Ole hyvä ja käytä tulostamiseen lehden omasta valikosta löytyvää tulostuspainiketta.
3 / 2 1 6 A JETA ANKO TÄRKEÄT MIEHET NURKK A AN? SASK A SA ARIKOSKI SELIT TÄ Ä . 18
i d e w a y S i d e w a y s S i d e w a y s i d e w a y PJ HARVEY • FLATBUSH ZOMBIES • PEACHES EXPLOSIONS IN THE SKY • SUSANNE SUNDFØR EPMD • KELELA • TY SEGALL & THE MUGGERS MYKKI BLANCO • CHERRIE • SEVDALIZA JULIEN BAKER • PARIISIN KEVÄT • EEVIL STÖÖ SAIMAA • CIRCLE • VIEW • RADIOPUHELIMET • YARI SMC LÄHIÖROTAT • HOPEAJÄRVI • ORANSSI PAZUZU GETTOMASA • FRENCH FILMS • TALMUD BEACH HAVE YOU EVER SEEN THE JANE FONDA AEROBIC VHS? RANGER • TOM OF FINLAND / TOUKO LAAKSONEN SUGOI × SIDEWAYS -ARCADE • SIVULAUSEITA-PUHEOHJELMA T E U R A S T A M O , H E L S IN K I PEACHES SUSANNE SUNDFØR LIPUT 2PV 85 € PE 65 € LA 60 € L I P U T & O H J E L M A SIDEWAYSHELSINKI.FI FLATBUSH ZOMBIES
P R O L O G I 7 P Ä Ä T O I M I T T A J A P I K K A N E N E T S I I ( J Ä L L E E N ) S U O M A L A I S T A M I E S T Ä . 8 Y L P Ä Ä K I R J O I T U S K E H O T T A A S U O P E U S T A L K O I S I I N . 1 S E K S I K O L U M N I S T I M A R I S U O N T O T E S T A S I T E E V E E S T Ä T U T U N P I M P P I H I E R O N N A N . 1 3 T E R V E Y D E N H U O L L O N Y K S I T Y I S T Ä M I S K E S K U S T E L U A K Ä Y D Ä Ä N H A R H A I S I N A R G U M E N T E I N , S A N O O T U T K I J A S U V I T U U L I A T A P O N E N . 1 5 J U H A Y R J Ö L Ä K O O D A A P A R E M P A A K A U P U N K I A . 1 6 J A M A I K A L L A P E P P U U N E I S A A T U N K E A A I N A K A A N P I P P E L I Ä . 1 8 S A S K A S A A R I K O S K I . N E V E R B O R I N G . 2 6 A R E A 51 : N U F O T E I V Ä T O L E U S K O N A S I A . 3 2 S I LV A N A I M A M Ä R P O W E R P U S S Y B I T C H . E P I L O G I 3 8 L Ä H E T I M M E M A A R E T K A L L I O L L E L U J A S T I L E M P E Ä . 3 8 O N K O P A K K O T U N T E A J O S E I H A L U A , K Y S Y Y V E N L A R O S S I E S S E E S S Ä Ä N . 4 I I D A S O F I A H I R V O N E N P I T Ä Ä K I I T O S P U H E E N Y L I O P P I L A S L E H D E N T A R J O A M I L L E M A H D O L L I S U U K S I L L E . 4 2 K I I N N O S T A A K O S I N U A K I N Y R I T Y S O I K E U D E T ? S O N J A H E I S K A L A A A I N A K I N . 4 3 O H H O H ! T O I M I T T A J A E I M A N A A K A A N A M M A T T I K U N T A N S A K U O L E M A A . O S K A R I O N N I N E N T Ä S S Ä L E H D E S S Ä
PALJONKO IHMINEN MAKSAA?
N Ä K E M Y S SUO M ESSA O N YKSI H EN KILÖ, jonka tila on jatkuvan huolenpidon aiheena. Hän on ”suomalainen mies”. Tänä keväänä hän on ollut jälleen lehdissä ahkerasti. Tammikuun alussa demarinaisten puheenjohtaja Anette Karlsson kirjoitti Iltalehdessä, että on erikoista, ettei raiskauksista ole oltu Suomessa erityisen huolissaan ennen kuin syyllisinä ovat turvapaikanhakijat. Suomalaiset kun raiskaavat myös. Tähän tarttui salamana Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin, joka kirjoitti, kuinka suomalainen mies sentään sallii naiselle asioita, joita ”moni muunmaalainen mies” ei ikinä sallisi. Samoihin aikoihin Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaarala ilmaisi Helsingin Sanomissa huolensa siitä, että suomalainen mies kokee itsensä parisuhteissa heittopussiksi. Kas, pian kulttuuriväkikin huolestui suomalaisesta miehestä, kun rakkauden suurlähettiläs, kirjailija Riku Korhonen analysoi Imagessa, että mies ei ole kriisissä, vaan ihmisyys on! AIN A, KUN SUO M A L AISEN miehen tilaa pohditaan, jää kuitenkin epäselväksi, mistä tarkalleen ottaen puhutaan. Kuka tai mikä on suomalainen mies? 2000-luvulla häntä on yritetty etsiä elokuvista. Esimerkiksi sellaisista kuin Pahat pojat (2003), Miehen työ (2007) ja Miesten vuoro (2010), jossa suomalaisen miehen luvattiin saavan vihdoin puhua ilman, että kukaan keskeyttää. Vastausta ei siltikään ole löytynyt. Kysymys onkin helpompi kääntää toisin päin. Kuka tai mitä suomalainen mies ei ole? Se on päivänselvää. Aivan ensiksi hän ei tietenkään ole nainen. Sen jälkeen tulee loputon joukko kieltoja, joista tärkeimpiä ovat nämä: hän ei ole homo, ei sivari, ei lapsi eikä ulkomaalaistaustainen edes useamman polven takaa. Nykyisin hänen elintasonsa on niin korkea, että hän käyttää töissä usein jopa pukua. Hän on vihdoin oppinut puhumaan englantia ilman tankeroaksenttia ja marssii lehdistötilaisuuteen sortsit jalassa – ja on silti tyylikäs. Se on niin uusi juttu, että se on tietysti uutinen. Siksi hänen vieressään seisookin nyt ulkoministeri, joka on saanut 1990-luvun loppupuolelta asti taakseen valtavan joukon äänestäjiä, jotka ovat huolissaan siitä toisesta suomalaisesta miehestä, jonka elintaso on jäänyt ensimmäisen taakse. Nämä kaksi täysin erilaista suomalaista miestä seisovat vierekkäin puhujanpöntöissään ja yrittävät löytää ratkaisua Suomen kriisiin. Vaikka kun heitä katsoo, näkee, että kriisi sijaitsee juuri siinä. Suomalainen mies on aina uudelleen ja uudelleen omituisessa kriisissä siksi, että vuosi toisensa jälkeen näitä kieltoja – sitä, mitä suomalainen mies ei saa olla – rikotaan aina vain lisää. Suomalainen mies saisi teoriassa vuosi vuodelta olla paljon enemmän. Mutta aina kun niin tapahtuu, kuten silloin, kun eisuomalaisia miehiä ja naisia tulee ennätysmäärä Suomeen, suomalainen mies joutuu taas yhä syvempään kriisiin ja päätyy otsikoihin tavalla tai toisella. KER RO N KIN nyt salaisuuden. Suomalaista miestä ei oikeasti ole olemassa. Tiedän, että ajatus voi kuulostaa äkkiseltään ahdistavalta, mutta kun sitä miettii hetken pidempään, se oikeastaan helpottaa. Koska suomalaista miestä ei ole olemassa, suomalainen mies ei voi ”sallia” naisille mitään. Niin suurta vastuuta suomalaisella miehellä ei missään nimessä ole. Se on liian raskasta kaikille. Myös hänelle itselleen. On nimittäin hirveän rankkaa rakentaa identiteettinsä jatkuvien kieltojen varaan. Sellainen purkautuu esimerkiksi väkivaltana, alkoholismina, huumeidenkäyttönä, rasismina ja mielenterveysongelmina. Maksamme niistä joka vuosi miljardien eurojen laskun. Suomalainen mies on siis puhdas myytti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kieltäisin nyt olemasta suomalainen tai mies. Sillä on toki suomalaisia miehiä, monikossa. Heitä (tai nyt ehkä uskallan sanoa jo, meitä) on noin kaksi ja puoli miljoonaa. Heillä on kaikilla oma tarinansa, mutta täällä nuoruutensa viettäneitä miehiä tietysti yhdistää kasvatus, jossa heille on opetettu nuo yllä luetellut kiellot. Niistä olisi syytä hankkiutua eroon. Sillä sitten joskus, kun suomalaista miestä ei tarvitse enää etsiä, kaikki on hyvin. • PS. On aika kiittää kahdesta viime vuodesta ja sanoa hei hei. Tämä on viimeinen päätoimittamani Ylioppilaslehti. A N T TI PIK K A N E N PÄ ÄTOIMIT TA JA @ A PIK K A N E N P Ä Ä K I R J O IT U S K U V A : E M M A S A R P A N I E M I T E E M U S E L Ä N N E I L T A S A N O M I S S A 1 . 4 . 2 1 6 ylioppilaslehti 7 3 / 2 1 6
P R O L O G I P Ä Ä T O I M I T T A J A A N T T I P I K K A N E N 5 3 3 9 3 3 3 @ a p i k k a n e n A R T D I R E C T O R J A A K K O S U O M A L A I N E N 5 4 4 7 1 1 1 7 @ J S U O M A L A I N E N T O I M I T U S S I H T E E R I S O N J A S A A R I K O S K I 5 3 7 4 8 6 7 9 @ S O N J A S A A R I K O S K I T O I M I T T A J A O S K A R I O N N I N E N 4 8 3 5 4 9 5 @ O S K A R I O N N I N E N t e k i j ö i n ä T Ä S S Ä N U M E R O S S A v e e r a e l i n a a l a v ä h ä l ä , c a s i a b r o m b e r g , a l a n j . g u d a i t i s , s o n j a h e i s k a l a , i i d a s o f i a h i r v o n e n , s u s a n n a k o s o n e n , n i k o k e t t u n e n , h e l e n k o r p a k , i i r i s l a g u s , l a u r a m a t i k a i n e n , e l l a m i k k o l a , e r k k a m y k k ä n e n , v e n l a r o s s i , e m m a s a r p a n i e m i , m a r i s u o n t o , j u s s i s ä r k i l a h t i , E l i n a V i t i k k a j a v e e r a v o u t i l a i n e n . P E R U S T E T T U 1 9 1 3 . 1 3 . V U O S I K E R T A . S U O M E N A I K A K A U S L E H T I E N L I I T O N J Ä S E N . I S S N 3 5 5 9 2 4 6 . k ä y n t i j a p o s t i o s o i t e L E P P Ä S U O N K A T U 9 B , 1 . K R S , 1 H E L S I N K I . S Ä H K Ö P O S T I O S O I T T E E T E T U N I M I . S U K U N I M I @ Y L I O P P I L A S L E H T I . F I W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I , T W I T T E R : @ Y L I O P P I L A S L E H T I O S O I T T E E N M U U T O K S E T J A T I L A U K S E T W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I / T I L A A J A P A L V E L U T M E D I A M Y Y N T I P I R U N N Y R K K I O Y , K A R I K E T T U N E N , 4 1 8 5 8 5 3 , K A R I . K E T T U N E N @ P I R U N N Y R K K I . F I , E R J A L E H T O N E N , 4 1 8 5 8 5 2 , E R J A . L E H T O N E N @ P I R U N N Y R K K I . F I , W W W . P I R U N N Y R K K I . F I I L M E S T Y M I S A I K A T A U L U J A M E D I A K O R T T I W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I / t o i m i t u s K U S T A N T A J A Y L I O P P I L A S L E H D E N K U S T A N N U S O Y T O I M I T U S J O H T A J A a n t t i k e r p p o l a K A N N E N K U v a o s k a r i o n n i n e n T O I M I T U S E I V A S T A A T I L A A M A T T A L Ä H E T E T Y S T Ä A I N E I S T O S T A E I K Ä P A L A U T A S I T Ä . S E U R A A V A N U M E R O I L M E S T Y Y 9 . 9 . 2 1 6 1. Pekka Torvinen 2. Sonja ”Saska” Saarikoski 3. Oskari Onninen 4. Vappu Kaarenoja Ja Aurora Rämö 5. Elina Grundström 6. Matti Markkola 7. Timo Harakka 8. Esa Mäkinen 9. Urho Kekkonen 10. Antti Pikkanen Ylioppil asleh den toimitta jat M A AILM A pyörii lujaa. Ainoa tapa pitää siitä kiinni on tieto. Sitä taas on tarjolla enemmän kuin koskaan. On oikeaa. On väärää. Mutta ei se tiedon määrä eikä laatu, kunhan vaan tieto määrää. Mutta mitä tehdä, kun enää me emme halua tietää. Oli kyseessä sitten ministereiden fistbump, ministeri Anne Bernerin (kesk) sisällissotalapsus tai Helsingin Sanomien uusi mainoskampanja, luemme sen tahallaan vihamielisesti, kärjistäen ja virheitä etsien. Siksi netti on täynnä tahallista väärinymmärtämistä, vihapuhetta, loukkaantumisia. Miksi kuka ikinä haluaakaan kutsua sitä, että tuolla jälleen paha pääoma sortaa heikompaa ja journalistitkin ovat luokkavallan sylikoiria. Kun pienet eleet tulkitaan näin, ne alkavat näyttää vaarallisilta. Tällaiset ääritulkinnat eivät kuitenkaan rakenna luottamusta vaan rapauttavat sitä. Vihamielisen sijaan me tarvitsisimmekin suopeaa lukutapaa. Sitä, että yrittäisimme ymmärtää, ettei maailma ole puhtaan valkoista, ei pelottavan mustaa, vaan suopean tulkinnan kaunis, harmaa valo. Harmaan näkeminen on vaikeaa, sillä tietoa on niin paljon, ettei edes maailman vapain media saa sitä kaikkea jäsennetyksi. Suopea tulkinta on vaikeaa ajassa, joka on täynnä vastakkainasetteluja, vähennyksiä ja myös tuomittavia vääryyksiä ja vihaa. Kuplista löytyy ahdasmielisiä keskustelupiirejä. Haluatko olla nurkassa hiirenä? Me Ylioppilaslehdessä emme. Siksi katsomme peiliin ja aiomme ainakin yrittää. Mennä väliin ja lukea toisiamme suopeasti. Tule sinäkin mukaan. Tieto on oikeus. Tieto on velvollisuus. Hanki parempaa luettavaa. • YL PÄ Ä KIR JOIT U S TOIMIT U S K A T S O L E H D E N P E R I A A T E L I N J A O S O I T T E E S T A H T T P : / / Y L I O P P I L A S L E H T I . F I / P E R I A A T E L I N J A Me h a lua m me tietä ä P A L S T A L L A L A I T E T A A N A S I O I T A T Ä R K E Y S J Ä R J E S T Y K S E E N . Y L P Ä Ä K I R J O I T U S 8 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti
T O I M I T T A J A L T A AIK A M M E turhin ilmiö on sanoa, että jokin on aikamme ilmiö ja tästä siinä on kyse. Todennäköisesti se ei nimittäin ole ja vielä todennäköisemmin selitys on huono ja väärin. Tutkiessamme 1990-luvun alun Ylioppilaslehtiä, Ydin-lehtiä ja Suomen Kuvalehtiä tämän lehden pääjuttua, journalisti Saska Saarikosken haastattelua varten, saimme taas kerran huomata, että kaikki on niin kuin ennenkin. Katsotaanpa. 1. Iiro Viinanen oli Suomen toimitusjohtaja ja taloustieteilijä Markus Jäntti huolissaan siitä, että leikkauksien ansiosta Viinasta päädytään pitämään lama-ajan sankarina. 2. Esko Ahon hallituksen ”emme saa jättää velkaa” -retoriikkaa syytettiin poliittiseksi propagandaksi. 3. Jugoslavian pakolaisille määrättiin viisumipakko, mitä tolkun ihmiset pitivät ”traagisena virheenä”. 4. ”Amatöörimäisistä operettinatseista ja hellanvierusfasisteista” ei silloinkaan ollut ”isompiin ilkeyksiin”. 5. Osmo Soininvaara kirjoitti perustulosta. 6. Nuorten tohtorien tulevaisuus oli uhattuna. 7. Tarja Halosen mielestä Suomi piti saada ihmisoikeuksissa länsieurooppalaiselle ja pohjoismaalaiselle tasolle. Ja kuin ei päivääkään vanhenneena ajankuvana Saska Saarikoski kirjoitti: ”Lopullisesti takana ovat ne päivät, jolloin Suomesta saattoi puhua veneenä, jossa kaikki soudimme yhtä tahtia kohti samaa kirkasta tähteä. Laman keskellä Suomesta voidaan puhua korkeintaan pelastusveneenä, jolle on pelastautunut joukko vieraita ja vihollisia.” Ja tietysti: 8. Syytettiin keski-ikäistä miestä: ” Niin kuin mekin tässä lehdessä. O SK A R I O N NIN E N S O N JA S A A R IK O SKI J U T T U S A S K A S A A R I K O S K E S T A A L K A A S I V U L T A 1 8 . Tä m ä on aik a m me ilmiö (ja tästä siinä on kyse) O S K A R I O N N I N E N ylioppilaslehti 9 3 / 2 1 6
M AKA AN PÖYDÄLLÄ sakset auki ja annan naisen sormien liukua sisääni samalla, kun hänen miehensä hieroo hellin ottein ohimoitani. Älyluurin kaiuttimista puskee ilmoille epämääräisesti etnistä panhuilumusiikkia. Suljen silmät ja koetan rentoutua: keskittyä siihen, miltä tuntuu. Nainen etsii arinta kohtaa. ”Tässäkö?” hän kysyy. Sisältäni vihlaisee. Joo, just siinä. Vagina dearmoring on viimeisin trendihitti ”seksuaaliseen hyvinvointiin” liittyvien hoitojen saralla. Pimpin sisäisten ”triggerpisteiden” paineluun perustuvasta hieronnasta kerrottiin ensin Flawless Mama -blogissa ja pari viikkoa sitten vagnunpainelua esiteltiin jo mainoskanavan julkkiksia vilisevässä talk showssakin. Dearmoringia tarjoavat kertovat hoidon perustuvan siihen, että tunnetason traumatisoivat kokemukset kovettuvat kehossa elämänvoimaa kahlitsevaksi ”haarniskaksi”. Oikeita pisteitä painelemalla nämä ruumiiseen ja eritoten römpsään vuosien varrella vangitut traumat voidaan vapauttaa. Nettiselosteiden mukaan pintaan voi kuplia kokonainen kirjo kokemuksia väkinäisestä panosta tai turhan ankarasta sormettamisesta aina vaikeisiin synnytyksiin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Päätin ottaa selvää, mistä hommassa on kyse, ja varasin ajan maagiseen haarniskahoitoon telkkarista tutulta hoitajapariskunnalta Saanalta ja Ristolta. Siksi makaan nyt tässä. KÄYTÄNNÖSSÄ DEARMORING -hoidon alku muistuttaa aika lailla tavanomaista hierontaa, eikä lopun pimppiosuudessakaan sinänsä ole mitään kiihottavaa tai eroottista. Vaginan ”haarniskakohtien” painelu sattuu, välillä viiltävästi ja yllättävissä paikoissa, kuten alavatsassa jossain munasarjojen tienoilla, mutta kun kipu hellittää, on fiilis rento. Risto ja Saana kertovat avoimesti myös omista kokemuksistaan. (Saanan g-pisteorgasmit ovat kuulemma olleet ihan erilaisia sen jälkeen, kun Risto on alkanut tehdä hänelle dearmoring-hoitoja. Risto tykkää tantrassa laukeamisen pitkittämisestä, mutta välillä on myös kiva tulla.) Hoidon jälkeen kropassa on mukava, raukea fiilis. Muuten olo ei tunnu ihmeelliseltä, eivätkä orgasmitkaan muutu räjähtävämmiksi. Ja entäs se henkinen puoli: haarniskan alta vapautuvat seksuaalitraumat ja laukeavat tunnelukot? Blogissa dearmoringia kokeillut nainen kertoi käsitelleensä seuraavina päivinä esimerkiksi raskaudenkeskeytystä ja vollottaneensa sikiöasennossa ulos menneisyyden kipua. Tuntuu hippasen kaukaa haetulta. Dearmoringin tehosta ei ole tieteellistä näyttöä. Länsimaisen seksuaalilääketieteen näkövinkkelistä traumojen käsittely uskomushoidolla näyttäytyy lähinnä epäilyttävänä huuhaana, vähän kuin äänimaljarentoutus, enkeliterapia tai yksisarvishoito. ON SELVÄ Ä, että haarniskahieronta ei saisi teeveetilaa parhaaseen katseluaikaan, ellei pimpistä puhuminen – saati sen hieronta – olisi yhä kansaa kutkuttava tabu. Haastattelukysymysten ja ruudussa vilisevien Twitterviestien perusteella pikkutuhma pervoilu onkin edelleen ainoa rekisteri, jossa naisen alapäästä voidaan puhua. Ajatus siitä, että vagina olisi yksi alue muiden joukossa, jota voisi hieroa ilman, että kyseessä olisi automaattisesti kaksimielinen hiplailu, tuntuu olevan aikuisille ihmisille miltei mahdoton. Kysyn myöhemmin Saanalta, miltä tuntuu, että hänen vakavissaan tarjoamaansa hoitomuotoon suhtaudutaan vaihtelevasti puoskarointina ja pilluvitsinä, mutta Saanaa ei huolestuta. Hän pitää varmana, että länkkärilääketiede tulee löytämään vaginan triggerpisteiden ja tunne-elämän yhteyden ja että suomalainen keskustelukulttuuri tulee ajan myötä kasvamaan ulos pimppijutuille hihittelystä. Vaikken heti laittaisi rahojani ensimmäisen varaan, jälkimmäistä toivon minäkin. • Pimppi kiinnosta a M A R I S U O N TO P A L S T A L L A M A R I S U O N T O K I R J O I T T A A S E K S I S T Ä . S E K S I H E T K I YSTÄVÄT, en ole kertonut sitä aikaisemmin, mutta tällä palstalla oli alusta saakka missio: luoda maailmaan paikka, jossa Minulla On Tilaa Olla. Esittelin idean silloisille poikaystävilleni (huom! sil-loi-sil-le! Tässä vaiheessa ehdottomia eksiä): no mä haluan luoda mediaan semmoisen paikan jossa Mulla on tilaa olla. Ja semmoinen tämä minun palsta on ollut. Täällä minun ajatuksillani on ollut väliä. Täällä olen saanut minun ajatukseni kuuluviin, vaikka en kohteliaana sieluna tietenkään ole se, joka kirjoittaa raflaavimmin ja huutaa provosoivimmin. (On annettava tilaa minun toisille minuilleni.) Nyt puolentoista vuoden jälkeen on todettava se, minkä tietysti tiesinkin – minä (minä.) olen onnistunut missiossani. Ehkä juuri siksi nyt on oikea aika ottaa elämääni uusi suunta, antaa sisäisen kompassini kiepahtaa jälleen kerran, osoittaa minulle uusi tuuli, maailmansielulta uusi viesti! Se kuiskii korviini helliä teepussiviisauksiaan, jotka minä teepussien kyljistä luen, kuten että kaikki, mitä rakastin, olen minä. (Pähkinänkuoressa: valitse rakkaus, valitse rakkaus, valitse rakkaus. Ok?) MIN E FO R E V E R, TIFFA N Y K O O K aikki mitä r a k astin P A L S T A L L A N A U T I T A A N A R J E N P I E N I S T Ä , K A U N I I S T A A S I O I S T A . K A I K K I M I T Ä r a k a s t i n P R O L O G I 10 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
B L U E G R E Y T A N A G E R Pimppi kiinnosta a Y L K A T S A U S P A L S T A L L A P U R E T A A N A J A N K O H T A I S I A A S I O I T A O S I I N . V U O R O S S A P A N A M A N L I N N U T . H A R P Y E A G L E R E D L E G G E D H O N E Y C R E E P E R F L A M E C O L O R E D T A N A G E R B A Y H E A D E D T A N A G E R V E E R A E L I N A A L A V Ä H Ä L Ä K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
