AUGUSTO ASIS DE BARROS NIKLAS BACKLUND ANTONIA BÄCKMAN BENJAMIN BERGAN OSCAR BYMAN DAN CEDERLÖF VICTOR DAHLBERG BENJAMIN ELLENBERG JULIANE FUCHS INGRID GEUST SARA HAAPALAHTI EMILIA HANHIROVA KASPER KANNOSTO MORRIS LIEMOLA BELLA PAASIMÄKI ALMA PORTIN EMMA RINGBOM BERTHA SIMOJOKI PAOLA STENWALL VISA KIIKA ANNA KORKMAN PATRICK KOSKI JESSICA KUHLEFELT TYKO HERTZBERG EMILIE JÄNTTI ELLINOR JUTH PAVEL PETROV EMMI PIIPPO FREJA PONTÁN HELGE SAKKESTAD NICOLAS SJÖBERG ELIOTT TALLQVIST STINA WAHLSTEN ELLEN WENMAN ANDERS WESTERLUND RÖSTA HÅLLBART RÖSTA UNGT. VÅRA KANDIDATER I HELSINGFORS
K uluneen vuoden aikana poliitikot, pääkirjoittajat, toimittajat, presidenteiksi itseään luulevat toimittajat, kolumnistit, influencerit ja muut auktoriteetit, joilla on suu eikä itsekunnioitusta sitä sulkea, ovat havahtuneet siihen, mikä elämässä on oikeasti tärkeää – ja auliisti saarnanneet siitä muillekin. Pandemian lähestyvä päättyminen puolestaan paljastaa, mitä asioita ei koronan jälkeisessä maailmassa kaivata mieluiten ollenkaan. Viikoittaisia korona mullistaa X:n -”analyysejä”. Puuduttavia jorinoita uudesta ja vanhasta normaalista ja siitä, onko mitään uutta ja vanhaa normaalia edes olemassa ja jos onkin, niin ainakaan paluuta vanhaan normaaliin ei ole. Loputtomia koronakirjoja, koronaesseitä, koronablogeja, koronapäivityksiä, koronatwiittejä, koronastooreja, koronatarinoita. Kyttäämistä ja moralisointia. Webinaareja. Etäkokouksia. Etäopiskelua. Etäkoulua. Etäjuhlia. Etäjumppaa. Etäelämää. Käsidesin hajua. Kertakäyttömaskeja. Kestomaskeja. Maskeja. Maskiaknea. Itsepetosta. Duolingon lataamista, jumppavälineiden ostamista, kirjojen hamstraamista, projektien aloittamista ja luovuttamisesta syyllistymistä. Autuaita ovat ne, jotka päättivät alusta alkaen keskittyä pleikkarin pelaamiseen, ykköskaljan juomiseen ja lahoamiseen. Väkinäisiä koronavillityksiä. Hapanjuurileipää, koronaotsahiuksia, somehaasteita. Kilpailua siitä, kuka on kärsinyt eniten. Vanhukset, keski-ikäiset, nuoret aikuiset, työmarkkinoille tulevat, opiskelijat, nuoret, lapset, vauvat, maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt, sukupuolivähemmistöt, päihdeongelmaiset. Hoitohenkilökunta, kassatyöntekijät, ruokalähetit, taiteilijat, urheilijat, opettajat, yritykset, työntekijät. Kuntatalous, valtiontalous, maailmantalous. Ajan ja musteen säästämiseksi tässä oikeat vastaukset alun kysymykseen: terveys, toimeentulo, ystävyys, rakkaus. Ja pleikkari. Imelin kesäterveisin Tuija Siltamäki päätoimittaja KORONAN VÄLIRIIHI E nnen juhlia nainen oli sanonut, ettei halua seksiä. Kun hän myöhemmin yöllä päätyi miehen kanssa nukkumaan samaan sänkyyn erillisen peiton alle, se ei hänestä tarkoittanut suostumista seksiin. Näin tulkitsi myös Ruotsin korkein oikeus. Mies sai tuomion tuottamuksellisesta raiskauksesta, koska hän oli edennyt penetraatioon, vaikka oli riski vapaaehtoisuuden puuttumisesta. Syytetty kertoikin oikeudessa, että hän ei ollut varma, oliko nainen muuttanut mieltään. Ruotsi uudisti raiskauslakinsa Me Toon jälkiaalloissa, ja Suomi tekee pian samoin. Hallitus toivoo, että seksuaalinen itsemääräämisoikeus vahvistuu lakiuudistuksen jälkeen. Syyttäjä voi viedä eteenpäin myös tapauksia, joissa ei ole käytetty väkivaltaa. Ruotsissa on esimerkiksi tuomittu tilanteista, joissa tekijä on aloittanut seksin niin yllättäen, ettei toinen ole ehtinyt sanoa mitään. Ruotsissa on väliä sillä, mitä ennen treffejä on keskusteltu. Jos toinen on sanonut, ettei halua seksiä, passiivisuus ei ole enää myöntymisen merkki. Täytyy kuulla toiselta: kyllä. Minea Koskinen Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, jonka kirjoittama juttu seksuaalirikoslain uudistuksesta alkaa sivulta 26. Mä haluan vain nukkua alapääkirjoitus PÄÄKIRJOITUS KUVAT: ANTTI YRJÖNEN, EINO ANSIO ylioppilaslehti.fi 3
ylioppilaslehti 3/2021 päätoimittaja tUija SiLtamäKi art director aNtti YrjÖNeN toimitUSSihteerit SoNia eL KameL KaroLiiNa paaNaNeN teKijÖiNä täSSä NUmeroSSa ANNA ANUNDI, EINO ANSIO, SARA HARJU, HELMI KAJASTE, JUHO KANKAANPÄÄ, MILJA KEINÄNEN, MINEA KOSKINEN, EILI-KAIJA KUUSNIEMI, RIKU LEHTORANTA, ALMA ONALI, ANNI SAIRIO, RONJA SALMI, ROOSA SAVO, ARTTU SEPPÄNEN, ANTON VARPAMATAITTONEN KaNNeN KUva ANNA ANUNDI perUStettU 1913 108. vUoSiKerta SähKÖpoStioSoitteet ETUNIMI.SUKUNIMI @YLIOPPILASLEHTI.FI twitter , iNStagram , facebooK @YLIOPPILASLEHTI KUStaNtaja YLIOPPILASLEHDEN KUSTANNUS OY oSoite LEPPÄSUONKATU 9 B 00100 HELSINKI paiNo PRINTALL AS TALLINNA, VIRO toimitUSjohtaja LEEA TOLVAS LEEA.TOLVAS@YLVA.FI oSoitteeNmUUtoKSet ja tiLaUKSet YLIOPPILASLEHTI.FI/ TILAAJAPALVELUT mediatiedot YLIOPPILASLEHTI.FI/ MEDIATIEDOT SeUraava NUmero 3.9.2021 iSSN 0355-9246 1458-445X verKKoLehti toimitUS ei vaStaa tiLaamatta LähetetYStä aiNeiStoSta . YLioppiLaSLehdeN KUStaNNUS oY oN aiKaKaUSLehtieN LiitoN SeKä KULttUUri -, mieLipide ja tiede LehtieN Liitto KULtti rY : N jäSeN . TEKIJÖITÄ ”KAKSIKYMMENTÄVUOTIAANA sitä julistaa, ettei koskaan halua muuttaa omakotitaloon Espooseen, ettei halua kahta lasta eikä kultaistanoutajaa”, kuului reportaasin alustus. Mutta vanhetessa sitä oivaltaa, ettei mikään niistä ole välttämättä kohtalona pahimmasta päästä. Ylioppilaslehdessä 9/2009 nelihenkinen työryhmä, Antti Järvi, Ninni Lehtniemi, Veera Luoma-aho ja Matti Markkola, eläytyi keski-ikäistyvään ja -luokkaistuvaan suomalaiseen ja pohti, kuinka yksilöksi julistautuminen kieltäytymällä mukavuuksista tuntuu vähemmän omaperäiseltä ja enemmän omahyväiseltä. ”Onko espoolainen perheellinen muka automaattisesti vähemmän kiinnostava kuin helsinkiläissinkku?”, he kysyivät ja antoivat talopakettifirmalle ja S-etukortille mahdollisuuden. Reportaasi Aikuisten oikeesti on luettavissa osoitteessa www.ylioppilaslehti.fi. RE TR O RIKU LEHTORANTA (s. 1990) on vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut esimerkiksi yliopistoelämästä, musiikista, teatterista ja kirjallisuudesta. Hän on opiskellut musiikkitiedettä ja työskennellyt musiikin parissa muutenkin. Tähän lehteen hän kirjoitti tutkijoiden työoloista yliopistoissa. TOP-10 KESÄN MERKIT 1. Huumekauppaa Pengerpuistossa 2. Zyskowicz Strindbergissä 3. Erikoishousut Alppipuistossa 4. Otto Meri lintujahdissa 5. Rataraivo Stadikalla 6. Petrus Pennanen kaikkialla 7. Influencereita maakunnassa 8. Missejä Mattolaiturilla 9. Teknoa parkkipaikalla 10. Jatkot mattolaiturilla Palstalla laitetaan asioita tärkeysjärjestykseen. ANNA ANUNDI (s. 2000) on graafinen suunnittelija ja kuvittaja. Viime keväänä hän kuvitti ystäviensä karanteenielämää ja suunnitteli töistä omakustannekirjan #Socialdistancing – Illustrations of people in the time of isolation. Teos valittiin Vuoden kauneimmat kirjat 2020 -kokoelmaan. Elokapina järjesti mielenilmauksen hallituksen ilmastokouksen aikaan Helsingin Vuosaaressa 3. helmikuuta 2020. 4 Ylioppilaslehti 3/2021
18 Ja siksi ympäristöliike häiritsee liikennettä ja levittää tekoverta Sanomatalon seiniin. oiKaiSUja Toisin kuin numeron 5/2020 esseessä Helvetti maan alla kerroimme, Mikko Vapa ei ole bioanalyytikko, vaan hänellä on alan opintoja. ANTTI YRJÖNEN JYVÄSKYLÄN ylioppilaslehden Jylkkärin päätoimittaja Tuukka Tervonen on asetellut lehden tuoreimman numeron kanteen itsensä. On lehdessä luettavaakin, kuten juttu, jossa tutkittiin lähes 40 000 maisterintutkielmaa käsittävää tietokantaa ja selvitettiin, millaisilla lopputöillä Jyväskylän yliopistosta on vuodesta 1947 lähtien valmistuttu. Lehdessä on myös kaksi mielenterveyttä käsittelevää juttua, joista toinen pureutuu siihen, miten korkeakouluopiskelijoiden mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet. Jylkkäri 4/2021 (26.4.) jylkkari.fi TAMPEREEN ylioppilaslehden Visiirin kannessa on vedellä täytetty muovipussi, jonka sisällä on muovieläimiä, kuten porsas. Lehdessä selvitetään, miltä näyttää tulevaisuus, jossa käännösohjelmien käyttö lisääntyy ja kielten opiskelu vähenee. Lisäksi lehti käy läpi, miten korkeakouluopiskelijoiden ruokasuosituksen uudistus vaikuttaa opiskelijaravintoloiden tarjontaan. Tulevaisuudessa ravintoloiden on mahdollista jatkaa koronaajan käytäntöä, jossa Kela-tuettua hävikkiruokaa voi ostaa myös mukaan. AALTO-YLIOPISTON kauppakorkeakoulun ylioppilaslehden Kylterin kannessa on maski päässä mököttävä Tuhkimo. Uudistuneen lehden vuoden ensimmäisessä numerossa käsitellään muun muassa sitä, miten kauppakorkeakoulun ensimmäisen vuoden opiskelijat eli mursut ovat pandemiavuoden aikana pärjänneet. Lisäksi Kylteri kirjoittaa vedestä kaupankäynnin kohteena ja Verohallinnon humoristesta viestintälinjasta. Paperilehdestä voi poimia itselleen talteen myös tarroja. Kylteri 1/2021 (14.4.) kylteri.fi Sonia El Kamel M UU T YL IO PP IL A SL EH D ET VIA DOLOROSA Kevät on suomalaisille taiteilijoille elämän ja kuoleman aikaa. 52 KUVAT: EMILIA ANUNDI, RIKU LEHTORANTA, TEEMU GRANSTRÖM, MAREK SABOGAL KiitoKSet JANNICA AALTO, ISA DAHLSTRÖM, MATLEENA ETELÄSAARI, DANNY L HARLE, TIMO KEKKONEN, KRISTIINA LÄHDE, SOFIA PRAMI, SUSANNE SALMI, ROBERT SUNDMAN & JUHA YLIJURVA. Visiiri 3/2021 (28.4.) visiirilehti.fi ylioppilaslehti.fi 5
KESKUSTELU ON todistamista: Todistan, että olen oikeassa. Todistan, että osaan käyttää verbaalista väkivaltaa uhrin kitinästä huolimatta. Huudan kovempaa, olen siis olemassa omilleni. Muista ei väliä muuten kuin näytösluontoisen kukistamisen uhrina. Viillä, laske tykkäykset, unfollaa, katoa ennen faktoja. Koska viimeksi sanoit: Perhana, olin väärässä, olin kauhea? Koska viimeksi opit jotain? Koska viimeksi annoit tunnustusta oikeistolaiselle, vasemmistolainen, koska tarkastelit käsityksiäsi uuden tiedon valossa, urpo? En voi sietää huutamista. Osittain se johtuu siitä, että minä olen jo täällä norsunluutornissa, joka on rakennettu patriarkaatista, kapitalismista, ableismista ja 001-postinumeroalueesta. Täältä on helppo olla huutamatta, täältä voi kuiskata kryptisesti. Tämä juttu todistaa sen: Ylioppilaslehti tulee tornin juurelle kuuntelemaan ja oikein pyytää, että sanoisitko, ja minä kuiskaan jotain sekavaa, ja se painetaan lehteen. TORNEIHIN PÄÄSEE vain huutamalla, repimällä, kiihottamalla. Minun pääsylippuni oli arroganssi. Nyt minä olen täällä ylhäällä ja voin kuunnella muita ja tajuta kypsän viisikymppisesti, miten sietämätöntä huutaminen on. Nyt minä voin olla sävykäs ja hiljaa, koska minä olen täällä ja minun etuni on hiljaisuus ja sävykkyys. Hiljaisesti ja sävykkäästi ei voi kaataa torneja. Tornit ovat väärin ja hiljaisuus ja sävykkyys ovat oikein. Huutaminen on väärin. Huusin ensin jo ja haluan nyt kieltää sen, kun siitä ei ole minulle taktista hyötyä. Miten kaikki voisivat olla hiljaa ja tulla kuulluiksi? Minä en enää tiedä miten keskustelusta saisi hyvää, tai miten asiat pitäisi tehdä. Murjotan tornissani. Jos joskus tiedänkin, miten pandemia pitäisi torjua tai miten menetellä jalkakäytävällä pyöräilyn tai Lähi-idän suhteen, olen hiljaa. Tiedätte kyllä miksi. Keskustelu on niin huonoa. Aleksi Bardy Kirjoittaja on elokuvatuottaja ja Helsinki-filmin toimitusjohtaja, joka on ennenkin kirjoittanut Ylioppilaslehteen julkisen keskustelun tasosta. Lue osoitteesta ylioppilaslehti.fi, mitä mieltä Bardy oli keskustelusta vuonna 1991. VAIKUTTAA siltä että Kaisa on suututtanut jonkun toimittajaporukan. Yleensä HS ja ylioppilaslehti ja YLE kirjoittavat seksi-voimaantumis-influensserijutuista täysin kritiikittömästi @1 YKSIN opehuoneessa lukemassa @Ylioppilaslehti Mahtava ytimekäs pääkirjoitus ja hytkyttävän jännittävä kadonneen ministerin metsästys. @WakaWaino TUSKIN tämä triljoonaa lukijaa tavoittaa, mutta lukusuositus kyllä täältä varsin kiinnostavalle jutulle Malmin lentokenttään liittyvästä väännöstä kaupunkipolitiikassa. @AtteHarjanne MALMIN lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä Malmin lentokenttä #Malminlentokenttä Malmin lentoke @Annannanna17 PEDANTTINA ja muutenkin ikävänä ihmisenä huomautan, ettei se Malmi nyt ihan ”keskellä Helsinkiä” ole. Erinomainen juttu kyllä! @ janhune ”RÖLLIÄ on kritisoitu sen tavasta esittää maaseutujen matalasti koulutetut miehet likaisina ... otuksina, jotka eivät ole valtionosuuksista huolimatta päässeet kunnallisen hammashoidon piiriin.” Kaakao ? nenä ? näppis ?? kiitos @siltamaeki, huh. @ TereSammallahti @TERESAMMALLAHTI @ siltamaeki @Ylioppilaslehti on lakkautettavien aviisien listalla näinä aikoina. Jos ei tämän terävämpää journalistista sisältöä saa aikaiseksi, niin moido. Paperiversio on hyvä sytyke kuitenkin. #journalismi #voimorjensmitäpaskaa @JussiWirtanen @JUSSIWIRTANEN Juttuhan oli siis sarkasmia. @ TereSammallahti TÄRKEITÄ kysymyksiä! Liian vähän puhutaan myös kiertolaiselämää glorifioivan Pelle Hermannin vaikutuksista asunnottomuuteen. @ puumajanne HALUAN tästä jatkojutun missä selvitetään kuinka Hui Hai Hiisi vaikutti ysärin lopulla sekä vuosituhanteen vaihteessa syntyvien ihmisten käsitykseen diktatuurihallinnosta! @Tilli97 KATTI Matikainen opetti minulle, että vaikeista tilanteista pääsee pois maukaisemalla, ja kysynpähän vaan, että mikä on Yleisradion vastuu tässä? Mau? @RobertSundman ENTÄ onko Katti Matikainen salakavala portti turri-seksuaalisuuteen? @panuraatikainen EI siinä ole salakavalan häivääkään. @JamiJarvinen VÄKIVALTAAN ja murhiin johtaa Katti Matikainen ja turrihommat. @bhasic1 MAIJA the ”bee” edustaa oikeaa intersektionaalista avomaailmaa. @PetriOssi HAUSKAN henkilökuvauksen tekivät @Ylioppilaslehti @soniaelkamel @paanainen ja @siltamaeki @ThomasBlomqvis7 VITUN Gen Z. Jungner on saatana Gen Z ei boomer. @ JartoNieminen MÄKIN mietin et mikä idea noiden laittamisessa on.. Itselle tulee ainakin vaan fiilis että toi lehti yrittää olla jotenkin edgy kun printtaa jotain negatiivisia jodelhuuteluita sivuilleen @3 HARMI ku en oo tollasta keskustelua nähny. Oisin voinu kommentoida et mitä helvettiä toi lehti mulle tulee vaikka weboodissa oon kieltäny sen @1 NÄTTIÄ nähdä oma jodlaus painettuna lehteen XD @2 YHTEISHYVÄSSÄ on journalistisesti parempaa sisältöä kuin Ylioppilaslehdessä. @OJ SEISKA on journalistisesti parempaa sisältöä kuin Ylioppilaslehdessä. @1 (SALAA toivon nyt pääseväni ylkkärin jodel-palstalle) @OJ MIE tykkään molemmista! @2 HYVÄ trolli @OJ @3 MIKÄ on ylkkärin Jodelpalsta? @4 MEINASINKI kysyy et yritätkö päästä vaan ite sinne lehden sivuille vai :D @5 PARASTA on se palsta missä vittuilulähetetään asioita ihmisille. @6 MOI Olisi kiva kuulla oliko tuo saamani kirje, koskien Keijo-olutta, teiltä vai käyttääkö joku teidän nimeä? t. Jukka KESKUSTELU ON HUONOA JULKISTA KESKUSTELUA ok, boomer KU VI TU S: M IL JA K EI N Ä N EN 6 Ylioppilaslehti 3/2021
MEIKÄMILLENNIAALI JUOKSEE karkuun milloin mitäkin – toimistotyöaikoja, leveälahkeisia farkkuja ja menestyspöhinää. Z-sukupolvi rakentaa hyvinvointinsa ”viben” varaan. X-sukupolvesta ei ole oikein mitään sanottavaa, ja boomereihin ei varmaan tässä kannata edes mennä. Sukupolvien väliset erot ovat liki loputon meemien lähde. Tiktokissa voi musiikkimakua ja jakausta analysoimalla testata, onko millenniaali vai zoomeri. Sukupolvikokemukset luovat samaistumispintaa myös yhteiskunnallisiin asioihin. Vaikka sukupolvi on helppo arvostelun kohde, se suojelee ja tuo turvaa muuttuvassa maailmassa. Nostalgia vetää puoleensa teknologiakehityksen keskellä, ja etenkin etäaikana kaipaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kyllä minuakin jollain oudolla tavalla lohduttaa tieto siitä, että uran sijaan olimme joskus huolissamme Tamagotchiemme eloonjäämisestä. MAAILMAN MUUTTUMINEN näkyy somessa. Siinä missä boomerit purkavat aggressionsa keskustelupalstoille, z-sukupolvi ajaa asioita sellaisella itsevarmuudella, että sortuu välillä vetämään mutkat suoriksi. Jossain heidän välissään tasapainottelevat millenniaalit, jotka ovat kyllä opetelleet inklusiivisemman puhetavan, mutta saattavat vierastaa zoomereiden ehdottomuutta. Tiktok-sukupolvelle esimerkiksi yhdenvertaisuuteen ja ilmastonmuutokseen liittyvät asiat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä – jotain on tehtävä, näin ei ole hyvä. Boomerit ja x-sukupolvi taas voivat pitää esimerkiksi pronominien ilmoittamisen sometileillä lillukanvarsina, ja vaativat niiden sijaan keskittymään Oikeisiin Ongelmiin. Translain muuttamista vaativa kansalaisaloite keräsi vaadittavat 50 000 allekirjoitusta kahdessa päivässä. Se kertoo paitsi sukupolven joukkovoimasta, myös siitä, että kyse on edelleen oikeista ongelmista. Z-sukupolven ehdottomuutta tarvitaan, jotta heille itsestäänselvistä asioista tulisi mahdollisia muillekin. Sen sijaan, että omaa tietämättömyyttä perustellaan sukupolvien välisellä erolla, pitäisi ymmärtää, että z-sukupolven somessa toitottamat asiat pohjautuvat aiempien sukupolvien työlle. Nykyinen nuorten aikuisten sukupolvi ei ole itse keksinyt asioita, joiden puolesta puhuu, vaan tieto on lisääntynyt ja asenteet muuttuneet sekä aktivismin että näkymättömiin jäävän keskustelun avulla. Aikuistuva ja päätöksentekoon yhä enemmän vaikuttava z-sukupolvi voi toimia laajempienkin ihmisryhmien äänitorvena. Sukupolvimeemejä tarvitaan, jotta tajuamme muuttua, kun meitä aletaan pilkata tarpeeksi. Sara Harju Kirjoittaja on nipin napin millenniaali, joka ei muista modeemin ääntä mutta katuu galtsutilinsä poistamista. KO LU M NI ON KÄYNYT miltei sananparreksi, että Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta on varakas. ”Kuntahan on rikas”, kuulemme melkein kenen hyvänsä sanovan. Tosiasiassa emme voi sanoa ylioppilaskunnan olevan rikkaamman kuin jonkun muunkaan laitoksen, joka omistaa kiinteistön pääkaupungin keskuksessa. Mutta kun on kysymyksessä sellainen laitos kuin ylioppilaskunta, lienee tuommoinen, etupäässä kai hämmästystä sisältävä huudahdus paikallaan, sillä puhtaasti ylioppilaslaitoksena ei kunta luultavasti olisi voinut aineellisesti vaurastua. Ylioppilaskunnan varallisuuden pohjana ovat juuri äskenmainitut kiinteistöt, joiden sotavuosina tapahtunut suunnaton arvonnousu on antanut mahdollisuuden suhteellisesti onnistuneen talouspolitiikan harjoittamiseen. Aikaisemmin lienee kunnan asema monessa suhteessa ollut samanlainen kuin niiden osakuntien nykyään, joilla ei ole omia kiinteistöjä. Kunnan tulolähteenä oli verotus ja kunta oli silloin köyhä. Osakuntien talouden pohjana on melkein yksinomaan verotus eli ne tulot, jotka osakuntain jäsenet lukukausimaksuina suorittavat. Nähtävästi on yliopistolainsäädännön tarkoitus ollut turvata osakuntien talouselämän riippumattomuus määrätessään sen ainoan vakinaisen menoerän, mikä valtion yliopistossa opiskelevan ylioppilaan on suoritettava, tulevaksi osakunnille. Maksun suuruuden ovat osakunnat itse saaneet määrätä. (...) Pysyäksemme asiassa tulemme helposti siihen johtopäätökseen, että osakuntien henkinen harrastuselämä on täysin riippuvainen siitä, minkälaisessa taloudellisessa asemassa osakunnat ovat. T.s. osakuntaelämän vilkastuttaminen on aloitettava talouden parantamisella. Edelläolevasta johtopäätöksestä ei tarvitse tehdä pitkää hyppäystä toiseen, siihen, että maksuja on siis koroitettava. Niin, siitä emme halua tässä yhteydessä lausua mieltämme. Ylioppilaslehden tilausmaksu on yksi niitä menoeriä, joka sisältyy lukukausimaksuun, joten meillä on ollut tilaisuus oppia tuntemaan osakuntien mielialoja, kun kysymyksessä on rahallinen uhraus. Tarkoituksemme on herättää asiasta keskustelu, toivoen siten löytyvän ratkaisun monellekin osakuntiemme elämässä esiintyvälle problemille. Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen Urho Kekkosen vanhoja kirjoituksia. Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimit-tajana 1927–1928. Tämä on katkelma Kekkosen kirjoituksesta vuodelta 1928. Kirjoitus on kokonaan luettavissa Ylioppilaslehden verkkosivuilla ylioppilaslehti.fi. HAUDAN TAKAA Osakuntien talous KUVITUS: YLIOPPILASLEHDEN ARKISTO SOMESTA POLVI PARANEE VIL LE K A A KIN EN ylioppilaslehti.fi 7
O petusja kulttuuriministeriön (OKM) selvitystyöryhmä katsoo, että ylioppilaskuntien automaatioja pakkojäsenyys voidaan pitää voimassa. Selvityksessä käsiteltiin laajemmin yliopistojen autonomiaa. Raportti julkaistiin maaliskuussa 2021, ja siitä on uutisoinut esimerkiksi Helsingin Sanomat. Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori, julkisoikeuden dosentti Matti Muukkosen mukaan raportti jättää avoimia kysymyksiä. ”Selvityksen näkemystä ei perustella mitenkään.” Viime kuukausina muutkin asiantuntijat ovat kiinnittäneet jäsenyyskysymykseen huomiota. SIITÄ, ONKO yliopisto-opiskelijoiden pakko kuulua ylioppilaskuntiin, on käyty keskustelua vuosikausia. Ydinkysymys on se, miten yliopistolakia pitäisi tulkita suhteessa perustuslakiin. Yliopistolain mukaan yliopisto-opiskelijoiden on kuuluttava ylioppilaskuntiin, mutta perustuslaki taas takaa jokaiselle yhdistymisvapauden, johon sisältyy myös oikeus olla kuulumatta yhdistyksiin. Jos laki on perustuslain kanssa ilmeisessä ristiriidassa, on noudatettava perustuslakia. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan aiemman tulkinnan mukaan pakkojäsenyys on kuitenkin ollut oikeutettu järjestely. Yksi syy oli se, että ylioppilaskunnilla on ollut hoidettavanaan opiskelijoiden terveydenhuollon järjestämiseen liittyvä tehtävä, kun YTHS-maksuja kerättiin vuoden 2020 loppuun asti ylioppilaskuntien kautta. OKM:N SELVITYKSEN taustalla onkin juuri YTHS:n maksujen siirtyminen Kansaneläkelaitoksen perittäväksi. Perustuslakivaliokunnan mukaan muutos saattaa vaikuttaa automaatioja pakkojäsenyyden oikeudenmukaisuuteen. Asiantuntijoiden mukaan muutos on heikentänyt automaatioja pakkojäsenyyden perusteita. Kysymys nousi esiin, kun perustuslakivaliokunta käsitteli yliopistolakia vuonna 2018. Se havaitsi, että automaatioja pakkojäsenyyden perusteet saattavat horjua, kun ylioppilaskunnilta katoaa YTHS:n mukana yksi keskeinen tehtävä, opiskelijoiden terveydenhuollon järjestämiseen osallistuminen. Siksi se pani OKM:n selvittämään, onko jäsenyysjärjestelylle muutoksen jälkeen enää oikeasuhtaisia perusteita. Selvityksellä on kestänyt. Valtiosääntöoikeuden asiantuntija Pauli Rautiainen huomautti Ylioppilaslehden haastattelussa joulukuussa 2020, että jos hallitus ei anna esitystä YTHS-muutoksen voimaan astumiseen mennessä, syntyy tilanne, jossa tuomioistuimet saattaisivat katsoa, että on niiden tehtävä ratkaista kysymys, jos joku pyrkisi eroamaan ylioppilaskunnasta. OKM:n selvitys, jonka pohjalta valtioneuvosto joko laatii tai ei laadi esitystä, valmistui maaliskuussa, kolme kuukautta YTHS-muutoksen voimaan astumisen jälkeen. Sen mukaan jäsenyydelle on yhä perusteet. Raportissa jäsenyyskysymystä perustellaan muun muassa perinteellä. Selvityksessä kiinnitetään huomiota siihen, että ylioppilaskuntia on vanhastaan pidetty osana autonomista yliopistoa. Ylioppilaskunnilla on merkittävä osuus yliopiston hallinnossa. Raportissa huomio on esimerkiksi siinä, että ylioppilaskunnilla on lakimuutoksista huolimatta säilytetty monia muita LÄHES KAIKKI PAKKOJÄSENYYDESTÄ Pakkojäsenyyttä pyritään murtamaan niin eduskunnassa kuin Pohjois-Suomen hallinto-oikeudessa. Järjestelyn romahtamisen seuraukset voisivat olla ylioppilaskunnille vakavia. teKSti KAROLIINA PAANANEN Pakkojäsenyys juontaa osakuntajärjestelmään. Se syntyi, kun 1643 Turun akatemian aikana professoreja velvoitettiin valvomaan opiskelijoiden toimintaa maakunnittain, osakunnittain. 1852 tilalle tulivat tiedekunnat, jotka olivat viranomaisia ja tieteellisiä tarkoitusperiä edistäviä yhdistyksiä. Ensimmäinen ylioppilaskunta, Suomen ylioppilaskunta (nyk. Hyy) perustettiin 1868. (Lähde: Matti Muukkosen artikkeli Ylioppilaskunnan automaatioja pakkojäsenyyden taustasta. Hallinnon tutkimus 4/2008.) Tässä kuvassa Savokarjalaiset juhlivat kesää Olavinlinnassa vuonna 1898. 8 Ylioppilaslehti 3/2021
