Opiskelijalippu kätevästi suoraan HSLsovelluksesta! Lue lisää: hsl.fi/opiskelija hsl_ylioppilaslehti_210x260.indd 1 hsl_ylioppilaslehti_210x260.indd 1 21.11.2022 13:39:28 21.11.2022 13:39:28 Katso, k u n eläi n k uolee s.?30 YLIOPPILASLEHTI nro 6 / 2022 abinumero
ylioppilaslehti 6 / 2022 3 Pääkirjoitus Hyppy parempiin pöytiin SUOMESSA SUOMESSA vanhempien koulutustausta periytyy edelleen vahvasti. Opetushallinnon tilastopalvelun tuoreimman datan mukaan yhä useamman fuksin äiti on lukenut itsensä maisteriksi asti. Kymmenessä vuodessa osuus on kasvanut reilusta kahdestakymmenestä prosentista noin kolmeenkymmeneen. Hyppy on sen verran suuri, että sitä voi vain osin selittää yleisellä koulutustason nousulla, kerrotaan opetusja kulttuuriministeriöstä. Mitä matalampi koulutustaso lapsen äidillä on, sitä todennäköisemmin lapsikaan ei kouluttaudu pitkälle. Turun yliopiston sosiologian professorin Jani Erolan mukaan polarisaatio näkyy toisen asteen koulutuksessa entistä selkeämmin: yhä useampi lapsi, jonka äidillä ei ole korkeakoulutusta, valitsee lukion sijaan ammattikoulun. Vielä 2010-luvun taitteessa suomalainen koulujärjestelmä onnistui paremmin tasaamaan eroja lasten välillä peruskoulun päättyessä. KUN KUN ei-akateemisen perheen lapsi pääsee yliopistoon, on kokemus osalle märkä rätti vasten kasvoja. Silloin käy ilmi, että oma kulttuurinen pääoma on puutteellista. On olemassa arvojärjestys, jossa tietyt tekstit ja kuvat ovat toisia korkeammalla, ja itse on lukenut ja katsonut niistä vääriä. Ei riitä, että on tädin 50-vuotisjuhlissa juonut viiniä Tommy Tabermann -lainauksin koristelluista laseista, tuijottanut nuoruutensa televisiota ja lukenut Sinuhe egyptiläisen äikänmaikan pakottamana. Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistolehtorin Mari Käyhkön mukaan moni työväentaustasta yliopistoon tuleva kokee lähtevänsä akateemiselle polulleen takamatkalta. Akateemisissa, keskiluokkaisissa perheissä kasvaneet ovat nuorena saaneet kulttuurisia tietoja ja taitoja, joita voi hyödyntää yliopistossa opiskellessa. Jos näitä tietoja ja taitoja ei ole, voi tuntea olevansa väärässä paikassa. Epävarmuus näkyy jo hakuvaiheessa: työläisperheistä lähdetään usein lähimpään maakuntayliopistoon. Käyhkön tutkimuksissa haastatellut opiskelijat ovat kertoneet kokevansa Helsingin ja Turun yliopistot elitistisinä, minkä vuoksi he ovat valinneet yliopiston, johon sisään pääseminen tuntuu mahdolliselta ja joka ei tunnu fyysisesti ja henkisesti kaukaiselta. Lähiyliopistot ovatkin alueellisesti tasa-arvoistavia ja luokkanäkökulmasta tärkeitä. TÄSSÄ TÄSSÄ lehdessä käsitellään luokkaa (s.?16) ja rahaa (s.?24). Nyt onkin siihen oivallinen aika, sillä joulu piirtää luokkaerot selkeästi esiin. Toisten perheissä on hulppeat juhlapöydät, krääsätön eli valitusti aineettomien lahjojen joulu ennen uuden vuoden Madeiran-matkaa ja väittelyitä, joissa paras argumentti voittaa perheen pään suusta tulevan sijaan. Kaikkien ruokapöydissä yhteisiä käsitteitä maailmasta puhumiseen ei löydy. Luokkahypyn jälkeen identiteetti tavallaan repeytyy kahtia. Duunariperheen lapsella on yksi jalka toisessa ja toinen toisessa maailmassa, joten hän voi kokea ulkopuolisuutta sekä yliopistossa että perheessään. Mutta kun aikaa kuluu, taustasta tulee resurssi ja rikkaus, sosiologi Käyhkö kertoo. Ihmiset, jotka ovat itse eläneet monenlaisissa maailmoissa, ovat ennakkoluulottomia ja kykenevät kokemaan empatiaa erilaisia ihmisiä kohtaan. Tämän lehden sivulla 30 yritetään kokea empatiaa tyystin eri lajia kohtaan ja asetutaan katsomaan maailmaa eläimen asemasta. Jos on varaa, aiheesta voi keskustella vaikkapa joulupöydässä perheen kesken. A D I L E S E V I M L I K u va A av a E ro n en
4 ylioppilaslehti 6 / 2022 Toimitukselta Tekijöinä PÄÄTOIMITTAJA PÄÄTOIMITTAJA Adile Sevimli @adilesev ART DIRECTOR ART DIRECTOR Pauliina Nykänen TOIMITUSSIHTEERIT TOIMITUSSIHTEERIT Anni Härkönen @annihark Petri Jääskeläinen @KmyBeat TEKIJÄT TEKIJÄT Anna Englund, Aava Eronen, Anne Haikola, Sara Harju, Venla Helenius, Annika Luukko, Mikko Pelttari, Iida Pohjolainen, Oona Pohjolainen, Sakri Pölönen, Selma af Schultén, Erik Solin, Arda Yildirim KIITOKSET KIITOKSET Eddie-koira, Jukka Haapamäki, Ahto Harmo, Jenni Jousi, Ottavia Segalla, Antti Randell KANNEN KUVA KANNEN KUVA Pauliina Nykänen PERUSTETTU 1913. PERUSTETTU 1913. 109. vuosikerta. Ylioppilaslehden kustannus Oy on Aikakausmedian sekä Kulttuuri-, mielipideja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. SÄHKÖPOSTIOSOITTEET SÄHKÖPOSTIOSOITTEET etunimi.sukunimi @ylioppilaslehti.fi SOMESSA SOMESSA @ylioppilaslehti KÄYNTIJA KÄYNTIJA POSTITUSOSOITE POSTITUSOSOITE Leppäsuonkatu 9 B 00100 Helsinki TILAUKSET JA TILAUKSET JA OSOITTEENMUUTOKSET OSOITTEENMUUTOKSET www.ylioppilaslehti.fi/ tilaajapalvelut MEDIATIEDOT MEDIATIEDOT www.ylioppilaslehti.fi/mediatiedot KUSTANTAJA KUSTANTAJA Ylioppilaslehden kustannus oy Toimitusjohtaja Leea Tolvas, leea.tolvas@ylva.fi PAINO PAINO Printall AS, Tallinna, Viro ISSN 0355-9246 ISSN 1458-445X (verkkolehti) Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetetystä aineistosta eikä palauta sitä. SEURAAVA NUMERO SEURAAVA NUMERO ilmestyy 8.2.2023 Kaikille kaikkea tai ei kenellekään mitään K u va A av a E ro n en Arda Yildirim on kirjoittaja, jonka monologi Sarvivälke saa ensi-iltansa Kansallisteatterissa elokuussa 2023. Yildirimin ajattelua ohjaavat usein kehol liset kokemukset ja niistä syntyvät tunnereaktiot. Hänen monitunteisesta suhteestaan sinappiin voit lukea Rakas ruokapäiväkirja -palstalta sivulta 45. Annika Luukko on helsinkiläinen valokuvaaja ja kuvataiteilija, joka on erikoistunut valokuvamontaaseihin. Materiaalina Luukko käyttää kirppu toreilta ja lehtiroskiksista löydettyjä lehtiä. Sivuilla 16–23 nähdään hänen ensimmäinen lehtikuvituksensa. SYKSYLLÄ SYKSYLLÄ 2021 silloinen tiedeja kulttuuriministeri Antti Kurvinen (kesk) hehkutti Ylen haastattelussa niin kutsuttua Norjan mallia alueellisesta opintolainahyvityksestä. Norjassa vastavalmistunut saa osan opintolainastaan anteeksi, jos muuttaa töihin maan harvaan asuttuihin pohjoisosiin. Kurvinen julisti Ylelle, että hän aikoo viedä kokeilun Suomen alueellisesta opintolainahyvityksestä ”maaliin” tällä hallituskaudella. Toisin kävi. Hallitus ei päässyt sopuun kaikista kaavailemistaan lakipaketeista ajallaan, vaan kuoppasi kymmenkunta lakiesitystä, jotka sen oli tarkoitus antaa eduskunnalle loppuvuodesta. Kiukuttelemalla muun muassa saamelaiskäräjälain uudistuksesta ja ruuhkamaksut mahdollistavasta laista keskusta vesitti itselleen mieluisia hankkeita. Roskiin lensi muun muassa alueellisen opintolainahyvityksen kokeilu. Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko totesi medialle, ettei yksikään antamatta jääneistä hallituksen esityksistä ole niin kriittinen, etteikö se voisi jäädä odottamaan tulevia hallituksia tai myöhempiä poliittisia päätöksiä. Tässä vaiheessa keskustalle oli siis tärkeämpää torpata itselleen epämieluisia hankkeita kuin edistää mieluisia. Periaatteessa alueellisen opintolainahyvityksen kokeilukin voisi vielä toteutua tulevasta hallituspohjasta huolimatta: sitä on pohjustanut parlamentaarinen eli hallitus–oppositiorajat ylittävä työryhmä. Paljon riippuu siitä, kuinka tärkeänä kokeilua pitää seuraava, gallup-lukujen perusteella todennäköisesti kokoomuksen johtama hallitus. Ainakin puolueen opiskelijajärjestö on tuominnut pelkästään kokeilun nostamisen keskusteluun härskiksi siltarumpu politiikaksi. Härskiä tai ei, me Ylioppilaslehdessä haluamme jatkaa keskustelua. Tässä lehdessä kerromme, miten alueellinen opintolainahyvitys toimii mallimaa Norjassa. A N N I H Ä R K Ö N E N
nro 6 5 Tässä lehdessä A L U K S I P I T K Ä T L O P U K S I Tekijöinä FIKTIO s. 48 Kvanttimatka TAKAIKKUNA s. 51 Demokratiaa! Dosentteja! Oikeusturvaa! Rahajengi pois, köyhät tilalle Syöryhmän jouluinen faabeli Psst, muuttaisitko rahaa vastaan periferiaan? PÄ ÄKIRJOITUS s. 3 Viiniä Tabermann-laseista TOIMITUKSELTA s. 4 Kepu pettää aina UUTISIA s. 6 Opiskelijoilta viedään alennukset, asunnot ja mielenterveys TIEDE s. 12 Äärisääennuste Vintage 3 x lukematta paskaa Asian tuntija KULTTUURI s. 40 Kulttuurihenkilö Kritiikki 3 x lukematta timanttia Kolumni Rakas ruokapäiväkirja, ALAKULTTUURI s. 46 Pakina: Viimeinen millenniaali Internet-UG Postia Top-10 ALKUPALA s. 15 Maailma ilman duunareita S. 16 S. 24 S. 30
ylioppilaslehti 6 / 2022 6 Nopeat U U T I S I A K u va E rik S o lin HELSINGIN HELSINGIN seudun liikenteen eli HSL:n hallitus päätti marraskuun alussa laskea opiskelijoille tarkoitettua alennustaan. Vuoden 2023 alussa opiskelijoiden alennusprosentti laskee nykyisestä 45:stä 40:een. Samaan aikaan lippujen hintoja aiotaan korottaa. Opiskelijan kahden vyöhykkeen kuukausilipun hinta nousee vuodenvaihteessa 39,5 eurosta 42,36 euroon. Korotus on 18 prosenttia, siis tuntuvasti enemmän kuin esimerkiksi aikuisten vastaavan lipun 8 prosentin hinnankorotus. Alkujaan HSL esitti hallitukselleen, että opiskelijoiden alennusoikeus rajattaisiin vain opintotukea saaviin opiskelijoihin. Rajauksella alennus haluttiin kohdistaa aiempaa tarkemmin tuen tarpeessa oleviin opiskelijoihin. Rajaus olisi sulkenut alennuksen ulkopuolelle muun muassa vaihto-opiskelijat ja kuntoutustuella opiskelevat sekä ne, joiden opintotukikuukaudet ovat päättyneet. Opiskelijat vastustivat muutosta ja Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunnat julkaisivat lokakuussa kannanoton sitä vastaan. Rajausta ei toteutettu. Sen sijaan tehtiin toinen rajaus. Jatkossa HSL vaatii, että opiskelijahintaisen lipun saajan on oltava päätoiminen opiskelija. HSL määrittelee sivuillaan sen tarkoittavan ammatillisia tutkintoja, lukio-opintoja ja korkeakoulututkintoja. Muut ammatilliset opinnot ovat päätoimisia, jos opintoja on vähintään 25 tuntia viikossa. Hyyn uusi edustajisto on valittu HELSINGIN HELSINGIN yliopiston ylioppilaskunnan (Hyy) uusi 60-henkinen edustajisto valittiin marraskuun alussa. Vaalien äänestysprosentti laski hieman vuoden 2020 vaaleista. Viidestä vaalirenkaasta suurimpana säilyi Hyyn vihreiden, sitoutumattoman vasemmiston ja opiskelijoiden sosialidemokraattisen yhdistyksen muodostama Maailmanpyörä, joka sai edustajistosta 23 paikkaa. Vaalien suurin voittaja oli sitoutumaton vasemmisto, joka nosti paikkamääräänsä edustajistossa 9 paikasta 13:een. Samaan vaalirenkaaseen kuuluva Hyyn vihreät sai 8 paikkaa, mikä on 2 vähemmän kuin viime vaaleissa. Toiseksi suurin vaalirengas on ainejärjestötaustainen Hyal, joka säilytti 12 paikkaansa. Puoluepoliittisesti sitoutumattomalla Hyalilla oli ehdokkaita useista eri tiedekunnista kaikilta kampuksilta. Vaalirengas Help menetti 2 paikkaa ja putosi kolmanneksi suurimmaksi vaalirenkaaksi 10 paikallaan. Helpin muodostavat lääketieteen, hammaslääketieteen, eläinlääketieteen, farmasian ja oikeustieteen aine järjestöt. Osakuntalaisten ja svenska nationer och ämnesföreningarin (snäf) vaalirengas säilytti 9 paikkaansa. Kokoomuksen ja keskeisten vaalirengas Edistykselliset menetti yhden paikan ja sai edustajistosta 6 paikkaa. Uusi edustajisto kokousti ensimmäisen kerran 1. joulukuuta muun muassa valitakseen Hyyn uuden hallituksen vuodelle 2023. Myöhemmin joulukuussa edustajisto kokoontuu päättämään Hyyn ensi vuoden budjetista. A N N I H Ä R K Ö N E N Monelle on yhä epäselvää, mitä päätoimisen opiskelun vaatimus tarkoittaa. HSL:n tuotepäällikkö Vesa Jääskö kertoo, ettei tilanteesta seuraa toistaiseksi minkäänlaisia konkreettisia muutoksia opiskelijoille. Vaihto-opiskelijatkin saavat yhä alennuksen, mikäli täyttävät alennusehdot. Jääskön mukaan oikeus alennukseen varmistetaan edelleen HSL-sovelluksen kautta Koski-palvelussa tai niissä oppilaitoksissa, joissa sähköinen tarkistus ei ole mahdollista, toimittamalla opintotodistus asiakaspalveluun. Opiskelijat eivät jatkossakaan joudu kantamaan mukanaan keskeneräisiä graduja tai Sisu-opintojärjestelmästä tulostettuja kurssi suorituksia todistaakseen lipuntarkastajalle päätoimisen opiskelunsa. Opiskelijoiden kukkaroissa tuntuva hintojen kasvu on Jääskön mukaan poikkeuksellinen. Se johtuu tämänhetkisestä taloudellisesta tilanteesta. ”Pandemian vuoksi sakannut kysyntä, polttoaineiden nousseet hinnat ja kasvaneet infrakulut ovat aiheuttaneet yhtälön, jonka vuoksi olemme joutuneet madaltamaan alennuksia ja nostamaan hintoja. Opiskelija-alennuksen määrää pienennettiin, sillä Suomen tasolla HSL:n myöntämä 40 prosentin alennus on hyvä.” P E T R I J Ä Ä S K E L Ä I N E N Vilautapa Sisua! HSL rajasi opiskelija-alennustaan –Ylioppilaslehti selvitti, muuttuiko mikään
7 U U T I S I A Analyysi Osalle diagnooseista on tullut identiteettikysymys. Diagnoosit kertovat, kuka minä olen. Identiteetin sitominen mihin tahansa yhteen asiaan asettaa ihmisen haavoittuvaiseksi. Lisäksi tämä on vastoin yleistä psykologiatieteen käsitystä minuuden moninaisuudesta. Hajamielisyys tai arkiset sattumukset eivät vielä kerro mielenterveyden tai tarkkaavuuden poikkeavuudesta – tässä ajassa ne voivat selittyä esimerkiksi opiskelun ja työelämän kuormittavuudella, somen koukuttavuudella tai opituilla tavoilla. Punaisia päin käveleminen tai avainten unohtaminen kotiin eivät ole yksinään merkki adhd:sta, ja diagnoosien näkeminen siellä missä niitä ei ole hämärtää käsitystä niiden todellisesta luonteesta. Ihmiset luottavat omiin diagnosointitaitoihinsa ja Googleen. Kun lääkäri ei suostu antamaan F-diagnoosia, koko identiteetti on uhattuna. MIKÄLI MIKÄLI nykysuunta jatkuu, tulevaisuudessa diagnoosit määrittävät entistä vahvemmin ihmiskäsitystämme. Toisaalta voi olla, että jossain vaiheessa havahdumme siihen, etteivät diagnoosit onnistu minuutemme määrittelyssä niin hyvin kuin kuvittelimme. Alamme ehkä kaivata pakoa diagnoosikarsinasta. Mediakin voisi miettiä, onko vastuullista julkaista klikkejä kerääviä näin tunnistat, onko elämässäsi sosiopaatti -juttuja. Tietenkin tarvitsemme diagnooseja. Diagnoosit voivat tuoda helpotuksen ja tarjota rajallisesti itseymmärrystä. Niitä tarvitaan myös hoitoon pääsemiseksi, vaikkakaan ne eivät ole hoidon kohde. Lopulta mikään diagnoosi ei ole ainoa totuus ihmisestä. Diagnoosit eivät kerro, mikä yksilölle on tärkeintä, mikä häntä ohjaa ja mistä hän haaveilee. Diagnoosi ei kerro, kuka sinä olet iagnoosit ovat nykyään osa arkipuhetta. Nuoret aikuiset hakeutuvat lääkäriin, sillä he epäilevät itsellään erilaisia mielenterveydellisiä tai neuropsykiatrisia tiloja. Helsingin Sanomien (7.10.) haastattelema psykiatrian professori Jyrki Korkeila ei ole koskaan havainnut urallaan vastaavaa: esimerkiksi aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriötä adhd:ta itsellään epäilevien joukko on valtava. Samaa ovat kommentoineet sanomalehdissä muutkin psykiatrit. Adhd on vain yksi esimerkki ilmiöstä, joka on tällä hetkellä pinnalla. Aiemmin tutkijat ja media puhuivat medikalisaatiosta, nyt termin rinnalle ovat tulleet psykologisaatio ja psykiatrisaatio. Ne kuvaavat, miten kansalaiset omaksuvat psykologian ja psykiatrian alan käsitteet ja alkavat kuvata niillä itseään ja ihmissuhteitaan. Niin jako ekstrovertteihin ja introvertteihin kuin erityisherkkyyskin ovat osa tätä ilmiötä. Samoin diagnoosit, joilla ihmiset yrittävät ymmärtää itseään. Kykenemmekö enää ymmärtämään ihmisyyttä ilman diagnooseja? VIELÄ VIELÄ vanhempiemme nuoruudessa mielenterveyden diagnoosin saaminen oli tabu. Sen painolasti ei ole vielä täysin poissa, mutta ainakin osa diagnooseista on vapautunut stigmasta. Tämä on positiivista, ovathan mielenterveysongelmat yleisiä ja ne koskettavat lähes kaikkia jossain kohtaa elämää. Voi kuitenkin olla, että stigman poistumisen jälkeen diagnooseja halutaan herkemmin. Some on psykologisaation näyttämö. Vaikuttajat kertovat diagnooseistaan, tarjoavat vertaistukea ja näyttävät, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Someen liittyy myös eettisiä kysymyksiä, kun vanhemmat jakavat lastensa diagnooseja, toisinaan jopa kuvan ja nimen kanssa. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta kuinka moni haluaisi myöhemmin aikuisena löytää internetistä lapsuusajan diagnoosinsa, jotka eivät ehkä ole enää edes voimassa. Perinteinen mediakin osallistuu psykologisaatioon: lehtijutuissa valtionjohtajan eriskummallista käytöstä selitetään diagnooseilla ja eksän tai pomon käytöksestä neuvotaan tunnistamaan narsismin tai psykopatian merkkejä. Joskus jopa mielenterveyden ammattilaiset osallistuvat tähän, vaikka on epäeettistä arvioida tuntemattoman mielenterveyttä. Täten diagnooseista on tullut kaikenselitysteorioita, joilla voidaan tulkita niin persoonallisuutta, pahuutta kuin ikävää käyttäytymistä. T E K S T I Anne Haikola Kirjoittaja on psykologi ja vapaa toimittaja. D K U V I T U S Pauliina Nykänen Mielenterveyden ja neuropsykiatrian diagnooseista on tullut itsereflektion ja identiteetin rakentamisen väline. Saatamme kadottaa kykymme ymmärtää ihmisyyttä ilman F-koodeja.
