtemiselle. ”Kandi olisi siis saatava tehtyä ennen vaihtoon lähtemistä, mikä ei ole aina mahdollista. Vanha järjestelmä, jossa tukikuukausia oli enemmän mutta ne olivat tukisummaltaan pienempiä, antoi enemmän joustovaraa opintoihin.” Humanistisessa tiedekunnassakin pullonkaulakurssit ja muut opintojen etenemistä potentiaalisesti hidastavat vaiheet pyritään ottamaan huomioon opetusohjelmia laadittaessa. Lisäksi eri yksiköiden yhteistyötä opetusohjelmien laadinnassa pyritään lisäämään parempien tulosten saamiseksi. Ville Laakso uskoo oikeustieteellisen tiedekunnan tahtoon joustavoittaa opintoja esimerkiksi sähköisten tenttien ja kesäopintojen lisäämisellä. Niiden avulla ongelmalliset tilanteet vähenisivät. ”Olemme niin sanotussa parempi myöhään kuin ei milloinkaan -tilanteessa. Jos aihe ehtii nousta tällä tavalla keskusteluun, ollaan reagoinnissa jo myöhässä.” • Oikeustieteellisen tiedekunnan opintohallinto kieltäytyi haastattelupyynnöistä kiireen ja juuri tapahtuneiden henkilövaihdosten vuoksi.
32 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 kelukaveriltani Luomupiiristä, olin valmis kokeilemaan. Luomupiiri on taivas tomaatin ystävälle”, Vitikainen kertoo ja ylistää Mikolan luomutilalta saatavien tomaattien makua. Kun jakopäivä koittaa, tuottajat toimittavat piiriläisten tilaamat tuotteet heille henkilökohtaisesti. Samalla tuottajille on mahdollista antaa palautetta aiemmista tilauksista. Tällainen suora kontakti tuottajan ja kuluttajan välillä synnyttää spontaanisti uusia mahdollisuuksia. Vitikainen kertoo, kuinka hän tilatessaan taimia Luomupiirin kautta sai niiden saapuessa tuottajalta myös erinomaisia hoito-ohjeita. Tätä tuskin olisi tapahtunut lähimarketissa. Omasta näkökulmastani Luomupiiri vaikuttaa todelliselta premium-palvelulta. Sanon tämän ääneen ja Vitikainen nyökyttelee myöntävästi. Piiriläinen kehottaa minua ajattelemaan Lidlin tai minkä tahansa suuren kauppaketjun hyllyltä löytyvää tuoretta leipää. “Kuluttajana et voi koskaan tietää, mistä leivän ainekset tulevat. Jyvät ovat mahdollisesti Kolumbiasta ja siemenet taas jostain toisesta paikasta tuhansien kilometrien päästä. Pakasteena saapunut leipä on suora kontakti palkitsee Pyöräilyaktivistit, luomuvihannesten diilaajat ja kierrätyskirjastoa pyörittävät vapaaehtoiset on helppo niputtaa ekologisen elämäntavan sateenvarjon alle. Eri vapaaehtoisryhmien kestävän toiminnan tavoitteet poikkeavat silti toisistaan. Ne saa parhaiten selville kysymällä. teksti: tuomas tiainen Kestävästä toiminnasta puhutaan ja kirjoitetaan julkisuudessa paljon. Sitä tyypillisesti jaotellaan erilaisiin ulottuvuuksiin: ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen. Haluan selvittää, mitä kestävä toiminta merkitsee toimijoille itselleen. Tätä varten olen valinnut kolme erilaista Turussa vaikuttavaa mielestäni kestävää toimijaa. Sellaisia ovat Turun polkupyöräilijät, Luomupiiri ja Martin Kulttuuriolohuone. turvallista matkaa! Pimeänä lokakuun iltana joukko asialleen omistautuneita polkupyöräilyaktiiveja on sijoittunut asemiinsa. Keltaiset huomioliivit päällä he pysäyttävät valotta ajavia kanssapyöräilijöitä jokirannassa ja tuomiokirkon suojatien kohdalla. Rysän päältä kiinni jääneillä polkijoilla riittää selityksiä. “Nyt oli poikkeustilanne.” “Valo oli unohtunut kotiin.” Tunnelma kuitenkin rauhoittuu, kun kohde ymmärtää, ettei häntä halutakaan moittia laiminlyönnistä. Polkupyöräilyaktiivi tarjoutuu kiinnittämään uuden ajovalon paikoilleen ja työn tehtyään toivottaa turvallista matkaa. “Ne ilahtuneet kasvot olivat aivan parasta”, toteaa Tero Rantaruikka, Turpon eli Turun polkupyöräilijät ry:n puheenjohtaja. Viime vuoden lokakuussa järjestetty Valaistu! -tempaus on onnistunut esimerkki siitä, miten vuonna 2013 perustettu arkipyöräilyn edunvalvoja Turpo pitää polkupyöräilijöiden puolta. On lähes itsestäänselvyys, että alle 15-vuotias kaupunkilaisnuori liikkuu polkupyörällä paikasta toiseen. Myöskään reilu parikymppinen opiskelija ei poikkea normista. Mutta yksinomaan polkupyörällä liikkuva nelikymppinen työssäkäyvä perheellinen mies ei sovi stereotyyppiseen kuvaan pyöräilijästä. “Pyöräilevät aikuiset kuvitellaan keski-ikäisiksi, kilpapyörällä hullunkiilto silmissä polkeviksi trikoo-ohjuksiksi”, Rantaruikka tuhahtaa. Turpo haluaa vapauttaa pyöräilemisen sitä koskevista kapeista stereotypioista ja sysätä aikuiset arkipyöräilijät hyväksyttyyn valtavirtaan. Rantaruikka hieman vierastaa kestävää toimintaa koskevia kysymyksiäni. Hänen mukaansa pyöräileminen on liikkumisen tapa, johon liittyy joukko yksilön ja yhteiskunnan kannalta merkittäviä positiivisia asioita. Sellaisia ovat esimerkiksi terveys, tehokkuus ja taloudellinen hyöty. “Ekologinen kestävyys on vain yksi etu muiden joukossa”, Rantaruikka toteaa. Hän myöntää kuitenkin jossain määrin vaalivansa henkilökohtaisessa elämässään kestävyyttä arvona. Puheenjohtaja kertoo vuosien varrella pelastaneensa useita polkupyörän raatoja, koska häntä on harmittanut ajatus kunnostuskelpoisen, persoonallisen kulkupelin hylkäämisestä. taivas tomaatin ystävälle Seuraavan haastateltavani tapaan Luomupiirin pienessä, karulla tavalla sympaattisessa toimistossa Ylioppilastalo B:ssä. Karoliina Vitikainen on Luomupiirin hallituksen jäsen, joka on ollut toiminnassa mukana vajaan vuoden. Vitikaisen matka Luomupiiriin lähti liikkeelle ärsyyntymisestä. “Tomaattien hinnat kaupoissa vaihtelevat niiden saatavuuden mukaisesti. Alkukesästä lähellä tuotetut kotimaiset tomaatit kaupassa maksavat alle euron kilo ja talvikautena kilohinta on sitten lähellä viittä euroa. Kupittaan Citymarket on poikkeus. Siellä tomaattien kilohinta on ympäri vuoden 4,95 euroa. Ja tomaatit ovat suurta herkkua mulle.” ”Kun tilanteeseen turhautuneena kuulin opisPyöräilevät aikuiset kuvitellaan keski-ikäisiksi, kilpapyörällä hullunkiilto silmissä polkeviksi trikoo-ohjuksiksi.
