ELÄMÄ ON RASKASTA. 11/2017 I HINTA 9,50 € WATAIN MASTER’S HAMMER STONE DORO PESCH X-JAPAN JESS & THE ANCIENT ONES
nw_soundi.indd 1 27/11/17 12:04
Hyvä! Siinä tapauksessa suosittelemme tutustumaan Black Premium by EMP -uutuuksiimme, jotka löydät VAIN OSOITTEESTA WWW.EMP.FI! www.emp.fi *Koodi on voimassa 15.01.2018 asti. Koodia ei voida yhdistää muihin kampanjaetuihin. Käytä tilauksessasi seuraava alennuskoodi*, niin saat tilaamistasi tuotteista 10% alennuksen! ALENNUSKOODI: INFERNO12. SAATAVANA VAIN EMP:LTÄ! Pukeudutko mustaan. Alennus ei koske mediatuotteita ja kirjoja
AVATAR AVATAR COUNTRY 12.01. A PRIME EXAMPLE OF WILD, EVIL, LAWLESS AND RELENTLESS SATANIC BLACK METAL. FROM AVATAR COUNTRY’S DEPARTMENT OF GOOD NEWS: “THE ALBUM CONTAINS THE EXPECTED SUPERIOR EXAMPLES OF HOW METAL SHOULD AND MUST SOUND TODAY AND FOR ALL ETERNITY.” PRODUCED BY JAY RUSTON (STONE SOUR, ANTHRAX, STEEL PANTHER AND MANY MORE) KAYAK SEVENTEEN 12.01. THE RETURN OF WATAIN! THE 6 TH STUDIO ALBUM OF SWEDEN’S GREATEST AND MOST NOTORIOUS BLACK METAL BAND. FIRESPAWN THE REPROBATE FOZZY JUDAS ICED EARTH INCORRUPTIBLE VUUR IN THIS MOMENT WE ARE FREE – CITIES LEPROUS MALINA WITCHERY I AM LEGION ARCH ENEMY WILL TO POWER PAIN OF SALVATION IN THE PASSING LIGHT OF DAY THE HAUNTED STRENGHT IN NUMBERS HAVOK CONFORMICIDE GRAVE PLEASURES MOTHERBLOOD FIREWIND IMMORTALS VALLENFYRE FEAR THOSE WHO FEAR HIM SONS OF APOLLO PSYCHOTIC SYMPHONY THE LURKING FEAR OUT OF THE VOICELESS GRAVE SAVAGE MESSIAH HANDS OF FATE WATAIN TRIDENT WOLF ECLIPSE 05.01. FORMED BACK IN 1972, KAYAK IS THE MOST LEGENDARY DUTCH PROGRESSIVE ROCK ACT AND NOW PRESENTS ITS HIGHLY ANTICIPATED 17TH STUDIO ALBUM! “SEVENTEEN” CONTAINS 60 MINUTES OF EPIC & MELODIC ROCK THAT FINDS A PERFECT BALANCE BETWEEN DIVERSE LONG TRACKS AND STRAIGHTER ANTHEMS.
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Dro pzp ne , Fle ure ty, Ho od ed Me na ce , Ies ch ure , Iro n Sav ior 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Sto ne -ki rja 02 5 Je ss & the An cie nt On es 02 8 Ma ste r’s Ha mm er 03 4 Wa tai n 04 Ca val era Co nsp ira cy 05 2 Pö lky llä : he avy -sa nka rita r Do ro Pe sch 05 6 Sa lam yh kä : Ko ng Ph leg m (19 92 ) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Ho od ed Me na ce 07 6 De mo t, pä äo sas sa Th e Lift ed Ve il 07 8 Va nh a liit to: X-J ap an 08 2 Ku ud es pii ri: So me n lop utt om at ma hd olli suu de t 040 025 034 052 02 8 07 8 JA R KK O PI ET AR IN EN SA R A G EW AL T EI JA M ÄK IV U O TI G U ID O R AS C H KE
89€ amaranthe amorphis bullet for my valentine children of bodom stone sour AVATAR BEAST IN BLACK CMX HAPPORADIO HUORA KOTITEOLLISUUS MAJ KARMA MOKOMA PÄÄ KII SANTA CRUZ STAM1NA THE HOLY TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS VON HERTZEN BROTHERS SEKÄ MONIA MUITA VIELÄ TULOSSA! HYVINKÄÄN LENTOKENTTÄ 6.-9.6.2018 kesän suurin rocktapahtuma. LIPUT NYT MYYNNISSÄ ALK
Selvisi, että festivaalin tulevaisuus on hämärän peitossa ja Järvenpää yrittää ”tuotantoporukan kanssa miettiä, että mikä Jalometallin paikka tapahtumakentässä on”. Haluaisimme kehittää tapahtumaa kokonaisvaltaisesti. Kommentti jatkuu: ”Mitä sellaista me voimme antaa ihmisille, mitä muut festivaalit eivät anna. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 7. 16.2.) GODFLESH Post Self HALLATAR No Stars upon the Bridge Hyvä joulupukki JULKAISIMME marraskuun loppupuolella nettisivuillamme Jalometallin isänä tunnetun Marco Järvenpään haastattelun, jossa ”Järkkä” paljasti viimein, missä pohjoisemman Suomen merkittävimmän metallifestarin kanssa oikein mennään. Myöhemmin festari vaihtoi paikkaa – toki pakosta, Teatria kun sai purkutuomion – ja suurensi puitteitaan samalla jotain olennaista kadottaen. Taka-alueen virkaa toimittikin etualue: aimo osa festarista tuli vietettyä sen porttien edessä asfaltilla inkkariasennossa istuskellen, lämmintä keskiolutta imeskellen ja kaverien kanssa höpötellen. Olen varma, että nimenomaan metalliporukoista löytyy sakkia, joka osaisi arvostaa moista. Tuotantokulut ja lippujen hinnat ovat helkkarin korkeita, ja minun mielestäni sen hinnan vastineeksi pitäisi saada jotain muutakin kuin bändejä ja kaljaa.” Eeeeei… Minua viehätti alkuperäisessä, Oulun edesmenneen Club Teatrian sisuksissa ja piha-alueella järjestetyssä Jalometallissa nimenomaan tietynlainen karuus. Soittojuhlahan jäi menneenä kesänä järjestämättä, eikä kukaan oikein tuntunut tietävän miksi. Toisin sanoen toivon joulupukilta bändejä ja kaljaa. Hyviä aikoja. Puitteet olivat ehkä betoniset eikä kirkuvanvihreitä tekonurmia löytynyt mailta halmeilta, mutta meno oli perin loistava eikä tarjolla ollut mitään ylimääräistä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. 26.1.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT HARAKIRI FOR THE SKY Arson (ilm. CAVALERA CONSPIRACY Psychosis SEPULTURA The Roadrunner Albums 1985–1996 -lp-boksi HOODED MENACE Ossuarium Silhouettes Unhallowed (ilm. vuosikerta Numero 153 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Orkkis-Jalo on varmaan ainut kokemani kotimainen festari, jonka backstage-alueella en ole käynyt koskaan. Puolestani tulevaisuuden Jalometalli, jos sellaista koskaan enää järjestetään, saisikin mennä kohti vaatimatonta ja poispäin kaiken maailman sirkushuveista
Näillä hommilla on siis monia tarkoitusperiä, mutta okkultismi on kaikesta huolimatta todella läheinen osa päivittäistä elämääni. Kaikki mitä The Shadow’lla kuulet perustuu omiin kokemuksiini, tuntemuksiini ja eri ajanjaksoihin elämässäni. Monissa sanomalehdissä ja tv-ohjelmissa voi nähdä noitia, parantajia ja muita erikoisherkkiä ihmisiä mainostamassa palveluksiaan. – Toisten kanssa työskentely on mielenkiintoista mutta luovuuden kannalta hieman rajoittavaa, joten laitoin peliin omat taitoni, kokemukseni sekä tunteeni ja lähdin luomaan itsenäistä taidetta. – Voimakkain vaikuttaja on tietysti black metal, mutta kuuntelen usein myös doomia ja goottimetallia. Musiikistasi voi löytää monia eri tyyliviitteitä. The Shadow -albumi esittelee jokseenkin kotikutoista, haavoittuvaista ja persoonallista mustaa metallia, joka herättää mielenkiinnon etenkin lauluillaan, jotka vaihtelevat sujuvasti mielenvikaisesta kirkumisesta melankoliseen puhtaaseen ilmaisuun. – Levyn kansi ja sisälehdet eivät ole pelkästään kokoelma satunnaisia kuvia, jotka yrittävät luoda jotenkin okkultistista tunnelmaa, vaan jokainen otos liittyy erittäin läheisesti sanoituksiin ja musiikkiin. Sanoituksesi kertovat okkultismista, noituudesta ja kuolemasta. – Ennen Ieschurea toimin parissa projektissa laulajana, kunnes päätin perustaa oman bändini, kaikista instrumenteista ja laulusta vastaava Lilita Arndt selvittää. – Tämä kaikki on erikoislaatuinen sekoitus unelmia, rahantekokeinoja ja oikeaa maagista työtä. Kyseessä on voimakas työkalu, jolla ihminen voi muuttaa itseään. Okkultismi ja ”oikea maailma” elävät täydessä sovussa, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Ieschure on mielenkiintoinen black metal -tulokas, jonka tunnepohjaisen kotikutoisessa ilmaisussa on jotain käsinkosketeltavan aitoa ja sykähdyttävää. Mistä tässä yhtyeessä on pohjimmiltaan kyse. – Asun Ukrainassa, missä uskotaan edelleen ”pahaan silmään”, erilaisiin vihan ja rakkauden kirouksiin, kuolemanrituaaleihin, ihmeitä tekeviin ikoneihin ja niin edelleen. – Aito kiinnostus magiaan ei voi olla pelkkää kirjojen lukemista ja omissa mielikuvissa elämistä, koska tämä ei ole mikään harrastus. Yritän löytää näiden asioiden esittämiseen parhaan mahdollisen keinon. Kuinka nämä aihepiirit ilmenevät arkielämässäsi. Magiaa ei voi käyttää ainoastaan keinona hankkia hieman rahaa tai ratkoa rakkausongelmia. Hieman kuin esittäisin yhden tarinan kaikkia hahmoja. – Laulutyylin vaihtelevuuden tarkoitus on kuvata erilaisia, usein jopa täysin vastakkaisia tunnetiloja, mielenliikkeitä ja ihmisen sielun sisäisiä ääniä. – Yritän välittää musiikkini kautta ajatuksia ja kuvia, jotka pyörivät päässäni kappaleiden luomishetkillä, joten tarkoitukseni ei ole hämmästyttää kuulijoita – en siis yritä tekemällä tehdä mitään ainutlaatuista. Millaisesta kamasta koet ammentavasi suurimmat vaikutteesi. Kulutan monenlaista musiikkia, mutta yhdistäväksi tekijäksi voisin määritellä bändit, joilla on mielenkiintoiset ja vahvat laulusuoritukset. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN VIIME vuonna alkunsa saaneesta Ieschuresta on lähes mahdoton löytää mitään informaatiota, mikä on tänä päivänä omalla tavallaan jopa virkistävää. Monet yrittävät ratkoa ongelmiaan maagikoiden avulla, jotka ovat usein pelkkää puoskareita. Musiikkiani ei ole suunnattu suurille massoille vaan kaltaisilleni individualisteille, jotka osaavat arvostaa erilaisia ideoita ja aitoja tunteita. Mustaa taidetta individualisteille 8
Droppareiden paluu on osoitus siitä, että joskus ei tarvita kuin yksi oikea korvapari oikealla hetkellä, jotta homma lähtee lentoon. – Ei tässä olla elvytetty mitään vaan eletty elämää, joka on kuljettanut meitä jokaista milloin minnekin. – Ehdin kirjoittaa vajaan vuorokauden aikana kymmenen uutta stygeä. TA P IO W IL SK A MIKSI Rape Killing Murder julkaistiin juuri nyt. Onko Dropzonen paluun tarkoitus elvyttää jotain vanhaa vai onko tämä täysin uusi alku. – Ei hajuakaan, mutta näin vanhemmiten on tullut ajatelleeksi, että ehkä tässä on ollut jonkun korkeamman voiman johdatusta. Millaisia keskusteluja olette käyneet. Itse soitin suomirokkia Sinisellä Hevosella, melodödöä Gandalfilla, ruotsidödöä Chaosbreedillä, katurockia Sonic Rootsilla, stoneria Mannhailla, pamelaheviä Lullacrylla ja psykobillyä Multi Climexillä. – 21 vuotta on 7+7+7 eli yksikätisessä rosvossa jackpot. Teillä on ollut puhetta uudesta materiaalista. Pale teki pari albumia Osmoselle Divine Decayn riveissä ja kaatoi kauniita naisia Hybrid Childrenissä, kun taas Jaska [laulu] levytti niin The Scourgerin kuin Demonztratorinkin kanssa. Missä vaiheessa Dropzonea olisi ehtinyt tai pitänyt tehdä. – Nyt korkeammat voimat tekivät selväksi, että on Dropzonen aika. – Tästä on kiittäminen Palea [basso], joka lähetti levyn linkin vanhan levy-yhtiönsä Osmosen pomolle. Eihän siinä auta kuin ryhtyä hommiin, jotta jumalat olisivat suopeita. Tänään tehdään tätä, ehkä huomenna jotain muuta. Muistan kuin eilisen, kun istuin syksyllä 1996 Roskapankissa krapulakaljoilla Flaming Sideburnsin kitaristin Jukka Suksen kanssa ja sain neronleimauksen laittaa pystyyn hc-pumpun. Tämä on vain jatkoa sille, joka aloitettiin eilen, 21 vuotta nuorempina vain. Mitä järkeä tällaisessa toiminnassa on. Ehkä Rape Killing Murder onkin kuin tammitynnyrissä kypsytetty laatuviski, joka on parantunut vanhetessaan. Enemmänkin olisi syntynyt, mutta se oli E-kielelle liikaa, ja se sanoi sopimuksen irti. Levynne syntyi spontaanisti. Soitin studioon ja varasin studioaikaa. Onko tämä mielestäsi ainoa oikea lähtökohta tällaiselle musiikille. Muiden muassa Gandalfista, HIMistä ja Hybrid Childrenistä tutut muusikot äänittivät vuonna 1996 miniälppärillisen metallista hardcorepunkkia, mutta kiekko julkaistiin vasta nyt. Lehdistötiedotteesta käy selväksi, että toiminta on ollut takkuavaa eikä juuri mitään haluttua ole saatu aikaiseksi. – Ei tässä ole ollut mitään takkuavaa, päinvastoin! Onhan niin, että Gas [laulu, kitara, rummut] soitti satoja keikkoja ympäri maailman, levytti useita levyjä HIMin kanssa ja teki pari pitkäsoittoa Riistettyjen Laterin kanssa Ääritilassa. 21 vuotta myöhemmin METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Kristillisessä symboliikassa 777 edustaa puolestaan Jumalan pyhää kolminaisuutta eli Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä. Kyllähän me ehdittiin jo pitää yhdet parin tunnin sessiotkin, joissa saatiin tsekattua viisi uutta rallia. Vasta sen jälkeen aloin miettiä muita soittajia ja biisejä. Oli selvää, että on palattava kehiin, kun Hervé |Herbaut] ilmoitti julkaisevansa mini-lp:mme, kitaristi-rumpali Björn ”Nalle” Österman avaa. – Kun tämä Osmose-homma selvisi, ilmoitin kundeille, etten ainakaan itse aio jättää tätä juttua tähän vaan alan runnoa uusia ralleja läjään. Äkkiä alkoi taas kiinnostaa, hah. En ajattele, että tämä olisi mikään uusi alku. Kun muut alkoivat nikotella kiireidensä pohjalta, totesin, että voin toki jatkaa hommia ilman niitäkin. Julkaisin myös kirjan Likellä ja pokkasin jopa Femmagaalan palkinnon keskustelua herättäneillä blogeilla. Ideani on, että äänitettäisiin täyspitkä ensi vuoden puolella ja julkaistaisiin se vaikka loppuvuodesta, kunhan ensin on soitettu esimerkiksi Nummirockissa ja Puntalassa sekä kierrelty vähän Eurooppaa. Mistä Dropzonessa mahtaa olla kyse
Luimme Häyhästä ja ajattelimme, että ”White Death” kuulostaa loistavalta: se on kuin tyhjä kangas, jolle lähteä rakentamaan tarinaa. Kuinka kuvailisit uutta The White Death -levyänne ihmiselle, jolla ei ole mitään aiempaa kokemusta Fleuretystä. – Nimen inspiraationa todellakin toimii Simo Häyhä, mutta albumi ei liity häneen millään tavoin. Fleurety on ollut alusta alkaen hieman ulkopuolinen lukunsa Norjan skenessä. – Teen tätä aika usein, ja tulet vihaamaan vastaustani – tai ainakin kuvittelen, että odotat jonkinlaista ”Steely Dan nai nyrkillä Burzumia Rånåsfossissa samalla kun Kurt Weill soittaa paikalle black metal -poliisin tutkimaan norsujen salakaatoja” -vastausta. pitäisikö black metalin kuulostaa miellyttävältä. Ja tietysti örisivät. Näillä muusikoilla oli verkkarit ja Niken lenkkarit ja he lauloivat saastumisesta ja korruptoituneista poliitikoista. Onko tarkoituksenanne ollut puhua jonkinlaisen musiikillisen muutoksen puolesta. Jäljittelijät voivat pysytellä high school -punkin parissa. Sanat white ja death ovat hyvin universaaleja, oikeastaan jokainen voi samastua niihin. Siis... Minä miellän ne vanhojen kauhuleffojen kirkunoiksi, joita syntyy, kun tappaja repii naisen sisälmyksiä ulos. Me puolestaan kuuntelimme Burzumia, jonka laulut olivat melkoista kirkumista, ja ajattelimme, että viemme homman vielä pidemmälle. Bändi osuu maaliin myös uusimmalla kokopitkällään. Norjalaisessa black metalissa oli silloin meneillään melkoinen viha death metalia – siis tätä Sunlightja Morrisound-kamaa – kohtaan. Kuinka päädyitte tähän äärimmäisen korkeaan ja nyrjähtäneeseen laulusoundiin. Joidenkin mielestä ne kuulostavat linnulta tai joltain tyypiltä hankaamassa ikkunaa styroksinpalalla. – Halusimme taltioida todellisia tuskanhuutoja, ja ep:n laulut kuulostivat meistä juuri niiltä. – Päällimmäinen syy on, että Alexander [Nordagren, kitara] ja minä asumme eri maanosissa. Nimi on tavallaan myös vastakohta ensimmäiselle demollemme Black Snow’lle [1993], joten se ei ole pelkkiä tyhjiä sanoja, vaan myös viittaus omaan diskografiaamme. – Olen myös julkaissut musiikkia Zweizz-nimellä, tehnyt levyn Stagnant Watersin kanssa ja työskennellyt ikuisuuden Umoralin levyn parissa, jota ei ole saatu vieläkään pihalle. Inspiraationa Simo Häyhä SYTYKKEITÄ T R IN E K IM 10. Todellisuudessa kuitenkin avaan puhelimestani suoratoistopalvelun ja laitan jonkin Fleuretyn kappaleen soimaan. Levynne nimi kuulostaa suomalaiskorviin erikoiselta, se kun viittaa suoraan tarkka-ampuja Simo Häyhään, jonka venäläiset sotilaat nimesivät toisen maailmansodan aikaan Valkoiseksi kuolemaksi. Tämä kaikki on vienyt oman aikansa. – Luimme Emperorin Bård ”Faust” Eithunin Orcustus-fanzineä, jossa hän kehui bändejä, jotka vetivät korkeilla lauluilla. Albumi tuskin kertoo Häyhästä. Mikä uudessa albumissa kesti. – Uskon että ihmiset, jotka eivät ole ymmärtäneet sitä kriittistä konseptia, joka jokaisella black metal -yhtyeellä tulisi olla, ovat itse niitä ulkopuolisia. No ei vittu todellakaan! Seuraavaksi on kysyttävä monia askarruttava kysymys A Darker Side of Evil -ep:nne (1994) lauluista, jotka hakevat erikoisuudessaan vertaansa. Olisimme voineet tehdä levyn etänä, eli äänitellä juttuja omillamme, mutta emme halunneet lähteä sille tielle, rumpali-kosketinsoittaja-laulaja Svein Egil Hatlevik paljastaa. – Luin pari päivää sitten uuden levymme arvostelun, ja kriitikon mielestä albumi kuulosti ”epämiellyttävältä”. Vuonna 1991 syntynyt norjalaisbändi Fleurety on tehnyt avantgardistista black metaliaan verkkaiseen tahtiin ja laatuun panostaen. EDELLISEN levynne Department of Apocalyptic Affairsin ilmestymisestä on mukavat 17 vuotta. Samantyylisiin yhtyeisiin voi laskea oikeastaan vain Solefaldin, Ved Buens Enden ja Virusin
Harri oli kuin olikin kiinnostunut, ja parin koeäänityksen jälkeen homma oli selvä. Ei niin, että sanoitukset vain kertoisivat jonkun leffan tarinan. Koetko että sanoituksilla on jokin yhteinen linja. – Harri ei laula niin matalalta kuin minä, ja mielestäni tämä sopii etenkin uudempiin biiseihin täydellisesti. Katsellaan jos levy kelpaisi muillekin kuin itsellemme ja poikisi hyviä keikkoja ja kiertueita. – Kuvailemaasi suuntaan ollaan menty. Uuden levyn tekstit on jaettu kolmen kirjoittajan vastuulle. Kyseessä on ensimmäinen albuminne, jolla et laula itse. Synkkätunnelmaista death doomia vuosikymmenen ajan raastanut Hooded Menace on mennyt jatkuvasti melodisempaan suuntaan. – Algoma-splitin [2017] lauluäänityksissä tuskailun määrä oli jo sitä luokkaa, että päätin kysyä Horse Latitudesin Harrilta [Kuokkanen], jonka tiesin kovaksi laulajaksi, josko häntä kiinnostaisi. On kuitenkin vaikea kuvitella kaltaisemme bändin muuttuvan aina vain melodisemmaksi menettämättä jotain olennaista soundistaan. Jossain vaiheessa se ei ole enää tyylikästä, mutta juuri nyt levy on juuri sellaista death doomia, jollaista haluan kuulla. Musiikkinsa perusarvot ovat silti tallessa. – Voi olla, että jossain vaiheessa kiinnostaa palata debyyttimme [Fulfill the Curse, 2008] kaltaiseen karumpaan ilmaisuun. Kuinka päädyit tällaiseen ratkaisuun. Olenko täysin hakoteillä. – Nyt kun on tuore levy kainalossa uuden levy-yhtiön [Season of Mist] kautta sekä uusi kokoonpano ja keikkamyyjä, odotukset lähivuosille ovat suht toiveikkaat. Tavallaan palikat ovat edelleen samat, mutta osaamme rakentaa niistä vaikuttavampia teoksia, kitaristi Lasse Pyykkö vakuuttelee. – Mehän sotkettiin jo vanhan bändini Phlegethonin loppuaikoina, vuosina 1991–92, deathiin elementtejä eri musiikkityyleistä lähes estoitta. Panostatte musiikin tunnelmaan, kun taas moni modernimpi porukka pyrkii briljeeraamaan soittotekniikallaan. Myös vanhempi tuotanto toimii ja saa uudenlaista hönkää. – En ole pahemmin salaillut, kuinka vähän piittaan örinähommista. Bändinne on ollut toiminnassa kymmenen vuotta. Tätäkin on harrastettu, mutta nykyisin se tuntuu aika laiskalta lähestymistavalta. Kauhuelokuvat ovat toimineet jälleen kerran inspiraationa suurimmalle osalle sanoituksista, mutta kuten edelliselläkin levyllä, filmit ovat vain alkusysäys synkänmaalaileville ja tajunnanvirtaisille teksteille. – Kai me ollaan tavoitettu kuulijoita vuosi vuodelta enemmän, ja mikä tärkeintä, bändi on mennyt musiikillisesti eteenpäin. Millaisena näet urakaarenne ja kuinka visioit tulevaisuutta. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ P A SI N E V A LA IT A TAMMIKUUSSA julkaistava Ossuarium Silhouettes Unhallowed on mielestäni bändin melankolisin ja melodisin levy. Soittajia on mennyt ja tullut, mutta hyvin meitä on tähän saakka lykästänyt. Mielestäni musiikki on nyt kaikkine nyansseineen aiempaa kouriintuntuvampaa ja kokonaisvaltaisempaa. – Kyllä. Tämän pidemmälle en halua nyt visioida, mutta tuskin te meistä kovin pian eroon pääsette – onhan tämä edelleen melko obsessoivaa puuhaa. Voisi aloittaa työn alla olleesta splitistä. Kouriintuntuvampi, kokonaisvaltaisempi 11. Se on ollut minulle pakkopullaa, ja kuten ehkä tiedät, keikoillamme en ole koskaan suostunut laulamaan, joku muu on ollut aina mikin varressa. – Innostuin Xysman genrerajoja venyttäneestä Yeah-levystä välittömästi sen ilmestyttyä, ja pidän Pestilencen paljon parjattua Spheresiä suoraselkäisempänä vetona kuin edeltäjäänsä Testimony of the Ancientsiä. Eli en todellakaan tunnista itseäni dm-puristiksi – en silloin, enkä nyt. Sen musiikista löytyy entistä enemmän viitteitä vanhan Paradise Lostin ja jopa muinaisen Katatonian suuntaan. Lopputulos ei ollut ehkä aina loistavin, mutta death metal -puristia siinä varmasti koeteltiin. Mitä mieltä olet nykypäivän teknisestä death metalista, ja pidätkö itseäsi kuolometallipuristina
Käykö tällaisen kaman soittaminen livenä jo voimille. Yhdestoista kiekkonsa esittelee vanhoilta levyiltä tuttuja hittejä uudelleen äänitettyinä. Se on yksinkertaisesti ehkä paras kirjoittamani kappale. – Se oli itse asiassa todella hankalaa. Repertuaaria kun löytyisi useammankin kokoelman verran. – Mikäli näissä hävitetyissä kappaleissa on kuitenkin jotain hyviä juttuja, ne jäävät pyörimään päähäni ja ilmestyvät joskus myöhemmin jonkin toisen biisin osina tai kokonaan omana uutena kappaleenaan. – Musiikki on minulle niin henkilökohtainen juttu, että näiden kappaleiden parissa työskenteleminen oli kuin matka läpi oman historiani. Pyrin tekemään aina parhaan mahdollisen levyn parhailla mahdollisilla sävellyksillä. Se jäi pois Riding on Firen ja Titans of Our Timen tieltä, mutta ehkäpä nauhoitamme kokoelmalle vielä toisenkin osan, jos tämä ensimmäinen kiinnostaa kuulijoita. Saksalaisen voimahevin kulmakiviin kuuluva Iron Savior on saanut tuotteliaalla urallaan aikaiseksi kymmenen albumia. ÄÄNITITTE uusiksi yhdeksäntoista kappaletta vanhoilta albumeiltanne. Starborn on näistä mainio esimerkki. Jos jokin juttu ei yllä tälle tasolle, en jää panttaamaan sitä, vaan heitän aihion kylmästi roskikseen. Millaista oli soittaa näitä biisejä studiossa pitkän tauon jälkeen. Kaikki yksittäiset tunteet ja erilaiset mielentilat puskivat päälle todella vahvoina. Oliko Reforged – Riding on Firelle versioitavien kappaleiden valitseminen hankalaa. – The Saviorin. Aloitimme homman suunnittelun siten, että listasimme ne pakolliset klassikot, joiden on yksinkertaisesti oltava mukana, ja pelkästään tämä listaus täytti yli puolet levystä, hah hah. – Se oli aivan loistavaa! kitaristi-laulaja Piet Sielck huudahtaa. Olette aikuisia miehiä ja musiikkinne on hyvin nopeaa ja energistä. Joka tapauksessa jouduimme jättämään pois monia hyviä biisejä. – Eipä tuossa ole mitään sen kummempaa salaisuutta. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Klassikot uusiksi T H O M A S SP R E N G E R 12. Mikäli sinun pitäisi esitellä yhdellä kappaleella koko Iron Saviorin syvin olemus, minkä teoksen valitsisit. Mikä on luovuutenne salaisuus. – Halusimme kuitenkin pistää mukaan myös hieman tuntemattomampia mutta yhtä lailla loistavia kappaleita, kuten Prisoner of the Voidin. – Haha, ei mitenkään liikaa. Palasin niihin hetkiin, kun kirjoitin kutakin kappaletta. Esimerkiksi uusi rumpalimme Patrick Klose on soittonopeuden suhteen juuri parhaassa iässä! Ja onhan kaiken tykityksen vastapainona paljon keskitempoisiakin kappaleita – kuuntelehan vaikka Heavy Metal Never Dies, Eye to Eye, Hall of the Heroes tai Warrior, jotka ovat aika hitaita ja groovaavia biisejä. Itse olen lopettanut tupakoinnin kokonaan, joten ääneni vain paranee vuosi vuodelta! Vuonna 1996 käynnistetty Iron Savior on ollut todella aktiivinen ja luova bändi, ja etenkin tämän vuosikymmenen aikana on pukannut tavaraa kovalla tahdilla. Mielestäni on tärkeintä, ettei kiirehdi liikaa ja muistaa olla itselleen täysin rehellinen biisien laadun suhteen
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 11 FIN PC-COC-BLEED 12-17.indd 1 24.11.17 13:02
Kyse oli uuden sukupolven vallankumouksesta, jonka grunge oli jo aloittanut. Melodisuus oli riitasointuista, ja tuhdista alavireisyydestä tuli äänimaailman normi. Nu-metal ei kaatunut siihen, että se olisi ilmaisumuotona automaattisesti kelvoton. Ensin Chester Bennington kuoli, ja sitten Toni Wirtanen piti Vain elämää -ohjelmassa puolustuspuheen ”pomppumetallille”. Puhtaiden tai huudettujen laulujen rinnalla oli myös räppiä sekä konemusiikista tai hiphopista ammentavia elektronisia mausteita. Kyse ei ollut enää vain uusien ja toisiinsa verraten samankuuloisten yhtyeiden esiinmarssista. Ilmaisu ei kuitenkaan ollut liian outoa tai ankaraa, vaan siinä oli tarttuvuutta, joka piti sen helposti lähestyttävänä, kuin hauskana terapiana. Oma kiinnostukseni tyyliin on tasaisesti vähentynyt, mutten häpeile sen parissa viettämääni aikaa. Suomessa tyylilajille lähinnä flirttailtiin, mutta Velcra vakuuttaa yhä levyillään Consequences of Disobedience (2002) ja Between Force and Fate (2005). Mullistava menneisyyden mörkö VOITA KLASSIKKOJEN KLASSIKKO! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa remasteroidun cd-uusinnan aiheesta Metallican Master of Puppets. Tulokkaat alkoivat olla myös imagoltaan trendikkäitä ja niiden suosio tarkoitti sitä, että rakas alakulttuurimme alkoi popularisoitua vielä suuremmassa mittakaavassa kuin glamin huippuvuosina. Nyrpistyneet nenät vetivät kuitenkin sisäänsä vihreää viimeistään silloin, kun tyylin pioneerien rehellinen raakuus antoi tilaa salonkikelpoisemman sadattelun sankareille. Myös konkarit lainasivat uuden tyylin piirteitä mahtuakseen ajankuvaan. Että hyvää joulua vaan! Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Musiikkiin vielä keskittynyt MTV oli iso osa bisnestä ja kulttuuria, ja isot festivaalikiertueet kukoistivat. Pohjimmiltaan se on alkuaikojen Korniin palautuvaa musiikkia, jonka taustalla vaikuttavat Faith No More, Mr. Yhtyeet, jotka edustivat vain osan urastaan kyseistä tyyliä, tekivät kuitenkin lähes poikkeuksetta parempia levyjä toisenlaisilla lähestymistavoilla. Lisäksi omiin suosikkeihini lukeutuvan Deftonesin kyseiseen tyyliin nojaava klassikkolevy Around the Fur täytti juuri 20 vuotta. Samalla nu-metal alkoi rinnastua vanhan ja pyhän häpäisemiseen, eikä vain koskien metallia, sillä suuri osa uusista nimistä pääsi valokeilaan vanhojen popkappaleiden uudelleenversioinneilla. Miljoonat ihmiset ostivat samat levyt, ja jokainen yksilö koki sisällön puhuttelevan juuri häntä. Korn pisti tuotantostandardit uusiksi muhkealla Untouchablesilla (2001). Jotkut käyttävät sitä niputtaakseen kaiken vuosituhannen vaihteessa julkaistun raskaamman valtavirtamusiikin yhdeksi isoksi epäonnistumiseksi. Nuori yleisö samastui aitoihin esiintyjiin, jotka purkivat menneisyydestä kumpuavaa pahaa oloaan avoimen haavoittuvaisesti ja kaunistelematta. Bungle, Pantera ja Rage Against the Machine. Nu-metalia kokeilleista tai edelleen sille uskollisista yhtyeistä moni on yhä aktiivinen, ja suuntauksella on jälkensä nykysukupolven tuottamassa raskaassa musiikissa. Niitä ovat ainakin tunneilmaisun ensisijaisuus sekä ennakkoluuloton oman äänen seuraaminen, vaikka se vaatisi totutusti erillään pidettyjen asioiden yhdistämistä. Se ei ollut minulle pelkkä matala kynnys raskaampaan musiikkiin, vaan tapa tunnistaa piirteitä, jotka minua musiikissa ylipäänsä viehättävät. Syntyi mukaansatempaava groove, josta tuli dynaamisilla vaihteluilla voimakasta. INFERNO-KOLUMNI JOONA TURUNEN OLEN viime aikoina kohdannut pitkästä aikaa toistuvasti kirosanan nimeltä nu-metal. Tyylin teoksista löytyy yhä tähtihetkiä, kuten jo mainittu Around the Fur ja sitä edeltänyt Adrenaline (1995). Tarttuvan angstin takana olleet ihmiset yhtyeistä levy-yhtiöihin päästivät itsensä liian helpolla. Toisin sanoen tyylissä toistuivat yksinkertaiset mutta terävät rytmit. Nu-metalia on vaikea määritellä. Spineshankin The Height of Callousness (2000) edustaa tyylin puhtainta energiapurkausta. Silti ”uusiometalli” katosi isosta kuvasta jo reilusti yli vuosikymmen sitten, todennäköisesti yleisön kyllästyttyä sen homogeeniseen ylitarjontaan. Vaikka merkittävä osa näistä kuuntelijoista tuskin ehti kerätä kovin suurta kokoelmaa tai muistelee enää noita maailman kanssa jakamiaan kokemuksia, on pysäyttävää ajatella, kuinka laimeaa innostus fyysistä musiikkia kohtaan nykyisin on, makujen pirstaloitumisesta puhumattakaan. Nu-metalin aikakausi oli musiikkiteollisuuden kulta-aikaa, vaikka piratismi nosti jo päätään
Oikeudet ohjelmamuutoksiin pidätetään. All rights reserved.