ylioppilaslehti 6 / 2022 8 U U T I S I A Taidemuseoiskut ovat ääliöiden aktivismia”, linjasi Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan lokakuussa. Kirjoituksellaan lehti tuomitsi ilmastoaktivistien viimeaikaiset iskut Euroopan taidemuseoihin. Lontoossa mielenosoittajat heittivät tomaattikeittoa Vincent van Goghin Auringonkukat -teoksen päälle ja Haagissa aktivisti liimasi päänsä Johannes Vermeerin Tyttö ja helmikorva koru -maalaukseen. ”Öljy on miljoonien kylmissään olevien ja nälkäisten perheiden saavuttamattomissa. Heillä ei ole edes varaa lämmittää tölkillistä keittoa”, sanoi tomaattikeittopurkin heittänyt aktivisti useiden medioiden, kuten Sky Newsin mukaan. Iskujen tarkoituksena oli kiinnittää huomio ilmastokriisiin, mutta media keskittyi kirjoittamaan taideteosten kohtalosta (spoiler alert: teokset säilyivät ehjinä suojalasien takana). TAIDETEOSISKUISTA TAIDETEOSISKUISTA vastasi väkivallatonta suoraa toimintaa ja aktivismia käyttävä Just Stop Oil -ryhmittymä, jossa toimii useiden ilmastoliikkeiden jäseniä. Just Stop Oilin tavoitteena on saada Ison-Britannian hallitus lupaamaan, ettei se enää sijoita uusiin öljytai kaasuhankkeisiin. Ryhmässä toimii myös joitakin suomalaisia. Yksi heistä on Queen Margaret -yliopistosta elokuvaja media-alalta viime kesänä valmistunut Linda Ahtiainen, 23. Hän asuu tällä hetkellä Glasgow’ssa, Skotlannissa. ”Kampanjan nimi on vähän harhaanjohtava, ja ihmiset tekevät siitä omat johtopäätöksensä. Tavoitteena ei ole, että kaiken öljyn käyttö pitää lopettaa saman tien. Se on tosi epärealistista. Yritämme lopettaa [Ison-Britannian] öljyn tuottamisen tulevaisuudessa”, Ahtiainen sanoo. Ahtiainen kertoo halunneensa jo pitkään osallistua ilmastoaktivismiin. Helmikuussa hän osallistui Just Stop Oilin tilaisuuteen, jossa puhui muun muassa Elokapinan kansainvälisen version Extinction Rebellionin perustaja Roger Hallam. Ahtiainen löysi paikkansa ryhmästä. ”Just Stop Oililla on vain yksi hyvin selkeä tavoite, joten tuntuu helpommalta olla mukana heidän toiminnassaan kuin esimerkiksi Extinction Rebellionin, jolla on paljon enemmän eri tavoitteita.” Ilmastoaktivistit iskivät Euroopan kulttuuriperinnön kimppuun, ja kansalaiset suuttuivat. Mitä aktivistit haluavat? So pp aa sa as tu tt aj il le T E K S T I P et ri Jä äs ke lä in en K u va t P au lii n a N yk än en "
9 ylioppilaslehti 6 / 2022 Elokapina vaatii hallituksia julistamaan ilmastohätätilan, saavuttamaan hiilineutraaliuden vuoteen 2025 mennessä ja kokoamaan kansalaisfoorumin, joka tekee ratkaisuehdotuksia päästövähennyksistä ja luonnonsuojelusta tutkimustiedon pohjalta. Elokapinalla on useita alaryhmiä, jotka keskittyvät eri teemoihin, esimerkiksi eläintuotantoon. AHTIAISEN AHTIAISEN mukaan tänä vuonna kaikki Just Stop Oilin aktivismi on ollut lokakuun protesteihin valmistautumista. Alkuvuonna hän jakoi esitteitä ja järjesti mobilisaatioita eli houkutteli ihmisiä ryhmän mielenosoituksiin ja keskustelutilaisuuksiin, joissa puhuttiin ilmastotieteestä ja kuultiin ryhmän aktivistien kokemuksia. Tarkoitus oli houkutella ihmisiä mukaan kansalaistottelemattomuuteen. Muu ryhmä järjesti näyttävämpiä tempauksia jo tuolloin. ”Huhtikuussa oli jo aktioita, jotka kohdistuivat öljyjalostamoihin. Aktivisteja kiipesi öljytankkereiden päälle ja tukki niiden teitä. Koska tankkerit ovat poissa ihmisten katseilta, ne eivät saa paljoa mediahuomiota.” Lokakuussa Ahtiainen osallistui itsekin suoraan toimintaan tukkimalla ryhmän kanssa kadun Lontoossa. Hän kertoo, että vielä alkuvuonna hän pelkäsi mahdollisia seurauksia, kuten putkaan joutumista – mutta ei enää. Ahtiaisen mukaan paras asia, jonka hän voi tehdä, on olla mukana aiheuttamassa häiriötä osana isompaa joukkoa. ”Kaverini ovat olleet monta kertaa putkassa ja olen nähnyt, ettei siitä tule pahoja seuraamuksia. Kyllästyin siihen, että mediassa sanotaan yksilöiden tekojen, kuten kierrätyksen tai ruokavalion voivan parantaa maailmaa. Ne ovat tosi hyviä asioita, mutta niillä valinnoilla ei ikinä tulla tekemään tarpeeksi isoja muutoksia.” Ahtiaisen mukaan ihmiset ovat penänneet ryhmältä, miksi he eivät kohdenna tekojaan eri öljy-yhtiöihin tai maan hallitukseen. ”Olemme jo tehneet sen. Olemme olleet Buckinghamin palatsin edessä ja Downing Streetillä, mutta ihmiset eivät ole siitä tietoisia. Esimerkiksi van Gogh -aktio sai sairaan paljon mediahuomiota ympäri maailmaa ja ihmiset puhumaan meistä. Olemme tilanteessa, jossa teemme mitä vaan saadaksemme ihmiset tietoiseksi [öljykriisistä].” Ahtiaisen mukaan suuri yleisö on alkanut hiljalleen tajuta ryhmän tempauksia ja siltä osin keskustelu on muuttumassa. Hänen mielestään yhä keskitytään liikaa siihen, mitä on tehty eikä siihen, miksi. ”On parempi jatkaa toimintaa ja saada osa ymmärtämään kuin olla tekemättä mitään.” KULUVAN KULUVAN vuoden aikana Just Stop Oil on ollut säännöllisesti kohujen keskellä, eikä ainoastaan käyttämiensä keinojen vuoksi. Ryhmää rahoittaa Los Angelesista käsin toimiva Climate Emergency Fund (CEF), jota puolestaan rahoittaa miljonääri Aileen Getty. Hän on amerikkalaisen Getty Oil -öljyyhtiön perustajasuvun perijä. Gettyn mukanaolon vuoksi ryhmää on verkkokeskusteluissa epäilty jopa ilmastoaktivismin tahallisesta mustamaalaamisesta – onhan taideteosiskuihin suhtauduttu pääasiassa kriittisesti. Verkon salaliittoteoreetikoiden mukaan Gettyn rahoituksen tarkoituksena on saada toiminta näyttämään pöljältä ja kääntää yleinen mielipide kaikkia ilmastoaktivisteja vastaan. The Guardianissa Getty kirjoittaa, että hän taistelee elinkelpoisen planeetan säilyttämisen puolesta, eikä hänellä ole tällaisia motiiveja. Ahtiaista Gettyn rahoitus ei haittaa. Hän ajattelee, että Getty on vain perinyt öljyrahat ja haluaa käyttää rahoja nyt ilmastoaktivismin hyväksi. ”Sillä, mistä rahat ovat tulleet, ei ole väliä, sillä nyt ne menevät hyvään tarkoitukseen. Ei yllätä, että meitä mustamaalataan tällä, sillä ihmiset eivät suhtaudu hyvällä ilmastoaktivismiin. Emme ole tätä koskaan koettaneet peittääkään”, Ahtiainen sanoo. JUST STOP OIL JUST STOP OIL on laajentanut toimintaansa Isosta-Britanniasta myös muihin maihin, mutta Suomessa ryhmä ei toiminut vielä tämän jutun kirjoitushetkellä. Liikkeen sotkuja liimaiskuja on nähty viime aikoina muutamissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Saksassa Just Stop Oilin vastineen Letzte Generationin aktivistit liimasivat itsensä Berliinissä lokakuun lopussa dinosauruksen luurankoa kannatteleviin pylväisiin. Vaan entä Ahtiainen, mihin hän haluaisi itsensä liimata? ”Valitsisin Albert Edelfeltin maalauksen Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä . Olen itse kotoisin Ruokolahdelta, ja se on minulle tärkeä teos. Sitä kautta saisin varmasti keskustelua aikaiseksi.” Tomaattikeittoa Ahtiainen puolestaan heittäisi Leonardo Da Vincin Viimeisen ehtoollisen päälle, sillä se olisi hänestä ”aika symbolista”.
ylioppilaslehti 6 / 2022 10 U U T I S I A Erasmus”, ”Only Italians”, ”No students” tai ”Only girls”, lukee monessa vuokra-asuntoilmoituksessa. Tämän todistimme myös omin silmin. Tiesimme erään espanjalaisen vaihto-opiskelijan etsivän asuntoa. Ehdotimme vuokranantajalle, että espanjalainen muuttaisi asunnon toiseen huoneeseen saksalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Vuokranantajalle tämä ei kelvannut. Huoneen sai kaksi saksalaista. ITALIA ITALIA ei ole ainoa Euroopan maa, joka kärvistelee asuntopulassa. Esimerkiksi Alankomaissa asuntopula on niin kriittinen, että maan hallitus on päättänyt rakennuttaa 60 000 edullista opiskelija-asuntoa lähivuosina helpottaakseen tilannetta. Alankomaalainen opiskelija-asumisen tietokeskus Kences National Student Monitoring arvioi, että vuonna 2021 opiskelijoilta puuttui 26 500 asuntoa. Tämän vuoden vajeen arvioidaan olevan samaa luokkaa. Ruotsissa yli puolet opiskelijoista asuu alueella, jossa opiskelija-asunnon löytäminen kestää kokonaisen lukukauden. Kun nuoret eivät pärjää virallisilla vuokramarkkinoilla, he joutuvat asumaan alivuokralla tai lyhyissä pätkissä eri osoitteissa. Suomen opiskelija-asunnot ry:n toiminnanjohtaja Lauri Lehtoruusu kertoo, että opiskelijoiden asuntopula on ikuisuusT E K S T I Selma af Schultén K U VA Ottavia Segalla ongelma, joka on kärjistynyt tänä syksynä monessa Euroopan maassa. Yksi syy on opiskelijaasuntojen markkinaehtoistuminen. ”Tarjonta on lisääntynyt, mutta hintaluokka kallistunut. Jos on pätäkkää, kämppä löytyy.” Lehtoruusu kertoo esimerkin: Britanniassa vastuu opiskelijoiden asumisesta on ollut pitkään korkeakouluilla, mutta viime vuosina yliopistot ovat luovuttaneet kiinteistöjään yhä enemmän yksityisten firmojen haltuun. Asumisen laatu on parantunut, mutta samalla hinnat ovat nousseet. Asumiskulttuurikin vaikuttaa: Pohjoismaista poiketen suuressa osassa Eurooppaa opiskelijat asuvat usein vanhemmillaan. ”Kärjistynein tilanne onkin usein kansainvälisillä opiskelijoilla. Juuri Alankomaissa onnistuttiin nostamaan heidän määräänsä. Asuntotilanne ei pysy perässä, ja ainoa ratkaisu on viestiä, että älkää sittenkään tulko tänne.” Pahimmillaan asuntopula muodostuu maiden välisen opiskelijaliikkuvuuden esteeksi. Kansainvälisten opiskelijoiden asema on asuntomarkkinoilla usein heikko: yksityiset vuokranantajat suosivat oman maan kansalaista vieraskielisen yli. Suomessa valtaosa asunnoista on rakennettu valtion tuilla. Niiden rakentamisessa Opiskelijoiden asuntopula on kärjistynyt ympäri Eurooppaa. Italian Padovassa opiskelijat nukkuvat ulkona teltoissa. Vaihto ilman vaihtoehtoja lokuun lopulla istuin lentokoneessa matkalla Pohjois-Italiaan. Edessä oli puolen vuoden opiskelijavaihto noin 40 kilometriä Venetsiasta itään sijaitsevassa Padovassa. Pitkän etsinnän jälkeen olin saanut huoneen soluasunnosta. Olin kuullut, etteivät asunnot Italiassa ole kovin moderneja tai hyväkuntoisia. Minulla oli kuitenkin käynyt tuuri: netistä löytämäni asunto näytti kuvissa kivalta ja sitä vuokrasi tunnettu yritys. Perillä odotti yllätys. Asunto oli likainen ja haisi. Uudet kämppikseni eivät edes tervehtineet. Sen sijaan he söivät jääkaapista ruokani, järjestivät jatkoja seitsemältä aamulla ja polttivat sisällä. Irtisanoin asunnon. En osannut kuvitellakaan, kuinka vaikeaa olisi löytää uusi. Päätimme etsiä asuntoa toisen suomalaisen opiskelijan kanssa sosiaalisesta mediasta, nettisivuilta, tutuilta ja ilmoitustauluilta. Otimme yhteyttä kymmeniin kiinteistönvälittäjiin, joista jokainen sanoi, ettei kaupungissa ole vapaana yhtäkään huonetta. Muutaman viikon jälkeen saimme Facebookissa viestin saksalaiselta vaihto-opiskelijalta, joka etsi kämppiksiä. Hän oli löytänyt asunnon, jota italialainen vuokranantaja halusi vuokrata ensisijaisesti pohjoismaalaisille. Italian asuntomarkkinoilla opiskelijoita ja ulkomailta tulevia syrjitään avoimesti. ”No E
11 ylioppilaslehti 6 / 2022 noudatetaan tarveharkintaa, eli hakijoissa priorisoidaan niitä, jotka tarvitsevat asuntoa eniten. Tämä helpottaa kansainvälisten opiskelijoiden asunnonsaantia. Usein kansainväliset opiskelijat tulevat matalamman elintason maasta eli heidän tulonsa ovat verrattain pienemmät kuin suomalaisilla. ”Suomessa kaikki yksiöt olivat ennenkin täynnä. Soluissa saattoi olla hieman tilaa. Nyt kun vaihdot ovat koronan jälkeen taas täydessä vauhdissa, kysyntää riittää meilläkin.” PADOVAN PADOVAN yliopistossa opiskelee noin 60 000 ihmistä, joista vaihto-opiskelijoita on tänä vuonna noin 2 000. Yliopistolla asuntopulasta kyllä tiedetään. Me vaihto-opiskelijat saimme jo toukokuussa sähköposteja, joissa kehotettiin etsimään asuntoa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Aina kotiyliopisto ei tähän kannusta. Padovassa opiskelijavaihtoaan suorittava Anni Laukkanen kertoo, että hänen kotiyliopistonsa Itä-Suomen yliopisto painotti vaihtoon lähteville, ettei lentoja kannata ostaa tai asuntoa hankkia liian aikaisin. Pahimpana korona-aikana vaihto saatettiin perua vain viikkoja ennen lähtöä. Laukkanen ei halunnut ottaa vastaan asuntoa ennen kuin lähtö oli varma. ”Olisin toivonut, että kotiyliopistossani olisi kerrottu, että kun oma yliopisto nimeää sinut vaihtoyliopistoosi, se on riittävä peruste alkaa kartoittaa asuntotilannetta. Kun Padovan yliopiston hyväksymiskirje tuli elokuussa, oli jo selvää, ettei asuntoa helpolla löytyisi”, Laukkanen sanoo. Vaihtoon lähtiessään Laukkasella oli tiedossa vain väliaikainen asunto kahdeksi viikoksi. Jo Suomessa hän oli kolmen muun suomalaisen opiskelijan kanssa yrittänyt löytää asuntoa Padovasta – tuloksetta. Paikan päällä Laukkaselle selvisi, ettei pitkäaikaista asuntoa löytyisi ehkä koko syksynä. He alkoivat etsiä lyhytaikaista asuntoa neljän hengen porukalla ja asuvat nyt kolmannessa Airbnb-asunnossa. Ennen vaihdon loppua helmikuussa Laukkanen muuttaa vielä kerran. Hän on tyytyväinen saatuaan katon päänsä päälle, mutta eivät asunnot kodeilta tunnu. ALKUSYKSYLLÄ ALKUSYKSYLLÄ vaihto-opiskelijoiden Whats appja Telegram-ryhmissä kiersi video vaihto-opiskelijoista nukkumassa Padovan rautatieasemalla. Video herätti monet Padovan yliopiston opiskelijat nousemaan vastarintaan. Poliittinen opiskelijajärjestö Spina Collettivo alkoi järjestää tänä syksynä No place is home -mielenosoituksia. Mielenosoittajat painostavat yliopistoa konkreettisiin toimiin opiskelijoiden tilanteen parantamiseksi. Toistaiseksi tulokset ovat olleet laihoja. Spina Collettivon jäsen Mattia D’Agostini kertoo, ettei yliopiston hallitus ole suostunut keskustelemaan järjestön kanssa, koska järjestö ei kuulu ylioppilaskuntaan. ”Yliopiston on kannettava vastuu. Kaupunki ei kestä näin montaa opiskelijaa, se on liian ahdas.” D’Agostini ei viittaa pelkästään asuntotilanteeseen. Esimerkiksi luentosalit ovat osallistujamääriin nähden liian pieniä, ja osa opiskelijoista joutuu istumaan lattialla. Kouluruokaloissa on tunnin jono. Ellei opiskelija tuo omia eväitä, hän voi joutua valitsemaan lounaan ja luennon väliltä. ”Vaikka Padovan yliopisto voi ottaa sisään näin monta opiskelijaa, ei se tarkoita, että niin kannattaisi tehdä”, D’Agostini jatkaa. Spina Collettivo on ehdottanut, että tilanteen helpottamiseksi yliopiston pitäisi palauttaa mahdollisuus etäluentoihin ainakin väliaikaisesti. D’Agostini ja Spina Collettivon jäsen Giulia Benvegnù kertovat, että tilanne on kriittisempi kuin koskaan aiemmin. ”Tämä on iso ongelma, joka pitäisi ratkaista kuntaja aluetasolla”, Benvegnù sanoo. ”Yliopistolle haluaisin sanoa: jos jatkatte samaan malliin, tulette varmasti katumaan myöhemmin.” Ylioppilaslehti ei tavoittanut Padovan yliopiston rehtoria Daniela Mapellia haastatteluun. ÅBO ÅBO Akademissa psykologiaa opiskeleva Anton Söderholm kertoo, ettei hänelläkään ollut vaihtoon lähtiessään tiedossa kuin lyhytaikainen majapaikka Italiassa. ”Oli mahdotonta saada asuntoa mitenkään muuten kuin suhteilla. Asuntoja ei yksinkertaisesti ole.” Söderholm ja Laukkanen kertovat, ettei heillä ollut valinnanvaraa: asuntomarkkinoilla heitä yritettiin huijata ja vuokranantajat pyysivät huonokuntoisistakin asunnoista korkeaa vuokraa. Airbnb:t ja hostellit ovat kalliita ja täynnä. Söderholmista asunnonhaku Padovassa tuntui muutaman viikon jälkeen niin epätoivoiselta, että hän pohti paluuta Suomeen. Silloin hän olisi joutunut palauttamaan kotiyliopistonsa vaihtostipendin. Lopulta Söderholmia onnisti. Hän sai pitkäaikaisen huoneen asunnosta, jossa hänen tuttunsa asui. Sitä ennen hän ehti muuttaa kuukauden sisällä viidesti.
ylioppilaslehti 6 / 2022 12 T I E D E Äärisääennuste Palstalla ekokriisi näkyy. orona-aikana moni tuttavani hurahti juurileipomiseen, käsitöihin tai laatikkoviljelyyn. Minä aloin hiihtää. Näin edessäni loistavan tulevaisuuden punaposkisena kuusikymppisenä, joka hiihtäisi parituhatta kilometriä talvessa ja postailisi Facebook-seinänsä täyteen kuvia latukahviloiden munkeista. Sitten muutin Helsinkiin. Pari viime talvea ovat olleet hiihtäjille poikkeuksellisen suotuisia jopa Etelä-Suomessa. Alkavasta talvesta on kuitenkin tulossa keskimääräistä lämpimämpi, ennusti Euroopan keskipitkien sääennusteiden keskus ECMWF marraskuussa. Ei haittaa, ajattelin, kun kuulin uutiset. Helsingin Kivikossa on hiihtohalli, jossa lajia voi harrastaa keinolumella sisätiloissa. Hallin seinälle on ripustettu kuva kauniista tunturimaisemasta. Ihan kuin Saariselällä sivakoisi! Paitsi että keinolumi muuttuu suksien alla mössöksi ja kilometrin mittaisen ladun kiertäminen käy nopeasti tylsäksi. Lisäksi Helsingin kaupunki aikoo sulkea hallin tämän kauden jälkeen. Syynä ovat kannattavuusongelmat ja energiakriisi. Missä minä sitten hiihdän? LUONNONVARAKESKUS LUONNONVARAKESKUS (Luke) on tutkinut suomalaisten ulkoiluharrastamista kolme kertaa. Tuorein mittaus osui osin talvelle 2019–2020, jolloin talvi oli leuto, eikä Etelä-Suomeen satanut paikoin lainkaan lunta. ”Tuolloin talviaktiviteetteihin osallistumisessa näkyi selvästi laskua maastohiihdossa, laskettelussa, pilkkimisessä, moottorikelkkailussa ja lievästi retkiluistelun harrastamisessa”, luettelee Luken tutkija Marjo Neuvonen. Vuonna 2020 noin 30 prosenttia suomalaisista ilmoitti käyneensä hiihtämässä vähintään kerran kuluneen vuoden sisällä. Vuonna 2010 näin ilmoitti tehneensä 41,5 prosenttia ja vuonna 2000 tasan 40 prosenttia väestöstä. Vaikka minä koen ilmastonmuutoksen edessä muutosvastarintaa, vaikuttaa moni muu suomalainen ulkoiluharrastaja siis jo sopeutuneen muuttuvaan ilmastoon. KUINKA KUINKA ilmastopahis talvilajini harrastamisen mahdollistava hiihtohalli oikein on? Kysyn asiaa Helsingin kaupungilta. Vastausta pitää odotella päiviä. Onko hiihtämisessä enää järkeä? K 3x lukematta paskaa Ihan oikea vankilapäiväkirja TAAS TAAS uusi kirja Helsingin huumepoliisin tuomitusta ex-päälliköstä Jari Aarniosta. Vankilapäiväkirjassa (Pressimiehet) Aarnio tarinoi ajastaan kiven sisässä. Teos on ”true crime true crime” – ihan aikuisten oikea rikostarina. Siis yritys kerätä sympatia pisteitä Aarniolle ja massia true crime -villityksellä ratsastaville kirjureille. Lukija saa päiväkirjasta elämänmakuisia anekdootteja vankilaelämästä, ehkä tarinan Aarnion toiselta vangilta jumpassa saamasta potkusta – tarina, joka on kuultu yhdestä Aarnion lukuisista mediaesiintymisistä. Rajua! Seuraavaksi Aarnio voikin kokeilla vankeinhoitokritiikillä onneaan eduskuntavaaleissa. Tuomitusta poliisipomosta ”koko kansan Jariksi” kirja kerrallaan. P E T R I J Ä Ä S K E L Ä I N E N Joululahjakirjallisuuden turhin paperiroska.
