ONNEA SUOMI Säilöimme vitriiniin Cheyenne Järvisen ja viisi muuta suomalaista, jotka opettavat meille # julkisuudesta #100v #nofilter
DJ SHADOW LA DY LE SH UR R KYN NET RÖYKSOPP CE EB RO LIS TIC S SECTION BOYZ DINOSAUR JR. MI KK O JO EN SU U IISA HELSINKI, TEURASTAMO 9.–10.6.2017 EDITORS CE EB RO LIS TIC S PERJANTAI 9.6. DJ SHADOW USA • EDITORS UK • THE THURSTON MOORE GROUP USA • CLOUD NOTHINGS USA • LADY LESHURR UK • DEMDIKE STARE UK • ACID RUNS • ASTRID SWAN THE HOLY • HUORATRON • IISA • KALEIDOBOLT • KARINA • KYNNET • LIGHTHOUSE PROJECT • LITKU KLEMETTI & TUNTEMATON NUMERO • MIKKO JOENSUU • RAINBOWLICKER RUUDOLF & KARRI KOIRA • RÄJÄYTTÄJÄT • TIPPA-T • VILLA NAH • WYK FULLSTEAM 2002 2017 15 w w w . F u l l s t e a m . f i LIPU T: 2PV 95€ 1PV 65€ ? WWW.SIDEWAYS HELSINKI.FI/LIPU T ? LAUANTAI 10.6. RÖYKSOPP NO • CEEBROLISTICS • DINOSAUR JR. USA • CHELSEA WOLFE USA • THE RADIO DEPT. SWE • SECTION BOYZ UK • HURULA SWE • THE COATHANGERS USA DEATH HAWKS • DISCO ENSEMBLE • FLAMING SKULL OF THE EAGLE • HIDRIA SPACEFOLK • ITÄ-HOLLOLA INSTALLAATIO • JANNE LAURILA • JUKKA NOUSIAINEN • JV • KAIRON; IRSE! KANSAKUNNAN YLPEYS • KAURIINMETSÄSTÄJÄT • KUBE • LAKE JONS • ODDARRANG • PIMEYS • SANNI • SATELLITE STORIES • THE TOXICS • TUUTTIMÖRKÖ • U.F.OJALA
M I K S I S U O M I ? Tuon kysymyksen olen kuullut niin monta kertaa. Ihmiset tuntuvat ihmettelevän, miksi joku valitsisi Suomen, kun onhan maailmassa lämpimämpiäkin paikkoja. Sellaisia, joiden kielen oppisi kuulemma nopeammin. Saavuin itse Suomeen ensimmäisen kerran vuonna 2011. Pakenin tuolloin Syyriasta etnisyyteni ja poliittisten mielipiteideni vuoksi. Syyria on konservatiivinen ja autoritäärinen valtio, joka määrittelee itsensä yksinomaan arabien maaksi. Minä taas olen syntynyt kurdiperheeseen. Siksi synnyinmaani kielsi minua käyttämästä tai opettelemasta äidinkieltäni, ja kurdilainen historia, kulttuuri ja perinteet yritettiin pyyhkiä pois historiankirjoista. Jopa kurdilaisen musiikin soittaminen hääjuhlissa vaati luvan turvallisuusviranomaisilta. Suomi taas oli turvallinen ja rauhallinen paikka, jota oli heti helppo kutsua kodiksi. Näin, miten ihmiset olivat tasavertaisia lain edessä, vapaita ilmaisemaan mielipiteensä. Ehdokkaat poliittisen kentän kaikilta laidoilta saivat vapaasti asettua ehdolle vaaleissa, ja ihmiset saivat täysin vapaasti valita ketä äänestää. Hyvä koulutus ja terveydenhuoltokaan eivät olleet riippuvaisia ihmisten varallisuudesta. Kun luin uuden kotimaani historiaa, olin vaikuttunut siitä, miten Suomi onnistui lukuisten sotien jälkeen kehittämään itsensä nopeasti maaksi, jolla on varaa edistää rauhaa ja solidaarisuutta myös muualla maailmassa. Tiesin hyvin nopeasti, että minä haluan kuulua juuri tähän yhteiskuntaan. Yhteiskuntaan, jonka peruspilareihin kuuluvat ihmisarvon kunnioittaminen, oikeusvaltioperiaate ja yhteiskunnallinen osallistuminen. N Y T Y H Ä U S E A M P I , T I E D O S T A E N tai tiedostamatta, tuntuu hylkäävän monimuotoisuuden ja nuo arvot. Populistisen identiteettipolitiikan yhdistäminen tuntemattoman pelkoon leimaa ihmisiä ja johtaa suurempiin etäisyyksiin erilaisten ihmisryhmien välillä. On täysin normaalia kokea ahdistusta siitä, mihin yhteiskuntamme kulkee seuraavaksi, taloudellisesti tai poliittisesti. Mutta meidän on hyväksyttävä se, ettei monimutkaisiin kysymyksiin ole koskaan tarjolla yksinkertaisia vastauksia. Pelon ei pidä antaa ohjata päätöksentekoa. Ehkä nyt olisikin aika siirtää fokus eroavaisuuksistamme yhteneväisyyksiimme ja kääntää katse yhteisiin arvoihimme? Minä uskon, että paras tapa kunnioittaa ja juhlia satavuotiasta Suomea on ylläpitää niitä periaatteita, jotka kannattelevat suomalaista yhteiskuntaa, ja antaa lain, oikeuden ja solidaarisuuden vallita. Yhteiset arvot ja periaatteet toimivat nimittäin eräänlaisena moraalisena kompassina. Aikanaan ne kasvattivat sodan runtelemasta maasta jokaisen onnellisuus-, hyvinvointi-, tasaarvoja turvallisuusindeksin kärkimaan. Nyt ne voivat antaa ratkaisun tulevaisuuden haasteisiin. Vieraileva pääkirjoittaja opiskelee oikeustiedettä Tallinnan yliopiston Helsingin kampuksella. Päätoimittaja Robert Sundmanin varjopääkirjoituksen voit lukea osoitteessa www.ylioppilaslehti.fi. ”Tiesin hyvin nopeasti, että minä haluan kuulua juuri tähän yhteiskuntaan. Yhteiskuntaan, jonka peruspilareihin kuuluvat ihmisarvon kunnioittaminen, oikeusvaltioperiaate ja yhteiskunnallinen osallistuminen.” K uv a : M er i Bj ör n K ä ä n n ö s: M el is sa H ei kk il ä PÄ Ä K I R J O I T U S Alan Haji MORAALINEN KOMPASSI NÄYTTÄÄ SUOMEN SUUNNAN 5
SISÄLLYS A L K U U N 5 Pääkirjoitus 6 Sisällys 9 Teemu Laajasalo palaisi kirkon merkkivuonna armon ääreen 10 Gentrifikaatiotutka 11 Saanko liputtaa EU-lipulla? 11 McDonald’s vs. Burger King 12 Ylioppilaslehti kysyi, miten ”Iso pyörä” vaikuttaa opiskelijoihin LO P P U U N 44 Sarjakuva: Kosminen työtön 44 Emoji-uutiset 45 Katariina Kyrölä tutkii pervoa saamelaisuutta 46 Column: Maïmouna Jagne-Soreau [ in english ] 47 Yst. terv. Ylioppilaslehti VALIOJOUKKO s. 16-29 Ikuistimme kuusi julkisuuden ammattilaista, jotka kiteyttävät jotain satavuotiaan Suomen mediamaisemasta. Tekijöinä tässä lehdessä Meri Björn, Adam Bruell, Ulla Donner, Alan Haji, Maïmouna Jagne-Soreau, Joonas Kuisma, Jyrki Nissinen, Jussi Pohjanen, Helmi Rantala, Laura Sarpola, Pajtim Statovci, Jussi Särkilahti, Annikki Valomieli Kannen kuva Jussi Särkilahti
LEHTI ISSN 0355-9246 /// ISSN 1458-445X (verkkolehti) Vuoden neljäs numero ilmestyy 8.9. Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetetystä aineistosta eikä palauta sitä. OSOITTEENMUUTOKSET JA TILAUKSET www.ylioppilaslehti.fi/tilaajapalvelut PEILISTÄ KATSOO HÄPEÄ s. 36-41 Kirjailija Pajtim Statovci oppi jo lapsena välttelemään Kosovosta puhumista. Sitä sanotaan sisäistetyksi rasismiksi, hän kirjoittaa esseessään. [ also in english: www.ylioppilaslehti.fi ] s. 18.1.1913 Helsinki PÄ ÄTO I M I T TA JA Robert Sundman A D Tuomas Järvenpää TO I M I T U S S I H T E E R I T Melissa Heikkilä Veera Jussila etunimi.sukunimi(a) ylioppilaslehti.fi KUSTANTAJA Ylioppilaslehden Kustannus Oy Leppäsuonkatu 9 B 00100 Helsinki p. 050 447 1117 TOIMITUSJOHTAJA Antti Kerppola antti.kerppola(a)hyy.fi MEDIATIEDOT www.ylioppilaslehti.fi/mediatiedot PALAUTE posti(a)ylioppilaslehti.fi PAINO Printall AS, Tallinna, Viro SALLITUN RAJOILLA s. 30-35 Sananvapaus ei ole Suomessakaan valmis. Esimerkiksi toimittajien itsesensuuri näyttää yleistyvän.
SUOMI 100, KIRKKO 500 Teksti: Rober t Sundman Teemu Laajasalo toivoo kirkon merkkivuonna paluuta Martti Lutherin suurimman oivalluksen ääreen. Onnea satavuotias Suomi – ja viisisataavuotias protestanttinen kirkko! Lokakuussa 1517 saksalainen pappi Martti Luther julkaisi kuuluisat ”95 teesiä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan” ja käynnisti protes tanttisen kirkkokunnan synnyn. Sen kunniaksi Suomen evankelisluteri lainen kirkkokin viettää nyt merkkivuotta. Miten on, olisiko sen kunniaksi syytä naulata seinään uudet teesit? Laittaa liikkeelle uusi reformaatio? Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo miettii hetken. ”Ajattelisin pikemminkin niin, että paluu juurille voisi olla hyvä”, hän sanoo. ”Lutherin suurin oivallus oli armahdus. Se, ettei ihminen voi kivuta Jumalaan päin, vaan tulla vain armahdetuksi. Armahduksen ajatus tuntuu tässä suorituspaineiden ja mittareiden ajassa hyvältä.” Keskustelua kirkon asemasta yhteiskunnassa ei voi merkkivuonna välttää. Nyt kuuma peruna on se, voiko kirkko ottaa kantaa. Saako kirkolla olla mielipiteitä esimerkiksi poliittisesti tulenarkoihin kysymyksiin? Laajasalon mielestä kirkon ensisijaisena tehtävänä on kertoa evankeliumista, mutta toisaalta puhua hyvän puolesta ja pahaa vastaan. ”Jotkut tuntuvat toivovan, että kirkko keskittyisi taivaallisiin juttui hin eikä sekaantuisi muuhun. Mutta mielestäni on tärkeää, että kirkko ottaa kantaa omista lähtökohdistaan käsin.” Eniten keskustelua on käyty – ei niin yllättäen – turvapaikanhakijoista ja pakolaisista. Saako kirkko suojella heitä, jotka eivät saa turvapaikkapäätöstä? Saako kirkko rukoilla heidän puolestaan? Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että ei saa. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Mika Raatikainen ilmoitti eroavansa kirkosta, sillä hänelle riitti sen ”anarkia”. ”Kirkko opettaa, että muukalaisia pitää rakastaa. Ja että heillä on sama, luovuttamaton ihmisarvo. Kirkkoturvan periaate on vuosisatoja vanha: tehtävänämme on avata ovet eikä kysellä passia tai Kela-korttia”, Laajasalo sanoo. Kirkkoa kuohuttavat myös sen omat sisäiset kiistat. Kun kyseessä on neljän miljoonan jäsenen organisaatio ja Suomen neljänneksi suurin työnantaja, on Laajasalon mukaan ainoastaan normaalia, ettei yksiäänisyys kirkolta onnistu. ”Jos lukee Raamatusta kuvaa seurakunnasta, niin siellä käytetään metaforana ruumista. Kirkko on ikään kuin Kristuksen ruumis, jossa jokaisella jäsenellä on joku erityistehtävä. Ne tehtävät ovat hyvin erilaisia ja hyvin erinäköisiä, mutta kuitenkin samanaikaisesti orgaanisesti yhteydessä toisiinsa. Se on mielestäni kaunis ajatus.” Kirkkoa ei Laajasalon mukaan voikaan verrata puolueeseen, joka selvästi rajaa ideologiallaan toisenlaisia mielipiteitä pois. ”Kirkon pitää sallia diversiteettiä.” K uv a : Ju ss i Sä rk il ah ti AJANKOHTAISTA 99
R-kioskilla ulkomaan päivälehtiä: The New York Times, The Guardian ym. Hampurilaisia myöhäis-jugendilla: vanhassa lipunmyyntihallissa Burger King ja Eero Järnefeltin Kolin maisemia kuvaava fresko Kauppakujalla tarjolla baklavaa, halvaa ja sambusia, Asematunnelissa iranilaista sahramia ja pähkinöitä Kuoppa ja kyltti Rautatientorilla: ”Tähän rakennetaan sähköbussien latausasemaa” Veikka Lahtinen juoksemassa asemaa kohti Monen vieraan maan rahaa saatavilla Forexista Maanalaisella, oranssilla junalla pääsee Kamppiin Kuvanveistäjä Emil Wikströmin Lyhdynkantajat-patsaat – alueen ainoat yläosattomat, lihaksikkaat ja pitkähiuksiset miehet Lyhdynkantajat-patsaiden juuressa lemuava virtsa ja oksennus Aseman Wursti: Onko teillä kasvisvaihtoehtoa? ”Ei.” Aleksis Kiven patsas: vanha juttu Rautatientorin leirit: ”Suomi Maidan” vs. pakkopalautuksia protestoivat turvapaikanhakijat Tavex-kioskin kultaja valuuttasijoitukset: unssin painoisia kultalaattoja vitriinissä Kaksi sähkötupakoille omistettua kauppaa Kiiltävä, uusi saksalainen päivittäistavarakauppa Lidl Modtex-liikkeen tarjonta: pinkki ”I woke up like this” -huppari ”Ei sille häikeälle näy paraskaan juoksija piisaavan”, tuumi Matti Juhani Ahon Rautatiessä (1884). Hän puhuu tietysti junasta, ilmestyksestä, jota ei pakkasen piiskaaman korven perukoilla ole nähty. Mutta Lapinlahden kirkonkylältä sellainen löytyy, eikä juna olekaan ”höyryvenhe”, joka on nostettu pyörien päälle. Juhani Aho itse oli tottunut matkaamaan junalla Helsingin ja maaseudun väliä. Nykyinen Eliel Saarisen suunnittelema graniittinen asemarakennus vihittiin kuitenkin käyttöön vasta vuonna 1919, vain pari vuotta ennen Ahon kuolemaa. MILLAISIA MODERNISAATION MERKKEJÄ HÄN NYT ASEMALLA NÄKISI? Te k s t i : M e l i s s a H e i k k i l ä & Ve e r a J u s s i l a H H E L S I N G I N PÄ Ä R A U TAT I E A S E M A GENTRIFIKAATIOTUTKA 10
Eurooppa-päivää vietetään 9.5. Voinko liputtaa silloin Suomen lipun sijaan EUlipulla? Jos, niin mistä saan sellaisen, vai voinko väsätä itse, sisäministeriön ylitarkastaja Hanne Huvila? ”Suomessa on liputusvapaus. Se tarkoittaa, että aina halutessaan voi liputtaa niin Suomen kuin EU:nkin lipulla, eikä liputtaminen ole pakollista. Valtion virastoilla on velvollisuus liputtaa vain virallisina liputuspäivinä, joihin Eurooppa-päivä ei kuulu. Luultavasti nämäkin tahot kuitenkin liputtavat sekä Suomen että EU:n lipuilla. Mikäli käyttää kumpaakin lippua, on tapana laittaa Suomen lippu arvokkaampaan asemaan. Arvojärjestyksessä isäntävaltion lippu tulee ennen kansainvälisten alueellisten järjestöjen lippuja, jollainen EU:nkin lippu on. Arvokkaimmasta asemasta puhutaan heraldisena oikeana, jolloin lippu on katsojasta nähden vasemmalla. Esimerkiksi Eduskuntatalon edessä taloon katsoessa arvokkain lippu on vasemmassa laidassa. Salkojen lukumäärä kuitenkin vaikuttaa siihen, ettei asia ole aina näin yksinkertainen. Kun lippusalkoja on kolme, arvokkain paikka on yleensä keskellä. EU-lipun käytöstä ei ole annettu Suomessa tiukkoja sääntöjä. En itsekään tiedä, mistä sellaisen parhaiten saisi – luulisi, että Suomen lippuja valmistavilta tehtailta. Jos on oikein taitava käsistään, niin miksei sellaisen voisi tehdä itsekin. Mutta kääntyisin lipputehtaiden puoleen.” KYSYTÄÄN AUKTORITEETILTA Muistatteko vielä Big Mac -indeksin? Sen hassun talousmittarin, jonka ei-niin-hassu talouslehti The Economist kehitti vuonna 1986? Indeksin ideana on verrata eri maiden valuuttojen ostovoimaa McDonald’sin Big Mac -hampurilaisen avulla. Kun burgeri Yhdysvalloissa maksoi viime vuonna hieman alle viisi dollaria, oli vastaava hinta Venäjällä vain 1,53 dollaria. Indeksi kertoo niin ruplan, jenin kuin franginkin arvostuksesta dollariin nähden. Big Mac -indeksi keksinnöstä tuli siksi, että Big Mac oli tavallisin mahdollinen hampurilainen: tasalaatuinen kerrosburgeri, jonka sai joka puolelta maailmaa. Nyt indeksi on ehkä aika haudata. McDonald’silla ei ole viime vuosina mennyt hyvin. Kaikki on tietysti suhteellista: ketju suunnitteli avaavansa viime vuonna tuhat uutta ravintolaa. Samalla se kuitenkin aikoi karsia listoiltaan 500 huonosti pärjäävää ravintolaa. Vuonna 2015 McDonald’s ilmoitti ainakin 700 ravintolan sulkemisesta. Maaliskuussa McDonald’sin Yhdysvaltain johtaja Chris Kempczinski kertoi, että yritys on menettänyt yli 500 miljoonaa asiakaskäyntiä läheisille kilpailijoilleen. Ja katsokaapa vaikka Helsingin Malmille: suljetun McDonald’sin tilalle avasi viime keväänä Burger King. McDonald’silla on maailmalla noin 35 000 ravintolaa, Burger Kingillä vielä alle 16 000. Viime vuonna Burger King avasi 735 uutta ravintolaa, sitä edeltävänä 631. Sijoittajat hykertelivät tämän vuoden helmikuussa, kun ketju raportoi vielä odotettuakin paremmista luvuista. Vuoden 2016 viimeisellä neljänneksellä nettovoitto nousi yli kaksinkertaiseksi eli 118 miljoonaan dollariin vuoden takaiseen nähden. McDonald’sin kompurointia on joskus selitetty terveellisen ruoan buumilla, mutta eivät Burger Kingin kaksipihvinen Double Whopper ja uutuustuote hot dog (!) ole terveysruokaa. Bic Macia ja Happy Mealia raikkaampia ja ovelammin markkinoituja ne ehkä ovat. Burger King häviää McDonald’sille yhä symboliarvossa. The Guardian kertoi tammikuussa, kuinka kaksi nunnaa oli jo nähty Vatikaanin lähelle saapuneessa McDonald’sissa. Hauskinta burgerikisassa onkin ketjujen keskinäinen nokittelu: syksyllä 2015 Burger King ehdotti McDonald’sille yhteisen rauhanpurilaisen, McWhopperin, luomista. McDonald’s kieltäytyi ja ilmoitti ohjaavansa rahaa YK:n ruoka-aputyöhön. Halloweenina 2016 newyorkilainen Burger King naamioitui McDonald’stekstiseen lakanaan. Ei vaiskaan, grillaamme burgerimme yhä avotulella, luki mainoskyltissä. Whopper-indeksiä odotellessa. Maailman tapahtumat numeroina. KAHDEN KERROKSEN VÄKEÄ Tällä palstalla soitamme viranomaisille ja asiantuntijoille. Double Whopper juustolla painaa 374 gramma Suomen ensimmäinen McDonalds avattiin Tampereella 1984, ja se eli 31-vuotiaaksi Big Macissa on sokeria 3,7 grammaa 11