S U U R I A K Y S Y M Y K S I Ä ”Harry Potter, siis fiktiivinen velhopoika, joka puolustaa taikamaailmassa vähemmistöjä ja taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta. Tutkimusten mukaan Harry Potter -kirjojen lukeminen jopa tekee nuorista suvaitsevaisempia. Vaikka Potter on lopulta velhomaailman sankari, kirjasarja puhuu kuitenkin sen pienen ja hyljeksityn portaiden alla olevasta komerosta ponnistaneen teinin äänellä.” R EE T TA RÖ NK Ä , Y L E X E T U S I V U N J U O N TA JA Kuk a on m a ailm a n tä r kein teini? P A L S T A L L A E T S I T Ä Ä N L O P U L L I S T A V A S T A U S T A . ”Meidän on päästävä eroon valtioista ylipäätään. Kansallisvaltioiden rajat tappavat. Ajatus valtioista ja niiden rajoista asettaa ihmiset epätasa-arvoiseen asemaan syntyperästä riippuen. Rajat auki/rajat kiinni -debattiin on kolmaskin vaihtoehto: rajat pois.” SU V I AU V INEN , A N A R K IS T I JA TO IMI T TA JA ”Väite edustaa tyypillistä idiotismia. Toki itsenäistyminen oli äärimmäisen epätodennäköinen vaihtoehto aina maailmansotaan asti, mutta ilman sitä historiamme olisi ollut synkkä, verinen ja kunniaton. Saahan sitä haluta kaikkea kivaa, mitä olisi voinut saada ilman itsenäisyyttäkin, mutta todennäköisesti olisimme joutuneet jakamaan kaikki Venäjän historian kauheudet ilman mahdollisuutta vaikuttaa asioihin itse. Vastarintaliike olisi kokenut sen tavallisen tarinan, eli terrorin, petoksen ja koston kierteen. Käytännössä vain venäläisellä kulttuurilla olisi merkitystä.” T I M O V I H AVA I N E N , V E N Ä J Ä N T U T K I M U K S E N P R O F E S S O R I , H E L S I N G I N Y L I O P I S T O Suo men ei olisi pitä nyt kosk a a n itsenäistyä P A L S T A L L A E T S I T Ä Ä N V A S T A U K S I A E P Ä K O R R E K T E I H I N V Ä I T T E I S I I N . h ä n s a n o i i , h ä n s a n o i P R O L O G I ”Pakistanilainen Malala Yousafzai, 18. Hän osoittaa, että kuka tahansa voi muuttaa maailmaa. Yousafzai on blogannut tyttöjen koulutuksen puolesta, joutunut talibanien tulituksen kohteeksi, toipunut vakavasta ampumahaavasta päähän, saanut Nobelin rauhanpalkinnon, kirjoittanut elämäkerran ja kiertänyt ympäri maailmaa tapaamassa päättäjiä ja rohkaisemassa tyttöjä opiskelemaan. Ja kaikki tämä teini-iän aikana.” A NNI L IN T U L A , D EMIN PÄ ÄTO IMI T TA JA ”Millä tärkeyttä mitataan? Mitkä tekijät tekevät ihmisestä tärkeän? Kaikki nuoret ovat ’maailman tärkeimpiä teinejä’, sillä jokainen heistä on osaltaan, pienin ja isoin teoin, vaikuttamassa siihen, millaisessa maailmassa elämme tulevaisuudessa.” T II A L AU K K A NEN , NU O R IS O T U T K I JA ”Yhdysvaltalainen näyttelijä-laulaja Jaden Smith, 17. Hän ilmentää avarakatseisuutta sekä pukeutumisessaan että mielipiteissään. Hän on ns. gender-bender ja vielä isosta Hollywood-perheestä.” M A R KU S HIL D EN , V IES T IN TÄ KO NSU LT T I , A K VA M A R IINI P O R T ER N O V EL L I ”Harry Potter. Hänen nimeään kantava kirjasarja on saanut nuoret (ja aikuiset) ympäri maailmaa tarttumaan kirjoihin. Lukeminen ruokkii mielikuvitusta ja luovuutta, ja ilman niitä ei synny mitään uutta. Harry Potter -kirjat myös edustavat kannatettavia arvoja, kuten ystävyyttä ja vastuunkantoa.” A NN A-S O F I A NIEMINEN , IMP RO B AT U RL EHD EN PÄ ÄTO IMI T TA JA IID A S O FI A H IR V O N E N IID A S O FI A H IR V O N E N 12 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N
KUN TUTKIJA Suvituulia Taponen aloitti väitöskirjan kirjoittamisen kaksi vuotta sitten, sen piti käsitellä julkisten palvelujen tehostamista ulkoistamisen avulla. Sitten lähtöoletus osoittautui vääräksi. ”Julkista johtamista vähän korjaamalla ja siinä ryhtiliikkeen tekemällä samoja hyötyjä on mahdollista saavuttaa. Aina ei tarvitsisi ulkoistaa saavuttaakseen lisää tehokkuutta”, Taponen kertoo työpaikkansa kokoustilassa Lontoossa. Taponen teki valtion hankintatoimessa neljä vuotta töitä, kunnes aloitti väitöskirjatutkimuksen Aalto-yliopistossa. Nyt hän työskentelee vierailevana tutkijana King’s Collegen Policy Institutessa Lontoossa. Taposen toteuttamassa case-tutkimuksessa selvisi, että ulkoistettuja palveluja seurataan ja mitataan sopimuksiin perustuen, mutta vastaava toiminta unohtuu julkisen sektorin sisäisessä toiminnassa. Tämä saattaa Taposen mukaan johtaa siihen, että julkisella puolella havaitaan ongelma, mutta tiedon puutteen vuoksi sitä ei osata paikantaa. Ja sitten ulkoistetaan palvelu sen vuoksi, että ongelmasta päästäisiin eroon. ”Lähtökohta on usein se, että meillä on ongelma ja me halutaan ratkaista se ulkoistamalla se jollekulle toiselle yritykselle.” Käytännössä siis oiretta hoidetaan, mutta syytä ei. USKO MUS automaattisesta tehokkuuden kasvusta ulkoistamisen avulla ei ole ainoa ajatteluvirhe, joka aiheeseen liittyy. Niin kannattajat kuin vastustajat toistavat argumentteja, jotka eivät perustu tutkittuun tietoon, Taponen sanoo. ”Usein ulkoistamista juhlittaessa on vahva epäilys siitä, että sisäisen toiminnan kuluihin ei osata laskea kaikkia niitä kustannuksia, mitä ulkoistamiseen liittyy.” Kustannuksilla Taponen viittaa kilpailuttamisprosessiin ja sopimuksen johtamiseen. Vaikka palvelun tuottamiskustannukset laskisivat, kokonaishintalappu ei välttämättä pienene, jos ulkoistamisen kustannuksia ei osata sisällyttää kustannuslaskelmaan. Mutta ajatteluvirheitä tehdään myös silloin, kun periaatteellisesti vastustetaan julkisten palvelujen yksityistämistä. ”Siinä unohdetaan se, miten tärkeä kirittäjä yksityinen sektori voi olla ja mitä sen toiminnasta voi oppia.” Jotkin kunnat ovat hyötyneet siitä, että ne ovat ulkoistaneet terveyspalveluistaan puolet ja vertailleet, miten yksityisen yrityksen tapa järjestää palvelut eroaa heidän omastaan. LO NTO OSSA Taponen on keskittynyt erityisesti terveyspalveluihin ja Suomen ja Britannian välisten erojen tarkasteluun. Britannian kansallisesta ylpeydestä, National Health Servicestä (NHS), kerätään hänen mukaansa enemmän tietoa kuin suomalaisesta julkisesta terveydenhuollosta, minkä vuoksi palveluita on helpompi kehittää. Esimerkiksi yhdellä Lontoon alueista osa ortopedisista leikkauksista voitiin osoittaa tehottomiksi tarkastelemalla tilastoja leikkausten määrän suhteesta potilaiden toimintakyvyn kohentumiseen. Kun asia huomattiin säännöllisesti arvioitavasta tilastotiedosta, hoitoa muutettiin. ”Suomessa yksi ongelma on, että tällaista dataa ei ole riittävästi, mikä sitten tekee ulkoistamispäätöksen tai sisäisen korjausliikkeen tekemisen vaikeaksi.” Tiedon puute liittyy osin asenteisiin. Taposesta julkisella puolella sisäisen toiminnan tehokkuuden seuraamista vieroksutaan. Hän on huomannut sen keskusteluissa alan toimijoiden kanssa. ”Toiminnan mittaaminen ja työajan seuraaminen ikään kuin liitetään siihen, että nyt aletaan leikata tai että nyt meitä ulkoistetaan. Sitä pidetään hirveän negatiivisena, vaikka sen pitäisi olla ihan perusjuttu.” Liiallisella tehokkuusajattelulla ja kilpailun korostamisella voi toki olla kääntöpuolensa. Taponen viittaa Britanniaan, missä joidenkin sairauksien, kuten syövän hoito, on hajaantunut lukuisiin eri organisaatioihin. ”Pahimmillaan voi olla jopa 30 eri palveluntuottajaa hoitoketjussa syövän diagnosoinnista hoitojen aloittamiseen ja hoitosuhteen jatkumiseen.” Kun tieto palveluntarjoajien välillä ei liiku tarvittavalla tavalla, potilaalle lankeaa iso vastuu hoitonsa turvaamisesta. Yksi alueellinen organisaatio on jopa joutunut ulkoistamaan näiden palvelujen integroimisen yhteen. ”Tämä on ehkä ulkoistamisen ja äärimmäisen tehokkuuden hakemisen uhkakuva.” IIR IS L AG U S K U N J U L K I N E N T E R V E Y D E N H U O L T O S A K K A A , O N G E L M A R AT K A I S T A A N S I I R TÄ M Ä L L Ä S E Y K S I T Y I S E L L E P A LV E L U N T U O T T A J A L L E , S A N O O T U T K I J A S U V I T U U L I A T A P O N E N . N I I N E I K U I T E N K A A N T A R V I T S I S I T E H D Ä . Seur a ava h oita a L A U R A M A T I K A I N E N H E N K I L Ö 13 3 / 2 1 6 K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N
ilosaarirock.? @ilosaarirock #kesänparasviikonloppu Joensuu • 15.-17.7.2016 Paperi T \ Ismo Alanko \ Vesala \ Elastinen \ Stig \ Eevil Stöö Maj Karma \ Ruger Hauer feat. Regina \ Scandinavian Music Group Saimaa \ Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana \ Timo Lassy Band Death Hawks \ Tryer \ Gasellit \ Tippa-T \ Aurora \ Anna Puu \ Tiisu Tähtiportti \ Shiraz Lane \ Musta Risti \ Lasten Hautausmaa \ View Ihana Leijona \ Lopunajan mies \ Juice Normaali \ Jeremy Folderol Robert Pehrsson’s Humbucker SWE \ Teksti-TV 666 \ The Mutants Kumikameli \ Kesä \ Kohti Tuhoa \ Särkyneet \ Rusto + more! The 1975 UK \ Skepta UK \ Propagandhi CAN \ Paradise Lost UK TesseracT UK \ Haken UK \ Frank Carter & Rattlesnakes UK Wolf Alice UK \ SANNI \ Antti Tuisku \ Amorphis \ Stam1na Moonsorrow \ JVG \ Olavi Uusivirta \ J. Karjalainen \ Chisu Ellie Goulding UK \ Volbeat DK \ Cheek Lippuvaihtoehdot: 2 pv 98 € \ 1 pv 69 € Premium 2 pv 151 € \ Sulo-klubi 32 € Ennakkomyynti: Tiketti \ Lippupiste Liput myynnissä!
L A U R A M A T I K A I N E N H E N K I L Ö EIH Ä N TÄSSÄ näin pitänyt käydä: aktivistista tuli virkamies. Reilu kymmenen vuotta sitten Juha Yrjölä oli parikymppinen teekkari, joka revittiin kesken koulun Otaniemestä Nokialle koodaamaan avoimen lähdekoodin Linux-pohjaisia käyttöjärjestelmiä siis niitä, joiden varaan Nokia julkisti parikin lajissaan ainoiksi jäänyttä lippulaivapuhelinta. Kun Nokia alkoi kyllästyttää, Yrjölä päätyi parin mutkan kautta suomalaisen puhelinteollisuuden hiillokselta yliopistolle. Psykologian opinnot olivat hyvässä vauhdissa, kunnes ympäröivä maailma muuttui liian raskaaksi. ”Oli lautakasakriisejä ja kaikkia. Se murensi uskoa Suomen poliittiseen järjestelmään”, Yrjölä, 36, sanoo. Sireenit päässä alkoivat huutaa! Hälytys, demokratia uhattuna! Jotain piti tehdä sen pelastamiseksi. Ensin Yrjölä koodasi kavereineen Kansan muisti -palvelua muistuttamaan poliitikoiden tekemistä lupauksista ja niiden toteutumisesta. Sitten opinnot jäivät taas ja hän päätyi muuttamaan systeemiä sen osasena. VUO N N A 20 9 Yhdysvalloissa perustettiin Code for America, voittoatavoittelematon organisaatio, jonka kautta ohjattiin lahjakkaita koodareita työskentelemään julkisella sektorilla. Siellä he tekivät juoksevia töitä ja projekteja, pienellä rahalla ja vaivalla saatiin suuri hyöty veronmaksajille. Pian malli levisi Eurooppaan. Helsingin kaupunki lähti mukaan Code for Europe -hankkeeseen ja haki vuonna 2013 itselleen kumppanikoodaria. ”Kyllä se vaati visiota ja munaa, että tällaista lähdettiin kokeilemaan”, Yrjölä sanoo. Yrjölä palkattiin ja vakinaistettiin vuoden jälkeen. Tänä vuonna Helsinki palkkasi Yrjölän vetämään ryhmään jo kuudennen kumppanikoodarin Tavalliselle kaupunkilaiselle on koodattu jo vaikka mitä. On Varaamo kaupungin kirjastojen ja nuorisoasiainkeskusten työtiloille (ja ompelukoneille), avoin Open Ahjo -rajapinta kaikelle Helsingin julkiselle päätöksentekotiedolle ja Linked events -tapahtumarajapinta, jonka avulla näkee suoraan, mitä tapahtumia lähellä on meneillään. ”Joillain virastoilla tapahtumatiedot saattoivat olla naputeltuna Word-dokumenttiin nettisivuille.” Päätökset-palvelu on Yrjölän kehittämistä tunnetuin. Siinä kaupungin päätöksiä voi selata hakusanoilla vaikka sen mukaan, kiinnostavatko koirapuistot vai Kumpula. ”Tämän vuoden aikana on ajateltu tehdä siihen push-järjestelmä, johon voi laittaa, että on kiinnostunut tästä pisteestä ja kilometristä sen ympärillä. Sitten saat aina notifikaation, kun tulee siihen alueeseen liittyvä päätös.” KUN JULKISELL A SEKTORILL A pääsee näyttämään norminpurkajille, että hei, mekin ollaan ketteriä, demokratia-aktivisti on tyytyväinen. Ennen muuta Yrjölän ja muiden koodareiden työ nimittäin säästää veronmaksajien rahaa. Helsingille on nimittäin nyt oletusarvo tehdä avointa lähdekoodia. Sen suurin etu on, että järjestelmiä voi kehittää kuka vain, joka koodia osaa. Ennen käytännössä ainoa tapa oli kilpailuttaa projektit suurelle toimittajayhtiölle, joka sitten pääsi rahastamaan niiden päivityksellä. ”On firmoja, jotka tykkää myydä omia suljettuja tuotteitaan, mutta veronmaksaja on se, joka siitä sitten maksaa.” Tämän avoimet lähdekoodit ja rajapinnat korjaavat. Ja sitä paitsi, silloin kuka tahansa voi tehdä niiden päälle juuri sellaisia palveluita, joita itse kokee tarvitsevansa. ”Kun me tehdään tekeminen mahdollisimman helpoksi ulkoisille ohjelmistokehittäjille, ne voivat tehdä omaa liiketoimintaansa avointen rajapintojen päälle tai tuottaa palveluita pro bono”, Yrjölä sanoo. ”Eikä me kaupunkina edes nähdä kaikkien erityiskäyttäjäryhmien tarpeita.” Aina ei tarvitse edes koodata. Kun sopimuspalavereihin saadaan ihmisiä, jotka ymmärtävät ohjelmistojen kehittämisestä, firmojen on vaikeampi sanella hintoja tietämättömien virkamiesten kumileimattavaksi. ”Ohjelmistokehityksen ydinosaamisen ulkoistamisessa ei ole ollut mitään järkeä.” Sen Yrjölä tietää, sillä jo istumalla oikeassa palaverissa virkamies on hyvin äkkiä vuosipalkkansa arvoinen veroeuroissa. O SK A R I O N NIN E N J U H A Y R J Ö L Ä O L I D E M O K R AT I A A K T I V I S T I , J O K A P Ä ÄT Y I P U O L U S T A M A A N S Y S T E E M I Ä S I S Ä L TÄ P Ä I N . Ko odivir k a mies 15 3 / 2 1 6
UN KESÄ KUUN lopussa 2014 Suomessa marssi 20 000 ihmistä seksuaalija sukupuolivähemmistöjen puolesta Pride-kulkueessa, päivää myöhemmin Jamaikan pääkaupungin Kingstonin kaduilla käveli 25 000 ihmistä anaaliseksin kieltolain puolesta. Väkijoukko tukki jo valmiiksi tukkoisen keskustan pääristeyksen, heilutti kylttejä ja lippuja, rukoili ja lauloi. Lavalle nousi uskonnollinen johtaja toisensa jälkeen vaatimaan hallitusta säilyttämään buggery law’n eli lain, joka kieltää anaaliseksin kaikkien kanssa ikään ja sukupuoleen katsomatta. Jamaikalla anaaliseksistä voi saada kymmenen vuotta vankeutta. Lain perusteella on kuitenkaan harvoin tuomittu ketään, mutta se näkyy arjessa muilla tavoilla. Esimerkiksi vuonna 2012 mies nimeltä Javed Jaghai sai vuokraemännältään häädön kodistaan seksuaalisuutensa takia. Vuokraemäntä perusteli Jaghain seksuaalisuuden tarkoittavan sitä, että tämä todennäköisesti harrasti laittomia akteja makuuhuoneessaan. Siksi edes heterosuhteissa anaaliseksi ei käy laatuun. ”Löysin anaalipornoa poikaystäväni koneelta, mitä teen? Onko poikaystäväni homo?” kirjoitti nimimerkki Epätietoinen tyttöystävä jamaikalaisen sanomalehden Kysy pastorilta -palstalla. Pastorin mukaan on tosiaan hyvin epäilyttävää, että heteromiehellä olisi sellaista pornoa ja siksi poikaystävä oli parasta toimittaa terapiaan. Jamaikalaisten suhtautuminen homoseksuaalisuuteen perustuu tällaiseen päättelykehään: homot harrastavat anaaliseksiä, joten anaali on pahasta ja syytä kieltää kaikilta. AURIN KO PA A HTA A ja jätevesi virtaa. Taaemmalla levittyvät pyykkinarut ja värikkäät vaatteet, niiden takana on peseytymisalue. Syvemmällä viemärissä, maan alla, on viileää. ”Tervetuloa viemärikartanoon. Tässä on makuuhuoneemme, master bedroom”, vitsailee yksi paikalla olevista miehistä ja näyttää pahvista kyhättyä makuualustaa. Miehet asuvat täällä, kingstonilaisessa viemärissä. Heitä on kaikkiaan vajaa parikymmentä. Jamaikalaisessa queer-slangissa heitä kutsutaan scary queenseiksi. He ovat kodittomia nuoria homomiehiä, jotka saavat toimeentulonsa itsensä myymisestä tai varastamisesta. Kun oma perhe on hylännyt, on viemäriin muodostunut oma hierarkkinen yhteisö. Miehet osoittelevat toisiaan ja selostavat, kuka on kenenkin äiti, isä, sisko tai veli. Perhekuntia on tällä hetkellä kaksi. He ovat myös Jamaikan kaikista väkivallalle alttein väestöryhmä. Vuonna 2011 16-vuotias poika tapettiin viidakkoveitsellä ja 26-vuotiaan kampaajamiehen pää leikattiin irti, koska hän oli paikallisten mielestä liian feminiininen. Jamaika on hyvin kristilliskonservatiivinen maa. HLBTQI -ryhmien vastinparina on konservatiivisia kristillisiä järjestöjä, joiden kärkihankkeisiin kuuluu kampanjointi anaaliseksiä vastaan. Yksi niistä on lääketieteen opiskelija Daniel Thomasin johtama Love March Movement (LMM) . LMM ei tee työtä pelkkää homoseksuaalisuutta, vaan myös pornoa, esiaviollista seksiä, avioeroa ja masturbointia vastaan. LMM on nuorille kristityille tarkoitettu järjestö, jonka viesti on selvä: Vain Jumalan tahdon mukainen, avioliiton sisäinen, miehen ja naisen välinen, lisääntymishakuinen yhdyntä on hyväksyttävää. Järjestö pitää Jamaikan anaaliseksin kieltävää lainsäädäntöä tärkeänä kansalliselle hyvinvoinnille. Thomas, kuten monet muut konservatiiviset kristityt, toistaa järjestönsä kautta tuttua ”rakasta synnintekijää mutta vihaa syntiä” -mantraa. JAMAIK ALL A K IELLE T T YÄ EI OLE HOMOUS , VA AN ANA ALISEK SI . SE UHK A A K AIK K E A . EXIT ONLY
E L L A M I K K O L A Scary queensien vastinparina Jamaikalla ovat paremmin pärjäävät homot. Heitä kutsutaan slangissa rich queenseiksi. He ovat hyvissä kaupunginosissa asuvia koulutettuja homomiehiä, jotka elävät omassa liberaalissa kuplassaan. Yksi heistä on jamaikalainen Maurice Tomlinson. Jamaikalla asuessaan hän asui turvallisessa kaupunginosassa ja vietti aikansa suvaitsevaisten ihmisten kanssa suvaitsevissa kahviloissa ja baareissa. Tietysti hän osallistui myös kristillisiin käännytysryhmiin ja meni naimisiin naispuolisen ystävänsä kanssa. Niin oli tehtävä, koska niin hän oli oppinut – ettei homous ole identiteetti vaan teko, josta voi pidättäytyä, tai sairaus, josta voi parantua. Tämä oli Tomlinsonille paljon isompi ongelma kuin homoihin maassa kohdistuvat sanalliset ja fyysiset hyökkäykset. ”Vasta, kun aloin tehdä työtä AIDS -free world -järjestön kanssa, jouduin kosketuksiin jamaikalaisen homovihamielisyyden kanssa”, Tomlinson sanoo. Nyt Tomlinson on yksi Jamaikan tunnetuimmista homoaktivisteista. Siksi hän ei enää voi asua Jamaikalla. Tomlinson oli opiskellut lakimieheksi ja opetti ennen Jamaikan teknillisessä yliopistossa lakitieteitä. Elokuussa 2011 hän meni Kanadassa naimisiin nykyisen aviomiehensä kanssa. Puoli vuotta myöhemmin Jamaikan toiseksi suurin sanomalehti Jamaica Observer julkaisi Tomlinsonin hääkuvan luvatta sivuillaan. ”Sain lukuisia tappouhkauksia. Yksi opiskelijoistani jopa julkaisi opetusaikatauluni netissä. Ilmoitin uhkauksista poliisille, joka ei tehnyt asialle mitään. Minun oli pakko lopulta paeta maasta.” Viime joulukuussa Tomlinson haastoi Jamaikan valtion oikeuteen. Hän yrittää saada anaaliseksin kieltolakia kaadettua sen perusteella, että se loukkaa kansalaisten perustuslaillista yksityisyydensuojaa. Toisella puolella, lakia tukemassa, oli konservatiivijärjestöjen liittouma. Heidän mukaansa anaaliseksin salliminen uhkaisi ydinperheitä ja lapsia, pahentaisi HIV-epidemiaa ja olisi muuten vain kristinuskon vastaista. Kymmenien tuhansien ihmisten edessä seisova kristillisjohtaja kehotti kansalaisia ”ohjaamaan Jamaikan sen menestyksen tielle”. Väkijoukko hurrasi, sillä kyse oli jostain aivan muusta kuin anaaliseksistä. JA M AIK A O N Ä Ä RIM M ÄIN EN esimerkki homojen surkeista oloista. Kun sitä peilaa länsimaihin, voi kuitenkin etsiä vastausta yleiseen kysymykseen. Kun kampanjoidaan yhteiskunnallisen homohyväksynnän puolesta, mitä tai ketä silloin hyväksytään? Jamaikalla vastaus on helppo, sillä homoseksuaalisuus on vain seksiä. Jamaikalainen mies on rude boy, joka tarvittaessa todistaa heteromiehuutensa ampumalla homomiestä päähän, kuten monissa suosituissa dancehallja reggae-lauluissa lauletaan. Useimmissa kulttuureissa miesihanne muodostuu voimankäytöstä, kovuudesta ja kyvystä saada naisia ja tyydyttää heidät sängyssä, mutta Jamaikalla se on erityisen tärkeää. Siihen peilattuna on valtava sääntörikkomus mieheltä olla sängyssä toisen miehen kanssa. Jamaikan homoyhteisö ei siksi ole mikään yhteisö, vaan luokkajaon ja kaapissaolon pirstaloima kokoelma miehiä, jotka vain sattuvat harrastamaan seksiä muiden miesten kanssa. Kun homoseksuaalisuus on olemassa vain seksiaktissa, homot harvemmin mieltävät itsensä homoiksi. He ovat vain syntisiä heteroita. • S U S A N N A K O S O N E N J U T T U O N T O T E U T E T T U U L K O M I N I S T E R I Ö N M A T K A A P U R A H A L L A .
