106 7 / 2 1 5 A B I N U M E R O NÄIN MONTA KUNTA A SUOMEEN JÄISI, JOS KESKUS TA A EI OLISI. 26
20 ”Olen Ollu t hy väuskOinen ”, sanO O puOlitOis ta vuOt ta sit ten sDp :n puheen jOh ta jan paik alta s yr jäy te t t y ju t ta urpil ainen. Mitä hän tarkOit ta a? 26 siell ä Missä suOMi t uOt ta a , k eskus tapuOlue ei hallit se. en tä jOs k aik k i Olisi tOisin, k ys y y Osk ari Onninen. 32 alf rehn On sss-t riOn Märk ien päiväunien kOhDe. E M M A S A R P A N I E M I j O u l u k u u prO lO Gi 9 su O Mi piDe tä än asu t t una k aupunk il as t en r ahO il l a eik ä kuk a an arGuMen tO i va s ta an , k ir j O i t ta a an t t i pik k anen . 12 sek sikO luMnis t i Mari su O n tO sel a a p O lyaMO ris t ien k eskus t elupal s tO ja ja kO i t ta a Ot ta a O pik seen . 12 t iffan y kO O löysi l eMpparikO sMe t iik k ansa al epan ö l j y h y l lys tä . 13 yl-k at saus Muis t u t ta a , e t tä s O rsia O n aik a a Me t säs tä ä viel ä MO n ta viik kOa (31.12 . k lO 23.59 as t i). 15 t ee ab O rt t isi ärr äl l ä , ehD Ot ta a y l-t yö ryhMä . 19 t u t k i ja k at ri sa arik ivi halua a t un t ee t in t erne t iin . epilO Gi 38 an t t i berG in Mieltä l äMMi t tä ä t ie tO sii tä , e t tä eDuskunnan puheMies Maria lO hel a k äy t tä ä aik a ansa s aMal l a l ail l a kuin hänk in: puris taMal l a kO ns O l iO h jain ta k äDe t hiessä 670 sek sik erta an v err at tavissa O l e via aikO ja . tai j O pa 20 :een . 40 t ieDät O l e vasi O nnis t unu t feMinis t i , kun sinua ahDis ta a , k ir j O i t ta a iiDa s O fia hirvOnen . ( t W : ” v i t se jä” ) 42 s O n ja heisk al a hu O Mau t ta a kO luMniss a an , e t t ei O l e älypuhel iMen vik a , j O s MO ni tart t uu Miel el l ä än MahD O l l isuu t een vält tä ä hissik eskus t elu k änn yk k ä ä näpr ä äMäl l ä . 43 kuuk auDen uhanal ainen ihMinen O n viDeOvu O k r a a ja pasi ah t iainen . TÄ S S Ä L E H D E S S Ä
Kansallisteatteri on opiskelijoiden teatteri! Huom! Frank-sarjaliput ja Stage-passit vain Kansallisteatterin lippumyymälästä p. 010 7331 331 (0,083 € + pvm/mpm) Läntinen Teatterikuja 1, 00100 Helsinki. www.kansallisteatteri.fi Kansallisteatterin ohjelmisto on kiinni tässä ajassa. Näyttämöillämme tartutaan pelottomasti juuri nyt pinnalla oleviin ilmiöihin: tulkitaan, väitetään, innostutaan. Uuden sukupolven tarinat ja tekijät ovat hyvin edustettuina näyttämöllä, kulisseissa ja — mikä tärkeintä — katsomossa! Kansallisteatterin opiskelijahinnat (17–25 €) ovat aina voimassa, myös viikonloppuisin ja sesonkiaikoina. Opiskelijakortilla voi ostaa Frank-opiskelijasarjalipun (55 €), joka sisältää viisi lippua ja jonka voi jakaa ystävien kanssa. Stage-passi (50 €) alle 25-vuotiaille sisältää neljä vapaavalintaista lippua normaalihintaisiin esityksiin sekä vapaan pääsyn Suuren näyttämön saman illan näytäntöihin toiselle parvelle, jos tilaa on. Osta opiskelijoiden sarjaliput 31.12.2015 mennessä, saat Stage-passit ja Frank-sarjaliput vanhalla hinnalla! TU LO SS A Ju ha H ur m e: Tö pp öh ör ö, Su ur in äy tt äm ö 28 .1 .2 01 6 Opiskelijakortilla ja tällä ilmoituksella 30 päivän kortit 23.12. saakka: www.motivus.fi 29€ 19€ Kuntosal i alk. Ohjatut tunnit