olennaisia tehtäviä. Sellaisia ovat esimerkiksi yliopiston kasvatustehtävän hoitaminen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen ja opiskelijoiden edustajien nimeäminen yliopiston toimielimiin. ”Esiin nostettu kriteeri ei ole kelvannut perustuslakivaliokunnalle. Ne ovat ihan hyviä tehtäviä, mutta eivät sellaisia, jotka varsinaisesti mahdollistavat pakkojäsenyyden”, Matti Muukkonen sanoo. Hän huomauttaa, että perustuslakivaliokunta on edellyttänyt, että yhdistymisvapaudesta poikkeamista varten pitäisi olla riittävälla tarkkuudella määriteltyjä, merkittäviä julkisia tehtäviä, joiden hoitaminen ei ilman pakkojäsenyysmallia ole mahdollista. SELVITYSTÄ ODOTETTIIN pitkään. Koska hallitus ei ole tehnyt sen pohjalta asiasta esitystä eduskunnalle eikä perustuslakivaliokunta ole ottanut sellaiseen kantaa, jäsenyyskysymykseen ei ole tullut muutoksia. Aihepiirin ympärillä on kuitenkin alkanut viime aikoina tapahtua. Opiskelijoiden keskuudessa järjestelyn oikeudenmukaisuutta on ryhdytty testaamaan tuomioistuimissa. Tammikuussa Lapin yliopistossa oikeustieteitä opiskeleva Ville Tyrväinen jätti Pohjois-Suomen hallinto-oikeuteen asiasta hakemuksen hallintoriita-asiassa sen jälkeen, kun oli jättänyt eroilmoituksen Lapin yliopiston ylioppilaskunnalle. Asian käsittely on kesken ja se voi viedä kuukausia, pidempäänkin. Muukkosen mukaan on mahdollista, että tuomioistuin, jonka pöydälle eropyrkimyksiä viedään, voi tulkita, että sen tehtävä on linjata asiasta: ”Ikävä kyllä. Poliitikot ovat pallotelleet asiaa parikymmentä vuotta, ja näyttää siltä, että kukaan ei saa mitään ratkaisua aikaan.” Muukkosen mukaan se, että yksi opiskelija onnistuisi eroamaan ylioppilaskunnasta yksittäisessä hallinto-oikeudessa, ei vielä automaattisesti kumoaisi pakkojäsenyyttä voimassa olevana mallina. ”Mutta se olisi vieläkin vahvempi indikaatio valtioneuvostolle, että muutostöihin pitäisi ryhtyä”, Muukkonen sanoo. Pakkojäsenyyden ympärillä tapahtuu myös eduskunnassa. Maaliskuussa kansanedustaja Heikki Vestman (kok) teki siitä luopumisesta lakialoitteen. Koska aloitteen taustalla on perustuslakivaliokunnan kanta, Muukkosen mukaan eduskunnan on otettava se käsiteltäväksi, jos hallitus ei tuo jäsenyyskysymyksestä uutta esitystä eduskunnalle ja sitä kautta perustuslakivaliokunnalle. Automaatioja pakkojäsenyyden poistumisella voisi olla suuri vaikutus ylioppilaskuntien jäsenmääriin. AUTONOMIASELVITYKSEN seurantaryhmän puheenjohtaja, korkeakouluja tiedepolitiikan osaston ylijohtaja Atte Jääskeläinen OKM:stä on puolestaan sitä mieltä, että selvityksessä perustellaan, miksi ylioppilaskuntien automaatiojäsenyydelle on YTHS-muutoksen jälkeenkin oikeasuhtainen peruste. ”Jos joku kritisoi, ettei ole otettu asiaan riittävästi kantaa eikä riittävästi perusteltu, minun johtopäätökseni on se, että tämä väite ei pidä paikkaansa. Nimenomaan on käyty huolellisesti läpi ne lähteet, joissa asiaa on selvitetty ja joihin tulkinta voi perustua.” ”Herkästi syntyy hypoteesi, että ehkä ne, jotka kritisoivat, että selvitys ei ole asianmukainen, eivät ole tyytyväisiä sen lopputulokseen”, hän sanoo. Jääskeläisen mukaan maaliskuussa valmistuneessa selvityksessä puhutaan ”eri rekisterissä olevasta asiasta”. Huomio on yliopiston kolmikantaisessa ideassa, jossa ylioppilaskunnilla on merkittävä rooli. ”Se ei ole vähäinen asia, vaikken yritä vähätellä hampaan paikkaamisen tai erilaisten terveydenhuoltopalvelujen merkitystä.” ”Raportin yleinen henki on, että antakaamme autonomialle mahdollisuus toimia. Sanoisin, että opiskelijoiden kannalta olennainen kysymys on se, että ylioppilaskunta on osa sitä rakennetta, jonka puitteissa heillä on valta olla mukana päätöksenteossa yliopiston asioissa.” Ylioppilaskunnat ja niiden jäsenet ovat kuitenkin nyt tilanteessa, jossa ne odottavat muun muassa sitä, miten hallinto-oikeudet reagoivat opiskelijoiden eropyrkimyksiin. Onko tällainen tilanne ylioppilaskuntien kannalta ministeriön mielestä tarkoituksenmukainen? ”Mitä kuvittelet, että tilanteen selkeyttämiseksi voitaisiin tehdä? Meillä on voimassa laki, jonka mukaan ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on voimassa, ja meillä on huomattavan meritoituneiden oikeudellisen kokemuksen omaavien ihmisten näkemys siitä, että tämä laki ei ole perustuslain kanssa ristiriidassa.” ”Oikeustilan selkeyttämiseksi ei voida tehdä muuta kuin muuttaa perustuslakia ja poistaa sieltä yhdistymisvapaus tai vaihtoehtoisesti poistaa ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys, joka tässä tulkinnassa on katsottu sallituksi ja hyväksyttäväksi.” Ministeriö ja viime kädessä ministeri katsoo, onko selvityksen pohjalta syytä ryhtyä toimenpiteisiin, eli antaa eduskunnalle esitys lakimuutoksesta. ”Tulkintani on se, että pääsääntöisesti raportin viesti on hyväksytty poliittisesti.” Ylioppilaslehti kustannetaan osittain Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan jäsenmaksuista. yliopistosta Hämäläisen osakunnan ylioppilaita kalastusretkellä Espoossa 1913. KUVAT: PIETINEN / MUSEOVIRASTO, MUSEOVIRASTON HISTORIAN KUVAKOKOELMA ylioppilaslehti.fi 9
teKSti RIKU LEHTORANTA yliopistosta ULKOPUOLISET 4 700 ihmistä, ja heistä noin 550 työskentelee apurahatutkijoina. Apurahatutkijoiden määrästä ei ole kattavaa rekisteriä, joten luku on suuntaa-antava. Apurahatutkijoista useimmat ovat tutkijanuransa alussa, mutta joukossa on myös kokeneempia tutkijoita. Apurahatutkijoiden aseman hahmottamista hankaloittaa sekin, että suomalaisissa yliopistoissa henkilökunnan työnimikkeet ovat moninaisia. Sama henkilö voi hoitaa työtään usealla nimikkeellä. Esimerkiksi väitöskirjatutkija on usein myös apurahatutkija, sillä väitöskirjaa tehdään tutkijanuran varhaisessa vaiheessa, jolloin tutkija hankkii yleensä rahoituksen työlleen itse. Väitöskirjatutkijan tutkimukseen rahoitusmalli ei kuitenkaan juuri vaikuta. H elsingin yliopiston apurahatutkija Aleksi Husso on koulutukseltaan biologi ja työskentelee väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa. Husso oli aiemmin työsuhteinen tutkija, mutta nyt ensimmäistä vuotta apurahalla. Hän pitää UEF:n uudistusta olennaisena parannuksena monelle tutkijalle. Husso kiittelee yliopistoa siitä, että syksyllä 2020 aloitettu uudistus poiki nopeasti konkreettisia tekoja apurahatutkijoiden aseman parantamiseksi. Myös Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Sofia nevuokrista. Tähän asti vuokran suuruus on ollut noin seitsemän prosenttia tutkijan vuosituloista, mutta tiedekunnat ovat saaneet itse päättää, perivätkö vuokraa. Vuokralla on katettu esimerkiksi tutkijan käyttämistä työvälineistä aiheutuvia kustannuksia. Työhuonevuokrat yleistyivät 2010-luvun puolivälissä. Yliopiston mukaan vuokrista luopuminen on merkittävä muutos. Viime vuosien julkisten, yliopistoihin kohdistuneiden leikkausten vuoksi apurahatutkijoiden määrä on kasvanut. Säätiöt myöntävät apurahoja yliopistoille ja tutkimukseen vuosittain yli 200 miljoonaa euroa. Vaikka apurahatutkijan työolot ja asema ovat suomalaisissa yliopistoissa yleensä huomattavasti huonommat kuin työsuhteessa olevan tutkijan, yliopistoille he ovat monin tavoin arvokkaita. H elsingin yliopiston päätöksen taustalla on Itä-Suomen yliopiston (UEF) suurehko uudistus. UEF kertoi helmikuussa, että se mahdollistaa kesästä alkaen apurahatutkijoille kymmenen prosentin osa-aikaisen työsuhteen tietyin ehdoin. ( Ylioppilaslehti kirjoitti UEF:n uudistuksesta numerossa 2/2021.) Ja kun yksi yliopisto päättää ryhtyä parantamaan apurahatutkijoiden asemaa, muiden paineet tehdä samoin lisääntyvät. Helsingin yliopiston opetusja tutkimushenkilöstöön kuuluu yhteensä yli H uhtikuun lopussa Helsingin yliopisto julkaisi tiedotteen. Siinä kerrottiin, että yliopisto alkaisi parantaa apurahatutkijoiden asemaa. Olihan sitä jo odotettukin. Yliopistotutkijat ovat keskenään epätasaarvoisessa asemassa. Yliopistoissa työskentelee työsuhteisten tutkijoiden lisäksi apurahatutkijoita, jotka on perinteisesti laskettu mukaan yliopiston henkilökuntaan, vaikka heidän ”palkkansa” tuleekin muualta. Heidän tehtävänsä saattavat olla samankaltaisia, mutta työoloissa on iso kuilu. Koska yliopisto ei ole apurahatutkijoiden varsinainen työnantaja, apurahatutkijat eivät yleensä ole työsuhteessa yliopistoon. He eivät pääse nauttimaan työsuhteen eduista, kuten työterveydestä tai lomarahoista. Lisäksi he maksavat itse sosiaaliturvamaksut, jotka työsuhteessa kuuluisivat työnantajalle. Apurahalla työskentely muistuttaa yrittämistä. Asetelmaa on pidetty tutkijoiden keskuudessa pulmallisena ja eriarvoistavana. H elsingin yliopistossa tilanteeseen näyttää nyt olevan tiedossa parannuksia. Apurahatutkijat eivät tosin ole saamassa työsuhdetta, ainakaan vielä. Sen sijaan yliopisto luopuu työhuo10 Ylioppilaslehti 3/2021
S uomessa apurahoja myöntävät pääasiassa kolme tahoa: Säätiöt, kunnat sekä opetusja kulttuuriministeriö. Apurahasäätiöitä ja lahjoituksia jakavia tahoja löytyy sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta. Se, kuinka apurahajärjestelmä käytännössä toimii, riippuu rahoittajasta. Nykyisin apurahaa haetaan usein sähköisten järjestelmien kautta tiettyinä ajanjaksoina. Esimerkiksi Koneen Säätiön seuraava apurahahaku järjestetään 1.–15. syyskuuta. Säätiöt ja rahastot ry:n toimitusjohtaja Liisa Suvikumpu ajattelee, että apurahoja myöntävien tahojen tehtävä on tukea vaihtoehtoisia näkökulmia tieteelliseen tutkimukseen. Säätiöt ja rahastot ry on suomalaisten apurahanjakajien yhdistys. Se on samalla Suomen ainoa säätiöiden etujärjestö. Suvikumpu mainitsee ympäristöfysiikan professorin Markku Kulmalan ilmastonmuutosta käsittelevät tutkimukset onnistuneena esimerkkinä säätiöiden tavoitteesta tukea vaihtoehtoisia tieteellisiä lähestymistapoja. ”Hänen lähestymistapojaan ilmastoa tutkivaan tieteeseen pidettiin aikanaan yliopiston silmissä turhankin radikaaleina.” Koska Kulmala ei istunut silloisiin yliopiston koulukuntiin, hän haki ja sai yksityiseltä rahoittajalta tukea hankkeilleen. ”Ilman tuollaisen yksityisen rahoittajan tarjoamia apurahoja planeetta saattaisi olla nykyistäkin huonommassa jamassa ilmastonmuutoksen takia”, Suvikumpu sanoo. Apurahatutkijat tekevät tutkimusta ilman työsopimusta. Työ voi olla epävarmaa ja yksinäistä. Blanco Sequeiros pitää Itä-Suomen yliopiston uudistusta tervetulleena ja kuvailee sitä hyväksi ensimmäiseksi askeleeksi. Hän työskentelee Koneen säätiön syksyllä 2019 myöntämän nelivuotisen apurahan turvin. ”Apurahatutkijan työ ei itse tutkimuksen osalta eroa työsuhteisen tutkijan työnkuvasta lainkaan. Koska tutkijan työ on jo itsessään henkisesti kuormittavaa, apurahatutkijan asemaan liittyvät ongelmat voivat lisätä kuormittavuutta entisestään.” Blanco Sequeiroksen mukaan kymmenen prosentin osa-aikaisuus ei ratkaise kaikkia apurahatutkijoiden ongelmia, mutta tuo kaivattua turvaa. Helsingin yliopiston tuoretta uudistusta Blanco Sequeiros ja Husso pitävät huomattavasti Itä-Suomen yliopiston uudistusta vähäpätöisempänä. Työhuonekorvauksesta luopuminen ei esimerkiksi tuo helpotusta niiden apurahatutkijoiden tilanteeseen, jotka eivät ole missään vaiheessa maksaneet työpisteestään yliopistolle. ”Esimerkiksi itse en ole sellaista maksanut, koska Koneen Säätiö ei myöntänyt erillistä rahaa työpistettä varten.” Aleksi Husson mielestä Helsingin yliopiston uudistusta ei edes voi verrata UEF:n uudistukseen, koska UEF:n uudistus on niin paljon merkittävämpi. ”Positiivista [HY:n] uudistuksessa on mielestäni erityisesti se, että sopimuksen tehneet tutkijat pääsevät osallistumaan nyt yliopiston henkilöstökoulutukseen.” A purahatutkijan työnkuva on kapeampi kuin työsuhteisilla. Heillä ei ole esimerkiksi opetuksellisia velvoitteita tai hallinnollisia tehtäviä. Periaatteessa apurahatutkijan työajan pitäisi kulua kokonaan tutkimuksen tekemiseen, mutta käytännössä iso osa ajasta menee tutkimuksensa rahoituksen selvittämiseen, kuten apurahojen hakemiseen. Tarjolla on sekä lyhyitä muutaman kuukauden apurahoja että useille vuosille tarkoitettuja apurahoja. Sofia Blanco Sequeirosille neljän vuoden apuraha on ollut henkinen helpotus. ”Nyt pystyn tekemään yhtäjaksoisesti töitä ilman tarvetta miettiä välissä, mistä saan taloudellista tukea, vai saanko ollenkaan.” Toisaalta Blanco Sequeiros kokee, että hän on tutkijana täysin riippuvainen sekä yliopistostaan että rahoittajastaan. Sikäli ajatus itsenäisen ajattelun ihanteesta tuntuu hänelle vieraalta. ”Ajattelen olevani koko ajan vastuussa työstäni sekä Koneen Säätiölle että Helsingin yliopistolle. Työskentelen, kuin olisin oikeassa palkkasuhteessa.” Apurahalla työskentelevä raportoikin tavallisesti työnsä tuloksista säätiölle, mutta kellokortin kanssa tutkimusta ei tehdä. Vaikka apurahat ovat vastikkeettomia, jotain niiden myöntäjät rahan jakamisesta saavat. ylioppilaslehti.fi 11
Apurahoja myöntäviä toimijoita yhdistää Suvikummun mielestä myös toinen keskeinen ajatus. ”Kaikki lahjoittajat varmasti toivovat, että oma rahoitus tekisi maailmasta osaltaan hiukan paremman paikan.” A jatukset apurahajärjestelmän taustalla saattavat olla kauniita, mutta apurahatutkijan todellisuus ei sitä aina ole. Toisinaan apurahatutkija kokee jäävänsä ulkopuoliseksi yliopiston työyhteisöstä. Tähän viittaa esimerkiksi Tampereen yliopiston tieteentekijöiden hiljattain teettämä kyselytutkimus, johon vastasi 88 apurahatutkijaa. Kyselyssä 52 prosenttia vastaajista koki kuuluvansa yliopiston työyhteisöön. Lopuista vastaajista 24 prosenttia koki jääneensä yhteisön ulkopuolelle ja vastaavasti 24 prosenttia ei osannut arvioida asemaansa yhteisön sisällä. On esimerkiksi tavallista, ettei tutkijaa pyytämättä lisätä tiedekunnan sisäisille sähköpostilistoille tai muille viestintäkanaville. Usein myös apurahatutkijan nimi ja muut tiedot puuttuvat laitoksen sivuilta kokonaan. Kun yhteystiedot puuttuvat eivätkä viestit kulje, tärkeisiin tilaisuuksiin ei aina tule kutsua. Toisaalta tietynlainen yksinäisyys kuuluu tutkijan työhön, oli yliopistoon työsuhteessa tai ei. Usein tutkija on ainoa, joka tuntee oman tutkimuksensa läpikotaisin. ”Tutkimustyö on jo sinänsä henkisesti kuormittavaa. Tutkijan työ on usein vaikeaa, ja riittämättömyyden tunteen kanssa on opeteltava elämään”, Helsingin yliopiston apurahatutkija Sofia Blanco Sequeiros kuvailee. V äitöskirjatutkijoiden mielenterveysongelmat ovatkin lisääntyneet 2000-luvulla. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen huippuyliopiston Berkeleyn toteuttaman tutkimuksen mukaan yli 40 prosenttia yliopiston biotieteen jatko-opiskelijoista kärsi masennuksen ja ahdistuksen oireista. Näiden tulosten pohjalta tutkijat useasta yhdysvaltalaisyliopistosta teettivät yhteistyössä vuonna 2018 laajemman kyselytutkimuksen, jossa kartoitettiin jatko-opiskelijoiden masennusta, ahdistusta ja stressiä. Tutkimukseen osallistui 234 instituutiota 26 eri maasta. Kaikki tieteenalat olivat edustettuina, mutta pääpaino oli humanistis-yhteiskunnallisissa tieteissä (56 prosenttia) sekä luonnontieteissä (38 prosenttia). Tuloksista ilmeni, että jatko-opiskelijoilla oli kuusinkertainen riski sairastua masennukseen ja ahdistukseen niihin ikätovereihin verrattuna, jotka eivät työskennelleet akateemisella alalla. Esimerkiksi juuri väitöskirjan tekijöistä yliopistosta Kerää kesäoppareita kesäyliopistossa! hsky . fi Kesän tarjonnassa Helsingin yliopistolta mm. Aristoteleen dramaturgia, 5 op Johdatus Itä-Euroopan romaneihin, 5 op Sociophonetics, 5 op & laaja valikoima kielikursseja Tutustu myös meillä syksyllä alkaviin avoimiin opintoihin muilta Suomen yliopistoilta, mm. Palvelumuotoilun po 25 op (LY), Tuotantotalous 25 op (OY) & oikeustieteen opintoja (TY). Kukaan tuskin ryhtyy tutkijaksi rahan takia. 12 Ylioppilaslehti 3/2021
tekevät parhaansa apurahatutkjoiden aseman eteen. ”Yliopisto on kuitenkin se instituutio, joka on asettanut apurahatutkijat tiettyyn asemaan, joten on myös yliopistojen vastuulla korjata näitä epäkohtia.” Myös Aleksi Husso pitää puhetta kutsumuksesta haitallisena. Hän sanoo olevansa kuitenkin tyytyväinen saadessaan työskennellä tutkijana, vaikka työoloissa olisi parantamisen varaa. ”En koe akateemisen vapauden lisääntyneen merkittävästi omalla kohdallani aikaisempaan työsuhteessa työskentelyyni nähden, mutta olen joka tapauksessa täysin tietoisesti tutkijaksi hakeutunut, joten siinä mielessä en halua valittaa. Mielestäni parannusehdotuksista on kuitenkin tarpeen keskustella silloin, kun sellaisiin on mahdollisuus.” Husson mielestä yksi suurimmista kehitystarpeista on työterveyspalveluiden mahdollistaminen kaikille tutkijoille. Hän arvelee, että Helsingin yliopisto on myös aidosti vaikeassa asemassa. Kun suurella yliopistolla on monta tiedekuntaa ja näkemystä apurahatutkijoiden työnkuvasta, jo pelkkä yhtenäisen linjan soveltaminen on hankalaa. ”Itä-Suomen yliopiston uudistus kertoo kuitenkin ehkä jotakin siitä, että kyseessä on osittain myös arvovalinta. Kun on tahtoa, uudistuksia voi näköjään tehdä varsin nopeasti.” 40 prosenttia kertoi ahdistuksen oireista, kun samaa ikäluokkaa olevilla muilla ihmisillä luku oli keskimäärin 6 prosenttia. Vastaavasti 39 prosenttia vastaajista kertoi oireista, joiden perusteella he voisivat saada keskivaikean tai vaikean masennuksen diagnoosin. Riski sairastua oli korkeampi naisilla kuin miehillä. Transsukupuolisista jatko-opiskelijoista puolestaan lähes 60 prosenttia kärsi masennuksesta tai ahdistuksesta. M onille yliopistojen yksiköille apurahasäätiöt ja muut rahoittajat ovat suorastaan elintärkeitä tukijoita. Esimerkiksi valmistuneiden tohtoreiden määrä olisi ilman apurahajärjestelmää huomattavasti pienempi ja valtava määrä tieteellistä tutkimusta jäisi tekemättä. Samalla yliopistojen rahoitusmalli on sellainen, että jokainen väitellyt tohtori tuo opetusja kulttuuriministeriöltä yliopistoille merkittävän korvauksen. Siinä mielessä yliopistot hyötyvät apurahoista kaksinkertaisesti. Jokainen apuraha vähentää yliopiston omia paineita maksaa tutkijoille palkkaa, ja valmistuneet tohtorit tuovat yliopistolle vielä lisää rahaa. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopistosta valmistui vuosina 2015–2017 keskimäärin 167 tohtoria kunakin vuonna. Yliopisto sai valtiolta jokaisesta tohtoriksi valmistuneesta noin 85 000 euroa. Myös tieteellisten artikkelien julkaisu tuo yliopistolle rahaa suoraan opetusja kulttuuriministeriön perusrahoituksesta. Ja koska nykyään on yleistä, että myös väitöskirjat koostuvat useista tieteellisistä artikkeleista, rahaa tulee epäsuorasti sitäkin kautta. Lisäksi suurimmat säätiöt myöntävät apurahoja yliopistojen tutkimushankkeille, jotka kustantavat satoja tuhansia euroja. Nämä suuret hankkeet puolestaan työllistävät lisää tutkijoita. Tutkimushankkeissa taas kirjoitetaan tutkimusartikkeleita, jotka tuottavat yliopistoille ja tiedekunnille rahaa. Siinä mielessä yksittäinen apuraha voi olla yliopistolle rahakas monikärkiohjus. K ukaan tuskin ryhtyy tutkijaksi rahan takia. Päätöksen taustalla on usein syvä kiinnostus omaa alaa kohtaan. ”En luultavasti tunne yhtäkään tutkijaa, joka ei vilpittömästi pitäisi omasta tutkimusaiheestaan”, väitöskirjatutkija Sofia Blanco Sequeiros sanoo. Hän ajattelee myös, että haasteista huolimatta apurahatutkijat ovat etuoikeutetussa asemassa moniin muihin ammatteihin nähden. Kutsumusammatista hän ei kuitenkaan halua puhua. ”Puhe kutsumuksesta on todella ongelmallista, jos sitä käytetään esimerkiksi oikeuttamaan matalaa tulotasoa.” Blanco Sequeirosin mielestä säätiöt
ANNA LEMSTRÖM TAAVI HEIKKILÄ JAKOV GERCHMAN TITTA HILTUNEN ÄÄNESTÄ VASEMMISTOLIITTOA KUNTAVAALEISSA! Pitkän linjan opiskelija-aktiivi (OTM, FM) valmistui ja on nyt ehdolla Helsingin kaupunginvaltuustoon Vastuullinen palveluntuotanto, kulttuuri, ympäristö, asuminen, yhdenvertaisuus Äänestäminen on ilmastoteko! S A L L A I L O N A V I I T A N E N sallaviitanen.fi Helsingin Vasemmisto KOSKA EMME SUOSTU VAIKENEMAAN. ANNA LEMSTRÖM TITTA HILTUNEN Pitkän linjan opiskelija-aktivisti, VTK Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja, VTK Feminismi. Ilmasto. Kissat. Ilmoituksen on maksanut Vasemmistonaiset, Anna Lemströmin tukiyhdistys sekä Luksussosialismin ja ekoglitterfeminismin tuki ry. Kuntavaalit 2021 vasemmisto naiset EDULLISEMPAA ASUMISTA! Asunto on perusoikeus, ei pelkkä markkinahyödyke voitontavoittelun alttarilla. Mitäpä jos kaikki asuntotuotanto olisi kohtuuhintaista? Tai kaikille opiskelijoille riittäisi opiskelija-asuntoja? Taavi Heikkilä www.taaviheikkila.? Twitter & IG: @taavihoo
O ppimispäiväkirjat ovat yleinen kurssitehtävä useimmissa Helsingin yliopiston tiedekunnissa. Niitä kirjoitetaan niin historian kuin viestinnän kursseilla, ja Kielikeskuksen yliopisto-opettaja Hanna Kosonen arvioi reflektoivien tekstien yleistyvän tulevaisuudessa entisestään. Yleensä oppimispäiväkirjalla tarkoitetaan pitkää, jopa yli kymmensivuista tekstiä, jossa opiskelija pohtii, mitä ja miten on oppinut kurssin aikana. Tekstilaji kannustaa analysoimaan kurssin teemoja suhteessa opiskelijalla jo olevaan tietoon. Toisin kuin akateeminen essee, oppimispäiväkirja kirjoitetaan minämuodossa. Mihin oppimispäiväkirjoja tarvitaan? NYKYÄÄN OLENNAISINTA opiskelussa ei välttämättä ole se, mitä muistaa tentissä ulkoa, vaan se, miten opittua tietoa soveltaa. Siksi Kosonen ajattelee, että oppimispäiväkirja on oppimisen kannalta sopivampi työkalu kuin tenttiminen. Oppimispäiväkirjat ovat yksi ilmentymä reflektion yleistymisestä. Niiden on tarkoitus saada opiskelija muodostamaan kurssilla oppimistaan asioista näkemyksiä. Kososen mukaan näin halutaan kehittää opiskelijoiden valmiuksia ajatella kriittisesti. Se taas on yliopistojen keskeinen tehtävä. Yliopistossa opiskelijoita totutetaan akateemiseen tekstiin, tieteellisiin artikkeileihin ja neutraaliin oppikirjallisuuteen, mutta oppimispäiväkirjassa pitäisi kirjoittaa itsestään ja omista kokemuksistaan. Reflektoinnista voi olla hyötyä, mutta toisinaan, kun opiskelija kirjoittaa omista kokemuksistaaan ja ajatuksistaan, oppimispäiväkirjasta voi tulla hyvinkin henkilökohtainen. Se voi olla opiskelijoille vaikeaa. ”Tieteen ihanteena on, että asiat nostetaan esiin ja ollaan itse taustalla kertojana. Se, että pitäisi käsitellä minua itseäni, voi tuntua jopa vähän ahdistavalta tai pelottavalta”, Kosonen sanoo. Miksi yliopistossa sitten kirjoitetaan itsestä ja omista kokemuksista? Oppimispäiväkirjan tarkoitus ei ole tuottaa objektiivista tietoa tai koulia opiskelijoista tutkijoita. Sen suosio kytkeytyy oppimisen lisäksi myös opiskelijoiden työelämätaitojen kehittämiseen. Opettajien akatemian jäsen, Helsingin yliopiston Aasian tutkimuksen yliopistonlehtori Tiina Airaksinen kertoo sähköpostitse, että oppimispäiväkirjojen toivotaan kehittävän laajojen kokonaisuuksien hahmottamista, olennaisten asioiden tunnistamista, kirjoittamista ja oman osaamisen tunnistamista ja sanoittamista. OPPIMISPÄIVÄKIRJOJEN TAUSTALLA on myös ajatus siitä, että opiskelija suorittaisi kurssia tasaisesti. ”Eikä viimeisenä iltana tenttiin päntätessä”, Kosonen sanoo. Yleensä oppimispäiväkirjolla ei ole kovin suurta painoarvoa kurssin arvostelussa. Opiskelijat saattavat niiden lisäksi palauttaa esimerkiksi ryhmätyön tai tehdä tentin. Yhteiskuntahistorian yliopistonlehtori Hanna Kuusi sanookin oppimispäiväkirjan ajavan asiansa parhaiten silloin, kun se on hyvin pieni osa kurssisuoritusta. ”Koko 5 op:n kurssin arviointitapana se on mielestäni huono.” Kosonen on samaa mieltä. Jos käy niin, että oppimispäiväkirjalla on kurssin arvostelussa iso painoarvo, opiskelijan voi hänen mielestään olla vaikeaa tasapainoilla erilaisten vaatimusten välillä. Kurssiosaamisen arvioinnissa nimittäin painotetaan sitä, mitä opiskelija on oppiNäin nämä asiat opitaan Oppimispäiväkirjat ovat Helsingin yliopistossa yleinen kurssitehtävä. Mihin niiden käyttö perustuu? teKSti ANTON VARPAMA-TAITTONEN nut kurssin aikana. Reflektiossa puolestaan arvioidaan, miten opiskelija on soveltanut oppimaansa ja pohtinut oppimistaan. Voi käydä niin, että opiskelija alkaa pohtimaan, mitä opettaja toivoo hänen kirjoittavan. ”Joku taisi joskus vitsailla, että parhaan arvosanan saa jos aloittaa sillä, että aluksi en tiennyt asiasta mitään, mutta mestari Virtasen hienon luennon jälkeen ymmärrän nyt kaiken”, Kosonen sanoo. Oppimispäiväkirjat toimivat Kososen mukaan hyvin sekä palautekanavana opettajille että keinona ymmärtää opiskelijoiden ajatuksia. KUUSI KERTOO, että hänen juuri päättyneellä Sukupolvet, liikkuvuus ja eriarvoisuus -kurssillaan opiskelijat saivat valita luentoreflektioiden ja luentokuulustelun välillä. ”Ehkä jotain kertoo se, että 100 opiskelijaa valitsi luentoreflektiot ja 10 kuulustelun.” Samaan aikaan osa opiskelijoista pitää Kososen mukaan tekstilajia epämääräisenä. Oppimispäiväkirjan arvosteluperusteet ovatkin monille epäselvät. Parhaiten oppimispäiväkirjassa onnistuu, kun ei ainoastaan referoi ja kuvaile oppimaansa, vaan myös tulkitsee, laajentaa, arvioi ja arvostelee. Arvostelukriteerit ovat peräisin yhdysvaltalaisen kasvatuspsykologin Benjamin Bloomin vuonna 1956 kehittämästä taksonomiasta. Yliopistonlehtori Airaksinen painottaa, että opettajan pitäisi selittää arvostelukriteerit opiskelijoille aivan kurssin alussa. Kriteerejä voi myös pohtia yhdessä opiskelijoiden kanssa. Kosonen neuvoo lukemaan Sisusta kurssin oppimistavoitteet. ”Sitä kautta voi päästä käsiksi siihen mitä kurssilla on tarkoitus oppia, ja katsoa miten päiväkirja heijastelee niitä asioita.” yliopistosta ylioppilaslehti.fi 15
webortaasi Kärsitkö fomosta? Etkö ole saanut kutsua? Harmittaako, että omistat Android-puhelimen etkä pääse Clubhouseen? Toimittaja Arttu Seppänen kertoo, mitä siellä ei tapahdu. TÄÄLLÄ EI OLE MITÄÄN NÄHTÄVÄÄ teKSti ARTTU SEPPÄNEN KUvitUS ANNI SAIRIO un tutustuimme alaasteella ensimmäistä kertaa internetiin, luokkakaverini Paavo istui MS-DOS:n musta ruutu edessään ja tiedusteli leveällä savon murteella: Mistä tiältä piäsöö sinne intternettiin? Eipä tiennyt Paavo, että mitä tuleman pitää. Alkuvuodesta 2021 somessa kyseltiin, mistä tiältä piäsöö sinne Clubhoussiin. Clubhouse täytti huhtikuussa vuoden. Suosio on kasvanut nopeasti. Loppuvuodesta 2020 palvelulla oli maailmanlaajuisesti noin 600 000 käyttäjää. Huhtikuussa 2021 käyttäjiä oli jo yli kymmenen miljoonaa. Mitä he siellä oikein tekevät? CLUBHOUSE ON some, jossa on käytössä ainoastaan ääni. Siellä ei voi kirjoittaa, jakaa linkkejä, videoita tai edes kuvia. Puhe on nyt muodissa. Kun kävelee lähikauppaan, täytyy varoa, ettei vahingossa astu podcastin päälle. Myös Twitterillä ja Facebookilla on suunnitelmia nykyistä laajemmista puheominaisuuksista. Teksti on out, kukaan ei ole kiinnostunut Facebook-horinoista. Tiktokin meemivideot koukuttavat miljoonia ja miljoonia uusia käyttäjiä. Pandemia on otollista aikaa Clubhouselle. Ihmiset ovat joutuneet karsimaan sosiaalisia kontaktejaan, ja kuin tilauksesta tuli sovellus, jossa voi helposti jutella toisten kanssa. Pitkin kevättä Clubhouse on levinnyt Suomessa kuin koronavirus. Jokainen uusi käyttäjä saa viisi kutsua. Sovellus on lanseerattu ja myyty käyttäjille samalla tavalla kuin muutkin uudet somepalvelut, eksklusiivisuudella. Palveluun pääsee tällä hetkellä vain, jos saa kutsun joltain toiselta käyttäjältä – ja vain iPhonella. Totta puhuen Clubhousen ikonin lippisjonne tuo mieleen enemmän Couchsurfing-palvelun ja Prahan vaihto-opiskelijoiden pub crawl -kierrokset kuin eliittisomen, jollaisena sitä on esimerkiksi Twitterissä kuvailtu. Eliittisome näyttää myös ensivilkaisulla kaikessa beigeydessään aivan kamalalta, vähän muistiinpanotyökalun ja tehtävälistan sekoitukselta, joka on sutaistu nopeasti kasaan ensimmäisen vastaan tulleen ilmaisen suunnittelututoriaalin mukaan. PUHELIMEEN KILAHTAA ensimmäinen ilmoitus. Paul Davison and Naval are talking about Get rich slow (ask your business questions). Davison on yksi palvelun perustajista. Tuntuu epäilyttävältä, että hänellä on aikaa keskustella rikastumisesta. Eikö hänen pitäisi olla rikastumassa? Mitään erityistä ei ole myöskään musiikkija tapahtuma-alan ahdinkoa, koronaa ja musiikkia ylipäätään koskevissa keskusteluissa. On ikävä kuulla, että keikoille ei pääse ja rahaa ei tule, mutta samaa toistetaan juuri nyt kaikkialla muuallakin. Erityisen eksklusiivista sisältöä eivät ole myöskään keskustelut meditaatiosta tai siitä, kuinka voi menestyä. Clubhouse on kuin LinkedInistä olisi avattu uusi aitaus, ja kaikkein kiimaisimmat käyttäjät olisivat kirmanneet pellolle ammumaan kuorossa samaa sontaa kuin kaikkialla muuallakin. Keskusteluja leimaa verkostoitumistapahtumien ja kahvipöytien harmiton feel good ja small talk. Monet keskustelijat toistelevat, että palvelu on hyvää vaihtelua esimerkiksi Twitterille, koska puhuessa riitoja ja väärinkäsityksiä syntyy harvemmin kuin kirjoittaessa. Jotta ääneen pääsee, täytyy julkisissa huoneissa painaa sovelluksen alalaidassa olevaa käden kuvaa. Huoneen moderaattori voi nostaa yleisöstä ihmisiä lavalle. 16 Ylioppilaslehti 3/2021