4. Lisää laakerinlehdet ja muut mausteet oman maun mukaan ja hauduta 100-asteisessa uunissa kannen alla vähintään kuusi tuntia. Itse tykkään ruskistaa lihat kevyesti voissa ennen uuniin laittoa ja nauttia potut muusina, jota voi piristää laittamalla mukaan bataattia tai porkkanaa. TARPEET Tee näin: 1. 2. Pilko sipuli ja valkosipuli pieniksi sekä lihat samankokoisiksi kuutioiksi ja heitä kaikki pataan. Melkoisen perinnetietoista on myös basistinsa Jyrki Partasen pataruoka. Jyrkin luonnehdinta: ”Tätä tulee syötyä enemmän kuin laki sallii, koska suu vetää ja maha naukuu! Ja on muuten semmosta evästä, että tätä kun vetää, niin ei kyllä housut lökötä. 6. Ei oo mitään pikaruokaa, mutta taatusti odottamisen arvoinen panos.” Megan tuomio: ”Pataruoat eivät sovellu hätähousuille, laiskoille kylläkin. Teit niin tai näin, lopputulos toimii takuuvarmasti!” • 300 g naudan palapaistia • 300 g ylikypsää possun savukylkeä (tärkeintä on läski!) • 400–600 g jotain riistalihaa (hirveä, peuraa, sorsaa, metsäkanalintuja, jänistä tms.) • 1 keskikokoinen sipuli • 5–6 valkosipulinkynttä • lihalientä niin, että lihat just ja just peittyy • 150 g smetanaa • 150 g aurajuustorouhetta • 3 rkl juoksevaa hunajaa • 2 laakerinlehteä • suolaa • mustapippuria • timjamia • rosmariinia • perunoita 16. Niiden kanssa on lähes mahdotonta epäonnistua, ja ne on äärimmäisen helppo muokata omien mieltymysten mukaisiksi. Ruokajuomaksi olutta tai punkkua ja jälkkäriksi Jallua. Niin myös Neljän tuulen riistapata. Jos asetta ja lupaa ei taloudesta tai lähipiiristä löydy, riistaa voi metsästää suht helposti kauppahallista tai jopa hyvin varustelluista marketeista. Lisää noin tunti ennen tarjoilua smetana, hunaja ja aurajuusto ja sekoita varovasti, etteivät lihat murene. Ota välihuikka. Keitä lihaliemi ja kaada pataan lihanpalojen sekaan. Hätätilassa lähes kaikista pakastealtaista löytyy ainakin jonkinlaisia riistakäristyslihoja, ja savukylkikin on korvattavissa vaikka helposti saatavilla possunkylkisiivuilla, jos kunnon tavaraa ei ole tarjolla. Savuaromiakin joukkoon saa vaikka Poppamiehen pullosta, porsaan savuluista tai korvaamalla osan nesteestä savuoluella. Keitä perunat ja tarjoa annos karpalohyytelön ja vihersalaatin kanssa. Avaa olut. 3. JYRKIN KOKATESSA SOI: Pantera – koko tuotanto ”Pataa rakentaessa on mukava kuunnella Panteraa, koska se nostattaa pilkkomisfiiliksiä!” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Neljän tuulen riistapata Jo 1980-luvulla aloittaneen Studin heavy rockia eivät nykymusiikin viimeisimmät tuulenvireet hetkauta, milliäkään. 5. Aura ja smetana on tässä yhteydessä jo melkoista luksusta, mutta mukavan pikantin arominhan nekin suovat
TARPEET
Teos julkaistaan virallisesti tammikuussa, mutta se on ollut ostettavissa yksinoikeudella Levykauppa Äxästä joulukuun alusta alkaen. Seuraava teksti on suoraa otetta opuksen sivuilta – tervetuloa 1980-luvun lopun Amerikkaan! ”JENGI EI TIENNYT STONESTA MITÄÄN, MUTTA KYLLÄ MEILLE SUOSIOTA OSOITETTIIN” Pekka, Jiri, Janne ja Roope kaukana Amerikasta. 18. K U V A : R A D E P U O LA K K A Avustajamme Ari Väntäsen kirjoittama ja Like Kustannuksen julkaisema Stone-kirja kertoo legendaarisen kotimaisen thrash/speed-yhtyeen koko tarinan
Tyyppi pani laukut kiinni ja sanoi tervetuloa. Sekin huomasi meidät, mutta ei ollut näkevinään. Janne, Roope, Jiri ja Pekka seisoskelivat 42. Toinen oli bostonilainen progemetalliyhtye Dream Theater, jonka silloista laulajaa Charlie Dominicia Stonen kundit kutsuivat ”isähahmoksi” (vokalisti oli parikymmentä vuotta heitä vanhempi). Kun Gorbatšov kyyditettiin Manhattanin halki, hän pyysi limusiinikuskiaan pysähtymään päästäkseen kättelemään amerikkalaisia. ”Turistiviisumeilla sinne piti mennä. ’Joo, totta kai!’ Sitten me pälätettiin hetki niitä näitä. Mustaine oli kommentoinut, että ’no, jospa se on nykyään ihan ok tyyppi’”, Pekka kertoo. Aikamoista kiisselinvetoahan se koko reissu oli. Sen sijaan he lähtivät keskustaan puikkelehtimaan ihmispaljoudessa, pälyilemään pilvenpiirtäjiä ja väistelemään kaahaavia takseja. Väkijoukossa joku jupisi, että kommari on aina kommari, ja poliisi ohjasi pois miehen, joka oli saapunut paikalle nelimetrisen kuristaja käärmeen kanssa, mutta muuten suurkaupungin savuinen ilma oli sakeana toivosta. Kerran, kun oltiin baarissa, me huomattiin, että tossahan toi Sinclair on. Pian kumpikin mahtimaa etsisi itselleen uuden vihollisen ja julistaisi sen pahan valtakunnaksi. ”Mä en jatkanut lukiota enää sinä syksynä, vaan keskityin olennaiseen eli rokkaamiseen. Kylmä sota oli melkein ohi. Iltaisin he kävivät klubeilla ja konserteissa. Huolta aiheutti ainoastaan se, etteivät soittajat olleet saaneet työlupia Yhdysvaltoihin. ”Kun me, Sisko Ramsay ja Karmila lähdettiin kohti suurta tuntematonta, kaikki olivat tarmoa täynnä”, Roope kertoo. kadulla vilkuttelemassa maailman mahti miehille. Kulman tytöt tsiigailivat vaaleita skandinaaveja, ja me saatiin kuulla kaikenlaisia kutsuhuutoja. ”Me oltiin liitytty jopa muusikkojen liittoon saadaksemme työluvat sille reissulle, mutta ei”, Janne sanoo. He heiluttelivat rauhaan kannustavia kylttejä ja suurvaltojen yhteen ommeltuja lippuja. Vaikutti ikävästi siltä, että kiinnittämistään bändeistä Mechanic Recordsia kiinnosti kaikkein vähiten Stone. 19. Joulukuussa 1988 uuden ajan tuoksu oli niin huumaava, ettei edes New York ollut oma äkäinen itsensä. ”Jos olisi silloin ostanut omaksi sen kämpän, olisi nykyään miljonääri”, Roope arvelee. Tullissa hiukan hermostutti, kun meillä oli kaksi kitaraa per ukko – täytyihän niiden tajuta, ettei me oltu lomareissulla. Heidän takanaan seisoi järkähtämätön ja ylväs Vapaudenpatsas. Mechanic oli maksanut Stonen albumista mukavan ennakon, joka varmisti, ettei Suomi näkisi poikiaan vähään aikaan. Kun Stone lensi Amerikkaan marraskuussa, taivaalla ei näkynyt pilvenhäivää. ’Finland.’ ’Oh! Do you know Jukka Tolonen?’, se kysyi. Sinä päivänä Times Squaren suurella valotaululla välkkyi vuoroin punainen sirppi ja vasara, vuoroin teksti ”Tervetuloa, pääsihteeri Gorbatšov”. Pian suositut amerikkalaiset hardrockbändit soittaisivat Lenin-stadionilla Moscow Music Peace -festivaalilla. Jukka Tolonen pelasti tilanteen.” Stonen manageriksi ryhtynyt Megamanian Sisko Ramsay oli hankkinut koko porukalle loftasunnon SoHon Greene Streetiltä. Suurvaltojen nokkapokka oli lientynyt rauhanomaiseksi rinnakkaineloksi. Silloin tuli mieleen, että tuo taitaa kohta antaa piut paut koko Stonelle.” Mechanicin toimistolla hengaili pari muutakin yhtyettä. Jenkkireissun suhteen odotukset olivat korkealla.” Kaikki vaikutti todella lupaavalta. Samaan aikaan Reagan oli vetänyt tylyimmät sanansa takaisin: toisin kuin viisi vuotta aiemmin, Neuvostoliitto ei enää ollut hänelle ”pahan valtakunta”. ”Sisko oli jutellut Helsingissä Megadethin Dave Mustainen kanssa Steve Sinclairista. Mechanic oli sainannut myös San Franciscon Bay Arealta ponnistaneen Vio-lencen, jonka jäsenistä Phil Demmel ja Robb Flynn tulivat myöhemmin tunnetuksi Machine Headissa. Pitkien päiväkävelyjen jälkeen kaupunki tuntui karkaavan päälle, ja silloin Janne, Roope, Pekka ja Jiri livahtivat vehreän Central Parkin rauhaan vetämään henkeä. New Yorkissa oli kuitenkin niin paljon nähtävää, etteivät suomalaiset jääneet vatvomaan levy-yhtiösuhteensa hauraita kohtia. Pari päivää myöhemmin, kun me mentiin käymään Mechanicin toimistolla, se toivotteli meidät iloisesti tervetulleeksi ja oli mielin kielin. ”Siihen aikaan se oli aika slummia seutua, siellä oli ilotaloja ja muita hässäköitä. Stonen ”Real Delusioniin” heijastunut ydinsodan uhka hälveni. Ei noteerannut meitä yhtään mitenkään. Oli makeeta olla siellä. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei suhde levy-yhtiöön ollut aivan mutkaton. Manhattanin kaduille oli kokoontunut tuhansittain ihmisiä riemuitsemaan Ronaldin ja Mihailin sovinnosta ja kaveruudesta. J oulukuun seitsemäntenä vuonna 1988 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov ja Reaganin seuraaja George Bush poseerasivat joviaalisti hymyillen New Yorkin satamassa. Amerikkalainen tulliäijä avasi kitaralaukut ja kysyi, mistä me ollaan kotoisin. ”Amerikassa Sinclair osoittautui heti aika erikoiseksi hemmoksi. Pian muutoksen tuuli puhaltaisi rautaesiripun auki, ja Klaus Meine tekisi aiheesta parin ammattilauluntekijän kanssa Scorpionsille jättihitin nimeltä ”Wind of Change”. Sitä ilmaa hengitti myös suomalainen metallibändi, joka oli tullut New Yorkiin yhtä kaukaa kuin Gorba. Tuntui, kuin joku olisi päästänyt raikasta ilmaa huoneeseen, josta oli loppumassa happi. Pian julkaistaisiin Monopoly-pelin Moskova-versio, kaadettaisiin Berliinin muuri ja lopulta lakkautettaisiin koko Neuvostoliitto. Pidettiin bileet, riehujaiset ja vielä jälkibileetkin.” Greene Streetillä asumisessa oli se etu, että Mechanic Recordsin toimisto sijaitsi kätevästi vain korttelin päässä Stonen kämpältä. Gorbatšov oli lähtenyt luotsaamaan Neuvostoliittoa glasnostin ja perestroikan eli avoimuuden ja uudistusten suuntaan
20
VIEREINEN SIVU: Mechanicin mainos vuodelta 1988. New Yorkissa sai heilua aika vapaasti. Kaksikon jalat on verhottu 1980-luvun lopussa mitä trendikkäimpiin speed metal -varsi lenkkareihin. Myös Billboardin, Circusin, Facesin, Rock Scenen, Rock Beatin ja Hit Paraderin kaltaiset yleisrocklehdet olivat julkaisseet juttuja ja arvosteluja Stonesta. Jiri rakastui kuvankauniiseen tyttöön, joka soitti kitaraa ja kuului mustajalkaheimoon. Työlupien puuttuminen tuntui suomalaisista melko merkityksettömältä pikkuseikalta, kun kerran Amerikassa jo oltiin ja kitarat olivat mukana. Stonea piti silmällä myös FBI eli Frontier Booking International -ohjelmatoimisto, joka harkitsi ottavansa sen myytäväkseen. 21. Roope tilasi ravintoloissa outoja ruoka-annoksia yllättyäkseen iloisesti, mutta onnistui joka kerta saamaan huonompaa ruokaa kuin muut. Sen lisäksi, että levy-yhtiö oli valmistuttanut vaahtomuovisia promokiviä ja kivenmurikannäköisiä pesusieniä, se oli tehnyt paljon tolkullisiakin asioita. ”Me nähtiin sillä reissulla Stryperin keikka ja Brooklynissa myös Skid Row, joka ei ollut vielä tehnyt ensimmäistä levyään”; Janne muistelee. Kukaan ei ollut prepannut Stonen jäseniä englanninkielisten haastattelujen antamista varten, ja he olivat yhtä kaukana kosmopoliiteista kuin kuka tahansa teini-ikäinen suomalaisjannu on, mutta he tekivät parhaansa. Toimittajien maailmankuva oli aika erikoinen. Baarimikko tarjosi meille aina ekan kierroksen, kaatoi Finlandia-vodkaa laseihin ja otti itsekin. Ryypättiin sen verran rajusti, että alkoi juttu luistaa”, Roope kertoo. Bändi oli nauhoittanut tervehdyksensä yli kahdellekymmenelle eri radioasemalle, ja Mechanic oli ostanut Stonen levylle kokosivun mainoksia yli kymmenestä metallija rocklehdestä. Portaita riitti.” Elämä oli rentoa. Metal Forcesin Mike Exleyn mielestä Stonen levy oli ”kuuminta kamaa sitten kanadalaisen Swordin erinomaisen Metallized-projektin”, ja Good Timesin Adam Barbasson mukaan albumi oli jopa ”kiistatta yksi metallin historian parhaita julkaisuja”. Me käytiin harva se ilta Washington Squaren liepeillä Scrap Bar -nimisessä mestassa. Roope, Pekka ja New York. ”No Commands” oli julkaistu kevään 1988 Metal Detector -promokoosteella, jolla kuultiin myös Nuclear Assaultia, Queensrÿcheä ja lupaavaa uutta losangelesilaista rockbändiä, Guns N’ Rosesia. Se otti voimille, koska me asuttiin ylimmässä, seitsemännessä kerroksessa. Kun mitään ei tapahtunut päiväkausiin eikä edes viikkoihin, välillä melkein unohti, ettei New Yorkissa oltu lomalla. Meistä oli tosi siistiä, että baarimikotkin vain dokailivat. ”Guns N’ Roses oli kova sana New Yorkin rokkiskenessä, mutta itsehän en tietenkään digannut sellaisesta siihen aikaan. Välissä oli kirjahylly tilanjakajana, että niillä olisi edes vähän omaa rauhaa.” Mechanic Records hoiti Stonen debyytin promootion varsin mallikkaasti. Sisko asui yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa asunnon toisella puolella. Stonelle oli luvattu toistakymmentä keikkaa Testamentin lämmittelijänä, ja puhetta oli ollut myös muista kiertueista Motörheadin ja King Diamondin kanssa. Stonea oli haastateltu moniin metallijulkaisuihin, kuten Metal Hammeriin, Kerrangiin, Metal Rendezvousiin, Power Metaliin, Ripiin, Metal Maniaan, Loudiin ja Metal Speciesiin. ”Kun jokainen oli juonut nollaseiskavitosen vodkaa pohjiksi, me lähdettiin baariin ja tultiin yöllä takaisin metelöimään. ”Me juotiin joka ilta vodkaa puolen gallonan Smirnoff-lekoista, aivan holtittoman kokoisista kannuista”, Janne sanoo. ’Käveleeks siellä jääkarhut kaduilla?’ ’Oottekste kommunisteja?’ Me vastattiin, että kyllä kävelee ja ollaan joo, ja pihalla iglussa asustellaan.” Kerrangin ”Speak English Or Die” -otsikkoista artikkelia ja keskinkertaista arvostelua lukuun ottamatta jutut olivat ollut kauttaaltaan positiivisia, jopa ylistäviä. Stonen biisi oli soinut radioissa siellä täällä, joillain erikoisasemilla hyvinkin taajaan. Kerran me löydettiin Karmilan kanssa Jiri kadulta sammuneena ja kannettiin se himaan. ”Meidän englanti oli aika kömpelöä, mutta aina sitä jotenkin pärjäsi. ”Eikä ne kysymyksetkään kovin hyviä olleet
”Testamentin jätkät olivat ystävällisiä, Janne ja Roope matkustivat jonkun keikkareissun niiden dösässäkin. ”Muutamankin kerran Siskon puolelta kuului, että olkaa nyt jo hiljaa. Ne heilutti nyrkkiä ja oli niitä daivaajiakin jonkun verran. ”Se oli aika tylyä meininkiä ja siinä joutui olemaan tiukkana.” Neljännen Amerikan-keikan Stone soitti ilman Testamentia Manhattanilla Sanctuary-klubissa. Me oltiin nuoria jätkiä ja elämämme vedossa, ja Sisko yritti asua lapsensa kanssa samassa tilassa meidän kanssa. Ne eivät halunneet jättää meille edes sen vertaa tilaa lavalla, että rummut olisi saanut pystyyn. Silloin se totesi, ettei kestä enää.” Nirri, Janne, Pekka ja Roope vuonna 2008. Viimeinen niitti oli, kun joku meistä – ehkä minä – käveli päin sitä tilanjakajakirjahyllyä, ja se oli lähellä kaatua Siskon ja sen pojan päälle. Pääesiintyjänä oli Mega force-merkille kiinnitetty kalifornialainen Testament, joka oli astumassa suuriin kuvioihin toisella albumillaan New Orderilla. Me soitettiin keikat niillä samoilla kamoilla.” Stone pääsi keikoille joulukuun alussa. ”Siellä me istuttiin ja ihmeteltiin, miksei keikoista kuulu mitään”, Pekka sanoo. ”Meillä muilla oli koko ajan hauskaa keskenämme, mutta Siskon hermot alkoivat kiristyä, mikä oli aivan ymmärrettävää”, Janne kertoo. ”Koska ei ollut mitään tekemistä, me dokattiin koko ajan. Soiton hiljettyä paikan omistaja tarjosi Stonelle koko illan juomat, ja silloin suomalaiset olivat elementissään ja amerikkalaiset huolissaan. Keskimmäisenä esiintyi pitkän linjan brittibändi Raven, jonka seitsemäs albumi Nothing Exceeds Like Excess oli hiljattain ilmestynyt Combat Recordsin kautta. Pää oli avattu, ja seuraavaksi lähdettäisiin soittamaan jonnekin muualle – varmaankin länteen päin, kun idemmäksikään ei päässyt. Hankalinta oli Testamentin roudareiden kanssa. ”Jengi ei tietenkään tiennyt Stonesta mitään, mutta kyllä meille suosiota osoitettiin”, Pekka muistelee. Sisko pomppasi salamana patjalta ylös ja sai viime hetkellä työnnettyä hyllyn pystyyn. Keikkojen jälkeen Stone palasi krapulaisena mutta puhtia uhkuen Greene Streetille odottelemaan jatkoa, jota piti seuraaman pian. ”Se antoi meille potkua. Puhelin oli niin hiljaa, että välillä oli nostettava luuri ja kuunneltava, oliko se toiminnassa. Tyypillistä jenkkien keikkameininkiä.” Stonen onneksi sen autokuski oli Motörheadin entinen roudari. ”Janne oksensi suoraan baaritiskille, Jiri sammui sen ääreen, ja me kaksi muuta konttailimme pitkin lattioita”, Roope ynnäili illan saldoa seuraavana keväänä Soundissa. ”Meillä oli treenikämppä Hobokenissa”, Pekka kertoo. Mutta taas kului päiviä ja viikkoja ilman, että mitään tapahtui. ”Mennessä me funtsittiin, että siellä on kuitenkin vain yksi tyyppi lavan edessä näyttämässä fuckia. Ihan älytöntähän se oli.” Siinä vaiheessa juhlat olivat kestäneet jo yli kuukauden. K U V A : M A R K U S P A A JA LA 22. Philadelphiassa klubiin ahtautui niin paljon porukkaa, että bändin matka lavalta takahuoneeseen kesti todella kauan. ”Testament oli ihan hirveessä iskussa”, Roope sanoo. ”Se puolusti meitä silloin, kuin muiden bändien roudarit ja kiertuemanagerit rupesivat vaikeiksi”, Jiri sanoo. Klubit olivat osapuilleen Helsingin Tavastian kokoisia. Sitten oli sellaista slamdancea, jota ei ole täällä vielä nähtykään”, Stone kertoi Ilta-Sanomille. ”Se maksoi varmaan ihan vitusti, koska siellä oli tosi hyvät vehkeet. San Franciscoon nyt ainakin, siellähän oli The Stone -niminen klubikin. Jengiä oli kuitenkin lavan edessä ihan hyvin. Osalle seurueesta alkoi riittää. Piti vetää tosi hyvin, kun oli niin kovan yhtyeen lämppärinä.” Stone, Raven ja Testament soittivat yhdessä kolme keikkaa: Philadelphiassa, Bostonissa ja Long Islandilla
Rankoissa metallibändeissä kuten Deathchainissä nuoruutensa viettänyt kitaristi-biisintekijä lämpeni vuosien mittaan ajatukselle rockimman musiikin soittamisesta, kun pelkkä metalli ei enää jaksanut viehättää. – Kuulin Roky Ericksonin Evil Onen ja tykästyin siihen. Uusi maailma avautui joskus viime vuosikymmenellä, kun Corpse tuli lainanneeksi ystävältään erään amerikkalaisen kulttiklassikon. Sukelsin sen kautta syvälle menneiden aikojen musiikkiin. Sen nimi on The Horse and Other Weird Tales. Hän oli tarttunut aikoinaan kitaraan Iron Maidenin Somewhere in Timesta innostuneena, opetellut soittamaan Black Sabbathia ja harpannut sitten suoraan Slayerin, Sepulturan ja Morbid Angelin julmiin Jess and the Ancient Onesin trippi rockin pimeälle puolelle on saavuttanut kolmannen etappinsa. Samalla innostuin kitaransoitosta uudestaan, mutta eri tavalla kuin ennen, Tommi Hoffréninakin tunnettu muusikko kertoo. T homas Corpse kertoo, että Jess and the Ancient Ones syntyi kyllästymisestä. Kun Thomas Corpse perusti Jess and the Ancient Onesin vuonna 2010, se ei ollut mikään pieni askel. ELÄVÄNÄ KUOLEMAN VARJOSSA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JARKKO PIETARINEN 25
Homma saattaa valmistua yhdellä istumalla. Wattsia, Heardiä ja Huxleya kiinnosti todellisuuden ja tietoisuuden tarkastelu. Millaisten sanoitusteemojen kautta nämä kolme ansioitunutta ajattelijaa ovat löytäneet paikkansa The Horse and Other Weird Talesiltä. Kuolema, todellisuus, tietoisuus The Horse and Other Weird Talesillä on muutakin kuin soittoa ja laulua. Nykyisin kirjoitan nopeammin, teen sellaista puoliautomaatiotekstiä kynällä paperille. Olen vähän romantisoinutkin sitä. Nyt on yksi. AA-kerhon toisena perustajanakin tunnettu Heard puolestaan tarinoi muuten instrumentaalisessa Radio Aquariusissa LDS-tripistään ja sen herättämistä ajatuksista. Huxley, jonka The Doors of Perception -teoksesta The Doors aikoinaan poimi nimensä, pääsee asianmukaisesti ääneen avausbiisi Death Is the Doorsissa. Kuolemaa voi ajatella monella tavalla – Alan Wattsia mukaillen vaikka niin, 26. Watts puhuu Return to Hallucinatessä ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä egon ohi pääsemisestä. Samaan aikaan bändin luotsi teki uusia aluevaltauksia, jotka jättivät jäljen hänen musiikkiinsa. – Anyway the Minds Flow käsittelee sitä, miten spontaaneihin ajatuksiin pitäisi suhtautua. The Horse and Other Weird Talesillä savolainen sixties-yhtye esittäytyy groovaavampana, dynaamisempana ja autenttisempana kuin koskaan. Sillä pääsevät ääneen edesmenneet brittiläiset filosofit Alan Watts ja Gerald Heard sekä kirjailija Aldous Huxley. – Iron Maidenin Live After Death -livelevyn puhesamplet ja Entombedin Hellraiser-lainaukset kuulostivat aikoinaan hienoilta. Julkisuustyrkyn murhamiehen esille nostaminen tuntuu hivenen epäeettiseltä, mutta Thomas Corpsella on sille perustelu. Corpse kertoo diggailleensa hyviä puhesampleja melkein yhtä kauan kuin musiikkia. Seuraavalla levyllä ei varmaan ole enää yhtään, Corpse ynnää. Tokalla levyllä kitaristeja oli enää kaksi. – Sen vuoksi mun kitaransoitto kuulostaa Ancient Onesin ekalla levyllä vielä jäykältä. – Alkuaikoina kirjoitin pitkän kaavan mukaan, eli sanoituksen valmistuminen saattoi kestää tosi kauan. Prosessin toinen vaihe oli vuoden 2015 Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes, jolla Jess and the Ancient Ones kuulosti tyylitajuisemmalta ja kypsemmältä kuin debyytillään. – Alussa meillä oli kolme kitaristia ja sen myötä kunnolla stemmoja. Kitaristien väheneminen ei ole laskenut yhtyeen tehoja – pikemminkin päinvastoin. Bändin kolmannen albumin The Horse and Other Weird Talesin ilmestyessä havaitaan, että mitä kauemmas Jess and the Ancient Ones porskuttaa, sitä useampi kuusikielisen kurittaja hukkuu matkalla. rankaisuriffeihin. Niin tehokas kitarakoulu kuin se olikin, moni asia, jota Jess and the Ancient Onesin musiikissa tarvitaan, jäi rytäkässä opettelematta. Siihen nivoutuvat myös Wattsin, Huxleyn ja Heardin pohdinnot. Kunnon bluesin, jazzja surfjuttujen, garagerockin ja psykedelian opetteleminen oli mieluisa haaste. Kappaleiden rakenteissa ja kitarastemmoissa oli selkeitä vaikutteita musiikin heviltä laidalta. Metallimenneisyys oli muutenkin läsnä yhtyeen vuonna 2012 ilmestyneellä nimettömällä ensialbumilla. – Näin musiikki ei käy ahtaaksi. Olen yrittänyt etsiä Ancient Onesin levyille puhejuttuja, jotka mätsäisivät musiikin ja kappaleen teeman kanssa. Tatsi ei ollut hallussa. Ja se prosessi on yhä käynnissä. Albumin viimeisessä kappaleessa sanailee John Lennonin ampunut Mark Chapman. En pidä kuolemaa pelottavana enkä lohduttomana vaan jopa lohdullisena asiana. Hän jatkaa huomanneensa kirjoittaneensa paljon kuolemasta. Kyse ei tosiaan ole puheesta puheen vuoksi: aiheet ovat painavia ja paikoin kiistanalaisiakin. – Rakastuin uudelleen kitaran soittamiseen. Mutta ei se riitä, että joku on siistinkuuloista. Chapman on hyvä esimerkki siitä, että joitain ajatuksia olisi hyvä suodattaa pois. – Perinteinen bluespohjainen soitto jäi väliin, Corpse kiteyttää. Corpse pohjustaa sanomalla, että joskus aiheen huomaa vasta, kun sanoitus on valmis. – Tämä on hyvä suunta, Corpse sanoo. – Joku helvetin obsessio minulla kai on kuolemaan. Matka jatkuu edelleen
Etukannessa on esoteeris-psykedeelinen kuvakollaasi. Aluksi ahdisti, että ei helevetti, tästä tulee kunnon häpeä ja kaikki nauravat meille. Parhaat mahdolliset otot levylle vaan, skräbät ja skröböt saivat jäädä mukaan. – Ne ovat mielenkiintoisia ajatuksia. – Olen ihan saatanan huono piirtäjä. The Horse and Other Weird Tales on pakattu tyylitajuisiin kansiin. Samaa todellisuuden ja tietoisuuden luonnetta kyseenalaistavaa ideaa ovat pyöritelleet muutkin. – Kirpputoreja tulee koluttua muutenkin, ja tällä kertaa etsin vaatteiden lisäksi kuvitusta kappaleisiin. Me pystytään tekemään itsekin asioita, joista on ennen maksettu muille. Thomas Corpse uskoo, että voi. Voiko tästä kaikesta kiteyttää Jess and The Ancient Onesin sanoman. No, jos joku soitti puoli biisiä vääriä ääniä, niin eihän sellaista tietenkään voinut käyttää. Jess and the Ancient Onesin päämiehen ei tarvinnut ryhtyä piirtämään. Ihmisen pitää uskaltaa olla kuka on ja tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Mutta kyllä musiikissa saa kuulua, millainen soittaja kukin on äänityspäivänä ollut. Nykyään tulee kuunneltua paljon sikstarikamaa, ja siitähän kuulee, että se on livenä levylle väännettyä. – Se on voimaannuttava ja kannustava sanoma rohkeudesta ja itsetutkiskelusta. Mutta on varmaan parempi olla tietämättä, mitä kuolema on. Inhimillinen tekijä kuuluu. Mutta siitäkään huolimatta en tällä kertaa halunnut vaihtaa kahtasataa meiliä ulkopuolisen kansitaiteilijan kanssa. Vaihtoehtoisia tapoja ajatella elämää, todellisuutta ja kuolemaa. – Livepohjaisesti me ollaan aina tehty, mutta ei koskaan ennen näin livenä. – Meikäläinenhän sen teki, Corpse tunnustaa. Mutta hyvä siitä tuli. Täytyy uskaltaa rakastaa itseään. Virheet tietenkin. Rakkaudesta itseen ja elämään The Horse and Other Weird Talesiä kuunnellessa voi puhua yhtä hyvin elämästä, sillä elävyyttä Jess and the Ancient Ones sillä tavoittelee. Tee se itse -taidetta. Täytyy uskaltaa rakastaa itseään.” että mitäpä jos ihminen vain näkee vuosikymmenten mittaista unta ja kuolema onkin vain unesta heräämistä. Saattaa olla mahdollista olla jotakin muutakin kuin sitä, mitä juuri nyt on.. Miksi me ei kuulostettaisi levyllä siltä miltä livenä. DIY-meiningillä saa tehtyä itsensä näköistä jälkeä. ”Tämä on vain unta, ja pian minä herään”, kirjoitti itsemurhaviestiinsä Per Yngve Ohlin, joka muistetaan metallikuvioissa Mayhem-laulaja Deadinä. Maailma on täynnä valmiita kuvia, ne täytyy vain löytää. Hyvä, etten saanut kuviksesta ehtoja, ja ympyrä ei taitu harpin kanssakaan. Ja mikä onkaan leimallista elämälle ja inhimillisyydelle. Joskus on tosi vaikea selittää toiselle, mitä ajattelee. Jos voi, se tuntuisi liittyvän jotenkin kehitykseen. Pitkä musiikillinen matka metallista psykedeeliseen ja bluesahtavaan garagerockiin. – Olen kyllästynyt ylituottamiseen ja kaikenlaisiin kitaratuplauksiin sun muihin. Kahdentoista tuuman vinyylille juuri sopivan mittaisen albumin yhdeksän biisiä on äänitetty pitkälti livenä. ”Ihmisen pitää uskaltaa olla kuka on ja tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Ostelin sopivia kirjoja, saksin niitä ja liimasin kuvat kartongille kollaasityöksi. Viesti on positiivinen
TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT EIJA MÄKIVUOTI (LIVEOTOS) JA FRANTIŠEK ŠTORM 28. HÄMMENNYKSEN M E S T A R I Tšekkiläinen Master’s Hammer on kulttibändi, joka luo uutta ja pysyy liikkeessä johtohahmonsa František ”Franta” Štormin luovuuden voimalla
Vuoden 1991 Ritual sekä sitä seurannut Jilemnický okultista ovat yhä okkulttisen ja omintakeisen mustan metallin merkkipaaluja. Steelchaos-sisäfestivaalin toinen päivä on starttaamaisillaan, kun istahdan takahuoneen nahkasohvalle. Kylmä sota oli muuttumassa kädenlämpöiseksi. Neuvostoliiton johtamaan itäblokkiin kuuluneessa Tšekkoslovakiassa elettiin vuonna 1987 kommunistisen järjestelmän viimeisiä vuosia. Samaan aikaan maan pääkaupungissa Prahassa soitti ensisointunsa nuorten taideopiskelijoiden yhtye, Master’s Hammer. Master’s Hammerin omalaatuinen, taiteellinen ja jopa karnevalistinen ote patarumpuineen ja näytelmänomaisine tarinoineen tekee jälkimmäisestä yhden äärimetallihistorian erikoisimmista kiekoista. ”Henki on joka paikassa, voit löytää sen kaikkialta. Rautaesiripun taakse oli kulkeutunut musiikkia yhtyeiltä kuten Venom ja Bathory, mikä kuului Master’s Hammerin varhaisessa tyylissä. Varsinaisen läpimurtonsa – siis undergroundin mittakaavassa – bändi teki kahdella ensimmäisellä levyllään. Viereeni A jat, rajat ja nimet muuttuvat. Henki on opas, joka johdattaa musiikin, maalaamisen ja ylipäätään taiteen tekemisessä.” 29. Bändi julkaisi vielä perustamisvuotenaan The Ritual Murder -esikoisdemonsa. Nyt Master’s Hammer on saapunut ensimmäistä kertaa Suomeen. Muista vain olla herkkänä sen suhteen. Paluu tapahtui 2009, ja sen jälkeen Master’s Hammer on julkaissut neljä laadukasta pitkäsoittoa, joista uusin on Formulae vuodelta 2016. Älä sulje silmiäsi outojen asioiden edessä. Bändi teki vielä kokeellisen ja epämetallisen Šlágry-levyn vuonna 1995 ja lopetti toimintansa
Onko sinulla jokin tietty paikka, jonne aina menet siellä. – Teen paljon biisejä niin, että makailen riippumatossani rannalla läppäri vatsan päällä. – Olen majaillut siellä lähes joka talvi jo noin viidentoista vuoden ajan, paitsi nyt, koska työstämme juuri uutta levyä. Otamme muutenkin inspiraatiota eri puolilta maailmaa, kuten Intiasta. Master’s Hammer oli ennen Helsingin-keikkaa Norjassa, ja Franta kertoo kirjoittaneensa yhden biisin Norjan vuonoista. Keikka Bergenissä kuulemma inspiroi. Tämä on ensimmäinen kertanne Suomessa. – …innoissamme kiertämisestä juuri nyt! Master’s Hammerin kanssa on nähty lauteilla pukkinaamioisia Baphomet-tyttöjä, joiden vaatetus on vaihdellut minimaalisesta olemattomaan. Ja teidän tyttönne ovat todella kauniita, Franta kehaisee. Meillä on myös uusi äänimies, ja hän tekee loistavaa työtä. Se on hyvin inspiroivaa ja rentouttavaa. – He ovat vapaaehtoisia paikallisia tyttöjä. – Aiomme soittaa joitain uusia biisejä ja joitain vanhoja. Kokoonpanomme on mielestäni paras koskaan. Uskon, että soundi tulee olemaan tappavan hyvä. 30. Suosimme paikallista kulttuuria. Master’s Hammer -johtaja ottaa ilon irti sekä ikivanhasta kulttuurista että nykyteknologiasta. Maallisemmalla tasolla kyse on siitä, että tykkään lämpimästä ilmastosta ja uimarannoista, heh. Frantan olemuksesta huokuu välittömästi laaja-alaisen kokemuksen ja näkemyksen synnyttämä tapa ajatella. Meillä on uusi basisti, ja hän on mahtava. Mainitsit Intian. – Kyllä, ensimmäinen kerta, Günther-mallin viikset kasvattanut Franta vahvistaa. – Haluan osan paikallisesta elämästä mukaan tuotantoomme, ja sama pätee myös noihin tyttöihin. Mikä suhde sinulla on siihen. Olemme erittäin… Franta miettii oikeaa sanaa ja säestää funtsimista sormien napsuttamisella. Minä nyökkään. Intia on hullu maa, ja rakastan sen syvää henkistä kulttuuria, joka on noin neljätuhatta vuotta vanhaa. Musiikkia riippumatosta Ennakkotietojen perusteella osasin odottaa enemmän taiteilijaa kuin vain muusikkoa, ja ennakko-oletukset osuivat oikeaan. Mitä yleisö voi odottaa keikaltanne. asettuu todellinen undergroundlegenda, Master’s Hammerin sielu, sydän ja ainoa alkuperäisjäsen František ”Franta” Štorm
