Yli 30 koulutusohjelmaa musiikin, kuvataiteen, teatterin ja tanssin aloilta. TULEVAISUUDEN TAITEILIJA , HAE TAIDEYLIOPISTOON! Taideyliopisto = Kuvataideakatemia + Sibelius-Akatemia + Teatterikorkeakoulu HAKUAIKA 9.1.–24.1.2018 www.uniarts.fi/hae Kesätyöhakumme alkaa viikolla 3/2018 Do you want to live, learn and explore student life in an inspiring and international environment? With bachelor’s degree programmes in English in International Business, Materials Processing Technology and Nursing, Arcada University of Applied Sciences offers you a wide range of stepping-stones to launch your career. STAY CURIOUS APPLY 9.1–1.2.2018 ARCADA.FI MEILLÄ VOIT MYÖS OPISKELLA RUOTSIKSI! Yli 30 koulutusohjelmaa musiikin, kuvataiteen, teatterin ja tanssin aloilta. TULEVAISUUDEN TAITEILIJA , HAE TAIDEYLIOPISTOON! Taideyliopisto = Kuvataideakatemia + Sibelius-Akatemia + Teatterikorkeakoulu HAKUAIKA 9.1.–24.1.2018 www.uniarts.fi/hae
M U U TA M A V U O S I S I T T E N S E A L KO I . Teologien tiedekuntayhdistyksen lehti Kyyhkynen kirjoitti ahdistelusta ja häirinnästä ylioppilaskunnan piirissä toimivien järjestöjen tapahtumissa. Niihin lukeutuivat myös huumausepäilyt: vaikutti siltä, että huhtikuussa 2015 opiskelijabileissä joidenkin laseihin oli laitettu tyrmäystippoja. Syksyllä 2015 uusi epäily sattui suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestön Siulan fukseille tarkoitetuissa juhlissa. Opiskelijan mukaan juoma maistui oudolta ja hänelle tuli huono olo, kertoi Ylen Kioski. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY) kommentoi tapauksia sävyllä, josta syntyi erikoinen vaikutelma. Aivan kuin ylioppilaskunnan ajatuksissa ahdistelijat ja huumaajat olisivat saapuneet opiskelijajuhliin jostain ulkopuolelta. Että porukkaan kuulumattomat hiippailevat Mannerheimintieltä Uuden käytäville pahat mielessään, eikä kukaan vain satu huomaamaan heitä. TÄNÄ VUONNA YLIOPPILASLEHTI ON joutunut kertomaan huumausepäilyistä kolmesti. Toukokuussa valtiotieteilijöiden tiedekuntayhdistys Kannunvalajat kertoi huumausepäilystä kaverisitseillä. Lokakuussa useampi opiskelija kertoi tulleensa huumatuksi yhden HYYn edustajistoryhmän, ainejärjestöläisten HYALin vuosijuhlilla. Marraskuussa valtiotieteilijöiden ja Aalto-yliopiston kauppatieteilijöiden Avaruussitsit keskeytettiin huumausepäilyn vuoksi. Lokakuussa HYYn pääsihteeri Jannica Aalto totesi sen, mitä useat olivat odottaneet: kulunvalvontaa on tarkennettu ja turvallisuuteen panostettu, mutta se ei aina riitä, sillä huumaaja on todennäköisesti yksi juhlivista opiskelijoista. Siis yksi meistä. KULUNVALVONTA JA TURVALLISUUTEEN panostaminen ovat tietysti tärkeitä toimenpiteitä. Yhtä tärkeää on ohjata uhrit mahdollisimman nopeasti poliisin luo ja terveyskeskukseen. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, miten ainejärjestöistä ja muista HYYn piirissä toimivista opiskelijayhdistyksistä voidaan kitkeä häirintää entistä tehokkaammin. Yksi kerta on rikos ja valitettava tapaus. Monta kertaa lyhyen ajan sisällä kielivät jo kulttuurin ongelmasta. HYY ON JOUTUNUT VAIKEAAN VÄLIKÄTEEN, sillä se ei yksin voi olla vastuussa piirissään toimivien, mutta itsenäisten järjestöjen tapahtumista – saati kulttuurista. Jotain se voi kuitenkin tehdä. Järjestöt saavat HYYltä suoraa rahallista tukea ja erilaisia palveluita toimintansa pyörittämiseksi. Jokainen opiskelija maksaa lisäksi järjestöjen tilavuokrista yli 11 euroa jäsenmaksussaan. Hiljattain HYYn hallitusneuvotteluissa ryhmät päätyivät nostamaan järjestöjen avustustasoa ensi vuoden budjettiin. Samalla sovittiin, että tavoiteohjelmaan sisällytetään kirjaus häirinnän nollatoleranssista. Myös järjestöjen saamia palveluita, tiloja ja tukea aiotaan jatkossa kohdistaa entistä enemmän niin, että ne mahdollistavat ja ohjaavat järjestöjä toimimaan juuri HYYn arvojen mukaisesti. K I R J A U K S E T O V A T O S U V I A . Opiskelijajärjestö, joka on haluton kunnolla puuttumaan häirintään tai epäterveeseen ilmapiiriin, ei ansaitse opiskelijoiden rahoista maksettua tukea. HYYn edustajiston ja hallituksen suurin ryhmä HYAL on painottanut vuosia, miten HYY tavoittaa jäsenensä parhaiten juuri järjestöjen kautta. Ajatus perustelee ison panostuksen järjestöille tarjottavaan tukeen ja palveluihin. Mutta entä jos järjestö ei osoita muuttumisen merkkejä? Entä jos heitä ei kiinnosta? Haluaako HYY silloin edelleen tavoittaa jäsenensä tuon järjestön kautta? Vai olisko sillä rohkeutta osoittaa ovea? K uv a : M er i Bj ör n PÄ Ä K I R J O I T U S 2 4 . 1 1 . 2 1 7 Robert Sundman, päätoimittaja YKSI MEISTÄ ”Yksi kerta on rikos ja valitettava tapaus. Monta kertaa lyhyen ajan sisällä kielivät jo kulttuurin ongelmasta.” 3
SISÄLLYS A L K U U N 3 Pääkirjoitus 4 Sisällys 7 Totuudenjälkeisyys on lumetta, sanoo Johanna Vuorelma 8 Ajankohtaista 8 Emoji-uutiset 9 Demokratia ei voittanut edustajistovaaleissa 10 Gentrifikaatiotutka: Jätkäsaari 11 Vertaisvalamiehet auttavat nuorta rikoksentekijää LO P P U U N 36 Astrid Swan, Saara Turunen ja minä-taide 38 Essee: Kun faabelit heräsivät eloon 39 Toimituksen TOP 3: Luonto taiteessa 40 Fiktio: Tuuli lentää tyveen, läpäisee lävistyksen, liimautuu laukkaan, kuulee 41 Sarjakuva: Auttaja hai 42 Kolumni: Siirtomaanostalgia elää Netflixissä 43 Yst. terv. Ylioppilaslehti SUOMEN OMA KUNINGAS s. 14-21 Sauli Niinistöllä on muodollisesti vähemmän valtaa kuin kenelläkään aiemmalla presidentillä. Se ei kuitenkaan tee hänestä politiikan ulkopuolista hahmoa. [also in english] Tekijöinä tässä lehdessä Meri Björn, Ulla Donner, Silvia Hosseini, Maria Matinmikko, Jyrki Nissinen, Roosa Oksanen, Anja Reponen, Ilkka Saastamoinen, Kasper Salonen, Kaarlo Stauffer, Jussi Särkilahti, Annikki Valomieli, Jaakko Yli-Juonikas Kannen kuvitus Anja Reponen P I T K ÄT
LEHTI ISSN 0355-9246 /// ISSN 1458-445X (verkkolehti) Seuraavan vuoden ensimmäinen lehti ilmestyy 12.2.2018. Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetetystä aineistosta eikä palauta sitä. OSOITTEENMUUTOKSET JA TILAUKSET www.ylioppilaslehti.fi/tilaajapalvelut VIELÄ KERRAN, POJAT! s. 28-33 Suomessa jaksetaan kierrättää kolmea kirjaklassikkoa. Finlandia-ehdokas Jaakko Yli-Juonikas istui pohtimaan, mitä Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta saisi vaihteeksi irti. s. 18.1.1913 Helsinki PÄ ÄTO I M I T TA JA Robert Sundman A D Tuomas Järvenpää TO I M I T U S S I H T E E R I T Veera Jussila Anni Pasanen etunimi.sukunimi(a) ylioppilaslehti.fi KUSTANTAJA Ylioppilaslehden Kustannus Oy Leppäsuonkatu 9 B 00100 Helsinki p. 050 447 1117 TOIMITUSJOHTAJA Antti Kerppola antti.kerppola(a)hyy.fi MEDIATIEDOT www.ylioppilaslehti.fi/mediatiedot PALAUTE posti(a)ylioppilaslehti.fi PAINO Printall AS, Tallinna, Viro SEESTEINEN MULLISTUS s. 22-27 Ylioppilasteatterissa on tavattu pyrkiä vallankumoukseen. Sitä haluaa myös uusi johto, mutta sen keinot ovat tälle sukupolvelle tyypilliset: miedot.
Kasvatustiede | Oikeustiede | Taide ja muotoilu | Yhteiskuntatiede Sinne eivät pienetkään unelmat huku Hae Lapin yliopistoon Haku englanninkielisiin maisteriohjelmiin 1.12.2017–15.1.2018 ulapland.f i hakijapalvelut@ulapland.fi Korkeakoulujen yhteishaku 14.–28.3.2018 www.hebo.fi Saman päivän opiskelijalipun 10 € voi lunastaa vain Ticketmasterin myyntipisteistä tai paikan päältä ennen konserttia näyttämällä alennukseen oikeuttavan todistuksen. Etukäteen ostettuna opiskelijalipun hinta palvelumaksuineen 18-45 € . @HelsinkiBaroque 31.12. klo 19 & 1.1. klo 16 | Musiikkitalo, Konserttisali su 17.12. klo 19 | Vanha kirkko, Helsinki Opiskelijat pääsevät saman päivän lipulla KYMPILLÄ KONSERTTIIN! Carolyn Sampson, sopraano Helsingin Barokkiorkesteri johtaa Aapo Häkkinen, cembalo Uudenvuoden juhlakonsertit Bach,Telemann Bach, Corelli, Locatelli Helsingin Barokkiorkesteri johtaa Dmitry Sinkovsky, viulu oulukonsertti J Hae Oulun yliopistoon www.oulu.fi/haku #UniOulu #ArcticAttitude Jos pärjäät täällä, pärjäät missä vaan Oulu ei ehkä ole New York, mutta täältä voi tulla kovempaa porukkaa. Näillä leveysasteilla tarvitaan tietynlaista asennetta. Meillä sekä tieteen tekeminen että opiskelijaelämä hoidetaan tinkimättömällä pohjoisen tyylillä. Ja sitä joko rakastaa tai sitten oppii rakastamaan. Asenne voi olla yhtä tärkeää kuin tutkinto. Meiltä saat molemmat. Opiskelijarekry_OY_11_2017_ylkkari.indd 1 9.11.2017 14:13:09 6
K uv a : Ju ss i Sä rk il ah ti AJANKOHTAISTA Uusi kansanliike voisi palauttaa uskon politiikkaan, pohtii Helsingin yliopiston tutkija tohtori Johanna Vuorelma. Elämmekö todella ”totuudenjälkeistä aikaa”? Emme. Niin ajattelee Politiikasta-lehden päätoimittaja, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkijatohtori Johanna Vuorelma. Hänen yhdessä Paul-Erik Korvelan kanssa toimittamansa teos Puhun niin totta kuin osaan – Politiikka faktojen jälkeen (Docendo) ilmestyi lokakuun alussa. Kirjassa useat tutkijat osoittavat, että ihmiset ovat taivuttaneet totuutta aina – myös politiikassa. Siinä ei ole mitään uutta edes Donald Trumpin tai Brexitin aikakautena. ”Britanniassa luottamus Euroopan unionin instituutioihin on aina ollut hyvin heikkoa, ja brittien työväenpuolue Labour kävi kovaa taistelua EU-jäsenyyttä vastaan jo 1970-luvulla. Amerikan politiikassa on myös ollut Trumpin kaltaisia hahmoja jo pitkään, Ronald Reagan tietysti ilmeisimpänä esimerkkinä”, Vuorelma sanoo. ”Olimme jopa hieman yllättyneitä, että ajatus ’totuudenjälkeisyydestä’ levisi niin nopeasti anglosaksisesta kulttuurista meille ja otettiin käyttöön sellaisenaan.” ”Totuudenjälkeisen ajan” hokeminen kertoo, että moni kokee Suomessakin jonkin muuttuneen. Vuorelma uskoo, että kokemusta selittää pikemminkin luottamuksen kuin totuudellisuuden puute. Hän ehdottaa, että puhuisimme siksi mieluummin vaikkapa ”luottamuksen jälkeisestä ajasta”. ”Toisin kuin totuutta, luottamusta voi mitata. Ja on todella nähtävissä, että luottamus moniin keskeisiin kansallisiin ja kansainvälisiin instituutioihin on heikentynyt.” Mikä siis voisi tuoda luottamuksen takaisin? Vuorelma näkee neljä mahdollista skenaariota, joista selkein on luottamuksen vahvistuminen talouskasvun kautta. Monissa maissa luottamus politiikkaan korreloi taloudellisen tilanteen kanssa: kun talous voi hyvin, ihmisillä on varaa luottaa. Toisessa skenaariossa media voisi kasvattaa valtaansa ja nousta voimaksi, joka haastaa kriittisesti hallintoa mutta vahvistaa samalla sen toimintaedellytyksiä. ”Tämän vaihtoehdon suhteen olen kuitenkin hieman pessimistinen.” Kolmas skenaario rakentuu kansalaisyhteiskunnan varaan. Jos esimerkiksi järjestöjen ja muun liikehdinnän rooli vahvistuisi, voisi aktiivisuus niissä kanavoitua myös poliittiseksi osallistumiseksi. ”Sitäkin on hirveän vaikea nähdä. Kansainvälinen trendi osoittaa, että monissa maissa kansalaisyhteiskuntaa enemmänkin rajoitetaan kuin vahvistetaan.” Neljäs skenaario on talouskasvun vahvistumisen rinnalla potentiaalisin luottamuksen palauttaja: täysin uudenlainen poliittinen liike, joka syntyisi muualta kuin nykyisten puolueiden piiristä. ”Ranska on tästä hyvä esimerkki. Siellä luottamus puolueisiin ja politiikkaan on ollut heikkoa, ja Emmanuel Macronin uusi puolue sai kanavoitua monien turhautumista äänestämiseksi”, Vuorelma sanoo. ”Olen aika varma, että saamme Suomessakin nähdä jonkin uuden poliittisen liikkeen. Mielestäni sellaista on luettavissa esimerkiksi tuoreista puolueiden kannatusmittauksista.” LÄÄKKEET LUOTTAMUSPULAAN Teksti: Rober t Sundman Hae Oulun yliopistoon www.oulu.fi/haku #UniOulu #ArcticAttitude Jos pärjäät täällä, pärjäät missä vaan Oulu ei ehkä ole New York, mutta täältä voi tulla kovempaa porukkaa. Näillä leveysasteilla tarvitaan tietynlaista asennetta. Meillä sekä tieteen tekeminen että opiskelijaelämä hoidetaan tinkimättömällä pohjoisen tyylillä. Ja sitä joko rakastaa tai sitten oppii rakastamaan. Asenne voi olla yhtä tärkeää kuin tutkinto. Meiltä saat molemmat. Opiskelijarekry_OY_11_2017_ylkkari.indd 1 9.11.2017 14:13:09 77