33 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Itsepalvelukirjastoja perustellaan niiden joustavammilla, pidemmillä aukioloajoilla. Tällöin ei ymmärretä, kuinka tärkeä rooli kirjastoilla on turvallisina sosiaalisen kohtaamisen paikkoina. kuitenkin paistettu kaupassa.” Tuoreen leivän tuoksu synnyttää mielikuvan kotoisasta, lähellä valmistetusta leivästä. Tällainen toiminta on Vitikaisen mukaan eettisesti väärin. “Kuluttajalla on oikeus tietää käyttämiensä elintarvikkeiden alkuperä ja oikeus saada kemiallisista myrkyistä vapaata ja mahdollisimman lähellä tuotettua ruokaa.” Kestävän toiminnan määritelmä on Vitikaisen mukaan yksinkertainen: saatavilla olevista vaihtoehdoista valitaan aina se, joka suhteellisesti kuluttaa vähiten luontoa. Luomupiirin toiminnassa tämä kestävän toiminnan periaate toteutuu hänen mukaansa hyvin. Luomupiiri edustaa kuitenkin vain hyvin pienelle ihmisjoukolle mahdollista utopiaa eettisesti oikeudenmukaisesta kuluttamisesta. Nykyisen noin 160 jäsenen lisäksi piirillä on mahdollisuus laajentua reilusti, ehkä kaksinkertaistaa jäsenmääränsä. Mutta niin kauan kuin isojen markettien ruokabisnes toimii nykyisillä taloudellista voittoa maksimoivilla ja ympäristövastuusta piittaamattomilla säännöillä, ei Luomupiirin edustama malli voi muuttua yleiseksi normiksi yhteiskunnassamme. Minua tämä lopputulemani jää vaivaamaan. protestikirjasto Viimeinen rastini kestävien toimijoiden matkallani on Martin Kulttuurihuone Stålarminkadun alkupäässä. Saavun paikalle reilusti etuajassa. Haluan nauttia rauhassa kupin teetä ja jotain makeaa. Sisällä jokainen paikan harvoista ihmisistä tervehtii minua kohteliaasti nyökäten. Olen yhtäkkiä pienessä kyläkirjastossa! Kuuntelen kahvinkeittimen naputusta ja sanomalehden sivujen kääntämisestä aiheutuvaa kahinaa. Vuonna 2009 lakkautettujen Martin ja Mikaelin lähikirjastojen tuhkasta protestina noussut Martin Kulttuuriolohuone on tällä hetkellä vaikka mitä. Se on muun muassa kirjasto, galleria, kurssipaikka, työharjoittelupaikka ja sunnuntainen brunssipaikka. Silmissäni Kulttuuriolohuone on ennen kaikkea kierrätysidean ruumiillistuma. Lähestulkoon kaikki paikassa on kierrätystavaraa, kahvilakäytössä olevat huonekalut ja tarjoiluastiat mukaan lukien. “Kierrätämme myös kirjastoja”, Kulttuuriolohuoneen perustajajäsen Kaarina Koskinen naurahtaa. “Meillä on lakkautettujen Martin ja Mikaelin kirjastojen kirjat. Eva-Liisa pelasti viime vuonna lakkautetun TYYn kirjaston kirjoja meille talteen. Myös toimintansa lopettaneen Maailmankaupan kirjat löytyvät meiltä. Niiden joukosta löytyy taatusti harvinaisuuksia.” Vieressä istuva varainhankkija Eva-Liisa Raekallio lisää, että Kulttuuriolohuoneen kirjastossa on nyt myös TYYn kirjaston kurssikirjoja saatavilla. Kirjoilla on erityinen asema Martin kulttuuriolohuoneen toiminnassa. Koskinen korostaa niiden kasvatuksellista merkitystä monipuolisen ihmiskuvan ja läheisyyden luojina. “On tärkeää, että ihmisellä on mahdollisuus jutella lukemistaan kirjoista jonkun toisen kanssa.” Tämä ihmiskontaktin tärkeys on Koskisen mukaan nykyisessä kirjastopalveluita koskevassa keskustelussa unohdettu. “Itsepalvelukirjastoja perustellaan niiden joustavammilla, pidemmillä aukioloajoilla. Tällöin ei ymmärretä, kuinka tärkeä rooli kirjastoilla on turvallisina sosiaalisen kohtaamisen paikkoina. Tämä merkitys on erityisen suuri lasten ja vanhusten kohdalla”, Koskinen kertoo. Raekallion mukaan kestävä toiminta on oikeudenmukaista sekä ihmisen että ympäristön näkökulmasta. “Kestävää toimintaa on myös luoda rakkaudellisia tiloja, paikkoja missä voidaan levollisesti kohdata ihmiset”, Koskinen tarkentaa. Kulttuuriolohuone on aktiivinen protesti yhteiskunnalle, joka on unohtanut ihmisen. Sen suosio kertoo, että on olemassa tarve tällaisille epäkaupallisille tiloille, joissa ihmiset saavat olla vailla kuluttamisen pakkoa tai vaatimuksia sopeutua tiettyyn yhteiskunnan sanelemaan rytmiin. “Kulttuuriolohuoneen toiminnan tavoitteena on ihmisten hyvä mieli ja hyvä elämänhallinta”, Koskinen kiteyttää. • Kirjoittaja laatii tällä hetkellä opiskelijoille ja henkilökunnalle yhtäläisesti tarkoitettua Turun yliopiston sähköistä ympäristöopasta. Opas tulee yleiseen käyttöön ensi syksynä.