En halua olla vain globaali, haluan olla universaali. Haet siis jotain enemmän. Niillä ei kuitenkaan ollut konkreettisia kasvoja eikä mitään sellaista. – Voisin kuvailla musiikkiani romanttiseksi, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Luuletko, että ne henget olivat tšekkiläisestä folkloresta. Voit rakastaa huonoa säätä, kuten tämän päivän sateista keliä. – Se on liian helppo kohde, se on vain paikallista kulttuuria. – Minulla on siitä sekalaisia tunteita. Se on vain fanien juttu. Olen säveltänyt kappaleita, jotka sopisivat mahdollisimman hyvin livetilanteeseen, sellaisia aggressiivisia biisejä. Miten koet luonnon, mitä se merkitsee sinulle. Asut maalla ja ympärilläsi on varmaan paljon luontoa… – Kyllä, kaunista luontoa, Franta toteaa haaveisiin vaipuneen kuuloisena. – Juuri niin, nyt olemme yhtye. Voit rakastaa hautausmaita ja pääkalloja – ja rappiota, totta kai. Olet sanonut jossain haastattelussa, että Master’s Hammer ei ole yhtye. Tai saatanalliseksi nekrofiilipornoksi, miksi lie elektroniseksi musiikiksi, en tiedä. En kuvaile noita juttuja tasan sellaisenaan sanoituksissani, mutta hyödynnän kokemuksia eri aiheista sanoja kirjoittaessani. – Joo, okei… hmmm… musiikkimme on monimutkaista, joten ymmärrän, että sitä pohditaan. Master’s Hammeria pidetään kulttibändinä… – Kiitos, Franta heittää yllättäen kesken lauseeni. Jos sinulla ei ole rakkautta, et voi luoda mitään. Kansanperinne linkittyy aina johonkin tiettyyn alueeseen. – Se oli upeaa. Se on jotain ihan muuta, ja yritän muutenkin karttaa kansanperinnettä. Riippumatosta, maapallon toiselta laidalta, saa vaivattomasti lähetettyä biisiaihioita bändikavereille. Tämä tapahtui sekä viime että toissa vuonna. No, eipä auta kuin iskeä asiaan ja katsoa, kuinka käy. Miksi. – Jotain persoonallisempaa ja universaalia. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, saamme levyn ulos helmikuussa. Erittäin hyvä työkalu, jos osaa käyttää sitä. Me siis keksimme laittaa pystyyn oman firman, kuvio on paljon parempi näin. – Tykkään siitä, miten kommunikointi toimii nykyään. Muista vain olla herkkänä sen suhteen. Musiikkimme ja sanoituksemme ovat hyvin outoja. Ihmisillä on taipumus asetella musiikki tiettyyn genreen, tiettyihin raameihin. Tietotekniikan saavutukset ovat aika ajoin Intian auringon alla loikoilevalle Frantalle tervetulleita, eikä hän kaipaa niin kutsuttuja vanhoja hyviä aikoja. ”En halua olla vain globaali, haluan olla universaali. He rakastavat minua, ja minä rakastan heitä. Se selittää koko olemisemme täällä. – Tietysti! Voit nähdä samoja lintuja ja perhosia niin Tšekeissä kuin Intiassakin, aivan samoja lajeja, kasveja, kukkia ja puita. Bändin jäsenet ovat siis levy-yhtiön omistajia, hah hah. Mutta tuo kulttijuttu… en osaa sanoa siitä oikein mitään, koska en koe olevani osa mitään kulttia. Ihan oikeasti, Franta painottaa. – Se on hyvin tärkeää. Teemme kokeiluja syntetisaattorilla, meillä on hulluja sanoituksia, you know. Älä sulje silmiäsi outojen asioiden edessä. Kultti vastoin tahtoaan Minua varoiteltiin etukäteen, että Franta ei välitä puhua yhtyeensä kulttimaineesta, eikä menneisyydestä muutenkaan. Tuo tieto oli kyllä oikea muutama vuosi sitten, mutta ajat ovat muuttuneet. Se on Agonda Beach eteläisellä Goalla. Ne tulivat luokseni ikään kuin naisen hahmossa. Tapasin henget, ja ne puhuivat minulle. Se antaa paljon mahdollisuuksia ja vapauttaa luovuutta. Meidänkään ei tarvitse aina tavata studiossa tai treenikämpällä, vaan voimme lähetellä biisejä toisillemme tietokoneella. Se, että laulamme tšekiksi, on yksi monimutkainen juttu lisää ulkomaalaiselle kuuntelijalle. Mitä henkisyys merkitsee sinulle, Franta. En ole rajoittunut tälle planeetalle, olen avaruudessa.” 31. – Kyllä, sitä se on. Millaista on omistaa levy-yhtiö. Tuo kulttijuttu on fanien luoma kuva, enkä tahdo horjuttaa heidän uskoaan meihin. – Se selittää kaiken. Canacona, Canacona taluka. – Joo, voin kertoa sen. Henki on opas, joka johdattaa musiikin, maalaamisen ja ylipäätään taiteen tekemisessä. Siellä on paljon kristittyjä, ja tunnen monia paikallisia. Ahaa, se ei siis joskus ollut, mutta nyt on. En ole rajoittunut tälle planeetalle, olen avaruudessa. – Olin siis muutamissa seremonioissa. – Henki on joka paikassa, voit löytää sen kaikkialta. Tykkään luoda genrejä, en vain ottaa valmiiksi annettuja kehikkoja. Ylianalysoivatko ihmiset musiikkianne. Jos rakastat pahuutta, voit rakastaa mitä vain. Aasinsiltoja on ajoittain haasteellista seurata, mutta kaikki palautuu siihen, että henkimaailma on koko ajan läsnä. Voi juoda olutta ja syödä pihviä, vaikken tietty teekään sitä kaiken aikaa. Tuleeko levy ulos omalla merkillänne. Entinen Portugalin hallintoalue, Franta selvittää. Onko uutta musiikkia odotettavissa vuonna 2018. – Joo, ehdottomasti. Mitä ajatuksia se herättää sinussa. – Henki ja henkisyys ovat minulle… Ne selittävät itsensä: henki on henki, Franta aloittaa kryptisesti. – NYT se on bändi. – Eivät ollenkaan. Ei tarvitse maksaa miljoonia studiosta, vaan hommat hoituvat läppärillä, kaikki on niin helppoa. He kääntävät sanoituksiamme esimerkiksi Googlen kääntäjällä, ja silloin niistä tulee vielä parempia kuin alkuperäiset, se on totaalista hölynpölyä, Franta nauraa. Se oli hieno keskustelu, joka avasi minulle monia ovia henkiseen maailmaan. Mitä ajattelet siitä, ja kuinka se istuu Master’s Hammeriin. Sitä Master’s Hammer on tosiaan tehnyt. Puhuit uuden levyn äänittämisestä. Pystyin kysymään niiltä kysymyksiä ja ne vastasivat minulle. Kuulostaa täydelliseltä. Teemme selvästikin asioita, joita fanit arvostavat. Voisitko selittää, mikä se sitten on. Jos sanottaisiin, että levy on omakustanne, se kuulostaisi jotenkin hölmöltä. Se antoi minulle paljon inspiraatiota. Teillähän on oma levy-yhtiö. – Olin muutamissa ayahuasca-seremonioissa ja tapasin ne. Levylle tulee yksitoista, ehkä kaksitoista biisiä. No, ne olivatkin henkiolentoja. – Joo… tuota…, Franta etsii. Toisaalta olemme myös hyvin kokeellisia, ja siitä he eivät välttämättä pidä. Voit siis tavata nuo henget missä vain. Voimme luoda uusia genrejä jos tahdomme, niin se menee. Sinulla on vanhaa tietoa, heh heh. – Siellä ei ole niin tarkkoja sääntöjä. Sen soittama musiikki ei istu sellaisenaan mihinkään tunnettuun metalligenreen mutta on vaikuttanut paljon esimerkiksi black metaliin. Inspiraatiota henkiolennoilta Franta vaikuttaa siisteissä, vanhahtavissa vaatteissaan ja lierihatussaan jonkinlaiselta kummitussirkuksen tirehtööriltä tai esoteeristen aiheiden ja aineiden opettajalta. Olen siis aina omien henkieni keskuudessa. – Kyllä. Jos sinulla ei ole henkeä, et voi tehdä mitään
En tahdo vielä kertoa sen tarkemmin tulevasta. Pidän siitä paljon. Sellaisia, ja tietysti klassista musiikkia. – Aina. Laaja musiikkimaku Aloitit Master’s Hammerin kanssa 30 vuotta sitten. Hän on myös kirjoittanut aiheesta kirjan ja toiminut alan opettajana. Siis se, ettet kuuntele vain metallia. – Kyllä, tuo on aivan totta. Olen tehnyt juuri yhden kappaleen, joka tulee uudelle levylle. – En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu. Olemme tehneet sitten levyjä ja teemme varmaan lisää, se jää nähtäväksi. Sinulla on siis tarina ennen musiikkia. Sen nimi on The Aesthetics of Devil. Minulle laulusi on kuin instrumentti muiden joukossa. – Yritän pitää ihmiset tietyssä mielentilassa sanojen avulla. – No niin, tuossa on avaruus ja nuo ovat henkiä. En elä musiikillani, joten teen graafista suunnittelua, koska siitä maksetaan minulle. Nykyään voi saada välittömästi palautetta tekemisistään, että pitävätkö ihmiset niistä vai eivät. – Minulla on aina jotain suunnitelmia, mutta en paljasta niitä kaikkia. – Se on tietenkin rakkauslaulu. Se on tärkeää, ja ihmisten tulisi olla iloisia siitä. Käytännössä se kaikki on hyvin helppoa: teen typografiaa työkseni ja musiikkia huvin vuoksi. – Tulokset ovat aivan fantastisia. Myös sanoitusten loihtiminen on oma hommansa, jolla on oma tarkoituksensa. En tiedä…, Franta tapailee. Vaikka en pysty elättämään itseäni musiikilla, se ei ole koskaan ollut minkäänlainen miinus tässä kuviossa. Niin, miltäpä Master’s Hammerin tulevaisuus näyttää. – Luulen, että valitsimme juuri sopivan ajankohdan comebackille, kun kaikesta ikävästä oli kulunut tarpeeksi aikaa. Ne ovat kappaleen henki, rummut ovat luuranko, kitarat ovat lihakset ja laulu on iho, joka tekee kokonaisuudesta kauniin. Typografi-Franta on suunnitellut useita kymmeniä kirjainperheitä eli luonut uusia fontteja. Hän näkee kaiken minun silmilläni, ja minä hänen. Kaivetaan vielä hiukan menneitä. Kun teen biisiä, aloitan aina sanoista ja rakennan siihen päälle melodian. Minä ja toinen perustajajäsen Milan olimme taideakatemian opiskelijoita ja halusimme luoda jotain todella pahaa, joka loukkaisi koko ihmiskuntaa. Kuva löytyy älypuhelimen syövereistä, ja alkaa pienimuotoinen taidenäyttely. – Mutta henki tulee aina ensin, sanoitukset ovat kaikkialla. Tapasin tytön, joka jakaa mielipiteeni ja ajatukseni. Ja niin Master’s Hammer -kapteeni alkaa kaivaa kännykkää housuntaskustaan. Mutta en siis kuuntele nykyään metallimusiikkia YHTÄÄN, Franta alleviivaa. Tein sen viime viikolla, Franta innostuu. Master’s Hammerin kokoonpano on elänyt vuosien varrella. Taiteilijaelämää Franta on taiteilija paitsi sielultaan myös käytännössä. Teen koko ajan jotain. – Piirtäminen, maalaaminen… ja sitten musiikki. Onko typografian tekemisessä mitään yhteistä säveltämisen kanssa. Piirrän tai maalaan sen ensin, sitten kirjoitan biisin siitä. Ensimmäisiä arvioita sai odottaa viikkoja, jopa kuukausia. Pidän toki Bathorysta ja Venomista, mutta niistä nyt tykkäävät kaikki sellaisetkin, jotka eivät muuten tykkää metallista. – Kyllä, näin on. Olen siitä onnellisessa asemassa, että bändin muusikot ovat nyt metalliukkoja. Ja kaikki kulkee lopulta yhdessä. Se on vain jotain, mikä on tapahtunut. – Taidetta, kyllä. Se oli se ihan ensimmäinen impulssi. Eli kaikki tuo on myös tässä kuvassa. Pidän siitä, miltä tšekin kieli kuulostaa, koska se on melodista. Ei kun hetkinen. – Yeah, hah hah. Englanti olisi tietysti vielä parempi. – Jotkut sanovat, että se tuhosi musiikin jakelun. Kaikella on osansa prosessissa. Niin no, taidettahan tuo kaikki on. – Todellakin, todellakin. – Kyllä, mutta erittäin mielenkiintoinen ja hauska työ. Se saa mielestäni meistä esille parhaat puolet. Frantan selostuksessa vilisee taas yliluonnollisia olentoja ja tajunnanlaajentajia. Saamme erittäin vahvaa palautetta faneilta, sellaista hyvää henkeä. Musiikkinne on erilaista riippuen siitä, ymmärtääkö sanoitukset vai ei. – Mainitaan vaikka The Legendary Pink Dots, otetaan Butthole Surfers ja vaikkapa Revolting Cocks. Ennen oli erilaista. Musiikin ja sanojen lisäksi hän maalaa, piirtää ja tekee typografiaa sekä graafista suunnittelua. – Kreisejä, kreisejä bändejä, Franta aloittaa päätään pudistellen. – Joo, totta. Musiikkimakusi selittää paljon Master’s Hammerin musiikkia. – Mutta totta kai myöhemmin musiikki monimutkaistui ja muut asiat alkoivat antaa vaikutteita tekemisiimme. – En sanoisi niin. – Kun on luova, voi tehdä monia asioita samaan aikaan. Pidän bändeistä, jotka laulavat äidinkielellään; suomalaiset, norjalaiset… ja saksa, se kuulostaa hyvältä. – Siltä se kuulostaa minustakin, koska en tiedä, missä olen puolen vuoden päästä. Rakastan hallusinogeeneja, nimenomaan luonnon hallusinogeeneja kuten ayahuascaa [amazoninajahuaskaliaanista valmistettava psykoaktiivinen juoma]. Kuulostaa salaperäiseltä. Ehkä se on osittain totta, mutta… Toisaalta se on tehnyt asioista helpompia. Ehkä sittenkin maalaaminen… typografia… en tiedä, ehkä kaikki tuli samaan aikaan. Totean Frantalle, että mielestäni jo varhaisilla demoilla oli läsnä jokin vaikeasti määriteltävä Master’s Hammerin henki, vaikka todellinen oma ilme kehittyi vasta hieman myöhemmin. Ne ovat luonnon henkiä, koska rakastan villiä luontoa. Tämä on myös osa tulevan albumin kuvitus, Franta paljastaa. Mikä tuli ensimmäisenä. Se on siis sinun ammattisi. Pisimpään mukana on ollut legendaarisen taiteilijanimen omaava kitaristi Tomáš ”Necrocock” Kohout, joka ei kuitenkaan ollut bändin mukana kiertämässä. Ja itse asiassa ennen tarinaa on kuva. Se oli se ihan ensimmäinen impulssi.” 32. Lyhyen ja tyhjentävän vastauksen jälkeen Franta siirtyy 2000-luvulle. Hulluin homma on, että minä en ole laisinkaan metallimiehiä. Tai ainakin pitäisi tykätä. Se on avain sarkasmiimme. Voin näyttää sinulle kuvan siitä. Miksi bändi hajosi 1995. Sanoisin, että tuo tietty henki tuli aluksi kuvotuksesta. Uusi levy on tulossa, kuten kerroin. – Koska emme tykänneet soittaa livenä. Se on hyvä, jos osaa hyödyntää sitä. Mitä sitten kuuntelet. Onko internet suurin ero 1980-luvun ja nykyisyyden välillä. ”Minä ja toinen perustajajäsen Milan olimme taideakatemian opiskelijoita ja halusimme luoda jotain todella pahaa, joka loukkaisi koko ihmiskuntaa. Ja Jean Sibeliusta aika ajoin totta kai myös, heh heh. Voin tosin tunnustaa, että olen jo alkanut kirjoittaa uusia kappaleita tulevalle vuodelle. Meillä oli keskinäisiä riitoja ja myös työongelmia, sanotaan se ihan rehellisesti
– Levy äänitettiin melko nopeasti, ja äänitysprosessi oli aika lailla sellainen kuin miltä levy kuulostaa: melkoisen vihamielinen, SUSIJENGI Ruotsalainen Watain herättää sekä pahennusta että ihailua niin valtavirrassa kuin undergroundissa. Voisitko kertoa jotain näistä asioista. Yhtyeen nokkamies Erik Danielsson jutusteli Infernolle esimerkiksi vapaudesta, huumorista ja ”levyn varjosta”. – Infoa ei ollut, koska kukaan ei välitä, hah hah. Trident Wolf Eclipsellä on hyvin suoraviivaista turpaanvetoa, mutta on sillä muutakin. Nuo elementit täydentävät toisiaan. Levyssä on monia eri puolia, Erik aloittaa. Hur mår du, Erik. Ei siis ihme, että Erik saa istua levy-yhtiön tiloissa päiviä vastailemassa toimittajien kysymyksiin. Ainakin 400-luvulla alueella on sijainnut jonkinlainen esikristillinen kulttikeskus. Sitä ovat seuranneet Casus Luciferi (2003), Sworn to the Dark (2007), mainittu Lawless Darkness (2010) sekä ristiriitaisen vastaanoton saanut, jopa balladimaisen slovarin sisältänyt The Wild Hunt (2013). Se on aina tällaista, kun levy on saatu valmiiksi. Watainin debyyttipitkäsoitto Rabid Death’s Curse ilmestyi vuonna 2000. – Helt okej. En koskaan oikein ajattele noita asioita, mutta voin toki kertoa sinulle jotain: levy on äänitetty samassa studiossa ja samojen ihmisten kanssa kuin aiemmatkin levymme. Kun bändin neljäs albumi Lawless Darkness voitti vuonna 2011 Ruotsin Grammis-palkinnon parhaan hard rock -levyn sarjassa, puhdasoppisimmilta black metal -soltuilta saattoi lipsahtaa sianveri väärään kurkkuun. – Voisin kuvata levyä saalistajan hyökkäykseksi, niin kuin susi hyökkää saaliinsa kimppuun, you know. Uusi Trident Wolf Eclipse -kiekko on purkissa ja ilmestyy tammikuussa 2018. Levy on sekoitus jotain väkivaltaista ja vihamielistä, mutta siinä on myös jotain ylevää ja jopa kaunista. TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT SARA GEWALT 34. Alueelta on löydetty muun muassa esikristillisiä hautarakennelmia ja todisteita eläinuhreista. Kristillisen ja esikristillisen lisäksi Uppsala tunnetaan 2000-luvulla myös antikristillisyydestä: siellä asustaa vuonna 1998 perustettu black metal -retkue Watain. N oin 70 kilometriä Tukholmasta pohjoiseen sijaitseva Uppsala tunnetaan esimerkiksi vuonna 1477 perustetusta Pohjoismaiden vanhimmasta yliopistosta, nykyaikaisen kasvitieteen isästä Carl von Linnéstä sekä Pohjolan suurimmasta tuomiokirkosta. Havaijilaislähtöisen Vonin kappaleesta nimensä napannut yhtye on ehtinyt nousta parissa vuosikymmenessä pienen piirin suosikista suuren metalliyleisön tietoisuuteen. – Joo, olen samaa mieltä. Watainin laulaja-basisti ja pääasiallinen biisintekijä Erik ”E.” Danielsson on kiireinen mies, kun uuden levyn pressihommat ovat pyörähtäneen käyntiin. Nappuloita on käännellyt studion omistaja Tore ”Necromorbus” Stjerna. Olen tehnyt antanut haastatteluja koko helvetin päivän, Watain-kippari naurahtaa. – Olen todella onnellinen levystä, mutta ottaa vielä aikaa ennen kuin ymmärrän kunnolla, mitä olemme saaneet aikaiseksi. Uppsalan juuret ulottuvat kuitenkin vielä kauemmas menneisyyteen. – Pidän uudessa levyssä ja heavy metalissa ylipäätään siitä, kun luodaan jotain sellaista, jossa aggressiivisuuteen ja väkivaltaan yhdistyy kauniita elementtejä. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että Trident Wolf Eclipse on lyöty purkkiin tukholmalaisessa Necromorbus-studiossa, jonka uumenissa ovat äänittäneet monien muiden lisäksi esimerkiksi savolaisorkesterit Deathchain ja Jess and the Ancient Ones. Tässä on jotain samaa kuin sudessa. Ihmiset pelkäävät ja vihaavat susia, mutta tykkäävät kuitenkin katsoa ohjelmia niistä ja kunnioittavat niitä. Levyn digitaalisen promon mukana ei seurannut laisinkaan infoa äänityspaikasta, ajankohdasta tai äänittäjästä. Watain on niitä äärimetalliyhtyeitä, joiden tekemisiä seurataan tarkasti ja uutta materiaalia odotetaan innolla ympäri maailman. Saaliin kimpussa Totean Erikille, että muutaman kuuntelun perusteella Trident Wolf Eclipse kuulostaa raa’alta ja päin pläsiä iskevältä levyltä – ainakin, jos verrataan edelliseen The Wild Huntiin
Niistä huokuu sellainen ”nosta nyrkkisi kohti taivasta” -uhmakkuus. intensiivinen ja jännittynyt. Äänimaailma on siis bändin ja tuottajan välisen riitelyn tulos, ja se on täydellinen. – Se on aina monien asioiden summa. Antikrists Mirakel on siis levylle eräänlainen lisäke tai jatke. Se tulee erilliselle seiskatuumaiselle, joka löytyy ainakin albumin boksiversiolta. Ymmärrät mitä tarkoitan ”varjolla”, kun kuulet sen, Erik lupaa. – Joo, se on ikään kuin albumin… tiedätkö, mikä on ”appendix”. Millaisia aiheita niissä käsitellään nyt. – Minä en ymmärrä soundeista mitään. – Toinen erityisen tärkeä on levyn kakkosbiisi Sacred Damnation, joka pitää sisällään paljon sellaista, joka oli aiemmin jotenkin irrallaan. ”Tämä ei todellakaan ole mitään ranteidenviiltelytai surumusiikkia, vaan kyse on voitosta ja voitonriemusta. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia ja muodostavat yhdessä vahvan kokonaisuuden. Matkassa kohti tuota voittoa on paljon työtä, tuskaa ja epätoivoa. Nyt kaikki osaset ovat löytäneet paikkansa, Erik miettii. Luulen, että levyltä voi kuulla tietynlaisen treenikämppämeiningin. – Nämä ovat varmasti kaikkein voimaannuttavimpia sanoituksia, joita olen koskaan kirjoittanut. Se on hyvin erityinen biisi ja aika erilainen kuin muut levyn kappaleet. Halusimme sellaista kunnolla särötettyä soundia. – Biisit parsittiin kasaan melko nopeasti, vaikka monet aihiot olivatkin suhteellisen vanhoja. – Meillä on siis aina sama kaveri siellä luomassa ääniä. Minulle juuri tuo kappale on ikään kuin koko levyn sydän. Erik heittää pari referenssiesimerkkiä. – Yksi syy siihen, miksi olemme tykästyneet juuri Necromorbusiin, on seikka, että siellä on melko helppoa saavuttaa tietynlainen tunnelma. Siksi palaamme aina sinne. Teemme niin, että minä ja jätkät huudamme päät punaisena raaempaa ja vihaisempaa soundia, ja äänimies huutaa takaisin, että ”haistakaa vittu, teen tämän omalla tavallani”. Kyseinen kappale mainitaan levyn yhteydessä, mutta sitä ei löydy ainakaan promoversiolta. Omaksi uuden levyn suosikkibiisikseni on noussut Towards the Sanctuary, joka on samaan aikaa sekä aggressiivisen armoton että tarttuvan melodinen. Miten biisit saivat tällä kertaa alkunsa. Kyse on ihmisen todella syvällä olevasta, koko olemiseen liittyvästä ytimestä. – Olen itsekin todella mieltynyt tuohon biisiin. – Mutta tietenkin kaikki biisit ovat tärkeitä. Se on eläväinen ja raaka, ei tietokoneella ajetun kuuloinen. Erik on tuonut tätä puolta esille haastatteluissa läpi vuosien, ja luvalla sanoen sitä on häneltä aika kiitettävästi udeltukin. Niissä ollaan ikään kuin polulla, jolla matkataan kohti voimaa tai voimapaikkaa. Se on muuten lähes täysin meidän rumpalimme käsialaa. Tiedän. Voittajien polku Watainin kohdalla puhutaan usein hengellisyydestä, jopa uskonnollisuudesta. On tunteita päättäväisyydestä ja tahdonvoimasta täydelliseen pelkoon, hylkäämiseen ja epätoivoon, Erik luettelee. Minusta tuntui kuin olisimme jossain hikisessä kellarissa vuoren sisällä, tai jotain sellaista. Olen aivan toivoton, Erik toteaa naurahtaen. Raakaa vihaa Kehun Erikille uuden levyn soundimaailmaa, joka on raaka, voimakas ja vanhaa koulua. Siellä on kaikki jo valmiiksi kuten haluamme, eikä tarvitse alkaa säätää mitään ylimääräistä. – Olemme kutsuneet sitä myös levyn varjoksi. Löysimme tekemiseen hyvän flow’n ja yhteisen sävelen. – Tällä kertaa sanoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia. Minä tein varmaan eniten riffejä ja raakamateriaalia, mutta rakensimme niistä biisejä treeniksellä koko porukalla. Vietimme paljon aikaa treenikämpällä yhdessä. Kökötämme kellarissa emmekä näe lainkaan auringonvaloa. Entäpä sitten Antikrists Mirakel. – Trident Wolf Eclipse nauhoitettiin kesällä, ja se on aina vähän outoa. Tuon polun tallaamiseen on monia syitä, ja monet asiat ja tunteet seuraavat sinua. Päätän olla kysymättä aiheesta ja katsoa, nouseeko se esille itsestään. Saitteko äänimaailman, jota lähditte tavoittelemaan. Onko tarvittavaan olotilaan haastavaa päästä keskellä Ruotsin kesää. Se oli tunnelma ja ilmapiiri, jollaisen halusimmekin. Mikä ihme se oikein on. Siitä tulee ihan oma fiiliksensä. Sanoitukset ovat iso osa Watainia. – Kuuntelimme paljon vanhaa Dismemberiä ja itse asiassa jopa Beheritiä. Osaatko nimetä omia suosikkejasi. Matkassa kohti tuota voittoa on paljon työtä, tuskaa ja epätoivoa.” 36. Tämä ei todellakaan ole mitään ranteidenviiltelytai surumusiikkia, vaan kyse on voitosta ja voitonriemusta. Ensin tulee valo, siis itse levy, ja sitten ilmestyy sen varjo
Vuosi 2018 merkitsee Watainille paitsi uutta levyä myös 20-vuotisjuhlia. Joo, hiffaan täydellisesti. Oli mahtavaa koota sitä ja pistää asioita aikajärjestykseen. – Itse asiassa meillä oli aivan erityiset juhlat silloin kun bändi täytti 13 vuotta. Täytyy uhrata ja uskaltaa paljon, että saavuttaa vapauden.” 37. Uskon että se tulee olemaan siistiä, odotan sitä innolla. – Toinen 20-vuotisjuttu on boksi, johon tulee 20 valokuvaa ja 20 flyeria, yksi kultakin vuodelta. – Meitä on siunattu erityisellä veljeydellä ja sillä, että olemme saaneet tehdä tämän kaiken Watainin kanssa. – Hah hah, totta kai on. – Se on varmaan ihan luonnollista, mutta minä en tykkää tehdä niin. On helppoa ajatella vapauden vastakohtaa, jotain sellaista, mikä on viety sinulta pois. Håkan ”H.” Jonsson ja kitaristi Pelle ”P.” Forsberg ovat muodostaneet Erikin kanssa Watainin ytimen koko sen olemassaolon ajan. – Joo, luulen että ihmiset ajattelevat noin, koska… tarkoitan…, Erik hakee. Se ei kuitenkaan ollut mitään, minkä eteen olisimme tehneet tietoisesti töitä. Vapaus Erik on painottanut haastatteluissaan vapauden merkitystä. Tästä aiheesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja, Erik nauraa. Monilla tuntuu olevan ongelma sen kanssa, että Watain ei ole heidän mielestään tarpeeksi hauska eikä osaa nauraa itselleen, mikä on tavallaan aivan totta. Numero 13 on tärkeä Watainille, 20 ei niinkään. Ajattelen Watainia jopa istuessani veneessä kalastamassa. En varsinaisesti tee eroa itse, vaan haluan Watainin olevan osa elämääni kaiken aikaa. – Eroa on aika vaikea tehdä, koska olen kuitenkin koko ajan sama ihminen. – Otamme tietenkin meille annetut palkinnot vastaan, nehän annetaan tekemästämme työstä. He eivät tiedä, mitä muuta tehdä kuin heittää homma leikiksi. Sitä, että Watain tekee mitä tahtoo ja on vapaa sekä muiden ihmisten että ympäröivän maailman mielipiteistä. – Minulle on tärkeää ylittää rajoja, joita monet eivät uskalla ylittää. Kaikki riippuu siis paljolti siitä, mistä kulmasta asiaa tarkastelee. Luomme sinne eräänlaisen retrospektiivisen näyttelyn, johon laitamme konserttijulisteita, lehtien kansia, T-paitoja ja paljon muuta 20 vuoden ajalta. Kohtaan vakavat asiat sellaisina kuin ne ovat, ja säästän vitsit ja huumorin elämän muille osa-alueille. ”Minulle on tärkeää ylittää rajoja, joita monet eivät uskalla ylittää. Sanoitukset ovat henkilökohtaisia ja Watain tuntuu muutenkin olevan valtava ja vakava osa elämääsi. Luulen, että kuvista ja flyereista voi tehdä mielenkiintoisia päätelmiä. Mutta Håkan on siis kuitenkin Watainin ydinkolmikon jäsen ja soittaa yhä levyillä. Elämme yhä tiukasti undergroundkulttuurissa. Minä puhun vapaudesta, joka saadaan pään sisältä ulos. Emme tee asiasta niinkään isoa numeroa, Erik toteaa vaatimattoman ja välinpitämättömän kuuloisena. Tarkoituksemme on tehdä musiikkia, julkaista levyjä ja keikkailla. Jos tiedät mitä meinaan. Se on liian julma yltääkseen kunnolla mainstreamiin, mutta toisaalta liian suosittu voidakseen enää palata täysin alamaailman varjoihin. – Olemme tekemisissä lähinnä vain muiden undergroundbändien kanssa. Tuo on ainakin yksi iso muutos. Tämä on paljolti myös koko Watainin tarkoitus: rikkoa rajoja ja kaavoja, jotta voimme saavuttaa oman vapautemme. Livenä remmissä on aina muitakin, ja esimerkiksi Erik vapautuu keikoilla bassosta täysin mikrofoninvarteen. Kohtelen muita samalla tavalla ja minulla on samanlaiset arvot sekä kotona että Watainin kanssa. Yhteiskunta on rakentunut niiden ympärille. Julkisuudenhenkilönä joutuu olemaan paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja vastailemaan kysymyksiin ja sellaista. Luonnostaan underground Watainin voi ajatella olevan eräänlaisessa limbotilassa: se lilluu valtavirran ja undergroundin välissä, mutta ei voi olla täysin kumpaakaan. Se merkitsee monia asioita. Parjatusta ja ylistetystä The Wild Hunt -levystä on kulunut lähes viisi vuotta. Kerrohan, mitä vapaus sinulle merkitsee. Pidän siitä, mutta vastapainona täytyy olla omaa rauhaa, Erik sanoo. – Ihmisillä on usein tapana alkaa vääntää vitsiä, kun he ovat epävarmoja jostain. – Emme ole käyneet läpi mitään suuria muutoksia, vaan Watain tekee sitä ja sillä tavalla kuin on aina tehnyt. Kaikki näkökulmat ovat varmasti sinänsä totta, mutta me yhtyeenä ja ihmisinä emme ole muuttuneet miksikään. Ainakin Tukholman Kraken-klubille on tiedossa jotain spesiaalia. Sen eteen täytyy taistella. – Elämässäni on kuitenkin erittäin paljon yksityisyyttä, tykkään yksityisyydestä. Yksi maailman suurista tragedioista on se, että emme synny vapauteen vaan erilaisten kaavojen ja sääntöjen keskelle. Toisinaan tiedän vastauksen tuohon, toisinaan en. Täytyy uhrata ja uskaltaa paljon, että saavuttaa vapauden. Mitä eroa on Watain-Erikillä ja vapaa-ajan Erikillä. Mutta periaatteessa joka miehen ja naisen on luotava oma vapautensa, emme saa sitä ilmaiseksi. – Well…, Erik aloittaa ruotsalaisen pehmeästi. Vankila on tästä äärimmäisin esimerkki. Niin se vain menee, ihan luonnostaan, mutta levy-yhtiö ja media luovat ja levittävät erilaista kuvaa Watainista. Siitä tulee makea juttu. – Nimenomaan! Valitettavasti monilla se myös pysyy siellä, vain eräänlaisena unelmana. – Minulle se on yksinkertaisimmillaan sitä, mitä koen Watainin kanssa. – Mikä on muuttunut… No, meillä on uusi liverumpali, kun Håkan päätti, ettei hän halua enää kiertää. Voititte kuitenkin esimerkiksi Grammis-palkinnon… – Ehdottomasti, tuo on aivan totta. Ne tarkastelevat tilannetta undergroundin ulkopuolelta. Vapaus on siis ikään kuin jokaisen omassa päässä. – Ei oikeastaan. Siinä on se ero, se vaatii ihmiseltä paljon. Krakenin-show on kuitenkin erikoistapaus. Arvostamme niitä. – Tuo on hyvä kysymys. Watain ei sylje valtavirran päälle vaan hyväksyy monenlaisen arvostuksen ja kiinnostuksen. Ei tästä voi vain kävellä pois, tätä pitää vähän juhlia. On tärkeää, että minulla on mahdollisuus olla aivan yksin tai läheisten ystävieni kanssa. Onko teillä muita synttärijuhlasuunnitelmia. Watainin maailma vaikuttaa melkoisen synkältä ja totiselta paikalta. Meillä ei missään nimessä ollut tarkoituksena voittaa mitään tuollaista. Mikä Watain-leirissä on muuttunut. Mutta kun puhutaan nimenomaan Watainista, siinä ei ole mitään vitsailtavaa. – On tietenkin paljon asioita, joista heitämme läppää, emmekä todellakaan ole mitään huumorintajuttomia tyyppejä, millään tasolla. Kun kyse on siitä, minkä takana Watain seisoo, se on meille hyvin tärkeää ja vakavaa. Kaikki palkinnot, lehtien kansijutut sun muut ovat muiden ihmisten päättämiä asioita, eivät meidän. Olemme todella vakavissamme tekemistemme kanssa. Onko siellä tilaa naurulle ja huumorille. Onko tällaisella mitään merkitystä sinulle, ajatteletko asiaa ollenkaan. Raja on usein hyvin sumea. Emilkin [Svensson] on Uppsalasta. tämä on todella valtava kysymys. Ihmiset vain unohtavat, ettei meillä ole osaa eikä arpaa siinä, ketkä milloinkin palkitaan. – Hmm, yeah…
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 27.11.2017 14:12:51
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 27.11.2017 14:12:51
”Näkemykseni on, että Sepulturasta syntyi kaksi loistavaa bändiä, joista kumpikaan ei ollut ihan täysveristä Maxin ja Iggorin Sepulturaa, mutta molemmat tekivät omalla ainutlaatuisella tavallaan loistavia metallialbumeja. Vaikka voisin muuttaa aikaa, antaisin asioiden mennä samoin, koska opimme niistä paljon.” Iggor Cavalera 40
Toisensa jälleen löytäneet kitaristi-laulaja Max ja rumpaliveljensä Igor – tai Iggor, kuten hänen nimensä nykyisin kirjoitetaan – taas ovat rundanneet yhdessä Cavalera Conspiracyn nimissä. TEKSTI AKI NUOPPONEN M etallikansa on saanut totutella reilun kymmenen vuoden ajan ajatukseen, että yhtenä thrash metalin pioneereista tunnettu brasilialaisbändi Sepultura on kiertänyt maailmaa ilman kumpaakaan sen perustaneista Cavaleran veljeksistä. Vanhat kaunat ovat karvas muisto vain, ja Cavalera Conspiracyn neljäs albumi Psychosis saattaa veljekset Maxin ja Iggorin kovimpaan yhteiseen iskuun sitten vanhojen Sepultura-vuosien. Viimeisen parin vuoden aikana Cavalerat ovat 41
42