AJANKOHTAISTA AJANKOHTAISTA OIKAISU Kerroimme edellisessä numerossamme (s. 39), että Miss Suomi -organisaatio olisi tunkenut intiaanipäähineen missifinalistin päähän. Todellisuudessa näin tehtiin kuitenkin Miss Helsinki -kilpailussa. Toimitus pahoittelee virhettään ja lisää Punanaamio-liikkeelle lähetettävälle mustalle listalle kaikki Suomen missiorganisaatiot – tasapuolisesti. KIITOS, LUKIJAT! Ylioppilaslehden toimitus kiittää lukijoitaan kaikesta saamastaan palautteesta! Arvoimme muutamille onnekkaille vuoden aikana lehteämme kiittäneille ja moittineille lippuja Helsingin Kirjamessuille messuviikon alla. Aiomme jatkossakin muistaa aktiivisia lukijoitamme yllätyksin. Kerro meille siis ajatuksistasi esimerkiksi sähköpostitse – osoite on posti(a)ylioppilaslehti.fi. EMOJI-UUTISET Arvaatko, mistä uutisesta on kyse? Jaa vastauksesi Twitterissä tunnisteella #emojiuutiset. Jos olet nopea, voit voittaa kirjapalkinnon! Kerromme vastauksen myös tällä palstalla seuraavassa Ylioppilaslehdessä. Edellisessä numerossa kerroimme, että brittiläinen Monarch Airlines lopettaa lentonsa. Se ei saanut jatkoa toimiluvalleen brittiviranomaisilta. Noin 100 000 matkustajaa on pitänyt kotiuttaa Britanniaan, mikä on rauhanajan ennätys. Monarch on lennättänyt brittejä myös Lappiin. LAURI LINNA YLIOPPILASKUNNAN HALLITUKSEN JOHTOON Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) hallitusneuvottelut saatiin päätökseen marraskuun alussa. Ensi vuonna HYYn hallitusta luotsaa oikeustieteen ylioppilas, Sitoutumattoman vasemmiston Lauri Linna, 23. Voit seurata ajankohtaista uutisointia ylioppilaskuntapolitiikan käänteistä sekä muista kiinnostavista ilmiöistä lehtiemme välillä osoitteesta www.ylioppilaslehti.fi. 8
HARVA OPISKELIJA ÄÄNESTI EDUSTAJISTOVAALEISSA J O K A I N E N S U O M A L A I S E S S A yliopistossa opiskeleva perustutkinto-opiskelija kuuluu ylioppilaskuntaan. Sen tehtävänä on yliopistolain mukaan ”olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä”. Ylioppilaskuntien ylintä päätösvaltaa käyttävät edustajistot, jotka valitaan vaaleilla aina kahden vuoden välein. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa (HYY) vaalit järjestettiin viime syksynä, ja pidetään seuraavan kerran syksyllä 2018. Muissa suomalaisissa ylioppilaskunnissa vaalit käytiin marraskuun alussa. Vaikka Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) tiedotti opiskelijoiden ”äänestäneen aktiivisesti ylioppilaskuntien edustajistovaaleissa”, vaivautui äänensä lopulta antamaan vain 31,9 prosenttia opiskelijoista. Valtakunnalliseen äänestysprosenttiin on laskettu myös HYYn viime vuoden tulos. Aktiivisimmin äänestettiin Turun yliopiston ylioppilaskunnassa, jossa äänensä antoi 42 prosenttia opiskelijoista. Vähiten edustajistovaalit kiinnostivat Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, jossa vain runsaat 24 prosenttia opiskelijoista äänesti vaaleissa. Edellisissä vaaleissa vuonna 2015 (HYY: 2014) valtakunnallinen äänestysprosentti oli 29,4. Tuolloin monissa ylioppilaskunnissa ei vielä ollut käytössä sähköistä äänestystä. Esimerkiksi HYYssä sähköinen äänestäminen ei kasvattanut äänestysprosenttia – sen sijaan se laski. MONET PUOLUEET JA PUOLUElehdet ehtivät tuoreeltaan hehkuttaa omien poliittisten ryhmiensä tuloksia. Vihreät suurin poliittinen ryhmä Suomen yli opistoissa, uutisoi Vihreä Lanka. Keskustaopiskelijat ylsi huipputulokseen edus tajistovaaleissa – ”Kepu nousee opiskelijakentällä”, kertoi Suomenmaa. #Kokoomus onkin lopulta ainoa edustajisto vaaleissa paikkamääräänsä kasvattamaan pystynyt puolue, twiittasi kokoomuksen puoluesihteeri Janne Pesonen. Menestyneimpiä ryhmiä edustajistovaaleissa olivat kuitenkin edelleen erilaiset tiedekuntaja ainejärjestöjen tai esimerkiksi osakuntien puoluepoliittisesti sitoutumattomat listat, jotka saivat vajaa 80 prosenttia kaikista äänistä. Puoluepoliittisista ryhmistä eniten kannatusta saivat vihreät, joiden listat saivat yhteensä 6,7 prosenttia äänistä. Toiseksi suosituimpia olivat erilaiset vasemmistolaiset listat, joiden kannatus oli 5,9 prosenttia. Vasemmistolaisuudella ei ylioppilaskuntapolitiikassa välttämättä tarkoiteta sitoutumista esimerkiksi Vasemmistoliittoon puolueena. Kokoomus sai äänistä 3,8 prosenttia ja keskusta 3 prosenttia. RKP:n kannatus oli 2,1 prosenttia ja SDP:n 1,5 prosenttia. Alle prosenttiin jäi perussuomalaiset, jonka kannatus oli 0,2 prosenttia. VAIKKA ESIMERKIKSI KESKUSTA ja kokoomus nostivat kannatustaan edellisistä edustajistovaaleista, on trendi puoluepoliittisten ryhmien kannatuksen osalta laskusuuntainen. Esimerkiksi vielä vuonna 2011 vasemmisto sai 8,9 prosentin kannatuksen ja kokoomus 7,7 prosentin kannatuksen. Keskusta ylsi tuolloin 4,4 prosenttiin. Tästä huolimatta vaikkapa HYYn suurimmat ääniharavat tulivat viime vuonna poliittisista ryhmistä. Valtakunnallisesti 10 eniten ääniä saaneen ehdokkaan joukossa oli viisi ehdokasta poliittisista ryhmistä. Teksti: Robert Sundman Edustajistovaalit käytiin muualla kuin Helsingissä marraskuun alussa. Vain vajaa kolmasosa maan yliopisto-opiskelijoista käytti äänioikeuttaan. 99
J ÄT K Ä S A A R I GENTRIFIKAATIOTUTKA HOT NOT C A M EM B ER T ED A M Ilmanlaadun ja melun mittaamista tarjolla Ambiciti-kävelyillä Pelago-pyörämerkin varasto Kulttuurista omimista kadunnimissä: Suezinkatu, Rionkatu, Kap Hornin katu Te ks ti : Ve er a Ju ss il a & A nn i Pa sa ne n Little Big Cafe 2nd: tarjolla Suomi100-salaatti vuohenjuustolla Bitcoin-automaatti Länsiterminaalin aulassa Alejandra-kahvilassa yhä avokadopastaa Golden Classics Cafe & Bar: nahkaliivit kohtaavat Twin Peaksin Paljon uutta, jotain vanhaa, vähän bitcoineja ja yksi mäyrä. Lehden testissä Jätkäsaari on moderni, muttei läpeensä keskiluokkainen. Sofi Oksanen – pikselitaideteos Clarion Hotelin seinällä Hoasin uudet opiskelijatalot MiG-21BIS-torjuntahävittäjä Verkkokauppa.comin näköalaterassilla: ”koneella voitiin torjua pilvessä ja yöllä” Damavand-vaatekaupan kolmen euron muovisandaalit Paskasti täytetty mäyrä Huutokonttori Kanttiinissa Verkkokauppa.com: 3D-laseja, heraproteiinia ja 24/7-kiskasta Dr. Pepperiä Tommi Toijan pissaava Bad bad boy –veistos Tietokoneja pelikonsolimuseo: Amigat ja kuusnepat vitriinissä Kiiltävä Range Rover -katumaasturi Clarion Hotelin edustalla 10 10
SUOMEN LAIN MUKAAN ALLE 15-VUOTIAS nuori ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa. Siksi oikeus ei esimerkiksi määrää 14-vuotiaalle rikoksentekijälle rangaistusta, vaan sosiaaliviranomaisten tehtävänä on auttaa ja tukea näitä nuoria, jotta rikoksen tekeminen jäisi yhteen kertaan. Tällöin rikoksentekijälle saattaa kuitenkin syntyä kuva, ettei itse tekoon puututa. Hän ei välttämättä tule pohtineeksi, millaisia seurauksia rikoksella on sen uhrille, tekijälle itselleen tai vaikkapa ympäröivälle yhteisölle ja yhteiskunnalle. Näin uskotaan Helsingin kaupungin Maahanmuuttajanuorten Helsinki -hankkeessa, joka yhdessä Me-säätiön kanssa käynnisti vuosi sitten vertaisvalamiehistötoiminnan. Nuorista koostuvan valamiehistön tarkoituksena on puuttua alle 15-vuotiaiden tekemiin, yleensä ensimmäisiin rikoksiin tai rikkomuksiin. ”Poliisi, huoltaja, nuoriso-ohjaaja, opettaja tai vartija voi nuoren ja tämän huoltajan luvalla ottaa yhteyttä tilanteessa, jossa halutaan vertaisvalamiehistön tukea. Valamiehistön istunto sovitaan nopealla aikataululla, esimerkiksi samalle tai seuraavalle viikolle, jolloin käsiteltävä tilanne on yhä nuorella tuoreessa muistissa”, kertoo vertaisvalamiehistön projektityöntekijä Eeva Pulli Helsingin kaupungilta. ”Lähdemme yhdessä avaamaan sitä keissiä, että mitä on tehty ja miksi. Yritämme vertaisvalamiehistön kanssa päästä siihen hetkeen ja ymmärtää, mikä on saanut ne tapahtumat aikaan. Sitten yritämme keksiä ratkaisua ja sopivaa seuraamusta”, kertoo valamiehistön toiminnassa alusta alkaen ollut Tawab, 20. Käsittelyyn osallistuminen on vapaaehtoista, eikä seuraamus ole rangaistus. Se voi olla esimerkiksi anteeksipyyntökukkia vanhukselle, jota kaveriporukka on häirinnyt. VERTAISVALAMIEHISTÖN TOIMINNASSA on ollut mukana 13 tehtävään koulutettua nuorta. Mallia on haettu Yhdysvalloista, jossa toimintaa on ollut jo pitempään. Siellä vertaisvalamiehistöjen määrä on kasvanut 70:stä noin 1 400 kappaleeseen kymmenessä vuodessa. Yhdysvaltalaisten seurantatutkimusten mukaan rikosten uusimisen on havaittu merkittävästi vähentyneen vertaisvalamiehistön istuntoon osallistuneilla nuorilla. Selvitettävät tapaukset voivat olla pahoinpitelyitä, tappeluita tai vaikkapa ilkivaltaa. Vertaisvalamiehistö ei kuitenkaan käsittele seksuaalirikoksia. Tawabin mukaan valamiehistön käsittely tehoaa, sillä ikätoverit eivät saarnaa toiselle nuorelle. Käsittelyssä tuntuu enemmänkin siltä, että ongelmaa ratkotaan kaveriporukan kesken. ”Jos sulla on esimerkiksi likainen huone ja äiti pyytää siivoamaan sen, niin siinä voi helposti mennä viikko. Mutta jos kaveri kehottaa siivoamaan huoneen, niin nuori uskoo sen paljon paremmin.” Toimintaan niin ikään vertaisvalamiehinä osallistunut Najma, 18, painottaa myös ymmärryksen välittymistä. ”Me ollaan kaikki oltu jossain vaiheessa samankaltaisissa tilanteissa.” EI SAARNAAMISTA, VAAN RATKOMISTA Mouhamed, Siham, Najma, Feisal ja Tawab ovat vertaisvalamiehistön jäseniä. Teksti: Robert Sundman – Kuva: Annikki Valomieli Vertaisvalamiehistön istunnot tuntuvat kaveriporukan keskusteluilta. 11
PIENESTÄ JOUKOSTA NOUSEVAT GLOBAALIEN HAASTEIDEN RATKAISIJAT TUTUSTU MONITIETEELLISIIN KANDIOHJELMIIN JA ALOITA UNELMIESI SUUNNITTELU OLE 1* PARHAISTA OPISKELE HELSINGIN YLIOPISTOSSA * KUULUMME MAAILMAN TUTKIMUSYLIOPISTOJEN PARHAAN 1 % JOUKKOON TIEDÄTKÖ JO MITÄ SINUSTA TULEE ISONA? Soita tai lähetä hakemus: megaduuni.? Forssa Hamina Helsinki puh. 045 7731 3801 puh. 044 335 0736 puh. 045 7731 3601 Hyvinkää Hämeenlinna Jyväskylä puh. 045 7731 3769 puh. 045 7731 3781 puh. 045 7731 3752 Kerava Kotka Kouvola puh. 045 7731 3723 puh. 045 7731 3707 puh. 045 7731 3689 Kuusankoski Lahti Lohja puh. 045 7731 3739 puh. 045 7731 3667 puh. 045 7731 3849 Oulu Raahe puh. 045 7731 3859 puh. 045 7731 3636 Urjala Ylivieska puh. 044 434 7318 puh. 050 3451 815 Entäpä jos vedätkin hetken henkeä työskennellen myyntitehtävissä – keräät tienestejä sukan varteen ja kokemusta hihaan? Jos omaat sujuvan supliikin ja hyvän tilannetajun; olet positiivinen, empaattinen ja haluat menestyä – voit hyvinkin olla etsimämme henkilö. Tarjoamme sinulle mahdollisuuden ansaita hyvin ja oppia samalla taitoja, joista sinulle on hyötyä elämäsi eri vaiheissa ja monessa eri ammatissa. Tehtävänäsi on markkinoida puhelimitse erilaisia tuotteita tai palveluita. Työkaluinasi on helppokäyttöinen soittojärjestelmä ja sinä itse. Suoramarkkinointi Mega Oy on 1986 perustettu Suomen johtava puhelimitse tapahtumaan markkinointiin erikoistunut yritys. Toimimme 17 paikkakunnalla työllistäen yli 400 henkilöä. Kuulumme Alma Media Oyj -konsernin Alma Talent –liiketoimintayksikköön. Voit työskennellä kokopäiväisesti yritysmyynnissämme tai osa-aikaisesti iltavuorossa kuluttajamyynnin parissa. Työt voit aloittaa vaikka heti. Riihimäki puh. 045 7731 3621
PIENESTÄ JOUKOSTA NOUSEVAT GLOBAALIEN HAASTEIDEN RATKAISIJAT TUTUSTU MONITIETEELLISIIN KANDIOHJELMIIN JA ALOITA UNELMIESI SUUNNITTELU OLE 1* PARHAISTA OPISKELE HELSINGIN YLIOPISTOSSA * KUULUMME MAAILMAN TUTKIMUSYLIOPISTOJEN PARHAAN 1 % JOUKKOON APURAHAILMOITUS Vanhan ylioppilastalon tukisäätiö julistaa haettavaksi apurahoja Vanhaa ylioppilastaloa koskevia yliopistollisia opinnäytetöitä varten. Apurahoja myönnetään yhteensä enintään 2.000 euroa. Vapaamuotoinen apurahahakemus pyydetään lähettämään 1.1.2018 mennessä sähköpostitse osoitteeseen otto.meri@helsinki.fi. Lisätietoja apurahoista ja hakemuksista antaa säätiön asiamies Otto Meri (puh. 050 375 5712).
Teksti: Robert Sundman – Kuvitus: Anja Reponen K A I K E N Y L Ä P U O L E L L A Sauli Niinistö on poliittisempi kuin voisi luulla, mutta presidentin vaalien alla siitä ei kannata puhua. 14
A B OV E I T A L L – E n g l i s h s t o r y s t a r t s f r o m p a g e 1 9.
K A I K E N Y L Ä P U O L E L L A 1 4 2 1 29. TOUKOKUUTA, MÄNTYNIEMI, HELSINKI. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö astelee tiedotusvälineiden eteen virka-asunnollaan. Kameroiden sulkijat räpsähtelevät kiivaasti. Yleisö tietää, mitä Niinistö aikoo. Hän on luvannut kertoa ”tulevaisuuden suunnitelmistaan”. ”Jaaha, hyvää iltapäivää”, hän aloittaa, kuin hieman huvittuneena. ”Joko kello on tasan?” Ensin Niinistö kertoo tasavallan presidentin tehtävistä. Siitä, miten presidentin valtaoikeuksia on viime vuosina vähennetty erityisesti sisäpolitiikassa. Siitä, millaisia myllerryksiä ulkopolitiikassa on hänen kautensa aikana kohdattu. Ja siitä, miten presidentti on siksi siirtynyt yhä etäämmälle ”puoluepolitiikasta”. ”Miltä siis tuntuisi, jos presidenttiehdokkaan takana olisikin valitsijayhdistys?” Niinistö kysyy ja katsoo yleisöään. MONI MEDIA EHTI UUTISOIDA NIINISTÖN vedosta ”yllätyksenä”. Spekulaatioita valitsijayhdistyksestä oli kuitenkin ollut jo liikkeellä. Tasavallan presidentin välit hänen entiseen puolueeseensa kokoomukseen olivat kylmenneet etenkin Alexander Stubbin puheenjohtaja kaudella. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti kertoi keväällä 2016, että presidentin ja Stubbin väliset suhteet olivat ”kelvottomat”. Ulkoja turvallisuuspolitiikassa kaksikko oli usein napit vastakkain. ”Yleensä tällaisia kannatuslukuja saadaan jostain Uzbekistanista.”