34 hyvä ihminen, paha koneisto Andrei Zvjagintsevin auktoriteettikriittinen kärsimysdraama Leviathan on kiitellyimpiä venäläiselokuvia sitten Tarkovskin päivien. Putinin hallinnon mielestä sitä ei kannata katsoa. vladimir puTinin Venäjä pyristelee väkivallan, propagandan ja sensuurin keinoin ulos lyhyestä demokratiakokeilustaan, jonka avainsana näin jälkikäteen arvioiden on ”kokeilu”. Siperia ei ehkä tänä päivänä opeta, mutta Venäjän vankilat ovat yhtä kaikki galleria niistä miehistä ja naisista, jotka ovat uskaltaneet pyllistää Kremlin muurille. Poliittiset murhat ovat työkalupakin röyhkein ruuvari, talttapää joka kiertää väärässä olevien mielipideautomaattien kurkut kiinni. Oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin murha Kremlin etupihalla lähetti selvän viestin: kuka tahansa voi kuolla, missä tahansa, milloin tahansa. Kuinka ollakaan, murhan tekijöiksi on nimetty tsetseenikapinalliset, mutta vain harva uudelleen valetun rautaesiripun läntisellä puolella ottaa teorian tosissaan. Kyynisimmät katsovat, että Venäjällä pyörivä murharuletti on seurausta pienten toimijoiden halusta miellyttää Putin & Toverit ry:n johtokuntaa: Kremlille möykkääjät hiljennetään irtopisteiden toivossa. Tämän kulttuurin keskelle rymähtää Andrei Zvjagintsevin ohjaama ja yhdessä Oleg Neginin kanssa käsikirjoittama Leviathan (2014). Vodkan, epätoivon ja mielivaltaisen byrokratian mekon Äiti Venäjän ylle pukeva elokuva on herättänyt laajaa keskustelua niin Venäjällä kuin lännessä. Harmaalle rannalle unohdettuun pikkukylään sijoittuvan elokuvan alkuruudut esittelevät paikallisen pormestarin takana lymyävän, liki hymyilevän presidentti Putinin muotokuvan. Leviathan ei ole hienovarainen. Sankarit ovat puhtoisia, rakastavaisia, ymmärtäviä ja itsemääräämisoikeuteensa luottavia. Konnat ovat rajoittavia, Neuvostovallan tavoin yksityisomaisuuden noin vain pois pyyhkiviä roistoja. Putinin valtakaudella Venäjällä on jokseenkin vapaaehtoisesti joustettu kansalaisoikeuksista, sillä viikonloppuisin tiikereitä nukuttava Putin kantaa maata pitkään vaivanneen talouskurimuksen ja epävarmuuden pysäyttäjän seppelettä. Venäjän sisäpoliittinen tilanne on kuitenkin muuttunut. Ukraina-ekskursion myötä Euroopasta ja Yhdysvalloista lävähtäneet sanktiot ovat olleet myrkkyä Venäjän taloudelle. Kansaa on grillattu vastaanottamaan Leviathanin kaltaista tylppää hallintokritiikkiä. Kolmanneksen Leviathanista rahoittanut Venäjän kulttuuriministeriö on ottanut elokuvaan kantaa rajuin sanankääntein. Kulttuuriministeri Vladimir Medinskin mukaan henkilögalleria ei edusta ”todellisia venäläisiä” tai sitä Venäjää, jonka hän tuntee. Toisin kuin Krista Kosonen eduskuntavaalien jälkimainingeissa, ei Medinski ole vaivannut päätään kupla-teorioilla. ”Maine, punaiset matot ja palkinnot”, totesi Medinsky arvioidessaan Leviathanin tekijöiden motiiveja. On kYse siTTen lehdistön kirjoittelun kahlitsemista tai taiteentekijöiden ilmaisunvapauden nylkemisestä, on sensuuri aina muodissa Venäjällä. Venäjä ei ole koskaan täysin murtautunut ulos Tsaarien ja Neuvostojohtajien brändäämästä sensuurista. Putinin politiikka on vain osa tätä jatkumoa. Elokuvahistorian lävitse katsottuna venäläisen taidesensuurin surullisin yksittäistapaus on Andrei Tarkovskin pitkä mutta vähätöinen ura. Tarkovski, yksi elokuvataiteen kiistattomimpia mestareita, oli toistuvasti Neuvosto-Venäjällä ilman rahoitusta. Ruplapulan lisäksi Tarkovski kärsi myös sensuurista. Uskonnollisilla teemoilla läpikuorrutetusta Andrei Rublevista (1966) neuvostosensuuri napsi pois napakat 25 minuuttia. Tarkovskin debyyttielokuva Ei paluuta (1962) on rankka ja Suuren Isänmaallisen Sodan aatteet veriseen mutaan survova lapsuuskuvaus toisesta maailmansodasta. Neuvosto-sensorit tyrmistyivät, kun huomasivat elokuvan olevan pasifistinen: aate ei sopinut yhteen Neuvostoliiton tuolloisen ulkopolitiikan kanssa. Tässä on myös Leviathanin niin sanottu ongelma. Se ei sovi osaksi sitä suurta tarinaa, jota Venäjä pyrkii välittämään kansalaisilleen ja ulkopuolisille tarkkailijoille. Jos lännessä taiteen tehtävä on kritisoida ja kyseenalaistaa, niin Venäjällä ja muissa korostetusti keskusjohtoisissa valtioissa herkkien sielujen sydänveren missio on tukea ja puolustaa johdon näkemyksiä. Venäjällä niin Leviathanin kuin muidenkin elokuvien henkilöiden, miljöiden ja tapahtumien halutaan edustavan koko valtakuntaa. Niin ihmisten, kylien kuin heidän elämiensä tulee olla utopistisia teksti: jouko luhtala