Yhden rakastaessa albumia intohimoisesti toinen vihaa sitä yhtä kovaäänisesti. Iggor: – Ymmärrän tämän hyvin. Siksi Reunion-kiertue oli meille hulluimpien unelmien täyttymys. Se oli albumi, joka sattui osumaan sen ajan hermoon. Gloria sattui olemaan myös Maxin vaimo, ja kitaristi-laulaja asettui luonnollisesti puolisonsa puolelle. Kaikki ne tribaalijutut ja hyvinkin etäälle metallista kaikonneet irtiotot tulivat mukaan askel kerrallaan, kunnes olimme luoneet metallihirviön, jollaista maailma ei ollut vielä tuohon päivään mennessä kohdannut. Iggor: – Jo albumin ilmestyessä saimme kuulla faneilta, kuinka se sai heidän käsityksensä musiikista laajenemaan ennenkuulumattomasti. Kaksikon sovittua välinsä ja perustettua Cavalera Conspiracyn vuonna 2006 moni on spekuloinut, miten Sepulturalle olisi käynyt, jos välirikkoa ei olisi tapahtunut. Iggor: – Return to Roots on ollut yksi mielipuolisimmista kiertueista, joita olen ikinä kokenut. – Tämä kertoo jotain Rootsin voimasta. Kaikki tapahtui todella nopeasti. En halua ikinä tehdä albumia, joka on jonkun mielestä ”ihan ok”. Tiesin kyllä jo pian levyn ilmestymisen jälkeen, että se oli hyvin ajoitettu albumi täynnä erilaista metallia, mutta en ole koskaan pitänyt sitä ihan parhaana Sepultura-levytyksenä. Roots oli niiden suhteen selkeä edelläkävijä. Max: – Jälkeenpäin olen saattanut vain arvailla, miten paljon Roots vaikutti vaikkapa System of a Downiin tai Slipknotiin. Kun Rootsin pistää osiin, se on Sepulturaa siinä missä edeltäjänsäkin, mutta ihan eri painotuksilla. Veljesten välirikkoa kesti lähes vuosikymmenen, koko sen ajan kun Iggor jatkoi Sepulturassa soittamista. Olemme saaneet kuulla myös siitä, kuinka pilasimme koko uramme juuri sillä albumilla. Jälkeenpäin ajateltuna Rootsin menestys tuntuu itsestäänselvyydeltä. Kasvoimme Maxin kanssa samanlaisten albumien parissa. Se oli yksi elämäni vaikeimmista ja kivuliaimmista päätöksistä. Albumi kansankiihottajana Vielä yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin Roots on se Sepulturan albumi, joka herättää faneissa eniten tunteita. Kaksikko kertoo toimineensa jo vuosikymmeniä sitten puhtaasti vaiston varassa. Iggor: – Moni on kuvitellut, että meillä oli Rootsin suhteen täysin tietoinen suunnitelma. Ymmärrän toki niitä faneja, jotka kuvittelevat, että olisimme jatkaneet Rootsin jälkeen vielä kirjavamman musiikin pariin tai tehneet päinvastaisesti täyskäännöksen ja puskeneet ”Metallin ei kuulu olla mustavalkoista. Jos levyn nostaa esille missä tahansa Sepulturaa koskevassa keskustelussa, voi olla täysin varma, että saa vastakaiuksi äärimmäisiä mielipiteitä. Joskus aiemmin se hetki oli paiskannut yhteen hardcorea, punkkia ja thrashiä. Max: – Roots-keikoilla on ollut paljon jengiä, joka ei ollut edes syntynyt albumin ilmestyessä. Ne ovat niitä samoja levyjä, joita kuuntelemme tänäkin päivänä. Sen sijaan kaksikko kertoo nauttineensa Return to Roots -keikoista enemmän kuin mistään Sepulturaan liittyvästä vuosikymmeniin. – Samalla olen huomannut, että meille ollaan monella tapaa katkeria. Max: – Rootsia säveltäessämme ainoa tavoitteemme oli päihittää Chaos A.D., joka oli merkittävä levy Sepulturalle bändinä. Elämäni tärkeimpiä asioita ovat perhe ja metalli, ja Sepulturan jättäessäni jouduin hylkäämään sekä veljeni että musiikkini, joten voitte kuvitella, miten kitkerältä se tuntui. Max: – En ole varsinaisesti menettänyt yöuniani asiaa miettiessäni. Sama päti jo rockiin, mutta mielestäni metallin rajat on tehty rikottaviksi.” Max Cavalera 43. Kun lähdettiin tekemään Rootsia, suurta suunnitelmaa ei ollut. Levyjen, jotka herättivät niin suuria tunteita, että ne saivat meidät sekaisin joko riemusta tai raivosta. 1990-luvun loppupuoli toi mukanaan asennemetallin, joka tultiin tuntemaan tietynlaisista tuotantoratkaisuista. Samalla sille on ollut enemmän tilausta kuin uskalsimme kuvitellakaan. Ihmiset eivät olleet osanneet kaivata sitä, mutta he ottivat sen avosylin vastaan. Max myöntää, että hänen on vaikea sisäistää Sepulturan asema niin vaikutusvaltaisena bändinä. – Roots vain sattui edustamaan juuri sitä hetkeä. On älytöntä kuulla nuorilta tyypeiltä kommentteja, kuinka Roots-keikat olivat heidän unelmiensa täyttymys, koska albumi oli heille tolkuttoman tärkeä juttu joskus 2010, kun he kuulivat sen ensimmäistä kertaa. Loin Soulflyn tyhjästä ja olen kokenut bändin kanssa uskomattomia asioita näiden vuosikymmenten aikana, joten en kadu ratkaisua hetkeäkään. On puhuttu kyllästymisestä thrash metaliin, kaupallistumisesta, etnisille juurille paluusta, taistelusta 90-luvun metallin lamakautta vastaan, sisäisistä kamppailuista ja ulkoisista paineista. Max ja Iggor eivät ole antaneet vanhojen Sepultura-sotkujen vaivata mieltään. Max: – Sepulturasta eroaminen oli valtava yllätys myös itselleni. Roots-kiertue edustaa joillekin samaa. Moni suorastaan vaatii meiltä Sepultura-reunionia tai juuri tietynlaista metallia Cavalera Conspiracyn kanssa tai teilaa Soulflyn alimpaan helvettiin. Kun Black Sabbath teki 70-luvulla rundia kovimmalla kokoonpanollaan, olimme liian nuoria keikoille. – Tämä käänne ja Soulflyn perustaminen olivat vaikeita aikoja, mutta myös haaste. – Teimme kiertueella paljon meet & greetejä, ja ymmärsin oikeastaan vasta näiden tapaamisten aikana, miten merkittävä albumi Roots on monille ihmisille ollut. Olen saanut kuulla sellaisiakin syytöksiä, että ”kaikkien näiden paskabändien” synty oli meidän vikamme! Vuosikymmenen hiljaisuus Sepulturan noustessa Rootsin kohottamana siihen asti suurimpaan nousukiitoonsa edessä oli odottamaton tuho: Bändi ilmoitti kesken kiertueen haluavansa erottaa Gloria Bujnow skin yhtyeen managerin tehtävistä. Kaikki paras metalli on syntynyt pohjimmiltaan siitä, että joku on keksinyt nyrjähtäneen idean sotkea musiikkiinsa jotain, mikä ei joidenkin helvetin sääntöjen mukaan kuuluisi siihen. Cavalerat suhtautuvat kaikenlaisiin jossitteluihin tyynesti. Nyt rytmit sattuivat olemaan kirjavampia ja kappaleet monipuolisempia, ja raivon tilalle oli tullut uhmakasta julistusta. Maxin ja muun Sepulturan tiet erosivat. soittaneet keikkoja myös Return to Roots -teeman merkeissä esittäen Sepulturan vuonna 1996 julkaistua Roots-albumia kokonaisuudessaan. Se sama taistelu jatkuu vielä tänäkin päivänä. Yhtä moni tuli julistamaan, että Sepultura on nyt virallisesti kuollut. Master of Realitysta ja Sabbath Bloody Sabbathista tuli raamattujamme paljon myöhemmin. Jouduin rakentamaan osan identiteetistäni uudelleen ja kysymään itseltäni, pystynkö nousemaan jaloilleni. Iggor: – Kun saimme albumin valmiiksi ja lähetimme sen lafkalle, emme todellakaan osanneet kuvitella, että siitä tulisi Sepulturan menestyksen mittapuulla jonkinlainen läpimurtolevy
– Maailmalla on paljon hyviä teollista, massiivista ja lähes kirurgisentarkkaa soundia tekeviä bändejä, mutta se soundi ei ole sitä, mitä minä ja Max haluamme tehdä. Emme niinkään tuottajien. Kumpikaan ei olisi myöntänyt omia virheitään ja olisimme jatkaneet vihanpitoa hautaan asti. Siinä on jopa Schizophrenian aikaisen Sepulturan kaikuja, varhaisen Pestilencen deathmetallisuutta, Morbid Angelin kieroutta, black metalin repivyyttä ja ripaus noisen kolkkoutta, eikä meidän tarvinnut kaavailla mitään tästä etukäteen. Sittemmin bändit ovat alkaneet kaartua takaisin kohti orgaanisuutta ja analogisuutta. – Minulle tulee levystä mieleen Slayerin Reign in Blood, jolla on totta kai omat hittinsä, mutta kuuntelen sen silti aina yhtenä kokonaisuutena. Sopivan vanhaa koulukuntaa Psychosis suorastaan löyhkää vanhan liiton thrashiltä ja deathiltä, mutta sen kirjavat riffit tuovat mieleen myös tämän hetken. Kun yksi riffi loppuu, toinen alkaa, ja albumi kuristaa alusta loppuun. Olin pitkään ihminen, joka antoi rikkinäisten asioiden olla. ”Virheistä oppii” ei ole mikään tuulesta temmattu sanonta. Valmis Psychosis syöksyy läpi 41-minuuttisen kestonsa loputtomalla riffisarjatulella, eikä kuulijoille anneta hetkeäkään armoa. Jos Arthur oli innostunut riffeistämme, niin minä innostuin hänen tuotannoistaan siihen malliin, että pyysin häntä aika nopeasti tuottamaan levymme. Sen askeleen ottaminen on tuollaisessa tilanteessa yllättävän vaikeaa. – Aistin nopeasti, että albumista on tulossa yhdistelmä kaikkea sitä, mitä metallissa rakastan. Näin tiukka työskentelytahti sai Maxin mukaan Psychosisin tiivistymään todelliseksi metallin atomipommiksi, jonka riffeistä huokui sekä Sepultura-menneisyys että kaikki se, mistä kaksikko pitää juuri tällä hetkellä eniten. Iggor: – Tärkein opetus tässä kaikessa oli, että elämä on liian lyhyt itsepäisyydelle, pikkumaisuudelle ja vihanpidolle. – Tapahtumaketju sai minut korjaamaan asioita enemmänkin. Halusimme levyn olevan yhtä tiivis aikansa kuva kuin varhaisimmat albumimme. Iggor: – Minun näkemykseni on, että Sepulturasta syntyi kaksi loistavaa bändiä, joista kumpikaan ei ollut ihan täysveristä Maxin ja Iggorin Sepulturaa, mutta molemmat tekivät omalla ainutlaatuisella tavallaan loistavia metallialbumeja. Max: – En pitänyt hetkeäkään taukoa, kun palasimme viime kevään Roots-rundilta. Psychosisin riffit huusivat soundia, joka on yhtä aikaa repaleista kuin punkissa, tiukkaa kuin metallissa ja ilmavaa kuin industrialissa. En kykene samastumaan siihen ajatusmalliin. Emme olisi voittaneet yhtään mitään, jos olisimme pitäneet päämme. Jos tuntee intohimoa jotain asiaa kohtaan, siitä ei vain luovuta.” Iggor Cavalera 44. Tavoistamme poiketen aloimme jammailla riffejä Iggorin kanssa jopa rundin souncheckeissä. Luottomme Psychosisin riffeihin oli niin kova, että uskalsimme ladata piippuun kovimmat panokset. Psychosis on kuin yhtä valtavaa kappaletta, joka on ehdottomasti kuunneltava yhtenä kokonaisuutena, Max ohjeistaa. – Kuulin rundilla Arthurin tuottamia levyjä, kuten Inquisitioniä ja Power Tripiä. Tauotonta atomipommitusta Max kertoo Return to Roots -kiertueiden riivanneen veljekset syvään luovuudenvimmaan ja lopulta uuden Cavalera Conspiracy -albumin syntyyn. Se soundi, josta puhuimme, valoi minuun jälleen uutta energiaa ja halusin vangita sen. Homma vaati vuosien kypsymisen ja loppupeleissä kukaan ei ollut enää vihainen kenellekään, mutta kummastakaan meistä ei ollut tekemään aloitetta, joka kaiken korjaamiseksi vaadittiin. En usko, että näin olisi käynyt. Viimeisen silauksen soundille antoi tuottaja Arthur Rizk, metallin maailmassa toistaiseksi suhteellisen tuntematon nimi. Totta puhuakseni en jossain kohtaa uskonut itsekään, että korjaisimme välejämme enää koskaan. – Pieni ja sitäkin merkityksellisempi yksityiskohta on, ettei albumin kappaleiden välissä ole lainkaan taukoja. Kun Psychosis vyöryy päälle soundissaan täsmälleen oikean verran 80-luvun kaikuja ja modernimpia ratkaisuja, ei tarvitse ihmetellä, miksi Rizk saa Iggorilta täysin varauksetonta ylistystä. Nyt meillä on bändi, joka tekee äärimmäisen relevanttia musiikkia. Näiden kysyjien musiikkimaku tuntuu jumittuneen siihen, kun he täyttivät 30. Emmekä edes halua tehdä sellaista, Iggor sanoo. – Sävelsin hetkessä valtavan nipun riffejä, ja kun pääsimme jälleen Roots-kiertueen pariin, esittelin niitä Iggorille ja hänen rumputeknikkonaan toimineelle Arthurille [Rizk], jotka innostuivat niistä välittömästi. Muutamia vuosia sitten metallissa lähes kilpailtiin siitä, kuka pystyy tekemään isoimmalta ja raskaimmalta kuulostavan, modernin albumin. – Jos katsoo historiaamme, olemme työskennelleet aiemmin pääasiassa erilaisten äänittäjien kanssa. Ihan samalla tavalla kuin viha. Rikkinäisyys voi kuitenkin olla voimavara vain hetken. Cavalera Conspiracy vaikuttaa olevan sinut sekä menneen että tulevan kanssa. – Voi olla, että teemme joskus isolta soundaavan albumin, joka on isompi ja raskaampi kuin suurimmat muurit, jos sellainen soundi sopii säveltämäämme musiikkiin. Se hetki oli saatava vangittua talteen, välittömästi. Pitkällä tähtäimellä vihanpito on vain kuluttavaa, puuduttavaa ja tuhoisaa, kenelle tahansa. Arthur hallitsee studiovehkeet loistavasti, mutta ”Minulta kysytään joskus, miten jaksan etsiä vieläkin uusia bändejä. Se oli helpompi ratkaisu. – Cavalera Conspiracyn periaatteina ei ole toistaa vanhaa, mutta emme toisaalta halua kuopata sitä, mikä on osa meitä. Max ja Iggor naurahtavat kertoessaan, että heidän riitansa ja niiden ratkaiseminen kasvatti molempia tavoilla, jotka heijastuvat heidän elämiinsä vielä tänäkin päivänä. – Vanhan liiton metalli on meille kaikki kaikessa, mutta emme elä siinä harhaluulossa, että voisimme tehdä vuonna 2017 albumin, joka kuulostaisi vuonna 1987 tehdyltä. Emme halunneet tehdä mitään liian tarkoin harkittua. Max: – Se kaikki teki minut nöyräksi. Tai ei ollut ainakaan nyt Psychosisilla. ulos uusia beneaththeremainsejä ja ariseja yksi toisensa perään. Iggorin mukaan Cavalera Conspiracyssä ei haluta rajata keinoja, joilla viimeistellään albumien sisäinen voima. Päätimme painua heti studioon, jotta albumi ei jäisi hautumaan liian pitkäksi aikaa. Yleensä en edes halua nähdä kitaraa vähään aikaan kiertueen jälkeen, mutta nyt tajunnastani pulppusi riffejä sellaiseen tahtiin, etten malttanut pysyä erossa soittamisesta. Vaikka voisin muuttaa aikaa, antaisin asioiden mennä samoin, koska opimme niistä paljon
45
46
Iggor: – Sävelsimme Hellfiren Justinin vierailua ajatellen ja se syntyi todella nopeasti. Aluksi tarkoitimme jonkinlaista elektronista projektia, mutta kun kerroin suunnitelmistamme Maxille, hän oli välittömästi sitä mieltä, että Justin sopii nimenomaan Cavalera Conspiracyyn. Täsmähyökkäyksiä yli rajojen Psychosisin armottoman äärimetallisuuden seasta hyppää esiin Hellfire-kappale, jolla kuullaan brittiläisen industrialpioneerin Godfleshin Justin Broadrickiä. Se kattaa koko maailman. Sen takia Psychosis on vielä tiukempi kuin aiemmat levymme. Mihin tahansa menemmekin, vallanhimo, ahneus, itsekkyys ja kateus ovat valloillaan. Sen vuoksi hän sopi levyllemme täydellisesti. Sokaiseva massapsykoosi Jo albumin nimi, Psychosis, ja sen sekopäiset kannet antavat osviittaa, mistä levyllä on kysymys. Max: – Kun Justin sai äänityksensä tehtyä, hän mailasi lopputuloksen meille ja hehkutti, ettei hän ollut laulanut tuolla tavalla vuosikausiin ja sai Hellfiresta suuren inspiraationpuuskan. Max: – Nykyään digitaalinen ikkuna on auki kaikkialle maailmaan. Max ja Iggor ovat kiertäneet ympäri palloa 1980-luvun lopusta, jolloin Sepultura lähti ensimmäistä kertaa Brasiliasta maailmalle. – Kuuntelin tätä levyä tehdessä paljon 80-lukulaista metallia, Sodomia, Venomia ja Bathorya. Katso Koreoita ja niiden maailmanlopun kellon tikitystä. Monet lauluraidat vedettiinkin purkkiin ykkösellä. Katso Euroopan sivistyksen kehtoja, joita pyörittää muutama rikas ihminen. Kuka tietää, ehkä tämä tulee heijastumaan vielä Godfleshiinkin pienen mutkan kautta. Justin on aina tehnyt asiat oman päänsä mukaan ja musiikin sääntöjä miettimättä. Latasin sitten sanat täyteen fiilistä kielioppia murehtimatta. Justin tuo mukaan yhtä raikkaan tuulahduksen muista maailmoista kuin Roger vuosia sitten, Max sanoo. Yleensä me heittelemme Maxin kanssa ideoita toisillemme ja biisit elävät omaa elämäänsä sen tiiviin hetken, mutta nyt meillä oli mukana kolmannet korvat ja Arthur löysi riffeistämme aivan uusia puolia. Luulenpa että se toi laulurytmityksiini irrottelevaa voimaa, joka sai minut eläytymään biiseihin. Luulin sitä aluksi vittuiluksi, kunnes tajusin Arthurin olevan oikeassa. Jos jonkun mielestä on lapsellista pukeutua bändimerkein vuorattuun farkkuliiviin ja etsiä levylaarista uutta metallia, he voivat puolestani painua vittuun.” Max Cavalera 47. Max kertoo Rizkin piiskanneen hänet studiossa vuosikausiin parhaimpiin laulusuorituksiinsa. – Metallin ei kuulu olla mustavalkoista. Ihmiskunta on kuitenkin oppinut valehtelemaan yhä huolellisemmin. Jo Streetcleaner [1989] oli täydellinen albumi, eikä bändi ole menettänyt särmäänsä lainkaan. Ihmiskunnan todellinen sairaus peitetään sen oman hulluuden alle. Kyse on ainoastaan siitä, että toisissa paikoissa itsehillintä on vähän tehokkaampaa kuin toisissa. Iggor: – Ajat ovat ehkä erilaiset ja päällepäin maailma on hyvinkin erilainen, mutta mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä paremmin ymmärrän, että se on täsmälleen yhtä hullu kuin tuolloin. Iggor: – Olen tuntenut Justinin vuosikausia, ja juttelimme jollakin festarilla mahdollisuudesta tehdä joskus musiikkia yhdessä. Max: – Katso ihan mihin tahansa. Voisi kuvitella, että tiedämme enemmän, ja että oikea tieto liikkuu paremmin kuin koskaan. Iggor: – Ne afrikkalaiset rytmit ovat pyörineet mielessäni jo jonkin aikaa ja edustavat mielestäni täydellisesti sitä, mistä minun ja Maxin musiikissa on kyse. Hämmennyin itsekin, miten hyvin Justinin ääni sopi kappaleeseen, vaikka tiesimme tekevämme hänen äänelleen räätälöityä musiikkia. Tämäkin tapahtui sekä hiomalla olemassa olevia yksityiskohtia että palaamalla toden teolla juurille. Iggor: – Albumi on suora heijastuma kahdesta asiasta: siitä, mitä sisimmässämme kiehuu tällä hetkellä, ja siitä, millaisessa mielenvikaisessa sekasotkussa koko ihmiskunta elää juuri nyt. Se jos mikä olisi mahdottoman suuri kunnia. Se oli silkkaa pitelemätöntä raivoa! Judas Pariah on yksi tällaisista hulluuden tiivistymistä. Se saattaa olla jollain mielenvikaisella tavalla kaunein kappale, jota olen ikinä ollut säveltämässä – vaikkei se ole kaunista nähnytkään. Se on metallia, joka ei pelkää rikkoa sääntöjä, muttei myöskään unohda juuriaan. Kuunnelkaa vaikka uutta Post Selfiä. Max: – Justin ja Godflesh ovat olleet meille ikoneita jo vuosikymmeniä. Siitä tuli kuin itsestään luonteva yhdistelmä Cavalera Conspiracyä ja Godfleshiä. Neliminuuttinen veto erottuu muun levyn materiaalista viheliäisellä instrumentaalisuudellaan. Tavalla tai toisella. Psykoosi ei jää Maxin ja Iggorin mukaan vain yksilöihin. kohdallamme hän oli ennen kaikkea tuottaja, joka sai puskettua meidät yli rajojen, joita emme olleet tiedostaneet olevan olemassakaan. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Cavalera Conspiracy käyttää vierailijoita: kakkosalbumi Blunt Force Traumalla [2001] piipahti Agnostic Frontin Roger Miret. – Arthur hehkutteli aina, kuinka paljon hän piti aksentistani vanhoilla Sepultura-albumeilla, ja siitä, kuinka lyriikat eivät aina olleet ihan oikeaa englantia, vaan yksinkertaisesti helvetin hyvänkuuloista huutoa. – En näe oikein mitään mieltä siinä, että thrash metal -albumilla vierailisi vain thrash metal -kitaristeja tai -laulajia. Max: – Huomasimme nopeasti, että biisi olisi mennyt täysin pilalle, jos olisimme pakottaneet sen normaaliin kaavaan ja ”Minua ei haittaa vitunkaan vertaa, vaikka ihmiset jaksavat edelleen kuittailla, että eikö tässä iässä pitäisi jo käyttäytyä kuin aikuiset ihmiset. Max: – Nimikkobiisi on kuin jonkinlainen sairas progerockin ja thrash metalin äpärälapsi. Katso Lähi-itää, missä kaikki sortavat ja tulevat sorretuksi. Kaikki paras metalli on syntynyt pohjimmiltaan siitä, että joku on keksinyt nyrjähtäneen idean sotkea musiikkiinsa jotain, mikä ei joidenkin helvetin sääntöjen mukaan kuuluisi siihen. Katso Venäjää ja alistumista kaunistellulle diktatuurille. Hellfiren ohella Max ja Iggor nostavat albumilta esiin sen nimikkokappaleen. Iggor: – Matkustelemme paljon, enkä ole nähnyt yhtään paikkaa, jossa ihmisyyden perisynnit eivät määrittelisi kaikkea. Sama päti jo rockiin, mutta mielestäni metallin rajat on tehty rikottaviksi. – Arthurilla on helvetin hyvä korva riffien ja sovitusten suhteen. Katso Yhdysvaltoja ja sen presidenttiä. Joitakin kappaleita äänittäessäni sekosin lyriikoista niin täysin, etten kiinnittänyt huomiota riffeihin tai kitaroihin huutaessani mikkiin
Kaukana keski-ikäistymisestä Kumpikin Cavalera alkaa lähestyä 50 vuoden merkkipaalua, mutta ikä ei heitä juuri hidasta. Iggor: – Kukaan, jolla ei ole sisaruksia, ei voi täysin ymmärtää sitä suhdetta, joka veljesten välillä vallitsee. 48. Sen vuoksi jaamme saman musiikkimaun hardcorea, punkkia, deathiä, blackiä ja thrashiä myöten – puhumattakaan kaikesta siitä kaoottisesta industrialista ja noisesta, joka vei meidät molemmat mukanaan jo Sepulturan alkuaikoina. Se on vienyt meidät näin pitkälle yhdessä. Jos jonkun mielestä on lapsellista pukeutua bändimerkein vuorattuun farkkuliiviin ja etsiä levylaarista uutta metallia, he voivat puolestani painua vittuun. Tämä pätee Maxin mukaan myös Cavaleran veljeksiin. – Iggorilla on myös aina ollut todella kova itsekuri. Iggor taas on pidättäytyväisempi ja harkitsevampi. Kaikki veljesten keikoilla käyneet ovat voineet huomata, että molemmat ovat edelleen tiukassa kunnossa eläen ja hengittäen metallia kuin viimeistä päivää. Se erottuu levyn linjasta, mutta on silti tunnelmaltaan vahva osa sitä. sovittaneet siihen lauluraidat. Hän on pitänyt huolta itsestään, ja minä puolestani irrottelen vähän kaikissa asioissa. Tämä voi kuulostaa kornilta, mutta tiedämme yhdessä soittaessamme tosi usein täsmälleen, mitä toinen ajattelee, ja toimimme niin syvässä synkassa, että tiedämme riffistä toiseen siirtyessämme heti, mitä toinen on suunnitellut. Iggor: – Kun sävellämme Maxin kanssa, meininki on täysin erilaista kehen tahansa verrattuna. Max: – Tunnen edelleen syvää sukulaisuutta metalliin. On mahtavaa törmätä sattumalta uusiin bändeihin, ja kun innostun jostain levystä toden teolla, minun on pakko hankkia heidän paitansa ja hihamerkkinsä ja päästävä heidän keikalleen mahdollisimman pian. Voit kutsua bändikaveriasi metalliveljeksi tai sukulaissieluksi, mutta ihka aito veljeys on jotain ihan muuta. Max: – Kasvoimme yhdessä ja vietimme nuorina todella paljon aikaa keskenämme. Syöksyn monesti suoraan asiaan, tutustun ihmisiin ja olen ehkä liiankin avoin. Muut saavat harCavalera Conspiracy virallisessa kokonaisuudessaan. – Minä olen meistä ehdottomasti se ekstrovertimpi ja yllytyshullumpi. Sisaruksilla elämän lähtökohdat ovat usein samat, mutta monesti veljekset ovat toisiinsa verraten hyvin erilaisia. Me molemmat rakastamme silti yhtä lailla metallia, futista, matkustelua ja kiertueita. – Minua ei haittaa vitunkaan vertaa, vaikka ihmiset jaksavat edelleen kuittailla, että eikö tässä iässä pitäisi jo käyttäytyä kuin aikuiset ihmiset. Veljeys luo kaksikon välille uniikin kemian. Erilaiset samanlaiset veljekset Kaikki vanhaa Sepulturaa ja sittemmin Cavalera Conspiracyä luukuttaneet voivat olla yhtä mieltä, että Cavaleran veljesten yhteinen soundi on jotain täysin ainutlaatuista. Nyt se sopii albumin tunnelmaan samalla tavalla kuin Metallican instrumentaalit heidän klassikkoalbumeilleen. Oikealla kitaristi Marc Rizzo. Vaikka olemme pohjimmiltaan kuin yö ja päivä, jaamme silti samat intohimot. Sen takia olenkin toisinaan lätrännyt alkoholilla ja kamankin kanssa on tullut säädettyä, kun taas Iggor on pysytellyt puhtaalla linjalla. Saatan ehkä olla 48-vuotias, mutta metallin suhteen tunnen itseni edelleen 15-vuotiaaksi. Iggor taas tarkkailee tilannetta pidempään ja avautuu asioistaan vasta kun hänet tuntee todella hyvin. Käytännössä tämä näkyy siten, että toimin meistä helpommin hetken mielenjohteesta
Max ja Iggor jättävät yksimielisesti oven auki mahdollisuudelle, mutta eivät toistaiseksi keksi siirrolle perusteltuja syitä. Hän kehui Satania yhdeksi suosikki-NWoBHM-bändeistään, ja pian luukuttelimme jo tuottamiani levyjä. Vaikka Souflyn viime vuodet ovat olleet nousujohteisia ja Psychosis on veljesten sepulturamaisin albumi sitten teiden eroamisen, monille faneille polttavin kysymys on edelleen se sama iänikuinen: palaako kaksikko vielä joskus Sepulturan riveihin. – En ole myöskään unohtanut kitaraani. Minulle on tärkeää, että bändi kokee levyn vaativan juuri minun tuotantoani. Näitä kaikkia yhdisti sama periaate: en pyri luomaan yhtä ja samaa tavaramerkkisoundia, vaan etsin päinvastoin bändin kanssa heidän oman soundinsa. War Hungryyn liittyessäni pidin hardcorea tylsimpänä genrenä ikinä, kunnes kitaristi Alex Metz soitti minulle Leewayn Desperate Measuresiä. Studiotyössä yhteistä kitaransoittoni kanssa oli, että menin perse edellä puuhun: opiskelin lähes kaiken itse. Iggoriin tutustuin hänen teknohenkisen Mixhellprojektinsa kautta. Sen aikataulutus riippuu myös bändin muista jätkistä [joita ovat The Dillinger Escape Planin Greg Puciato, Mastodonin Troy Sanders sekä Convergen Ben Koller]. – Tuosta alkaen olen ollut täysi sekopää studiolaitteiden suhteen. Kierrämme Iggorin kanssa lisäksi Return to Roots -kiertueilla ja soitamme molemmissa bändeissä kaikkia niitä biisejä, joista todellinen Sepultura rakentuu. Prosessi oli erittäin nopea, koska kuuntelimme studiossa Sepulturan ohella paljon vanhoja levyjä Judas Priestiä, Morbid Angeliä ja Slayeriä myöten. Iggor: – Heti Roots-kiertueen loputtua pakkaamme kamamme ja painumme Cavalera Conspiracyn kanssa kiertueelle Eurooppaan, Amerikkaan ja Australiaan. Max: – Haluaisin jossain kohtaa tehdä myös Killer Be Killedin kakkosalbumin, mutta haluan panostaa siihen kaiken voimani, joten en lähde tunkemaan sitä väkisin johonkin väliin. Minä aion vastakin painella levykauppaan, löytää sieltä Dying Fetusin, Originin, Gatecreeperin, Necrotin ja All Pigs Must Dien tai Cannibal Corpsen uudet levyt ja nauttia elämästä täysillä samalla kun nämä kävyt kuihtuvat aikuisuuteensa. maantua, rauhoittua ja alkaa pikkuhiljaa paskoa housuihinsa, jos haluavat. Usein tarina bändeihin liittymisteni suhteen on ollut samanlainen, ja sen vuoksi olen löytänyt itseni todella erilaisista projekteista. – Sama pätee rumpujensoittoon. – Tärkein periaatteeni tuottamisessa on, etten lähde tekemään albumia vain koska bändi tarvitsee jonkun tahansa tekemään levynsä. – Noise tuntui äärimmäisemmältä kuin metalli ikinä. Mutta kuka on Arthur Rizk. Max: – Juuri nyt keskitymme yhdessä Cavalera Conspiracyyn ja minä keskityn Soulflyhin. Näiden kysyjien musiikkimaku tuntuu jumittuneen siihen, kun he täyttivät 30. Minusta tuntuu kuin eläisin yhtä luovimmista jaksoistani ikinä. Sen ansiosta aloin kiinnostua myös studiotyöstä ja äänittää omia juttujani vuoden 2006 nurkilla. – Cavalerat ovat aina tehneet levyillään mielipuolisia ratkaisuja. Voi olla, että reunion tapahtuu vielä joskus, mutta juuri nyt en koe sitä tarpeelliseksi. 49. Lukuisten virheiden kautta. – Tutustuin Maxiin vasta Cavalera Conspiracy -kiertueella, jolla olin mukana Iggorin rumputeknikkona. Kaikki ne pienet synaflirttailut, noisevaikutteet, laulujen punkrytmitykset, takaperin käännetyt kitaraleadit, haudan takaa ulvovat kaiut kitaroissa ja rummuissa ja kaikki se, mikä määritteli vanhan Sepulturan olemusta. Tämä yhdysvaltalainen kitaristi-tuottaja-miksaaja, joka myös soitti Psychosisin bassot ja ruuvasi sen noise-tehosteita, on tuottanut muitakin albumeita ja ehtinyt soittamaan omissakin bändeissään. VANHAN KOULUN OPETTAMA MAX ja Igor Cavalera eivät jättäneet pääjutussa epäselväksi, miten mittaamaton vaikutus Psychosisin tuottaneella ja miksanneella Arthur Rizkilla oli albumin onnistumisessa. Kuuntelin brittiläistä Satania, ja Max oli välittömästi fiilistelemässä kanssani levyä. Mutten voi mitään sillekään, etten koe nykyään kiertävän Sepulturan olevan Sepultura. En ollut aluksi juurikaan tekemisissä Maxin kanssa ja muistan harvinaisen hyvin sen hetken, kun lopulta bondasimme. Iggor: – Olemme todella ylpeitä kaikesta siitä, mitä teimme yhdessä Maxin kanssa Sepulturassa. Opiskelin aihetta tovin, mutta suurin osa opeistani on tullut alan julkaisuista ja siitä, että pyrin aina saamaan käsiini sekä uusimmat Pro Tools -laitteet että vanhempia analogisia välineitä, jotta voin oppia eri työkaluista niiden parhaat puolet. Metallin mukana tuli kitaransoitto, jonka aloitin 13-vuotiaana. Olen totta kai ollut aika onnekas, koska minulla ei ole ollut isompia ongelmia selkäni tai lihasteni kanssa, ja olen elänyt aika terveellistä elämää, mutta todellinen syy siihen, miksi lyön edelleen lujaa ja nopeasti on se, että kannujen hakkaaminen ja metallin soittaminen on yksi elämäni parhaista asioista. Poimimme juttuja sieltä täältä ja veimme vanhan liiton parhaat puolet levylle. En tiedä, kuulevatko kaikki niitä samalla tavalla. Suunnitelmia löytyy jo vähintään vuodeksi tai kahdeksi, eivätkä uudet Sepultura-albumirunditkaan ole poissuljettuja. – Innostuin metallista ala-asteiässä kasvaessani Pennsylvanian Eastonissa. Suunnitelmissamme on soittaa koko Psychosis kannesta kanteen, koska albumi vaatii tällaista kohtelua. Return to Roots -kiertueiden tauottua Cavalerat eivät aiokaan jäädä paikoilleen lepäämään. – Psychosisin suhteen sain aika vapaat kädet, mutta tein silti paljon yhteistyötä Maxin kanssa. Chaos A.D., Arise ja Beneath the Remains olivat äärimmäisen tärkeitä levyjä minulle opiskellessani miksaamista, ja tiesin heti, mitä haluan Psychosisin suhteen tehdä. Hän tunsi yllättäen töitäni ja pyysi minua nopeasti rumputeknikokseen. Iggor: – Tiesimme jo pentuina, että tulemme elämään elämämme metallille. Emme mahda sille mitään, että Sepultura jatkaa ilman meitä, joten en vaivaa asialla päätäni. Ennen Cavalera Conspiracyä tein tuotantoja miksauskeikkoja Power Tripin, Liar’s Tonguen, Inquisitionin ja Gatekeeperin albumeilla. Jos tuntee intohimoa jotain asiaa kohtaan, siitä ei vain luovuta. Minulta kysytään joskus, miten jaksan etsiä vieläkin uusia bändejä. Olen yhtä lailla ylpeä kaikesta, mitä tein Sepulturassa Maxin lähdön jälkeen. Veikkaanpa, että ratkaisu on mieleen myös faneille. Siksi asia ei ole minulle yhtään epäselvä: jos minulta kysytään, tosiasia on, että me olemme Sepultura. Se sai pään kääntymään. Max: – Return to Rootsista alkanut luovuudenvimma jatkui Psychosisille. Metalli oli minulle pitkään kaikki kaikessa, mutta lähestyessäni herkkää parinkymmenen vuoden ikää löysin noisen ja muut elektronisemman musiikin ääripäät. Samalla tavalla Sumerlands ja Eternal Champion ovat vieneet minut vanhan liiton heavyn ja mahtipontisemman melodisen metallin kierteeseen, vaikken sitä ennen pitänyt näitä genrejä erityisen kiinnostavina soitettavina. Nyt se sama vimma tuntuu jatkuvan Soulflyhin. – Kun Max ja Iggor tekivät selväksi, että haluavat minut tuottamaan tulevan Cavalera Conspiracy -albumin, se sulki suuren ympyrän tuottajanelämässäni. Sävellänkin parhaillaan uutta Soulfly-albumia, joka tulee olemaan jopa meidän mittapuullamme ennenkuulumatonta metallia. En kykene samastumaan siihen ajatusmalliin
– Mutta älkää huoliko! Minulla on teille albumillinen ihan uutta englanninkielisen metallin juhlaa. Voisi myös luulla, että runsaat palvelusvuodet olisivat tehneet hänestä diivan. – Olin todella onnekas, sillä synnyin rohkaisevaan ja avoimeen perheeseen, eikä minun tarvinnut mennä päiväkotiin, äitini piti minusta huolta. Sain jo lapsuudessa osakseni PÖLKYLLÄ Warlock-yhtyeestä ja sittemmin soolotöistään tunnettu Doro Pesch on kokenut yli 30-vuotisen levytysuransa aikana kaikki metallimaailman yläja alamäet. S iinä vaiheessa, kun laulaja on vaikuttanut metallissa 33 vuoden, 17 albumin ja tuhansien keikkojen ajan, hänen voisi luulla leipääntyneen hommaansa moneen kertaan. Ei siis ihme, ettei Doro malta pysyä aloillaan kertoessaan tämänhetkisistä kuvioistaan. – Mutta arvaapa mitä. Olin varmaan kolmivuotias, eikä se biisi nyt ollut varsinaisesti mitään äärimmäisintä rockia, mutta sen energia vei minut mennessään täysin. En voi vielä kertoa keitä albumilla vierailee tai mikä sen nimi on, mutta lupaan, että Doro on edelleen ihan yhtä Doro kuin kaikkien näiden yhteisten vuosiemme aikana! Laulaja kapaloista asti Doro puhuu kaiken hehkutuksen keskellä asiaa. 53-vuotias laulajatar ei ainoastaan esitä olevansa innoissaan musiikintekemisestä. Vientiä nimittäin riittää! – Tulimme juuri kiertueelta ja palaamme tien päälle muutaman päivän päästä, enkä taida ehtiä juuri hengähtää kotona, koska päädyin jo tässä kotimatkalla tekemään haastatteluja, Doro hihkuu. Se taitaa aueta pääasiassa saksankielisille ihmisille, anteeksi siitä, Doro toteaa huolestuneen oloisesti pahoitellen. Ensin Warlockin riveissä ja sitten soolouralla vaikuttanut saksalaisnainen Doro Pesch on kuitenkin täysin toista maata. – Ihan ensimmäinen biisi, jonka muistan ikinä kuulleeni, oli Little Richardin Lucille. Onko ihan lapsellista sanoa, että odotan näitä tulevia keikkoja ihan yhtä paljon kuin Warlockin ensimmäisiä joskus iäisyyksiä sitten. Kutsutaan sitä vaikka hevikrapulaksi, Doro nauraa. TEKSTI AKI NUOPPONEN Hymyillen läpi riemuvoittojen ja taistelujen 50. Jo paketin kappaleja vierailijalista antaa hyvän kuvan siitä, millaisiin mittoihin Doron ura on yltänyt: loputon lista Warlockin ja Doron metallisia anthemeita yhdistettynä duettoihin Blaze Bayleyn, Chris Boltendahlin, Udo Dirkschneiderin, Lordin, Sabina Classenin, Hansi Kürschin ja Biff Byfordin kanssa saa Doronkin haukkomaan henkeään. Maailma ympärilläni on ehkä muuttunut ja Reinissä on virrannut miljardeja litroja vettä tässä välissä, mutta minä olen edelleen se sama Doro kuin 80-luvun alussa! Doro julkaisi aiemmin tänä vuonna jättimäisen Strong and Proud – 30 Years of Rock and Metal -dvd-kokonaisuuden. Metallikansa on oppinut tuntemaan Doron Warlockin alkuajoista lähtien periksiantamattomana ja takuuvarmasti metallisena laulajana, joka ei ole juuri trendejä seuraillut. Se Doro, jollaiseksi hän itsekin itsensä mieltää, oli olemassa monella tapaa jo hänen varhaislapsuudessaan. Laulajatar nauraa makeasti kertoessaan, ettei ”dorous” jää vain levytysuraan. Kun hänen kanssaan juttelee, naisen jokainen lause suorastaan pursuaa pitelemätöntä energiaa ja tarttuvaa elämäniloa. – Joka kerta, kun julkaisen jotain tällaista, minusta tuntuu kuin olisin tehnyt jotain uskomatonta. – Aloinkin tehdä kokonaan saksankielistä levyä, ja Für Immer julkaistiin tänä vuonna. – Se ei onneksi kestä sen kauempaa kuin oikeakaan krapula! Kun olin juhlistanut Warlockin Triumph and Agonyn 30-vuotisia tällä dvd:llä ja koonnut yhteen kaikki ne Wackenin-keikat ja muut uskomattomat kokemukset, minusta tuntui taas siltä, että olen täynnä energiaa tekemään jotain ihan muuta. Saatan ajatella hetken aikaa, että nyt olen saavuttanut kaiken, mitä tällaisen musiikin kanssa voi ikinä saavuttaa