ylioppilaslehti 6 / 2022 13 T I E D E Vintage Palstalla esitellään tieteen riemuvoittoja. Viimeinen herätys virtsan hajulla JO JO muinaiset roomalaiset sen tiesivät: haju suolalla on kyky herättää ihmisiä. Tämä ammoniumkarbonaattiin perustuva kiteinen seos mainitaan ensimmäistä kertaa Gaius Plinius Toisen (63 – noin 113) kirjoituksissa. Tutuin esimerkki hajusuolan käytöstä on kuitenkin sen asema pyörtyilevien viktoriaanisten ihmisten, useimmiten naisten, herättelijänä. Tiukat korsetit ja niukka ravinto saivat naiset pyörtyilemään seurapiirijuhlissa, mutta ammoniumkarbonaattiyhdisteen avulla heidät saatiin nopeasti takaisin juhlakuntoon. Nopea niiskaus hajusuolaa riittää herättämään tajuntansa menettäneet. Suolasta erittyy virtsan hajua muistuttavaa ammoniakkikaasua, joka ärsyttää nenän sisäpuolta Kun se lopulta saapuu, yllätyn. Kaupungin laskelmien mukaan talvikaudella Kivikon hiihtohalli kuluttaa hiihtokauden aikana noin 150?000 kilowattituntia eli saman verran kuin noin sata kerrostaloyksiössä asuvaa helsinkiläistä vuodessa. Karkean arvion mukaan uimahalli kuluttaa enemmän jo kuukaudessa. Uimahallin sulkeminen olisi kuitenkin useammalle harmi: parhaanakin kautena hiihtohallin kävijämäärä on ollut vain reilut 20?000, kun esimerkiksi Itäkeskuksen uimahallissa kävijöitä on vuodessa yli 300?000. Kun lämpötila alkaa kääntyä pakkasen puolelle, kaupunki alkaa luoda keinolunta lumitykillä Pohjois-Helsingissä sijaitsevaan Paloheinään. Viime kaudella lumitykit kuluttivat sähköä saman verran kuin noin 60 kerrostaloasujaa vuodessa. Yksittäistä hiihtokertaa kohden kulutus oli silti pientä, sillä kauden aikana ladulla oli kävijöitä noin miljoona, arvioi Helsingin ulkoilureiteistä vastaava tiimiesihenkilö Mircos Kienanen. OPTIMAALISINTA OPTIMAALISINTA olisi hiihtää luonnonlumella silloin kun sitä on maassa. Keinolumiladun kiertäminen on kuitenkin varsin ilmastoystävällistä verrattuna siihen, että lentäisin lumen perässä Lappiin. Paloheinän koko tykkilumikausi tuottaa hiilidioksidipäästöjä arviolta reilut 7 000 kiloa. Saman verran päästöjä syntyy 20 ihmisen lennättämisestä Helsingistä Kittilään ja takaisin. A N N I H Ä R K Ö N E N ja laukaisee sisäänhengitysrefleksin. Sen ansiosta aivot saavat enemmän happea ja tajuton saattaa herätä nopeammin. Aineen varjopuoli on sen myrkyllisyys. Liian läheltä haistettuna hajusuola voi aiheuttaa nenän sisäpuolelle pysyviä vaurioita. Pitkäaikainen käyttö suurina määrinä voi olla jopa hengenvaarallista. Nykyisin hajusuolaa ei yleisesti käytetä lääketieteessä, ja aine on kadonnut kirjoista ja elokuvistakin. Sen sijaan monet voimaurheilijaköriläät ja jääkiekkoilijat niiskaisevat ennen urheilusuoritustaan annoksen hajusuolaa, sillä se toimii urheilijan ”viimeisenä herättäjänä” – laillisena tehostajana, jonka käyttöä ei dopingsäännössä ole kielletty. P E T R I J Ä Ä S K E L Ä I N E N R em b ra n d t, Ta ju to n p ot ila s, n . 16 24 Artikkelin laskelmat perustuvat saksalaisen Atmosfairyhtiön päästölaskuriin sekä kanta verkkoyhtiö Fingridin keräämiin Suomessa vuonna 2021 kulutetun sähkön päästö kertoimiin. Sinun oma päiväkirja NYKYÄÄN NYKYÄÄN kuka vain voi olla kirjailija huolimatta siitä, lukeeko kirjoja tai osaako kirjoittaa. Riittää, että kirjailija kuvauttaa naamansa kanteen, kun sisällön tuottaa yleisö. Antti Tuiskun Menesty! Työkirja (WSOY) on täynnä tyhjiä sivuja lukijan täytettäväksi. Se on oppikirjaesimerkki siitä, miten rikkaat pysyvät rikkaina: teettämällä työt taviksilla. Siinä spoilattuna huippuartistin resepti menestykseen. Kirja sisältää ”monipuolisia kysymyksiä ja tehtäviä”, joiden tarkoitus on “auttaa kohti elämänmuutosta, helpottaa päämäärien hahmottamista, tunteiden ja ajatusten sanoittamista ja asioiden toteuttamista.” Diibadaaba, liibalaaba. Oikeasti mitään menestysreseptiä ei paljasteta, sillä jotta joku voi menestyä, tulee toisten säilyä tavallisina. Eihän tarkoitus oikeasti ole, että kaikki meistä kirjoittavat tiensä tähtiin. A D I L E S E V I M L I Koronaa turpaan -Markun koronapäiväkirja HUSIN HUSIN johtajaylilääkäri Markku Mäkijärvi tuli pandemian aikana tutuksi Ylen A-Studion vakiovieraana ja Hesarin koronakommentaattorina. Lokakuussa Otava julkaisi Mäkijärven kirjan Koronapeli – Suomen pandemia taistelun päiväkirja . Siinä Mäkijärvi kertoo esimerkiksi henkilökohtaisista väleistään Helsingin entiseen pormestariin Jan Vapaavuoreen. Oman koronaja Vapaavuori-suhteen käsittely voi toki olla terapeuttista, mutta eiköhän tässä ole valtaosa kansasta jo päättänyt, että pandemia ja Vapaavuoren valtakausi ovat ohi ja on aika siirtyä eteenpäin. Mäkijärven koronapäiväkirja tuskin herättää yhtä suurta ihastusta kuin se hetki, kun hän esiintyi studiovieraana A-Studiossa yllään Markkuliiton hänelle lahjoittama paita, jossa oli kuva ninjaoravasta ja teksti KORONAA TURPAAN TERKUIN MARKUT. A N N I H Ä R K Ö N E N
14 T I E D E Asian tuntija esä 2018 oli kuiva ja polttava koko Euroopassa. Tukholmassa lämpötila nousi 25 asteeseen jo toukokuussa. Psykologian tutkija Kirsti Maria Jylhä ja filosofi Julia Mosquera söivät lounasta ulkona, ja helle helli. ”Puhuimme paljon siitä, että vaikka tällaiset säät kasvattivat ilmastohuolta, lämpimät kelit tuntuivat silti ihanilta”, Jylhä sanoo. Se ei vaikuttanut rationaaliselta. Tutkijoina he olivat kuitenkin hyvin perillä ilmastonmuutoksen kiireellisyydestä ja uhasta. He huomasivat, että monen muunkin tunteet olivat ristiriitaisia. ÄÄRISÄIDEN ÄÄRISÄIDEN kesä 2018 muutti ilmastonmuutospuheen sävyjä aiempaa uhkaavammiksi. Jylhä ja Mosquera alkoivat tutkia ilmastotunteita yhdessä. Jylhä työskentelee ilmastopsykologian tutkijana Tulevaisuustutkimuksen instituutissa Tukholmassa. Jylhää kiinnostaa, miksi ihmiset ovat niin eri mieltä todellisuuden selityksistä. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreesta arvobarometristä käy ilmi, että verrattain merkittävä osa suomalaisista ei pidä ilmastonmuutosta erittäin vakavana ongelmana kaikesta ilmastotiedosta huolimatta. Jylhä on aiemmin tutkinut ilmastodenialismia. ”Länsimaista tiedetään jo hyvin, millaiset ideologiat ja poliittiset identiteetit esiintyvät yhdessä denialismin kanssa”, hän sanoo. Tutkimuksissa esimerkiksi todetaan nationalististen ja maahanmuuttokielteisten poliittisten kantojen yhteys ilmastotieteen kieltämiseen. Moni ilmaston parissa työskentelevä kaipaa ilmastopsykologialta keinoja, joilla ihmiset saataisiin vakuutettua ilmastotieteen viestistä. Psykologinen tutkimus ei kuitenkaan ole osannut vastata tarpeeseen. ”Tutkimustulokset kertovat ilmiöistä ryhmätasolla, eikä niitä voi suoraan soveltaa yksilötasolla. Silti denialismin ymmärtäminen voi auttaa viestimään tavoilla, jotka eivät aiheuta turhia vastareaktioita ja jotka tavoittavat mahdollisimman monia”, Jylhä sanoo. SEKÄ SEKÄ ilmastoliike että sen vastustajat saattavat pyrkiä manipuloimaan yleisön ilmastokantoja, mutta tunneviestit eivät saa kaikissa aikaan samaa reaktiota. ”Sanon suoraan, että ympäristötunteista puhutaan julkisessa keskustelussa tavalla, joka ei perustu tieteeseen, vaan jonkinlaiseen fiilikseen siitä, miten pitäisi tuntea”, Jylhä sanoo. Julkisessa keskustelussa toistellaan esimerkiksi, ettei vanT E K S T I Mikko Pelttari K U VA Pauliina Nykänen Palstalla tehdään kunnollista tiedejournalismia. hempien pitäisi ”pelotella lapsia”, vaikka ilmastosta puhutaan mediassa ja kouluissa, ja että vanhempien hiljaisuus aiheesta voi vain syventää ahdistusta. Samoin sanotaan, ettei saisi puhua maailmantilanteesta liian negatiivisesti, koska se luo epätoivoa. Toisaalta syyllisyyden vältteleminen voi kannustaa toimimaan ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Ilmastoahdistus ja -syyllisyys taas voivat passivoida ihmistä. Ympäristöpsykologista tutkimusta tunne puheen taustalle kyllä on. Jyl hän mukaan olisi hyvä tunnustaa, ettei ole ”oikeata” tapaa tuntea. Ihmiset reagoivat eri tavoin eri tunneärsykkeisiin. ”Rikoksen uhriksi joutuneelle on tärkeä muistuttaa kaikkien tunteiden olevan sallittuja. Sekin on ok, ettei tunne vahvasti. Samalla tavoin on ympäristötunteiden kanssa”, Jylhä sanoo. Ilmastopsykologiassakin on usein tutkittu tunteita kuin ratkaistavana arvoituksena: Mitä ilmastoahdistus on? Mistä se syntyy? Onko siitä hyötyä vai haittaa? Jylhän mukaan ilmiön olemukseen saatetaan keskittyä joskus liikaa. Tutkimuksessa ilmastoahdistuksesta on alettu puhua niinkin, ettei kyseessä ole niinkään mielenterveyden ongelma, vaan rationaalinen tapa suhtautua tietoon ilmastokriisistä. ”Tällä hetkellä luodaan kulttuurisia normeja siitä, miten ihmisten pitää tuntea ilmastokriisissä eläminen. Näitä normeja luovat esimerkiksi päättäjät puhuessaan kriisin ratkaisuista.” ENTÄ ENTÄ faktat? Onko mitään mieltä puhua tunteista, koska ilmastokriisissä pitäisi toimia varman tiedon mukaan? Jylhän mukaan erottelu järkeen ja tunteisiin on väärä, sillä ne vaikuttavat toisiinsa. ”Tunteet liittyvät rationaalisuuteen. Kun saamme huolestuttavaa tietoa ilmastonmuutoksesta, herää huolta, ahdistusta tai pelkoa. Tunteet voivat motivoida meitä muuttamaan käytöstämme rationaalisemmaksi. Muutos on aina hankalaa, eikä siksi ole järkevää sivuuttaa tunteita”, Jylhä sanoo. Koska väärää tietoa ilmastosta levitetään edelleen runsaasti, tutkitun tiedon jakaminen ja väärien käsitysten kumoaminen on yhä tärkeää. Jylhä ajattelee, että faktapuheen rinnalle tarvitaan mielikuvituksellisempia tapoja puhua ilmastosta. ”Erityisesti tarvitaan toiveita ja suunnitelmia myönteisistä tulevaisuuksista. Tulevaisuudesta ei voi tietää, mutta kestävän maailman kuvittelu voi suunnata meitä toimimaan järkevästi.” K Eipä sekoiteta tähän tunteita!
ylioppilaslehti 6 / 2022 Alkupala Palstalla kasvatetaan nälkää. K U VA Iida Pohjolainen Maailma ilman duunareita tuottaisivat sisältöä muunkin kuin keskiluokan näkökulmasta. Myös Suomessa media-ala on demografialtaan melko yksipuolinen. Sen on huomannut myös yleisö. Ylen elokuussa 2022 teettämässä Suomalaisten pelot ja haaveet -tutkimuksessa osa vastaajista koki, ettei suomalainen media edustanut heitä. ”Keskiluokka on se, josta se välittää eikä ole vielä kohdannut tarvetta ottaa ketään muuta huomioon”, kuvaili kyselyyn vastannut 33-vuotias mies median toimintaa. Vuonna 2021 Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä kolme tutkijaa totesi median puhuvan keskiluokan suulla. ”Ilman duunarien ääntä koko kuva maailmasta tylsistyy ja kaventuu huonolla tavalla”, sanoi Tampereen yliopiston tutkijatohtori Tiina Saari. Ei riitä, että televisioon tehdään eksotisoivia realitysarjoja rahdinmetsästäjistä ja konemiehistä. Fiktioonkin on saatava monipuolisia kuvauksia yhteiskunnan eri osa-alueilta. P E T R I J Ä Ä S K E L Ä I N E N VUONNA VUONNA 2020 Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC havahtui kyselytutkimuksessaan esiin nousseeseen epäkohtaan. Sen ohjelmissa työväenluokkataustaisia hahmoja kuvattiin useimmiten negatiivisesti ja stereotyyppisesti. Hahmot olivat enimmäkseen pilkanteon kohteita. Kyselyn mukaan jopa neljännes katsojista oli sitä mieltä, ettei brittiläisessä televisiossa näkynyt riittävästi eri taloudellisista taustoista tulevia henkilöhahmoja. Yksi syy yksipuoliseen luokkarepresentaatioon voi olla tekijöiden tausta. Keväällä 2022 pääministeri Boris Johnsonin johtama hallitus nosti työväenluokan heikon edustuksen yhdeksi BBC:n keskeisistä ongelmista. Hallitus määräsi BBC:n ”tuomaan esiin enemmän aliedustettuja yhteiskuntaluokkia ja mielipiteitä”. Käytännössä se tarkoitti, että jatkossa BBC:n työntekijöistä neljänneksen pitäisi esimerkiksi olla matalista sosioekonomisista taustoista. Uudistuksen idea oli, että eri luokkataustoista tulevat työntekijät
ylioppilaslehti 6 / 2022 16 Tv-komedioissa velkaantuneellakin on varaa unohtaa luokka Suosittujen komediasarjojen päähenkilöillä on isot kämpät ja pienet tulot. Vaikka tv-sarjat huomioivat eriarvoisuuden yhä paremmin, luokka ei tunnu mahtuvan mukaan. K U VAT Annika Luukko T E K S T I Sara Harju
ylioppilaslehti 6 / 2022 17 kehuttu muun muassa hahmojen samaistuttavuudesta. Näen siinä itsekin paljon huvittavia ja nokkelia puolia, mutta rahapuhe ei ole yksi niistä. Se saa miettimään, millaisessa todellisuudessa nämä henkilöt oikein elävät, kun yllättävät talousongelmat eivät hetkauta heidän arkeaan, vaikka mistään ei näytä tulevan tuloja. Artun varakkuus selitetään hänen rikkailla vanhemmillaan. Tämän tästä taloudellisissa ongelmissa tuskaileva Oona taas on niin sanotusta duunariperheestä Kokkolasta. Hän asuu yksin Kalliossa ja pyörittää siellä kahvilaa, jossa ei juuri käy asiakkaita. Mätkyjen aiheuttama ”rahapula” on suhteellinen käsite. Erilaisten ihmisten ja elämäntilanteiden representaatio on Aikuisissa monipuolisempi kuin suomalaisissa tv-sarjoissa yleensä. Hahmo galleriassa on esimerkiksi ruskeita ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Artun ja Oonan ystävyyssuhde nousee sarjassa seurustelukuvioita keskeisemmäksi. Luokan tunnistaminen sen sijaan loistaa poissaolollaan. Se tulee esiin lähinnä silloin, kun Oona ei osaa keskustella feminismistä tai työstäkieltäytymisestä akateemisilla termeillä, koska hänellä ei ole korkeakoulututkintoa. amppanja kuplii laseissa. Oona ja Arttu istuvat Helsingin Kalliossa Oonan omistaman kahvilan edustalla ja juhlistavat tämän saamia veronpalautuksia – jotka tosin pian paljastuvat mätkyiksi. Ystävykset vitsailevat siitä, kuinka yksi kulaus maksaa 35 euroa. Arttu sanoo rakastavansa ”Kallion gentrifikaatiota” eli keskiluokkaistumista. Hän lisää myös vihaavansa sitä, koska keskiluokkaistuminen todennäköisesti johtaa siihen, ettei heillä kummallakaan ole pian varaa asua siellä. Kun Oona sitten tajuaa olevansa valtiolle velkaa lähes kolme tuhatta euroa, hän päättää, että nyt on otettava itseä niskasta kiinni. Ystävät ehdottavat säästötoimenpiteeksi, ettei hän wolttaisi ruokaa kahdellakympillä neljästi viikossa. Lopulta mätkyt kuittaantuvat kuin itsestään, kun tuntematon pariskunta haluaa ostaa Oonan kahvilasta design-tuolin. Okei, tämä on ironiaa! Kun minä sain kolmen tonnin mätkyt, itseäni niskasta kiinni ottaminen tarkoitti kuukausien ja kuukausien penninvenytystä sekä opintohaaveiden siirtämistä seuraavaan vuoteen. Suosittu Aikuiset -sarja käsittelee nykyhetken ilmiöitä huumorin keinoin. Sarjaa on S
ylioppilaslehti 6 / 2022 18
ylioppilaslehti 6 / 2022 19 Työväenluokkaa on kuvattu alaluokkana, passiivisena ja vastuuntunnottomana ihmisjoukkona, kun taas keskiluokkaa kuvataan nykyajan etujoukkona, kansallisena identiteettinä ja kulttuurin kehittäjänä. Populaarikulttuurissa työväenluokkaa on perinteisesti esitetty keskiluokan näkökulmasta, niin sanotusti ylhäältä alaspäin. Skeggsin mukaan työväenluokkaa on kuvattu esimerkiksi alaluokkana sekä passiivisena ja vastuuntunnottomana ihmisjoukkona, kun taas keskiluokkaa kuvataan nykyajan etujoukkona, kansallisena identiteettinä ja kulttuurin kehittäjänä. Skeggs kirjoittaa, että todenmukaisten työväenluokan representaatioiden luominen on epätodennäköistä, koska vain harva mediatyöläinen tulee työväenluokasta ja koska työväenluokkaa tulkitaan vanhojen, yksinkertaistavien kehysten läpi. ”Representaatiot ovat olleet hyvin pitkään niiden ihmisten resurssi, joilla on pääsy symbolisen hallinnan piireihin. On siis ymmärrettävä, että representaatioilla on merkittävä asema luokkataisteluissa ja että symbolinen on aina ehdottoman keskeistä, kun halutaan ymmärtää luokkaa.” AIKUISET AIKUISET ei ole ainoa sarja, jossa puhutaan yhtä ja tehdään toista. Dialogin ja toiminnan välinen ristiriita, näkymätön keskiluokkaisuus, on yleistä nuorista aikuisista kertovissa televisiosarjoissa. Vaikka rahaongelmista puhutaan, ne eivät näy henkilöiden toimintamahdollisuuksissa. Otetaan muutama esimerkki. The Bold Type (2017–2021): Sarja kertoo kolmesta ystävyksestä, jotka asuvat New Yorkissa ja työskentelevät muotilehden toimituksessa. The Bold Typea on pidetty raikkaana ja feministisenä versiona Sinkkuelämää -sarjasta. Aikuisten tavoin se sijoittuu epävarmaan ja pätkistä koostuvaan työelämään, mutta ironian sijaan se keskittyy myötäelämään nuorten aikuisten painiskelua yhä kilpailukeskeisemmän järjestelmän hampaissa. Sarjassa käsitellään esimerkiksi seksuaalisuuden moninaisuutta, etuoikeuksia ja etnisyyttä. Myös rahasta puhutaan. Sutton, yksi päähenkilöistä, on alkoholisoituneen yksinhuoltajan tytär, Mutta varallisuuspuhe, se ärsyttää. Enkö nyt vain ymmärrä ironiaa, vai vaadinko fiktiolta liikoja. SELAAN SELAAN Tiktokia. Vastaan tulee mainos, jossa Arttu sanoo Oonalle, että Visa Electron on ”köyhyyden” merkki. Moni pienituloinen ystäväni on sanonut, ettei pysty katsomaan Aikuisia sen todellisuudesta irtautuneen köyhyyspuheen takia. Minulle se ei ole ensimmäinen sarja, jota katsoessani joudun tekemään kompromisseja oman katsojuuteni kanssa. Pidän niin monesta muusta asiasta, että nautin sarjasta sen rasittavasta rahapuheesta huolimatta. Sukupuolentutkimuksen professori Leena-Maija Rossi on kirjoittanut katsomisen ristiriitaisuudesta. ”Miksi rakastan sarjan katsomista, vaikka en voi ajoittain välttää tuntematta ironista turhautuneisuutta sen äärellä?” hän kysyy tekstissään Etuoikeuden perijättäret – luokka, seksuaalisuus ja affektit Gilmoren tytöissä (2015). Rossi tarkastelee luokan representaatioita affektiivisuuden käsitteen avulla. Affekteilla hän tarkoittaa kehollisia tunteita, joita normatiiviset populaarikulttuurin tuotteet voivat herättää katsojassa. Rossi kirjoittaa kokevansa esimerkiksi myötähäpeää, kun sarjan toinen päähenkilö Rory omaksuu isovanhempiensa yläluokkaisia tapoja. Myötähäpeä ei kuitenkaan estä sarjan katsomista: ”Omalla kierolla tavallaan epäidentifikaationi, jota katsojana tuntemani häpeä tuottaa, oudosti lujittaa kiinnittymistäni sarjaan”, Rossi kirjoittaa. Sarjaa on siis mahdollista katsoa intensiivisesti ja kerta toisensa jälkeen, vaikka siinä olisi ärsyttäviä piirteitä. Affektien ei tarvitse olla myönteisiä saadakseen katsojan koukuttumaan. Brittiläisen sosiologin Beverley Skeggsin mukaan luokkaa tuotetaan jatkuvasti niin populaarikulttuurin representaatioissa, poliittisessa retoriikassa kuin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Hän kirjoittaa teoksessaan Elävä luokka (2014), että populaarikulttuuri on paikka, jossa niin sanottu symbolinen kamppailu yhteiskuntaluokkien hierarkiasta esitetään kaikkein näkyvimmin: symbolisessa arvottamisessa ihmisten ominaispiirteet tai toimintatavat tulkitaan joko hyviksi tai huonoiksi. Näitä voivat olla niin ihonväri tai seksuaalisuus kuin kulutustottumukset tai musiikkimaku. jolla ei ole rahaa samalla tavalla kuin ystävillään. Hän pohtii muun muassa, onko hänellä varaa ottaa vastaan matalapalkkainen harjoittelupaikka. Amerikkalaisen mentaliteetin mukaisesti kova työ kuitenkin palkitaan. Frendit (1994–2004): New Yorkissa asuvat kaverukset istuvat kahvilla keskellä päivää pohtimassa ihmissuhdekuvioitaan. Yhdessä jaksossa he itse asiassa puhuvat varallisuuseroistaan. Ystävykset ovat hienossa ravintolassa juhlistamassa Monican ylennystä, ja osa heistä kauhistelee ruokien hintoja. Rachel, Joey ja Phoebe päätyvät tilaamaan mahdollisimman halvat ruoat. Kun lasku tuodaan, Ross jakaa sen kaikille tasan. Tällöin kylmällä kurkkumuusilla ruokailleet henkilöt pöyristyvät. Syntyy keskustelu siitä, ettei kaikilla ole varaa mennä aina johonkin ”kivaan paikkaan” syömään. Rahasta keskustellaan hetki. Ja sitten palataan isoihin asuntoihin ja jatketaan kahvin hörppimistä. Gilmoren tytöt (2000–2007): Sarjassa luokka on yksi aukikirjoitetuista teemoista – se vaikuttaa perheenjäsenten ja sukupolvien välisiin suhteisiin ja jännitteisiin. Aikuistuva Rory sopeutuu huomattavan helposti yläluokkaisten isovanhempiensa elämäntyyliin ja toimii heidän arvojensa mukaan, vaikka hänen yksinhuoltajaäitinsä, yläluokkaisesta maailmasta alemmas pudonnut tai paennut Lorelai halveksuu vanhempiensa meininkiä. Lorelai irvailee vanhempiensa
ylioppilaslehti 6 / 2022 20 Kysyn asiaa mediatutkimuksen professorilta Kaarina Nikuselta. Hän tarkastelee yhteis kuntateorian, poliittisen taloustieteen ja kulttuurintutkimuksen avulla, miten media luo ymmärrystä maailmasta. Nikunen on tutkinut myös tv-sarjojen fanittamista. Televisiosarjat, nekin, jotka eivät varsinaisesti käsittele luokkaa, heijastavat aina jollakin tapaa oman aikansa yhteiskuntaa. Nikusen mielestä Aikuiset kuvastaa erityisesti huomiotalouden ja yrittäjyyden aikakautta ja samalla yhteiskunnallista muutosta luokkakysymyksessä. ”Mielestäni siinä piirtyy esiin vähän uudentyyppinen luokkajako tai työmaailma. Se on sarja, jossa kaikki ovat joko yksityisyrittäjiä tai influenssereita.” Nikusen mukaan Aikuiset kertoo prekarisaation eli lisääntyvien epätyypillisten työsuhteiden maailmasta, jota leimaavat esimerkiksi jatkuva ”itsensä uudelleen luominen”, projektien lyhytaikaisuus ja epävarmuus. Parikymmentä vuotta sitten pienen kahvilan tai pyöräkorjaamon pyörittäminen olisi ollut nuorelle aikuiselle harvinaista. Aikuisten henkilögalleria poikkeaa monista muista televisiosarjoista niin, ettei siinä ole niin kutsuttuja perinteisiä työläisiä. Nikunen allekirjoittaa havaintoni siitä, ettei luokka juuri mahdu vielä muiden intersektioiden eli ihmisten yhdenvertaisuuteen vaikuttavien erojen sekaan komediasarjoissa. Silti monet tarinat ammentavat ja ovat pitkään ammentaneet köyhyyden ja rahattomuuden teemasta, hän sanoo. Yksi syy tv-sarjojen piilotetulle – tai avoimelle – keskiluokkaisuudelle voi olla yksinkertaisesti se, että ne pyrkivät tavoittelemaan mahdollisimman suurta katsojakuntaa. Toisaalta sarjojen tekijöiden ajatusmaailmat väistämättä vaikuttavat lopputuotteeseen. Yhteiskuntaluokkia saa ja pitää voida kommentoida populaarikulttuurin tuotteissa. Aikuisissa selkeästi vitsaillaan keskiluokan kustannuksella ja irvaillaan esimerkiksi HS Vision absurdille menestyspöhinälle. Se on hauskaa, kun se tapahtuu alhaalta ylöspäin, eli vähemmän vaikutusvaltaisen yhteiskuntaluokan näkökulmasta. Nikusen mukaan sarjat ja mediaesitykset muokkaavat aina tavalla tai toisella yleisöjensä käsityksiä ja ymmärrystä maailmasta. Hän toteaa, että huumoria ja komediaa sisältävät sarjat pyrkivät usein kommentoimaan tai kritisoimaan asioita, mutta samalla ne voivat päätyä vahvistamaan kommentoimaansa maailmankuvaa. SUOMALAINEN SUOMALAINEN media ja poliitikot puhuvat luokasta nyt aiempaa enemmän. Luokkapuhe on valtavirtaistunut vähän samaan tyyliin kuin puhe vaikkapa etuoikeuk sista ja intersektionaalisuudesta: mielipidekeskusteluna. Suomi on yhä luokkayhteiskunta ja meidän pitää puhua siitä, sanovat toiset. Mutta eihän Suomessa ole luokkia, väittävät toiset. Nykyään keskiluokkaisuus on termi, joka tunnistetaan uutismediassakin. On puhetta siitä, että media heijastaa usein keskiluokkaisia arvoja, kun uutisoidaan vaikkapa kuluttamisesta, asumisesta tai perhe-elämästä. Instagramin Vainkeskiluokkajutut-tilillä nauretaan sille, miten sirpojen ja ritvojen elämänpiiri tiivistyy Lokki-valaisimien, ilmalämpöpumppujen, fitnesskellojen ja vähän parempien juustojen ympärille. Tili vitsailee vakaiden tulojen mahdollistamalle ja normien mukaiselle elämäntavalle. Vaikka luokasta ja erityisesti keskiluokasta puhutaan nyt paljon, luokasta puhutaan oikeastaan todella vähän. Nykyisen luokkakeskustelun taustalla vaikuttaa marxilainen luokkakäsitys, jonka mukaan luokka määräytyy tuotantosuhteiden ja pääoman kautta. Sen mukaan omistava luokka, porvaristo, kerryttää omaisuutta samalla kun työväenluokka tekee työn. Koska luokka jako lisää ja ylläpitää yhteiskunnallista eriarvoisuutta, ideaaliyhteiskunnassa luokkia ei olisi. Keskiluokka-termiä filosofi Karl Marx ei käyttänyt, mutta nykytutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa se sijoitetaan omistavan, niin sanotun ylemmän keskiluokan, ja työväenluokan väliin. Vaikka Marxin luokkajako ei suoraan sovellu nykymaailman kuvaamiseen, sen kapitalismia kritisoiva perusajatus on edelleen käyttökelpoinen. Suomessa luokkatutkimus on hajanaista. Esimerkiksi taloustieteellinen ja pinnallisuudelle, mutta Rory ei juuri kyseenalaista seurapiirielämän toksisuutta. Isovanhemmat kustantavat esimerkiksi hänen kalliit opintonsa. Rory pystyy tekemään niin sanotun luokkanousun isovanhempiensa avulla, vaikka elää näennäisesti rennompaa, tosin keskiluokkaista, elämää. Yleensä taloudelliset epäloogisuudet ratkeavat tv-sarjoissa onnenkantamoisilla. Aikuisissa muut kuittaavat Oonan mätkyt ja maksamattomat laskut. Toimittaja Tiina Linnan haastattelussa (Yle 13.10.) Aikuisten käsikirjoittaja Anna Brotkin kertoo halunneensa luoda ”haavemaailman, jossa isot ongelmat epärealistisesti ratkeavat jopa samana päivänä kuin ilmenevät”. Frendeissä Monican tilava koti selitetään sillä, että hän peri matalavuokraisen asunnon isoäidiltään ja alivuokraa sitä salaa. Internetin syövereistä löytyy keskusteluketjuja näistä asioista – kyllä, ihmisiä kiinnostaa, olisiko museossa työskentelevän Rossin tosielämässä mahdollista maksaa asunnostaan. The Bold Typessa rahallista apua tulee esimerkiksi seurustelukumppaneilta eli miehiltä, vaikkeivät päähenkilöt sitä välttämättä heti haluakaan vastaanottaa. MINKÄ MINKÄ takia suositut sarjat vaikuttavat niin keskiluokkaisilta? Onko raha häivytettävä toiminnan tasolta, jotta fiktio toimii, juoni etenee ja voidaan keskittyä kevyeen komiikkaan? Onko raha häivytettävä toiminnan tasolta, jotta fiktio toimii, juoni etenee ja voidaan keskittyä kevyeen komiikkaan?
