NRO. 9 • (SYYSKUU) • 2014 • (#665) • INDIEROCKPUNKMETALZINE • UUTISET • HAASTATTELUT • LEVYARVIOT • ELOKUVA-ARVIOT • KANSIKUVA GREG KADEL ACCEPT • SÄRKYNEET • KARKKIPÄIVÄ HARRIET JA KÄPYPOJAT • DEATHSTARS JIM PEMBROKE • PHOENIX FOUNDATION • ROTTA THE ORDER OF ISRAFEL • TEEMU MARKKULA KRAVITZ » RAKKAUDESTA IHMISEEN
SUE » 2 « NRO. 9
TURUN KLUBI 11 VUOTTA!! SOLONEN & KOSOLA SIMA (LIVE SET) BLACK MAGIC SIX KARKKIPÄIVÄ to 2.10. klo 20.00 liput 10e/8e (Tiketti) KLUBI, HUMALISTONKATU 8A www.michaelmonroe.com 3.10. Jyväskylä, Lutakko (-S-, rajattu anniskelualue) 4.10. Oulu, Rocktoberfest (-S-, rajattu anniskelualue) 9.10. Turku, M/S Baltic Princess 10.10. Turku, Klubi 11.10. Helsinki, Tavastia-klubi (-S-, rajattu anniskelualue) 11.10. Helsinki, Tavastia-klubi Ennakkoliput Tiketti, paitsi 4.10. Oulu Lippupalvelu ja 9.10. M/S Baltic Princess - lisätiedot www.tallinksilja.com SUE » 3 « NRO. 9
SUE NYT MYÖS APP STORESSA! IHAN ILMAISEKSI. TIETTY. SUE » 4 « NRO. 9
SUE » 5 « NRO. 9
» Arviot. TÄSSÄ NUMEROSSA » Uutiset. 22 27 28 30 31 06 TOIMITTAJALTA 08 NEWSFLASH 11 SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN ARVIOT REPLAY LEFFAVIERAANA ROTTA QUIZ ON JA MONOLOGEJA MUSIIKISTA VIIMEINEN SANA TEEMU MARKKULA » Haastattelut. Sue #665 valmistui seuraavien levyjen vaikutuksen alaisena: 12 LENNY KRAVITZ 14 KARKKIPÄIVÄ 15 PHOENIX FOUNDATION 16 JIM PEMBROKE 17 SÄRKYNEET 18 ACCEPT 20 DEATHSTARS 21 HARRIET JA KÄPYPOJAT / THE ORDER OF ISRAFEL I VAN HALEN II VAN HALEN I LED ZEPPELIN II LED ZEPPELIN III LED ZEPPELIN LENNY KRAVITZ S, 12 KARKKIPÄIVÄ S.14 ACCEPT S.18 Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Toimitus: Aleksi Ahonen, Annika Brusila, Anni Eerola, Henri Eerola, Jarkko Fräntilä, Pyry Hallamaa, Markku Halme, Tero Heikkinen, Pete Heikkilä, Tuomas Jalamo, Vesa Kataisto, Anni Kemppainen, Jukka Kittilä, Minna Koivunen, Joonas Kuisma, SUE.FI Jussi Lahtonen, Ilkka Lappi, Jouko Lehtinen, Thomas Lilley, Aku-Tuomas Mattila, Juhani Mistola, Marjut Mutanen, Jari Mäkelä, Jyrki Mäkelä, Aki Nuopponen, Pau, Ville Pekkala, Miki Peltola, Mika Penttinen, Markus Perttula, Mikko Toiviainen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto) Julkaisija: Suezine Oy Toimitusjohtaja: Kimmo Nurminen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Email: toimitus@sue.fi Painopaikka: SanomaPaino, Hämeen Paino Oy Forssa 2014 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Brahenkatu 9b A 7, 20100 TURKU toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kimmo Nurminen, Brahenkatu 9b A 7, 20100 TURKU puh. 040 - 762 1453 SUE » 6 « NRO. 9
Annankatu 21, 00100 Helsinki, K22 Ma suljettu, Ti klo 17-02, ke-la klo 17-04, su klo 18-04 Ohjelmailtoina lipunmyynti klo 20.00 alkaen. Keikat alkavat klo 21 (kaksi bändiä) tai klo 22 (yksi bändi). Ke-su iltaisin 3e eteispalvelumaksu. Opiskelijakortilla 1e alennus ovilipuista (ei koske erikoisohjelmistoja, ennakkolippuja eikä loppuunmyytyjä keikkoja). www.tiketti.? www.barloose.com KE 10.09. SIXGUN RENEGADES, VILE CALIBER, CHICKEN 6€ + DJ IIRO klo 23-04 3€ TO 11.09. 22-PISTEPIRKKO, MAMA ROSIN (SUI) 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ WALLO klo 23-04 3€ PE 12.09. NITE OF BIG MONEY: BLACK MAGIC SIX, THE COUNTRY DARK, THE SHRIEKS 7/9€ Ennakkoliput: Tiketti + KLUB SKENE klo 23-04 5€ LA 13.09. MARITTA KUULA & KARVANOPAT, MARTHA JA VANKKURIT 12/14€ Ennakkoliput: Tiketti + CLUB CASINO feat. DJ LORD FATTY klo 23-04 5€ SU 14.09. NAULAAMO-KLUBI: JAMIT klo 20:00 Vapaa pääsy! + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ WALLO klo 23-04 Vapaa pääsy! KE 17.09. SATYAGRAHA, LUNK, ÄÄRIVIIVAT 6€ + DJ MIKA JÄRVINEN klo 23-04 3€ TO 18.09. NANCY, TBA 6€ + DJ MORTTI klo 23-04 3€ PE 19.09. FM2000 6/8€ Ennakkoliput: Tiketti + CLUB SLIPOVER klo 23-04 5€ LA 20.09. THE SOULS 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + BIG SHAKE feat. SAMPSA VILHUNEN & VESA YLI-PELKONEN klo 23-04 5€ SU 21.09. NAULAAMO-KLUBI: JAMIT klo 20:00 Vapaa pääsy! + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ IIRO klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 23.09. RAOUL BJÖRKENHEIM TRIAD feat. JUHANI AALTONEN 10€ KE 24.09. DAVE LINDHOLM 10/12€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ WALLO klo 23-04 3€ TO 25.09. THE OFFENDERS (GER) + THE VALKYRIANS 8/10€ Ennakkoliput: Tiketti + DJ MORTTI klo 23-04 3€ PE 26.09. SLIP INSIDE THIS CLUB VOL. 3: NAAM (US), WARP TRANSMISSION 12/15€ Ennakkoliput: Tiketti + SLIP INSIDE THIS CLUB DJ’S 5€ LA 27.09. LIGHTHOUSE PROJECT, SOKEA PISTE, KATAKOMBI 6€ + TANSSI TAI KUOLE VOL. 14 klo 23-04 5€ SU 28.09. NAULAAMO-KLUBI: JAMIT klo 20:00 Vapaa pääsy! + LATE NIGHT @ BAR LOOSE: DJ MORTTI klo 23-04 Vapaa pääsy! TI 30.09. PJK-KLUBI Vapaa pääsy! KE 01.10. NUCLEAR OMNICIDE, REFUSAL, CAULDRON OF HATE 6€ + DJ JAPI klo 23-04 3€ TO 02.10. SEKRET TEKNIK, SÄHKÖ NEITSYT, ANIMALS OF THE WORLD 6€ + DJ TIPSY MAYHEM klo 23-04 3€ PE 03.10. WOLFMEN, LET’S FUCK 6€ + CLUB SLIPOVER klo 23-04 5€ LA 04.10. KAPTEENI NAAMA, RIIVA, HENGENTIETÄJÄT 6€ + LOOSER-KLUBI: DJ’S NOORA KOBAIN & NATASHA NEVERMIND klo 23-04 5€ TI 07.10. RAOUL BJÖRKENHEIM ECSTASY 10€ TO 18.9. ENN. ALK. 18 € KE 10.9. ENN. ALK. 18 € JONNA TERVOMAA ELÄKELÄISET PE 19.9. ENN. ALK. 24 € PE 12.9. KLO 21 ENN. ALK. 11,50 € REINO NORDIN & THE RHINOS LAINEEN KASPERI & PALAVA KAUPUNKI NEGATIVE APPROACH (USA) TOTAL RECALL LA 13.9. ENN. ALK. 11,50 € LA 20.9. ENN. ALK. 15,50 € TI 16.9. ENN. ALK. 24 € MA 22.9. ENN. ALK. 20 € RECKLESS LOVE SIN COS TAN YOB (USA) PALLBEARER (USA) NAULAAMO-KLUBI MUUTTAA BAR LOOSEEN! JAMIT 7.9. ALKAEN JOKA SUNNUNTAI KLO 20:00 Vapaa pääsy! (Eteispalvelumaksu 3 €) KE 17.9. ENN. ALK. 13,50 € IISA VALTTER VIN BEN FROST (AUS) TI 23.9. ENN. ALK. 15,50 € JARMO SAARI REPUBLIC FEAT. SAM HUBER & TOMMY LINDGREN URHO KEKKOSEN KATU 4-6 | 00100 HELSINKI | K-18 | KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.TAVASTIAKLUBI.FI TAMPERE TURKU TULLIKAMARINAUKIO 2 PE 1 2 . 9 . + + + CLUB BELLA MORTE, DJ:T SIEGELINDE, 5,00 € LA 1 3 . 9 . + + + DJ BALTTIKOIRA 5,00 € SU 1 4 . 9 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ JIRCI 2,50 € TI 1 6 . 9 . + + + SUPERTIISTAISPECIAL, DJ:T RIKU (BIG POP) LA 2 0 . 9 . + + + DJ TOMI 5,00 € SU 2 1 . 9 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ MIGULI 2,50 € DEATHSTARS (SWE) WOLAND THE FREEZE (USA) HERO DISHONEST KE 5.11. 15 / 14,50 € TIMO RAUTIAINEN & NELJÄS SEKTORI 2,50 € DJ:T RIKU (BIG POP) & MR. WILLY PE 711. PAKKAHUONE, 23 / 22 € APULANTA PE 2 6 . 9 . + + + LIVE: THE VALKYRIANS + THE OFFENDERS (DK), 8,00 € LA 8.11. PAKKAHUONE, 32 / 30,50 € ANATHEMA (UK) DJ TOMI LA 2 7. 9 . + + + DJ LAURILA 5,00 € SU 2 8 . 9 . + + + SUPERSUNNUNTAI, DJ MIGULI 2,50 € 30.9. + + + SUPERTIISTAISPECIAL PE 3.10. 10 / 9,50 € KE 22.10. 14 / 13,50 € 5,00 € TI PE 26.9. PAKKAHUONE, 28 / 27 € LA 27.9. 20 / 20 € 2,50 € PE 1 9 . 9 . + + + DJ BALTTIKOIRA 2 3 . 9 . + + + SUPERTIISTAISPECIAL PE 19.9. 29 / 28 € KERKKO KOSKINEN KOLLEKTIIVI & MR. WILLY TI T0 25.9. 18 / 18 € THE HAUNTED (SWE) TUONI MAC HINE, RANARI JA BNO1 HUMALISTONKATU 8 TI 11.11. PAKKAHUONE, 42 / 40,50 € OPETH (SWE) KATATONIA (SWE) BARREN EARTH DAMN SEAGULLS ANTERO LINDGREN TO 9.10. 26 / 24 € STRATOVARIUS PE 10.10. 28 / 27 € MICHAEL MONROE LA 18.10. 17 / 16,50 € TURMION KÄTILÖT REBELHEAD LA 25.10. 28 / 27 € AMORPHIS LA 13.12. 15 / 14,50 € OLAVI UUSIVIRTA HOT TIPS! PAKKAHUONE & KLUBI, TAMPERE LA 11.10. ALK. 35 / 34,50 € DUBTOBER FEST ASIAN DUB FOUNDATION (UK) RED SNAPPER (UK) LEE SCRATCH PERRY (JAM) PEIK DJ’S BY NUFF BAZZ CREW + VOLTTI SELECTORS PAKKAHUONE, TAMPERE KE 11.2. ALK. 25 / 22 € & KLUBI, TURKU SU 15.2. ALK. 20 / 19 € AMARANTHE (SWE) 2,50 € DJ:T RIKU (BIG POP) & MR. WILLY TO 9 . 1 0 . + + + HÄMEENKADUN APPRO 16-23, FREE 0,00 € PE 10.10. + + + LIVE: ATOMIROTTA 8,00 € OPISKELIJAKORTILLA ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSY TI JA SU. PE JA LA PUOLEEN HINTAAN. ETU EI VOIMASSA KEIKKAILTOINA EIKÄ PYHÄPÄIVINÄ. KATSO KOKO OHJELMA JA LISÄTIEDOT WWW.KLUBI.NET ENNAKKOLIPUT WWW.TIKETTI.FI + + RAVINTOLA DORIS ALEKSANTERINKATU 20 TAMPERE œ??÷?????¶?œ÷??ä??÷??¦??? ? ?? ?? ?? ?? ?? ?? ? ????œ??÷?????¶?œ÷??Ù SUE » 7 « NRO. 9 Toimipisteet 19 kaupungissa ? Elektroniset liput suoraan sähköpostiin tai kännykkään Palvelumaksu alk. 1,50–3,50 € / lippu ? Postimaksu: Kotimaa 7 € / lähetys muut EU-maat 10 € / lähetys ? EU:n ulkopuoliset maat 25 € / lähetys
NEWSFLASH OFF! tykittää menemään Tavastialla pe 24.10. ? Parhaiten pitkän linjan vaihtoehtorockbändi Dinosaur Jr:n keulahahmona tunnettu J. Mascis saapuu joulun kynnyksellä Helsinkiin. Vastikään uuden sooloalbuminsa ”Tied to a Star” julkaissut yhdysvaltalaisartisti konsertoi Nosturissa lauantai-iltana 20. joulukuuta. UUTISET TOIMITTI MINETTE RISTIKARI ? Kesällä uuden albuminsa ”World Peace Is None Of Your Business” julkaissut brittipopin ikoni Morrissey nähdään Finlandia-talolla 15. ja 16. marraskuuta. Yleisöryntäyksen lippuluukuille aiheuttanut herra teki ns. cheekit ja julkaisi toisen keikan heti ensimmäisen myytyä loppuun. ? Muun muassa Wolf Paraden nokkamiehenä ja suurena Suomen ystävänä tunnetun Dan Boecknerin tuore projekti Operators esiintyy Kuudes Linja –klubilla, Helsingissä, perjantaina 8. marraskuuta. 1980-luvun elektronisen popin ja indie-rockin kaikuja tuoreella tavalla musiikissaan yhdistävä Operators julkaisi esikois-ep:nsä ”EP 1” elokuun alussa. ? Vuoden 2014 RAP SM Freestyle Battle -kilpailut järjestetään perjantaina 31. lokakuuta Nosturissa. Tapahtuman tuomareina toimivat uuden sukupolven rap-lyriikan edustaja Mikael ’MG’ Gabriel, Recluce Crew:n tuottaja Flam, Kultabassokerhon tekijöihin kuuluva DJ Sir Jake ja Kube. ? Kaikkien aikojen tunnetuimpiin punk-bändeihin lukeutuva Buzzcocks soittaa klubikeikan Helsingissä The Circuksessa perjantaina 12. joulukuuta. ”Ever Fallen in Love (With Someone You Shouldn’t’ve)”, ”What Do I Get?” ja ”Orgasm Addict” –singleista tunnettua Buzzcocksia pidetään Sex Pistolsin ja The Clashin ohella yhtenä brittipunkin merkittävimmistä kokoonpanoista. MATKA UNDERGROUNDIN KESKIPISTEESEEN T oista kertaa järjestettävä Supermassive –klubifestivaali toteutuu tänä vuonna yhä laajempana ja kansainvälisempänä. Vaihtoehtomusiikki valtaa 22.–26. lokakuuta Tavastian, Semifinalin, Kuudennen Linjan, The Circuksen, Korjaamon ja Ääniwallin tilat. Festivaalitunnelmaan pääsee jo perjantaina 10. lokakuuta Ääniwallissa järjestettävässä ”Supermassive 2014 Warm Up” –tapahtumassa. Ennakkoklubin esiintyjinä nähdään vahvatunnelmaista alt. countrya, neo-folkia ja vaihtoehtorockia yhdistelevä yhdysvaltalainen Wovenhand sekä kotimainen Plain Ride. Supermassive 2014 vierailee myös tänä syksynä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla. Festivaalit toteuttavat yhteistyössä Supermassive-klubin Dubrovnikissa lauantaina 27. syyskuuta, jossa nähdään Bikini Kill -yhtyeen Kathleen Hannasta kertova dokumenttielokuva ”The Punk Singer”. Leffan jälkeen lavalle nousevat lo-fi -hengessä punkia, bluesia ja countrya soittava Panssarijuna, kesäisestä autotallipunkista tunnettu Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? sekä illan teemaan sopivaa levymusiikkia soittavat dj:t. Supermassiven kärkinimiä ovat runsaan 15 vuoden tauon jälkeen Suomeen palaava noiserock-bändi Shellac, jota johtaa mm. Nirvanaa, Pixiesiä ja PJ Harveyta tuottanut Steve Albini sekä ensimmäistä kertaa Suomessa nähtävä ja jo 1970-luvulla perustettu post-punk -yhtye The Fall. Harvinaislaatuisiin vieraisiin lukeutuu myös italialaissäveltäjä Fabio Frizzi, joka esittää ”Frizzi 2 Fulci” -konsertissaan kulttiohjaaja Lucio Fulcin kauhuelokuviin säveltämäänsä musiikkia. Supermassiven äänekkäämpää osastoa edustavat Shellacin ja The Fallin ohella instrumentaalista psykedeliarockia soittava Earthless sekä black metalin, krautrockin ja psykedelian välimaastossa liikkuva Oranssi Pazuzu. Ulkomaalaisvieraiden lisäksi Supermassivessa nähdään esimerkiksi suomalaisen vaihtoehtomusiikin kärkinimen Circlen ainutkertainen ”Circle vs Circle” -konsertti. Porilaisyhtye nousee Tavastian lavalle torstai-iltana 23. lokakuuta laajennetulla kokoonpanolla. Circlen ohella Supermassiven muita kotimaisia kiinnityksiä ovat muun muassa paluuta tekevä elektrokaksikko Imatran Voima, uransa lopettaneen Rubikin keulahahmon Artturi Tairan uusi yhtye Shivan Dragn ja krautrockia elektroniseen musiikkiin sekoittava K-X-P. SUPERMASSIVE 2014 22.-26.10.2014 Tavastia, The Circus, Ääniwalli, Korjaamo, Kuudes Linja, Semifinal (Ohjelma kokonaisuudessaan supermassive.fi) ? Listaykköseksi Suomessa ja Saksassa noussut, kovassa liveiskussa oleva Accept tuo syyskuun lopulla uuden ”Blind Rage” -albuminsa julkaisukiertueen Seinäjoelle, Tornioon ja Tampereelle. Suomen keikoilla lauteet lämmittelee Battle Beast sekä australialainen Damnations Day. ? HIM isännöi perinteeksi muodostunutta Helldone-klubifestivaalia Tavastialla ja Semifinalissa vuoden vaihteessa. Kolmipäiväisen tapahtuman ohjelmistoon on tähän mennessä varmistunut HIMin lisäksi Paradise Lost, The 69 Eyes, Children of Bodom sekä Reckless Love. ? Proge-metallin suurnimi Mastodon palaa Suomeen klubikeikalle. Kesäkuussa viimeisimmän pitkäsoittonsa ”Once More ´Round The Sun” julkaissut bändi astuu lavalle perjantaina 19. joulukuuta The Circuksessa, Helsingissä. Lämppärinä keikalla nähdään raskasta rokkia soittava brittitulokas Krokodil. » UUTISET » ARVIOT » KOLUMNIT » LIVERAPORTIT » LEFFA-ARVIOT »SUE.FI FACEBOOK.COM/SUEZINE SUE » 8 « NRO. 9 @SUELEHTI
LIVE!!! LIVE!!! LIVE!!! Ke 10.9. Noah Kin; 7 € Su 14.9. Pink Mountaintops (CA), Black Lizard; 15/18 € Pe 19.9. Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Bjonko (DK); 12 € La 20.9. Jex Thoth (US), Kaleidobolt; 21 € La 20.9. Tuuttimörkö, The Irrationals; 10 € Su 21.9. Sonny & The Sunsets (US), Holy Seeds; 10 € La 27.9. Bruce Springsteen 60+5 v. -bileet; 10 € Tarkemmat tiedot ja muiden iltojen ohjelma: www.kuudeslinja.com Avoinna ke 22–04, to 23–04, pe–la 22–04, poikkeuksellisista aukioloajoista tiedotetaan erikseen. Kaikukatu 4 (sisäpiha) . K20. KE 3.9. HORRORPUNK MASSACRE: JAMEY ROTTEN CORPSE AND THE RISING DEAD(GER) SCARECROW +SPECIAL GUESTS PE 5-6.9. THE DARKNESS FESTIVAL VI (GER) (SWE) DESASTER , DIABOLICUM SACRILEGIOUS IMPALEMENT, HAUTAKAMMIO VALOTON, OFERMOD (SWE), MORRIGAN (GER/FIN) DEVOURING STAR, SATURNIAN MIST PE 12.9. VASARA KLUBI: CADAVERIC INCUBATOR, SEPULCHRAL CURSE LA 20.9. BALLS TO THE WALL KASARIKLUBI PE 26.9. NIGHT OF THE WRECKING DEAD: (SWE) KASKETEERS , NIGHT NURSE & BATBONE LA 27.9. TRASHDISCO VOL.23 PE 3.10. VASARA KLUBI: AXESLAUGHTER, EVILNIGHT LA 4.10. GLOOMY GRIM +SUPPORT LA 11.10. KATAPLEXIA PE 17.10. PRKL CLUB 5V. RÄMLORD, NASLOW, WE ARE THE CULT LA 18.10. PRKL CLUB 5V. BLAKE +2 KAISANIEMENKATU 4, 00100 HELSINKI INFO@PRKLCLUB.FI WWW.PRKLCLUB.FI SUE » 9 « NRO. 9
NEWSFLASH UUTISET TOIMITTI MINETTE RISTIKARI POHJOINEN ÄÄNI I mperiumi.netin taustalta tuttu Mape Ollilla toimittaa syyskuussa ilmestyvän kirjan Sonata Arcticasta. Ollila on pitkän linjan kokenut rocktoimittaja, kääntäjä ja kirjailija, joka on aikaisemmin toimittanut kirjan Nightwishista. Kirjassa ääneen pääsee myös Tony Kakko, joka on kirjoittanut kirjaan esikoisnovellinsa. Sonata Arctica kertoo bändin laulajan ja laulunkirjoittajan Tony Kakon kohta parikymmentä vuotta pulpunneesta musiikillisesta visiosta, tahdosta ja rautaisesta määrätietoisuudesta. Se kertoo myös yhtyeen alku-uran onnekkaiden olosuhteiden summasta, joita osuu tuhansien yrittäjien joukosta aniharvojen kohdalle Sonata Arctica kertoo yhtyeen ja sen lähipiirin äänellä kansainvälisen menestyksen saavuttaneen mutta lööppijulkisuuden tutkan alapuolella lentävän yhtyeen ihmisistä, muusikoista ja suosiosta. Kirja on kasvutarina yhtyeen musiikista, sen erikoisista sivujuonteista ja genrehyppelyistä. Se on pohjoisen bändin metamorfoosi 11v. ELÄVÄÄ MUSAA märkäkorvista myyntimenestyksiksi – se on lähikuva tiiviistä mutta joskus vaikeasta veljeydestä; iloista, suruista, kipeistä miehistönvaihdoksista, vaikeuksien voittamisesta ja musiikista työnä, jossa vuoroin tarjoillaan samppanjaa ja vuoroin paljon huonompaakin juomaa. Bändin jäsenten lisäksi kirjassa kuullaan 15-vuotisen matkan keskeisiä ihmisiä: “löytäjiä”, levy-yhtiöväkeä, managereita, entisiä jäseniä ja kaveribändejä. Bändin laaja Pohjois-Amerikan kiertue alkaa syyskuun alussa Kanadasta kaartaen Yhdysvaltojen kautta aina eteläiseen Amerikkaan saakka päättyen Puerto Ricoon lokakuussa. Seuraavaksi Sonata Arctica suuntaa Venäjälle ja tekee itänaapurin valloituksen jälkeen muutaman keikan myös kotimaaassa. Sonata Arctican keikat: 3.12. Verkatehdas, Hämeenlinna 4.12. The Circus, Helsinki 5.12. Lutakko, Jyväskylä 6.12. Rytmikorjaamo, Seinäjoki 1 1 vuotta täyttävää Turun Klubia juhlitaan torstaina 2. lokakuuta. Syntymäpäiväkakkua ovat tarjoilemassa YleX:n taajuuksiltakin kesällä tutuksi tulleet freestyle-suomiräppärit Solonen ja Kosola ja Klubin tanssilattialle ruuhkan aikaansaava Sima live-setillään. Kitaravoittoisempaa osastoa edustavat juuri uuden pitkäsoittonsa ”Jos Päijänne viskiä ois” julkaissut kantri-punkbändi Karkkipäivä sekä blues-mausteista garagea kitaran ja rummun voimin soittava kaksikko Black Magic Six. Kynttilät puhaltaa Suen päätoimittajanakin tunnettu Kimmo Nurminen, joka on vastannut Turun Klubin ohjelmistosta kaksi vuotta. Turussa yli 25 vuotta tapahtumia tuottanut Nurminen on tyytyväinen kaupungin elävän musiikin tarjontaan. ”Kipinä keikkojen järjestämiseen säilyy jatkuvasti vaihtuvan ja monipuolisen ohjelmiston rakentamisen myötä.”, kertoo Nurminen. ”Suurimmat ilot ja haasteet ovat musiikkikentän jatkuva kehitys ja samalla sen perässä pysyminen. Homma pysyy tuoreena, kun koskaan ei voi tietää mitä nurkan takana odottaa. Digiajasta huolimatta livekeikka pysyy yhä ainutlaatuisena kokemuksena.” 11 vuotiaan Klubin syksyn ohjelmassa ovat keikat mm. Samuli Putrolta, Stratovariukselta, Michael Monroelta kuin Amorphikseltakin. ”On mukava huomata että Klubi pysyy edelleen kovenevassa elävän musiikin kilpailussa mukana ja pystyy tarjoamaan Suomen eturivin artisteille ja yhtyeille arvoisensa esiintymispaikan.”, ohjelma- ja markkinointipäällikkö Nurminen myhäilee tyytyväisenä. ”Itse odotan ehkä eniten lokakuussa esiintyvän Entombed A.D.:n keikkaa.” Kolmikerroksinen elävän musiikin kivijalka toimii aktiivisena areenana bändeille ja monipuolisille klubi-illoille. Katutason Kolossa soittavat dj:t, toisen kerroksen Ilta sopii vaihtoehtoiselle toiminnalle ja ylimmän kerroksen Live on valmis ottamaan vastaan lähes minkä tahansa yhtyeen. la 20.9. • Ilta-kerros • Ovet 21.00 THE SCENES, YOURNALIST, SEPTEMBER SIGNALS Humalistonkatu 8a, Turku • klubi.net/tku to 2.10. • Live-kerros • Ovet 20.00 KLUBI 11v.: SOLONEN & KOSOLA, SIMA (live set), BLACK MAGIC SIX, KARKKIPÄIVÄ ke 10.9. • Live-kerros • Ovet 20.00 JENNIE ABRAHAMSON (SWE) pe 12.9. • Ilta-kerros • Ovet 21.00 SALLAN JA MIRON MATKA MAAILMAN YMPÄRI, HARMI DAMN SEAGULLS, ANTERO LINDGREN la 13.9. • Kolo ja Ilta-kerros to 9.10. • Live-kerros • Ovet 20.00 pe 19.9. • Live-kerros • Ovet 21.00 pe 10.10. • Live-kerros • Ovet 22.00 pe 19.9. • Ilta-kerros • Ovet 21.00 pe 10.10. • Ilta-kerros • Ovet 21.00 pe 3.10. • Live-kerros • Ovet 21.00 SYNAMIITTI 2014 STRATOVARIUS KATATONIA (SWE), BARREN EARTH MICHAEL MONROE RED ELEVEN, STONE MONOLITH EVA & MANU, BILL, MORAY & BILL la 20.9. • Live-kerros • Ovet 21.00 ke 15.10. • Live-kerros • Ovet 20.00 BATARAFEST 2014 SAMULI PUTRO SUE » 10 « NRO. 9