Hymyillen läpi riemuvoittojen ja taistelujen
vaikka asiaa miten kaunistelisi, niin eihän se kovin kauniilta kuulostanut, Doro kertoo huvittuneena. Joillekin metalli oli hetken huumaa, toisille muuten vain kapinavaihe elämässä. Se ei ollut leikin asia. Kun ihminen kokee jotain tuollaista, elämä selkiytyy hänen silmissään. – Siitä olisi saattanut seurata harrastus klassisen musiikin parissa, mutta Led Zeppelin, Slade ja T. niin paljon rakkautta ja mahdollisuuksia kokeilla erilaisia asioita, etten voisi kuvitellakaan elämälleni mukavampia lähtökohtia. Vastoinkäyminen seurasi toistaan ja kokoonpano Doron ympärillä eli elämäänsä, kunnes hän löysi rinnalleen kitaristi Peter Szigetin ja rumpali Michael Eurichin, minkä myötä Snakebite kehittyi Warlockiksi. Niin minunkin. Sana Warlockista kulki ympäri Euroopan ennen kuin ehdimme edes tajuta sitä. Treenisten ovia paiskottiin päin näköämme, klubeille ei päässyt soittamaan eikä levyttäminen tullut kuuloonkaan. Doro kertoo myhäillen Warlockin tunteneen itsensä lähes voittamattomaksi tehdessään debyyttiä seuranneita Hellboundja True as Steel -albumeita. Sain hyvää hoitoa, mutta kävin jo aika pahassa paikassa. Rex muuttivat kaiken. Taisin olla 16-vuotias, kun sairastuin tuberkuloosiin. Odotimme, että muutamat naapurimme ja perheenjäsenemme ostavat sen. – Saatoin kyllä laulaa kotona niin kauan, että vanhempani kyllästyivät siihen täysin, mutta musiikki alkoi viedä minut mennessään vasta kymmenvuotiaana, kun aloin käydä pianoja laulutunneilla. Doro kertoo, ettei metallibändin perustaminen 1980-luvun alun Saksassa ollut ihan helppoa. sata kappaletta. Jokin tekemisissämme sai niin monet ihmiset innostumaan musiikistamme ja vaivoin saamistamme keikoista, että ympärillemme muodostui nopeasti ihan mieletön faniklubi ja street team -verkosto. – Warlockissa ei ollut kuitenkaan kyse vain meistä. Kömmähdyksiäkin sattui. Pian olimmekin kavereideni kanssa ruinaamassa rahaa alkeellisiin soittimiin, vahvistimiin ja mikrofoneihin. Doro kertoo, että hänen musiikkiharrastuksensa viriämiseen meni aikaa. – Brittiläinen ja amerikkalainen heavy alkoi tehdä pikkuhiljaa tuloaan Saksaan ja oli täällä kourallinen ihan oikeita bändejä, mutta se kaikki oli vielä syvällä maan alla. Doro ei antanut periksi. Sitten sitä myytiinkin 25 000 kappaletta pitkin Keski-Eurooppaa vain muutaman viikon aikana! Mitä ihmettä. – Kun perustimme ensimmäisen kunnon bändini Snakebiten, meillä ei ollut mitään asiaa soittamaan minnekään. Se kuulosti PÖ LK YL LÄ. – Minun piti löytää tarpeeksi hulluja kavereita kyetäkseni tekemään sitä, mitä oikeasti halusin tehdä. – Kuulin juuri kavereideni äänittämiä treeninauhoja melkein 40 vuoden takaa ja... – Ensin soitimme satoja tai tuhansia tunteja likaisessa treeniskopperossa Düsseldorfissa, ja pian meitä vietiin haastattelusta ja keikalta toiseen, emmekä edes ehtineet huomata, kun soitimmekin jo isohkoille yleisöille vaikka missä päin Hollantia, Belgiaa ja Englantia... Tuolla hetkellä tiesin, mitä halusin tehdä: halusin olla metallibändin laulaja. Sana kiiri myös pikkuruisen Mausoleum-levy-yhtiön korviin, ja pian Warlockin unelmasta tuli totta: bändi pääsi levyttämään Burning the Witches -debyyttinsä, joka ilmestyi vuonna 1984. Kun saimme sen käsiimme... Siellä taisi olla mukana isoja festareitakin. Hän ei kuitenkaan ottanut laulamista kovin vakavasti ennen kuin hänen elämänsä joutui yllättäen vaakalaudalle. – Saimme Hellboundin äänityksille paljon enemmän aikaa kuin debyytin kohdalla, mutta se oli kova koulu sen suhteen, etteivät aika ja parhaat olosuhteet tarkoita hyvää levyä. Kasaria rautaisimmillaan Tästä pisteestä alkoi taival, joka tuli johtamaan Doron tunnetuimman bändin Warlockin muodostumiseen. Intohimo oli tuolloin tärkeämpää kuin tekniikka. Sitten oli meitä muutamia, joista tiesi jo aika varhaisessa vaiheessa, että metalli tulee olemaan meille elämäntapa. Doro muistelee olleensa jo ensimmäisissä bändiviritelmissään aina laulaja. Heviä jopa hieman ylenkatsottiin. – Sitten kaikelle meinasi tulla loppu. – En pystynyt laulamaan kuin todella kovaa ja korkealta. No sitä se ei ollut! Se oli ennemmin sellaista huutamista, joka meni ohi nuottien kaikista mahdollisista suunnista. Levy voisi myydä ehkä... Luulenpa, että musiikkiurani perustukset valettiin noina hetkinä. Kuulostaa hyvältä metallia ajatellen, vai mitä. – Minua naurattaa vieläkin ajatella, miten hyvin albumi vasten odotuksiamme menestyi. Vanhempani saivat seurata hölmistyneenä sivusta, kun meikkasimme itsemme glamrokkareiksi, heh. – Olimme levystä niin innoissamme kuin ihminen vain voi olla
– En ikinä halunnut olla osa sitä sotkua. – Force Majeuresta tuli kuin Warlockin viimeinen näytönpaikka. – Triumph and Agony on Warlockin paras levy ja... Warlockista haluttiin tehdä uusi Bon Jovi tai Def Leppard ja... – Se levy summasi kaiken sen energian ja metallisuuden, mistä Warlock oli koko 80-luvun ajan tehty. Onneksi kaverimme tunsi kaverin, joka tunsi toisen kaverin, joka tunsi sitten kolmannen kaverin. – Force Majeure on eräänlainen vedenjakaja koko elämässäni. Gene oli sanansa mittainen mies. Meitä haluttiin viedä kaupallisempaan suuntaan. Pidin sitä kaikkea vain Genen juttuina. Sitten vastaan alkoi tulla ongelmia. Meille ehdotettiin, että julkaisisimme sen nimelläni, mutta teimme sen kuin Triumph and Agonyn. – Samalla levy-yhtiöt alkoivat narista. ”Minulle ei ole ikinä merkinnyt mitään, soitanko 10 000 ihmiselle Wackenin lavalla vai kymmenelle pienellä klubilla. Rakastuin Amerikkaan välittömästi! Monumentin murtuminen Warlock oli ylittänyt kaikki unelmansa, ja Doro eli elämänsä siihen asti parhaita aikoja bändin päästessä kiertämään ympäri maailman loputtoman oloisilla kiertueilla. Se oli viattoman nuoruuden ja 80-luvun loppu. Hetken hiljaisuuden jälkeen Doro korostaa menneiden olevan menneitä ja kertoo kaikkien mutkien johtaneen kaikkien kannalta hyvään lopputulokseen. En tiedä, miten olisimme edenneet ilman heidän apuaan. En oikein osannut ajatella asiaa muulta kuin musiikin kannalta. Sanotaan vaikka näin, että osalle bändistä ne stadionrockbiisit olivat juuri sitä hetkeä, ja sitten oli meitä, jotka halusivat tehdä vain raskaampaa ja ylväämpää metallia. – En usko, että olisimme yltäneet Amerikkaan asti True as Steelin kohdalla, jos Hellbound olisi julkaistu alkuperäisessä muodossaan. Se kaikki iski minulle vain bensaa liekkeihin, Doro toteaa. Jo yksikin nyrkkiä puiva ja musiikista riemuitseva fani on tarpeeksi.” ihan kauhealta! Koko levy piti pistää uusiksi ja miksata hätäisesti toiseen kertaan. Kitaristi Peter Szigeti ja basisti Frank Rittel lähtivät bändistä ja korvattiin amerikkalaisilla Tommy Bolanilla ja Tommy Henriksenillä. Tiedättehän, hän sanoi niin varmasti joka naiselle, mutta... Elämän realiteetit alkoivat tulla kovasti vastaan, mutta uskoin silti siihen, mitä teimme, ja halusin kulkea eteenpäin. Lopulta seuraavaksi Warlock-albumiksi äänitetty Force Majeure julkaistiin Doron omalla nimellä. – Siitä on ehkä kulunut 27 vuotta, mutta en meinaa vieläkään pystyä kertomaan hihkumatta, että Gene Simmons tuotti ensimmäisen sooloalbumini! – Tapasin Genen ensimmäisen kerran festareilla vuonna 1989. Kun soitan faneilleni, saan energiaa. Olin laulajana elämäni kunnossa, meillä oli hieno tuottaja, kaikki bändissä halusivat samoja asioita ja tiesimme tekevämme faneillemme ehdottoman metallista anthemia. kadulla. Tuon albumin esiin nostaminen saa Doron vakavoitumaan ensimmäisen ja ainoan kerran koko haastattelun aikana. Kaikki ne raastupajutut, kiistat Warlock-nimestä... – Muutamaan vuoteen mahtui liiankin paljon kaikkea. Naisen ääni muuttuu jälleen hymyilevämmäksi, kun hän muistelee levyn synnyn käänteitä. Kaikki osaset osuivat kohdalleen. Joku taisi todella uskoa meihin, koska pääsimme matkustamaan Yhdysvaltoihin ja tekemään ihan hullun määrän keikkoja vain muutaman vuoden sisällä. Vuonna 1987 julkaistu Triumph and Agony on Warlockin ja yleisemminkin aikansa hevin monumentti. no, se on täydellinen albumi! Noin, nyt sanoin sen, Doro nauraa. – Noin vuotta myöhemmin olin New Yorkissa ja ystäväni pyysi minua tulemaan eräälle hotellille 67. Juttelimme jo tuolloin yhteistyöstä, ehkä muutamasta yhteisestä kappaleesta, ja Gene kertoi minun olevan parasta, mitä rockille oli tapahtunut aikoihin. Samalla porukalla ja kaikesta huolimatta korkealla fiiliksellä. Tivasin 53. Kymmenen vuotta grungea Doron sooloura alkoi vuonna 1990 julkaistulla nimikkoalbumilla. Muistan, että soitimme Metallican kanssa Euroopassa, ja taisimme soittaa myös Slayerin kanssa heidän ensimmäisillä Euroopan-keikoillaan. Triumph and Agonya seurasi huimia keikkoja, mutta bändin entisten ja nykyisten jäsenten väliset kiistat olivat vielä selvittämättä
En vaikka mitä olisi tapahtunut! – Mitä kovempia tilanteita olen kokenut, sitä enemmän olen saanut voimaa faneiltani ja sitä lujemmin olen taistellut vastoinkäymisiä vastaan. Sitten astelemme soittamaan tätä musiikkia sitä rakastavalle fanikunnalle, ja joku yleisöstä heiluttaa minulle hymyillen käsivarttaan, jossa on Warlocktatuointi. Minun neuvoni on, ettei kannata kantaa koko maailman taakkaa harteillaan. – Monet bändit alkoivat tehdä erilaista musiikkia. Fanien ansiosta painan vaikka läpi harmaan kiven. Sain tietää, että tapaisin Genen ja miettisimme tulevaa albumiani. – Tiedätkö mitä. Tästä alkoi se hieno aika, jota elämme nyt. Metalli on elänyt vankkaa aikaa, ja fanikunta on tukenut Doroa niin myötäkuin vastamäessä. Minä hymyilen takaisin, hän huutaa biisien sanoja minulle ja minä hänelle. Nousujohteisista ajoista huolimatta ei voi kuin ihmetellä, mistä Doron loputtoman oloinen optimismi, hyväntuulisuus ja into ovat peräisin. Se on sanoinkuvaamatonta. Ikuinen optimisti Doron innostuneisuus ei ota loppuakseen, kun hän kuvailee kulunutta uutta vuosituhatta kuin paremmaksi toisinnoksi 80-luvusta. Kiersin jälleen Dion kanssa pitkin maailmaa, ja se sama yleisö, joka oli kadonnut grungeen lähes kymmeneksi vuodeksi, löysi meidät jälleen. Metallica... Doro myöntää perinteisen metallin eläneen hänen näkökulmastaan varsin alakuloisia aikoja 90-luvun loppuun asti. Pallottelimme paljon ideoita siitä, mitä halusin olla juuri silloin, millaista musiikkia haluaisin tehdä. kääntymässä Doron suoriksi, mutta 90-luku ei ollutkaan kovin suosiollinen heavylle. – Joskus saatan olla todella väsynyt vaikkapa matkustamisen takia. En ollut tottunut niin avoimeen yhteistyöhön, mutta ehkä levystä tuli sen vuoksi todella minun näköiseni. Se vuorovaikutus fanien kanssa, jota olen saanut onnekkaasti kokea koko elämäni, on kaiken alku ja juuri. En oikein koskaan kokenut olevani kotonani 90-luvulla, minkä vuoksi en julkaissut läheskään kaikkea musiikkia, mitä teimme noihin aikoihin. – Minulle ei ole ikinä merkinnyt mitään, soitanko 10 000 ihmiselle Wackenin lavalla vai kymmenelle pienellä klubilla. Minusta tuntuu, että Doro-albumi ilmestyi juuri oikeaan aikaan, ennen kuin grungen hyökyaalto vyöryi metallin yli. – Kun teimme Love Me Back -albumia vuonna 1998, tai viimeistään Fightia vuonna 2002, aloin aistia metallin syntyvän uudelleen. Kun häneltä kysyy, onko hän koskaan meinannut antaa periksi, hän nauraa. Lähtölaukaus Doron uudelle vuosikymmenelle ei olisi voinut olla parempi. En missään tapauksessa. – Maailma alkoi muuttua todella nopeasti. Kanna oma osasi, välitä lähimmäisistäsi, tee hyvää pienillä teoilla ja nauti elämästä, niin maailmasta tulee joka teollasi hieman parempi paikka. Kun soitan faneilleni, saan energiaa. – Ei! En ikinä. häneltä, mitä nyt on tapahtumassa, enkä antanut periksi, ennen kuin hän kertoi. Minä hymyilen takaisin, hän huutaa biisien sanoja minulle ja minä hänelle. Jo yksikin nyrkkiä puiva ja musiikista riemuitseva fani on tarpeeksi. Dio... – Minulta kysytään usein, miten jaksan tätä kaikkea ja olla niin positiivinen, vaikka maailma ympärillämme on romahtamaisillaan ja kaikkialla tapahtuu ihan hirvittäviä asioita. Voin kertoa, että kävelin aika monta kertaa korttelin ympäri ennen keskustelua. Meidän ”vanhojen” jäärien oli valittava, lähdemmekö mukaan tuohon kelkkaan, niin kuin levy-yhtiöt halusivat, vai jatkaisimmeko kaikesta huolimatta omalla polullamme. Hetken aikaa vaikutti siltä, että Warlockin mutkat olisivat ”Joskus saatan olla todella väsynyt vaikkapa matkustamisen takia. ja monet muut. Se on sanoinkuvaamatonta.” 54. Se sama maailma on ollut romahtamaisillaan aina, jos asiaa tarkastelee isossa mittakaavassa. Sitten astelemme soittamaan tätä musiikkia sitä rakastavalle fanikunnalle, ja joku yleisöstä heiluttaa minulle hymyillen käsivarttaan, jossa on Warlock-tatuointi. – Gene osoittautui mielettömäksi tyypiksi, ja teimme levyn yhdessä hänen ja Tommy Thayerin kanssa. Ilman faneja en voisi ikinä tehdä musiikkia. Tämä ei naista juuri haitannut, vaikka hän myöntää 2000-luvun tulleen kuin tilauksesta
Aikoinaan tilanpuutteen vuoksi pakon edessä tehty kokeilu on muuttunut vakiintuneeksi esitysmuodoksi, joka taannee yhdessä mielikuvitusta ja kroppaa naruista kiskovan musiikin kanssa melkoisen kokemuksen. Bändin levyistä eritoten salaperäisessä ja silottelemattomassa Phlegmissä on yhä kulttiainesta, ja sen kummituskäytävämäiseen kelkka-ajoon uskaltautumista ei tarvitse katua. Heikommista hetkistä ja kokoonpanomuutoksista välittämättä Kong on harvoin kuulostanut muulta kuin omalta kujeilevalta itseltään, mihin nähden sen maine on kovin alimitoitettu. Uteliaan palkitseva trippi KONG Phlegm 1992 DREAMTIME TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Kong kehitti toiselle levylleen täysin omanlaisen raskaaseen progeen ja industrialiin pohjautuvan crossover-tyylin, joka hurmaa mielipuolisuudellaan, mystisyydellään ja mukaansatempaavuudellaan. Se on portti maailmaan, jossa kontrollintunne katoaa ja totutut rajat venyvät. Yhtye aktivoitui Drillichiä lukuun ottamatta kokonaan uudella miehistöllä vuonna 2008. Näin taisi käydä vuonna 1988, kun amsterdamilaiset Mark Drillich, Rob Smits ja Dirk de Vries perustivat sivuprojektikseen kollektiivin nimeltä Kong. Kiero kasvi puhkesi pari vuotta myöhemmin. Levy viihdyttää sille mahdollisuuden antavia suomalla hetken suurta jännitystä, hauskanpitoa ja euforiaa. MUSIIKISSA osoittautuvat usein mielenkiintoisimmiksi ne vähin odotuksin toteutetut ideat. Levyyn uppoutuminen muistuttaa hortoilua halloweenina, tai muuten vain vainoharhaista tuntemattoman hämäräseudun tunnustelua. Myös levyn sovitustyö haarautuu ennalta arvaamattomiin suuntiin, sillä soittimista jokaisella on oma vahva identiteettinsä. Albumi kuitenkin osoitti, että Kongin omintakeisen kylvön siemenet olivat jo itämässä. Kongista tekee kiinnostavan jo yhtyeen tapa esiintyä: nelikosta jokainen soittaa yleensä omassa nurkassa, omalla äänentoistollaan, mikä luo huoneeseen nelikanavaisen surround-äänen. Melko hyvää Push Comes to Shove -levyä (1995) seurasi yhtyeen uran toinen huippukohta, kun se pääsi vuonna 1997 levyttämään Roadrunnerille. Levyn kappaleiden kryptiset nimet kätkevät taakseen melkoisen seikkailun: 55 minuutin keston aikana ollaan jatkuvasti veitsenterällä, sillä yleistunnelma on pahaenteinen ja saattaa keikahtaa kaoottiseen kauhuun tai eloisaan helpotukseen. Tämä antaa levyn raa’an soundin ohella jo valmiiksi persoonallisen kuuloisille kappaleille paljon lisää syvyyttä ja luonnetta. Ne tuntuvat joskus puuhaavan omiaan ja menevän toistensa kanssa ristiin, mutta silti niiden välillä on outoa kemiaa. De Vriesin ja Sprengerin kitaroista irtoaa salaperäisen kuuloisia sointuja ja säveliä, raivokkaita riffejä sekä kirmailua kieli poskessa. Drillichin basso on melodisesti painokas ja painostava, siinä missä rumpali Smits on energialtaan armoton mutta tyylitajuinen tykittäjä. Viides lätty Freakcontrol (1999) oli sitten jo ideaköyhempi tuotos, ja niinpä Kong jäi tauolle. Uusi tuleminen on tuottanut vaihtelevia tuloksia, mutta mainio Merchants of Air (2012) voidaan hyvin liittää yhtyeen alkuaikojen levytysten tyylilliseen ja laadulliseen jatkumoon. Kun kokoonpano täydentyi vielä Aldo Sprengerillä, bändi herätti nopeasti kiinnostusta ja solmi lopulta levytyssopimuksen Peacevillen alaisen Dreamtimen kanssa. Debyyttilevy Mute Poet Vocalizer ilmestyi vuonna 1990 ollen sekä soundillisesti, sävellyksellisesti että sovituksellisesti vielä jokseenkin raakile. Vaikka trippailu on villiä, se ei missään vaiheessa paisu kuulijaepäystävälliseksi poukkoiluksi. De Vriesin hoitamat sämpläykset ovat päällekäyviä ja hämmentävät skaalallaan, joka upottaa muuhun äänimaailmaan niin efektejä kuin orgaanisia instrumenttejakin. PHLEGM asetti Kongin tavaramerkiksi instrumentaalisen, hieman psykedeelisen ja hyvin industrial-henkisen progen. PHLEGMIN jälkeen Kong sai tuottajakseen maanmiehensä, multitalentti Tom Holkenborgin. Puolet kokoonpanosta vaihtui, ja lopulta Earmined vei yhtyeen tyyliä onnistuneesti aiempaa hieman suoraviivaisempien kitaraja konekoukkujen urille. 56
HOODED MENACE Ossuarium Silhouettes Unhallowed SEASON OF MIST Phlegethonin merkeissä ärjymmänmallisia metallihommia jo kolmisenkymmentä vuotta sitten aloitelleen Lasse Pyykön kauhukasta tuomionpauhua puristava Hooded Menace on luikerrellut levy levyltä kohti melodisempia mantuja. Tilannetta voisi kuvata vaikka niin, että jos Darknessin musiikki kumpusi vielä syvältä nokkosta kasvavan haudan uumenista, uutukaisella bändi on muutamaa kauhaisua vaille hautuumaan pinnalla. Niin kulkevaa ja nautittavaa kuin Hooded Menacen ilmaisu onkin, eikä bändi jätä huippunsa saavuttaessaan minkäänlaista seliteltävää, minun oli alkuun hankala karistaa tunne, että onhan tätä maata kuultu – ja että tästä torrakosta voisi lasahtaa tappavampiakin kuteja. Hommaan on pestattu Horse Latitudesista tuttu Harri Kuokkanen, jonka Pyykön alamaailman perukoilta kumpuavaa örrimörriä ilmeikkäämmässä, silti taatun julmassa ärjynnässä ei ole mitään valitettavaa, päinvastoin. Ruotsalaisuus taas näyttäytyy levyn upeassa kakkospalassa, In Eerie Deliverancessa, jonka ihanat tunnelmakitaroinnit kantavat kuulijan hellästi Brave Murder Dayn aikaisen Katatonian jylhänkauniisiin maisemiin. Vaihteen verran nyanssirikkaammin Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa P A SI N E V A LA IT A ARVIOT 57. On oikeasti hankala sanoa, kumpaan ratkaisuun kannustaisin, mutta niin tai näin, uskon veteraani Pyykön tietävän – tai tuntevan – mitä tekee. Yhtyeen musiikki ei kuitenkaan kutkuttele melankolisille sävelille alttiita reseptoreita jatkuvalla syötöllä vaan avaa suloisimmat salansa kainosti, yllättäen ja ikään kuin sivujuonteisesti. Hooded Menacen seuraava julkaisu määrittää paljon: palaako yhtye raaempaan ilmaisuun vai jatkaako matkaansa kohti ”äärimetallin valtavirtaa”. Vaikutelmaan vaikuttaa toki myös seikka, että tämä on ensimmäinen Hooded Menace -albumi, jonka lauluista ei huolehti Pyykkö itse. Samaa henkeä on myös levyn toisessa suosikkibiisissäni, loppupään Charnel Reflectionissä, joka lyö peräti pilkettä runnottuun silmäkulmaan heittäytyessään toviksi Maiden-kitaroinnin maailmaan. Kymmenen vuotta kasassa olleen Hooded Menacen musisointia on tavattu kutsua doom deathiksi, ja viimeistään nykyisellään määritelmää edeltämään voi lisätä sanan ”tunnelmallinen”. Kuten edeltäjänsä, myös Ossuarium Silhouettes Unhallowedin selkeimmät toteemipaalut tulevat Britanniasta, ja mitkäpä muut tahot voisivat tulla kyseeseen kuin klassikkobändit Paradise Lost ja My Dying Bride. Arvosana olikin pitkään mielessäni hieman annettua heikompi, mutta lopulta albumin kalmainen tyylikkyys pakotti iskemään kantoon neljä kirvestä. tammikuuta. Yhtyeen viidennellä studioalbumilla soi taas vaihteen verran nyanssirikkaampi musiikki. Matti Riekki Albumi julkaistaan 26. Kuljettu polku on liukkaaksi tampattu ja lipsumisvaara todellinen, mutta onneksi Hooded Menacen ”suomalaisuus”, tuo erittäin hankalasti määriteltävä fiilistason elementti, pelastaa paljon. Käytössä ovat pitkälti samat aseet kuin edeltävällä Darkness Drips Forthilla, joskin kokonaisvaikutelma on entistä ”kevyempi”
Ja mikäs on päästellessä, kun biisikynän jälki on laadukasta. Tavallaan levyn intomielinen ja rönsyilevän vapaalentoinen ote miellyttää, mutta hillitymmin soitetun ja neitokaislaululla silatun O’Deathin kohdalla huomaa, miten paljon paremmin musiikki toimii tyylikkäämmin sovitettuna. Suurimmalta osin Troubleen nivoutuva jytädoom on kaikin puolin mukavan tarttuvaa ja raskasta. Antti Luukkanen WOLF COUNSEL Age of Madness / Reign of Chaos CZAR OF CRICKETS Sveitsinmaalta pukkaa doomia, ja meno on kaiken perinteikkyyden seassa omintakeista. Eri asia tietysti on, kuinka kauan siitä tällä kertaa saadaan nauttia. Meno on majesteettista, kaihoisaa ja aikojen takaa kumpuavaa. Viimeisimmät bändin albumit ovat soljuneet ohi tasaisesti pöristen. Rumpuihin on ohjelmoitu komppi, joka pitää rytmin hitaana ja lyömäsoittimet lähes samankuuloisina biisistä toiseen. Yhtye on takonut musiikkia tiuhaan tahtiin sitten perustamisvuotensa 2014 ja on nyt kolmoslevyssään. Rennolla otteella tahkoaminen kuuluu yhtäältä hyvänä irtonaisuutena, toisaalta haittaavana hajanaisuutena. Todetaanpa heti alkuun, että Summoning ei ole uudistunut, mutta tuskin sitä kukaan odottikaan. Komppi suorastaan keinuu vastustamattomalla tavalla. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Rääkyja ärinälaulut ovat kitaroiden ohella ainoa muisto black metalista. Nimibiisin rumpuvälikkeessä irtoaa ihan spontaani nauru, kun äijä tikkaa filliarsenaalinsa päätteeksi kunnon blastausta. Ja kiitos kysymästä, aika hyvin. Toistakymmentä minuuttia kellottavat Mirklands ja nimikappale ovat hieno päätös levylle – ja samalla sen vahvinta antia ylväine kuoro-osuuksineen ja ihon alle menevine sävelkulkuineen. Black Sabbathiin viittaa paitsi albumin nimi myös tavallistakin isompi määrä johtoriffejä, joista Hear the Sirens Screamin täky on yksi ruudikkaimmista. Jos SUMMONING With Doom We Come NAPALM Itävaltalaisduo Protector ja Silenius palaa tammikuun alussa pitkäsoittokantaan lähes viiden vuoden jälkeen. Sanoitusten puolesta mustaan ei olla kallellaan lainkaan. Kappale valuttaakin saatanallista räkäänsä poikkeuksellisen coolisti. Aloitusbiisi Tar-Calion on intromainen seitsenminuuttinen, seuraava Silvertine jo taattua Summoning-laatua. Päänvaivaa aiheuttaa eritoten reippaasti ylisoittava rumpali, joka on tavallaan kiinnostava lisä doomlouhintaan. Ilokseen niitä on kuunnellut, provokatiivisille tärpeille silloin tällöin hymähdellen. Bändi soi lämpimässä muhjussa luontevasti ja timmisti. Saranoita kun ei ole Electric Wizardin treenikämpillä tunnetusti säästelty. Vaan siinä missä Confessorin kilkuttelu ja rytminen kikkailu vie bändin omalle loistavalle tasolleen, Wolf Counselin rumpalistin innokas fillailu ja ylenpalttinen veuhtominen haittaavat kuuntelunautintoa. Keinuvaa matkaa läpi tarustojen usvan kuorruttavat diskanttisesti särisevät kitarat sekä eeppisiä kuvioita maalaavat koskettimet. ELECTRIC WIZARD Wizard Bloody Wizard WITCHFINDER/SPINEFARM Ei Electric Wizard nyt vielä möyhödoomin eppunormaali ole, mutta jos bändi on päässyt yhdeksänteen albumiinsa ja saavuttanut alallaan legendastatuksen jo millenniumin tienoilla, uuden levyn onnistuminen arvotetaan sillä, kuinka kiinnostavasti samaa kaavaa pystytään toistamaan. Tarttumapintaa on enemmän. Pimeimpään kuiluun bändi tuijottaa välipalanomaisessa The Reaperissä, joka on pauhaavine urkuineen kirjaesimerkki tuomiopäivän julistuksesta. Viimeisin innolla vastaanottamani levy taisi olla Witchcult Today, jonka julkaisusta on kymmenen vuotta. Sävyerot ovat yhä mikroskoopilla tarkasteltavaa kokoa, mutta Wizard Bloody Wizardissa on skarppaamisen makua. Samalla muotilla luodut kappaleet eroavat toisistaan vain vähän. Siitä suurin osa on ujutettu Necromaniaan, jonka koukkua huomaa hyräilevänsä myöhemminkin. Termin käyttö mennee hieman normaalin käyttötarkoituksen ohi, mutta tällä kertaa groove on todellakin läsnä. Rauhaisaan tempoon kulkevat kappaleet johdattavat kuulijan jälleen Keski-Maan maisemiin, taistojen, legendojen ja sankareiden keskelle. Jus Oborn on kirjoittanut toistaiseksi uskollisimman aisaparinsa Liz Buckinghamin kanssa helpoimmin lähestyttävän levynsä vuosikausiin. Biisit nojaavat enemmän stoneriin kuin sludgeen. Bändissä vaikuttaa veteraaniosastoa, meriitteinään esimerkiksi Punish ja Requiem, joten tässä päästellään antaumuksella pihalle 1990-luvulta asti muhineita ideoita. Napakanmittaisen albumin tuotanto tuottaa suorastaan fyysistä mielihyvää. Sen tarkempia muistijälkiä on jäänyt niukanlaisesti. With Doom We Come on jatkuva, verkkaan mutta varmasti etenevä marssi läpi Tolkienin maailman. Soitto on ihan hyvää, mutta ei niin kekseliästä tai tarkkaa, että rumpujen tulisi olla näin etualalla
Vaikka Propagandhiin on iskostunut skedepunkretkueen leima, se on sanomaltaan aivan muuta kuin letkeää lautailua. Kaikenlainen pakonomainen erikoisuus ja kokeilullisuus black metalissa on vituttanut jo pidemmän aikaa, ja Atra Lumen saa tässä synninpäästön vain täpärästi. Näin tylsistä kappaleista on ARVIOT 59. Infernal Aphorism on pääpiirteittäin hyvin soitettua melodista ja vauhdikasta kirmausta, josta kuuluu läpi niin Naglfar, Mörk Gryning, Marduk kuin moni muu tunnettu ruotsalainen tummemman laidan metallinimi. Tietynlaisten kopiobändien sarjaan sijoittuu myös ranskalainen Corpus Diavolis, ja tällä kertaa inspiraatio nyhdetään pääosin kotimaansa Deathspell Omegalta, jonka ominaispiirteitä kuorrutetaan kuolometallisella raskaudella. Vastaavia julkaisuja tulee ja menee, mutta Of Forsworn Vows nappaa matkaansa juuri sopivaksi aikaa ja täyttää sielussa pienen aukon, jota kuulija tuskin tietää edes omaavansa. vähän edesvastuuton rytmillinen mesominen ja hiukan levällään rehottava yleistatsi ei haittaa, Wolf Counselia voi suositella ainakin biisien puolesta. Tomi Pohto SCARFOLD Divine Decline INDELIRIUM Montrealin nelikko tuuttaa tylyn kuuden kappaleen setin. Ep siis toimii kuin kylmä olutpullo saunan jälkeen, mutta ei tällä vielä itseään humalaan saa. Olisikin kiintoisaa tietää, kuinka Tompa levylle ylipäätään päätyi. Olisiko rohkeampi bändin kotimaan musiikkiperinnön esilletuominen ollut terävämpi iskukoukku. Levyllä käydään läpi kunnon kirjo eri tyylilajeja, eikä sitä tarvittua ja odotettua omaa linjaa meinaa löytyä oikein millään – ei edes silloin, kun nelikko pyrkii irtautumaan kaikkein kuuluvimmin omalta mukavuusalueeltaan. Kanadalaisyhtyeen musiikin laatu on pysytellyt korkeana, eikä Victory Lap tee poikkeusta. Raskaasti polkevassa kappaleessa on iskevät jengihuudot. Keitoksen pääraaka-aineena on Hatebreedhenkinen hardcore, mutta miehet maustavat soppaansa Pantera– Machine Head -tyylisellä grooveriffittelyllä. Corpus Diavolisin alennuskoriblack hakee ja hakee, mutta ei löydä. Ehkäpä Sign of Cain on väylä muistella menneitä. Lopputulos pysyisi taatusti omaleimaisilla laduilla, mutta sen perimmäinen luonne tuntuisi aidommalta ja kypsemmältä. Kun viimein päästiin levytyshommiin, lopputulemaksi saatiin varsin mielenkiintoinen lätyllinen tech-death/doom-hybridöintiä. Victory Lap on ilmava ja painava samaan aikaan. Lopputulos kuulostaa suurin piirtein Carcassin ja Therionin yhdistelmältä. Vaikka Sign of Cainin debyytti edustaa näennäisesti jonkin sortin kevarikuoloa, se tarjoaa varsin nimikevapaata musiikkia. Sellaisellahan libanonilaisen Blaakyumin debyyttikin kiinnitti kuulijan luureihin. Grindilla aloittanut, deathiä, goottimetallia, industrialia, progea ja poppia kokeillut yhtye ei ole pysynyt paikoillaan, vaan on hakenut jatkuvasti uusia luovuuden polkuja. Sitä ei tiedote paljasta. Scarfold ei tarjoa uusia jippoja, mutta energia ja äkäisyys välittyvät perille saakka. Välillä innostutaan raskasmetallista muistuttaviin sahaushommiin. Ep:n helmi on 19 Below, joka on hardcorea parhaimmillaan: nopea, äkäinen ja koukuttava. Æra tahkoaa perushyvää tavaraa, joka hohkaa mukavasti nostalgiaa, mutta projektista tuskin on keskitason suorittajaa kummemmaksi. Pakkaus on erittäin hieno, se on pakko sanoa. Lindbergin tunnistettava, ahdistuneen käheä huutolaulu on levyn kirkkain helmi. Pasi Lehtonen PROPAGANDHI Victory Lap EPITAPH Skeittilauta alle ja kapitalismia murjomaan! Kantaaottavan melodisen punkin veteraaniyhtyeellä on takanaan 31 toimintavuotta, mutta tarjolla on vasta bändin seitsemäs pitkäsoitto. Ja mikä komeinta, laulajan tontille asemoitui Göteborgin jokapaikanhöylä Tomas Lindberg. Musiikista kuuluvat läpi mahtipontinen Bathory, Emperorin In the Nightside Eclipseltä tutut kosketinhuhuilut sekä Falkenbach ja muu vastaava kama, ja onpa mukana osanen kotoisen Moonsorrow’n alkuaikojakin. Omaperäisyydestä Nazghoria ei tarvitse syytellä. Siellä täällä soi riitasointuinen viulu korostamassa kaoottista tunnelmaa. Vierailijoita on peräti neljällä kappaleella. Salla Harjula NAZGHOR Infernal Aphorism NON SERVIAM CORPUS DIAVOLIS Atra Lumen AETERNITAS TENEBRARUM MUSICAE FUNDAMENTUM Ruotsalaisen black metalin divarisarjasta huhuileva Nazghor on saanut viisivuotisella urallaan purkkiin melko järjettömät kuusi albumia, mikä kuuluu eittämättä myös sävellysten ei-niin-terävässä laadussa. Musiikista juontuvat heti mielleyhtymät Lindbergin pääbändin At the Gatesin kahteen ensimmäiseen levyyn. Erittäin mukava välipala pitkäsoittoa odotellessa. Of Forsworn Vowsin ennakkoasetelmat ovat hirvittävät, mutta kolmen biisin mittainen repäisy ei ole lainkaan niin huono kuin saattaa odottaa. Tämän ep:n perusteella eeppistä ja pakanallista black metalia 1990-luvun skandinaavisen tyylisuunnan malliin. 18 minuuttiin ei mahdu tyhjäkäyntiä tai täytekappaleita. Ep:ltä löytyy vanhan liiton death metalin hikistä revittelyä, modernille äärimetallille ominaista teknisyyttä sekä kohtalokasta ja tummaa tunnelmaa. Fab Franco karjuu keuhkonsa pihalle mutta artikuloi selkeästi. Ota Everlastin karhea raspi ja Roisin Murphyn pehmeä kujerrus, yhdistä se UNKLEn ja Massive Attackin kaltaisiin lempeänsynkkiin syntikkatunnelmiin, Tom Waitsin kokeellisempiin balladivaihteisiin sekä satunnaisiin Andrew Lloyd Webberin musikaali-inspiksiin ja pääset ehkä lähelle mielikuvaa Major Parkinsonin pakkauksesta. Propagandhin menossa kuuluu 1990-luvun melopunkin kultakauden tarttuvuus, mutta bändi ei tee pelkkää hyvän päivän aurinkoista punkeroa, vaan touhussa on terävä ja koukeroinen ote. Bändi taitaa instrumenttinsa komeasti, mutta iskusävelmiä ei ole toistaiseksi loihdittu. Tai varhaiseen Atrocityyn. Victory Lap sopii kuitenkin mainiosti myös vähemmän valveutuneelle kuulijalle, joka tahtoo vain nauttia laadukkaan ja monipuolisen melodisen punkin voimasta. Joni Juutilainen ATROCITY Masters of Darkness MASSACRE Saksalainen pitkän linjan metalliveteraani tuo julki ep:n ennakoimaan ensi vuonna julkaistavaa Okkult II -pitkäsoittoa. Tällä kertaa linja näyttäisi olevan feminiinillä kuoroilla varustettua semimelodista death metalia. Tami Hintikka ÆRA Of Forsworn Vows DE TENEBRARUM PRINCIPIO Mitä voi odottaa chileläiseltä multi-instrumentalistilta, joka kutsuu itseään Ulf Kveldulfssoniksi. Ihmisja eläinoikeusaiheet käsitellään anarkistisen maailmankatsomuksen mukaisesti. Major Parkinson huokuu itsetietoista ”katsokaa nyt kuinka kaheleita me ollaan, eikö me ollakin kummallisia” -asennetta jokaisesta tunnelmointihetkestä vinksahtaneeseen rytmiin ja hämyisestä pianoballadista folksävytteisiin viuluratkaisuihin. Mikko Malm MAJOR PARKINSON Blackbox KARISMA/DEGATON ”Norjalainen progerock” voi tarkoittaa mitä vain. Vaikka meininki on näennäisesti eeppistä, pääpaino on ehdottomasti mustassa metallissa. Major Parkinson on joka tapauksessa yksi kiehtovimmista tulokkaista, joihin olen törmännyt hetkeen. Löysän ja rennon laukkaamisen sijaan, ja lisäksi, bändi iskee biiseihinsä pieniä, jopa progesta muistuttavia koukkuja ja jippoja. Maailman tuho on kulman takana, mutta toivoa on ja taistelu jatkuu. Kimmo K. Yhteistyö on voimaa, mikäli Kanadan miehiin on uskominen. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaista musiikkia seitsenhenkinen ryhmä tekisi, jos se jättäisi tietoisen halun tehdä jotain omalaatuista syrjään ja tekisi sitä, mikä tulee luonnollisesti. Assault and Mischief groovaa alusta loppuun. Propagandhi kiitää vaivattoman oloisesti ja aggressiivisesti, toki enimmälti genrensä kehikossa. Nazghorissa on kieltämättä potentiaalia, mutta kokonaisuus vaatii parempaa jäsentelyä ja maltillisempaa toteutusta – levystä päällimmäisenä mieleen jäävä tunne on lähinnä sekavuus. Uudella levyllään ei ole varsinaisesti suuria vikoja, mutta turhan tuttujen polkujen tallaaminen käy kypsyttämään albumin loppua kohden. Self Worth One nostaa aluksi jalkaa kaasulta mutta kiihdyttää loppua kohden. Koukeroissa siis piisaa, tarttuvuuden kustannuksellakin. Koskinen SIGN OF CAIN To Be Drawn and to Drown APOSTASY Israelilaisryhmä muhitti ideaansa vuodesta 1999 saakka. Ainoa juttu, joka kiusaa aidosti, on bändin itsetarkoituksellinen pyrkimys eksentrisyyteen. Napakka avausbiisi Welcome to the Divide irrottaa hampaista paikat, ja sen jälkeen on helppo siirtyä itse purukaluston pariin. Mitään uutta To Be Drawn and to Drown ei esittele. Tässä tapauksessa tarkempi lokerointi olisi turhaa, sillä yritys olisi tuomittu epäonnistumaan. Kakkosbiisi Falsifier puskee suoraan iholle