Hei Saska keksi meille otsikko! VALKOINEN MIES ON TOT TUNU T TIE TÄMÄ ÄN K AIK EN. SIKSI WASHING TONIIN MUU T TANU T TOIMIT TA JA SASK A SA ARIKOSK I TIE TÄ Ä MYÖS, ONKO MIEHEN OTE K IRP OAMASSA . T E K S TI O SK A R I O N NIN E N & S O N JA S A A R IK O SKI K U VAT O SK A R I O N NIN E N
20 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti
TR AIGHT O UTTA Bethesda. T-paitaan kirjattu vitsi vaatii ympärilleen lainausmerkkejä. Bethesda on vartin metromatkan päässä keskustasta Washington D.C.:n luoteispuolella sijaitseva esikaupunkikeskus eikä todellakaan mikään compton: postinumeroalue on Forbesin mukaan koko maan korkeakoulutetuin ja Timen mukaan kovapalkkaisin. Yksityiskoulut kelpaavat Barack Obaman tyttärellekin. Täältä ovat kotoisin The Wiren kehittäjä David Simon ja älykköelokuvaohjaaja Spike Jonze. Pari vuotta sitten yhden avenuen yhdeksänteen taloon muutti myös eräs suomalainen älykkö. Naapuritalon pihassa olevan auton kyljessä lukee Deconstruction Specialists. Sitä taloa puretaan, mutta näillä tiluksilla dekonstruktio on päänsisäistä. Saska Saarikoski avaa oven. ”No niin, hei.” Tervetulotoivotus on juuri sellainen kuin voi olettaa, kun Ylioppilaslehti saapuu haastattelemaan emerituspäätoimittajaansa Amerikkaan. Saska johdattaa peremmälle. Talo on kaksikerroksinen ja sisustettu ylimääräisillä neliöillä. On työhuoneita, vierashuoneita, olohuoneessa liki seinänkokoinen valkoisen miehen takka ja kulmasohva, jota olisi turha edes sovitella helsinkiläisyksiöön. Amerikassa toden totta kaikki on suurempaa, mutta mikäs siinä, ainakin on tilaa ajatella. Se on Saska Saarikosken työtä. Siinä hän nyt sitten istuu, edessään kahvia ja halpakolaa, selkä takakenoisessa yliryhdissä, tavaramerkkiryppy otsassa. Saska with attitude. Viisas, tärkeä, valkoinen mies. Ja ärsyttävä, etuoikeutettu ja paheksuttu myös, sillä mitä muuta omasta äänestään pitävä harmaantuva älykkö voisi olla. Suomessa on maksimissaan kolme toimittajaa, joille saisi satunnaiselta kulkijalta nimen. Kaksi muuta keski-ikäistä ukkelia ja Saska Saarikoski, Helsingin Sanomien Bonnier-palkittu journalisti, kolumnisti, yhteiskunnallinen vaikuttaja sekä runoilija Pentti Saarikosken poika. Saskan perhe on muuttanut tauluineen ja rahtikontteineen Bethesdaan Helsingin Sanomien vuokraamaan taloon kesällä 2014, kun Saskan puoliso Laura aloitti lehden Washingtonin-kirjeenvaihtajana. Nyt Saska tekee puolipäiväistä viikkoa Hesarille ja kirjoittaa muulla ajallaan kirjoja. (Tietääksemme ei omaelämäkertaa, vaan jotain Amerikasta. Täältä käsin kaikki näyttää niin toisenlaiselta.) Washingtonin-toimitus on alakerrassa, Saskan työhuone ylhäällä. Portaiden kautta sosialisoidaan, eli vaihdetaan mielipiteitä jutuista. Sellaisen kahvitauolle yläkertaan tullut Laura haluaisi nytkin. ”Mä muuten haluaisin sun mielipiteen siihen otsikkoon. Mä en ollut keksinyt mitään järkevää otsikkoa”, hän sanoo, parkkeeraa pöydän päähän ja jatkaa: ”Tulin vaan kysymään, millaista juttua te teette. Onks tää jokin isänmurhajuttu entisestä Ylioppilaslehden radikaalista ja nykyisestä jostain vai mikä tää on?” Jos Saska puhuu itsensä sellaiseen tilanteeseen, että kannattaa tehdä isänmurhajuttu, niin silloin. ”Mutta miksi suureellinen henkilökuva, paitsi tietysti siksi, että on kiva tulla Washingtoniin?” Laura jatkaa tivaamista. Tärkeillä keski-ikäisillä miehillä on Suomessa aivan liian vähän mediatilaa. Meillä on kolme päivää aikaa selvittää, mikä on isän tila. MO N ELL A on mielipide siitä, kuka on Saska Saarikoski. Tässä muutama: 1. ”Suomen johtava miesfeministi.” 2. ”Oikeistolaistumisen tietä kulkenut kundi, joka ei ota itseään hirveän vakavasti.” 3. ”Vallan puolelle asettuva liberaalin kapitalismin puolustaja.“ 4. ”Yksi Fingerpori-sarjakuvan pääkätilöistä.” 5. ”Suuria kuvitteleva kriitikoksi päätynyt epäonnistunut kirjailija…” 6. ”... joka liitti itsensä intelligentsiaan jo syntyessään, koska ei voinut sukunimelleen mitään.” 7. ”Matti Apunen, joka ei koskaan päässyt kylpyyn saakka.” Mutta kuten hänen kaltaisillaan on tapana, parhaiten Saska tietää itse. Often witty, sometimes serious, never boring, Twitter-biossa lukee. Never boring! Sen valossa on ollut vaikea uskoa, kun Saska on etukäteen varoitellut, kuinka tylsää hänen elämänsä Washingtonissa on. Päivät ovat pihalle katselemista norsupatsaan ylitse ja lasten viemistä kouluun ja urheiluharjoituksiin. Pallopelejä, oloneuvostelua ja college-housuja. Nyt sentään on farkut jalassa. Olemme menossa Saarikosken poikien Toivon (8) ja Armaksen (5) futisharjoituksiin kaupungin itäpuolelle, joka on Bethesdaan verrattuna kuin toinen maa. Bensakin on liki dollarin halvempaa gallonalta. ”Köyhän kaupungin raja menee University Boulevardin kohdalla”, Toivo kertoo takapenkiltä ja alkaa selittää pitkää tarinaa bensan hinnan vaihteluista, jalkapallosta ja videopeleistä. ”Toivo on vähän sellainen, että suu pysyy auki vaikka asia loppuisi. Voi olla, että se on suvussa”, Saska sanoo. Hän kertoo itsekin olleensa samanlainen lapsena, mutta moni muu asia on hänen lapsuuteensa verrattuna toisin. Kuten suunnilleen joka päivä, Saska on ennen harjoituksia laittanut kalaa ja salaattia ja tarjoillut vedet ja viinit perheelleen. (Miesfeminismiä par excellence.) Ruuan lomassa on vaihdettu päivän kuulumiset ja kyselty, miten koulussa meni. On etsitty nappikset ja tarkistettu, että juomapullot ovat mukana. Saska pyrkii luomaan pojilleen säännöllisen lapsuuden. Säännöllisemmän kuin hänellä itsellään oli. ”Minä opin laittamaan itse ruokani jo lapsena.” Koti-isäily on luontevaa, sillä hän on hoitanut kaikkia neljää lastaan kotona. Naisten kasvattamalle Saskalle miesroolien opettelu on ollut vaikeampaa kuin pehmeä perhe-elo. ”Naisia mä oon aina ymmärtänyt ja tiennyt miten naiset toimii.” Saskan lapsuuden ydinperhe koostui Ilta-Sanomissa toimittajana työskennelleestä äidistä Leena Larjangosta. He elivät boheemia elämää, asuivat parissa kommuunissa ja vuokra-asunnoissa ympäri Helsinkiä – melkein kaikkialla muualla paitsi Käpylässä, jossa Saska kävi koulunsa alusta loppuun saakka. (Äiti oli pistänyt pojan Steineriin nollaluokalle, mutta Saska ei ollut omien sanojensa mukaan riittävän ”keijukaismainen” eurytmiaan ja värioppeihin. Hän pitää itseään enemmän ”peikkona”.) Kommuuneissa Saska oppi puhumaan politiikkaa. Pian hän olikin jo ehdolla kouluvaaleissa kymmenvuotiaana sosiaalidemokraattina. Vaalipuheessaan hän puolusti idänkaupan hyötyjä. Oikeistolaisen kaverinsa pyrkimyksiä saada eskimoautomaatti kouluun hän piti ”tyypillisen porvarillisena äänestäjien lahjontana”. Koulussa pärjääminen oli Saskalle tärkeää alusta saakka. Sille oli selkeä syy: hän oli ymmärtänyt olevansa yhteiskunnallinen ongelma. ”Silloin televisiossa puhuttiin au-lapsista, eli avioliiton ulkopuolella syntyneistä”, Saska kertoo meille liikuntasalin seinustalla. Toisella silmällä hän seuraa, kun kaksi pellavapäätä pomputtelee palloa parinkymmenen latinon seassa. ”Nämä ovat suunnilleen kaikki niitä, jotka Trump haluaisi heittää täältä pihalle. Laittomasti maahantulleita”, hän sitten toteaa. Televisiosta Saarikoski oppi olleensa ikään kuin laittomasti mahaantullut. Kahvipöydissä puhuttanut au-status oli kuitenkin hänelle yhtä luonnollinen kuin isin farmari-Volvo stereotyyppiperheen lapselle. Isänsä Pentti Saarikosken hän tapasi yhteensä kertoja, jotka ovat laskettavissa sormilla ja vähän varpailla. Pentti puki asian sanoiksi päiväkirjoihinsa Saskan ollessa yhdeksän: ”En ylioppilaslehti 21 3 / 2 1 6
paljon tapaa lapsiani, en ole niistä kiinnostuneempi kuin sen ikäisistä yleensä, tai minkäänikäisistä. Eivät ne ole sen kummemmin minun kuin jonkun toisen lapsia. En tunne itseäni isäksi.” Sen sijaan Saska Saarikoski ei voinut olla tiedostamatta, kuka hänen isänsä oli. Hän koki, että taustansa takia häneen suhtauduttiin odotusten kera, tai vähintäänkin suurella uteliaisuudella. ”Mä muistan, että kun joskus oltiin karkkikaupassa, oli koko sivun kokoinen Ilta-Sanomien lööppi, että Saarikoski sammui lavalle Ruotsissa. Niillä oli muistaakseni [Jorma] Ojaharjun kanssa siellä keikka, Tukholmassa tai Göteborgissa. Silloin vähän olin, että tätä en olisi välttämättä halunnut.” Saskan piti päättää jo lapsena, ettei välitä. SEUR A AVA N A aamuna tapaamme Saskan Washingtonin keskustassa. Treffit on sovittu The National Portrait Galleryn edessä olevalle suurelle cowboy-patsaalle, jota ei meinaa löytää siksi, että sitä ei enää ole. Saska on suunnitellut ohjelmaa, sillä Washingtonissa amerikkalaisnähtävyyksiä riittää. Mutta ensin on saatava kahvia. ”Starbuckshan on kiva”, Saska sanoo ja pyytää suurimman laten, joka saatavilla on. Saska astui ensimmäisen kerran nykyisen asuinmaansa kamaralle 1980-luvun alussa tullessaan vaihto-oppilaaksi pikkukaupunkiin Indianaan, liki niin keskelle Keskilänttä kuin mahdollista. Vielä silloin kaikki Amerikkaan viittaava epäilytti. ”Elämän suurimpia epäoikeudenmukaisuuksia oli, että Lennonin ampuja onnistui tappamaan, mutta Reaganin ei”, Saska sanoo meille. Nyt ylikansallinen jättilatte kuitenkin maistuu. Muutoksen ydin löytyy Ytimestä, joka on toistaiseksi viimeinen Saskan päätoimittamista lehdistä. Ennen Ydintä Saska oli päässyt vuosikurssinsa parhailla pisteillä Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan lukemaan kansainvälistä politiikkaa, käynyt Sanoman toimittajakoulun ja päätoimittanut Ylioppilaslehteä. Vuonna 1990 ”Eki Tuomioja” pyysi Saskan Ytimeen. Ympärillä pyöri merkittävää porukkaa. Lehteen kirjoitti sen ajan nuori älymystö, kuten Heikki Hiilamo, Timo Harakka ja Anu Kantola. Vielä Ytimeen mennessään Saska oli hyvinkin uusvasemmistolainen. Hän ”ymmärtää yhä, miten ajatteli”, vaikka ”ei oikein tiedäkään, miksi”. Mutta sitten tuli Persianlahden sota, Saddam Husseinin uhkailut vallata Kuwaitin jälkeen Saudi-Arabia, Yhdysvaltain interventio ja sitä seurannut vasemmistolaisten kritiikki. Yhtäkkiä Saska tajusi, että oli kuullut sen kaiken ennenkin – kotona, koulussa, yliopistossa. ”Missään vaiheessa kukaan ei sanonut, mitä Kuwaitin tilanteelle pitäisi tehdä, mutta kun USA hyökkäsi, alkoi sen toiminnan arvostelu. Mä muistan, että mun tuska vaan kasvoi. Että eihän tästä tule mitään! Miten ne pystyvät älyllisesti ja loistavasti argumentoimaan, kuinka väärin USA toimii, mutta samalla täysin ohittamaan sen, että jotainhan tässä täytyy tehdä.” ”Siinä vaiheessa mä ymmärsin, ettei näin voi olla.” Sen jälkeen Saskan näkemykset alkoivat pikkuhiljaa kehittyä nykyiseen suuntaan, ”verrattain berniesandersilaisesta” liberaaliksi. ”Silloin 90-luvun alkupuolella rupesin lukemaan vähän, vaikka en mä ole koskaan älyllisiin ajatuksiin mennyt teoria edellä. Popperin Avoin yhteiskunta oli tärkeä. Ja Hayekia ja liberalismin klassikoita luin”, Saska sanoo. 1990-luvun alun zeitgeist – liberaalin kapitalismin voitto – on Saskasta edelleen paras tapa järjestää maailma. Enää hän ei ole myöskään niin varma siitä maailman suurimmasta epäoikeudenmukaisuudesta. ”Nuorena oli joistain henkilöistä hirveän vahvoja mielipiteitä, joita on sitten joutunut muuttamaan. Ronald Reagan on tästä hyvä esimerkki.” 1980-luvulla muutkin kuin Saska pitivät seinillään Reagan-pilkkajulisteita, vaikka jälkikäteen ajateltuna ei Reagan nyt niin paha ollut. Sama pätee moneen muuhunkin, joista Saskalla oli nuorempana negatiivinen mielipide – vaikkapa Martti Ahtisaareen, Aatos Erkkoon ja Jari Sarasvuohon. ”Amerikassa on hyvä sanonta: You can’t argue with success.” TÄ Ä LL Ä niitä menestyjiä nyt on. Saska on valinnut nähtävyyden, jossa enkelikuoron voi melkein kuulla. Paikka, jossa olemme, on suurtekojen, sankareiden ja sortajien, elämän ja kuoleman pyhättö. Kun tänne tulee, täytyy laittaa sädekehä pään ympärille. Newseum, uutismuseo. Täällä kaltaisemme journalistit voivat hiljentyä ammattikuntansa arvokkuuden edessä. ”Tämä on toimittajien kirkko”, Saska Saarikoski huoahtaa ja katselee ympärilleen korkeassa, valoisassa tilassa. Esillä omissa osastoissaan on koko maailmanhistoria kerrottuna, kuten journalistit sen ovat muistiin kirjanneet. On murhatun toimittajan luodinreikäinen auto ja osastot Vietnamin sodalle ja World Trade Centerille. On Jimi Hendrixin puku Woodstockista ja kokonainen galleria Yhdysvaltain perustuslain ensimmäiselle lisäykselle. (Siis sille, joka takaa sananja uskonnonvapauden.) Suurella screenillä kerrotaan, että Anders Behring Breivik on taas käyttänyt sananvapauttaan ja tehnyt natsitervehdyksen oikeudessa. ”Tuolla en ole käynytkään”, Saska sanoo ja suuntaa alakertaan. Sinne on tuotu monen metrin pätkä Berliinin muuria. Jos muuri olisi murtunut johonkin muuhun aikaan kuin marraskuussa 1989, Saskakin olisi varmasti hypännyt lentokoneeseen ja hakenut palan tätä läntisen ja itäisen blokin jakajaa itselleen. Mutta tilanne kotona oli se, että 26-vuotiaasta Saskasta oli juuri tullut isä. Silloinen vaimo Anja Kauranen (nykyinen Snellman) oli kovassa nosteessa kirjailijana ja teki paljon töitä. Saska hoiti esikoistaan. ”Ehkä siksi nyt riittää virtaa”, Saska sanoo ja ihailee vitriinistä löytyvää Gorbatšovin kynää. Saska päätyi Hesariin Suomen Kuvalehdestä vuonna 1998, kun hän oli ensin haukkunut lehteä minkä ehti kaikissa aiemmissa työpaikoissaan. (Ytimissä Hesari ”kelluu laiskanpulskeudessaan” ja ”menee tulevaisuuteen selkä edellä”.) ”[Vastaava päätoimittaja] Janne Virkkunen jututti mua siinä niin. Sitten se kysyi, että mites sä tänne tulisit, kun aina sä oot meitä haukkunut. Mä sanoin sille, että jos sä nyt ajattelet, että kaveri on ennen seissyt teltan suulla ja kussut sisään, niin eikö ole parempi ottaa sisään, että se kusee ulos. Virkkunen oli aika tyytyväinen.” Silloin Hesari oli yhtenäiskulttuurin toteemi ja leirituli, jollaiseksi sen kuvittelevat enää vain omasta tärkeydestään hullaantuneet toimittajat, jos hekään. Muutoksen (eli toisin sanoen internetin) Saska kertoo tajunneensa kymmenisen vuotta sitten työskennellessään kulttuuritoimituksen esimiehenä. Että tulevaisuuden katrihelenoita ja kirkoja ei ehkä enää tule. Se surettaa joskus. ”Tämä on juuri se sisäinen ristiriita, jonka myönnän itselläni olevan. Itse edustan sitä, että pitää olla enemmän erilaisia mielipiteitä. Mä myönnänkin, että tää mun yhtenäiskulttuurin kaipuu on osittain romanttista ja nostalgista.” Saska kokee, että hän roikkuu kiinni yhtenäiskulttuurin viimeisessä takinriekaleessa. Jos kerran irrottaa, ei pääse enää takaisin. ”Se, että yleisö tuntee henkilökohtaisesti, on pelastusliivi siinä tilanteessa, kun toimittajia irtisanotaan.” Tämän Saarikoski ymmärsi opiskeltuaan vuoden Oxfordin yliopiston Reuters-instituutissa vuonna 2011. Silloin toimittajien brändejä ei ollut tutkittu kovin paljon, Saska kertoo. Hän tutki ja hutki sen jälkeen itsensä Twitteriin. 22 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti
Paras tapa saada Twitterissä seuraajia on käyttää yhtenäiskulttuurin kaikua hyväkseen ja kirjoittaa saapumisestaan juttu miljoonan lukijan Kuukausiliitteeseen. Seuraajia tuli heti muutamia tuhansia. Saska oli kulttuuristanut itsensä nykyaikaan. Ruutuun syttyi valo ehkä vähän myöhässä – jopa Image oli kirjoittanut oman Twitterjuttunsa yli vuoden aikaisemmin ja Alexander Stubb oli tässä vaiheessa mikrobloggaillut jo vuosikaudet – mutta mitä pienistä. Lähes 50 000 Twitter-seuraajaa on paljon enemmän kuin suurinta osaa Helsingin Sanomien jutuista luetaan netissä. Brändäys onnistui, ainakin niissä silmissä, joissa se merkitsee: kun Saska voitti maan arvostetuimman journalistipalkinnon Bonnierin vuonna 2014, hänen kiitettiin olevan ”särmikäs ja seurattu keskustelija sosiaalisessa mediassa”. ”Hei, tuolla on tuollainen shrine!” Saarikoski intoutuu ja kiiruhtaa alttarin ääreen. Keskeltä museota löytyy lasiveistos kyljessään pitkiä nimilistoja ja kuvia vuosikymmenten aikana työssään kuolleista toimittajista. ”Ainoa mahdollisuuteni päästä tähän museoon taitaa olla kuolema työtehtävissä.” Often witty, sometimes serious, never boring. O N VÄ LIPA L A N AIK A. Puolipäivätöissä sellaisiakin voi nauttia, ja tänään oikeastaan pitääkin, sillä Washingtoniin näyttää tulleen kevät. Täällä Lissabonin leveyspiireillä aurinko lämmittää jo maaliskuussa. ”Tuolla lukee sports! Se tarkoittaa alkoholia”, Saska sanoo, marssii sisään Washington Capitals -paidoin sisustettuun lätkäbaariin ja tilaa Blue Moonin. Täällä sitä nyt ollaan, toimittajakliseessä. Nuoren Saarikosken mielikuva toimittajan työstä oli sellainen, että puolen päivän jälkeen siirryttiin baariin. Vähän niin kuin nyt. ”Mika Waltari puhui uraltaan suistuneista kirjailijoista, tai että kirjailijat ovat uraltaan suistuneita ihmisiä. Journalistit ovat vielä siltäkin uralta suistuneita.” Vaikka nykyään toimittajat saattavatkin asua huippukoulutetuilla postinumeroalueilla valtavissa taloissa, syödä laadukkaista raakaaineista tehtyä ravinteikasta ruokaa ja juoda aterialla tasan yhden lasin viiniä kuten kunnon kansalaiset, Saska kertoo meille, että hänestä toimittaminen on ennen kaikkea nuoren ihmisen ammatti. Saska on nyt 52-vuotias. Onko hän haaveillut apusmaisesti establishmentin puolelle siirtymisestä? ”En!” Saarikoski huudahtaa. (Nuoruudenhaave diplomaattiurasta kaatui, kun Saska pääsi parikymppisenä kesätöihin Ilta-Sanomiin ja tajusi, että vapaus on parasta huumetta.) ”Mä en näe maailmaa sillä tavalla kahtiajakoisena niin kuin jotkut mun kovasti arvostamat toimittajat. Tietyllä lailla se vahtikoiraeetos on, että tuolla on pahat vallanpitäjät ja täällä ollaan me puhtoiset paljastajat. Mä en missään asiassa pysty hahmottamaan maailmaa niin mustana ja niin valkosena.” Samasta syystä monet aatteet ovat hänestä hyvää kritiikkiä mutta huonoa taidetta. Esimerkiksi sosialismi ja feminismi. Silloin, kun sosialismilla kritisoidaan kapitalismin ongelmia, tulppa pysyy veneessä ja kierroksetkin lisääntyvät, mutta kun aletaan perustaa sosialistisia valtioita, pelastusliivikään ei auta. Feminismi on älyllistä pluralismia niin kauan, kun sen avulla osoitetaan epäreiluja valtarakenteita, mutta jos poliittisen korrektiuden nimissä pyritään vaientamaan kaikki keski-ikäiset miehet, nurkkiin tunkee tunkkainen nukka. (Jo Ydinaikana Saska paheksui syvästi Heidi Hautalan kommenttia, jonka mukaan ”jokin raja se on sananvapaudellakin”.) Saska antaa esimerkin. Kun hän oli muiden joukossa puuhaamassa Elisabeth Rehnistä Suomen ensimmäistä naispresidenttiä, Rehn ei kelvannut intomielisimmille feministeille, koska hän oli ”liian militantti, miesmäinen nainen”. Nyt, kun Hillary Clinton pyrkii Yhdysvaltojen ensimmäiseksi naispresidentiksi, nuoret feministit kiivailevat, ettei hän ole tarpeeksi aatteellinen, vaan liian keskiluokkainen, rikas, valkoinen, mitä vielä. Heidän mielestään Clintonia parempi vaihtoehto on valkoinen vanha mies. Se ei ole ihme, sillä feministeille sopii vain tietyntyyppinen, heidän karsinaansa sopiva nainen, Saska sanoo. ”Minä olen sitä sukupolvea, että on hirveän vaikea ymmärtää asioiden rajoittamista. Siinä mielessä tunnustan olevani länsimainen ihminen. Tiedän, että se kuulostaa kolonialistiselta, mutta uskon, että länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat kuitenkin niitä, joille hyvä kehitys kaikkialla perustuu. Puhun näistä perusarvoista, tieteen vapaudesta, uskonnonvapaudesta, sananvapaudesta, mielipiteenvapaudesta. Ne ovat universaaleja. Sen takia mulla on feminismin ja islamin kanssa ongelmia.” Mutta kestääkö ihminen omaa vapauttaan? Esimerkkinä Saska Saarikoski. Täällä Yhdysvalloissa hän on vapautunut suomalaisesta keskusteluympäristöstä niin paljon, että kolumnien kirjoittaminen on muuttunut vaikeammaksi. On vaikea olla eri mieltä, jos ei tiedä, mitä mieltä muut ovat. Saska näyttää aina halunneen olla älyllisesti kestävällä tavalla vastahangassa. Vielä vuonna 2013, kun Saska puolusti Julian Assangea tämän oltua syytettynä kahden naisen raiskauksesta, hän tiesi, että feministit suuttuvat. Nyt hän joutuu pohtimaan enemmän. Välillä pitää yrittää monta kertaa, ennen kuin kolumni syntyy. Vaikeuksia aiheuttaa myös se, että jostain syystä kolumneja luetaan usein totuuksina enemmän kuin mielipiteinä. Suomessa Saskan kirjoittaminen on leimattu usein oikeistolaiseksi oikeassaolemiseksi, jonka avulla puolustetaan etuoikeutettujen etuoikeuksia. Ikään kuin Saska olisi vain se apunen, joka ei koskaan päässyt kovan rahan palkintotyöhön ja painavan vallan käyttäjäksi. Yksi viimeisimmistä esimerkeistä on joulukuulta, kun toimittaja Pontus Purokuru kirjoitti Kansan Uutisten blogissaan, kuinka ”Saska Saarikoski on Suomen viimeinen älykkö” (ei ilmeisesti kohteliaisuutena). Nyt hän on kirjoittanut Emilia Kukkalan kanssa kirjankin nimeltään Luokkavallan vahtikoirat. Siinä on kokonainen luku Saskan pahuudesta. Tämä on Saskasta vähän hassua, vaikkakin ”ihan virkeää kirjoittamista noin Kansan Uutisille”. Hän pitää tekstejään ennemmin julkisena päiväkirjana kuin totuudenjulistuksena. ”Tarvitseeko se sitten kirjoittaa jokaiseen tekstiin erikseen, että muuten, tämä on vain minun mielipiteeni?” Nykyvasemmistolainen kritiikki kapitalismin kauhuista, luokkavallasta ja markkinoiden manipuloivuudesta tuottaa Ydin-efektin, déjàvun omasta nuoruudesta, sillä samaa se oli jo silloin. (Alkuysärilläkin kaikki oli laman vuoksi huonommin kuin koskaan, vaikka tosiasiassa kaikki oli paremmin. Ytimissä Kari Suomalaisen somalipilapiirroksen sensuroiminen ja ero Hesarista aiheuttivat sananvapauskalabaliikin, Persianlahden sota mediaähkyn. Ja Osmo Soininvaara kirjoitti perustulosta.) Kritiikki ei Saskan mielestä osu myöskään siksi, että hän ei koe olevansa luokkavallan vahtikoira, vaan ulkopuolinen. Hän kertoo meille, kuinka ”vasemmistolaiset pitävät oikeistolaisena, oikeistolaiset vasemmistolaisena, mutta kukaan ei omanaan”. ”Mä oon niin sivullinen, mä oon niin järjettömän sivullinen kaikesta!” Saska huudahtaa. ”Se on ihan selvä, että mä oon niin sivullinen, jos me ajatellaan tätä suomalaista hierarkiaa tai nokkimajärjestystä. Mut niinhän se boheemien ja radikaalien kohdalla on. Sä oot toisaalta kuningas ja toisaalta kerjäläinen. Sitähän se Pentti, mun isäni, oli.” Sitten hän tulkitsee, mitä se tarkoittaa: ”Jos mä puhun presidenttien tai tällaisten kanssa, niin en mä koe olevani yhtään huonompi ihminen, mutta sit jos mä olen kerjäläisten tai muiden kanssa, niin en mä koe nyt olevani niin hirveän kaukana heistäkään.” ylioppilaslehti 23 3 / 2 1 6
Niin. Saska puhuu monisyisiä ajatuksia hienoilla sanoilla, mutta pukeutuu kuin leipäjonoon ja seuraa urheilua samalla paatoksella kuin mediaanimies. Se on tärkeän valkoisen miehen mahdollisuus. Jos on kulttuurista ja taloudellista pääomaa, valtaa ja etuoikeuksia, ei ole tarvetta esittää, stressata tai yrittää liikoja. Sen Saska myöntää itsekin. Toisaalta sellaisesta asemasta on myös helppo huudella. Välillä vaikuttaa siltä, että Saska yrittää olla eri mieltä tahallaan, kohahduttaakseen. Mutta ei, tämän Saska kieltää. ”Kyllä ne ovat ihan oikeita mielipiteitä.” Toisinaan ne vain saattavat muuttua. SEUR A AVA N A PÄIVÄ N Ä juodaan taas halpakolaa. Saska istuu takapihan terassilla kauhtuneessa Oxford-paidassa. Naapurista kuuluu dekonstruktion kolina. Nyt Saskan on määrä kertoa meille, miksi juuri hän on se, jolla on eniten menetettävää. Mutta aluksi vaihdetaan päivän politiikkakuulumiset. Edellisenä päivänä on ollut esivaalien toinen supertiistai. Ohion ja Floridan isot valitsijamiespotit on jaettu. Clinton ja Trump ovat kiidossa ehdokkuuksiin, Rubio luopunut kisasta ja Sandersinkin tie muuttunut mutkaiseksi. ”Mä oon tyytyväinen, että se Hillary sieltä taitaa tulla. Kaikki järki sanoisi, että Hillary voittaisi Trumpin, mutta ei järki ole ollut vahvoilla tähän asti”, Saska sanoo. Ja järjestä, siitä Saska tykkää. Oskari Onninen: Koetko sä sortuvasi ns. mänspleinaukseen? Saska: Mihin? OO: Mänspleinaukseen. Miesselittämiseen. Siihen, että setä tässä nyt kertoo, miten asiat on. Saska: Kyllä tän Y-kromosomin mukana tulee jonkin verran sitä taipumusta, että pitää omia mielipiteitään merkittävinä, kun taas naiset, joilla olisi yhtä hyviä mielipiteitä, menevät asiantuntijatai muun roolin taakse, eivätkä niin räväkästi tuo niitä esille. Mutta jos kysyisit vaimolta, niin varmasti hän sanoisi KYLLÄ tähän mänspleinaukseen, vai mikä se sana oli. Guilty as charged. Mä pidän täällä kotonakin aina välillä aika pitkiä jeremiadeja milloin mistäkin asioista. Sonja Saarikoski: Voisiko nainen tulla otetuksi samalla tavalla totuuksia laukovana intellektuellina? Jos vaikka minä SS:nä haluaisin ruveta kirjoittamaan niin? Saska: Kyllähän Anu Kantola on ihan selkeästi intellektuelli. Anu on aina ollut hyvä sanomaan mielipiteitään, jo parikymppisestä. Sillä on aina ollut kyky ja myös halu. Kun kyse on sellaisesta leikistä, niin se vaan yhdistetään helposti tuuheakulmakarvaisiin äijiin. Mutta leikin voi myös hävitä. Valkoinen mies, syvällä keskiluokassa ja -iässä – se ei ole aina niin helppoa. On vaikea nousta uudeksi Donneriksi, kun alkuperäinen ei ole vieläkään kuollut. Ja tämä, jos mikä on valkoisen miehen taakka. Jos edeltävän sukupolven äänekkäät ukkelit olivat penttilinkoloita ja joukoturkkia, jotka kohauttivat tosissaan maata, nyt keski-ikäistyvä sukupolvi vain yrittää. Kirjoittaa arvokkaille juttupaikoille, uskoo ja toivoo, että mielipiteet luetaan siitä, vaikka yleisöä kiinnostavat vain juoksublogit. Kansakunnan kaapin päällä tutisuttaa. Rakenteita dekonstruoidaan alhaalta päin, selittämistä paheksutaan. Mies halutaan vaientaa. On hyvä, että heille on rauhoitettu pääkirjoitusaukeamalle oma, valkoisen miehen safe space, jossa päteä häiriöttä. Saskaa ei vielä pelota. Saska: Totta kai valkoinen mies on se häviäjä, koska meillä on eniten hävittävää ja kuuluukin olla. Ne, joilla on valtaa, häviävät aina sen uusjaossa. Mutta toivon, että pesuveden mukana ei menisi sananja mielipiteenvapaus. SS: Onko sulla näkökulmaa siitä, onko jotain menossa pieleen? Saska: Se tästä nyt vielä puuttuisi, että mä rupeaisin voivottelemaan, kun nuoret ei lue enää kirjojakaan. En mä näe, että mikään olisi menossa pieleen. Ei maailmassa, elämässä eikä sukupolvissa. Miten voisikaan olla, kun koko ajan on laajakatseisempaa, koulutetumpaa porukkaa tulossa. The Atlanticin Obama-jutussa Obama kutsuu itseään hobbesilaiseksi optimistiksi, joka on kyyninen optimisti kai. Sellainen mäkin varmaan oon. OO: Siinähän se kansakunnan tila -puhe nyt tuli. Hiljaisuus laskeutuu pöytään. Halpakola on melkein loppu. Ensi viikolla alkavat pihatyöt. Takapihalla joulukuusi odottaa poiskantoa. Jotain pitäisi istuttaakin, silläkin uhalla, että naapurit eivät tervehdi. Tällä alueella valkoinen mies ei tee itse pihatöitään. Ensin Saska Saarikosken on kuitenkin lähdettävä New Yorkiin. Siellä piti olla uuden suursatsauksen, Angry Birds -elokuvan ensiilta. (Myöhemmin lehdestä selviää, että se taisikin olla vain lehdistötilaisuus, jossa elokuvaa ei edes näytetty kokonaan.) OO: Onko sulle tullut sellaisia losing my edge -tilanteita? Saska: Nyt sulla on kauhean vaikeita termejä keski-ikäisille sedille. OO: Kun sanoit, että ollessasi täällä sormi ei ole niin pulssilla. Tuntuuko siltä, että ote kirpoaisi maailman ymmärtämisestä? Tunnetko sä itsesi vanhaksi? Saska: Tunnen silloin, jos mulla on jalat kipeät ja aamulla särkee nousta. Tällaisina hetkinä saattaa tuntea itsensä vanhaksi. Mutta kun tekee näiden asioiden, ajatusten ja muiden kanssa töitä, ei siinä oikeastaan vanhene. Mulle ei ole mikään itseisarvo olla tällä edgellä. Nuorten näkökulmasta tilanne on ihan toinen. Nuoret katsoo, että setä löytää Netflixin tai muuta. Heillä on tarve tehdä näitä eroja. Nuoret haluavat totta kai näyttää, että tossa on kaatopaikkajätettä, tehkää meille tilaa. OO: Mitä mieltä olet siitä Asan Kulttuuritoimituksen esimies -biisistä? Saska: Musta se oli hyvin hauska. Se Asan biisi, sit se Antti Holman pilkkavideo. Sit tää Purokuru. Ne on hauskoja. Tämä teidän haastattelu kuuluu tähän samaan. En mä tiedä, kuinka kriittinen tai mitä tästä tulee. Oon tyytyväinen, että olen relevantti edes siinä mielessä, että joku viitsii pilkata. Jos sä et ole, ei kukaan tee susta biisiä tai pilkkavideota. SS: Te olitte Anjan kanssa kirjoittaneet Ylkkäriin joskus 80-luvun lopulla jutun, jota mun on pakko siteerata nyt. (Kaivaa puhelintaan.) Saskan ja hänen silloisen avovaimonsa, tulevan vaimonsa ja ex-puolisonsa Anjan artikkelissa oli viisaus jokaiselle viikonpäivälle. Torstain kohdalla luki näin: ”Keski-ikäiset tarvitsevat nuorten vihaa. He tarvitsevat jonkun sanomaan olet ihraperse. He tarvitsevat auktoriteetin, moraalin ja synnintunnon. He tarvitsevat vakavat nuoret uusiksi vanhemmikseen, joiden syytösten makeassa mahlassa he voivat jatkaa kapinaansa, jota ennen kutsuttiin radikalismiksi ja nyt kulutusjuhlaksi. Keskipolvi luo nuoret tähdet. Se nostaa ne, jotka eivät sekoa vuorosanoissaan. Ne, jotka puhuvat ekoterrorismista, erotiikasta, visualismista ja mediaverkostoista, mutta vaikenevat opintoveloista, asuntopulasta ja yliopiston hallinnosta – kaikesta, missä haiskahtaa arjen ankea odor.” • K I R J O I T T A J A T E I V Ä T O L E S U K U A S A S K A S A A R I K O S K E L L E . 24 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti
ylioppilaslehti 25 3 / 2 1 6
AREA 51 26 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti
T E K S TI NIK O K E T T U N E N K U VAT NIK O K E T T U N E N G L E N C A M P B E L L A L A N J. G U D A ITIS Area 51 eli kultaaikansa 20 vuotta sitten. Enää keskelle Nevadan aavikkoa tulevat ne, joille teräsaitojen takana olevat ufot ovat tiedon eikä uskon asia. Tietäjät tietää ylioppilaslehti 27 3 / 2 1 6
28 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti
OS JOSSAIN on huitsin Nevada niin se on tässä, 200 kilometriä luoteeseen Las Vegasista. Parin kilometrin päässä on 50 asukkaan tuppukylä Rachel. Kännykkäverkkoa ei ole. Sen sijaan lähes joka suuntaan on yli sata kilometriä pelkkää asumatonta aavikkoa, ainoana nähtävyytenään kitukasvuiset pensaat. Mutta me emme ole nyt kasvitieteellisin motiivein liikkeellä. Läheisten vuorten takana on nimittäin Yhdysvaltain julkisin huippusalainen sotilastukikohta, myyttinen Area 51. Entinen poliisi Alan Gudaitis, 77, maistelee valkoviiniä kaksion kokoisessa asuntovaunussaan keskellä aavikkoa ja luotaa radiollaan ilmavoimien taajuuksia. Taustalla bensakäyttöinen ilmastointi ärjyy Nevadan autiomaan kylmää yötä loitommalle. ”Nyt ei tapahdu oikein mitään. Ne vain ohjaavat hävittäjiä takaisin Las Vegasiin”, Alan tulkkaa radiota. Area 51 on osa Pohjois-Karjalan kokoista siviileiltä suljettua aluetta, jossa Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen rakentanut ja testannut ydinaseita, vakoilukoneita, stealth-hävittäjiä ja jos Alanilta kysytään, niin myös ufoja. ”Mitä ikinä ne tuolla nykyään rakentavatkaan, on luultavasti 50 vuotta kehittyneempää kuin mikään, mistä me tiedämme. Tiesin toki, että natsitiedemiehiä otettiin sodan jälkeen meidän avaruusohjelmaamme, mutta vasta myöhemmin tajusin, kuinka paljon saksalaiset oikeasti tiesivät aikamatkailusta ja antigravitaatiosta”, Alan sanoo ja katsoo silmiin, vilpittömästi. Tukikohdan yläpuolella on koko päivän ja yön näkynyt outoja valoja, mutta nyt on tyydyttävä ihan maalliseen selitykseen. Käynnissä ovat neljä kertaa vuodessa pidettävät ilmavoimien ja Naton Red Flag -harjoitukset, joissa lennetään täysillä ja treenataan oikeaa sotaa varten. Se onnistuu ainoastaan täällä keskellä ei mitään. Kun harjoitellaan, taivas on tulessa. Hävittäjien jälkipolttimet välähtelevät aavikon yllä, eikä äänivallista ole päivän päätteeksi rippeitäkään jäljellä. Yhdysvaltain ilmavoimien ykkösnyrkki, 300 miljoonan euron häivehävittäjä F 22 tekee taivaalla yhtäkkisiä 180 asteen käännöksiä, jotka näyttävät niin elämälle vierailta, että konetta luulisi ufoksi missä päin maailmaa tahansa. Yötaivaasta sen erottavat vain varoitusvalot. Niitä käytetään, jottei sotaleikeissä törmättäisi toisiin. Hävittäjät lentävät Las Vegasissa sijaitsevasta Nellisin lentotukikohdasta tänne aavikolle möyhyämään pariksi viikoksi, ja niiden mukana tulee aina myös Alan. Alan teki elämäntyönsä Rhode Islandin poliisivoimissa etsivänä ja muutti 1990-luvulla eläkkeelle Vegasiin. Sen jälkeen hän kiertänyt täällä aavikolla kuvaamassa lentokoneita ja etsimässä totuutta jo 20 vuotta. Alan asuu harjoitusten ajan asuntovaunussaan aavikon keskellä ja on niin tuttu mies paikkakunnalla, että paikalliset ovat ristineet hänen hiekkaplänttinsä Alantowniksi. ”Ja jos tukikohdan ympärillä partioivat miehet eivät tiedä, kuka minä olen, niin haluan verorahani takaisin”, hän tuhahtaa. Mutta hetkinen nyt. Että siis natseja, aikamatkailua ja antigravitaatiota? ”Ei se ole niin kaukaa haettua kuin miltä se kuulostaa. Jo kylmän sodan aikana meidän vakoilukoneemme olivat teknisesti kymmenen vuotta muita edellä. Jos Area 51:ssä rakennetaan yhä näitä mustia projekteja, niiden täytyy nykyään olla jotain ennennäkemätöntä”, Alan sanoo. ENNEN 1980-LUKUA tämä kuollut erämaa ei kiinnostanut ketään, eikä täällä sijaitsevasta tukikohdasta tiennyt juuri kukaan. Las Vegasin korkeimmista kasinohotelleista