35 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 prototyyppejä, moraalisia unelmia, ei hiekkaan piirrettyjen haavekuvien ulkopuolella toikkaroivia marginaaleja. Leviathanin esittämistä ei ole kielletty Venäjällä, mutta siitä pyöritetään teattereissa korkealla ikärajalla kiusattua versiota, josta on nykytrendin mukaisesti sensuroitu rumat sanat pois. Leviathan on vaarallinen, koska se kertoo todentuntuisen tarinan fiktion keinoin. Fiktio vaikuttaa nopeammin, voimakkaammin ja pysyvämmin ihmisten historiaja nykyisyyskuvaan kuin niin sanotut faktalähteet. Tutkimusten mukaan edes se, että fiktion painotetaan olevan virheellistä ja väritettyä, ei vaikuta sen tehoon. Jottei kulttuuriministeriö jatkossa huomaisi jälkikäteen rahoittaneensa Äiti Venäjän herkkää itsetuntoa loukanneita hengentuotteita, on ministeriö ehdottanut pykäliä, jotka mahdollistaisivat elokuvan kuin elokuvan levittämisen yksiselitteisin kieltämisen. Näin voitaisiin toimia, jos teos loukkaa kansallista kulttuuria. elOkuvaT eiväT ole suinkaan ainoa kulttuurituote, joka on Venäjällä päässyt ministeriötason erikoisvalvontaan. Konservatiivisena historioitsijana tunnetun kulttuuriministeri Vladimir Medinskin päälliköintikautta on kuvattu kulttuuripiireissä ”vihamieliseksi ja alistavaksi”. Medinskyn agenda on ennen kaikkea perheen ja uskonnon merkityksen korostaminen. Niiden hän katsoo edustavan ”perinteistä Venäjää”. Tukea on herunut konservatiivisilta kansalaisliikkeiltä ja kirkolta. Lukuisat venäläisartistit ovat viime vuosina turvautuneet keinoista epätoivoisimpaan: itsesensuuriin. Teosten teemat sovitetaan Kremlin mielipideilmastoa mukaileviksi. Vuonna 2012 Pussy Riotin jäsenet passitettiin telkien taakse. Vankeusrangaistukset valoivat herranpelkoa kulttuuripiireihin. Varovaisuutta lisää myös selkeiden sääntöjen puute. Tulkinnanvaraisuus lisää tuomioita. ”Neuvostoaikana ainakin tiesimme säännöt. Nykyään on vähän erilaista, koska virallisia säännöksiä ei ole”, sanoi kustannustoimittaja ja hallintokriitikko Irina Prokhorova New York Timesille. On toki myös niitä elokuvantekijöitä, joiden mielestä pieni itsesensuuri ei ole taiteelle uhka. Ohjaaja Gai Germanika dubbautti elokuvansa dialogin uudelleen, kun kulttuurisesti töykeänä pidetystä kiroilusta tuli kynnyskysymys. ”En aio taistella lakia vastaan. Yhdessäkään Neuvosto-ajan mestariteoksessa ei kiroiltu, ja ihmiset oppivat silti niiden kautta maastaan”, Germanika totesi huhtikuussa. Toiset turvautuvat piilokritiikkiin. Kun näytelmästä The Drunks jouduttiin karsimaan kirosanat, tulkitsi osa näyttelijöistä roolinsa siten, että yleisölle ei jäänyt epäselväksi, milloin heidän roolihahmonsa känkkäränkkä oli siistitty. Jos ylhäältä määritetty säännöstö ei miellytä, loppuu rahoitus usein kuin seinään. Elokuvaja näytelmäohjaaja Kirill Serebrennikovin mukaan monet valitsevat itsesensuurin, koska se on ainoa todellinen vaihtoehto ulkopuoliselle sensuurille. Siitä huolimatta ministeri Medinskyn mielestä on pötypuhetta, että kulttuuriministeriön tiukat rahoituslinjaukset rajoittaisivat ilmaisunvapautta. Andrei Zvjagintsev pelasi Leviathania ohjatessaan omilla säännöillään, ja hänen uhkapelinsä kannatti. Koska elokuva on ollut kansainvälisesti arvostettu ja palkittu, on Zvjagintsevilla arvovaltaa myös Venäjän ulkopuolisilla rahoitusmarkkinoilla. Vain ani harva Zvjagintsevin kollegoista on yhtä onnekas. Rahoitus on kokonaisuutta arvioitaessa kuitenkin vain pieni aalto Venäjän sensuurityrskyissä. Jos Zvjagintsevin ja Pussy Riotin kaltaiset artistit menettävät mahdollisuutensa esittää äänekkäitä protestejaan Venäjällä, on sillä kohtalaisen vähän väliä, kuinka paljon heidän esittämänsä kritiikki saa huomiota lännessä. • kuv at : Cinem a mondo Fiktio vaikuttaa nopeammin, voimakkaammin ja pysyvämmin ihmisten historiaja nykyisyyskuvaan kuin niin sanotut faktalähteet.