Teksti: Helmi Rantala Miksi Iso pyörä tehdään? Vuonna 2005 Helsingin yliopisto uudisti itseään Bolognan prosessin mukaisesti eli yhtenäisti käytäntöjään muiden eurooppalaisten yliopis tojen kanssa. Vararehtori Sari Lindblom kertoo, että monet kokivat uudistamisen jääneen tuolloin kesken, ja Ison pyörän myötä siirry täänkin yhä enemmän kohti eurooppalaista mallia. Esimerkiksi kandi daatin tutkinnosta tulee aiempaa laajemmin tieteenalasta opettava kokonaisuus ja perehtyminen tapahtuu vasta maisterivaiheessa. Uudistuksen on tarkoitus helpottaa liikkumista koulutuksen sisällä ja nopeuttaa valmistumista. Koska kandivaiheen sisällöt uudistuvat laajemmaksi kattaukseksi eri asioita, oman suuntautumisensa voi päättää vasta myöhemmin. Uudistuneiden koulutusohjelmien kerrotaan myös vastaavan paremmin muuttuvan työelämän tarpeisiin. Yksi Ison pyörän keskeinen tavoite on ”nostaa opiskelija keskiöön”. Miten tämä tapahtuu käytännössä? Ylioppilaslehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan tavoitteesta on vaikeaa mainita konkreettisia esimerkkejä, mutta vararehtori Lindblom lupaa, että kaikki uudistukset on tehty ensimmäisenä opiske lijan tarpeet mielessä. Saavutetaanko uudistuksella säästöjä? Iso pyörä projektiryhmän jäsen Päivi Aronen kertoo, että koulutus uudistuksen ensisijainen tavoite on laadukkaat koulutusohjelmat – ei säästöt. Uudistus käynnistyi jo ennen kuin valtiontalouden säästöistä yliopistokoulutukseen ilmoitettiin. Arosen mukaan vasta myöhemmin voidaan arvioida toiminnan kustannuksia ja tuloksia entiseen verrattuna. Sujuvampi siirtyminen työelämään on yksi perustelu uudistukselle. Miten tämä tulee tapahtumaan? Työelämäopintojen osuutta tutkinnoista kasvatetaan huomattavasti. Jo kandiohjelmiin kuuluu tulevaisuudessa harjoittelua ja työelämä projekteja. Opinnot tulevat sisältämään enemmän muun muassa projektin hallinta ja neuvottelutaitoja. On esitetty spekulaatioita, toivooko yliopisto opiskelijoiden siirtyvän entistä useammin työelämään jo kandivaiheen jälkeen. Poistuuko Ison pyörän myötä pääaineita? Pääaineiden sijaan aletaan puhua koulutusohjelmista. Koulutusohjelmien alle on saatettu kerätä useampi nykyinen pää ja sivuaine yhdeksi paketiksi. Ohjelmissa voi puolestaan olla erilaisia opintosuuntia, jotka vastaavat vanhoja pääaineita. Mikään pääaine ei siis sinänsä häviä, mutta eri pääaineiden sisältöjä on saatettu yhdistellä uudeksi kokonaisuudeksi tai muuttaa pienem miksi opintokokonaisuuksiksi. Voiko sivuaineita edelleen lukea samalla tavalla? Ison pyörän myötä yliopiston käsitteet muuttuvat jonkin verran. Sivu aineiden sijaan puhutaan vapaasti valittavista opintokokonaisuuksista tai erikokoisista moduuleista. Jo aloitetun vanhan mallisen sivuaineen jatkamista varten julkaistaan siirtymätaulukot. Myös valinnaisten ja vapaasti valittavien opintokokonaisuuksien kohdalla uudistus voi toteutua eri tavoin eri tiedekunnissa ja koulutusohjelmissa. Joustavaa opinto oikeutta eli JOOopintoja ei olla ainakaan tällä hetkellä muuttamassa. Onko uusiin koulutusohjelmiin pakko siirtyä? Vuoden 2017 fuksit aloittavat uusissa koulutusohjelmissa. Vanhat opiskelijat voivat halutessaan siirtyä opiskelemaan niiden mukaisesti, mutta heillä on myös oikeus jatkaa vanhan opetussuunnitelman mukaan heinäkuun 2020 loppuun saakka. Tällöin opiskelu tapahtuu uusien kurssisuunnitelmien mukaan. Jotkin kurssit muuttuvat tai poistuvat kokonaan. Siirtymätaulukoista katsotaan, mikä kurssi vastaa opiskelijan vanhan koulutusrakenteen vanhaa kurssia. Kun opiskelija päättää siirtyä uuteen koulutusohjelmaan, hän ei voi enää palata suorittamaan opintoja vanhan koulutusrakenteen mukaisesti. Tiedekunnat antavat tarkempia ohjeita siitä, milloin ja missä vaiheessa opintoja olisi suositeltavaa ja opiskelijalle edullisinta siirtyä uuteen koulutusohjelmaan. Uusissa maisteriohjelmissa pro gradu -tutkielma pienenee 40 opintopisteestä 30:een. Mitä se tarkoittaa gradujen osalta? Opintopisteiden vähenemisen pitäisi tarkoittaa myös työmäärän vähe nemistä 10 opintopisteen eli 270 tunnin verran. Vaatimustaso siis alenee, 12
Jättimäinen Iso pyörä -uudistus myllää syksyllä yliopistoa uusiksi. Ylioppilaslehti kysyi, miten muutokset vaikuttavat opiskelijoihin. mutta yliopiston mukaan tämä ei saa vaikuttaa gradujen laadulliseen tasoon. Esimerkiksi tutkimusta tai alan kirjallisuuteen perehtymistä saatetaan vaatia aiempaa vähemmän. Työmäärän kohtuullisuudesta huolehtiminen jää graduseminaareja ohjaavien opettajien tehtäväksi. Haastatellut asian tuntijat lupaavat tarkempien yksityiskohtien selviävän kevään aikana. Miten pääsykoevaatimukset muuttuvat? Joillakin aloilla pääsykokeet eivät muutu. Alat, joissa uudet koulutus ohjelmat esimerkiksi yhdistävät useamman aikaisemman hakukohteen, ovat saattaneet muuttaa pääsykoeaineistojaan vastaamaan enemmän uutta koulutusohjelmaa. Vaikka pääsykokeet eivät tällä kertaa suurta rakenneuudistusta koekaan, on yliopisto mukana hankkeessa, jossa pohditaan ylioppilastutkinnon hyödyntämistä entistä enemmän valin noissa ja entistä vähäisempää ennakkovalmistautumista. Tarkempaa arviota tulevasta muutoksesta ja sen ajankohdasta ei vielä ole. Kansainvälistymistä ja kansainvälistä houkuttelevuutta pyritään nostamaan lisäämällä englanninkielisiä koulutusohjelmia ja virkoja. Pärjääkö yliopistossa enää ilman vahvaa englantia? ”Ei pärjää, mutta suomi ja ruotsi ovat ihan yhtä tärkeitä”, sanoo vara rehtori Lindblom. Vaikka kandiohjelmat voi suorittaa kotimaisilla kielillä eli suomeksi tai ruotsiksi, osa opetuksesta saattaa nyt olla englanniksi. Maisteriohjel missa pelkällä kotimaisella selviäminen voi olla hankalampaa. Tulevista maisteriohjelmista 28 on suomeksi tai ruotsiksi, 25 monikielisiä ja 7 pelkästään englanninkielisiä. Monikielisissä ohjelmissa opetus tapah tuu englanniksi, ja muuten opintoja voi suorittaa kotimaisilla kielillä. Esimerkiksi esseet voi palauttaa suomeksi tai ruotsiksi. Laajaa englanninkielisyyttä on perusteltu kansainvälisellä houkutte levuudella ja sillä, että suuri osa tutkimuksesta on englanninkielistä. Isoon pyörään liittyy digiloikka-projekti. Mikä se on ja mitä hyötyä siitä on opiskelijalle? Digiloikkaprojektin tavoitteena on kehittää digitaalisten välineiden hyödyntämistä, digitaalisia toimintaympäristöjä ja tuoda joustavuutta opiskeluun. Yliopisto on jo satsannut Opintonisivuun ja mobiilisovellus Opinderiin. Suunnitelmissa on esimerkiksi Moodlealustojen kehittäminen. Projektissa on mukana 15 koulutusohjelmaa, joissa on tehty suunnitelma digitaali suuden kehittämiseksi opetuksessa. Ohjelmat saavat suunnitelmiensa toteuttamiseen yhteensä noin miljoonan euron budjetin. Onko uudistus demokraattinen? Ovatko opiskelijat voineet vaikuttaa siihen? Uudistusta on valmisteltu johtoryhmissä, joissa on mukana pääasiassa henkilökunnan jäseniä ja opiskelijaedustajia. Helsingin yliopiston yli oppilaskunta (HYY) on tehnyt ehdotukset opiskelijoiden edustajiksi. Johtoryhmien jäsenet nimittää dekaani eli tiedekunnan johtaja. Erityisesti opiskelijat ovat kritisoineet uudistuksen valmistelua vaikuttamismahdollisuuksien vähyydestä. Vararehtori Lindblomin mukaan tällainen tunne on saattanut syntyä esimerkiksi siitä, etteivät opiskelijat ole keskustelleet asioista tarpeeksi keskenään ja opiske lijaedustajan välityksellä tai siitä, ettei uudistus ole yksinkertaisesti kiinnostanut valmisteluvaiheessa. Myös informaatiokatkoksista ja läpinäkymättömyydestä on valitettu. Valmistelevat elimet ovat pyr kineet estämään ja vähentämään tätä Flammasta löytyvällä Iso pyörä sivustolla. Miten Helsingin yliopisto haluaa profiloitua tällä muutoksella? Helsingin yliopisto haluaa uudistuksella houkutella entistä enemmän kansainvälisiä opiskelijoita ja profiloitua kansainvälisenä yliopistona. Tällä hetkellä yliopisto markkinoi itseään Be 1 of the Best – Ole 1 parhaista kampanjallaan, jossa todetaan yliopiston olevan maailman tutkimus yliopistojen parhaan yhden prosentin joukossa. Juttua varten on haastateltu myös HYY:n opintovaliokunnan puheenjohtaja Mathilda Timmeria, HYY:n hallituksessa koulutus politiikasta vastaavaa Minna Suorsaa ja Kannunvalajat ry:n opintotoimikunnan Tommi Ostrovskija. 13
Nyt kolme kokonaista päivää! Joensuu 14.-16.7.2017 ilosaarirock.fi Edulliset kevätliput myynnissä 31.5. saakka! Osta liput osoitteesta ilosaarirock.fi/liput Parov Stelar AUT \ Insomnium & Joensuun kaupunginorkesteri Millencolin SWE \ Snakehips UK \ Zeke USA \ Leprous NOR \ Vesala Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus \ Jenni Vartiainen Disco Ensemble \ Sonata Arctica \ JVG Poets of the Fall \ Happoradio \ Mäkki \ S-TOOL \ Reino Nordin \ MC Taakibörsta \ Pariisin Kevät \ Popeda Negatiiviset Nuoret \ Perikato \ Younghearted \ Battle Beast \ Satellite Stories \ Turmion Kätilöt \ Wasted Ewert and the Two Dragons EST \ Tuuttimörkö \ Töölön Ketterä \ Alex Mattson \ Huoratron \ ¡ Lihamyrsky y Karri Koira! Helsinki-Cotonou Ensemble \ Kube \ Vapaa Maa \ Vesta \ Ghost World \ Kauriinmetsästäjät \ Ellinoora \ Gettomasa Litku Klemetti & Tuntematon Numero \ Teflon Brothers \ J. Karjalainen \ Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani Evelina \ Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet \ Oranssi Pazuzu \ Cityman \ VITOS \ The Holy \ Elias Gould
Helsingin olympialaiset, Miss Universum Armi Kuusela, viimeinen sotakorvausjuna – ja ”maailman hauskin kuvasarjalehti” Aku Ankka: 50-luku alkaa Suomessa toiveita herättävästi. Olympiaturisteja varten kehitetty Gin Long Drink nousee kotiyleisön kestosuosikiksi myös ravintoloissa, joiden ruokalistoilta tilataan sipulipihviä ja wieninleikettä. Ostrobotnia-talon opiskelijatanssien suosio ei laannu, sisään haluavan on syytä varautua jonottamaan. Talon alakerrassa Töölönkadun puolella toimiva Manala saa vuonna 1959 ravintolakaverin, kun Uusi Manala aukeaa Museokadun liiketilaan. Lauantaina 20.5. legendaarinen Vieno Kekkonen yhdessä Isku-Poikien kanssa taikoo Bottan juhlasaliin 50-luvun tanssiaistunnelmaa! 1950-1959 1950-1959 OS A S U O M E N HIST O RI A A Liput 15 €, sis. eteispalvelun. Varaukset: myynti@botta.fi tai (09) 580 770 Ostrobotnian juhlakerros, Museokatu 10 La 20.5. klo 21 La 20.5. klo 21 50 -luvun tanssit 50 -luvun tanssit Isku-Pojat tähtisolistinaan Vieno Kekkonen Isku-Pojat tähtisolistinaan Vieno Kekkonen (Ovet avataan klo 20) helsinkirekry.fi yhdessä teemme vaikuttavia tekoja katso avoimet t yÖPaikat
SATAVUOTIAAN KASVOT Kuvat: Jussi Särkilahti A d : Tu om as Jä rv en pä ä – R ek vi si it ta : O ut i K al lio
Suomi on pieni, ja vielä pienempi on suomalainen julkisuus. Kuten suomalaisen mäkihyppääjän kerrotaan sanoneen: minusta alkaa tuntua siltä, että kuulun jokaisen suomalaisen kodin perheeseen. Julkisuuden henkilöt määrittävät, mistä puhumme. Toisaalta julkisuus määrittää heitä. He ovat roolihahmoja, joilta haluamme tilata sitä, mitä ennenkin. Saamme sellaisen julkisuuden kuin ansaitsemme. Ranskalainen Guy Debord (1931-1994) puhuisi spektaakkelista, jossa suhteemme ihmisiin on muuttunut suhteeksi ihmisten kuviin. Sitten hän poistaisi Instagramin puhelimestaan. Säilöimme vahakabinettiin kuusi henkilöä, jotka tällä hetkellä tiivistävät suomalaisen julkisuuden. Olkaa hyvä, jälkipolvet: Suomi vuonna 2017 on langennut maitopoika, trikoihin verhotut pakarat ja tolkun journalisti. PITKÄT 17