saattoi kuitenkin katsoa vuorten yli ja nähdä kaukana luoteessa räjähtävien ydinpommien kalsean loimun. Jo 1940-luvulla Yhdysvaltain hallitus kaavoitti asumattomalta aavikolta valtavat alueet itselleen saadakseen puuhastella kaikessa rauhassa. Nevadan autiomaa on aina ollut sotilasmahdin tulevaisuuden koekenttä. Kylmän sodan alkuvuosina tulevaisuus oli atomin halkaisussa, myöhemmin vakoilukoneissa ja nykyään todennäköisesti häivelennokeissa ja yhä hienovaraisemmissa tavoissa tappaa kaukaisten maiden ihmisiä. Area 51:n tarina alkoi, kun ilmavoimat ja CIA varasivat 1950-luvulla aavikolta erityisen suljetun alueen rakentaakseen aivan uudenlaisia koneita Neuvostoliiton vakoilemiseksi. Näitä kutsuttiin mustiksi projekteiksi ja niiden kokeilua varten löytyi täältä vuorten suojasta täydellinen, luonnollinen lentokenttä: aivan sileä suolatasanko, joka sai nimen Groom Lake. Sinne perustettiin tukikohta, jossa tehtiin ilmailun historiaa. Groom Lakessa kehitettiin muun muassa legendaariset vakoilukoneet U 2 ja SR 71 Blackbird. Mustarastas lensi Atlantin yli kahdessa tunnissa ja kävi kylmän sodan aikana säännöllisesti Suomenlahdenkin yllä pyörimässä. Lentokoneiden nopeusennätys on edelleen sen hallussa. Alueen nimi tulee ilmavoimien vanhasta kartasta, joka kuvaa koko valtavaa armeijan testialuetta. Kartassa alue on jaettu numeroituihin sektoreihin, ja alue 51 kattaa Groom Laken suolatasangon lentokenttineen. Julkisuudessa Area 51 on kuitenkin tunnettu ihan muista syistä. Vuonna 1989 Las Vegasin paikallistelevisio päästi ruutuun miehen nimeltä Bob Lazar. Hän väitti työskennelleensä sotilastukikohdassa fyysikkona purkamassa ufoa, joka oli lentänyt maahan Zeta Reticulin tähdistöstä liki 40 valovuoden päästä. Lazarin mukaan armeija testasi ufoteknologiaa, ja näitä lentäviä lautasia saattoi kuulemma nähdä aavikolla säännöllisesti. Alkoi järjetön ufobuumi. Roswellin vuoden 1947 ufojuttukin nousi uudestaan pinnalle: ehkä olikin käynyt niin, että se härveli tuotiin 1 700 kilometrin päästä New Mexicosta miehistöineen tänne vielä kaukaisemmalle aavikolle tutkittavaksi. A L A NIN R A DIOSTA kuuluu vain taustakohinaa. Skannerin oranssissa näytössä hohtaa teksti Groom Lake Ground. Se on Area 51:n lennonjohdon avoin taajuus. Rakennettiin näet tukikohdassa mitä laitteita tahansa, niiden parissa puuhastelevat palkkatöissä käyvät ihmiset, joita lennätetään sorvin ääreen matkustajakoneilla McCarranin lentokentältä Las Vegasista. Näiden niin sanottujen Janet-lentojen kanssa viestitään tällä taajuudella, mutta hiljaista on. Ehkä kellokortit on tältä päivältä leimattu. ”Et usko, kuinka monta tuntia olen istunut tässä kuunnellen pelkkää hiljaisuutta”. Alanin isä kuoli 47-vuotiaana, kun Alan oli vasta 13. Nuori poika yritti järkeistää asiaa sukeltamalla rajatietoon. Sillä tiellä ollaan edelleen, niin kauan kuin henki pihisee. Ja se pihisee, sillä Alan poltti norttia vuosikymmeniä ja lopetti vasta saatuaan keuhkoahtauman. Nuorena Alanin suurin unelma oli päästä ilmavoimiin kolmen vanhemman veljensä perässä. Kutsunnoissa vuonna 1960 nousi kuitenkin seinä pystyyn huonon kuulon takia. ”Itkin kuin vauva. Kaikki, mitä olin halunnut elämältäni, mureni hetkessä”. Alan teki sekahommia itärannikolla ja seurasi kateellisena hippiliikkeen nousua kaukana Kaliforniassa. Siellä oli new agea, oli lukemattomia maailmoja ja mahdollisuuksia, elämän mysteerejä ja energiavirtoja. Rhode Islandin poliisista tuli yllättäen työtarjous, mutta se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kun ei ollut muutakaan ja hipitkin olivat toisella puolella Amerikkaa, Alan tarttui sittenkin tilaisuuteen. Kuulo ei poliisivoimissa ollut esteenä. Alan päätyi pyörittämään omaa rikostutkintayksikköään kotikaupungissaan Johnstonissa ja nousi lopulta pikkukaupungin detective commanderiksi, joka vastaa jokseenkin suomalaista rikosylikomisariota. Töissä hän oli Scully, vapaalla Mulder. ”Olen jo niin vanha, etten enää välitä, pitävätkö ihmiset ajatuksiani naurettavina. Tunnen ehkä kourallisen ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella vakavasti siitä, mitä uskon tuolla tukikohdassa tapahtuvan”. Eläkkeellä Alan liittyi ufotutkimusverkosto MUFON iin. Se oli aikanaan maailman kuuluisin ylioppilaslehti 29 3 / 2 1 6
ufohavaintoja tieteellisin keinoin selvittävä siviilijärjestö. Silloin, 1990-luvulla elettiin ufologian kulta-aikaa: katsottiin Salaisia kansioita ja levitettiin yhä villimpiä teorioita Area 51:stä. Enää MUFON issa on muutama tuhat jäsentä. Ufokerho hajaantui sisäiseen riitelyyn eri teorioista, eikä nuorempi polvi enää kiinnostunut järjestöstä, kun uteliaisuuttaan saattoi tyydyttää lukemalla kaikenlaisia tarinoita netistä. Mutta Alanin usko ei horju. Kun ufoista puhutaan, Alan jakaa ihmiset kolmeen luokkaan. On skeptikkoja, uskojia (believers) ja tietäjiä (knowers). Pitkään hän vain uskoi, mutta 14 vuotta sitten hän näki täällä aavikolla jotain, joka työnsi hänet viimeisen reunan yli. Alan ei tiedä, saako hän enää koskaan nähdä mitään sellaista. R ACH ELIN PIKKUKYL Ä N ainoan baarin parkkipaikalla on ruostunut hinausauto, jonka koukusta roikkuu peltinen ufo. Bob Lazarin ufojutut olivat onnenpotku tukikohdan liepeillä sijaitsevalle Rachelille. Kolmevuotiaana keuhkotautiin kuolleen paikallisen tytön mukaan nimetty Rachel oli alun perin kaivoskylä. Läheisiltä kukkuloilta on kaivettu hopeaa jo 1800-luvulla ja myöhemmin volframia. Vuonna 1988 kaivos kuitenkin suljettiin, ja ihmisten tulevaisuus täällä näytti synkältä. Kylään hieman aiemmin muuttaneet Joe ja Pat Travis olivat juuri ostaneet Rachel Bar & Grillin. Ilman Lazarin synnyttämää kohua se olisi ollut läpimätä investointi. Rachel sijaitsee Yhdysvaltain yksinäisimmäksi tieksi kutsutun valtatie 375:n kupeessa ja niin kaukana kaikesta, ettei edes sen ohi ole järkevää ajaa matkalla jonnekin muualle. US 375 on nopein reitti ei mistään ei minnekään. Pian Racheliin alkoi kuitenkin virrata totuudenetsijöitä, toimittajia ja eksentrisiä hahmoja. Sellaisia kuin vaikkapa suurlähettiläs Merlyn Merlin II, mies, joka väitti oikeasti olevansa humanoidi Draconiksen tähtijärjestelmästä. Joe Travis päätti lyödä ufoilla rahoiksi ja nimesi kuppilan Little A’Le’Inniksi. Heittomerkkien oli kai tarkoitus korostaa, että sen voi lausua vähän niin kuin kalja ja alien. Baarin taakse tehtiin vanhoista trailereista motelli. Joe on kuollut ajat sitten, mutta seitsemissäkymmenissä oleva Pat Travis pyörittää yhä kapakkaa tyttärensä Connie Westin kanssa. Paikka on sisustettu ufokrääsällä katosta lattiaan. Baaritiskillä tarjoillaan alienburgeria ja hallitusvainoharhaa. Kassakoneen takana oleva kyltti muistuttaa olemaan varastamatta, sillä ”hallitus vihaa kilpailua”. Toisessa lukee, että ”poliittiset rikolliset suosivat aseistamattomia uhreja”. Yhtäkkiä koko hökkeli tärähtää niin, että ikkunat rämisevät ja etuoven viereen asetettu kaapuasuinen kumihumanoidi värisee kuin dildo. Hävittäjä rikkoi lähistöllä äänivallin, taas kerran. ”Tuota ne tekevät aina. Kerran baarin hyllyltä tippui pullo kalleinta viskiäni, Tullamore Dew’ta. Odotan yhä, että hallitus korvaisi sen”, Pat Travis sanoo. Muuten Pat on lempeän oloinen mummo. Hän istuu asiakkaiden luona juttelemassa ja touhuilee keittiössä hymyillen. Kuppilassa asiakkaita käy verkkaiseltaan, mutta motelli on täyteen varattu. On sesonkiaika, kun Naton sotakoneet lentävät matalalla ja kovaa. Lentokoneiden ja sympaattisen Little A’Le’Innin lisäksi kylässä ei ole mitään muuta kuin resuisia hökkeleitä. A’le’Innin motellihuoneissa ei näy edes televisio, mutta illan ratoksi saa baarin takahuoneesta lainata 1980-luvun elokuvia. Videolla. Top Gun on kulunut puhki. Rakeisessa putkitelevisiossa nykivä Tom Cruise opettaa toisaalta arvostamaan Rachelin hiljaista kauneutta. Yö on täysin hiljainen ja aavikon taivas täynnä valoja, kun hävittäjät leikkivät hippaa tähdenlentojen kanssa. Aikoinaan kokemuksensa olisi saanut jakaa ajamalla tästä 30 kilometriä etelään, kuuluisalle Black Mailboxille. Se oli paikallisen karjankasvattajan postilaatikko, joka sijaitsi Rachelista etelään yhden Area 51:een johtavan tien varressa. Sinne ufoväki kokoontui joskus katselemaan valoja taivaalla ja ihmiset jättivät postilaatikkoon kortteja tukikohdan humanoideille toimitettavaksi. Valaistuneet yksilöt kuitenkin varastivat sieltä omistajan postia ja ammuskelivat laatikon kännissä täyteen reikiä. Lopulta viime vuoden tammikuussa joku varasti koko postilaatikon. Vielä kauempana on lentokonehalli, jonka edessä tönöttää järjettomän kokoinen peltinen humanoidi. Hallissa toimi aikoinaan ufokrääsäkauppa, joka kuitenkin suljettiin jo 15 vuotta sitten. Ykkösnähtävyys on kuitenkin yhä täällä. Se on varmasti maailman valokuvatuin verkkoaita. Area 51:n lähin sisäänkäynti on Rachelista kymmenisen kilometriä hiekkatietä pitkin. Tie päättyy vartiokoppiin ja valvontakameroihin. Ihmiset ajavat tänne vain ottaakseen itsestään selfieitä kylttien edessä, joissa lukee, että valokuvaus on kielletty. Mitään suurempaa tietoutta ei ihminen tämän portin edessä saavuta. Groom Laken tukikohta on kymmenien kilometrien päässä tästä, kaukana vuorten takana. Erämaa on täynnä liiketunnistimia, joten aavikon läpikään ei kannata yrittää koukata. Ufoteorioitaan pääsisi silloin hyvin pian selittämään aseistetuille turvamiehille ja poistuisi paikalta vähintään 600 dollaria köyhempänä. Paluumatkalla takaisin Racheliin vastaan ajaa Kaliforniasta vuokrattu avo-Chevy. Ranskalainen turisti pysäyttää auton ja ottaa iPhonella kuvia kuivuneesta lehmästä, matkan suurimmasta nähtävyydestä. Iho eliön turvasta on kuoriutunut pois niin siististi, että se näyttää suorastaan laseraseella leikatulta. Ehkä se on joutunut jonkinlaisen galaksienvälisen intohimorikoksen uhriksi. EI OLE MITÄ ÄN SYYTÄ, että Racheliin tulisi enää koskaan sellaista kansanryntäystä kuin vuonna 1996, jolloin Independence Day -elokuva ilmestyi. Se kertoo muukalaisten hyökkäyksestä maahan, ja valloittajille pannaan kampoihin Area 51:stä löytyvällä ufolla. Bob Lazarin ufojutut oli kuultu Hollywoodissakin, ja ne tarjoiltiin nyt sliipatussa paketissa koko maailmalle. Nevadan osavaltio haistoi hyvän brändin ja nimesi Rachelin ohi kulkevan valtatie 375:n virallisesti Extraterrestrial Highwayksi. Elokuvayhtiö 20th Century Fox taas lahjoitti suurin juhlallisuuksin ufokuppilalle ID 4 -muistomerkin, ”aikakapselin”, joka avattaisiin vuonna 2050. Se kuljettaa yhä viestiään tulevaisuuteen Little A’Le’Innin ulko-oven vieressä. ”Hyvä luoja, silloin oli kiireistä. Asiakkaita oli jonossa tuonne entiselle huoltoasemalle asti”, baarinpitäjä Connie West sanoo. Aivan jokaisen oli saatava alienburgerinsa ja kuultava hurjimmat spekulaatiot tukikohdasta. Enää ei ole kiirettä. Little A’le’Inn tuottaa vielä Patille ja Connielle elannon, mutta muita yrityksiä Rachelissa ei oikeastaan ole. Huoltoasema ja sen vieressä toiminut pieni elintarvikekauppa ajautuivat konkurssiin kymmenen vuotta sitten. Kalifornialaiset uusnatsit ostivat huoltoaseman myöhemmin omiin tarpeisiinsa, mutta epäonnistuivat ympäristömääräyksissä ja paikka pysyi kiinni. Nyt lähin bensa-asema on etelän suuntaan Ash Springsissä 70 kilometrin päässä tai pohjoiseen päin 176 kilometrin päässä Tonopahissa. Connien lapsilla on 83 kilometrin koulumatka Alamon kylään. Rachelissä asui parhaimmillaan parisataa, nykyään noin 50 ihmistä. ”Mutta myös kaksi koiraa”, Pat täsmentää. Osa Rachelin väestä on töissä tukikohdassa, ja osa työskentelee läheisellä farmilla. Siksi täällä ylipäänsä on vielä ihmisiä. EDES SE MIES, joka tuntee parhaiten, miten Area 51:n myytti nousi ja kuihtui, ei ole enää Rachelissa, vaan Taiwanissa. Glenn Campbell, 56, menetti uskonsa jo kauan sitten ja ryhtyi reissaamaan ympäri maailmaa. 1990-luvun kultaisina ufovuosina Campbell kuitenkin pomppi sotilastukikohdan läheisillä kukkuloilla uhmaamassa esivaltaa camovaatteet päällä ja kalapuikkoviikset tanassa. Campbell halusi selvittää totuuden Bob Lazarin ufoista ja oli aivan keskeisenä hahmona nostamassa tukikohtaa siihen julkisuuteen, 30 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti
jonka Independence Day huipensi. Campbell muutti Racheliin 1993, risti resuisen trailerinsa ”Area 51 Research Centeriksi” ja osoitti alueella hortoileville toimittajille, mistä kannattaisi kirjoittaa. Isot mediat New York Timesia ja Popular Sciencea myöten tulivat tekemään juttua huippusalaisesta tukikohdasta ja sen liepeillä retkeilevistä totuudenetsijöistä. Televisio täyttyi ufosarjoista ja Campbellia haastateltiin liki jokaiseen. ”Ennen kuin tulin Racheliin, televisiossa oli vielä ihan järkeviä ohjelmia. Kun lähdin pois, sieltä tuli pelkkää paskaa”, Campbell kertoo Skypessä. Campbell toivoi teininä 1970-luvun Massachusettsissa, että ufot lentäisivät pelastamaan hänet. Campbell kävi kolmea collegea mutta ei valmistunut yhdestäkään. Hän opetti itsensä ohjelmoimaan, sai hyväpalkkaisen työn itärannikolta ja unohti ufot hetkeksi. 1990-luvun taitteessa hän kuitenkin tajusi, että aavikolla voisi sittenkin olla hauskempaa. ”Siihen aikaan alan lehdissä Area 51:stä alettiin puhua paikkana, jossa ufoja voi nähdä säännöllisesti” Campbell myi itsensä ulos startup-firmasta ja lensi Nevadaan vuonna 1992. Ja toden totta, taivaalla oli outoja valoja. ”Black Mailboxin lähistöllä taivaalla leijui kaksi oranssia valopalloa, juuri siellä missä Bob Lazar oli väittänytkin ufoja testattavan. Ne olivat yhtä kirkkaita kuin täysikuu ja huokuivat selvästi plasmaa, koska muukalaisteknologia vääristää aika-avaruutta ympärillään niin, että syntyy plasmaa”, Campbell kuvaa. Campbell palasi seuraavana yönä ja näki taas samat valopallot. Ne valaisivat yläpuolellaan olevat pilvet, mutta jokin ei nyt täsmännyt. Palloista nousi mustaa savua. ”Bob Lazarin mukaan ufot toimivat puhtaalla polttoaineella, alkuaine 115:llä. Mutta kävivätkö nämä sitten dieselillä? Mietin asiaa pitkään ja keksin parhaaksi selitykseksi sen, että valot olivat kuitenkin vain jonkinlaisia ilmavoimien käyttämiä magnesiumsoihtuja, jotka leijuivat taivaalla laskuvarjojen varassa” Yhtä kaikki, Campbell oli myyty. Hän selvittäisi tämän mysteerin. A LUKSI C A MPBELL teki yhteistyötä Little A’Le’Innin kanssa, mutta joutui omistajan kanssa kahnauksiin. ”Joe Travis oli vainoharhainen asehullu. Hän oli vakuuttunut, että aion jotenkin vahingoittaa häntä ja hänen bisneksiään, ja ajoi minut pois”. Oli muutettava toiselle puolelle Rachelia. Kilometrin päähän. ”Ihmiset kävivät A’le’Innissä kuuntelemassa kaikki hurjimmat ufojutut, ja tulivat sitten minun mökkiini kuulemaan toisen puolen asiasta”. Campbell halusi uskoa ufoihin, mutta niistä ei oikein löytynyt todisteita. Häntä myös kismittivät huijarit, jotka rahastivat lentävillä lautasilla. Eräs kalifornialainen mies esimerkiksi laskutti turisteilta sata dollaria, jotta nämä pääsisivät näkemään ”ufoja”. Tosiasiassa ihmiset katsoivat Area 51:een laskeutuvien matkustajakoneiden valoja. Oli kuitenkin vielä yksi houkutteleva teoria: 1990-luvun alussa uskottiin, että tukikohdassa kehitettäisiin uutta vakoilukonetta, koodinimeltään AURORA . Se olisi ollut kolmionmuotoinen yliäänikone, ja sen testaus olisi selittänyt monta outoa valoilmiötä. AURORA sta tuli sekä ufoharrastajien että lentokoneväen Graalin malja. Tukikohtaa saattoi tuolloin vielä kiikaroida läheisiltä kukkuloilta, ja siellä Campbell tutustui ilmailuharrastajiin, jotka halusivat nähdä salaisen koneen – tai ne Lazarin ufot. Osa uskoi ufoihin, osa ei. Keski-ikäisiä miehiä yhdisti seikkailu. Pian polkaistiin kasaan epävirallinen totuudenetsijöiden ryhmä, joka kutsui itseään nimellä Dreamland Interceptors, yhden Area 51:n lempinimen mukaan. Seikkailijoille keksittiin myös vinkeät aliakset. Ryhmässä oli muun muassa ”Spy One”, ”The Good Merlin”, ”Agent X” ja niin edelleen. ”Ajatolla”, Mike Dornheim, oli Aviation Weekin toimittaja Los Angelesista ja ryhmän kovin skeptikko. Ilmailutoimittaja Jim Goodall oli ”Agent Orange”, ja hänen supervoimansa oli erittäin vuolas piereskely. Porukan johtaja Campbell oli ”Psychospy”. ”Oli hauskaa kiipeillä vuorilla ja jahdata johtolankoja. Meillä oli maailman paras tekosyy retkeillä aavikolla”, Campbell sanoo. Campbell kirjoitti ryhmän seikkailuista viikottaista Desert Rat -uutiskirjettä, jota hän levitti sähköpostilla ja uutisryhmissä kymmenille tuhansille ihmisille. Campbellin ensimmäisillä verkkosivuilla oli 60 000 kävijää päivässä. ”Nykyään en saisi sellaista lukijamäärää mitenkään. Olimme siellä juuri oikeaan aikaan historiassa. Kun internet kasvoi, tuhruiset ufokuvat ja huhut eivät kiinnostaneet enää ketään”, Campbell sanoo. Vaikka Lazarin ufoja tai mystistä AURORA a ei koskaan näkynyt, touhu ei ollut pelkkää larppausta. Julkisuuteen alkoi tihkua tietoa, että tukikohdan entisiä työntekijöitä on sairastunut vakavasti kemikaaleista, joita he ovat töissään käsitelleet. Area 51:ssä oli luultavasti syyllistytty vakaviin ympäristöja terveysrikoksiin, mutta kuka sen todistaisi, kun ilmavoimien mukaan koko tukikohtaa ei ole olemassa? Campbell halusi saada asiat päivänvaloon. ”En ole mikään Julian Assange. Hallituksella saa olla salaisuuksia, mutta hallitus on oletusarvoisesti melko epäpätevä toimissaan, ja alkaa lepsuilla ilman mitään valvontaa”. Sekin yritys jäi puolitiehen. Bill Clinton määräsi 1995, että ympäristöviraston tarkastustiedot aavikkotukikohdasta eivät ole julkisia, ja jokainen presidentti on uusinut käskyn sen jälkeen. Samalla ilmavoimat kyllästyi teleobjektiivien kanssa kukkuloilla pomppineeseen ufoväkeen ja otti haltuunsa kaikki mahdolliset mäennyppylät, josta oli edes teoreettinen näköyhteys tukikohtaan. Siksi nykyään ei pääse enää porttia lähemmäs. Campbell kyllästyi taistelemaan tuulimyllyjä vastaan ja pakkasi tavaransa jo 1996. ”Minulle on nyt yhdentekevää, onko ufoja vai ei. En halua käyttää loppuelämääni niiden jahtaamiseen”. A R E A 51 on kuin äärimmäinen Rorschachin musteläikkä keskellä aavikkoa. Jos tarpeeksi haluaa uskoa, vain mielikuvitus on rajana. Kauan sen jälkeen kun Campbell oli jättänyt leikin kesken, vuonna 2002, Alan sai nähdä taivaalla sen, mitä oli aina halunnutkin. ”Olimme ystäväni kanssa kuvaamassa tähdenlentoja Area 51:n liepeillä, koska siellä taivas on pimein. Aamuyöllä alkoi olla pilvistä joten pakkasimme kamat autoon ja olimme palaamassa takaisin, kun näin valoja silmäkulmassani. Ajattelin tietysti ensin, että se on pommikone, joka heittää soihtuja. Sitten katsoin tarkemmin ja taisin sanoa kolme sanaa: jumalauta, mitä helvettiä?” Alan sanoo. 