Yksi Suomen suosituimmista keskusteluhuoneista on Mikael Gabrielin vetämä Good Morning Finland. Aamukahvi-tyyppisessä sessiossa keskustellaan lähinnä niitä näitä. Miten on aamu lähtenyt käyntiin, mitä päivällä tapahtuu, ja niin edelleen. Iso osa keskustelusta on metakeskustelua Clubhousen käytöstä, mikä lienee luonnollista, kun ihmiset opettelevat sovellusta käyttämään. Yhtenä aamuna Gabriel pohtii, että jossain vaiheessa ryhmästä voisi tehdä suljetun ja kuukausimaksullisen. Idea ei tunnu saavan kauheasti kannatusta. KUN HUHTIKUUN loppupuolella rajoitukset alkavat hellittää ja kevätaurinko paistaa, Clubhousessa on hyvin hiljaista. Oliko palvelu vain sulkuajan laastari sosiaalisten kontaktien puutteelle? Siihen Clubhouse nimittäin parhaimmillaan sopii, taustalla pyöriväksi puhevirraksi tv:n ja podcastien tapaan – jos taustamelut eivät häiritse. Ilmoitukset ovat vähentyneet tasaisesti. Jopa aiemmin säännölliset aamukahvikeskustelut ovat vähentyneet, ja niiden sijaan sovellus tarjoaa aamun virkistykseksi keskustelua nimeltään Dating Game + Shoot ur shot w/ the sexiest singles. Seminaaripuheista suoraan jatkoille. Jos verkostoituminen ei onnistu, voi aina yrittää kokeilla pariutumista: Onks ketään Turusta? Sen jälkeen aletaan puhua. Ei tarvitse painaa ikonia, kuten Messengerin tai WhatsAppin ääniviesteissä, vaan juttelu tapahtuu samalla tavalla kuin puhuisi puhelimen kaiuttimeen. Tämä on ehdottomasti plussa, joka tuo palvelun käyttöön välitöntä tunnelmaa. Koodistoon tosin kuuluu, että oma mikki pitää painaa mutelle silloin, kun ei puhu. Puheenvuoroille voi taputtaa rämpyttämällä mutea pois ja päälle. Keskusteluja ei nauhoiteta ja tuoteta studioissa, vaan jotkut juttelevat auton ratissa ja toiset tuulisessa säässä. Äänimaisemasta tulee helposti kaoottinen, jos mikit jäävät surisemaan taustalle. Clubhousen eduksi on luettava, että sovellus on helppo ja parhaimmillaan sitä käyttäessä tuntuu kuin vetäisi isossa porukassa leppoisaa radiolähetystä. Jos palvelussa olisi riittävästi kavereita ja kiinnostavia keskustelukumppaneita, tällä voisi olla jotain käyttöä. Vuosia sitten liityin Ello-palveluun, jonka piti olla uusi ja yksityisempi Facebook. Käytin sitä noin kaksi viikkoa. Siellä ei ollut niitä ihmisiä, joiden kanssa olisin halunnut keskustella. CLUBHOUSEN VÄITETÄÄN perustavan fomoon, fear of missing outiin: keskusteluja ei tallenneta, eli kuullakseen keskustelut on oltava paikalla. Mitä pidempään palvelua käytän, sitä enemmän ihmettelen. Missä ne kiinnostavat keskustelut sitten ovat? Mistä tiältä piäsöö juttelemmaan mukavia? Kavereita liittyy palveluun jatkuvasti, mutta kukaan ei keskustele missään mistään. Sovellus tarjoaa esimerkiksi keskustelua nimeltään: No agenda, Only vibes… Instagram on saanut käyttäjänsä koukutettua tarinoilla, jotka ovat näkyvissä vuorokauden. Jos haluat tietää, mitä kaverisi ja ihailemasi ihmiset duunailevat, katso tarinoita. Viime aikoina Instaa on yritetty pilata samalla tavalla kuin Twitteriä: käymällä yhteiskunnallista keskustelua alustalla, joka sopii siihen hirveän huonosti. KELLO ON yksi yöllä, kun saan ilmoituksen Clubhousen perustajien Paul Davisonin ja Rohan Sethin vetämästä keskustelusta. Aiheena on Clubhouse ja kuinka sitä käytetään. Davison saattaa hyvinkin olla maailman ärsyttävin puhuja. Hän aloittaa jokaisen virkkeensä kuin loppusuoralle kiihdyttävä formula-auto. Jokainen lause kestää yhtä kauan kuin kestää sanoa wroooom!. Anyone can start a room! You can be in control! You control what happens in the room! You can be the moderator! Anyone can be a moderator! Hän kuulostaa epätoivoiselta. Eksklusiivisuuden lisäksi käyttäjälle luvataan valtaa. Hukkuvatko viestisi Twitterissä samaan sammioon miljoonien muiden kanssa? Nyt sinäkin voit perustaa oman huoneen ja päättää, ketkä siellä puhuvat! ylioppilaslehti.fi 17
T A TO T LEM T O AT E Elokapinalaiset halusivat kuvata sosiaalisen median videota Musiikkitalon lähettyvillä vappuaattona 30. huhtikuuta, kun turveyrittäjiä saapui Eduskuntatalolle mielenilmaukseen osoittamaan tyytymättömyytensä turvepäätöksiin. Poliisi seurasi elokapinalaisia. 18 Ylioppilaslehti 3/2021
M A TO T LEM T O AT Ympäristöaktivistit haluavat vedota poliitikkojen, päätoimittajien ja yleisön tunteisiin, jotta nämä tekisivät jotain. Siinä auttavat esimerkiksi punajuurivesi, ötökkäpuvut – ja media. teKSti KAROLIINA PAANANEN KUvat ANTTI YRJÖNEN T ylioppilaslehti.fi 19
lkukeväästä 2020 jää oli Puulalla niin paksu, että järvenselän saattoi ylittää kävellen. Helsinkiläinen opiskelija Eeva Rajakangas oli pakannut tietokoneen ja matkustanut joksikin aikaa perheensä mökille järven keskellä sijaitsevaan saareen. Kun oli aika palata kotiin, ilma oli lämmennyt. Asukas vastarannalta soitti, että jää oli jo heikkoa. Pitäisi odottaa, että se sulaisi ja yli pääsisi saaresta löytyneellä kanootilla. Rajakangas odotti ja meloi välillä katsomaan, olisiko reitti jo selvä. Hän säästeli ruokaa, paastosi, poimi jäkälää ja keitti siitä soppaa. Odotusta kesti 52 päivää. Olo saarella pysyi silti rauhallisena. ”Tuli turvaa, kun näki, kuinka luonto pitää huolen”, Rajakangas sanoo. Hän istuu puistonpenkillä Merihaassa, kenties Suomen betonisimmassa korttelissa ja jatkaa: ”Samalla tuli huoli, että mitä jos ei pidäkään.” Sama huoli on seurannut Rajakangasta, nykyistä taideopiskelijaa, Elokapinan ympäristöaktivistia ja Vimma-yhtyeen laulajaa, melkein aina. Rajakangas opiskelee ohjaajaksi Teatterikorkeakoulussa Merihaan kupeessa. Taiteen ja ilmastovaikuttamisen yhdistäminen on antanut huolelle järjestystä, mutta oli myös vaihe, kun huoli lähinnä lamaannutti. Syksystä 2020 asti asiat ovat olleet järjestyksessä. K aksi vuotta aiemmin oli toisin. Syksyllä 2018 julkaistiin kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti. Sen mukaan ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen 1,5 asteeseen oli jäämässä haaveeksi. Samaan aikaan monesta alkoi tuntua siltä, ettei poliittinen järjestelmä reagoinut kasvaviin päästöihin riittävän nopeasti. Britanniassa joukko tutkijoita ja aktivisteja perusti ympäristöliike Extinction Rebellionin, Elokapinan. ( Ylioppilaslehti käsitteli sen syntyhistoriaa vuosi sitten numerossa 3/2020). Syksyllä Greta Thunberg ryhtyi ilmastolakkoon, kansanvälinen Fridays for Future -liike syntyi. Julkisuudessa alettiin puhua lentohäpeästä, päästöjen kompensoimisesta ja ilmastoahdistuksesta. Rajakangas muistaa, että olo paheni, mitä enemmän tietoa sai ja mitä paremmin asian ymmärsi. Vimma kirjoitti ilmastokriisiä käsittelevää albumia, mutta välillä oli helpompi yrittää elää eskapistisesti, kuin mitään kriisiä ei olisikaan. Keväällä 2019 Teatterikorkeakoulun ohjelmistossa oli suomalaista luontosuhdetta käsittelevä esitys Elinvoima. Rajakangas kävi katsomassa. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin, että esitys näyttää teatterin voiman ihmisen luontosuhteen muuttamisessa. Rajakangas ajatteli samoin. Hänestä esitys oli ahdistava, mutta vaikuttava. Se vahvisti ajatusta siitä, että taiteella voi vaikuttaa. ”Heräsin, että ei saakeli, ei me voida vain eskapistisesti tehdä musiikkia, vaan Vimman on pakko olla osa tätä, niin kuin kaikki asiat ovat osa kaikkia asioita.” A Ohjaajaopiskelija Eeva Rajakangas ohjasi videota, jossa uhanalaiseksi suohyönteisiksi pukeutuneet elokapinalaiset puhuivat turpeennoston vaikutuksista soiden lajistolle. 20 Ylioppilaslehti 3/2021
ylioppilaslehti.fi 21
”Seuraavana päivänä sävellettiin albumillinen musiikkia.” Kesällä Vimma esitti ilmastokriisistä kertovia kappaleitaan Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla. Yleisöt näyttivät vaikuttuvan, mutta Rajakangas sanoo, että yhtyeen jäseniä alkoi pelottaa ”greenwashing-meininki”. ”Että kävin tsekkaa keikkaa, jossa joku puhui jostain maailman tuhoutumisesta, nyt oon varmaan tehny jotain.” Rajakankaalla jonkin tekeminen alkoi löytyä lopulta viime vuonna – pian sen jälkeen, kun jää itäsuomalaisella järvellä suli ja kanootilla pääsi rantaan. Keväällä 2020 Elokapina järjesti uusien illan, jossa liike keräsi uusia jäseniä. Rajakangas meni sinne bändikaverinsa kanssa. Hän ajatteli, että liikkeen avulla ilmastokriisistä pystyisi puhumaan myös sellaiselle yleisölle, joka ei käy festareilla. ”Ajattelin, että jos taiteen yhdistää kansalaistottelemattomuuteen ja aktioihin, sitten siinä on mahis toimia, ehkä.” Syksyllä Rajakangas kävi Elokapinan NVDA-koulutuksen (non violent direct action), kansalaistottelemattomuuskurssin ja alkoi osallistua Elokapinan toimintaan. Y mpäristöliikkeet ovat saavuttaneet Suomessa paljon. Onnistumisia on syntynyt esimerkiksi kansallispuistojen perustamisessa ja paikallisissa ympäristökamppailuissa, joiden merkitys on joskus laajentunut valtakunnalliseksi, kertoo kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen professori emeritus Esa Konttinen. Konttisen mukaan menestys kytkeytyy osaltaan kansalaisyhteiskunnan ja valtion läheiseen yhteyteen. Sen historia ulottuu 1800-luvun kansalliseen heräämiseen ja fennomaaneihin. Fennomaanit synnyttivät kansanliikkeen ja onnistuivat pääsemään kehkeytyvän valtion johtoon. Syntyi rakenne, jossa kansalaisyhteiskunta ja valtio eivät muodostaneet vihamielistä vastinparia, vaan ennemminkin kumppanuussuhteen. Luonnonsuojelijoita on ollut Suomessa koko itsenäisyyden ajan ja aiemminkin, mutta aluksi suojeluaate kiinnosti lähinnä tieteentekijöitä. Sotien jälkeen ympäristöliike alkoi popularisoitua osana kansainvälistä ympäristöherätystä. Sen sai aikaan 1960-luvulla julkaistu yhdysvaltalaisen biologin Rachel Carsonin kirja Silent Spring. Sen suomennos Äänetön kevät sai suomalaisetkin luonnonsuojelijat huolestumaan ympäristömyrkyistä. 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun ympäristöprotestissa liikkeiden huomion pääpaino oli lähivesistöissä. Syy siihen oli jokia ja järviä saastuttavassa metsäteollisuudessa. Konttinen nostaa esimerkiksi 1980luvun alun Päijänne puhtaaksi -liikkeen, joka syntyi vastustamaan metsäteollisuuden vesistöpäästöjä Äänekoskella, josta vesi laskee Päijänteeseen. Päästöjen takia Päijänne alkoi saastua, pahasti. ”Siellä seilasivat vaahtolautat ja arvokala siirtyi etelämmäksi”, Konttinen kuvaa. H uoli ympäristöstä oli kansan keskuudessa jaettu. Parin paikallisen asukkaan aloittama kamppailu Äänekoskella toimivaa metsäyhtiötä vastaan keräsi ympärilleen kokonaisen liikkeen. Mukaan lähti opiskelijoita, aktivisteja, mutta myös kuntia ja ympäristöviranomaisia – ja media. Konttinen sanoo, että media oli kuin kiistan osapuoli. Liike käytti julkisuutta välineenä asiansa ajamiselle. Sille myötämielisiä reportaaseja julkaistiin paikallismedioiden lisäksi esimerkiksi Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa. Tuhansien järvien maassa sympatiaa oli tarjolla. Aihe kiinnosti pääkaupunkiseudulla siksikin, koska alue sai käyttövetensä uutta Päijänne-tunnelia pitkin. Liike saavutti tuloksia. Aluksi ”metsäjätti” vastusti aktivistien vaatimuksia, mutta lopulta se taipui painostukseen. Metsäteollisuuden päästöjä alettiin laskea myös muualla maassa. Laki ei muuttunut, mutta sitä alettiin Konttisen mukaan tulkita jyrkemmin. M iksi ihmiset lähtivät mukaan? Moni kärsi, kun vesistö saastui, Konttinen sanoo. Apua oli siitäkin, että liike esiintyi avoimesti ja vaikutti julkisuudessa. Sitä oli helppo kuunnella. Myös saman aikakauden Koijärvi-liike osasi hyödyntää julkisuutta. Konttisen mukaan sen perintö oli merkittävä myös siksi, että se toi kansalaistottelemattomuuden osaksi suomalaista protestikulttuuria ja vahvisti politiikan ja kansalaisyhteiskunnan yhteyttä. Kun lintujen asuttama Forssan Koijärvi aiottiin kuivata, aktivistit kahlitsivat itsensä työkoneisiin. Metodi oli uusi, muttei Konttisen mukaan kansallisen perinteen näkökulmasta kovin radikaali. Liike ei ollut myöskään vihamielinen. Konttisen mukaan aktivistit pyrkivät pikemminkin luomaan hyvät välit viranomaisiin. Kun poliisi kävi paikalla häätämässä ja sakottamassa nuoria, nämä tarjosivat virkavallalle kahvia ja syötävää. Koijärvi säästyi, ja ympäristöliike valtavirtaistui entisestään. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa Koijärven nuorisoa pääsi kansanedustajaksi, syntyi vihreä liike ja muutkin puolueet alkoivat ”vihertyä”. ”Eikä ympäristöministeriön perustamista voi ymmärtää ilman yhteyttä ympäristöliikkeisiin.” Elokapinalaiset askartelivat ötökkävideon pukuja huhtikuun lopussa Pasilassa Rauhan asemalla. Talkoissa syntyi puvut muun muassa sääskille, rämekarvajalan toukalle ja korpikirpukkaalle. 22 Ylioppilaslehti 3/2021
Valtakulttuurista protestointia seurasi 1990-luvulla vastakulttuurinen eläinoikeusliike, joka sekin kokeili rajoja ottamalla käyttöön ulkomaisesta protestikulttuurista lainattuja metodeja. Siinä ei käynyt yhtä hyvin, ainakaan ihan heti. Median ja valtion ymmärrys loppui, kun Pohjanmaan turkistarhoihin murtauduttiin yön pimeydessä vuonna 1995 vapauttamaan satoja kettuja. ”Kettutyttöilyn lisäksi naisista tuli suomalaisen terrorismin vuoden 1995 mallipari”, kirjoitti Helsingin Sanomat samana vuonna. Liikkeen kannatus jäi Konttisen mukaan myös suuren yleisön silmissä matalaksi. Miksi? ”Turkistarhoihin mentiin anonyymisti yön pimeinä tunteina, kun suomalainen protesti yleensä tähdentää julkista, avointa toimintaa. Perinteistä normistoa ei saa rikkoa – ainakaan pahasti.” Huomio kiinnittyi aiheen sijaan pelkoa herättäneeseen metodiin, eikä turkiseläinten asema parantunut. Sen jälkeen eläinoikeusliike muutti strategiaa. Se kävi ja käy edelleen tarhoilla, mutta vain videoja valokuvaamassa. Suomessa ympäristöaktivistien huomio on usein ollut paikallisissa kysymyksissä, mutta Elokapinan kaltaisilla ympäristöliikkeillä katse on isossa kuvassa. Uusi, globaalimpi, ilmastoja ympäristöliike on voimistunut viimeisen 10 vuoden aikana. Elokapina ei ole Konttiselle kovin tuttu, mutta hän pohtii, että nykyään liikkeiden haaste on paljon kokonaisvaltaisempi kuin ennen. Enää ei riitä, että yksi metsäyhtiö uusii infransa. Nyt pitäisi kääntää koko kuluttavan elämäntavan suunta. M aaliskuussa 2021 Helsingin ydinkeskustassa Sanomatalossa käytävän yllä roikkui punainen lippu, jossa luki ”vaikeneminen on veriteko” ja ”kerro totuus”. Käynnissä oli Elokapinan mielenilmaus, aktio. Kampanja, #kirjoitakriisistä, vaati mediaa huomioimaan ilmastokriisin kaikessa uutisoinnissaan, ei vain niissä, joissa jäätikkö sulaa. Sanomatalon katutason kerrokseen kannettiin jääveistos, jonka sisällä oli sanomalehti. Sen tarkoitus oli kuvata utopiaa siitä, mitä uutisointi voisi olla. (Rajakangas oli jäädyttänyt kalikkaa pitkin viikkoa. Ensin ulkona ja kun ilma lämpeni, tuttujen pakastimissa. Hän raahasi sitä ympäri kaupunkia enolta lainatussa pulkassa.) Joku aktivisteista asettui Sanomatalon lattialle makaamaan ja esitti nukkuvaa toimittajaa. Se oli vähän kuin meemi. Käsillä on kriisi raportoitavana, mutta meanwhile in Sanomatalo mikään ei liikahda. Aktion lopuksi kolme valkoisiin haalareihin pukeutunutta esiintyjää kaatoi punaisen lipun alla päälleen veren väristä punajuurivettä ja ryömi maassa. Ensin tekoveri levisi lattialle levitetyllä alustalla, mutta esiintyjät sotkivat sitä myös lasisiin seiniin. Esitys kuvasi kärsimystä. Poliisi seurasi rauhallista aktiota sivusta. Lopuksi elokapinalaiset moppasivat lattian ja siivosivat seinät. Sanomatalon aktiota suunniteltiin kuukausia, syksystä saakka. Koronarajoitusten tiukennuttua tavanomainen kansalaistottelemattomuus kävi hankalaksi. Isolla porukalla Sanomataloon ei olisi asiaa, ja poliisikin pitäisi ottaa mukaan laskuihin. Monen mutkan kautta päädyttiin pienen porukan performanssiin ja tekovereen. ylioppilaslehti.fi 23
Rajakangas sanoo, että aktion pyrkimys oli avata dialogi. Koska kadun blokkaaminen liikenteeltä henkii harvoin kädenojennusta, suunnittelutyöryhmä alkoi harkita artivismin eli taideaktivismin keinoja, hän kertoo. Elokapinan tavoite on olla avoin, ei-hierarkinen liike, joka keskittää huomionsa päättäjiin. Ryhmä ei ole yhtenäinen. Mukana on monenlaista porukkaa tutkijoista taiteilijoihin, joiden välillä on mielipide-eroja esimerkiksi siitä, millä keinoilla vaikuttaminen sujuisi parhaiten. Rajakangas sanoo, että se on tavoiteltavaa. ”Ettei se olisi vain joku samanlaisten ihmisten leipomiskerho, vaan liike, jossa kerätään ihmisiä yhteen.” Y mpäristöliikkeen saavutukset tunnetaan, mutta taideaktivismin vaikuttavuudesta tiedetään vähemmän. Taiteilija ja väitöstutkija Sonja Salomäki laatii aiheesta parhaillaan väitöstutkimusta Lapin yliopistoon. Väitöskirjassaan hän tutkii ilmastoaktivismitaiteen vastaanottamista. Ilmiö näyttikin pitkään marginaaliselta. Salomäki sanoo, että esimerkiksi taiteen ja aktivismin välisistä ”synergioista” on kyllä käyty keskustelua, mutta aktivismitaide ilmastovaikuttamisessa on nykyisessä mittakaavassaan Suomessa aika uutta. Salomäki on seurannut aihetta myös taiteilijana ja ilmastoliikkeen, esimerkiksi Ilmastovanhempien jäsenenä ja hallituksessa. Toiminnassa hän on havainnut, että taideaktivismi on lisääntynyt sen jälkeen, kun Elokapinan liittyi samaan ”rintamaan”. ”Aiemmin taiteilijoiden ajateltiin olevan enemmän alansa edustajia, joilla on julkisuusarvo, ei tekijöitä. Extinction Rebellion on tuonut ihan uuden vivahteen.” Se on tehnyt aktivismitaiteesta systemaattisempaa ja näkyvämpää, Salomäki sanoo. Esimerkiksi lajien sukupuutosta kertova veriprikaati-performanssi alkaa olla yleisölle tunnistettavia, kuin brändi, hän sanoo. Salomäen oma tutkimus pohjautuu Ilmastokanava-hankkeeseen, jonka kautta joukko eri taiteenalojen tekijöitä on tehnyt ilmastokriisiä käsittelevää taidetta. Tutkimuksessa on esimerkiksi seurattu, kuinka M. A. Numminen on tehnyt laulun fossiilienergian alasajosta ja Eino Santanen esittänyt ilmastokriisin ja kauppasopimusten kytköksiä käsitteleviä graafisia runoja. Salomäki on haastatellut paitsi useita taiteilijoita myös noin 70 yleisön edustajaa. Hän sanoo halunneensa selvittää, miltä ”se ilmastoaiheinen taidehörhöily näyttää niin sanotun tavallisen kansalaisen silmissä.” Kaupunkilaisessa kuplassa näyttää siltä, että huoli ilmastokriisistä on laajasti jaettu, mutta se kupla on lopulta aika pieni. Viime vuosina huoli ilmastonmuutoksesta on vähentynyt etenkin 36–50-vuotiaiden miesten keskuudessa, vaikka päästöjen määrä kasvaa vuosi vuodelta. Salomäki on käynyt Kanneltalossa, Teurastamon Herkkumarkkinoilla, Messukeskuksessa, monessa muussa paikassa haastattelemassa yleisöä. Miltä taide heistä näytti? E i aina hyvältä, ainakaan aluksi. Haastattelujen analysoiminen on kesken, mutta niitä tehdessä Salomäki huomasi, että jo pelkästään se, että kyse on taiteesta, saattoi tehdä asiasta luotaantyöntävän. Ihmiset eivät myöskään välttämättä pysähdy taiteen äärelle. Kun Sellon kirjastossa oli esillä biotalouden ongelmia käsittelevä veistosinstallaatio, harva noteerasi sen. Ja kun ohikulkijoita pysäytti, moni kertoi pitävänsä taidetta elitistien hommana. Keskusteluissa välittyi suuri turhautuminen siitä, että aiheesta puhutaan ja ”valistetaan”, mutta ilmastotalkoisiin oli vaikeaa osallistua, kun pienesti elävillä ei ole, mistä tinkiä. Taiteella voikin näyttää vaihtoehtoja. Salomäki viittaa norjalaiseen tutkimukseen, jossa aihetta on lähestytty psykologian näkökulmasta. Taide voi Salomäen mukaan vaikuttaa myös näyttämällä utopioita siitä, millainen olisi maailma, joka ei perustu ylikuluttamiseen. Ilmastokriisiä ja sen dystopioita käsitellään paljon elokuvassa ja sarjoissa, mutta tutkimuksen mukaan dystopiat eivät välttämättä toimi. Ratkaisukeskeinen lähestyminen voi olla tehokkaampaa. ”Oman ahdistuksen oksentaminen saattaa olla vain masentava juttu.” Salomäki sanoo, että olennaista on, että ihmisen ja luonnon välinen keskinäisriippuvuus ymmärretään päättäjien keskuudessa. Tämän riippuvuuden osoittaminen on hänestä nyt yksi taiteen tehtävistä. Taide voisi tehdä ilmastofaktoista kehollisia, kouriintuntuvia ja arkea koskettavia. ”Nyt vihdoin tieteen viesti on jollain tavalla uskottu, mutta edelleenkin tuntuu, että on hirveä kuilu faktojen ja sen todellisuuden välillä, missä eletään.” Salomäen mukaan uutisointi keskittyy usein kaukana ja tulevaisuudessa tapahtuviin asioihin. Aikaa on aina kymmenen vuotta, eikä juuri nyt tarvitse tai voi tehdä mitään, koska pitää tasapainottaa taloutta tai tehdä jotain muuta tärkeämpää. Salomäki haluaa selvittää, taiteen vaikuttavuutta. Parhaimmillaan taide voi pysäyttää, mutta pitkäaikaisvaikutukset on hankala todentaa. ”Jääkö vain joku muistijälki?” Vai voiko taide laukaista muutosprosessin? 24 Ylioppilaslehti 3/2021
R ajakangas uskoo, että taide voi auttaa tiedon läpäisemisessä ja aiheen kohtaamisessa. Ainakin häntä se on auttanut. Iso määrä informaatiota sai synkäksi – tai sitten siihen turtui. ”Minulla on tosi hyvä mekanismi siihen, että ne ovat vain sanoja. Jos asian havainnollistaa ja minut vie sitä kohti, asiaan tulee suhde, ei vain irrallinen läjä tietoa.” Toiminta on tuonut järjestystä. Rajakangas sanoo, että vaikka lopulta selviäisi, ettei aktivismista ole ollut mitään hyötyä, hän haluaisi käyttää toimintaan aikaansa. ”Täysin itsekkäistä lähtökohdistahan tätä tehdään. Haluan, että minun lapsenlapsillani on mahdollisuus elää täällä!” Rajakangas sanoo, että myös pelko voi olla aiheellinen ”moottori” tekemiselle. Hän kuitenkin kokee, ettei viime syksyn jälkeen ole enää toiminut pelon vallassa. Entä onko Rajakankaan ja muiden aktioihin osallistuneiden tekemisellä ollut vaikutusta? Siltä näyttää. Huhtikuussa kirjoita kriisistä -kampanja sai jatkoa. Elokapina järjesti Ilmastogrilli-paneelikeskustelun. Siellä heidän kanssaan keskustelivat paitsi Biosin tutkija Ville Lähde myös kaksi mediajohtajaa: Yleisradion päätoimittaja Jouko Jokinen ja Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi. Kaksi aktivistia, Joel Tainio ja Iiris Laisi kysyivät, voisivatko mediat seurata esimerkiksi hallituksen ilmastopolitiikkaa enemmän. Jouko Jokinen lupasi, että vastedes Yle laittaa hallituksen ilmastotavoitteissaan tiukille. Sitä odotellessa. Poliisi seurasi ötökkävideon kuvauksia hetken ja kehotti sitten porukkaa siirtymään muualle Musiikkitalon viereiseltä puistoalueelta. Kuvauspaikkaa siirrettiin Kansalaistorin suuntaan. ylioppilaslehti.fi 25