Black Sabbathista vaikutteita ottava musiikki on parhaimmillaan loistavaa. Ne ovat hyvin visuaalisia, värikkäitä ja ennen kaikkea tyylikkäitä. Ensin mainittu sävelsi yksitoista kappaletta, joihin jälkimmäinen sovitti omat kitaraosuutensa. Ne esittelevät elämää sen täydellä spektrillä. Vaikka yhtye on täynnä kelpo soittajia, kitaran mahtipontinen pörinä erottuu edukseen. Särmikkääksi jätetty soundi ja luonnonmukaisena mutta tiukkana kulkeva soitto kunnioittavat menneitä kuulostamatta silti varsinaisesti vanhalta. Virgil Howella on vahva oma äänensä, joka ilmenee modernina ja hyvin eklektisenä. Voin kuvitella, kuinka klubien seinät jyrisevät moisesta pakanallisesta runttauksesta. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Muutoin tarjolla on mukavan tarttuvaa suomalaista epätoivoa, hullutta ja helvetillisen kylmää julistamista. Perinteinen ”Ugh!” päästellään ilmoille jo hyvissä ajoin. Tyylilajiksi voisi määritellä fuusion, joka sisältää progea, ambientia, LAPIN HELVETTI Lapin Helvetti SVART Terveiden Käsien lopettamispäätöstä oli sikäli helppo sympata, että vanhojen raitojen jatkuva soittaminen kävi arvatenkin korpeamaan. Kaksi massiivista kappaletta paketoiva ensijulkaisu esittelee lovecraftiaanista kosmista kauhumusiikkia, joka sisältää monia kiehtovia ideoita, mutta tällaisenaan kokemus muodostuu liian raskaaksi ja ähkyä aiheuttavaksi. Nyt vain täytyisi valjastaa vallitseva pimeys hieman käyttökelpoisempaan muotoon. Sen syvältä maaperästä nouseva death doom on äänenlaadultaan melko suttuista ja epäselvää, etenkin nopeiden mättöosuuksien ilmaantuessa. Sopivasti vajaat puoli tuntia kellottava purkaus repii vihaa perusasioiden ääreltä, ja touhussa on hikistä tekemisen meininkiä. Lapin Helvetti heittelee pissat ja paskat hautojen lepoon ja nostaa esille selvästi metallisempaa rytkettä. Lisäksi mittavan diskografian viimeisiksi merkinnöiksi jätettiin sen verran tujakkaa julkilausumaa, että sen ylittäminen ilman uudistunutta tyyliä olisi ollut lähes mahdoton tehtävä. Toki kuulemme yhä suomalaisen hard coren väkivahvaa väkivaltaa, mutta sekä riffit että kappalerakenteet hakevat vaikutteensa selvästi raskaammasta, hitusen harkitummasta ja räjähtävämmästä metallisahauksesta. Lauri Kujanpää VIRGIL & STEVE HOWE Nexus INSIDEOUT Virgil Howen ja isänsä, Yes-kitaristi Steve Howen yhteislevy sisältää hienoa musiikkia, vaikka sitä reunustaa tragedian tumma aura. Mikko Malm HOODED PRIEST The Hour Be None I HATE Hollannin pienestä Astenin kylästä puskee doom metal -yhtye, jonka synkkä ja hidastempoinen musiikki saattaa toimia jopa niille, jotka eivät ole genren suuria ystäviä. The Hour Be None on ylväs doom metal -teos, joka on kuin suunniteltu alkutalven kaamoksesta nauttivien ihmisten ämyreihin. Läjän huutamisestakin saa nyt paremmin selvää. Siinä tuoksuu old school kaikissa sanan varsinaisissa merkityksissä. Yhtyeen asenne ja tunnelma on kohdillaan, se myönnettäköön. Kari Koskinen T IM O IS O A H O hankala keksiä mitään rakentavaa sanottavaa, mikä kertonee jo itsessään albumin mielenkiintoisuudesta. Kappaleista löytyy niin kauneutta, iloa kuin suruakin. Levyn musiikkia on vaikea olla vertaamatta isäpapan tekemisiin, mutta tämä liittyy enemmänkin sävellysten estetiikkaan ja rakenteisiin kuin niiden pohjimmaiseen identiteettiin. Omissa korvissani esiin nousee Riistetyt, jonka uudemmat tuotokset liikkuvat pitkälti samoilla taajuuksilla. Joni Juutilainen INTO COFFIN The Majestic Supremacy of Cosmic Chaos TERROR FROM HELL Into Coffinin kanssa ei ole helppo ystävystyä. Esikuvina mainitaan Slayerin, Dischargen ja Mötörheadin kaltaisia bändejä. Nexus on mitä kaunein testamentti lahjakkaan multi-instrumentalistin uralle. Laulaja Luther ”Finlay” Veldmarkin kauaskantoinen hoilaus toimii kuin tuhat volttia, ja pidän suuresti myös kitaristi Jeff Von D:n kitaravallista, jolla kannetaan lähes koko levyn soundimaisemaa. Kymmenen vuoden ikään päässyt poppoo on tehnyt monipuolisen albumin, jolla yhdistyvät mukavasti 70-lukulainen metalli ja 90-lukulainen epätoivo. Surullista kyllä Virgil menehtyi 41-vuotiaana juuri ennen levyn ilmestymistä
Laulaja Lauren Kashan kuulostaa todella kiukkuiselta. Levy on tasavahva kokonaisuus, mutta helmet jäävät uupumaan. Tyylitaju, se on se peruslähtökohta. Hyväntuulisessa sekoituksessa voi kuulla vivahteita Faith No Moresta Painiin, ja jokaisen biisin ajavana voimana on ainakin pari helposti omaksuttavaa koukkua, vaikka progen maailmassa painitaankin. Bändin neljännellä levyllä laulaja on vaihtunut naisesta mieheen. Karkin jälkeen ainoastaan kohtuuttoman laimean Seidin vuonna 2003 julkaissut hommelvikiläisporukka on maannut haudassa jo reilusti yli vuosikymmenen, mikä tekee tälle uusintajulkaisulle täyden oikeuden. Blood Upon Your Hands kaahaa aluksi turbovaihteella ja lopuksi raskaasti. Nykyinen kattaus tarjoaa erittäin mukavasti toimivan pakkauksen. Atrox on itselleni aiemmin tuntematon tuttavuus, mutta sen musiikki on ilmeisesti kehittynyt eeppisestä doomista energisentarttuvaan, elektromausteilla höystettyyn altsumetalliin. Can I Get a Hell No’n ja No Sanctuaryn luulisi herättelevän mosh pitiä. Kohtuus ja tietty keskinkertaisuus eivät kuitenkaan ole kummoisiakaan mainosvaltteja. Left 4 Dead maustaa paahtamista tarttuvalla kertsillä. Mikko Malm SHARPTOOTH Clever Girl PURE NOISE Baltimorelainen hardcoreviisikko tutustuttaa debyyttialbumillaan viidakon lakeihin: Clever Girlillä kuullaan sample Jurassic Park -elokuvasta, ja Sharptooth iskeekin iholle kuin nälkäinen velociraptor. Energiaa riittää, mutta välillä touhu luisuu kakofonian puolelle. Jälkimmäinen kanta tulee selväksi kappaleessa Fuck You Donald Trump. Päätösbiisi Pushing Forward kuulostaa jopa kauniilta mesoamisen keskellä. Kaikki tiivistyy oman ilmeen puutteeseen ja ylipitkiksi venytettyihin sävelmiin. Kunniansa saavat kuulla niin fuckboyt kuin istuva presidenttikin. Kymmenen raidan parissa viihdytään yli tunti, eikä mittaan mahdu kovinkaan radikaaleja irtiottoja. Sitä on pidetty jopa yhtenä genrensä merkkiteoksista, vaikka levy nousee harvemmin esiin tuon aikakauden klassikoista puhuttaessa. Levy alkaa mainiosti Rude Awakeningin uhkaavalla tunnelmoinnilla. Blastilla hakkaava, karkeasti rääytty ja suhteellisen suoraviivainen black metal katkoo mättöä hitaammilla ja hieman norskien synkeyttä jäljentävillä tunnelmilla. Melodinen mutta pirullisesti suriseva kiekko iskeytyy tyylillisesti jonnekin Covenantin In Times before the Lightin, Ancientin Svartalvheimin, Obtained Enslavementin Witchcraftin ja Dimmu Borgirin Stormblåstin väliseen rakoon, joten musiikkityyliä vähänkään tuntevat tajuavat, millaisesta levystä on kyse. Bändi taitaa niin melodian kuin runttauksen. Pasi Lehtonen STAHLSARG Mechanisms of Misanthropy NON SERVIAM Nimestään huolimatta ehdaksi brittiryhmäksi paljastuva Stahlsarg on hionut soittoja tuotantopuolen hyvälle mallille. Kappaleet eivät ole rakenteiltaan erityisen haasteellisia, mutta niitä jauhetaan silti pitkään ja hartaasti. Maan skenen vähemmän tunnetutkin nimet tarjoavat takuulla omaperäistä kamaa laadulla, eikä tämä industrialprogeryhmä ole poikkeus. Salla Harjula PERISHED Kark AETERNITAS TENEBRARUM MUSICAE FUNDAMENTUM Jokunen Norjan black metal -touhuja parikymmentä vuotta sitten seurannut saattaa muistaa Perishedin ensimmäisen albumin Karkin (1998). On jokseenkin turhauttavaa arvioida perusasiat hallitsevaa ja aivan kohtuudella mättävää yhtyettä, jonka soitossa ja soundissa on napakkaa iskua. Kari Koskinen ATROX Monocle DARK ESSENCE Mitä tulee kokeelliseen metalliin, Norjaa kiinnostavampaa maata on nykyään vaikea löytää. Perishedin linja on kenties tyypillistä Norjakamaa hiukan rajumpi, tulisempi ja nopeatempoisempi.. Parhaiten näitä avuja edustaa avausraita Raise the Dead, jonka puitteissa yhtye esittää periaatteessa kaiken, mitä kuullaan jatkossa. Levyltä voisi nostaa oikeastaan minkä tahansa biisin vahvana introna bändin soundiin. jatsia ja elokuvallista maisemamusiikkia. Pieni tiivistäminen olisi ollut tarpeen; aivan kuin bändillä ei olisi ollut käytössään vahvaa, ratkaisuja kyseenalaistavaa tuottajaa. Hillittyä melodisuutta kuullaan kautta linjan, ja pelimerkit ovat näennäisen mallikkaasti paikoillaan
Upea kokonaisuus. Kimmo K. Osuvin esimerkki tästä on painostavasti mateleva Stygd, joka nousee levyn vaikuttavimmaksi sävellykseksi. Niin pätevä kuin debyytti olikin, tammikuun puolivälissä julkaistavalla kakkosella rima on nostettu vielä hitusen korkeammalle. Kotimaisesta Barren Earthistäkin tutun laulajan ääni on niin puhtaissa kuin örinöissä yksinkertaisesti huikea. Mikko Malm DESPITE EXILE Relics LIFEFORCE Onhan tätä modernia teknistä death metalia kuultu, ja ihmeitä saa tehdä, jos alalla aikoo hätkähdyttää – siis muulla kuin nopeilla sooloilla, melodiatonta rytmiä yskivillä riffeillä, kellontarkalla rumputulituksella ja kaksiäänisellä örinällä. Joni Juutilainen LÜÜP Canticles of the Holy Scythe I, VOIDHANGER Huilisti Stelios Romaliadisin johtama Lüüp on kansainvälinen avantgardekollektiivi, jonka musiikissa voi kuulla vaikutteita modernista ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Promosaatteessa mainitaan muun muassa Bartokin, John Zornin, Univers Zeron ja Elendin kaltaisia nimiä, jotka toimivat periaatteessa melko hyvinä referensseinä. Eroa tekee ilmaisusta huokuva voimallisen sielukas atmosfääri, joka tuntuu toisinaan suorastaan nielevän kuulijan. Vaan eipä muunkaan levyn tasaisen tehokas tuomiokulku jää paljoa sen varjoon. Koskinen CRYPTS OF DESPAIR The Stench of the Earth TESTIMONY Äkkiseltään ei nouse mieleen moniakaan Liettuasta tulevia kuolobändejä. Voisi sanoa, että tämä on kamari musiikkia helvetistä. Kiehtovaa musiikkia, jota ei voi suositella herkkämielisille eikä lyhytpinnaisille. Eetu Järvisalo B E IN TA A T O R K IL SH E Y G G I Kark on hyvä levy, mutta klassikkostatuksen kanssa on vähän niin ja näin. Relicsistä on hankala keksiä mitään erityisen ponnekasta sanottavaa. Soitto on kovatasoista, mutta vaikuttaa vahvasti tietokoneavusteisesti virheettömäksi hienosäädetyltä. Siksi onkin sopivaa, että vieraileviksi laulajiksi on pestattu Rotting Christin Sakis Tolis ja Dødheimsgardin Aldhran. taidemusiikista ja free jazzista Canterburyja RIO-liikkeiden ilmaisuun. Despite Exile tarjoaa koko lailla yllätyksetöntä ja periaatteessa hyvin geneeristä mättöä. Canticles of the Holy Scythe on synkkämuotoinen teos, ja vaikkei sinällään äärimetallia edustakaan, levyltä löytyy melodramaattisia ja brutaaleja hetkiä. Huippukovat kappaleet puuttuvat, ja yksitoistabiisiseksi kasvaneella levyllä on hieman liikaa kestoa, jotta se pitäisi tiukasti otteessaan loppuun saakka. Yhtyeen painavantumma death doom sisältää genren klassiset piirteet, mutta erottuu hämmästyttävän paljon edukseen. Jokainen biisi kuulostaa ihan samalta, mutta rytyytystä kuuntelee aivan sujuvasti ilman minkäänlaisia ahdistuksen tunteita. Levyn kappaleet vyöryvät eteenpäin raskaasti, dynaamisesti ja ennen kaikkea nautinnollisen arvaamattomasti. Se on tykki levy, josta ei jää oikein mitään mieleen. Yhtyeen färsaarelaisuus kumpuaa ilmaisusta kauniisti niin lyriikoissa kuin sointujen herättämissä mielikuvissa. Siitä huolimatta Relics on omassa genressään niin toimiva ja kaikin puolin laadukas tuotos, että sen tavanomaisuuskaan ei aiheuta hylkimisreaktiota. Itse lisäisin sekaan vielä Diamanda Galasin. Italialaisyhtye ei taida edes haluta pyrkiä ulos karsinastaan, mutta jälki on silti asiallista. Vuonna 2009 perustettu Crypts of Despair yrittää korjata tilannetta debyyttipitkällään, mutta HAMFERÐ Támsins likam METAL BLADE Färsaarelaisporukka sai varsin hyväksyvän vastaanoton vahvalla Evstdebyyttialbumillaan (2013). Levyä seuranneet hypnoottisen puristavat esiintymiset onnistuivat korottamaan bändin osakkeita kuulijoiden – myös itseni – silmissä entisestään. Sovitusten taso ei välttämättä yltäisi näin korkealle, jos yhtyeellä ei olisi Jón Aldarán kaltaista monipuolista ja muuntautumiskykyistä tulkitsijaa
www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n IHSAHN MOONSORROW SANTA CRUZ BEAST IN BLACK TRIBULATION GALACTIC EMPIRE. HELSINKI SUVILAHTI 29.6.—1.7.2018 Early Crow -liput alk. 119,00 €. Saatavilla 31.12.2017 asti
Kappaleissa on kurveja ja kuoppia, laahaamista ja pomppua, kiharaa ja puhdasta puurtamista. Naurahdin huomattuani että Discogs-tietokannan Death Trip -profiilissa lukee luonnehdintana ”space rock, stoner ja doom”. Sävyjä haetaan yllättävänkin runsaasti käytetyillä melodioilla, jotka eivät lipsahda edes näköetäisyydelle minkään iloisen kanssa. Ruotsalaisiin aseveljiinsä verrattuna pauke on hivenen kaoottisempaa ja kiitettävän väkivaltaista, mutta paikoin myös varsin maalailevaa. Antti Luukkanen LI N N B Y E ensi-isku jää valitettavasti hieman vajaaksi. PURPLE HILL WITCH Celestial Cemetery THE CHURCH WITHIN Ihan ensin pitää ravistella harteilta kyllästymisärsytys loppuun kaluttuihin sanoihin Purple ja Witch ja Cemetery ja Church. Kun mainitaan vielä, että nimiraidan ja kahden edellä mainitun kappaleen lisäksi Madhousella kuullaan The Darkest Tripja The Feet of Jesus -nimiset äänivyörymät, loppuvastuu on kuulijalla. Nyt ovat pakanoiden niskat koetuksella, ja heiluttelu on lähteä lapasesta jopa selvin päin kotikoneen ääressä. Ikuiseksi kuvitellun Terveiden Käsien tilalle tuli Lapin Helvetti, mutta matalasta haudasta on kaivettu myös Death Trip. Nyt on uuden materiaalin vuoro. Madhouse on viiden raidan mittainen tuokiokuva ambientin keinoin toteutetusta soonisesta mielenhäiriöstä – sillä erotuksella tietysti, että koneet on korvattu riipivällä kitaralla, toteemisella rytmillä ja veretseisauttavalla ääntelyllä. Nämä tekevät kokonaisuudesta vaiherikkaan ja kasvattavat sekä kuuntelukestävyyttä että -kertoja. Verikekkerit käynnistävä Scream Baby Scream hämää kosmiselta tietokonepeliltä kuulostavan pilputusluupin varastaessa huomion. Hieman tunkkaisesti murjova yleisilme hakeutuu samaan kategoriaan tuhanteen kertaan kuullun kitarasärön kanssa. Alun perin vain 20 kappaleen kasettipainoksena julkaistu, parilla keikalla myyty The Stench of the Earth on silkkaa kliseetä aivan jokaisessa suhteessa. Että voiko tämä mitenkään tarjota jotain piristävää, mitä ei olisi pyöritetty genressään puhki jo sadasti. Siinä oli levyn helppo osuus, ja totuus paljastuu pian: tyhjentävästi nimetty Blood Blood Blood kellottaa runsaat 14 minuuttia ja koostuu minimalistisesta jumiriffistä ja Läjän onomatopoeettisesta ölinästä. Annika Brusila ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Lisäpisteitä ropisee väsymättömälle sävellysja sovitusduunille. Saa olla kaikkien yllä mainittujen genrejen avarakatseinen kuluttaja, että tähän trippiin löytyy välitön ymmärrys. Toimivaa ja tummaa, mutta hieman tylsää ja turhankin kulunutta. Kari Koskinen DEATH TRIP Madhouse EKTRO Arktisen ahistuksen mestari Läjä Äijälä on kokenut vanhoilla päivillään melkoisen luovuuden ryöpyn, jota miekkonen on purkanut eritoten elektronisiin kokeiluihinsa. Hysteerisen melun ytimessä ollut yhtye julkaisi vuosien 1989–95 välillä kolme seiskatuumaista, jotka koottiin muutama vuosi sitten bonusten kera cd-kokoelmalle. Tarjolla on stonernylkytystä, doomriffiä, hevilaukkaa ja mehukasta NWoBH-keppiä kekseliäin rytmivaihdoksin ja koukuin. Ja jotta ketään ei päästettäisi helpolla, Madhouse on useammankin ruoskaniskun verran aiempaa tuotantoa rajumpaa leikkiä. Sen päälle umpisäröllä oleva metelikitara tarpoo parhaiden Stoogesperinteiden mukaisesti päättymätöntä sooloa. Ainoa mökötysnootti on annettava levynkannen hieroglyfeistä, jotka tekevät sanoituksiin paneutumisesta lähes mahdotonta. Toiminnan pohjaksi on valittu yhtä aikaa sekä toimiva että tylsä Boss HM-2, eli ruotsalaistyyppistä äänimaailmaa riittää. Vanhaa liittoa kumartava pörinä kulkee hakkaavalla ja alkukantaisen brutaalilla otteella. Vaikka hommassa kikkaillaan, päälleliimaamisen tunteelta vältytään ja kierrokset kasvavat levyn edetessä. Ensiluokkaisen puolivillaiset kämäotteet, imelä määkimislaulu, autotalliriffit ja onnistunut protosoundi ovat läsnä ensi hetkestä kiekon loppuun. No kyllä helvetissä voi! Vaikka oslolaisten toinen täyspitkä ui Pentagramin, Witchfinder Generalin, Lord Vicarin, Witchcraftin ja muiden Sabbathin jälkeläisten vanassa, se tekee sen perkulaan toimivasti. Skaalaa löytyy mukavasti, mutta järin ikimuistoisiksi näitä sävelmiä ei pääse haukkumaan. ”Normaalit” noise rockit ja eeppiset väkivaltamaratonit vuorottelevat päättyäkseen kuten alkoivatkin. Soitossa on menevää groovea ja tunnelma on ilkeänraskas, mutta loppupeleissä kappaleista jää mieleen lähinnä perusvarma suorittaminen
Tasokas pelinavaus, joka lienee tarkastamisen arvoinen kaikille progressiivisen musiikin tai muuten vain tuumailevan rockin ystäville. O U T O U T SUMMONING With Doom We Come Available as CD, LTD Vinyl, LTD Vinylbox inkl. Musiikkinsa on sekoitus vanhakantaista perusheviä, alavireistä death metalia, psykedeelistä doomia ja stoneria sekä ennakko! ! 05.01. Yhden miehen sooloprojektina toimiva yhtye on vuoroin jylhä, vuoroin seesteinen ja ohimenevästi myös armoton. Norjalaisen talven raakuutta näistä maisemista ei löydy, korkealle kohti taivasta kohoavia vuorenhuippuja, peilipintaisia järviä ja alppimajan lämpöä nyt kuitenkin. Tämä, jos joku levy, on löytänyt rockin ytimeen. Mikko Malm ACCU§ER The Mastery METAL BLADE Vaikea arvioida, millaisilla meriiteillä nämäkin saksalaiset saavat pukata pitkäsoittoa toisen perään. Parhaimmillaan äijät kaahaavat ihan terävällä otteella ja teknissävytteisemmät riffittelyt kuulostavat oikein mainioilta. Kyse ei ole levytyksen kaikkinaisesta surkeudesta, vaan tietystä tasaisesta harmaudesta, jota sinänsä verevältä kuulostava thrash metal ratkaisuillaan henkii. Levyyn kannattaisikin asennoitua vaikkapa Mikael Åkerfeldtin arkistoista kaivettuna ajankuvana, joka julkaistaan vasta pari vuosikymmentä äänittämisensä jälkeen. Sikäli kuin melko härski kopiointi ei käy haittamaan, vanhan Opethin ystäville on tarjolla jokseenkin varma nakki. Lisää vertauskohtia miettiessä Hard Action on kuin Hanoi Rocks ilman glamjauhantaa. Puhtaasti musiikillisesti ajateltuna Vinsta Wiads onkin erittäin onnistunut ja taidolla tehty paketti skandinaavisessa hengessä kulkevaa tunnelmointia. Hyvin samankaltaista musiikkia naapurimaamme suuruuden kanssa vääntävä kopla on onnistunut väsäämään albumin, joka kumartaa 60ja 70-lukujen rockin suuntaan nykyajalle pyllistämättä. Siltä tämä nimittäin todella vahvasti kuulostaa. Lauri Kujanpää VINSTA Vinsta Wiads TROLLMUSIC Alppien juurelta Itävallan Salz burgista kotoisin oleva Vinsta maalailee musiikissaan melko pitkälti kotiseutujensa kuvastoa. Kari Koskinen GOYA Kathmandu OMAKUSTANNE Brittiläisen Goyan debyyttijulkaisu sisältää neljän kappaleen verran instrumentaalista kauneutta, joka yhdistyy yllättävänkin luontevasti stonerhenkisiin särövalleihin ja fuzz-ilotteluihin. Accu§erin tapauksessa myyntipuheen pitäminen vaatii jo sellaista mielikuvitusta, jota minulta ei löydy. Kappalemateriaali ei kuitenkaan ole lopulta riittävän hyvää. Samoihin aikoihin aloitellut, niin ikään teutonien b-sarjaa edustava Exumer on onnistunut myöhäisemmillä kiekoillaan huomattavasti paremmin. 10“ Bonus Vinyl and Download / Stream Sagas and myths culled from J.R.R. Aluksi jykevältä tuntuva soundikin kääntyy vähitellen lähinnä ärsyttävän ylituotetuksi modernin elottomuuden ylistykseksi. Samaa voi sanoa koko bändistä ja sen konseptista. HARD ACTION Hot Wired Beat SVART The Hellacopters. Tolkien`s vast universe are the black blood that courses through Summoning s veins! With Doom We Come the ultimate soundtrack to a fantastic journey! HEIDEVOLK Vuur Van Verzet Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream FIRE OF RESISTANCE! A perfect blend of Folk Metal & Pagan Metal fashioned the Heidevolk way! FIRE OF RESISTANCE! A perfect blend of Folk Metal & Pagan Metal fashioned the Heidevolk way! NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. Ilmeisesti kolmen vuosikymmenen ura ja kasarilla aloitettu julkaisutoiminta antavat paljon anteeksi, sillä uutena nimenä Accu§erin kymmenes pitkäsoitto ei merkitsisi kenellekään juuri mitään. Yhtye osaa luoda revittelyynsä soljuvaa tyyneyttä, joka saa musiikin kuulostamaan hektiseltä meditaatiolta. Ei, vaan helsinkiläinen Hard Action. Kaikesta vastuussa olevan Christian Höllin käyttämät melodiat, soolot, riffit ja jopa kappalerakenteet kuulostavat niin roimasti varhaiselta Opethilta, että sinänsä erittäinkin pätevästi tehtyyn musiikkiin on aluksi hankala suhtautua. Aloitusraita Mission Missile lupaa paljon, mutta tämän jälkeen kuvioihin astuu tietty näkemyksen ja sisäisen palon puute, pakotetulta kuulostava sävellystyö ja parhaimmillaankin vain keskinkertaiseksi yltävät koukut. Kari Koskinen ACID WITCH Evil Sound Screamers HELLS HEADBANGERS Detroitin outolintujen kolmas levy on aika veikeä pakkaus. Upeita melodioita ja kitarasooloja sisältävä lätty tuoksahtaa kesäfestareilta ja oluenkatkuisilta juhlilta, joissa lentää tukkaa ja naiset pomppivat tasajalkaa. Progressiivisen death metalin, folkin ja kylmemmän raakuuden muodostama tunnelmointi vuorottelee valoa, pimeyttä ja melankoliaa kuitenkin niin hienosti, että ilmeiset yhtäläisyydet ruotsalaiseen esikuvaan jäävät vähitellen taka-alalle. 12.01. En tiedä, kuinka bändi vetää livenä, mutta voisin kuvitella, että luvassa on varsinainen rock’n’rollshow. Pidän levyn tiukasta groovesta, jossa bändisoittimet ovat selvästi yhtä
Välillä tuntuu, että kieli on ollut levyä tehdessäkin iloisesti poskessa. Bändi soittaa tiukasti, mutta sortuu välillä turhaan kikkailuun ja tilutteluun. Onneksi yhtyeen linja on tasokas. Laulaja-kitaristi Oddleif Stensland on kummassakin roolissaan äärimmäisen taitava, vaikka eipä Tor Atle Andersenin iskevässä komppityöskentelyssä tai Erik Mortensenin jykevässä bassottelussakaan ole mitään vikaa. Tämä musisointi herättää ihan visuaalistakin tuntumaa: ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Tästä huolimatta sävellykset eivät ole mitään peruspullaa vaan sisältävät yllin kyllin kommervenkkeja. Vaikka bändi möyrii kaukana mainstreamistä, se kehtaa tehdä tarttuvia melodioita ja koukkuja muistuttaen tätä kautta alkuaikojen Type O Negativeä. The Prey Becomes the Hunterin intro liippaa todella läheltä Ashes of the Wake -klassikon Laid to Restin alkua. Hämmentävää kyllä elementit sopivat yhteen yllättävän sopuisasti. Albumin nimibiisi on helvetin hyvä, mutta sitäkin on vaikea olla vertaamatta Randy Blythen johtaman pumpun tuotoksiin. Omituisen tunnelman ylläpitämiseksi biisien väleissä ja introissa on efektoituja pätkiä elokuvista, uutisista ja ties mistä. Raskaimmillaan riffittely pyörii jopa Carcassin Symphonies of Sicknessin maisemissa, vaikka luulotonta kosketinsoitinten käyttöä, ja koko kakku on kuorrutettu vinksahtaneella kauhuteemalla. Oma suosikkini Moondance alkaa tunnelmallisena balladina mutta kasvaa askel askeleelta isoelkeisemmäksi. Jatkokuuntelujen myötä aloin ilmeisesti itsekin vinksahtaa, sillä miellyttävyyskerroin rupesi kasvamaan. Pasi Lehtonen EVERGREY The Dark Discovery Solitude, Dominance, Tragedy AFM Ruotsalainen melometalliakti Evergrey on aina levännyt kitaristi-laulaja Tom S. Soundimaailma on vähän kämäinen ja sitäkin kautta vanhakantaisen elokuvamainen. COMMUNIC Where Echoes Gather AFM Norjalaisyhtyeen progressiivinen metalli ei paisu tyhjäksi sinfonisuudeksi tai ylikompensoivaksi solismiksi vaan keskittyy tiukkoihin riffeihin ja rytmiseen iskevyyteen. Bändi on ottanut vaikutteita 1990ja 2000-lukujen metallibändeiltä, ja etenkin Lamb of Godin tekninen groovemetalli kuplii pintaan. Kaikista kahdeksasta kappaleesta löytyy hyviä riffejä ja ideoita, mutta Deathproof voisi karsia rönsyjä ja tehdä hieman pesäeroa esikuviin. Loppupään kitarasoolot viimeistelevät laadukkaan sävelmän hienosti. Mikko Malm tempo pysyy asiaankuuluvan maltillisena. Englundin visioiden varassa. Communicin viides on niin toteutuksen kuin sävellysten puolesta hyvä kokonaisuus, mutta albumin kaava ei poikkea mitenkään edellisistä, joten tarjolla ei ole mitään yllätyksellistä. Daniel Mattingly ärjyy mainiosti, mutta miehen puhtaat laulut eivät oikein putoa. Lekaavilla riffeillä laahaavan Demon-kappaleen alku voisi olla As the Palaces Burnin (2003) ajalta. Laulupuolen venkulointikin muistuttaa Carcassista, kuten myös murhametallia takovan Macabren veijareista. Asenne ja osaaminen on jo hanskassa. Beistlen hihityskertosäe. Ne tuntuvat irrallisilta muuten niin tylyssä meiningissä. Suomalaiskansallisesti ajatellen tämä on muuten aika mainio äänikuvaus liskojen yöstä. En ole tavannut tässä genressä yhtä vaikuttavaa trioa sitten Rushin. Ote on kuitenkin huomattavasti häiriintyneempi ja syntikoissa käytetty äänimaailma villimpi. Teemu Vähäkangas DEATHPROOF Evolve or Die ART GATES Ei saa jäädä tuleen makaamaan, Valencian kupeesta tuleva espanjalaisviisikko julistaa. Ensimmäisellä pyörityksellä happopäiden höyryäminen kuulosti lähinnä ärsyttävältä, esimerkkinä vaikkapa levyn aloittavan Mr. Evil Sound Screamersiä ei kannata kuunnella liian tosissaan. Videobiisi The Magnetic Center koukuttaa vauhtimetallisella johtoriffittelyllään, kun taas Beneath the Giant esittää asiansa hieman raskaammin ja hidastempoisemmin. Vuonna 1995 perustettu ryhmä taiteilee jossain progressiivisen metallin, powerin ja tumman JA N H A R A LD H E LM E R SE N silmät kiinni kuunnellessa tuntui välillä kuin olisi vanhassa, LSD:llä kyllästetyssä sirkuksessa tai Halloweenhenkisessa kauhuleffassa