» SISÄLTÄNI CENTRONICS-PORTIN LÖYSIN TOMI TUOMINEN La 4.10. klo 20.15 JONOTTAMISEN TAITO ÄÄNITUOTANTO MEDIA-ASSISTENTTI Amorphis & Wolfheart Audiovisuaalisen viestinnän perustutkinto V uonna 1848 James W Marshall löysi Colomasta kultahipun, josta alkoi Yhdysvaltojen historiaa vahvasti muokannut Kalifornian kultaryntäys. Aiemmin 1000 asukkaan San Francisco-nimisestä kyläpahasesta kasvoi hetkessä 36000 hengen kaupunki mainarien ympäri mannerta saapuessa paikalle kullan kiilto silmissään. Nopeimmat ja ensimmäisinä paikalle saapuneet valtasivat parhaimmat alueet, mutta myöhässä tulleillekin annettiin heillekin toki sylikaupalla kultaa ilmaiseksi. Not. Toukokuussa 1999 joukko fanaattisia Star Warsin ystäviä Lontoossa oli saapunut useita päiviä ennen lipunmyynnin alkua telttailemaan elokuvateatterin eteen varmistaakseen ensimmäiset liput Star Wars – Phantom Menacen ensi-iltaan. Sinä aamuna kun ensi-illan liput vihdoin tulivat myyntiin, paikalle sattui kävelemään satunnainen läskipää, joka kiilasi jonon kärkeen ja osti salin parhaat paikat. Makuupusseistaan kömpivät teinit hurrasivat hänelle ja kantoivat häntä kultatuolissa koska kaikki Star Wars-fanit pitävät aina yhtä. Not. Alkuvuodesta 2014 Helsingin keskustaan avattiin ensimmäinen Burger King -hampurilaisravintola. Ensimmäisten kuukausien ajan ravintolaan oli satojen metrien jonot teinien rohmutessa viikkorahoillaan harvinaisia amerikanherkkuja. Muutama ärsyttävä paskiainen tuli paikalle myöhässä ja päätti etuilla jonon kärkeen. Koko muu jono teki heille ystävällisesti tilaa koska he ajattelivat, että näillä tyypeillä on varmaan todella kova nälkä. Not. Flow 2014. Olen odottanut suosikkiartistini keikan alkua teltan etuosassa jo vartin ja varmistanut hyvän paikan, josta näkee lavalle ja jossa soundi on kukkeimmillaan. Viisi minuuttia keikan alkuun ja katselen hermostuneena screenille, jossa pyörii leffatraileri. Tunnelma lavan läheisyydessä alkaa tiivistyä bändin fanien valuessa tasaisena virtana paikalle. Ympärilläni on silti vielä mukavasti tilaa eikä kukaan naapureistani tule iholleni. Se on täällä kuumassa teltassa mukava asia. Vieras, hikinen käsivarsi ei varsinaisesti ole asia, johon haluaisin liimautua seuraavaksi tunniksi. Keikka alkaa, ihmiset hurraavat ekstaasissa. Tätä on odotettu vuosia. Fiilis on mahtava. Ilon kyyneleet kihoavat silmäkulmiin. Yhtäkkiä, jossain neljännen biisin kohdalla kun olen syventynyt katselemaan kitaristin eläytymistä sooloonsa, joku koputtaa alaselkääni ja takaa kuuluu anteeksipyyntö. Käännyn katsomaan ja sivuitseni kulkee jono hikisiä kääpiöitä käsi kädessä matkalla eturiviin. Kahdella kääpiöistä ei ole paitaa ja heidän punoittava ihonsa valuu kosteutta. Kavahdan taaksepäin. Yksi mieleenpainuvimmista asioista Flow-festivaalilla tänäkin vuonna olivat nilviäiset, jotka tulivat joka ikiselle keikalle vartin tai puoli tuntia myöhässä ja raahasivat sitten finniset perseensä eturiviin puskien väkijoukon läpi ihmisketjuna. Jonon kärjessä oli aina se joukon röyhkimys, jonka mielestä oli aivan oikeutettua tunkea parhaille paikoille vaikka on tullut keikalle viimeisenä. Häntä seurasivat tahdottomat kuhnurit, joita väkijoukon läpi puskeminen aiheellisesti ehkä jopa hieman hävetti, mutta jotka vain seurasivat johtajaansa, joka oli luvannut johdattaa heidät onneen ja autuuteen. Me muut, jotka olimme tulleet varmistamaan hyvät paikat jo varttia ennen suosikkiartistimme keikan alkua jouduimme tekemään tilaa näille satunnaisfaneille, jotka eivät pitäneet mistään musiikista riittävästi uhrautuakseen seisomaan puolityhjässä teltassa. Heidän oli suorastaan pakko nähdä jokainen keikka eturivistä, mutta aina keikan alkaessa, he olivat aivan toisaalla mutustelemassa falafeleja tai rupattelemassa puolitutuille shampanjabaarissa. Itsekin olisin mielelläni halunnut nähdä Röyksoppin ja Robynin yhteiskeikan, mutta koska pääsin paikalle vasta kun show oli jo hyvässä vauhdissa, en mahtunut edes sisälle koko telttaan. Minulla ei siinä vaiheessa käynyt mielessäkään runnoa itseäni väkisin telttaan ja mennä piereskelemään johonkin ahtaaseen rakoon vieraiden ihmisten eteen, vaan luovutin suosiolla. En tullut ajoissa, en ansaitse hyvää paikkaa. Katson siis keikkaa hetken tästä screeniltä. Masentavinta tässä koko touhussa on se, että useimmiten nämä tunkeilevat kääpiöseurueet puskevat tiensä myös takaisin ulos jo muutaman biisin päästä siitä kun ovat tunkeneet ensin lavan eteen. ”Ai-van pak-ko näh-dä puo-li-tois-ta bii-si-ä jo-ka kei-kas-ta to-del-la lä-hel-tä la-vaa ja sen jäl-keen tun-ke-a taas u-los!” Lopulta tässäkin on kyse hyvistä käytöstavoista. Eturiviin ja sieltä takaisin väkisillä tunkevat torpedot eivät osaa käyttäytyä ja heidät sinne päästävät ihmiset käyttäytyvät jo vähän liiankin hyvin ja säyseästi. Osa suomalaisista nielee mukisematta kaiken mitä heidän eteensä laitetaan ja toinen, hävytön osa, käyttää tätä laupeutta ja selkärangattomuutta häikäilemättä hyödykseen. Last come, first served. Jannika B 20,50 € / ovelta 25,50 € Haku 24.9.-3.10. Pe 24.10. klo 20.30 23,50 € / ovelta 28,50 € La 1.11. klo 21 Pauli Hanhiniemi & Hehkumo 23,50 € / ovelta 27,50 € ÄÄNITYS MIKSAUS EDITOINTI La 8.11. klo 21 Mokoma 20,50 € / ovelta 25,50 € Pe 14.11. klo 21 Olavi Uusivirta 20,50 € / ovelta 25,50 € Pe 21.11. klo 21 Lue lisää: www.pkk y.?/amoo Sparzanza (SWE) 25,50 € / ovelta 30,50 € Pe 28.11. klo 21 Sleepy Sleepers Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokumpu Lammenkatu 18, 83500 Outokumpu amo.outokumpu@pkky.fi 27,50 € / ovelta 32,50 € La 29.11. klo 21 Kotiteollisuus 23,50 € / ovelta 28,50 € Pe 12.12. klo 21 Poets of the Fall 23,50 € / ovelta 27,50 € ” La 13.12. klo 21 Samuli Edelmann Kahdella kääpiöistä ei ole paitaa ja heidän punoittava ihonsa valuu kosteutta. 26,50 € / ovelta 31,50 € www.?nlandia-klubi.? La 13.9. klo 22 Riki Sorsa 17,50 € / ovelta 21,50 € La 18.10. klo 22 Sami Pitkämö Duo 17,50 € / ovelta 21,50 € La 25.10. klo 22 Maarit & Sami Hurmerinta 17,50 € / ovelta 21,50 € Pe 21.11. klo 22 Sir Elwood Duo 17,50 € / ovelta 21,50 € TOMI TUOMINEN on turkulainen tiskijukka, jonka tekisi mieli räntätä myös festarikävijöistä, jotka eivät kykene olemaan tupakoimatta kolme varttia kestävän keikan ajan. Aivanko pakko sinne eturiviin on pöngetä savuttamaan? Onko kiinnijäämisen riski niin kiihottava, että tekee mieli savutella vai oikeestiko iskee noin paha nikkis kesken keikan? La 29.11. klo 22 Dave Lindholm 17,50 € / ovelta 21,50 € www.sibeliustalo.? Hinnat sisältävät palvelumaksun. SIBELIUSTALO Ankkurikatu 7, Lahti. SUE » 11 « NRO. 9
HAASTATTELU TEKSTI STEFFEN RÜTH / THE INTERVIEW PEOPLE / AKI NUOPPONEN KUVA GREG KADEL SU 26.10. HARTWALL ARENA » 12 « NRO. 9 SUE
RAKKAUDESTA IHMISEEN Kun tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt Lenny Kravitz laulaa rakkaudestaan elämään näin suurella intohimolla vielä kymmenennellä albumillaankin, ei kenellekään olisi pahitteeksi hiljentyä hetkeksi kuuntelemaan ja ottamaan oppia tästä elämänasenteesta. L enny Kravitz on rokkari, joka ei esittelyjä kaipaa. Tästä pitävät huolen 25 vuoden ura maailman huipulla, kymmenen toinen toistaan parempaa albumia, lukuisat kuolemattomat hitit ja maanläheinen asenne, jonka ansioista Lennysta on tänäkin päivänä vaikea käyttää käsitettä "rokkistara." Tosiasiassa Lenny vaikuttaa olevan juurikin eniten sen rokkistaran tittelin arvoinen muusikko. Tällä 50-vuotiaalla koko maailman nähneellä miehellä kun olisi varaa keskittyä ylpeilyyn, mutta tämän sijaan hän nostaa heti aluksi esille edellisen albuminsa aiheuttamat ristiriidat. - Tiesin jo Black And White Americaa säveltäessäni, että tulen sohaisemaan arkaan asiaan. Se oli hämmentävää. Levy kertoi kaiken musiikkini tavoin omista kokemuksistani ja elämästäni, mutta varsinkin nimikkoraita liippasi niin läheltä kaikenlaista luokkajakoa ja rotuerottelua, että se sai biisin myönteisyyden voimalla monet ajattelemaan. Minut itseni mukaan lukien, Lenny kertoo innostuneesti. - Haluan uskoa siihen, että nykysukupolvet elävät niin kirjavassa maailmassa, että erilaisuus ja kulttuuri tulevat olemaan heille vain rikkaus. Jos minä voin edesauttaa tätä musiikillani, tunnen saavuttaneeni jotain sellaista, mikä on kaiken oman pääni sisäisen taistelun yläpuolella. Oli hienoa huomata, kuinka erään dokkarin nähtyäni tajusin, miten isossa osassa syrjintä maailmassa edelleen on ja vain tekemällä aiheesta biisejä, avasin ainakin joitakin silmiä. JOKA PAIKAN LENNY jo nuoresta pitäen Lenny on tullut tunnetuksi paitsi muusikkona, myös ihmisläheisenä ja avomielisenä ihmisenä, joka on olemuksellaan jopa murtanut omalta osaltaan mainittuja rajoja, jotka eivät vuosikymmenienkään kuluessa ole kadonneet läheskään täysin maailmasta. - Tiedätkös, olen kasvanut ympäristössä, jossa en osannut suhtautua itse asiaan ollenkaan. Tajusin koko ajatuksen olemassaolon vasta myöhemmällä iällä. Nuorena olin tottakai kaikenlaisien ihmisten ympäröimä, mutta en itse koskaan ottanut paikkaani missään ryhmässä, koska minä pidin ihmisistä. Rotuun tai ryhmään katsomatta. Olin itse asiassa päinvastaisesti se tyyppi, joka yritti saada aina kaikki tulemaan toimeen keskenään. Se tapahtui kuin itsestään! En edes tiedostanut tekeväni niin. - Kun ihminen tulee teini-ikään ja siirtyy yläkouluihin, alkaa syntyä ryhmiä, klikkejä, Lenny jatkaa. - Samat ihmiset jotka vielä lapsena leikkivät keskenään, hengailevat nyt eri porukoissa. Muusikot, älyköt, kapinalliset, meksikolaiset, mustat tai vaikka surfaajat. Kävin koulua Los Angelesissa kaikenlaisten ihmisten keskellä ja edes tuolloin en uskonut tällaiseen ryhmäjakoon, koska halusin tutustua mahdollisimman erilaisiin ihmisiin. Heti tämän perään Lenny korostaa, että parinkymmenen vuoden muusikonura ja maailman kiertäminen eivät ole muuttanut tätä millään tavalla, vaan tämän elämänperiaatteet ovat vain vahvistuneet sen myötä. - Nykyäänhän vietän aikaani vain makeitten rokkitähtien kanssa, Lenny naurahtaa. - Oikeastaan ihan päinvastoin! Yllätyn joskus itsekin, kun tajuan miten kirjavien ihmisten ympäröimä olen. Läheisimpiin kavereihini kuuluu edelleen kaikenlaisia ihmisiä, enkä usko edelleenkään ryhmiin tai luokkajakoon. Tunnen rikkaita ja köyhiä. Vanhuksia ja teinejä. Ikä, rotu tai muut jaot eivät merkitse minulle mitään pahaa. Kaikki he ovat erilaisia ihmisiä. Rakastan ihmisiä! Lenny myöntää myös iän ja kokemuksen vaikuttaneen tähän elämänkatsomukseen paljon ja näkee kaiken tämän pyörivän erilaisten energioitten ympärillä, joilla me ihmiset ympäröimme tahtomattammekin itseämme elinympäristömme, elintapojemme ja lähimmäisiemme keskellä. - Jossain kohtaa elämässä sitä vain tajuaa, kuinka tärkeää on ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä ja asioilla, jotka antavat sinulle enemmän kuin ottavat ja joille voit itse antaa enemmän kuin otat. Se on aika yksinkertaista, mutta ei se todellakaan tapahtunut itselleni heti. Vielä parikymppisenä ympäröin itseäni kaikella sellaisella, mikä imi elämänenergiaa pois minusta sen sijaan, että olisin saanut sitä ympäristöstäni. OODI ELÄMÄLLE syyskuussa julkaistava strut on Lennyn kymmenes kokopitkä albumi, joka viestii lähes ylitsevuotavasti sitä, kuinka yli parikymmentä vuottakaan eivät ole muuttaneet sitä tosiseikkaa, että Lenny haluaa edelleen haastaa itsensä ja löytää uusia keinoja ilmaista syvimpiä tuntojaan. - Lähdin tekemään albumia melko päämäärättömästi. Halusin antaa musiikille ja sanoituksille tilaa ruokkia itse itseään. Lukittauduin studioon ja aloin kokeilla kaikkea. Aluksi levystä oli tulla todella erilainen ja ehdin haastatteluissakin jutella ihan erilaisesta teemasta, mutta lopulta biisit ottivat ohjat käsiinsä ja aluksi kovin tumman oloisesta albumista tulikin jotain ihan päinvastaista! Monet Lennyn albumit ovat olleet joistakin kitkerämmistä teemoistaan huolimatta useimmiten tarttuvaa ja mielialaa kohottavaa musiikkia, mutta tällä kertaa jopa tekijänsä itsensä mielestä levystä tuli jopa poikkeuksellisen energinen ja hyväntuulinen kokonaisuus. - Levyn ?ilishän on suorastaan raivostuttavan pirteä, Lenny naurahtaa. - Olen tehnyt muutamia hieman tummasävyisempiä levyjä, kuten Baptism ja Circus, mutta kaikilla levyil- Sitähän aina sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä, eikä se sanonta ole todellakaan tuulesta temmattu. Liian monesti ihmiset unohtavat kaiken elämän hulluuden ja kaaoksen keskellä ne myönteiset tosiasiat ja keskittyvät suotta kielteisiin juttuihin. Maailman globalisoituessa jatkuvasti ja kaiken tiedon ollessa kaikkien saatavilla, on monilla ihmisillä tapana kantaa koko maailman taakkaa harteillaan, mikä saattaa saada jopa oman elämänsä onnellisimmassa osassa olevan ihmisen luhistumaan tämän painon alla. - Tottakai maailma on yhtä sekasotkua. Sodat, nälänhätä, sairaudet ja ihmiskunnan tapa tuhota itse itseään ovat asioita, joista me kaikki olemme omalta osaltamme vastuussa. Silti, kun jokainen meistä herää aamulla, me voimme tehdä valinnan: Joko suhtautua tähän kaikkeen pessimistisesti ja menettää kaiken toivomme tai sitten ottaa optimistisen asenteen ja yrittää olla niin hyviä toisillemme, kuin on mahdollista, Lenny pohtii. - Jokainen meistä voisi opetella vaikkapa sellaisen tavan, että olisimme joka ikinen aamu herätessämme iloisia siitä, että me heräsimme sinä aamuna. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle ja rakentaa jokaisen päivän siten, että jokainen päivä on pullollaan uusia mahdollisuuksia. TÄSSÄ JA NYT! pitkin strutin kappaleita, Lenny haluaa korostaa sitä tasapainoa, joka löytyy jostain hetkeen tarttumisen ja myönteisiin asioihin keskittymisen välimaastosta. Samalla tämä alleviivaa myös sitä, ettei kenenkään pitäisi tyytyä ainakaan liian vähään elämässään. - Raja tähtien tavoittelun ja liian korkealle tähtäämisen välillä on todella häilyvä, mutta minusta kenenkään ei pitäisi tyytyä mihinkään vähempään kuin parhaaseen! Minulla on yleensä todella kovat odotukset ihan kaiken suhteen, mutta olen onnistunut kääntämään sen niinpäin, etten myöskään pety siinä kohdassa, jos jokin korkeus jää tavoittamatta. - Jos odotat tavoittavasi parasta elämässäsi, sinun on tehtävä parhaasi ja annettava elämälle parhaat puolesi. Jos haluat tätä, tätä ja tätä elämältäsi, sinun on myös annettava tätä, tätä ja tätä elämälle. Sama pätee ihan kaikkeen ihmissuhteita myöten, vaikka maailma yrittääkin painostaa ihmisiä kovasti itsekkyyteen. Entä missä Lenny Kravitz itse haluaisi olla vaikkapa 20 vuoden päästä? Jokuhan voisi sanoa tämän nähneen jo kaiken mahdollisen musiikissa ja elämässä, mutta todellisuudessa se tähänkin kaikkeen johtanut kipinä ei taida olla vieläkään sammumaisillaan. Ei lähimainkaan. - Elämän pelin tärkein sääntö on, että se peli jatkuu loppuun asti! Mikään ikä tai elämänvaihe ei tarkoita sitä, että olemme saavuttaneet päätepisteen. Se päätepiste on edessä vasta kuolemassa ja tuolloinkin vain tässä muodossa. Liian monet lakkaavat elämässä jo ennen elämänsä puoliväliä, mutta niin kauan kuin minussa henki pihisee, haluan elää hetkessä. - Parinkymmenen vuoden päästä saatan asua vaikkapa Pariisissa tai Bahamalla tai täällä Yhdysvalloissa. En tiedä. Ainoa asia minkä tiedän on se, että teen tuolloinkin vielä musiikkia! Katsokaa vaikka Mick Jaggeria tai Robert Plantia! Tarvitseeko minun sanoa muuta? Saatoin ehkä taannoin täyttää viisikymmentä vuotta, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, että elämäni parhaat ja luovimmat vuodet ovat vielä edessäpäin, Lenny päättää omaan itsevarmaan tapaansa. « ” Jokainen meistä voisi opetella vaikkapa sellaisen tavan, että olisimme joka ikinen aamu herätessämme iloisia siitä, että me heräsimme sinä aamuna. läni on loppupeleissä ollut omaa elämänasennettani peilaileva henki mukana. Olen aina ollut säveltäjä, jonka parhaat biisit kumpuavat äärimmäisestä onnesta tai surusta. Strutin kohdalla tajusin kuitenkin ensimmäistä kertaa, että tällä kertaa levy on vain yhtä riemua ja elämän ylistämistä läpikotaisin. Syitä tälle äärimmäisyydelle ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä aina myönteisen elämänasenteen omannut Lenny kertoo viime vuosien olleen poikkeuksellisen onnellista aikaa tämän elämässä, mikä on myös opettanut tätä arvostamaan elämän perusarvoja jopa aiempaa enemmän. - Tietenkin minulla on huoleni ja ongelmani, mutta... Olen elämäni varrella oppinut arvostamaan elämää sellaisenaan. SUE » 13 « NRO. 9
HAASTATTELU liutuu yhteissoitossamme. Teemme kaikki biisit jammailun kautta yhdessä, Storck selittää. – Biisit ovat kehittyneet tosi paljon myös keikkojen kautta. Miltä yhtye sitten livenä kuulostaa? Saadun palautteen mukaan punkilta. – Kun alettiin keikkailla tosi paljon, yksi kaveri sanoi, että me ollaan ihan punk-bändi. Se tuli itselle yllätyksenä, mutta se tuntui hyvältä, että hän näki sen sillä tavalla, Storck kertoo. TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVAT SANTTU SÄRKÄS TO 2.10. KLUBI, TURKU KARKKIA KANTRIFANEILLE Karkkipäivä inspiroitui monen sukupolven Hank Williamseista ja alkoi sekoittaa musiikkiinsa kantria. Livenä musiikki on kuitenkin punkia. arkkipäivä sekoittaa musiikissaan kantria, rockia ja punk-estetiikkaa. Erityisesti kantri-vaikutteet tekevät musiikista omaleimaista: lapsteelia, mandoliinia ja viulua ei kuule aivan jokaisen suomalaisbändin musiikissa. Kantrivaikutteet tarttuivat musiikkiin yhtyeen mandoliini- ja syntetisaattorivastaavan kitaristi-laulajan Olli Laamasen mukaan pitkän evoluution tuloksena. – Musiikki kehittyi pikkuhiljaa casiorumpukone-pohjaisesta pastirolpopista askeettisempaan ja juurevampaan suuntaan. Yhtyeen jäsenet ovat kuunnelleet kantria tahoillaan pitkään. Suurin osa soittajista tutustui Suomessa melko marginaaliin jääneeseen musiikkigenreen Hank Williams III:n kautta. Artisti tuli muusikoille tutuksi jo nuoruusiässä Pantera-laulaja Phil Anselmon kautta: Hank Williams III on soittanut samassa projektissa Anselmon kanssa. – Kytkös on meille kaikille nuoruudesta tuttu, Laamanen kertoo. Sen että todistusaineistoa kantrin kuuntelusta on päätynyt Karkkipäivän levyille asti, sinetöi lopullisesti kitaristi Tommi Tolmunen ja hänen aikoinaan kirpparilta ostamansa ”alkuperäisen” Hank Williamsin albumi. – Tommi toi sen bändikämpil- K le ja vaikka oltiin kuunneltu kantria vähän muutenkin, niin vasta silloin alettiin todella tuoda kantria enemmän mukaan musiikkiin ja tehdä sitä suomen kielellä. Tommi otti enemmän inspiraatiota kantrista ja niistä syvistä vesistä, kertoo laulaja Johanna Storck. – Sen siskohan asuu Jenkeissä Alabamassa. Ennakkokäsitys kantri-musiikin kuuntelijasta ja soittajasta liittyykin usein Yhdysvaltojen syvään etelään ja niin sanottuun redneck-kulttuuriin. Siksi ajatus kantria soittavista, nykyään Helsingin Kalliossa asuvista muusikoista pistää miettimään, onko musiikki tehty ilman ironian häivääkään. Storck kertoo, että pilkettä on silmäkulmassa, mutta mitään huumorimusiikkia Karkkipäivä ei halua olla. – Emme tee tätä hommaa tikku perseessä, mutta emme missään nimessä myöskään kainalopierulla, hän vakuuttaa. – Ja Tommi suorastaan vähän ihannoi redneck-kulttuuria. Vaikeaa sanoa, onko se tosissaan vai ei, jatkaa Laamanen. Vaikka musiikki on tehty tosissaan, kantri asettuu genrenä väistämättä uuteen kontekstiin suomalaismuusikoiden käsissä – Laamasen mukaan senkin myötä, että musiikissa on elementtejä muualtakin kuin kantrista. – Käytämme tiettyjä elementtejä, kuten viulua ja mandoliinia hyväksemme musiikissa, mutta emme annan niiden hallita niin, että musiikki olisi varsinaisesti kantria itseään. Siinä on paljon muitakin sävyjä. TREENEIHIN KARKUTIETÄ vaikka karkkipäivä pitää nykyään majaansa Kalliossa, jo 15-vuoden ikään ehtinyt yhtye on alkujaan Keuruulta ja Jyväskylästä, ”pellon keskeltä”. Yhtyeen jäsenet neureskelevatkin, että jonkinlainen redneck-assosiaatio löytyy, vaikka kotipaikkakunnalla kuunneltiinkin kantrin sijaan lähinnä Yölintua ja Raptoria. Ajatus Karkkipäivästä syntyi alkujaan, kun kitaristi Tolmunen osti kitaran ja rumpali Jere Kouhia basson. – Pyydettiin paria tuttua soittamaan rumpuja, mutta ne eivät suostuneet. Sitten basisti Raino Priha tuli Tommin luokalle ja Tommi kertoi, että sen luokalla on viulisti, joka voisi ostaa basson, Kouhia muistelee. – Se osti sitten basson ja mä rummut. Kun Jossu täytti 15, se oli täysiikäinen meidän bändiin. Johanna Storck muistelee naureskellen, miten vanhemmat eivät suhtautuneet suopeasti 18-vuotiaisiin juippeihin, joiden kanssa 15-vuotias Johanna pyöri tekemässä musiikkia. Kerran bänditreeneihin joutui joSUE » 14 « NRO. 9 pa karkaamaan. – Soitin ensimmäisestä kännykästä – sellaisesta Siemensin isosta kapulasta – Jerelle: ”Tuu hakee mut!” Jere kaarsi pihaan, juoksin ovesta ulos ja huusin: ”Aja täysiä!” Sinä kaasutettiin hiekkatiellä, Storck nauraa. Ympyrä sulkeutui, kun niin ikään Tolmusen luokalla ollut Laamanen liittyi yhtyeeseen. Karkkipäivän uusi albumi Jos Päijänne viskiä ois ilmestyi tässä kuussa. Viidessätoista vuodessa on edetty pitkälle. – Ennen tehtiin niin, että biisejä tehdessä sävelsimme ihan tajuttomia kerroksia päällekkäin ja niitä oli mahdoton soittaa livenä. Nyt mietitään, että tehdään ensin liveversio ja kerrostetaan, jos huvittaa, Laamanen kertoo yhtyeen toimintatapojen kokemista muutoksista. – Uuden levyn ajatus on kuulostaa liveltä ja autenttiselta. Meillä on siis raitarajoite itsellemme, Storck täydentää. Jotkut uusimman levyn raidat on äänitetty livenä ja esiintymisellä onkin ollut yhä suurempi merkitys Karkkipäivän musiikille. Kaikki kappaleet kirjoitetaan jammailen ja esiintymiset ovat jopa saattaneet muokata kappaleita. – Kukaan meistä ei tuo valmista biisiä treeneihin, vaan tuodaan erilaisia ideoita. Musiikki alkaa kuulostaa Karkkipäivältä, kun se kou- MUSIIKKIA MESENAATEILLE jos päijänne viskiä ois on rahoitettu yhteisörahoituksen kautta. Systeemissä levyn tekoa rahoittaneet henkilöt saavat levyn ennen muita, painotuoreena. Rahoitusmalli toimi Laamasen mukaan hyvin. Levyn rahoittajien odotukset eivät luoneet paineita, sillä biisimateriaali oli valmiina jo ennen yhteistörahoituksen hyödyntämistä. Kun mesenaatit olivat kuulleet kappaleita livenkeikkojen ja muutaman musiikkivideon verran, kukaan ei joutunut lahjoittamaan rahaa tietämättä, millaista materiaalia Karkkipäivältä on tulossa. – Levy oli tavallaan valmis jo, kun mesenaattihomma lähti pyörimään. Siinä vaiheessa tiesi jo, että jos ovat tykänneet aiemmasta levystä, niin tämä on ainakin tosi paljon parempi. Mesenaateille haluttiin kuitenkin tarjota parasta. Strock kertoo, että yhtyeessä halutaan tehdä kaikki viimeisen päälle ja bändin näköiseksi. Kannet on suunnitellut Vilunki 3000. – Oltiin siitä tosi innoissaan ja odotettiin niitä kansia kauan. Kannatti odottaakin! – Emme halua oikoa kulmia. Meillä on koko ajan vekkuli meininki. Kun tehdään jotain, halutaan, että se on vähän hullua. Kaaos-zinen arvostelija pohtikin Karkkipäivän kohdalla, kuinkakohan hukkaan huolella tehty kansitaide menee maailmassa, jossa kukaan ei enää osta levyjä. – Onhan se valitettavaa, että yhä vähemmän ihmiset välittävät taiteellisesta kokonaispaketista. Tämä on mennyt tosi nettipohjaiseksi. Ihmiset haluavat kuulla pelkkää musaa yhä enemmän ja enemmän ja välillä tuntuu, ettei taiteellisella kokonaisuudella ole enää mitään merkitystä, Laamanen toteaa. Storck on hieman toista mieltä. – Me hoetaan jatkuvasti, että levyt kuolevat. Se on toisaalta faktakin, mutta ehkä voimme, tekemällä hienot kannet ja näin, pitää musiikkia enemmän hengissä. Ja millä muulla musiikkia pidettäisiin elossa kuin tekemällä lisää. Storck kertoo, että Karkkipäivä pyrkii mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan seuraavan levynsä jo keväällä. Laamanen lupailee sille entistä enemmän syntetisaattoreita – ainakin, jos se hänestä on kiinni. – Ne tulee vain lisääntymään ja lisääntymään. Lopulta niitä on lavalla sellainen Rick Wakeman -osasto ja soitan niitä viitta päällä. – Tämä on meidän kaikkien kauhukuva tällä hetkellä, Storck heittää. – Näistä synista on tullut vähän tällainen vitsi, Laamanen selittää tilannetta. – Voi olla, että kohta lähden soolouralle näiden kanssa. «