ylioppilaslehti 6 / 2022 21 Vaikka luokasta puhutaan nyt paljon, luokasta puhutaan oikeastaan todella vähän.
ylioppilaslehti 6 / 2022 22 sosiologinen tutkimus määrittelevät luokan eri tavoin. Toisten mielestä luokka määräytyy lähinnä tulojen perusteella, toisten mielestä ammatin ja sen muodostamien sosiaalisten piirien mukaan. Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva toteutti vuonna 2018 Keskiluokkakatsauksen, jossa keskiluokka määriteltiin tulosidonnaisesti. Sen mukaan 68 prosenttia suomalaisista kuuluu keskiluokkaan ja Suomen keskiluokka on yksi Euroopan suurimmista. Myös siitä on erimielisyyksiä, onko luokan käsite tarpeen, koska ihmisten väliseen epätasa-arvoon vaikuttavat myös esimerkiksi sukupuoli, uskonto ja etnisyys. Vaikka luokkien määrittelystä ja merkityksestä on paljon eriäviä mielipiteitä, ylläpidämme ja toisinnamme luokkaeroja jatkuvasti. Beverley Skeggsin mukaan luokkarepresentaatioiden runsaus ja uusintaminen pitkän ajan kuluessa osoittavat, että luokka on läsnä kaikkialla ja siihen viitataan silloinkin, kun sitä ei mainita suoraan. Se, ettei luokasta puhuta ääneen, ei tarkoita, etteikö sitä tuotettaisi eri tavoin. Korona-aikana poliitikot suosittelivat lomien viettämistä omalla mökillä ydinperheen kanssa ja uutismedia listasi ergonomisia etätyövälineitä. Vähemmälle huomiolle jäivät esimerkiksi yksinasuvat ja ne, joille perheen kesken oleminen ei ole turvallista. Ne, joiden työtä ei voi siirtää ruudun ääreen ja joille lomailu ei ole taloudellisesti mahdollista. Luokan huomioiminen on olennainen osa feminististä katsetta. Tv-sarjojen kuluttajat ovat yhä valmiimpia tunnistamaan yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta. Samalla kun katsojat vahtivat esimerkiksi sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden representaatioita entistä tarkemmalla silmällä – ja hyvä niin – luokan huomioiminen on typistynyt alkuunsa. Siinä missä Frendien homo fobinen huumori on ikääntynyt huonosti ja siihen suhtaudutaan nykyisin kriittisesti, sarjan varallisuuspuhe ei ole päätynyt samanlaisen uudelleentarkastelun kohteeksi. Luokasta pitää pystyä puhumaan syvällisemmin kuin meemien ja mielikuvien tasolla. Vaikka meemit voivat olla hyvin osuvia ja tarkkanäköisiä, ne päätyvät usein kritisoinnin sijaan toistamaan mielikuvia, joita meillä nykyään on luokista. Oikeastaan luokkakriittisiä meemejä saisi olla lisää. Populaarikulttuurin ja fiktion keinoin on mahdollista esittää vaihtoehtoja nykyisyydelle, ja erilaiset mediarepresentaatiot herättävät yhteiskunnallista keskustelua. Se, että vaadimme sarjoilta enemmän, on hyvä merkki. Se tarkoittaa, että haluamme katsoa niitä. On mielestäni irvokasta puhua köyhyydestä, kun sitä ei oikeasti tarkoiteta.
ylioppilaslehti 6 / 2022 23 ”KÖYHÄT ”KÖYHÄT siivotaan pois ja rahajengi tulee tilalle”, Aikuisten Arttu sanoo, kun tarjoilija ei anna syödä kahvilassa omia eväitä. Köyhillä hän viittaa tilanteessa Oonaan ja itseensä. Se on tietysti liioittelua. Mutta onko se hauskaa? Ellei kyseessä ole selkeästi hyvin liioiteltu satiiri, on mielestäni irvokasta puhua köyhyydestä, kun sitä ei oikeasti tarkoiteta. Jos samaan aikaan esitetään muka-realistisia rahahuolia ja heitetään vitsiä köyhyydestä, vitsailun kohde ei tunnu kovin selkeältä. Naureskellaanko tässä Oonan ja Artun mielen maisemalle ja ylipäätään nykyhetken nuorille aikuisille, jotka eivät osaa katsoa oman elämänpiirinsä ulkopuolelle? On ylipäätään keskiluokkaista rakentaa komediaa sillä, että veronpalautukset ovatkin mätkyt. Hupsista, no maksetaan pois. Katsomme fiktiota eri tavoin. Joskus kysyin aiemmin mainitsemiani sarjoja katsovilta kavereiltani, eikö heitä ärsytä henkilöhahmojen epärealistinen suhde varallisuuteen. He kysyivät, miksi minä sitten haluaisin katsoa kurjuutta. Köyhyydellä mässäily on toinen kysymys, eikä sitä ainakaan aiemmin mainitsemissani sarjoissa tehdä. Varattomuutta ja toisaalta ökyrikkautta käsitellään eri genrejen tv-sarjoissa yleensä niin, että se on juonen kannalta olennainen teema. Keskiluokkaisuuden ja köyhyyden välissäkin on silti elämää. Kutsutaan sitä sitten vaikka työväenluokkaisuudeksi tai prekaariudeksi. Ja juuri sinne kevyet ihmissuhdedraamat näennäisesti sijoittuvat, tosin keskiluokkaisilla mahdollisuuksilla höystettynä. Tv-sarjat muuttuvat yhteiskunnan mukana. Nuoremmille sukupolville voi olla lohdullista nähdä edes fiktiossa maailma, jossa ei ole koko ajan pakko painaa töitä vaan saa olla hukassa. Aika moni kohtaa ongelmia verojen ja tukien kanssa. On tervetullutta, että rahaongelmia ja niiden syitä pohditaan, mutta väitän, että se olisi mahdollista myös ilman ainaisia onnenkantamoisia ja piilotettuja mahdollisuuksia. Olemme jo päässeet eroon siitä, että joka ikinen ihmissuhdetarina päättyy onnelliseen heteroparisuhteeseen, yhteen muuttoon ja lasten hankkimiseen. Seuraavaksi haluan katsoa sarjoja, joissa turhat pumpulit on revitty luokan ympäriltä.?
ylioppilaslehti 6 / 2022 24 K U VAT Linda Iren Pedersen T E K S T I Anni Härkönen K a u k a n a k o t o n a Norjalainen opettaja Linda Iren Pedersen muutti syksyllä yli tuhannen kilometrin päähän kotoa. Valtio palkitsee hänet siitä avokätisesti. Voisiko myös Suomi houkutella korkeakoulutettunsa muuttamaan maalle rahaa vastaan? ideopuhelun taustalla näkyy ikkuna. Ulkona katulampun valokeilassa maahan putoilevat raskaat lumiset rätit. Sataa räntää. Se ei ole tavatonta, eletäänhän jo lokakuun loppua. Jos ulkona olisi valoisaa, ikkunoista näkyisi naapuritalojen lisäksi jokunen puu, autotie ja vuoria. Nyt ei näy. Tänään aurinko on laskenut vähän ennen neljää. Kuukauden päästä se ei nouse enää lainkaan. Kaamos kestää kaksi kuukautta. Videopuhelua puhuu Linda Iren Pedersen, 24. Taustalla kymmenen tuhannen asukkaan Hammerfest, jonka norjalaiset ovat brändänneet maailman pohjoisimmaksi kaupungiksi. Sijainti linnuntietä 150 kilometriä Utsjoelta luoteeseen. Pedersen opiskeli luokanopettajaksi Oslon pohjoispuolella sijaitsevassa Hamarin kaupungissa. Hän valmistui viime keväänä. Tuolloin pohjoisin paikka, jossa hän oli koskaan käynyt, oli suunnilleen Vaasan leveyspiirillä sijaitseva Trondheim. Sinne on Hammerfestista suunnilleen yhtä pitkä matka kuin Suomen eteläisimmästä kärjestä pohjoisimpaan kolkkaan. Pari kuukautta sitten Pedersen osti avopuolisonsa kanssa talon Hammerfestista näkemättä sitä. Nyt kaupunki on heidän kotinsa. Pedersen työskentelee opettajana, puoliso Patrick Syversen lähihoitajana. Suurin syy muuttoon näin kauas kotiseudulta oli raha. Pedersen hyötyy Hammerfestissa asuessaan niin kutsutusta Norjan mallista. Norjassa valtio antaa opintolainasta hyvityksiä korkeakoulusta valmistuneelle, jos tämä muuttaa valmistuttuaan töihin maan pohjoisimpaan kolkkaan Tromssan ja Finnmarkin lääniin. VOISIKO VOISIKO sama toimia Suomessa? Saataisiinko korkeakoulutettua väkeä muuttamaan harvaan asutuille alueille, jos muuttaja saisi osan opintolainastaan anteeksi? Äänekkäimmin Norjan opintolainahyvitysmallia on jo vuosia puolustanut keskusta, mutta tällä hallituskaudella siitä ovat puhuneet varovaisen myönteisin äänenpainoin myös muiden puolueiden edustajat. Moni poliitikko on havahtunut kehitykseen: harvaan asuttu Suomi houkuttelee nuorta korkeakoulutettua väestöä yhä vähemmän. Jo 1990-luvulta lähtien Suomen korkeakoulutettu nuori aikuisväestö on voimakkaasti keskittynyt pääkaupunki seudulle sekä Tampereen, Turun ja Oulun seudulle. Esimerkiksi lääkäreistä on syrjäseudulla niin huutava pula, että heitä houkutellaan alueille paitsi palkoin, myös erilaisin rekrytointitai sitoutumisbonuksin. Vuonna 2020 kokoaikaisen terveyskeskuslääkärin keskipalkka Kainuussa oli 8?500 euroa, mikä on 1?800 euroa enemmän kuin Uudellamaalla. Pula korkeakoulutetusta työvoimasta ei koske vain lääkäreitä, vaan Kainuuseen kaivataan kipeästi myös esimerkiksi opettajia ja sosiaalityöntekijöitä. Eduskunnassa ongelmaan on etsinyt ratkaisua harvaan asuttujen alueiden parlamentaarinen työryhmä (Hama). Ryhmä on katsonut mallia etenkin Ruotsista ja Norjasta. Viime hallituskaudella työryhmä kokosi 40 ehdotusta harvaan asutun maaseudun elävöittämiseksi. Niistä neljän – opintolainahyvityksen, virkamiesten syrjäseutulisien, syrjäseuduilla asuvien työntekijöiden verohuojennusten ja työnantajamaksujen poiston uusilta harvaan asuttujen alueiden yrityksiltä – toteuttamiskelpoisuutta arvioitiin perustuslain näkökulmasta tarkemmin. Neljästä yksi nousi muita kirkkaammaksi. Ryhmä totesi, että ehdotuksista opintolainahyvitys olisi helpoin toteuttaa. OPINTOLAINAHYVITYKSESTÄ OPINTOLAINAHYVITYKSESTÄ tilattiin esiselvitys Itä-Suomen yliopistolta. Siinä kerrottiin esimerkiksi, että kun maakuntien korkea kouluopiskelijoilta oli korona-aikana kysytty heidän maallemuuttohalukkuudestaan, yliopisto-opiskelijoista puolet ja ammattikorkeakouluopiskelijoista lähes kaksi kolmasosaa oli kiinnostunut muuttamaan maaseudulle. Esiselvitys päätyi puoltamaan alueellisen opintolainahyvityksen kokeilua. Selvitysryhmä ehdotti Suomeen kolmetai viisivuotista kokeilua, jossa harvaan asutulle alueelle muuttava vastavalmistunut saisi opintolainaansa vuosittain anteeksi 2?600–3?600 euroa. Ehdotus oli, että kokeilu rajattaisiin 25:een Itäja Pohjois-Suomen kuntaan. Moni esiselvityskyselyyn vastannut opiskelija piti kuitenkin ehdotettua lainahyvityssummaa liian pienenä. Vähiten alueellinen opintolainahyvitys kiinnosti lääkeja kauppatieteiden opiskelijoita. ”Lääkäreillä palkka pienissä paikkakunnissa on niin hyvä, ettei 2?600 euroa paljon inspiroi”, totesi eräs vastaaja. Hama-työryhmän varapuheenjohtaja, kansanedustaja Johanna Ojala-Niemelä (sd) V
25
ylioppilaslehti 6 / 2022 26 kertoo seuranneensa huolestuneena esimerkiksi Pohjois-Ruotsin opettajapulaa. Kiirunan kunnassa kouluja on jouduttu tänä syksynä väliaikaisesti sulkemaan opettajapulan vuoksi. ”Vaikka meillä Suomessa tilanne ei vielä ole ihan näin paha, niin kyllä meilläkin on nähtävissä selkeästi, että ihan peruspalvelujen tuottaminen on jo vaarantumassa sen takia, että ei saada riittävästi työvoimaa tälle alueelle.” Ojala-Niemelä on kotoisin Länsi-Lapista, Muoniosta. Hän on valmistunut oikeustieteiden kandidaatiksi Lapin yliopistosta. Valmistuttuaan Ojala-Niemelä työskenteli muun muassa notaarina Rovaniemen käräjäoikeudessa, sdp:n eduskuntaryhmän sihteerinä sekä eduskunta-avustajana ja ministerin erityisavustajana. Millaisia työllistymismahdollisuuksia hän näkisi kotiseudullaan omalla koulutuksellaan? ”Harvassa ovat ne paikat, ei siitä pääse mihinkään. Ylipäänsä Lapissa työpaikkojen välillä kierto on aika vähäistä. Jos pääsee työn syrjään kiinni, niin sitten siinä ollaan melkein eläkeikään asti. On tavallaan lottovoitto, kun saa tällaisen koulutusta vastaavan työpaikan.” Ojala-Niemelä kuitenkin uskoo, että valmistuneille opintolainahyvitys voi olla iso porkkana muuttaa myös muualle kuin suuriin kaupunkeihin. ”Itselle se olisi ollut ihan tuntuva summa, kun oli opintolainaa. Mistäpä tietäisi, vaikka olisin sellaiseen tarttunut”, hän sanoo. PERUSKOULUN PERUSKOULUN opettajana työskentelevälle Pedersenille tarttuminen Norjan malliin kannatti. Norjassa valtaosa pohjoisessa asuvista korkeakoulutetuista voi saada opintolainaansa anteeksi vuodessa 10 prosenttia jäljellä olevasta lainastaan, kuitenkin korkeintaan 2?400 euroa vuodessa. Peruskoulun opettajille sekä lääkäreille hyvityksiä maksetaan huomattavasti muita avokätisemmin. Syynä on pula ammattilaisista. Päteviä ja vakituisia opettajia on vaikea saada näille leveysasteille. Pedersen on laskenut, että asumalla Hammerfestissa kolme vuotta hän saa kuitattua 370?000 kruunun eli noin 36?000 euron opintolainansa kokonaan. Opintotuista ja -lainoista vastaavan viraston Lånekassenin mukaan peruskoulun opettajille maksettavat alueelliset opintolainahyvitykset tosiaan nousevat helposti kymmeniin tuhansiin euroihin. Pedersen pitää saamaansa opintolainahyvitystä merkittävänä. Kolmessa vuodessa hän saa opintolainaansa anteeksi lähes opettajan vuotuisen minimipalkan verran. Kun Pedersen viime keväänä haki töitä eri puolilta maata, työtarjous Hammerfestista tuli nopeasti. Paikka tuntui aluksi olevan liian kaukana. ”Rehtori tuntui todella haluavan minut tänne. Hän sanoi, että voin valita, mihin kouluun menen töihin.” Moni kunta ei voi tai halua houkutella opettajia palkoilla. Yleistä on käyttää muita bonuksia ja kannustimia. Pedersenille työnantaja lupasi 4?800 euron bonuksen, jos hän pysyisi kunnassa töissä vähintään kaksi vuotta. Kun puolisokin sai työpaikan, valinta oli selvä. Pariskunta muuttaisi Hammerfestiin. NORJASSA NORJASSA alueellinen opintolainahyvitys otettiin käyttöön 1990-luvun taitteessa. Mallin vaikutuksia on tarkasteltu viimeksi kymmenen vuotta sitten. Tulokset näyttävät suomalaisen silmiin mairittelevilta. Opintolainahyvitysalueen eli Finnmarkin ja Pohjois-Tromssan väkiluku on pienentynyt 20 vuodessa vain vähän, 95?000 asukkaasta 92?000:een. Esimerkiksi Kainuussa väkiluku väheni samalla aikavälillä 92?000 asukkaasta 78?000:een. Norjan opintolainahyvitysalue on saanut lasten ja nuorten osuuden väkiluvustaan pysymään jopa hiukan maan keskiarvoa korkeammalla. Kainuussa lapsia ja nuoria on suhteessa muuhun väestöön vähemmän kuin koko Suomessa keskimäärin. On vaikea sanoa, kuinka suuri vaikutus tähän kaikkeen on ollut juuri alueellisella opintolainahyvityksellä. Norjan valtio tukee pohjoisinta kolkkaansa lukuisin eri keinoin. Opintolainahyvityksen lisäksi tukitoimista tärkeimpiä ovat vapautukset työnantajamaksuista, huojennukset henkilöverotuksessa ja asukkaiden sähköverohelpotukset. Tukitoimiin kuluu rahaa. Viime vuonna Norjan valtio maksoi pelkästään alueellisia opintolainahyvityksiä noin 12 miljoonan euron edestä. Suomessa monivuotisiinkin kokeiluihin on arvioitu kuluvan paljon vähemmän. Norjalla on syynsä haluta pitää koko maa asuttuna, huomauttaa aluesuunnittelun ja -politiikan professori Sami Moisio. Aluepolitiikka on osa maan turvallisuusja luonnonvarapolitiikkaa: Barentsinmerellä on öljyja maakaasuesiintymiä, jotka ovat kiinnostaneet Norjan lisäksi myös sen pohjoista rajanaapuria Venäjää. ”Norjan valtio haluaa kaikin tavoin osoittaa läsnäolonsa pohjoisilla alueilla. Keinot, joita siellä käytetään, ovat valtiologiikkaa, jossa ollaan syvällä suvereniteetti-, turvallisuusja talousajattelun saumakohdassa”, Moisio sanoo. Suomessa turvallisuuspolitiikan yhteys aluepolitiikkaan on löystynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Moisio kuitenkin uskoo, että nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa turvallisuuskysymykset voivat vahvistua myös Suomen alueellisessa kehittämispolitiikassa. TUTKIJOILLA TUTKIJOILLA alkuvuonna teetetyssä Suomen alueellisen opintolainahyvityksen esiselvityksessä ehdotettiin, että kokeilu rajattaisiin aluksi 25 kuntaan. Yksi niistä oli Rautavaara, jossa korkeakoulutettujen osuus työikäisestä väestöstä on maan pienimpiä. Se aiheuttaa pulmia. Rautavaaran kunnanjohtaja Henri Ruotsalainen antaa esimerkin. Eräs kunnan teknisen puolen asiantuntija irtisanoutui hiljattain. Tehtävään on ollut niukasti hakijoita. Sama toistuu Ruotsalaisen mukaan kaikissa kunnan rekrytoinneissa, joissa tarvitaan täsmäosaamista ja -koulutusta. Etenkin kelpoisuusehdot täyttävistä opettajista on pulaa. Kunnan työvoimapula tosin koskee tällä hetkellä ihan kaikenlaisen koulutuksen saaneita työntekijöitä. Työvoimaa yritetään houkutella esimerkiksi laajalla työterveyshuollolla, hyvinvointija liikuntaeduilla sekä tarjoamalla lyhytaikaista majoitusetua kauempaa tuleville työntekijöille. ”Yrityspuolella on samat haasteet kuin julkisella, lähes alalla kuin alalla. Sitten on tämä kohtaanto-ongelma. Kunnan työttömistä työnhakijoista ei löydy soveltuvaa työvoimaa yritysten ja kunnan vapaisiin työpaikkoihin”, Ruotsalainen sanoo. Pohjois-Savossa sijaitsevan Rautavaaran väkiluku on 30 vuodessa puolittunut. Nyt ”On tavallaan lottovoitto, kun Lapissa saa tällaisen koulutusta vastaavan työpaikan.”