teKSti MINEA KOSKINEN KUvitUS EILI-KAIJA KUUSNIEMI S uostumus 2018 -kansalaisaloite sai 50 000 nimeä kasaan viidessä kuukaudessa. Sen takana oli joukko kansalaisja nuorisojärjestöjä ja tavoitteena muuttaa raiskauksen määritelmä rikoslaissa. Nykylain mukaan raiskauksesta voidaan tuomita, jos pakottaminen sukupuoliyhteyteen tapahtuu käyttämällä väkivaltaa tai sillä uhkaamalla. Kansalaisaloitteella lakia haluttiin muuttaa niin, että raiskaus määriteltäisiin suostumuksen puutteella. Syyskuussa 2019 eduskunta kävi aloitteesta lähetekeskustelun ja ohjasi sen lakivaliokuntaan pohdittavaksi. Sinne se vuoden 2019 lopussa tavallaan jäikin, mutta ainakin kansalaisaloitteen kampanja henki maailman muutosta. Yhdessä tilaisuudessa tubettaja Maiju ”mansikka” Voutilainen kertoi painottavansa nuorille seuraajilleen, ettei seksiä ole koskaan eikä missään tilanteessa pakko harrastaa. Feministisen puolueen perustaja Maryan Abdulkarim puolestaan puhui toivon puolesta: maailmasta, joka perustuisi kunnioitukselle. Tilaisuuden jälkeisissä juhlissa laulettiin Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura. Sietämään kaiken ja anteeks antamaan. K ymmenen vuotta sitten oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva olisi voinut kirjoittaa raporttiinsa, että Euroopan maiden enemmistöllä on samanlainen raiskauslaki kuin Suomella. 24 maassa, esimerkiksi Pohjoismaissa ja Saksassa, raiskaus rikoksena perustui voimankäyttöön. Kymmenen vuotta sitten suostumukseen perustuva pykälä oli käytössä vain Belgiassa, Irlannissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Sen jälkeen lait ovat muuttuneet, ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Suomen raiskauslaki on alkanut vaikuttaa jopa kiusallisen vanhanaikaiselta. Sitä on myös siitä kritisoitu. Esimerkiksi vuonna 2017 YK:n kidutuksen vastainen komitea kehotti Suomea tarkistamaan, onko väkivaltaan perustuva raiskauspykälä Istanbulin sopimuksen mukainen. Sen artiklan 36 mukaan seksiin ryhtyvän henkilön ”on annettava suostumus vapaaehtoisesti vapaasta tahdostaan”. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin EIT linjasi vapaaehtoisuudesta jo vuonna 2003. Bulgariassa parikymppiset tekijät olivat ajaneet 14-vuotiaan tytön autolla syrjäiseen paikkaan ja raiskanneet hänet kahdesti. Syyttäjä ei vienyt asiaa eteenpäin, koska 14-vuotias ei ollut vastustellut tai yrittänyt pyytää apua. Tapauksessa M.C. vastaan Bulgaria EIT katsoi, että Bulgaria oli rikkonut ihmisoikeussopimusta, koska rikoslaki ei tarjonnut uhrille riittävää suojaa. Moitteita tuli myös siitä, ettei poliisi selvittänyt suostumusta, vaan ainoastaan 14-vuotiaan tytön vastustelua ja tekijän väkivaltaa. EIT huomautti, että tutkinnan ja sen johtopäätösten pitäisi kohdistua suostumukseen ja sen puutteeseen. Tuomioistuin ei kuitenkaan edellytä mitään tiettyä sanamuotoa, vaan jokainen valtio voi tehdä omanlaisensa pykälän. Raiskauslakia ei ole uudistettu Suomessa pitkään aikaan. Esimerkiksi vuonna 2011 oikeusministeriö ei mietinnössään suosittanut nykyisen lain muuttamista. Lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva suhtautui siihen suorastaan nihkeästi. Kanervan mietinnössä lukee, että ”lainsäädännön rakentamista nimenomaisesti annetulle suostumukselle voidaan pitää elämälle vieraana”. Nimenomaisella Kanerva tarkoitti sitä, että laki määräisi ihmisiä ilmaisemaan suostumuksen joka kerta esimerkiksi sanallisesti tai jollain eleellä. Elämälle vieraana hän puolestaan piti mietinnön perusteella sitä, että kaikki seksikohtaamiset alkaisivat aina tällä tavalla. Aiemmin vain pientä yleisöä kiinnostanut oikeuskeskustelu suostumuksesta pulpahti julkisen keskustelun pintaan vuonna 2018, kun oikeusministeri Antti Häkkänen (kok) toisti lainsäädäntöneuvos Kanervan näkemyksen Suomen Kuvalehden haastattelussa. Lausuntoa kummasteltiin ja vastustettiin. Näytti siltä, että Häkkänen viittasi kintaalla julkiselle keskustelulle seksuaalisesta vallankäytöstä ja naisvihasta. Häkkänen kuitenkin käynnisti seksuaalirikoslain uudistamisen Sipilän kauden loppupuolella. Yksi uudistuksen tavoitteista oli vahvistaa suostumuksen asemaa laissa ja toisaalta selvittää, voiko suostumusta vahvistaa jollain muulla keinolla kuin erillisellä suostumuspykälällä. Suostumus-kampanjan aktiivit luovuttivat kansalaisaloitteen vasta eduskuntavaalien jälkeen, varmistaakseen ”perusteellisen käsittelyn”. Suostumus kirjattiin Antti Rinteen (sdp) hallitusohjelmaan, ja uusi oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (rkp) otti siitä kopin. Lakiuudistusta valmisteltiin ministeriössä viime vuoden kesään asti, ja mietintö julkaistiin heinäkuussa. Siinä suostumus ei ole enää elämälle vieras ajatus, pikemminkin päinvastoin. Uudistuksen työryhmä näkee suostumuksen tärkeänä ja keskeisenä seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kannalta. S uostumus nousi ensimmäisen kerran kunnolla puheenaiheeksi Suomen oikeudessa vuonna 1982. Korkein oikeus tuomitsi tuolloin kolme parikymppistä miestä 15-vuotiaan tytön raiskauksesta. Rangaistukset jäivät ajan tapaan lieviksi. Oikeus korosti, etteivät miehet käyttäneet väkivaltaa tyttöä kohtaan. Se ratkaisi, kun oikeusneuvokset äänestivät lievän tuomion puolesta. Oikeusministeriö ajaa Suomeen uutta raiskauslakia, jonka tarkoitus on parantaa uhrien oikeusturvaa. Saksassa ja Ruotsissa suostumukseen perustuva raiskauslaki on johtanut tuomioihin tapauksissa, joita ennen ei olisi tuomittu. KYLLÄ ON KYLLÄ 26 Ylioppilaslehti 3/2021
Vain oikeusneuvos Maarit SaarniRytkölä jätti tuomiosta eriävän mielipiteen. Miehet olivat raiskanneet 15-vuotiaan tytön vuorotellen niin, että yhden raiskatessa toiset pitivät tytön käsistä kiinni. Saarni-Rytkölä perusteli, kuten EIT paljon myöhemmin, että raiskauksen pahin vamma ei ole fyysinen, vaan henkinen. 1990-luvun lopulla alettiin tulla siihen tulokseen, että raiskaus loukkaa ennen kaikkea ihmisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Suomen nykylain juuret ovat vuodessa 1998. Oikeustieteilijä Terttu Utriaisen mukaan silloin kirjoitetun lain esitöissä näkyy ristiriitainen suhtautuminen rikokseen. Raiskaus on esitöiden mukaan väkivaltaa ja pakottamista, joka ”riittää murtamaan toisen tahdon”. Toisaalta lakivaliokunta linjasi, että kaikilla on oikeus kieltäytyä sukupuoliyhteydestä. Raiskauslakia on päivitetty 2010luvulla. Väkivallan rinnalle on noussut pykälän toinen momentti, joka kieltää sukupuoliyhteyden avuttomassa tilassa olevan kanssa. Edelleen laki kuitenkin perustuu väkivallalla pakottamiseen. Ongelma on, että näiden kahden momentin väliselle harmaalle alueelle jää runsaasti tapauksia, joita on hankala ratkaista oikeudenmukaisesti. Tekijä on esimerkiksi ryhtynyt sukupuoliyhteyteen ilman väkivaltaa tai uhri on halunnut lopettaa aktin kesken tai kieltäytynyt anaaliyhdynnästä tai koko tilanne on tullut uhrille niin yllätyksenä, ettei hän ole ehtinyt vastustella. Hän on ollut peloissaan ja passiivinen ja yrittänyt siten suojella itseään. Verkkomedia Long Play kirjoitti vuonna 2019 Sana sanaa vastaan -jutussa 17-vuotiaan tytön tapauksesta. Syyttäjä ei uhrin nuoresta iästä huolimatta nostanut syytettä. Poliisikuulusteluissa tyttö kertoi, että tekijä kaatoi hänet sängylle. Hän havahtui kipuun ja reagoi siihen. Sitten mä siinä, oli siis hirveen epätodellinen fiilis tai semmonen, että ei oikeen ymmärtäny. Niin sitten mä vaan sanoin, että ei, et en mää halua ja näin. Hän kertoi myös, että tekijä oli kovakourainen, tarttui häntä rinnoista ja käski häntä vaihtamaan asentoa. Hän kertoi itkeneensä tyynyä vasten, mutta myös, ettei yrittänyt tapella vastaan. Kuulusteluissa 17-vuotias ei osannut kertoa tarkkoja yksityiskohtia, kuten missä asennossa hänet oli raiskattu. Korkein oikeus linjasi vuonna 2018, että toisen momentin tarkoittama avuttomuus ei tee raiskausrikoksesta vähäisempää. Puolustuskyvytön uhri ei ole voinut reagoida tekoon mitenkään, eikä välttämättä saa koskaan selkoa tapahtumista. Toisaalta korkein oikeus on katsonut vuonna 2019, ettei pelkkä humalatila riitä osoittamaan avutonta tilaa. Tapauksessa nainen oli palaamassa ravintolasta kotiin aamuyöllä neljän jälkeen. Hän oli kadottanut avaimensa eikä päässyt sisään rappukäytävään. Nainen oli kysynyt apua lehdenjakajalta. Lehdenjakaja kertoi kuulusteluissa, että nainen potki ulko-ovea vihaisesti ja käyttäytyi aggressiivisesti. Kun lehdenjakaja kohtasi kierroksellaan naisen uudelleen, he jäivät juttelemaan. Nainen antoi puhelinnumeronsa ja laittoi itselleen kaveripyynnön miehen Facebook-profiilista. Seuraavana päivänä lehdenjakaja otti yhteyttä ja mainitsi, että he olivat harrastaneet rapussa seksiä – vieläpä naisen aloitteesta. Nainen sanoi, ettei hän muista siitä mitään. Hänet baarista kotiin kuljettaneen taksikuskin mukaan nainen oli ollut kovassa humalassa. Käräjäoikeus päätteli ensin, että lehdenjakaja oli syytön. Hovioikeudessa tuomio muuttui. Oikeus katsoi, että miehen olisi pitänyt ymmärtää, että hän käytti naisen humalatilaa hyväkseen. Korkein oikeus puolestaan vapautti miehen syytteistä. Se perusteli ratkaisussaan, että päihtyneen henkilön kyky puolustaa itseään vaihtelee yksilöllisesti ja sitä on vaikea arvioida. Pelkkä estojen löystyminen ei ole lain tarkoittama avuton tila. Long Play kirjoitti jutussaan 17-vuotiaan tamperelaistytön tapauksen lisäksi muistakin oikeuskäsittelyistä. Yhdessä niistä käräjäoikeus piti uhrin kertomusta uskottavana, koska nainen osasi kertoa teon yksityiskohtana, että mies varoitti siemensyöksystä etukäteen, ”tulen ihan just”. Tekijän kertomus oli oikeuden mielestä heikompi. Hän oli vedonnut siihen, etteivät naiset aina tarkoita ei, vaikka sanoisivat ei. R aiskauksesta voi saada tuomion vain tahallisena tekona. Tekijän on silloin täytynyt ymmärtää, että uhri on ”taipunut hänen tahtoonsa” väkivallan tai sen uhan takia. Oikeudessa tekijät kiistävät harvoin sukupuoliyhteyden, mutta vetoavat siihen, että molemmat halusivat seksiä. Mikä on tahallinen teko ja mikä ei? Sitä tuomioistuimet arvioivat paitsi näytön, myös seksiin liittyvien normien ja käsitysten perusteella. Vapautumiseen voi riittää se, että tekijän versio tapahtumista on mahdollinen. Esimerkiksi lehdenjakajan tapauksessa korkein oikeus totesi, että seksin harrastaminen rappukäytävässä tuntemattoman henkilön kanssa on poikkeuksellista, muttei mahdotonta. Vuonna 2012 oikeusministeriö päätteli, ettei suostumus oikein sovi tuntemattomien ihmisten seksikohtaamisiin. Ajateltiin, että niissä yksi asia yleensä johtaa toiseen ilman varsinaista sanallista lupaa. Prosessioikeuden professori Johanna Niemi pitää oletusta haitallisena. Hänestä suostumus on tärkeää nimenomaan tällaisissa tilanteissa. ”Tottakai me ajattelemme, että se tilanne ei luo suostumusta, vaan kummallakin on mahdollisuus kieltäytyä viime hetkellä.” Vain noin 17 prosenttia raiskauksista tehdyistä rikosilmoituksista päätyy tuomioon. Vuosina 2009–2018 tilastoitujen raiskausrikosten määrä on lähes kaksinkertaistunut. Esimerkiksi vuonna 2019 poliisin tietoon tuli 1 477 raiskausrikosta. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin mukaan se ei johdu raiskausten lisääntymisestä vaan siitä, että entistä useampi teko päätyy poliisin tietoon. Jos poliisi pystyy selvittämään raiskausrikoksen eli suorittamaan esitutkinnan, tapaus etenee syyttäjälle. Yli puolessa tapauksista syyttäjä ei nosta syytettä. Yleensä 28 Ylioppilaslehti 3/2021
syynä on se, ettei näyttö riittäisi oikeudessa. Myös käräjäoikeus voi hylätä syytteen. Esimerkiksi vuonna 2017 tuomioistuimet tuomitsivat alle kolmasosan poliisin selvittämistä raiskausrikoksista. O ikeusministeriö pyysi viime vuonna Turun yliopistoa selvittämään, miksi niin pieni osa poliisin selvittämistä raiskauksista johtaa tuomioon. Ministeriössä kiinnitettiin huomiota siihen, että muissa vakavissa rikoksissa luku on paljon korkeampi. Erityisesti ministeriössä haluttiin tietää, mikä merkitys tuomioissa on annettu tahdolle ja suostumukselle tai niiden puuttumiselle. Professori Heini Kainulainen, tutkijatohtori Daniela Alaattino?lu ja Johanna Niemi analysoivat 232 päätöstä. Niissä poliisi ei ollut löytänyt rikosta, syyttäjä ei nähnyt perustetta syytteelle tai oikeus oli hylännyt sen. Tutkijat havaitsivat, että poliisi perusteli päätöksiä yleensä vain yhden tai puolen sivun verran. Niistä ei useinkaan käynyt selväksi, miksi rikosta ei epäilty. Työryhmä kiinnitti huomiota myös siihen, että vaikka epäillyt olivat tyypillisesti yli 30-vuotiaita, uhreista neljäsosa oli 15–17-vuotiaita. (Kaikista raiskausten uhreista noin kolmasosa on 18–24-vuotiaita naisia.) He huomasivat myös, että usein, kun syytettä ei nosteta, uhri on alaikäinen, mutta tekijä täysi-ikäinen. Syyttäjä myös hylkää tapauksia, joissa uhri on kertonut painostuksesta ja jopa väkivallalla uhkaamisesta. Sanallista vastustelua ei välttämättä ole pidetty riittävänä. Ei, vaikka tekijä on vastannut kieltoon, että ”kyllä sä haluut” tai ”mutta mä haluan”. Yli kolmasosassa syyte ei mennyt eteenpäin, koska uhri oli lamaantunut. ”Jos tilanne on nopea, uhrit hirveän usein kuvaavat, että he jäätyivät”, Johanna Niemi kertoo. Valtaosa seksuaalista väkivaltaa kokeneista ei halua viedä asiaa eteenpäin. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että tekijä on tuttu tai prosessi hyvin hidas ja kallis. Uhrin pitää kertoa traumaattisesta tapahtumasta uudestaan ja uudestaan. Ensin poliisille, sitten oikeudessa, oltava johdonmukainen ja yksityiskohtainen. Prosessissa voi kulua vuosia, ja lopputulos saattaa silti olla se, ettei näyttö riitä. Siihen nähden julkisuudessa esitetty huoli siitä, että suostumusperusteinen laki rohkaisisi perättömiin ilmoituksiin ja kuormittaisi oikeuslaitosta ihmisten välisillä tulkintaerokiistoilla tuntuu monista liioitellulta. Oikeusministeriö arvioikin, että uusi laki voisi lisätä käsiteltäviä raiskaustapauksia noin 20 prosenttia. S uomi on matkalla vähemmistöön. Viime vuosina monissa Euroopan maissa suostumus on kirjattu raiskauslakiin. Suostumuspykälä on otettu käyttöön esimerkiksi Norjassa, Tanskassa, Islannissa, Belgiassa, Ranskassa, Englannissa, Walesissa ja Irlannissa. Ruotsi uudisti raiskauslakinsa heinäkuussa 2018 julkisen paineen ja kiivaan Me Toon jälkiaalloissa. Nykyään Ruotsin rikoslaki kieltää seksuaalisen teon sellaisen ihmisen kanssa, joka ei osallistu siihen vapaaehtoisesti, frivilligt. Saksassa puolestaan vuonna 2016 uudistettu laki sanoo, ettei seksuaalista tekoa saa toteuttaa ”vastoin toisen henkilön tunnistettavissa olevaa tahtoa”. Tavallaan siis Saksassa ei tarkoittaa ei, ja Ruotsissa kyllä tarkoittaa kyllä. Saksassa seksiä ei saa harrastaa vastoin toisen tahtoa, Ruotsissa vain vapaaehtoisesti. Molemmissa maissa raiskaukseksi lasketaan myös muu vakava seksuaalinen teko, Suomessa vain sukupuoliyhteys. Muitakin eroja on. Esimerkiksi siinä, mitkä lasketaan tilanteiksi, joissa suostumusta ei voi vapaasti antaa. Ruotsissa näihin luetaan esimerkiksi uhrin kova humala, pelko, sairaus, psyykkinen häiriö ja tajuttomuus. Saksassa raiskauksesta voidaan tuomita esimerkiksi silloin, jos tekijä on ryhtynyt seksiin niin nopeasti, ettei toinen ole ehtinyt kieltää. Saksassa uhrin pitäisi lain mukaan ilmaista selkeästi, ettei halua seksiä. Toisaalta laki sanoo, että tekijä ei saa käyttää hyväksi sitä, ettei toinen ”pysty muodostamaan tai ilmaisemaan vastakkaista tahtoa”. Saksassa lain valmisteluun on käytetty vähemmän aikaa kuin Ruotsissa. Vastuu tulkinnasta on jätetty tuomareille. Oikeudessa onkin toisinaan pohdittu lähes filosofisesti, mitkä kaikki seikat estävät uhreja sanomasta ei – tai mikseivät he aina pidä kiinni kiellostaan. Varatuomari Minni Leskinen tekee väitöskirjaa suostumuksesta seksuaalirikoslainsäädännössä. Hän on käynyt läpi Saksassa sattunutta tapausta, jossa ylilääkärin ja assistentin työpaikkasuhde päättyi raiskaussyytteeseen. Assistentti oli ensin kertonut ylilääkärille, ettei hän halua enää antaa tälle suuseksiä. Sen jälkeen hän oli ottanut ylilääkärin peniksen suuhunsa noin kahdeksi sekunniksi. Kun ylilääkäri kärtti lisää, assistentti kehotti häntä ”runkkaamaan itse”. Ensimmäinen oikeusaste tuomitsi teon. Ylilääkärin olisi sen mukaan pitänyt tietää, ettei suostumusta ole annettu vapaasta tahdosta. Tuomio käynnisti Saksassa kiivaan väittelyn. Kysyttiin, pitäisikö ”aikuisen naisen” osata poistua epämiellyttävästä tilanteesta oma-aloitteisesti. Huoneen ovi ei ollut lukossa, eikä ylilääkäri ollut uhannut assistenttia. Nainen oli sanonut ”nyt riittää” selvästi, mutta jostain syystä suostunut lyhyeen seksuaalisen tekoon. Oikeudessa pidettiin mahdollisena, että ylilääkäri oli onnistunut puhumaan assistentin ympäri. Tuomio palautui käsittelyyn, mutta lopulta tapaus päättyi sovitteluun. Eräs saksalainen oikeusoppinut muistutti, että yksittäiset teot voivat olla osa laajempaa hyväksikäyttöä. Ylilääkäri oli ahdistellut useita alaisiaan, mutta sitä oikeus ei ottanut huomioon. R uotsissa vapaaehtoisuuden puute täytyy olla selvää, muuten tuomiota ei tule. Oikeuteen päätyvät tapaukset eivät radikaalisti eroa aiemmista. Usein saleissa ratkotaan nuorten ihmisten välisiä kohtaamisia juhlissa ja niiden jatkoilla. Oikeudessa on selvitelty esimerkiksi sitä, onko tekijällä ollut syytä erehtyä suostumuksesta siksi, että uhri on aiemmin osoittanut seksuaalista kiinnostusta. Tultiin siihen tulokseen, että sellaisessa tapauksessa uhrin pitää kertoa, ettei enää halua seksiä. Yllättävissä tilanteissa uhrin ei tarvitse sanoa mitään, koska tekijällä ei ole syytä tulkita vaikkapa paikallaan hiljaa makaamista suostumukseksi. Ruotsissa ensimmäinen korkeimman oikeuden ratkaisu koski tapausta, jossa oli menty samaan sänkyyn nukkumaan. Nainen oli aiemmin kertonut, ettei halua seksiä. Kun tekijä alkoi kosketella ja aloitti yhdynnän, hän oli mielestään jäätynyt. Syytetty kertoi oikeudessa, että hän ei ollut varma, oliko nainen muuttanut mieltään. ylioppilaslehti.fi 29
Korkein oikeus päätteli, että tekijä ei ollut täysin välinpitämätön suostumuksesta. Tekijä sai tuomion tuottamuksellisesta raiskauksesta, joka on tavallista raiskausta lievempi rikos. Oikeuden mukaan mies ei raiskannut tahallisesti, vaikka hänen olisikin pitänyt selvittää vapaaehtoisuus paremmin. Ruotsin rikoksentorjuntaneuvosto Brå kritisoi tuomiota vaikeaselkoiseksi. Lain esitöissä nimittäin sanotaan, että ihmisillä on velvollisuus ottaa selvää suostumuksesta epäselvissä tilanteissa. Rikoslain tuottamus tarkoittaa arkikielessä huolimattomuutta. Esimerkiksi Suomessa korkein oikeus on linjannut, ettei huumerikos ole lievempi siksi, ettei tekijä katsonut tarkkaan, mitä huumeita laukussaan kuljettaa. Ihmisiä ei voi potkia ja vedota myöhemmin siihen, ettei tiedä potkujen satuttavan. Rajanveto on kuitenkin hankalaa. Ruotsissa vaikeat tapaukset liittyvät etenkin nuorten ihmisten seksikohtaamisiin. Johanna Niemen ja Helena Jokilan tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret 16–19-vuotiaat naiset antavat kieltäydyttyään helposti periksi, jos painostus on sinnikästä. Norjassa kyseistä pykälää ei käytetä lainkaan. Riski lain kuolleesta kirjaimesta olisi Suomessakin, eikä oikeusministeriön työryhmä kannata tuottamuksellisuuden tuomista lainsäädäntöön. Johanna Niemen mukaan tuottamuksellisuus voisi johtaa tuomioon silloinkin, kun oikeus ei näe todisteita tahallisuudesta. Sellaisia voivat olla vaikkapa tapaukset, joissa useimmat ihmiset kyllä ymmärtävät, ettei toiminta ole ollut täysin vapaaehtoista, mutta tilanne ei ole ollut yksiselitteinen. ”Mielestäni sitä pitäisi harkita vakavasti”, Johanna Niemi sanoo. Ruotsissa jäi #metoo-keskustelusta elämään rikoskirjailija Katarina Wennstammin lausahdus. En kvinna som vill ligger inte still. Nainen, joka haluaa seksiä, ei makaa paikoillaan. S uomessa seksuaalirikoslain uudistamista valmisteleva työryhmä suosittelee eduskunnalle muotoilua, jossa raiskaus on sukupuoliyhteys ihmisen kanssa, ”joka ei osallistu siihen vapaaehtoisesti”. Saksalaiseen malliin (on sanottava ei tai muuten ilmaistava kielto selkeästi) työryhmä suhtautuu nihkeästi. Se ei toimi tilanteissa, joissa uhri jäätyy, ja tutkimusten mukaan jopa 70 prosenttia raiskauksen uhreista raportoi jäätyneensä niin, etteivät he ole pystyneet puhumaan. 30 Ylioppilaslehti 3/2021
Toinen työryhmän hylkäämä muotoilu ei saanut kannatusta siksi, että nimenomainen suostumus on elämälle vierasta. Se voisi työryhmän mukaan muuttaa rikokseksi kaikki sukupuoliyhteydet, joissa suostumusta ei ole kerrottu juuri tietyllä tavalla, esimerkiksi keskustelemalla. Seksiin suostuminen voi tapahtua myös ”hiljaisessa yhteisymmärryksessä”, jos ihmiset niin haluavat, ja seksiin voi osallistua suostumuksellisesti myös ”passiivisesti tai vähäeleisesti”. Työryhmä kantoi nimenomaisen suostumuksen kohdalla huolta myös pitkien parisuhteiden sananvapaudesta. Lain muotoilulle tällä tavalla ei heistä ”näytä olevan painavaa yhteiskunnallista tarvetta”. Professori Johanna Niemi pitää osaa työryhmän pohdinnoista tarpeettoman monimutkaisena, koska molempien mallien viesti on selvä. Seksin on perustuttava vapaaehtoisuuteen. Niemen mielestä oikeusministeriön aiempi tulkinta ”elämälle vieraasta” suostumuksesta liittyy keskiluokkaisten ja keski-ikäisten parisuhdenormiin, jossa ei tarvitse joka kerta erikseen kysyä haluaako toinen seksiä. Se ei ole kaikkien todellisuutta. Hänestä pitäisi miettiä, kenen ajattelulle laissa annetaan normatiivista voimaa. Samaa vaativat kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Istanbulin sopimuksen taustamuistio edellyttää, että laintulkinnat eivät pohjaa sukupuolistereotypioille tai myyteille miesten ja naisten seksuaalisuudesta. Yksi tällainen myytti on, että naiset ovat seksuaalisesti passiivisia ja miehet aktiivisia. Aina ei ole tarpeen selvittää, sanoiko uhri kyllä vai ei. Sillä ei ole väliä tilanteissa, joissa tekijä käyttää hyväksi uhrin haavoittuvaa asemaa. Siksi oikeusministeriön työryhmä haluaisi pitää raiskausta koskevassa pykälässä mukana sen toisen, avuttomia tiloja koskevan momentin. Kansalaisaloite oli ehdottanut avuttomien tilojen skenaarioiksi esimerkiksi seuraavia: Jos tekijä käyttää väärin luottamus-, auktoriteettitai valta-asemaa. Jos henkilö on ilmaissut sanoin tai käyttäytymisellään, ettei hän suostu sukupuoliyhteyteen. Jos sukupuoliyhteys toteutetaan toisin kuin mihin henkilö on ymmärtänyt suostuvansa. Jos henkilön tajunnantila on muuttunut esim. lääkityksen, päihteiden, vammaisuuden tai pelkotilan seurauksena. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kansalaisaloitteen listaus ole vakuuttanut oikeusministeriön työryhmää. Professori Johanna Niemen mukaan nyt ehdotettu kakkosmomentti on vain lievä parannus entiseen. Siihen on lisätty tilanteen äkillisyys ja voimakas päihtymistila, mutta avuttomuuden tiloja on paljon vähemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa. ”Nämä nyt listatut ovat itsestään selvästi sellaisia tilanteita, joissa toinen ei ole vapaaehtoisesti mukana.” Lakiehdotuksen perusteluissa sanotaan, että kakkosmomentti on kirjoitettu tai oikeastaan jätetty pykälään selvyyden vuoksi, ei kattavaksi listaukseksi. Niemi ei ymmärrä, mihin työryhmän järkeily perustuu. ”Kakkosmomentti ei tällaisenaan auta hankaliin tapauksiin.” Myös varatuomari Minni Leskinen arvostelee avuttomia tiloja koskevaa listaa vajaaksi. Lain esitöissä todetaan, että vapaaehtoisuus voi puuttua myös muissa tapauksissa, esimerkiksi taloudellisessa riippuvuussuhteessa. Leskinen ihmettelee, miksei esimerkkejä ole kirjoitettu suoraan lakitekstiin. Johanna Niemi puolestaan kritisoi – kuten jo vuoden 1998 lakiuudistuksen yhteydessä – sitä, että raiskaus ajatellaan edelleen lähtökohtaisesti ja ainoastaan penetraatioksi. Seksuaalisella nöyryyttämisellä on muitakin muotoja, mutta niistä tuomitaan usein penetraatiota lievemmin tai ei ollenkaan. Hovioikeus kumosi pari vuotta sitten Espoon käräjäoikeuden antaman raiskaustuomion, koska tekijä oli ”vain” nuollut klitorista, ei tunkeutunut uhriin kielellään. Suostumus 2018 -kansalaisaloitetta käsiteltiin eduskunnassa syyskuussa 2019. Kampanjan näkyvin poliitikko, vihreiden Iiris Suomela, ei säästellyt puheessaan muita puolueita, ”tässäkin salissa istuvia konservatiiveja”, jotka ovat ”sulkeneet korvansa oikeusoppineiden ja raiskauksen uhriksi joutuneiden vaatimuksilta”. ”Meille normaalia oli se, että ruumiimme oli ikään kuin yhteistä omaisuutta, jota saivat halventaa sanoin, katsein ja kosketuksin niin tutut kuin vieraat pojat ja miehet”, sanoi puolestaan vasemmistoliiton Veronika Honkasalo puheenvuorossaan. Honkasalo näki suhtautumisessa suostumukseen sukupolvien välisen railon. Nuorille suostumus on enemmän itsestäänselvyys. ”Vanhemmat sukupolvet haraavat toisinaan edelleen vastaan.” Vuosittain 2–3 prosenttia suomalaisista kokee seksuaalista väkivaltaa, raiskauksen 0,2 prosenttia. Monilla naisilla on kuitenkin kokemusta seksistä, jossa suostumusta ei erikseen varmistettu tai se on jäänyt arveluttamaan. On lähdetty baarista jatkoille niin, että seksiä on pidetty mahdollisena. Silti seksiin suostuminen on tapahtunut vähän vahingossa. Tutkijatohtori Kati Niemisen mukaan raiskaustilanteissa ei yleensä ole kyse siitä, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan, vaan siitä, että tekijä ei kunnioita toisen tahtoa. Nieminen epäilee, ottaako suomalainen oikeuskulttuuri tätä huomioon. Entä onko sellainen suostumus vapaata ja aitoa, missä uhri on pelännyt ikävää selkkausta tai mielen pahoittamista? Tai ajatellut, että jonkun kotiin meneminen tai flirttailu sitoo seksiin ja kieltäytyminen siitä on kiusallista? Oikeusturvasta ollaan välillä huolissaan ikään kuin miesten olisi mahdotonta ymmärtää, haluaako nainen seksiä. Todellisuudessa tuomitsematta jää sellaisiakin tapauksia, joissa itsemääräämisoikeutta on selvästi ja rajusti loukattu. Seksikulttuuri ei suosi naisia siinäkään, että riskit eivät seksissä jakaannu tasan. Heteromiehillä ei välttämättä ole kokemusta penetraatiosta tai siitä, miten kivuliasta se voi olla. Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa 30 prosenttia naisista kertoi tunteneensa joskus kipua yhdynnässä. Yleensä he eivät kerro siitä seksikumppanille. Sitä, miten eri tavoin naiset ja miehet kokevat seksin, on tutkittu vain vähän. Tulosten perusteella erot ovat isoja. Esimerkiksi Michiganin yliopistossa esimerkiksi kävi ilmi, että miesten mielestä ”huono” seksikerta ei johda orgasmiin. Naisten määrittelemä huono sisälsi voimakkaan kielteisiä tunteita ja pelkoa kivusta. Eräässä syyttämättäjättämispäätöksessä vuodelta 2016 tekijä vetosi tietämättömyyteen. Lisäksi X oli hämmästynyt siitä, että yhdyntä voi sattua, jonka jälkeen hän oli lopettanut Y:n pyynnöstä yhdynnän ja jatkanut koskettelua ja nuolemista. Senkin X oli tehnyt ilman suostumusta. Jutussa on käytetty aineistona 2010-luvulla annettuja julkisia tuomioita raiskauksista sekä Terttu Utriaisen teosta Raiskaus rikosoikeudellisena ongelmana ja Amnestyn raporttia Oikeuksien arpapeli. ylioppilaslehti.fi 31
SEN PITI OLLA IHAN TAVALLINEN VUOSI teKSti SONIA EL KAMEL KUvat ANTTI YRJÖNEN Viime kesänä Helsingin yliopistoon ja Aalto-yliopistoon hyväksyttiin yhteensä yli 6 000 kandivaiheen opiskelijaa. Fuksit ovat viettäneet lähes koko ensimmäisen vuotensa etänä. Ylioppilaslehti seurasi heistä viittä.