Toisaalta Niinistö osoitti ratkaisullaan myös kykyä olla ajan hermolla. Tampereen yliopiston valtio-opin professori Tapio Raunio kertoo, että vastaavia ratkaisuja on nähty Euroopassa ja maailmalla enemmänkin. ”Sloveniassa käytiin juuri presidentinvaalit, ja siellä istuva presidentti tuli valituksi toiselle kaudelle. Hän oli päättänyt hylätä puolueensa ja lähteä ehdolle itsenäisenä ehdokkaana. Vastaava tapaus löytyy myös muun muassa Liettuasta.” Raunion mukaan presidentit korostavat mielellään asemaansa koko kansan edustajana, ja ottavat siksi etäisyyttä puolueisiin. Se ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta. PUOLUEET OVAT LUOMUS, JONKA KANSA rakensi itseään varten. Tästä huolimatta puolueilla on merkittävä ongelma: kansa ei tahdo enää uskoa omaan luomukseensa. Matti Apunen, Mikael Jugner ja Taru Tujunen summaavat ongelmaa osuvasti Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) pamfletissa Pelastakaa puolueet! – Mitä politiikka voisi oppia Uberilta? (2016). Suomalaisten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet viime vuosina reippaasti. Vuonna 2014 puolueisiin kuului enää noin viitisen prosenttia kansalaisista. Samalla kun puolueet edustavat entistä pienempää osaa äänestäjäkunnasta, on niiden sisällä valta siirtynyt pienemmille ryhmille, kauemmas perinteisestä ”kenttäväestä”. Äänestäjien etäisyys puolueiden johtoon on siis entisestään kasvanut. Politiikan tutkimuksessa on puhuttu valtasiirtymähypoteesista, jonka mukaan perinteiset joukkopuolueet menettävät otteensa jäsenistään ja muuttuvat vaalikoneistoiksi, joissa valta keskittyy puolueväen sijaan eduskuntaja ministeriryhmille. Entiset laajapohjaiset kansanliikkeet ovat siis muuttuneet ulkoisiin haasteisiin ja ärsykkeisiin reagoiviksi johtajavetoisiksi ryhmiksi, joiden koneistossa panostetaan entistä vähemmän jäsenten osallistamiseen, mutta entistä enemmän viestintään, markkinointiin ja vaalityöhön. Hypoteesi ei ole suomalaista alkuperää, mutta esimerkiksi tutkija Vesa Koskimaa Tampereen yliopistosta on todennut sen soveltuvan suurimmaksi osaksi myös Suomeen. Samaan aikaan äänestäjien ja puolueiden kasvanut etäisyys on alkanut näkyä myös suomalaisten asenteissa. EVAn vuonna 2014 teettämästä Arvoja asennetutkimuksesta selviää, että jopa 76 prosenttia suomalaisista ajattelee puolueiden ajautuneen yhä kauemmas tavallisen ihmisen ongelmista. Suomen vaalitutkimuksen mukaan vain 15 prosenttia vastaajista koki luottavansa poliittisiin puolueisiin vuonna 2009. Ei siis ihme, jos kansansuosiota tavoitteleva poliitikko haluaa esiintyä tahraamattomana, ”puoluepolitikan” ulkopuolisena voimana. KUN USKO PUOLUEISIIN ON ALKANUT rapautua, on aika muuttunut otolliseksi vahvojen johtajien haikailuille. Kehitys on kansainvälinen. Monissa maissa kansalaiset ovat alkaneet odottaa ”politiikan ulkopuolisia” messiaita tuomaan järkeä pöytään ja ”kansan ääntä” päätöksentekoon. ”Messiaat” voivat olla keskenään hyvinkin erilaisia, mutta usein heitä yhdistää se, etteivät he todellisuudessa tule eliitin tai politiikan ulkopuolelta. Yhdysvaltalaiset saivat Donald Trumpin, ranskalaiset Emmanuel Macronin. Suomessa puolueensa jättäneen Sauli Niinistön kannatus oli lokakuussa Taloustutkimuksen mittauksessa ennätykselliset 76 prosenttia. Tapio Raunion mielestä Niinistön kansansuosio tuntuu oudolta. ”Yleensä tällaisia kannatuslukuja saadaan jostain Uzbekistanista.” Vahvan johtajan haikailu heijastuu myös ihmisten toiveisiin ja odotuksin presidentin vallankäytölle. 47 prosenttia ajatteli EVAn tänä vuonna tekemässä tutkimuksessa, että Suomessa tasavallan presidentillä on liian vähän valtaa. Vielä kymmenisen vuotta sitten niin ajatteli 30 prosenttia suomalaisista. Vajaasta kolmanneksesta on kasvettu lähes puoleen. Toive vahvasta johtajasta, joka saapuu hoitamaan asioita ja näpäyttämään muita, ei kuitenkaan ole toimivan demokratian kannalta kovin terveellinen toive. Tutkija Vesa Koskimaa kirjoittaa, että moderni edustuksellinen demokratia on nimenomaan puoluedemokratiaa. Ilman puolueiden tuottamia ohjelmia ja niitä tukevia eduskuntaryhmiä edustuksellisen demokratian perusmekanismi – läpinäkyvyyteen perustuva tilivelvollisuus – kävisi lähes mahdottomaksi. Mutta juuri sellainen poliittinen valta, joka ei ole tilivelvollista kellekään, tuntuu mobilisoivan ihmisiä. Presidentinvaalista on Suomessa pitkään puhuttu kansalaisten suosikkivaalina. Vuonna 2012 äänioikeutetuista 72,8 prosenttia kävi antamassa äänensä presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella. ”Sellainen valta ei muutu poliittiseksi ohjelmaksi tai teoiksi, eivätkä siinä näy kompromissit. Se on valtaa, joka tuntuu vain vallalta tehdä hyviä asioita tai kantaa vastuuta”, arvioi mediatutkija, Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen professori Anu Koivunen. Vertailun vuoksi: kevään kuntavaaleissa 58,8 prosenttia äänioikeutetuista saapui uurnille. TASAVALLAN PRESIDENTTI EI KUITENKAAN ole Suomessa vahva johtaja. Sauli Niinistöllä on vähemmän valtaa kuin kellään edeltäjistään. Hän on ensimmäinen Suomen tasavallan presidentti, joka ei osallistu enää edes EU-kokouksiin. Niinistön vallankäyttö rajoittuu melko tiukasti tp-utvaan – presidentin johtamaan valtioneuvoston ulkoja turvallisuuspoliittiseen ministerivaliokuntaan. Presidentin valtaoikeuksia ymmärtääkseen on palattava sisällissotaan. Kun se keväällä 1918 päättyi, vallitsi Suomen poliittisessa eliitissä voimakas vastakkainasettelu ja epäluottamus. Oikeiston ja vasemmiston välit olivat tulehtuneet, ja sodan voittaneet valkoiset halusivat varmistaa, ettei sosialistinen vallankumous voisi toteutua Suomessa parlamentaarisesti. Siksi valtioneuvosto eli hallitus sai tuekseen vahvoilla valtaoikeuksilla varustetun valtionpäämiehen, presidentin. Suomen perustuslaillista hallitsemistapaa kutsuttiinkin ennen 2000-luvun perustuslakiuudistusta puolipresidentiaaliseksi. 1900-luvun presidentit käyttivät valtaa sen mukaan, minkä kukin katsoi tarpeelliseksi. Toiset olivat sisäpolitiikassa pidättyväisempiä, mutta vuonna 1956 virkaansa astunut Urho Kekkonen ei kuulunut heihin. 25 vuotta Suomea johtanut Kekkonen oli valtio-opin emeritusprofessori Heikki Paloheimon mukaan lähes kaikkivoipa valtionpäämies, jolla oli enemmän valtaa sisäpolitiikassa kuin kellään toisella puolipresidentiaalisen tasavallan presidentillä. Kun puolueiden väliset suhteet paranivat ja luottamus hiljalleen palautui 1960ja -70-luvuilla, muuttui aika otolliseksi presidentin vallan parlamentarisoimiselle eli eduskunnan ja hallituksen roolin kasvattamiselle. Aika oli ajanut sellaisen presidentin ohi, joka nimitti hallitukset, hajotti eduskunnan ja määräsi ennenaikaisia vaaleja oman tahtonsa mukaan. Se valta, joka presidentille jäi, oli ulkopolitiikan johtajuus – yhdessä valtioneuvoston kanssa. Juuri rajattu toimintakenttä on saattanut lisätä Niinistön suosiota, sillä hän ei ole ryvettynyt ”lautaskohuissa” tai sisäpolitiikan kiemuroissa – toisin kuin moni edeltäjänsä. Kun Helsingin Sanomat analysoi marraskuun alussa Niinistön kansansuosiota, lehti summasi presidentin onnistumisen niin, että hän on enimmäkseen pysynyt poissa sisäpolitiikasta mutta vastannut kansalaisten odotuksiin ulkoja turvallisuus politiikassa. Toinen syy suosion takana voi olla, että valta, jota Niinistö käyttää, ei ole julkista. Tp-utvassa käytävä keskustelu on ainoastaan läsnäolijoiden ja sisäpiirilähteiden tiedossa, eikä media voi läpivalaista ministerivaliokunnan toimintaa. 17
Median kyvyttömyys arvioida presidentin toimintaa kriittisesti on ehkä vaikuttanut korkeisiin kannatuslukemiin, Tapio Raunio arvioi. ”Jos presidentin toimia tutkittaisiin tarkemmin ja esimerkiksi media esittäisi vaihtoehtoisia tapoja toimia presidenttinä, kannatuslukemat saattaisivat todennäköisesti olla alhaisemmat.” TARKKAILTAVAA KYLLÄ OLISI. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti kertoi lokakuussa, että Niinistö on ollut valtaoikeuksiaan vahvempi presidentti. Hän on oma-aloitteisesti käyttänyt hallitusta enemmän valtaa ulkopolitiikassa, vaikka hallituksen ja presidentin tulisi olla periaatteessa tasavahvoja toimijoita. Perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa Suomessa ”tasavallan presidentti yhteistyössä valtioneuvoston kanssa”, mutta Niinistö on ilmoittanut lisänneensä presidentti-sanan perään tauon – kuin ajatusviivan merkkaamaan sitä, kuka todella on ykköspomo. Tämä on hallitukselle kelvannut. Pääministeri Juha Sipilän (kesk) kokemattomuus on pitänyt hänet poissa ulkopolitiikasta, eikä edellisen presidentin Tarja Halosen toimintaa kyseenalaistanut kokoomus ole halunnut ottaa yhteen omasta puolueesta ponnistaneen presidentin kanssa. Keskustalainen Harriet Lonka suomi Niinistön vallankäyttöä utvassa kovin sanoin helmikuussa Suomenmaan haastattelussa. ”Tasavallan presidentti on kaapannut utvan”, hän sanoi. Lonka kiinnitti huomiota erityisesti siihen, miten utva kokoontuu nykyään vain tp-utvana, presidentin johdolla. ”Sen perusolemus meidän parlamentaarisessa demokratiassamme on, että se on valtioneuvoston ulkoja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta. Sen pitäisi istua myös utvana ilman presidenttiä, pääministerin johdolla.” MEDIAN ANALYYSIA ON VAIKEUTTANUT myös se, ettei Niinistö ole ollut kovin halukas keskustelemaan omasta vallankäytöstään tai agendastaan median kanssa. Kesällä 2016 Niinistö ehdotti Venäjän presidentille Vladimir Putinille, että venäläiset sotilaskoneet pitäisivät transponderit eli paikantavat tunnistimet päällä sotilaslennoillaan. Helsingin Sanomat kirjoitti elokuussa, että presidentin aloite oli herättänyt hämmennystä ja poikennut Suomen ulkopolitikan toimintatavoista. Sen sijaan että Niinistö olisi kommentoinut asiaa esimerkiksi Helsingin Sanomille, hän perusti blogin ja kirjoitti sinne tekstin, jossa kyseenalaisti lehden tulkinnan. Niinistö siis laittoi pystyyn oman mediansa ja piti oikeuden määritellä tapahtumien kulut ja asioiden luonteen itsellään. Se oli taitava veto aikana, jona myös perinteiseen mediaan luotetaan jatkuvasti vähemmän. ”Tällaisena aikana, jossa mediaa kohdellaan vallankäyttäjänä muiden joukossa, näyttäytyy presidentti ikään kuin toimijana, joka yhdessä kansan kanssa katsoo ’valtamediaa’ hieman vinosti”, Anu Koivunen sanoo. Helsingin Sanomille Niinistö kieltäytyi haastattelupyynnöstä viimeksi muutama viikko sitten, kun lehti kirjoitti muiden ehdokkaiden Nato-ajatuksista. Niinistön suhtautuminen tuntuu ylimieliseltä, mutta Helsingin Sanomien on varmasti vaikea sanoa sitä suoraan. Huikeaa kansansuosiota nauttivan presidentin toiminnan kritisoiminen kääntyisi lähes varmasti median itsensä tappioksi. N I I N I S TÖ N P E L I L I I K E A S E T TA U T U A näennäisesti puoluepolitiikan ulkopuolelle onnistui. Kesän aikana hänelle kerättiin yli 156 000 kannattajakorttia. Turuilla ja toreilla ei voinut välttyä aktiivisilta Sauli-faneilta, jotka keräsivät kannattajia Niinistön jatkokaudelle. Todellisuudessa valitsijayhdistystempussa oli paljon imagopeliä. Nettisivuilla ihmiset toivotetaan tervetulleiksi ”sitoutumattomaan” Sauli Niinistö -kansanliikkeeseen, jonka johto on kuitenkin täynnä kokoomuksen luottopelaajia. Kampanjapäällikkö Pete Pokkinen on pitkäaikainen kokoomusministerien erityisavustaja, kenttäpäällikkö Sanna Kalinen on puolueen aiempi järjestöpäällikkö ja valitsijayhdistyksen asiamies Heikki A. Ollila entinen kokoomuksen kansanedustaja, jota kutsuttiin yhdessä Niinistön ja Kari Häkämiehen (kok) kanssa eduskunnan ”Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi” 1980-luvulla. Valitsijayhdistyksen perustaminen luo kuvan siitä, että presidentinvaalissa vastakkain ovat puolueiden ehdokkaat ja puhtoisempi ”kansan ehdokas”. Pragmatistinen poliittinen retoriikka korostaa, että toisella puolella on neutraalimpi, järkevä ja ennen kaikkea ei-ideologinen asioiden hoitaja, toisella puolella taas ideologian sokaisemat toimijat. Sellainen retoriikka sopii erityisen hyvin suomalaiseen ulkopoliittisen keskustelun perinteeseen, jossa järkevyydellä perusteleminen on ollut suosittua. ”Onhan tässä kaikuja sellaisesta, että kansa ikään kuin yksissä tuumin valitsisi Niinistön presidentiksi”, Anu Koivunen sanoo. Koivunen muistuttaa, että niin kauan kuin presidentinvaali on käyty suorana kansanvaalina, on vaali edennyt aina toiselle kierrokselle. Silloin viimeistään on pystytty tuottamaan polarisaatio, jolla on näytetty, miten kaksi kärkivaihtoehtoa todella eroavat toisestaan. Nyt toiselle kierrokselle ei välttämättä edes mennä. Niinistö voi jättää muut ehdokkaat väittelemään keskenään, pysytellä hieman ulkopuolella ja lopulta tulla silti valituksi. Toisella kaudellaan hän voi jatkaa vallan käyttämistä suojassa ilman, että hänen on missään vaiheessa kerrottava agendoistaan sen tarkemmin yhtään kellekään. Professori Tapio Raunio muistuttaa, että oikeasti politiikka on ennen kaikkea kompromisseja ja joukkojen toimintaa puolueiden tai vaikkapa kansalaisjärjestöjen kautta. ”Presidentinvaali luo nyt päinvastaista kuvaa politikasta. Se ei ole hyvä asia.” Jutun lähteinä on käytetty Johanna Vuorelman ja Paul-Erik Korvelan (toim.) teosta ”Puhun niin totta kuin osaan – Politikka faktojen jälkeen” (Docendo, 2017), Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren (toim.) teosta ”Poliittinen valta Suomessa” (Vastapaino, 2017) sekä Rauli Mickelssonin teosta ”Suomen puolueet – Vapauden ajasta maailmantuskaan” (Vastapaino, 2015). A B O V E I T A L L President Sauli Niinistö is more political than many might think; but better not discuss it just before the next elections. K A I K E N Y L Ä P U O L E L L A 1 4 2 1 18
MAY 29TH, MÄNTYNIEMI, HELSINKI. Sauli Niinistö, incumbent President of the Republic of Finland, walks out to meet the press for a briefing at his official residence. The sound of camera shutters snapping fills the room. The audience is expectant: Niinistö has promised to lay out his “plans for the future”. “Right, well, good afternoon,” he begins, as though slightly amused. “Is it time?” First Niinistö launches into an update on his work: the ways in which the President’s powers have been curtailed in recent years, especially in domestic politics, and the various tumults in foreign affairs that have arisen during his term. He also raises the issue of how the President as an institution has withdrawn from so-called party politics. “How would it feel, then, if a candidate were backed by a constituency association instead?” Niinistö asks the journalists. A CONSTITUENCY ASSOCIATION represents residential election candidates who do not associate with any political party. A number of media outlets sprang on Niinistö’s decision to resort to one as a ”surprise”, despite speculations of the move having cropped up earlier. Niinistö’s relationship with his previous affiliate, the National Coalition Party (NCP), had taken a chilly turn especially during Alexander Stubb’s term as chair. News magazine Suomen Kuvalehti reported in spring 2016 that Stubb’s and the President’s relations were “rotten”. The duo often butted heads when it came to foreign and security policy. On the other hand, Niinistö’s shift to a voters’ association has been seen to demonstrate an ability to stay in the swim of things. Political science professor Tapio Raunio from the University of Tampere says that similar solutions have often been employed across Europe and the world. “In the recent Slovenian elections, the incumbent president won a second term by ditching his party and running independently. Practically the same thing happened in Lithuania.” Raunio says that presidents tend to emphasize their position as representatives of the entire nation, which is why they may also inch (or leap) away from specific parties. However, this state of affairs has its pitfalls. A B O V E I T A L L President Sauli Niinistö is more political than many might think; but better not discuss it just before the next elections. Text: Robert Sundman – Illustration: Anja Reponen – Translation: Kasper Salonen