26 kilometrin päässä vuorten yllä leijui kolme valtavaa, kirkkaanoranssia valoa, jotka liikkuivat hiljaa yhdessä. Valokolmio hohti pilvien sisällä. ”Olen ollut yli 20 vuotta ufotutkijana. En pane juuri painoarvoa pelkille valoille taivaalla, mutta nämä olivat valtavia. Laskimme myöhemmin ystäväni kanssa, että jokaisen yksittäisen valon on täytynyt olla lentotukialuksen kokoinen. En ole ikinä nähnyt mitään sellaista. Tuijotimme niitä suu auki 45 sekuntia, kunnes ne hävisivät vuorten taakse”. Kuvia ei tietenkään ole. Kamerat oli jo pakattu autoon. Alan esittelee kuitenkin havainnostaan tekemäänsä photoshoppia. Hänellä on teoria. ”Sinä yönä oli poikkeuksellisen voimakas Leonidien meteorisuihku, suorastaan meteorimyrsky. Sitä me kuvasimmekin. Jos oletetaan, että ne valot taivaalla olivat jonkinlainen emoalus, niin niillä tietysti olisi erittäin kehittynyttä häiveteknologiaa. Mutta meteorimyrsky sinä yönä oli niin voimakas, että ehkä se joutui ongelmiin yläilmakehässä, joutui sukeltamaan alaspäin ja näyttäytymään”, Alan sanoo. ”En käsitä, missä sellainen alus olisi voitu rakentaa.” Ehkä valot olivat vain samat, jotka Campbell selitti pois jo 1990-luvulla. Mutta sillä ei ole mitään väliä. Alanin ei tarvitse uskoa. Hän tietää. • ylioppilaslehti 31 3 / 2 1 6
SILVANA IMAM KOK EILEE, KUINK A PAL JON JOK AISEEN SUUNTA AN VOI RIK KOA R A JO JA . Tottelematon
T E K S TI V E E R A V O U TIL A IN E N K U VAT C A SI A B R O M B E RG li joulukuinen aamu, Silvana Imamilla uusi nahkatakki ja takille täydellinen tarkoitus. Imam nousi sängystä, levitti takin eteensä ja piirsi sen selkämykseen valkoisella maalilla kaksi valtavaa kirjainta. SD . Sverigedemokraterna. Sitten hän spreijasi kirjainten yli suuren punaisen viivan, astui ulos ovesta ja kantoi uuden takkinsa hellästi käsivarsillaan, jotta selkämyksen punavalkoinen maali ehtisi varmasti kuivua. Kuluneen vuoden aikana eteläisessä Tukholmassa Kärrtorpissa natsit olivat ahdistelleet ihmisiä kaduilla ja tuhrineet paikallisen lukion käytäviin hakaristejä. Nyt heitä vastaan oli koottu antirasistinen mielenosoitus. Alun perin Imamin ei pitänyt edes nousta tapahtumassa lavalle. Hän oli ollut räppikollektiivinsa Respect My Hustlen jäsen vasta muutaman viikon, mutta mielenosoituspäivänä Erik Lundin, eräs toinen kollektiivin jäsen, oli joutunut perumaan tulonsa. Niin RMH :n uusi vahvistus kutsuttiin mukaan esittämään säkeistö rasismia vastaan tehdyssä yhteiskappaleessa Tystas ner. Kärrtorpiin päästyään hän veti takin ylleen ja nousi lavalle. Ihmisiä oli 16 000. Se oli Ruotsin historian suurin antirasistinen mielenosoitus. KOLM E VUOTTA myöhemmin Silvana Imam, 29, ilmestyy ulkoa Tukholman Södermalmilla sijaitsevan levy-yhtiönsä eteiseen. Hän on juuri antanut keväisessä auringonpaisteessa televisioryhmälle päivän kuudennen haastattelunsa. Tämä on seitsemäs. Imamin pitkien hiusten joukossa on lettejä ja yllä punainen verkkatakki aivan kuin kuukautta aiemmin, kun hän nousi konserttitalo Cirkuksen lavalle noutamaan Ruotsin Grammisgaalan vuoden artistin palkinnon. Imam puhuu hiljaisella äänellä puhelimeen ja kävelee ikkunan edessä edestakaisin, kuin kaivaten takaisin lasin takana loistavaan valoon. Sitten hän istuutuu ja katsoo minua lasermaisen läpitunkevalla tavalla. Seuraavana päivänä Imam julkaisee ensimmäisen studioalbuminsa. Sen nimi on Naturkraft, luonnonvoima, ja se kertoo vähän kaikesta. Jännittääkö? ”Ei”, hän sanoo. Promokuvat, kuten Imamin ruotsalaistoimittajille antamat lukuisat syvähaastattelut, ovat antaneet ymmärtää, että edessä olisi levy, joka näyttäisi hänen pehmeämmän puolensa. ”Olen odottanut tätä hetkeä koko elämäni — kaksikymmentäyhdeksän vuotta”, Imam jatkaa toisaalta profetiamaisesti tai kenties niin, kuin hän on sanonut jo kymmeniä kertoja viime viikkoina. Huomenna kaikki saavat nimittäin kuulla kertomuksen siitä, kuinka Imamista tuli se, joka hän tänään on. Ja kun Imamilla on sanottavaa, ihmiset kuuntelevat, sillä Imam tekee paitsi räppiä, myös identiteettipolitiikkaa. Sen siteeraaminen on teko jo sinänsä. Mielenosoitusvuonna 2013 Imam nousi räppipiireihin debyyttilevyllään Rekviem. Levyllä Blomstertid-nimisen kappaleen kertosäkeessä soi sama Suvivirren sävel kuin jokavuotisissa kevätkirkoissa. Sen päällä sylkee Silvana Imamin ääni. Damaskus över husen i tusen och en natt / Hör gatans rus, rösterna som sprack / Men frukta ingenting mitt folk / Ribban är satt / Framtiden är ljus, 500 watt. Viesti on jokaiselle: Ei tarvitse pelätä, tulevaisuus on valoa täynnä. ”Täytin tyhjän tilan Ruotsissa”, hän kuvailee nyt. ”Yhdistin hyvät biitit merkityksellisiin sanoituksiin. Enkä voi tehdä väärin, koska kaikki tulee sataprosenttisesti suoraan sydämestäni.” Eikä Imam täyttänyt vain musiikillista tilaa, vaan enemmän: liettualaisen äidin ja syyrialaisen isän tytär, joka kirjoittaa pelottomasti epätasa-arvosta, feminismistä ja rakkaudesta naiseen oli jotakin, johon saattoi samaistua myös moni sellainen kuuntelija, jonka äänellä kukaan ei puhu. Jag är power pussy bitch, allt jag gör är viktigt. TA KKI, T WIITTI JA RIIMI ovat lopulta aika pieniä asioita, mutta niiden merkitys kasvoi suuremmaksi kuin kukaan olisi uskonut. Kärrtorp oli ensimmäinen kerta, kun Imam seisoi niin suuren yleisön edessä. Kollektiivin yhteiskappaleen aikana hän räppäsi riiminsä säästelemättömällä tavalla, josta tulisi myöhemmin kuuluisa osa hänen jokaista esiintymistään: Dom som skiter i blatten, vill ha svinen vid makten. Så gå och slipa kniven och skicka grisen till slakten. Ruotsidemokraattisiat teuraalle. ”Ymmärrätkö, että ihmiset voivat pahastua tällaisista sanoituksista”, Expressenin toimittaja tiedusteli Imamilta kansanjuhlasta kertoneessa uutisessa. ”Se on metafora”, Imam vastasi Expressenille. ”Siinä ei käsitellä kenenkään tappamista oikeasti. Se merkitsee yksinkertaisesti ennakkoluulojen tappamista. Ja Jimmie Åkessonin ennakkoluulot ovat ällöttäviä.” Esityksensä jälkeen Imam otti kuvan itsestään ja silmänkantamattomiin jatkuvasta ihmismassasta. Murskataan SD, hän kirjoitti kuvan alle ja twiittasi sen. ”Kuvittele, että olisit poliitikko ja että retwiittaisit yksittäisen henkilön?” Imam kysyy minulta nyt. Juuri niin ruotsidemokraattien Jimmie Åkesson kuitenkin teki. ”Hän tiesi, mitä siitä seuraisi ja halusi pelotella minua.” Yhteiskunta vastasi Imamin viestiin, kuten ajan henki vaatii. Toiset uhkailivat ja julkistivat hänen yhteystietonsa rasistisivustoilla. Toiset julistivat internetin täyteen #JagÄrSilvanaa, tekivät hänestä sankarin ja laskivat hänen harteilleen sen mukana tulevan vapauden ja vastuun. Joka tapauksessa sen päivän jälkeen kaikilla oli hänelle jokin leima. IM A M CO B AIN / Jag är din cocaine / Din tjej älskar mig. När du ser mig . se dig -ep:llä Imam räppää siitä, ettei kukaan synny vaaleanpunaiseksi, vaaleansiniseksi tai matkusta lomalle joulukuiseen Ruotsiin ohikulkijoiden likaisten vaihtorahojen perässä. Ep:tä hän kirjoitti joulukuussa 2013, mielenosoitusten aikaan. Se viittaa Koraaniin, Raamattuun ja Judith Butleriin. ”Kirjoitin sen täydestä sydämestäni, rehellisessä ja turhautuneessa tilassa.” Kärrtorp ei kuitenkaan ollut läheskään ensimmäinen kerta, kun Imam osoitti olevansa sydämeltään vallankumouksellinen. Lukioaikoina Imam levitti parhaan ystävänsä ylioppilaslehti 33 3 / 2 1 6
kanssa koulun käytäville sata A3-monistetta ikonisesta kuvasta, jossa 38-vuotias ohikulkija Danuta Danielsson lyö käsilaukullaan marssivaa skinheadia päähän vuonna 1985. Imamin tullessa palkituksi Årets Homona 2015 gaalan juontaja aloitti kirjekuoren avattuaan arvuuttelunsa: ”Hän on kapinallinen…” Sen jälkeen hän paljasti räpin Liberacen voiton. ”Tack Gud jag är homo!” Imam nousi lavalle itseään siteeraten ja huusi mikrofoniin niin kovaa kuin pystyi: ”Yksi taistelu yhdistää meidät kaikki — JA SE ON TAISTELU RASISTEJA VASTAAN! ” Suorasukainen poliittisuus on se, mistä hänet on tähän asti tunnettu. Imam on nopeasti kerännyt kaikki vasemmalle kallistuvat ja antirasistiset aktivistietiketit takkinsa selkämykseen. Ne ovat kuitenkin tehneet siitä ajoittain raskaan kantaa. ”En välitä siitä, miksi ihmiset kutsuvat minua – kutsukaa minua ihan miksi tahansa. On parempi, että on mielipiteitä kuin olla sval. Ne, jotka eivät ole antirasisteja ovat hulluja”, hän sanoo. ”Jos minua kutsutaan aktivistiksi siksi, että olen antirasisti, mitä te muut sitten olette?” Hyvä kysymys. ”En ole jättämässä mitään taakseni. Olen edelleen kaikkea sitä. Minulta kysytään usein, enkö halua enää olla se, joka olin, mutta haluan näyttää ihmisille uusia puolia itsestäni.” Naturkraft-levy sisältääkin siskon vauvalle omistetun kappaleen, ja toisen erilaisista arkisista tilanteista, joissa parisuhteessa elävä ihminen näkee puolisonsa (puhelimessa, laittautumassa, surullisena, iloisena, hulluna). Ihan tavallisista asioista siis. Mutta ne vasta provosoivia ovatkin. ”Emma Goldmankin sanoi, että jos en voi tanssia, se ei ole minun vallankumoukseni. En aio tehdä albumia, joka on neljätoista kappaletta politiikkaa.” Sitten hän kumartuu hieman eteenpäin ja katsoo jälleen pistävän intensiivisesti. ”I will make it OK . I will.” SILVA N A IM A M on aina tehnyt niin. Pärjännyt. Kirjoittanut omat sääntönsä. Valinnut itse. Pienenä hän ei kuitenkaan halunnut olla statement — ruotsia, liettuaa, arabiaa ja tsekkiä puhuva alakoululainen. Hän oli Erik. Erik, ihan tavallinen lyhyttukkainen, vaalea ja sinisilmäinen ruotsalainen poika. ”Sukupuolirooleja oli vain kaksi, en halunnut olla tyttö, vaikken erityisemmin poikakaan. Valitsin Erikin, koska se oli kaikista laimein ja ruotsalaisin nimi, jonka keksin.” Eräänä päivänä, kun seitsemänvuotias Erik katseli The Fugeesin Ready or Not -musiikkivideota Jakobsbergin lähiössä Tukholman luoteispuolella, hän koki tärkeän oivalluksen: solidaarisuus on coolia. ”This is unity!” Imam hyppää tuolillaan ja imitoi ekaluokkalaista itseään. ”Politiikka oli minussa jo silloin, mutta en ollut osannut samaistua siihen, mitä vanhempani puhuivat, koska he puhuivat aikuisten kieltä.” Silvana Imamin vanhemmat, liettualainen kielitieteilijä-äiti ja syyrialainen toimittajalakimies-isä, rakastuivat moskovalaisessa metrossa. Perhe asui Imamin elämän ensimmäiset vuodet Prahassa, jossa isä työskenteli eräässä lehdessä. Sen mentyä konkurssiin he muuttivat Ruotsiin. Äiti, isä, neljävuotias Silvana ja isosisko Suzana, saapuivat ensin Kiirunan vastaanottokeskukseen. Sitten he löysivät kodin Jakobsbergistä. Uuden albumin Hon Va -kappaleessa Imam kertoo elämästään ne vaiheet, jotka merkitsevät. Sju år blev retad för sitt korta hår. ”Ihmiset sanoivat, että nimeni kuulostaa oudolta, joten ajattelin, että Erik olisi sopiva. Tosin nyt kun ajattelen sitä, toivoisin, ettei lasten enää tarvitsisi keksiä sellaisia.” Rakkaus hiphopiin säilyi, vaikka Erikin hiukset kasvoivat hänen muuttuessaan pikkuhiljaa takaisin Silvanaksi. Naturkraft on enemmän kuin henkilökohtainen albumi. Se alkaa äidin liettuankielisellä puheella ja sisältää isän lausumaa arabiankielistä runoutta. Shhh-kappaleessa laulaa Beatrice Eli, Imamin tyttöystävä — Ruotsissa viime vuosien aikana yhtä lailla nopeasti kuuluisuuteen noussut popmuusikko. Yhdessä he ovat julkkispari, Elimam, jota seuraa oma faniklubinsakin. Se, minkä Imamin aiempi musiikki sanoi yhteiskunnallisin termein — allt är en konstruktion / jag står över jantelagen — on nyt omaelämäkertaa. Imam on nimittäin aina pitänyt tärkeänä sitä, että saa itse päättää, kuka milloinkin on. Kun hän yhdeksäntoistavuotiaana muutti New Yorkiin osallistuakseen kielikurssille, alkuperäinen ajatus englannin opiskelemisesta ei tuntunut sittenkään hyvältä idealta. ”Antakaa rahani takaisin”, hän kertoo väitelleensä koulun henkilökunnan kanssa. Voitettuaan Imamille jäi aikaa pyöriskellä kaupungilla, ja eräänä iltana eräs mies kysyi, että kiinnostaisiko häntä tehdä mallintöitä. Silloin Imam omaksui uuden roolinsa ruotsalaisena mallina, joka pitää hauskaa klubeilla. ”Olin illallisella Jay Z:n ja Mariah Careyn kanssa. Tai siis en yksin, meitä oli siellä kymmenisen tyttöä.” Iltoja varten hänelle osteltiin uusia kenkiä ja mekkoja. ”Rakastin sitä. Identiteetti on minulle joustava käsite, halusin olla hetken aikaa joku, joka en ole. I owned the situation.” Hän ei koskaan kertonut New Yorkin illallisilla mitään itsestään. Toisin kuin nyt. Tjugofyra år när dom bombade hennes hemland. Kuulijasta tuntuu levyn jälkeen siltä, kuin hän tuntisi Imamin ja hänen perheensä. ”Meillä oli asunto Syyriassa, Homsissa. Siellä, missä vallankumous alkoi.” Nyt Silvana Imam on kuitenkin täällä, Respect My Hustlen toimistossa Södermalmilla. Tutkiskelemassa samppanjapullon etikettiä onnellisen näköisenä Naturkraftin julkaisemisen jälkeisenä maanantaina. Dom säljer böcker om lycka / men glömmer till lördag / säger vi är normala / men ja svär vi är störda Levyä on viikonlopun aikana ilmestyneissä levyarvosteluissa kuvailtu sen sukupolven ääneksi, jossa erilaisista taustoista tulevat ihmiset etsivät paikkaansa maailmassa. ”Idea oli kertoa tarinani”, Imam sanoo. Muut tekevät kevätsiivousta hänen ympärillään. ”Tietysti siinä on paljon tasoja… muuttamiseni Ruotsiin, elämäni maahanmuuttajana. Mutta se kertoo myös siitä, että pystyn nyt maksamaan vuokrani musiikillani, I can pay my rent motherfuckers, I can buy chains motherfuckers!” Sitten hän rauhoittuu ja kuulostaa jälleen enemmän siltä psykologian opiskelijalta, joka ennen todella olikin. ”Mikä tietysti kumpuaa sellaisesta lähtökohdasta, jossa aiemmin ei ole voinut ostaa koruja ja kenkiä samalla tavalla. Se on osa sitä tarinaa.” Naturkraft ei ole sitä politiikkaa kuin mielenosoitukset, Danuta Danielssonin kuvat tai sellaiset riimit kuin ”2 % av alla barn som föds i år kommer vara omöjliga att identifiera som X eller Y”. Silti. On vaikea kuvitella monta poliittisesti yhtä painavaa asiaa kuin Silvana Imamin elämäntarina Silvana Imamin kertomana. Tuntuisihan luonnonvastaiselta yrittää kategorisoida etiketein ihmistä, joka kertoo itsestään niin paljon kuin hän. TOISIN oli vielä vähän aikaa sitten, Imamista kun on jatkuvasti ollut tapana kertoa samat asiat. ”Hänen nimensä on Silvana Imam, hän on ylioppilaslehti 35 3 / 2 1 6
vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen ja hänellä on juuria Syyriassa ja Liettuassa”, Kingsize-lehti aloitti artikkelin Rekviemin julkaisun jälkeen. ”Kaikkein suurinta huomiota on kerännyt tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia ajava Silvana Imam, joka räppää samassa säkeessä sujuvasti lesboudesta, feminismistä ja islamista. ”’Queer feminist rapperiksi’ nimetty Silvana Imam esiintyy konserteissaan kommandopipo päässään ja nyrkki ilmaan kohotettuna”, kertoi Kuudennen linjan loppuunmyydyn Helsinginkeikan tiedote. ”Queer feminist rapper” on peräisin Vicen otsikosta. ”Kirjoitan lauluja elämästäni ja koska kirjoitan lesbomaahanmuuttajanaisen näkökulmasta, se leimataan ’poliittiseksi’”, Imam kommentoi sen haastattelussa. Kaikesta tästä syntyi Knark. Eräänlaisena vastareaktiona. Se on ensimmäinen kappale, jossa 176 senttimetriä pussy riotia kirjoitti vain seksistä ja huumeista. Jatkoilla edes Simone de Beauvoir -soldat ei keskustele butlerilaisesta teoriasta. ”Kaikki kunnioittavat miespuolisia artisteja, jotka käyttävät huumeita ja panevat”, Imam toteaa. ”Ongelmallista kategorisoinnista tekee se, että miehet eivät tule kategorisoiduiksi. Miesten ei tarvitse olla miespuolisia räppäreitä tai heteroseksuaalisia räppäreitä.” Sillä välin Imam on saanut olla feministi-aktivisti-antirasisti-arabi-liettualais-ruotsalaislesboräppäri. Turhan usein ilman räppäriäkin. ”Samalla minun pitää kantaa kaikki tämä”, hän jatkaa elehtien käsillään kuin ilma painaisi yhtäkkiä kymmeniä kiloja. ”Jonka teenkin, se on ihan lungt, kutsukaa minua vain siksi, mutta ei ole oikeudenmukaista, ettei miesten tarvitse puolustaa asioita samalla tavalla. Kaikki kunnioittavat heitä joka tapauksessa.” Imamin sanomisia on todella tavattu tulkita varsin fundamentaalisella tavalla ja sen huomattuaan hän on antanut sille vain lisää polttoainetta. Dagens Nyheterissä hän kertoi lempikirjansa olevan Ayn Randin The Fountainhead. Kirja, joka on syntynyt vuonna 1943 sellaisen henkilön kynästä, joka käy vasemmistopiireille pähkähulluoikeiston arkkityypiksi. ”Ihmiset twiittasivat, että ’apua, hän ei ole enää vasemmalla, en kuuntele enää hänen musiikkiaan’.” Go fuck yourself, hän kertoo ajatelleensa. ”Jos ihmiset eivät pysty näkemään, että olen monimutkainen ihminen, jolla on erilaisia puolia, ja ymmärtämään, mitä tarkoitan näillä sanoituksilla, niin sitten he ovat vain hyvin kirjaimellisia”, Imam sanoo yllättävän kiihtyneenä siihen nähden, että puhuu siitä, kuinka ei välitä muiden mielipiteistä ollenkaan. Ja muuttuu jälleen mietteliääksi. ”Se on ihmisissä niin omituista. Että heidän on muodostettava mielipide asioista tietämättä koko tarinaa taustalla.” Niin. Aivan kuin Imam ei enää muka voisi koskaan vain lukea kirjaa tai käydä juhlimassa yksinkertaisesti siksi, että se on kivaa. ”Haluan näyttää, että minussa on monia erilaisia puolia. Aion näyttää uuden Ruotsin, jossa ihmisen ei tarvitse olla libertaari pitääkseen tästä kirjasta.” Kenties Imam oikeasti nautti Randin kirjasta, kenties hän vain koetteli rajojaan. Varmaa on vain se, että niin nopeasti niin kuuluisaksi muuttuneesta ihmisestä kuin Silvana Imam syntyy väistämättä julkisuudessa jonkinlainen mielikuva. ”Ja sitten se pyrkii omistamaan sinut”, hän sanoo. ”But it will never own me. I will never be owned by anyone.” Leimat voivat olla kahle, koska ne synnyttävät odotuksia, eikä Imam ole tottunut käyttäytymään millään tietyllä tavalla kenenkään toivomuksesta. ”Monet taiteilijat pyrkivät miellyttämään ihmisiä. En ole koskaan ollut sellainen.” KUIN K A FEMINISTIN sitten kuuluisi käyttäytyä? Vielä kun joku tietäisi. Kun feminismistä on tullut viime vuosina popkulttuurin valtavirtaa, on tietenkin seurannut myös keskustelua, jossa väitellään siitä, kuka on oikeassa ja kuka ei. ”Olen paha feministi, koska en ole koskaan halunnut tulla asetetuksi Feministin Jalustalle”, kirjoittaa Roxane Gay esseekokoelmassaan Bad Feminist. ”Ihmisten, jotka asetetaan jalustalle, odotetaan poseeraavan, täydellisesti. Sitten heidät tönäistään alas kun he mokaavat. Minä mokaan säännöllisin väliajoin.” ”Onko sinulla vagina?” Caitlin Moran puolestaan tiedustelee bestsellerissään Naisena olemisen taito. ”Haluatko olla itse vastuussa siitä? Onneksi olkoon, olet feministi!” Emma Watson laajensi käsitettä entisestään lanseeratessaan #HeForShe -kampanjan YK :n päämajassa: ”Miehet, haluaisin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja ojentaa teille kutsun. Sukupuolten välinen tasa-arvo on myös teidän asianne.” Sitten on tietenkin Beyoncé, joka esitti Flawless-hittinsä vuoden 2014 MT V Video Music Awardseissa heijastaen jättimäiset FEMINIST -kirjaimet taaksensa screenille. Taustanauhalta kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie lausui kenties viime vuosien kuuluisimman feministimääritelmän: ”Ihminen, joka uskoo poliittiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen tasaarvoon sukupuolten välillä.” Mutta kun se ei kelpaa. Beyoncén show oli opportunistinen julkisuustempaus ja Watsonin tulokulma mieskeskeinen. Ja toki Watson on muutenkin aivan liian etuoikeutettu edustaakseen intersektionaalista feminismiä. Taitavatpa molemmilta puuttua sukupuolentutkimuksen opinnotkin. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Ehkä tutkija-taiteilija Saara Särmä tietää, koska hänellä jos kenellä on suhteellisuudentajua feminismikysymykseen liittyen. ”Kukaan ei pysty täydellisesti edustamaan mitään asiaa, vaikka kuinka me sitä heiltä haluaisimme”, hän pohtii puhelimessa Tampereelta, jossa työskentelee politiikan tutkijana. Särmän silmissä kamppailu siitä, kuka on hyvä feministi ja kuka ei, vaikuttaa melko ylimääräiseltä. ”Mielestäni se, että tehdään oikeansuuntaisia asioita, on tärkeää. Ei se, miksi kukin meistä itseään kutsuu. Sekin on vähän sellaista hukkaanheitettyä energiaa se toisten moralisointiin ja tappeluun käytetty aika.” Kiitos, Saara. ”Valtavirtafeminismi on aina mielletty niin valkoiseksi ja keskiluokkaiseksi, että hyvä vain jos Beyoncé ottaa omakseen sen termin. Tietysti on aina hyvä kysyä, että mitä sen feminismin nimissä sitten tehdään.” Kimmeltävien bikinien käyttäminen tai väärien kirjojen kehuminen eivät ole asioita, jotka Särmän rauhanomaisen analyysin valossa vielä riittäisivät tekemään kenestäkään täysin sielutonta. Ja jos ei muuta, niin Beyoncén julistus ainakin näkyi miljooniin amerikkalaiskoteihin. Vaikka Imam on ajoittain kokenut roolinsa feministi-aktivisti-antirasisti-arabi-liettualaisruotsalais-lesboräppärinä varsin painostavaksi, hän tiedostaa asemansa merkityksen. ”Haluan olla viimeinen naispuolinen artisti, jolta kysytään, minkälaista on olla nainen musiikki-alalla”, hän sanoo. ”Voin ottaa kysymykset nyt vastaan, jotta ne eivät olisi enää kiinnostavia tulevaisuudessa.” Här finns inget att förlora. Bär min ångest som en krona. Så jag gör som Jeanne d’Arc och går med blodet under skorna. ”Toivoisin, että olisin tiennyt pienenä jonkun itseni kaltaisen.” @SilvanaImam är så fkn viktig för mig för att jag som gay rasifierad e trött på att ba va politisk. Silvana, jag älskar dig, luki Twitterissä. Nyt jotkut ainakin tietävät. • ylioppilaslehti 37 3 / 2 1 6
KUN OLIN kahdeksanvuotias, vanhempani pyysivät minut ja veljeni olohuoneeseen, koska heillä oli ”vakavaa asiaa”. Pienen kiertelyn jälkeen he ilmoittivat eroavansa. Äiti muuttaisi seuraavalla viikolla pois kotoa. Tunsin suurta helpotusta. Olin nimittäin pelännyt, että vakava asia tarkoittaisi tiedustelua siitä, mihin kaikki suklaakeksit olivat kadonneet kaapista. Tiesin heti reaktioni vääräksi, sillä vanhemmat selvästi odottivat suruntai vihanpurkauksia. Myöhemmin koin noita asiaankuuluviakin tunteita, mutta ensireaktio ja siitä seurannut syyllisyys leimasivat eroasiaa pitkään. Nykyään samanlainen olo tulee yhä useammin. Aikuisena joutuu esittämään erilaisia tunnetiloja, kuten kiinnostusta, empaattisuutta tai iloisuutta melkein joka päivä. Jossain määrin se kuuluu jopa käytöstapoihin. Se on hyvä juttu. Mutta viime aikoina tämä kohtelias teeskentely ei ole enää riittänyt. Nyt kaikilta odotetaan aitoja, suuria tunteita. TÄSSÄ A JASSA ihmisen perustunteen pitäisi olla onnellisuus ja innostuneisuus. Ne alkavat olla hyvän fyysisen kunnon ja edustavan ulkonäön lisäksi perusvaatimuksia työelämässäkin. Ja miksipä ei: onnellisista ihmisistä saa enemmän irti, kuten Googlen entinen maajohtaja Petri Kokko muistutti pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa. Ajat ovat tosiaan muuttuneet siitä, kun autonvalmistaja Henry Fordin tehtaalla ei saanut osoittaa minkäänlaisia tunteita, puhua tai lauleskella. Silloin tunteet olivat työtä häiritsevä yksityisasia, eivät polttoainetta kansantaloudelle. Äärimmäisyyksiin tunteiden esittäminen menee televisiossa. Alkujaan esimerkiksi tosi-tv tarkoitti sitä, että kasa tavallisia jamppoja suljettiin T E R A P E U T I T J A L E H T I J U T U T O V AT O P E T T A N E E T M E I L L E , E T TÄ T U N T E E T E I V ÄT V O I K O S K A A N O L L A V Ä Ä R I Ä . E N TÄ J O S S E E I O L E K A A N T O T T A ? Ei t unnu miss ään V E N L A R O SSI E S S E E Y S T . T E R V . Y L I O P P I L A S L E H T I AIVA N A LUKSI haluamme kiittää Sinua blogistasi. Olemme saaneet siitä paljon, kohdanneet vajavaisuutemme, päässeet yli syyllisyyksistämme. Ymmärtäneet, että olemme kaikki ihmisiä omine puutteinemme ja että sinäkin, Maaret, olet. Koska olet antanut paljon omastasi, toivomme, että sinäkin saat. Siksi haluamme vuorostamme lähettää sinullekin Lujasti lempeä. Ohessa on kimaltavan violetti, moninopeusvärisevä Pearlescent Rabbit -hierontasauva. Sen lisäksi, että blogisi opettaa elämää sinänsä, sieltä voi löytää mitä parhaimpia neuvoja myös sauvan käyttöön, erityisesti niille pärjääville naisille, joiden rinnassa kuitenkin sykkii yksinäinen sydän. Tässä muutama: 1. Aikuinen on terve, kun se leikkii 2. Mikään ei ole nyt arvokkaampaa kuin aika 3. Uskalla olla vihaamatta omaa kehoasi 4. Herkkyys ei ole valuvika Kannattaa kuitenkin muistaa: 5. Seksissä on harvoin kyse pelkästä seksistä 6. Varo pikatyydytyksen houkuttelevaa ansaa 7. Mikä ei tapa, voi rikkoa rajusti Kevät on rakkauden ja kukkaan puhkeamisen aikaa, yksin ja yhdessä. Toivotamme mukavia tutkiskelun hetkiä! • YS TÄVÄ L LISIN T E R V EISIN YLIO PPIL A SL E H TI R a k as M a a r et k a llio, P A L S T A L L A L Ä H E T Ä M M E I H M I S I L L E P O S T I A . 38 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V A : H E L E N K O R P A K
BB-taloon. Sitten valitettiin, kun ne eivät tehneet muuta kuin istuivat sohvalla. Nykyään ohjelmat käsikirjoitetaan tarkasti niin, että saadaan varmasti kuvaa Vesa-Matti Loirista kyynelehtimässä. Tutkija Mikko Hautakangas on verrannut tosi-tv:ssä itkemistä miehen siemensyöksyyn pornossa. Kummankin ruumiinnesteen on tarkoitus todistaa katsojille, että tässä ei nyt teeskennellä. Ruudussa nähtyjen tunnereaktioiden aitous on kuitenkin hankalasti määriteltävä juttu. Erään osallistujan kertomuksen mukaan esimerkiksi TopChef-ohjelman amerikkalaisessa versiossa kilpailijat joutuivat odottamaan tuomariston päätöksiä useita tunteja yhdessä pienessä huoneessa. Alkoholia oli tarjolla, mutta kilpailijoita ei päästetty vessaan. Ei siis ihme, että tunteet välillä kuohahtelivat. Viime aikoina tunteet ovat olleet pinnalla myös politiikassa. Juha Sipilän piti olla insinöörimäinen asioidenhoitaja, mutta hän paljastuikin kiukuttelevaksi tunnejohtajaksi. Hän uhkailee hallituksen hajottamisella, jos neuvottelut eivät suju. Leikkauksista ilmoittaessaan Sipilä muistaa myös kertoa, että harkintavaiheessa hän on valvonut öitä, ahdistuneena. Myös opetusja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on muistanut useaan otteeseen kertoa, kuinka ikävältä ”tuntuu” tehdä koulutusleikkauksia. TUNTEISTA H A ETA A N vastauksia kysymyksiin, jotka tarvitsisivat ennemmin faktoja. Kuten: Ovatko maahanmuuttajat Suomelle uhka? Auttaako homeopatia syöpään? Onko vanhemmuus nykyajassa hukassa? Tuskinpa, ei, vaikea sanoa. Mutta jos jostakusta tuntuu siltä, niin ilmeisesti vähintä mitä voidaan tehdä, on järjestää aiheesta keskusteluilta telkkariin. Jos maata vaivaava turvattomuuden tunne ei sillä poistu, niin nou hätä: hallitus on koventamassa erilaisista rikoksista langetettavia rangaistuksia. Viis siitä, että esimerkiksi väkivaltarikoksia tehdään maassamme koko ajan vähemmän. Tunnepolitiikassa pelataan peloilla ja unelmilla, ei faktoilla. Tämä on huono asia, koska järkevät argumentit voi kumota, mutta tunteita ei, kuten kirjailija Tommi Melender muistuttaa uudessa esseekokoelmassaan Onnellisuudesta. Kun poliitikko puhkeaa itkuun, toimittajat lopettavat vaikeiden kysymysten tekemisen. Siitä kertoo myös se, mille annetaan tilaa ja huomiota. Sote on taloudellisesti Suomelle paljon isompi juttu kuin 30 000 turvapaikanhakijaa, mutta siitä on vaikeampi kirjoittaa jännittävää tarinaa. Koko julkisen keskustelun ydinkysymys on se, miltä jostakin yksilöstä jonakin hetkenä tuntuu. Itsestäni ei arjessa usein tunnu oikein miltään. Enimmäkseen tuntuu olevan tavallinen tiistai, kello on noin puoli viisi, ei ole erityisen hyvä tai huono sää, ei erityisen kivaa. Enkä taida olla ainut. Kun teen lehtijuttuja ja haastattelen ihmisiä, kysyn heiltä usein, että miltä jokin asia tuntuu. Ja arvatkaa mitä he yleensä sanovat? ”No ei juuri miltään.” Se on hieno, suhteellisuudentajuinen vastaus. Sen toistuvuus saa minut olemaan ylpeä suomalaisista: puhumme ainakin vielä vilpittömästi, ilman tarvetta koristella kokemuksia opitulla tunnepuheella. Luulen, että amerikkalaiset pitäisivät näitä vastauksia aika outoina. Ystäväni, pienen lapsen äiti, kertoi kokeneensa jälkikäteen valtavaa syyllisyyttä siitä, että ei tuntenut suurta rakkautta vauvaansa kohtaan heti synnytyssairaalassa. Hän sai myöhemmin nimittäin kuulla tutuiltaan monia kertomuksia tuosta ensikohtaamisen maagisesta hetkestä. Mutta kun synnytys oli ohi, ystäväni oli ollut kiinnostunut lähinnä siitä, että saisiko hän vihdoin monen tunnin jälkeen jotain syötävää. Jonkinlaisia rakkauden tunteita lasta kohtaan alkoi syntyä vasta seuraavan parin viikon aikana. N OPEUDEN VA ATIMUS on tunteiden halveksimista. Isot ja monimutkaiset asiat vaativat aikaa. Jos tunne on käsitettävissä ja käsiteltävissä sekunneissa, ehkä se ei sitten niin ihmeellinen ollutkaan. Rakkaus ensisilmäyksellä ei ole ehkä pelkästään fiktiota, mutta usein salamannopeasti syntyvät tunteet johtavat meitä harhaan. Olemme oppineet erilaisilta terapeuteilta televisiosta ja lehtijutuista, että tunteet eivät koskaan voi olla vääriä ja että niitä kannattaa ilmaista avoimesti. Mutta entä jos se ei olekaan totta? Ainakin omat tunnereaktioni ovat välillä itsekeskeisiä ja lapsellisia, ja niin ovat selvästi monien muidenkin. Niiden tunteminen voi olla tarpeellista, mutta silti meidän pitäisi käyttäytyä enimmäkseen kuin aikuiset. Aivan liian usein se, että joku on ”tunneihminen”, tarkoittaa sitä, että hän sysää vastuun järkevästä käyttäytymisestä muille. Juuri tunteillahan ihmiset perustelevat pettämistä, juomista ja lyömistä. Myöskään esimerkiksi korostunut empaattisuus ei automaattisesti tee kenestäkään hyvää ihmistä. Melender huomauttaa Onnellisuudesta-kirjassaan myös, että usein ihmiset liikuttuvat lähinnä omista reaktioistaan ja oikein nautiskelevat kyynelistään – ja siitä, kuinka myötätuntoisia tyyppejä he ovat. Ei kuitenkaan auta, että kyynelehtii hukkuneen lapsen kuvan tai Bambin äidin kuoleman takia, jos tunteet eivät muutu teoiksi maailmaa kohtaan. Sen sijaan sammuneen pultsarin pelastaminen lumihangesta sisätiloihin pelkästä velvollisuudentunnosta on aidosti hyvä teko. Vaikka samalla tuntisikin inhoa ja kuvotusta. • K I R J O I T T A J A O N V A P A A T O I M I T T A J A , J O K A I T K E E K E S K I M Ä Ä R I N K E R R A N K U U S S A . ylioppilaslehti 39 3 / 2 1 6 K U V A : H E L E N K O R P A K