Vaikka levyllä on eittämättä ansionsa, loppujen lopuksi PhSPHR Entropy on melko puuduttava ja tasapaksu kokonaisuus. Over Phlegethonilla blackmetallisesti kirskuva kitaranrunnonta ja syntikanvihmonta yhdistyvät saksofonintuuttaukseen ja bongoruplatteluun vahvasti post-rockin ja kraut jumituksen malliin. Ei tämä siis helpoimmasta päästä ilmaisun spektriä tule, mutta toismaailmallisen korkealentoinen junttaus onnistuu viehättämään uppoutumisen jälkeen vähintään kohtuullisesti. Mikko Malm FIVE THE HIEROPHANT Over Phlegethon DARK ESSENCE Jälleen ollaan ihmetyksen kourissa, kun ilmaisu on jokseenkin omintakeista. Jo avauskappale Solitude Within jakaa muistamisen arvoisia hetkiä, mutta parhaat niistä tarjoaa väkevä voimaballadi Words Mean Nothing. Aivan sisimpään tajunnan ytimeen luotain ei silti vielä pääse. Mikko Malm COLDCELL Those CZAR OF BULLETS Black metal edustaa aina kapinaa, ja ColdCellin kolmannen albumin kohdalla barrikadeille noustaan vallitsevaa modernia aikakautta ja sen eri ilmentymiä vastaan. Lontoolaisesta Five the Hierophantista tulevat mieleen lähinnä synkän sisäavaruuden luotaajat. Kosmista väkivaltaa harjoittava kvartetti pitää ilmaisunsa brutaalina ja hurjatempoisena, mutta venyttää hurjastelunsa sellaiseen formiin, että blastit muodostavat hypnoosin. Koskinen DSKNT PhSPHR Entropy CLAVIS SECRETORUM Sveitsiläinen DSKNT esittää debyyttialbumillaan toismaailmallista ja ritualistista black metalia, joka iskee suoraan kaaoksen ytimeen. Pain of Salvation -henkinen, hieman painavampaa riffittelyä esittelevä December 26th ei sekään ole huono. Melankolinen ja kaunis sävellys lienee yksi yhtyeen parhaista. Kokonaisuus on jäsennellympi ja dynaamisempi. Urbaanit teemat on saatu upotettua osuvasti musiikkiin, jonka juuret ovat syvällä 2000-luvun modernissa uuden aallon mustuudessa. Kimmo K. Evergreyn suurin vika on yleisesti ottaen siinä, että se jää jumiin omaan kaavamaisuuteensa. Tällä kertaa Evergrey saapuu julkisuuteen kera uudelleen julkaistun kahden ensimmäisen pitkäsoittonsa, jotka ovat olleet pitkään vaikeasti saatavilla. Rytmilliset vaihtelut sekä dynamiikan ja sävelasteikon muutokset kannattelevat hommaa whitezombiemaisten elokuvasamplejen taustalla yllättävän hyvin. Globalisaatio ja yhteiskunnan digitalisoituminen nakertavat ihmisten etiikkaa ja moraalia kahliten heidät itse rakentamiinsa vankiloihin. Those haastaa kuulijansa lähes Deathspell Omegan tavoin, vaikkei sen edustama dissosiatiivinen hengellisyys ja kaaos olekaan yhtä hallittua. Paikoitellen jopa hartaat tunnelmat luodaan rikkomalla tavanomaisimpia kappalerakenteita joko synkistä syvyyksistä kumpuavan doom metalin keinoin tai yltymällä suoraviivaisen hypnoottiseen blastaukseen. Preludi As Light Is Our Darkness ja sitä seuraava Beyond Salvation ovat kovan luokan sävellyksiä, jotka osoittavat kuinka taitavia melodioita Englud osaa parhaimmillaan luoda. Laulutyylit vaihtelevat muminasta murinan kautta rääkymiseen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Selkeämpi tuotanto olisi voinut auttaa, sillä nyt tuntuu, että potentiaalisesti iskevät kitarariffit hukkuvat huminaan. Vaikka mainitut tehokeinot eivät ole millään lailla uusia, ne ovat osaavissa ja kahlitsemattomissa käsissä tehokkaita. Yksinkertaisen tyylikkäisiin, hieman tavanomaisuudesta poikkeaviin kääreisiin pakatusta albumista huokuu ehta ahdistuneisuus ja kylmyys. Kevyesti uudelleen julkaisun väärtejä ne ovat silti. Solitude, Dominance, Tragedy (1999) jatkaa hyvin pitkälti debyytin linjalla, joskin mukaan on hiipinyt enemmän progressiivisia vivahteita. Mega N A TA SH A X A V IE R hard rockin välimaastossa ja on onnistunut luomaan vuosien saatossa oman tunnistettavan tyylinsä. Mustametallisimmillaan ja huuruisimmillaan yhtäläisyysmerkin tienoolla on Oranssi Pazuzu, 7/8-tahdissa konkkaava meno taas vertautuu vanhaan Circleen. Biisit koostuvat pääasiassa yhdestä ainoasta riffistä, jota kopla varioi ja kumuloi. Myös nämä levyt kärsivät lievästä tasapaksuudesta. Instrumentaalisesti itseään ilmaiseva yhtye yhdistelee sen verran etäisiä elementtejä, ettei heti tiedä, onko kädellä kakkaa vaiko suklaatia. AFM julkaisee levyt nyt ensi kertaa myös vinyylinä. Debyytti The Dark Discovery (1998) esittelee jo melko valmiin yhtyeen, mutta kokonaisuus ei viekoittele vielä täysin puolelleen. Kun yhtye malttaa hidastaa, se suuntaa kohti Satyricon-henkistä tunnelmointia. Hihassa on kuitenkin muutama ässä
Levyä voi kuvailla sekoitukseksi kaikkea sitä, mitä Trivium tekee oikein: hillittömän tarttuvia koukkuja, iskevää tekniikkametallimyllytystä, Matt Heafyn kunnioitusta herättäviä puhtaita laulusuorituksia sekä brutaalia huutotoimitusta. Bändin soitannassa on myös vaikeasti määriteltävää autenttista potkua ja uskottavuutta, jota tarkemmin puunatuilta isoveljiltä ei aina löytynyt. Tällaiset makuuhuoneprojektit ovat usein turhauttavia, koska toteutus ei yllä lippupalvelu ARVIOT 69. Tälläkin vuosituhannella lyhyen paluun tehnyt yhtye jätti jälkeensä pienen ja kauniin diskografian. Kari Väkevä itse lokeroi monikanavateos Diptychin elektroakustiseksi taidemusiikiksi, joka on tehty tietokonesynteesillä. Diptych on kokonaisuus, jonka voi kokea mielentilasta riippuen joko rauhoittavana tai ärsyttävänä. Välittömien hittien puutetta paikkaillaankin lähes hillittömäksi yltyvällä kiimaisuudella ja ajoittain yllättävillä melodioilla. Terävimmän kärjen alla lymysi kuitenkin massiivinen otanta lähes yhtä päteviä rouhijoita, joista Holy Terror on kelpo esimerkki. Noh, meneehän tämä näinkin. Ei voi olla niin vaikeaa kopioida muutamia rivejä vaikkapa alkuperäisten vinyylien papereista. Isompiensa selkeälinjaista tarttuvuutta ja viimeisen päälle mietittyä riffikudontaa Holy Terror ei kuitenkaan onnistunut tavoittamaan. Levy on kuin kryogeeninen uni, jonka arktiset mielenmaisemat täyttyvät entropian siemenillä. Kari Koskinen KABEXNUV Dzyan OMAKUSTANNE Kanadalainen yhden miehen projekti esittää debyyttilevyllään melkoista käppäsurinaa. Albumi on jaettu Moondogja Sundog-osiin, jotka taas on pilkottu omiin alaosioihinsa. Saatankin olla epäreilu, kun en ylly kehumaan levyä näin joulukuussa osana kuluneen vuoden parhaimmistoa. Tarkempia äänitysja muita infoja ei ole myöskään mukana, mitä on vaikea antaa anteeksi. Koko pakkaus tihkuu laatua, eikä heikkoja hetkiä oikeastaan ole. A Bridge to Further Realms on mielekkäästi aseteltu kokonaisuus, joka kytee hiljaisella liekillä mutta tekee sen tehokkaasti ja syvälle ihon alle pureutuen. Levyn alkupää menee typerän ja täysin turhan ryskäämisen merkeissä, kunnes puolenvälin jälkeen alkaa syntyä edes joitain ideoita. Mega TRIVIUM The Sin and the Sentence KSCOPE Erinomaisista voimaveisuista nolohkoon sillisalaattiin vuorotteleva Trivium on tehnyt epätasaisuudesta taidetta. Ratkaisu on lähinnä taiteellinen ja merkittävämpi todennäköisesti tekijälle kuin kuulijalle, sillä läpi koko maksimimittaisen levyn on alati läsnä samankaltainen taustakohina. Pientä miinusta tulee vaihtelun puutteesta. Kirveiden jakamista tärkeämpää onkin suoda levylle kaikki vähäinenkin näkyvyys, jotta kaikkialla tuputetun, tyhjänpäiväisen populaarimusiikin viittaan puetun todellisen taustasuhinan vastavoimat saisivat enemmän jalansijaa. Aidosta aggressiivisuudestaan, murinalauluistaan ja blastbeateistään huolimatta The Sin and the Sentence on niin helppoa kuunneltavaa, että sen musiikkia voisi kutsua jopa radioystävälliseksi moderniksi metalliksi. Hiljaa odottaen. Vikkelästi irtoavat soolot, vesikauhuisesti julistava laulu ja terävästi nakuttava rumpali eivät himmaile turhia. Saldoksi jäi vuonna 1986 ilmestynyt demo ja vuosina 1987 ja 1988 julkaistut pitkäsoitot, jotka tämä kokoelma pitää sisällään. Teoksen numeraalinen arvottaminen tuntuu sekä vaikealta että turhalta, sillä näin omaehtoisen musiikin tekeminen on jo itsessään arvokasta, etenkin nykyaikana. Jää hieman harmittamaan, ettei mukaan ole napattu ensidemon neljää kappaletta, jolloin paketti olisi jokseenkin täydellinen. Kysymys ei kuitenkaan ole täysin käsittämättömästä ja turhantärkeilevästä korkeakulttuurista, vaan hyvin verkkaisesti valuvasta ambient-äänimaisemasta. Triviumin ongelma kun on, ehkä vain minulle, jonkin uniikin kipinän puuttuminen. Yhtyeen pitkäsoitoissa ei ole merkittävää eroa, vaan molemmat on pakattu täyteen rajuimmillaan lähes kaoottisissa nopeuksissa sahaavaa thrash metalia. Ja siinähän ei ole sinänsä mitään vikaa. Herättääkseen syviä, alkukantaisia tunteita bändi tarvitsisi kuitenkin vielä hyppysellisen jotain… en tiedä, ehkä vain jotain täysin omaansa. Niin säväyttäviä kuin jäiset kerrostumat ovatkin, olisin kaivannut sekaan pientä lämpöä. Helposti mieleen jääviä poimintoja ovat riehakas ja melodinen Betrayer, väkivaltainen, breakdowneja pullottava The Wretchedness Inside sekä monumentaalisen kertosäkeen sisältävä Beyond Oblivion. KARI VÄKEVÄ Diptych OMAKUSTANNE Artistin lähettämää promopakettia äimistellessä mieleen putkahtaa väistämättä Forrest Gump -leffan aforismi: ”Life is like a box of chocolates. Tyylillisesti Holy Terror edusti aikakautensa kiivaampaa osastoa, joka haki vaikutteita myös saksalaisilta kollegoiltaan. Mikko Malm HOLY TERROR Total Terror DISSONANCE Kultaisten vuosien jenkkirässistä puhuttaessa esiin tuppaavat nousemaan Slayerin, Dark Angelin ja Exodusin kaltaiset, isompaa nimeä saaneet bändit. Musiikin pitäisi kuulemma olla atmospheric black metal -osastoa, mutta itse en tunnelmallisuutta löytänyt. Kaaos kuplii pinnan alla. Salla Harjula FLAMES OF GENESIS Interstellar Transmigration Part I: A Bridge to Further Realms MINOTAURO RECORDS Flames of Genesisin debyyttilevy pitää sisällään koleaa ja kosmista dark ambientia, joka ei juuri puhu eikä pukahda. Tarjolla on siis cdja dvd-levylliset vaihtelevantasoista livemateriaalia, alkuperäisversiot molemmista pitkäsoitoista, uudelleenmiksattu ja kieltämättä paremmin potkiva versio debyytistä sekä neljä saman käsittelyn saanutta raitaa kakkoslevyltä. Onneksi mukana on kitaristi Mike Alvordin saatesanat, siis edes jotain uutta luettavaa. Sen tarjoama staattinen hyytävyys voisi hyvinkin sopia jonkin scifikauhuelokuvan taustalle. Mitään uutta neljän cd:n ja dvd:n paketti ei varsinaisesti tarjoa, sillä sen sisältö koostuu pitkäsoittojen ohella kymmenisen vuotta sitten julkaistusta El Revengo -kokoelmasta. Tuoreimmallaan bändi on kuitenkin aallonharjalla. You never know what you’re gonna get.” Setti koostuu yksinkertaisen hienostuneesta kultaprintillä painetusta rasiasta, joka sisältää cd:n lisäksi saatekirjeen ja taustatietoa säveltäjästä sekä tämän urasta sisältävän vihkosen. Moinen olisi maksanut kuitenkin vaivaa ja rahaa, mikä ei ole hyväksi mahdollista voittoa ajatellen. Minimalistisissa pimputuksissa erot ovat paremmin havaittavissa, mutta käytännössä on silti täysin mahdoton tehtävä nimetä, mihin osaan ne kuuluvat
Koukeroiset kappaleet vaativat sulattelua, mutta runttausriffit ja mikepattonmainen sekoilu toimivat yllättävän mallikkaasti. F.U.C.K.U.P. Conquistador runttaa raskoilla riffeillä ja nousee levyn parhaimmistoon. Sokkivaikututus alkaa laimeta Ausgefuchstin ja Rendesvouz with Cleopatra VII:n kohdalla. Bändin musiikin rakennusaineet ovat hyvin perinteiset, mutta hyvälle peruskamalle on aina tilauksensa. Pasi Lehtonen KARMA TO BURN / SONS OF ALPHA CENTAURI The Definite 7” Trilogy H42 Julkaisulle on koostettu numeroin nimettyä instrumentaalistoneria kahden bändin splittiseiskatuumaisisilta. Instrumentaali Me and My Velociraptor tuo pienen melodisen hengähdystauon kaaoksen keskelle. Sanoitukset kertovat muun muassa kissoista, japanilaisista animehahmoista ja Kleopatrasta. Metalcore, jazz ja häröt kasibittiset nintendosoundit lyövät kättä. Lisukkeena on biisikolmikko osatekijöiden yhteisbändiltä Alpha BARK Like Humans Do SOUND OF THE HOUNDS Belgialaisen Barkin kakkoslevyä kuunnellessa käy hyvin nopeasti selväksi, että bändi on ammentanut valtaosan vaikutteistaan Entombedin rullaavimmilta levyiltä sekä Motörheadin kaltaisilta miehekkään rokkimetallin kulmakiviltä. Sillä tuoksuvat viski, tupakka, hiki ja pieru, ja vaikka meininki on jopa korostetulla tavalla rajua, yhtyeen tekemisessä ei ole mitään teennäistä tai pakotettua. Loppujen lopuksi levyn ilahduttavin osio on kymmenen vuoden takainen Alpha Cat -biisikolmikko. Mahtavalta Karma to Burnilta on tarjolla aiemmin julkaistuja kipaleita, mutta Fifty-Five taitaa olla spesiaaliralli. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Yhtye on suoltanut kovaa kamaa aina, niin nytkin. Pikkupaketti on mielenkiintoinen, muttei ehkä kokonaisuutena erityisen sykähdyttävä. Kuvan perusteella noin nelikymppiset miehet rouhivat menemään kovalla energialla ja varmuudella. Sillä molempien bändien vahvuudet tuntuvat yhdistyvän mainiosti, kun kappaleet puskevat vahvasti A N N K E R M A N S visioiden tasolle. Like Humans Do tarjoaa sitä koko rahan edestä. Näin on asianlaita myös Dzyanin tapauksessa. Like Humans Do soi raskaana, jykevänä ja painostavana. kuulostaa siltä kuin Meshuggah soittaisi System of a Downia. Mikko Malm KILL THE UNICORN Prism OMAKUSTANNE Sveitsin Luzernissa majaansa pitävä viisikko ilmoittaa soittavansa bilemusiikkia. Bändin tuotannon kirkkaimpia helmiä ei tältä levyltä kuitenkaan löydy. Ainakin bändi tekee pesäeroa perinteisempään hevitematiikkaan. Barkilla on niin hyvä syke, ettei sitä voi olla yksinkertaisesti huomioimatta. Stonerfaneille se on kuitenkin tsekkaamisen väärti – varsinkin, jos nämä bändit ovat jääneet oudoiksi. 11 kappaletta onkin sopiva annos ”happocorea”. Kauttaaltaan hyvät kappaleet kantavat läpi kolmetoistabiisisen, eikä kiekon tasaisesta rakenteesta ole tarpeen nostaa esiin yksittäisiä tekijöitä, ellei sellaiseksi laske laulaja Ron Bruyseelsin karua tulkintaa, joka tuntuu raapivan tapetitkin seiniltä. Catiltä. Äkkiväärä jazzrunttaus Catacombs vetää kuulijalta sopivasti mattoa alta. Mistään väsähtäneistä kuivakakkukesteistä ei kuitenkaan ole kyse. Vaikka ainakin näistä biiseistä on aistittavissa hiukan yllätyksettömyyttä ja jähmeyttä, pitkään tahkonneen kentiläisyhtyeen tuotantoon lienee syytä tutustua. Sons of Alpha Centaurin meininki on erehdyttävästi samankaltaista kuin K2B:n, joskin sen ote on psykedeliasävyisine syntikkamausteineen ja sampleineen asteen verran monipuolisempi
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA.
Hetkittäin kappaleiden lähes typerryttävän pöhköjä kertosäkeitä kuunnellessa huomaa ihmettelevänsä, kuinka vakavasti tämä oikein pitäisi ottaa. eteenpäin mutta riffipörinän höysteenä on vähän muutakin. Filmi seuraa erilaisia ihmisiä eri elämänalueilla, ja sen päämääränä on tekijöiden mukaan rohkaista ihmisiä vaikuttamaan positiivisella tavalla ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan. Strife on jälleen kerran varsin hankala tapaus arvioitavaksi. Kyseessä on siis vahvasti ideologisesti latautunut viesti, jossa tuomitaan jyrkästi rasismi, seksismi ja toisten ihmisten huono kohtelu ylipäätään. Biisit sisältävät puhekatkelmia bändin tekemästä Amplify Human Vibration -nimisestä elokuvallisesta dokkarista. Tekstisisällöltään... Irtiottoja haetaan kaoottisemmilla osioilla, joskin ne ovat selkeänä vähemmistönä. Puhdasta, karkeaa, suoraa, väärää – kyllä löytyy. Avausraita Bitch in the Box jyrää väkevällä riffillä, ja tämän jälkeen tarjoillaan yllättävänkin monipuolinen kattaus heavyn perusaineista kierrätettyjä biisejä. Melodiat ja äärimmäisempi ilmaisu naitetaan samoihin kansiin näennäisen vaivattomasti, ja kaikkiaan kappaleissa on aiempaa enemmän tarttumapintaa. Koskinen LOCH VOSTOK Strife VICISOLUM Ruotsalainen Loch Vostok on onnistunut löytämään viime julkaisuillaan selkeästi oman nurkkauksensa. Salla Harjula THE OBSESSED The Obsessed RELAPSE Jo vuonna 1985 äänitetty mutta viitisen vuotta myöhemmin julkaistu The Obsessed ei ole aivan sellainen jalokivi, jona monet Scott ”Wino” Weinrichin ystävät tuntuisivat sitä pitävän. Taattua ja tunnistettavaa perusjytkettä. Yhtyeen melodiakieli on selkeän ruotsalaista, ja hieman samankaltaista viehätystä voinee löytää erityisesti Göteborgin korkeammilta tasoilta. Hieman poskille levinnyttä ruotsalaiskosmetiikkaa harkituin vedoin, olkaa hyvät. Toisaalta itse bändikään tuskin on kovin vakavissaan, joten samapa tuo. Olkoonkin, että sävelmien joukosta on vaikea naarata yhtään todellista klassikkoa, kirkasotsainen intohimo omaan asiaan paistaa läpi miellyttävästi ja koukkuja löytyy tasaisesti koko kiekon mitalta. Kari Koskinen telyä, ja tulevaa voi ennustaa lähinnä siten, että sitä ei voi ennustaa. ANVIL Pounding the Pavement STEAMHAMMER Elämänsä syksyä ilmeisen tyytyväisenä ja kiireisenä elävä Anvil ei uudista ilmaisuaan, ei kokeile värejä. Tällä kertaa sävelkynä on ollut keskivertoa terävämpi, sillä Pounding the Pavementin biisitusinasta löytyy useampia tarttuvia, livesettiin mainiosti nostettavia raitoja. Kyseessä on aluksi jopa sekavalta tuntuva runsaudensarvi, joka välttelee suorempia ja tavanomaisempia ratkaisuja alleviivatun tietoisesti. Bändi pistelee menemään genrerajoista ja muista säännöistä sen suuremmin välittämättä, joten ennakkoluulottomuutta arvostavat: korvat hörölle. Yksilötasolla ja tuotannollisesti asiat on paketoitu virheettömällä tarkkuudella, eikä kauneusvirheillä pääse muutoinkaan retostelemaan. Välillä ilmoille kajautetaan aivan selkeää djent-riffitARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Todennäköisesti tekijät eivät ole pyrkineet tähän, mutta toteutustapa pissii hyväntahtoisen idean. Levyllä julistetaan lempeyden, optimismin sekä yksilöllisen ja yhteisöllisen rohkeuden voimaa. Tarjolla on monenlaista progressiivisen ja osin eeppisiä suuruuksia hakevan metallimuotin läpi ajettuna. Mitään välitöntä ja helposti sulavaa elämystä sekoittimessa ei kuitenkaan pyöritellä. Jopa allekirjoittanut, väkevästi vasemmalle kallellaan oleva suvakkihippi, kiusaantuu tämän edessä. Ja biiseillä on nimet! Kimmo K. Valitettavasti viesti välittyy lähinnä ärsyttävänä ja omahyväisenä julistamisena. Yhtyeen seitsemästoista pitkäsoitto jysäyttää ilmoille tutulta kuulostavaa heavy metalia juuri sillä samalla, hieman hölmöllä ja hyväntuulisella otteella, josta bändi on tullut vuosien varrella tutuksi. Kari Koskinen NORDIC GIANTS Amplify Human Vibration KSCOPE Ah, kunpa tämän post-rock-palan musiikin ja sanoitussisällön voisi arvioida erikseen. Pounding the Pavement on kiistämättömän matalaotsainen ja sellaisena toimiva lisäys Anvilin mittavaan, uppiniskaisesti uomissaan pysyneeseen diskografiaan. tekijät pyrkivät hyvään. Musiikillisesti brittiläinen instrumentaaliduo tarjoaa viidennellä kokopitkällään kauniin ja levollisen teoksen, joka rauhoittaa mieltä ja silittää sielua juuri sopivasti luisumatta pliisun mitäänsanomattomuuden puolelle
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Elli Muurikainen AEGRUS Thy Numinous Darkness SATURNAL Ei ole mikään ihme, että Aegrusin lokakuun lopussa ilmestyneestä kakkoskiekosta on intoiltu alan piireissä mediaa myöten. Tietty kotikutoisuus ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Räväkkyyttä löytyy rääkymisten ja vauhdinkin osalta, mutta yleisesti ottaen kyse ei ole mistään rankasta, rivosta ja pikimustasta vaan enemmänkin melankolisesta ja jopa lämminhenkisesti tunnelmoivasta metallista. Jotkin tunnetut kappaleet, kuten Deadly Sleep, Never Say Die, Solar Wings ja Protect the Law, puuttuvat täysin, mikä kummastuttaa suuresti. Näin ollen bändin viiden ensimmäisen albumin parhaista paloista on kasattu kattava kokoelma. From Spirits and Ghosts sisältää yksitoista klassikkosävellystä sekä yhden uuden kappaleen. Naisen ensimmäinen julkaisu, Henkäys ikuisuudesta (2006), oli joululevy, ja yksitoista vuotta myöhemmin koemme eräänlaisen ympyrän sulkeutumisen, kun on jälleen joulualbumin aika. Kai Hansenin, Thomen Stauchin ja Piet Sielckin aikoinaan tähdittämästä triosta on jäljellä enää vain jälkimmäinen, mutta vauhti ei ole hidastunut. Ratkaisuun ovat ajaneet lakitekniset syyt eli vanha levytyssopimus Noise Recordsin kanssa. Albumi ei uudista black metal -genreä millään muotoa tai edes venytä sen rajoja, mutta onpahan vain hyvin 90-lukulaisessa ja perinnetietoisessa ilmaisussaan tasaisen vahva kokonaisuus. Kappaleiden kirjo on miellyttävän monipuolinen, joskin jako albumien kesken on kaikkea muuta kuin tasainen. Kaikkein kamalin raita on Amazing Grace, joka on tämän levyn kontekstissa muutenkin täysin turha. Moni ajattelee varmasti täsmälleen toisin, enkä ihmettele näkökulmaa lainkaan. Uudet versiot ovat suureksi osaksi rehellisiä alkuperäisille, mutta joitakin sovituksia on muutettu hieman. Jos levyä pitäisi kuvailla jotenkin tiivistetysti, voisi todeta ystävääni lainaten, että se on kuin voitaikinaan kääritty lihapiirakka. Mega demomaisuus vievät musiikilta kuitenkin parhaan terän, ja sen viehätys ei pärjää viimeistelyn puutteesta aiheutuvalle harmitukselle. Reforged – Riding on Fire eroaa perinteisestä kokoelma-albumista siinä, että kaikki sen kappaleet on nauhoitettu uusiksi. Kari Koskinen TARJA TURUNEN From Spirits and Ghosts (Score for a Dark Christmas) EAR Entinen Nightwish-laulaja Tarja Turunen on saavuttanut kohtuullista Levyn leppeästi ja hieman laiskalla nuotilla väännetty doom metal vertautuu luonnollisesti Pentagramin ja Saint Vitusin kaltaisiin jenkkikollegoihin, mutta materiaali on osin varsin keskentekoista. Toisaalta musiikin pehmeästi pörisevää tunnelmaa ja Winon hieman ozzymaista tulkintaa ei sovi vähätellä. Mikko Malm IRON SAVIOR Reforged – Riding on Fire AFM Avaruusteemaista power metalia soittava saksalaisjyrä Iron Savior on jäänyt 20-vuotisen uransa alkuajoista asti suurempien nimien jalkoihin. Jo kauan sitten loppuunmyytyjä alkuperäisiä albumeita ei ole mahdollista julkaista uudelleen, mutta niiden materiaalin uusionauhoittaminen sopii. Mikäs siinä, mutta melko mustiin syövereihin joulupyhät tämän musiikin myötä menevät. Ihme kyllä, jopa balladi After the War olisi ollut nappivalinta levyn loppuun. Eniten kappaleita, peräti seitsemän, on valittu Condition Red -albumilta (2002). Monestakin syystä. Alkuperäissävellys Together tarjoaa perusmelankolista maalailua ja on itse asiassa ihan kiva esitys. menestystä myös sooloartistina. Esimerkiksi The Way She Fly ja Free Child ovat kuin demoraitoja, jotka on unohdettu säveltää valmiiksi. Tai ainakin se tuntuu siltä, kun sitä peilaa levyn muuhun tarjontaan. Kaikin puolin varma paketti. Onneksi toisena, kuudella valinnalla, tulee bändin nimeä kantava debyytti (1997), jonka olisi puolestani voinut sisällyttää kokoelmalle vaikka täydessä mitassaan! Valinnat ovat onnistuneet pääsääntöisesti loistavasti. Alkuperäiset albumit – ainakin ne aivan ensimmäiset – ovat hieman rosoisia, eikä niissä ole samanlaista syvyyttä kuin vuoden 2017 äänityksissä. Joskus vahva jukstapositio voi olla taiteessa hyvä työkalu, mutta tällä kertaa homma ei oikein meinaa toimia. Soundimaailma on tälle vuosikymmenelle päivitettynä paljon selkeämpi, ja Piet Sielckin ääni on lähes yhtä upeassa vireessä kuin aikoinaan. Jotain vetoavaa The Obsessedin rokkaavasti tuomitsevassa debytoinnissa siis on. Nämä ovat kiitettäviä lisäyksiä, sillä demon kappaleita ei löydy pitkäsoitolta. Nyt mennään täydellä tykityksellä, mikä sekin sopii paremmin kuin hyvin. Albumi sisältää dannyelfmanmaisen hyytäviä soundtrackmaisemia ja tummaa goottipoppia, mikä luo makaaberia vastakohtaa alkuperäisten laulujen sisällölle. Tästä on pahimpana esimerkkinä Atlantis Falling, kokoelman paras biisi, joka lauletaan paljon alkuperäistä matalammalta. Näiden periaatteessa hyvinkin simppelien kappaleiden viehätys piilee siinä, kuinka kauniita ja tarttuvia melodioita bändi on saanut niihin istutettua. Kyseessä on ikään kuin antiikkikaupassa lämpimästi suriseva radio; menneitä aikoja välittävä, jossain määrin bluesiin kallellaan oleva riffikimppu, jonka flegmaattisesti ladellut sävelet iskevät tajuntaan puolivahingossa ja huomaamatta. Levyltä löytyvät muun muassa O Tannenbaum, Deck the Halls, Feliz Navidad ja We Wish You a Merry Christmas, jotka menevät vaihtelevalla menestyksellä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Moittimista ei pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta ole. Bonuksina tarjoillaan harvinainen Concrete Cancer -demo (1984) sekä kymmenen kappaleen valikoima kelvolliselta soundaavaa livemateriaalia vuodelta 1985. Yksinkertainen on todellakin kaunista, kunhan asiassa on tarpeeksi syvällä. Pieni muutos, jolla on kuitenkin suuri vaikutus kuuntelukokemukseen. Ja vaikka minkäänlaiseen kikkailuun ei sorruta, biiseissä on aina muutama erilainen osio temponvaihdoksineen, jotka syventävät niitä juuri sopivasti. Thy Numinous Darkness on alkuvuodesta ilmestyneen White Death -esikoisen kanssa jälleen yksi osoitus siitä, että kotimainen black metal elää ja voi hyvin. Vertailu on kuitenkin turhaa, sillä nostalgia on ja pysyy. Teoksen johtoajatuksena on ollut tehdä jouluklassikoista uudenlaisia, goottihenkisempiä ja melodramaattisempia versioita
EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE... Näiden kolmen peruselementin voimin paiskotaan menemään esimerkiksi vanhemman Hypocrisyn hengessä, ja jälki on läpeensä maittavaa. Toivottavasti. Bändi on ilmaisussaan todella monipuolinen, ja onkin hienoa, että homma pysyy kasassa ja laulelmat tarttuvat. BÄNDIN NIMI… – …äkättiin, kun Henri katsoi Horsemen-elokuvaa, jossa maailmanloppua käsiteltiin termillä ”the lifting of the veil”. www.sinfullyyours.bandcamp.com DEAD END SCENE EP Helsinkiläinen Dead End Scene vakuutti jo aiemmalla Dance on Broken Glass -demollaan. Lappeenrantalainen rässiretkue on ollut jokaisella julkaisullaan poikkeuksellisen pirteä akti, ja niinhän tuo meinaa olla nytkin. Jo musiikkityylin lokeroiminen on kutakuinkin mahdotonta. www.facebook.com/deadendscene WAKENER Rise to Fall Kolmisen vuotta vanha helsinkiläisbändi on piristävä tuttavuus. The Lifted Veilin debyyttijulkaisu on nauhoitettu jo 2015, ja on harmi, että fyysiseen julkaisuun on päästy vasta nyttemmin. Tämän touhun on nimittäin pakko olla hauskaa. Bändi saattaa olla parikymmentä vuotta myöhässä, mutta ehdottoman oikealla asialla kuitenkin. Rääkyvää laulua, iskeviä kitarariffejä ja 80-lukulaisen thrashin erilaisia maneereja onnistuneesti hyödyntävät biisit ovat tällä kertaa kenties entistäkin melodisempia ja pistävät paikoin suorastaan lauleskelemaan. MIKSI. Elokuvan kohtaus jäi mieleen hautumaan ja apokalyptiset tunnelmat heijastuvat myös sävellystyöhön. Yhteinen sävel löytyi heti parin riffin ja blastin jälkeen, ja yhtyeen ensiaskeleet oli otettu. Sävellysten suhteen ei löydy mukisemista, ja jokaisella viidellä biisillä on oma persoonallisen kolkonapea tunnelmansa. Pääpaino on moderninkuuloisessa melodisessa metallikaahauksessa, jossa teknisyyttä ja ideoita piisaa joka sormelle. – …siten, että jokainen hoitaa oman tonttinsa. Seassa on näet kivoja pikku ripauksia muinaisesta tukkahevistäkin. Tällä hetkellä koko porukan kattavia treenejä ei pystytä järjestämään aktiivisesti. Soittimien hallinnan ja tuotannon puolesta homma on ollut esimerkillisen hienolla tolalla jo aiemminkin. Melodista death metalia old school -hengessä loihtiva viisikko luottaa karkeasti ottaen tukevaan alavirepohjaan, tarttuviin leadkitaroihin ja örinälauluun. – Vuoden 2014 kesäkuussa Henri [kitara] ja Mikko [rummut] osuivat sattumalta yhteisen ystävänsä treenikselle. Se, että joku muukin diggaa siitä, on mieluinen bonus. Kiekon kaoottinen ja väkivaltainen äänimaisema tukee hyvin täydellisen päätöntä mutta selkeästi älykästä kaahausta, jota ei voi kutsua kuin ilkeän tai pahan ilmentymäksi. Biisien pohjat tulevat Henriltä. Suuruudenhullu paketti on soundeja ja tiukkaa soittoa myöten hyvin toteutettu. Tasaisen kovaa tulosta aiemminkin takonut tamperelaisryhmä taitaa edelleen raskauden ja kauniiden melodioiden variaatiot. Vaikka THE LIFTED VEIL The Wicked Shall Inherit the Earth No nyt tulee turpaan niin takavasemmalta, ettei ehdi edes kissaa sanoa. www.facebook.com/wakenermusic NIGHT OF THE FOLLOWING DAY From Hell Hämeenlinnan ympäristöstä kasautuva Night of the Following Day laittaa debyyttijulkaisullaan eteen melkoisen määrän sulateltavaa. Silloin kun jalka vipattaa, se myös vipattaa. Seasta voi löytää halutessaan esimerkiksi vanhemman Behemothin kaikuja, mutta tuhovoimaa on ruuvattu vielä tästäkin ylöspäin. Peruskehyksen eli raskaan kitaran ja tarttuvien kertosäkeiden ohella monipuolinen laulaja takaa jälleen, että sykähdyttäviin hetkiin päästään tuon tuosta. Bändi möyhentää niin tyhjentävästi, että yksilösuorituksia ei viitsi erikseen mainita – sanotaanko, että jokainen jäsen tekee varmasti riittävästi tämän helvetinpauhun eteen. Edes rupinen ja kotikutoinen tuotanto ei juuri rapauta fiiliksiä. From Hellin kokonaisvaltainen sisäistäminen vaatii kuitenkin paljon työtä, liikaakin. Homman nimenä on äärimmäisen tyly death metal, jossa on pientä mustanmakua ja raivoa ainakin kahden Napalm Deathin verran. – Meille musiikki on tapa päästää ulos niin hyvää kuin pahaakin oloa. www.facebook.com/imadred MILLOIN JA MITEN. Upeiden kitarakuvioiden ja tanakan pohjan ohella petraa myös laulaja Mike Shine, jonka varioiva esitys on upeaa kuunneltavaa. Modernin melodisen metallin nimeen vannova ryhmä on kehittynyt selkeimmin biisiensä suhteen. Niin tai näin, tämänkaltaiset taidepläjäykset ovat aina kunnioitettavia. Myös laulupuolella toimitaan monissa raameissa, ja äänijänteitään raastavan Aarnion kurkkuääni on kiekon brutaaleinta antia. Hurja sanoa, mutta tässä sarjassa painineiden, jo lopettaneiden (tai lopettelevien) kotimaisten uranuurtajien jalanjäljissä tallotaan harvoin näin tuoreilla saappailla. Tämä on kuitenkin täysin sivuseikka, vihaa saa suoltaa 76. www.facebook.com/notfd MADRED Prodigal Habits Madredin demobändin ura alkaa olla jo vähän liiankin pitkä. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ... KEIKALLA OLEMME… – …toivottavasti jonain päivänä ihmisten nähtävissä ja kuultavissa. Yhtye ottaa vasta ensiaskeliaan muun maailman tietoisuudessa, joten saa nähdä, mitä tulemaan pitää. Ulkopuolista apua sanoituksiin saamme Niko Häkkiseltä [For the Damned] ja Erik Hänniseltä, iso kiitos siitä heille! SUURIN ONGELMAMME ON… – …välimatka. Henri ja Mikko asuvat nykyisin Tampereella, muu kopla Mikkelissä. Toisten tarjoamia ideoita omaan instrumenttiin liittyen kuunnellaan ja arvostetaan, ehkä jopa hyödynnetään, mutta viimeinen sana on jokaisella itsellään. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – Tätä asiaa emme ole tulleet tähän mennessä pohtineeksikaan. Näillä aineksilla bändi kuulostaa selkeistä vaikutteistaankin huolimatta persoonalliselta. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Kaikki mikä on korville väkivaltaista, nopeatempoista, synkkää ja ylipäätänsä kunnon rähinää. Olisihan se varmasti hieno kokemus esittää hengentuotoksiaan yleisön edessä. TYÖMME JAKAUTUU... – …esiintymään minkään uskonnon puolesta tai sellaisen edustajien tapahtumissa. Tuotanto on painokelpoista ja sopii bändin selkeään soundiin täydellisesti. www.facebook.com/theliftedveilband HUVIJAHDIT SINFULLY YOURS Dying Light Sinfully Yours on edennyt viimein pitkäsoittoon asti. Täysillä, hikisesti ja komeasti. Tällä kertaa otetaan askel metallisempaan suuntaan, mutta tietynlainen hempeys ja kansallisromantiikka puskevat kuitenkin taustalta jatkuvalla syötöllä. Soittopuolikaan ei ole viimeisen päälle hiottua, mutta näistä seikoista tietty aitous todennäköisesti kumpuaakin. Sataprosenttisen varmasti! Kiertueelta. Vaikka raskautta, melodiaa ja kikkaa löytyy aiempaa runsaammin, niin löytyy myös selkeää korvamatoa. The Lifted Veil KUUKAUDEN BÄNDI vaikka klingoniksi, jos sen tekee näin totaalisen pysäyttävillä menetelmillä. Mainittavan korkeatasoisen soittotaidon lisäksi yhtyeen erottuvin valtti on puhdas nuoruuden energia. Myöhemmin mukaan tulivat Aleksi [basso], Topi [liidikitara] ja Jere [laulu ja sanoitukset], joka hyppäsi mukaan laajentamaan lauluosaamistaan oman päätoimisen bändinsä Amanita Virosan ohella. – …musiikkia tekemästä. Seitsemästä biisistä kahden esityskieli on suomi, mitä voi ehkä pitää hiukan outona ratkaisuna. Dying Light on perkeleen raikas kare vaikeasti tuuletettavassa genressä, mutta sillekin mahtuu vielä muutama vähemmän puhutteleva raita. Kymmenen biisin esityksen ensi kerran kuultuaan levyä on pyöräytettävä kerta jos toinenkin, ennen kuin siitä pystyy sanomaan juuta tai jaata. Vähän konkreettisempi linjanveto ei tekisi pahaa, joskaan kyse ei enää olisi samasta jutusta. Muut lisäävät omat ideansa sekaan, ja pakettia hiotaan niin kauan, että se toimii jokaisen mielestä. Viimeinen rutistus tuntuu nyt löytyneen myös sävellyspuolella, eikä bändin tarvitse hävetä tämän suunnan huippujen seassa lainkaan. Nyt bändi syventää ilmaisuaan ja tarjoaa kaikkea herkkua enemmän. DEMOT AADOLF VIRTANEN bändi ei tee kerrassaan mitään uutta tai ennenkuulumatonta, tunnelma on mukaansatempaava ja aito. Synkkien tai suorastaan mustien sävyjen sekaan on kuitenkin ujutettu aivan asiaankuulumattoman kevyitäkin elementtejä