36 suurriistaa selättämässä Kalle Kinnunen kuvaa suomalaisen elokuvateollisuuden murrosvaihetta terävän henkilökuvan välityksellä. suOmalainen elOkuva koostuu perinteisen valitusvirren mukaan vain kriitikoiden hylkimistä komedioista ja yleisön karttamista draamaelokuvista. Mielikuvaa on jouduttu 2000-luvulla päivittämään pikatahtia. Jadesoturin , Rare Exportsin ja Iron Skyn kaltaiset genre-elokuvat mylläävät uutta maaperää. Niiden takana häärii uuden sukupolven ohjaajajoukko, jonka tyylilliset esikuvat löytyvät elokuvahistorian klassikoiden sijaan heidän nuoruutensa hittileffoista. Niiden asettamaa esimerkkiä seuratessaan tuoreet tekijät työstävät elokuviaan monikansallisina hankkeina ja maailmanmarkkinoita silmällä pitäen. Yksi uuden polven ohjaajista on kaksi pitkää elokuvaa, vinksahtaneen joulupukkitarinan Rare Exportsin ja teattereissa pyörivän toimintarainan Big Gamen, ohjannut Jalmari Helander. Hänen tiensä intohimoisesta harrastelijasta ammattilaisohjaajaksi on suurennuslasin alla elokuvatoimittaja Kalle Kinnusen kirjassa Big Game – Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen . Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkkä making of -kirja tai elämäkerta: uutuustyö Big Gamen tarkasteluun päästään toden teolla vasta kirjan puolivälissä. Pääteemanaan tietoteos tarkastelee suomalaisen elokuva-alan kansainvälistymistä 2000-luvulla. Tavoitteensa saavuttamiseksi kirja esittelee runsaasti tietoa elokuvateollisuuden toiminnasta Suomessa ja myös muualla maailmassa. Opus on vain hieman yli 200-sivuinen, joten aihepiirin laajuus ei vaikuta niinkään kunnianhimoiselta vaan suorastaan kaoottiselta. Teksti kulkee silti kevyesti. Vetovoimana on Kinnusen lehtija blogikirjoituksista tuttu kattava elokuvatietous. Hän osaa kontekstualisoida käsittelemänsä aiheet ytimekkäästi sitä mukaa kun uutta tietoa tarvitaan – lukija ei huku informaation alle, vaan saa omaksua sitä rauhassa palanen kerrallaan. Siirtymiä henkilöhaastattelusta toiseen edesauttavat elokuva-alan pienet piirit. Alan toimintaan liittyviä raskaita faktoja tasapainottavat rennot tarinat Helanderin elokuvien kuvauksista. Tekstiä värittävät Pohjois-Norjan pakkasessa hytisevän alastoman joululaulukuoron kaltaiset hersyvät anekdootit. Kirjan keskiössä pysyy kuitenkin itse Helander, johon henkilöityy runsaasti positiivisia mielleyhtymiä. Elokuvakouluja käymätön lahjakkuus, joka ponnistaa kansainvälisille markkinoille pienestä valtiosta; suorasukainen suomalainen, joka ei kumartele muille vaan keskittyy visioonsa; intoileva työmyyrä, joka innostaa muita yhteisen tavoitteen saavuttamiseen. Viimeistään Helanderin paniikkihäiriöstä kertomisen avulla ohjaajasta luodaan ihmisläheinen kuva. Ohjaajasta piirtyvässä tarkassa henkilökuvassa ei ole kyse yksilönpalvonnasta vaan hänen elokuviensa takana vaikuttavan tyylin avaamisesta. Helanderin uraa seurataan nuoresta harrastelijasta asti, jotta Rare Exportsin ja Big Gamen puikoissa vaikuttava viihdyttäjä pääsee esille. Lukemisen ohessa on myös mielenkiintoista aprikoida, miksi Helanderin molempien elokuvien päähenkilönä on Onni Tommilan näyttelemä epävarma nuorimies, joka haluaa todistaa kykynsä lähipiirilleen. Kirjan mielenkiintoisin anti on selostus siitä, miten kaikkien aikojen suurin kotimainen elokuvatuotanto Big Game pysyi kansainvälisestä yhteistyöstä huolimatta suomalaisena – ja Helander visionsa herrana. Produktion kasvaessa ja rahoituksen monimutkaistuessa yhä useammat tahot pyrkivät asettamaan ehtoja elokuvan tuotannolle ja sisällölle. Nopeasti selviääkin, miksi Helander ei halua seurata Renny Harlinia yhdysvaltalaisten suurstudioiden helmaan. Teoksesta välittyy voimakkaasti omakohtainen innostuneisuus sekä Helanderin että Kinnusen osalta. Pohjimmiltaan kirja kertookin siitä, miksi elokuvia tehdään ja katsotaan. Jälkisanoissa elokuvista ammattimaisesti lähes 20 vuoden ajan kirjoittanut Kinnunen sitoo itsensä aiheeseen ja päätyy yllättävän samoille juurille kuin Helander. Elokuvista puhutaan kirjassa paljon, mutta niiden sisällön arvottaminen jätetään lukijalle. Laadullisen kommentoinnin sijaan teos tarjoaa informatiivisen näkökulman elokuvatuotantoon. Elokuvien taustalla tehtävä työ ja niiden tekijät muodostavat hyvin kirjoitetussa tekstissä eheän kokonaisuuden. Selkeätajuinen lopputulos hellii elokuvafaneja, mutta ei napakkuudessaan vaadi liikaa elokuvamaailman untuvikoltakaan. On rohkaisevaa, että suomalaisen elokuvan vallatessa uusia aloja elokuvajournalismi on valmis matkaamaan mukana. Ilkka Hemmilä Kalle Kinnunen: Big Game – Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen Johnny Kniga, 2015 Steph Anie kulb Ach