TEOT PUHUKOON PUOLESTAAN E mattomuus, mutta mukana on hieman positiivisuutta ja toiveikkuutta. Kokoonpanon tiivistyminen tekee musiikista kuitenkin uudenlaista. Vaikutteita imetään ennakkoluulottomasti. Nauhoitusvaiheessa syntyi mielikuvia hyvin erilaisista bändeistä, kuten Kolmas Nainen, Def Leppard ja Explosions In The Sky. Echoesin myötä on tehty pari keikkaa, esimerkiksi Turun Kirjakahvilassa skotlantilaisen OI POLLOIn ja turkulaisen Species Traitorin kanssa. Vuosi 2014 on ollut bändin mukaan heille hyvä, ja tahto keikkailuun on kova. Nettiaikana on silmiinpistävää, miten vähän tietoa The Phoenix Foundationista löytyy netistä. Levyissäkään ei kerrota nimiä. – Me ollaan aina oltu tosi huonoja tyrkyttämään itseämme. Sama juttu nettisivujen ja kaiken maailman bandcampien kanssa. Omat bändit on parhaita ja tärkeimpiä ikinä, mutta ei mulla riitä pokkaa hehkuttaa julkisesti. Jotenkin ärsyttää bändit, jotka tekee sitä. Keskitytään mielummin olennaiseen, Jallu selittää. – Olen hyvin vaatimaton tekemisieni suhteen, vaikka kuinka ylpeä niistä olisikin. Väkisin tyrkyttä- minen ei usein johda positiiviseen lopputulokseen, koska joka paikkaan emme kuulu, Ilmari kertoo. Kyse ei siis ole tyytymättömyydestä tai epävarmuudesta. Ei myöskään ajanpuutteesta, vaikka bändihommia tehdäänkin siviilityön ohessa. Asenne liittyy olennaisesti punk-skenen DIY-kulttuurin lisäksi aikaan. – Kasvoin itse ajassa ennen internetiä, ja silti löysin itselleni tärkeät bändit. Jos se ei toimi niin nykyään, niin tarvitseeko sen sitten edes toimia? En koe noita juttuja millään tasolla tärkeinä, Jallu selittää. – Olen nuorempi ja monet jutut netistä löytänyt, ja helppoahan se on. Mutta keikoilla käymällä, kaverien suosittelemina, ja levyjen kansia tutkailemalla olen minäkin SUE » 15 « NRO. 9 tärkeimmät bändini lopulta löytänyt. En myöskään koe, että kaiken helppo saatavuus on mitenkään tervettä, koska kuraakin tehdään niin paljon, Ilmari lisää. Bändi kokee olevansa osa poliittista DIY-henkistä punkskeneä, vaikka sitä ei näkyvästi korostakaan. Vaikka Turun ylioppilastalolla sijainneen TVO:n lopettaminen vähensi keikkapaikkoja, ovat Turun punkpiirit miesten mukaan hyvät, yhtenäiset ja tärkeät. – Henkilöt, joilla on eriäviä musiikillisia intressejä ja poliittisten vakaumusten sävy- ja voimakkuuseroja, tekevän yhteistyötä yhteisen hyvän puolesta, ainakin suurimmaksi osaksi. Suomen mittakaavassakin homma toimii hyvin kaupunkien välillä, ja ystävien ver- kosto on vahva, Ilmari selittää. Eri kysymys onkin, mitä poliittinen poliittinen DIY-punk onkaan. Se merkitsee ennen kaikkea riippumatonta toimintaa ison, kaupallisen musiikkiskenen ulkopuolella. Porukassa, jossa raha on vain välttämätön paha, syntyy maailmanlaajuinen, samanhenkinen ystäväverkosto. Ilmari ei voi edes kuvitella olevansa osa muunlaista punkskeneä: DIY on sen puhtain ilmentymä. Käsillä on siis musiikkia, jota on tehty tinkimättömästi niin kuin itse halutaan. Mikä The Phoenix Foundationia sitten inspiroi? – Elämä, henkilökohtaiset ?ilikset, punaviini, Jallu sanoo. – Elämättömyys, henkilökohtaiset ?ilikset, cola, Ilmari lisää.« TEKSTI ANNI SAVOLAINEN KUVA THE PHOENIX FOUNDATION lokuun lopussa julkaistu Echoes on bändin kuudes pitkäsoitto. Samalla kokoonpano tiivistyi kolmihenkiseksi. Melodista punkia soittava bändi on julkaissut aiemmin myös kaksi ep:tä, yhden sinkun ja neljä split ep:tä seiskatuumaisina vinyyleinä. The Phoenix Foundationia on hankala kuitata yhden genren sisään. Etenkin nykyisessä muodossaan sen koetaan olevan enemmän kuin melodista punkia. – Rajoja kokeillaan, kuitenkaan luisumatta turhaan kikkailuun tai progeiluun, vaikkakin Echoesin introssa on kolme eri tahtilajia. En näe bändin tekevän mitään vallankumouksellista, ja se on ihan hyvä se, rumpali Ilmari sanoo. Bändin perusti laulaja-kitaristi Jallu Turussa vuonna 2002. Political Asylum, HDQ, Joyce McKinney Experience ja Indian Dream olivat esikuvallisia bändejä, joihin hän oli tykästynyt. Alkuaikoina keikkoja oli enemmän, myös Euroopassa ja Iso-Britanniassa. Myöhemmin mukaan ovat tulleet Ilmari sekä basisti Jukka. Jallun mukaan Echoes on uran kohokohta. Temaattisesti levy jatkaa bändin linjaa: keskiössä ovat väsymys, pettymys ja periksianta- HAASTATTELU Vuosikymmenen ajan porskuttanut The Phoenix Foundation ei halua pitää itsestään meteliä. Tekemisessä mennään musiikin juurille.
lainen, mutta muuntui bändin käsittelyssä aika radikaalisti. Ja hyvä niin, ei biisintekijän kannatakaan miettiä asioita liian tarkkaan loppuun asti. HAASTATTELU TEKSTI PETRI SILAS KUVAT KATHERINE MATHIS PEMBROKE RATSASTAA JÄLLEEN Kansasissa nykyään asuva biisintekijälegenda palaa levykantaan uuden suomalaisen yhtyeen kanssa, eikä sulje ovea Wigwaminkaan paluulta. oni kirja, elokuva tai äänilevy on markkinoinnin näkökulmasta ”odotettu” ja mitä keskinkertaisimmista julkaisuista pyritään jo etukäteen leipomaan ohittamattoman tärkeitä tapauksia. Vain aika näyttää, millaiseksi merkkiteokseksi Jim Pembroken kuudes soolo tämän hetken ja tekijänsä tuotantoon peilattuna osoittautuu, mutta varmaa on, että If the Rain Comesia on odotettu. Eikä ihme, sillä jos on aikanaan tehnyt tilauksesta päivänhittejä kuten Reggae OK ja Nuku pommiin ja omista lähtökohdista kunnianhimoisia klassikkobiisejä kuten Nuclear Nightclub ja Grass for Blades, on kyvyt käsityöläisenä tullut todisteltua ja kannukset kerättyä lähes koko kevyen musiikin horisontin laajuudelta. Tästä albumista on puhuttu pitkään, koska rakastettu biisinikkari nousee julkisuuteen säännöllisesti joko Wigwamiin tai Blues Sectioniin liittyen. Monessa haastattelussa Jimiltä on nimittäin muistettu kysyä, mitä myyttiselle, ideakasetteja sisältävälle pahvilaatikolle kuuluu. Kiinnostuneille tiedoksi, että vanha nauhuri, jota Pembroke kutsuu ”höyrykoneeksi”, on yhä käytössä ja ideoita tallentuu kaseteille vieläkin lähes päivittäin. Näin oli silloinkin kun mies asui parisen vuotta Britannian Bournemouthissa ja näin oli Suomessa kaiken aikaa. Mutta palataan aiheeseen tuonnempana. Ensin polulle, joka johti If the Rain Comesin valmistumiseen. Biisejä Jimillä siis riitti, mutta kuviot nykyisessä kodissa USA:n M Kansas Cityssä olivat sen verran uomissaan, ettei varsinaista motivaatiota levyn tekoon löytynyt. Ei ollut budjettia, ei tuottajaa eikä bändiä, ja kysyntäkin suuri kysymysmerkki. Tuorein merkintä julkaisusarakkeessa oli Wigwamin Some Several Moons vuodelta 2005. Kipinän sytyttäjäksi tarvittiin mies, jonka ansiota suurelta osin on, että Pembrokesta yleensä tuli niin arvostettu ja Wigwamista niin suosittu. 1960-luku oli kääntymässä lopuilleen, kun Lontoosta naisen perässä Helsinkiin tullut Jim liikkui pääkaupungin muusikkopiireissä Hasse Wallin, Dave Lindholmin ja muiden kanssa intoillen Kulttuuritalolla konsertoineista yhtyeistä kuten John Mayall’s Bluesbreakersistä. Kuvaan astui Henrik Otto Donner, joka tulisi vuosien saatossa nousemaan yhdeksi maamme mahtavimmista ja näkemyksekkäimmistä musiikkivaikuttajista. Trumpetisti, säveltäjä ja yksi Love Recordsin perustajista oli syvällä bluesissa sekä jazzissa ja esitteli Pembrokellekin muun muassa Howlin’ Wolfin sekä Muddy Watersin tuotantoa. Poptähdeksi maassamme alkuun ohjailtu ”Letti-Jim” oli myyty: Bob Dylanin ja John Lennonin kaltaisten lauluntekijöiden diggailu oli saanut mureaa vastapainoa ja aivan uusi ovi oli auennut. Niinpä ei ollutkaan yllätys, että kun yli 40 vuotta myöhemmin nimenomaan Donner ryhtyi TUM Recordsia pyörittävän Petri Haussilan toiveesta houkuttelemaan Pembrokea levyntekoon, höristi mies korviaan. Pitäisikö sittenkin? JUONIA, JOHDATUSTA JA JAZZIA pyörät alkoivat pyöriä, kun säännöllisen epäsäännöllisesti Suomessa vieraileva Pembroke saapui Helsinkiin lokakuussa 2011. – Otto maanitteli minua Tavastialle, mutta jetlag painoi sen verran, että jätin väliin, muistelee Pembroke nyt. – Seuraavana päivänä ilmeni, että lauteilla olivat olleet muun muassa (kosketinsoittaja/haitaristi) Pedro Hietanen ja (kitaristi) Jukka Orma, joiden kanssa minulla on pitkä historia yhdessä ja erikseen. Kyse saattoi olla sattumasta, mutta ehkäpä Donner sittenkin oli junaillut koko kuvion. Sillä pian ilmeni myös, että puhe oli Pembroken poissa ollessakin kääntynyt siihen, miten hänellä kyllä olisi ainakin levyllinen biisejä, vaan ei bändiä. Muutaman nopean liikkeen seurauksena kokoonpano täydentyi huippukompilla, kun mukaan kutsuttiin basisti Ulf Krokfors ja rumpali Mika Kallio. Tässäkin vaiheessa palaset loksahtelivat kohdilleen lähes yliluonnollisella johdatuksella: Pembroke oli jonkun aikaa pohtinut, miltä tuntuisi soittaa kontrabasistin kanssa, eikä Suomesta tietenkään voi rytmimusiikin saralla siihen tehtävään U?ea pätevämpää ja sielukkaampaa miestä löytää. Tämän Donner ja Haussila totta kai tiesivät. Niin ikään he tiesivät vielä yhden tärkeän asian: budjetti hankkeelle järjestyisi. – Pedro soitti ekan kerran Wigwamissa jo 1970-luvun puolivälissä, Jukan kanssa taas tein vaikka mitä proggiksia vähän myöhemmin, Jim muistaa. – Myös U?e oli minulle SUE » 16 « NRO. 9 tuttu, vaikka en ollutkaan ikinä hänen kanssaan soittanut. Mikaa taas suosittelivat voimakkaasti sekä Uffe että Otto, joten yhtye oli pian kasassa. Kun Otto vielä lupautui tuottajaksi, olin todella iloinen. Starttinappulaa painettiin pidemmittä puheitta, ja kohta Pembroke huomasi valinneensa Donnerin kanssa demoistaan levyllisen materiaalia. Mitaksi sukeutui kuin itsestään vinyyliformaatti, jonka parissa ystävykset olivat varttuneet. Keväällä 2012 bändi ja tuottaja matkasivat Yhdysvaltoihin kiikarissaan äänitysten aloittaminen. – Kyseessä oli eräänlainen toiviomatka, taustoittaa Petri Haussila. – Otto pyysi soittajat mukaansa käymään Charlie Parkerin haudalla, ja Jimin materiaalin kimppuun käyminen toden teolla väikkyi ikään kuin bonuksena ajatuksissa. Tähdet olivat oikeassa asennossa ja työt aloitettiin hyvillä mielin. Kuin Oton ja Jimin tuttavuuden alkuhetkien kunniaksi taittui muotokieli vahvasti bluesin ja jazzin suuntaan. Tai kenties Pembroken varhainen alter ego Hot Thumbs O’Riley päätti pitkän hiljaiselon jälkeen taas koikkelehtia estradille, olihan Wicked Ivorysta ehtinyt vierähtää jo tovi. Etenkin Orma vastaa haasteeseen kiihkoisasti kautta albumin, kuten siteeraamalla kautta rantain John Coltranen tutuksi tekemää My Favourite Thingsiä albumin huippuihin lukeutuvan Columbus in Indian soolossaan. – Jazz tapahtui ihan itsestään, Pembroke naurahtaa. – Esimerkiksi Love Is Easier oli demona eri- JOS NÄLKÄ KASVAA, EHKÄ JOPA WIGWAM PALAA jälkimmäinen sessio kansasissa saatiin päätökseen huhtikuussa 2013, mutta jäähyväisiä jättäessään Pembroke ei voinut aavistaa, ettei enää koskaan näkisi yhtä rakasta ystäväänsä. Henrik Otto Donner menehtyi 26. kesäkuuta 2013 saatuaan sitä ennen onneksi If the Rain Comesin lähes valmiiksi. – Minun oli määrä tulla tekemään levy loppuun Oton kanssa, mutta löysinkin itseni hänen muistotilaisuudestaan Tammisaaresta, Pembroke muistelee. Tätä ennen projektiin oli onneksi ehditty pyytää vanha Wigwamkollega, urkuri Jukka Gustavson, mistä Jim onkin aidosti onnellinen. Sillä jos mies Atlantin takana jotain Suomesta kaipaa, niin ensi sijassa ystäviään. – Niitä vanhoja naamoja totta kai, hän pohtii. – Ja näin kesällä mökkikuvioita, saunaa, peilityyntä järvenpintaa, kalareissuja... Kyllä minä siellä niin pitkään asuin, että muutuin ainakin joltain osin suomalaiseksi. Siteet ovat säilyneet vahvoina moneen osoitteeseen, ja Pembroke pysyy meikäläisestä musasta hyvin ajan tasalla ystävien postilaatikkoon tai Dropboxiin lähettämien levyjen myötä. Tuorein kunnolla huomiota herättänyt tuttavuus tulee tosin miehen synnyinmaasta. – Minulla on täällä Kansas Cityssä hyvä ystävä Rick Chafen, joka on radiotoimittaja. Hän kutsui minut hiljan mukaansa Yesin konserttiin, missä toimi lämppärinä mainio brittibändi Syd Arthur. Soittoaikaa ei ollut kuin puoli tuntia, mutta bändi vakuutti. Uuden levyn teko uudella porukalla on selvästi energisoinut Pembroken, ja hän puhuukin jo varovaisesti jatkosta. – Isoin ongelma on aikataulutus. Haluan jatkaa tällä kokoonpanolla, mutta varmistaa että kiireiset ammattilaiset saavat asianmukaisen korvauksen. Sama koskee uusien ja vanhempienkin kappaleiden esittämistä livenä. Uuden julkaisun myötä kysyntä tulee varmasti lisääntymään, mutta kuka järjestäisi asiat niin, ettei kenellekään jää huono ?ilis? – Ideaalitilanne olisi, että saisimme vaikka ensi kesälle tiiviin nipun keikkoja, joiden alle organisoitaisiin sopiva intensiivinen treenijakso, miettii Jim ja jättää kysyttäessä oven rakoselleen myös uusille äänityksille kesäleiriperiodin päätteeksi. – ”Höyrykoneelle” on jo tullut uusia ideoita, ja If the Rain Comesilta jätettiin pois pari-kolme biisiä, jotka olisi helppo säätää valmiiksi. Katsotaan nyt. Etappi totta kai kerrallaan, mutta jopa Wigwamin paluu on asia, jota 68-vuotias biisinikkari ei lähde suoralta kädeltä torjumaan. James Francis Pembroke tyytyy luonnehtimaan yhden Suomen legendaarisimman yhtyeen nykytilannetta vastaavin sanankääntein kuin toinen 1970-luvun progen suurmies Robert Fripp aikoinaan itseään ja King Crimsonia. – Wigwam on omanlaisensa hirviö, joka vaipuu tätä nykyä entistä pidemmiksi ajoiksi horrokseen. Aika ajoin tulee kuitenkin nälkä, ja sen täytyy lähteä saalistamaan. «
SYDÄMEN ASIALLA S mahdollisimman toimiviksi. Hän työskentelee hullun lailla, mutta ainakaan meidän levymme tapauksessa se ei missään nimessä tarkoittanut sitä, että hän hinkkaisi vain hinkkaamisen vuoksi. Kaikella hänen tekemisellään on tarkoitus. Me ei olla niin kuin ne muut on Särkyneiden kolmas levy. Kappaleet ovat jälleen solisti Millan käsialaa. Ensimmäinen albumi Ei enää ilmestyi loppuvuodesta 2011. Toinen levy Kaupungin kutsu ilmestyi 2012, ja nyt on siis uuden albumin vuoro. Milla kirjoitti myös edellisten levyjen biisit, joten tarinoita nuorista (ja vähän vanhemmistakin) kaupunkilaisista on tullut lyhyessä ajassa yli kolmekymmentä kappaletta. Virta ei silti osoita minkäänlaisia ehtymisen merkkejä. – Tämä bändi on aina mennyt musiikki edellä, Jani aloittaa. – Jotkut entiset bändini (esimerkiksi I Walk the Line) ovat menneet keik- PE 21.11. KLUBI, TURKU kailu edellä etenkin loppupuolella bändin elinkaarta. On hieno tehdä asioita joskus hieman eri tavoin. Ennemmin treenaamme kuin käymme keikoilla. Toki keikkailun vähyyden sanelevat muutkin asiat. – Olen minä yrittänyt saada noita muitakin bändin jäseniä tekemään kappaleita, Milla kertoo. – Joskus olemme tehneet niin, että olemme menneet esimerkiksi baariin pelaamaan pelejä. Pelien häviäjien on sitten ollut tarkoitus tehdä Särkyneille kappaleita. Jostain syystä nuo muut ovat kuitenkin aina luistaneet SUE » 17 « NRO. 9 vastuustaan vaikka häviäisivätkin, Milla jatkaa. Millan sanoitukset kertovat baareista, rakkaussuhteista, kännipuheluista ja eletystä elämästä. Vaikka ne onkin kirjoitettu naisen näkökulmasta, niihin voivat eläytyä kaikki, jotka ovat joskus ottaneet vielä kolme tuoppia lisää: Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko se unelmien poika- tai tyttöystävä baarin ovista sisään. Milla kiistää, että kappaleet kertoisivat tietyistä ihmisistä, mutta... – Hirveän monet ovat sanoneet, että he tunnistavat itsensä kappaleistani ja sanoituksistani. Se on suurin kunnianosoitus mitä voi saada. Siihen minä pyrinkin. Haluan kirjoittaa sanoituksia, jotka kosket- tavat mahdollisimman monia ihmisiä. Ihmiset rakastuvat ja kaipaavat rakkautta. Joskus rakkaussuhteet menevät pieleen. Nuo ovat universaaleja tunnetiloja, ja siksi minun onkin niin helppo kirjoittaa niistä. Joskus saan ideoita myös ihan vain kuulemistani kappaleista. Nyt kun otit asian esiin, niin onko uuden levyn ensimmäinen sinkku Joku hyvä koira ottanut melodioiltaan vaikutteita PMMP:n Matkalaulusta? – Et ole ensimmäinen joka siitä mainitsee! Ei minulla kyllä PMMP todellakaan ollut mielessäni, kun tuon kappaleen tein. En tunnusta, Milla kieltää sen verran vakuuttavasti, että häntä on pakko uskoa. « TEKSTI JARKKO FRÄNTILÄ KUVA SANTTU SÄRKÄS ärkyneiden rämisevä musiikki kuulostaa ajattomalta. Sillä on juurensa punkissa, mutta Millan sanoitukset ja laulutyyli tuo sen lähemmäs perinteisempää popmusiikkia. Siksipä sitä onkin vaikea laittaa mihinkään musiikilliseen kategoriaan. Tämä on vain hyvä asia. Jani pyörittää Helsingin Vaasankadulla Combat Rock Shop -levykauppaa. Luonnollinen valinta tapaamispaikaksi onkin liikkeen vieressä sijaitseva kalaravintola, jonka terassilla on vilpoista ja siksi tilaa. Syy Millan ja Janin tapaamiseen on Särkyneiden uusi albumi Me ei olla niin kuin muut. Levyn tuottajana toimi edelliselläkin albumilla samaisella pallilla istunut Lauri Eloranta, joka tunnetaan soittajana esimerkiksi Damn Seagullsista ja Pää Kii -yhtyeestä. Suelle Eloranta paljasti Damn Seagulls -haastattelussa olevansa tuottajana pedantti ja pikkutarkka nysväilijä, joka kiinnittää huomionsa pikkuasioihin. Onko näin? – Lauri käytännössä asui studiossa ja viimeisteli albumin, Jani kertoo. – Hänellä on kyky kuulla kappaleiden keskeiset kohdat ja hän keskittyy niiden työstämiseen HAASTATTELU Särkyneet julkaisee lokakuussa uuden albumin Me ei olla niin kuin ne muut. Sue tapasi yhtyeestä laulaja Millan ja kitaristi Janin syksyisellä terassilla ja jutteli heidän kanssaan esimerkiksi rakkaudesta.