RUOTSISSA KAIKKI ON SUUREMPAA. Myös Instagramin seuraajakunnat. ”Ja jos Johanna Tukiainen olisi saanut vastaavan näkyvyyden Briteissä, hän olisi varmasti miljonääri.” Ollaan myyrmäkeläisen ravintolan nurkassa. Cheyenne Järvinen, 23, haarukoi muovirasiasta vaivihkaa omia urheilijan eväitään: munakoisojauhelihalettuja ja riisiä. Hän käy salilla viisi kertaa viikossa. Kun mainostaa työkseen fitness-vaatteita Instagramissa, se kuuluu asiaan. ”Vapaapäivä ei ole ikinä vapaapäivä. Koko ajan pyörii mielessä, mitä voisin tehdä (somessa) seuraavaksi.” Vantaalainen Järvinen on perustamassa somemarkkinoinnin yritystä kahden ystävänsä kanssa. Toinen on bloggari, toinen tubettaja. Järvinen on molempia. Järvisellä onkin paljon titteleitä. Kohukaunotar, Junon salarakas, Cheekin salarakas. Temptation Island -sarjan myötä myös ”Kohu-Cheyenne” ja ”viettelijäsinkku”. Näistä mikään ei ole titteli, jonka vantaalainen Järvinen pitkän päälle haluaisi liittää brändiinsä. Kohut ovat välivaihe ja väline, askel kohti haaveissa siintävää some-markkinoinnin yrittäjyyttä. JÄRVINEN ELÄÄ KAHDEN JULKISUUDEN välissä. On perinteinen keltainen media, joka ”osaa olla ystävä ja pahin vihollinen”. Järvinen ymmärtää Seiskaa, koska he saavat provosoinnista rahaa. Toinen julkisuus ovat Järvisen omat somekanavat, joita hän on kehittänyt etenkin kuluneen kohuvuoden aikana. FabuliciousCC-blogissaan Järvinen kommentoi median juoruja (ja varoittaa nuoria pikavipeistä), mutta pyrkii pitämään painopisteen muualla. Hän julkaisee meikkiohjeita, poseeraa ja kertoo salirutiineistaan. Instagramissa Järvinen on usein urheilemassa, bileissä tai hengailemassa alusvaatteissa. Ja jakaa lahjakortteja, vaikkapa sushibuffetiin. Koska bikinija salikuvat saavat huomiota – vieläpä erilaisten yleisöjen huomiota –, niitä kannattaa julkaista. Järvinen myy mainostajille seuraajiaan, ihan kuin lehdetkin joskus kivikautisella ajalla. ”Jos annetaan vähän ja toivotaan paljon, se on totta kai hälytysmerkki. Välillä olen joutunut sanomaan, etten valitettavasti voi tehdä työtä tämmöistä vastiketta vastaan. Markkinointiarvoni on kuitenkin niin laaja.” Urheiluvaatevalmistaja saattaa pyytää, että Järvinen poseeraa Instagramissa heidän uusissa salitrikoissaan. Järvinen postaa kuvan sovittuna päivänä ja sovittuun aikaan 19 000 seuraajalleen ja lähettää yritykselle laskun. ”Olen pyrkinyt valitsemaan yrityksiä, joita oikeasti haluan tukea. Tämä rintakohu on ollut juuri sen takia, ettei yhteistyö Look-yrityksen kanssa ole mennyt ihan putkeen. Ja sitten olen kyllä tuonut sen selkeästi esille.” Järvinen viittaa viimevuotiseen rumbaan, jossa hän matkusti Tallinnaan rintojen kohotusja implanttileikkaukseen. Lopputulos oli epäsymmetrinen, arpinen ja riitaisa. Parempaa kokemusta Järvisellä on Estetiasta ja sairaanhoitaja Susanna Hanhinevasta. Vapaaajalle ulottuva ystävyys alkoi, kun Hanhineva pisti Järvisen kulmakarvojen väliin botoxia. Y R I T T Ä J Ä N Ä J Ä R V I N E N H A L U A I S I edistää profiileissaan hyvinvointia, itsensä hyväksymistä ja urheilullisia elämäntapoja. Miksi hänestä syntynyt mielikuva on aivan toisenlainen? Lukion jälkeen meni lujaa, Järvinen muistelee. ”Kun 19-vuotiaana muutin Helsinkiin, halusin miehiltä paljon huomiota. Ja kun sainkin huomiota, se sekoitti minua jonkin verran. Lähdin mukaan Seiskan Tähtityttö-hommiin ja Miss Helsinki -kisaan. Ovathan ne kaikki osa tuota.” Ressun lukiossa Järvinen oli pärjännyt erityisesti pitkässä matematiikassa ja kielissä: englannissa, ruotsissa, saksassa ja espanjassa. Isä toivoi Järvisen jatkavan kauppatieteelliseen, lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen. Jossain vaiheessa Järvinen tajusi, ettei tiennyt omista kiinnostuksistaan mitään. Abivuoden alla Järvinen oli kesätöissä Linnanmäellä. ”Tapasin paljon uusia ihmisiä, kävimme ulkona ja tutustuin tulevaan kämppikseeni. Huomasin, että oho, ihmiset tykkäävät minusta ja että näin saa hyväksyntää.” Miten? ”Pelkäsin ennen vähän kaikkea, enkä halunnut minkäänlaista huomiota itseeni. Mutta lukion lopulla aloin päästä eroon syömishäiriöistäni ja puhua ihmisille. Luonteeni alkoi paistaa läpi. Silloin oli iso juttu, että ihmiset tykkäsivät minusta.” Anoreksia ja masennus hellittivät hieman, ja Järvinen uskaltautui juhlimaan. Ja sitten juhlimaan lisää. Salasuhteet olivat Järvisen mukaan hetken huumaa, joka lähti käsistä. ”Ajattelen, että joko voit jäädä median jalkoihin tai sitten käyttää sitä.” J Ä R V I N E N E I H A L U A K A A N T ÄY S I N eroon kohukaunottaren tittelin tuomasta huomiosta. Hän tasapainottelee: Temptation Island vaikuttaa hyvältä jutulta. Salarakkaaksi ei tarvitse enää alkaa. Järvinen miettii toimiaan kuin yritys: missä yhteydessä oma nimi näyttää hyvältä. Parhaassa tapauksessa perinteinen julkisuus toisi seuraajia sille Järviselle, joka hän somessa haluaa olla: lämmin, sporttinen, sopivan villi ja hassu. Niin helppoa se ei kuitenkaan ole. Vaikka kuinka perustaisi oman Youtube-kanavan, se ei ole tabula rasa. Seiska-julkisuus valuu takaisin aggressiivisina somekommentteina. Stressi nostaa helposti pintaan syömishäiriöön liittyviä ajatuksia, joita Järvinen työntää pois mielestään vähän kuin kommenttejakin. ”Välillä on varsinaisia raivomyrskyjä, sadat ihmiset kommentoimassa törkeyksiä. Kerran olen tehnyt sen virheen, että menin kommentoimaan, että tämän on pakko loppua. Siihen tuli heti parikymmentä kommenttia, että sinun syytä ja itse olet tähän tullut.” Järvinen on huomannut, että Helsingissä tuntemattomat välttelevät häntä tilanteissa, joissa olisi mahdollista tutustua. Ystävät tulevatkin paljolti somentekijöiden parista. Haastattelupäivän iltana kaveriporukka aikoo katsoa yhdessä Temptation Islandin ensimmäisen jakson. Järvinen ei halua olla tavis, mutta olisi mieluusti julkikuvaltaan hieman inhimillisempi. Kyllä, hän tekee vuoroja kaupan kassalla vuokrafirman kautta. Hän jännittää, saako opiskelupaikan Haaga-Helian liiketalouslinjalta. Ystävä Sephora Ikalaba eli Miss Helsinki suositteli Järvistä hiljattain suostumaan Helsingin Uutisten haastattelupyyntöön. Jutussa käsitellään muun muassa Järvisen hankalaa lapsuutta isän alkoholiongelman, väkivaltaisuuden ja vanhempien eron varjossa. Ylioppilaslehden haastattelun jälkeen Järvinen puhuu taustoistaan myös Yle Kioskissa. ”Helsingin Uutiset ei ole niin iso media, mutta haastattelu oli lämmin ja antoi minusta paremman vaikutelman. Toimittaja oli armollinen.” C H E Y E N N E J Ä R V I N E N k o h u m o g u l i S ATAV U O T I A A N K A S V O T 1 6 2 9 Te k s t i : Ve e r a J u s s i l a 18
MIKSI YLE ON OTTANUT TUON SÖNKKÖKIELISEN TOIMITTAJAN TÖIHIN YLEEN? En minäkään pidä tyylistään. Haastattelee silmät suurina ja jotenkin hölmönlaisena. Sanna Ukkola on Ylellä sen takia, että hän on OIKEA toimittaja. Piste. Ylläpito on poistanut tästä viestin sääntöjen vastaisena. Ylen Aamu-tv:n juontaja ja kolumnisti Sanna Ukkola on tähtien asennosta ja julkisen keskustelun maanisuusasteesta riippuen joko propagandaviraston suvakkitoimittaja tai – Tuomas Enbusken sanoin – Yleisradion ”ainoa oikeistolainen toimittaja”. Suvakkitoimittaja siksi, että hän on kritisoinut kolumneissaan rasisteja ja maahanmuutto kriitikoita. Oikeistolainen siksi, että hän on kritisoinut myös feministejä, luomuruokaa ja joulupukkia. Ukkolaa jaottelut lähinnä huvittavat, ehkä hieman säälittävätkin. ”Suomessa on viisi miljoonaa ihmistä, ja joka viidennellä on jotain mielenterveysongelmia. Se on ihan lähtökohta, että törkyä tulee”, hän sanoo. Ukkola ei mielestään kumarra vasemmalle eikä oikealle. Hänelle tärkeintä on sanoa asiat niin kuin ne hänen mielestään ovat. Ei turhia rönsyjä, ei ylimääräistä jaarittelua. Sanna Ukkola kirjoittaa puhdasta tolkkua. TOLKUN ISÄ ON KIRJAILIJA JYRI PARETSKOI, joka kolumnoi Iisalmeen Sanomissa reilu vuosi sitten ”tolkun ihmisistä”. Paretskoin mukaan he ovat suomalaisten suuri enemmistö, joka ei halua ”huutaa omia maltillisia ja rakentavia mielipiteitään julki”. Suomeen oli saapunut edellisenä kesänä tuhansia turvapaikanhakijoita, eikä kukaan tiennyt, mitä heille olisi pitänyt tehdä. Kirjoitus oli kirsikka suomalaisen maahanmuuttokeskustelun päälle: se loi kuvan kahdesta ääripäästä ja tarjosi niiden välille kultaisen keskitien. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö jakoi kolumnin hehkuttavin saatesanoin, ja tolkun äänellä ryhtyi puhumaan myös Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin. Hän lähti Paretskoin apuun, kun kolumni sai suitsutuksen lisäksi valtavan arvosteluryöpyn. Appelsin kirjoitti pian kolumnin siitä, miten rasistien vastapainona on ”oikeamielinen älymystö”. Älymystö on ”verbaalisesti lahjakas ja keskusteluilmapiiriä hallitsemaan pyrkivä oikeamielisten armeija”, joka tuottaa ”vihapuhetta, jota ei huomata”. Appelsinin mukaan näkymätön vihapuhe on muun muassa sitä, että Trumpia ihannoivaa Teemu Selännettä piikitellään sosiaalisessa mediassa. Oikeamielisen älymystön armeijan tarkoituksena on ”murskata jokainen paretskoi, joka katsoo asioita rauhallisen enemmistön näkökulmasta”. Ei ihme, että tolkku vetoaa, jos tarjolla on vain sarkastinen älymystömilitia ja raiskausfantasioilla ratsastavat rasistit. SANNA UKKOLAA ON KUTSUTTU YLEN Ulla Appelsiniksi, ja hänen tekstejään on kritisoitu ryppyotsaisuudesta, mutkien suoraksi vetämisestä ja populismin kanssa flirttailusta. Viimeaikaisimpiin kohuteksteihin kuuluu kolumni siitä, miten lapsille syötetään kouluissa ”pakkoporkkanaa ja pakkofeminismiä”. Kuntavaalien aikaan Ukkola kritisoi puolestaan sitä, että äänestäjät valitsevat ehdokkaansa sukupuolen perusteella. Hänen mukaansa ”vagina ei tee kenestäkään pätevämpää poliitikkoa”. Ei kenenkään yllätykseksi, ”älymystö” älähti. Provosointi on tarkoituksellista, sillä hyvä kolumni on paljon luettu kolumni. Ukkolan tyyliin ei kuulu myöskään toisaalta-toisaalta-argumentointi. Hän ampuu kovilla konsensusta vastaan. ”Pyrin kolumneillani löytämään sellaisia näkökulmia, jotka eivät ole olleet niin paljon esillä julkisuudessa. Jos mediakenttä katsoo yhteen suuntaan, yritän löytää toisenlaisen narratiivin.” Ilta-Sanomien päätoimittaja Appelsin sattuu myös olemaan Ukkolan entinen esimies. Jos vertailun on tarkoitus olla loukkaava, sitä se ei Ukkolalle ole. ”Yritän teksteilläni kritisoida kaikenlaista fundamentalismia ja riehumista eri suuntiin. Ongelmana on se, että ihmiset huutavat molemmilla puolilla kauhean äänekkäästi, ja keskellä olevat ovat hiljaa.” Molemmat ryhmät sekä oikealla että vasemmalla ovat Ukkolan mukaan yhtä pahoja, ja yhteistä heille on loputon loukkaantuminen turhasta. ”En enää ymmärrä, mistä ihmiset nykyään suuttuvat. Elämme kulttuurissa, jossa joka asiasta loukkaannutaan ja joka asiasta nousee kauhea nettikohu”, hän sanoo. Ukkolan mielestä loukkaantuminen ja loukkaamisen pelko rajoittavat julkisuudessa sallittuja diskursseja. ”Jos kirjoittaisin tästä, ihmiset olisivat sitä mieltä, että haluan sallia vihapuheen. En missään nimessä halua, se on ihan eri asia. Toivoisin, että keskustelukulttuuri olisi Suomessa laajempi. Kolumneillani pyrin laventamaan sitä sananvapautta mitä meillä on.” UKKOLA KOROSTAA, ETTÄ HÄN HALUAA pysyä puoluepolitiikan ulkopuolella. Sen takia hän ei esimerkiksi äänestä. Ja jos hän käy äänestämässä, lappu jää tyhjäksi. Hän ei myöskään osaa sijoittaa itseään poliittiseen nelikenttään. ”Olen miettinyt olenko arvoliberaali vai arvokonservatiivi. Olen siltä väliltä, enkä ole kumpaakaan. Kolumneissani menen välillä yhteen ja välillä toiseen suuntaan. En ole kauhean idealistinen maailmanparantajatyyppi, niin kuin monet toimittajat ovat”, Ukkola sanoo. Ideologialla ei ole Ukkolalle niinkään väliä, vaan sillä, mikä tuntuu järkevältä. Se, mikä on järkevää, tosin vaihtelee ihmisten kesken. Ukkolalle on järkevää, että ideologiat kuten veganismi ja feminismi eivät kuulu kouluihin, eivätkä naiset ole yhteiskunnassa yhtään sen huonommassa asemassa kuin miehetkään. Joku toinen saattaisi olla eri mieltä. UKKOLA ITSE KARAISTUI JULKISELLE kritiikille vaikeimman kautta. Vuoden 2008 kuntavaaleissa eräs eiralainen kielitieteilijä haali itselleen 18:ksi eniten ääniä koko maassa. Se oli ensimmäinen kerta, kun perussuomalaisten Jussi Halla-aho ja hänen seuraajajoukkonsa nostivat päätään näkyvästi. Halla-ahon kirjoittelu herätti tuolloisessa Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Ukkolassa huolta. Hän kirjoitti jutun Ääriharava, jossa siteerasi Halla-ahon Scripta-blogia. Pian Ukkolasta tuli Halla-ahon ja hänen faniensa silmätikku. ”Kolmen kuukauden ajan pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta. Se oli ihan päivittäistä. Netistä ja joka puolelta tuli työnantajilleni ja minulle uhkailua ja kaikkea mahdollista”, Ukkola kertoo. Se on myös yksi syy, miksi Ukkola ei halua puhua tässä jutussa mitään yksityiselämästään. Siitä hän on saanut jo tarpeeksi lokaa niskaansa. Yksinäisten nettipervojen kirjoittelu Ukkolan ”pantavuudesta” tai sääristä ei myöskään hetkauta. ”Luulen, että naiset ovat herkempiä ja ottavat itseensä helpommin kun miehet, jotka ottavat sen sitten olankohautuksella.” Vaikka netissä kuohuisikin ja Twitter huutaisi, Ukkola herää edelleen arkisin kolmelta aamuyöllä, jotta voi olla maskissa neljältä ja studiossa puoli seitsemältä toivottamassa suomalaiset tervetulleeksi uuteen aamuun. Ukkola sanoo oppineensa jättämään nettivouhkaamisen omaan arvoonsa, eikä mielellään edes nostaisi sitä esille. Se olisi hänen mielestään uhriutumista. ”Jotkut toimittajat tykkäävät julkaista vihapalautetta Facebookissa. Mutta jos toimittaja saa huonoa palautetta, se ei tarkoita, että toimittaja olisi huono – vaan se voi olla juuri päinvastoin.” S ATAV U O T I A A N K A S V O T 1 6 2 9 Te k s t i : M e l i s s a H e i k k i l ä S A N N A U K K O L A t o l k u n t o i m i t t a j a 20
ARTTU LINDEMAN PAMAHTAA LAHTELAISEEN levytysstudioon suoraan salilta, hengästyneenä ja hikisenä, mustissa kolmiraitaverkkareissa. Hän luuli olevansa myöhässä tästä haastattelusta. Lindemanin tuntevat tietävät, että myöhästely on hänen paha tapansa. Tämänkin yksityiskohdan elämästään hän on jakanut omalla Youtube-kanavallaan, jota seuraa yli 170 000 ihmistä. Lindeman on yksi Suomen suosituimmista tubettajista, jonka videoilla on parhaimmillaan yli 600 000 katsojaa. Suomalaiset mediat ovat tehneet viimeisen kahden vuoden aikana lukemattomia juttuja tubettajista, ja tubettajat ovat puolestaan kertoneet lähes kaiken itsestään lukemattomilla my day -videoillaan. Siksi tämänkin jutun Arttu Lindemanista olisi voinut kirjoittaa ihan hyvin ilman hänen itsensä haastattelua. Tiedämme esimerkiksi, että Lindeman kirjoitti lukematta M:n ja E:n paperit, ja että hän on Lahden Pelicansien suuri fani. Mutta emme ole Lahdessa Youtube-suosion takia. Syy löytyy studion seinältä: siellä roikkuvat Evelinan, Robinin ja Cheekin kultaja platinalevyt. Lindemanin kultalevy viime kesäkuussa julkaistusta Läikkyy-singlestä on ripustettu niiden väliin. Tätä kirjoittaessa Läikkyy on juuri ylittänyt tuplaplatinarajan, ja Lindemanin kolme muuta kappaletta ovat yltäneet listaykkösiksi. Tuorein sinkku Lapioin ylsi sekin ykkössijalle Spotifyn kuunneltuimpien kappaleiden listalla. Vuoden verran musiikkia julkaisseen artistin muutaman kappaleen kokoista tuotantoa on kuunneltu yhteensä kymmeniä miljoonia kertoja. LINDEMAN ON MALLIESIMERKKI SIITÄ, mitä tapahtuu, kun tubettaja kasvaa aikuiseksi: hän ryhtyy ammattiesiintyjäksi. Haastattelussa tubettaja-artisti puhuu sosiaalisen median yhteisöjen rakentamisesta ja omasta henkilöbrändistään kuin punavuorelainen brändikonsultti. Arttu Lindeman sanoo asioita kuten: ”Jos olisin puhtaasti Suomen LFMAO ja tuolla olisi kauppojen hyllyt pulloillaan Arttu-mässyjä ja -jätskejä ja vitusti merkkuu koko ajan, niin silloin olisin isompien korporaatioiden rahasampo. Se homma palaisi puhki nopeasti.” Lindeman itse haluaa tehdä eron artistin ja tubettajan välille, sillä se on hänen mukaansa merkittävä. ”Mä oon artisti, joka tekee tubevideoita. Jos kaikki eivät näe sitä silleen, niin vielä pitää hetki tehdä töitä.” YO U T U B E -TA PA H T U M A T U B E C O N I N teettämä kysely kertoi huhtikuussa, että tubettajat ovat suomalaisten nuorten seuratuimpia idoleita. Siksi perinteinen media ja viihdeteollisuus haluavat hyötyä heistä mahdollisimman paljon. Ensin oli