MARRASKUU K Y-Skin vuoden tärkein tapahtuma Kaamos peruttiin. Mulla on huomenna mökkireissu. Meidän muutama kaveri on vuokrannut ison mökin, ja sinne tulee parikymmentä tyyppiä, koulukavereita. Mökki on jossain täällä Uudellamaalla, en yhtään muista missä. Ymmärrän, että on aika vastuutonta mennä, mutta mulla hajoaa pää, kun oon vain täällä mun yksiössä. Porukat kysyivät, milloin oon tulossa Turkuun, mutta en tiedä. Ajattelin, että ei ole hirveän vastuullista lähteä, kun oon menossa bilettämään. JOULUKUU L ähdin Turkuun, kun tuli tieto, että Helsingin kirjastot menevät kiinni. Mun oli pakko päästä lukemaan. Mutta muutamaa päivää myöhemmin tuli ilmoitus, että kaikki kirjastot menevät kiinni Turussakin. Nyt oon vain ollut äidin luona. Alkusyksy meni niin, etten oikein saanut rytmiä elämään. Kun lukiossa on ollut valmis lukujärjestys, eikä ole oikein ikinä tarvinnut tehdä mitään muuta kuin käydä tunneilla, niin on jotenkin tullut vasten kasvoja, että nyt pitäisi tehdä jotain. Sain loppusyksystä vähän arjesta kiinni. Aloin käydä kirjastossa, laittaa aamulla kellon soimaan, saada juttuja aikaiseksi. Sitten tuli korona, ja kaikki meni taas. Jos en laita kelloa soimaan, herään yhdeltätoista. Yritän lukea ja tehdä koulujuttuja, mutta sitten keksin, että ei hitsi, voisin alkaa siivota, tiskata tai pestä pyykkiä. Mulla ei oo pyykkikonetta himassa, pyykkitupa on toisessa rapussa. On aikamoinen työmaa lähteä pesemään pyykkiä. Ja kun asuu yksin, ei viikossa tuu hirveesti samanväristä. Sitten venaan neljä viikkoa ja pesen koko päivän pyykkiä. Varaan sen pyykkituvan seitsemäksi tunniksi ja pesen kaikki pyykit. Oon yleensä pessimistinen ihminen, mutta nyt oon niin väsynyt tähän tilanteeseen, että musta on tullut optimisti. Odotan, että jos me saataisiin vaikka vappu. Meillä on KY-Skin kanssa suunnitelmia, että voisiko olla mahdollista järjestää joku laskumatka vaikka Norjaan. Venaan, että kesällä pääsisi jonnekin ulkomaille – ja ihan kaikkea normaalia. Mulla ei ole hirveästi vanhempia kavereita, jotka olisivat opiskelleet yliopistossa. Mun vanhemmilla ei ole yliopistokoulutusta, joten hekään eivät ole voineet jakaa vapputarinoita. Silliksestä oon kuullut, että se olisi aika bängeri keissi. Meillä oli KY-Skin kanssa tapahtumakeissi. Meillä oli bottomless brunch. Oltiin suunniteltu sitä tosi kauan, varmaan puolitoista kuukautta. Päivää ennen sitä tuli tieto tiukemmista koronarajoituksista. Me oltiin ihan rikki. Osa laittoi viestiä, että onko kauhean fresh mennä. Toisaalta ollaan peruttu ihan kaikki koko syksyltä, ei olla tehty mitään kivaa. Että jos nyt kerrankin tehtäisiin jotain. Ja sitten mentiin Butchersiin bottomless brunchille. Koin sen tosi tärkeäksi ryhmäytymisen kannalta. Kun se loppui kymmeneltä, mentiin yhden kaverin luo jatkoille. Se oli sairaan hauska ilta! Ja kaikkien yllätykseksi kenelläkään ei vilkkunut Koronavilkku sen jälkeen. Ei ehkä ollut kaikkein fresheintä, mutta oli ihan kauhean hauskaa. HELMIKUU N yt oon ehkä saanut opiskelurytmiä. Oon löytänyt sellaisen äpin kuin Opus. Sillä pääsee toimistotiloihin lukemaan ja opiskelemaan. Se maksaa viiskybää kuussa. En normaalisti käyttäisi, mutta mun on vaikea saada kotona mitään aikaiseksi. Lukion opot sanoivat, ettei kauppiksessa ole matikkaa. On vähän kusetettu olo. Keväällä meillä tulee vähemmän matemaattisia kursseja, ja oon miettinyt johtamista pääaineeksi. Puhuin opintotuutorin kanssa, ja se sanoi, että kyllä sä pärjäät. Sain joululahjaksi auringonnousuherätyskellon. Mulla on herätys 7:25. Ei edes tee pahaa herätä. Eilenkin heräsin siihen valoon 7:23. 7:25 valo on täysillä, ja sitten se alkaa pitää sellaista linnunlauluääntä. Toi on maailman wörtein asia. Se on pelastanut mun elämän. Oon oppinut arvostamaan elämän perusasioita. Ne oli kärränneet johtamisen luennolle psykologin säälimään meitä. Se sanoi, että HY:n opiskelijoista 60 pinnaa on uupumisvaarassa, että teillä on niin paskaa täällä, että voi teitä. Se oli viimenen niitti. Sen jälkeen oikeasti tajusin, ettei keskiverron suomalaisen yliopisto-opiskelijan elämä kyllä paljon huonommaksi mene, oikeesti. Viime vuonna opiskelijoilta oli kysytty yhdellä kurssilla, mikä tällä hetkellä uhkaa hyvinvointiasi, ja joku oli kirjottanu sinne ”jonnet, jotka pelkää koronaa”. Sitten siellä VEERA KETOLA Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun ensimmäisen vuoden opiskelija. Asuu yksin Helsingissä, kotoisin Turusta. s. 2002. 34 Ylioppilaslehti 3/2021
oli pörssikurssit, stonx pliis. Ja mitkä auttaa hyvinvontiasi, oli KY Sub, dokaaminen, bätäng. Olin koko viime kesän ihan stressissä, että mitä jos meillä ei ole mitään syksylläkään. Oonko oikeasti ihan yksin ensimmäisen vuoden ja seuraavat viisi vuotta? Oon sellainen, että jos oon kaksi päivää yksin himassa, mä alan tyyliin itkee, että mulla ei ole kavereita, kukaan ei halua olla mun kanssa, vaikka mulla on ihan sikana kavereita. Mä tarviin ihmisiä. Olin yläkoulussa Puolalanpuiston laidalla, missä Pikkulaskiainen ennen järjestettiin. Sinä päivänä kun se oli, sinne alkoi kerääntyä porukkaa haalarit päällä. Vitsi se näytti hauskalta! Kaksi-kolme seuraavaa päivää koko mäki haisi ihan oksennukselta. Silloin ajattelin, että toi on varmaan ollut aivan helvetin hauskaa. Sitä odotin, enkä päässyt sinne. MAALISKUU M e ollaan alettu tekemään frendien kanssa niin, että luetaan Zoomissa Pomodoro-menetelmällä. Mun kaverit tähtää ehkä vähän korkeampiin arvosanoihin kuin mä, ja se on ehkä luonut vähän kitkaa meidän välille ryhmätöissä – ei muuten. En jaksaisi grindaa niitä tehtäviä yötä myöten. Meillä oli etäsitsit 11. päivä tätä kuuta. Olihan se nyt erilaista kuin harkkasitseillä syksyllä. Oltiin yhden frendin luona kuuden hengen porukalla. Se oli vähän haastavaa. Zoom jäi taustalle ja me vain dokattiin keskenään. Oli tosi hauskaa, mutta ei ne kyllä sitsit olleet. Thunderstruck-biisi kuulostaa vähän Sandelsilta, niin kuin Sandelsstruck. Aina kun lauletaan thunder tai Sandels, yksi juo siihen asti, että sanotaan seuraavan kerran Sandels. Kujin puhis tyyliin juo sen koko biisin. Meillä tuli tänään tuutorvalinnat, ja mä pääsin tuutoriksi! Odotan orientaatioviikkoa. Jos se saataisiin järkättyä normaalisti, olisi ihan tosi siistiä. Ennen koronaa kelasin, että tästä tulee hulluin ja paras vuosi ikinä. ylioppilaslehti.fi 35
Oon tosi kiitollinen, että lähdin opiskelemaan, ja oon tutustunut ihaniin tyyppeihin, mutta tottakai harmittaa, ettei ole ollut tavallista mursuvuotta. Mutta ei se valittamalla parane. HUHTIKUU S aattaa olla, että meillä on vapun alla yksi tapahtuma ulkona hybriditapahtumana. Yhdet kaverit kutsuivat meidän kaveriporukan brunssille. Varattiin 30. päivä muutamien frendien kanssa hotellihuone ja katotaan, jos ensimmäisenä päivänä pääsisi Ullikselle. Mun haalarit on ompelijalla, että saan niihin kaikki haalarimerkit kiinni. Jos niitä pääsisi vaikka rokkaamaan silloin eka päivä. Mulla on ehkä 10–15 merkkiä. Yks on ihan sairaan hieno, siinä näkyy Kandikeskus taustalla. Siinä on tosi kivat värit ja edessä valkoposkihanhi. Mulla on muutto vappuna. Oltiin mun frendin kanssa puhuttu, että muutetaan kesän jälkeen kimppakämppään. Se heitti maaliskuun 30. päivä, että pitäiskö mennä noihin AYY:n asuntojonoihin. Sieltä kestää ikuisuus saada kämppä. Seuraavana aamuna puhuin mun frendin kanssa ja yritin katsoa, millä jonosijalla olinkaan. Mietin, miksi en näe jonosijaa, onko hakemus jotenkin mitätöity? Katsoin, ja siinä lukikin ”tarjottu”! Otettiin se vastaan ja muutetaan. Siellä talossa asuu jonkin verran tuttuja, se on tosi kiva. Oon haikaillut tosi paljon normivuoden perään. Oon ollut sitä mieltä, että normivuonna kaikki olisi ollut paremmin. Tavallaan oon nyt pystynyt ottamaan positiivisemman uutisoinninkin kautta tähän positiivisemman asenteen. Meillä on tosi läheinen tyttöporukka, eivätkä tavallisena syksynä kaikki mimmit olisi ehkä tulleet noin läheiseksi. Tuntuu siltä, että on löytänyt sellaiset ihmiset, jotka on valmiita uhraamaan kivan illan, jos on käynyt jotain. Oon tosi kiitollinen, että omalla kohdalla on sattunut näin. 36 Ylioppilaslehti 3/2021
olisi ollut tosi paljon enemmän ja olisin kuitenkin halunnut käydä niissä. On ollut kiva, ettei ole tarvinnut mennä tapahtumiin, joista en olisi nauttinut. Oon aloittanut Citycenterin Tokmannissa jouluapulaisena. Mulla on tavallaan täysi työviikko. Tein myös välivuoden töitä kaupassa. Ei tarvitse miettiä, vaan tehdä. Siellä näkee ihmisiä, sekin on plussaa. Kun ei tarvitse juosta luennolta toiselle eikä kaikille luennoille ole pakko osallistua, olen ehkä pystynyt tekemään vähän enemmän kuin normaalisti. HELMIKUU E n ole edes tottunut näin pitkiin lomiin. Sain vietettyä kaksi viikkoa ihan täydessä relaksaatiossa. En lähtenyt mihinkään kauas. Jotenkin tuntui, että se olisi vastuutonta. Sain silti etäisyyttä, ja se oli tosi ihanaa. Tuntuu, että syksyllä sain tehtyä koulujuttuja hyvällä draivilla ja pääsin hyvin omiin tavoitteisiin. Ne opinnot oli mun mielenkiinnon kohteita. Kirkkohistoria oli tosi mielenkiintoista, samoin käytännöllinen teologia ja Raamatun tutkimus. Nyt on ollut kieltämättä vähän semmoinen tympääntyminen. Jos luento kestää vähän vajaa pari tuntia, puolessa välissä saatan laittaa koneen kiinni ja lähteä ulos. Ei vain enää jaksa. Työn ja vapaa-ajan välinen verho on ohentunut tosi paljon. Kaipaan paljon enemmän tuttua ja turvallista kaveriporukkaa. Oon välillä mennyt ystävän luokse opiskelemaan. Koetan vähän saada vaihtelua omaan elinympäristööni. Kirkko on tosi yhteisöllinen paikka, ja seurakunnat haluavat pitää ihmisiin yhteyttä. Kirkko on pistänyt korona-aikana parastaan. Oon tykännyt katsoa etälähetyksiä ja saanut pidettyä yhteyttä siihen yhteisöön. Unelmani olisi papin työ, seurakunnassa työskentely. Yksi positiivinen asia on se, että ihmiset, mukaan lukien ja ehkä erityisesti nuoret, joutuvat pohtimaan asioita syvällisemmin. NEA-BETTINA BAARMAN Helsingin yliopiston teologian kandidaattiohjelma. Asuu isänsä luona Espoossa. s. 2000. MARRASKUU N elosia ja vitosia on tullut. Olin ihan ihmeissäni, että tentit menivät niin hyvin. Oon tehnyt hommia pelkästään kotona, en ole lähtenyt minnekään. Mulla on omassa huoneessa työpöytä, läppäri, vesipullo ja vihko. Kun kaikki on ollut etänä, olen huomannut, etten halua viettää vapaa-aikaa työpöydän ääressä. Jos katsoo vaikka jotain sarjaa koneelta, menen mieluummin vaikka sänkyyn katsomaan sitä. Työpisteellä tulee stressifiilis. Sovittuihin ryhmätöihin ihmiset ovat varautuneet ja laittautuneet. Mutta jos on extempore breakout roomeja, ihmiset ovat pimennossa ja vain puhuvat. En tiedä, mikä breakout roomeissa on niin pahaa. Jos ne on paikan päällä, ei mua ärsytä. Mutta ehkä niissä on sellainen painostus, että pitää laittaa kamera auki, vaikka ei halua näyttää omaa kotiaan. Kun opettaja sanoo luennolla, jolla on tavallisesti 150 ihmistä, että nyt jakaudutaan huoneisiin, luku tippuu johonkin 120:een, kun ihmiset karkaavat. Mulla oli kerran kamala tilanne. Meillä oli remontti täällä, ja jouduin sanomaan, että en valitettavasti pysty pitämään kameraa päällä. Joku oli kauheen aktiivisesti, että laita nyt vaan päälle, ei se mitään. Takana näkyi koko ajan kauhea määrä remonttimiehiä. JOULUKUU O n tapahtunut kauheasti ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Olen tutustunut muutamaan ihmiseen. Aikaisemmin fuksina oppi tuntemaan naaman ja yhdistämään siihen nimen, vaikkei tutustunut kaikkiin ihmisiin. Nyt kun kaikki on Zoomissa, ei ole sellaista. En ole bilettäjä. En tykkää opiskelijoille tyypillisestä ryyppäyskulttuurista. Ehkä hyvä puoli on, että jos olisi ollut tavallinen opiskelujen aloitus, niin varmasti bileitä ylioppilaslehti.fi 37
Mitkä ovat sellaisia asioita, jotka oikeasti merkitsevät elämässä? Mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä? Mistä saa voimaa? Onko elämä oikeasti kauheaa suorittamista ja työputkessa olemista? Pystyykö välillä rauhoittumaan ja olemaan? Muutan kesäkuun alussa Tapiolaan Hoasin kämppään. Se on ihan uunituore yksiö! Odotan tosi paljon sitä. Se on merkkipaalu omassa elämässä. MAALISKUU O n jotenkin tosi hankalaa aloittaa koulujuttujen tekemistä. Tämä on ollut tosi kummallinen kokemus. Samaan aikaan kiinnostaa tosi paljon, mutta kaiken tekeminen on kauhean raskasta. Rutiinit ovat auttaneet. Herään tiettyyn aikaan ja teen koulujutut tiettyyn aikaan. Pienet jutut tuovat iloa. Tyyliin, että lähdetään kavereiden kanssa metsään kävelylle tai näen sukulaisia. On vähän pakko hypettää itseään pienistä asioista. Se auttaa jaksamaan. HUHTIKUU S ain keskiviikkona opiskelijahaalarit, se oli iso juttu. Jako oli Porthanian edessä. Oon tosi onnellinen. Olen kuullut huhua, että valtsikassa niillä on haalarit, mutta kukaan ei uskalla lähteä jakamaan niitä. En tiedä, pääsenkö pitämään haalareita missään, mutta ainakin ne ovat olemassa. Olen ostanut merkkejä Facebookin merkkiryhmästä. Mulla on kaksi suosikkia. Tove Jansson -merkki, jossa lukee, että vapaus on paras asia. Sain sen mun kaverilta, joka opiskelee äidinkieltä ja kirjallisuutta. Sitten on vaaleanpunainen merkki, jossa Kermit-sammakko on peiton alla. Siinä lukee blanket burrito ja se kuvaa hyvin tätä koronavuotta. Eilen kävin läpi to do -listoja, ihan kauhea määrä ryhmätöitä ja pieniä kokeita. Mulla on nyt vikat pakolliset kurssit. Tämän jälkeen pystyy itse valitsemaan ja suunnittelemaan, miten rakentaa tutkinnon. Tuntuu, että vuosi on mennyt kamalan nopeasti. En hahmota, että kohta on jo toukokuu. On pelottavaa, miten nopeasti aika on mennyt. Samalla on lohduttavaa, että mulla on mennyt kohtalaisen hyvin. Oon pystynyt etenemään opinnoissa ja varmistunut siitä, että haluan opiskella tätä alaa. Silloin, kuin sain tietää, että pääsin sisään, mulla ei oikein ollut odotuksia. Se, mikä ehkä järkytti on se, miten vähän olen nähnyt ihmisiä. Alkusyksystä meillä oli kaksi tapahtumaa, ei fuksiaisia. Kun menin osakuntaan syksyllä, tunsin muutaman entuudestaan. Heihin oon ollut yhteydessä. Lukiossa en tykännyt ryhmätöistä. Tuntui, että olen sellainen ihminen, joka joutuu tekemään kaiken. Yliopiston ryhmätyöt ovat muuttaneet sen kokonaan. Teologisessa ihmiset tekevät oman osuutensa ja tekeminen on mutkatonta. Hain kevään yhteishaussa sosiaalityöhön valtiotieteelliseen. Sinne on tosi hankala päästä, mutta haluan kokeilla. Jos pääsisin, jatkaisin molemmissa tutkinnoissa. Koetan pitää korkeat odotukset sen suhteen, että vähitellen pääsisi lähiopetukseen. Oon miettinyt, että valitsen pääaineeksi käytännöllisen teologian. Minua kiinnostaa ihmisten kohtaaminen ja Raamatun tutkimus. 38 Ylioppilaslehti 3/2021
MARRASKUU M un kandin työotsikko on Uusliberalistisen kilpailuoikeuden nousu ja tuho. Miten uusliberalismi nousi 1980-luvulla, miten se vaikutti kilpailuoikeuden kehitykseen? Miten kilpailuoikeuslainsäädäntö on nykypäivään tultaessa vanhentunut, kun ajatellaan, miten se ei toimi Facebookin, Googlen, Amazonin sääntelyssä kovinkaan hyvin? Tein keväällä muutamia avoimen yliopiston kursseja ennen pääsykokeita. Ne oli netissä, ja etänä tenttiminen oli vain jatkumoa jo totuttuun. Ehkä se perinteinen salitentti olisi tuntunut jopa eriskummallisemmalta kuin tämä. Opiskelijaelämä tarkoittaa monille eri asioita. Itse en välttämättä kaipaa sitä, että olisi viikossa kolme tai neljä eri tapahtumaa. On selvää, että jonkinlaiseen tapahtumaan olisi kuitenkin ollut kiva päästä. JOULUKUU M ulla on jäsenyys Unisportille. Se sulki ovensa viime viikon alussa, ja kävelyt on ainoa, mitä oon pystynyt tekemään. Entiselle ammattiurheilijalle se on iso kolaus. Tän viikon alussa palautin notaarityöni, ja sain siitä palautteenkin jo: 5/5. Ei kun anteeksi, viime viikon puolella! Menee päivät sekaisin. Jos ajattelee, että onko opinnot edenneet niin on, jopa yli odotustenkin. Notaarityöni ajattelin kirjoittaa aikaisintaan ensi syksyllä. Sen kannalta on tosi hyvä fiilis. Oon sanonut, etten olisi juossut jokaisessa tapahtumassa, mutta jos olisi edes kasvoilta tunnistanut, ketkä ovat saman vuosikurssin opiskelijoita. Erityisen harmillista on, etten ole päässyt kunnolla tapaamaan edes omia tuutorryhmäläisiäni. Isoimmissa asianajotoimistoissa on aiemmin järjestetty yritysvierailuja, jotka ovat tunnetusti olleet tosi hyviä. Ne kaikki ovat jääneet välistä, ja tilalle tulleet webinaarit. Yhden katsoin ja se oli... Ei mitenkään huono, mutta ei tietenkään samanlainen kuin jos pääsee käymään ja siellä on tarjoilut ja voi kysellä partnereilta kysymyksiä. Oon pystynyt laittamaan tiettyjä asioita vähän isompaan perspektiiviin. Tämä on niin poikkeuksellinen tilanne ja kohtelee epätasa-arvoisesti suurinta osaa väestöstä. ANTON ODABASI Oikeusnotaarin koulutusohjelma. Asuu tyttöystävänsä kanssa Helsingin kantakaupungissa. s. 1995. Huomaa, ettei tällainen katastrofitilanne vaikeuta, vaan oikeastaan helpottaa omaa arkea, kun esimerkiksi matkoihin ei mene aikaa. Tietysti se on vähän paradoksaalinen tilanne: on tyytyväinen, mutta samalla suree muiden tilannetta. HELMIKUU O n alkanut puuduttaa, että kaikki on etänä. On myös tullut huonoja uutisia rokotusten osalta. Jatkuuko tämä nyt sitten syksylläkin? Oon käynyt jonkin verran ravintoloissa. Siinäkin on täytynyt pitää mielessä hyvät turvavälit, ja esimerkiksi Saslikissa se on onnistunut hyvin. Ihan kiva, että pääsee vähän ulos neljän seinän sisältä. Oon käynyt avannossa muutaman kerran. Mulla on ollut kova halu laittaa ihmisille viestiä ja ehdottaa, että soiteltaisiin vaikka Facetimen välityksellä. Tuntuu kuitenkin, että usein keskustelu ajautuu siihen, että pitäisikö nähdä livenä. Tässä maailmantilanteessa ei silti tunnu oikealta toimia näin, vaikka kuinka tekisi mieli. Ehkä olen alkanut tietoisesti karttamaan ihmisiä, ettei aina sitten joudu sanomaan, että ei se nyt onnistu.