37 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 Levy Teatteri Peli liian vaikea, en pelannut överivaikeaT ja masokistiset pelit ovat viime vuosina palanneet myyntija kulttilistojen kärkeen. Satoihin äkkikuolemiin ja rautaiseen mekaniikkaan perustuvat Dark Soulsit ja Hotline Miamit riemastuttavat pelaajia, jotka ovat kyllästyneet mahtipontisiin ja geneerisiin kädestä kiinni piteleviin putkipeleihin. Ne tyydyttävät myös joidenkin pelaajien elitististä tarvetta erottautua satunnaisista mobiilipelajista ja muista “amatööreistä”. Apajilla kärkkyy myös kaksiulotteinen indie-uutuus Titan Souls , jolla ei nimestään huolimatta ole virallista kytköstä kuuluisampiin Soulseihin. Peliä on kutsuttu kirjaimellisesti yhden hitin ihmeeksi, koska siinä sekä pelaaja että vastustajat kuolevat yhdestä osumasta. Ammuksiakin on vain yksi, joskin sen voi noutaa ja käyttää uudestaan. Haikean kauniin Titan Soulsin tyhjät ja myyttiset retropikselimaisemat tuovat mieleen Shadow of the Colossuksen . Samaan suuntaan viittaa sekin, että pelin ainoat viholliset ovat massiivisia titaanihirviöitä, joiden voittaminen vaatii väistämistä, kikkailua ja kärsivällisyyttä. Ensikokemus pelistä oli betoniseinä. En onnistunut voittamaan yhtään titaania. Kestin kymmenen minuuttia. Olin varma, etten jatka tätä enää koskaan. Jotain jäi kuitenkin hampaankoloon, sillä parin päivän tauon jälkeen jyystin pelin läpi kahdelta istumalta. Parin tunnin Titan Souls tarjoaa Souls-pelien perusidean niille, joiden kärsivällisyys, aika tai keskittymiskyky ei kantaisi 90-tuntisen Dark Soulsin läpi. Peliveteraaneille Titan Souls on mahdollisuus elää bossitaistelujen intensiiviset huippuhetket uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan, sillä turpaan tulee niin paljon, että toistossaan peli käy meditaatiosta. Jossain vaiheessa meditaatiota sormet tajuavat miten vihollinen voitetaan, ja taistelu on ohi sekunneissa. Silloin tuntuu hyvältä. Pontus Purokuru Titan Souls Acid Nerve PS4, Vita, PC, Mac kenelle kellot soivat tahroja paperilla JOiTakin kaTsOJia saattoi etukäteen arveluttaa Turun kaupunginteatterin päätös tuoda lavalle oma versionsa Lars von Trierin 90-luvulla runsaasti huomiota herättäneestä elokuvasta Breaking the Waves . Mikko Koukin ohjauksessa näytelmästä muodostuu kuitenkin teknisesti vahva teos, jota onnistuneet näyttelijävalinnat ovat omiaan tukemaan. Breaking the Waves kertoo tarinan intohimosta vanhoillisuuden keskellä. Nuori Bess (Helmi-Leena Nummela) rakastuu itseään 27 vuotta vanhempaan Janiin (Taneli Mäkelä) ja pari päättää avioitua. Bess on kuitenkin lähtöisin syvästi uskonnollisesta yhteisöstä, jossa niin ulkopuolisia henkilöitä kuin näkemyksiäkään ei suvaita. 1970-luvun skotlantilaisessa pikkukylässä kirkonkellot eivät soi ilonkaan aikoina ja uskonnollisten velvollisuuksien laiminlyönti rinnastetaan rikokseen, joka johtaa yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen. Näytelmän keskiössä on rakkaustarina, mutta sen sisältö painottuu kuvaamaan ihmissuhteiden nurjaa puolta, epätoivoista odottamista sekä turhaa uhrautumista. Mielenterveydeltään ailahteleva Bess tulee rakastuttuaan riippuvaiseksi Janista eikä kykene ajattelemaan enää muuta. Vaikka ympäröivä kotikylä on täynnä kohtalontovereita, miehiään odottavia tai surevia naisia, koettavat nämä kannustaa Bessiä elämään omaa elämäänsä. Naiivi nainen ei kuitenkaan kuuntele neuvoja vaan alistuu marttyyrimaiseen kohtaloonsa. Tarinan edetessä Bess päätyy uhraamaan aina vain enemmän, kunnes suurin mahdollinen uhraus on annettu. Breaking the Waves jatkaa Turun kaupunginteatterin teknisesti vahvojen produktioiden linjaa. Visuaalisuudesta ei tingitä ja näytelmä pysyy alusta loppuun asti uskollisena von Trierin elokuvan musiikkimaailmalle. Kohtauksia rytmittävät niin Led Zeppelin, Rod Stewart kuin Elton John. Pohdittuttamaan jää vain se, ovatko käytetyt kappaleet aina välttämättömiä kohtauksien tunnelman tehostamisen kannalta. Ennakkoluuloistenkin von Trier -fanien on silti syytä huokaista helpotuksesta. Breaking the Waves on väkevä kokemus myös lavalla. Karoliina Rajala Turun kaupunginteatteri: Breaking the Waves O: Mikko Kouki harva arTisTi saavuttaa maassamme sellaista hypeä kuin Paperi T eli Henri Pulkkinen. Huuma helsinkiläisräppärin ensimmäisen sooloalbumin