Yle, joka kaappasi tubettajat ohjelmiensa kasvoiksi niin nuortenohjelma Summeriin kuin ajankohtaisohjelma Kioskiinkin. A-lehdet puolestaan lanseerasi reilu vuosi sitten Tube-lehden, jonka ”pääosassa ovat tämän hetken kuumimmat kotimaiset ja ulkomaalaiset YouTube-tähdet”. Fanit seuraavat kanavasta toiseen, ja tubettajille julkisuus kelpaa. ”Totta kai kun aloin tehdä tube-videoita, ajattelin, että olisi siistiä olla julkkis. Musta tuntuu, että kaikki, jotka alkaa tubettaa tekee sitä enemmän tai vähemmän sillä kulmalla”, Lindeman pohtii. Myös nykypäivän vaikeuksien kanssa kamppailevalle levy-yhtiölle Lindemanin kaltainen tekijä on parasta, mitä se voi talliinsa saada: omat räppinsä kirjoittava artisti, joka on itse itsensä brand ja community manager, ja joka tuo mukanaan yli 100 000 nuorta, uskollista fania – siis potentiaalista kuluttajaa. Ei olekaan ihme, että Lindemanin jälkeen myös tubettajat Aleksanteri Hakaniemi, Daniel Okas ja Tuure Boelius ovat allekirjoittaneet levytyssopimukset. Ja jos artistin tarjoama näkyvyys on tarpeeksi suurta, musikaalinen lahjakkuus voi olla toissijaista. ”Monet tubettajat ovat nähneet, että vittu miten siisti meininki tolla on ja innostuneet siitä, vaikka ne ei koskaan aikaisemmin olisikaan olleet musikaalisia. Mutta se ei kuulu mulle, musta se on vaan siistiä.” JOS ESIMERKIKSI VILLE VALON VIEHÄTTÄVYYS piili siinä, miten mystiseltä hän vaikutti, Lindemanin viehättävyys perustuu siihen illuusioon, miten lähelle hän tulee. ”On monenlaisia keinoja rakentaa julkinen minä. Mun tapa on iisi.” Lindeman kysyy faneiltaan videoissa ja Snapchatissa, miten menee ja mitä kuuluu, mitä haluaisitte keikoilla kuulla. Fanit vastaavat, ja Lindeman esittää keikoillaan kaikki ne biisit, joita yleisö haluaa kuulla. Joskus parikin kertaa, jos sitä toivotaan. ”Fanit elää tätä juttua mun kanssa. Tuntuu hullulta, miten paljon niitä ihmisiä on, jotka katsoo kaiken mitä multa tulee. Ne kuuntelevat kaikki biisit, katsoo kaikki videot, IG-kuvat, snäpit, kaiken. Sille jengille on reilua, että näyttää mitä syö lounaaksi, vaikka se tuntuisi tyhmältä. Musta tuntuisi, että se olisi sen jengin laiminlyöntiä, jos pitäisin pitkään taukoa.” Viime helmikuussa fanit antoivat takaisin: Lindemanin nimi nousi myös laajemman yleisön tietoisuuteen, kun tuore artisti voitti yleisöäänestyksellä Vuoden artistin Emma-palkinnon. Sannin, Alman, JVG:n ja Elastisen päihittäminen aiheutti jopa suoranaista raivoa sosiaalisessa mediassa. ”Julkaisin yhden kuvan ja snäpin että hei, tällainen äänestys on auki ja olisi tosi siistiä, jos äänestäisitte.” ENSIMMÄISEN KERRAN LINDEMAN KOKI olevansa artisti – melko ironisesti – viime vuoden Tubeconissa. Lindemanin julkaisemalta videolta näkee, kuinka hän laskeutuu kokovalkoisessa asussa Hartwall-areenan katosta lavalle. Yleisö kiljuu, ilmassa leijailee paperisilppua. ”Siellä lavalla ei ollut mikään tube-esitys.” Kilpailu on lisääntynyt, kun levy-yhtiöt ovat huomanneet tubettajien potentiaalin. Somesuosio ei aina käänny menestykseksi perinteisillä areenoilla, mistä kielivät muun muassa Benjamin Peltosen ja Sara Forsbergin tahmeat listasijoitukset. Siitä huolimatta Lindemanilla tuntuu menevän hyvin. Televisiossa pyörii jopa artistiLindemanin oma viihdeohjelma, Lindemania. Jaksavatko ihmiset kuunnella suomenkielistä bileräppiä parikymppisen miehen elämästä? Ainakin Lindemanilla on kova usko itseensä. ”Se ei ollut pelkästään mun jengi, joka kuunteli Läikkyyn tuplaplatinaksi, vaan suomalaiset.” S ATAV U O T I A A N K A S V O T 1 6 2 9 Te k s t i : M e l i s s a H e i k k i l ä A R T T U L I N D E M A N a r t i s t i 22
VOISI LUULLA, ETTÄ TAPAKOULUTTAJA koputtaa ikkunaa varovaisesti, mutta Kaarina Suonperä jyskyttää. Urho Kekkosen museon kahvilan ovet ovat kiinni, vaikka kello on viittä yli avaamisajan. Toista oli Tallinnassa, jossa Suonperä opasti oopperamatkalaisten ryhmää edellisenä viikonloppuna. Hän halusi viedä ryhmänsä tuttuun kenkäkauppaan, mutta kauppiaan kanssa ei ollut löytyä sopivaa aikaa. ”Sitten hän sanoi, että entäs illalla oopperan jälkeen. Ja että hän tarjoaa lasilliset tai kupilliset, mitä kukin haluaakaan. Mikä asiakaspalvelu!” Kahvilassa pöydälle ilmestyy kansioita ja esitteitä. Yksi kertoo Suonperän johtamasta Tapaseurasta, joka nimeää Vuoden käyttäytyjän ja Vuoden tapateon. Suonperä aloitti puheenjohtajana vuonna 2006, jolloin jäseniä oli noin sata. Hän lupasi tuplata jäsenmäärän, joka on nykyään noin 300. ”Harrastan isoja miehiä ja isoja asioita.” S U O N P E R Ä O N S U O M E N T U N N E T U I N sinisen ystävä, jonka sinisen auton avaimenperänä roikkuu tietysti sininen nahkaruusu. Ennen kaikkea hän on kuitenkin Suomen johtava käytöstuntija. Soitamme Jaakko Hämeen-Anttilalle islamista, Suonperälle etiketistä. Hän luennoi yrityksissä, järjestöissä ja kouluissa sekä vastaa yksityisten ihmisten kysymyksiin vaikka lakkiaislahjoista. Piirtoheitinkalvossa lukee hyvää huomenta sekä olemus ja ääni. Koulutuksissa Suonperä korostaa, kuinka piristävää ihmiselle on kuulla juuri hyvän huomenen toivotus. ”Ei pelkkä huomenta, eikä missään tapauksessa huomenta huomenta. Joissain asioissa olen tylsä.” Monelle Suonperä on rouva, joka moittii vuosittain Linnan juhlien asuja. Mutta hän ei pidä siitä puuhasta ollenkaan. Suonperä haluaisi listata onnistumisia, mutta mediaa kiinnostaa negatiivisuus. ”Jos aina nostaa esiin vain sen iankaikkisen kauheuden, niin onhan tämä kohta kaikki kammottavaa. Ja jossain vaiheessa pitää kuollakin.” Siitä päästäänkin lehdistä leikattuihin kuolinilmoituksiin, joihin Suonperä on tehnyt viivauksia keltaisella korostuskynällä. Vaatetus mielialan mukaan, lukee yhdessä. Mutta tämä ei yllätä. Golfmatkallaan Göteborgissa Suonperä näki lehdissä ruotsalaisia kuolinilmoituksia, joissa toivottiin hautajaisvierailta ljus klädseliä eli vaaleita vaatteita. ”Sanoin, että odotetaan vaan: ennen pitkää tämä tulee meillekin.” EI PIDÄ KÄSITTÄÄ VÄÄRIN. Suonperä ei ole tuomassa verkkareita hautajaisiin. Ruuhkabussissa hän oli antaa luunapin luokanopettajalle, joka puhutteli sotaveteraania törkeästi. Tapakouluttaja sanoi ottavansa yhteyttä koulun rehtoriin. (Oikeasti hän ei tehnyt niin.) ”Opettaja sanoi, että et sinä voi olla niin raukka. Sanoin, että ei, olen raukempi!” Tiukkis Suonperä ei kuitenkaan ole. Hän kertoo tarinoita ja nauraa niille itse. Jotkut sijoittuvat jopa ”tälle vuosituhannelle”. Suonperä hyväksyy, että tavat muuttuvat. ”Tässä kohtaa, vuonna 1996, smart casual tuli elämääni”, Suonperä sanoo ja näyttää Malesian suurlähettiläs Ilkka Ruson lähettämää juhlakutsua. ”Olin juuri menossa suihkuun, kun tämä ilmestyi hotellissa ovemme taakse. Pyyhe päähän, liuin kaiteet alas – hissi oli rikki. Tupsahdin vahtimestarin eteen, jolla oli valkoiset puuvillakäsineet.” Suonperä kysyi smart casualista neuvoa vahtimestarilta. Tämä haki hotellin perukoilta kirjan ja kertoi: miehellä pitkähihainen kauluspaita, pikkutakki ja housut. Ei solmiota. Monesti Suonperä nauraa yhdessä neuvottaviensa kanssa. Kerran eräs mies luennon loputtua näytti hänelle vaivihkaan kutsua, jossa luki P.M. Suonperä selvitti tälle hiljaa, ettei lyhenne vastoin miehen toivetta tarkoittanut pullo mukaan, vaan pour remoire, muistutukseksi. SUONPERÄKIN ON OLLUT ETIKETTIAMATÖÖRI. 1960-luvun lopulla hän työskenteli Helsingissä MK-mainostoimistossa ja muun muassa juonsi ohjelmia radiossa ja televisiossa. Sitten, vuonna 1970, Suonperästä tuli everstin vaimo. Yhtäkkiä parikymppinen Suonperä asui Tikkakoskella varuskunnassa. Hänen piti hallita kattaukset ja kastikelusikat, tunnistaa kauluslaatat ja hihamerkit. ”Kun hain mieheni manttelin pesulasta, en edes tiennyt, mikä oli mantteli.” Suonperä oli eversti Teppo J. Suonperän uusi vaimo. Oli paheksuttua, että eversti meni uudelleen naimisiin. Suonperä ei tästä tiennyt. ”Tiedän, millaista on olla yksin niin, että mitään pahaa et ole tehnyt, mutta kukaan ei sinusta tykkää. Jos joku olisi edes joskus tullut sanomaan, että tuletko meille kahville. Mutta ei, never!” Mieheltään Suonperä oli saanut huomenlahjana seuraksi rottweilerin. Hän halusi näyttää ottamalla armeijan muodollisuudet mahdollisimman hyvin haltuun. Varuskunnan illallisilla Suonperä istui usein iäkäs sotaveteraani kummallakin puolellaan ja kuunteli tarkasti. ”Muutaman konjakin jälkeen he kertoivat, että tuli sarrrrrrrrja, ja minä tuin, että hmm-mmm.” Suonperä haluaa erikseen alleviivata, että näin Suomen juhlavuonna jokaiselle veteraanille ja lotalle tulisi osoittaa kunnioitusta kiittäen. Vuonna 1973 Suonperä jäi leskeksi. Kauppaneuvos Claes Rydman kutsui hänet Helsinkiin Scan-auton tiedotuspäälliköksi. Suonperä järjestytti muotinäytöksiä, joissa lavalla oli myös Saab; kutsuja, joilla kävivät niin Keke Rosberg kuin Marja-Liisa Kirvesniemi; matkoja Porin jazzeille ja Savonlinnan oopperajuhlille. Toimittajia oli aina kutsuttu mukaan, ja he alkoivat soitella Suonperälle yhä useammin käytöstavoista ja pukukoodeista. Suonperä perusti omaa nimeään kantavan koulutusyrityksen vuonna 1991. KAARINA SUONPERÄ OY EI OLE HUOLISSAAN nuorten käytöksestä. Eräässäkin koulussa hän tapasi ahkerasti viittaavan gootin – ainakin ”kettinkiä oli kamalasti, metallikärjet kengissä ja tappi siellä, toinen täällä”. Suonperä päätti antaa pojalle lahjaksi pinssinsä, jossa oli Suomen lippu ja EU:n tähtilippu. Hänen piti lopulta iskeä pinssi pojan nahkatakista läpi kenkänsä korolla. ”Hän sanoi, että makee elli”, myhäilee Suonperä ja muistelee myös saamaansa kiitosta: Kivat sulle, Kaarina. Sen sijaan suomalaisista aikuisista on tullut Suonperän mukaan itsekeskeisiä. ”Eduskuntatalon parvekkeella kun kuuntelee, niin kaikki puheenvuorot alkavat, että minä. Ketä se kiinnostaa, että mitä mieltä sinä olet. Me haluamme tietää, mikä on Suomelle parasta”, sanoo kokoomukseen kuuluva Suonperä. Jo aiemmin puhelimessa Suonperä on kauhistellut kommentteja, joita turvapaikanhakijan itsemurhayritys Rautatientorilla sai aikaan. ”En löydä parempaa selitystä kuin että some on vallannut meidät. Voimme kasvottomina ja elottomina olentoina sanoa mitä sikamaista tahansa. Mistä on tullut tämä eläimellinen raivo? Onko se vain sitä, että nyt pystymme ulvomaan nimettöminä susien lailla ja käytämme sitä hyväksemme?” Suonperä käyttää Lumenen meikkejä, pukeutuu usein Marimekkoon ja arvostaa sotaveteraaneja. Mutta suomalaisen pitäisi arvostaa myös maahanmuuttajia, hän sanoo. Tapakoulutuksissa Suonperä tapaa väkeä, joka kädet puuskassa ilmoittaa, ettei halua puhua sanaakaan monikulttuurisuudesta. ”Silloin kysyn, että oletteko koskaan miettineet, ettei ensimmäinen suomalainen pudonnut tänne pilven reunalta. Hän tuli jostain. Hän oli maahanmuuttaja! Onneksi häntä ei lynkattu.” K A A R I N A S U O N P E R Ä e t i k e t t i k u n i n g a t a r S ATAV U O T I A A N K A S V O T 1 6 2 9 Te k s t i : Ve e r a J u s s i l a 24
OPPIPOIKA-POPULISTI VILLE NIINISTÖ voitti mestari-populisti Timo Soinin, kirjoitti Iltalehden Tommi Parkkonen vihreiden vaalivoitosta huhtikuussa. Pyöräily, populismi ja perhearvot – onko Emma Kari vihreiden tulevaisuus? kysyi puolestaan Image viime lokakuussa. Kun vihreät siirtyivät Ville Niinistön johdolla oppositioon kesken edellisen hallituskauden, alkoi puhe vihreästä populismista. Siitä puhuu erityisesti media, jolle se on uusi, mahtava politiikan trenditermi. Ja tietysti siitä puhuvat hallituspuolueiden kansanedustajat sekä ministerit, jotka eivät voi sietää vihreiden kiivasta oppositiopolitiikkaa. ”Mun mielestä se on älyllisesti laiska analyysi. Pelkkä leimakirves, joka ei vastaa mitenkään kritiikkiimme”, sanoo Niinistö itse. Hänen mielestään on selvää, etteivät vihreät ole populistinen puolue. Se on yksinkertaisesti mahdotonta: populismi vaatisi polttoaineekseen eliittivihaa ja väestöryhmien lietsomista toisiaan vastaan. Niinistön on vaikea tunnistaa omaa puoluettaan populismin oppikirjamääritelmästä. Mutta kyllä puheenjohtajakauttaan lopetteleva Niinistö myöntää, että jokin vihreiden tavassa tehdä politiikkaa ja osallistua julkiseen keskusteluun on muuttunut. Kun tarkemmin pohditaan, noita muutoksia on oikeastaan kolme. T U R U S T A K O T O I S I N O L E VA V I L L E Niinistö valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan vuonna 2007, ja vuonna 2009 hän nousi eduskuntaryhmänsä puheenjohtajaksi. Vihreät istuivat tuolloin Matti Vanhasen (kesk) ja myöhemmin Mari Kiviniemen (kesk) vetämässä hallituksessa keskustan, kokoomuksen ja RKP:n kanssa. Porvarihallitus oli monin tavoin virhe, Niinistö arvioi nyt. Kehuja ei juuri irtoa omallekaan ministerikaudelle Jyrki Kataisen (kok) sateenkaarihallituksessa vuosina 2011–2014. Puolueen tuore puheenjohtaja ei onnistunut muuttamaan kuvaa vihreistä ”kokoomuksen puisto-osastona”, vaikka hallituksessa oli mukana myös SDP ja vasemmistoliitto. ”Me jouduttiin samaan mössöön, liian lähelle porvaripuolueita. Vaikka saimme omia tavoitteitamme läpi, tuli talouspolitiikan kurilinja kokoomukselta.” Hallituksesta lähtemisen jälkeen alkoi itsetutkiskelu. Asioita pohdittiin yhdessä muun muassa Itävallan vihreiden kanssa. Puolue jakaa Niinistön mukaan suomalaisen sisarpuolueen ongelmat: Keski-Euroopassakin kansallismielinen populismi ja äärioikeisto ovat nostaneet kannatustaan. Vihreissä päätettiin tehdä – ainakin – kaksi asiaa. Ensiksi olisi muokattava puolueen aatepohja mahdollisimman helposti samaistuttavaksi. Olisi puhuttava enemmän arvoista ja vaihtoehdoista, mutta lisäksi myös tunteista. Olisi puhuteltava ”sieluja”, kuten Niinistö itse sanoo. ”Vielä viisi vuotta sitten kukaan Suomessa ei puhunut pehmeistä arvoista. Mekin teimme sitä aluksi hieman häpeillen. Mutta politiikassa on tärkeää, että aidon idealistisesti uskoo johonkin. Se postmodernissa oleva ironia kaikkeen pitää ylittää. Ihmisille on annettava toivoa reilusta yhteiskunnasta.” Nyt häpeä ja ironia ovat totisesti tipotiessään. Vihreiden vaalivideoissa Niinistö seikkailee puhtaassa, suomalaisessa luonnossa pienten iloisten lasten kanssa ja varapuheenjohtaja Maria Ohisalo soutelee yksin järvellä. Tunnelma on ihanan imelä. Puheissa toistuvat kerta toisensa jälkeen köyhyys, lapset ja nuoret, koulutus, hallituksen ”epäinhimilliset leikkaukset”. Niistä vihreät puhuvat myös eduskunnan kyselytunnilla ja sosiaalisessa mediassa. Tunnelataus on aina valtava. On ethos, on logos ja on totisesti pathos. Joskus