POLITICAL PARTIES ARE AN INSTITUTION that the people created for themselves. Despite this, parties now have a significant drawback: the people no longer want to believe in their own creation. This sucinct summation of the problem is from a 2016 pamphlet drawn up by the Finnish Business and Policy Forum (EVA), written by director Matti Apunen, MP and former media boss Mikael Jungner, and former NCP party secretary Taru Tujunen. The membership figures of Finnish parties has plummeted in recent years. In 2014 only about 5 percent of Finns belonged to any particular political bloc. And while parties represent ever smaller portions of the electorate, their internal power has centered into smaller groups, further away from the party ranks “in the field”. In other words, the gulf between voters and leaders has widened. Political science speaks of a power transition hypothesis, wherein traditional mass parties lose their grip on their members and essentially morph into election machines whose power is held by parliamentary and ministerial groups instead of the party members proper. Thus, previously broad-based popular movements have changed into leader-driven factions reacting to outward challenges and threats. These groups operate less by invoking the power of their members and more through marketing, PR, and electioneering. The hypothesis is not Finnish in origin, but researchers such as Tampere University’s Vesa Koskimaa have found it largely applicable here, too. Finnish attitudes at large have also begun reflecting the gap between decision-makers and the general populace. According to an EVA value survey, as much as 76 percent of Finnish respondents say they believe political parties have drifted away from people’s real, everyday concerns. The Finnish Election Study found in 2009 that only 15 percent of respondents had trust in political parties. No wonder, then, that a politician vying for popularity wants to represent themselves as an unblemished force external to party politics. W I T H P O L I T I C A L FA I T H I N C R I S I S, many voters have begun to yearn for strong leaders. The trend is international. Citizens in many countries have displayed a yen for messiahs “outside of politics” to bring common sense to the table and ”the voice of the people” into national policy. These supposed redeemers can vary greatly in nature, but they often share the attribute that they do not actually come from outside of politics or the much-derided elite. Americans got Donald Trump, the French got Emmanuel Macron. In October, statistics organisation Taloustutkimus put Niinistö’s support figures at a recordbreaking 76 percent. Raunio says Niinistö’s approval rating feels out of place. “Stats like these are usually found somewhere like Uzbekistan.” The pining for a strong leader is also seen in people’s hopes and expectations for the President’s use of power. Some 47 percent of EVA survey respondents said they felt that the Finnish head of state doesn’t have enough clout. That figure was at 30 percent a decade ago. This growing desire is not exactly healthy for a functioning democracy. Researcher Koskimaa writes that modern representative democracy is in essence party democracy. Without party programs and the parliamentary groups to sustain them, the basic mechanism of representative democracy – accountability based on transparency – would become impossible. But non-accountable political power is precisely the type of rule that seems to mobilize people. The presidential elections have long been considered Finns’ favorite kind of election. In 2012 a whopping 72.8 percent of those eligible cast their vote in the first round the presidential race. “Power like that does not turn into a political program or political action, and compromises have no place in it. It feels like the power to do good things and take responsibility,” says media researcher Anu Koivunen from the University of Stockholm. In comparison, last spring just 58.8 percent of those eligible to vote marched to the ballot boxes. NEVERTHELESS, THE PRESIDENT IS NOT a strong leader in Finland. Niinistö has less real power than any of his predecessors. He is the first president who does not participate in EU meetings. Niinistö’s influence is tightly restricted to the Council of State’s ministerial committee on foreign and security policy, which he runs. To understand the President’s prerogatives, we have to look back to the civil war. When it ended in 1918, confrontation and distrust were rife in the Finnish political elite. Relations between the left and right were septic, and the Whites who won the war wanted to make sure that a socialist revolution could not happen through parliamentary measures. That is why the government was backed by a head of state with armfuls of power: the President. Finland’s constitutional rule of law was in fact called “semi-presidential” before the reform of the 2000s. 20th century presidents used power according to need. Some where more moderate in domestic policy, but Urho Kekkonen, who took up the mantle in 1956, was not among them. Kekkonen ruled Finland for 25 years with what political science professor Heikki Peloheimo calls absolute power and had a higher standing in domestic politics than any other semi-presidential president. When a degree of trust returned in the 1960s and 70s, the time was ripe for parliamentizing the President’s powers. Gone were the days of a President who appointed governments, broke apart parliaments, and imposed premature elections on personal whims. What was left to the President was a final say in foreign politics – together with the Council of State. A strictured playing field may have increased Niinistö’s popularity, as he hasn’t had to face scandals or navigate domestic policy labyrinths – unlike those who came before him. When daily Helsingin Sanomat in November analyzed Niinistö’s support, it wrote that his success was largely based on staying out of the spotlight on domestic concerns but responding steadfastly to foreign and security policy expectations. Another reason may be that Niinistö’s power is not public. Only insiders are aware of what goes on in cabinet committee discussions, and the media is powerless to penetrate the actions of ministerial groups. “Stats like these are usually found somewhere like Uzbekistan.” A B O V E I T A L L 1 4 2 1 20
The media’s inabilty to critically assess the President’s work may explain some of Niinistö’s sky-high ratings, Raunio says. “If the President’s actions were scrutinized more closely, and if the media were to offer alternative ways to fulfill the President’s duties, it may be that the statistics would dip.” THERE WOULD CERTAINLY BE NO LACK of phenomena to examine. Suomen Kuvalehti wrote in October, for instance, that Niinistö has been stronger as President than his limited powers would imply. He has spontaneously stepped up to the foreign policy plate more effectively than the government, even though the two institutions should theoretically be matched in power. The constitution says that foreign policy in Finland is “directed by the President of the Republic in co-operation with the Government”, but Niinistö has announced that he has added a pause after the President part – as if to signify who is really at the top of the pyramid. This has gone over fine with the government. Prime Minister Juha Sipilä’s inexperience has kept him away from foreign affairs, and the NCP (which criticised previous president Tarja Halonen) has not attempted to run afoul of its erstwhile golden boy Niinistö. Centre Party member Harriet Lonka, however, came down hard on Niinistö’s use of power in a February edition of weekly paper Suomenmaa. “The President has hijacked the Cabinet Committee,” she intoned. Lonka made specific reference to how the Cabinet Committee only gets together as the Security Policy body, with the President as its head. “Its basic nature in our parliamentary democracy is that it should function without the President, lead by the Prime Minister.” ANOTHER THING THAT HAS MADE MEDIA scrutiny difficult is that Niinistö has not been especially forthright about his own use of power or his agenda with the media. In summer 2016, Niinistö suggested to his counterpart to the east Vladimir Putin that Russian military aircraft should keep their transponders on during official flights. Helsingin Sanomat wrote in July that the President’s notion had caused alarm and had been thought up in opposition to common Finnish foreign policy. Instead of, say, commenting on the allegations directly to the paper, Niinistö started a blog and published a post where he questioned the article’s position. In other words, the President founded a media outlet of his own and reserved the right to define the sequence of events and the nature of the subjects discussed as he saw fit. It was a skillful move in a time when traditional media enjoys less and less trust as it is. “In times like these, when the media is seen as a wielder of power like any other authority, [in posting in his blog] the President shows himself to be an agent who eyes the so-called mainstream media with suspicion along with the rest of the people,” Koivunen says. Niinistö last declined an interview invitation from Helsingin Sanomat a few weeks ago, when the paper did a piece on the Nato positions of the rest of the presidential candidates. Niinistö’s attitude seems arrogant, but Helsingin Sanomat would have a hard time saying that outright. Criticizing a beloved president would almost certainly herald doom, even for the most widely circulated newspaper in the country. NIINISTÖ’S TRICK OF SEEMING TO PLACE himself outside of party politics worked like a charm. Over the summer his team gathered more than 156,000 signatures for his voters’ association – almost eight times the required amount. Fans of President Sauli flocked to Finnish market squares and shopping malls to secure as many supporters for his potential second term as they could. In reality, the voters’ association is something of a gimmick with a lot riding on image alone. On the campaign’s website visitors are welcomed to the “nonaligned” Sauli Niinistö movement – even though the initiative’s management is chock-full of National Coalition Party heavyweights. Campaign manager Pete Pokkinen is a longtime special adviser to NCP ministers, operations chief Sanna Kalinen used to be the party’s organization manager, and the association’s legal representative Heikki A. Ollila is a former NCP MP. Not only that, but Ollila together with Niinistö and politician Kari Häkämies used to be collectively known as the “Hewey, Dewey and Louie” of Finnish Parliament in the 1980s. None of this can erase the fact that founding the constituency association created the impression that the coming presidential elections will be pitting a bevy of party-backed politicos with a seemingly cleaner “candidate of the people”. Pragmatic political rhetoric emphasizes the counterbalance of a neutral, sensible, and above all non-ideological Mr. or Mrs. Fixit and an ideologically blinded opposition. Such rhetoric fits in well with the tradition of Finnish foreign policy, where basing things in sense has been quite popular. “There are certainly indications that make it seem as if the whole nation as a single entity would be ready to vote Niinistö back in,” Koivunen says. Researcher Koivunen reiterates that for as long as the presidential election has been conducted as a national election, the process has always run into a second round of votes. It’s by then at the latest that a polarization effect has been created to show just how worlds apart the last two standing candidates appear to be. This might be the first time since national Finnish elections began that a second round may not be needed. Niinistö may be able to let the other candidates squabble among themselves, relegate himself to the sidelines, and still get elected by a landslide. In his second term he would be able to keep exercising his power without having to explain himself or his agendas to anyone whatsoever. Professor Raunio brings up the point that at its core, politics is about compromises and the actions of the many through collectives such as parties and civic organizations. “This coming election is producing an upsidedown view of politics. That’s not good.” This article used the following books as its sources: Puhun niin hyvin kuin osaan – Politiikka faktojen jälkeen (Docendo, 2017), edited by Johanna Vuorelma and Paul-Erik Korvela; Poliittinen valta Suomessa (Vastapaino, 2017), edited by Mari K. Niemi, Tapani Raunio, and Ilkka Ruostetsaari; and Suomen puolueet – Vapauden ajasta maailmantuskaan (Vastapaino, 2015). 21
Teksti: Anni Pasanen – Kuvat: Annikki Valomieli Mikä voisi olla nössöksi parjatun sukupolven Koijärvi tai Vanhan valtaus, kun monet tabut on jo rikottu? Ylioppilasteatterin Anni ja Hannes Mikkelssonilla on ehdotus. 22
O n olemassa kirjoittamaton laki, joka määrää pari–kolmekymppisten ekolokeron ihmiskunnassa. Politiikassa puolueiden nuorisojärjestöt ehdottavat autoja 15-vuotiaille ja järjestävät luokkaretkiajeluita varakkaiden asuinalueille. Journalismissa ylioppilaslehtien toimittajat kakkaavat bussissa ja lähettelevät dildon käyttöohjeita psykoterapeutti Maaret Kalliolle. Taloudessa nuoret nörtit keksivät villeimmät startup-ideat. Ja niin edelleen. Näin maailma pyörii, ja näin sen kuuluukin pyöriä: nuorten aikuisten on tehtävä se, mitä ruuhkavuosien väliin pusertuneena ei enää uskalla tai jaksa. Kirjoittamaton laki ei kuitenkaan tunnu enää pätevän niin kuin ennen. Ensiksi: pari–kolmekymppisten y-sukupolvi on henkisesti mummo. Generation yawn, läpinössö haukotussukupolvi, joka intoilee LSD:n tai riehakkaiden teknobailujen sijaan hyggestä, kotoilusta, aktiivisuusrannekkeista ja tuorepuurosta – ja näyttää kivipestyissä kasarifarkuissaan nelikymppisiltä. Tai ainakin nössöys on yksi lukuisista leimoista, joita y-sukupolveen on lätkäisty esimerkiksi diginatiivien ohella. Tosin se on ongelmista pienempi: Somekohuja tietysti tulee ja menee, mutta Twitter-sohjon ja muiden pirstaleiden keskellä suuret teot ja sanat puuttuvat. Kakkagate kumppaneineen ei ole Koijärvi tai Vanhan valtaus. Voisiko jotain ikimuistoisen räjäyttävää enää kuvitellakaan? V anha ylioppilastalo on rakennettu lähes 150 vuotta sitten kaupungin laitamille, mutta sittemmin Helsinki on turvotessaan likistänyt sen ytimeensä. Talon vintillä on hämärä studionäyttämö, jonka ympärillä lojuu sekalaista rekvisiittaa: nyrkkeilyhanskat, kultapaljetein koristeltu New York Yankees -baseballjoukkueen lippalakki ja vedettävä musta matkalaukku, joka retkottaa auki ja tyhjillään. Se on Ylioppilasteatterin kotipesä. Seinälle on lätkitty post it -lappuja, joihin on kirjoitettu sellaisia kohtausten nimiä kuin ”Retki metsämies”, ”Koistinen terapia” ja ”Samin kaupunkikokemus”. Jos Suomesta pitäisi nimetä yksi paikka, jossa tulevaisuuden tekijöihin kohdistuva, riskejä pelkäämättömän hurjastelun odotus on huipussaan, se olisi Ylioppilasteatteri. Ammattilaisten johtamalla harrastajateatterilla on vuosikymmenten historia näyttämötaiteen äkkivääränä, jopa vallankumouksellisena koelaboratoriona. Siinä sivussa se on ollut lukuisten näyttelijöiden, kuten Matti Pellonpään, Hannu-Pekka Björkmanin ja Minna Haapkylän, trampoliini tähteyteen. Kokeilunhalu on ollut teatterissa enemmän sääntö kuin poikkeus viimeistään siitä asti, kun Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen ja muut pasifistisen Lapualaisoopperan (1966) esiintyjät jylisivät itsensä haara-asennossa vasemmistoradikaalin sukupolven kansikuvakasvoiksi. Tälläkin vuosituhannella Ylioppilasteatteri on rysäytellyt päin raja-aitoja toistuvasti. On ollut esimerkiksi taiteellista showpainiliigaa, Ylioppilasteatterin tietotoimistoksi nimetty nettiperformanssi ja Susanna Kuparisen ohjaama Valtuusto-trilogia, dokumentaarisen teatterin merkkitapaus. Siitä, miten paljon teatteri pyrkii säväyttämään, päättää taiteellinen johtaja. Hänet valitaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan, ja hän ohjaa yleensä teatterin tärkeimmät esitykset. Nyt johtajia on kaksi: elokuussa kautensa aloittaneet ohjaajakäsikirjoittaja Anni Mikkelsson, 30, ja näyttelijä Hannes Mikkelsson, 28. He ovat sisarukset, jotka varttuivat lääkäriäidin ja kestävyysjuoksuvalmentajaisän lapsina Nastolassa Lahden liepeillä ja aloittivat ala-asteella teatteriharrastuksen, joka vaihtui sittemmin ammatiksi. Molemmat valmistuivat viime vuonna maistereiksi: Anni Helsingin yliopiston teatteritieteestä ja Hannes Tampereen yliopiston näyttelijäkoulutuksesta. Teatteripiireissä heidät tunnetaan parhaiten Rymättylään Turun saaristoon vuonna 2013 perustamastaan Meriteatterista. Haukotussukupolven leima ei tietenkään ole koko totuus kenestäkään, mutta halutessaan Mikkelssoneissa voi nähdä monta piirrettä, jotka sopivat mielikuvaan mummoilevista milleniaaleista. He esimerkiksi pitävät maailman parhaana paikkana suvun kesämökkiä Naantalin Rymättylässä, jossa Meriteatterikin toimii. Meriteatterin verkkosivuilla Anni poseeraa harmaassa villapaidassa rantakalliolla haaveileva ilme kasvoillaan ja Hannes kasvimaan reunalla teräksinen kastelukannu kädessään. Muita haukotusleimaan sopivia merkkejä: Hanneksen puhelimen soittoäänenä on kissan naukumista. Puhuessaan tai miettiessään Mikkelssoneilla on tapana ristiä kätensä kuin kasvojen totista ilmettä lujittavaksi umpisolmuksi. He riitelevät paljon kaikesta mistä sisarukset nyt nahistelevat, mutta heille kinastelukin on ”mahdollisuus käsitellä vaikeita asioita ja peilata käyttäytymismalleja toista vasten”. * haukotus * H A U K O T T E L E VA VA L L A N K U M O U S 2 2 2 7 24