TODELLISET KULTAISE HAASTATTELU TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT HOFFMANN PHOTOGRAPHY Monien bändien haikaillessa menneitä aikoja, saksalainen vuonna 1976 perustettu heavy metal legenda Accept keskittyy tähän hetkeen. cceptin perustajajäseniin kuuluvan Wolf Hoffmann heavy metallinen ura ulottuu jo viidelle eri vuosikymmenelle. Tänä aikana Accept on julkaissut metallin kiistattomia klassikoita ja nähnyt lähes kaikki mahdolliset ylä- ja alamäet valtavista kiertueista välirikkoja ja vaikeita vuosia myöten. Kenties juuri tämän takia Wol?n jalat ovatkin pysyneet tiukasti maassa. Mies ei nöyristele turhaan, kun tämän kanssa keskustelee Acceptin käänteistä, mutta toisaalta myöntää olleensa viime vuosina enemmän sinut uransa ja bändinsä kanssa kuin nuoruusvuosinaan. - Kunnianhimo on hieno asia ja se ajaa ihmisiä ihmetekoihin, mutta rajansa kaikella, Wolf naurahtaa. - Kun elimme täyttä nuoruu- A den vimmaa, halusimme olla maailman isoin bändi ja mikään vähempi ei kelvannut. Emme osanneet nauttia hetkestä! Siitä hetkestä, kun edessäsi on joukko juuri sinun biiseillesi nyrkkiä puivaa yleisöä, jotka elämää suurempia ?iliksia musiikista, jota sinulla on kunnia esittää heille kaikille ympäri maailmaa. - Juuri nyt Acceptin leirissä asiat ovat paremmin kuin koskaan ja ihme kyllä, osaamme myös nauttia tästä. Tiedän paljon bändejä ja hevifaneja, jotka haikailevat 80-lukua, mutta ainakin Acceptille ne parhaat ajat ovat tässä ja nyt! VILLEIMPIEN UNELMIEN YLI wolfin tyytyväisyyttä ei tarvitse ihmetellä. Toistakymmentä vuotta Accept eli jatkuvasti jossain hajoamisen ja epämääräisien re-union kiertueiden keskellä, kunnes vuonna 2009 asioihin tuli käänne, joka on johtanut jo kolmeen uuteen Accept-albumiin viiden vuoden sisään. SUE - Jotenkin kaikki vain loksahteli paikoilleen viitisen vuotta sitten, kun palasimme sorvin äärelle Peterin (Baltes, basso) kanssa ja lopullisesti sitten, kun Mark (Tornillo, laulu) osui kuin sattuman kaupalla kohdallemme. Se oli uskomaton ?ilis! Tiesimme heti, että Accept tulee syntymään uudelleen entistä vahvempana, mutta en itsekään osannut ennustaa tulevaa. Moni oli todella epäileväinen Mark Tornillon suhteen, tämän liityttyä ikonisen Udo Dirkschneider tilalle Acceptin keulille ja vaikka Acceptissa oltiin vakuuttuneita miehen kyvyistä alusta alkaen, tuskin bändikään osasi arvata, miten huikeasta keulakuvasta puhutaankaan. - Mark antaa 110% itsestään yleisölle joka ikinen ilta, Wolf hehkuttaa. - Me emme ole enää kaikkein nuorimpia sällejä, eikä ole myöskään Mark, mutta hän sai meidät esiintymisellään liekkeihin ihan uudella tavalla. Jo ensimmäisillä keikoilla oli hauskaa huoma- » 18 « NRO. 9 ta, kuinka kyynisimmätkin Udoa haikailleet fanit antoivat hurrauksillaan Markille siunauksen jo muutaman biisin jälkeen ja näin kävi myös itsellemme, kun lensimme perseellemme nähdessämme tämän tositoimissa! Kolme albumia viidessä vuodessa on paljon miltä tahansa bändiltä ja vielä enemmän Acceptilta, joka ei kolmeentoista vuoteen julkaissut albumiakaan. Acceptin uuden kokoonpanon myötä monet odottivat lähinnä kiertueita ja ehkä villeimmissä unelmissa yhtä albumia. Toisin kävi. - Lähdimme tekemään keikkoja ja levyä, miettimättä yhtään tulevaa. Sitten huomasimme olevamme keskellä älytöntä luovuudenvimmaa, kun ideoita biiseihin pulppusi yksi toisensa perään. Säveltäminen oli pitkästä aikaa hauskaa ja saimme soittaa metallia ihan metallin soittamisen riemusta. Yksi levy johti toiseen, toinen kolmanteen ja juuri nyt minusta tuntuu siltä, ettei meitä pysäytä mikään.
ET VUODET vy metal anthemin, ei meillä ole mitään syytä karsastaa balladien mahtipontisuutta. En sano Acceptin soundin olevan rajaton, mutta en myöskään tunne meidän olevan vankinai itsemme sisällä, kun saamme antaa mielikuvituksemme lentää. Monen muun vanhan koulukunnan bändin julkaistessa uuden levyn, ottavat fanit sen vastaan varauksella ja usein käy niin, että levyltä päätyy settilistaan pari kolme biisiä, jotka nekin saattavat ajan kanssa kadota joukosta vanhojen klassikoiden tieltä. Acceptin kohdalla tilanne on toinen. - Tiedätkös, olemme todella onnekkaita, kun emme ole päätyneet vanhoilla hiteillä ratsastavaksi jukeboxiksi. On ollut uskomatonta huomata, kuinka meiltä toivotaan jatkuvasti uusia biisejä ja keikoilla ne saavat joskus jopa kovaäänisemmän vastaanoton, kuin vanhimmat kappaleemme! Kun muusikosta itsestään ne tuoreimmat luomukset ovat usein niitä kaikkein parhaita, on tällainen tilanne tietenkin elävää unelmaa! LA 27.9. PAKKAHUONE, TAMPERE EI NIIN SOKEAA VIHAA verrattuna edelliseen albumiin Stalingradiin, otti Accept ihan erilaisen otteen Blind Ragen työstämiseen. Wolf kertookin, kuinka bändi oli jo vähällä ajautua kiertueiden ja studiosessioiden kierteeseen, kunnes ymmärsivät jarrutella hieman ja keskittyä yhteen asiaan kerralla. - Stalingradille melkein kaikki biisit syntyivät tien päällä. Painuimme studioon, iskimme biisit narulle ja olimme taas rundilla. Nyt me jättäydyimme pois kiertueilta kahdeksaksi kuukaudeksi ja keskityimme ainoastaan biiseihin. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta koko Acceptin historiassa, kun mitään kompromisseja ei tarvinnut tehdä. Wolf myöntää Blind Ragen olevan taattua, perinnetietoista ja bändin tavaramerkit sisältävää Acceptia, mutta sanoo samalla oppineensa jatkuvasti lisää itsestään ja musiikistaan, minkä myötä levyn ei voi sanoa jääneen polkemaan paikoillaan Acceptin vanhoihin aikoihin. - Tunnen meidän löytävän jatkuvasti uusia puolia Acceptin soundista! Vaikka onkin hyvä, että on olemassa AC/DC:n kaltaisia bändejä, joiden soundiin voi aina luottaa, koen paljon palkitsevammaksi tutkia heavy metallin ydintä Acceptissa jatkuvasti pidemmälle. - Jos biisi sattuu groovaamaan, annetaan sen groovata. Jos se rokkaa, rokataan sitten täysillä! Tai jos haluamme tehdä kunnon hea- PARAS VIELÄ EDESSÄ? maailma ehti muuttua paljon sillä välin, kun Accept piti levytystaukoa vuonna 1996 ilmestyneestä Predatorista vuonna 2009 julkaistuun Blood of the Nationsiin saakka. Vaikka tähän aikaan mahtuu internetin vallankumousta, sosiaalisen median nousua, digitaalisen musiikkijakelun yleistymistä ja levymyynnin laskua, sanoo Wolf vastaan kapinoimisen olevan ajanhaaskausta. - Maailma muutuu ja meidän on muututtava, Wolf hymähtää. - Tietenkin asiat ovat nykyään hektisempiä ja varsinkin sosiaalinen media on muuttanut kaikkea paljon. Ihmiset haluavat kaiken heti ja nyt, koska kaikki on saatavilla heti ja nyt. Sen sijaan että kiukuttelisimme tätä vastaan, olemme halunneet ottaa siitä kaiken irti ja elää tässäkin mielessä tässä hetkessä. - Tosiasia on se, että tässäkin mielessä kaikki on minusta paremmin kuin ennen. Kun tein 80-luvulla haastatteluja, en voinut koskaan puhua oikein mistään ajankohtaisesta, koska lehdet tulivat pihalle kuukausia puhelun jälkeen. Kiertueilla asiat olivat aina yhtä sekasotkua, kun taas nykyään rundeilla voi keskittyä nauttimaan soittamisesta. Fanien kanssa on nyt paljon helpompaa olla tekemisissä kuin ennen. Voisin jatkaa listaa loputtomiin! Lähes neljäkymmentä vuotta on pitkä aika bändille kuin bändille, mutta Acceptilla on silti vielä uusia kokemuksia edessään. Blind Ragen kiertueet vievät bändin ensimmäistä kertaa esimerkiksi Australiaan, mistä on jo ennen kiertueita kuulunut vain hehkutusta. - Niinhän sitä voisi luulla, että tuhansien keikkojen jälkeen bändi olisi nähnyt koko maailman, minkä takia onkin ihan uskomatonta päästä viimein soittamaan Australiaan! Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ihmiset siellä ovat seota täysin saapumisestamme ja en voi sanoa olevani yhtään vähemmän innoissani. - On hauskaa huomata, kuinka innoissaan kiertueista on ja se jos mikä kertoo siitä, missä Accept on juuri nyt! Soitimmepa sitten isoimmilla metallifestareilla tai hämyisimmillä klubeilla, en malta odottaa pääseväni soittamaan uusia ja vanhoja biisejä teille, joten nähdään viimeistään Suomen rundillamme ja annetaan metallin virrata lujempaa kuin koskaan, Wolf toivottaa suomalaisille faneille intoa puhkuen. « SUE » 19 « NRO. 9
HAASTATTELU TEKSTI ALEKSI AHONEN KUVAT NUCLEAR BLAST HELVETILLISET SEKSILELUT Deathstars rouhii tietä syöksykierteen ytimeen. uotsissa uuden vuosituhannen kynnyksellä perustettu industrialpumppu Deathstars on päässyt negatiivisestä maailmankuvastaan huolimatta urallaan hyvin positiivisiin tuloksiin. Maailmaa on kierretty niin pääesiintyjänä kuin Kornin ja Rammsteinin tasoisten orkesterien lämppärinäkin. Nyt pihalla on partion neljäs kokopitkä, The Perfect Cult ja keikkaa pukkaa Suomeenkin useita. Bändin kitaristin Emil Nödtveidtin alias Nightmare Industriesin mukaan bändi tarjoaa levyllä vastapainoa nykypäivän pikaruoka-musakille. Kyseessä on joukon häiriintynein ja pimein julkaisu. Tenttasimme Nightmarea tämän pimeyden takaa löytyvistä yksityiskohdista. Minusta on suurta hupia analysoida bändien nimiä melko syvälle. ”Deathstars” tuo tietysti ensinnä mieleen Tähtien Sota-saagasta tutuksi tulleen Imperiumin tukikohdan. Mutta omaan mieleeni muodostuu myös visio vanhasta viikatemiehestä oman jenginsä kanssa, Raamatun Ilmestyskirjan ratsastajien malliin. Jos teidän bändinne kvartettia ajattelisi näiden neljän ratsumiehen ruumiillistumina, kuka teistä ottaisi minkäkin roolin? - Hehe, katsotaanpas. Laulajamme Whiplasher Bernadotte olisi Sota silkan persoonallisuutensa takia. Hän on koko ajan sodassa itsensä kanssa useilla rintamilla. Ba- R sistimme Skinny Disco olisi varmaankin Kulkutauti, koska hänellä on hyvin tietynlainen menneisyys naisten parissa. Rumpalimme Vice olisi kyllä Nälänhätä, koska hänen jalanjäljissään ei ruohokaan kasva. Minulle jäisi näin ollen Kuoleman rooli. Meillä on siis koossa mahtava porukka! Myös levynne nimestä voi löytää monia kerroksia. Peilaako Täydellinen Kultti jotain elävästä elämästä vai onko pohjalla enemmän fiktioon pohjaavaa visiointia? Tunnetteko joitain karismaattisia laumajohtajia, joilla olisi takanaan uskollinen lampaiden joukko? - Kyllä pohjalla on kokemuksia omista elämistämme. Mielestäni tuota tilannetta voidaan rinnastaa mihin vain arkielämässä: politiikkaan, uskontoihin, harrastuksiin, julkisiin instituutioihin, lista jatkuu. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka seuraavat toisia sokeasti mihin tahansa suuntaan. Oli kyseessä sitten hyvät tai huonot päämäärät. Levymme nimihän on melko ironinen, koska en voi sanoa sen olevan täydellinen ja kultillakin viittaam- me hyvin henkilökohtaiseen määritelmään. Tämä kultti viittaa olemattomuuden palvomiseen, joka johtaa ajatuksena itsetuhoon. Kyseessä on siis tietty syöksykierteen kultti. Kun olet sen sisällä, et pääse enää ulos. LÄÄKKEEKSI VIINATUOPPI haluaisin kuulla enemmän siitä, kuinka Kuolontähdet kirjoittavat kappaleensa. Olen kuullut huhua, että jätätte treenaamisen levytyksiä varten melko vähälle ja työstätte levyt tulen ollessa jo kankun alla studiossa. Pitääkö tämä paikkansa? - Olen työskennellyt Whiplasherin kanssa biisejä varten samalla tapaa jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Minä kirjoitan musiikin ja lähetän hänelle yksinkertaiset demot, joihin hän keksii runsaasti lisäideoita. Hän vuoroistaan nauhoittaa omat juttunsa, jonka jälkeen yhdistelemme materiaalit nähdäksemme mikä toimii ja mikä ei. Sitten lähdemme nauhoitusten äärelle etsimään niitä seuraavia tasoja. Olemme tosiaan siinä mielessä poikkeava bändi, TO 25.9. LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ SUE » 20 « NRO. 9 että emme kokonaisena ryhmänä aloita koskaan levysessioita treeniksellä tai muussa harjoitustilassa. Kokoonnumme heti studiolle ja purkitamme levyn loppuun ilman liikaa hinkkausta. Viemme sitten valmiin albumin treenikselle, jossa teroitamme kappaleet keikkakuntoon. Tuoreen levynne biisien takaa tuntuu löytyvän useita mielenkiintoisia teemoja. Esimerkiksi All The Devil’s Toys tuntuu hyvin hartaalta ja henkevältä veisulta. Mitkä arvelette olevan paholaisen suosikkilelut? - Tiedän henkilökohtaisesti, että hän nauttii suuresti tuhkasta, purkautuvasta laavasta ja helvetillisesti suunnitelluista seksileluista. Yhtälailla henkimaailman hommia hehkuu Ghost Reviver. Jos teillä olisi kyky tuoda kuka tahansa tuonpuoleisesta takaisin kunnon keskustelua varten, kenen pyytäisitte luoksenne juttutuokiolle? - Minulla olisi huomattava määrä keskusteltavaa muutama vuosi sitten menehtyneen veljeni (Dissectionin edesmennyt päämies Jon Nödtveidt, toim. huom.) kanssa. Meillä oli paljon yhteistä, vaikka omasimmekin todella erilaiset persoonallisuudet. Haluaisin puhdistaa ilman hänen kanssaan monesta asiasta. Olen varma, että olette maailmaa kiertäessänne kohdanneet useita kummallisia ja ihmeelli- siä asioita. Ihan hihasta vetämällä, mainitkaapa tilanne, joka laittoi todella raapimaan päätä hämmennyksestä. - Niitä hetkiä on tietysti useita ja sattumalta niistä monia on aika vaikea muistaa. Yksi tapaus, mikä tulee päällimmäisenä mieleen, tapahtui Virossa. Whiplasheriä vaivasi ennen konserttiamme ankara polte rintakehässä. Tapasimme lääkärin, joka määräsi närästyslääkkeeksi 5 desilitraa vodkaa raakana. Olimme sekä hämmentyneitä että huvittuneita. Kysyimme häneltä vielä toistamiseen: ”Viisi desiä vodkaa? Juuri ennen keikkaa? Oletko ihan varma?” Hänen mielensä ei muuttunut sekunniksikaan, joten en ole varma ymmärsikö hän millaisesta keikasta oli kyse. Pitihän lääke silti ottaa. Meille jäi sellainen kuva, että Virossa hoidetaan asiat hyvin eri tavalla. Nauroimme ratketaksemme backstagella sinä iltana. Puhutaanpa hetki tyyliasioista. Mitä termi “gothic” tarkoittaa sinulle henkilökohtaisesti? - Kyseisellä sanalla on todella monia merkityksiä. Pelkästään musiikin saralla eri alueiden välillä on huomattavia eroja. Goottirock koetaan hyvin erilaisena musiikkina Yhdysvalloissa verrattuna vaikka Saksaan tai Skandinaviaan. Gootti-henkinen design ja arkkitehtuuri nähdään hyvin poikkeavista näkökulmista. Se on myös sana, jolla en itse koe olevan mitään yhteyttä meidän tekemäämme musiikkiin. Ymmärrän kyllä, miksi monille on helppoa yleistää musiikkimme siihen lokeroon, koska emme ole suoranaisesti metallibändikään. Omasta mielestämme olemme rokkibändi, jolla vain sattuu olemaan helvetin synkkä imago. PALLIT JA POMMI kuunnellessani musiikkianne aistin syvällä raskaan painostuksen alla rakkauden 1980-luvun synapoppiin ja yleensä syntetisaattoreihin. Kyseinen skene on itselleni melko rakas. Olen eritoten perso hiteille kuten Pet Shop Boysin It’s A Sin. Onko teillä omia syntsa-suosikkejanne tuolta aikakaudelta? - Rakastan musiikkia ja sen eri puolia kaikissa muodoissaan, mutta 1980-luvussa on todellakin jotain erityistä. Silloin tuotiin markkinoille niin paljon uutta musiikin tekoon liittyvää teknologiaa, tietysti syntetisaattorit mukaan lukien. Tuotantomahdollisuudet ottivat valtavia harppauksia, vaikka meno nykyaikaan verrattuna olikin alkeellista. Se oli todella inspiroivaa aikaa. En pysty nimeämään yhtäkään tiettyä synapop-hittiä siltä ajalta. Syy saattaa olla siinä, etten itse lopulta päässyt siihen skeneen sisälle kuin vasta 90-luvun puolella. Olin näet kasarivuodet kova metallipuritaani. Syntsat ja metalli eivät vielä silloin kuuluneet mitenkään yhteen. Näiden koulukuntien välillä on tiukka jakauma. Meillä oli koulussa jatkuvasti tappeluita rokkareiden ja synanörttien välillä. Oli sula mahdottomuus tykätä molemmista musatyyleistä samaan aikaan. Hauskintahan tässä on, että juuri tämä puritaanihenki ajoi meitä lopulta Deathstarsissa rikkomaan muottia, eli yhdistämään rankkoja ri?ejä syntetisaattoreihin. Vaikka sanoittekin näkevänne Deathstarsin rokkibändinä, mikä on mielestänne heavy metalin syvin olemus? - Isot pallit, ojossa seisova penis ja atomipommiakin räjähdysherkempi asenne! «
ROOLEJA VASTAAN Harriet ja Käpypojat on projekti, jossa laulaja halusi irtautua hänelle asetetuista ennakko-odotuksista. Annettujen roolien vastustaminen on myös yksi yhtyeen kantavista teemoista. arriet ja Käpypojat syntyi, kun sen Passionworksistakin tunnettu laulaja Harriet Hägglund heräsi siihen, että hänellä on tällä kertaa enemmän sanottavaa kuin sävellettävää. Harriet kertoo, että on aina ihmetellyt sanoituksiin säveltäviä ja kirjoittanut lyriikat valmiisiin sävellyksiin. Uuden projektin kanssa oli toisin. Hän alkoi kirjoittaa ja katsoi, mihin se johtaa. – Ajattelin, että alan vain kirjoittaa. En yritäkään tehdä musiikkia, Harriet muistelee. Sanoituksiin innosti oma elämänkokemus. Harriet kertoo olevansa monista asioista eri mieltä kuin muusikot yleensä. Kun Passionworks oli siirtynyt taka-alalle euroviisukarsintojen jälkeen, oli sopiva hetki tuoda se esille. – Monet ikäiseni kokevat tällä hetkellä ihan muita asioita kuin minä. Monilla ikäisilläni on pienet vauvat, kun itselläni ne ajat ovat jo kaukana menneisyydessä. On tullut nähtyä aika paljon elämää ja halusin laittaa kokemukseni tekstin muotoon. Erilaisella toimintatavalla Harriet halusi irtautua niistä kaavoista ja odotuksista, joita kohtasi Passionworksia tehdessään. Rajojen puuttuminen oli lopulta niin vapauttavaa, että artisti kutsuu Har- H rietia ja Käpypoikia terapiaprojektiksi. – Onhan se terapiaa, kun tekee vähän erilaista eikä tarvitse ajatella, että nyt tehdään hitti. Artistin mukaan Don Huonojen, Jonna Tervomaan ja Apocalyptican sekoitukselta kuulostava debyyttialbumi on ollut valmis jo yli kahden vuoden ajan. Muusikoiden henkilökohtainen elämä on viivästyttänyt julkaisua, ja siksi esikoinen on uutinen vasta nyt. – Sellistillä oli vaikea raskausaika ja myös lapsen syntymän jälkeinen aika oli vaikeaa. Emme uskaltaneet ottaa riskiä, Harriet selittää. Muusikko ei jaksa enää olla kovin innoissaan esikoisalbumista. Se on välillä ehtinyt unohtuakin, sillä katse on jo jonkin aikaa ollut tulevassa. Mahdollisuus suunnitella tulevaa rauhassa on Harrietin mukaan esikoisen julkaisun viivästymisen hyvä puoli. Luovuudelle on jäänyt aikaa. – Jos alkaa alkaa vääntää väkisin samalla kuin keikkailee, musiikki ei välttämättä tule oikeista lähtökohdista. Sen täytyy tulla niin, että biisit tekevät itsensä ja olen vain välittäjä. – Koen todella vahvasti, että biisit vaan annetaan mulle. Olen se, joka sen toteutaa. Hyvä esimerkki laulajan koke- masta johdatuksen tunteesta on tapa, jolla hän päätyi suunnittelemaan yhtyeen visuaalisen ilmeen. Harriet maalasi levyn kansien kaikki maalaukset, koska koki, että se annettiin hänelle tehtäväksi. – Koen, että Jumala antoi sen minulle. Olin siinä välittäjä kuin musiikissakin. NAISEN NÄKÖKULMA vaikka harriet on ensimmäistä kertaa vastuussa levyn koko konseptista, sanoituksia, musiikkia, musiikkivideoita ja kansitaiteita myöten, vastaanotto ei jännitä. – Ottakaa tai jättäkää, tämä on nyt tehty ja tullut muualta. Varmasti ihmiset löytävät sen, mikä on aitoa. UUSI MAAILMANJÄRJESTYS The Order Of Israfel jatkaa siitä mihin Cathedral ja Candlemass jäivät. uosikymmen sitten australialainen Tom Sutton muutti Tokioon, teki demoja ja unelmoi The Order Of Israfelin kaltaisesta bändistä. Sopivia bändikumppaneita ei silloin löytynyt. Sen sijaan hänet napattiin kitaristiksi japanilaiseen