ympärillä paisui valtaviin mittasuhteisiin jo ennen sen ilmestymistä, kiitos mainioiden sinkkuhittien Sä jätät jäljen , Elokuva ja Resnais, Beefheart & Aalto . Kun albumi vihdoin huhtikuussa julkaistiin, kipusi se nopeasti Suomen myydyimmäksi. Ja kyllä kansa tietää: Paperi T:n debyytti on merkittävintä kotimaista räppiä vuosiin. Kuten niin monet listaykköset, käsittelee Malarian pelko ihmissuhteen päättymistä. Sen rappioromanttinen protagonisti vertaa rakkautta syöpään ja lääkitsee kipeää sydäntään halvalla ginillä. Synkkää tunnelmaa vahvistavat taustalla takovat Femme En Fourruren, Kalifornia-Keken ja DJ Kridlokkin biitit. Paperi T:n ilmaisu nojaa päiväkirjamaiseen vuodatukseen, jollainen on tehnyt muun muassa kanadalaisräppäri Drakesta tunnetun. Kyseessä on laajempi kulttuurinen muutos: räppäreille on alettu sallia haavoittuvuutta, herkkyyttä ja vilpittömyyttä genreen sisäänrakennetun rehentelyn vastapainoksi. Nykyisin avautumista jopa odotetaan, ja Malarian pelko osuu ilmiön hermoon. Monista synkistelevistä kollegoistaan Paperi T:n erottaa tämän tapa ryöstöviljellä paatoksensa sekaan erilaisia kulttuurituotteita jahahmoja. Malarian pelon teksteissä nyökätään niin yhdysvaltalaiselle kaunokirjallisuudelle, ranskalaisen uuden aallon elokuville kuin suomirockin kulmakivillekin. Toisin kuin voisi kuvitella, lukuisat kulttuurireferenssit eivät tee Paperi T:n itseinhon sävyttämästä avautumisesta etäistä, vaan tunnistettavaa. Paperi T tietää, että joskus osuvin tapa kuvata sydänsuruja on lainata Eppu Normaalia tai Juice Leskistä. Malarian pelko ei ole virheetön levy. Jatkuva viittailu tuntuu paikoitellen päälleliimatulta, eikä materiaali pysy kasassa vahvan alun ja albumin päättävän singlekolmikon välissä. Lyhyillä suvantovaiheilla ei lopulta ole kuitenkaan merkitystä. Malarian pelko on hienoisessa epätasaisuudessaankin mestariteos, joka tulee määrittelemään suomiräpin rajat uudelleen. Joel Haapamäki Paperi T: Malarian pelko Johanna kustannus, 2015
38 kokeile tätä! sYväsukellusTa. Viime kesänä debytoinut H2Ö-festivaali herättää Turun Ruissalon historiallisen telakka-alueen jälleen henkiin 24.–25. heinäkuuta. Festivaalin ohjelmisto koostuu tuttuun tapaan kotimaisesta vaihtoehtomusiikista, ulkomaisista underground-helmistä sekä yllätyksellisestä taiteesta genrerajoihin katsomatta. Julkistettujen esiintyjien joukosta löytyy esimerkiksi hehkutettu ukrainalainen elektroduo Woo York sekä kotimainen kulttipaasaaja Keuhkot. h2ofestival.fi sYnTeesiä. Kolmipäiväinen, monitieteinen ja taiteinen Aboagora-symposium tuo jälleen yhteen suomalaisia ja kansainvälisiä tieteen ja taiteen asiantuntijoita. Vuoden 2015 tapahtumassa perehdytään muutoksen sekä merkityksellisten ja äärimmäisten kokemusten aihepiiriin. Symposiumin pääpuhujina eli agoristeina nähdään kosmologi, fyysikko ja matemaatikko, professori John D. Barrow (University of Cambridge, London Gresham College), rehtori ja tutkija Tiina Rosenberg (Taideyliopisto) sekä kirjailija ja toimittaja Umayya Abu-Hanna. Pääpuhujien luennot sekä kokeelliset Floating Platforms -osiot ovat yleisölle maksuttomia ja avoimia. Tapahtuma 11.–13. elokuuta Sibeliusmuseolla. aboagora.fi hiOnTaa. Haluatko kehittyä sanaseppänä? Turun yliopiston Luovan kirjoittamisen kannatusyhdistys järjestää kaikille avoimen, maksullisen kirjoittamisen mestarikurssin. Kurssi alkaa 29.8.2015 ja päättyy 19.3.2016. Kurssille haetaan lähettämällä romaani-, novellitai lyhytproosakäsikirjoitus tai sen osa 17.6. mennessä osoitteeseen sanataidetta@gmail.com. Palautetta teksteistä antavat muun muassa Samuli Knuuti ja Petri Tamminen. sexiä. Kuudetta kertaa järjestettävä tanssimusiikkifestivaali Turku Modern levittäytyy Turun klubeille 9.–12. heinäkuuta. Päätapahtumapaikka Kårenille tähän mennessä varmistuneita artisteja ovat muiden muassa losangelesilainen, jykevistä elektroklassikoistaan tunnettu Egyptian Lover (kuvassa) sekä suomalaisen kokeellisen konemusiikin pioneeri Mika Vainio. Kotimaiseen artistikaartiin kuuluvat lisäksi alkuvuoden sykähdyttävimmän rap-levyn julkaissut Paperi T, toista albumiaan valmisteleva, kekseliäistä pop-biiseistään tunnettu Ronya sekä tuottelias helsinkiläisräppäri Noah Kin. Mukana ovat myös Turun Yliopiston Elektronisen Musiikin Ystävien Ystävät. turkumodern.com m Ari A k oJ onen / h 2Ö alayhdistysten infopalsta OPKO Tule mukaan kristilliseen opiskelijatoimintaan! Kesäraamattupiiri tiistaisin klo 18. Katso tarkemmat tiedot kesätoiminnastamme