M ikkelssonit ovat sopineet, että vaikka Ylioppilasteatterin tärkeimmät päätökset tehdään yhdessä, he ovat vetovastuussa vuorotellen. Nyt on Hanneksen vuoro. Hänen ohjaamansa, ympäristökokemuksia ja ilmastonmuutosahdistusta käsittelevä Järkeni ei riitä saa ensi-iltansa Ylioppilasteatterissa marraskuun lopulla. Vaikka Ylioppilasteatterin taiteellisina johtajina on yleensä oltu yksin, vastuun jakaminen ei ole tehtävässä uutta. Esimerkiksi vuonna 2010–2013 teatteria johti Ossi Koskelaisen, Veikko Nuutisen, Akse Petterssonin, Laura Pietiläisen ja Lasse Poserin muodostama kokeellinen taiteilijaryhmä, joka nimitti itseään Juntaksi. Mikkelssoneille jaettu johtajuus on moniäänisyyden korostamista kaikessa teatterin toiminnassa. ”Mulle vois olla helpompi johtaa yksin, mutta meillä oli ajatus dialogisuudesta, joka voi tuottaa uutta ajattelua. On parempi kaikille, tälle lafkalle, meille, koko yhteiskunnalle, että ihmiset joutuu tekemään töitä ja olemaan yhdessä. Ettei aina mee niihin vanhoihin totuttuihin ajatusrakennelmiin”, Anni selittää. Teatteri on usein ollut vahvojen, itsevaltaisten johtajien taidetta, täynnä kulttuurielämän kekkosia. Teatterikorkeakoulun rehtorina 1980-luvulla toiminut Jouko Turkka pysyy tietysti omassa sarjassaan, mutta on Ylioppilasteatterissakin nähty monta autoritaarista johtohahmoa. Sellaisiksi on luonnehdittu vuosien varrella esimerkiksi Raila Leppäkoskea, Leena Havukaista, Atro Kahiluotoa ja Juha Hurmetta. Vaikka Mikkelssonien kausi on vasta alussa, totuttuja ajatusrakennelmia on ehditty ravistella esimerkiksi pääsykokeissa, joissa teatteriin valittiin elokuussa 14 uutta jäsentä noin 90 hakijan joukosta. Kun näyttelijäkokelaat tanssivat, lauloivat ja improvisoivat kolmena päivänä aamusta iltaan, Mikkelssonit istuivat paitsi tuomaripöydän takana, myös alla ja päällä, seuranaan viisi muuta raatilaista ja ruukussa nökättävä värinokkonen. Hannes piti kokelaille laulutunteja, jotta hakijat saisivat koetilanteesta irti muutakin kuin raadin arvioivia kommentteja. ”Mua kiinnostaa sosiaalisesti oikeudenmukaiset ympäristöt. Teatteri on alusta, jossa on mahdollisuus kokeilla järjestää olosuhteita niin, että voitais toimia yhdessä oikeudenmukaisesti”, hän selittää. 25
A nni Mikkelsson sanoo kyseenalaistaneensa sukupuoleen, rotuun ja muihin luokkiin liittyviä valtarakenteita lähes koko elämänsä. Päiväkodissa hän houkutteli ”tyttö-oletetun” ystävänsä leikkimään lelusotilailla, koska miksipä ei. Ala-asteella hän ihmetteli suureen ääneen, miksi käsityöt oli erotettu ”randomisti virkkuukoukkuun ja vasaraan” ja miksi pojat pantiin jo pienenä työntämään kuulaa ja tytöt heittämään palloa, vaikka monet pojista olivat tyttöjä heiveröisempiä. Sama ihmettely jatkuu yhä: ensi syksyksi tekeillä on näytelmä, jota on innoittanut kotimatkan varrelle pystytettyjen suurmiespatsaiden paljous. ”Kyllä mä aattelen, että mun praktiikka teatteriohjaajana on vallankumouksellista.” Anni Mikkelssonin puheet eriarvoisuuksien purkamisesta voisivat olla kenen tahansa tiedostavan milleniaalin suusta. Intersektionaalisuus, tasa-arvoinen avioliitto, #MeToo. Ne ovat toki tärkeitä, mutta on eri asia, ovatko ne enää kovinkaan vallankumouksellisia. Rodullistamisperformansseille ja Pride-kulkueille on vähitellen käymässä samoin kuin aikansa ravistelijalle Lapualaisoopperalle: 1970-luvun puoliväliin tultaessa vasemmistoradikalismi muuttui Ylioppilasteatterissa puolipakolla jäystetyksi, tillilihamaiseksi velvoitteeksi ja lakkasi olemasta radikaalia. Vuoden 2017 Suomessa päiväkodit taas viettävät isänja äitienpäivän sijaan läheisenpäivää ja maakuntalehti päättää alkaa kirjoittaa eduskunnan puhemiehen sijaan eduskunnan puheenjohtaja. Monet tabut on jo murrettu, monet linnakkeet romutettu, ja nyt todellisilta radikaaleilta tuntuvat trumpit. Ehkäpä edistyksellisenä itseään pitävän mielekkäin vaihtoehto on kääriytyä poliittisen korrektiuden torkkupeittoon ja varoa hätkäyttämästä ketään. Mikkelssoneilla on tosin vielä yksi näkemys siitä, mikä voisi olla nykypäivänä käänteentekevää. Tosin se on oikea mummouden huippu: heidän puheissaan toistuvat jatkuvasti sanat yhteisöllisyys ja yhdessä. Y hteisöllisyyshän on kymmenen vuoden takainen muoti sana, jonka perään vaikeroitiin poliitikkojen puheissa, lehtien pääkirjoituksissa ja yleisönosastoilla Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisten jälkeen. Sitten sosiaalinen media löi toden teolla läpi, tuli Facebookyhteisöjä agilityharrastajille, ysärifaneille ja ystäviä etsiville, tuli ravintolapäivä ja jakamistalous, ja puhe yhteisöllisyyden puutteesta vaimeni. Yhdessä puolestaan kuulostaa Suomi100-bileiden Muumilaaksossa järjestetyiltä jatkoilta, joissa housebändi venyttää encorea väkisin eikä kukaan enää jaksaisi taputtaa. Mutta annetaan Mikkelssonien jatkaa. ”Haluan kieltäytyä ajattelusta, että olisi mahdollista olla ilman yhteisöllisyyttä. Joskus tuntuu, että haluais sulkeutua komeroon, mutta se ei ole tässä maailmassa mahdollista. Me ollaan maapallolla yhdessä, ja ratkaisujen pitää olla lokaaleja ja globaaleja”, Anni Mikkelsson sanoo. Yhdessä tekeminen ja kokeminen on näkynyt Mikkelssonien aiemmissa töissä, etenkin jo aiemmin mainitussa, vanhaan kalavarastoon perustetussa Meriteatterissa. Teatterilla on luja yhteys Rymättylän Röölän kyläyhteisöön: sen kaikki tähänastiset näytelmät ovat perustuneet kylän vanhoilta kalastajilta, merenkävijöiltä ja entisen sillitehtaan työntekijöiltä itse kerättyihin tarinoihin. Kyläläiset on siis kahmaistu osaksi yhteistä tarinaa. Tämänvuotisessa Maailman meri -näytelmässä näyttelijät puhuttelevat ajoittain yleisöä suoraan ja tarjoilevat lopuksi paistettuja silakoita. Toiseksi Meriteatterin ammattitekijät ovat itsekin poikkeuksellisen tiivis yhteisö. He asuvat ja harjoittelevat keväästä syksyyn Röölässä Mikkelssonien mökillä. Nukkuivat siskonpedissä, välillä teltassakin yhdessä. Kolmanneksi ovat globaalit yhteydet: Meriteatterin näytelmät kertovat itse asiassa kaikista meristä. Meren äärellä elävien huolissa on paljon samaa – ilmastonmuutos, saastuminen, ryöstökalastus ja siirtolaisuus yhdistävät eri puolilla maailmaa. Vastaavaa yhteisyyttä Mikkelssonit tahtoisivat tuoda myös Ylioppilasteatteriin. Suunnitteilla on esimerkiksi yhteistyötä tutkijoiden ja muiden taiteilijoiden kanssa sekä tilaisuuksia, joihin ihmiset voisivat tulla pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä yhdessä. Hannes Mikkelssonin sanoin: ”alustoja, joissa ihmiset voisivat kohdata jonkin isomman asian äärellä”. Mutta jos puhutaan koko suomalaisesta yhteiskunnasta, onko olemassa mitään, mikä voisi yhdistää ihmisiä sukupuolesta, sosiaaliekonomisesta luokasta, iästä ja etnisestä taustasta riippumatta? ”Mä palaudun hirveästi sellaisiin asioihin kuin laulut, unet ja jossain määrin suhde luontoon tai ympäristöön”, Anni sanoo. ”Itse näen mahdollisuuksia ekologisen kriisin ja ilmastonmuutoksen käsittelemisessä, koska se väistämättä koskettaa kaikkia”, Hannes jatkaa. ”Sen tiimoilta yhteen voi päätyä hyvin erilaisia ihmisiä. Samoin luontokokemuksen. Rymättylässä mä oon ulkopaikkakuntalainen, yliopistosta valmistunut, sellainen teatterinuoriaikuinen, ja ihminen, jonka kanssa juttelen, on usein jostain ihan muista lähtökohdista. Silti me voidaan puhuu tästä meidän luontokokemuksesta.” Anni huomauttaa, ettei yhdistävän ympäristön tarvitse olla iänikuinen metsä. ”Suomessa unohdetaan, että täällä asuu tavattoman paljon hyvin urbaaneja ihmisiä. Jaettu paikka voi olla vaikka ostari, johon liittyy paljon tarinoita.” Hänen mielestään ei ylipäätään ole tarvetta etsiä yhtä suurta suomalaista tarinaa, koska sellaista ei ole koskaan ollutkaan. On pieniä puroja, kudelmia, tarinanja laulunpätkiä, joista löytyy jotain yhteistä. ”Siksi tavoite ei voi olla täysin kiinteä, rivit suorina seisova yhteisö vaan moniääninen rihmasto, joka pystyy toimimaan yhdessä sen verran, että me saatais tehtyä tälle pallollemme hyvää.” H A U K O T T E L E VA VA L L A N K U M O U S 2 2 2 7 26
Teksti: Veera Jussila – Kuvitus: Kaarlo Stauffer T U N T E M A T O N K L A S S I K K O Suomessa kierrätetään vain kolmea kirjaklassikkoa. Siksi Ylioppilaslehti pyysi Finlandia-ehdokas Jaakko Yli-Juonikasta suunnittelemaan uutta Pohjantähteä. 28
ALUSSA OLIVAT SUO JA JUSKA – JUSKA PAARMA. Tai ainakin se on kirjailija Jaakko Yli-Juonikkaan ”random mielleyhtymä”. Koska on Suomi100-vuosi, Yli-Juonikas on luvannut suunnitella Ylioppilaslehdelle uutta versiointia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Ollaan Turussa, kirjastokahvila Siriuksessa. Kirjailija hörppii teetä ja ryhtyy jalostamaan ideaansa. Päähenkilö voisi olla Juska Paarma, näytelmäkirjailija ja -ohjaaja Jussi Parviaisen luoma uhoileva alter ego. Parviainen on tunnettu muun muassa elokuvista Harmagedon (1986), Yksinteoin (1990) ja Yksinteoin 2 (2011), lyhyestä avioliitostaan 19-vuotiaan Saanan kanssa ja 1980-luvulla myös Jumalan rakastaja ja Valtakuntanäytelmistään. Voisi sanoa, että 30-vuotisesta performanssista. Yli-Juonikas aikoo pian matkustaa Helsinkiin katsomaan Parviaisen elokuvatrilogian, ja se on vaikuttanut myös hänen ideointiinsa. ”En tosin tiedä, onko Juskan hahmossa mitään samaa kuin Jussi Koskelan persoonassa. Muistaakseni Koskelan Jussi oli pihi ja jäyhä työn sankari. Tässä Parviaisen alter egon tapauksessa aloitusvirkkeen suo on se, mihin kaikki muut uppoavat – syöveri.” Millaiseen Suomeen uusklassikko sijoittuu? ”Ensin kiinnepisteet ovat juppikulttuurissa ja lamassa. Trilogian viimeisessä osassa saattaisi hahmottua 2010-luvun skitsofreeninen mediakulttuuri.” KLASSIKOIDEN LÄMMITTELY ON NYT MUOTIA. Suomi100-juhlahumun myötä Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) on versioitu pelkästään tänä vuonna Aku Louhimiehen elokuvaksi, vichyvedeksi, Haloo Helsingin kappaleeksi ja pyttyharjaksi. Matti Röngän Yyteet-teoksessa sotilaiden hahmot sijoitetaan potkuja jakavaan IT-firmaan. Turun kaupunginteatterissa taas pyörii ”hikiseksi” luvattu versio Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (1870). Sen on ohjannut Lauri Maijala, joka vuonna 2014 ohjasi Oulussa Tuntematon sotilas -oopperan. Pohjantähti on kuitenkin saanut pölyttyä: Timo Koivusalon Anttilan-tuoksuisesta elokuvastakin on jo melkein 10 vuotta. Tilanne pitää korjata. Pohjantähdessä olisi potentiaalia: siinä on sentään myös naisia, ja tarina kulkee läpi vuosikymmenten. Yli-Juonikas jos kuka sopii uudistamaan klassikkoja. Neuro maani (2012) oli suomiproosaa vavisuttava järkäle, joka matki tieteellisen julkaisun ulkoasua ja jossa edettiin lineaarisuuden sijaan valitsemalla aina jokin vaihtoehtoisista luvuista. Tuore Finlandia-ehdokas Jatkosotaextra (2017) taas kertoo jonkin verran perussuomalaisista, mutta myös alt-right-trollaamisesta, salaliittoteorioista ja mediasilpusta, useassa rinnakkaisessa rakenteessa. Trilogian kolmas, tuleva osa käsittelee ainakin mahdollisia maailmanloppuja. Linnan trilogia on, no, toisenlainen. Täällä Pohjantähden alla (1959–1962) sijoittuu hämäläiseen Pentinkulman kylään, jonka arkea ravistelevat Suomea muokanneet historian avainhetket: työväenliikkeen synty, sisällissota ja myöhemmin myös Lapuan liikkeen toiminta sekä talvija jatkosodat. Yli-Juonikkaan versiossa Pentinkulmaa vastaisi joku lukuisista rajatkiinnitai suomiensin-liikkeistä, johon Juskalla joko olisi tai ei olisi suhdetta. ”Rajat kiinni -retoriikassa toistuvat dramaattiset historialliset analogiat. He haluavat torjua ’maahantunkeutujat’, ja heillä on punavihreään eliittiin kohdistuva sisällissotafantasia päällä. Tämä porukka olisi herkullinen virikkeiden lähde – varsinkin, kun heidän lataamaansa Youtube-videomateriaalia on järjettömän paljon.” Kasassa on klassikkotulkinnan lähtöasetelma: Juskan kamppailut yhdistettynä maahanmuuttovastaiseen vyörytykseen. ”Juskan stoori on toki ajallisesti pidempi kuin noiden liikkeiden, mutta kyllä tästä saisi apokalyptisen taistelun.” Silti epävarmuus vähän jäytää. Milloin klassikoiden versioinnissa ylipäätään on järkeä? KOIRIEN KALEVALA. KABAREE KALEVALA. Jääsaaga Kalevala. Kalevalanmaa. Laiskojen Kalevala. Kalevala-tatuointi, Kalevala-keittokirja, Kalevala-koru. Amorphiksen tuotanto. Väinö-, Aino-, Ilmarija Sampo-nimiset lapset. Vauva.fi:n keskusteluista tehdyt, uutta tarinankeruuperinnettä edustavat Kalevauva-laulut: pitääkö synnytyksessä todellakin olla alapää paljaana alapää paljaana / voiko kätilö tai lääkäri käyttää tilannetta hyväkseen. Ehdottomasti eniten Suomessa on versioitu Elias Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa (1835). Ei ihme: alkuperäisen kieltä ei jakseta lukea, eikä oikein jaksettu Lönnrotin aikanakaan. ”Viidensadan kappaleen painosta myytiin 12 vuotta”, sanoo kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi. Kalevalalla on uusintojen kohteena erityisasema, koska se antoi tekeillä olevalle kansakunnalle myyttisen menneisyyden. Suomi ei ollutkaan syntynyt tyhjästä. ”Seitsemän veljestä taas antoi nykyaikaiskuvauksen maaseudun väestöstä ja kulttuurista.” Enää Kiven romaani ei ole nykyaikaiskuvaus, mutta yhä se on uusintaversioiden kakkonen. Seitsemän veljestä on versioitu oopperaan, Ypäjän musiikkiteatteriin, animaatioon, elokuvaksi, Jouko Turkan tv-sarjaksi, Novitan lankakeräksi. Suomi100-huumassa sen rinnalle on kiilannut Tuntematon, joka on tavallaan itsekin uusintaversio – Linnan sota-aikaan sijoittama tulkinta Seitsemästä veljeksestä. Jo ennen tämän vuoden versiointeja Kristian Smeds ammututti Muumimamman Kansallisteatterissa. Sitä ennen olivat Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin elokuvat. Laineen versio julkaistaan vielä tämän vuoden aikana restaurointina, jossa on totutusta poikkeava lopetus ja enemmän kärpäsiä. Siinä uusintasuosikit taitavatkin olla. Lisäksi on vain hajaesimerkkejä: 1980-luvun tv-sarja ja teatteria Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta, 1950-luvun Hollywood-elokuva ja radiokuunnelma Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisestä ja niin edelleen. Mutta vain kolmea teosta juhlitaan. Viestinnän professori Anu Kantola pistäisi Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman sotilaan jo kierrätyskieltoon. ”Niiden jatkuva toistaminen kertoo mielikuvituksen sekä kulttuurin elinvoiman puutteesta.” Kantola tutkii kuvitteellisia yhteisöjä eli tapaa, joilla yhteiskunnat luovat itselleen yhteistä tarinaa. Lokakuussa hän kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Seitsemän veljeksen ja Tunte mattoman sotilaan uusintaversiot päätyvät aina kertomaan puhki jauhetun tarinan suomalaisuudesta: metsässä meuhkaavan ja toisiaan tukevan miesjoukon. 29