sludgedoombändi ChurchOf Miseryyn. Pari vuotta sitten hän alkoi pohtia muuttoa Eurooppaan. -Monesti ihmiset haaveilevat elämänmuutoksesta, mutteivät uskal- V la rikkoa rutiinejaan. Olin siihen aikaan Pentagramin kiertueella kitarateknikkona ja tapasin monia upeita tyyppejä pohjoismaista. Myös Patrik Andersson Winbergin, joka soitti samalla kierueella bassoa Doomdogseissa. Kun myöhemmin muutin Göteborgiin, aika nopeasti syntyi molemminpuolinen kiinnostus kokeilla yhdessäsoittamista, Tom kertoo puhelimessa kotoaan Ruotsista. Suttonilla oli enemmän kuin levyllinen kappaleita valmiina ja jam- mailu Patrikin kanssa johti yhteisiin bändinperustamissuunnitelmiin. Vanhat demot, joissa Sutton oli tavoitellut ihailemiensa Cathedralin, Candlemassin ja Reverend Bizarren kaltaisia soundeja, tuntuivat entistä ajankohtaisemmilta kun kyseisiltä bändeiltä ei enää uusia levyjä voi toivoa. -Rumpali Hans Lilja ja toinen kitaristi Sta?an Björck löytyivät yhteisten tuttujen kautta ja en voi kuin ihmetellä kuinka hyvin kemiat välillämme toimivat. Patrik on juuSUE » 21 « NRO. 9 Harriet pohtii, että albumi saattaa jäädä luontojaan miehille naisia vieraammaksi etenkin muutamien kappaleiden osalta. Hän oli saanut basistin ystävältä kritiikkiä kappaleista Mäkin haluan vauvan ja Sirkustemppuja, vaikka tämä pitikin levystä muuten kovasti. – Aloin ajatella, että ehkä miehet eivät tajua niitä. Suurin osa musiikkikriitikoista on miehiä ja voi olla, etteivät ne ymmärrä pätkääkään. Mahdollisista väärinymmärryksistä huolimatta Harriet koki, että hänen täytyi tuoda suomalaisen rock-musiikin kentälle naisnäkökulmaa. – Inhoan sanaa naisnäkökulma, mutta osa biiseistä on kirjoitettu to- della naisnäkökulmasta. Naisten todellisuudesta Harriet halusi tuoda esiin esimerkiksi sen, miten monta eri roolia naisella täytyy olla – ja miten suuri haaste on onnistua niissä kaikissa. – Äitiys, ura ja kaikki. Kaikissa rooleissa on omat vaikeat asiansa. Roolien haasteellisuus on looginen teema projektille, joka sai alkunsa siitä, kun Harriet halusi irtautua rooleista. Asettaako ensimmäinen levy jonkinlaisia odotuksia, joita toisella on pakko toteuttaa? – Ei kissa pääse karvoistaan eroon, mutta ei sitä viitsisi samanlaista levyä tehdä, Harriet vihjaa. « ri sellainen kun doom-basistin pitää olla, kuin vuori. Hansilla on hyvä isosoundinen ?ow ja Sta?anilla on mainion vibraattokitarasoundin lisäksi hieno lauluääni. Kaikki ovat tavoittaneet etsimäni soundin ja asiat ovat nivoutuneet paikoilleen kuin itsestään. Näiden tyyppien kanssa hengailen mielelläni muutenkin. Kuka keksi bändin nimen ja mihin se viittaa? -Eräs ystäväni mainitsi joskus kauan sitten Israfelista. Sen lisäksi, että se on Edgar Allan Poen runo, se on myös musiikin arkkienkeli islamilaisessa mytologiassa. Ajattelin heti, että wow, mikä kaunis nimi ja ajatus, musiikin enkeli! Mielestäni musiikki yhdistää maailman kaikkia ihmisiä, se on positiivinen ja lohduttava voima, joka tuo valoa ja energiaa jokaiselle musiikkimausta riippumatta. Olet kitaristi, miten päädyit itse myös bändin laulajaksi? -Ei se ollutkaan selvää aluksi. Testailimme siihen paria muutakin. Lopulta Sta?an sanoi, että koska alunperinkin lauloin itse demoillani, hän ei halunut että sitä tunnelmaa muutettaisiin. Lopulta päätös tuntui juuri oikealta. Kymmenminuuttinen debyyttivideo Saitte levydiilin Napalm Recordsilta tosi nopeasti? -Se olikin mielenkiitoista. Ajattelin, että ehkä joku pieni lafka voisi kiinnostua meistä. Patrik kuitenkin lähetteli treenikämpän nauhoituksia muutamiin paikkoihin. Kun Napalm ilmoitti haluavansa heti tehdä sopimuksen, olimme aivan äimän käkenä. On erittäin coolia julkaista Rise Aboven kaltaisilla uskottavuusmerkeillä mutta silloin voi vain haaveilla nyt saamistamme panoksista. Saimme tehdä koko levyn täysin omista lähtökohdistamme, lisäksi laajaa näkyvyyttä sekä heti vajaan kahdenkymmenen kaupungin kiertueen Euroopassa. Kaikki on hyvin organisoitua ja tuntuu mahtavalta. Yleensä tällaista pitää jaksaa uuden bändin kanssa odotella vuosia. Debyyttilevy Wisdomilta lohkaistu nimibiisin video on tätä kirjoitettaessa pyörinyt yuotubessa viikon ja sillä on jo yli kaksikymmentätuhatta latausta. Yllättikö sen nopea leviäminen? -Se on hullua! Kun tein näitä biisejä, en edes tiennyt löydänkö ketään niitä kanssani soittamaan, saatika että Napalmin kokoinen yhtiö valitsisi yli kymmenminuuttisen biisin ensimmäiseksi videoksemme ja että joku vielä voisi tykätä siitä. Levynne on monipuolinen sekoitus doomia, hevimetallia ja folkkia, tiukkoja ri?ejä ja uhkaavuutta. Mitä seuraavaksi? -Juurikin näitä samoja elementtejä. Haluaisin myöhemmin ehkä vielä enemmän erilaisia kitaraharmonioita ja lisää kuorolaulua mukaan, Sta?an ja Patrik ovat molemmat hyviä laulajia. Voisi tehdä vaikkapa yhden todella murskaavan hitaan doomlevyn ja perään klassisen hevimetallialbumin. Vähän niinkuin Cathedral teki, sama tuttu soundi aina mukana mutta yllätyksiä täynnä. Mutta kai teissä nyt jotain surkeaakin on? -Haha, hmm. No Hans täytti juuri 50 eikä hän pysty enää kantamaan soittokamoja, Tom nauraa. « TEKSTI JUULIA JAULIMO KUVA LEVY-YHTIÖ TEKSTI ANNIKA BRUSILA KUVA LEVY-YHTIÖ
IN FLAMES – Siren Charms (Sony) In Flamesin aikajanaa tarkastellessa vuosituhannen vaihde oli yhtyeelle hyvinkin merkityksellisen aikakauden loppu. Albumi albumilta kasvanut innovaattorin viitta oli Claymanin (2000) kohdalla sen sortin mitassa, että edelleen puhutaan äärimelodiselle deathmetalille standardit luoneesta klassikosta. Toisin kuin yleisesti oletettiin, vaikka katto oli tavoitettu, ei tahti hiipunut mihinkään. In Flames oli jo iso mutta se tahtoi olla valtava. Sinänsä huvittavaa, että nyt jälkikäteen Reroute To Remainin (2002) raivokkaimpia raitoja kuunnellessa itsensä myyviä elementtiä saa kirveellä hakea. Vähänpä tuolloin louskuneet vääräleuat tiesivät, missä mittasuhteessa mielen lujuutta tulevaisuudessa koeteltaisiin. Väittäisin, että viimeistään Touch Of Redin (Soundtrack To Your Escape, 2004) Hollywood -videota töllöttäessään moni yhtyeen vanhan materiaalin ystävistä ymmärsi luopua toivosta. Neljätoista vuotta sitten perustetun Göteborgilaisryhmän matka oli vasta alkanut. Sittemmin julkaistut kaksi albumia eivät olleet millään mittapuulla tasapainoisia kokonaisuuksia, ja itsekin muistan suomineeni Come Claritya (2006) paniikinomaisesta peruutuksesta raskaammille vesille. Sen seuraaja A Sense Of Purpose (2008) oli tätäkin pakotetumman kuuloinen, ja jäi itse asiassa perustajajäsen Jesper Strömbladin viimeiseksi äänitteeksi tässä pelipaidassa. On perusteltua väittää, ettei nitinä linjan pehmenemisestä ollut niinkään perusteltua, esittäjän pikemmin hakiessa balanssia oman päänsä sisällä. Ollakin 9 LEVYARVIOT Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton SUE niin, että vaikka musiikillisesti mukaan vuosien saatossa tarttui milloin minkäkinlaista valtavirrasta tuttua tilkettä, on maailmassa edelleen yksi ja ainut, kuulijansa hyvässä tai pahassa tuolilta pudottava In Flames. Tästä uusin albumi on mahdollisesti tähän mennessä paras esimerkki. Ensimmäinen Björn Gelotten yksinään säveltämä levy Sounds Of A Playground Fading (2011) oli kelpo suorite, mutta edeltäjiensä lailla hapuileva ja sirpaleinen kokooma kokeellisuutta ja metallisuutta. Tähän mennessä verkkaisin ja yksioikoisin pitkäsoitto Siren Charms on kitaristi Niclas Engelinin ensilevytys yhtyeen riveissä. Tähän väliin on hyvä muistuttaa Passengerista, sekä Engelinin että laulaja Anders Fridénin sisältäneestä, yhden albumin vuosituhannen alussa julkaisseesta projektista. Moni Siren Charmsin elementti kun muistuttaa tuosta omaehtoisesta ja hitaasti lämmenneestä vaihtoehtoaaltoilusta. Eritoten ennakkoluulottomuutensa vuoksi Siren Charms on koukuttavin In Flames -albumi kymmeneen vuoteen, mikä on jo saavutus sinänsä ottaen huomioon kuinka kaukana se on jopa paljon porua aiheuttaneesta ilmeenuudistuksesta. Vähiten kiinnostavat metallimöykät poistamalla kyseessä olisi täyskymppi. Henkilökohtaisesti aktiivisimmin palaan nimenomaan Reroute-Soundtrack -kaksikon pariin tämän tästä, koska näiden parissa esittäjänsä kuulostaa rehellisemmältä ja elinvoimaisemmalta kuin niitä ennen tai niiden jälkeen. Luonnollisuus on nyt palannut, jos vain mahdollista, entistäkin rehellisemmässä valossa. » 22 « NRO. 665 HENRI EEROLA
8 MARK OLSON GOOD-BYE LIZELLE ILKKA LAPPI 8 JIM PEMBROKE IF THE RAIN COMES (TUM) Suuri yleisö tunsi lontoolaisen Jim Pembroken aikoinaan Reggae OK- ja Nuku pommiin -euroviisukappaleiden säveltäjänä. Wigwamin menestyneimmän kokoonpanon nokkamies teki kuitenkin viisi laadukasta soololevyä, joista kaksi viimeistä tuotti Otto Donner. Tuorein, Party Upstairs ilmestyi 33 vuotta sitten. Viime vuonna menehtyneen Donnerin viimeiseksi tuotannoksi jäänyt If The Rain Comes jatkaa siitä, mihin 80-luvun alussa jäätiin. Kitaristina toimii Jukka Orma ja haitaristina Pedro Hietanen. He ovat If The Rain Comesin vahvimmat ja heikoimmat lenkit. Orman sooloilu ei putoa ja Pommi-kissan elkeet ovat hanurista. Toisaalta Hietasen kosketinsoitintyöskentely kuulostaa upealta ja Orma on parhaimmillaan maamme tyylikkäimpiä kitaristeja. Mats Huldénin ja A?e Forsmanin tilalle on Pembroken nykyisille kotikonnuille Kansasiin lennätetty nuoremmat jazz-virtuoosit U?e Krokfors ja Mika Kallio. Puhaltimet ja orkestraatiot on sitten taltioitu Helsingissä Donnerin johdolla, mutta tuottajan kuoltua miksaus on jäänyt Orman, Hietasen ja Risto Hemmin kontolle. Olisiko Donner nostanut kitarasooloja näin pintaan? Pienistä puutteistaan huolimatta albumi on pakkohankinta Wigwam-faneille ja kelvollinen testamentti Donnerin uralle. JARI MÄKELÄ 8 MACY GRAY THE WAY (Happy Mel Boopy Touring) Kuuma peruna suussa laulava raspikurkku Macy Gray nousi kolmekymppisenä kolmen lapsen äitinä suoraan huipulle vuonna 1999. Lyhyen menestyskauden jälkeen hänen uransa on rypenyt aika lailla pohjamudissa. R&B-faneille Gray on ollut liian rock, rokuille liian r&b ja pop, indiediggareille valtavirtaa ja poppareille liian vanha ja retrotyylinen artisti. Suomessa Grayn potentiaalinen markkina on ollut täysin Teemu Brunilan hallussa. Artistin nimenmuutos Nemesis Jacxoniksi vuonna 2008 ei onnistunut harhauttamaan yleisöä. The Way pyrkii olemaan jonkin sortin paluulevy, ja onnistuu siinä ainakin puolittain. Reissussa kolhiintuneiden laulajattarien riipaisevilla tilityksillä on aina ollut paikka sydämessäni. Levyn tuotanto on ajattoman tyylikäs, mutta esimerkiksi nimikappale, First Time ja Queen of The Big Hurt onnistuvat nimenomaan Grayn persoonallisen tulkinnan ansiosta. LEVYARVIOT (Glitterhouse Records) Vaikka Mark Olson jätti The Jayhawksin taakseen alunperin jo 1990-luvun puolivälissä, on ensimmäinen mielleyhtymä Olsonista edelleen vaihtoehtocountryn merkkipaalubändin kanssa tehdyt levyt. Miehen uusi soololevy Good-Bye Lizelle ei ole alternative countrya vaan akustista folkia. Ei Olson kovin kaukana Jayhawksin omimmasta alueesta kuitenkaan maailmaa kiertäessään matkaa. Good-Bye Lizellellä Olsonin rinnalla keskeisenä voimana on norjalainen Ingunn Ringvold, joka laulaa levyllä ja soittaa useita soittimia. Olson muodostaa nykyisen yhteistyö- ja elämänkumppaninsa kanssa myös levyllä toimivan parin. Olsonin ääni sointuu hyvin yhteen Ringvoldin kuulaaseen ja kaikuvaan ääneen. Levy on nauhoitettu ympäri maailmaa kaksikon matkaillessa. Levy hengittääkin 1960-luvun folkin kultakautta. Good-Bye Lizellessa onkin paljon samaa henkeä kuin esimerkiksi Joni Mitchellin tai Carole Kingin levyissä. Sekä tuotanto että biisit ovat kevyitä ja ilmavia muodostaen menneestä maailmasta kumpuavan kokonaisuuden. Levyllä oma tärkeä roolinsa on myös huiluilla, jousilla ja muilla hieman erikoisemmilla soittimilla, jotka osaltaan vaikuttavat levyn tunnelmaan. Samalla kun Olson ja Ringvold ovat kulkeneet maailmaa ristiin rastiin levyä tehden, he kuljettavat myös kuulijaa ympäri maailmaa. GASLIGHT ANTHEM – Get Hurt (EMI) Aloitetaan hyvillä uutisilla. Gaslight Anthemin viidennen studiolevyn on tuottanut Mike Crossey. Toisin sanoen Brendan O’Brien ei enää terrorisoi bändiä. Uuden tuottajan myötä levyn biisit hengittävät huomattavasti enemmän kuin kaksi vuotta sitten julkaistulla Handwrittenillä. Get Hurtin referenssilevynä studiossa on kuulemma pyörinyt muun muassa Pearl Jamin 1990-luvun levyt. Selkeimmin tämän kuulee avausraidalla Stay Vicious, joka mu- risee grungemmin kuin Gaslight Anthem koskaan aiemmin. Myöhemmin levyssä on enemmän tuttuja Gaslight-sävyjä. Brian Fallonilla on edelleen kyky kirjoittaa hyviä tarinoita, mutta vaikka 1000 Years, Rollin’ And Tumblin’ ja Red Violins ovat hyviä lauluja, sävellyksinä ne eivät nouse samalle tasolle kuin Handwritenin parhaimmisto puhumattakaan The ‘59 Soundin vahvimmista biiseistä. Fallonin teksteissä on edelleen nerokkaita parin rivin kiteytyksiä elämästä, mutta musiikillisesti Gaslightin te- kemistä leimaa jonkinlainen väkinäisyys, joka ei selity aiempaa raskaammalla soundilla tai edes Fallonin ilmeisen henkilökohtaisilla sydänsuruteksteillä. Kuvaavaa ehkä onkin, että viime aikoina suurimmat Fallonin kynästä lähteneet helmet ovat päätyneet miehen muille projekteille. The ‘59 Soundin jälkeen Gaslight Anthemilta on odotettu lopullista murtautumista suureksi bändiksi. Tuota odotusta saa edelleen jatkaa. Albumin kolme ensimmäistä kappaletta ovat menestyneet hyvin Kirgisian latauslistalla. Säröisen kitaran ryydittämä purkkaboogie Bang Bang poikkeaa muusta materiaalista edukseen, mutta avausraita Stoned on modernin ajan Sailing, jonka kertosäe voisi temmata boheemit porvarit spontaaniin yhteislauluun jollain Pori Jazz -festivaalilla. 6 ti ryhdistäytyneenä. Bändin keikoilla lavalla ollut Veli Kauppinen on saanut ylennyksen bändin varsinaiseksi jäseniksi ja Nopat on jälleen alkuaikojensa tavoin nelihenkinen kokoonpano. Kauppisen mukaantulo tuo kakkoskitaran ja taustalaulujen myötä lisää ilmettä Noppien soundiin, mutta musiikillista vallankumousta Noppien musiikissa ei onneksi koeta. Noppien juuret ovat edelleen rauhallisena ja hellänä keinuvassa tunnelmafolkissa. Eli villasukat viltin ja kaakaon kanssa kuunneltavaksi Nopat edelleen sopii mainiosti. Valonkajoa on kymmenen biisin kokonaisuus, paino sanalla kokonaisuus. Se on tasapainoinen ja harkittu levy, joka vetää puoleensa aika lailla vastustamattomasti, jos pienistä nyansseista kudottu musiikki kiinnostaa. Erityisen ilahduttavaa on se, kuinka saumattomasti biisit limittyvät. Instrumentaalina toteutettu nimiraita ja Big White Monkees -bändin Stockholm-biisistä tehty cover uppoavat kokonaisuuteen vaivatta. Toisaalta Nopat vaatii edelleen paljon. Akustisvoittoinen villasukkafolk on näennäisen helposti lähestyttävää, mutta biisit on helppo myös ohittaa, koska niiden yksityiskohdat alkavat paljastua vasta muutaman kuuntelun jälkeen. 7 JARI MÄKELÄ 7 MARIANNE FAITHFULL GIVE MY LOVE TO LONDON (Naïve) Marianne Faithfull on viettänyt uransa kolmatta taiteellista huippukautta koko 2000-luvun. Käheä-äänisen rouvan kahdeskymmenes studioalbumi ei enää yllä kymmenen vuoden takaisten huippusuoritusten tasolle. Sarkastisesti nimetty levy kulkee tuttuja uria. Biisit on jälleen koottu esimerkiksi Faithfullin ystävältä Roger Watersilta (Sparrows Will Sing), Nick Cavelta ja Leonard Cohenilta. Anna Calvi (Falling Back) on joukossa virkistävä poikkeus. Ennakkotiedoissa annettiin ymmärtää albumin koostuvan uudesta sävelmateriaalista, jonka Faithfull olisi sanoittanut. Ensimmäisenä albumin kappaleista erottuu kuitenkin turha tulkinta Everly Brothersin The Price of Lovesta. Biisin ovat tyhjentävästi coveroineet sekä Bryan Ferry että über-roku Cisse Häkkinen. Faithfullin äänelle osuvampi biisivalinta on Cohenin viimeisimmältä albumilta peräisin oleva hautajaishymni Going Home. Päätöskappale I Get Along With You Very Well on mm. Billie Holidayn ja Frank Sinatran levyttämä jazz-standardi. Pidän itseäni Faithfull-fanina, mutta en ole varauksettomasti innostunut. Vaikka antamaani arvosanaa tulee tarkastella suhteessa naisen tuotantoon, ja vaikka albumi nousee kuukauden vaisusta arviolevytarjonnasta henkilökohtaiseksi suosikikseni, en usko, että tulen levyä juurikaan kuuntelemaan. JARI MÄKELÄ SUE PAUL GILBERT STONE PUSHING UPHILL MAN (Warner) Musiikkimaailmassa on lukemattomia sellaisia soittajia, jotka ovat instrumentteineen todella kovia tekijöitä ja joita arvostetaan kollegojen parissa, mutta jotka eivät koskaan, tai hyvin lyhytaikaisesti, pääse maistamaan massasuosiota. Suurimmat mainetekonsa Racer X:n ja Mr. Bigin riveissä tehnyt Paul Gilbert on yksi heistä. Kitaristi on alallaan kova tekijä, joka on soittanut suosituissa bändeissä ja tehnyt soolouraakin pitkälle toistakymmentä levyä. Silti mies saanee kuljeskella maailmalla melko rauhassa. Stone Pushing Uphill Man on instrumentaalilevy, jonka selkärangan muodostavat muista yhteyksistä tutut, Gilbertille syystä tai toisesta tärkeät kappaleet. Mukana on muun muassa Goodbye Yellow Brick Road, My Girl ja Murder By Number. Levylle on mahtunut myös pari Gilbertin uutta omaa instrumentaalia. Koska kyseessä on kitaristin soololevy, kitara myös on pääosassa. Ratkaisu on perusteltu ja luonteva, mutta ellei itse satu olemaan kitaristi, kuinka kauan rummuilla maustettua kitarointia jaksaa kuunnella. Ennemmin tai myöhemmin levyyn puutuu, vaikka Gilbert toki instrumentillaan komeita juttuja tekeekin. Hiukan olisi kuitenkin kaivannut soitinarsenaaliin vaihtelua tai laulua muuallekin kuin hymnimaiseen nimibiisiin. ILKKA LAPPI 8 NOPAT VALONKAJOA (Kioski) Nopat sai musiikkimediat syömään kädestään jo uransa alkumetreillä, eikä folkiin nojaavan kokoonpanon ympärillä kuhina ainakaan vähentynyt mainion Kadun tuolla puolen -debyytin jälkeen. Kakkoslevyllään Nopat esiintyy kevyes- » 23 « NRO. 665 ILKKA LAPPI ILKKA LAPPI 8 70-LUVUN VIHANNEKSET NON-STOP (Woimasointu) Perinnetietoisella suomipunkilla on mennyt viimeiset vuodet lujaa. Kotimaisen punkin ensimmäisen aallon perinteeseen ripustautuu myös 70-luvun vihannekset toisella levyllään. Ja totta kai vihannessoundiin on napattu iso kasa rakennuspalikoita myös Ramonesilta. Non-stop on kaikin puolin muotovalio punklevy, jolla on nippu pariminuuttisia tarttuvia punk-ralleja. Parhaimmillaan 70-luvun vihannekset on intoutuessaan irrottelemaan kunnolla. Bändin teksteistä vastaava laulaja