Konsepti jättää hämmentyneeseen ja ymmyrkäiseen olotilaan, ja kaksi biisiä tätä häiriintyneisyyttä on ehdottomasti liian vähän. Kyseessä ei välttämättä ole eläväisin yhdistelmä, kun kitarakuvioidenkin suhteen mennään tasapaksuuden rajamailla. Bändi luottaa vahvojen kitaramelodioiden ohella rujoon rääkylauluun, ja nämä ainekset luovat mukavan raa’an yleisilmeen. Tarttuvuutta löytyy jo nimeksi ja peruspalikat ovat kasassa, mutta iso osa tuotoksesta painuu toisesta korvasta ulos aiheuttamatta sen kummempia tuntemuksia. Paikoin Ghostsin biisit tuovat mieleen Alice in Chainsin hiukan keveämmin esiintyvän pikkuveljen, mutta mukana on suorempaa ja rockimpaakin meininkiä. Kolkoilla, sen kummemmin silottelemattomilla soundeilla esitetty kolistelu sekoittelee surutta muun muassa bluesia ja black metalia, ja senhän nyt tietää, mitä siitä seuraa. Kitarakuvioissa pysytään kohtuullisen teknisellä tasolla, ja kohtalokkaan kuuloista melodiapuolta rakennetaan monessa kohtaa muillakin eväillä kuin silkalla tiluttamisella, mikä on hienoa. www.facebook.com/NotioProject KAARNALAIVAT PARASITE PARADISE His Only Forgotten Son Seksin, synnin ja saatanan nimeen vannova Parasite Paradise on varsin riivatunkuuloinen tapaus. Pääasiallisesti melko simppelien kitaroiden varaan rakennellut biisit taas jäävät kaipaamaan raivokkuutta. Vaikkei sävellyksissä mennä teknisessä mielessä erityisen haastavissa sfääreissä, tuntuu vaikealta pysyä kiinni kupletin juonessa. Biiseissä keskitytään itsensä myrkyttämiseen ja halutaan ajaa Timo Soinin ylitse fillarilla. Pääasiassa hitaat ja kaunismelodiset biisit vaihtavat tunnelmiaan unenomaisen verkkaasti, mutta seassa on tällä kertaa vähän vauhtipalaakin. Kornit sanoitukset kohottavat välillä kulmakarvoja vähintäänkin puoleenväliin otsalohkoa. www.facebook.com/darklaid NOTIO Alive Again Kahden hengen projekti on varmaan tämänkertaisen pinon kummallisin tapaus. Biiseissä ei isommin kiirehditä pääpainon jäädessä hitaalle tai keskitempoiselle lanaukselle, mutta onpa seassa tilkka nopeampaakin jaloittelua. Kahden kitaran mahdollisuuksia täysillä hyödyntäessään bändin soundi pääsee selkeimmin vahvuusalueelleen, mikä kannattanee ottaa jatkossa huomioon. www.facebook.com/TheParasiteParadise THY KINGDOM WILL BURN Demo 2017 Kouvolalainen Thy Kingdom Will Burn kumartelee 90-luvun groovaavamman pään metalliartistien suuntaan. Äkkiväärä mutta korostetun viipyilevä erikoismeininki on joka tapauksessa tosiasia. Bändin musiikkityyli koostuu raskaammasta suomirockista, jossa on hienoisia metallivaikutteita. Ensimmäiseksi on todettava, että kappalemateriaali jää aivan liian tasapaksuksi. Itse biiseissä ei ole varsinaista vikaa, ja niiden mukavan viipyilevää bluespohjaista toteutusta kuuntelee mielellään. Lopputulos on jäänyt ponnettomaksi jolkotteluksi, josta tarttuu pääkoppaan joitakin satunnaisia hetkiä, joskin enemmän pahassa kuin hyvässä. Reilun vuoden takainen Molokai-ep jäi mieleen tunnelmoivana, hitaasti ja hankalasti avautuvana teoksena, eikä tämänkään tuotoksen parissa kannata hätiköidä. Näin tasapainoista bändiä kuulisi mielellään ihan levymitassakin. Keravalaisnelikko tykittää sangen tanakasti ja soitto pelaa hienosti jokaisella osa-alueella. www.facebook.com/machinaeband WALAJA Sammalparta Sammalparta on helsinkiläisen Walajan debyyttijulkaisu. Poliittista näkökulmaakin tuodaan esiin. Bändin musiikki on sekoitus melankoliaa, synkkyyttä ja pohjoista kylmyyttä. www.facebook.com/thepsychoseason INEQUITY Rebirth Kesällä 2014 perustettu Inequity soittaa melodista thrashiä moderneilla soundeilla. Riffipuolelle on saatu mukavasti kaikuja useammalta lajin aikakaudelta, kuten myös ripaus omaakin ilmettä. Jos kuvittelee itse vanhan vihtahousun riekkumaan pahana päivänä Danzigin demojen päälle, aletaan olla suhteellisen lähellä totuutta. Laulutyöskentely on asiaankuuluvasti niin räävitöntä, että se alkaa välillä oikeasti naurattaa. Noh, suomalaisuuttahan Machinae hönkii kilometrien päähän, ja vahva mieltymys raskaaseen ja kaihoisaan ulosantiin on aistittavissa. www.facebook.com/thykingdomwillburn IKIVIRHE Sedät on vallannu maailman Ikivirhe Kannelmäestä jatkaa päätöntä möykkäämistään. Raskaita kitaroita ja jos jonkinnäköistä poukkoilua tarjoillaan, ja biisit ovat melkoisen persoonallisia pläjäyksiä. Jos Amorphis ja Sentenced ovat kärjessä ja perässä tulee Disturbedin ja Rammsteinin kaltaisia tanakkuuksia, mielenkiinto herää väkisinkin. Mielenkiintoisia soundeja ja ratkaisuja tarjoava viiden biisin esitys on yhtä hankalasti selitettävä kuin edeltäjänsäkin. Kuorrutteena toimii laulupuolesta vastaavan Albert Ollin lähes uniikki ääntely, jota voi verrata Serj Tankianin kummalliseen kiekunaan. Tuotos kuulostaa aiempaa selkeämmältä, melko tiukasti soitetulta ja treenikämppäolosuhteissa tallennetuksi suorastaan loistavalta. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI PERUS-BUSTERIT THE PSYCHO SEASON Ghosts Keväällä 2010 perustettu The Psycho Season on rakentanut musiikillisen perustansa rockin, grungen ja metallin kolmiyhteyteen. Laulupuolella vajotaan toisinaan hiukan turhan tasaiseen ulosantiin, mutta onneksi väriä löytyy muualta musiikista. Tai ei välttämättä, onhan lopputulos kyllä odottamattoman häiriintynyt. Entombedin ja Sepulturan vaikutteikseen mainitseva orkesteri vakuuttaakin tulevansa toimeen simppelillä junttauksella ja örinälaululla, ilman turhanpäiväistä kitararunkkausta. Näinhän asia myös on: raskassoutuinen ja pohjoisin melodioin varustettu poljento on varustettu suomalaisia kansallistarinoita mukailevilla lyriikoilla. Soitto itsessään toimii ja biiseistä löytyy kiinnekohtia, joista varsinkin kertosäkeiden merkitys on selkeästi ymmärretty. Biisipuolella ei ylletä täysosumiin, mutta maittavia aineksia tarjoillaan jo lupaavan suurella kauhalla. Pieni kotikutoisuus paistaa vielä läpi, vaikka demohan tässä toki kyseessä onkin. Muutamalla kompastuskivellä homma jää kuitenkin pannukakkumaiseksi. Kuopiolaisen Daavitsainen–Itkonen-kaksikon kielisoittimin ja rummuin rakentelemat instrumentaalibiisit kasvavat hitaasti, eikä niissä ole juuri mitään säännönmukaista. Luultavasti alkavat kasvaa sarvet päähän. Toinen selkeä ”turndown” on rallikuskimainen englannin lausuminen ja hieman sopimattomat riimittelyt siellä täällä. Selkeämpien täkyjen puutteessa jään kaipaamaan edes äkäisyyttä tai jonkinlaista ennalta-arvaamattomuutta. Laulu, ja tulkinta yleisestikin, on tekeleen suurin ongelma. Idea vaikuttaa kelvolliselta, mutta äänite jättää kummallisen sekavan vaikutelman. Tunnelmalliset biisit ovat huolella rakennettuja ja mukavasti omalla painollaan kulkevia. www.facebook.com/walajayhtye 77. www.facebook.com/InequityFinland MOISE Batibat Poikkitaiteellinen Moise jatkaa alternativemeininkinsä parissa. Kyseessä on ensidemo, joten eipä hätäillä. Sitä painoa piisaa sopivasti, bändin sointi kun on selkeä mutta huomattavan raskas. Tasapaksuutta korostaa laulupuoli, joka jää ainoastaan perinteisen örinän varaan. Näillähän mennään siis, mutta kuinka on toteutuksen laita. Sekoitelma toimii, eikä paatti ajaudu erityisesti mihinkään mainituista lajeista. www.facebook.com/ikivirhe MACHINAE Endgame Jokunen vuosi sitten täyspitkän pyöräyttänyt Machinae mainitsee vaikutteita leveältä sektorilta. Laulupuolella taas on yleissoundia keventävä vaikutus: Ruottinen on paikoin ehkä turhankin hentoääninen, mutta miehen tulkinta on joka tapauksessa hienoa ja virheetöntä. Between Two Skies on muhoslaisryhmän toinen julkaisu, joten pientä kypsyyttä voi jo kuvitella löytyvän. Sävellyksissä on hienon näkemyksellisiä kitarajuttuja muun soiton toimiessa vähintäänkin vaaditulla tasolla. Kokonaisuus on kuitenkin jo niin epämuodostuneen kuuloinen, että on likipitäen mahdotonta sanoa, onko Alive Again hyvä vai huono tekele. Kliimakseja metsästävä saattaa pettyä, sen verran tasaisin ja laajanpuoleisin siveltimenvedoin tässä edetään. Huolestuttavinta on, ettei tarkoituksena ole kaiketi ollut sovitella ylle huumoribändin viittaa. Orkesteri soittaa määritelmiensä mukaan eräänlaista kansanmetallia. Kliimakseja ja dynamiikkaa ei tunnu löytyvän, vaikka niiden eteen on tehty kaikki mahdollinen. Jo aiemmin punkin ja hardcoren sekasiitoksella hurmannut ryhmä jatkaa raivokkaasti sekakäytöstä huutaen. www.facebook.com/moiseband DARKLAID Between Two Skies Darklaid on starttaillut taipalettaan vuonna 2013. Vaikka kalseisiin tunnelmiin on päästy varsin onnistuneesti, kappalemateriaalin suhteen jää vielä toivomista. Kiekon omalaatuisuudesta on pakko antaa erikoispisteet. Pahimmillaan meininki menee aivan nuottiin puhumiseksi ja on yleisestikin luvattoman horjuvaa. Tiedä sitten, mitä tapahtuu, jos pääsee käsiksi ja jotenkin vielä sisään vaikkapa levylliseen tämmöistä loitsumista. Tällä kertaa jää kuitenkin fiilis, että vitsi on jokseenkin kuultu eikä ensivaikutelman viihdyttävyyteen aivan ylletä. Demon yleisilme on varsin siloteltu ja pientä roisketta jää kieltämättä kaipaamaan. Porukan estoton ja hävytön rypistys kuulostaa aidosti hauskalta, ja menon voisi kuvitella olevan livetilanteessa varsin roiskivaa. Pikkunäteistä (ja liian moneen kertaan kuulluista) melodiakuluista ja perusvarmasta yrityksestä huolimatta Endgame on laiskanpulskea ja intohimoton teos. Mastodonin, Devin Townsendin ja System of a Downin vaikutteikseen mainitsema akti ei sovi oikein mihinkään tyylilajiin, ei edes metalliin, vaikka kaikki ainekset siihen ovat käytännössä koko ajan läsnä
Jos kuvittelette, että Hanoilla oli vaikeaa jossain Nivalassa 1980-luvun alun homotteluja kuunnellessaan, alkuvuosien X-Japan koki samat vastoinkäymiset potenssiin viisi Tokiossa, jonka nuorilla ei varsinaisesti ollut tapana tehdä itsestään numeroa. Näkyvin ulkoinen merkki X-Japanin kotimaansa rockiin aiheuttamasta vallankumouksesta on visual kei. X J-rockin esi-isän X-Japanin suosiota voi olla vaikea ymmärtää länsimaisesta näkökulmasta, mutta tämä bändi jos mikä ansaitsee legendaleiman. Helsingissä lokakuussa 2017 yhtyeensä tarinan summaavaa We Are X -dokumenttielokuvaa esittelemässä käynyt Yoshiki kertoo X-Japanin ottaneen koreiluunsa mallia muun muassa Hanoi Rocksista ja KISSistä. Yhtyeen musiikki ei ollut puhtaasti sen enempää hard rockia kuin metalliakaan. VANHA LIITTO J apanin kansalaiset on kasvatettu vuosituhansien ajan arvostamaan esteettisyyttä ja harmoniaa. Yhtyettä koskaan kuulemattomalle suosittelisin pikakurssiksi sen eepoksista kunnianhimoisinta, kokonaisen vuoden sävellystyön vaatinutta Art of Lifea: yhdessä puolituntisessa biisissä kuulijalle kirkastuu yhtyeen koko mahtipontisuus, järjettömyys, pakahduttava kauneus, linjattomuus ja ehkä samalla se punainen lanka. Feodaaliajan samuraiden ankarista kunniakäsityksistä, estetiikan arvostuksesta ja japanilaisen yhteiskunnan pinnallisesta sovinnaisuudesta huolimatta Nippon on samalla maailman kaksinaismoralistisimpia ja pinnan alla perversseimpiä paikkoja. Jokainen X-biisi on tavalla tai toisella paisuteltuihin mittoihin kasvava, elämää suurempi teos, jonka pinnassa on joko klassinen musiikki tai speed metal – usein molemmat. Kaikkitietävät kriitikot yrittivät torpata yhtyeen kaikin keinoin jo lähtökuoppiinsa. Kotimaansa tämän päivän suurin rockyhtye Babymetal on loistoesimerkki Japanin rockkentän tuottamista kummallisuuksista. TEKSTI MAPE OLLILA – KOKONAAN OMA GENRENSÄ 78. Japanissa 1900-luvun viimeiseksi elämää suuremmaksi yhtyeeksi luonnehdittu rockbändi on inspiroinut jo useita sukupolvia sikäläisiä muusikkoja, ja esimerkiksi Suomessakin nähtyjä j-rock-suuruuksia, D’espairsrayta, MUCC:ia tai Dir En Greytä, tuskin olisi olemassa ilman X:n pioneerityötä. Kaksijakoinen kuin kotimaansa Visual kei toi konservatiivisina tunnettujen japanilaisten pop-artistien esiintymiseen ennennäkemätöntä näyttävyyttä: monivärisiä, joka suuntaan reuhottavia kampauksia, japanilaisille rakkaasta kabuki-teatterista tuttuja räikeitä meikkejä, erikoisia asusteita nahkasotisovista barokkiasuihin ja väkivaltaisuuteen asti voimallista, dramaattista lavaesiintymistä yhdistettynä iskevään rockiin ja mahtipontisiin balladeihin. X:ää neuvottiin pehmentämään imagoaan, tai sillä ei olisi ikinä asiaa isoille levy-yhtiöille. 17-vuotiaiden Yoshiki Hayashin ja Toshimitsu Deyaman kesällä 1982 perustama X on niitä harvoja rockyhtyeitä – joskaan ei näillä leveysasteilla – joiden kuvailemisessa kaikki muut sanat kuin legenda jäävät vajaaksi. Yoshikilla taas ei ollut tapana kuunnella muiden mielipiteitä. Siinä yhdistyivät herkändramaattinen orkestroitu rock sekä täysverinen hevirockpörhistely, ja kappaleita oli karrikoiden kuvattuna oikeastaan vain kolmenlaisia: syvästi emotionaalisia, ääri-imeliä balladeja, joiden rinnalla James Hornerin ylipateettinen Titanic-tunnusmelodia saa mennä nurkkaan häpeämään, ja isoja, sykähdyttäviä yleisönhuudatushymnejä sekä tietysti näiden yhdistelmiä. Toisen levynsä se tekikin jo Sony/CBS:lle. Ehkä juuri siksi melodiat myyvät Japanin metallimarkkinoilla vielä tänäkin päivänä paremmin kuin rytinä ja aggressiivisuus. X:n isoimmat hittisinkut eivät ole kolmitai neliminuuttisia, vaan seitsemästä yhdeksään minuuttia pitkiä. Vanishing Vision ilmestyi huhtikuussa 1988, ja yhtye myi sitä omatoimisesti 20 000 kappaletta ilman virallisten levityskanavien apua. X-Japan oli yhtä kaksijakoinen kuin kotimaansa. Kappaleen nopeudella, raskaudella tai oikeastaan edes tyylilajilla ei ole tässä tapauksessa merkitystä, sillä X on kokonaan oma genrensä, jossa avaimia musiikin ymmärtämiseen ovat pikemminkin draama ja esillepano kuin musiikillinen rakenne tai tiiviys. Mutta ensimmäinen näistä outolinnuista oli kiehtovan kaksikasvoinen X-Japan, joka ei olisi voinut syntyä ja nousta suosioon missään muualla kuin Japanissa. Se on varsinkin syntyaikansa äärikonservatiivisessa Japanissa huomiota ja tuomiota herättänyt räikeän ulkonäkökeskeinen rocksuuntaus, jonka rinnalla tovia myöhemmin maailman toisella laidalla, West Hollywoodin Sunset Stripillä, keikaroineet glam rock -tyttöpojatkin näyttivät rumilta kuin sian persesyylät. X vastasi epäilijöille treenaamalla ja keikkailemalla kuin hullut, elämällä nälkärajalla, säästämällä 150 000 nykyeuroa vastaavan jenimäärän ja julkaisemalla siihen aikaan todella harvinaisen omakustannealbumin
Taijin korvaajaksi 1992 tullut Heath (Hiroshi Morie) oli taidoiltaan vaatimattomampi mutta yhtyeeseen ehkä sopivampi, sillä X-Japanissa basso on aina ollut rooliltaan kohtalaisen kesy – Yoshiki teki X:n kappaleet aina kaksi kitaraa ja piano mielessään. Suuren suosion myötä X:n jäsenet ottivat pitkän uran aikana tuon tuosta lomaa toisistaan ja keskittyivät kukin omille soolourilleen, joilta tallennettu kappalemateriaali ei ole huonoa sekään. Yoshikihan ei tavannut kuunnella muiden mielipiteitä. Yhtyeen keulahahmo, aivot ja moottori on kuitenkin pianisti-rumpali Yoshiki Hayashi, niin hento ja androgyyni mies, että hänen voisi kuvitella olevan reväisty shoujo manga -sarjakuvan sivuilta. Onneksi musiikki on parhaimmillaan ajatonta. Hiljaisen, keskittyneen ja hauraan miehen harha kuitenkin katoaa, kun Yoshiki siirtyy ”X:n musiikissa on naurettavasti yliammutun mahtipontisuuden ja hauraan kauneuden dualismia, jollaiseen mikään muu yhtye ei kykene.” – KOKONAAN OMA GENRENSÄ X-miehistö 80-luvulla: Taiji, Pata, Yoshiki, Toshi ja Hide. Tämä naiivin vereslihainen rehellisyys teki yhtyeestä kotimaassaan ennennäkemättömän suositun. 79. Se myös vahvistaa fanien käsitystä jokaisen jäsenen tärkeästä roolista X:ssä, joka oli paljon enemmän kuin jäsentensä summa. X:n musiikki on rocksoundeineen, rallattavine kertosäkeineen, reippaasti tukuttavine bassareineen, klassisine pianoineen ja massiivisine orkestrointeineen hybridi jostain Hanoi Rocksin, Helloweenin ja Franz Schubertin välimaastosta, kuitenkaan mitään mainituista kovin tarkasti muistuttamatta. Lapsesta asti omapäisen Yoshikin musiikki ei tunne korniuden käsitettä eikä itsesensuuria, vaan sallii kuulijan katsoa säveltäjän auki reväyttämään sieluun suoraan, ilman suodattimia. Vuosikaudet bändistä toiseen pompittuaan ja viinapirun kanssa taisteltuaan Taiji palasi X:ään vieraaksi kahden keikan ajaksi vuonna 2010. X:n alkuperäismiehistöön kuulunut, Judas Priestiä jumaloinut Taiji (Taiji Sawada) oli Japanin arvostetuimpia rockbasisteja jo ennen liittymistään X:ään, jossa hänen perinteisempi näkemyksensä rockyhtyeestä ajoi hänet ongelmiin. Yoshiki hallitsee myös sellon ja kitaran. Jokaisen osa Länsimaisten standardien mukaan X:n soundi oli vanhahtava jo kun yhtye alkoi vasta nousta esille. Vuonna 1992 Taiji sai potkut X:stä ja liittyi Loudnessiin. Fanien suurin suosikki oli vaaleanpunaisilla kutreillaan komeillut kitaristi Hide (Hideto Matsumoto), jonka leikkisä soittotapa ja räikeä visuaalisuus olivat suuri osasyy visual kein syntymiseen. Laulaja Toshilla (Toshimitsu Deyama) oli karhea mutta harmoninen tenori, joka sopi X:n maineeseen nostaneeseen kappalemateriaaliin kuin Di’Anno Maidenin varhaistuotantoon. X:n musiikissa on naurettavasti yliammutun mahtipontisuuden ja hauraan kauneuden dualismia, jollaiseen mikään muu yhtye ei kykene. Haurasta illuusiota Yoshikista tukee miehen intohimoinen pianonsoitto, jossa instrumentti, musiikki ja soittaja muodostavat kolminaisuuden, jonka energiat virtaavat osien välillä lähes ihmissilmin nähtävällä intensiivisyydellä. Vuotta myöhemmin hän hirtti itsensä Pohjois-Mariaaneilla putkassa, jonne oli joutunut lentokoneessa rähistyään. Hän muodosti soittotaidoillaan Hiden kanssa tiukan kitaraduon, jonka historia jatkui vielä X:n hajottuakin, sillä Pata soitti Hiden kanssa myös joissain tämän sooloprojekteissa. Muuta miehistöä huomaamattomampi komppikitaristi Pata (Tomoaki Ishizuka) suosi perinteisempää, länsimaisempaa rockhabitusta
Los Angelesiin muuttanut ja siellä tuloksetta englanninkielistä albumia pitkän aikaa veistänyt bändi stressaantui ja riitautui pisteeseen, jossa lapsuudesta asti parhaita kavereita olleet Yoshiki ja Toshi eivät enää puhuneet toisilleen. Yhtyeen ensimmäisen elämän lopulla X yritti tosissaan läpimurtoa Amerikassa. Hide ei kuitenkaan koskaan saanut nähdä Spread Beaverin esikoisalbumin julkaisua, sillä loppuun saakka todelliset kasvonsa meikillä peittänyt mies kuoli 33 vuoden ikäisenä kotonaan 2. X on myynyt Domen loppuun urallaan 18 kertaa. Kun lahko sai vihiä, että Yoshiki suunnitteli X:n comebackiä, se alkoi patistaa Toshia palaamaan bändiin. Syyskuun 22. 80. Lopun alun tahdit lyötiin, kun Toshi liittyi tuntemansa naisen johdattelemana epämääräisesti skientologiaa liippaavaan Remuria-uskonlahkoon, muutti elämänarvonsa ja ilmoitti jättävänsä yhtyeen. Bändin loppuaikoina kitaristi Hidellä oli X:n ohella meneillään myös projektit Zilch ja LEMONed. X-Japanin viimeiseksi konsertiksi jäi uudenvuodenaattona 1997 valtaisassa, 55 000 ihmistä vetävässä Tokyo Domessa soitettu keikka. Monet heistä yrittivät seurata sankariaan ikuiseen uneen, ja jotkut myös onnistuivat pyrkimyksessään. Pian X:n jäähyväiskonsertin jälkeen Hide kokosi uudeksi pääyhtyeekseen pikkutuhmasti nimetyn punkpopryhmän Hide with Spread Beaverin. Vuonna 1998 yhtyeen aikeissa oli julkaista albumi, olihan se kaapannut Japanin singlelistan nelospaikan jo ensisinkullaan. Oheiskrääsänkin määrä hämmentää: tavallisen paita-, kalenterija muun rojun lisäksi jokaisesta jäsenestä löytyy kirjoja, X-aiheinen Sega Saturn -peli Virtual Shock, X-Japan-aurinkolasit joka soittajan nimikkomalleineen, Act Against AIDS -kampanjan X-kondomi sekä monia muita mielikuvituksellisia myyntiartikkeleita. Toshi ja Yoshiki lopettivat meikkaamisen ja leikkasivat taivasta kohti sojottavat kutrinsa säästäen samalla otsonikerrostamme noin neljän hiuslakkapullon ponnekaasujen verran per keikka. Tilalle tulivat sovinnaisemmat rockreleet, ja vaikka ryhmän rajuimmalta näyttänyt Hidekään ei enää vaikuttanut aivan yhtä ulkoavaruudesta tulleelta, hän säilytti uransa loppuun saakka osan visuaalisuudestaan pinkkeine, tupeerattuine tai revittyine hiuksineen. Juuri Yoshikin melodramaattisuus, Toshin vereslihainen tulkinta ja Hiden hullunhauska pöyhkeys tekivät X:stä lavalla unohtumattoman. Aivopesty Toshi toimi Remuria-kultin puhemiehenä, levytti sen omistamalle Home of Heart -levy-yhtiölle ja esitti new age -musiikkia akustisesti pienille yleisöille huhujen mukaan lähes kolmessatuhannessa konsertissa vuosina 1999–2006. Miesten ikääntyessä ja muiden visual kei -yhtyeiden alettua suorastaan kilpailla siitä, kenellä on raisuin imago, X:n räikeää visuaalisuutta alettiin suitsia. Visual kein aika X:lle oli ohi. toukokuuta 1998 hirtettyään itsensä humalassa kylpyhuoneen ovenkahvaan. VA NH A LI IT TO X-Japan vuosimallia 2017: Pata, Heath, Yoshiki, Toshi ja Sugizo. päivä 1997 X:n arkkuun iskettiin lopullinen naula ja yhtye ilmoitettiin kymmenen vuoden parrasvalojen jälkeen virallisesti hajonneeksi. Ruumiinvalvojaisiin Hiden kotinurkille, Honganjin buddhalaisen temppelin läheisyyteen, saapui arvioiden mukaan 50 000 surevaa fania. Ihmisen kaularankaa ei ole tehty moshaamiseen. Tämä päivä Vuonna 1999 j-rockin tunnetuimmat artistit, mukana Yoshiki ja Hiden viimeiseksi yhtyeeksi jäänyt Spread Beaver, tekivät Hidelle tribuuttialbumin Spirits. rumpujen taakse ja aloittaa riehunnan, jolla on vaurioittanut niskansakin nyt jo ehkä peruuttamattomalla tavalla. Laulaja alkoi epäillä Remurian motiiveja, erosi kulttiin kuuluvasta vaimostaan ja haastoi Home of Heartin oikeuteen väittäen muun muassa, että levy-yhtiö oli vienyt kaikki hänen tulonsa 12 vuoden ajan ja ajanut hänet henkilökohtaiseen konkurssiin. Naula arkkuun Yhtye julkaisi vain kaksi indiekiekkoa ja kolme albumia suurille levy-yhtiöille, mutta sen tuotannosta tehtyjen erikoispainosten ja -versioiden määrä on typerryttävä: on minialbumeja, singlekokoelmia, tusina videokokoelmaa, kahdesta albumista sinfoniaorkestereilla soitetut versiot ja jopa albumi, jolla soivat X:n suurimmat hitit soittorasiaversioina
Vuonna 2014 julkaistiin kaksi kokoelmaa, ja loppuvuodesta bändi palasi lauteille Jokohamassa ja New Yorkin Madison Square Gardenissa. Leikkauksen jälkeen mies ei ole vielä pystynyt kääntämään päätään, ei ehkä pysty enää koskaan – puhumattakaan, että soittaisi rumpuja. Kiteeläiset eivät kuitenkaan keskeyttäneet hyvin ansaittua taukoaan edes X:n vuoksi, sillä Imaginaerum-albumin esituotanto oli jo aluillaan. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tai mistä sen tietää. Vuosien 2010 ja 2011 aikana X-Japan esiintyi Euroopassa, Etelä-Amerikassa sekä kotimaansa ulkopuolella Aasiassa. Lääkäri on sen joka tapauksessa kieltänyt. Myöhemmin hän kirjoitti aiheesta kirjan Brainwashing – My 12 Years in Hell. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. maaliskuuta 2017, jolloin X esiintyi viimeksi koko bändin voimin. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Jokaisella keikoista oli eri kitaristi, Wes Borland, Richard Fortus ja japanilaisen, kymmenen miljoonaa albumia pelkästään kotimaassaan myyneen Luna Sea -yhtyeen supertähti Sugizo. X-Japan oli virallisesti palannut. Euroopan ensi-iltansa filmi sai Lontoossa Wembley SSE Arenalla 4. Yoshikilla ei ole tapana kuunnella muiden mielipiteitä. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kaksikko paikkasi välinsä ja nauhoitti Los Angelesissa balladin Without You. Vuonna 2010 koko yhtye muutti uudestaan Los Angelesiin ja veti alkusyksystä kaksi konserttia Japanin suurimmalla stadionilla, Jokohaman 72 000 katsojaa vetävällä Nissan Stadiumilla. Loppuvuodesta X teki uransa ensimmäisen Pohjois-Amerikan-kiertueen, jolle pyydettiin alkujaan lämmittelijäksi Nightwishiä. Sen jälkeen yhtyeen kaikki aktiviteetit katkesivat yli kahdeksi vuodeksi. Maaliskuussa 2008 yhtye myi Tokyo Domen loppuun kolmesti. Marraskuussa 2006 Toshi otti yhteyttä Yoshikiin, joka valmisteli Hidelle tribuuttilevyä. Huhut X:n kokoamisesta alkoivat kiertää, olihan Yoshiki avannut kommunikointilinjat myös Heathin ja Patan suuntaan. Lokakuussa 2007 ilmestyi suositun kauhuelokuvasarjan neljäs osa, Saw IV, jonka lopputekstien aikana soi X-kappale I.V. Stephen Kijakin dokumenttielokuva We Are X ilmestyi Sundance-filmifestivaaleille tammikuussa 2016 ja keskittyy kahteen aikalinjaan rinnakkain: X:n valmistautumiseen kohti mainittua konserttia Madison Square Gardenissa ja koko yhtyeen uraan lähtien Yoshikin varakkaasta mutta sairaalloisesta lapsuudesta. Pian Lontoon-keikan jälkeen Yoshiki leikkautti vuosikausia vaivanneen, lukuisia keikkaperuutuksia aiheuttaneen niskansa. Mistä pääsemmekin tähän päivään… Uutta X-albumia lupailtiin ensimmäisen kerran jo tammikuuksi 2016, mutta tämänhetkisen tiedon mukaan sen pitäisi ilmestyä lopultakin maaliskuussa 2018. Viimeksi mainittu liittyi yhtyeeseen pysyvästi vuonna 2009 Hongkongissa soitettujen keikkojen jälkeen. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 89,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 89,90 ”X-kappaleita oli karrikoiden kuvattuna oikeastaan vain kolmenlaisia: syvästi emotionaalisia, ääri-imeliä balladeja, joiden rinnalla James Hornerin ylipateettinen Titanic-tunnusmelodia saa mennä nurkkaan häpeämään, ja isoja, sykähdyttäviä yleisönhuudatushymnejä sekä tietysti näiden yhdistelmiä.”
Jokainen kommentti, tägi ja jako levittää sanaa! Somen loputtomat mahdollisuudet 6. Juuri tähän yhtälöön kokonaisvaltainen somen hyödyntäminen sopii paremmin kuin hyvin. Mystiikka kuolee ja jäätiköt sulaa. – Nykyään hyödynnämme somekanavia mahdollisimman tehokkaasti, koska niillä pystyy oikeasti antamaan faneille sisältöä, infoa ja tartuntapintaa. Bändien kanavien kommenttikentät ovat pullollaan hehkutuksia, mutta somelle tyypillisesti eniten huomiota saa usein loanheitto. PIIRI AKI NUOPPONEN Sosiaalista mediaa syytetään usein siitä, että se päästää artistit liian lähelle fanejaan mystisyyden hälventäen. Saku toteaa sosiaalisen median olevan Fear of Dominationin kohdalla kirjaimellisesti sosiaalinen: se ei toimisi pelkillä mainosmaisilla postauksilla, ilman vuorovaikutusta fanien kanssa. Asian kääntöpuolella osa musiikinkuluttajista harmittelee, että nykyaika on tuonut bändejä liiankin lähelle fanejaan ja vienyt näin salaperäisyyden niiden ympäriltä. SOSIAALINEN media on luikerrellut valtavaksi osasi ihmisten elämää viimeisen kymmenen vuoden aikana. Syylliset moisen arvoituksellisuuden poistumiseen löytyy ihan kotoa peilistä. Jos herättää oikeasti vahvoja mielipiteitä ja kommentteja, sehän kertoo että some toimii. Somekanavilla on hyvä pitää yllä tasaista näkyvyyttä, mutta samalla on muistettava tasapaino asiallisten tietoiskujen, letkeämpien huvittelujen ja rennon maanläheisyyden välillä. Turha siitä on somea syyttää. – Sanoisin fanien olevan tässä se ratkaiseva tekijä. Minusta se on artistin käsissä, minkälaista materiaalia haluaa julkaista, ja lieköhän parempaa keinoa nimenomaan luoda sitä mystiikkaa ja salaperäisyyttä maailmanlaajuisesti kuin some, Saku pyörittelee. – Kaikki sensuuri, muokkaus ja spekulaation luominen on artistin käsissä, joten näppärähän manipuloi moisilla vaikka mitä. En tiedä, kuka idiootti jättäisi moisen mahdollisuuden käyttämättä. – Olemme pitäneet yllä tiedostettua ”jotain joka viikko” -periaatetta, mutta aika lailla itsestään meidän julkaisut syntyy, eikä meidän tarvi enää edes miettiä aikataulutuksia. Somen käytön taitava Fear of Domination tuo esille asian toisen puolen. Tämä pätee myös musiikkiin. On bändejä, jotka heittävät koko somella vesilintua, tai niitä, jotka ovat osa sitä vain koska se on pakollista. Tietenkin myös uudet biisit ja vastaavat leviää hyvin. Eipä siihen kannata tarttua. – En usko, että asian suhteen kävi ikinä tietoista valaistumista. – Kyllä meilläkin selkeästi erilaiset perseilyvideot bäkkäreiltä ja muut viihdearvoa antavat jutut tuntuvat leviävän parhaiten. SU SA N N A R A IT A M A A 82. Olennainen kysymys on, mitä me halutaan antaa. – Palautetta ja mielipidettä on kyllä kaikenlaista. Me kasvettiin somekulttuurin rinnalla ja huomasimme sen mahdollisuudet hyvissä ajoin, Saku Solin, toinen yhtyeen laulajista, toteaa. Mielestäni some on antanut meille mahdollisuuden näyttää visuaalisuuttamme ja erikoisuuttamme äärimmäisen hyvin. – En ole oikein ymmärtänyt näitä ulinoita, että fanit pääsevät nykyään liian lähelle ja näkevät, etteivät artistit olekaan yli-ihmisiä. Somekanavamme tavoittavat ihmisiä melkoisen paljon, ja saimme lisättyä nettikaupan myyntiä ja musiikin kulutusta jopa ilman uutta musaa tai keikkoja, mikä taas mahdollisti uutta musiikkia ja keikkoja. – Eräs viisas herra sanoi minulle ihan bändin alkuaikoina, että yleisö kuuntelee silmillään, joten olemme pitäneet huolen, että tarjontaa on. Ei mikään postaus, kuva, keikkamainos tai vastaava leviäisi kunnolla, jos fanimme eivät levittäisi linkkejä, tägäilisi kavereitaan, loisi omia faniryhmiään ja tekisi äärimmäisen upeata taustatyötä. Pitää myös kuunnella, mitä meiltä halutaan. Sitten on bändejä, kuten suomalainen Fear of Domination, jotka ovat ottaneet sosiaalisen median haltuun toden teolla: Facebookja Instagramtilit ovat osa bändin sykettä ihan samaan tapaan kuin MTV, Jyrki tai IRC-Galleria olivat sukupolvilleen. Eikä tämä ole ollut mitään pakkopullaa, vaan FoD on aina ollut lähellä faneja ja some tarjoaa siihen loistavan ja ilmaisen mahdollisuuden Fear of Domination on ollut alusta asti sekä musiikillisesti että visuaalisesti näyttävä bändi
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 11 FIN MachineHead 12-17_BACKCOVER.indd 1 24.11.17 12:53