sattuu ylilyöntejäkin. Niin kuin huhtikuussa, kun Niinistö levitti väärää tietoa turvapaikanhakijoiden palautuslennoista Twitterissä. Ilmeni, että lentoa varten virheellisesti säilöön otettu lapsiperhe olikin vapautettu ennen koneen nousua. Myöhemmin hän pyysi virhettään anteeksi. SE TOINEN ASIA OLI PALJON VAIKEAMPI. ”Ymmärsimme, että meidän olisi tietoisesti irtaannuttava myös kokoomuslaisesta talouspolitiikan linjasta.” Ymmärrys perustuu Niinistön omaan analyysiin, jonka mukaan nykypäivän Suomessa on kaksi tulevaisuuspuoluetta – kokoomus ja vihreät. ”Muut puolueet ovat tässä asetelmassa irrelevantteja. Ne ovat joko suostuneet kokoomuksen sanelemiin raameihin tai sitten heillä ei ole omaa tulevaisuusvaihtoehtoaan. Jälkimmäisestä SDP on hyvä esimerkki. Vihreät ja kokoomus puolestaan ovat molemmat puolueita, joilla on ajatuksia siitä, mihin Suomen pitäisi mennä.” Irtaantuminen ei ole ollut helppoa. Leimakirves on heilahtanut, kun vihreille on annettu huutia ”talouden realiteettien hylkäämisestä”. Niinistö tietää tarkkaan miten hallitus toimii ja miten siellä joutuu tekemään -taloudellisten realiteettien vuoksi -kipeitä leikkauksia, jotka koskevat kaikkia, kirjoittaa esimerkiksi Iltalehden Parkkonen. ”Kokoomuslaisilla on monopoli julkisesti hyväksyttyyn oikeanlaiseen talouspolitikkaan Suomessa. Olen kuitenkin yhä enemmän vakuuttunut siitä, että talouskurin ja velkapelon ihannointi on haastettava”, Niinistö sanoo. Hän innostuu päästessään suosikkiaiheeseensa: siihen, miten Suomi on yhden totuuden maa. ”1970-1980-lukujen henkinen perintö on jättänyt meille henkisen vamman sekä politiikkaan että mediaan. Haemme edelleen vaistomaisesti yhtä ainoaa oikeata tapaa tehdä asiat.” Niinistön mielestä politiikkaa on pyritty tyhjentämään arvovalinnoista 1990-luvulta alkaen. Poliittinen päätöksenteko on pyritty esittämään yhteisten asioiden arvovapaana ”hallinnointina”. Mutta arvoja ei hänen mielestään tulisi unohtaa vaan nostaa pikemminkin keskiöön. Arvoista jauhaminen näyttäytyy kuitenkin monelle laskelmoivana vilppinä. ”Kyyniset, keski-iän ylittäneet miestoimittajat ovat tottuneet näkemään kaiken politiikan valtapelinä. He eivät usko, että poliitikot olisivat tosissaan arvojensa kanssa, edistämässä hyväksi katsomaansa linjaa. He ajattelevat, että nuo vain pelaavat”, Niinistö sanoo. Onneksi on sosiaalinen media. Kun lehdistö ja televisio ovat Niinistön mukaan taipuvaisia suosimaan auktoriteettia, voi kansalle keskustella Facebookin ja Twitterin kautta. Niinistö käyttääkin pari-kolme tuntia päivässä kansalaiskeskusteluun osallistumiseen. Kuulostaa populistiselta. Onko sellainen järkevää ajankäyttöä puolueen puheenjohtajalle? ”Ehdottomasti! Olen oppinut siitä niin paljon. Koen, että päättäjänä suurin velvollisuuteni on tunnistaa aikakauden mentaliteetteja ja pystyä vastaamaan omilla ratkaisuillamme niihin huoliin, joita ihmisillä arjessaan on”, Niinistö sanoo. KOLMAS MUUTOS LIITTYY VIHREIDEN julkikuvaan akateemisena ja ylimielisenä puolueena. Myös sitä vastaan Niinistö on pyrkinyt kamppailemaan, mutta tekemistä riittää vielä: vihreiden ylimielisyydestä puhuvat mielellään ainakin muut tapaamani poliitikot. Ja tekopyhyydestä. Siitä vihreitä moittivat esimerkiksi kokoomuslaiset. Niinistö puuskahtaa. ”Minä puhun aatteesta, asiakysymyksistä ja yhteiskunnan linjoista. He vastaavat kritiikillä meistä ja minusta ihmisenä”, hän sanoo. ”En ymmärrä, kuinka pinnalliseen kritiikkiin he pystyvät. Eikö sieltä tosiaankaan irtoa syvällisempää analyysia?” V I L L E N I I N I S T Ö p o s t p o p u l i s t i S ATAV U O T I A A N K A S V O T 1 6 2 9 Te k s t i : R o b e r t S u n d m a n 26
SE ON KLASSIKKOMAINOS. Kaksi ruutupaitaista juoppoa istuu baarissa katsomassa Winnipeg Jetsin ottelua 1990-luvulla. Kuvaan kävelee tunnistamaton mies, joka tilaa tuopin maitoa. Kamera kääntyy. Sehän on Teemu Selänne! Lapsenkasvoisena, raittiina ja yksinkertaisempaa maailmaa edustavana supertähtenä, joka laukoi NHL-tulokaskaudellaan 76 maalia. Sellaisena moni muistaa Selänteen, 46, edelleen. Hän oli maitokasvo, Lastenklinikoiden kummi ja päiväkodin entinen työntekijä. Suomen kaikkien aikojen jääkiekkoikoni lopetti uransa vuonna 2014. Sen jälkeen hän on luistellut somekohusta toiseen. Tätä juttua Selänne ei asiainhoitajansa mukaan ehtinyt kommentoimaan, sillä hän oli matkoilla. ”Juuri tulleen tiedon mukaan Selänne käyttäytyy sosiaalisessa mediassa kuten muutkin keski-ikäiset työttömät”, vitsaili Ylen satiiriohjelma Noin viikon uutiset alkuvuodesta 2016. Selänne, tai salaliittoteorian mukaan tämän Twitter-opettaja Aleksi Valavuori, oli twiitannut, että raiskaustuomioita oli Suomessa kovennettava ja pakolaisten hyysäys lopetettava. Selänne taustoitti twiittejään blogitekstillä, jonka mukaan turvapaikanhakijat olisivat raiskanneet hänen ystävänsä alaikäisen tyttären. Tuolloin vielä Ylessä työskennellyt Jussi Eronen huomautti analyysissään, ettei poliisin tietoon ollut tullut twiittien aikoihin ainuttakaan alaikäisen joukkoraiskausta. Miksi Selännettä sitten oli siteerattu kritiikittä valtamedioissa? ”Idolin arvioiminen taitaa pelottaa”, Eronen totesi. SELÄNNETTÄ SEURAAVAN SUKUPOLVEN suomalaiset huippu-urheilijat ovat tottuneet sosiaaliseen mediaan – ja aiempaa kovempiin paineisiin. Aiemmin stressi oli pelija kisakohtaista, mutta nyt internet on laajentanut sen koskemaan jokaista tehtyä valintaa. Urheilijat ovat Twitterin, Instagramin ja Snapchatin aikana uudenlaisen, perspektiiviä väärentävän suurennuslasin alla. Uuden sukupolven suomalaisurheilijoilta ei odoteta enää täyttä hermokontrollia vain pelin viimeisellä minuutilla; sitä vaaditaan koko ajan. Heiltä näkee netissä vain harvoin kulmia nostattavia viestejä. Esimerkiksi Patrik Laine tunnetiin ongelmallisena junnupelaajana, muttei ole mokaillut ensimmäisellä NHL-kaudellaan. Lauri Markkasesta on ensi kesänä tulossa Suomen kaikkien aikojen korkein NBA-varaus. Hän kommentoi draft-hehkutusta jo lukiolaispoikana kypsästi: ”Ne ovat vain yksittäisten ihmisten mielipiteitä.” LAINEEN JA MARKKASEN SUKUPOLVI TIETÄÄ, että kun suosiota karttuu, internetin meemitehdas alkaa väistämättä pyöriä. Selänteelle se taisi tulla täytenä yllätyksenä viime tammikuussa. Broljeksetniminen käyttäjä julkaisi Youtubessa Selänteestä höpsön imitointivideon. Videolla kuviteltiin, millainen sosiaalisena tunnettu Selänne olisi, jos hän uransa jälkeen olisi jäänyt aivan yksin. Pilan kohde menetti videosta täysin malttinsa ja vaati tekijöitä poistamaan videon oikeusjutun uhalla. He suostuivat. Mistä hermostuminen johtui? Esitetään kaksi hypoteesia: 1. Selänne ei ole tottunut sosiaaliseen mediaan. 2. Selänne ei ole tottunut negatiiviseen julkisuuteen. Ensimmäisen vaihtoehdon voinee Selänteen iän perusteella allekirjoittaa. Uran huippuvuosina somea ei ollut, eikä hänen taustaryhmänsä ole osannut pelien päätyttyä tietä silotella. VASTAU S TO I S E E N H Y P OT E E S I I N O N monisyisempi. Muutama urheilujournalismin piirissä pitkään työskennellyt toimittaja arvioi sitä Ylioppilaslehdelle. He huomauttivat, että Selänteen tunteville hänen mielipiteensä tai myöhempi Donald Trumpin tukeminen eivät tulleet yllätyksenä. Hän on aina ollut konservatiivi, jolla oli nyt aikaa ja kanava kantansa ilmaisemiselle. Se vain oli jotain uutta suurelle yleisölle. Myytti, joka Selänteen ympärille oli vuosien saatossa rakentunut, alkoi purkautua. Jäljelle jäi kysymys: miksi odotimme, että ihminen, joka oli hyvä tekemään maaleja jääkiekossa, olisi jakanut oman maailmankuvamme? Toimittajat myönsivät, että Selännettä käsiteltiin uran aikana suomalaismediassa hyvin pehmeällä otteella eikä kritiikkiä juuri annettu. Puhtoisen julkisuuskuvansa lisäksi hän oli hyvä jätkä, jota oli helppo lähestyä. Selänne antoi haastatteluja mielellään. Kun tulosta tuli kentällä, kynnys arvostella mukavaa persoonaa nousi korkeaksi. Ilta-Sanomien Vesa Rantanen teki niin kolumnissaan vuonna 2004, kun hän kyseenalaisti Selänteen paikan maajoukkueessa. Selänne suuttui ja Rantanen pyysi kirjoitustaan anteeksi. Selänteen julkisuuskuvalla on kuitenkin aina ollut myös toinen puoli, josta liikkuu kansan suussa maitopojan imagoon sopimattomia tarinoita, urbaaneja legendoja. Ne ovat juoruja kesän venebileistä, sikailevasta kaveriporukasta, jykevän leuan alkuperästä ja ennen kaikkea naissuhteista. Onko Selänne siis murtanut myyttinsä aivan itse, jo kauan sitten? HAASTATELLUT TOIMITTAJAT TOTESIVAT kuulleensa aivan samat urbaanit legendat kuin kaikki muutkin. Ne nousivat vahvasti esille erityisesti Ari Mennanderin kirjoittaman Selänne-kirjan ja -elokuvan julkaisuvuonna 2013. Teokset eivät huhuja tietenkään käsitelleet. Toimittajat eivät puolestaan niistä kirjoittaneet, koska mitään näyttöä ei ollut. Pikkutunneille ei oltu juttukeikoilla valvottu, hotellihuoneita ei oltu väijytty. Ja jos näyttöä olisi ollut, eikö Seiska olisi jo julkaissut sivukaupalla kohujuttuja? Joistain töppäyksistä, kuten vuoden 1999 rallikolarista Kalervo Kummolan kanssa, kirjoitettiin toki uutiskriteerien mukaisesti. Selänne, Kummola ja Raimo Helminen olivat ralliautoilemassa. Selänteen oli päivän päätteeksi määrä ajaa suljettu tienpätkä vielä kerran ja odottaa perillä toisia. Jostain syystä hän unohti, mitä oli sovittu, ja lähti ajamaan takaisinpäin. Selänteen auto lensi mäennyppylältä päin Kummolan ja Helmisen autoa. Kummola, joka vietti kolarin jälkeen yli kolme kuukautta pyörätuolissa, tiivisti lajiliittonsa tähden tekemän virheen Selänne-elokuvassa seuraavasti: ”Olosuhteet huomioon ottaen hirveen pienellä selvittiin.” Niinpä niin – Teemu on Teemu. S ATAV U O T I A A N K A S V O T 1 6 2 9 Te k s t i : J o o n a s K u i s m a T E E M U S E L Ä N N E T e e m u 28
LEMMINKÄISEN PETIPUUHAT olivat 1800luvun lukeneistolle liikaa. Aivan sama, vaikka tekstikokoelman takana oli Elias Lönnrot. Vanhan Kalevalan ja Kantelettaren käsi kirjoitusten mukaan Lemminkäinen ei jättänyt saaren impien joukkoon yhtäkään tytärtä, jonk’ ei maloa maannut, käsivartta vaivutellut. Pois, pois, kehotti Kalevalan tekoon osallistunut kielitieteilijä Taneli Europaeus. Heikompihermoinen naisväki saattaisi vallan villiintyä – viittasihan malo halkeamaan tai rakoon. Syntyi kaino muotoilu, jonka mukaan saa relle ei jäänyt impeä, kunk ei vierehen venynyt. 200 vuotta myöhemmin Suomi on oppi kirjoissa sananvapauden mallimaa, jossa Lönnrotin sensuroidut värssyt herättävät lähinnä huvitusta. Radiossa saa kiroilla, taiteilija voi pyöräillä Mannerheimintiellä kuljettaen vaunussa valtavaa vaginaveistosta ja politiikassa sallitaan kaikki puolueet. Sensuuria on kuitenkin edelleen ole massa. Se on vain muuttanut muotoaan. ”Suomi on eräänlainen sensuurin labora torio. Meillä on viisisataa vuotta yhtäaikaista sananvapautta ja sensuuria aina Kustaa Vaasan ajoista tähän päivään”, sanoo profes sori, Kansalliskirjaston ylikirjaston hoitaja Kai Ekholm. Ekholm on yksi Tiellä sananvapauteen projektin toteuttajista yhdessä Eduskunnan kirjaston johtavan tietoasiantuntijan Päivikki Karhulan, valtiotieteiden maisteri Tuomo Olkkosen sekä arkkitehti Maara Kinnermän kanssa. Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman projektin lopputuloksena syntyi näyttely Kansalliskirjastoon sekä viime vuonna ilmestynyt verkkosivusto ja tietokirja Tiellä sananvapauteen – Kekkonen, Jumala ja seksi. Kolme viimeistä ovat kaikille tuttuja, mutta projektin verkkosivuja kahlatessaan törmää tapauksiin, joiden ei edes ajattelisi liittyvän sananvapauteen. On Nuuksion kansallispuistoon aiotun kilpaladun torp paus, Keskiolut Rkioskeihin kampanjan aiheuttama mielipaha ja ohimoon kirjoitettu numero 169 Linnan juhlissa. Tuoreimmat tapaukset ovat vuodelta 2016. Ellei projekti olisi tullut päätökseensä, tapauksien määrä kasvaisi jatkuvasti. SUOMESSA SANANVAPAUDEN ensiaskeleiksi voidaan ajatella Ruotsin vallan aikaista painovapauslakia vuodelta 1766. Se poisti ennakkosensuurin ja teki yhteis kunnallisesta keskustelusta sallittua. Venäjän vallan aikana vapauden ja tiukan kurin ajat vuorottelivat, ja sisällissodan jäl keen sananvapaus määriteltiin ensimmäistä kertaa perusoikeudeksi. Silloinen laki rajoitti kuitenkin merkittävästi vasemmiston sanan vapautta, ja 1930luvulta lähtien sensuuri kohdistui myös äärioikeistoon. Sodan jälkeen suhteet Neuvostoliittoon vaikeuttivat suomalaisten tekemisiä ja sanomisia aina 1990luvulle saakka. Nykyisin sananvapaus on turvattu perus tuslain 12. pykälässä. Lain mukaan jokaisella on oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä sekä muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Perustana ovat pohjoismainen hyvinvointivaltio, Euroopan ihmisoikeusso pimus ja EU:n perusoikeuskirja. Sensuuri nähdään yleensä sananvapau den vastakohtana. Ekholm huomauttaa, ettei sensuuria tule kuitenkaan ajatella vain johtajien antamina käskyinä. Joskus se on suorastaan ajan henki. Historian tarkastelussa ei tulisikaan sortua presentismiin eli menneiden arvioimiseen nykyhetken valossa. Esimerkiksi suomettumisen aikana sensuuri ja pelko sano jen seurauksista kulkivat käsi kädessä. ”Kun asioita tarkastellaan avoimin mielin, voidaan nähdä koko silloisen yhteiskunnan dynamiikka. Esimerkiksi suomettumisen kohdalla on tärkeää ymmärtää, että kaikki olivat siinä mukana. Olikohan se Vesikansa, joka sanoi, että itse me sitä sensuuria har rastimme. Se meni paljon pidemmälle kuin Neuvostoliitto osasi edes odottaa.” VUONNA 2017 SANANVAPAUS ja sensuuri ovat jälleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Moni kokee, että oma sananvapaus on uhattuna, mutta yhtä aikaa peräänkuulutetaan tiukempaa linjaa siinä, mitä julkisuuteen päästetään. Sensuuria on aiempaa hankalampi määritellä. Selkeimmillään verkkoajan sensuuri on verkkoyhteyksien estämistä ja sisältöjen Teksti: Laura Sarpola – Kuvitus: Jussi Pohjanen I K I L I I K K U J A Tiellä sananvapauteen on otettu vuoroin edistys, vuoroin harhaaskelia. Ylioppilaslehden haastattelemat tutkijat eivät halua arvailla, millaista suomalainen sensuuri on kymmenen vuoden päästä. 30