kapinahengestä, mutta sitä en kuule, päinvastoin. A?a yrittää näyttäytyä uskottavan itsetietoisena, maailman tilaa huomioivana naisena, jolle ei ryttyillä. Sanat tulevat kuitenkin ulos hengettömän kömpelönä suorapuheisuutena, uskomattoman geneeristä äänitaustaa vasten. ”No more your freaking bullshit”. Levy ei kosketa kuulijaansa millään tasolla, se on kuin hyväksikäytetyn olon aiheuttava veltto kädenpuristus. Miksi ojensin käteni - 12 kappaleen ajaksi? ANNI EEROLA 7 LEVYARVIOT SISTER FLO – Tragician’s Hat Anniversary Edition (Soliti) Nuorena jätkänä Raumalla ahdisti kun yksikään kaupungin omista bändeistä ei koskaan varsinaisesti breikannut. Lahjakkaita muusikoita oli kaupungissa ja omassa lähipiirissäkin useita, mutta kenenkään yritteliäisyys ei riittänyt paikallista nuokkaria pidemmälle. Siksi onkin ilahduttavaa, että vielä aavistuksen Raumaakin pienemmästä kaupungista Riihimäeltä, on ponkaissut niin monta merkittävää talenttia. Yksistään pari vuotta sitten toimintansa lopettaneen Sister Flon riveissä oli poikkeuksellinen keskittymä lahjakkuutta. Heti aloitusraita Four Soulsin parin minuutin kohdalla tuleva saksofonin törähdys tulee iholle ja nostaa karvat pystyyn. Tästä alkaa matka, jonka ei toivoisi päättyvän. Kymmenen vuotta julkaisunsa jälkeen Tragician’s Hat on edelleen aivan helvetin upea albumi. Sillä on jo kuultavissa niitä soundikokeiluja ja seikkailuja jotka lopulta johtivat bändin Jori Hulkkosen kanssa tehtyyn AU-mestariteokseen, mutta lähtökohtaisesti se on poplevy täynnä timantinkovia sävellyksiä. Vaikka en koskaan aiemmin ole omistanut Tragician’s Hatia ja olen kuullut sitä lähinnä levykauppavuosinani, huomaan tunnistavani useat levyn biiseistä ja laulavani mukana. Levyn käynnistävä viisikko, joka sisältää täysosumat White Noise, Bill And Jesus ja Shortcuts on sen verran kova satsi, että pokerikädeksi muutettuna sillä voittaisi useimmat muut kädet. Täysin maailmanluokan popkynäilyä. Kaikessa Sister Flon musiikissa on läsnä nimenkin lupaama rullaavuus ja ?ow. Se kuulostaa aina vaivattomalta ja virran vietäväksi on helppo hypätä. Samae Koskisen lähes kuiskaavan varovainen tyyli laulaa on palapelin viimeinen puuttuva osanen. Kuluneet kymmenen vuotta ovat antaneet perspektiiviä ja nyt jälkijättöisesti minun on helppo myöntää, että Tragician’s Hat on yksi aikamme merkittävimpiä kotimaisia poplevyjä ja kestää kevyesti kansainvälisenkin vertailun. Tämän bändin merkitystä tienavaajana ja suunnannäyttäjänä ei voi yliarvioida. On vaikea kuvitella Rubikia tai Neøvia olevan edes olemassa ilman Sister Flon rohkaisevaa esimerkkiä. Helppo myös uskoa, että bändi on pelkällä olemassaolollaan inspiroinut samasta pikkukaupungista myöhemmin ponnistanutta, loistavaa Death Hawksia. Juhlaversion kakkoslevy on koottu levyltä pois jääneestä biisimateriaalista ja muutamasta liveversiosta, jotka valottavat entisestään bändin ylivoimaista kykyä yhdistellä kokeellisista, progressiivisista ja populääreistä elementeistä jotain täysin omaansa. Tragician’s Hatia voidaan hyvällä syyllä pitää suomalaisen popin OK Computerina. Täysin suvereenia suorittamista. Petri Pajunen nauraa teksteissään harmillisen vähän. Nostalgiaa pursuava Rok-farmarit on suorastaan hersyvä laulu Suosikin farkkutytöistä ja Pyöveli kaikessa makaaberiudessaan jollain tavalla kovin vetoava. Myös Maanalaiseen armeijaan ja levyn päättävä Jason & The Scorchers -laina Pray For Me Mama (I’m a Gypsy Now), joka on kääntynyt suomeksi Rukoillaan äiti (olen kypsä nyt), ovat mainioita raitoja. 16 biisiin mahtuu myös biisejä, jotka ohittaa olankohautuksella, vaikka sävellyksissä onkin ainakin ripaus enemmän vaihtelua kuin suurimmalla osalla perinnepunkiin kurkottavista bändeistä. Hieman tiivistämällä Nonstop olisi todennäköisesti ollut vieläkin parempi levy. 70-luvun vihannesten juuret ovat kuitenkin niin tiukasti Ramonesissa, että levyä venyttämällä kokonaisuus ei parane. Kansikuvasta välittyvä mukava ?ilis sai minut poimimaan albumin arvostelulevypinosta. Harhautus siis onnistui. Tweedy on americana-yhtye Wilcon laulusolisti ja kitaristi Je? Tweedyn "bändi", jonka hän on perustanut (kannessa ehkä esiintyvän) poikansa rumpali Spencer Tweedyn kanssa, mutta oikeasti kyse on Je? Tweedyn sooloprojektista, jonka kautta mies voi hyödyntää valtavaa julkaisematonta biisiarsenaaliaan. Kansikuva ei ole täysin ristiriidassa albumin sisällön kanssa, vaikka mitään hiphopvaikutteita ei levyllä esiinnykään. PoikaTweedyn miellyttävillä soundeilla äänitetyt ja välillä kivasti epäkonventionaalisetkin kompit maustavat isä-Tweedyn biisejä mehukkaasti. Ensivaikutelma kuulostaa miellyttävän letkeältä slacker-tunnelmoinnilta ja lo?-alternativelta jostain Beck Hansenin ja Thurston Mooren välimaastosta. Wilcoa riivanneet Beatles-vaikutteet nousevat kahdenkymmenen biisin mittaan kuitenkin selvästi pintaan. High As Hello, Low Key, I’ll Sing It ja Summer Noon ovat hajanaisen ja ylipitkän levyn parhaimmistoa. Luciusyhtyeen Jess Wolfe ja Holly Laessig avustavat taustalauluissa, ja R.E.M.:n sekä Robyn Hitchcockin The Venus 3:n kanssa työskennellyt Scott McCaughey koskettimissa. 10 ILKKA LAPPI 7 TWEEDY SUKIERAE (Dbpm/Anti-) Sukieraen kannessa nuori poika nojaa lautaaitaan, johon on maalattu Tweedy-gra?ti. SUE TOMI TUOMINEN JARI MÄKELÄ 5 AA BED OF STONE (Naïve Records) Tavoitteenani on ottaa tasaisin väliajoin arvioitavaksi jotain, mistä en ole kuullut ikinä ennen. Parhaimmillaan saan kokea suurta löytämiseniloa. Pahimpina kertoina tulen vannoneeksi, etten seuraaviin kuukausiin koske mihinkään ennestään tuntemattomaan. Nigerialais-ranskalaisen A?an (äännetään Asha) kolmas levy saa minut pitäytymään pelkästään hyviksi todetuiden bändien ja artistien kuuntelijana ainakin seuraavat viikot. Pop-soul laulaja-lauluntekijä on ollut helppo nostaa julkisuuteen käheän erikoisen äänensä turvin, musiikkimarkkinoilla kun on aina tilausta uudelle Erykah Badulle tai Macy Graylle. Erikoinen ääni ei kuitenkaan yksinään riitä, jos puhtaasti musiikillisilla ansioilla halutaan porskuttaa. Ja niillä Bed of Stone ei porskuta. Ihmiset olivat löytäneet A?asta ensilevyn aikaan häivähdyksiä marleymaisesta » 24 « NRO. 665 ELECTRIC YOUTH INNERWORLD (Secretly Canadian) Innerworldin toisella varsinaisella raidalla torontolaiskaksikon Bronwyn Gri?n laulaa “We are the youth, we won’t age, we are the youth, we like to sing.” Kirjoitettuna nuo lauseet kuulostavat ponnekkaalta ja elämäniloiselta julistukselta, mutta hänen suustaan kuultuna ne muuttuvat apaattisiksi ja lannistuneiksi. Jos Electric Youth edustaa nuorisoa, ei ihmislajilla ole toivoa tulevasta. Tämä sähköinen nuoriso ei tule järjestämään ainuttakaan vallankumousta. Drive-elokuvan soundtrackilta ranskalaisen Collegen aisaparina tutuksi tullut kaksikko on vihdoin saanut ulos debyyttinsä, mutta bändin varsinainen momentum taitaa olla jo auttamattomasti hiipunut. Periaatteessa Innerworld on sekvensseribassoineen ja tutunkuuloisine melodiakulkuineen hieman kuin oppitunti synteettisen popin alkeista. Bändin soundi on ehkä jo turhankin sisäsiisti ja hiottu ja liian usein muoto menee sisällön edelle. Silti Innerworldin äärimmillen sliipattu tuotanto olisi helppo kuvitella soimaan nimenomaan yöllisen suurkaupunkiautoilun taustalle. Jos Ladytron edusti vuosituhannen taitteessa syntetisaattoripopin uutta tulemista itäeurooppalaisella ja totalitaristisella twistillä, niin Electric Youth amerikkalaistaa heidän soundinsa. Innerworldilla soi amerikkalainen ostoskeskuskulttuuri parkkipaikkoineen, ostoskärryineen ja tila-autoineen. Perverssillä tavalla bändin pyöreä ja pehmeä soundi vetoaa. TOMI TUOMINEN 8 TOM PETTY & THE HEARTBREAKERS HYPNOTIC EYE (Reprise) Kuunneltuaan levytolkulla uusinta uutta indiedancea, futuristista R&B:tä ja kaikkein trendikkäintä partafolkia on ihan julmetun mukavaa potkaista kengät jalastaan ja kuunnella levyllinen vanhojen ukkojen soittamaa rockia, joka ei edes väitä olevansa yhtään mitään muuta. Hypnotic Eye on täysin teeskentelemätöntä rockia, jota ei ole tehty kenenkään makuuhuoneessa läppärillä vaan sen tekemiseen on tarvittu sähkökitara ja sukuelimet. Olen aina pitänyt Tom Pettyn äänestä ja musiikista. Ne avaavat mielessäni joka kerta laajoja hitaita ja pölyisiä maisemakuvia amerikkalaisesta maantiestä bensiiniasemineen, punaisine kallioineen ja aavikon hiekalla kierivine liikkuvine pensaineen. Mielikuva saattaa olla peruja Pettyn 90-luvun musiikkivideoista, mutta pidän siitä. On miellyttävää kun artistin soundi herättää välittömän mielikuvan ja tunnelman. Juuri tältä minun mielikuvieni ruraali Amerikka kuulostaa. Hypnotic Eye nostaa Pettyn minun kirjanpidossani samaan kovaan ikämiesten sarjaan Neil Youngin kanssa. Se on varmoin ottein soitettua amerikanrokkia, jossa ei biisillisesti ole sen kummempaa annettavaa, mutta soundillisesti ja tunnelmallisesti sitäkin enemmän. (Ovathan All You Can Carryn ri? ja kertosäe toisaalta äärimmäisen tarttuvia.) Maailmassa on lopulta aivan liian vähän The Eaglesin Take It Easyä. Petty korjaa asiaa Hypnotic Eyellä hieman. Levyn kuunteleminen saa minut hetkellisesti toivomaan omistavani taas auton. Juuri tätä levyä kuuntelisin erämaaosuudella matkalla Jäämeren rantaan. TOMI TUOMINEN 9 MY BRIGHTEST DIAMOND THIS IS MY HAND (Asthmatic Kitty) New Yorkilainen Shara Worden tuli itselleni ensi kertaa tutuksi Sufjan Stevensin taustabändistä Illinois ja Age Of Adz -levyiltä. Hä-
LEVYARVIOT nen neljäs levynsä My Brightest Diamondina on ensikosketukseni hänen sooloprojektiinsa. Klassisesti koulutettu, mutta kokeellisesta ilmaisusta innostunut Worden yhdistelee onnistuneesti elementtejä säröisestä shoegazerockista, elektronisesta musiikista ja klassisen musiikin monista eri muodoista. Koko keitos on silattu ennakkoluulottomilla soundi ja rakennekokeiluilla. Satuin näkemään Sufjan Stevensin Tukholmassa hänen Illinois-levyn kiertueellaan ja silloin lavalla oli Wordenin lisäksi Annie Clark, joka nykyisin tunnetaan paremmin St. Vincentinä. On vaikea olla vertaamatta My Brightest Diamondia häneen. Molemmat ovat tehneet yhteistyötä myös David Byrnen kanssa ja molemmat ovat täysin suvereeneja instrumenttiensa taitajia ja musiikillisia visionäärejä. This Is My Hand on ensitahdeista alkaen kuin vuoristorata-ajelu Wordenin mielenmaisemien halki. Nautinnollista kiipeämistä ja syöksähtelyä, jossa ei koskaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu. Eritoten Shape-biisin kohdalla tulee tunne, että Laurie Anderson on saanut työlleen jatkajan. Hauska tutustua neiti Worden. Luulen, että meistä tulee hyvät ystävät. TOMI TUOMINEN 6 BLONDE REDHEAD BARRAGÁN (Kobalt) Joko siitäkin muka on 13 vuotta kun ensi kerran törmäsin Blonde Redheadiin? 2000-luvun alussa musiikkiblogien ottaessa vasta haparoivia ensiaskeleitaan, latasin bändiltä yhden biisin ja ihastuin. Sen jälkeen ostin bändin kaikki albumit niiden ilmestyessä. Misery Is A Butter?y, 23 ja Penny Sparkle olivat kaikki hienoja levyjä, mutta ehkä askel askeleelta mentiin kuitenkin aina kauemmas bändin kultakaudesta. Uutuuslevy tuntuu olevan edeltäjiään jotenkin riisutumpi ja raaempi. Soittaessa ja äänittäessä syntyneitä kulmia ja särmiä ei ole turhaan hiottu pois vaan soundi on jätetty lähes demomaisen eläväksi ja tuoreeksi. Levy-yhtiökin on vaihtunut legendaarisesta 4AD:sta aavistuksen rupisemman tuntuiseen Kobaltiin. Kansidesignkin on edeltäjien tyylikkyyden sijasta kohtalaisen köpöinen. Tuntuu myös, että tällä albumilla Kazu Makino on aiempaa vähemmän äänessä ja Pacen veljesten ääntä kuullaan aiempaa enemmän. Sävellyksissä ei enää ole sitä samaa mystistä tenhoa mitä oli Misery Is A Butter?yn aikaan. Ja siellä missä nerous yhä pilkahtelee, on soundimaailma niin arkinen, että taika katoaa. En tiedä kertooko kaikki nämä muutokset murroksesta bändin leirissä, mutta itselleni se merkitsee sitä, että Blonde Redhead -nimi levyn kannessa ei enää ehkä olekaan absoluuttinen laadun tae. Suunnilleen saman kehityskaaren koki aikoinaan TV On The Radio. Kehityksen huippu saavutettiin Dear Sciencellä ja sen jälkeinen Nine Types Of Light oli vain valju muisto entisestä loistosta. Barragán ei yllä omaan Blonde Redhead top kolmoseen ja minä olen kuitenkin kuullut heiltä vain neljä levyä. TOMI TUOMINEN 8 ÓLÖF ARNALDS PALME (One Little Indian Records) Islantilainen laulaja ja multi-instrumentalisti Ólöf Arnalds yhdistää Vashti Bunyanin ja Björkin maagisia tunnelmia neljännellä kokopitkällään Palme. Ólö?n lauluääni on lapsenomaisuudessaan satumainen, eikä hatara englannin lausuminen varsinkaan vähennä toismaailmallisuutta. Nimikkokappale Palme tuntuu erityisesti kuin muinaiselta lorulta, joka pehmeästi soljuu ajattomuudessa. Kauniin musiikkivideon saattelema Patience tarjoaa lisää hempeyttä, kevyttä rytmisyyttä ja tarttuvia kuorolaulukoukkuja Ólö?n laulaessa: ”I was yours, yours to keep.” Kappale nousee myös levyn vahvimmaksi osoitukseksi laulajattaren popimmasta luomistaidosta. Kuten muissakin kappaleissa, Ólö?n ääni nousee lämpimäksi peitoksi piilevän rauhattomuuden ylle. Laulun kauneus vetää mukaansa ja tuo pehmeyttä ja valoa syystunnelmiin. Levyn kokonaistunnelma on pidättyväisen ANGUS & JULIA STONE – Angus & Julia Stone (Virgin EMI) Angus & Julia Stonen kolmas yhteinen levy olisi jäänyt aukeamatta jos kuunteluaikaa olisi ollut viikko vähemmän. Australialaisen lahjakkaan sisarusduon uutuus vaati kärsivällisyyttä, sillä se ei meinannut aluksi erottautua edeltäjästään, ansiokkaasta Down the Waystä. Kärsivällisellä kuuntelulla uusi albumi osoittautuu kuitenkin jopa paremmaksi ja tasapainoisemmaksi yksilöksi. Edelliselläkään levyllä ei pelattu koukuilla vaan äärim- mäisen mieleenpainuvilla laulumelodioilla ja hienovaraisen vahvoilla sävellyksillä, mutta nyt monet elementeistä ovat vielä tasapainoisemmassa suhteessa. Juliasta on tullut kypsempi ja monipuolisempi laulaja (mm. Death Defying Act) eikä Angus enää jää enää sisarensa kuriositeettimaisen tyttömäisen äänen varjoon. Aloituskappaleella on yllättävän suuri merkitys levyn voimasuhteisiin ja uuden levyn aloittava yhdessä laulettu A Heart- break tasaa puntteja jo alkuunsa paremmin kuin edellisen levyn pelkästään Julian laulama Hold On. Sävellyspuolikin on monipuolistunut, esimerkkinä My Word For It:n psykedeeliset kitarakaiut, ja yleistä naiiviusnappia on käännetty pienemmälle. From The Stalls pomppaa levyltä yksittäiseksi suosikkikappaleeksi ja lopetuskaksikkona Main Street ja Crash And Burn on vuoden kärkikastia. kepeä tuntuen samaan aikaan intiimiltä (erityisesti kappaleessa Han Grete) ja ajoittain leikkisältä (tästä hyvänä esimerkkinä Half Steady). Kahdeksan kappaleen albumi on nopeasti kuunneltu, mutta se sisältää sopivasti vaihtelua ja tuntuu eheältä. Palme-levyn kokeellisimmista piirteistä voi myös kuulla yhtäläisyyksiä Múm-yhtyeeseen, jonka mukana artisti vuosia kiersikin ennen debyyttiään. Kyseessä on siis islantilaista herkkyyttä parhaimmillaan – viileän kaunista pintaa lämpimällä sydämellä. 9 nut Octopus Syng on huikea hyppy 60-ja -70 luvuille. Jos toinen kuulee tässä Pink Floydia, itselleni kyseessä on ilokseni Velvet Undergroundein bändi hetkeen. Akustinen kitara ja alakuloinen laulu vuorottelevat happomyrskyjen sekamelskoissa ja tunnelma on ihmeen autenttinen. Folkin ystävät löytänevät modernimpia Hexvessel-kaikuja myös. Garagetunnelmat yhdistyvät niittysoundiin ja pophippiyteen. Melankolia ja apeus muuntuvat duureiksi kuin varkain ja yleistunnelma on samalla sekä lohduton että aamuaurinkoinen. Otan omalle mieltymyskontolleni sen, että kaikki levyn vauhdikkaammat biisit eivät kolise, oikeaoppisista ja genreuskollisista hienoista toteutuksistaan huolimatta. Sen sijaan kauniit In The Middle of Nowhere, You Are Every Poem ja erityisesti Mirror Of Our Memories ovat suorastaan pysäyttävän onnistuneita, joissa hauraus koskettaa ja tunnelma on surumielisyydessäänkin hallittu. Kun herkkyys vaihtuu psykedeliaan silmänräpäyksessä, nostan hattua korkealle. 9 MARKUS PERTTULA 9 ADAM COHEN WE GO HOME (Cooking Vinyl) Adam Cohenin neljäs sooloalbumi alkaa koskettavasti laululla Song of Me and You, joka välittömästi asettaa levyn teeman surumielisenä tarkkailuna rakkaudesta. Toinen kappale Too Real viiltää jo syvältä Adamin laulaessa: ”everyone feels unprepared, everyone’s just a little bit scared of love.” Rehellisyys tuntuu kouriintuntuvalta, eikä tekstien osuvuudessa ole varmasti ollut haittaakaan siitä, että inspiraationa, oppi-isänä ja isänä on ollut itse Leonard Cohen. Adam ei selkeästi myöskään vähättele isänsä vaikutusta musiikkiinsa, sillä levynkansissa esiintyvät molemmat korostaen isä-poika -asetelmaa ja lyriikoissa vilisee suoria viittauksia isäänsä. Aluksi We Go Home tuntuu lähestulkoon tribuuttilevyltä, kunnes huomaa kuinka luontevaa Adamille on lyyrisesti tutkia omia juuriaan ja rakkaussuhteita. Musiikillisesti mennään perinteisen alt countryn tienoilla akustisen kitaran ja selkeän lauluvetoisuuden voimin. Sovitukset on pidetty kevyinä mutta kiinnostavina ja niitä koristaa säästeliään tyylikkäät jouset kuten kappaleessa Love Is, joka sisältää myös julistuksen: ”love is a line from Hallelujah, Jesus and Buddha”. Sitten vastuu siirtyykin kuulijan korviin, onko kyseessä imelyyttä vai tunteen paloa. MARKUS PERTTULA SUE EVERGREY HYMNS FOR THE BROKEN (AFM) On vain yksi Evergrey. Tai itse asiassa on vain yksi Tom S. Englund, mutta dramaattisuudessaan ylittämättömän nokkamiehen yhtyeen vankkumatonta melodiatajua on paha sitäkään kenenkään mennä kieltämään. Progressiiviselle mutta ennen kaikkea dramaattiselle metallille oman näköisensä sopen jo alkuaskelillaan rakentanut Göteborgilaisyhtye viritti magnumopuksillaan Recreation Day (2003) ja The Inner Circle (2004) riman jopa itselleen sen verran korkealle, että se on itsekin vuosikausia pähkinyt kuinka kavuta takaisin korkeimmalle tikapuulle. Hätähän ei ole missään nimessä ollut tämän näköinen, sillä edes autopilottiin turvautuneen Evergreyn ei ole tarvinnut huolehtia varteenotettavista kilpailijoista. Kaikesta päätellen kuitenkin sisällä kupli, viimeisimmän Glorius Collapsen (2011) jouduttua pärjäämään ilman pitkän linjan miehiä Henrik Danhagea ja Jonas Ekhdalia. Nyt parivaljakon palattua, tuntuisi koko pataljoonan näyttämisen halu olla huippuvuosien tasolla, uusvanhan miehistön synnytettyä varteenotettavan verrokin parhaille albumeilleen. Tunnelmaltaan lähimpänä ollaan nimenomaan The Inner Circlen dynamiikkaa ja monumentaalisuutta, ja eritoten albumin päätöskaksikko The Grand Collapse - The Aftermath on huuhdottu tuttuakin tutumpien, ehtymättömiä väristyksiä synnyttävien vuonojen rannalla. HENRI EEROLA 9 OCTOPUS SYNG REVERBERATING GARDEN NUMBER 7 (Mega Dodo) Avant-Garden aloittaa levyn niin levollisesti, että kuuntelijan kiireet tyssäävät siihen. Mikäs levy tämä tämmöinen on? Outoja kitaraväristelyitä seuraa raukea laulu ja kohta kitara ja rummut soittavat yhtäaikaa kuin kahta eri kappaletta, psykedelia tuli ja kahmaisi. Jaire Pätärin yhdenmiehenbändistä kvartetiksi kasva- » 25 « NRO. 665 ANNI EEROLA ANNIKA BRUSILA 6 MONOLITH DYSTOPIA (Final Gate) Miksi oi miksi Monolith? Kun bändi aikaansaa näinkin muhevaa protodoomia onko ihan pakko laulaa Ozzy-äänellä? Basisti-solisti Ralf Brummerlohin liioiteltu Osbourne-imitointi pilaa kaiken. Kun edes äänen kopiointi ei riitä vaan on myös kuittailtava ’Allright now’, ’You gotta believe me’ ja ’Oh yeah’ niin Black Sabbathisti, että levy on lentää ryteikköön. Ja jotta laulu olisi varmasti ’onnistunutta’, on se ainoa osa levytystä, joka on jälkiäänitetty livesoiton päälle. Ri?t ovat rapeita, särö toimii stoneristakin pitäville, rummut ovat pehmeät ja jazzahtavatkin. Kappaleet ovat melko monotonisia ja rynkyttäviäkin mutta jotain vastustamatonta groovea niissä paikoin on. Vääntö ja soolottelu tehdään jamittelun makuisesti ja erityisesti nimibiisin spaceproge-väliosa on levyn koho-