Puhutaan puolentoista vuoden tai kahden vuoden aikajänteestä parikymppisen ihmisen elämässä. Se on kuitenkin kymmenesosa koko elämästä. Ehkä kysymys kiteytyy siihen, mitä kukin haluaa nuoruudesta, mitä haluaa tehdä. Itsellä olisi joka tapauksessa ollut painopiste opiskelussa. Tietysti olisin halunnut pitää itseäni paremmassa kunnossa, käydä salilla ilman, että tarvitsee koko ajan varoa, mihin aikaan voi mennä. Olisin varmaan elänyt normaalia elämää, nähnyt kavereita. Tottakai tunnetasolla ärsyttää, ettei voi tehdä, mitä haluaisi. Mut toisaalta, jos toinen vaihtoehto on se, että riskeeraa henkensä, niin on tämä loppujen lopuksi helppo päätös. Samalla ymmärrän erittäin hyvin esimerkiksi niitä, jotka ovat muuttaneet opintojen perässä Helsinkiin jostain kauempaa eivätkä tunne täältä ketään. On tosi harmi, että korona kohtelee niin epätasa-arvoisesti. Mulla on tavoitteena, että ylläpidän vähintään 7 000 askeleen päivittäistä kävelymäärää. Kuusi ja puoli kilometriä päivässä. Oon hyvin saanut sen pidettyä yllä. Mutta kyllä sen näkee, kun ei salilla käy, etteivät lihakset pysy itsestään. MAALISKUU M un elämä on pitkään ollut pelkkää liikuntaa. Koronatilanne on johtanut siihen, että voin lähinnä punnertaa kotona ja käydä kävelyllä. On ollut muutamia kursseja niin, että meille on näytetty vanhoja tallenteita viime vuodelta. Ei ole ollut edes etänä luentoa. Se iski kasvoille, että tällaistako tämä nyt sitten on. Itsellä jää noin 10 opintopistettä koko notaarivaiheesta syksylle. Tietysti jos jää jotain, mitä haluan uusia keväältä, niin silloin valmistuminen voi jäädä ensi vuoden kesään. Mutta periaatteessa voisin valmistua oikeusnotaariksi korona-aikana ilman, että olen ollut yhdelläkään oikealla luennolla. Excuse my French, mutta olishan se nyt aika helvetin perseestä. HUHTIKUU O isko ollut helmikuussa, kun haalarit tilattiin. Kävin hakemassa ne kaksi tai kolme viikkoa sitten. Jos ihan kotona ollaan, niin en usko, että laitan niitä vappuna. Toivottavasti ensi vuonna pääsen pukemaan haalarit yhdessä muiden pykälistien kanssa. Vuosi on ollut kokonaisuutena tavallaan myönteinen kokemus, koska tein niin paljon töitä, että sain opiskelupaikan. Toisaalta on ollut hyvin poikkeuksellista eikä ehkä sellaista kuin olisin odottanut tai toivonut. Ehkä se kummittelee taustalla. Mieluummin olisin liveluennoilla ja tekisin tentit salissa. Odotan, että normaalit asiat tulisivat takaisin. Tavoite on, että pitää oman motivaation ja lukusuunnitelman ja -rytmin. Ideaalitilanne olisi, että tekisin syksyllä tiuhempaan tahtiin opintoja ja keväällä ja kesällä olisin vain töissä. Mutta kun tietää, mikä tilanne on, pläänejä on vaikea tehdä. Pyrin säilyttämään optimistisen asenteen. 40 Ylioppilaslehti 3/2021
Ei ole oikein edes ollut vapaa-aikaa. Tämä syksy on ollut ehkä mun elämän kiireisin. Jotenkin se ei kuitenkaan ole rasittanut niin paljon. Oon tehnyt asioita, jotka kiinnostavat. Oon ollut sijaisena ja nauttinut siitä tosi paljon. Ultimatessa en ole joko hyökkääjä tai puolustaja, vaan yhdessä vaiheessa puolustan ja siten hyökkään. On pelinrakentajia, jotka liikuttelee frisbeetä alempana. Keskikenttäpelaajat tekee peliä avaavia hakuja. Kärkipelaajat tekevät pitkiä hakuja. Oon ollut aika paljon kärkipelaajana ja keskikentällä. Kun tulin joukkueeseen, en tietenkään osannut heittää vielä yhtään. Mut otettiin kärjeksi, koska siinä ei tarvinnut heittää niin paljoa. Kärkipelaajan pitää olla nopea. Ei musta koskaan pelinrakentajaa tule. Mä tykkään tehdä maaleja. Oon oikeastaan jo menettäny toivon siitä, että päästäisiin oikeaan opiskelijaelämään. Ei se harmita, koska en ajatellutkaan, että kaikki palaisi täysin normaaliksi ja tulisi opiskelijatapahtumia. En tiedä, minkälaista se olisi normaalisti. On pitänyt motivoida itseään ja jotenkin tehdä kaikki itse. Onhan meillä tietysti WhatsApp-ryhmä, mutta eihän se ole ihan sama asia kuin se, että näkisi joka viikko ja juttelisi. Ei tässä oikein tule sitä vertaistukea niin paljoa kuin face-to-face. Tuolla ryhmässä on ne tietyt, jotka puhuu. En lähtisi sinne avautumaan asioista ja hirveesti valittamaan. HELMIKUU O on ollut aika yksin. Muutin omilleni jo elokuussa, eikä mulla ole tällä hetkellä kämppiksiä paikalla. Toinen on porukoillaan ja toinen muutti pois, eikä sen tilalle ole tullut ketään. On ollut ihan kivaa, että olen saanut olla rauhassa. Oon tehnyt hommia olohuoneessa ja yhteisissä tiloissa. Käytän viereisen huoneen nettiä. Haluan noudattaa rajoituksia, en näe hirveän isolla porukalla. En tiedä, haittaako, jos yhtä näkee. Mutta kun ei oikein tiedä, miten muut suhtautuvat. On vähän sellainen sosiaalinen paine, että uskaltaako ehdottaa jotain. Jotenkin tämä eristäytyminen tuo mun ekstroverttipuolia esille. Yleensä tykkään treenata yksin ja viihdyn omissa oloissani, mutta nyt kyllä kaipaisin yhteisiä treenejä. MARRASKUU M eillä oli kurssilla ryhmätyö, enkä ollut koskaan nähnyt niitä muita livenä. Niillä oli kamerat pois päältä. Spoken English -kurssilla käydään läpi puhumista ja äänteitä. Se on vähän hankalaa kameran välityksellä, eikä kukaan haluaisi pitää kameroita päällä. Mäkään en halua, koska herään viisi minuuttia ennen luentoa ja näytän just siltä. Orientaatioviikon jälkeen en ole tutustunut kehenkään. Meillä on pieni kaveriporukka, ollaan haalaritoimikunnassa. Meitä on viisi, ja me kaikki haluttaisiin englannin tai kielten opettajiksi. Suurimman osan kanssa tavattiin orientaatiossa. On kiva, että on porukka. Voi mennä opiskelemaan yhdessä tai kysyä muilta jotain. Tämä on eka kerta, kun mulla on kämppiksiä. Välillä vähän hermostuttaa, kun joku ei ole laittanut tiskejä tai on jättänyt ruuantähteitä. Toinen kämppis on 27, eli mua aika paljon vanhempi ja toinen aloitti lukion. On hauska, että ollaan eri vaiheissa. On kiva jutella. JOULUKUU E i olla nähty fuksiporukalla. Varmaan osin sen takia, että on ollut niin paljon tehtävää, ettei ole ehtinyt. Mullakin on töitä ja treenejä. MARIA NOPONEN Kielten kandiohjelma, englannin opintosuunta. Asuu Hoasin opiskelijasolussa Helsingin kantakaupungissa. s. 2000. ylioppilaslehti.fi 41
MAALISKUU V iime viikolla oli väliviikko. Ei ollut mitään ohjelmaa, ei luentoja, ryhmiä tai rakennetta. Mun poikaystävä Emil lähti sen vanhemmille vähäksi aikaa. En tiedä, miten pärjäisin, jos tämä olisi tällaista koko ajan. Ei nää ketään, ei ole mitään menoa. Kyllä siinä pää hajoaa. Varsinkin kun on fuksi, ei ole rutiinia opiskeluun. Ja kun kaikki on etänä, ei ole saanut tukeakaan. Edelleen tykkään etäopiskelusta, mutta nyt kaikki päivät ovat samanlaisia. On hapottavaa. Mulla on kalenteri, tässä on tyhjiä ruutuja. Yksi aukeama on yksi viikko. Kun tulee tehtävä, kirjoitan sen siihen. Kun ne on tehty, laitan siihen vihreän done-merkin. Siitä tulee hyvä olo. Musta on tuntunut siltä, etten saa mitään aikaseks. Mutta kun katson, että kalenterissa on neljä kohtaa ja kaikissa done-merkki, niin ajattelen, että kyllä sain tehtyä asioita, menin eteenpäin elämässä. Meillä on fuksikaveriporukassa Whats App-ryhmän lisäksi Snapchat-ryhmä. Se on hyvä, koska sinne tulee laitettua viestejä jotenkin matalammalla kynnyksellä. Ollaan käyty pari kertaa syömässä Unicafessa. Me tilataan toivottavasti kohta haalarit. Ehkä pidetään jotkut haalarimerkkien ompeluillanistujaiset etänä. Kun ei voi nähdä ketään, en odota haalareitakaan mitenkään kauhean innolla. HUHTIKUU M eidän ainejärjestö Sub järjestää vappuapprot ja yhdessä jonkin toisen järjestön kanssa vappusitsit. On vähän iso kynnys lähteä siihen mukaan. En mä ainakaan yhtään tiedä, mitä siellä tehdään. Eihän me tiedetä mitään opiskelijakulttuurista. Se on vielä etänä, niin ei ole ketään vieressä neuvomassa. Aika epätodellinen fiilis on. Tuntuu, että oon tehnyt töitä ja käynyt kursseja ja että on ollut tosi paljon hommaa. Mutta on jotenkin hassu fiilis, kun on ollut koulussa, eikä ole nähnyt opettajia, vaan on itsekseen opetellut asioita. Mun on vaikea uskoa, että oon ollut yliopistossa vuoden, enkä ole edes näh42 Ylioppilaslehti 3/2021
nyt kuin osan fukseista ja opettajista kaksi. Olen menossa tuutoriksi. Ensi syksynä voin sanoa fukseille, että tässä taitaa olla päärakennus, en ole ihan varma, kun en ole ollut missään. Vähän pelkäsin aluksi, että kun kaikki on niin uutta, että opiskelu olisi vaikeampaa tai liian raskasta. Nyt tää on ollut ihan manageable. Yksi opettaja lisäsi loppuesseen palautusaikaa pari kertaa. Opintoihin on tullut pieniä helpotuksia. Ei liikaa, mutta onneksi opettajatkin tajuaa, että opiskelijoilla on vähän vaikeeta. Toivon, että kohta pääsisi taas kouluun ja näkemään kavereita. Myös kaikki mun opekaverit on tuutoreita. Jos mulla ei olisi porukkaa, ei tulisi mentyä tollasiin juttuihin. MARRASKUU E rottiin jonkin aikaa sitten. Vuokrakaksiosta oli työlästä päästä eroon, makuuhuoneessa ei voinut olla, kun siellä oli vesivahinko. Se, ettei oikein ollut kotia, vei sikana aikaa ja energiaa. Ei oikein ollut sellaista paikkaa, jossa voisi tehdä omia juttuja ja olla rauhassa. Nyt, kun on oma paikka, kaikki on paljon helpompaa. Ei tarvitse miettiä, minne mennä ja mitä ottaa mukaan. Ei pöydällä tarvii olla muuta kuin tietokone, penaali ja vihko ja yksi kirja. Kaikki muut kurssimateriaalit ovat pdf-monisteita. On helppo vain pinota ne, laittaa kaappiin ja lavastaa seuraava tilanne pöydälle. Jos olisi työpöytä, tavarat jäisivät helposti lojumaan. On kiva, ettei ole miljoonaa paperia tai lippulappusta. Ikinä ei ole niin, että pystyisin perjantaina laittamaan vihkot ja kirjat pois ja kaikki olisi valmista. Ei ole ikinä valmista, vaan aina on jokin asia kesken. Tuolta puuttuu neljä tehtävää ja tuosta kaksi ja tuo luento on katsomatta. Tuntuu hankalalta lopettaa. Mutta on pakko, koska kaikki on valmista vasta sitten, kun se tentti on tehty. Keskeneräisyyttä on täytynyt opetella sietämään. Jotenkin aluksi ajattelin, että tavoite on se, että pitää saada kahdeksan nettotuntia päivässä opiskeltua sitä yhtä ja samaa asiaa, matikkaa. Oon huomannut, että se on kohtuuton vaatimus. Ei jaksa enää keskittyä. Tulee vain enemmän ja enemmän virheitä ja menee huonommin ja huonommin. Ainoa, mitä mulle oli sanottu matematiikan opiskelusta oli se, että opinnot on varmaan tosi vaikeita. Oisko se ollut ehkä mun isä, joka noin sanoi. Jotenki ajattelin, että jos ymmärrän edes jotain sieltä täältä, olen tyytyväinen. Nyt olen huomannut, ettei tämä ole mitään rakettitiedettä. Jos on helpompi kurssi ja aistin, että pystyn saamaan tästä vitosen, yritän tehdä kaiken täydellisesti. Niin siitäkin kurssista tulee kuormittava. Voisi myös ajatella, että tää on aika helppo, saan tästä varmaan tosi helposti kolmosen. Tulen aina ajatelleeksi, että jos pikkasen panostan tähän, mulla on mahdollisuus saada täydet pisteet kaikesta. Jos en saakaan, ärsyttää. JAAKKO HELLSTEN Matematiikan, fysiikan ja kemian opettajan kandiohjelma. Asuu yksin Helsingin Kalliossa. s. 1996. ylioppilaslehti.fi 43
En voi sanoa, että olisin saanut yhtään uutta kaveria yliopistolta. Ei ihmisiä nää missään – tai tottakai voi tehdä niin, että kysyy jotain tyyppiä ulos kaverimielessä, mutta ehkä se ei oikein ole tapana. Kun on kavereita muualta, eikä aktiivisesti kaipaa uutta seuraa, ei ehkä siksikään tule tehtyä niin. Kumpulassa etsittiin speksiin näyttelijöitä. Olisin ollut kiinnostunut, mutta totesin, että mulla ei ole mitenkään aikaa edes mennä siihen pääsykokeeseen, koska siihen ei voinut mennä vain takki auki. Mä ilmoittauduin sitseille, joiden maksimiosallistujamäärä oli 70, mutta ne pidetään monessa eri paikassa. Yhdessä paikassa on maksimissaan kymmenen ihmistä. Se vaikutti ihan kivalta. Jos olisi ollut sitsit yksin kotona Zoomissa, niin ei kiitos. JOULUKUU A lkusyksystä olin enemmän aamuihminen. Mutta nyt kun on pimeää, oon jotenkin väsyneempi. Jos herään seitsemältä, tuntuu kuin heräisi keskellä yötä. Liityin Limeksen hallitukseen. Se on Kumpulan yhteinen ainejärjestö. Siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat opiskelleet jo monta vuotta. Niillä on kuva opiskelijaelämästä. Mun käsitys opiskelusta on se, että ota tietokone ja vihkot ja kynät esille aamulla ja laita ne iltapäivällä pois. En saa mitään otetta virkoihin ja vastuisiin, joita hallituksessa jaetaan. Mä oon tasa-arvo ja yhdenvertaisuusvastaava. Ymmärrän, että ne on tulevaisuutta varten, eikä voi tietää, mitä ensi syksynä tapahtuu. Mutta nyt kun ei voi mennä mihinkään, niin miksi on kaiken maailman kulttuurivastaavia ja häirintäyhdyshenkilöitä? Tuleeko joku kotiin häiritsemään? Tuntuu hölmöltä asennoitua nyt niin, että ensi syksynä järjestetään fuksileiri ja on suuret vuosijuhlat. On se varmaan suuri pettymys sellasille ihmisille, jotka on viinapullot kädessä odottaneet kaikkia juhlia ja rientoja. Enkä sano, ettenkö mä olisi, mutta ehkä olen vain asennoitunut niin, että tämä on nyt tällaista, ja nyt keskitytään opiskeluun. HELMIKUU L uin minimalismikirjan. Jotenkin innostuin, että ei ole mikään päämäärä pitää itseään kiireisenä. Kun tuntuu, että monet on sellaisia, että on jotenkin pakko olla koko ajan kalenteri täynnä, jotta tuntuu merkitykselliseltä. Ihan sama mitä siellä kalenterissa on. Oon tottunut etäopiskeluun. Tämä on niin helppoa. Ei tarvitse mennä mihinkään, aikaa ei mene hukkaan. En ikinä ajattele, että miten toi voi jo olla noin pitkällä, miten se on tehnyt kaiken jo. Tai oonko ihan surkea, kun en ole saanut näitä tehtyä tässä ajassa. Kun en käytä aikaa vertailuun, oon saanut tehdä rauhassa. Mulle tuli tosi nopeasti olo, ettei ainejärjestön hallitus ollutkaan mua varten. Ajattelin, että on sekä mulle että tälle järjestölle ajanhukkaa, että oon täällä. Se ainejärjestö ei merkitse mulle mitään, koska se ei konkretisoidu mihinkään. MAALISKUU T untuu, että on vain yksi ihminen maailmassa ja se olen minä itse. Mun pitää olla itseni opettaja ja viihdyttäjä. En missään muussa elämänvaiheessa ole ollut kaikkia päiviä kotona. Lähdettiin silloin 12. päivä vuosi sitten New Yorkiin. Lento lähti joskus aamupäivällä, ja aamulla katsottiin uutisia, että lentoliikenne Euroopasta Yhdysvaltoihin loppuu. Mutta me vain mentiin. Mulla on kaksi kaveria, jotka asuu yhdessä, on kaveripariskunta – kaveripariskunta kuulostaa kauheen aikuiselta. Ne on oikeestaan mun lähipiiri. Ollaan katsottu Temppareita. Ajattelen, että mulla on kaikki rauha opiskeluun. En ole tullut suoraan lukiosta, vaan tehnyt monta vuotta kaikkea muuta tässä välissä. Missään ei tapahdu mitään, joten en menetä mitään. Ymmärrän kyllä, että jos olisin tullut suoraan lukiosta ja olisin kaksikymppinen tai alle, niin varmaan olisi ollut vähän korkeammat odotukset. Olisi ollut kiva tehdä jotain muutakin. Kellun virran mukana. Ihan sama minne se vie. HUHTIKUU O lin haalaritoimikunnassa. Ne haalarit on tullu jo ajat sitten, tyyliin tammikuussa. Meillä on perus punaiset. Jossain ne on, en tiedä. Jossain Kumpulassa. Tuntuu, että vappu olisi tabu. Kukaan ei puhu siitä. Veikkaan, että se menee ohi jotenkin. Kaikki ovat niin kyllästyneitä etäjuttuihin. Viestiryhmät ovat hiljentyneet. Ainoat viestit on sellaisia, että tuutorit laittavat, että ensi perjantaina järjestetään etähengailu. Vastaus siihen on hiljaisuus. Jos en olisi viime keväänä saanut sysäystä lähteä opiskelemaan, en tiedä mitä olisin tehnyt koko vuoden. Mut lomautettiin töistä ja sitten tuli olo, että lomautus voi olla pidempikin juttu. Olin miettinyt, ettei se ole sellainen työ, jossa haluaisin tehdä uran. Mietin, mitä muita mahdollisuuksia mulla on. Olisin voinut mennä kauppaan töihin. Mihin se olisi mut vienyt? Olin lukiossa hyvä matikassa ja tykkäsin siitä. Matikan opettajana ei riitä pelkästään se, että osaa matikkaa. Pitää myös olla karismaa. Matematiikan opettaja ei pysty etenemään loputtomasti. Mulle riittää se, että työ on kivaa, mutta sen ei tarvitse olla mun koko elämä. Ei tarvitse koko ajan olla brändäämässä itseään. 11.5. on viimeinen ja ainoa tentti. On kiva, ettei enää voi tulla yllätyksiä. Tiedän tasan, mitä mun pitää tehdä vikoilla kursseilla. On vain yksi ja lopullinen lista, josta tehtävät vähenevät. Huomaan, että kevät on vaikuttanut. En enää suhtaudu niin tiukasti opiskeluun. Mulla on tässä jaksossa vähemmän kursseja. Vaihdoin mun sivuaineen. Päätin, että meenkin fysiikan sijaan lukemaan bilsaa. Lukiossa tykkäsin eniten matikasta ja bilsasta. Hainkin opiskelemaan bilsaa pääaineenani, mutta en päässyt sisään todistusvalinnalla, koska en ollut kirjoittanut kemiaa. Aluksi mietin, ovatko matematiikka ja bilsa kummallinen aineyhdistelmä. Aika monella opettajalla on aineina matikka ja tietojenkäsittelytiede tai matikka ja fysiikka tai matikka ja kemia. Mutta sitten yhdellä kurssilla oli käsityön opettajia, joilla oli sivuaineena matikka. Ajattelin, että okei, ei se bilsa nyt niin kummallinen ole. Jos aihe ei kiinnosta, ei varmaan voi olla kauhean vakuuttava opettaja. Se fysiikka ei ole mulle sydämen asia. Ehkä mun kuva bilsasta on sellainen, että mennään metsään ja ollaan sillai, että tuolla on rusakko ja tuossa on mustarastas. Tässä on vanamo, linnaea borealis! Luonto, kasvit ja eläimet ovat kiinnostavia. Mun pitää katsoa nyt sähköpostia, koska voitin yhdessä arvonnassa paketillisen kahvipapuja. Haen ne Karhupuiston vierestä. 44 Ylioppilaslehti 3/2021
Torkkelinmäellä sijaitsevan Pengerpuiston penkit ja muutkin horisontaaliset pinnat puolestaan ovat niin suosittuja, että niiden käyttöaste raastaa lähiseudun asukkaiden hermoja. Kevät on tullut ja Pengerpuistossa kiljutaan taas suoraa huutoa 24/7, niin ettei tiedä juodaanko, naidaanko vai teurastetaanko siellä, Jodelin Kallio-ryhmässä kirjoitettiin huhtikuun alussa. Viime syksynä Yle kertoi, että Pengerpuiston ”narkomaanit piinaavat koululaisia” Kalliossa. Sörnäisissä sijaitsevan Katri Valan puiston Iltalehti nimesi ”ruiskupuistoksi” jo vuonna 2018. Ruiskuja tai ei, molempien puistojen penkit soveltuvat erinomaisesti istumiseen, juomiseen ja tupakoimiseen, samoin Tokoinrannan ja Siltasaaren penkit. Pengerpuistossa kymmenet ihmiset harjoittavat molempia toimia menestyksekkäästi aurinkoisena huhtikuun iltapäivänä. Perjantaina neljän aikaan kaikki istumiseen soveltuvat kohdat penkeistä (8 kpl) kiviaitaan ja nurmikon vähiten märkiin kohtiin on varattu. Hiekalla pappa harjoittelee petankkia, pikkukaltseilla kolmikymppiset miehet keskustelevat siitä, onko bitcoin pyramidihuijaus vai ei. Pohjoiskulmassa porukka häseltää kassien ja pyörien kanssa, kunnes poistuu kovalla tohinalla paikalta. (”Me jäädään ihan just fakkiin”.) ”Hei guys, onks mun puhelin teillä vittu”, lappuhaalareihin pukeutunut mies huutaa heidän peräänsä. kaupunki teKSti ja KUvat TUIJA SILTAMÄKI L apinlahtea kiertävän rantareitin penkkejä saattaa aluksi luulla ihanteellisiksi. On kaunis näkymä merelle ja kohti Lapinlahden sairaalaa, suora yhteys aurinkoon ja kaislikossa pesue puuhastelevia vesilintuja. On niin kaunista, etteivät edes valkoposkihanhet vituta. Karu totuus paljastuu pian. Lapinlahti on liian suosittu. Lenkkeilijöitä menee ohi pahimmillaan muutaman sekunnin välein, ja koska polku on vain muutaman metrin levyinen, lenkkeilijät tulevat melkein syliin. Istuskeleva ulkoilija joutuu elämään pelossa. Lentääkö triathlonistin kireiltä kasvoilta hikipisara kirjan sivulle? Pärskiikö fillarikommunisti aerosolinsa suoraan kasvoille? Huhtikuisena arki-iltapäivänä lähes kaikki rantareitin penkit on varattu, ja yksityishenkilöt ja pariskunnat kärttävät vapautuvia penkkejä nälkäisinä. Sooloistuja joutuu saa olla jatkuvasti varuillaan. Joku saattaa yrittää istua viereen, eikä siinä kuitenkaan käy niin kuin elokuvissa. Samankaltainen viheliäinen ongelma vaivaa Töölönlahtea. Sen pohjoispäädyssä sijaitsevilta penkeiltä on kyllä sympaattiset näkymät lahdelle ja kohti keskustaa, mutta koronan aiheuttama inflaatio vaivaa aluetta edelleen raskaasti. Puolet Helsingistä on kiertänyt Töölönlahtea vuoden lenkillä ja toinen puoli Tinder-treffeillä, ja jopa niiden ihanien joutsenten viehätys on vähitellen karissut. Lisäksi ärsyttäviä juoksijoita on kerta kaikkiaan liikaa. Ilmaantuvuus on jopa pahempi kuin Lapinlahdella. Lenkkeilijöiden terrori on ratkaistu innovatiivisella tavalla Mustikkamaalla. Saaren kaakkoiskulmassa kallioiden päällä on kaksi penkkiä – kohti merta. Lenkkeilijät pysyvät visusti selän takana, metrien päässä. Meri on Mustikkamaan mustan teräspenkin kiistaton kilpailuvaltti, mutta siihen liittyvät myös sen suurimmat haasteet. Mereltä puhaltava tuuli vaatii vankempaa vaatetusta, ja lisäksi on suuri riski, että auringonlaskuoptimoidut penkit vetävät puoleensa pariskuntia. Yksinäinen kirjanlukija tai puhelimenselaaja saattaa joutua kuuntelemaan muiden treffejä. Ongelma ei toki rajoitu Mustikkamaalle. Muiden ihmisten treffeille saattaa altistua myös Tervasaaressa ja Seurasaaressa. Koko ranta Meilahdesta Hietaniemeen on miinoitettu. Edelläkävijät etsivät penkkinsä muualta. H elsingissä on myös laaja valikoima viihtymiseen soveltuvia penkkejä. Genren kirkkaimmat tähdet keskittyvät itäisen kantakaupungin alueelle. Esimerkiksi Sturenkadulta Helsinginkadun Hesburgerille ulottuvan vyöhykkeen kaikki penkit (7 kpl) ovat lähes yksinomaan törpöttelykäytössä. Kovaa kysyntää paikkaavat kadun varren kalliot ja rappuset. Helsingissä on 8 100 penkkiä. 7 000 puistoissa, 1 100 aukioilla ja katujen varsilla. Ylioppilaslehden SUURI PENKKITUTKA paljastaa, mikä niistä on paras. KARTTA-AINEISTO: HELSINGIN KAUPUNKI 46 Ylioppilaslehti 3/2021
?