osoitteesta www.opko.fi/turku. turku modern Turun ylioppilaskamerat TYOKin päivystyssessio palvelee tätä nykyä myös kamerahelppinä! Tuo ongelmia aiheuttava kuvauslaitteesi näytille niin etsitään yhdessä ratkaisu kameran kuvauskuntoon saattamiseksi! Seuraavat päivystysajat ovat torstaina 21.5. ja tiistaina 2.6. klo 17-18, paikkana toki sievä Pimiömme Yotalo A:n kellaritilassa. Tulevat tapahtumat löytyvät TYOKin fb-sivuilta ja osoitteesta tyok.fi. TäMä LEHTI TEHTIIN Vappuaaton laskuhumalassa, vuorokausirytmin kääntämisestä johtuvassa tokkurassa, Club-Mate -marinadissa, Walking Dead -krapulassa, krapulassa (tavanomaisessa), nälässä, kulutuksesta typertyneenä, Pate Mustajärveä kuunnellen, muiden juhliessa, juhlimisen lomassa, kesken salitreenin, ilman hyviä ideoita, parisuhdekriisin eskaloituessa, työhaastatteluun valmistautuessa, Ranskassa, Old School Party -soittolistan tahdissa, kokista ryystäen, valkosipulihapankaalin voimalla, yöllä sekä työehtosopimuksen mukaisella työajalla. Synnyimme lähtemään
39 TURUN YLIOPPILASLEHTI 5/2015 eDustajistovaalit täyttävät kampuksen syksyllä Syksyllä Turun yliopiston ylioppilaskunnalle valitaan vaaleilla uusi edustajisto. Kuka tahansa TYYläinen voi asettua ehdolle edaattoriksi seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi. Turun YliOpisTOn YliOppilaskunTa herättelee syksyn 2015 edustajistovaaleissa äänestäjiä vaaliteemalla ”Ei nukuta”. Vuoden 2013 edustajistovaaleissa äänestysprosentti oli 35, eli ääntään käytti vain noin joka kolmas opiskelija. Äänestysprosentti oli pieni, vaikka edustajiston päättämät asiat koskettavat jokaista opiskelijaa. Edustajistovaaleissa valitaan ylioppilaskunnan ylintä päätäntävaltaa käyttävä 41-jäseninen edustajisto kahden vuoden toimikaudeksi. Edustajisto kokoontuu pääsääntöisesti kerran kuukaudessa ja päättää muun muassa jäsenmaksun suuruudesta, siitä kuinka paljon rahaa mihinkin käytetään ja mihin edunvalvonnassa keskitytään. Syksyn vaalien ennakkoäänestys tullaan järjestämään lokakuun viimeisellä viikolla ja varsinaiset vaalipäivät marraskuun ensimmäisellä viikolla. vaalisloganilla herätellään opiskelijoita TYYn vaalislogankilpailun kautta ehdotettiin yli kolmeakymmentä slogania vaalien teemaksi. Ylioppilaskunnan raati valitsi teemaksi lyhyen ja iskevän ”Ei nukuta”. Sloganilla halutaan viestiä sitä, että mahdollisimman korkea äänestysprosentti on jokaisen opiskelijan etu. Voittanutta teemaa ehdottanut Elina Äijö halusi ehdotuksellaan olla herättelemässä opiskelijoita äänestämään syksyn edustajistovaaleissa. ”Yllätyin kuullessani, että viime vaaleissa yli puolet opiskelijoista jätti äänestämättä, joten halusin sloganillani vaikuttaa asiaan. Idea tuli heti mieleen sellaisenaan, ja naputin ehdotuksen eetteriin sen kummempia miettimättä. Mielestäni hyvä slogan on lyhyt ja ytimekäs, kaksi lyhyttä sanaa tuntui juuri sopivalta”, Äijö perustelee. Tänä keväänä eduskuntavaalit ovat olleet mediassa näkyvästi esillä viikosta toiseen. Tästä syystä ylioppilaskunta tulee keskittymään edustajistovaalien markkinoinnissa syksyyn, sillä muuten monelle voisi tulla Suomen Euroviisukappaleen tavoin mieleen: ”Aina mun pitää äänestää”. Syksyllä edustajistovaalit tulevat näkymään hyvin laajasti kaikissa eri viestintäkanavissa ja ympäri kampusta. lähDe ehDolle Edustajistovaaleissa on muitakin tapoja vaikuttaa kuin äänestäminen: jokaisella opiskelijalla on mahdollisuus asettua ehdokkaaksi. Helpoin tapa asettua ehdokkaaksi on ottaa yhteyttä joko tiedekunnan listan tai poliittisesti sitoutuneen yhdistyksen vaalipäällikköön syksyllä. Myös harrastusyhdistyksiä on nähty vaaleissa, ja myös omia ehdokaslistoja on mahdollista muodostaa. Pääsääntöisesti korkea ehdokkaiden ja ehdokaslistojen lukumäärä tarkoittaa myös korkeaa äänestysprosenttia. Mitä enemmän ehdokkaita ja listoja on ehdolla, sitä todennäköisempää on, että jokainen äänestäjä löytää itselleen sopivan ehdokkaan. Edustajistovaaleissa viimeinen paikka on kaksissa perättäisissä vaaleissa ratkennut yhden äänen erolla. Tämän lisäksi ehdokkaiden väliset äänierot ovat hyvin pieniä: edustajistossa istuvat jäsenet eli edaattorit ovatkin vaaleissa ratkenneet vain äänen erolla myös monessa ryhmässä. Kuluneella edustajiston toimikaudella edaattoreiden vaihtuvuus on ollut suurta, joten pienelläkin äänisaaliilla on mahdollista päästä edustajistoon. Jokainen ääni merkitsee syksyn vaaleissa, olet sitten äänestäjä tai ehdokas. Vain annetut äänet lasketaan. Tuomas Dahlström Hannu Aaltonen