LEVYARVIOT Albumin tahti ei hiivu loppuakaan kohden. Siitä erityinen kiitos rumpali Paul Mazurkiewiczille, joka takoo kannujaan jykevän murskaavasti. Rumpukapulan lisäksi kädessä pysyy myös runoilijan sulka, sillä Mazurkiewicz on rustannut sanoitukset puoleen albumin biiseistä. Vokalisti Corpsegrinder on toisinaan sortunut varsin eleettömään ja monotoniseen mörähtelyyn, mutta nyt hän pyrkii käyttämään myös ylärekisteriään eli vihlovampia rääkäisyjä junttaörinän ohella. Hyvältä kuulostaa, joten kenties Corpsegrinderin bändissä olon 20-vuotisjuhlan kunniaksi voisi jo lakata vertailemasta häntä Chris Barnesin vanhoihin mestarisuorituksiin. Vielä vanhakin jaksaa yllättää rikkomalla osan rutiineistaan. Kokonaisuutena A Skeletal Domain on yllättävän kova ja hyvin todennäköisesti parasta antia, mitä bändi saanut aikaiseksi koko 2000-luvulla. JUSSI LAHTONEN 6 SÓLSTAFIR – Ótta (Season Of Mist) Maalaileva. Tunnelmallinen. Kaunis. Omaperäinen. Unenomainen. Ansiokas. Mutta ei edeltäjänsä veroinen. Islantilainen Solsta?r on edennyt musiikillisesti mielenkiintoista polkua. Eeppisemmästä black metalista aloittanut yhtye on levy levyltä luonut nahkaansa uudelleen, häivyttänyt alkuaikojensa primitiivisiä elementtejä ja lisännyt psykedeelisiä, hämyisiä sävelkulkuja. Parhaimmillaan yhtyeen pitkät kappaleet ovat olleet kuin yhdistelmä italowestern-elokuvien soundtrackeja ja islantilaisia kansanperinteitä. Tämä prosessi kulminoitui yhtyeen edelliseen albumiin, vuoden 2011 tuplalevyyn Svartir Sandar, jonka maalailevan orgaaninen tunnelma sykki ja hengitti omassa verrattomassa tahdissaan. Solsta?r tuntui sillä saavuttaneen luomiskykynsä huipun ja kehityksensä lakipisteen. Vaikka Ótta-albumissa on paljon hyvää ja sen islantilaiseen ajankiertoon perustuva konsepti hyödyntää edeltäjästään tuttuja elementtejä, niin levy ei saavuta edeltäjänsä liki shamanistisia sfäärejä ja oivalluksia. Ehkä vaatimus itsensä ylittämisestä on kohtuuton, perustaahan moni yhtye vuosikymmenien uran sille, että ne soittavat samoja ri?ejä biisistä toiseen. Parhaiden suunnannäyttäjien mittatikku on silti peruspuurtajia vaativampi ja armottomampi. Omaperäisen tyylittelevästä soundista ja vahvoja mielikuvia herättävistä kappaleista kuten Dagmalista huolimatta Ótta on lievä taka-askel. Se on edelleen saavutus, jolla voittaa mestaruuksia eikä haastajia tule vielä rinnalle, mutta omissa nimissä olevaan maailmanennätykseen ei askel ainakaan toistaiseksi enää riitä. kohtia. Keksiläisyys ja identiteetti kuitenkin puuttuvat mikä tekee koko äänitteestä yleisön kannalta aika turhan. Viitseliäämmällä säveltämisellä ja ei-Ozzy-laululla kiinnostaisi tämä Kadavariakin lämpännyt saksalaisyhtye huomattavasti enempi. 9 josi 1992 ja laulaja Warrel Dane, basisti Jim Sheppard sekä tuore keikkakitaristi Je? Loomis perustivat Nevermoren, yhden mennen kahden vuosikymmenen parhaista bändeistä. Nyt Nevermoren lojuttua muutaman vuoden telakalla sekä Loomisin ravattua soolouralle, Dane ja Sheppard sytyttävät vanhojen bändikaveriensa ja kitaristi Brad Hullin kanssa Sanctuaryyn valot. Joukon hevi raikaa 1980-lukua synkempänä. Thrash-kiihdytykset on korvattu painostavammalla ja kevyesti kikkailevalla progevivahteella. Kovimmat puritaanit saattavatkin tuhahtaa, että meno liippaa liian läheltä Nevermorea. Eihän Dane enää edes kilju päätään puhki joka toisella kappaleella! Miehen majesteetillinen baritoni saa silti runsaasti tilaa vetelöittää polvia. Kun muutamasta keskitempoisesta täytebiisistä huolimatta korviin iskee One Final Dayn tasoista mahtavaa tuomionpäivän maalailua, tahdon kuulla lisää. 8 ANNIKA BRUSILA 7 DECAPITATED BLOOD MANTRA (Nuclear Blast) Puolalainen Decapitated on soittanut melkoisen teknistä death metalia jo 18 vuotta,eikä se nytkään muuta tee, kun vuorossa on orkesterin kuudes täyspitkä julkaisu Blood Mantra. Mihinkä tiikeri raidoistaan pääsisi, ja miksi sen pitäisikään päästä? Bändi on kokenut aikojen saatossa kovia, kun sen perustajajäseniä on kuollut ja loukkaantunut auto-onnettomuudessa ja bändin ura oli sen takia muutaman vuoden jäähyllä. Näistä ajoista on kuitenkin jo jonkin aikaa, ja nykymiehistö on varsin tuoretta, ainoastaan kitaristi Vogg on ollut mukana alusta asti. Uutuuslevy on varsinkin uusien jäsenten esiinmarssia. Basisti Pavel Pasek on ollut mukana vasta pari vuotta ja rumpali Mlody on uunituore hankinta. Decapitatedin soitannan laatu ei ole koskaan ollut heikkoa, mutta harvoin se myöskään on kunnolla säväyttänyt kivenkovasta ammattimaisuudestaan huolimatta. Uutta albumia ei kuitenkaan onneksi ole ylituotettu hengiltä, ja paikoin yhtyeen soitannassa on yllättävänkin rapsakkaa draivia kuten hektisesti eteenpäin vyöryvässä, tarttuvassa Veinsissä sekä kipakassa nimikkobiisissä. Toisinaan tunteen palo ja dynaamisuus jää silti hieman taka-alalle teknisen osaamisen taakse. Onhan soittotaituruus hyvä asia, mutta paradoksaalisesti kuolonmetalli kaipaa usein elämän sykettä. Nykyisellään puolalaiset saavat aikaiseksi varmaa laatua, jota kuuntelee sujuvasti ja mielellään, mutta siltä toivoisi enemmän irtiottoja. Suunta on jo kohdillaan. JUSSI LAHTONEN OPETH PALE COMMUNION (Roadrunner Records) Ruotsin progemetalli-suuruus Opeth jätti edellisellä kokopitkällään Heritagella (2011) tulevaisuutensa joillekin lupaavaan ja toisille toivottomaan tilaan. Jazzahtavan tunnelmoinnin kaataminen progesoppaan ja metallin vähentäminen oli todella rohkea tempaus, mutta jätti monelle kitkerän maun suuhun. Miten porisee Pale Communion? Proge on edelleen painokkain elementti. Murinalaulu ei palannut, vaikka keikoilla vanhoja döödis-ralleja bändi onkin taas vetänyt. Laulun rooli korostuu muutoin, koska pääjehu Mikael Åkerfeldt on nähtävästi hurahtanut harmoniakuorutuksiin oikein kunnolla. Eternal Rains Will Come ja River sisältävät todella komeaa stemmailua. Etenkin jälkimmäisen biisin akustisuuden tukema folk-henkinen soljuilu on todella raikasta. Sävellyspuoli on kokonaisuutena Heritagea rokkaavampaa. Uruille annetaan paljon rouhivampaa tilaa ja Cusp Of Eternityn kaltainen ri?ttely maistuu makialta. Rumpali Martin Axenrot pääsee intoilemaan kikkarytmeillä kiitettävän usein. Jokaiseen biisiin löytyy taustalle jonkin soittimen kutoma tahmea verkonläiskä, johon jää mielellään killumaan. Vielä kun vähän enemmän olisi rokkiri?ä mahtunut mukaan, puhuttaisiin taas kympin levystä. Nytkin ollaan heittämällä vuoden kärkikahinoissa. ALEKSI AHONEN 8 SANCTUARY THE YEAR THE SUN DIED (Century Media) Piirua vaille 30 vuotta sitten perustettu Sanctuary loi Refuge Deniedilla (1987) ja Into the Mirror Blackillä (1989) ansaittua mainetta undergroundissa. Thrash-asenteella ladattu täysiverisen melodinen metallijyräys ei valitettavasti ollut Seattlesta kotoisin olevalle bändille kauaa terve bisnes-suunnitelma. Yhtye haSUE JUSSI LAHTONEN ALEKSI AHONEN 8 CANNIBAL CORPSE A SKELETAL DOMAIN (MetalBlade) Kolmastoista kerta toden sanoo, vai miten se menikään? 13 ei ole tällä kertaa epäonnen luku, sillä death metal -veteraanibändi Cannibal Corpse on pitkästä aikaa kelpo vedossa. Tuoreemman kuuloinen albumi ei vajoa parin edeltäjänsä rutiininomaiseen rypistelyyn vaan painaa menemään pirteän väkivaltaisesti. Alkutahdit viritetään mainiosti heti avausrallissa High Velocity Impact Splatter. Bändi vaihtoi syystäkin tuottajaa kolmen Erik Rutanin tuottaman albumin jälkeen. Rutanin tahdissa Corpse urautui jo pahasti, joten tuottaja Mark Lewisin otto mukaan piristi kummasti. Biiseissä on enemmän vaihtelua, mikä ei aina ole ollut selviö 2000-luvun CC-albumeissa. Esimerkiksi nopean ja lyhyen Headlong Into Carnagen jälkeen tuleva levyn pisin veto The Murderer’s Pact on oivallinen, samoin kuin nimikkobiisi. » 26 « NRO. 665 BELPHEGOR CONJURING THE DEAD (Nuclear Blast) Itävaltalainen Belphegor se on soittanut ja laulanut Saatanasta, perversioista ja lisää Saatanasta jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta. Nyt manataan jälleen kuolleita, mutta varsin monotoniseen sävyyn. Gasmask Terrorin lähes jatkuva, hellittämätön tykitysrummutus herättää lähes pelkoa. Lieneekö koko loppulevy tätä? Ei sentään ihan, mutta yksitoikkoista jurnutusta on silti tarjolla aivan turhan paljon. Monen biisin pilaa tasainen, jatkuva jyrääminen ja pörinä, jota suttuiset soundit vain vahvistavat. Levyn on tuottanut ja miksannut Erik Rutan, jota ei oikeastaan saisi edes päästää death metal -bändien kanssa studioon, niin persoonatonta ja tylsää on Rutanin kädenjälki viime vuosina ollut. Tilanteeseen tulee heti muutos, kun yhtye malttaa paikoin hidastaa tahtia ja luoda synkeämpiä, väkeviä tunnelmia kuten levyn nimikkobiisin loppupuolella ja levyn parhaimmistoon kuuluvassa Flesh, Bones And Bloodissa. Vastaavanlaiset kohdat luovat toivottua kontrastia ja saavat mättämisenkin taas tuntumaan joltain muulta kuin porakoneelta aamuseitsemän aikaan naapurikämpässä. Sääli vain, että nämä kohdat ovat turhan vähissä. Kymmenennen albumin kymmenestä biisistä multi-instrumentalisti Helmuth on tehnyt kokonaan seitsemän biisiä ja bändin toinen jäsen, pelkkään bassoon tyytyvä Serpenth on päässyt kanssakirjoittajaksi kolmeen biisiin. Nämä biisit ovat tasoltaan Helmuthin biisejä heikompia ja yksitotisempia, joten parempi olisi antaa sävellysvastuu kokonaan Helmuthin käsiin. JUSSI LAHTONEN 9 WORK OF ART FRAMEWORK (Frontiers) Work of Artin edellinen albumi In Progress oli pienoinen pettymys hienon debyytin jälkeen. Joukossa oli muutama makupala, mutta pahimmillaan ruotsalaiskolmikko kuulosti väsähtäneeltä hiilipaperikopiolta Totosta. Bändi laukkaa yhä Amerikan hevosmiesten perässä, rinnalla ja pääosin 80-luvun jälkeisen Toton edessäkin. Esimerkiksi päätösraita My Waking Dream on silkkaa Totoa I Will Rememberin hengessä ja edellisten pitkäsoittojen tapaan WOA kunnioittaa Lukatherin koplan perinnettä omistaa kappaleita kauniimmalle sukupuolelle. Emelien, Marian ja Camelian jälkeen oodin saa Natalie. Mukaan on kuitenkin seuloutunut kitaristi Robert Sällin kakkosbändi WETin pirtaan sopivia skandi-hard rock -paloja, kuten Shout ’Till You Wake Up ja The Machine. Lisäksi Work Of Artin äänimaailmaan on ilmaantunut vivahde 80-luvun soolojenkkirokkareiden, kuten Rick Spring?eldin ja Richard Marxin soundia. Välillä mieleen tulee myös samoista lähteistä vaikutteensa ammentanut kotoinen Urban Tale. Work of Artin ilmaisusta ei varmastikaan löydy mitään uutta, mutta joidenkin asioiden kohdalla maailma on jo valmis. Frameworkille on kertynyt levymitallinen kelpo raitoja ilman täytebiisejä, ja se ei ole mitenkään selviö tänä päivänä. MIKA PENTTINEN
» REPLAY JARI MÄKELÄ ARCADE FIRE – Funeral (Merge) Y to. Tottakai sitäkin piti verrata johonkin. Arcade Firen modernista barokkipopista kuulsivat hieman Talking Heads sekä nokkamies Win Butlerin suosikki The Cure, mutta etenkin viimeisimpien albumien The Flaming Lips. Funeral kuulosti juuri sellaiselta hurmioituneelta messuamiselta kuin The Polyphonic Spree -levyn olisi mielestäni pitänyt kuulostaa. Juttelimme Tomi Tuomisen kanssa hiljattain albumista. Hän muisteli, että se oli ensimmäinen vinyyli, jonka hän hankki mentyään töihin levykauppaan. Kohokuvioista avattavaa kantta ihastelimme molemmat. Se näytti viilutetulta. Sitä piti haistella, josko siinä olisi ollut vielä puun tuoksua jäljellä. Nuuhkin kantta tätä kirjoittaessani. ”Funeral onnistuu siinä, missä Mercury Revin uutukainen (The Secret Migration, kirj. huom.) ja valtaosa viimeaikojen trendipoppareista on epäonnistunut. Se herättää tunteita ja irrottaa kuulijansa arjesta. Se on yhtä aikaa mieltä nostattava ja äärimmäisen koskettava kokemus, jonkalaiset ovat tämän ajan sarjatuotantopopissa valitettavan harvinaisia" (Tomi Tuominen, Sue 3/2005). Albumi on miltei täydellinen, mutta bändin ja Funeralin taustalta löy- tyi myös tarina, joka uuden menestystuotteen lanseeraamiseen vaaditaan. Yhtye syntyi Montrealiin vuonna 2000 opiskelemaan muuttaneen lauluntekijä Win Butlerin ja hänen siellä tapaamansa Régine Chassagnen ympärille. Butler oli viettänyt koko ikänsä hyvin perhekeskeistä elämää. Uudessa kaupungissa bändistä tuli hänen uusi perheensä, johon pikkuveli Willkin liittyi pari vuotta myöhemmin. Will suostutteli yliopiston taidetapahtuman avajaisissa jazzia laulaneen Réginen liittymään ystävänsä Josh Deun (mm. yhtyeen nettisivujen suunnittelija ja Butlerin bestman, ei ole jatkanut jäsenenä) kanssa perustamaansa Arcade Fireen. Vuonna 2003 Butler ja Chassagne menivät naimisiin ja bändi julkaisi vuotta aikaisemmin äänittämänsä omakustanne-ep:n. Tuoreen avioliiton autuudessa paistatellut pariskunta koki menetyksiä. Réginen isoäiti kuoli kesällä 2003, ennen Funeralin äänitysten aloittamista. Tuleva albumi sai nimelleen vahvistuksen, kun Winin ja Willin isoisä, swing- ja exotica-muusikko Alvino Rey kuoli helmikuussa 2004. Tarina vaati vielä yhden uhrin, sillä bändin multi-instrumentalisti Richard Reed Parryn täti menehtyi huhtikuussa 2004, kun äänitykset olivat jo valmina. Hautajaisteemastaan huolimatta Funeral ei ole synkkä levy. Arcade Firen surupuku ei ole musta, vaan söpö kukkamekko. Vakavuudestaan huolimatta ilon kyyneleet silmiin nostattava, optimistinen ja ylösrakentava musiikki kuulostaa ajattomalta. Funeral täyttää sydämen pakahduttavalla lämmöllä. Neliosaisesta Neighborhood-sarjasta kolme ensimmäistä julkaistiin myös singlenä. Näistä oma suosikkini Neighborhood #3 (Power Out) kuvaa Montrealia viikon ajan piinannutta sähkökatkosta. Parhaiten menestynyt single, Rebellion (Lies) -hymni on bändin tunnetuimpia kappaleita. Se pääsi osuvasti mukaan Mullan alla -televisiosarjan viimeisen kauden jaksoon. Marraskuussa 2005 lohkaistu viides ja viimeinen single Wake Up rankattiin NME:n toimesta vuosikymmenen 25. parhaaksi biisiksi. Funeralin myötä Arcade Firesta tuli maailman suosituin indierock-yhtye. Levyt nousivat USA:n listakärkeen, mutta Neon Bible- (2007) ja The Suburbs-albumien (2010) soundi oli tyypillisempi nolkytluvun lopun indierock-soundi. Toisinaan levyetiketissä olisi voinut lukea The Killers, The Editors tai vaikkapa The National. James Murphyn tuottamalla Reflektorilla (2013) Arcade Fire otti edesmenneen LCD Soundsystemin soihdun kantaakseen. JARI MÄKELÄ Kirjoittaja on turkulainen pop-musiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa. LUE SUE MYÖS NÄKÖISLEHTENÄ! Passionworks -laulajan odotettu suomenkielinen sooloalbumi kaupoissa 26.9. Jakelu: Töölön Musiikkitukku Oy SUE » 27 « NRO. 665 LEVYARVIOT hdysvalloissa syyskuussa 2004 julkaistu Funeral on tärkeimpiä Replay-sarjaan valitsemiani levyjä. Se on rankattu Sue-lehden kirjoittajien toimesta 2000-luvun yhdeksänneksi parhaaksi albumiksi ulkomaiden sarjassa. Monen muun popmedian vuosikymmenlistauksessa Funeral on keikkunut vieläkin korkeammalla, ja useita kertoja se on noteerattu kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon. Vaikka indielevymerkki Merge oli aiemmin julkaissut Neutral Milk Hotelin In The Aeroplane Over The Sean (1998) ja Magnetic Fieldsin 69 Love Songsin (1999) kaltaisia klassikkolevyjä, oli Funeral sen ensimmäinen Billboardin top 200 -listalle yltänyt albumi. Levyn ilmestymistä juhlittiin blogistaniassa ennenkokemattomalla pöhinällä. Euroopan julkaisua odotettiin vesi kielellä. Lopulta levy ilmestyi täällä helmikuussa 2005 BMG:n alaisuudessa toimineella perinteikkäällä Rough Tradella, joka oli vastannut myös The Strokesin ja The Libertinesin julkaisuista. Funeral kykeni täyttämään siihen kohdistetut valtavat odotukset. Se oli pitkään aikaan ensimmäinen täysin originaalilta kuulostanut pitkäsoit-
» LEFFAVIERAS ROTAN FANITUSLISTAT ENSI-ILLAT Aution saaren elokuva – Hyvät, pahat ja rumat. Yksi asia, minkä takia vituttaa sit joskus kuolla on se, ettei ikinä enää pääse näkemään sitä leffaa. Siinä on niin paljon kaikkea, on kieroilua, hyvää fiilistä, jotain täysin överiksi vedettyä touhua, ja sellasta veijarimaisuutta, taustalla hersyvää naurua, mikä sopii hyvin mun luonteelle. Ja myös maailman parhaat näyttelijäsuoritukset. Clintti ihan mieletön, ja Eli Wallachin olisi pitänyt ihan ehdottomasti saada Oscar roolisuorituksestaan. » MIELI PAHOITTUU HYVIN-PLUS yyskuun le?avieraaksi pyydystettiin vaihteen vuoksi ihkaoikea luonnonvarainen eläin. Le?aloukkuun jäi uuden yhtyeensä, Atomirotan kanssa myyräntyötään studiossa näillä näppäimillä valmisteleva Rotta, tunnettu myös Notkeasta sellaisesta. Valkokangassyötiksi tarjottiin Tuomas Kyrön kirjalliseen menestyshahmoon nojaava elokuva Mielensäpahoittaja. – Le?an alku oli ihan lupaava, kun siinä näytettiin paljon Viréniä ja Kekkosta ja kaikkia vanhan ajan dokumenttihommia. Mä funtsin että tästähän tulee ihan magee sähäkkätempoinen juttu, jossa koko ajan peilataan nykyhetkeä niitten menneisyyden dokumentaaristen välähdysten kautta. Siitä olisi saattanut saada duunattua skidisti bee?mmän homman, jos se olisi jatkunut kollaasimaisena dokumentaarisen aineksen ja yksittäisten mielensäpahoittamisten vuorotteluna tai vuoropuheluna. – Mutta olisihan sellaista aika vaikeeta ja vaativaa duunata. Kai siinä kuitenkin on pakko olla tollanen juonihomma, minkä ympärille ne ajatukset laitettiin. Muuten se olisi voinut mennä vähän liian kokeelliselle puolelle. Ja joka tapauksessahan tolla haetaan riittävästi kassatuloja, joita varmasti on myös tiedossa. – Tarinankerronta ja juoni rönsyili ehkä liian moneen eri paikkaan, eikä se oikein päässyt kunnolla tarraaman kaikkiin suuntiin mihin kurotteli. Mutta jotkut ton juonelliset jutut oli välillä vähän päälleliimatun oloisia. Varsinkin siinä, kun se puu kaatui, tuli vähän mieleen joku kliseinen farssi. Tiedä häntä kuinka kohtaukset sit olivat synkassa Kyrön stoorien kanssa, niihin on ikävä kyllä jääny toistaiseksi tarkemmin tutustumatta. – Eihän Antti Litjasta nyt kannata edes mitään sanoa. Kyllähän se on aika ykkösluokan kaveri, ja se ihan itsessään pystyy hyvin paikkaamaan niitä mun mielestä vähän löysempiä kohtia itse juonen kehittelyn suhteen. Litjan ähkyntä, puhkunta ja änkyröinti pitää tosi hyvin yllä koko le?an imevyyttä. Se sen tietty perushappamuus on just tasan sitä, mitä toi rooli vaatii. Toki sen näyttelijäntyössä on myös paljon erilaisia herkkiä vivahteita. Se lopun heltyminen ja mukavamman oloiseksi muuttuminen tapahtui ihan pienillä kasvonliikkeillä. Sekin S KALERVO PALSA JA KURITON KÄSI Ohjaus: Pekka Lehto elikymppisenä omaan hökkeli-ateljeehensa jäätynyt Kalervo Palsa oli monella tapaa hankala tapaus. Ehdottomasti lahjakas taiteilija, joka pyrki vaikeimman kautta elämään kuin ihailemansa taiteentekijät ja filosofit. Kotiseudullaan Kittilässä häntä ei muistella lämmöllä vieläkään, kun taas aikanaan koleasti suhtautunut kulttuuriväki tahtoo nyt kuumeisesti riipaista siivun Palsaa itselleen. Esimerkiksi tekijän kossupulloa vastaan myymät taulut keikkuvat nyt tuhansien eurojen hinnoissa. Helppoa ei ollut Palsa-elokuvankaan teko. Moninaisista syistä johtuen se joutui odottamaan ensi-iltaansa yli kymmenen vuotta. Onnistuneempia (The Real McCoy) ja vähemmän onnistuneita (Tango Cabaret) draamadokumentteja mielenkiintoisista persoonista tehnyt Lehto on periaatteessa ollut oikea ihminen tähän työhön. Käsikirjoitusta on laadittu