E PI L O G I T Ä R K E ä I H M I n e n IID A S O FI A H IR V O N E N K O L U M N I MITÄ YHTEISTÄ on natseilla ja new age -liikkeellä? Molempien ideologia on osittain ammentanut 1800-luvun lopulla eläneen mystikon Helena Blavatskyn kehittämästä salatieteestä, teosofiasta. Helena Petrovna Blavatsky, omaa sukua von Hahn, syntyi aatelisperheeseen Venäjällä 1831. Jo nuorena Blavatsky alkoi saada erilaisia näkyjä ja väitti harrastavansa säännöllisesti astraalimatkailua. Blavatsky oli älykäs ja karismaattinen nainen ja ahmi erilaista esoteerista kirjallisuutta. Hän oli vakuuttunut omaavansa paranormaaleja kykyjä. H.P.B. lähti kiertämään maailmaa ja väitti päässeensä salaista, muinaista viisautta sisältävien tekstien äärelle Tiibetissä. Palattuaan hän oli viimeistään varma, että spiritualistiset ilmiöt ja henget ovat totta ja että maailmassa on jonkinlainen suurempi kosminen totuus, joka on kaikkia uskontoja vanhempi. Vuonna 1875 Blavatsky muotoili ajatuksistaan opin, jota hän kutsui teosofiaksi. Siihen sisältyi uskomuksia karman laista, jälleensyntymisestä ja elämän kehittymisestä yhä korkeammille asteille henkisyyden kautta. Myöhempi new age -liike on paljon velkaa teosofialle. Blavatsky oli myös yksi ensimmäisistä, joka esitti ajatuksen arjalaisesta rodusta. Arjalaiset – joilla Blavatsky viittasi kaikkiin indoeurooppalaisiin – olisivat peräisin muinaisesta Atlantiksesta, ja näiden lisäksi olisi muita, vähemmän kehittyneitä rotuja. Itävaltalainen okkultisti Guido von List otti tästä kopin ja murjoi Blavatskyn ajatuksia omaan salatieteeseensä, arjalaista ylemmyyttä ja nationalismia korostavaan ariosofiaan. Esoteerisen saksalaisen Thule-seuran kautta von Listin ajatukset vaikuttivat osittain myös natsien rotuoppeihin. Blavatsky ei tätä nähnyt. Hän oli kuollut New Yorkissa jo 1891. Blavatsky keräsi aikanaan paljon huomiota väitetyillä paranormaaleilla kyvyillään, esimerkiksi kanavoimalla henkiä spiritistisissä istunnoissa. Teosofisen seuran jäsenille H.P.B. oli lähestulkoon pyhimys, mutta vähemmän herkkäuskoisten aikalaisten silmissä hän oli pelkkä huijari, vaikkakin taitava sellainen. Suomessa Blavatskyn vaikutus näkyy yhä Steiner-kouluissa, joskin hyvin pitkän mutkan kautta. Rudolf Steiner oli tunnetusti ahkera esoteerikko ja toimi aikanaan Saksan teosofisen seuran puheenjohtajana. Teosofien kanssa riitaannuttuaan Steiner jatkoi siitä mihin Blavatsky lopetti ja kehitti oman oppirakennelmansa, antroposofian. Steiner-pedagogiikka nojaa antroposofiaan, vaikkei sitä mielellään mainosteta. • NIK O K E T T U N E N M a da me Blavatsky, okkultisti P A L S T A L L A E S I T E L L Ä Ä N S U U R H E N K I L Ö I T Ä . EN N EN KUN SIN UA intohimoisemmat robotit vievät työpaikkasi, on aika maximoida menestys työelämässä. Se on sun omista fiiliksistä kiinni! Tässä kolme hyvää niksiä. 1. Tee mielettömästi duunia. Ei ole väliä, miten yksitoikkoista työtä teet, kunhan vain voit sanoa, että teet sitä PAL JON. Lue vain johtamisoppaita ja pakota itsesi niiden avulla työskentelemään koko ajan. Jaa niistä oppimiasi viisauksia (Esimerkiksi: “Johtaminen on kuin taide. Se vaatii luovuutta.”) myös tuttavillesi. Et halua vaikuttaa laiskalta, joten ajattele työtä heti ensimmäisenä, kun heräät ja viimeisenä ennen nukkumaan menemistä. On aina epäilyttävää, jos joku pääsee ilman efforttia ja lukemattomia työtunteja siihen asemaan, missä on. Kun olet tehnyt paljon duunia, saat nauttia työsi hedelmistä eli ostaa jotain. Lomat ovat olemassa vain siksi, että voisit snäpätä niiden herättämiä fiiliksiä ja jaksaisit työskennellä niiden jälkeen entistäkin enemmän. 2. Ole intohimoinen. Kun olet itse intohimoinen, olet esimerkki muille. Kirjoita silloin blogipostauksia siitä, miten keskinkertaiset brändit voisivat toteuttaa omaa autenttista keskinkertaisuuttaan entistäkin intohimoisemmin. Jos et pidä itseäsi erityisen intohimoisena, sinun ei tarvitse kuin muuttaa koko persoonallisuuttasi. Kirjoita paperille PASSION , liimaa lappu seinään ja ime siitä energiaa. Aidon intohimon tunnistaa siitä, että välittää tyhjänpäiväisistä tekemisistään enemmän kuin muista maailman asioista tai vaikka omasta terveydestään. Siksi intohimo tekee helposti sairaaksi. 3. Rakasta työtäsi ja kerro se muille. Freud määritteli joskus mielenterveyden kyvyksi rakastaa ja tehdä töitä. Hänen olisi pitänyt määritellä se kyvyksi rakastaa töitä. Raportoi säännöllisin väliajoin sosiaalisessa mediassa työpäiväsi kohokohtia hashtagilla #ilovemyjob. Hehkuta työtä, vaikka olisit tosiassa burn outin partaalla, pelkäisit jatkuvasti potkuja tai hautoisit irtisanoutumista. Älä unohda juhlia vuosipäiviä rakkaan työpaikkasi kanssa. Puhkea toisinaan liikuttavaan puheeseen, jossa kiität työtovereitasi ja työpaikkaasi käsienristimisemojien höystämänä. Esimerkiksi näin: ”Wau mitkä fiilikset! Takana on ollut uskomattoman raskas viikko ja mielettömiä kuukausia akateemisen siwistyksen paperillis-virtuaalisen kivijalan, eli Ylioppilaslehden parissa. On tärkeää, että journalismin pimeällä keskiajalla on olemassa vielä fyysisiä lehtiä, josta löytyy huikeita idiksiä ja tekemisen meininkiä. Väistyvä toimitus on tehnyt mahtavaa duunia. On saatu aikaan tyylikkäitä lukupaketteja täynnä hienoja juttuja. Tää kolumnipaikka on ollut uskomaton mahdollisuus ja mahdollistaja. Vieläkin mun pitää välillä aamulla herätessä nipistellä ihoani ihan vain tarkistaakseni, onko tämä edes totta. Olen kirjoittanut feminismistä, startup-yrityksistä, opiskelusta, työstä ja tietenkin itsestäni. Olen myös käynyt ulkomailla (omalla rahalla) ja saanut paljon näkyvyyttä ja kommentteja, joissa ihmiset kertovat minun olevan hyvännäköinen. Se on totta. On ihan mahtava juttu päästä tekemään duunia Ylioppilaslehden inspiroivien, lahjakkaiden ja rohkeiden tyyppien ja tietenkin minun itseni kanssa. Tänäänkin olen tuijottanut aamusta iltaan intohimoisesti Word-dokumenttia, mutta just tällaisten päivien takia sitä muistaa, miksi mä tätä teen. Että kirjoittaminen on mun supervoima, minkä vuoksi aion tatuoida rintojeni alle QWERT Y -näppäimistön. Kiitos kaikille lukijoille ja kollegoille tuesta. Ilman teitä mä en olis siellä missä mä olen, eli yksin kotona tietokoneen edessä. Siellä mä tunnen todella eläväni. #workworkworkworkwork.” • K I R J O I T T A J A N I H A N N E Y H T E I S K U N T A O N F U L L Y A U T O M A T E D L U X U R Y C O M M U N I S M . näin menestyt työel ä m ässä 40 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
Ylen Politiikkaradion toimittaja Tapio Pajunen ja tekstintutkija, dosentti Vesa Heikkinen, minkä asian soistte kaikkein mieluiten mahdollisimman suuren ihmismassan ymmärtävän politiikasta? ”Voisimme kiteyttää vastauksen tähän vaikeaan kysymykseen stubbmaisesti kolmeen pointtiin: 1. Politiikassa ja politiikan kielessä kaikki on valintaa. Politiikan ymmärtämistä helpottaa, kun tarkastelee, mitä on valittu ja miksi. 2. Politiikassa yhtä ’oikeaa’ totuutta ei ole, vaikka juuri näin usein väitetäänkin. Tässä suhteessa politiikka ja politiikan kieli on leimallisesti hämäävää ja peittävää. 3. Politiikka on samanaikaisesti sekä kiistelyä että sopimista. Politiikka katoaa, jos se on pelkkää sopimista. Toisaalta politiikka menee rikki, jos se on pelkkää kiistelyä.” H E I K K I S E N J A P A J U S E N P O L I T I I K K A T I E T O U T T A K Ä S I T T E L E V Ä K A N S A L A I S T A I T O K I R J A I L M E S T Y Y T O U K O K U U N P U O L I V Ä L I S S Ä . S E O N T O I V O T T A V A S T I T O S I H Y V Ä ! Muusikko Mikko Joensuu, soololevysi on ollut tekeillä likimain koko kuluvan vuosikymmenen. Kannattaako hyvää odottaa? ”Riippuu kenties siitä, miten hyvän määrittelee tai kuinka hyvä on saavutettu. Onko esimerkiksi riittävä määrä aikaa ja työtä tehnyt jostain huonosta lopulta hyvää ja voisiko hyvä olla vielä jotain parempaa? Sillä joskushan voikin olla niin, että jokin asia olisi ollut parempi kuukautta tai vuotta ennen, mutta sitä ei vain ole tekoprosessin aikana huomannut. Ehkä päätyisin tästä tähän yksinkertaiseen ajatukseen: ihminen tarvitsee hyvää. Jos on onnekas ja kohtaa hyvän, tulee hyvästä nauttia sillä hetkellä kun hyvän kohtaa. Kannattaako hyvä liata ajatuksella, että hyvä olisi voinut olla jollain tavalla vieläkin parempaa? Jos saa kokea hyvää, onko lopulta merkityksellistä, että sitä joutui odottamaan?” J O E N S U U N A M E N T R I L O G I A N E N S I M M Ä I N E N L E V Y I L M E S T Y Y T O U K O K U U N P U O L I V Ä L I S S Ä . J O S S E L Ä H E L L E K Ä Ä N V A S T A A V U O S I A J A T K U N E E S E E N O D O T U K S E E N , S E O N T O S I H Y V Ä ! Muusikko Ringa Manner alias The Hearing, minkä epäkohdan korjaisit suomalaisesta musiikkikentästä, jos vain pystyisit? ”Asettaisin kesäkuun viidennelle päivälle kansallisen Cheekin coverointipäivän. No ei vais. Poistaisin varmaan isojen radioiden soittolistat ja asettaisin jonkun maksimin, kuinka monta kertaa yksi kappale voi soida yhden viikon aikana. Ihmiset kuuntelevat sitä, mitä heille soitetaan, ja toivovat sitä, mitä he ovat jo kuulleet. Kuitenkin moni on musiikin suhteen aika kaikkiruokainen ja jopa välinpitämätön. Suuremmalla variaatiolla radioiden biisirotaatiossa palveltaisiin siis heitä, jotka keskittyvät siihen, mitä radioissa soi, mutta ei myöskään haitattaisi niiden elämää, jotka kaipaavat radioltaan vain taustamusiikkia arkeensa. Suomessa tehdään todella paljon hyvää, oivaltavaa ja laadukasta musiikkia, joka ei koskaan saa ansaitsemiaan soittokertoja.” T H E H E A R I N G I N T O I N E N A L B U M I A D R I A N I L M E S T Y Y 2 2 . H U H T I K U U T A . S E O N T O S I H Y V Ä ! T E O K S E T K O O N N U T: O SK A R I O N NIN E N ylioppilaslehti 41 3 / 2 1 6 K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I
E PI L O G I S O N JA H EISK A L A K O L U M N I Päivä ä, kiinnosta a ko yritysoikeudet ? VUO N N A 2011 Yhdysvaltojen republikaanien presidenttiehdokas Mitt Romneyn heitto sai monen demokraatin tuohtumaan. Heitto kuului näin: ”Corporations are people, my friend!” Se kuitenkin kiteyttää hienosti kapitalismin ytimen. Osakeyhtiöt ovat henkilöitä. Ilman osakeyhtiön ideaa ei olisi koko nykyistä talousjärjestelmää. Kapitalismin kehittymiselle on ollut välttämätöntä mahdollisuus omistaa ja tehdä liiketoimintaa riskillä niin, ettei toiminta henkilöidy yksittäiseen ihmiseen. Yhtiön omistajat eivät joudu maksamaan sen velkoja, ja yritykset ovat itsenäisiä oikeushenkilöitä. Se taas on johtanut kummalliselta tuntuviin seurauksiin, kuten ajatukseen yritysten perusoikeuksista. Ne ovat vähän niin kuin yritysten ihmisoikeuksia. KOSK A KEHITTYN EISSÄ VA LTIOISSA turvataan jokaisen perusoikeudet, sellaiset on myös yrityksillä. Sekä Euroopan ihmisoikeussopimus että Yhdysvaltain perustuslain First Amendment suojaavat vaikkapa yritysten sananvapautta. On selvää, että yrityksillä on omistusoikeus ja Yhdysvalloissa myös oikeus osallistua poliittiseen keskusteluun sekä uskonnonja omantunnonvapaus. Kiistanalaisempaa on, onko yrityksillä oikeus yksityisyyteen, eikä melkein kukaan ajattele, että yrityksillä olisi vaikkapa oikeus elämään tai oikeus solmia avioliitto valitsemansa kumppanin kanssa. Ajatusleikki menee sitä sekavammaksi, mitä pidemmälle sitä jatkaa. Yhtiöiden henkilöyden tarkoitushan oli alunperin lähinnä pistää vauhtia markkinoihin? Kyllä. Siksi esimerkiksi Suomen osakeyhtiölain mukaan yhtiön tarkoitus onkin nimenomaan tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Tämä olettama rajaa yritysten roolia ja suitsii spekulaatiota esimerkiksi juuri erilaisista perusoikeuksista, joita yrityksille voitaisiin antaa. Samalla se kuitenkin johtaa kiusalliseen tilanteeseen: on epäloogista vaatia yrityksiltä eettistä toimintaa. Tietenkin on selvää, ettei voittoa saa tehdä rikollisesti, ja että lailla voidaan säätää, mikä on rikollista. Mutta järjestelmän sisäinen jännite onkin harmaammalla alueella, jossa voitontuottaminen on ristiriidassa niiden valintojen kanssa, joita ihminen ehkä eettisin perustein tekisi. Kun luonnollista henkilöä – eli ihmistä – sisäisesti velvoittaa kaikenlainen henkinen ja moraalinen, oikeushenkilöä – eli yritystä – velvoittaa osakkeenomistajan oikeus taloudelliseen hyötyyn. Ristiriita ei tietenkään ole Suomen osakeyhtiölain synnyttämä, vaan tämän globaalin talousjärjestelmän ominaisuus. Se, että yhtiön edustajina päätöksiä tekevät ihmiset, ei siirrä ihmisen moraalista ajattelua yritykselle, koska yritykset ovat itsenäisiä oikeushenkilöitä. Kun yritys tekee päätöksen, se ei liity kenenkään tietoisuuteen. Niiden ihmisten, jotka tekevät yrityksen päätöksiä, on edustettava osakkeenomistajien etua, koska laki sanoo niin. Laki taas sanoo niin, koska osakkeenomistajien syy investoida yritykseen on se, että yritys tuottaa heille rahaa. Jos investoimalla yritykseen ei voisi hyötyä, harva antaisi rahansa yritysten käyttöön, eikä osakeyhtiöillä oikeastaan olisi mitään virkaa. YRITYS VÄ LIN EEN Ä ei siis tunnista eettistä punnintaa, koska se ei voi. Järjestelmä, jossa osakeyhtiön olisi lain mukaan toimittava ”moraalisesti oikein”, olisi mahdotonta rakentaa. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa on epäloogista olettaa, että vaikkapa lääkeja öljy-yhtiöt toimisivat moraalisesti oikein. On osakeyhtiön idea, että lääkeyritys koettaa aina saada mahdollisimman korkean hinnan lääkkeestään, ja että öljy-yhtiö menee etsimään öljyä joka paikasta, vaikka keskeltä sademetsää tai napajäätikköä. Systeemissä on vikaa, mutta se ei ole minkään yksittäisen toimijan syy. Suurin ongelma tietenkin on, että hyväksi havaittuja vaihtoehtoja osakeyhtiökapitalismille on historiallisesti ollut harvemmin tarjolla. Ennen kuin onnistumme kehittämään paremman, nykyinen järjestelmä on esimerkki systeemistä, jonka jokainen osa itsessään tavoittelee hyvää tarkoitusta, mutta jonka kokonaisuudesta on sivutuotteena poistettu moraalinen punninta juuri sieltä, missä ihmisen toiminnalla on eniten vaikutusta. • K I R J O I T T A J A O N O I K E U S T I E T E I L I J Ä J A H E N K I L Ö . 42 3 / 2 1 6 ylioppilaslehti K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I EUROOPPALAINEN LAATULEHTI HELSINGIN SANOMAT KRITIKOI TEATTERIA 9.4.2016. n ä k e m y s
” N ELJÄVUOTIA A N A näin televisiosta, kun Mustat pantterit seisoivat nyrkit pystyssä Meksikon olympialaisten palkintopallilla. Ymmärsin vain, että heillä ei ole kaikki hyvin. Se taisi olla ensimmäinen yhteiskunnallinen ajatukseni. Aloitin radiotoimittajan työt Pikkupäkässä, 1980-luvun lopulla perustetussa hyvinkääläisessä paikallisradiossa. Veljeni oli siellä dj:nä ja suositteli minua sairasloman sijaisuuteen. Opiskelin silloin Helsingissä valtio-oppia, tiedotusoppia ja sosiaalipsykologiaa. Ensimmäisiä työtehtäviäni oli haastatella Vietnamista juuri tulleita pakolaisia. Suoraa lähetystä tehtäessä ymmärsin, ettei pakolaisten tulkki osannutkaan englantia. Jouduin keksimään heidän kommenttinsa päästäni. Ajattelin, että tämän pahempaa ei voi uralla tulla vastaan, eikä ole tullutkaan. 1990-luvun alussa työskentelin pääosin Ylen Radio Mafiassa ja 2000-luvun alusta Nelosen tv-uutisten tiimissä, kunnes se ajettiin alas ja yhdistettiin myöhemmin Helsingin Sanomiin. Nykyisin valtaosa työajastani kuluu Yle 1:n Ykkösaamun tekemiseen, jossa haastattelen maan johtavia poliitikkoja ja talousasiantuntijoita. Työskentelen myös A-Studiossa, joka on kotitoimitukseni talon sisällä. Vaikka yhteiskunnalliset asiat ovat aina kiinnostaneet minua, en ole mikään maailmanparantaja. Ajattelen vain, että asioista pitää kertoa ihmisille. Vastata siihen, miksi meillä on sellainen yhteiskunta kuin meillä on ja miksi poliitikot tekevät sellaisia valintoja kuin tekevät. En allekirjoita väitteitä journalismin pinnallistumisesta. Pikemminkin se on monipuolistunut. Erikseen ovat tietysti MV-lehden ja Magneettimedian kaltaiset julkaisut, joiden tekijöiden motivaatiota en halua arvailla. Työt vähenevät alalla koko ajan. Ihmiset ovat huolissaan omasta ja koko alan tulevaisuudesta. Tuntuu, että viime aikoina huolista ei enää edes ole jaksettu puhua. Tehdään vain töitä. Itse suhtaudun alaan optimistisesti. Pirstaloituneessa ja somesta kohisevassa yhteiskunnassa ihmiset haluavat, että joku kuratoi heille tietoa ja vahvistaa faktat. Vaikka alan työpaikat ovat vähentyneet, kyllä osaavia tekijöitä tarvitaan tulevaisuudessakin. Toivon, että Ylessä säilyisi mahdollisuus tehdä vaikkapa radiodokumentteja ja kuunnelmia. Täällä on valtavasti sellaista osaamista, jota Suomessa ei ole muualla, kuten kansainvälisten urheilutapahtumien tuotannoissa. Mutta toki moniäänisessä mediassa tarvitaan Maikkaria, Hesaria, maakuntalehtiä ja Ylioppilaslehteä. Kovimpia paikkoja uralla ovat varmaankin olleet vaalitentit. Niiden perusteella oikeasti jaetaan valtaa. Viime eduskuntavaalien alla tenttasimme kahden viikon aikana kaikkien puolueiden puheenjohtajat. Se oli melkein yhtä hankala paikka kuin vietnamilaisten pakolaisten kohtaaminen urani alussa.” • E R K K A M YK K Ä N E N SEIJA R AUTIO, 52-VUOTIAS YLEISR A DION R A DIO JA T V-TOIMITTA JA P A L S T A L L A H A A S T A T E L L A A N U H A N A L A I S I A I H M I S R Y H M I Ä . L O P P U K I R I ylioppilaslehti 43 3 / 2 1 6 K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I H E L E N K O R P A K
M us iik ki a Sk um pp aa B ra in P oe tr y M in ie lä im iä St re et G as tr o Fi su & R an et K im ch i W ag on 13.5. klo 16–20 Kumpula, Physicum Ilmoittaudu 25.4. klo 12 alkaen: hyy.fi/flora2016 #flora2016