poistamista. Suomessa verkkoa valvovat lähinnä sivustojen ylläpitäjät, joilla on vastuu omien alustojensa sisällöistä. Helpommin unohtuu valtioiden ja yritys ten harjoittama seuranta, jonka lisääntymistä perustellaan epämääräisesti ”turvallisuussyillä”. ”Verkkoajalle leimallinen sensuuri on massavalvontaa ja big dataa, jossa kerätään valtavia määriä henkilöihin liittyvää tietoa. Dataa analysoimalla voidaan seuloa esiin tiettyjä henkilöitä tai kohderyhmiä ja rajoit taa heidän toimiaan”, sanoo sananvapaus projektissa internetin aikakauteen perehtynyt Päivikki Karhula. On kunkin valtion poliittisesta ympä ristöstä kiinni, ketä seurataan ja millä perusteella. Esimerkiksi Suomessa tekeillä olevassa tiedustelulaissa on ollut pyrkimys päästä seulomaan kaikkea verkkoliikennettä, Karhula huomauttaa. Kerätty data alkaa määritellä ihmisten asemaa yhteiskunnassa. ”Esimerkiksi rajavalvonnassa ilmenee hie man kyseenalaista tietojen käyttöä. Ihmisten liikkumiseen ja sananvapauteen on puututtu heistä kerättyjen tietojen perusteella muun muassa Yhdysvalloissa.” Sensuurin maantiede on muuttunut muutenkin. Suomessa arkipäivän sensuuri on usein yhdysvaltalaista sensuuria: jenk kien ylläpitämästä Instagramista poistetaan suomalaistenkin kuvia, jos niissä vilahtaa liikaa nännejä amerikkalaisen palvelun makuun. Myös sananvapauteen liittyvistä kohuista on tullut maailmanlaajuisia. ”Muhammed-kuvat vuonna 2006 olivat yksi suuri käännekohta. Vaikka kuvien julkaisu sinänsä oli väkivallaton teko, seuraukset olivat arvaamattomat. Satoja ihmisiä kuoli kuvista seuranneissa mellakoissa, ja niihin reagoidaan edelleen. Islamin ja länsimaisen ajattelun väli nen kriisi kytee yhä sekä uskonnollisena että turvallisuuspoliittisena kriisinä.” MYÖS SANANVAPAUDEN MÄÄRITTELY on käynyt lähes mahdottomaksi. Suomalainen sananvapauskeskustelu on Karhulan mukaan rajoittunutta. Asioita yksinkertaistetaan ja väittämät ovat kevyellä pohjalla. Ihmiset ovat sitä mieltä, että juuri heidän sananvapauttaan rajoitetaan. ”Ikään kuin joskus olisi ollut olemassa jonkinlainen radikaali sananvapaus, jossa kaikki oli täydellistä. Sellaista paratiisia ei ole kuitenkaan koskaan ollut olemassa.” Myös Tampereen yliopiston journalistii kan vierailijaprofessori ja toimittaja Hanna Nikkanen kaipaa keskusteluun monipuoli suutta. ”Nyt sananvapaus on omittu yhteen aino aan keskusteluun: siihen, jota käydään tur vapaikanhakijoista. Siinä keskustelussa se on pitkälti kikkailun ja uhriutumisen väline”, Nikkanen sanoo. ”Tämän kaiken takana olisi oikeasti isoja aiheita ja keskusteluita, joita meidän tulisi käydä. Esimerkiksi se, mitä sananvapaudelle käy, kun sitä lähdetään rajoittamaan. Entä kun poliitikot haluavat rajoittaa mediaa ja saada Ylen toimimaan kulloisenkin eduskun nan ja voimasuhteiden edustajana? Miten median kriisi sekä siihen liittyvät taloudelli set muutokset vaikuttavat sananvapauteen?” SUOMESSA TOIMITTAJIIN kohdistuva suora painostus on harvinaista. Yleensä painostuksen taustalla ovat yksittäiset poli tiikan ja talouden toimijat, joilla on läheiset välit toimituksen johtoon. Keskustelu sananvapaudesta keskittyy tilanteisiin, joissa sensuuri suuntautuu ylhäältä alas. Itsesensuuri on kuitenkin arkipäiväistä myös toimittajien keskuudessa, Nikkanen huomauttaa. Kyse on objektiivisuu den ihanteesta ja siitä, millaisena toimittaja itse näkee maailman. Herkiksi koetaan esi merkiksi ympäristöön, uskontoon, politiik kaan ja talouteen liittyvät aiheet. Pätkätyöt eivät ainakaan lisää toimittajien rohkeutta. ”Työllistymisen takia halutaan usein olla mahdollisimman värittömiä. Pelätään, että omien ajatusten julkituominen leimaisi jotenkin värittyneeksi ja epäluotettavaksi.” Siinä missä muualla maailmassa toimit tajien profiloituminen on osa median toi mintaa, vallitsee Suomessa poikkeuksellisen vahva ideaali täysin neutraalista toimittajasta. Ironista kyllä, se saattaakin olla sananvapau delle haitallista. ”Journalistinen kulttuurimme vaikuttaa konservatiivisemmalta, sillä kukaan ei oikein halua erottua kultaisesta keskitiestä. Silloin keskitie alkaa näyttää aika paljon vallankäyt täjältä itseltään.” Suomen maine lehdistönvapauden ykkös maana oli koetuksella viime joulukuussa, kun Yleisradion ovet paukkuivat. Ensin lähti ajankohtaistoimituksen esimies Jussi Eronen, sitten toimittaja Salla Vuorikoski ja helmikuussa vielä toimittaja Susanna Päivärinta. Syyksi he kertoivat, etteivät voineet enää työpaikassaan noudattaa Jour nalistin ohjeita. Maaliskuussa Yle sai kohun taustalla olleesta Terrafametapauksesta langettavan tuomion Julkisen sanan neuvostolta (JSN). Päätöksen mukaan Ylen johto taipui poliittiseen painostukseen pääministeri Juha Sipilän yhteydenottojen seurauksena. Nikkanen kertoo odottavansa mielenkiinnolla Ylen ongelmista tehtävää sisäistä selvitystä. ”Tuntuu, että minun tulee yliopistolla kin korostaa opiskelijoille, että tuo ei ole normaalia. Siis se, että esimiehet heittävät alaisiaan junan alle ja asioiden annetaan kehittyä noin pitkään ja noin ahdistaviksi.” Nikkanen pelkää, etteivät toimittajat pian edes kuvittele saavansa ongelmatilan teessa tukea esimiehiltään. Freelancer taas ei voi nytkään luottaa saavansa toimituksesta tukea esimerkiksi oikeudenkäyntiin johta vassa kiistassa. ”Ajatus päätoimittajasta, joka asettuu toimittajia kovistelevan poliitikon puolelle, normalisoituu.” ”EN AIO ANTAA TEIDÄN ESITTÄÄ kysymystä. En aio antaa teille vastausta. Olette valeuutiset!” julisti Yhdysvaltain presi dentti Donald Trump CNN:n toimittajalle ensimmäisessä lehdistötilaisuudessaan tämän vuoden tammikuussa. Myös eurooppalaiset oikeistopopulistiset poliitikot kuten Geert Wilders ja Marine Le Pen ovat syyttäneet mediaa vääristelystä. Asetelma on kääntynyt: politiikkaa ei enää syytetäkään median sensuroinnista, vaan mediaa politiikan sensuroinnista. ”Ilmiöt liikkuvat todella nopeasti maasta toiseen. Nyt meilläkin on poliitikkoja, jotka ilmoittavat median vihollisekseen. Henkilö poliittiset näkymät ovat muuttuneet ratkai sevasti viimeisen vuoden sisällä”, Nikkanen sanoo. Perussuomalaisten Jussi Halla-aho on ilmaissut avoimesti inhoavansa mediaa, mutta myös esimerkiksi pääministeri Sipilä on suhtautunut toimittajiin välttelevästi ja kokenut itseään koskevan uutisoinnin urkintana. Globaalisti mitattuna sananvapaus heik kenee. Joka toinen ihminen maailmassa elää sensuurin alaisena. Kukaan haastateltavista ei halua lähteä tarkemmin arvailemaan, mihin suuntaan sananvapaustilanne kehit tyy Suomessa esimerkiksi kymmenen vuo den säteellä. Sananvapaus pysyy elossa vain siten, että siitä keskustellaan jatkuvasti, sanoo Kai Ekholm. Pysyvää standardia sananvapau delle kun ei ole olemassakaan. ”Uskon, että tämänhetkinen kehitys kuuluu asiaan. Se on haaste, joka heitetään uusille sukupolville: teidän täytyy tehdä asiat taas vähän fiksummin.” 31
1933 KONIKAPINA OLI LIIKAA Tulenkantajat koetteli toistamiseen sensuurin rajoja, kun toi mittaja, kustantaja ja kirjailija Erkki Vala toimi lehden päätoi mittajana. Vala julkaisi vuosina 1933 ja 1934 Pentti Haanpään puheenvuorot, jotka käsittelivät niin sanottua vuoden 1932 konikapinaa. Kapinassa nivalalaiset viranomaiset ja maan viljelijät ottivat yhteen. Oikeusministeriön syytteen mukaan jutuissa oli levitelty lausumia, jotka halvensivat viranomaisia ja laillista yhteis kuntajärjestystä. Sekä Vala että Haanpää tuomittiin kahden tuhannen markan sakkoihin. Haanpää totesi vastineessaan, että asianomaisten virastojen tulisi laatia ohjeet siitä, millaisia henkilöitä kaunokirjallisuudessa voi kuvata. Vala oli oikeuden kanssa tekemisissä vielä myöhemminkin. Tulenkantajien julkaistua vuonna 1935 otteita Jaroslav Hasekin romaanista Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa Vala sai sakot, mutta seuraavalla kerralla edessä oli jo vankila. Matti Salminen, tietokirjailija ja toimittaja: ”Politiikan ja kulttuurin välinen sidos vaikutti vahvasti sananvapauteen. Kun Vala perusti kerran jo lakkautetun Tulenkantajat-lehden uudelleen 1932, sitä ei katsottu porva riston piirissä lainkaan hyvällä. Haanpää puolestaan oli 1930 luvun alkuvuodet täysin kustantajien paitsiossa, kunnes Vala perusti Kirjailijain kustannusliikkeen. Sen kautta Haanpää sai teoksensa julkaistua. Vielä myöhemminkin 1970luvulla Haanpään koottuja teoksia tehtäessä kustannustoimittaja Eino Kauppinen yritti jättää teoksista pois näitä samoja konikapinaa käsitelleitä kirjoituksia. Ne saatiin lopulta mukaan Otavan kirjallisen johtajan Paavo Haavikon erikseen määrättyä, että nekin on julkaistava.” 1939 HÄÄPARILLE YKSI TANSSI, MUILLE NOLLA Sotavuosina Suomessa vallitsi ainoana toiseen maailmansotaan osallistuneena maana tanssikielto. Tanssin väitettiin loukkaavan sankarivainajia ja herättävän paheksuntaa rintamalla. Kotirintamalla kieltoa uhmattiin järjestämällä niin kutsut tuja nurkkatansseja esimerkiksi yksityiskodeissa, joihin tehtyä poliisin ratsiaa saattoi pahimmillaan seurata vankeustuomio. Ainoa poikkeus olivat häät. Hääpari sai tanssia yhden valssin muiden seuratessa. Yleisradionkin ohjelmissa tanssimusiikkia kuultiin vain harvoin. Rintamaradiot sentään soittivat kepeää musiikkia: Olavi Virtaa ja Tauno Paloa. Tanssimisesta kiisteltiin vielä sodan jälkeenkin. Lokakuun 16. päivän liike syntyi vuonna 1965 vaatimaan neljän vuosittaisen rukouslauantain aikana vallinneen huvikiellon poistamista. Kiellon mukaan rukouslauantain aikana ei saanut järjestää tanssi tilaisuuksia. Eduskunta lakkautti huvikiellon vuonna 1968. Tuomo Olkkonen, historioitsija, Tiellä sananvapauteen – projektin jäsen: ”Maaseudun nuoriso vaihtoi 1890luvulla piirileikit paritans seihin, joita kansanvalistajat pitivät syntisinä. Kansalaissodan jälkeen moraalinvartijoiden ote vankistui myös eduskunnassa. 1930luvun puolivälissä ’kiihotuslailla’ kiellettiin loukkaamasta uskonnollisia arvoja ja siveellisiä periaatteita. Tanssikieltokaan ei missään nimessä vastannut kansan enemmistön tahtoa. Vuonna 1943 muun muassa sosialidemokraattien ja ruotsin kielisten nuorisoliitot esittivät kiellon lakkauttamista, mutta papisto ja Suomen Nuorison Liitto vastustivat. Yleiset tanssit sallittiin vuoden 1944 lopussa ja ravintoloissa tanssiminen syyskuussa 1948.” VAMPYYREJA, NARSISMIA JA OLLI REHNIN LEUKA Ylioppilaslehti sijoitti aikajanalle suomalaisen sensuurin kummajaisia. 32
1961 LIIAN ARKINEN HELSINKI K.G. Roosin kuvaama ja Jörn Donnerin kirjoittama valokuva kirja Ihmisten Helsinki jakoi ilmestyessään mielipiteitä aina paheksuntaan saakka. Teoksen katsottiin esittävän Helsingin liian arkisessa ja suttuisessa valossa – valokuvat asettivat ihmisen kaupungin ja sen katujen edelle. Kuvissa oli lähiöiden asukkaita ja kodittomia kiertolaisia. Kustantaja hyödynsi markkinoinnissaan ristiriitaistakin palautetta ja lainasi otteita esimerkiksi Kauppalehden arvostelusta, jonka mukaan teos oli ”epäsovinnainen” ja ”ärsyttävän elävä”. Helsingin Sanomat kiitteli Roosia tavanomaisesta poikkea vasta asetelmasta. Ylioppilaslehden myönteisen arvion mukaan kysymys oli ”ihmisten Helsingistä eikä kuvakirjahelsingistä – siinä on esitetty muutakin kuin kadun aurinkoinen sunnuntai puoli.” Jörn Donner, kirjailija ja ohjaaja: ”K.G. Roos oli minua paljon nuorempi, mutta olin laittanut hänen kykynsä varhain merkille. Halusimme tehdä Helsin gistä dokumentaarisen kirjan. Juhlapuheet ja juhlavat kuvat jätettäisiin muille. Työprosessi oli vaikea monestakin syystä, Roos oli aika voimakastahtoinen persoona. Teos on tavallaan eräänlainen merkkiteos, sillä sen tyyppisiä kirjoja ei siihen aikaan julkaistu lainkaan. Dokumentaarinen valokuvaaminen yleistyi meillä vasta myöhemmin. Emme mitenkään yllätty neet kirjan saamasta palautteesta, jota voi mielestäni kutsua sovinnaiseksi. Muutamia kommentteja lukuun ottamatta kirjaa ei oikeastaan edes huomioitu. Kirjaa muistellaan kyllä nyt, 50 vuotta myöhemmin. Se ei enää herra Roosia auttanut.” (Roos teki itsemurhan vuonna 1976 kärsittyään useita vuosia skitsofreniasta.) 1971 OPETUSMINISTERI PISTI SIBELIUS-AKATEMIAN KURIIN Itsenäisyyspäivän alla Töölönlahdella juhlistettiin Alvar Aallon suunnittelemaa Finlandiataloa. Avajaisissa Sibelius Akatemia aikoi esittää Tšekista maanpakoon lähteneen Jan Novakin sävellyksen Ignis pro Joanna Palach. Se oli omistettu tšekkiläisen toisinajattelijan Jan Palachin muistolle. Palach oli tehnyt polttoitsemurhan kaksi vuotta aiemmin vastalauseena Neuvostoliiton suorittamalle Tšekkoslovakian miehitykselle ja vallinneelle poliittiselle tilanteelle. Kun Rauhanpuolustajien pääsihteeri Mirjam Tuominen kuuli akatemian aikeista, hän kääntyi nopeasti opetusminis teri Matti Louekosken (sdp) puoleen. Ylhäältä kiirineen käskyn jälkeen sävellystä ei koskaan esitetty avajaisissa. Sen sijaan kuultiin poliittisesti turvallista sisältöä, kuten kantaesitys Einojuhani Rautavaaran Meren tyttärestä, Aulis Sallisen sinfonia sekä tietysti Sibeliusta. Avajaiset sujuivat vauhdikkaasti, eikä aiheesta enää kes kusteltu. Rakennusprojektista dokumentin ohjannut Anssi Blomstedt muisteli Yleisradiolle myöhemmin, että seremonia mestari oli laatinut juhliin varsin tiukan boolisekoituksen. Jälkeenpäin ainoa kritiikki kohdistui rakennetun talon hintaan. Kai Ekholm, Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja: ”Finlandiatalon avajaisissakin nähdään se, kuinka Suomessa sijaitsi eräänlainen poliittinen magneetti. Se oli aina itälänsi suunnassa, ja kaikki ihmiset olivat asettaneet omansa samanlaiseen asentoon. Kaikki muu tuntui omituiselta. Tokihan siinä oli kyse myös vastuusta. Näimme, kuinka tankit marssivat Prahan kaduilla. Oli aiheellista pohtia, olisivatko ne marssineet seuraavaksi Helsingin kaduilla.” 33