alk. CENTER (KAMPPI) STOCKMANNILLA RUOHOLAHTI ADLON (TÖÖLÖ) M I T Ä D R A M A T U R G I T E K E E ? P Ä Ä T Ä I T S E . H A E TA I D E Y L I O P I S T O N T E AT T E R I K O R K E A K O U L U U N . D R A M A T U R G I A N K O U L U T U S O H J E L M A V II SI V UOT I N E N M A I S T E R I N KOU LU T U SOHJ E L M A (BA+M A) K A K SI V UOT I S E T M A I S T E R IOPI N NOT (M A) H A K U O H J E E T : W W W.U N I A RT S. F I / H A E-T E AT T E R IKOR K E A KOULUU N H A K U A I K A 8 . – 2 7 . 1 . 2 1 6
WIIPURILAISEN OSAKUNNAN STIPENDISÄÄTIÖN APURAHAT VUONNA 2016 Helsingin Yliopiston Wiipurilaisen osakunnan stipendisäätiö myöntää apurahoja Wiipurilaisen osakunnan entisille ja nykyisille jäsenille. Apurahoja jaetaan pro gradu tutkielmiin, jatkotutkintoihin, opiskelijavaihtoon ulkomaille ja opintoihin liittyvään harrastustoimintaan. Lisäksi jaetaan opintoavustuksia sekä apurahoja lapsiperheellisille opiskelijoille. Hakuaika: 1.12.2015–31.1.2016. Lisätietoja apurahoista ja hakulomakkeet löytyy osoitteesta http://wiipurilainenosakunta.fi Löydä oma alasi ja käytä välivuosi hyödyksesi! Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa voit opiskella kymmeniä oppiaineita – ympäri vuoden. Opinnot voi liittää yliopistotutkintoon. Myös paljon verkko-opintoja! www.helsinki.fi/avoin HELSINGINYLIOPISTON AVOINYLIOPISTO KAUPPAKORKEAAN Timo Hentusen tehokkaalla nettikurssilla: winner.fi www.ylioppilaslehti.fi
Varaukset puhelimitse (09) 4030 2211 ma-pe 9–18, la 12–18 Oopperan palvelupiste avoinna ma-pe 12–19, la 12–18 ooppera.fi • lippu.fi
PÄ Ä K I R J OIT U S ylioppilaslehti 9 5 / 2 1 5 A N T TI PI K K A N E N P Ä Ä T O I m IT T A J A @ A PI K K A N E N PELK ÄT R A JAT A KOlINJA meidän ja muiden välin piirrettiin viimeistään yläasteella, kun yhteiskuntaopin tunnit olivat alkaneet. Silloin kaikki tiesivät, ketkä luokassa ovat keskustalaisia ja ketkä niitä muita. Mitä muita, sen ei ollut niin väliä. Kysymys ei nimittäin ollut vain puoluekannasta. Kysymys oli identiteetistä, joka taas palautui perheeseen, taustaan ja elinkeinoon. He, jotka olivat keskustalaisia, olivat syntyneet siihen: heille oli opetettu, että keskusta ajaa meidän asiaa täällä maalla ja piste. Pienen hämäläiskunnan kunnanvaltuustossa kolme neljästä valtuutetusta oli keskustan listalta. Keskusta oli kaikkialla, se oli mielentila sanan kaikissa merkityksissä. Kokemuksestani tuli aikuisiällä sillä lailla eksoottinen, että nykyisessä kaveripiirissäni Helsingissä aika harva jakaa saman. He ovat tottuneet siihen, että keskusta on pikkupuolue. Ei tietysti valtakunnanpolitiikassa, mutta se on sivuseikka, sillä kaikki meihin välittömästi vaikuttavat päätökset tehdään kuntatasolla. TÄ m Ä N lEh dEN K A N N ESSA on provosoiva ajatusleikki. Miltä Suomen kartta näyttäisi, jos siitä poistettaisiin kunnat, joissa keskusta on suurin puolue? Lienee syytä korostaa, että ennen kaikkea se on tietysti leikki. Tarkemmin ajateltuna se ei kuitenkaan ole ihan niin kaukaa haettu kuin voisi ensi alkuun kuvitella. Suurin osa yliopisto-opiskelijoista, siis tämän lehden lukijoista, asuu Suomessa, joka on paljon lähempänä tekemäämme karttaa. Se ei liity