Hän kertoo lähettäneensä kaupungille palautetta penkeistä. Yksi Töölönlahden pohjoispäädyn penkeistä on hänen mielestään käsittämättömässä paikassa. Siihen ei paista koko päivänä aurinko, eikä sitä saa omin voimin siirrettyä parempaan paikkaan. (Hän on yrittänyt.) ”Kuule, sitten kunhan sinäkin olet 70 ja sulla on selässä kulumia, niin alat arvostaa semmosta penkkiä, missä on hyvä istua”, rouva napauttaa. P enkkejä voi lähestyä myös luokkakysymyksenä, muttei välttämättä pidä. Kaivopuistossa leijailee valheellinen lupaus luksuksesta. Tarkemmat tutkimukset osoittavat, että penkkien yllä on leijaillut jotain muutakin, ja ne jotkut ovat kuorruttaneet historialliset Kaivopuiston penkit paskalla. Vihreistä puupenkeistä on tullut pilkullisia. Toisaalta on jollain sairaalla tavalla tyydyttävää seurata sivusta, kun oletettavasti ylimpään tulodesiiliin sijoittuva toppaliivipariskunta istuu paskaan. Eirassa Juhani Ahon puistossa Kaivopuiston penkit ovat valkoisia ja toistaiseksi puhtaita, ja meininki on muutenkin masentava. Kirkassilmät, silkohapset suomenruotsalaislapset leikkivät pallolla. Kultaisessa ilta-auringossa aikuiset siemailevat nurmikolla kuohuvaa. Esplanadilla sen sijaan kiskotaan kovalla kädellä. Ihmisiä on iltaseitsemän aikaan sata tai kaksi, ja lisää tulee koko ajan. Epäilyttävän iso lokki riuhtoo paperipussia roskiksesta. Historiallisen penkin takana teinit kiljuvat ja esittävät osaavansa akrobatiaa ja kiljuvat lisää. Känniin tulee pelkästä katsomisesta. H elsingin paras penkki sijaitsee postinumeroalueella 00100. Se on aurinkoisessa etelärinteessä, pienellä korokkeella. Siltä näkee meren, ehkä jäniksenkin, ja aivan lähistöllä saattaa kohdata monta kuuluisaa henkilöä. Ja joinain aurinkoisina aamuina penkillä saattaa istua kahvilla kaksi rouvaa. Hilkka tuo leivät, Taimi pullat. F unktionaalisten ominaisuuksien lisäksi penkkejä voi tarkastella esteettisestä näkökulmasta. Helsingin penkkipolitiikka perustuu traditioon ja kaupunkikalusteohjeeseen. Sen toisen osan kohdassa D käsitellään istuimia. Pari sanaa niistä. Tällä hetkellä käytössä on 14 penkkityyppiä. On katualueilta tutut teräsjalkapenkki (D1) ja kivijalkapenkki (D2), moneen sopiva peruspenkki (D3) sekä luonnonmukaisten alueiden metsäpenkki (D5). Historiallisia penkkejä on kolme: Kaivopuiston puupenkki (D6), Esplanadin puiston penkki (D7) ja koivunjalkapenkki (D8). Lisäksi on kohtalaisen epäkiinnostavia teräksisiä ja puisia yleispenkkejä, joihin ei nyt paneuduta tässä sen syvällisemmin. Joka tapauksessa ohjeessa määritellään, millaisia penkkejä missäkin ympäristössä sopii olla. Helsingin kaupunkitilaja maisemasuunnittelupäällikkö Jussi Luomanen kertoo, että penkkiä valitessa kaupunki painottaa esteettömyyden ja käytettävyyden lisäksi traditiota. Nykyisten penkkien istuinkorkeus on vanhoja korkeampi (helpompi istuutua ja nousta ylös), ja joidenkin toisesta päästä puuttuu käsinoja (helpompi sujahtaa rollaattorista). Joidenkin lokaatioiden penkkivalinnan sanelee traditio. Kaivopuistossa on Kaivopuiston penkki, Espalla Espan. Viime vuonna kaupungille tuli 144 palautetta penkeistä. Enimmäkseen raportoitiin penkkien huonosta kunnosta tai toivottiin lisää penkkejä. Neljän palautteen mukaan penkki oli väärässä paikassa. Tässä vielä yksi: Koivunjalkapenkit (D8) ovat koreilevasta ulkomuodostaan huolimatta melko kelvottomia. Koska selkänojassa on vain yksi lauta, reppu ja muutkin asiat luiskahtavat helposti maahan. Luomanen itse lähestyy penkkejä funktionaalisesta näkökulmasta. Penkin pitää olla paitsi tyylikäs, myös helposti ja kohtuullisin kustannuksin huollettava. Penkki ei saa herättää aggressioita. Hänestä paras penkki on kuiva. Sijaintina mieluisin on kohta, jossa voi katsella ohikulkevia ihmisiä. Viime vuosikymmenen aikana penkillä istuskeleminen on kuitenkin vähentynyt. Päällikkö liikkuu useimmiten koiran kanssa, ja koira haluaa istumisen sijaan mennä eteenpäin. Muutos ei ole jäänyt kaihertamaan, Luomanen sanoo. ”En ole ihastunut tai rakastunut yhteenkään niistä penkkimalleista.” Parin viikon päästä tulee viesti. ”No, ehkä vähän kuitenkin Kaivarin penkkimalliin.” K aikki merkit viittaavat siihen, että Alppipuistossa, tekolammen rannalla marjakuusien katveessa piileskelee kolme erinomaista penkkiä. Ne ovat puisia ja hieman rähjäisiä, mutta muuten ”siedettäviä”, kuten eteläisimmällä penkillä istuva rouva kuvailee. Hänellä on Helsingin kaupungin penkkipolitiikasta vahvoja mielipiteitä. Penkki-influencerin mukaan Helsingin parhaat penkit ovat Espan puistossa, sillä niiden selkänojassa on optimaalinen kallistuskulma. Alppipuiston penkit sen sijaan ovat korkeintaan siedettäviä, koska niiden selkänojat ovat hieman liian lyhyet. Muuten olosuhteet ovat ihanteelliset. Miljöö on rauhallinen, lenkkeilijät selän takana ja örvellysporukat toisaalla puistossa. Pusikko luo ekslusiivista, jopa intiimiä tunnelmaa, ja junankin kolinaan tottuu nopeasti. Helsingin nykyisiin penkkeihin rouva on ”tosi pettynyt”. Kaikki uudet penkit ovat samaa mallia, eikä niissä ole hyvä istua. On myös paljon turhia penkkejä. Naapurustoon uudelle Konepajan alueelle on tuotu selkänojattomia penkkejä, joita käytetään vain tupakointiin, ja talvella lumiaurat kolhivat niitä. kaupunki 48 Ylioppilaslehti 3/2021
HELSINGIN YLIOPISTO: Tervetuloa kaikille, upeaa nähdä niin paljon mustia ruutuja siellä! Olemme kokoontuneet tänne heittelemään konkreettisia toimia opiskelijoiden hyvinvoinnin parantamiseksi. Antakaa palaa! OPISKELIJA: Voisin aloittaa ehdotuksella, jos sopii. Opiskelijat oikeasti kaipaavat vain pientä yhteydenpitoa toisiinsa. Ehdottaisin, että järjestäisimme pienryhmäopiskelua yliopistolla tiukoilla järjestelyillä. HY: Kiitos, fantastinen ehdotus. Olemme vastanneet tarpeeseen lähettämällä opiskelijoille sähköposteja, joissa painotetaan, että kaikki muutkin ovat tällä hetkellä yksin. Eli olemme kaikki yhdessä yksin. OPISKELIJA: Mutta eihän tuossa nyt ole… THL: Kröhm. Meidän linjamme on se, että vappu on tältä vuodelta peruttu. Nyt ei pitäisi nähdä muita kuin aviopuolisoa ja lapsia. Jos opiskelijat haluavat tavata ihmisiä, niin kannattaisi hankkia ydinperhe ja omakotitalo Vantaalta. HY: Todella hyvä näkökulma! Pistetään se tänne meidän moodboardiin. Muita ajatuksia? PÄÄMINISTERI SANNA MARIN: Minusta opiskelijat kaipaavat nyt isoa kiitosta. Korona-aika vie opiskelijoilta osan nuoruudesta, mutta samalla se antaa ja opettaa. Se on sukupolvikokemus, joka kytkee yhteen kaikki Suomen tulevaisuuden toivot. HY: Nyt ollaan asian ytimessä. Korona on aiheuttanut osalle opiskelijoista harmitusta. Emme kuitenkaan saa unohtaa, että joillekin poikkeustila on antanut paljon kaivattua boostia opiskeluun. Tästä kertoo se, että meiltä valmistui viime vuonna ennätysmäärä reippaita opiskelijoita! OPISKELIJA: Hei palattaisiinko nyt tähän asiaan, eli opiskelijoiden hyvinvointiin. Opiskelijoiden mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet korona-aikana ja palvelut ovat ruuhkautuneet. Minusta YTHS:n resursseja pitäisi lisätä reilusti. HY: Kiitos, kun jaoit, erittäin hyvä ehdotus! Se kuitenkin menee vähän tämän keskustelun ohi, koska emme voi vaikuttaa YTHS:n budjettiin. TIEDEJA KULTTUURIMINISTERI ANNIKA SAARIKKO: Haluaisin lukea avoimen kirjeen, jonka kirjoitin tätä zoomia varten. ”En voi sulattaa ajatusta siitä, että turpeen…” Hetkinen… Anteeksi, minulla on tässä nyt väärä kirje… No oikeastaan tämä käy tähänkin… ”En voi sulattaa ajatusta siitä, että opiskelijoiden hyvinvointi ajetaan ryminällä alas. Tsemppipuheiden aika on ohi!” HY: Nyt tuli vahva viesti Saarikolta meille kaikille: tsemppipuheet eivät auta. THL: Samaa mieltä. Tekoja! KELA: Hei tää ei nyt silleen liity tähän, mutta 8 150:n opiskelijan terveydenhoitomaksu on mennyt ulosottoon ja tää aiheuttaa meille aika paljon lisähommaa. OPISKELIJA: Eikö ulosotto ole vähän yliampuvaa? Minusta tuo kertoo opiskelijoiden taloudellisesta ahdingosta. Koronan aikana monen valmistuminen on hidastunut, joten meidän pitäisi lisätä opintotukikuukausia ja antaa kaikille lisäaikaa opintolainanhyvitykseen. PEKKAP_1958: Kyllä meikäläisen opiskeluaikoina käytiin töissä eikä tuhlailtu veronmaksajien rahoja. Ja koko ajan vaaditaan lisää. Syöttöporsaat! HY: Kyllä, hienoa keskustelua! Tässä välissä haluaisin julkistaa, että olemme saaneet puolen miljoonan euron rahoituksen opetusja kulttuuriministeriöltä. Tällä rahalla aiomme lanseerata mullistavan Sisukasta hyvinvointia -verkkokurssin, jonka tarkoitus on opettaa opiskelijoille, ettei hyvinvoinnin tarvitse olla luonnollinen olotila, vaan sitä voi myös suorittaa. SAARIKKO: Hienoa toimintaa. Juuri tuollaista aktiivista työskentelyä opiskelijoiden eteen me tarvitaan. THL & KELA: Upeaa! NÄYTÖLLE ILMESTYY PEUKKUJA. HY: Ilmaisen Zoom-kokouksen aika alkaa valitettavasti olla lopuillaan. Kiitos kaikille mahtavista ehdotuksista! Opiskelijoille lähtee nyt sähköpostia, jossa kerrotaan, kuinka ahkerasti täällä on tänään edistetty heidän hyvinvointiaan. ZOOM-KUTSU: OPISKELIJOIDEN HYVINVOINTI NOUSUUN -WORKSHOP Korona on koetellut opiskelijoiden jaksamista, ja nyt kaivataan konkreettisia tekoja. Tule mukaan brainstormaamaan, miten opiskelijoista saataisiin taas tehokkaita ja innostuneita yksilöitä! teKSti ROOSA SAVO KUVAT: LAURA KOTILA / VNK, HY, KELA, THL, TWITTER O ?? ?? ?? pakina ylioppilaslehti.fi 49
Auggie esittelee 4 000 valokuvan albumiaan kirjailija Paul Benjaminille (William Hurt) ja ohjeistaa tätä katsomaan hitaammin. Toisen pitää hidastaa ymmärtääkseen, että kaikki kuvat ovat vähän erilaisia. Niissä on eri valo, viikonloput näyttävät vähän erilaiselta kuin arjet, ja ihmisillä on sään mukaan erilaisia vaatteita. Jotkut ihmiset toistuvat kuvissa, toiset näkyvät vain kerran. Paul selaa albumia hitaasti, kunnes tunnistaa yhtäkkiä kuvasta onnettomuudessa kuolleen vaimonsa. Auggie kertoo, että nainen näkyy sen vuoden kuvissa monta kertaa, luultavasti matkalla töihin. Paul on surrut yllättävää menetystä jo vuosia, mutta arkinen kuva saa menneen vaikuttamaan tuoreelta. Kaikki Smoke-elokuvan hahmot ovat menettäneet jotain. Tarinat peilaavat toisiaan sisältäen poissaolevia isiä, tapaturmaisesti kuolleita vaimoja ja yllättäen ilmaantuvia lapsia. Yhdessä Heren puhekuplassa sanotaan, että elämällä on taipumus rimmaaviin tapahtumiin. Toteamus sopii myös Smoken tarinoihin. Kulmaus toimii keskipisteenä sekä sarjakuvassa että elokuvassa. Heren nurkka on syvennys, joka luo ympärilleen sisätilan ja asettaa lukijan samaan huoneeseen sarjakuvan kanssa. Sarjakuvataiteilija Chris Ware on todennut, että Heren takanurkkaa voi pitää sarjakuvan päähenkilönä, mutta oikeastaan keskiössä on lukijan mieli. Sarjakuvassa esiintyvät asiat yhdistyvät toisiinsa lukijan mielessä ja täydentyvät tarinoiksi. Smoken nurkka työntyy ulos julkiseen katutilaan. Elokuva ei keskity tupakkakauppaan tai sen omistajaan, mutta pyörii niiden ympärillä. Auggie sanoo: ”Ihmiset sanovat, että nähdäksesi maailmaa sinun tulee matkustaa, mutta joskus ajattelen, että jos pysyt yhdessä paikassa ja pidät silmäsi auki, näet suunnilleen niin paljon kuin pystyt käsittelemään.” mein ilmestyi värillisenä sarjakuvakirjana vuonna 2014. Here mullisti sarjakuvakerrontaa. Se murtautui lineaarisesta vasemmalta oikealle etenevästä tarinankerronnasta ja esitti aikakerrostumat toistensa sisässä. Sisäkkäiset ruudut olivat saaneet innoituksensa tietokoneen avoimista ikkunoista. Ne olivat 1980-luvun lopulla uusi konsepti. Heren vaikuttavuus ilmenee ensin alkuhämmennyksenä ja kasvaa vähitellen, kunnes selaaminen käy liian tunteelliseksi. Yhden nurkan tuijottamisesta tulee suuri, aikaa ja paikkaa, ihmisyyttä ja sen historiaa, perheitä ja luontosuhdetta käsittelevä projekti. Teos tuo kaikki hetket tukalasti samaan huoneeseen ja osoittaa kautta historian perityt jatkumot ja tietoisuuden katkokset. Yhdellä aukeamalla on puhekuplissa ihmisten eri vuosina toisistaan käyttämiä haukkumasanoja. Niiden keskellä on ruutu vuodelta 2111, jossa vesi tulvii huoneen ikkunasta sisään. Se on jo täällä. Toivon, että näkisin jossain vaiheessa jotain muitakin nurkkia kuin omani. En haluaisi kehittää tämän kyseisen nurkan tuijottelusta mitään aikaa, tilaa ja kaikkeutta käsittelevää projektia. En ole koskaan ollut kaikista kuumeisin reissaaja, mutta nyt huomaan päivittäväni nettisivua, joka näyttää sattumanvaraisia Google Street View’n katunäkymiä ympäri maailmaa. Y htä nurkkaa kuvataan myös Wayne Wangin ohjaamassa elokuvassa Smoke (1995). Elokuvassa Harvey Keitelin esittämä tupakkakaupppias Auggie ottaa kaupastaan Brooklynissä valokuvan joka aamu kello kahdeksan. Hän asettaa kameran jalustalle risteyksen toiselle puolelle, ja kuvaan päätyy se, mikä sillä hetkellä etsimeen osuu. KULMAN TAKANA teKSti HELMI KAJASTE essee iime aikoina olen ollut erityisen kiitollinen siitä, että minulla on turvallinen paikka ja nurkka, jota tuijottaa. Nurkka, jossa valo vuodenja vuorokaudenaikojen mukaan liikkuu eri tavoilla ja johon katuvalo syttyy pimeän tullen. Laitoin nurkkaan peilin. Se tuo valoilmiöihin lisäjännitystä ja luo vaikutelman aukosta, ovesta seuraavaan huoneeseen. Aivoni varmaankin loukkaantuvat siitä, että pidän niitä niin helposti höynäytettävinä, mutta silti peili saa asunnon laajenemaan. Peiliä lukuun ottamatta olen jättänyt nurkan tyhjäksi. Se, etten pysty täysin hahmottamaan, mitä tyhjässä nurkassa tapahtuu, saa minut kuvittelemaan. S arjakuvaromaanissaan Here (2014) Richard McGuire piirtää yhden huoneen samaa nurkkaa uudestaan ja uudestaan. Sarjakuvakirjan jokainen aukeama on yksi samalla lailla rajattu ruutu, jonka sisään aukeaa pienempiä ruutuja huoneesta eri vuosina. Jokaisen ruudun kulmaan kirjattu vuosiluku ilmaisee, mitä vuotta kyseisessä ruudussa eletään. Yhtäkkiä huoneen seinät katoavat kuvasta. On siirrytty kauemmas menneisyyteen, eikä huonetta ole vielä rakennettu. Vuoden 1623 näkymässä avautuu maisema. Harmaa usva leijailee puiden runkojen välissä, ja maa peittyy heijastaviin lätäköihin. Seuraavaksi huone käy vuodessa 1955 ja siirtyy sitten hetkeen 8 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Katsomispiste on ollut paikoillaan jo ennen kuin huone on rakentunut sen ympärille ja pysyy siinä, kun huone puretaan. Here syntyi aluksi mustavalkoisena kuuden sivun sarjakuvana Raw-lehteen vuonna 1989. Pitkällisen työn jälkeen se vii50 Ylioppilaslehti 3/2021
Toteamus on kuin staattisen kantaasiakkaan, ei nähtävän perässä liikkuvan turistin. Tyytymättömyys ja ahdistus kumpuavat usein kaipuusta johonkin toiseen paikkaan, hetkeen tai todellisuuteen. Toisaalta Auggien vankkumaton tapa kuvata kulmaansa joka päivä saattaa kertoa ahdistuksesta muutosta kohtaan ja yrityksestä pitää jostain kiinni. Tuijotan nurkkaani ja mietin, osaanko katsoa tuttua avoimin silmin vai onko internetin tarjoama uusien houkutusten virta hemmotellut mielikuvitukseni piloille. Muistelen The Guardianissa haastateltua walesilaista lammasfarmaria, jonka kaikki päivät ovat aina olleet samanlaisia. Hän on käynyt kerran Englannissa, mutta muuten hän elää tontillaan, pitää huolta lampaistaan ja syö joka päivä samaa ruokaa. Farmari on elämäänsä tyytyväinen. Haastattelussa hän harmittelee nykyihmisten sokeutta asioille. Ihailen farmarin kykyä nauttia siitä mitä hänellä on. En oikein osaa kuvitella tilannetta, jossa haluaisin luopua ahneesta uteliaisuudesta. Kai farmarikin on utelias, mutta hänen uteliaisuutensa kohdistuu vanhaan tuttuun. Edellä käsittelemäni sarjakuva ja elokuva eivät ole uutuuksia. Otin ne puheeksi, koska niiden nurkat nousivat nähtyjen asioiden joukosta mieleeni resonoimaan keskenään. Tämä valinta saattaa tuntua lukijasta sattumanvaraiselta ja ikävältä ja onkin minulta ehkä vähän itsekeskeistä. Toisaalta pidän kiinnostuksen keskittämistä uutuuksiin tai ajankohtaisuuksiin tympeänä ja kestämättömänä. Edessä voi hyvinkin olla kuiva kausi joidenkin taiteiden uutuuksista. Monia teoksia voi työstää itsekseen, mutta esimerkiksi elokuvat harvemmin tehdään kotistudioissa. Nurkat rajoittavat tekemistä. Ehkä ihmiset kääntävät sillä aikaa katseensa vanhoihin elokuviin. Kuten ystäväni totesi kerran salista poistuessamme: kyllä tämä 18. katsomiskerta oli paras. P ysähdyimme kerran New Yorkissa vanhempieni kanssa. Olin kuullut minimalistisäveltäjä La Monte Youngin ja taiteilija Marian Zazeelan Dream House -installaatiosta ja raahasin vanhempani katsomaan sitä. Heidän kunniakseen on sanottava, että he ovat uteliaita näkemään kaikenlaista. Nousimme tavallisen kerrostalon kolmanteen kerrokseen ja jätimme kengät käytävään. Astuimme sukkasillamme sisään vaalealla kokolattiamatolla päällystettyyn asuntoon, jonka paria hämärää huonetta valaisivat pinkin violetit valoteokset, ja koko asunnossa kuului katkeamaton aaltoileva drone-surina. Dream House on jatkuvasti käynnissä oleva immersiivinen äänija valoympäristö, jonka tarkoitus on hämmentää aisteja. Taiteilijat kehittivät konseptin 1960-luvulla ja tämä versio on ollut asunnossa käynnissä vuodesta 1993. Tiloissa kuuluisi kulkea ja oleskella jonkin aikaa, jotta kokonaisvaikutus vähitellen asettuisi vierailijaan. Vanhemmilleni aika tuli kuitenkin pian täyteen. Seurueemme ei ollut halukas pysähtymään ja vastaanottamaan tilan kummallista vaikutusta, joten poistuimme kohteliaasti. Harvoin olen yhtä voimakkaasti tuntenut olevani vieraalla maalla kuin palatessani vaaleanpunaisesta sumusta takaisin suurkaupungin kadulle. N urkkaani kerääntyy harmillisen ärhäkästi pölyä. Katselen huoneen toiselta puolelta paljaalla silmällä erotettavaa pölyyntymistä ja mietin, missä vaiheessa sille pitäisi tehdä jotain. Kulkureiteiltä pöly kulkeutuu muualle, mutta nurkkiin se selkeästi jää asettuakseen. Nurkassa liike seisahtaa. Tilan poetiikassa Gaston Bachelard kuvaili liikkumattomaan pölyiseen nurkkaan vetäytymistä otolliseksi murjottavalle uneksijalle. Smoke-elokuvassa hahmot pysähtyvät kulmakauppaan jutustelemaan. Auggien tupakkakauppa on asettunut aloilleen jo vuosikymmeniä sitten, ja sen ympärille on muotoutunut salliva joutilaisuuden tunnelma. Auggie toteaa sikareita ostavalle miehelle, että on terveellisempää olla ottamatta mitään vakavasti. Hän sanoo, että sinulla on kyllä vaimo, kolme lasta ja talo Long Islandilla, valkoiset kengät ja valkoinen Cadillac, mutta sinulla on myös kaksi sydänkohtausta, kun minä vasta odottelen ensimmäistäni. On vaikea sanoa, noudattaako Augie omaa neuvoaan. P itkäaikainen ystävä kävi luonani kylässä. Imuroin sitä varten. On omanlaistaan keskustella nykyhetken tapahtumista ihmisen kanssa, jonka on tuntenut pitkään. Kaikki tapahtumat istuvat pidempään jatkumoon. Vanha ystävä saattaa tunnistaa elämäni rimmaavat tapahtumat ja huomata muutokset. Tai sitten hän on yhtä tottunut vinoumiini, eikä kumpikaan meistä pysty tunnistamaan niitä muiksi kuin ominaisuuksiksi. Ystäväni kertoi kaipaavansa yllätyksiä ja spontaaniutta. Viime kuukausina ei ole juuri tapahtunut kivoja yllättäviä käänteitä. Illat eivät ole venyneet pitkiksi eikä kulkemisiin ole ilmaantunut kiertoreittejä. Keneenkään ei törmää sattumalta, kun istuu vain kotonaan. Puhuimme aikataskuista, jotka tuntuvat syntyvän joissain paikoissa tai joidenkin ihmisten seurassa. Hetkistä, jolloin ei tunne kiirettä tai kaipuuta minnekään muualle. Otetaanko vielä yhdet? Ilman muuta. ylioppilaslehti.fi 51
A lussa on haju. Se on multainen, auringonpaahteinen, hieman mätä tuoksu, jossa on vivahde pölyä ja pökälettä. Se livahtaa liskoaivoihin yleensä kuivana ja kuulaana talvipäivänä ja saa valpastumaan. Muut aistit eivät vielä anna vihjettäkään siihen suuntaan, mutta suomalainen on saanut vainun. Kevät on tulossa. Pitkän koronatalven jälkeen Eino Leinon yli sata vuotta vanhan Kevät kuitenkin tulevi -runon sanat tuntuvat erityisen osuvilta: Kevät jälkeen talven raskahimman, minkä on ihminen elänyt kevät jälkeen myrskyn murhaisimman, mit’ on nähty maailmassa? Oisko mahdollista? Oisko unta? Ei petä elämän vaisto, kutoo ihanteitaan ihmiskunta, päättyvi pisinkin taisto. Kevät on lumonnut suomalaisia taiteilijoita vuosisatojen ajan. Runoilijoiden repertuaariin kuuluu kevättä käsittelevä värssy, ja kevään kelmeää valoa on kuvattu myös maalauksissa, teatterissa ja lastenohjelmissa. Mitä taiteilijat haluavat keväästä – ja kevään avulla meille kertoa? K evät on ollut armoitettu innoittaja suomalaisessa kirjallisuudessa ja runoudessa, ja sen symboliikkaan kuuluu erityisesti uuden alku ja uudestiKevät on suomalaisen raiteiltaan syöksevä voima ja kiimainen pakanajumala. Vuodenaika on myös aina innoittanut suomalaisia taiteilijoita. Mitä he haluavat keväällä kertoa meille? Pyhä kevät teKSti ALMA ONALI Kevätmaisema vuodelta 1852. Tekijänä todennäköisesti Magnus von Wright. 52 Ylioppilaslehti 3/2021
kulttuuri syntymä, sanoo Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Anna Hollsten. ”Meillä on valtavasti kevätrunoutta, jossa kaikki on tuoretta ja ihanaa ja jossa kevät saa symbolisia merkityksiä”, Hollsten sanoo. Kirjallisuudesta Hollsten nostaa esimerkiksi Yrjö Kokon allegorisen Pessi ja Illusia -sadun. Siinä seurataan sodan varjossa elävän metsän elämää neljän vuodenajan läpi. Tarina päättyy aistivoimaisesti piirrettyyn kevääseen, jonka lopussa peikko ja keiju saavat lapsen. Se paljastuu karvattomaksi ja siivettömäksi ihmislapseksi. Jatkosodan aikana kirjoitetun sadun symbolinen viesti on selvä: uusi alku sodan runtelemalle kansalle. Keväällä on monia muitakin myönteisiä mielleyhtymiä, jotka selittävät sen suosiota taiteen aihevalintana. Kevät yhdistyy nuoruuteen ja viattomuuteen, kun taas syksy kuolemaan ja elämän ehtoopuoleen. Kevät onkin usein kuvattu varsinkin veistostaiteessa kukkaseppeleisenä nuorena neitona, kertoo Ateneumin amanuenssi Hanne Selkokari. Yllättävämmän ihmishahmon tarjoaa Yö kappaleessaan Viimeinen kevät. Siinä kevät on koiranpaskalta haiseva ryysyläinen, joka saapuu talven jälkeen ruusupensaisiin juopottelemaan. Kutsumaton vieras kiristää kaikkien hermoja, mutta kun hän kesän jälkeen lähtee, lehdet putoavat puista. Ja kerran, kun mies ei tulekaan, levottomuus kalvaa lähiöiden asukkaita, huhtikuukin taipuu suoraan syksyksi. Kuka helvetissä tällaiseen aikaan toiseen rakastuu? Tunnettu kevätrenttu suomalaisessa kirjallisuudessa on myös Nuuskamuikkunen, joka saapuu joka kevät lievittämään läheisriippuvaisen Muumipeikon ahdistusta. Tove Janssonin kirjoissa vuodenajat paljastavat ristiriitansa. Muumipeikolle kevät merkitsee elämän alkua, Nuuskamuikkuselle taas kompromissia vapauden ja yhteisön välillä. Kevät on tasa-arvoinen. Se koittaa niin kulahtaneelle juopolle kuin mehevälle immellekin. On pimeys ohi, nyt kuljetaan valoon päin! M utta sitten tulee huhtikuu ja mieleen hiipii ajatus, että ehkä Tommi Läntinen onkin väärässä. Kevät ei ole pelkkiä auvoisia öisiä kävelyretkiä katselemaan jäiden lähtöjä. Vaikka valo piristää, pitkä pätkä vuodenajasta on vain nipinnapin plussan puolella värjöttelyä väsähtäneissä maisemissa. ”Paljon on myös vastakertomuksia, sillä ovathan kevään alku ja loppu hyvin erilaisia. On kylmä ja epävakaa huhtikuu, ja sitten taas ihana toukokuun loppu, jolloin tuomet kukkivat”, Helsingin yliopiston Hollsten sanoo. Huhtikuu, kuukausista julmin. Kansallisnyyhkijättäremme Saima Harmaja tallensi huhtikuun luonteen samannimiseen runoon osuvasti: On väsynyt ja harmaa maa ja märkää lunta putoaa Ja yli meren aution soi tuulen laulu lohduton On huhtikuu On vaikein aika maan Nyt kevät itkee luomistuskissaan. Ilpo Tiihosen runossa Se sataa taivaalta tulee keväällä ”märkää rättiä”. Eeva Kilpi taas toteaa: Huhtikuu. Lunta sataa pystysuoraan ylöspäin. Ei piru keksinyt enää muuta. Kuvataiteessa kevään mutaiset ja liejuiset kasvot eivät juuri näy, vaikka siinäkin vuodenaika on ollut tärkeä muusa. Kuvataiteilijoita keväässä on selvästi kiinnostanut eniten varhainen kevättalvi, jolloin valo lisääntyy, mutta lumi ei ole vielä sulanut pois. Sen jälkeen maisemat eivät kenties ole olleet niin mielenkiintoisia, amanuenssi Selkokari arvelee. Grafiikan puolella huomio kiinnittyy esimerkiksi Tuulikki Pietilän kevätaiheisisiin mustavalkoisiin vedoksiin. Ensisilmäyksellä ne näyttävät esittävän paljaita risupuskia. Selkokari kuitenkin arvelee, että grafiikkataiteilijoita on kiinnostanut se, kuinka paljaat oksat antavat ilmi maan muotoja. Kesäisten lehdessä olevien puiden takaa niitä on jo vaikeampi hahmottaa. Lisäksi mustavalkoinen grafiikka antaa anteeksi värien puutteen. Alkukevään ankara valo ei lämmitä, mutta se läpäisee armottomasti vielä talvesta kankean ihmisen pelot ja toiveet – ja johtaa kevätmasennukseen. Pimeys ei ole ohi, se vain vaihtaa paikkaa taivaankannelta ihmispolon sisimpään. Vestan Kevätkappaleessa masentunut hahmo pelkää tuhlaavansa muiden aikaa, ahdistuu julkisista paikoista ja samastuu ikkunan takaa näkyvään harmauteen. Tiedän et oon aika etäinen jos kysyt vastaan: vuodenaika tekee sen. Edith Södergranin Pohjolan keväässä kevät huuhtoo mukanaan harhaiset kuvitelmat rakkaudesta. Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet, kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois, ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä. Kokemusasiantuntijuus kertoo, että kevät on erojen aikaa. Kenties murskaavimmillaan kevään painon on tallentanut black metal -yhtye Oranssi Pazuzu Kevät-kappaleessaan: Riivaajan kuiskaus korvissa Järvelle johdattaa Sidottuna selkään Säkki täynnä kiviä. K evät väreilee väkevää energiaa. Se tuntuu ilmassa ja ruumiissa paniikin tunteena, kuten Kauko Röyhkä laulaa. Ei ihme, että vuodenaikojen vietävissä oleva suomalainen on suistua raiteiltaan keväisin. Toppatakin alta paljastuu feromoneja ja vaaraa tihkuva biletoppibeibe, joka kanavoi kevään pauhaavan voiman ylisuorittamiseen, radikaaleihin päätöksiin, irtiottoihin – ja jumalattomaan kiimaan. Saima Harmaja vuonna 1931. ylioppilaslehti.fi 53
Hekuma on läsnä Katri Valan aistillisuutta tihkuvassa Kevät-runossa. Yö kevään, taivas aivan yllä pään, sen taivutan ma kohden kasvojani kuin oksan kasteisen. Ja syliin poimin kukat tähtien niin vaaleat ja hennot. Elämään puunsilmu puhkeaa koskein huuliani. Sen riemu alkaa soida sielussani, en tuoksu kietoo pilveen kuultavaan. Ateneumin ja Kansallisgallerian kokoelmien perusteella kevättä on käsitelty kuvataiteen keinoin vähemmän kuin muita kolmea vuodenaikaa, Hanne Selkokari sanoo. ”Se herättää kysymyksen, että mitähän muuta silloin keväisin on innostuttu tekemään”, Selkokari sanoo. Niinpä. Kevään vimmaa ja kohinaa on Anna Hollstenin mielestä myös Aaro Hellaakosken modernistisessa runossa Keväinen junamatka, jossa on liikkeen tunnun lisäksi eroottista virettä. Trolliusten vasarat silmiäni takovat hoi mies herää! kevät tekee terää Juna juoksee jyskyttäin halki kenttäin vihreäin rentukoita kulleroita kevään kultavasaroita Valkoisessa harsossaan tuomet tanssii syliin pian, pian joudutaan kukkivihin kyliin. Lähtemisen ja saapumisen teema muuttolintuineen kuuluu kevääseen. Kiihkeän kevään jyskytystä ja kauas vievien raiteiden kolinaa voi aistia myös Paavoharjun Kevätrumpu-kappaleessa. Sen läkähdyttävä rytmi houkuttelee tanssimaan itsensä tainnoksiin. Ja sitähän kevät haluaa. K evään kanssa on käyty kauppaa ammoisista ajoista lähtien. Vanha kansa tiesi, että kevät on pelottava ja julma vieras, joka toi mukanaan pirut ja noidat tekemään kolttosiaan. Pahoja enteitä hätyyteltiin pääsiäiskokoilla, taioilla ja uhrilahjoilla. Kevään kanssa kauppaa käydessä on oltava varovainen, sillä se on ahne julmuri. Se vie parisuhteet, työt, terveyden, koulupaikat ja kesähaaveet. Kun tarpeeksi syöttää kevättä, voi lopulta joutua polttamaan jopa itsensä loppuun, kuten Ruusujen Pyhä kevät -biisissä. Kun ei ollut enää mitään poltettavaa sytytin itseni, sytytin itseni tuleen Ja kun muut kerääntyivät rinkiin ympärilleni mä tanssin itseni hengiltä et ois pyhä kevät. Sanoituksissa viitataan Igor Stravinskyn Kevätuhri-balettiin, jonka suora suomennos tarkoittaa pyhää kevättä. Baletissa muinaisvenäläinen kylä suorittaa kevätrituaaleja ja lopulta nuori tyttö tanssii itsensä kuoliaaksi. Miksi keväälle pitää uhrautua, Ruusutyhtyeen sanoittaja ja kirjailija Lauri Levola? ”Sehän kuulostaa aika synkeältä, mutta siinä on sellaista kiertokulun teemaa, eli välillä pitää lahota, jotta voi taas kohota”, Levola sanoo. ”Mielestäni se kevään uhritematiikka osoittaa suurta kunnioitusta luontoa kohtaan.” Eli jälleen on kyse uudelleensyntymisestä. Levolan mielestä ihminen voisi ottaa oppia tästä kiertokulusta. Kaikesta suorittamisesta huolimatta vuodenajat toistuvat kerta toisensa jälkeen samoina. Elämä ei ole lineaarista, vaan kehämäistä. Voisiko se olla kevään opetus? ”Kokoajan ei tarvitsisi posottaa suoraa linjaa kohti tähtiä, vaan voisi hyväksyä sen omankin elämän syklisyyden”, Levola sanoo. Levolan mielestä keväässä on pyhyyttä, joka on ikuista ja ajatonta. Kevään kokemus voi olla sama tämän koronakevään 2021 ihmiselle kuin jollekulle muinaiselle maajussille. Kun luonto herää, se herää nopeasti. Kevät on Suomen vuodenajoista lyhyin. Tähän pieneen hetkeen on pakattu hirveä määrä toivoa ja pelkoa. Helluntaihin mennessä pitäisi löytää uusi kumppani, valmistautua työhön tai lomaan ja kevätsiivouskin on tekemättä. Kevät se vain mennä jolkottaa eikä odota, vaikka Sanni pyytäisi Hei kevät -biisissään. On toukokuu ja mul ei oo ketään taas kaikki muut aamulla herää Vastahan oli talvi mä en oo vielä valmis tähän Hei kevät. Suomalaista runoutta ja lyriikkaa tarkastellessa kevät näyttäytyykin välillä julmana ja välinpitämättömänä. Kuten Saima Harmaja toteaa Kevät-runossaan, tämä heleä, kostea multa / tämä kirkkaus loppumaton / se ei välitä, välitä, vaikka / joku sydän murtunut on. Se on jotenkin lohdullista, Levola sanoo. ”Luonto ei välitä meidän murheistamme. Se voi myös antaa voimaa”, Levola sanoo. Sanni vuonna 2019. Hugo Simbergin maalaus Kevättunnelma vuodelta1895.