”Seitsemän veljestä on kansallisromanttinen teos, jossa näkyy Rousseaun jalo villi -ajatus. Kun kansallisvaltiot luotiin, vaadittiin jaloja villejä, joilla rakennettiin tarinaa meistä.” Me tarvitsemme tarinaa yhä, mutta Kiven ja Linnan klassikkojen ainainen pyörittäminen on luonut Kantolan mukaan haitallisen myytin. Sen mukaan me olemme miehiä, metsäläisiä, etäällä herrojen vallasta. Yhä vuonna 2017, kaupungissa, feminismin arkipäiväistyttyä. Eliitille myytti on hyödyllinen. Sillä oikeutetaan sitä, miten asioita hoidetaan: miesten kesken ja pienessä porukassa. Samaa tarinaa kannattaa siis uusintaa. Kantolan tutkimuksen mukaan julkisuudessa ovat vuoden 2008 talouskriisin jälkeen korostuneet vahvat miehet. Riittää, kun katsoo nykyistä hallitusta. ”Kriiseissä menneisyyden myytit ovat turvaleluja, jotka kaivetaan apuun.” Täällä Pohjantähden alla on puolestaan Kantolan mielestä hyvä esimerkki klassikosta, joka ei kelpaa myytiksi. Se on kirja kansan jakautumisesta, traumasta. ”Pohjantähteä ei voi hyödyntää vallankäytössä kuten Tuntematonta.” TURUSSA JAAKKO YLI-JUONIKAS ON EDENNYT Pohjantähti-suunnitelmassaan ikiaikaiseen teemaan: rakkauteen. Linnan alkuperäisteoksessa rakkaus on käytännöllistä. Kun Jussi Koskelan Alma-vaimo alkaa odottaa vauvaa, Jussi toteaa: Jaaha... jaaha... No aika pitkälti talveen sinä voit silti käydä työssä. Yli-Juonikas pohtii, löytyisikö Parviaisen elokuvista Pohjan tähteen sopivaa rakkautta. ”Ainakin niissä parisuhdekuviot ovat melko raastavia”, hän aloittaa, mutta siirtyy jo saman tien maahanmuuttovastaisten liikkeiden pariin. ”Myös siellä on romansseja. Päällimmäisenä tulee mieleen Junes Lokan ja Tiina Wiikin suhde.” Oululaiset Lokka ja Wiik muodostavat yhdessä Aito suoma lainen yhteislista -nimisen ehdokaslistan, jolta Lokka nousi tänä vuonna Oulun kaupunginvaltuuustoon. Wiik puolestaan kirjoittaa Tuonen Joutsen -nimistä blogia, jossa hän kritisoi ”antifanttien” ja ”monikulturistien” toimia. Ainakin yksi Pohjantähti-uusinnan rakkaustarina on löytynyt. Yli-Juonikkaan oma suhde Suomi-klassikoihin on kimurantti. Linnan töitä hän pitää ”sinänsä arvossa”, mutta ei ole palannut niihin teini-iän jälkeen. Sen sijaan pysyvän vaikutuksen teki lukiovuosina Volter Kilven Alastalon salissa, 800-sivuinen tajunnanvirtamurikka sisäkertomuksineen. Se toi mieleen James Joycen Odysseuksen. (Joka sekin kierrättää Homeroksen Odysseiaa.) ”Olen yrittänyt itsekin rakentaa kieliapparaattia, joka toimisi useammalla kuin vain tarinankerronnan tasolla.” Yli-Juonikas epäilee, että toistetuimmat kansalliset klassikot ovat rajanneet suomalaisten käsitystä siitä, mitä kirja voi olla. Ajatellaan vaikka Seitsemää veljestä, josta hän tosin tunnustaa itse pitävänsä. ”Kiven kirja on saattanut kaventaa suomalaista käsitystä kirjallisesta huumorista ja komiikasta ja vaikuttaa siihen oletukseen, että kirjallisuuden tulee olla viisasta ja tarkastella asioita lempeästi.” Seurauksena huumori ei ainakaan ole kirjan taittamista Helsingin Sanomien ”kolumneiksi”, Punk in Finland -foorumin ilmauksiin viittaamista tai lukijan eksyttämistä loputtomiin alaviitteisiin ja kesken loppuviin lauseisiin. Yli-Juonikkaan ja muiden kokeellisten kirjoittajien teoksia saa turhaan hakea Suomalaisen Kirjakaupan mainospöydistä. ”Kirjallisuuskäsityksemme olisi laveampi, jos pakansekoittajia olisi ollut enemmän jo aiemmin. Tai no, Maiju Lassila oli kyllä häirikkö”, sanoo Yli-Juonikas ja viittaa eri kirjoittaja nimillä ja -tyyleillä 1900-luvun alussa leikitelleeseen Algot Untolaan. ”Mutta häneltäkin on nostettu esiin vain Tulitikkuja lainaamassa (1910), tällaisena kivana kirjana.” UNOHDETAAN NYT AINAKIN SEITSEMÄN veljestä ja Tuntematon sotilas. Kai löytyisi freesimpikin klassikko, josta tehdä juhlaelokuva ja pari mukia? Totta kai, sanoo kirjallisuudentutkija Tytti Rantanen Tampereen yliopistosta. Ensimmäinen ongelma kuitenkin on, että tunnemme koko ajan vähemmän kirjallisuushistoriaa. ”Uudessa äidinkielen opetussuunnitelmassa Suomen ja maailman kirjallisuushistoriat on niputettu samaan kurssiin. Opetuksesta tulee entistä hektisempää, ja helppo ratkaisu on poimia klassikkopoolista esille aina samat teokset.” Rantanen jakaa Jyrki Nummen käsityksen siitä, miksi Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas ovat päätyneet niin ahkeraan kierrätykseen. Ne ovat realismia edustavia, tapahtuma rikkaita teoksia, joissa on kokonaisia henkilöhahmoja. Siis valmiiksi elokuvallisia. ”Samalla sivuun jää kiinnostavia teoksia, joissa näkökulma on yksilössä ja hänen ajatuksissaan. Haluaisin nähdä valkokankaalla Marja-Liisa Vartion romaaneja, mutta niiden nerokkuus on yksilön kohtaamissa pienissä pettymyksissä. Ne ovat myös ironisia, mitä on hankalaa kääntää menestystarinaksi.” Vartion Kaikki naiset näkevät unia (1960) kertoo kotirouvasta, joka kokee elämänsä tyhjäksi ja rajoitetuksi. Toki siitäkin voisi tehdä suomalaisuutta kuvaavan elokuvan. Mutta saisiko se rahaa? Kuka sen näkisi? ”Louhimiehen elokuvan takana on mieletön markkinointikoneisto, jolloin siitä on tullut ilmiö ennen kuin sitä on kukaan nähnyt. Syntyy noidankehä, jossa tällaista elokuvaa myös jatkossa rahoitetaan. Silloin elokuvia tehdään ikään kuin caps lock pohjassa.” Klassikoiden käsittelyssä teatteri onnistuu Rantasen mielestä elokuvaa rikkaammin. Minna Canthia ja Maria Jotunia esitetään tiuhaan. ”Tampereen työväen teatterissä pyörii huippukiinnostava versio Jotunin Huojuvasta talosta, jossa suhteen väkivaltainen osapuoli onkin nainen. Elokuvan rahoittajat säikkyvät sitä, mikä älykkäässä teatterissa on uusi normi: että teatteri tiedostaa itsensä ja valtarakenteensa.” Missähän muissa klassikoissa olisi ajankohtaistamisen potentiaalia? Waltarin Suuri illusioni (1928) voisi taipua samanlaiseksi taidekoululaisten pohdinnaksi elämän tarkoituksesta kuin Johannes Ekholmin projektit Rakkaus niinku ja Kaspar Hauser. Canthin Papin perhe (1891) voisi hyvin kertoa kirkkoherrasta, joka kokee olevansa miehen ruumiiseen vangittu nainen. Juhani Ahon Rautatie (1884) kääntyisi tarinaksi Länsi metrosta... 30 T U N T E M AT O N K L A S S I K K O 2 8 3 3
Anu Kantola on skeptisempi. Hän näkisi mieluummin puhtaita nykytarinoita, vaikka Suomen kansainvälistymisestä. Olemme olleet ruotsalaisia, venäläisiä ja siirtolaisia, nykyään vaihto-opiskelijoita ja uussuomalaisia. ”En tiedä, onko jokin suomalainen erityispiirre tehdä kansallisia tarinoita yhä vain uudelleen.” Klassikoita versioimalla kuvaa suomalaisuudesta on hankala tuulettaa, hän perustelee. Venäläissotilaan voi muuttaa teatterin lavalla pesukoneeksi, mutta mitä sitten? Esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla kertoi ilmestyessään torppariperheistä ja sisällissodasta tarinan, jota ei ollut kerrottu aiemmin. Se ravisteli suomalaista identiteettiä ja päivitti sitä. Nyt suomalaisuuden tarina on jumissa, ja se näkyy Kantolan mukaan poliittisessa keskustelussa maaseudusta. Sotestakin tulee kärjistynyt kamppailu maaseudun ja kaupungin välillä. ”Kuitenkin kaupungeissa ovat työt, ja tänne olemme tulleet. Siihen voisi liittää jotain positiivistakin. Ettei koko ajan vain kaivattaisi sinne maalle takaisin.” Kantola ei ole ihmettelyineen yksin. Kirjailija Antti Tuuri kummasteli Helsingin Sanomissa, miksi Suomi100-kuvasto kertoo sodasta, vaikka Suomi on ollut sadasta vuodesta sodassa noin neljä. YLI-JUONIKKAAN POHJANTÄHTI-HAHMOTELMA on edennyt draaman kaaren keskeiseen palaan: ristiriitaan. Linnan Pohjantähdessä Pentinkulmaa jakaa konflikti, jossa vastakkain ovat ensin työväki ja omistajat, sittemmin punaiset ja valkoiset. Koskelankin pojat kiinnostuvat sosialismista. Mikä jakaisi ihmisiä Yli-Juonikkaan Pohjantähdessä? ”Maahanmuuttovastaisessa porukassa on jatkuva konflikti itsessään. Varmaan ainoa yhdistävä tekijä on, että he kaikki inhoavat muslimeja ja pelkäävät Suomen islamisaatiota. Lisäksi perinteinen suomalainen rasismi on ollut Venäjä-vihamielistä, mutta tämä uusi polvi on Putin-faneja.” Myös Juskan hahmo saadaan fiktion konfliktiin hyvin mukaan. ”Parviaisella itsellään on yhteyksiä poliittiseen vaihtoehtotodelli suuteen. Ainakin hän on innokkaasti kaveerannut Johan Bäckmanin kanssa.” Tutkijoiden tavoin myös Yli-Juonikas pitää toistetuimpien Suomi-klassikoiden yhteiskunnallista tarinaa ongelmallisena, ”äijäsuurmiesten rakentamana historiana”. Omiin töihinsä hän kaivelee yleensä varjohistorioita. Kyyhkysinetin (2015) Rauha Rautio on kurjuudesta toiseen konkkaava huutolaistyttö, joka sekaantuu noituuteen ja Tattarisuon ruumisrituaaleihin. Fiktiivisellä Rauhalla on ollut Juvalla todellinen nimikaima, 31
johon Yli-Juonikas törmäsi käytännöllisen teologian professorin Aarni Voipion 1920-luvulla julkaistussa väitöskirjassa. Väitös käsitteli unissaeli horrossaarnaamista. Kiinnostavimmat varjohistoriat löytyvät Yli-Juonikkaan mielestä kuitenkin omakustanteista. Hän nostaa esiin runoilija Matti Tiisalan. Esimerkiksi Niityt höyryävät kuin joki -romaani (2006) käsittelee Suomen salaisen poliisin terroria, jota kirjoittaja pään sisällään pakenee. Samoin Yli-Juonikas kehuu Helena Pääkköstä, jonka Huijarin heilassa (1998) päähenkilö kaahaa pörssikeinottelijana ja menettää rakastajansa puijaamana omaisuuttaan. Googletus kertoo Pääkkösen vierailleen vuonna 2011 myös Tauski ja Henna Peltosen häissä. ”Romaanin viehätys perustuu paljolti hahmon täydelliseen irtiolemiseen, hurjaan vauhtiin.” Omakustanteiden ansio on Yli-Juonikkaan mielestä juuri siinä, etteivät ne piittaa kaanonista. Ne eivät toista juhlatarinaa, vaan kertovat elämästä, joka on liian outoa, itsepäistä, tylsää tai hysteeristä kustannettavaksi. ”Sivujuonteita ja poikkeamia on ollut aina. Suomen historia ei ole yhtenäisiä, yksinuottisia kausia, jolloin nyherrettiin joissain heinätalkoissa.” JOSKUS KLASSIKOISSA TOSIN ON POTENTIAALIA uuden sanomiseen. Ainakin klassikoista itsestään. Syksynä ilmestynyt, Erkka Mykkäsen toimittama Jatkuu! -antologia sisältää fanifiktiota kymmenestä suomalaisesta klassikosta. Antologiassa julkaistussa, Saara Turusen versioimassa Hanna-novellissa Minna Canthin alun perin luoma nimihahmo tarkkailee novellin kirjailijaa, joka ei halua osallistua kaanonin pönkittämiseen: Seitsemän veljestä on klassikompi kuin Hanna, koska patriarkaa linen kulttuuri tarvitsee miehisiä monumentteja rakennusaineekseen. Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. Hän on niin lopen kyllästy nyt tähän tunkkaisuuteen, tähän vanhojen kalsareiden hajuun joka nurkassa. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Kirjailija päättää, ettei hän viittaa elämänsä aikana ”enää yhteenkään sikamiehen teokseen”. Niihinhän viitataan joka tapauksessa. Kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi pitää järjettömänä, että edes pyrkisimme välttelemään Suomiklassikkojen uudelleen kirjoittamista tai kuvaamista. ”Kulttuuri on jatkuvaa uusintamista. Jos uusintaversio tehdään huonosti, silloin se yksinkertaisesti on huono.” Sellainen oli Nummen mukaan Kansallisteatterin Nummi suutarit pari vuotta sitten, ”tällainen persuirvailu”. ”Juha Hurme taas on tehnyt Nälkäteatterissa erittäin hienoja, tuoreita versioita Aleksis Kiven pienistä näytelmistä, kuten Kihlauksesta. Ne ovat villejä ja uudistuvat koko ajan ja kuitenkin hyvin uskollisia Kivelle. Niitä on esitetty eri tiloissa: kirjaston kirjahyllyjen välissä, luonnossa kallioilla.” Nummi ei allekirjoita väitettä, että Seitsemää veljestä, Tunte matonta ja sotakuvastoa olisi toisteltu jo liikaa. ”Ei meillä ole hirveästi klassikoita, enkä ymmärrä, miksei tällaisia aineksia voisi nyt, Suomen satavuotisjuhlan yhteydessä, korostaa. Meillä on jo kuultu tarpeeksi puheenvuoroja siitä, että Suomessa on ollut sata vuotta yhtä helvettiä, naisten pahoinpitelyä ja epätasa-arvoa. Menisinkö jonkun ihmisen 60-vuotispäiville kertomaan, että sun elämä on ollut täynnä kaikenlaista paskaa?” Myös tutkija Tytti Rantanen näkee klassikoiden kierrätyksessä hyviä puolia. Jo se, että Tuntematon sotilas on tehty elokuvaksi kolmannen kerran, on synnyttänyt hänen mielestään kiinnostavia lieveilmiöitä. ”Kaanonin käsittely synnyttää vastateoksia, mikä on hyvä sysäys.” Rantanen nostaa esimerkeiksi Wille Hyvösen Tuntemat toman sekä Anssi Määtän ja Antti Tuomisen Tuntematon REDUXIN. Hyvösen elokuva kertoo muunsukupuolisesta ohjaajasta, joka yrittää saada elokuvakoneistossa läpi mieskuvaltaan uudenlaista Suomi100-elokuvaa. Tuntematon REDUX:issa Pihla Viitala ja Mimosa Willamo esittävät Lammiota ja Lehtoa, jotka eivät tarvitse heille soittelevaa ja sodassa apua tarjoavaa Rokkaa mihinkään. Vaarallisina Rantanen ei klassikkoja pidä, koska päähämme ei voi enää takoa yhtä totuutta kuin Seitsemälle veljekselle lukkarin koulussa. ”Kulttuurin kuluttajilla on aiempaa enemmän neuvottelutilaa päättää itse, kokevatko he teoksen vastaavan heidän kokemustaan suomalaisuudesta. Olen todella iloinen Koko Hubaran ja Sonya Lindforsin tuomista näkemyksistä siitä, millaista Suomessa on olla vaikka rodullistuttu esseisti tai tanssija. Ne eivät ole mikään ’se toinen tapa’ olla suomalainen, vaan yksi positio lisää.” TURUN TAPAAMISESTA ON NOIN PUOLITOISTA viikkoa. Välissä Yli-Juonikas on käynyt katsomassa Parviaisen elokuvatrilogian ja luonnostellut trilogian alkua kotona. Aihio uudeksi Pohjantähdeksi on syntynyt. Sähköpostissa Yli-Juonikas kertoo, että mukaan on ilmaantunut Juskan ja maahanmuuttovastaisen liikkeen lisäksi kolmas keskeinen toimija: Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio ”syömässä viineriä ja katsomassa Saara-prostituoidun piilokameravideota”. ”Hän voisi symboloida tärkeää kriisiajan ilmiötä eli järjestysvallan ja muiden valtioinstituutioiden nauttiman luottamuksen rapautumista. Suomalaiset luottavat poliisiin edelleen Aarnio-keissistä huolimatta, mutta luullakseni ollaan menossa huonompaan suuntaan”, Yli-Juonikas arvioi. Kirjailija korostaa, että hän pitää Parviaisen taiteellista työtä arvossa. Pohjantähtisuunnitelmaa tulee pitää parodisena tribuuttina ohjaajalle. Äijiähän siinäkin vaikuttaa riittävän, mutta kirjailijan tietäen selkääntaputtelut ovat luultavasti vähissä. Vaikka Pohjantähden päivitystehtävä oli Yli-Juonikkaan mukaan ”todella kiinnostava”, uskoo hän jättävänsä Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan väliin. ”Tuntuu, että siitä on saanut todella paljon irti jo kokonaistaideteoksena, maitopurkkien ja muun kautta. Niiden ansiosta se tuntuu räväkämmältä irtiotolta kuin Smedsin versio.” Mutta jos jokin klassikko pitäisi vielä kerran tehdä tai räjäyttää uusiksi, niin mikä se Yli-Juonikkaan mielestä olisi? ”Se on Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, jolle Tuntematon soti laskin oli vastakirja. Onhan se vähän loppuun kaluttu vitsi. Mutta ehkä kiinnostavaa tulisi, jos joku ottaisi sen todella vakavasti.” 32 T U N T E M AT O N K L A S S I K K O 2 8 3 3
Jaakko Yli-Juonikas: Täällä kuolemantähden alle murskaantuneena, osa 1 Ensimmäinen luku Alussa olivat sisäavaruus, fallossymboli – ja Juska Paarma. Sisäavaruus oli lohduton, ikuisesti keskipisteeseensä luhistuva Inferno, jonka epätoivon myrkyttämästä ytimestä kumpusi vain jokin tärvelty psykodraama, vähäjärkinen ja transgressiivinen kuolemantanssi. Juska rämpi sisäavaruudessa, analysoiden, muodontaen, vaikeroiden ja raivoten. Sillä välin Jari Aarnio tarttui virka-aseeseen, tarkasti huolellisesti ettei näkijöitä ollut, ja tunki sitten sen puutarhan salaojaputkeen. Sellaisia maasto kätköjä hän teki useaan kohtaan, mutta aikansa niitä tarkasteltuaan hän levitti istutuksille kuorikekatetta ja vilkaisi aina välillä ympärilleen niin kuin jotakin peläten. Mahtoiko Janitskin olla kannattajakorttien keräyspuuhissa? Vanhat skeneäijät olivat kyllä puhuneet, että sisäavaruudessa olisi joskus havaittu Polpon agentteja. Juska Paarma lähti hiljakseen koettelemaan sisäavaruutensa rajoja. Eräästä kohdasta alkoi vaihtoehtomedian uutisvirta kuljettaa sakeaa psykodraamaa etäämmällä nuokkuvaa Suomi Ensin -telttaa kohti. Paikoitellen uutisvirran penkereet olivat iljanteisia, ja nähtävästi niille joskus ahdistuksen aikoina pärskähteli laava muodostaen noista kohdista jonkinlaisia tulijärven tapaisia. Jonkin matkaa virran vartta kuljettuaan Juska pysähtyi. Puutarhan salaojaputki läpäisi siinä aivojen otsalohkon ja sen uoma muuttui kuruksi, jonka pohjalla olevien kivilouhujen välissä ASYL kuvasi livestriimiä. Juska tiesi vanhastaan tämän paikan, niin kuin sen tiesivät muutamat muutkin miesnerot. Nimen oli varmaan antanut joku leikkisä trolli, sillä paikkaa sanottiin Donbassiksi. Mikä Donbass se nyt oli. Perikadon aattona siinä saattoi olla vähän enemmän eloa ja kohinaa, mutta muulloin valeuutisia erittyi sinne vain niukasti, nystermien, synapsien ja dendriittien väleistä tietä etsiessään. 33
AVOIN YLIOPISTO OPPIMINEN TEKEE HYVÄÄ. Helsingin yliopisto on yksi maailman parhaista. Avoimessa yliopistossa pääset opiskelemaan sen koulutusohjelmien opintoja mm. ympäristötieteistä politiikkaan ja viestintään, taiteiden tutkimuksesta kasvatustieteisiin, psykologiasta fysikaalisiin tieteisiin. Tule Avoimeen tutustumaan yliopisto-opintoihin ja etsimään omaa alaasi vaikka välivuoden aikana. Kerro myös kaverille! Tutustu opintotarjontaan: HELSINKI.FI/AVOIN HELSINGIN YLIOPISTO AVOIN YLIOPISTO Tule opiskelemaan Metropoliaan Tutustu Suomen laajimpaan koulutustarjontaan ja löydä oma opintopolkusi yli 65 tutkinto-ohjelmasta. Tekniikan, sosiaalija terveysalan, liiketalouden ja kulttuurin aloilla tarjotaan erilaisia opintoja nuorille ja aikuisille, suomeksi ja englanniksi. Osaamista ja oivallusta tulevaisuuden tekemiseen! metropolia.fi/haku Yhteishaku 2018 Englanninkieliset AMKja ylemmät AMK-tutkinnot 9.–24.1.2018 Suomenkieliset AMKja ylemmät AMK-tutkinnot 14.–28.3.2018 53387_Metropolia_Ylioppilaslehti_105x137.indd 1 10.11.2017 11.22 VAASA 2500 TEKNIIKAN OPISKELIJAA YHTEISELLÄ KAMPUKSELLAMME KOKOPÄIVÄTÖISSÄ VUOSI VALMISTUMISEN JÄLKEEN 12 kk 84% diplomiinsinööreistä 81% insinööreistä KESKIPALKAT ALALLA ¤ diplomi-insinöörin 5246 e insinöörin 4200 e Joka vastaantulija on korkeakouluopiskelija DIPLOMI-INSINÖÖRI DI Sähkötekniikka Energiatekniikka Automaatio ja tietotekniikka Industrial Digitalisation Industrial Systems Analytics (tuotantotalouden DI) UVA.FI/TEKNIIKKA INSINÖÖRI AMK Sähkötekniikka Energiatekniikka Ympäristöteknologia Konetekniikka Tietotekniikka Information Technology VAMK.FI/HAKU DIPLOMI-INSINÖÖRIKSI TAI INSINÖÖRIKSI ? Tsekkaa #SnööritYoutube-sarja #Snöörit Vaasa Varusmieslehti_VAMK-VY_210-137.pdf 3 08/11/2017 16.02
VAASA 2500 TEKNIIKAN OPISKELIJAA YHTEISELLÄ KAMPUKSELLAMME KOKOPÄIVÄTÖISSÄ VUOSI VALMISTUMISEN JÄLKEEN 12 kk 84% diplomiinsinööreistä 81% insinööreistä KESKIPALKAT ALALLA ¤ diplomi-insinöörin 5246 e insinöörin 4200 e Joka vastaantulija on korkeakouluopiskelija DIPLOMI-INSINÖÖRI DI Sähkötekniikka Energiatekniikka Automaatio ja tietotekniikka Industrial Digitalisation Industrial Systems Analytics (tuotantotalouden DI) UVA.FI/TEKNIIKKA INSINÖÖRI AMK Sähkötekniikka Energiatekniikka Ympäristöteknologia Konetekniikka Tietotekniikka Information Technology VAMK.FI/HAKU DIPLOMI-INSINÖÖRIKSI TAI INSINÖÖRIKSI ? Tsekkaa #SnööritYoutube-sarja #Snöörit Vaasa Varusmieslehti_VAMK-VY_210-137.pdf 3 08/11/2017 16.02 Swipe your hunger away. UniCafe-apissa nyt myös maksuominaisuus Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Swipe your hunger away. Sovelluksella ostettuna LOUNASKAHVI € Tarjous voimassa 15.12. asti.