1980 LESBOUS JA PROSTITUUTIO KARSITTIIN KLASSIKOSTA Ranskalaisen Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli oli ilmestymisvuotenaan 1949 edellä aikaansa: muun muassa paavi tuomitsi kirjan ja kehotti kunnon kristittyjä olemaan lukematta sitä. Suomeksi teos ilmestyi vasta vuonna 1980, mutta silloinkin kyse oli feminismin klassikon lyhennetystä versiosta. Kirjasta oli poistettu esimerkiksi prostituutiota, lesboutta ja narsismia käsitelleet osiot. Hieman aiemmin myös Pirkko Saision esikoiskirjasta Elämänmeno (1975) poistettiin päähenkilön kasvutarina homo seksuaaliseen identiteettiin. Kustantajana toiminut Kirjayhtymä perusteli päätöstä sillä, ettei halunnut pilata nuoren kirjailijan debyyttiä niin provosoivalla aiheella. Vuonna 1984 Kirjayhtymä julkaisi kuitenkin jo Saisiolta Kainin tytär kirjan, joka oli ensimmäinen naisten välistä rakkautta avoimesti käsittelevä suomalainen romaani. Toisen sukupuolen suomennetut, lyhentämättömät versiot julkaistiin vasta vuosina 2009 ja 2011. Pirkko Saisio, kirjailija, ohjaaja ja näyttelijä: ”Homoseksuaalisuus oli 1970luvulla vielä niin erikoista, että pieninkin viittaus siihen olisi voinut leimata koko kirjailijan. Oma tapaukseni esikoiskirjailijana oli aivan erilainen kuin Toisen sukupuolen kaltainen klassikkoteos, jonka sensurointia pidän todella outona. Toisaalta sukupolveni naisille feminis mikin tuli kulttuuripiirien suomenruotsalaisten kautta. Se ei jotenkin oikein tarttunut meihin suomenkielisiin. Me vain kuittailimme, että on tässä yhteiskunnassa tärkeämpiäkin asioita. Nyt se tuntuu tietysti kummalliselta, kuten asiat jälkikäteen usein tuntuvat. Mutta kyllä meillä Suomessa on vähemmistöasioissa aina kuljettu Skandinaviaan verrattuna jälkijättöisesti.” 2011 KAUPPAKESKUS EI HALUNNUT KRITIIKKIÄ KAUPOISTA Tamperelainen kauppakeskus Tullintori päätti hankkia Tullin torin Kulttuuripäivät tapahtuman yhteydessä tiloihinsa taidetta. Mukaan pyydettiin Hirvitalo, epäkaupallinen kulttuuritoimija Pispalasta. Hirvitalon taiteilijoiden vastuulla oli toteuttaa kauppakeskukseen Antimateria-niminen näyttely. Kuvataiteilija Teemu Takalon teos oli Tullintorille liikaa. Teos koostui seinään maalatuista logoista ja yritysesittelyistä, joissa kerrottiin epäkohtia kauppakeskuksen omistajasta Citiconista ja muista kauppakeskuksessa toimivista yrityksistä. Tiedostavan kuluttajan synninpäästö toi esiin esimerkiksi halpa tuotannon ongelmia ja ympäristörikoksia. Teos selvisi kauppakeskuksen väelle avajaispäivänä. Näyttely tyhjennettiin ihmisistä ja suljettiin väliaikaisesti, jotta Takalon teos voitiin vetää yli maalilla. Pauli Rautiainen, ItäSuomen yliopiston valtiosääntöoikeuden professori: ”Tämän tyyppisiä tilanteita sattuu tässä genressä aika ajoin. Päältä maalauksessa kulminoituu ajatus siitä, että joku omis taa tilan ja vastaa siitä. Tästä näkökulmasta päälle maalaus ei ole tavatonta, päinvastoin. Takalon tilanne ei oikeastaan herättänyt meillä mitään reaktioita, siitä syntyi lähinnä leh distökirjoittelua. Tapausta ei edes käsitelty taidetta koskevana, vaan sen lukukehyksessä oli kyse ennemminkin häiriökäyt täytymisestä ja kauppakeskustoimijan linssiin viilaamisesta. Seurausten kannalta ratkaisevaa on, nouseeko tapauksesta niin kutsuttu moraalipaniikki. Jos ei, tilanne yleensä unohtuu. Sen sijaan esimerkiksi Ulla Karttusen Neitsythuorakirkosta syntyneen kohun jälkeen Karttunen ei ole kyennyt tekemään enää juurikaan taidetta. Hänellä on pysyvä stigma.” I K I L I I K K U J A : VA M P Y Y R E J A , N A R S I S M I A J A O L L I R E H N I N L E U K A 3 3 5 34
2012 YLEISÖ RAIVOSTUI ÄIDIN TORAHAMPAISTA Videotaiteilija Minna Suoniemen Lullabyteos oli kesällä 2012 esillä Helsingin kaupungintalon wctiloissa osana Virka Gallerian toimintaa. Teoksessa vauva leikkii äitinsä kasvoilla. Äiti murisee torahampaat näkyen, ja vauva jatkaa leikkiään. Tämä ei ollut liikaa Helsingin kaupungille, vaan yleisölle. Teoksesta tehtiin valituksia, joiden mukaan teos esitti vampyyria, sisälsi saatanan palvontaa ja antoi Suomesta huonon kuvan turisteille. Omatoimisimmat katsojat ryhtyivät sensuuriin itse. Video teoksen sähköjohtoja irrotettiin joskus useitakin kertoja päivässä. Gallerian johtaja Kirsi Hasu teki ilkivallasta lopulta rikos ilmoituksen. Galleria siis puolusti taiteilijaa yleisön sensuuria vastaan. Minna Suoniemi, taiteilija: ”Tapahtumaketjussa oli kaksi tekijää, joiden vuoksi en juuri kaan ihmetellyt kohua. Ensimmäinen oli se, että näyttelytila oli kaikelle yleisölle avoin, ei kovin perinteinen taiteen esit tämiseen tarkoitettu tila. Toinen on se, että äitiys on aihe, johon kaikilla on sanottavaa ja joka nostattaa paljon tunteita. Teosta sabotoi ilmeisesti pieni ryhmä naisia, jotka perustelivat toimiaan myös uskonnollisuuteen vedoten. He tekivät ensin valituksia, mutta kun teosta ei poistettu, alkoi tämä johtojen veteleminen. Pääsin koko hommassa aika vähällä, julkisuus toi lähinnä isomman yleisön. Teos oli esillä myös Berliinissä ja Vaasassa, eikä kummassakaan noussut kohua. Työn keskeisimpinä aiheina ovat luottamus ja rakkaus sekä monimutkaiset äitiyteen ja lapseen liittyvät suhteet. Useimmat teoksesta saamani kom mentit ovat tulleet äideiltä, ja ne ovat olleet positiivisia.” 2016 SAKARI PIIPPO JA KIELLETYT KUVAT Alexander Stubbin (kok) kravatti, Juha Sipilän (kesk) yhteen puristetut huulet, Juha Rehulan (kesk) kengännauhat, Olli Rehnin (kesk) leukaprofiili… Valtioneuvoston kanslian valokuvaajana toiminut Sakari Piippo talletti työnsä ohessa mielestään kiinnostavia yksityiskohtia. Kuvat olivat ensin vain omaksi huviksi. Lopulta osia Valtioneuvosto-sarjasta julkaistiin maaliskuussa 2016 Raymond-lehdessä. Seuraavana päivänä Piippo sai sähköpostin valtioneuvoston viestintäjohtajalta Markku Mantilalta. Häntä pyydettiin poistamaan välittömästi verkosta ainakin ne kuvat, joissa henkilö on tunnistettavissa. Mantilan mukaan Piipolla ei ollut kuviin julkaisulupaa, kun taas Piippo sanoo sellaisen aiemmin saaneensa. Seurasi Suomen Kuvalehdessä kerrottu pitkä vyyhti, jossa olennaista oli, ettei kansliassa pidetty Piipon kuvia imar televina. Piippo ei lopulta suostunut kanslian tarjoamaan sopi mukseen, jossa suuri osa kuvista olisi yhä sensuroitu. Hanna Nikkanen, toimittaja, Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori: ”Tapaus on kiinnostava ajankuva. Moni toimittaja ja valokuvaaja kulkee edestakaisin journalististen ja viestintä puolen toimeksiantojen välillä. Nimitysuutisen hetkellä aina vakuutetaan, ettei ristiriitaa roolien välillä ole, mutta Piipon tapaus teki kitkan näkyväksi. Viestintätehtävissä edellytetään lojaaliutta ja positiivisuutta, mitä journalisti ei lähtökohtai sesti ole. Tapaus liittyy myös toimittaja Jari Hanskan valtio varainministeriöltä saamaan porttikieltoon. Haluaako istuva hallitus pitää journalistit poikkeuksellisen tiukassa lieassa? Paine näyttäisi kohdistuvan juuri epätyypillisiä, mutta yleis tyviä töitä tekeviin journalisteihin ja heidän eri työrooliensa saumakohtiin.” 35
Teksti: Pajtim Statovci Kuvitus: Ulla Donner
Kosovossa syntynyt kirjailija Pajtim Statovci pakeni parivuotiaana sotaa Suomeen. Pian hän alkoi uskoa, että toinen kotimaa oli juuri niin vastenmielinen kuin miltä uutiskuvissa näytti.
ynnyin vuonna 1990 Podujevossa, Kosovossa, joka vielä tuolloin kuului Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan. Vuonna 1992, alueella järjestettyjen lukuisten mielen ilmausten ja väkivaltaisten yhteenottojen jälkeen, perheeni pakeni Suomeen, ja vanhempani anoivat täältä turvapaikkaa. Kosovossa tilanne albaanien ja serbien välillä kiristyi entisestään. Pian uutiset murhista ja pommituksista, armeijoiden liikekannallepanoista ja vastarintaliikkeistä kävivät jokapäiväisiksi. Päivittäin joku sai surmansa jossakin, jonkun auto hajotettiin, joku katosi. Länsimaisessa mediassa kirjoitettiin toinen toistaan hurjempia uutisia alistetuista albaaneista, juttuja väkivallasta ja levottomuudesta, joille ei osannut ennustaa loppua. Julkaistiin kuvia ihmisistä, jotka olivat menettäneet kaiken ja joutuivat lähtemään kodeistaan. Naisista ja lapsista, jotka katosivat, sekä miehistä, joiden ruumiit sotkeutuivat joukkohautoihin. Rakennuksista, jotka räjäytettiin maan tasalle. Eräs toimittaja lähestyi vanhempiani ja halusi kirjoittaa perheestäni jutun paikallislehteen. Muistan hänen kysyneen vanhemmiltani, miten he viihtyvät Suomessa, ja miltä suomalainen ruoka maistuu. Aloin käydä koulua, ja vaikka minulla ei ollut yhtäkään muistikuvaa ajalta ennen Suomea, vaikka en tiennyt Kosovon tulenarasta tilanteesta yhtään sen enempää kuin minkä televisiosta kuulin ja näin, minusta tuli kotimaani kuva. Olin vieraan kulttuurin edustaja, toisen maan oma, jonka kasvoilta saattoi lukea sen viimeisimpiä tapahtumia ja jolta sopi myös kysyä niistä, sillä olivathan julkiset kirjoitukset nostaneet kotimaani tapahtumat puheenaiheeksi. ”Onko sinulla perhettä Kosovossa?” ”Missä isovanhempasi ovat?” ”Oletko käynyt Kosovossa?” ”Saavatko kosovolaiset naiset äänestää vaaleissa?” ”Millaista siellä oli ennen sotaa?” ”Entä nyt?” aikka tunnistin kysymysten lapsellisuuden ja perusteettomuuden, niihin vastaaminen ei tehnyt oloani surulliseksi tai vihaiseksi, vaan kiusaantuneeksi. Ja menin sanomaan äidilleni olevani kyllästynyt siihen, miten huonosti albaanit käyttäytyvät. Miksi he sotivat koko ajan, kysyin. Koin, että sodassa kärsivät ihmiset vetävät minut alas mukanaan, osaksi maailmaa, jota en tuntenut omakseni. Reagoin tilanteeseen riisumalla itsestäni sen aineksen, jota aloin pitää vahingollisena. Aloin itseohjautuvasti vältellä keskusteluja, jotka koskivat kieltä, kansallisuutta tai kulttuuria, sillä tiesin, että jossain vaiheessa puhe väistämättä kääntyisi minuun, äidinkieleeni albaniaan, kotimaahani Kosovoon ja siihen tosiseikkaan, että minä olen maahanmuuttaja, sotapakolainen. Aloin kertoa kulttuuristani ja kotimaastani sellaisia asioita, jotka korostivat Suomen ja Kosovon yhteneväisyyksiä, vähättelin sodan tapahtumia ja sanoin nauraen, että olen tainnut unohtaa äidinkieleni, kun joku pyysi minua sanomaan jotakin albaniaksi. Ja jokaisella kerralla, kun jakso tai opettaja vaihtui, toivoin, ettei kukaan kysyisi minulta, miten nimeni äännetään tai mistä olen kotoisin, sillä vastaukseni sekä erotti minut perustavanlaatuisella tavalla muista että riisui sen naamion, jonka ehdottomasti tarvitsin ja halusin, jonka tietoisesti nostin kasvojeni suojaksi. ”Se on albaniankielinen nimi.” ”Ai, sinä tulet sieltä.” Siinä se oli, salaisuuteni suomalaisessa luokkahuoneessa. K U I N K A O P I N H Ä P E Ä M Ä Ä N K O T I M A ATA N I 3 6 4 1 38
E n aina pitänyt albanian osaamista vahvuutena. Olin oppinut, että jotkut kielet ovat hyödyllisempiä kuin toiset. Olin oppinut, että on eri asia sanoa ihmisille olevansa ranskalainen, saksalainen tai englantilainen kuin sanoa olevansa Kosovon albaani, turkkilainen tai somali. Olin oppinut, että ruotsia äidinkielenään puhuvat koulutoverini eivät olleet vieraskielisiä, he eivät olleet maahanmuuttajia, sotapakolaisia tai turvapaikanhakijoita. He olivat kulttuurisesti rinnasteisesta paikasta, kun minä taas olin selvästi maanpaossa, toisenlaisen maailman edustaja, sodan, köyhyyden ja sorron jälkeläinen. Olin oppinut, että koska paikka, josta olen kotoisin, on surun ja epätoivon lävistämä, kivun ja kärsimyksen naulitsema, on itsestään selvää, että olen yleisesti ottaen epäonnekas elämässä, yhteiskunnan altavastaaja, jonka pitää muistaa olla kiitollinen saamastaan uudesta alusta, ilmaisesta koulutuksesta ja koulukirjoista, kouluruoasta, terveydenhoidosta. Olin oppinut, että maailmani ei näyttäisi tällaiselta, mikäli asuisin yhä kotimaassani. Ja olin oppinut, että koska kotimaani ei ollut tunnettu automerkeistään tai matkapuhelimistaan, oikeastaan mistään muusta kuin sodasta, en voinut olla siitä ylpeä. Ja sen puute korostui aina, kun rohkaistuin kertomaan muille, mistä olen kotoisin, sillä kiinnostuksen sijasta sain osakseni lähes poikkeuksetta sääliä. A loin opiskella ahkerasti ja tehdä kovasti töitä, sillä minua painoi vaade todistaa maailmalle olevani enemmän – työssäkäyvä veronmaksaja, yliopistokoulutettu – kuin minulta kansallisuuteni perusteella saattoi odottaa. Tai pikemminkin enemmän kuin mitä uskoin muiden minulta odottavan kansallisuuteni takia. Kun pääsin opiskelemaan yliopistoon, minulta kysyttiin: ”Miten suomeksi opiskelu sinulta sujuu?” ”Onko Kosovossa yliopistoja, joihin voisit hakea, kun kerran puhut albaniaa?” Vaikka vastaavat tiedustelut onneksi jäivät muutamiin kertoihin, aloin kokea, että käyttämäni kieli, suomi, jota puhuin paremmin kuin mitään muuta kieltä ja jota en uskoakseni ole koskaan puhunut millään tavalla murtaen, nähtiin oletuksellisena esteenä, joka rajoitti ja vaikeutti opiskeluani suomalaisessa yliopistossa. Huomasin ajattelevani, että tentaattorini tuskin odottavat minulta ennätysarvosanoja, että tenttivastauksiani lukiessaan he varmaankin ajattelevat itsekseen, että mitenhän tämän niminen henkilö mahtaa suoriutua näin haastavista kysymyksistä. Aloin miettiä, kysyttäisiinkö minulta tällaisia kysymyksiä ja ajattelisinko näin, mikäli äidinkieleni olisi albanian sijasta hollanti, ranska tai norja. Olisiko äidinkielestäni välittömämpää hyötyä opinnoissani, jos se olisi saksa tai tanska? Pyytäisikö opettaja minua silloin puhumaan äidinkieltäni kaikkien kuullen? P äätin alkaa kirjoittaa fiktiota, koska kirjallisuus ja kirjat ovat aina ja poikkeuksetta paitsi – kliseistä kyllä – tuoneet minulle lohtua myös nähneet ihmisten taakse ja asettuneet puolustamaan heitä liputtamalla ajattelemisen ja olemisen vapauden puolesta, taistelemalla asenteellisimpia stereotypioita ja kaikenlaista alistamista vastaan. Kirjoitin kirjan, ja sitten toisen, sillä halusin kertoa tarinoita heistä, joita luetaan jonkin ominaisuutensa, sukupuolensa, taustansa tai tapojensa vuoksi yksilöllisyyttä vievistä oletuksista, epäreiluista ja laiskoista positioista jotka vievät heiltä valtaa, voimaa ja kunniaa. Ihmisistä, jollaiseksi jollakin tasolla olen myös itseni kokenut. Mutta kun aloin käydä läpi romaanin kirjoittamista varten hankkimaani taustatutkimusta, lukea samoja lehtikirjoituksia joiden keskellä olin kasvanut, vertailla tilastoja sodassa kaatuneiden lukumääristä, katsoa valokuvia joukkohaudoista, ruumiista jotka mätänivät teiden laidoilla, kuvia palavista taloista ja itkevistä lapsista, tunsin jälleen häpeää ja syyllisyyttä. Suorastaan kääriydyin kuvotuksen tunteeseen. 39