ylioppilaslehti 6 / 2022 27 Rautavaaralta juuri kun sitä etsii. Tästä päästään seuraavaan ongelmaan: se, että korkeakoulutetuille sopivia työpaikkoja on kunnassa niukasti, ei houkuttele muuttamaan sinne odottelemaan, että oman alan työpaikka aukeaisi. Ja vaikka työpaikka löytyisi, sopiva oman alan työpaikka pitäisi löytyä myös muuttajan (mahdollisesti korkeakoulutetulle) puolisolle. Kuulostaa vaivalloiselta. Ruotsalaisen luettelemia ongelmia on yritetty ratkoa etukäteen. Esiselvityksessä ehdotettu kokeilumalli sallisi sen, että lainahyvityksen saajan työpaikka sijaitsisi kokeilualueen ulkopuolella – vaikka lähimmässä suuressa maakuntakeskuksessa tai Helsingin ydinkeskustassa. Ruotsalainen pitää ajatusta hyvänä. Rautavaaralta käydään töissä esimerkiksi isommissa kaupungeissa Kuopiossa ja Iisalmessa. Kunnassa on pohdittu, miten houkutella kunnassa etätöitä tekeviä vapaa-ajan asujia muuttamaan mökkinsä vakituisiksi asunnoikseen. Tällainen malli voisi houkutella muuttajia, jotka haluaisivat asua maaseudulla ja tehdä koulutustaan vastaavaa työtä. ALKUSYKSYSTÄ ALKUSYKSYSTÄ alueellinen opintolainahyvitys eteni harppauksin. Syyskuussa lausuntokierrokselle lähetettiin luonnos hallituksen esityksestä, jossa ehdotettiin kolmevuotista alueellisen opintolainahyvityksen kokeilua. Esitysluonnos mukaili pitkälti ehdotusta, jonka tutkijat esiselvityksessään tekivät jo talvella. Kolmivuotiseen kokeiluun arvioitiin osallistuvan vajaat 700 vastavalmistunutta. Heille maksettaisiin kolmen vuoden periferiassa asumisesta korkeintaan 8?800 euroa. Syyskuun budjettiriihessä keskusta neuvotteli kokeiluun vaadittavat kuusi miljoonaa euroa hallituksen ensi vuoden budjettiin. Kokeilun oli määrä alkaa jo vuonna 2023. Esitysluonnos jakoi mielipiteitä. Lausunnoissaan esimerkiksi Ilomantsin, Sallan ja Sonkajärven kuntien edustajat kannattivat kokeilua (eikä ihme, sillä lausunnoilla ollut lakiluonnos olisi kohdistanut kokeilun juuri näihin kuntiin). Vantaan kaupunki vastusti kokeilua ja arvioi sen kurjistavan pääkaupunkiseudun työntekijäpulaa entisestään. Oma kysymyksensä on sekin, onko opintotuki sopiva väline aluepolitiikan tekemiseen. Tätä kritisoi erityisesti Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL). Se ja korkeakoulutettujen työmarkkinajärjestö Akava moittivat hallituksen esityksen luonnosta siitä, että malli asettaisi vastavalmistuneet eriarvoiseen asemaan asuinpaikan perusteella. Lisäksi SYL oli sitä mieltä, että kokeilun vaikutukset jäisivät niin pieniksi, ettei niillä olisi tilastollista merkitystä. SYL huomautti myös, ettei kokeilua esittänyt työryhmä ole arvioinut alueellisen opintolainahyvityksen sopivuutta osana Suomen etuusjärjestelmää. SYL:n mukaan Norjan opintotukimalli perustuu opintolainalle ja lukuisille erilaisille lainahyvityksille ja -kannustimille, minkä vuoksi opintolainan käyttö on Suomessa ja Norjassa erilaista. VAIKKA VAIKKA kokeilu sai erityisesti pienten kuntien ja harvaan asuttujen maakuntien edustajilta positiivista palautetta, marraskuussa hallitus hylkäsi alueellisen opintolainahyvityksen kokeilun ihan itse. Hallitus oli sopinut, että se antaisi loput tälle vaalikaudelle tarkoitetut lakiesityksensä marraskuun puoleenväliin mennessä, jotta eduskunnalla ja valiokunnilla olisi riittävästi aikaa käsitellä lait ennen vaalikauden loppua. Monista loppukaudelle jääneistä esityksistä oli kuitenkin riitaa hallituspuolueiden kesken. Puolueet olivat sitoneet hankkeita toisiinsa: koska keskusta ei halunnut edistää vasemmistolle ja vihreille tärkeitä lakiesityksiä, jättivät muut puolueet kannattamatta keskustalle tärkeitä esityksiä. Lopulta hallitus kuoppasi kymmenkunta hanketta ja vei eduskuntaan vain muutaman esityksen, joista se pystyi jotenkuten sopimaan keskenään. Alueellinen opintolainahyvitys ei niihin kuulunut. ”Olen tosi tosi pahoillani, että tämä kaatui kaiken muun mukana”, sanoo keskustan kansanedustaja Hanna Huttunen. Huttunen on Harvaan asuttujen alueiden työryhmän puheenjohtaja. Hän kertoo työryhmän valmistelleen kokeilua useita vuosia. Huttunen toivoo, että kokeilulle löytyy kannattajia myös seuraavasta hallituksesta. Huttusen käsityksen mukaan alueellisen opintolainahyvityksen kokeilu kaatui asukkaita on enää 1?500. Kuvio on seudulle tyypillinen: lukion tai ammatillisen koulutuksen suoritettuaan nuoret lähtevät opintojen perässä muualle. ”Aika harva sieltä kotiseudulle palaa. Koulutetun väestön muuttaminen poispäin on jo vuosikymmeniä ollut haaste. Ei tämä siinä mitenkään poikkeuksellinen kunta ole.” Ruotsalainen uskoo, että kokeilun vaikutukset kuitenkin jäisivät Rautavaaralle kosmeettisiksi. ”Ei kukaan muuta pelkästään rahan takia. Mutta jos ihminen muistakin syistä harkitsee muuttoa tähän tai naapurikuntaan, joka ei kuulukaan kokeilualueeseen, niin raha voi olla ratkaiseva tekijä. Että henkilö muuttaa sitten esimerkiksi Rautavaaralle”, hän sanoo. ”Se, mikä vaikuttaa meidän elinvoimaan ja työtehtävistä suoriutumiseen, on suorittavan työvoiman rekrytointivaikeudet. Ammatillisesti koulutettu väestö on meille ihan yhtä tärkeä ryhmä, ja sillä saataisiin kokeiluun vaikuttavuutta.” Professori Sami Moisiokin toteaa, että Itä-Suomen työvoimapulaa paikkaamaan tarvitaan työvoimaa joka koulutusportaalta, ei vain korkeakoulutettua väestöä. ”Nuoresta, korkeakoulutetusta väestöstä puhutaan aluekehittämiskuvioissa avainväestönä. Etenkin muutama vuosi sitten keskustelu oli hyvin korkeakoulukeskeistä, mutta sekin on monipuolistunut. Nyt on pantu merkille, että ammatillisen perustutkinnon suorittaneet valmistuneet ovat kuntien elinvoiman kannalta erittäin tärkeitä.” Moisio korostaa, että kokeilun mahdollisia vaikutuksia olisi vaikea arvioida. ”Ei voida ajatella, että jos malli on Norjassa toiminut jollain tavalla, niin se toimii täällä samalla tavalla.” KUNNANJOHTAJA KUNNANJOHTAJA Ruotsalainen on koulutukseltaan hallintotieteiden tohtori. Se on harvinaista Rautavaaralla, jossa tohtoreita asuu tilastojen mukaan alle viisi. Ruotsalaista ei lasketa mukaan Rautavaaran korkeakoulutettujen tilastoihin. Hän asuu perheineen maakunnan keskuskaupungissa Kuopiossa. ”Sinällään ymmärrän korkeakoulutettujen ajatuksenjuoksua asuinpaikan ja työpaikan valinnassa. Kovin mielelläni minä Rautavaaralla näkisin korkeakoulutettuja ihmisiä, mutta ymmärrän täysin myös haasteet, joiden vuoksi siellä heitä niin vähän on.” Monelta korkeakoulutetulta vaatii tuuria löytää sopiva oman alan työpaikka ”Kovin mielelläni minä Rautavaaralla näkisin korkeakoulutettuja ihmisiä.”
28
29 ylioppilaslehti 6 / 2022 hallituksessa poliittisen väännön vuoksi, ei niinkään siksi, että lakiluonnoksen sisällöstä olisi esitetty suurta kritiikkiä. ”Minulla on se ymmärrys, että hyvitys oli laitettu poliittisesti vastakkain ammatillisen koulutuksen rahoitusuudistuksen kanssa. Nämä olivat vastapareina, ja lopulta ne menivät molemmat.” HAMMERFESTISSA HAMMERFESTISSA asuva Pedersen ja hänen puolisonsa löysivät paikkakunnalta nopeasti töitä. Pedersen ymmärtää hyvin, ettei työpaikan löytäminen ja muutto tuhansien kilometrien päähän kotoa ole kaikille yhtä helppoa. Opintolainahyvityksestä kyllä puhuttiin yliopistossa, ja moni Pedersenin kurssikaveri leikitteli ajatuksella muuttaa pohjoiseen valmistuttuaan. Harva kuitenkaan teki niin. Ja ymmärtäähän sen – monella oli puolisoita, perhettä ja muita siteitä, jotka saivat heidät jäämään etelään. Vuosikurssiltaan Pedersen tietää vain pari muuta, jotka muuttivat valmistuttuaan pohjoiseen. Kumpikin heistä oli kotoisin seudulta, johon muutti. Korona-aika käänsi Suomen sisäisen muuttoliikkeen pääkaupunkiseudulta kohti maakuntia – ainakin hetkeksi. Asiantuntijat uskovat, että kaupungistumisilmiö jatkuu tulevaisuudessa. Pedersen kertoo, että vaikka pandemia ei varsinaisesti saanut häntä pakenemaan EteläNorjasta, korona-aika kyllä helpotti päätöstä. Kun moni arkinen asia opinnoista ja töistä yhteydenpitoon ja asiointiin siirtyi pandemian myötä verkkoon, hän ymmärsi, että asioiden hoitaminen ja yhteydenpito onnistuisi myös pohjoisessa, jossa itselle tärkeät ihmiset ja palvelut eivät ole käden ulottuvilla. Pedersen kuitenkin ajattelee, ettei hänen arkensa muuttunut juurikaan, kun hän muutti reilun tunnin ajomatkan päästä Oslosta lähes vuorokauden ajomatkan päähän pohjoiseen. Hän harrastaa tietokonepelejä, eikä pelaaja yhteisöön kuulumisen kannalta ole mitään väliä sillä, missä hän asuu. Pääasia on, että nettiyhteys toimii. Vaikka Pedersen tapaa nyt etelässä asuvaa perhettään aiempaa harvemmin – lentoliput ovat kalliita – soittaa hän heidän kanssaan videopuheluita. Kaikki arjen pyörittämiseen tarvittava, kuten ruokakaupat, posti, apteekki ja työpaikka, sijaitsevat noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä kotoa. Vaikka Hammerfest on monesta suunnasta katsottuna kaukana kaikesta, on itse kaupunki rakennettu varsin tiiviisti parin vuonon ja saaren ympärille. Lähimpään naapuriin on metrien, ei kilometrien matka, tiet on päällystetty, katuvalot toimivat. Maisema on kaukana erämaasta. ”Oikeastaan ainoa asia, jota kaipaan täällä, on McDonald’s. Kauppoja ja ravintoloita täällä kyllä on, mutta ei pikaruokaa”, Pedersen sanoo ja virnistää. ”Jos on isompia tarpeita, lähin isompi kaupunki Alta on vain kahden tunnin ajomatkan päässä”, Pedersen lisää. Kaupungissa on palveluita asukaslukuun nähden reippaasti, sillä niitä käyttävät myös turistit. Matkailijat tulevat tänne revontulien, rekiajeluiden ja lumen perässä. Satamassa pysähtyy Norjan rannikkoa kiertävä risteilyalus Hurtigruten, keskustassa on kourallinen museoita ja hotelleja. Kymmenentuhannen asukkaan kunnassa on asukaslukuun nähden runsaasti kouluja, kahdeksan, ja lapsia riittää. Pedersenin koulussa oppilaita on noin 150. Pedersenin mielestä opettajuuskin on pohjoisessa aika samanlaista kuin etelässä. ”Ainoa ero, jonka keksin on, että toisinaan en voi pitää liikuntatunteja ulkona, kun sää on niin kehno. Lapset tosin ajattelevat, että on ihan normaalia pelata jalkapalloa ulkona, vaikka siellä olisi minkälainen myrsky.” KUNTA KUNTA on ottanut uudet asukkaat vastaan hyvin. Eikä Pedersen puolisoineen ole ainoita kaukaa muuttaneita. Alkusyksystä kunta järjesti tervetuliaistilaisuuden uusille asukkaille. Siellä Pedersen tapasi kymmenkunta muuta vastavalmistunutta uutta hammerfestlaista. ”Valtaosa heistä työskentelee myös opettajina. Olin hämmästynyt, että meitä oli niin monta.” Se ei ole tavatonta, sillä Norjassa alueellista opintolainahyvitystä maksetaan vuosittain noin 5?000 ihmiselle. Mutta onko reilua, että valtio tällä tavoin keinotekoisesti ohjailee muuttoliikettä? Pedersen ei näe siinä mitään väärää. Hän ajattelee, että ilman vastaavia toimia olisi riski, että maan pohjoisosat päätyisivät vähitellen autioitumisen kierteeseen: kun ihmiset lähtevät alueelta eivätkä palaa takaisin, lähtevät myös palvelut. Uusia ihmisiä ei muuta alueelle, sillä siellä ei ole palveluita. Pedersen ajattelee, että on hyvä, että valtio antaa mahdollisuuden kokeilla, miltä pohjoisessa asuminen tuntuisi. Hänkään tuskin olisi kokeillut sitä ilman opintolainahyvitystä. ”Moni vanhempi työkaverinikin sanoo, että tuli tänne alun perin vuodeksi tai pariksi, mutta jäikin loppuiäkseen.” Pedersen kertoo, ettei hänellä puolisoineen ollut muuttaessaan erityistä suunnitelmaa siitä, kauanko he asuisivat pohjoisessa. Aluksi tavoitteena oli vuosi. Nyt hän uskoo, että he jäävät pidemmäksi aikaa, ainakin siihen saakka, kun Pedersenin opintolaina on saatu hyvitettyä. Eikä sittenkään ole välttämättä kiire pois. Maisema Pedersenin koulun pihasta työpäivän jälkeen. Jutun julkaisuhetkellä aurinko ei nouse Hammerfestissa lainkaan. Seuraavan kerran aurinko nousee 20. tammikuuta. ”Moni vanhempi työkaverinikin sanoo, että tuli tänne alun perin vuodeksi tai pariksi, mutta jäikin loppuiäkseen.” Lapset ajattelevat, että on ihan normaalia pelata jalkapalloa ulkona, vaikka siellä olisi minkälainen myrsky.”
ylioppilaslehti 6 / 2022 30 N o r p p i a j a T E K S T I Adile Sevimli K U V I T U S Pauliina Nykänen Kahdesta asiantuntijasta ja kahdesta puoskarista koostuva syöryhmä testasi vegaaniset jouluherkut, keskusteli norpista ja pohti, saako eläimiä pitää häkissä.
ylioppilaslehti 6 / 2022 31 V esi kihoaa kielelle, kun ajattelee juhla-ajan moninaisia herkkuja: merilevämätiä, porkkalaa, marjahyytelöitä, rosolleja, laatikoita ja tietenkin juhlapöydän pääateriaa, seitania sipauksella sinappia. Näistä mukanamme on vegemäti ja kylmäsavulohen korvaava porkkala, kun astelemme Korkeasaaren eläintarhan läpi kohti kotaa, jossa nautimme vegaanisen joululounaan yhdessä eläintarhan toimitusjohtajan Sanna Hellströmin, WWF:n suojelujohtajan Jari Luukkosen ja Ylioppilaslehden entisen päätoimittajan, nykyisen Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esihenkilön Saska Saarikosken kanssa. Mukana repussa on myös vegemakkaraa, sinappia, joululimppua, vegaanista levitettä, piparia ja glögiä. Olemme koolla Ylioppilaslehden arkistojen innoittamana. Saarikosken päätoimittajakaudella vuonna 1988 toimitus on kertonut kokanneensa vaihtoehtoisen jouluaterian: avotulella valmistetun saimaannorpan . Tarkoitus on puhua nykypäivän vaihtoehtoaterioista ja meidän ihmisten eläinsuhteesta. Häkissä tepastelee leijona. Sataa jäistä tihkua. On aika käydä pöytään . KAIKKI KAIKKI muistavat Ylioppilaslehden jutun, jossa toimittajat raportoivat kakanneensa housuun bussimatkalla Turkuun, mutta on Ylkkärissä ennenkin osattu kohahduttaa. Toimitus pääsi skandaalinkäryisen jutun jäljille alkusyksystä, kun toimituksessa vieraillut arkistonhoitaja muisteli törmänneensä Ylioppilaslehden arkistoissa vanhaan artikkeliin, jossa toimittajat paistavat kokonaisen norpan. Ylioppilaslehden puolivegaani ja maailmantilasta ahdistunut nykytoimitus järkyttyi kuultuaan jutusta, jossa rauhoitettu ja uhanalainen eläin suolistetaan ja varrastetaan. Norpanvarrastamisjutussa kuvaillaan hylkeen lihan olevan gourmet’ta ainakin Grönlannissa, Kanadassa ja Japanissa. Norpan lihaa verrataan suuremmin problematisoimatta kinkkuun ja kalkkunaan – vähärasvaisempaa, vähäsuolaisempaa ja mureaa! Onko juttu ollut kannanotto ihmisten tekopyhyyteen pitää toisten eläinten syömistä toisia moraalittomampana? Meilläkin kun ihmeteltiin ennen vanhaan, miten kiinalaiset syövät koiraa, vaikka suomalaiset kovasti tykkäävät koirista. ”Jotain tuollaista siinä haettiin”, Saarikoski sanoo. Hänen mukaansa jutun kirjoittamisen aikaan 1980-luvun lopulla Suomessa elettiin ensimmäistä isompaa arvojen ja aatteiden läpimurtoaikaa. Suomeen oli perustettu 70luvulla maan ensimmäinen kasvisravintola, ja 80-luvulla kasvissyönti oli lyönyt läpi esimerkiksi yliopistoruokalassa. ”Ajatus siitä, että henkilökohtainen on poliittista, syntyi silloin. Sitä ennen se, mitä söit tai ketä rakastit, ei ollut politiikkaa. Se, mitä ihminen teki kotonaan, oli yksityisasia”, Saarikoski sanoo. ”Ympäristöja vaihtoehtoliikkeissä yhdistettiin ensimmäistä kertaa yksityistä ja julkista. Se oli hirveän pienen piirin juttu, mutta kasvoi sukupolvi sukupolvelta. Nyt ihmisten poliittista ja yhteiskunnallista olemassaoloa arvioidaan henkilökohtaisen toiminnan läpi. Se on jännää.” ”Jos somessa puhuu kasvissyönnistä, se suututtaa”, Korkeasaaren johtaja Hellström toteaa. ”Ihmiset ottavat sen haasteena: tulee tunne, että ehkä pitäisi itsekin tehdä jotain, ja on ikävää, kun muistutetaan asiasta”, Saarikoski sanoo. Suomen saimaannorppakanta oli 80-luvulle tultaessa kriittisen pieni, arviolta vain vähän yli sata yksilöä. Kansainvälinen ympäristöjärjestö WWF aloitti saimaannorpan suojelutyön vuonna 1979, ja seuraavan vuosikymmenen aikana Suomessa alettiin rajoittaa verkkokalastusta ja perustettiin ensimmäiset norpan suojelualueet. WWF:n suojelujohtaja Luukkonen kertoo, että tuolloin Saimaalla vedenpinta laski muutamana talvena kymmeniä senttejä, jää murtui ja kuutteja kuoli pesäjäihin. Vedenpinnan säätelyyn alettiin kiinnittää huomiota. Se yhdessä verkkokalastuksen rajoittamisen kanssa tuotti tulosta: 90-luvulle tultaessa kanta alkoi elpyä. ”Mielenkiintoinen ajoitus jutullanne”, Luukkonen sanoo Saarikoskelle. ”Saimaannorpan tunnettuus oli jo aika korkeaa, siitä oli tullut suojelun symboli.” ”Saimaannorpasta oli tullut pyhä, ja pyhä on aina kohde, kun provokaatiota tehdään”, Saarikoski vastaa. Saarikosken päätoimittamassa jutussa kuvaillaan yksityiskohtaisesti, kuinka norpan kaulavaltimo viilletään, veri juoksutetaan, vatsa avataan ja eläin upotetaan marinadiin. Jutun pääkuvassa on norppa tiskipöydällä, seuraavalla sivulla taas pelkkä norpan ”ruoto”. Saarikoski muistelee, millaista kuvankäsittelyä tietotekniikka tuohon aikaan tarjosikaan. Haiskahtaa hieman samalta kuin paska housussa bussissa Turkuun. OLEN OLEN pyytänyt juhlavieraita tuomaan jonkin omavalintaisen vegaanisen herkun joulupöytään. Hellström on valinnut taatelit ja rypäleet, Saarikoski perunasalaatin (ei sisällä maitotuotteita) ja Luukkonen kotimaiset omenat, ”jollaisia ennen vanhaan laitettiin kinkun suuhun”. Kaikki tunnustavat olevansa sekasyöjiä, mutta vakuuttavat suosivansa yhä enemmän kasvisruokia. Saarikoski ajattelee syömisen olevan suku polvikysymys. Hän muistelee, että hänen lapsuudessaan 60–70-lukujen taitteessa perheen ruokakaappi oli usein tyhjä. ”Muistan kun ensimmäistä kertaa ruotsinlaivalla 16-vuotiaana söin paahtopaistia. Se oli ihanaa. Omat lapset taas ovat kasvaneet niin, että poika ilmoitti 6-vuotiaana lempiruokansa olevan kampasimpukat”, Saarikoski sanoo. ”Ruoka ei enää edusta perusturvallisuutta ja vatsan täyttämistä sillä, mitä on saatavilla. Nyt on mahdollista erilaisiin valintoihin, mutta muutos on psykologisesti vaikea.” ”Nyt on vegaaniset vaihtoehdot ihan eri tasolla”, Hellström jatkaa. ”Muistan nuoruudessani 80-luvulla, että kun jotkut yrittivät pärjätä kasvisruoalla, oli siinä tekemistä. Ensin piti saada tahto läpi, että saa alkaa kasvissyöjäksi, ja sitten oli tarjolla porkkanaraastetta ja näkkileipää.” ”En muista, milloin olisin ensimmäisen kerran elämässäni maistanut kirjolohta,
32 puhumattakaan Norjan lohesta. Isä ja minä oltiin kovia kalastamaan ja isä vielä kova metsästämään. Aina syötiin luonnonkalaa”, Luukkonen sanoo. Joululounasta edeltävänä päivänä Ylen Mot-toimitus julkaisi selvityksen Norjan lohesta, Suomen myydyimmästä ruokakalasta. Niitä kuolee vuosittain kymmeniä miljoonia stressiin, sairauksiin ja tauteihin. Lohet kasvatetaan ahtaissa altaissa, joissa ne törmäilevät seiniin ja loiset, ulosteet ja rehu pääsevät virtaamaan ympäröiviin vesiin. Kalatalous on Norjalle miljardibisnes, seuraava öljy, ainakin niin kauan kuin ihmiset haluavat lohta syödä. Luukkonen kertoo ajattelevansa, että on parempi syödä riistaa kuin tuotantoeläimiä, mutta että eivät ne eläimet varmaan mielellään luovuta elämäänsä toisen ruokapöytään , vaikka me olisimme ne kuinka omin käsin metsästäneet. Tärkeintä olisi vähentää lihansyöntiä, koska ruoantuotannon päästöt ovat niin suuret, että ne uhkaavat niin eläimiä kuin ihmisiä. ”Porsaankyljys oli ennen vanhaan sunnuntaipäivän juhlaruoka”, Hellström sanoo. ”Nyt sianlihaa tarjotaan kaikissa lounasravintoloissa.” ”Ongelma on, että liha on niin halpaa”, Luukkonen sanoo. ”Kun on kolme lasta kotona, ruokaa menee ihan järjetön määrä. Helpoin on ostaa jauhelihapaketti ja pasta ja tehdä bolognese”, Luukkonen sanoo. Saarikoski kyselee, mistä hiilloksen lämmössä rätisevä vegemakkara on tehty (herneproteiinista) ja upottaa lusikkansa merilevämätiin. Se on hänelle ennestään tuttu herkku: Saarikoski on tarjonnut sitä vegaanivierailleen. Kalanmäti taas on hedelmöittymättömiä munasoluja. Niissä on mukana ruskuainenkin, siis ravinnepommi mahdollista hedelmöittymistä varten. Kulinaristien herkut ovat outoja, vähän kuin arvokkaimmat tuoksut, jotka tulevat kaskelotin perseestä. Ihmiset ovat epäilyttävän kiinnostuneita eläimistä – siis ainakin siinä mielessä, mitä kaikkea niistä voi saada irti, kun oikein syvältä kaivaa. ”Aika monen eläimen syöminen on lopulta aika ällöä”, Luukkonen toteaa. ”En tiedä, onko jokiravun selkälihan imeskely niin hohdokasta.” ”Mikä siinä on, että me kestetään nähdä rapu kokonaisena lautasella, mutta lihapalaa ei haluta nähdä kokonaisena eläimenä pöydässä?” Hellström pohtii. ARVOTAMME ARVOTAMME eläimiä niiden ihmismäisyyden, pulleuden ja pörröisyyden perusteella. Rapu on ruma ja etäinen, emmekä ole lukeneet sen älykkyydestä, empatiakyvystä tai siitä, kuinka se hoivaa jälkeläisiään. Siksi se on helpompi nähdä lautasella kuin pomeranian. Kirjassaan Esseitä eläimistä (2022) filosofi ja eläinoikeusaktivisti Elisa Aaltola kirjoittaa katseesta, jonka eläimiin kohdistamme. Maalaiskylässä kasvanut Aaltola kertoo, kuinka lapsuudenkylässä ”eläinten oma näkökulma ja havainnot sivuutettiin lähes systemaattisesti”. Kehotettiin katsomaan ”sööttiä lammasta” tai ”kivaa pientä possua”, mutta silmät suljettiin siltä, että ”söpöt eläimet elävät ahtaudessa, turhautumisessa, usein fyysisessä kivussa, ahdistuksessa, jopa masennuksessa”. Aaltolan mukaan tämä jo kertoo paradoksaalisesta suhteestamme eläimiin. Olipa kyseessä sitten eläintarhan häkkikarhu tai söpö kissavideo, katseemme on esineellistävä, Aaltola kirjoittaa. Eläin voi usein huonosti, mutta ”sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, kunhan ihminen saa katsoa” . Totuttua tapaa haastava katse, jossa eläin nähdäänkin yksilönä, on jopa poliisiasia: maaja metsätaloustuottajien etujärjestö MTK ja Suomen siipikarjaliitto ovat vaatineet, että tilojen salakuvaaminen kriminalisoitaisiin, Aaltola kirjoittaa. Porsitushäkit, turkistarhoissa raajansa irti purreet ketut tai lukuisten lajitovereidensa keskellä kuolemaa tekevät kanat halutaan kätkeä piiloon katseilta vakuumipakkausten ja idyllisten mainosten taakse. ”Katse voikin rikkoa paitsi kokonaisen maaseutupastissin myös kokonaisen ihmiskeskeisen maailmankuvan yhdellä humauksella säpäleiksi.” Silloin kun olen katsonut videolta liukuhihnalta silppuriin putoavia kukonpoikia, lopetan kananmunien ostamisen pariksi kuukaudeksi. Kun olen unohtanut katsomani videot, vältän näkemästä niitä uudestaan ja jossain vaiheessa alan taas ostaa munia. Se on katseen kääntämistä pois. Eihän kukaan halua tuijottaa kärsimykseen, Aaltolakin kirjoittaa. Tulee syyllinen olo. Sitä seuraa häpeä. Vuosia ajattelin, ettei minulla ole aikaa keskittyä eläinten oikeuksiin, kun maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka kärsivät akuuttia hätää. Nyt ajattelen toisin. TULEEKO TULEEKO Hellströmillä koskaan Korkeasaaressa sellaista oloa, että hetkinen, eläimiä häkissä, mitä me oikein duunataan täällä? ”Ei. En mä varmaan täällä työskentelisi, jos tulisi. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että ihmisen hoidossa olevista eläimistä parhaiten hoidettuja ovat eläintarhaeläimet. Niillä on älyttömän paljon paremmat oltavat kuin tuotantoeläimillä ja mielestäni myös keskimäärin paremmat oltavat kuin lemmikeillä.” Korkeasaaresta palautetaan uhanalaisia eläimiä luontoon: metsäpeuroja, partakorppikotkia ja mongolianvillihevosia. Myös amurinleopardeja oli tarkoitus palauttaa Venäjän itäisiin osiin. Ukrainan sota on kuitenkin jarruttanut Wildcats conservation alliance -järjestön johtamaa hanketta, jossa on Korkeasaaren lisäksi mukana myös muita eläintarhoja, jotka sitoutuvat amurinleopardien palauttamiseen. Se ei ole ihan nopeaa Kulinaristien herkut ovat outoja, vähän kuin arvokkaimmat tuoksut, jotka tulevat kaskelotin perseestä. Ihmiset ovat epäilyttävän kiinnostuneita eläimistä.