Olette molemmat tehneet taidetta hyvin omaelämäkerrallisista aiheista. Miksi? Astrid Swan: Kun sairastuin rintasyöpään, se oli niin kaiken mullistava kokemus, että taiteen tekeminen oli mahdollisuus työstää asiaa. Lähtökohdat olivat siis itsekkäät, mutta toivoin, että taiteen kautta tämä koskettaisi ihmisiä laajemmin. Viimeisin levyni on nähty ehdottomasti omaelämäkerrallisuuden läpi, mutta työni ovat aina olleet sitä. Pidän lähtökohtaisesti mahdottomana, että joku taiteilija tekisi taidetta, joka ei liity tekijään. Erityisen sukupuolittuneesti se otetaan kuitenkin naisten kohdalla esiin. Saara Turunen: Haluan käsitellä yhteiskuntaa, mutta käsittelen sitä mieluiten sellaisen materiaalin kautta, jonka tunnen. Jos joku kirjailija on kirjoittanut 1700-luvun hoviin sijoittuvan kirjan ja sitten sanoo haastattelussa, että ”halusin käsitellä masennustani”, olen huomannut ajattelevani, että olisin paljon mieluummin lukenut sen masennuskirjan. Haluaisin, että kirjani olisivat kiinnostavampia kuin haastatteluni. Pyrin siihen, että puhun jo taideteoksessa kaikesta, mikä minua kiinnostaa. Taideteoksen omaelämäkerrallisen taustatarinan korostumista on kuvailtu jonkinlaisen egoismin aikakauden piirteeksi. Mitä mieltä olette tästä? Turunen: Koko ajan jaksetaan hokea egoismin aikakautta, mutta omaelämäkerrallista tekemistä on ollut niin kauan kuin taidettakin. Mielestäni on ihan vitun helppo vastaus kaikkeen, että ”äh, nykyisin me ollaan niin itsekkäitä, Facebook:kin on keksitty”. Swan: On tahallista väärinymmärrystä ja vähättelyä sanoa, että on itsekkyyttä tehdä taidetta kokemuksellisesta lähtökohdasta. Se liittyy murentuviin rakenteisiin. On paljon tekijöitä, jotka murtavat sitä, mitä taiteilija lähtökohtaisesti on ollut: heiltä oletetaankin, että he ovat naisia tai muunsukupuolisia tai mustia tai ruskeita tai saamelaisia tai mitä tahansa. Sitten yhtäkkiä heitetään, että on kaupallista ja itsekästä haluta saada huomiota työllensä. Turunen: Ja millä tavalla on epäitsekkäämpää puhua siitä isäsuhteesta vaikka sotaelokuvan kautta? Swan: Niin, missä tämä taide on, joka on niin epäitsekästä? Ja kuinka pitkälti se omaelämäkerrallisuuden leima vaikka meidän töissä tulee mediasta, koska siitä vinkkelistä median on helppo käsitellä tällaista taidetta. Turunen: Sitten on tämä käsite terapiataide. Taideteosta, josta näkyy taiteilija selvästi läpi ja jossa ei ole välttämättä kauhean viimeistelty muoto, pilkataan sanomalla, että ”tämä on terapiataidetta”, ja se on aina synonyymi epäonnistuneelle paskalle. Mitä huonoa siinä on, että joku on samalla terapoinut itseänsä? Muusikko Astrid Swan julkaisi viime keväänä kuudennen albuminsa From the Bed and Beyond, joka käsittelee vakavan sairastumisen herättämiä tunteita. Musiikinteon ohella hän on tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistolla ja tekee väitöskirjaa äitiblogeista. Hän on myös One Quart Magazine -verkkomedian toimittaja ja perustajajäsen. Saara Turusen ensimmäinen romaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Toinen, esikoisromaanin julkaisua käsittelevä romaani Sivuhenkilö ilmestyy maaliskuussa 2018. Hänen ohjaamansa esitys Kim, Lekki & Namwaan pyörii Teatteri Jurkassa ja kertoo Thaimaasta Suomeen muuttaneiden naisten tarinoita. M U U S I K KO A ST R I D SWA N JA O H JA A JAK I R JA I L I JA SA A R A T U R U N E N P U H U VAT O M A E L Ä M Ä K E R R A L L I S U U D E N A S E M A STA TA I T E E S SA . K U LT T U U R I K E S K U S T E L U
Swan: Näen tämän epärelevanttina kommentointina, sokeutena taiteenalojen historialle ja niissä vallitseville kaanoneille, joissa on hiljennetty ihmisiä. Kun nämä ihmiset sitten puhuvat, lätkäistään, että tämä on nyt sitä omaelämäkerrallista tuubaa. Kukaan ei ole kyllä kirjoitellut mitään ilkeää minun levystäni, vaikka olen sanonut, että osa työskentelymetodia oli se, ettei minulla ollut muuta sanottavaa kuin että mitä helvettiä minulle on tapahtunut. Se voi kertoa myös siitä, että musiikkikritiikin taso Suomessa on niin surkea. Kukaan ei kirjota mitään pitkiä analyyseja. Turunen: Sellainen ei kyllä mitään kauhean syvää analyysikykyä vaadi. Mutta hyvä, että olet säästynyt siltä. Millaisia seurauksia omaelämäkerrallisuuden leimalla on ollut teille? Swan: Kukaan ei halua nyt puhua taiteestani, vaikka olen tuottanut ja äänittänyt oman levyni. Halutaan puhua vain syövästä. Tavallaan olen fine sen kanssa, koska se on aihe, josta ei yleensä puhuta. Turunen: Ärsyttää, jos ne yhteiskunnalliset asiat, joista haluan puhua, jäävät sen keskustelun taakse, että tämä on varmaan tämä henkilö ja tuo on varmaan tuolta kotoisin. Se on tosi pinnallista taidekeskustelua. Aina sitä toivoisi, että teosten teemat ja aiheet olisivat kuitenkin keskustelun ytimessä. Swan: Koko Hubaran Ruskeat Tytöt -kirjan julkaisun jälkeen alkoi heti keskustelu, että ovatkohan nämä jutut muka oikeasti tapahtuneet. Se on tosi turhaa tasoa median ja kommenttipalstojen keskustelussa. Turunen: Ylipäätään se, mikä osa tästä oli totta ja mikä ei – mennäänkö seuraavaan kysymykseen? Swan: Siinä katoaa kokonaan se, mistä haluttiin puhua: rakenteet, joita on ilmaistu niillä pienillä yksityiskohtaisilla tarinoilla. Turunen: Mutta on myös perusinhimillistä, että ihmiset yrittävät yhdistää asioita johonkin ja miettivät, että tämä ihminen on varmaan tällainen. Sitä ei voi kieltää, mutta sen lisäksi toivon, että aina mentäisiin muuhunkin. Swan: Omaelämäkerrallisuus on mahdollisuus tuoda tarinan ja kokemuksen kautta empaattista ymmärrystä jostain tärkeästä aiheesta. Aina ei vain päästä siihen potentiaaliin. Mietittekö itse taiteen yleisönä teoksen taustatarinaa? Swan: Kyllä, jos se tuodaan kiinnostavalla tavalla esiin, kuten Francesca Woodmanin tapauksessa. Toisaalta voin mennä aivan hyvin katsomaan tai kuuntelemaan jotain taidetta niin, etten tiedä mitään taustasta. Sekin voi olla tosi vapauttavaa. Turunen: Kyllä minäkin toisinaan mietin, ja juuri sen takia minun on annettava myös muille lupa siihen. Kun sain tietää, että olen tulossa tähän haastatteluun, kuuntelin biisejäsi, ja tietäen tarinasi esimerkiksi Song of Fear kosketti tosi paljon. Totta kai se lisää syvyyttä. Swan: Olen kohdannut myös ihmisiä, joille olen esittänyt sen kappaleen niin, etteivät he ole tienneet tarinaani, ja he ovat itkeneet. Olen ollut, että jes – tämä todistaa, että kappale on hyvä. Turunen: Joo, se on helppo uskoa, mehän kaikki ollaan kuitenkin koko ajan peloissamme kaikesta. Tulee vielä mieleen Sarah Kane, joka kirjoitti 4.48 Psykoosin parikymppisenä ja sen jälkeen tappoi itsensä. Osa siitä traagisesta kohtalosta on jättänyt hänet teatterihistoriaan, on syntynyt kultti vähän samoin kuin Sylvia Plathista. Samalla ärsyttää, että miksi hänelle annettiin kaikki se huomio vasta, kun hän oli tappanut itsensä, kun hän olisi ansainnut kaiken sen jo muutenkin. Mutta se on sitten jo toinen keskustelu, että pitääkö tappaa itsensä. Teksti: Roosa Oksanen – Kuva: Ilkka Saastamoinen Tällä palstalla kaksi taiteilijaa tapaa ja keskustelee mistä tahansa. 37
E S S E E Kun faabelit heräsivät eloon Teksti: Anni Pasanen ku va : M er i Bj ör n VUONNA 1457 RANSKALAISTA SAVIGNYN KYLÄÄ kuohutti verinen murha. Pikkupojan kasvoja ja käsivarsia oli raadeltu, syötykin. Kutsuttiin koolle oikeuden istunto. Tuomarit, syyttäjät, todistajat, puolustusasianajaja. Ja tietysti syytetty: emakko porsaineen. Sikaemo todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Sille puettiin takki ja housut, sitten se hirtettiin. Pyövelille kustannettiin uudet hansikkaat – ikään kuin metaforana siitä, että hän jättäisi surmapaikan puhtain käsin. TAPAUS EI OLLUT KESKIAJALLA ainutlaatuinen. Sikojen lisäksi oikeuteen joutui eri puolilla Eurooppaa muun muassa kirkonmenoja häirinneitä pikkulintuja ja viljasadon turmelleita kovakuoriaisia. Eläinoikeudenkäynneille on monia selityksiä, kuten taikauskoon ja rituaaleihin ripustautuva kulttuuri. Ennen kaikkea suhde eläimiin oli tuolloin hyvin toisenlainen kuin nyt. Keskiaikainen kertomusperinne oli pullollaan faabeleita eli opettavaisia tarinoita, joissa ihmisten maailma sai ymmärrettävän muodon eläinten avulla. Satujen ihmismäisesti juonittelevat ketut ja sudet tukivat ajattelutapaa, jossa eläimetkin nähtiin harkitsemiskykyisinä yksilöinä. Vaikka eläinkuva on sittemmin muuttunut, on ikiaikainen inhimillistäminen säilynyt. On merimiespaidassa toilaileva Aku Ankka ja Orwellin Eläinten vallankumous -kirjan kapinal liskarjut. On Youtube-videot, joilla hylkeet virnistelevät ja kissat iskevät silmää niin söpöinä vekkuleina, että olemme pökertyä. Mutta nyt opettavaisimmat eläintarinat tulevat tieteestä, joka ei itse keksi faabeleita vaan herättää ne eloon. Tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että eläinten inhimillisiltä näyttävät kyvyt ja tunteet eivät ole pelkkää pastellinväristä iltasatua. Esimerkiksi ihmisapinat käyttävät työkaluja kuin kivikauden ihmiset, oppivat viestimään hoitajien kanssa viittomakielellä, päihittävät ihmiset eräissä muistitesteissä ja niin edelleen. Tutkimustulokset herättävät kiusallisia kysymyksiä. Jos pikkulapsia ei saa myydä tai käyttää terveyttä uhkaaviin lääketieteellisiin kokeisiin, miksi älyllisiltä kyvyiltään hyvin samankaltaisia simpansseja saa? ELÄIMET OVATKIN VIIME VUOSINA PALANNEET oikeudenkäynteihin eri puolilla maailmaa, tosin tällä kertaa syytettyjen sijaan asianomistajina. Tuoreessa muistissa on esimerkiksi Naruto-apinan maailmankuuluksi noussut selfie, jonka tekijänoikeuksia yhdysvaltalainen eläinoikeusjärjestö Peta vaati apinalle. Naruto jäi ilman tekijänoikeuksia, mutta viime syyskuussa luontokuvaaja David Slater lupautui antamaan osan selfien tuotoista eläinten suojeluun. Oikeustapauksia on tältä vuosituhannelta muitakin. Asianomistajia ovat olleet esimerkiksi kolkoissa häkeissä ja tutkimuslaitoksissa elävät simpanssit, jotka oli yhdysvaltalaisen Nonhuman Rights Project -järjestön mukaan vangittu laittomasti. Ja Seaworld-teemapuistoissa Yhdysvalloissa pidetyt viisi miekkavalasta, joita Peta vaati vapautettavaksi orjuuden kieltävän lain nojalla. Kamppailujen tuloksena on läjä eläinten tappioita, mutta myös muutamia voittoja. Esimerkiksi Argentiinassa tuomioistuin katsoi tällä vuosikymmenellä Sandra-orankin ja Ceciliasimpanssin henkilöiksi, jotka eläintarhan oli vapautettava laittomasta vankeudesta. 38
T P 3 : L U O N T O TA I T E E S S A LYYRISIN ANNI KYTÖMÄKI: KIVITASKU (GUMMERUS, 2017) Herkulliset järvimaisemakuvaukset, aikatasolta toiselle loikkiva sukutarina, järjetön rakkaus ja kiviin liittyvä symboliikka yhdistyvät koukuttavaksi romaaniksi. Anni Pasanen ENITEN FARKKUJA KIASMA: KORAKRIT ARUNANONDCHAI With history in a room filled with people with funny names (18.3.2018 asti) Kuva: Kansallisgalleria | Petri Virtanen Räppiestetiikka, denim, animismi ja jättiläisrotat kohtaavat bangkokilaissyntyisen taiteilijan videoissa ja installaatioissa, jotka kytkeytyvät muun muassa ilmastonmuutokseen. Veera Jussila RAVISTELEVIN HYVÄN SÄÄN AIKANA – MITÄ SUOMI TEKEE, KUN ILMASTO MUUTTAA KAIKEN (INTO KUSTANNUS, 2017) Hanna Nikkasen ja työryhmän Kanavapalkittu teos on myös TietoFinlandia-ehdokas. Se penkoo journalismin keinoin suomalaista ilmastoja energiapolitiikkaa. Robert Sundman VAIKKA ELÄIMIÄ VOISI PUOLUSTAA lukemattomilla argumenteilla, tähänastisissa oikeustapauksissa on korostunut ennen kaikkea yksi: ihmisenkaltaisuus. Siinä on vaaransa. Vaikka inhimillistämisellä on hyvä tarkoitus, arvostelijat näkevät siinä samaa omahyväistä nurkkakuntaisuutta kuin turisteilla, jotka lentävät toiselle puolelle maailmaa ja odottavat, että ruokalistat ovat kohdemaassa omalla kielellä ja hinnat tutussa valuutassa. Minä, ihminen, olen maailman napa! Eläinten oikeuksia ei kuitenkaan pidä sotkea ihmisoikeuksiin, piti niitä miten tärkeinä hyvänsä. Älykkyystestien ja viittomakielen sanavaraston sijaan pitäisi voida keskittyä siihen, tunteeko eläin kärsimystä. Eläinten kyvyt ovat sopeutuneet lokeroon, jossa laji elää. Siksi simpanssi ei tarvitse äänioikeutta tai uskonnonvapautta. Se tarvitsee mahdollisuuden elää lajilleen luontaisella tavalla. MERKIT VIITTAAVAT SIIHEN, että lähivuosina keskustelu eläinten laillisista perusoikeuksista voimistuu