Palsan tunteneiden ihmisten avulla, kuten Rosa Liksomin ja Palsan päiväkirjat toimittaneen Maj-Lis Pitkäsen kertomi- N homma tuli hoidettua suvereenisti. – Se oli nastaa, että tohon ei ollut ängetty liikaa hahmoja, vaan mentiin ihan niiden muutaman tyypin jutuilla. Kun ajattelee näyttelijäntyötä noin ihan yleisesti, niin usein raivarit vedetään liian överiksi. Tossa niitä ei korostettu liikaa, ei vedetty yhtään yli, mutta silti ne tuli hyvin iholle. Kliseisimmilleen raivari menee silloin, kun Al Pacino esittää suuttuvaa Al Pacinoa, vaikka tehokkaan toimivastihan se yleensä suuttuu. Tässä le?assa oli tosi uskottavia ja toden oloisia ihmisiä, jotka yksinkertaisesti vaan suuttuu. – Se hieno lämpöpatterikohtaus vaimon kanssa oli ihan täyttä Kaurismäkeä, ja Karukoski oli varmasti tietoisesti sen sellaiseksi duunannut. Siinä oli muutenkin ihan loistavia yksittäisiä juttuja, mutta kun juontakin täytyy kuljettaa, niin välillä siihen tuli jonkinlaista tv-sarjamaisuutta. Ja kun mielensä pahoittaminen oikeasti koostuu pienistä palasista, niin ehkä ihan luonnollisestikin lopputulos jää vähän hajanaiseksi. Aikamoinen pakettihan tossa on pitänyt koherentiksi duunata, ja sen suhteen le?a onnistui ihan kelvollisesti. Mutta ei tää mikään ihan varsinainen le?ale?a kyllä oikein ollut. – Ihan yleisesti jos tota ohjausta ajattelee, niin kyllähän Dome Karukoski on ohjaajana selkeesti mahtikalle joissain jutuissa, mutta edelleenkin siltä saa odottaa sitä ihan täyttä ässää. Jotenkin toivoisi, että se pääsisi ihan kunnolla revittelemään. Ihan taiten tää on ohjattu, mutta sen on pitänyt pysytellä tietyissä rajoissa, eikä siinä mitään. Toi on pätevä käyttöle?a, yhtä lailla vanhoille kuin nuorillekin, ja siinä on omat ansionsa. Kyllähän ton voisi myöhemmin tyttöystävän kanssa vuokrata joku darrasunnuntai. Ei ollenkaan hassumpi. Hyvä on aina se tylsin mahdollinen verbaalinen arvosana, mutta toi oli kyllä skidisti parempi kuin pelkkä hyvä. Selkeä kolmen ja puolen tähden le?a. MARKKU HALME TÄHDET Rotta ½ Markku ½ Mielensäpahoittaja, Suomi 2014. Ohjaus: Dome Karukoski. Käsikirjoitus: Dome Karukoski ja Tuomas Kyrö. Pääosissa: Antti Litja, Mari Perankoski ja Ilkka Forss. Kesto: 113 min. en perusteella, mikä ei välttämättä ole ollut parhaaksi lopputulokselle. Kalervo, Janne ”Badding” Reinikainen on jälleen herkän sortujan roolissa, säestäjänään Kalervon isoveljeä tulkitseva Antti Raivio. Sketsimäisten elämäkertakatkelmien väliin leikkautuu fantasia Kalervosta Tex Willerinä ja veljestä Kit Carsonina. Tämä pohjautuu Palsan versiointeihin suosikkisarjakuvastaan. Intiaanipäällikkönä ja isänä nähdään vähäeleinen Markku Peltola (RIP). Budjetin ilmeisen niukkuuden ja tarinan fokuksen puuttumisen takia Palsa ja kuriton käsi ei tavoita hänen elämäntaiteensa syvintä olemusta eikä sitä pikimustaa huumoria, johon oikea Palsa pahimmilla hetkillään takertui: ”Hurtti huumori on ennenkin auttanut”. Osittain toteutus sentään toimii, sekä varsinkin Alamaailman vasaroiden musiikki ja ennen muuta lopussa valkokankaan täyttävät Palsan aidot maalaukset. Niistä saisi aivan helvetillisen upean animaatiotarinan. VESA KATAISTO SUE JOS VIELÄ JÄÄN (IF I STAY) Ohjaus: R.J. Cutler ia (Kick-Asseistä ja Carrien uusintaversiosta tuttu Chloë Grace Moretz) ei ole seurannut punkhenkisesti rock-orientoituneiden vanhempiensa käpälänjäljissä vaan on kouluttautunut osaavaksi nuoreksi sellistiksi. Pelkästä koulukaverista poikaystäväksi kohonneen Adamin rokkibändi on nousussa kohti maineen kukkuloita. Ja Mia joutuu perheensä kanssa pahista pahimpaan autokolariin. Pääosa tapahtumista muistelee onnettomuutta edeltäviä aikoja, mutta tasaisin väliajoin Mian haamuhahmo haahuilee tarkkailemassa koomapedin ympäristössä reagoilevia läheisiä. Tällainen ratkaisu saattaa kirjassa toimia hyvin, mutta elokuvassa ikävä kyllä kehnonlaisesti, jotenkin kornisti. Koko leffan sisältö menee plussan puolelle, mutta sen käytännön käsittely kääntyy jos ei miinukselle, niin nollalle ainakin. Nuortenkirjaan perustuvaksi elokuvaksi Jos vielä jään on kiitettävänkin aikuinen tapaus, josta ei ole sorruttu tekemään täsmätarkasti teini- M » 28 « NRO. 665 Suosikkikohtaus – Tää kohtaus on varmaan yksi syy siihen, miksi mä ottaisin Hyvät, pahat ja rumat autiolle saarelle. Leffan lopussa Tuco juoksee hautausmaalla, haudat alkaa pyöriä kuvassa ympäri ja taustalla soi yksi ehkä kautta historian hienoimmista biiseistä eli Ennio Morriconen Ecstasy of Gold. Siinä pyöriessä kaikki haudat sekoittuu, mutta lopulta se löytää etsimänsä ja jää siihen. Se saatanan baletti on ihan kipee, mulla tulee kylmät väreet nytkin sitä miettiessä. Suosikkiohjaaja – Luis Bunuel. Mä kävin vuonna 2006 suosikkiteatterissani Orionissa katsomassa Elokuva-arkiston järjestämän Bunuelin retrospektiivin eli koko sen tuotannon, kaikki mun vakiopaikalla penkkirivillä 6, paikalla 9, johon on vuosien varrella tullut imeytettyä meikäläisen pershikeä salettiin muutama desilitra. Vasta sen sarjan nähtyäni mä tajusin mitä elokuva oikeesti on ja voi olla. Kaikki Bunuelin pätkät on täysin tyhjentymättömiä. Päräyttävin elokuvakokemus – Terminator 2. Mä muistan sen ikuisesti, henkilökohtaisesti yksi kipeimpiä leffakokemuksia. Onnistuttiin just ja just pääsemään teinijamppoina tsekkaamaan se. Nähtiin se ison (nyt jo puretun) Bristol-teatterin parvekkeen tokalta riviltä. Pelkkiä mielettömän hyviä kohtauksia yksi toisensa jälkeen, tajunnan räjäyttävä kokemus. Ihan pimeetä touhua. tytöille tähdättyä sentimentaalista soopaa. Ohjaaja on silti annostellut keitoksen sisältöä rohkeutta kaihtavalla soopakauhalla, joka nappaa mukaan myös turhaa sisäsiisteyttä. Mikään elementti ei tule iholle, sen alle menemisestä puhumattakaan. Joka tapauksessa perheyhteisön tärkeyden korostus on sata kertaa oivaltavampaa ja osuvampaa kuin näitä arvoja hehkuttavien jenkkielokuvien keskimäärin. Jos vielä jään on myös rakkauslaulu Portlandille, tuolle oregonilaisen indierockin kehdolle. Koko elokuvan rokkinen, klassinen ja folkkitarainen musiikkitarjonta on erinomaisen lämmittävää – ilman sitä ei kolmea tähteä irtoaisi. Adamin bändi, paikallisen muinaisen pikku obeliskin mukaan nimetty Willamette Stone luokittuu jopa paikalliseksi ”kruununprinssiksi” päästessään The Shinsin lämppäriksi. Ja saa levydiilin Merge Recordsille. Adamin sytytti rokkiin Ramonesin I Wanna Be Sedated, eikä bileissä soi Buzzcocksilta se loppuunkaluttu jättihitti vaan upea Everybody’s Happy Nowadays. Oikein kiva musiikkielokuva. MARKKU HALME
THE GRAND BUDAPEST HOTEL (USA/Saksa/Iso-Britannia, 2014). Ohjaus: Wes Anderson. Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Adrien Brody. Kesto: 100 min. Ikäraja: 12. hjaaja Wes Andersonin tyyli on helposti tunnistettava ja varsin erikoinen. Sitä joko rakastaa tai se on tyystin luotaantyöntävää. Hirmuhauska The Grand Budapest Hotel onnistuu vihdoin voittamaan vihaajatkin puolelleen. Se on Andersonin lähestyttävin teos, ja tämä näkyy myös lipputuloissa (maailmanlaajuisesti yli 160 miljoonaa dollaria). Jälleen kerran ohjaaja on roolittanut hienosti ja mukana on tietenkin vakionimiä kuten Bill Murray, Jason Schwartzman sekä Owen Wilson – joskin erittäin lyhyissä piipahduksissa. Käsikirjoituksen luettuaan yksikään näyttelijä ei varmaan pystynyt kieltäytymään. Uusi kasvo Tony Revolori on varsinainen löytö ja hänestä kuulemme varmasti lisää. Ralph Fiennes pääosassa tekee yhden uransa parhaista roolitöistään ja näyttelijän monipuolisuus on ilmiselvää. Tämä on todellakin sama heppu, joka kauhistutti meitä Schindlerin listan sadistisena natsina. Kuvitteelliseen eurooppalaiseen maahan si- O P A joittuva komedia leikkii kuvasuhteilla ja suurin osa elokuvasta nähdään melkeinpä neliömäisenä (aika tarkkaan 4:3). Eri kuvasuhteet kehystävät eri aikakausia, mutta suurin osa tarinan tapahtumista sijoittuu 30-luvulle, jolloin loistelias Grand Budapest -hotelli on kokemassa suuria mullistuksia sodan kynnyksellä. Hotellin portieeri (Fiennes) on pikkutarkka hienostelija, joka tietää kuinka asiakkaista pidetään hyvää huolta – vaikka makaamalla 80-vuotiaiden naisten kanssa. Hän ystävystyy pikaisesti nuoren aulapojan (Revolori) kanssa, ja yhdessä he päätyvät seikkailuun, joka kaikessa mielikuvituksessaan voi olla ainoastaan Andersonin aivoituksia. The Grand Budapest Hotel on noteerattava Oscar-ehdokkuuksia jaettaessa. Etenkin lavastuksesta se on huomioitava, mutta mm. elokuva ja miespääosa ovat myös mahdollisia. Bluray -julkaisun ekstroissa Bill Murray esittelen idyllisen saksalaiskylän, jossa elokuva suurimmilta osin kuvattiin. Mukana myös muita lyhyitä dokkareita, mutta lisämateriaalia olisi kaivannut enemmän näin hienon mestariteoksen kohdalla. Englanninkielisistä elokuvista tänä vuonna ainoastaan lokakuussa Suomen teattereihin saapuva Boyhood on Andersonin leffaa parempi. EVIL DEAD II (USA, 1987) Kengännauhabudjetilla tehty The Evil Dead sai jatko-osan kuusi vuotta myöhemmin, mutta varsinaiseksi jatko-osaksi sitä on vaikea kutsua sillä se oikeastaan keksii pyörän uudelleen. Ensimmäisten minuuttien aikana toistetaan edellisen rainan tapahtumia uudesta näkökulmasta ja sen jälkeen komedian suuntaan vahvasti kallistuva kauhuelokuva saa aloittaa sekoilunsa. Tästä juuri on kyse, sillä leffa on kaistapäinen ja hyvällä tavalla sitä. Osatuottajana toimiva Bruce Campbell toistaa roolinsa Ashina, mutta tällä kertaa hän on jo sotaveteraani ja roolisuoritusta on kaikessa pähkähulluudessa kehuttava. On läpinäkyvää ilman ekstroista löytyvää haastatteluakin, että kakkososa trilogiasta on näyttelijän lemppari. Sam Raimin ohjaustyöstä näkyy, että tekijät ovat ottaneet kaiken irti kymmenkertaisesta budjetistaan (edelliseen verrattuna) vaikka melkoista halpistuotantoa tämäkin on. Käsivaralla kuvatut kamera-ajot ovat omassa genressään jo legendaarisia. Päätösosan (Army of Darkness) teräväpiirtojulkaisua odotellessa. NEBRASKA (USA, 2013) Harmittavaisen usein iäkkäämmät kansalaiset menevät lankaan kun postiluukusta tipahtaa ”raaputa ja katso voititko” -tyylinen mainoslehtinen. Bruce Dernin antaumuksella näyttelemä vanhus on juuri tällainen tapaus eikä hän suostu kuuntelemaan järjen ääntä vaimonsa ja poikiensa taholta vaan päättää matkustaa noutamaan miljoonavoittoaan. Alkaa isän ja pojan yhteinen matka, jonka aikana molemmat oppivat jotain uutta toisistaan. Alexander Payne on kyky, joka on aiemminkin (mm. Sideways) näyttänyt osaamistaan lämminhenkisen ja älykkään tarinakerronnan saralla. Tyylikkäästi mustavalkoisena kuvattu komedia on yksi viime vuoden parhaita ja noteerattiin peräti kuudella Oscar-ehdokkuudella (mm. elokuva ja miespääosa). June Squibb (naissivuosaehdokas) edustaa leffan ronskimpaa huumoria ja osa hänen dialogistaan tuntuu hieman päälleliimatulta. NOAH (USA, 2014) Ilmeisen lahjakkaan ohjaaja Darren Arnofskyn aiempiin näyttöihin lukeutuvat mm. loistavat Black Swan sekä Unelmien sielunmessu. Siksi onkin erikoista, että megabudjetin Noah uppoaa täysin omaan mahdottomuuteensa. Etenkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on ohjaajan henkilökohtainen intohimoprojekti jo vuosien takaa. Raamatullinen elokuva ei tietenkään ole uskottava ateistien näkökulmasta ja samalla se onnistuu loukkaamaan uskovaisiakin. Oscarillakin palkittu Russell Crowe pääosassa on puisevampi kuin koskaan eikä kemia Jennifer Connellyn kanssa toimi lainkaan (kuten toimi Kauniissa mielessä). Oliko työryhmällä edes hauskaa? Ylipitkän elokuvan visuaaliefektit ovat toki hatunnoston arvoisia. Vielä tänäkin päiväni vesi on se elementti, jota tehostenikkarit eivät osaa tehdä aidosti. TRUE DETECTIVE – KAUSI 1 (USA, 2014) True Detective on tämän vuoden tv-tapaus ja jopa Twin Peaksin kaltainen ilmiö, josta tullaan puhumaan vielä vuosikausia. Jatkoa on luvassa parinkin kauden verran, mutta ainakin nämä ensimmäiset kahdeksan jaksoa on kokonaisuus, jonka taso on niin korkealla, että se jättää teatterielokuvat helposti varjoonsa. Matthew McConaugheyn ja Woody Harrelsonin tähdittämä nerokas rikossarja on HBO:n mittakaavallakin vaikuttava. Se käynnistyy verkkaisesti, mutta palkitsee varmasti katsojansa. Ekstroissa kommenttiraitoja, esittelyjä jokaisesta jaksosta ja paljon muuta. TERO HEIKKINEN TERO HEIKKINEN H A N A J A N A P O K A L Y P Albumi nyt saatavilla. Mukana singlet “Muurahaiset & “Kuolemantanssi“. SUE » 29 « NRO. 665 S I
» MONOLOGEJA MUSIIKISTA JARKKO FRÄNTILÄ » PANOMUSIIKIN MM-KISOISSA YLLÄTYSVOITTAJA V
1. Minkä bändin riveistä uuden projektinsa Operators kanssa Suomeen saapuva Dan Boeckner on tuttu? a) Wolf Parade b) Paradise Lost c) Lost Society 2. Mikä on J. Mascisin uuden sooloalbumin nimi? a) Tied to a Star b) Almost Human c) New York Groove 3. Kuka on tehnyt musiikin Kalervo Palsa ja kuriton käsi -elokuvaan? a) Alamaailman Vasarat b) Ace Frehley c) Mark st John 4. Mikä oli Lenny Kravitzin edellisen vaimon nimi? a) Lisa Bonet b) Graham Bonnet c) Ian Gillan 5. Acceptin läpimurtolevy vuonna 1983? a) Balls To The Wall b) Breaking The Law c) Lick It Up 6. Minkä bändin rumpalina Nick Banks on tullut tutuksi? a) Pulp b) Blur c) Oasis ” Rytmikin on juuri oikea vaakamamboon 7. Kuinka monta kertaa Supermassive –klubifestivaalilla nähtävä The Fall on esiintynyt Suomessa? a) 0 b) 1 c) 2 8. Monesko albumi Särkyneiden lokakuussa ilmestyvä ”Me ei olla niin kuin ne muut” on? a) Kolmas b) Toinen c) Ensimmäinen 9. Mitä ruokavaliota Suomeen marraskuussa saapuva Morrissey noudattaa? a) Vegetarismia b) Sosialimisia c) Anarkismia 10. Montako vuotta Turun Klubi täyttää? a) 11 b) 10 c) 9 11. Mikä on Turbonegron uuden laulajan nimi? a) Tony Sylvester b) Sylvester Stallone c) Dolph Lundgren 12. Minkä keikkapaikan tanssilattialla Sima viihtyy? a) Turun Klubin b) Tampeeen Klubin c) Helsingin Klubin 13. Minkä yhtyeen keulahahmona Wovenhandin David Eugene Edwards tuli tutuksi? a) 16 Horsepower b) 13 Horsepower c) Horsepower 14. Milloin Mastodon keikkaili edellisen kerran Suomessa käydessään? a) Sonisphere b) Tavastia c) Hartwall Arena 15. Mikä oli Harriet ja Käpypojat-yhtyeen laulajan edellinen kokoonpano? a) Passionworks b) Passion Pit c) Babtism 1a2a3a4a5a6a7a8a9a10a11a12a13a14a15a VIIMEINEN SANA iime viikolla järjestetyt panomusiikin MM-kisojen karsinnat olivat menestys. Kilpailu eri esittäjien ja kappaleiden välillä oli tiukka, ja finaalissa kohtaavatkin kaksi täysin eri tyylilajin edustajaa. Alkuerissä meno oli välillä vähemmän yllättävää. Lohko A:ssa Marvin Gayen Sexual Healing eteni kivutta omasta alkulohkostaan jatkoon, vaikka kappale onkin kammottava kasa kliseitä, ja kappaleen soundimaailma tappoi helsinkiläisen Mikon libidon liki kokonaan. ”Ei vittu ei kestä tätä imelyyttä ilman beer ja sitten ei enää seiso joten ei tästä nyt tule mitään”, Mikko tokaisi kylpyhuoneessa itkua tihrustaen. Mikon rakastajar istui neuvottomana sängyllä yllään mustaa pitsiä olevan alusasu, josta oli maksanut aivan liikaa. Lohko B:ssä koettiin pienimuotoinen skandaali, kun R. Kelly tuotantoineen hylättiin kisasta kokonaan. ”Se jätkä on todistettavasti virtsannut alaikäisen tytön päälle, miten helvetissä se voi olla vielä julkisuudessa ja sitä pidetään ihan arvostettuna R’n’B-artistina?” Timo Joensuusta kysyi. Validi pointti, jonka tuomaristo ottikin huomioon diskatessaan pervoilijan niistä parista smoothista bumb and grind -kappaleesta huolimatta. C-lohkossa The Doorsin Light My Fire sai äänivyöryn. Tällä kertaa tuomaristo käytti kuitenkin omaa harkintaansa, ja se päättikin The Doorsin kuuntelun olevan vastedes lailla kielletty. ”Kuka saatana kuuntelee Doorsia yli 18-vuotiaana? Aidan takana on tilaa, sinne vain muiden hippien kanssa änkyttämään universumista ja tuijottelemaan kämmeniä”, tuomariston anonyymina pysyttelevä edustaja raivosi ei kenellekään. Myös The Doors suljettiin kilpailusta, mutta tämä tuli helpotuksena oikeastaan kaikille ja heidän sisaruksilleen. D-lohkossa voiton vei hieman yllättäen Morrissey. Äänestäjät kiittelivät tätä nykyä lähinnä kaikille vihaisen ja säälittävästi inisevän papparaisen varhaistuotantoa. Katri Imatralta piti erityisesti siitä, että Morrisseyn kappaleissa ei kertojalla ole useinkaan selvästi määriteltyä sukupuolta. ”Niistä sen kappaleista voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Vähän niin kuin silloin kun olin Thaimaassa ja en tiennyt meninkö hotellihuoneeseen ladyboyn vai naisen kanssa”, ulvilalainen Sami kertoi perusteluissaan. ”Siinä oltiin jännän äärellä”, Sami jatkoi ääni väristen. Pudotuspelien kautta finaaliin päässeen Jon Spencer Blues Explosionin ei monikaan uskonut nousevan loppusijoituksissa kovinkaan korkealle, mutta niin vain varttuneemman rockväen seksijumala yhtyeineen luovi tiensä loppuotteluun. ”Jon Spencerin parissa on tullut paalutettua aisaa niin maan penteleesti”, perusteli tamperelanen Jori valintaansa. ”Vähän ne ulvonnat saattavat käydä korviin, mutta ei niitä bassoriffejä voi vastustaa. Rytmikin on juuri oikea vaakamamboon”, Jori jatkoi hirvittäviä sanoja käyttäen. Finaalivastustajaksi Jon Spencer Blues Explosion saa kisan ehdottoman ennakkosuosikin eli D’’Angelon. D’Angelo nousi itseoikeutetusti kisaan mukaan Untitled (How Does It Feel) -videollaan. ”Huh huh vatsalihakset huh lääh ungghhhh no eipä vähä en pysty ajattelemaan, harmi vain että poikaystäväni näyttää kasalta paskaa häneen verrattuna”, tokaisi Virpi Lappeenrannasta perusteluissaan. ”Mitä perkelettä, onko siltä tullut joskus levykin? Ja tuo oli ikävästi sanottu”, kommentoi kappaletta Virpin avopuoliso. MM-kisojen finaali järjestetään otollisena hetkenä sitten, kun sen aika on ja tuomaristoon löytyy uusia jäseniä: Kappaleiden läpikäymisurakka oli tuomaristolle liian hekumallinen, ja osa heistä tuhosi parisuhteensa hetken huumassa sekoilemalla muiden tuomariston jäsenten kanssa. Finaaleihin saakka järjestäjien makuuhuoneessa vallitsee vaivaannuttava hiljaisuus. Panomusiikin MM-kisat järjestettiin Väestöliiton, Helsingin erotiikkamessujen, Levykauppa Äxän ja kenenkään muunkaan siitä mitään tietämättä. « SUE » 30 « NRO. 665
TO » VIIMEISET SANAT #665 ARI VÄNTÄNEN Death Hawksin Teemu Markkula sanoo ensimmäiset ja viimeiset sanat samaan aikaan. 11.09.2014 Sitten viime näkemän olen… asunut Göteborgissa. Viimeksi ostamani levy... on Tony Joe White (self-titled, herran neljäs studioalbumi). Se antaa fiilistä toimintaan. Viimeksi katsomani leffa... oli aina yhtä vaikuttava ja hieno dokumentointi Monterey Pop -festivaalista. Viimeinen asia, johon suostuisin, on… kaikkien maailman lasten räjäyttäminen. Viimeksi nauroin... katketakseni Pariisin Riemukaarella. Viimeksi itkin…. kun sain uuden kodin. CARLINGS HANSA Viimeksi näin unta… valveilla. Viimeisin levy, jota suosittelin... oli Golden Grass. Viimeksi suutuin… kun kotiini muutti uusi asukas ilmoittamatta. Viimeisin oma levyni... jatkaa omaa kulkuaan jo uuden tieltä. Viimeksi, kun olin humalassa… kyllästyin siihen tarkoitukselliseen turtumiseen ja lähdin muille maille vierahille. Viimeistään on aika lopettaa, kun... haluaa siirtyä eteenpäin. Viimeiset sanani ovat... ensimmäiset sanani jollekin muulle. . TO 11.9. – SU 14.9 (EI KOSKE DR.DENIM JEGGAREITA) SUE » 31 « NRO. 665