33 olisi istutettu luontoon, mutta norpat eivät lisääntyneet ja ne palautettiin Saimaalle. Vuonna 2019 Korkeasaareen tuotiin huonokuntoinen kuutti, jota viranomaiset eivät antaneet palauttaa luontoon. Se vietti Korkeasaaressa useamman kuukauden ja vaikutti kuntoutuvan. Sitten se yllättäen kuoli. Syytä ei tiedetä, mutta kuutti oli loukannut ihonsa altaansa betonipintoihin ja syönyt aitauksessaan hiekkaa. ”Mutta sen hetken, kun se norppa oli tuossa näkyvillä, niin kerätyn rahan määrä oli ihan eri luokkaa”, Hellström sanoo. ”Kyllä se vaan vaikuttaa suojelunhaluun, että kuutti on nähtävissä.” SUOJELEMMEKO SUOJELEMMEKO eläintarhoissa ensisijaisesti eläimiä vai ihmisten omatuntoa, kysyy Anu Silfverberg esseekirjassaan Luonto pakastimessa (2011). Olemme ajaneet eläimet ahtaalle tuhoamalla yhteistä elinympäristöämme ja heränneet sitten siihen, että lajeja katoaa. Niinpä olemme keksineet pistää eläimiä häkkeihin turvaan . Koska se tuntuu epäeettiseltä, perustelemme tarhojen olemassaoloa myös sillä, että ihmiset oppivat niissä eläimistä. Onko oppimisemme kannalta välttämätöntä, että eläimet ovat häkissä, ja ajaako oppimisen tarpeemme eläimen hyvinvoinnin ohi? Eläintarhojen tiedotuksellisesta arvosta mainitsee joululounaallamme myös Saarikoski tarhoja puolustaessaan, ja osuu naulan kantaan: Suomessa lehdistö pitkälti tiedottaa, mitä eläintarhoista ulospäin kerrotaan. Viimeisimpänä uutisoitiin esimerkiksi Korkeasaaren tiikerinpentujen nimeämisestä. Nimeä kolmelle pennulle ehdotti 9 500 kansalaista. Söpöt eläimet kiinnostavat. ”Tutkivan journalismin hoitavat maassa luontoaktivistit”, kirjoittaa Silfverberg ja penää, miksi uutisissa varoitetaan etukäteen, että turkistarhalla salakuvattu materiaali saattaa järkyttää. Pitääkö meidän suojella ihmisiä todellisuudelta sen sijaan, että katsoisimme kohti ja saisimme tietää, miten eläimiä meidän takiamme kohdellaan? Mietin katsetta, josta Elisa Aaltola kirjoittaa. Millaisen eläinsuhteen me lapsina opimme, kun katsoimme eläimiä häkeissä? Eikö luontoa tosiaan voi oppia tuntemaan muilla tavoin? KOLLEGANI KOLLEGANI Saarikoski on ollut alalla pitkään. Kysyn, pitääkö hän mahdollisena, että journalismi joku päivä linjaisi kannattavansa eläinoikeuksia samalla tavalla kuin ihmisoikeuksia – että myös eläinten oikeudet olisivat jakamattomat eivätkä ideologinen kiistan aihe. ”Olen pohtinut tuota paljon. Tuntuu aika mahdottomalta, koska eläimet tuskin alkavat lukea juttujamme. Sillä on merkitystä, että he eivät lähetä vihaista palautetta mielipidesivuille. Toisaalta käsityksemme eläimestä on muuttunut: se on subjekti ja ajatteleva olento”, Saarikoski sanoo. ”Naisia ei ole aina pidetty täysivaltaisina, eikä lapsia tai erilaisista psyykkisistä sairauksista kärsiviä. Olemme laventaneet kenttää sen suhteen, ketkä katsomme autonomisiksi ja itse ajatteleviksi. Voisi kuvitella, että oikeudet laajenisivat ihmisen ulkopuolellekin. Eivät varmaan kuitenkaan ihan samassa määrin.” On aika siirtyä pääruoasta glögin ja pipareiden pariin. Kun lounasraati pistää piparia suuhun, tajuan kauhukseni, etten ole varmistanut jälkiruoan vegaanisuutta. Olo on kuin vihreiden entisellä puheenjohtajalla Touko Aallolla, joka Hesarin haastattelussa kieltäytyi ensin hänelle tarjotuista lohileivistä vegaaniuteensa vedoten ja kaatoi sitten lehmänmaitoa kahviinsa. Koska olen syyllinen, en sano mitään. Kaikki lounasvieraanihan ovat sekasyöjiä. Vahinko on jo tapahtunut. hommaa, eikä häkkileopardia itseään palauteta luontoon, koska se on tottunut ihmiseen. Lisääntymiskykyinen pari viedään eläintarhasta totutustarhaan lisääntymään. Siellä syntyneitä jälkeläisiä palautetaan luontoon yksi kerrallaan, koska amurinleopardi ei viihdy laumassa vaan tarvitsee riittävästi reviiriä. Sitä taas ei ole juuri tarjolla, koska ihmisen kädenjälki näkyy lähes kaikkialla ympäristössä. Eläintarhojen olemassaoloa perustellaan usein suojelutyöllä. Hellström sanoo, että ihmisten pitäisi opetella suojelemaan sellaisia lajeja, joita toistaiseksi on vielä paljon, eikä vain niitä, jotka ovat häviämässä. Ihmisten auttamishalu kun usein kohdistuu lajinsa viimeiseen. Tällä hetkellä sellainen suojelu on kömpelöä ja törkeän kallista. ”Esimerkiksi kun kalifornianpyöriäisiä oli verkkojen täyttämässä Meksikonlahdessa jäljellä kymmenisen kappaletta, sinne vietiin koulutettuja Yhdysvaltain armeijan delfiinejä etsimään niitä. Kaksi saatiin kiinni, mutta ne saivat akuutin lihasrappeuman. Toinen vapautettiin, toinen kuoli.” Olisiko armeliaampaa antaa uhanalaisen lajin viimeisten yksilöiden vain olla ja kuolla kuin jahdata niitä takaa ja sulkea häkkiin? Eihän eläin välitä, kuoleeko laji sukupuuttoon. ”Jokainen laji on arvokas itsessään. Luonnon monimuotoisuus taas on meidänkin elin ehtomme. Jos laji kerrallaan häviää, häviämme itsekin, emmekä edes viimeisten joukossa. Kokonaisuuden suojeleminen on tärkeää myös ihmisille”, Hellström vastaa. En ole täysin vakuuttunut siitä, että eläimen itseisarvon tunnistaminen näyttää tältä. Eläintarhoissa on myös lajeja, joita ei ole enää lainkaan luonnossa, kuten milu eli davidinhirvi. Onko sellaiselle perusteluja? ”Niin, säilytämmekö sellaisia vai joudummeko arpomaan, mitkä uhrataan, toivottavasti emme. Vaihtelevan masentunut olen sen suhteen, mitä tehdä”, Hellström sanoo. Lisäksi pitäisi olla jäljellä sitä luontoa, johon eläimiä yrittää palauttaa. Luukkonenkin sanoo, että suojelu on vaikeaa. Enonkoskella yritettiin 80-luvulla saada saimaannorpat lisääntymään pyydystämällä niitä luonnosta ja tarhaamalla Saimaan vesiä jäljitteleviin olosuhteisiin. Poikaset ”Saimaannorpasta oli tullut pyhä, ja pyhä on aina kohde, kun provokaatiota tehdään.”
ylioppilaslehti 6 / 2022 34 Mutta tuntuuhan se typerältä, että piparissakin saattaa olla eläintä . Onko siinä mitään järkeä? MAAPALLON MAAPALLON selkärankaisista nisäkkäistä arviolta 4 prosenttia on villieläimiä. Ylivoimaisesti eniten on tuotantoeläimiä ja reilu kolmasosa ihmisiä. Vuoden 1970 jälkeen selkärankaisten eläinten määrä on pienentynyt keskimäärin 69 prosenttia, käy ilmi WWF:n tuoreesta Living Planet -raportista. Se tarkoittaa, että osa populaatioista kasvaa, osa taas pienenee – ja että pienenevien populaatioiden määrä on merkittävä, kuten prosenttiluku kertoo. ”Syypää on ruoantuotanto, ennen kaikkea lihatuotanto”, Luukkonen sanoo. Se ei tarkoita, että ilmastonmuutos olisi karjankasvatuksesta elantonsa tienaavien syytä. Syypäitä olemme me kaikki. Asetelma on karjankasvattajille epäreilu, onhan heitä kannustettu nykyisen kaltaiseen tuotantoon. Viljakin tulee maalta, ja kuluttajien rahat pitäisi saada suunnattua enenevissä määrin kasvisruoan tuotantoon, joka sekin on altis ekokriisin mukanaan tuomille vitsauksille, säiden vaihtelulle, loisille ja taudeille. On arvioitu, että eläinten kasvattaminen ruoaksi aiheuttaa jopa enemmän kasvihuone päästöjä kuin maailmanlaajuinen liikenne. Naudanliha kuormittaa ympäristöä nelinkertaisesti sen, mitä kasvisruoat, joiden kasvi peräisten raaka-aineiden tuominen kaukaakin on usein ekologisempaa kuin lähituotantona valmistettu liha. Kun maataloutta alettiin viime vuosisadalla tehostaa koneilla, ihmisten vajavainen ravinnonsaanti parani. Nyt yltäkylläisyytemme rikkaissa maissa uhkaa niin eläimiä kuin ihmisiä. ”Saimaannorpalle isoin uhka on tällä hetkellä ilmaston lämpeneminen”, Luukkonen sanoo. Kun norppaa aikoinaan 80-luvulla alettiin suojella, ei WWF:ssä voitu kuvitellakaan, että lajin ongelmaksi muodostuisivat lumettomat talvet ja jäättömät vedet Saimaalla. Kymmenen viime vuoden aikana puolet talvista on ollut niin lauhoja, että norpan pesiminen on vaikeutunut. Niitä on autettu rakentamalla apukinoksia. ”Paljonkos norppia mahtuu Saimaalle?” Saarikoski kysyy. ”430 on viimeinen arvio, se noussee yli 450 yksilön. Jonkun arvion mukaan siellä on ollut tuhansia norppia, kun Saimaa on ollut luonnontilassa. Kukaan ei uskalla arvioida, paljonko sinne nyt mahtuu.” Tilaa norpilta vievät ihmisten kesämökit. ”Norpalle ei riitä pesäpaikkoja. Se pesii saarien kupeessa”, Luukkonen kertoo. ”Luonnonvaraisia eläimiä on Suomessakin älyttömän vähän”, Hellström sanoo. ”300 sutta, yli puoli miljoonaa koiraa, satoja tuhansia nautoja. Ihmettelen, että heti kun saadaan jokin kanta kasvamaan, täytyy ruveta tappamaan. Ilves, täysin harmiton, sympaattinen eläin – heti kun sen uhanalaisuusstatus poistetaan, suhtautuminen muuttuu.” ”Sietokyky ilvekselle on erittäin hyvä, eli ihmisiä ilves ei haittaa. Jostain syystä ministeriössä sitä käytetään kuitenkin syynä kaatolupien myöntämiseen. Siellä väitetään, että sietokykyä ei olisi”, Luukkonen sanoo ja hörppää glögiä. TÄLLÄ TÄLLÄ hetkellä Suomessa puhutaan paljon eläimistä. Hallitus antoi eduskunnalle esityksensä laiksi eläinten hyvinvoinnista syyskuun lopussa, ja lokakuussa esitys lähetettiin maaja metsätalousvaliokunnan käsiteltäväksi. Edistyksellistä ja modernia eläinsuojelulakia onkin odoteltu yli vuosikymmenen ajan. Nykyisestä laista hallituksen esitys poikkeaa esimerkiksi siten, että eläinten pitopaikoissa eläimellä pitäisi olla mahdollisuus kääntyä ympäri (!), jatkuva paikalleen kytkeminen kiellettäisiin (tietyin poikkeuksin!), ja eläimen tai linnun saatavilla pitäisi olla jatkuvasti vettä. Lisäksi laki puuttuisi pentutehtailuun ja -kauppaan, velvoittaisi eläinlääkärit ilmoittamaan toimenpiteistä, joita koirille tehdään perinnöllisten vikojen vuoksi ja vaatisi saalisja syöttikalojen nopeaa lopettamista. Porsaiden kirurgisesta kastraatiostakin olisi tarkoitus luopua kokonaan (tulevaisuudessa!). Lisäksi eläimillä olisi oikeus kivunlievitykseen kivuliaissa tilanteissa ja toimenpiteissä (ei aina, mutta pääsääntöisesti!), joita niille aiheutamme. Eläin tulisi teurastettaessa tainnuttaa ennen verenlaskua. Eläinten Tuntuuhan se typerältä, että piparissakin saattaa olla eläintä. Onko siinä mitään järkeä?
ylioppilaslehti 6 / 2022 35 Jos olen täysin rehellinen itselleni, en pidä eläintä itseni kanssa samanarvoisena. Siitähän toimintani kertoo. lopettaminen viihdemuotona (!) kiellettäisiin. Sukupuoliyhteys ihmisen ja eläimen välillä kiellettäisiin. Kuulostavat ihan varteenotettavilta ehdotuksilta. Uuden lain on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2023. Nykyinen eläinsuojelulaki on peräisin vuodelta 1996, ja sitä on muutettu useaan otteeseen EU-lainsäädännön vuoksi. Hallituksen esityksessä todetaan, että käsitykset eläimistä ovat muuttuneet ajan mukana. Tavoitteena on, että eläimen hyvinvointi ja lajityypillinen käyttäytyminen otettaisiin jatkossa paremmin huomioon. Lainsäädäntösuunnitelmassa kirjoitetaan eläinten kunnioittamisesta . Mutta mitä se tarkoittaa? KIRJASSA KIRJASSA Sielullisten vahingoittamista vastaan (suomentanut Liisa Kaski, 2022) antiikin ajan filosofi Porfyrios argumentoi, että eläinten syömisestä pidättäytyminen on ”viisauteen pyrkivälle ja omaa todellista itseään kunnioittavalle ihmiselle välttämätöntä”. 200-luvulla elänyt Porfyrios käsittelee eläinsuhteiden etiikkaa siitä lähtökohdasta, että ihmisen tulisi aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ja haittaa muille. Tavallaan tällainen moraalikäsitys on edelleen laajalle levinnyt: maailmanuskonnotkin kieltävät lähimmäisen satuttamisen. Silti elämme täysin aatteen vastaisesti. (Toki uskonnoissa eläin usein nähdään ihmiselle alisteisena ja hänen ravinnokseen luotuna.) Vielä en perustele omaa kasvissyöntiäni eläinten kärsimyksellä, vaan ekokriisillä – sen kannaltahan on tärkeintä syödä kasvispainotteisesti, ei välttämättä vegaanisesti. Totaalikieltäytyminen eläinperäisistä tuotteista tarkoittaisi ikäviä keskusteluja sukulaisten kanssa ruokapöytään istuttaessa, sellaisia, joihin kielitaitoni ja jaksamiseni ei riitä. Pitäisi jouluna ja vanhemmilla käydessä varmaan kokata itse omat ruoat. Miten kauhean hankalaa ja epäkohteliasta! Vai onko? Tiedän, että joku päivä minun on käytävä nuo keskustelut. Välttelen kuitenkin vielä katsomista ja syyllisyyttä. Jos olen täysin rehellinen itselleni, en pidä eläintä itseni kanssa samanarvoisena. Siitähän toimintani kertoo. Minulla on mahdollisuus olla syömättä eläimiä. Olen sillä tavalla hyväosainen, että minulta voinee jopa vaatia kasvissyöntiä. Haluaisin olla viisauteen pyrkivä ja itseäni kunnioittava . Saarikoskikin on miettinyt, mitä tehotuotanto tekee eläimille – ja ihmisille. ”Tulee ymmärtää, että tehotuotanto on osa tehotaloutta. Ennen ihmiset kuopivat tyytyväisinä maata, sitten maatalous tehostettiin ja ihmiset menivät töihin tehtaaseen, jossa toistettiin monotonisesti tiettyjä liikkeitä. Ei tehtaan liukuhihnan ääressä seisova ihminen ole hirveästi vapaampi kuin häkkieläin”, Saarikoski sanoo. Eväät on syöty. Ikkunan takana vilahtavat jättimäiset sarvet. Läheisessä aitauksessa tepastelee metsäpeura. ”Nyt kun tehtaista on meillä päästy eli ihmisen taloudesta on tullut yksilöllisempi, ehkä meillä sitä myöten on varaa katsoa eläimiäkin yksilöinä”, Saarikoski jatkaa. PALUUMATKALLA PALUUMATKALLA Korkeasaaren porteille kuljemme kissalinnan läpi. Näemme amurinleopardin, pikkupandan, tiikerin ja leijonan. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi ollut eläintarhassa. Lumileopardi makaa etutassut ristissä tasanteella, joka on rakennettu puun oksaan. Vain muutaman metrin päässä aukeaa Katajanokan kaupunkisiluetti. Yhden häkin lasiovet ovat auki. Häkissä huomioliiveihin pukeutuneet miehet sahaavat puita. Onko siinä eläintarhan uusin kiinnitys , yritän irvailla. Yhdestä häkistä remontoidaan ”leijonankestävää”, Hellström valistaa. Vieressä toisen kissaeläimen häkki vaikuttaa yhtä tyhjältä kuin saapuessamme. Margai on huonoin eläintarhaeläin , Hellström sanoi tulomatkalla. Aina piilossa . Astuessani ulos eläintarhasta Mustikkamaalle olen edelleen skeptinen sen suhteen, onko mikään eläin erityisen hyvä eläintarhaeläin.?
Tee elämäsi paras päätös ja hae meille opiskelijaksi! Tutustu laajaan koulutustarjontaamme > utu.fi/hae Get inspired by your potential.