Suomessakin. Julkisoikeuden tutkija Birgitta Wahlberg vastaa puhelimeen Tukholmassa, jossa hän työskentelee kansainvälisten asioiden vastaavana Ruotsin suurimmassa eläinoikeusjärjestössä Djurens Rättissä. Suomalainen Wahlberg on kehittänyt eläinoikeuden alaa maailmalla. Samalla hän on tutustunut Nonhuman Rights Project -järjestön perustajaan Steven Wiseen, joka tunnetaan Yhdysvalloissa simpanssien oikeustaisteluista. Nyt Wisen järjestön alaisuudessa toimii myös Suomessa oikeusoppineiden ryhmä, jota Wahlberg johtaa. Tosin ryhmän työ on harmaampaa kuin eläinoikeuspiirien supertähden Wisen: ei näyttäviä oikeudenkäyntejä, vaan ehdotuksia uusiksi lakipykäliksi, jotka antaisivat eläimille lailliset perusoikeudet. Wahlberg luettelee teesejään viileästi perustellen. Hänen mielestään eläinsuojelulaki ei riitä takaamaan eläinten oikeuksia, koska se ei kyseenalaista eläinten asemaa hyödynnettävänä omaisuutena vaan tyytyy säätelemään sitä. Siksi eläinten oikeudet pitäisi kirjata perustuslakiin, ihmisoikeuksien veroisiksi. Wahlbergin visiossa banaanikärpänenkin oletettaisiin tuntemiskykyiseksi, ellei tiede todista toisin. Se on radikaali ajatus nyky-Suomessa, jossa meneillään olevassa eläinsuojelulain uudistuksessa on väännetty siitä, pitääkö tuotantoeläimen saada vettä jatkuvasti vai riittävästi. Ei siitä, pitääkö tuotantoeläimiä ylipäätään olla. Mutta Wahlberg on optimistinen. Kuten eläinoikeusihmiset usein, hänkin puhuu historian oikeustaisteluista, jotka lopettivat orjakaupan tai mahdollistivat naisten äänioikeuden. Aikansa radikaaleja harppauksia nekin. ”Jokainen, erityisesti päättäjä, voi miettiä, millä puolella haluaa olla, kun tätä taistelua kuvataan tulevissa historiankirjoissa”, Wahlberg sanoo. Se on väkevä vertaus. Kuin käänteinen faabeli: ihmisistä kertova tarina, jolla tehdään eläinten osaa ymmärrettäväksi. Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri. 39
Tuuli lentää tyveen, läpäisee lävistyksen, liimautuu laukkaan, kuulee Teksti: Maria Matinmikko PARVEKE AVAUTUU SISÄPIHALLE. Tietyssä pisteessä seisoessaan näkee kaistaleen merta kuin limakalvoa. Kattojen viivasuora syöksy synnyttää ristisanatehtäviä, luisuneita muistiinpanoja, mikadon ja biljardikeppejä. Onko tuo kukkula, vuori, mäki, harjanne vai jyrkänne? Se piirtyy taivasta vasten, merta ja läpitiedostamatonta vasten. Miten se siihen kullakin sijoittuu, miten aamun ja illan hämärän vaipat ja mustien lintujen ääntämys, konsonantin mukaelmaako vai toisinpäin? Miten haaleiden laihojen koirien varjot ja luusto sekoittuvat rannan hiekkaan, kuumuus päänsärkyyn ja jano haluun suudella? En pysty määrittelemään ilman tuoksua, se on yön tunneista raskas kuin juopunut kaskas, kas kas. Aurinko tähtää kasvoihin ja ottaa ne pyöreäreunaisiin pihteihinsä. Kasvojen alla väijyvä vesi kimmeltää ja laajenee, heijastaa valon takaisin. Ruumiista sekä kuoriutuu taakka että muodostuu se. Mutta neljäntenä vuodenaikana aurinko ei nouse. Eräänlaista purjotuhkaa. Kaulan imusolmuke on turvonnut, nielussa tuntuu lentokenttäbussin ilmastoinnin pyörittämää painetta, mikrobin tunti. Majapaikan omistaja koputtaa ovelle, pyytää viikon maksun etukäteen. Hän puhuu katkonaisesti huomenna alkavasta neljän päivän kansallisesta lomasta. Hän matkustaa Lastensairaalan avajaisiin, lahjoittajien nimet kirjoitetaan seinään, hän ei ole siis paikalla neljään päivään. Tiedäthän, hyvä tarkoitus, hän sanoo, täytyy lähteä aamulla aikaisin, lahjoittajien nimet kirjoitetaan seinään kuparilaatoille, maksu viikolta 900, lähtöpäivältä ei veloiteta, ethän ole silloin enää yötä. Maksu tulee siis tietenkin per yö, annan sinulle tarjouksen, hän sanoo, 850 yhteensä, fiksu, sait huijattua alennuksen, haha. Ei käy että maksat nyt vain puolet, mielellään koko summa, tiedäthän tuollainen pikku raha häviää jo ennen kuin lähden ku vi tu s: U lla D on ne r F I K T I O 40
Kosminen työtön jäi tähtien paperisodan vuoksi sairaslomalle. Tällä kertaa sarjakuvassa seikkailee Auttaja hai. matkaan, sairaala on vuoren tuolla puolen, sinne kokoonnutaan ja siellä mumistaan, eroosio on näissä olosuhteissa huomattava, et ehkä tiedä sitä. Ahaa, kuinka laskit... mitkä päivät, niin no 800, koko summa tänään, tiedätkö on ollut huonoja kokemuksia... Älä sitten häiriinny siitä ettei täällä kukaan pidä juhlapuheita. Juhlapuheaikakausi loppui viisi vuotta sitten. Jos olet tarkkaavainen, huomaat, että keramiikkaa alettiin tuolloin koristella ja muotoilla eri tavalla. Asiat ovat kaikkialla hyvin monimutkaisia, luultavasti et saa niistä juuri mitään selvää. Tutki toki rakenteita, mutta jos et tutustu itseesi, kuolet. Evästaukoja: mössöjä ja maksullista vettä. Hienoja aaltoja värjöttelijöille. Hirvikamelieläimet kulkevat epäsäännöllisessä jonossa ilman kantamuksia vapaudesta vapauteen. Olemme kaltevalla pinnalla. He, jotka mietiskelevät, istuvat rantaviivalla ja harjoittavat sekä pakaroitaan että tietoisuuttaan. Sulje potti kolistelematta. Aro, tasanko ja aavikko viittaavat laakeaan horisonttiin ja villihevosiin mutta myös kuivuuteen. Vuoret tarkoittavat korkean paikan näkymiä mutta esteitä, merenranta näyttää sataman ja aavistuksen toisista mantereista mutta myös rantaan ajautuneet roskakertymät ja kuolleet kalat. Kohtaloksi puristettu käsite menettää merkityksensä. Ajatukset ja tunteet viilettävät minisähkeinä halki tajunnan valkokankaan. Kännykkä tärisee. Mikä sillä on hätänä? Ilmassa leijuu lankoja, koodeja, pystysuoria rakenteita, vaakasuoria apukeppejä, jokunen sateenkaari ja korvatulpat, kuunvaloa. Kirjoittaja on julkaissut teokset Valkoinen, Musta ja Värit, jotka muodostavat kaunokirjallisen asetelman. Nyt julkaistu teksti on ote tulevasta runoromaani Kolkasta. 41
BRITTIMONARKIASTA KIINNOSTUNEET odottavat malttamattomina The Crownin 8. joulukuuta alkavaa toista tuotantokautta. Upeasti puvustetussa Netflix-sarjassa seurataan Elisabeth II:n haasteita nuorena kuningattarena 1940-luvun lopulta alkaen. Kohtaukset ovat psykologisesti tarkkanäköisiä, ja etenkin pääosaa esittävän Claire Foyn näyttelijäntyö on huikeaa. Sarjan kuvaus Ison-Britannian ja entisten siirtomaiden suhteesta on kuitenkin ongelmallinen. Kenian Nairobiin sijoittuvassa jaksossa nähdään tyylikkäitä safariasuja, lepohetkiä riippukeinussa, lapsia leikeissään ja eksoottisia eläimiä Afrikan kuumassa yössä. Kun radiosta kantautuu tieto kuningas Yrjö VI:n kuolemasta vuonna 1952, paikallisetkin itkevät. T H E C R O W N J Ä T T Ä Ä K O K O N A A N kertomatta, että samana vuonna Keniassa alkoi mau-mau-kapinana tunnettu sissisota, jossa kikuju-heimon maatyöläiset pyrkivät vapautumaan siirtomaahallinnon alaisuudesta. Kapinalliset olivat raakoja, mutta niin olivat brititkin: historioitsija Caroline Elkins arvioi teoksessaan Britain’s Gulag: The Brutal End of Empire in Kenya (2005), että jopa 100 000 kenialaista kuoli brittien keskitysleireillä. Aihe tuli kunnolla julkisuuteen vasta vuonna 2011, kun ryhmä jo iäkkäitä väkivallan uhreja vaati korvauksia brittihallinnolta. Sittemmin kidutuksista ja raiskauksista on vaatinut hyvitystä yli 40 000 kenialaista. On myös käynyt ilmi, että Iso-Britannia pimitti vuosikymmeniä asiakirjoja, jotka paljastavat Lontoon ministerien olleen tietoisia hirmuteoista. The Guardianin mukaan kaikkein raskauttavimpia dokumentteja, ”jotka olisivat voineet olla kiusallisia Hänen Majesteettinsa hallinnolle”, tuhottiin tuhansittain. Briteillä on vaikeuksia suhtautua menneisyyteensä rehellisesti. Kouluissa imperiumin historiaa ei juuri opeteta, ja The Independentin viime vuonna uutisoimassa kyselyssä ilmeni, että monet ovat kolonialismista suorastaan ylpeitä. The Crown olisi silti voinut näyttää edes väläyksen imperialismin brutaaliudesta pelkän siirtomaanostalgian sijaan. S A R J A E I O L E A I N O A E S I M E R K K I tv-maailman kolonialismista. Joskus tällainen ideologia voi kätkeytyä myös henkilöhahmojen välisiin suhteisiin. The Blacklist -agenttisarjassa mestarikriminaali Raymond Reddington eli Red toimii FBI:n tiedonantajana kasvattaen samalla rikosimperiumiaan. Apunaan hänellä on Dembe, joka tekee kaiken, mitä Red keksii pyytää: hän murhaa ja panee henkensä alttiiksi Redin puolesta. Uskollisuutta perustellaan katsojalle miesten välisellä veljeydellä. Myöhemmin kuitenkin ilmenee, että kyseessä on muunnelma Daniel Defoen Robinson Crusoesta (1719), jossa englantilaismies pelastaa ”villi-ihmisen” kannibaalien kynsistä. Red on vapauttanut 14-vuotiaan, puolikuolleen Demben nairobilaisen bordellin kellarista, hoitanut pojan terveeksi ja huolehtinut tämän koulutuksesta. Nyt älykäs kasvatti on useita kieliä osaava englantilaisen kirjallisuuden kandidaatti, mistä Red on hyvin ylpeä. Eräs Redin tuttavista ivailee asetelmalle viittaamalla Tarzan-kirjoihin: ”– – a big black fellow waiting on you hand and foot, very Edgar Rice Burroughs.” Sarjan tekijät siis esittävät miesten välisen valtasuhteen tietoisina sen rasistisesta holhoavuudesta. Sama holhoava asenne näkyy myös esimerkiksi The Best Exotic Marigold Hotelin (2011) kaltaisissa hyvän mielen elokuvissa: intialaisnuorukaisen haaveet menestyvästä hotellibisneksestä Jaipurissa toteutuvat vasta, kun neuvokkaat brittinaiset opettavat hänelle, kuinka yritystä pyöritetään. N Y K Y I S E N R A S I S M I N J U U R E T OVAT kolonialismissa ja orjakaupassa. Menneisyyden teoista ei pidä tuntea syyllisyyttä, mutta viihteen tekijöiden tulisi tuntea vastuunsa historian ja henkilöhahmojen representaatiossa, sillä tvsarjojen ideologia vaikuttaa meihin enemmän kuin kuvittelemmekaan. Niiden jokapäiväinen kuvasto paitsi heijastaa, myös luo käsityksiä siitä, mikä on oikein ja mitä pidämme luonnollisena. Parhaimmillaan tämä on hienoa. Uskon, että esimerkiksi Salattujen elämien lukuisat homohahmot ovat edistäneet suomalaisten suvaitsevuutta seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Sen sijaan ei tulisi tehdä tv-sarjoja, joissa vaietaan historiallisista faktoista eurooppalaisten kasvojen suojelemiseksi – tai joissa afrikkalaisen rooli on yhä palvella valkoista isäntää ja kulkea tämän perässä uskollisena kuin varjo. Silvia Hosseini on Netflixissä asuva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jonka esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys, ilmestyy helmikuussa 2018. K O L U M N I NETFLIX-KOLONIALISMI ON SALAILUA JA SIIRTOMAANOSTALGIAA Teksti: Silvia Hosseini K uv a : M er i Bj ör n 42
Tämän kuun alussa ”pikaviestipalvelu” Twitter salli 280 merkin twiitit – siis tuplasti pidemmät kuin aiemmin. Siis PIKAviestipalvelu! Mitä seuraavaksi – Paavo Väyrynen hakemassa neljättä kertaa presidenttiehdokkaaksi? Me Ylioppilaslehdessä emme ole niinkään huolissamme nuorten taidosta kirjoittaa liian vähän, vaan aikuisten taipumuksesta kirjoittaa liian paljon. Jo 140 merkkiä voi olla ongelmallinen mitta, jos kirjoittajalla on taipumusta – no, ongelmallisuuteen. Jotta kaikkien meidän elämä olisi somessa sutjakampaa, koemme tarpeelliseksi jakaa joitakin henkilökohtaisesti määriteltyjä merkkirajoja twiiteille. Kansanedustaja ja ”Lapin puolustaja” Mikko Kärnä (kesk). Merkkiraja: 25. Alkuperäinen twiitti: ”I’d be a millionaire if someone paid me to comment about #Catalonia. But I am not. Only interested about democracy and civil rights.” Uusi twiitti: ”I’d be a millionaire not.” Porilainen presidenttiehdokas Laura Huhtasaari (ps). Merkkiraja: 15. Alkuperäinen twiitti: ”En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se.” Uusi twiitti: ”Hyväksy se.” Puheenjohtaja ja ”hyvä” ”äijjä” Touko Aalto (vihr). Merkkiraja: 30. Alkuperäinen twiitti: ”Onko joku muu huomannut samankaltaisuutta alkoholija maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa. @kokoomus ja @persut ,sama keskustelutyyli” Uusi twiitti: ”joku muu alkoholi, sama tyyli” Kari ”Mitkä vitun Profeetat?” Peitsamo. Merkkiraja: 25. Alkuperäinen twiitti: Koko Nato-konsepti on täysin last season. Jopa Trumpin sanoin: aikansa elänyt. VARSINKIN Suomen kannalta. Uusi twiitti: ”Täysin Trumpin sanoin.” ET-lehden tähtiavustaja Pirkko Arstila. Merkkiraja: 0. Ei Twitterissä. Pysyköön palvelu kirjoittajalle ”salaisena solana”. Palstalla lähetämme ihmisille postia. HYVÄT VALIKOIDUT TWITTERIN KÄYTTÄJÄT, Ystävällisin terveisin, Ylioppilaslehti Y S T. T E RV. 43