UNICAFE-RUOKALA. Perinteikäs keskustaravintola Kaivopiha on uusinut viime vuosina sisustustaan, mutta ruokalistaa leimaa edelleen turvallisuushakuisuus. Suurimpana muutoksena lienee näyttävä salaattibuffet. Vaikka fuusioruoan trendi on jo ohitse, Kaivopihassa voi edelleen nauttia samalta lautaselta maissitortilloista leikattuja lastuja ja intialaishenkistä saag paneeria. Skandinaavisesti sisustettu, hieman konttorimainen ravintola on erityisesti nuorten aikuisten suosiossa. Päätän testata kehutun falafelannoksen, joka tarjoillaan riisin ja talon tomaattisalsan kanssa. Ensimmäiselle testikerralle olen pyytänyt seuralaisekseni Lähi-idän keittiön asiantuntijan, joka on opiskellut falafeltaidetta Libanonissa. Arvostetuimmat falafelartesaanit valitsevat yksitellen sopivat kikherneet ja punnitsevat ne grammavaa’alla. Parhaimmillaan rapea paistopinta kätkee sisälleen karhean yllätyksen. Kuin pullataikinaa söisi, seuralaiseni kuitenkin tyrmää. Tomaattisalsastakin puuttuu villisti riuhtova chili. Klassikkokeittiöstä puuttuu raastamisen ilo Pyydän, jättäkää minut rauhaan Rajoitusten purku on tietysti helpotus, mutta samalla osa ihmisistä jää kaipaamaan aikaa, jolloin ei tarvinnut tehdä mitään tai nähdä ketään. Yhdysvaltalaislehti New York Magazine (3.4.) haastatteli jutussaan ‘A Great Excuse to Do Nothing’: The People Who Don’t Want to Return to Normalcy ihmisiä, jotka eivät odota paluuta kuluttavaan arkeen. ”Like, I don’t want to do any of that fucking shit”, yksi haastateltavista kuvaili. Niinpä. Sonia El Kamel Takaisin metsään Lukekaa Jäniksen vuosi (1975). Edesmenneen setäkirjailijan Arto Paasilinnan veijariromaanissa ihmisen ja luonnon suhde vinksautetaan niin päin, että ihminen onkin luonnon armoilla. Päähenkilö jättää kaupunkielämän velvoitteineen, karkaa luontoon ja huomaa, että sehän on melko armoton mesta. Hauska klassikko, joka on rentouttavaa luettavaa tai kuunneltavaa. Karoliina Paananen Tyhjyyteen huutamista Antti Hurskaisen uusi romaani Kuihtuminen (Siltala, 2021) on ikävä ja epämiellyttävä. Brutaalisti alkoholisoitunut mieskirjailija matkaa yhdentekevästä kirjallisuustapahtumasta Kuopiosta kotiin Kouvolaan, sieppaa vanhuksen ja haukkuu siinä sivussa keskeisimmät ja mitättömimmät suomalaiset nykykirjailijat, kulttuurieliitin ja useimmat muutkin asiat ja ihmiset. Tuija Siltamäki Painavia asioita Voimaharjoittelu ei ole ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin, mutta se on mukavaa ja harjoittajalleen jopa hyödyllistä. Raskaita esineitä voi nostella esimerkiksi Helsingin yliopiston opiskelijoita palvelevissa UniSportin liikuntakeskuksissa, jotka aukeavat jälleen 16. toukokuuta. Antti Yrjönen Noudatitko virallisia suosituksia? Kerro siitä Instagramissa tai Twitterissä tägäämällä @ylioppilaslehti. UniCafe Kaivopiha. Mannerheimintie 3. Lounas 2.60-8.20 e. Myös take away. SU O SI TT EL EM M E L opulta se koittaa. Syreenien, lämmittävän auringon ja leventyvien koivunlehtien aika. Silloin olemme viimein saapuneet siihen hetkeen, jonka kevään ensimmäinen haju palautti mieleen: t-paidassa ei tule enää kylmä. Monta kertaa heikko ihminen oli horjua uskossaan, mutta kevät lunastaa lupauksensa joka kerta. Tähän kohottavaan nuottiin päättyy myös Harmajan Huhtikuu-runo: Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä voi ketään, joll’ on kevään ikävä. Ja niinhän siinä käy, että juuri kun ihminen on tulossa sinuiksi kevään kanssa, tuo julma rakastaja runttaa kaasun pohjaan ja karauttaa Yksinäisille Vuorille. Vuorilta pyöräilee mummomankelilla leppoisa kesä, joka läimäyttää leveän kämmenensä olalle ja pyytää saunaan. Huojentunut suomalainen katsahtaa kaihoisasti vielä kerran kevään perään. Toisin kuin pojat, kevät lupaa ja palaa. Vuoden päästä tanssitaan taas. kritiikki Toisella testikerralla tilaan Länsi-Sumatran alueelta peräisin olevaa vege-rendangia. Oikeaoppisesti valmistettuna kaffirlimetin lehdillä ja galangal-juurella maustetun tymäkän naudanlihapadan annetaan vetäytyä yön yli. Kasvisversiossa murea naudankylki on korvattu mustasilmäpavuilla. Galangalisuus on kadonnut papujen joukkoon, eikä ihme. Pian selviää, että keittiö käyttää tavallista inkivääriä. Rendangia tässä on vain nimi. Päätän antaa vielä mahdollisuuden suositulle raastepöydälle. Tämänkertainen seuralaiseni on valmistunut Kööpenhaminan kuninkaallisesta raasteakatemiasta ja seuraa raastegastronomian trendejä näköalapaikalta. Porkkanaraaste, tanskalaisittain revet gulerod, on olennainen osa niin sanottua det grønne køkkenia‚ ”vihreää keittiötä”. Porkkana-sipuliraaste on pettymys. Suutuntuma on lattea, kedelig. Missä on porkkanan pirskahteleva mehukkuus, missä raastamisen ilo? Näin korkealla hinnalla pitäisi pystyä parempaan. Juho Kankaanpää Kirjoittaja on erittäin hyvä kriitikko. KUVAT: KANSALLISGALLERIA, HISTORIAN KUVAKOKOELMA / PIETISEN KOKOELMA, FULLSTEAM AGENCY Kuvan raaste ei liity tapaukseen. ylioppilaslehti.fi 55
teKSti RONJA SALMI Medialiiton ehdotus uudeksi Yle-laiksi on typerä ja huono Kirjoittaja on Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja ja vapaa toimittaja, joka on työskennellyt mm. Ylen, Helsingin Sanomien sekä lukuisten kirjakustantamoiden kanssa. S uomessa valmistellaan Yleisradiota koskevaa lakimuutosta. Taustalla on Medialiiton EU-komissiolle tekemä kantelu, jonka mukaan Yleisradio julkaisee suurta verkkosanomalehteä ja vääristää kilpailua media-alalla. Ratkaisuksi Medialiitto esittää rajuja rajoituksia Ylen verkkosisältöihin. Lukuisat asiantuntijat ovat esittäneet lakimuutosta koskevissa kuulemisissa eriävän mielipiteensä ja todenneet, että kaavailtu lakimuutos rajoittaa kansalaisten tiedonsaantia ja sananvapautta. Yle-lakia vastustava Tieto on meidän -kansalaisaloite puolestaan on kerännyt muutamassa kuukaudessa yli 31 000 allekirjoitusta. Medialiiton ajamassa mallissa Ylen verkkosisällöt saisivat olla olemassa vain, jos ne liittyisivät suoraan johonkin tvtai radiosisältöön. Vaatimus Ylen palauttamisesta analogiseen aikaan kuulostaa enemmän kaipuulta We love the 90’s -festareille kuin varteenotettavalta lakimuutokselta. M edialiitto on kaupallisen median edunvalvontajärjestö. Sen jäseniä ovat lehtitalot, kuten Helsingin Sanomia julkaiseva Sanoma Media Finland, Iltalehteä julkaiseva Alma Media ja Etelä-Suomen Sanomia julkaiseva Mediatalo ESA sekä lukuisat kirjankustantajat. Yhteensä jäseniä on pari sataa. Lakimuutos on ylipäätään tekeillä, koska Medialiitto niin toivoo. Mutta minkälaisia nuo muutostoiveet ovat? Itse tunsin uusinta ulostuloa lukiessani syvää, kainalot hikoiluttavaa myötähäpeää. Medialiiton mukaan Ylen ei tulisi jatkossa julkaista verkossa edes esimerkiksi nopeisiin ja nopeasti kehittyviin uutistilanteisiin liittyviä uutissisältöjä, ruotsinkielisiä paikallisuutisia, kulttuurin tai oppimisen sisältöjä, elleivät ne liity suoraan johonkin radiotai tv-sisältöön. Lopetettavaksi vaaditaan esimerkiksi Ylen abiturienttien tueksi rakentamaa Abitreenit-sivustoa. Perustelu on kaikissa kohdissa pitkälti sama: markkinat hoitaa. Medialiitto tuntuu uskovan, että jos ilmaisia verkkouutisia ei ole, kaikilla on maagisesti varaa maksaa lukuisten paikallislehtien vuositilaukset ja nettilukuoikeudet. Ikään kuin lukiolaisilla olisi rahaa ostaa oppikirjavalmistajalta preppaus ylioppilaskokeisiin. Uutinen teille hyvät median edustajat: ei ole. Käytännössä tuhannet ja tuhannet suomalaiset jäisivät ilman uutisia ja muita sisältöjä. Tuntuu pähkähullulta, että kaikista tahoista juuri mediayhtiöt eivät ymmärtäisi tällaisen kehityksen pitkäaikaisia vaikutuksia. Mediatutkija Anu Koivunen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä joulukuussa, kuinka tällä toiminnalla ”kansalaisten viestinnällinen epätasa-arvo lisääntyy, kun koulutetut ja hyvätuloiset maksavat premium-sisällöistä ja muille jää se, mitä maksutta saa.” (Kolumnin voi muuten lukea, jos maksaa lukuoikeudesta.) A hdinkoa tulee toki myös ymmärtää. Internet-aika ollut vaikeaa perinteisille mediataloille. Vastassa ovat kansainväliset alustajätit, ja kotimaisella kentällä maakuntalehdet joutuvat operoimaan Goljat-Ylen varjossa. Yle on myös läsnä osa-alueilla, joista markkinoilla on ylitarjontaa. Se tuuttaa kansalle musiikkiohjelmia ja sketsiviihdettä, jossa nuorisokanavien kasvot vääntävät vitsiä kännäämisestä ja Temppareista. Tällaista sisältöä tuntuu kieltämättä toisinaan hieman hankalalta puolustaa. Juhlapuheissa Medialiiton edustamat tahot ymmärtävät journalismin ja laadukkaiden sisältöjen merkityksen demokratialle ja yhteiskuntarauhalle. Kabineteissa tunnelma näyttäisi olevan toinen. Ehkä poskettomin vaatimuksista oli esitys siitä, ettei Yle voisi enää jatkossa valvoa itse itseään, kuten riippumattoman median kuuluu. Medialiiton ehdotuksessa valvontaelimeksi määrättäisiin Kilpailuja kuluttajavirasto. Viraston alaisuudessa Ylen journalismi voisi olla tuote tuotteiden joukossa, kuin maitopurkki kylmähyllyssä. Journalismilla on kuitenkin itseisarvo, eikä sitä voi kutistaa vain kulutustuotteeksi. Suomi on toistuvasti sijoittunut kärkikahinoihin lehdistönvapautta mittaavan kansainvälisen Toimittajat ilman rajoja -järjestön vertailussa. Vuonna 2021 media puuhastelee Suomessa rajoituksia toiminnalleen aivan itse. Koska jos Medialiitto saisi päättää, media olisi ehkä vapaa, mutta ei missään nimessä ilmainen. kolumni KU VA : PIE TA RI PU RO VA A RA 56 Ylioppilaslehti 3/2021
KU VA : PIE TA RI PU RO VA A RA Vähemmän tilaa autoille ja enemmän ihmisille, katupuille ja pikaratikoille! Äänestä VIHREÄ OPISKELIJA SANNI LEHTINEN Järjestövaikuttaja, politiikan tutkimuksen opiskelija Varavaltuutettu, ympäristömuutoksen ja globaalin kestävyyden opiskelija Varavaltuutettu, arkkitehtuurin ja taloustieteen opiskelija Mielen hyvinvointi on pääasia! sannileh.fi @sannileh AMANDA PASANEN Luonnon ja ilmaston puolesta! amandapasanen.fi @pasanenamanda SAMELI SIVONEN samelisivonen.fi @samelisivonen V A L T U U S T O O N ! Kuntavaalit 13.6. Ennakkoäänestys 26.5. 8.6. Helsingin Atte Harjanne kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu, DI Ilmaston ehdokas. Mainoksen maksaja: ehdokas itse
MITÄ TAPAHTUU, kun avotoimiston sermit, parisuhde ja lapset kaatuvat päälle? Hirveitä asioita, mutta nelikymppinen osaa uskotella itselleen vuodesta toiseen, että oikeastaan hänen arkensa on täynnä riemua ja kivaa puuhastelua, ei hitas-arvonnassa voitettu helvetti. Tämän kertoo sotakirjeenvaihtajanne, joka on soluttautunut nelikymppisten uraihmisten sielunelämään eli Facebookiin. Palvelu, joka oli aikoinaan incel-Zuckerbergin näköala vastakkaisen sukupuolen edustajien arvosteluun, on enää korkeintaan näköala nelikymppisten kaupunkilaisten elämän näköalattomuuden arvosteluun. Muita siellä ei ole, tai ainakin he ymmärtävät vaalia keskiluokkaista fasadiaan olemalla hiljaa. Nelikymppisen perheenhenkilön maailma on oman napansa ympärille kääriytynyt umpio, josta puuttuu nuoruuden innokkuus ja yrittäminen, mutta myös iän tuoma sivistys. Eikä sivistykseen ruuhkavuosina enää olisikaan aikaa, kun aiemmat intohimonkohteet ovat vaihtuneet lasten paapomiseen. Umpiosta ei näe Teamsiä pidemmälle ja jos näkee, niin joka tapauksessa sen verran lähelle, että havainnot voi kiteyttää viikosta toiseen samaan, Winston Churchillin kliseisimpään sitaattiin. Seura on tehnyt kaltaisekseen lastenhuoneissa, neuvotteluhuoneissa ja lastenhuonetta muistuttavissa neuvotteluhuoneissa. NELIKYMPPISTEN OMASANAISISTA statuspäivityksistä oppii, että mitä useampi lapsi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ihminen muuttuu samanlaiseksi itserakkaaksi nyhveröksi kuin kirjailija Juha Itkonen, jolla niitä on muuten neljä. Haluatko sinäkin olla Juha Itkonen? Mutta noin vain Itkonen pääsee televisioon juttelemaan musiikista, naistenlehteen kirjoittamaan kolumnia, vähän kaikkialle, koska hän on tällaiseen menestykseen sopivan tylsä. Keskijohtoon nousu taas on palkkio siitä, että on ehtinyt kuluttaa ideansa loppuun jo vuosia sitten ja laiskanpulskistunut liiketoiminta-bossladyjen pompoteltavaksi 6 700€/kk. Kun Facebookin ja kolumnien lisäksi nämä itkoset pääsevät Helsingin Sanomiin latelemaan arkisia viisauksiaan, voi vain ihmetellä, miksi kukaan ottaisi riskiä ja pukkaisi maailmaan yhtäkään penskaa. Siitäkään huolimatta, että niistä saa tiedottaa internetissä tuhannen tykkäyksen korvauksella parhaan pienoismonarkian tyyliin. Korona-aikana lisääntynyt syntyvyys onkin keskittynyt perheisiin, joissa hankitaan toisia tai kolmansia lapsia. Ensisynnyttäjien määrä laskee yhä, ja Facebook kertoo meille syyt. Kukapa haluaisi elämänsä olevan irvokasta mutta osuvaa parodiaa Maaret Kallion kolumneista. CITY-NELIKYMPPISEN ELÄMÄ on käynyt niin pieneksi ja pumpulintäyteiseksi, että välillä kummastuttaa, miten hänen pakkomielteensä omaan itseensä edes mahtuu sen väleihin. Kiire on työelämän ja perhearjen suurin tekosyy, mutta oikeasti kenelläkään ei ole hätää mihinkään. Tuskin muuten olisi aikaa kaivaa statuspäivitystä seuraavissa 134 viestissä omaa napaa ja pohtia, onko tässä, tässä ja tässäkin asiassa kyse juuri Minusta. Mitä lapseni ajattelevat Minusta? Mitä ystävät ajattelevat Minusta? Mitä kollegat ajattelevat Minusta? Mitä Ylilauta ajattelee Minusta? Mitä taloyhtiön Facebook-ryhmä ajattelee Minusta? Mitä meemitili ajattelee Minusta? No, nyt ainakin tiedät, mitä Ylioppilaslehti ajattelee juuri Sinusta. Ylioppilaslehden kulttuurisotakirjeenvaihtaja raportoi rintamilta, joiden ei tarvitsisi kiinnostaa ketään. KUTEN TE ja me molemmat tiedämme, puheenjohtaja ja ministeri eivät ole riittäviä titteleitä kuvaamaan veroistanne hallitsijaa. Te – puhumattakaan puolueestanne – olette osoittaneet poikkeukselliset kykynne siinä, kuinka käyttää valtaa suomalaisella poliittisella kentällä. Ette arkaile keinuttaa venettä, jos jokin yhteistyökumppaneidenne toiminnassa ei miellytä. Ette, vaikka se olisi isänmaan etu. Mainitsittekin taannoisessa puheenvuorossanne, että on vaikeaa toimia, kun kansan etu ja omat arvot eivät ole linjassa. Ah ja voih, tunnemme tuskan! Viime vuosina tilanteissa, joissa muiden toiminta ei ole miellyttänyt puoluettanne, olette puolueena kaatanut hallituksia ja erottanut pääministerin. Ja jo pelkästään koronakriisin aikana olette höykyttäneet politiikan valtasuhteita vaihtamalla raskaan salkun ministeriä ja vihjailemalla hallituksen jättämisellä, jos ilmastotavoitteet ovat meinanneet äityä liian kunnianhimoisiksi. Siksi haluammekin kruunata teidät ja myöntää teille ja koko keskustapuolueelle eräänlaisten kuninkaallisen arvonimen. Se on drama queen. Kuningattaren ei sovi olla paljain päin. Siksi tohdimmekin lahjoittaa teille kruunun. Tehkää niin hyvin ja painakaa se päähänne, jos suinkin rohkenette. Olette turpeella kuorrutetun tiaranne totisesti ansainnut. Kumartaen, niiaten, suosioonne sulkeutuen, Ylioppilaslehti Palstalla lähetämme ihmisille postia. YS T.T ER V. Teidän korkeutenne! Annika Saarikko ja hovikunta! KUVAT: ANTTI YRJÖNEN, ANTHONY QUINTANO, YOUSUF KARASH, LAURA MALMIVAARA / WSOY, OTAVA 58 Ylioppilaslehti 3/2021
Moi Mikko! Minulla on tarjous, josta et uskalla kieltäytyä: Idea esikoiskirjalle. Olet ensimmäinen, jolle tätä tarjoan. Kerro lisää! Bitchaan nyt ideani sinulle. Kyseessä on rohkeasti eri lajityyppejä sekoittava autofraktiivinen konseptirunonovelli, jossa ammennetaan länsimaisen kapitalismin kritiikistä ja uushenkisyydestä, keskiluokan analyysiä unohtamatta. Omakohtainen tarina 25–30-vuotiaan itäisessä kantakaupungissa asuvan naisen puhkeamisesta kukkaan, itsensä etsimisestä ja ehkä vähän löytämisestäkin. Aito kuvaus heikkouksista: perfektionismista, kympintyttöydestä, hapanjuurileipä-addiktiosta ja siitä, että olen tosi huono vastaamaan Tinder-viesteihin ja käytän ihan liikaa rahaa leikkokukkiin. Tää kuulostaa… Tyst! Älä keskeytä! Minun tarinani vaatii tulla kuulluksi. Minun päälleni on puhuttu tässä elämässä jo ihan tarpeeksi. Tällaista rehellistä ja raakaa autokirjallisuutta ei ole Suomessa vielä nähty! Tänne tuoreet tuulahdukset saapuvat ulkomailta aina vähän jälkijunassa. Mmm. Joo. Kyllä. Tota. Tota joo. Öö. Mikä sai sut ottamaan yhteyttä juuri Kosmokseen? Musta tuntuu, että Kosmosilla on semmosta rohkeutta, mitä tää freshi proggis niinku vaatii. Jos haluut referenssejä, niin oon tallentanut mun Instan highlightseihin mun ränttäyksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta, kapitalismista ja noituudesta. Asteikolla 1–5 kuinka monta kertaa viikossa teille tarjotaan tällaista kirjaa? Öö. Yllättävän harvoin. Eli kuvailisitko sä, että tää mun idea on aika omaperäinen ja ainutlaatuinen? Paradoksaalista kyllä, on. Enemmänkin tuolta Sisä-Suomesta kotoisin olevat elämänsä iltapuolella olevat mieskirjailijat tarjoavat meille käsikirjoituksia, joissa parodioidaan paikallispolitiikkaa. Tähän väliin pari sanaa minusta itsestäni. Olen siis diplomi-insinööri ja toimittaja sekä multinarrative story teller. Olen aina halunnut olla kirjailija, mutta patriarkaatti on seissyt unelmieni edessä. Yritätsä nyt spleinata mulle, mikä on kirja, Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne? teKSti SONIA EL KAMEL Tää kuulostaa tosi hienolta paketilta, ja musta kuulosta siltä, että jollain mainostoimistolla voisi olla käyttöä tämmöselle multinarrative storytellerille. Ootko semmosesta kokeillu? No hyvä, että mainitsit ton, koska tää voisi olla aika hedelmällistä sisältöyhteistyötä. Ymmärrät varmaan, että tämä tuo teillekin lisää seuraajia? Ongelma on tietysti se, että me ei haeta seuraajia, vaan me haetaan lukijoita. Eikö ne oo sama asia? No on siinä hienoinen ero. Mä ymmärrän, että tätä saattaa olla vaikea ymmärtää. Mä en nyt ihan oikeesti saa kiinni siitä, mikä ero on seuraajalla ja lukijalla. Niin mä ymmärrän, että kirjat tietyssä mielessä on informaatioteknologiaa, mutta ne on niin sanottua old school informaatioteknologiaa. Siis yritätsä nyt spleinata mulle, mikä on kirja? En oikeastaan. Tai itse asiassa ehkä mä nyt taidan spleinata sulle, mikä on kirja. Se on tosiaan semmosta hyvin vanhaa informaatioteknologiaa. Se on tavallaan sosiaalinen media, mutta se on hyvin hidas sosiaalinen media. Ja se toimii vähän eri logiikalla kuin nämä uudemmat sosiaaliset mediat. Itehän en oo kauheen kova lukemaan kirjoja, tää ois tuorein silmin vähän ulkopuolelta tehty teos. Mä tykkään nopealukuisista kirjoista. Mieluiten kuuntelen äänikirjoja 2,5-kertaisella nopeudella, viime viikollakin meni 15. Miksi sä haluat tehdä tästä kirjan etkä instastooreja? Mä koen, että myös mun kaltaisten ihmisten täytyy olla edustettuina kirjallisuudessa. Kuka tahansa voi kirjoittaa instastooriin, mutta ihan kuka tahansa ei voi kirjoittaa kirjaa. Musta mun kaltaiselle ihmiselle pitäisi antaa mahdollisuus. *Yskii* Nivoisin romaanissa yhteen paitsi oman myös koko ikäluokan tarinan. Mulle sopii hirveen hyvin sukupolveni äänenä oleminen. Kuuntele nyt vaikka: Sukupolvensa ja -puolensa ääneksi noussut, ihana ja viisas, Sonia El Kamel, kyllä sillä Kirjamessujen päälavan täyttää, vai mitä? Joo. Kyllä. Mä edelleen mietin vaan sitä, että miks sä haluut tehdä tästä kirjan. Mä ymmärrän, että sä ajattelet, että sulla pitäisi olla oikeus, mutta miksi sä haluut sen oikeuden saada sun ääni kuulluksi nimenomaan kirjassa? Kaikilhan on nykyään oma kirja. Miksei mullakin vois olla? Niin. Aikaisemmin sä sanoit, että sä haluaisit kirjan sen takia, että kaikilla voi olla some, mutta ei kirjaa, ja nyt sä sanot, että kaikilla voi olla kirja ja kaikilla on kirja. Mä en ihan nyt ymmärrä sitä logiikkaa. Käytännössä homma toimii sillä tavalla, että nyt sun pitäisi saada jotenkin sieltä sun Instagram-storyistä tekstejä käsikirjoitukseksi. Kirjoitat johonkin Word-tiedostoon niitä sun juttuja, ja sitten lähetät ne mulle sähköpostilla. Mikko.aarne@kosmoskirjat.fi. Sitten katsotaan. Voi myös kokeilla semmosta, että lukee itse kirjoja. Sieltä saattaisi löytyä joku oma mieluisa tapa kertoo tarina. Mä en ole siis lainkaan tottunu saamaan kielteisiä vastauksia. Paitsi ehkä joka viikonloppu Kompleksissa, mutta noin muuten. Okei. Tosiaankin nyt sun pitäis saada sitä tekstiä tekstiksi, kirjoittaa se tiedostoon ja lähettää se sähköpostilla. Sitten katsotaan, miltä se teksti näyttää. No mä oon joka tapauksessa ajatellut varata meille pöydän Kosmoksesta. Monelta ja milloin sulle sopis? Mä ehdotan jotain muuta kuin Kosmosta, koska siellä ei ole kunnollista vegaaniruokaa. No mitä sä ehdottaisit, missä voitaisiin nähdä? Mä ehdotan, että katsotaan ensin se käsikirjoitus ja sitten sitä illallista. No jos mä laitan sulle mailiin pari idistä katalogikuvaa varten? Joo, mutta laita se käsikirjoitus. Se on se, mikä ratkaisee. Mulla on jo nimi tälle kirjalle. Haluisitko sä kuulla sen? No tottakai. Sen nimi on Päähenkilö. Tosi kekseliästä ja uniikkia. asiaton kysymys