WWW.KANSALLISTEATTERI.FI OPISKELIJALIPUT 16–22 € Frankin voit jakaa opiskelijakavereiden kanssa. FRANK-OPISKELIJASARJALIPPU 60 € / 5 LIPPUA STAGE-PASSI 54 € / 4 LIPPUA Opiskelijan henkilökohtainen Stage-passeja ja Frank-sarjalippuja myydään ainoastaan Kansallisteatterin lippumyymälässä, Läntinen teatterikuja 1, Helsinki. uniarts.fi/hae Löydä oma intohimosi laajasta koulutustarjonnastamme musiikin, kuvataiteen, teatterin ja tanssin aloilta. HAKUAIKA 4.-18.1.2023 Helsingin Yliopiston Wiipurilaisen osakunnan stipendisäätiö myöntää apurahoja Wiipurilaisen osakunnan entisille ja nykyisille jäsenille. Apurahoja jaetaan maisterin tutkielmiin, jatkotutkintoihin ja opintoihin liittyvään harrastustoimintaan. Lisäksi jaetaan opintoavustuksia sekä apurahoja lapsiperheellisille opiskel?oille. Hakuaika: 1.12.2022-31.1.2023. Lisätietoja apurahoista ja linkki hakulomakkeelle löytyy osoitteesta http://wiipurilainenosakunta.fi WIIPURILAISEN OSAKUNNAN STIPENDISÄÄTIÖN APURAHAT VUONNA 2023
Pykälän valmennuskurssit valmennuskurssit@pykala.fi www.pykalanvalmennuskurssit.fi Tehdäänkö yhdessä sinustakin juristi? Yli 70 vuoden kokemuksella
ylioppilaslehti 6 / 2022 andys Roimola tiesi aina, että hänestä tulee taiteilija. ”Tunne on ollut niin voimakas, että voi puhua jonkinlaisesta vietistä. Minulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa.” Kasvaessaan Roimolan selvitettäväksi jäi ainoastaan, millainen taiteilija – kuva taiteilija vai muusikko. ”Lapsena ajattelin, että minusta tulee Shakira, ja löydän sitä kautta Kolumbian äitini. Halusin, että kaikki kuuntelevat minua.” Roimolan lapsuudenkodissa soi jatkuvasti lattarimusiikki. Se oli vanhempien tapa tuoda 2-vuotiaana Kolumbiasta adoptoidun Roimolan kulttuuri häntä lähelle. 90-luvun Lappeenrannassa Roimola oli koulunsa ensimmäinen ruskea ihminen, ja tuli kyllä nähdyksi, vain väärällä tavalla. ”Olen kärsinyt rasismista ja minua on kiusattu koulussa. Taide on ollut selviytymiskeino ja terapeutti”, Roimola kertoo. ”Minulta on kysytty, ovatko läpikäymäni asiat syy sille, että minusta tuli taiteilija. Jos kokemukseni ovat edellytys taiteilijuudelleni, se on ollut liian suuri hinta maksettavaksi.” Taiteen avulla Roimola pyrkii nyt käsittelemään adoptioon liittyvää kipua ja antamaan äänen myös muille adoptoiduille. Taide tuo traumat kohdattavaan muotoon, jossa niistä pystyy keskustelemaan. Abstraktista tulee käsinkosketeltavaa. MATERIAALISUUS MATERIAALISUUS on Roimolan taiteessa läsnä: identiteetin, ilmastotuhon ja massasukupuuton kaltaisia teemoja käsittelevät tilaja ympäristötaideteokset valtaavat alaa valuen ja sykkien. Välillä teosten olemus on jopa uhkaava. Roimolaa kiinnostaa viehättävän ja ällöttävän rajapinta. ”Kauneus ja pelko kulkevat käsi kädessä.” Opiskeluaikoina Roimola alkoi hyödyntää roskaa teostensa materiaalina. Ensin syynä oli rahanpuute, mutta pian hän huomasi materiaalissa muitakin mahdollisuuksia. Roskaa on maailmassa niin paljon, että teokset saivat kasvaa massiivisiin mittasuhteisiin, kuten Roimolan tunnetuimpiin teoksiin kuuluva installaatio Floor is Lava , joka rakentuu mustasta, kiiltävästä muovista. ”Kun äitini näki teoksen avajaisissa, hän kysyi, onko minulla kaikki hyvin”, Roimola sanoo ja nauraa. L A N D Y S R OI M O L A M IS TÄ T U N N E TA A N Tilaja ympäristötaideteoksista sekä julkisen taiteen töistä. T Y Ö P Ö Y D Ä L L Ä N Y T Matka Kolumbiaan alkuvuodesta 2023, näyttely Toliman taidemuseossa ja LGM Galeriássa sekä residenssi Arcapachassa. Surface -teos Tiia Kasurisen kanssa Kuopion Kaupunginteatterille tanssiteatteri Minimin kutsumana, ensi-ilta 24.11, Helsingissä Kulttuurikeskus Caisassa 15-17.12.2022. U N E L M I E N P R O J E K T I Olisi ihanaa peittää koko Eduskuntatalo Floor is Lava -teoksella. A L A L L A M ÄT TÄ Ä Individualismi on raskasta. Kuva taiteilijalla ei ole tiimiä ympärillä auttamassa. Moni asia olisi ollut helpompi, jos ei olisi joutunut opettelemaan kaikkea yksin. T E K S T I JA K U VA Oona Pohjolainen L Lapsena adoptoitu kuvataiteilija Landys Roimola etsii identiteettiään maailmojen väliltä.
ylioppilaslehti 6 / 2022 K U L T T U U R I Kulttuurihenkilö Palstalla taiteilijat saavat kerrankin puhua ihan vaan taiteestaan. ”Vastasin, että nyt on. Minusta vain pullahti ulos jotain. Purin teokseen ilmastoahdistustani.” Ideat syntyvät öisin, niin myös Floor is Lava -teos. Uusi kumppani ihmetteli, kun Roimola nousi kesken unien luonnostelemaan valtavaa mustaa vuorta. ”Olen lapsesta saakka nähnyt voimakkaita unia. On ollut vaikea erottaa, mikä on totta ja mikä ei. Olen keksinyt tarinoita siitä, mitä minulle tapahtui Kolumbiassa. Unieni kautta olen yhteydessä johonkin tuntemattomaan.” Jos jokin voisi olla totta, miksemme antaisi sen olla niin. YSTÄVILTÄ YSTÄVILTÄ lahjaksi saatu dna-testi paljasti, että Roimolalla on juuria kolumbialaisen Muisca-alkuperäiskansan keskuudessa. Muiscien uskomuksiin kuuluu, että ihmisen ainoa tehtävä on suojella luontoa taiteen kautta. Se tuntui kohtalolta, viimeiseltä sysäykseltä tutkia kotimaata syvemmin. Tammikuussa Roimola matkaa neljäksi kuukaudeksi Kolumbiaan. Siellä hänellä on kaksi näyttelyä ja residenssi, jossa hän työstää Shakiran biisin mukaan nimettyä Pies Descalzos (avojaloin) -projektia. ”Uskon, että jokaisessa meissä on koodi, jota emme voi ohittaa, vaikka kuinka yrittäisimme. Kaikilla on oma polku, jota kuuluisi seurata”, Roimola sanoo. Roimola uskoo, että hänen teoksensa ovat hengissä ja niillä on sielu. Yliluonnolliseen hän kuitenkin suhtautuu varauksella – siitäkin huolimatta, että viimeisimmän, rönsyilevien hiusten muodostamista maisemista rakentuvan Landscapes -installaation ympärillä alkoi tapahtua kummia. Työryhmä kuuli tyhjässä tilassa Roimolan perässä kaikuvat toiset askeleet, sysimustan letin sisältä löytyi valkoisia suortuvia, ja mykkä sisäpuhelin alkoi yhtäkkiä soida. ”Muiscien, kuten monien muiden alkuperäiskansojen uskomuksiin kuuluu, että mitä pidemmät hiukset, sen vahvemmin on yhteydessä maahan. Teoksen oli tarkoitus toimia porttina esiäitieni luokse. Nyt mietin, minkä portin oikein olen avannut.” Roimolan aiemmat teokset ovat käsitelleet maailmaa laajemmin, mutta tulevan Kolumbian-residenssin myötä hän kääntyy sisäänpäin, tutkimaan itseään. ”Olen aina tiennyt, etten täysin kuulu Suomeen ja tiedän jo, että en kuulu kokonaan Kolumbiaankaan. Mutta tarvitsen molemmat palat, jotta voin olla kokonainen.”
42 Kritiikki LENKKIPOLUN LENKKIPOLUN varressa Espoon Matinkylän Nokkalanniementiellä on suuri kivi, jota vasten nojaa rivi eripituisia, -paksuisia ja värisiä puukeppejä. Materiaali on kuratoitu kasaan syksyjen 2021 ja 2022 välisenä aikana, ja yleisölle keppigalleria avautui lokakuussa. Kriitikon mukana näyttelyssä on keppien muoto kieleen erikoistunut ullanlinnalainen rotukoira Eddie. Keppien keräysajankohtaa tai -paikkaa ei teoksesta pysty erottamaan, vaan ne muodostavat harmonisen kokonaisuuden – roso ja eriparisuus tuntuvat yhtä aikaa harkitulta ja sattumanvaraiselta. Asetelmassa on rytmi, mutta tasatahtisuuden sijaan se on kuin tunnustelisi mittasuhteiltaan vääristyneen pianon koskettimia. Funky and groovy. Teos keskustelee ympäristönsä kanssa. Se ei ota tilaa haltuun, vaan muodostaa takanaan aukeavan suhisevan kortteikon ja väreilevän meren kanssa alati muuttuvan dioraaman: aurinkoisella sunnuntaikävelyllä paksut oksat kutsuvat katsomaan lähempää, takaisin palatessa ja illan pimetessä teos muuttuu uhkaavaksi. Sen sijaan, että teos institutionalisoitaisiin arvokkaaseen museoon, keppigalleria palaa juurilleen. Se ei alistu ripustettavaksi vuosisatojen pölyttyneiden kerrostumien päälle, vaan haastaa pohtimaan, kenen ehdoilla taidetta tehdään ja kenelle se on saatavilla. Teosta onkin luettava ennen kaikkea ympäristötaiteena. Omassa genressäänkin se haastaa totuttuja tekijyyden tapoja: vaikka esillepanon on toteuttanut (Neris-koiran keräämästä materiaalista) ihmisistä koostuva työryhmä, ohi lenkitetyt koirat ovat muokanneet teosta jälkikäteen. Asetelma ei yritä jäljitellä luonnonmukaista olotilaa, vaan luo maisemaan railon. Railosta avautuu uusi mahdollisuus. Tietysti on kysyttävä, kenen näkökulmasta tekijyys ja kokijuus haastavat totuttua. Tapa kehystää eläimen toiminta ”esityksenä” jollekin on kömpelö, opittu Avarasta luonnosta ja sortuu lisäksi antropomorfismiin. Keppigalleriaa ei tulisikaan katsoa ”koirataiteilijan” teoksena, vaan ihmisten kuratoimana kokonaisuutena, josta voi olla iloa paitsi koirille, ennen kaikkea meille ihmisille. Samalla tavoin kuin lemmikki ilahduttaa omistajaansa, keppigalleria ilahduttaa ohikulkijaa. T E K S T I Adile Sevimli Keppigalleria Neris-koira Nokkalanniementie, Espoo 17.10.2022 – V al o ku va A d il e S ev im li Eddie-koira pissasi teoksen päälle.
ylioppilaslehti 6 / 2022 43 K U L T T U U R I 3x lukematta timanttia KEPPIGALLERIA KEPPIGALLERIA paitsi tavoittaa, myös osallistaa. Dalmatialainen Eddie tietää, että täällä on käynyt muitakin: teosta hieman haisteltuaan se nostaa takajalkansa ja lirauttaa pissat teoksen päälle. Sitten se rynnistää kivelle, tarttuu näyttelyn pisimpään keppiin ja pureskelee omat hampaanjälkensä oksanvarteen. Sen kummemmin koira ei kuitenkaan ole teoksesta kiinnostunut. Se haluaisi jo jatkaa matkaa ja haistella tienviertä. Taide kun on ensisijaisesti meille ihmisille. Teoksen viereen pystytetyssä kyltissä lukee, että mieluisan kepin saa ottaa mukaansa. Kriitikko pysähtyy teoksen äärellä miettimään, kenelle kepit ovat ensisijaisesti tarkoitettu kotiin vietäväksi. Osa näyttelyesineistä on jo tarttunut jonkun matkaan. Teoksen vasemmalla laidalla kepit ovat kaatuneet maahan pinoon, tiheässä rivissä on aukko. Tänään näkemämme teos on ainutkertainen, sillä jo seuraavana päivänä se on väistämättä muuttanut muotoaan. Keppigalleria on kohtaamispaikka, jonne koira voi jättää merkkinsä ja tulla seuraavana päivänä tarkistamaan, josko joku on sen huomannut ja painanut oman tassunjälkensä märkään maahan. Meille ihmisille teos paljastaa jotain konseptista nimeltä lemmikki ja siitä, miten eläimiä katsomme. Kirja kirjoittaville ihmisille OLEN OLEN lukenut ja kirjoittanut elämäni aikana monta aika huonoa tai keskinkertaista tekstiä. Kömpelöjä tiedotteita, käännöskukkasia muropakettien kyljissä ja kiusallisia katumainoksia. Feature! Kirjoittamisen mestarikurssi (Teos) lupaa auttaa kirjoittajaa nousemaan uudelle tasolle. Tällainen taso kiinnostaa! Yleensä kierin jokaisen tekstini julkaisun jälkeen lattian tasossa sikiöasennossa rukoillen, ettei kukaan huomaisi tai kommentoisi juttuani (salaa silti toivon, että joku kirjoittajaguru lukisi ja kehuisi). Kerronnallisen faktatekstin kirjoittaminen on usein kivuliasta. Omat maneerit ärsyttävät ja jatkuvasti pitää miettiä, pysyykö kukaan perässä. Tämä kirja on ensiapulaukku meille, joille kirjoittaminen tekee kipeää, mutta jotka eivät kuitenkaan keksi mitään muuta yhtä kivaa tekemistä elättääkseen itsensä. A N N I H Ä R K Ö N E N Toimituksen kritiikittömät suositukset. V al o ku va t K iia B ei lin so n KIRJASSA KIRJASSA Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin (Minerva) patologi Carla Valentine kertoo nojatuolisalapoliiseille, miten dekkarikuningatar Agatha Christie hyödynsi teknisen rikostutkinnan päräyttävimpiä oivalluksia murhajuonissaan. Murharouva Christie tunsi myrkkyjen lisäksi poliisin keinot selvittää sormen-, renkaanja verijälkien alkuperää. Sitä mukaa kun viranomaiset ja tieteentekijät tekivät teknisiä läpimurtoja, Christie poimi ne tarinoihinsa. Valentine käy läpi Christien kirjoittamat rikostapaukset ja kertoo niiden avulla lukijalle, miten rikostutkinta hoidettiin wanhoina hyvinä aikoina – ja miten sama tehdään nyt. Aitous on päivän sana true crime -pläjäyksiä pursuavilla rikoskirjamarkkinoilla. Valentinen näkökulma erottuu edukseen naccien ja jariaarnioiden seka melskan keskeltä. P E T R I J Ä Ä S K E L Ä I N E N Aila Meriluodon seksipäiväkirja HUH HUH hellettä! Aila, 85 vuotta, ja Antero, 75 vuotta, tapailevat, kostuvat ja ilakoivat vanhoilla päivillään uudelleen heräävän seksuaalisuuden hekumassa. Edesmennyt runoilija ja kirjailija Aila Meriluoto on legenda, jonka henki elää. Suomen oma Anaïs Nin tuo ”vapautuneeseen” seksi renessanssiin oikeasti jotain uutta: viriilin varttuneen naisen näkökulman. Postuumisti julkaistu päiväkirja En minä vie lä pääty (Siltala) on kypsä nektariini, jonka kuori antaa periksi ja hedelmä tihkuu makeutta. Nimenomaan tihkuu – kuin Anne Carsonin Eros, katkeransuloisessa halu pakenee täyttymystä. Meriluoto himmaa, viivyttelee ja leikkii. Lukematta timanttia, kyllä, mutta vähän oli etukäteen vilkaistava: Ihmi nen purkaa päiväkirjoihinsa tulikuumaa nykyisyyttään pääs täkseen siitä irti, harmonisoituakseen . Aila! Aila, sä jätit jäljen. A D I L E S E V I M L I Poliisilta rosvotut rikostarinat
ylioppilaslehti 6 / 2022 44 K U L T T U U R I Kolumni Välähdys Räjäytetään internet Vesi kihoaa kielelle, kun ajattelee juhla-ajan moninaisia herkkuja – mätiä, lohta, marjahyytelöitä, rosolleja, laatikoita – ja tietenkin juhlapöydän pääateriaa, kinkkua tai kalkkunaa. Mutta etkö oikeastaan ole hiukan kyllästynyt iänikuiseen kinkun syöntiin? Syöryhmä: Tuomo Mörä, Esko Naskali, Martina Reuter ja Saska Saarikoski Ylioppilaslehdessä 15.12.1988 S plort! Splort! Splort! Pinkki, punainen ja oranssi vesi-ilmapallo – kaikki poksahtavat rikki auton ajaessa niiden päältä. Muovituubit ruikkivat moniväristä tahnaa, hedelmäkarkit murskautuvat jauheeksi ja vihreällä limalla täytetty putkilo räjähtää renkaiden paineen alla pitkin asfalttia. Olen eksynyt katsomaan Youtuben minulle suosittelemaa livelähetystä, joka toistaa tauotta videoita autosta ajamassa värikkäiden esineiden päälle. Vastaavilla yksinkertaiseen aististimulaatioon perustuvilla nettivideoilla on parhaimmillaan satoja miljoonia katsojia. En ole genren ylin ystävä, mutta kieltämättä jokin videoiden toistossa, väreissä, sekä tuhoutuvien esineiden vaihtuvissa tekstuureissa ja koostumuksissa kutittelee mobilea tuijottavan vauvan tasolle jäänyttä osaa kognitiossani. Splort! TÄMÄ TÄMÄ minulle tarjottu lobotominen video nautinto, samoin kuin jonkun toisen krapulainen Teams-kokous, kolmannen rasistinen Twitch-striimaus ja neljännen lapsipornon lataaminen dark webistä on mahdollista valtavan merikaapelien, datakeskusten ja yhdysliikennepisteiden verkoston ansiosta. Helposti unohtuu, että internet, tuo hähmäinen, aineeton hyperobjekti, on itse asiassa kovaa kalustoa ja infrastruktuuria. Kaikki tämä kuluttaa tietenkin energiaa, paljon. Joidenkin arvioiden mukaan tietoliikenne tuottaa kansainvälisesti jopa enemmän päästöjä kuin lentoliikenne. On vaikea mitata tarkasti , paljonko sähköä netinkäyttö imee. Tietoa internetin energiankulutuksesta on hankala kerätä, ja tulosten epätarkkaa uutisointia kauhuotsikoineen on jouduttu vetämään takaisin. ”On syytä tiedostaa, kuinka paljon energiankulutusta ja sitä kautta päästöjä ulkoistetaan rajojemme toiselle puolelle”, muistuttaa Sitran asiantuntija Lotta Toivonen suomalaisten netinkäyttäjien energiankulutuksesta Suomen Kuvalehdessä (41/2022). Samassa SK:n artikkelissa kuitenkin arvioidaan, T E K S T I Sakri Pölönen K U VA Aava Eronen ettei käyttämämme datan määrä ole ainakaan vähenemässä. Siitä pitävät huolen esimerkiksi netissä striimatun videokuvan yhä terävämpi laatu ja teknologiajättien suuruudenhullut suunnitelmat metaversumeista. Yhtenä ratkaisuna energiankulutuksen vähentämiseen on esitetty ”vihreää koodia”, eli nettisivuja pyörittävän koodin muokkaamista vähemmän energiaa kuluttavaksi. Tivi-lehden mukaan (9/2022) tällainen energiankulutuksen optimoiminen ekologisuuden ja palvelinkustannusten nimissä on noussut Suomenkin it-alalla kuumaksi puheenaiheeksi. Toinen radikaalimpi ilmastoteko, jota SK ei ota esille, on autokauppias Timo Toimin meemiksi muodostunut ehdotus vuodelta 2009: internetin räjäyttäminen. Kaikki muu nimittäin kuulostaa näpertelyltä vallitsevan tilanteen (ilmastokriisi, energia kriisi, internetin yleisen paskuuden kriisi) mittasuhteet huomioiden. Vaihtoehtoisia tapoja internetin räjäyttämiseen olisivat lamauttavat kyberiskut tai keskeiseen infrastruktuuriin kohdistuvat hyökkäykset. Lopullisesti internetistä pääseminen olisi toki äärimmäisen vaikeaa ja vaatisi runsaasti resursseja sekä koordinoitua toimintaa, mutta ei se mahdotonta olisi. Ilmastokriisiä internetin räjäyttäminen ei tietenkään ratkaisisi, mutta se poistaisi ainakin yhden merkittävän osatekijän. Samalla häviäisivät lukuisat internetin yhteiskuntiin tuomat negatiiviset lieve ilmiöt, kuten netin välityksellä masinoidut ääri oikeistolaiset vallankaappausyritykset ja vihakampanjat sekä yläastekavereidemme postaamat kiusaannuttavat Kätyri-meemit. Miksi emme siis räjäyttäisi internetiä? SPLORT! SPLORT! Splort! Splort! Onneksi Youtube ehtii suositella minulle kaksitoistatuntista ”oudon tyydyttävää” koostetta värikkäiden limojen puristelusta ennen kuin ajattelen asiaa enempää. Sillä tässä minä olen, osana tätä verkostoa, kykenemättä näkemään todellisuutta siitä irti silvottuna. Internetin tuhoaminen olisi lopulta myös minun itseni tuho. VA R R A S N O R P PA A JO U L U P Ö Y TÄ Ä N
45 ielä kymmenisen vuotta sitten vihasin sinappia, vaikken ollut sitä ikinä maistanutkaan. Epämukava sinappinen kehomuistoni on peräisin koulusta. Siellä kellastuneen väristä tahnamaista sinappia ladottiin isoista laareista lusikalla hernekeiton päälle. Ämpäristä leijaillut etikkapilvi sai silmäni vuotamaan ja minut kiertämään sinappilootan kaukaa. En voinut käsittää, miten kukaan haluaisi lusikoida ruokaansa jotain niin vahvaa. Aikuisiälläni uskaltauduin kuitenkin maistamaan sinappia – ja nimenomaan hernekeiton päällä. Päähänpistoni paljasti, kuinka paljosta olin jäänyt paitsi: sinappihan toi monotoniseen soppaan aivan uskomattoman paljon sävyjä! Makeutta, happamuutta, karvautta. Se toimi kuin taikasauva. Porttiteorian mukaisesti siirryin vahvempiin keitonpäällisiin: pian uskaltauduin maistamaan hernarin päällä raakaa sipuliakin. Runsaassa arkikäytössä sinapin korkea suolapitoisuus välillä hirvittää. Pahimmillaan kevättalvella 2019 vetäisin ison sinappituubin kolmessa päivässä. Aloin lisätä sinappia aivan kaikkeen: pastan sekaan, leivän päälle, salaattiin. Siis näin jälkikäteen ajateltuna melko luonnollisiin kohteisiin. Joulupöydässämme ei ole possua tavattu nähdä, ja silti joulusinapeille on kyllä löytynyt sipaisualustat: kalaleivät, paahdetut punajuuret – porkkanalaatikkokin. Nykyään olen pyrkinyt vähentämään käyttöäni, sillä koetan haastaa itseäni sukeltamaan syvemmin mausteiden maailmaan. Kun sekoitan salaatinkastikkeen etikat ja hunajat, ei lopputulos kuitenkaan ikinä ole yhtä tasapainoinen kuin jos sekoittaisin oliiviöljyn ja sitruunan kanssa tujauksen beigeä kultaa. V Palstalla nautiskellaan. Rakas ruokapäiväkirja, T E K S T I Arda Yildirim K U VA Venla Helenius Kaiken maailman messuilla ja keskiaikamarkkinoilla laukkaan aina ensimmäisenä sinappikojujen ääreen. Tarjolla olisi karvaita villiyrttisinappeja, joihin lisätään muun muassa voikukkia tai kuusenkerkkää, ja mitä ihmeellisimpiä viinasinappeja, mutta palaan aina samanlaisten, kermaisten ja makeaan taittuvien, sinappien pariin. Olisi tietysti luonnollista, että sinappifiili palvoisi klassista Dijonin alueen tymäkkää tavaraa. Se on kuitenkin omaan makuuni aivan liian väkevää. Se polttaa hapokkuudellaan nenäkarvat ja on makuuni liian viinimäinen. Se ei toimi osaltani dippailuun, vaan sitä pitäisi osata käyttää mausteen tavoin. Olen enemmän suomalaisten sinappien ystävä. Toki niissäkin on variaatioita, mutta maultaan ne ovat usein lempeitä makean ja happaman liittoja. Silti tuntuu, että sinapin kulutukseni on jopa suomalaisilla sosiaalisilla ja kansanterveydellisillä mittareilla mitattuna liian suurta. Huomaan, että sinappihulluuteni on herättänyt minussa paljon häpeän tunteita: En nauti kulturellista ranskalaisesta sinapista, joka on maultaan pikantti ja ”aito oikea”. En myöskään osaa käyttää sinappia ruoanlaitossa muuten kuin töräyttää lautasen reunaan tai leivän päälle. Ehkä vielä joskus kultivoidun. Tai sitten en – kaikessa ei tarvitse kehittyä. Olen kuitenkin jo löytänyt lempisinappini (turkulaista vaan ei Turun). Haaveilen, että sitä saisi joskus sellaisessa pakkauksesta, jonka viimeisiä millilitroja puristaessa ei saisi sormenpäitä verille.