Vaan tällä kertaa osasin paikantaa sen johtuvan omasta käytöksestäni. Siitä, että kotimaatani kohtaan tuntemani määrätön häpeä ja kotimaani tapahtumista kantamani pohjaton syyllisyys johtuivat juuri näistä lehtijulkaisuista, artikkeleista ja kuvista, joiden muodostamaan maailmankuvaan olin itsekin alkanut uskoa. Siitä, että kärsin tietämättäni sisäistetystä rasismista. Sillä lehtikirjoitusten sisältämä maailma oli kauhea, se oli niin silmittömän ruma ja järkyttävä ja raaka, että se pakotti minut eräänlaisen negaation tilaan, ja että muiden silmissä minä – siitä huolimatta, etten tiedä, kutsuisinko Suomea vai Kosovoa kotimaakseni, siitä huolimatta etten tiedä, mikä on kansallisuuteni, mitä se edes merkitsee, miten se tarkalleen ottaen muodostuu ja millä perusteella – edustan, olen aina edustanut ja tulen aina edustamaan kotimaatani, joka on toisarvoisempi paikka kuin se, jossa tällä hetkellä elän. anonta ”historia toistaa itseään” näyttäytyy tämänhetkisessä maailmassamme hälyttävän totena, sillä Suomi on hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin 1990-luvun alussa. Euroopasta turvapaikkaa hakevista kertovissa uutisissa näemme yhä sellaisia ilmaisuja kuin pakolaisvirta, pakolaistulva, pakolaisaalto ja pakolaiskriisi. Tällä kertaa turvapaikanhakijoita pyydettiin tulemaan television ajankohtaisohjelman suoraan lähetykseen. Tuotantohenkilökunta oli keittänyt puuroa, jota ohjelman juontajat tarjoilivat hämmentyneen ja kiusaantuneen oloiselle yleisölle sekä lavalla seisoville haastateltaville. Kuin puurosta pitäminen olisi jollakin tavalla keskeistä tai merkityksellistä heidän kokemuksessaan, ehto jollekin, välttämättömyys, vaatimus. ”Kenelle maistuu puuro täällä?” ”Kelpaako puuro? Otatko lautasen?” Tietyillä sävyillä ja tietyillä sanoilla, luonnonkatastrofeihin ja epätoivottuihin sääilmiöihin assosioituvilla ilmauksilla, jotka näyttävät suunnattomaksi mielipahakseni myös vakiintuneen julkiseen puheeseen, media luo sävyn, jolla tiettyjen kulttuurien, tiettyjen uskontojen, kielten ja niiden puhujien taustoista ja tarinoista sopii vastaisuudessa puhua. Niin myös kynnys kysyä Syyrian sodasta syyrialaiselta turvapaikanhakijalta madaltuu, ja oletukset hänen kotimaastaan ainoastaan sodan repimänä alueena vahvistuvat. Vaan kuinka moni sotapakolainen haluaa puhua menneisyydestään? Puhuisitko sinä? Kuinka pitkä aika Suomen sisällissodasta kului, että siitä alettiin kunnolla puhua, että siitä alettiin kirjoittaa kaunokirjallisuutta, esimerkiksi? Jos olisit paennut sotaa, haluaisitko kertoa kokemuksistasi kaikkien kuullen? Vai olisitko mieluummin hiljaa ja toivoisit, ettei tragediastasi tehtäisi julkista? Median tehtävä on olla riippumaton ja vahtia päättäjiä, heitä, joiden ääni kantaa kirkkaimmin, ja vastaavasti löytää he, joiden ääntä ei kuulla. Ottaa valokuvia ihmisistä, joista valokuvia ei ole. Harmittavan usein median ottama näkökulma pikemminkin vaientaa ääniä, kaventaa ihmisten elintilaa, alistaa kieliä ja uskontoja ja pyyhkii kokonaisia maita kartalta. Koska esittelemällä maailmaa yksinkertaistavasti ja sen ilmiöitä harkitsemattomasti se luo maailmoja maailmojen sisään, ilmiöitä ilmiöiden rinnalle, asenteita ja käsitteitä, jotka vakiintuvat, joiden varaan voi jonkun maailma ja jonkun totuus siitä rakentua. Ennen muuta näköalaton julkinen kirjoitus petaa vuodetta sille häpeälle ja syyllisyydelle, jonka kierteestä olen koko elämäni ajan yrittänyt oppia pois. Sanomalla itselleni, että minä olen kieli, että minä olen oma kulttuurini ja oma kansanikin. Minä olen maa. Pajtim Statovci on kirjailija, jonka esikoisromaani ”Kissani Jugoslavia” (Otava) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon syksyllä 2014. Statovcin toinen romaani ”Tiranan sydän” (Otava) ilmestyi viime elokuussa. K U I N K A O P I N H Ä P E Ä M Ä Ä N K O T I M A ATA N I 3 6 4 1 41
RAKAS LUKIJA! Ehditkö jo kirjoittaa Jodeliin, että uusi Ylioppilaslehti on paskinta, mitä jäsenmaksurahoillasi on koskaan tuotettu? Ei hätää – me kuuntelemme kyllä palautettasi! Kirjoita meille sähköpostia ja kerro, millaista Ylioppilaslehteä haluaisit lukea. Osoite on posti(at)ylioppilaslehti.fi. Kaikkien palautetta antaneiden kesken arvomme lippupaketteja Ruisrockiin sekä kirjapalkintoja.
Kosminen työtön on Jyrki Nissisen Ylioppilaslehdelle luoma sarjakuva. EMOJI-UUTISET Arvaatko, mistä uutisesta on kyse? Jaa vastauksesi Twitterissä tunnisteella #emojiuutiset. Jos olet nopea, voit voittaa kirjapalkinnon! Kerromme vastauksen myös tällä palstalla seuraavassa Ylioppilaslehdessä. Edellisessä numerossa kerroimme, että kalsarikännit-termiä on hehkutettu lehdissä eri puolilla maailmaa. Syynä on Suomen ulkoministeriön julkaisema emoji ja ääntämisohje kalsarikänneistä. Muotilehti Vogue kertoo kuitenkin esitelleensä alusvaatteissa juomista jo 1970-luvulla. 44
”OLIN IHASTUNUT MÄRÄT SÄPIKKÄÄT -tv-sarjaan ja siihen, miten siinä yhdistyi saamelaisuuden, seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus. Halusin opettaa siitä jotain opiskelijoilleni, mutta en löytänyt feminististä tutkimuskirjallisuutta, joka käsittelisi juuri saamelaisia mediassa. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista sekä Australian aboriginaaleista taas löytyi paljon tällaista aineistoa. Koneen Säätiön tuen avulla toteutettavassa tutkimuksessani tarkastelen millaisia kohuja saamelaisuuteen on liittynyt populaarikulttuurissa sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa. Tutkin erityisesti, miten sukupuolia ja seksuaalisuuksia rakennetaan saamelaisuutta käsittelevissä nykykulttuurin kuvastoissa. Kiinnostavaa on, millä tavoilla esimerkiksi heteronormista poikkeavaa seksuaalisuutta tuodaan esiin tai häivytetään saamelaiskuvastoissa. Pelkästään 2010-luvulta löytyy monia esimerkkejä. Viime kesänä Kiasmassa pyöri Jenni Hiltusen videoteos Grind, jossa kuvattiin twerkkaavia naiskehoja saamelaispuvuissa. Märät säpikkäät -sarjan tekijä Suvi West puolestaan teki viime vuonna dokumenttielokuvan suhteestaan lesbosiskoonsa. Suomalaisen elokuvan historiassa saamelaiset on kuvattu eksoottisena mausteena, ehkä jopa erämaan vapaana seksuaalisuutena. Olen näkevinäni, että alkuperäiskansojen feminismi ja queer-tutkimus on ollut nosteessa, mutta noste ei ole vielä rantautunut Eurooppaan tai Pohjoismaihin. 2010-luvulla on ollut Arctic Pride, ja saamelaisten keskuudessa tuskin on yhtään enempää tai vähempää homofobiaa kuin muidenkaan ryhmien keskuudessa. Mutta jos ryhmä joutuu taistelemaan oikeuksistaan, niin yhtenäisyyden korostaminen on ajanut sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymyksien yli poliittisista syistä. Queer-teoreettinen ote voi toimia tapana avata syvälle meneviä oletuksia ja ajatuksia siitä, mitä seksuaalisuus, luonto ja ihmisyys ovat. Pohjoisamerikkalaiset alkuperäiskansat ovat nähneet ihmisen vain yhtenä tekijänä maapallon ja luonnon loppumattomassa virrassa. Monissa ajattelutavoissa on ollut vaikka kolme tai viisi sukupuolta. Aboriginaaleilla on ollut kaksinapaisen sukupuolen ohittavia sukupuolikategorioita, nykyiseltä nimeltään sister girls ja brother boys. He ovat olleet arvostettuja yhteisön jäseniä. Länsimaissa heitä kutsuttaisiin ehkä transmiehiksi ja -naisiksi. Kuka tietää, ehkä saamelaisillakin on ollut jotain samanlaista. Heidän historiassaan on paljon aukkoja, koska tieto on ollut oraalista tai se on tuhoutunut. Tutkimusasetelma on eettisesti haastava, sillä en ole saamelainen. En halua länsimaisena, valkoisena tutkijana uusintaa ikivanhaa asetelmaa, jossa saamelaisuus tunnetaan ja tiedetään ulkoapäin. Haluaisin, että sukupuolentutkimuksessa ja feministisessä tutkimuksessa alkuperäiskansojen näkökulmat tulisivat paremmin esille. Olisi myös tärkeää, että keskusteluissa etnisyydestä ja maahanmuutosta alkuperäiskansojen rooli nähtäisiin oleellisena. Saamelaisten syrjintä on kiinnostava aihe juuri nyt, kun maahanmuutto ja kansallisten rajojen vetäminen on ajankohtaista. Monesti unohtuu, että meillä suomalaisilla on vankka kotoperäisen kolonisaation historia.” Tällä palstalla tapaamme tiedemaailman uudisraivaajia ja omien teidensä kulkijoita. Katariina Kyrölä siirtyy kesäkuun alussa Åbo Akademihin sukupuolentutkimuksen yliopistoopettajaksi. K A T A R I I N A K Y R Ö L Ä , mediatutkimuksen yliopistonlehtori, Turun yliopisto K uv a : A nn ik ki Va lo m ie li Teksti: Melissa Heikkilä 45
F R O M M Y F R E N C H P E R S P E C T I V E , Finland seems like an introverted, but understanding, progressive and solidary nation that in its 100th year is still learning to adapt to a global world. Multiculturalism is widely seen as an ideal, and Finns are taught to respect and tolerate people from elsewhere. This, I find, is the very root of the problem. Multiculturalism will not take Finland very far. MULTICULTURALISM AIMS TO BUILD A sort of a mosaic of different cultures, each culture represented by different coloured pieces of glass. Ideally, with mutual respect and tolerance, cultures will form a vibrant and beautiful mosaic. What advocates for multiculturalism often miss is that respect and tolerance have become the mortar that visibly separates each piece. They have noble intentions, but often tend to create isolation, exclusion and an awkward juggle with power relationships – who is even allowed to tolerate whom? Focusing the debate on ethnicities, minorities, or diasporas only solidify the mortar between those isolated pieces of cultures, and in turn create a stronger wedge between them. STRANGELY ENOUGH, THE FIRST TIME I encountered multiculturalism was when I moved to Helsinki six years ago. I learned to distinguish the Somalis from the Roma or the Sami as their own groups, instead of seeing everyone as Finns. This was striking, as in France people from different ethnic and cultural backgrounds are assimilated in one big “melting pot”, where everyone contributes to a common pot called French culture. People make up the ingredients, spices and textures, and each element contributes to the flavour. It is up to the chef, the nation state, to make sure the tastes balance and complement each other. Additional seasoning, like religion, is then left to the eater in the private sphere. Simply respecting and tolerating minority groups will always create a divide between ‘me and them’, ‘us and the others’, and prevent us from real equality. O N E P OT E N T I A L S O LU T I O N TO H E L P Finland solve its growing issue of exclusion and structural racism would be to work towards a new kind of nation building: Finland as a postnationalist state. Postnationalism means adopting a mind-set that encourages the renewing of the nation’s values. While the actual model of multiculturalism has been a good temporary alternative to the total rejection of the latest migration waves, today second or even third generation immigrants, or anyone who doesn’t fit the Finnish stereotype, struggle with issues caused by this model. This has been an emerging theme in Nordic literature, with writers like Koko Hubara, Jonas Hassen Khemiri or Yahya Hassan tackling issues such as tangled cultural identities and ‘in-betweenness’, ‘encapsulated betweenship’ or ‘hybridity’. In their work they discuss a feeling of isolation from the Nordic community, without any possible retreat elsewhere. With postnationalism, Finns – of all backgrounds – would constantly renegotiate what to include in the nation. This would not be something new to Finland either. Sociologist Miika Tervonen recently won the Vuoden Tiedekynä award for his article Historiography and the myth of a monocultural Finland. According to Tervonen, the idea of a monoculture came into being in the early 20th century as a means to create stronger national self-understanding. Before that, Finland was a country where people from everywhere in Europe lived together. Taking the Leijonat back from the neo-Nazis, or singing a classic Finnish hit like Romanssi while demonstrating for same-sex marriage are two striking postnationalistic examples. The same can easily be done with issues such as ethnicity and cultural backgrounds to actively update our shared imagined community. Only then can we all say as a nation: “Nouse Suomi!” C O L U M N A N E W N A T I O N A L I S M Text: Maïmouna Jagne-Soreau P h o to : M er i Bj ör n “With postnationalism, Finns – of all backgrounds – would constantly renegotiate what to include in the nation.” The writer is a Ph.D candidate in Nordic Literature at the University of Helsinki and Paris-Sorbonne. 46
Suunnittelimme täällä toimituksessa lämmintä kohdetta vuosittaiselle tyky-matkallemme. Halusimme jonnekin uuteen ja jännittävään paikkaan, jota pakettimatkailu ei ole vielä pilannut. Paljon otsikoissa ollut Irak kiinnosteli. Bagdadiin pääsisi vielä toukokuussa noin 750 eurolla ja lento Erbiliin kustantaisi vain noin 720 euroa. Se on vain puolentoista tunnin matkan päästä Pohjois-Irakin suurimmasta kaupungista Mosulista. Huomasimme, että maahanmuuttovirasto on viime syksystä lähtien lähettänyt viikoittain ihmisiä Irakiin yksityisellä charter-lennolla. Mitä luksusta! Suomellakin on vihdoin Irakissa edustaja sitten 1990-luvun Persianlahden sodan. Yllätyksemme oli siis suuri, kun luimme ulkoasiainministeriön matkustustiedotteen maasta: Vältä kaikkea matkustamista. Turvallisuustilanteestakin varoiteltiin kuin Etelä-Suomea lähestyvästä matalapaineesta: ”taisteluja ja väkivaltaisuuksia monin paikoin”. Laatimassanne tiedotteessa kerrotaan, että maan turva tilanne on erittäin hauras ja tilanne saattaa muuttua nopeasti. Sairaana tai raskaana olevien olisi syytä tarkistaa matkavakuutuksiensa kattavuus. Joissain tapauksissa vakuutus ei edes kata Irakia, sillä maa luokitellaan sotariskialueeksi. Itse kerroitte Helsingin Sanomien haastattelussa (30.3.2017), että matkustatte Irakiin kerran kuussa työhuoneeltanne Katajanokalla. Irakissa teille on varattu panssaroidut autot ja luotiliivit, ja tukikohtanne on tarkasti vartioidulla alueella. Kuitenkin sisäministeriön alainen maahanmuuttovirasto kokee maan niin turvalliseksi, että sinne voi lähettää lapsia ja raskaana olevia ihmisiä. Tienvarsipommit ja itsemurhaiskut tappavat ihmisiä päivittäin Bagdadissa, ja Mosulissa taistellaan juuri terroristiryhmä Isisiä vastaan. YK varoitti äskettäin, että taistelut Mosulin vanhassa kaupungissa saattavat johtaa satojen tuhansien siviilien kuolemaan, ja taisteluista saattaa tulla ”humanitäärinen katastrofi”. Herää kysymys, onkohan Irakiin palautetuilla matkavakuutus kunnossa? Hyvä suurlähettiläs Laine: ensi kerralla kun laaditte matkustustiedotteita, suosittelemme viestinnän koordinoimista sisäja ulkoasiainministeriön kesken. Maa ei varmastikaan voi olla niin vaarallinen kuin väitätte. Lähetämme teille siis matkaoppaan Irakista. Sen mukaan maassa on nyt erityisen paljon upeita, historiallisia raunioita. Maahanmuuttovirasto voinee jakaa teille heidän Irakinmatkatoimistonsa yhteystiedot. Palstalla lähetämme ihmisille postia. HYVÄ IRAKIN KIERTÄVÄ SUURLÄHETTILÄS PÄIVI LAINE, Ystävällisin terveisin, Ylioppilaslehti Y S T. T E RV. Y L I O P P I L A S L E H T I