46 Viimeinen millenniaali A L A K U L T T U U R I Internet-UG Kaikki junista Palstalla kerromme aktiivisista nettiyhteisöistä. Jos tahdot tietää kaiken Suomen junaliikenteestä, vaunut.org on paikkasi. Pitkän linjan junabongarit ovat dokumentoineet sivustolle kuvin ja sanoin merkittävän määrän suomalaisen junaliikenteen tapahtumia 1990-luvun lopulta lähtien. Parhaimmillaan foorumin ketjut ovat jännittäviä, esimerkiksi kun harrastajat seuraavat ”erittäin salaisten junien”, kuten junan Hr1 1009:n, liikkeitä. Kyseisen höyryveturin aikatauluja ei aina kerrota julkisesti, mikä on saanut foorumilaiset spekuloimaan: ”Kenties painaako työaikalaki myös niskassa ku aamulla jo aloitettu. Toki jos on vaihtokuskeja mukana nii sitte täyttyy mutta jos ei nii huh huh on sitten päivällä pituutta”. Veturi on joutunut usein onnettomuuksiin, mikä on herättänyt kysymyksiä: ”Mikseivät Höyryveturimatkat 1009:n edustajat astu reilusti esiin ja kerro, miksi juuri heille sattuu niin usein kaikenlaista outoa?” Foorumin haukansilmiltä ei jää mikään huomaamatta, joten ongelmat tai outoihin aikoihin kulkevat junat päätyvät vaunut.orgiin varsin nopeasti: esimerkiksi sähköratavauriot, junien lastit poikkeavilla reiteillä ja tiettyjen vuorojen säännöllinen myöhästely kiinnittävät harrastajien huomion. Toisinaan museojunia ajavia harrastajia väheksytään ajovirheiden vuoksi. P E T R I J Ä Ä S K E L Ä I N E N K u va P au lii n a N yk än en Pakinoitsija on yliopistolla yhä uhanalaisemmaksi käyvän Ysukupolven edustaja ja pysyy anonyymina aiheen arka luontoisuuden vuoksi. Ahdistuneen ekoturistin somerippituoli Z -sukupolvi on ryhtynyt suoraan toimintaan pysäyttääkseen ilmastokatastrofin. Nuoriso tukkii tiet, ottaa pippurisumutetta naamaan ja sottaa taideteokset tomaattimurskalla vaikuttaakseen maailmanmenoon. Millenniaalin radikaali ilmastoteko sen sijaan on ahdistus. Mitään ei millenniaali rakasta kuin ahdistustaan. Korona ahdistaa, joten pesemme kätemme turhaan atooppisiksi. Ukrainan sota ahdistaa, ja siksi harjoittelemme sukupolvemme jo miltei unohtamaa venäläisvihaa. Muovipussit meressä ahdistaa, joten hankimme kaapit täyteen puuvillakasseja, joiden tuotantopäästöillä hankkisi muovipusseja koko loppuelämämme tarpeiksi. Ahdistutaan Trumpista, pätkätöistä ja Tinderistä, ihmisjoukoista ja yksinäisyydestä, eläinrääkkäyksestä ja omien koirien tilanpuutteesta Helsingin keskustan kerrostaloissa, lähiluonnon katoamisesta ja yksiöiden hinnoista, Itämeren kunnosta ja fomosta, kun ei päästäkään tiedekunnan vuosittaiselle risteilylle. Ahdistuksesta kirjoitetaan lukemattomia IG-postauksia, tietokirjoja ja autofikiota sekä haastatellaan asiantuntijoita joka mediaan – myös tähän, sillä ”ahdistaa” on meikämillenniaalin standardivastaus kaikkeen. Joihinkin somekontentin tahkoajiin lentomatkustelusta ahdistuminen on vaikuttanut esimerkiksi niin, että ”suhde 9,5-vuotiaaseen matkablogiin on ollut viime aikoina pahasti kriisissä” ja ”usein tuntuu, että lentomatkustelusta saisi olla vain yksi mielipide”. Niin. Kun mannertenvälisen lennon ilmastovaikutus ahdistaa, ostetaan lennon kylkeen parinkympin päästökompensaatio, joka ei tietenkään kompensoi päästöjä, mutta lievittää ahdistusta. Toinen tapa puhdistaa huonoa omatuntoa on tulla somessa rohkeasti julki Pariisin-matkansa kanssa. Maailma kun ei pelastu sillä, että jätetään Pariisin-matkasta kertomatta. Analyyttisempi ahdistuja taas kirjoittaa esseen siitä, kuinka lensi rantalomalle Meksikoon muiden kaltaistensa hipstereiden pilaamaan ekoturistirysään tajuamaan, ettei ehkä olisi taaskaan kannattanut. Se vaan ei hirveästi auta, että tunnistaa olevansa osa ongelmaa. Pitäisi vielä tehdä jotain .
47 A L A K U L T T U U R I ylioppilaslehti 6 / 2022 Postia Nämä inspiroivat muuttamaan maakuntiin Palstalla laitetaan asioita tärkeysjärjestykseen. Hyvä Suomen tasavallan yleisasiantuntija ja unelmavävy Mika Aaltola, Kerroitte kesällä Iltalehdessä, että lupaatte lähteä presidenttikisaan, jos kannatuksenne nousee 70 prosenttiin. Tuolloin olitte kuitenkin sitä mieltä, että se on ”mahdoton tehtävä”. Ilta-Sanomien lokakuussa teettämän kyselytutkimuksen mukaan olisitte peräti kansan ykkösehdokas presidentiksi. ”Voi pyhä jysäys”, kommentoi Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Juho Rahkonen tulosta Ilta-Sanomille. Itse olette sittemmin kieltänyt jyrkästi osallistumisenne presidenttipeliin tai muihinkaan vaaleihin. Vaikeasti tavoiteltavan leikkiminen ei kuitenkaan ole enää tätä päivää. Älkää esittäkö. Me Ylioppilaslehdessä haluamme lähettää Teille rohkaisuryypyn Presidenttikahvia Keminmaan mukikuninkaan inspiroimana. Neljä kertaa presidenttiehdokkaana kolmella eri vuosikymmenenä ollut keskustakonkari Paavo Väyrynen (ent. kansalaispuolue, ent. seitsemän tähden liike) lanseerasi vuoden 2012 presidentinvaalien alla hänen ja puolisonsa Vuokko Väyrysen yhteiskuvalla varustetun vaalimukin, joka saavutti suuren kansansuosion. (HITTIMUKI!, otsikoi Iltalehti joulukuussa 2011 uutisensa, jonka mukaan vaalimukia myytiin ensimmäisten kolmen päivän aikana yli 500 kappaletta.) Vaikka hittimuki ei tehnyt Väyrysestä presidenttiä, lanseerasi hän viime vuosikymmenellä useita vaalikampanjamukeja – ja tuli valituksi niin eurovaaleissa 2014 kuin eduskuntavaaleissa 2015. Jotain taikaa mukeissa on siis pakko olla. Tsufé tulille ja manifestoimaan! Vaalimukimarkkinoilla on nyt tilaa, sillä Väyrynen vetäytyi loka kuussa eduskuntavaaliehdokkuudesta. Tekin ehtisitte vielä hyvin käydä mittaamassa kannatustanne Palstalla lähetämme ihmisille postia. 1. Kylvä siemenesi Siikalatvalle -slogan 2. Ouliina, Ölövi ja Oula, Oulun ”uuteen graafiseen ilmeeseen sopivat” maskotti pallot vuodelta 2011 3. Hemulin silmä, Oulun uusi logo vuodelta 2021 4. Maakuntalauluja twiittaava botti @maabotkunta 5. Pöljäillään yhdessä Pöljällä -slogan 6. Posi jou! – Lappiräppi (sic) 7. Keiteleen kunnanjohtajan tulkitsema ”menevä kesähitti” Aja, souda, kävele – Aina kutsuu Keitele vuodelta 2021 8. Nälkämaan laulu 9. Mänttä-Vilppulan ilmailupuisto jaetulla sijalla Haminan lipputangon kanssa 10. ”Menevä” ja ”rokahtava” klassikkovaalibiisi Suomi kuntoon Paula Lehtomäen tulkitsemana top 10 kevään eduskuntavaaleissa – jos vain Ylen ajankohtaisohjelmien toimitus suostuu myöntämään teille vapautuksen ohjelmistostaan. Mallia voitte ottaa vaikka siskostanne, joka rohkeasti aloitti jo eduskuntavaalikampanjansa. Vaalimuki voi auttaa paitsi tunnettuuden kasvattamisessa ja kahvipöytäkeskustelujen herättämisessä, myös vaalikampanjan rahoittamisessa. Teidän tuloillanne (128 000 euroa vuonna 2021) vaalikrääsän myyminen lienee tarpeen, jotta pääsisitte lähellekään Sauli Niinistön viime presidentinvaalien kampanjabudjettia (1,2 miljoonaa euroa). Vaalikahvikutsua odotellessa, Ylioppilaslehti Postia presi... ei kun johtaja Mika Aaltolalle
48 F I K T I O ylioppilaslehti 6 / 2022 Kvanttimatka T E K S T I Anna Englund toistamiseen eri suunnista otettuja kuvia: rotisko. Ei siinä pitäisi olla mitään houkuttelevaa kenellekään muulle kuin minulle. Siitä saisi kyllä kauniin, kun sen remontoisi. Hävittäisin ruosteen ja tekisin pellistä silmiä hivelevän. Korjaisin vetokoukun ja paikkaisin pohjan. Miten se oli edes mennyt rikki? Soitin autoilevalle tutulleni. Hän kertoi, että kunnostaminen maksaisi enemmän kuin itse vaunu, olihan siinä myös reikä pohjassa. Hän muistutti, että jos todella halusin laittaa rahaa turhuuteen tähän maailmanaikaan, niin tämä olisi juuri oikea projekti. Nyökkäilin innokkaasti, olin täsmälleen samaa mieltä. Samalla kun tuijotin huutokaupan sivua, soitin terapeutilleni. Hän edusti analyyttistä koulukuntaa. Mitä rikkinäinen pohja sinulle edustaa? Entä ruoste ja alkuperäinen käyttötarkoitus ja mahdollisesti toimimaton vetokoukku? Totesin luuriin, että tämä on nyt ainoa asia, jonka minä tarvitsen. Kun terapeutti alkoi selittää jotakin matkasta itseen , suljin puhelimen. Jonkun kortillisen pitäisi lähteä hakemaan se minulle. Aloitin puhelut ystävilleni kyselemällä heidän kuulumisiaan, ja kun olin jaksanut kuunnella läpi perhehuolet ja työpaikan sisäilmaongelmat, kävin asiaan. Oliko lomia tiedossa? Kaikilla oli kiikarissa jokin pieni pätkä, jolloin saisi vihdoin hengähtää, harrastaa liikuntaa ja pintaremontoida, jokin matkakin olisi kiva tehdä. Keskeytin ehdottamalla maakuntamatkaa kylään, jossa kohde sijaitsi. Oikeastaan olin valmis mihin tahansa sopimukseen, mutta kukaan ei innostunut reissusta. Eräs ystävä sanoi harkitsevansa asiaa, mutta kysyi, oliko tämä todella sitä, mitä halusin. Puhelun jälkeen sain tekstiviestin: Olen pahoillani mutta nyt on niin paljon kiireitä ja lapsetkin… Poistin ystävän numeron. Suljin silmäni ja näin vaunun edessäni. Ja niityn, jonka reunaan voisin asettua kesän koittaessa myymään kylmäpuristettua aroniamehua ruumislaudalta. Tällä välin sama huutaja, jonka olin mielessäni alkanut nähdä sikana, oli nostanut hinnan tuhanteen viiteensataan. Tunsin leukaperissäni pakotusta. En voinut toistamiseen pureskella amalgaamejani rikki, joten laitoin hampaiden väliin viinipullon korkin fysioterapeuttini ohjeistuksesta. Korotin hintaa. Tarkistin pankkitilini saldon. Kun vilkaisin taas sivua, sika oli nostanut hintaa reilusti yli varojeni. Äkkiä huutokauppa sulkeutui. Sika oli maksanut vaunusta melkein kolmetuhatta. Paiskasin läppärin kannen kiinni ja heittäydyin kyljelleni sikiöasentoon. Korkki hampaideni välissä oli murskana. Tuijotin ikkunan takana hämärtyvää iltaa. Hapuilin puhelimen käteeni ja näin mainoksen: Mikä on sielusi tarina? Miltä sinun kvanttimatkasi näyttää? unnes eräänä päivänä tultuani töistä kotiin katselin ympärilleni, enkä saanut mitenkään päähäni, miksi olin tämän kaiken kerännyt. Nurkassa seisova mäntykaappi näytti uhkaavalta. Äitini oli tuupannut sen asuntooni kyselemättä, vaikka en ollut koskaan pitänyt siitä. Oli kuulemma arvokas. Koukerokuvioinen pöytäkalusto taas muistutti eksästä, jolle olin sen ostanut, mutta joka jätti minut lopulta huikentelevaisen antiikkikauppiaan tähden. Entä nuo kristallikruunut ja lasivitriiniin huolella asetellut maisemaposliinit, joita olin kerännyt kokonaiset sarjat aterimineen, mitä minä niillä? Nykyinen tyttöystäväni tosin rakasti niitä, ehkä enemmän kuin minua. Piti niitä varmasti jo ominaan. Tavarat vaativat minua jäämään kotiin, viettämään aikaa kanssaan, pitämään niistä huolta. Minun olisi säilytettävä ne jälkipolville. Mille jälkipolville? Ne tuijottivat minua odottavasti ja vailla myötätuntoa. Olin hankkinut tämän omaisuuden riesakseni ja se oli syönyt minusta voimat. Jos tavarat voisivat ratkaista ongelmani, ne olisivat sen jo tehneet. Kaikilla näillä esineillä oli jokin tarina, mutta minulla ei. Kirjauduin sisään tuttuun huutokauppaan, jossa ihmiset myivät kalleuksiaan; tärkeää oli, mistä tavarat olivat peräisin, olivatko ne kiertäneet suvussa tai oliko kenties joku kuuluisuus niitä käyttänyt. Tällä kertaa en vaaninut uusia aarteita, vaan halusin myydä kaiken pois. Sitten näin jotain sellaista, mitä en tiennyt olevan olemassa. Samalla tajusin, että minun oli saatava se. Tarkastelin ilmoituksen kuvia läheltä ja kaukaa. Se oli pikimusta ja ruosteessa, pohjassa oli keilapallon mentävä reikä. Olin ensimmäinen huutaja. Huusin kaksisataa. Kohde olisi minun. Ei kukaan kunnianhimoton sellaista haluaisi vaivoikseen. Kunnostaminen ja käyttö vaatisivat poikkeuksellista mielikuvitusta. Minulla ei tosin ollut ajokorttia, mutta väliäkö tuolla. Odotellessani kaupan sinetöintiä palasin tutkimaan aihetta lisää. Niitä oli ollut käytössä vielä 1960-luvulla, maaseudulla ja paikoissa, joissa ei ollut kunnollista hautaustoimistoa. Ne olivat kiiltävän mustia ja pyöreänmuotoisia kuten kuplavolkkarit, ikkunalaseissa elämän kiertokulusta muistuttavat viljatähkäkoristeet: sato oli valmis korjattavaksi, aika tullut ja tehtävä täytetty. Ajatus sai silmäni kostumaan. Pling. Näytölle ilmestyi punaista taustaa vasten teksti: huutosi on ylitetty. Tunsin rinnassani puristuksen ja nostin tarjoustani kahdella sadalla. Pling. Tuntematon huutaja korotti hintaa suoraan tuhanteen euroon. Vatsaani väänsi. Laitoin satasen lisää ja katsoin K U VAT Erik Solin K
49
ylioppilaslehti 6 / 2022 50 F I K T I O nähnyt. Keskeytin hänet ojentamalla kymmenen tuhatta euroa käteisenä. Hän nielaisi ja työnsi rahat haalarin taskuun. Otin valokuvan vaunusta ja lähetin sen tyttöystävälle saatesanoilla vihdoinkin . Hän vastasi omituisen nopeasti, että oli juuri pakkaamassa tavaroitaan ja toivotti hyvää jatkoa. Poistin hänen numeronsa. Hyvätkin tarinat päättyvät aikanaan. Tilasin auton, joka ajaisi minut ja perävaunun kotiin. Kuski saapui, ja istuin penkille. Puolessavälissä matkaa minuun iski valtava väsymys. Sanoin kuskille, että minun on ehdottomasti päästävä makuuasentoon. Kömmin perävaunuun ja asetuin kovalle ruumislaudalle makaamaan. Pohjan reiästä näkyi asfaltti. Hiekkatiet olivat töyssyisiä, pieniä kiviä sinkosi sisälle. Päästyämme maantielle ajo tasoittui hurinaksi. Katselin viljantähkän kuvia ikkunalaseissa, vanerin tapaisesta tehtyä lattiaa, likaisenruskeita seiniä. Tunsin syvintä mahdollista onnea. Tunsin vapautuneeni kaikesta siitä, mikä oli estänyt minua elämästä itseni näköistä elämää. Kotitaloni edessä pyysin kuljettajaa odottamaan hetken. Hain muutamia tavaroitani, sitten ajoimme metsänreunaan. Nostin vaunun vetoaisan kannon päälle. Se vaikutti tukevalta ja tasapainoiselta. Asetin ruumislaudalle ohuen patjan, sen päälle viltin ja tyynyn. Säilykelaatikko vaunun oikeanpuoleiseen nurkkaan, sen päälle kirjoja ja vasemmalle puolelle pylvästyräkki. Suljin vaunun peräluukun ja asettauduin makaamaan. Patja oli juuri sopivan pehmeä. Sytytin otsalampun ja huokaisin niin syvään, että aloin nauraa. Otsalampun valo pomppi vaunun katossa. Nauroin niin, että itkin, itkin niin, että aloin huutaa. Huuto muuttui karjunnaksi ja sitä jatkui, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Sitten vedin viltin korviini, hapuilin käteen lempiPirandelloni ja aloin lukea. Tyttöystävä kysyi, mitä mietin. Sitä samaa, mitäpä muutakaan. Hän huokaisi syvään ja näin hänen ilmeestään, että kohta ylitetään jonkinlainen raja. Pyysin antamaan aikaa, ja hän katsoi kelloaan. Aamulla herättyäni raastavista unista tunsin voimanryöpyn ja syöksyin tietokoneelle. Tuo nimenomainen vaunu minun oli saatava, reikineen kaikkineen, ja myyjä oli vakuutettava asiasta. Minun olisi mentävä hänen luokseen ja tehtävä kasvokkain tarjous, josta hän ei voisi kieltäytyä. Soitin hänelle. Miltei kiljaisin, vaunua ei vielä ollut haettu. Mies sanoi, etten pelannut reilua peliä, mutta oli valmis kuulemaan tarjoukseni kasvotusten. Nyt tarvittiin siivousta ja nopeasti. Olin jo aikoja sitten listannut omaisuuttani ja sen arvoa taulukkoon. Kuljin lista kädessä ympäri kaksiotani, katselin seiniä ja availin kaappeja. Tilasin kotiini huutokauppiaan, joka vei käteistä vastaan taulut, korut, antiikit ja silkkimatot. Ovi sulkeutui ja seisoin setelitukko kädessä keskellä asuntoani. Jäljellä oli vielä vanha lukulamppu, kasa kirjoja ja joitakin pieniä muistoesineitä. Niitä voisin säilyttää vaunussa. Minut valtasi vaikeasti selitettävä puhdistautumisen tunne. En tarvinnut mitään, en halunnut mitään. Tunsin sanoin kuvaamatonta keveyttä ja kun panin käden sydämelleni, kiitollisuutta. Otin junan Suomen toiselle laidalle. Vastassa minua oli elon ehtoopuolella kiikkuva ukko. Hän silmäili minua päästä varpaisiin ja sanoi, että oli päätöksensä tehnyt: hän myisi ruumisperävaunun huudon voittaneelle miehelle, joka osaisi pitää siitä hyvää huolta ja kunnostaa sen. Katsoin hänen ränsistynyttä taloaan ja autonrohjoaan, kettingissä haukkuvaa koiraansa ja kysyin, oliko hänellä aikeita olla vielä kauan elossa. Mies vakuutti, että useampi vuosi. Hän alkoi selostaa omaa ja vaununsa tarinaa ja vitsaili siitä, mitä kaikkea ruumisperävaunu oli elämänsä aikana Novelli on saanut inspiraationsa Luigi Pirandellon romaanitaiteesta.
Takaikkuna T E K S T I Petri Jääskeläinen K u va H el si n g in yl io p is to m u se o / E er o R o in e Juttuun on taustahaastateltu valtaukseen osallistunutta valtio-opin opiskelijaa Teivo Teivaista, joka toimii nykyään Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorina. Palstalla kurkistetaan yliopistoon. jota perulais-suomalainen viulisti oli saapunut soittamaan – eihän vallankumous ilman viulunsoittoa ole taistelun arvoinen. Päivän kääntyessä iltaan kävi selväksi, että valtaajat aikoivat yöpyä rakennuksessa. Vaikka rehtori aluksi vastusteli, valtaajat saivat lopulta jäädä kahdeksi yöksi. Tilanne oli poikkeuksellinen, sillä rakennuksen valtaaminen ei ollut Suomen poliittisessa kulttuurissa yleistä. Vuosi valtauksen jälkeen, helmikuussa 1991, Suomessa hyväksyttiin yliopistolaki, jossa valtaajien vaatimukset oli pääosin hyväksytty. Professorit, opiskelijat ja opetusja hallintoväki saivat tasavertaisen aseman päätöksenteossa. elmikuisena tiistaina vuonna 1990 Helsingin yliopiston silloisen hallintorakennuksen, Yliopistokadun ja Fabianinkadun kulmassa sijaitsevan nykyisen Tiedekulman rakennuksen katolle nostettiin musta lippu. Matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden ainejärjestön Limeksen pöytäliinana toiminut kankaanpala sai uuden elämän yliopistovaltauksen symbolina. Joukko opiskelijoita ja yliopiston henkilökuntaa vastusti professoreiden ylivaltaa ja vaati henkilökunnalle mahdollisuutta osallistua laajemmin yliopistoa koskevaan päätöksentekoon. He olivat osoittaneet mieltä Porthanian edessä juuri ennen lipunnostoa. Aikalaisten mukaan yliopistolla vieraillut neuvostoliittolainen valtuuskunta pohti lipun poliittisia merkityksiä, kuten sitä, ilmensikö musta väri jotain anarkismiin viittaavaa. Mielenosoitus ei koskenut vain Helsingin yliopistoa. Eduskunta oli uudistamassa valtakunnallista yliopistolainsäädäntöä, joten mielenosoittajat ottivat kantaa koko Suomen yliopistojen demokratiatilanteeseen. Ajan henki oli toiveikas ja uudistusmielinen: jos Berliinissä oli saatu edellisenä vuonna kaadettua muuri, olisi suomalainen yliopistodemokratiakin muokattavissa. Mielenosoittajat protestoivat ripustamalla valtaamansa rakennuksen ikkunoihin kylttejä, joissa luki iskulauseita, kuten ”yliopisto tarvitsee demokratiaa, dosentteja, oikeusturvaa”. Rehtori Päiviö Tommila lupasi heille, ettei poliisia hälytettäisi paikalle. Vastineeksi valtaajat lupasivat käyttäytyä asiallisesti. Mielenosoittajat ilmoittivat, etteivät lähtisi paikalta ennen kuin suurimmat eduskuntapuolueet suostuisivat yliopistolain demokratisoiviin muutoksiin. Paikalle saapuikin eduskuntaryhmien edustajia puhumaan. Puheiden taustalla soi kohtalokas musiikki, H Dosentte ja! Demokratiaa! Oikeusturvaa! 51