suoranaisesti keskustaan puolueena. Sori siitä, keskustalaiset, olemme ottaneet puolueen ajatusleikkimme välikappaleeksi. Laajemmin kysymys on politiikasta, jota keskusta aktiivisesti ajaa. Sellaisesta, jota me Suomessa osaamme tehdä: hajauttaa, hajauttaa ja hajauttaa vaikka väkisin, maksoi mitä maksoi. Meillä on argumentti kysyä, miksi koko Suomen pitää maksaa helsinkiläisten metronpätkästä, mutta ei, miksi helsinkiläisten pitää maksaa siitä, että koko muu Suomi pidetään asuttuna. Koska sillä lailla se muu Suomi pidetään asuttuna. Ai niin ja leikatakin pitäisi. mIN Ä OlIN Kym m EN EN , kun euro tuli. Vaikka tämä on vähän noloa, vaihtokurssi markkaan on painunut mieleeni pysyvästi viiden desimaalin tarkkuudella (5,94573). Olen viimeisiä, sillä yliopistossa opiskelee nyt sukupolvi, jolle punnat ja dollarit ovat luonnollisista syistä tutumpia kuin Suomen markka. Heidän korviinsa esimerkiksi puhe Suomen euroerosta kuulostaa yhtä absurdilta kuin oravannahkoihin siirtyminen. Siksi, että heille se ei ole paluuta mihinkään, vaan siirtymistä johonkin uuteen. Vaikka sellaisenkin kansalaisaloitteen eduskunta saa keväällä käsittelyyn – ja vaikka rehellisyyden nimissä on lisättävä, että aloitteen isä Paavo Väyrynen on aivan oikeassa, se olisi hyvin konkreettinen ratkaisu moneen ongelmaan. Paitsi että 17 vuotta myöhässä, sillä niin moni aivan tosissaan ja oikeutetusti jo kysyy, että jos meidän rahoja jaetaan kunnille, jotka eivät pärjää omillaan, niin eikös aivan samalla logiikalla niitä kuulu jakaa Kreikallekin, olemmehan osa Euroopan unionia. Tai että jos Suomesta ei löydy töitä, niin eikö niitä silloin loogisesti kannata lähteä etsimään muualta Euroopasta? Sellainen ei ole historiantajuttomuutta, sillä kirjoista luettu historia on aina näyttänyt erilaiselta kuin se, jonka olemme itse kokeneet. Sitä voi toki päivitellä, siitä voi tuskastua, ahdistuakin siitä voi, mutta se on fakta, jonka olemassaolosta ei pääse mihinkään. • m E I l l Ä O N A R g U m E N T T I K y S y Ä , m I K S I K O K O S U O m E N P I T Ä Ä m A K S A A h E l S I N K I l Ä I S T E N m E T R O N P Ä T K Ä S T Ä . K U V A : J U S S I S Ä R K I l A h T I MAT Ti nyK ÄnEn, LinnAn JuHL AT 2015 N Ä K E m y S
1. Sanni Grahn-Laaksonen 2. Ruben Stiller 3. Jussi Ahde 4. Uniikki 5. Mauri Pekkarinen 6. Ilkka Kanerva 7. Molli-Olli 8. Dan Koivulaakso 9. Junes Lokka 10. Alexander Stubb PIENIMMÄT SUOMALAISET P A L S T A L L A L A I T E T A A N A S I O I T A T Ä R K E Y S J Ä R J E S T Y K S E E N . 10 7 / 2 1 5 P Ä Ä T O I M I T T A J A A N T T I P I K K A N E N 5 3 3 9 3 3 3 @ a p i k k a n e n A R T D I R E C T O R J A A K K O S U O M A L A I N E N 5 4 4 7 1 1 1 7 @ J S U O M A L A I N E N T O I M I T U S S I H T E E R I S O N J A S A A R I K O S K I 5 3 7 4 8 6 7 9 @ S O N J A S A A R I K O S K I T O I M I T T A J A O S K A R I O N N I N E N 4 8 3 5 4 9 5 @ O S K A R I O N N I N E N t e k i j ö i n ä T Ä S S Ä N U M E R O S S A a n t t i b e r g , l a u r i h a n n u s , s o n j a h e i s k a l a , i i d a s o f i a h i r v o n e n , j o h a n n e s k a a r a k a i n e n , n i k o k e t t u n e n , n o o r a k y ö s t i l ä , l a u r a m a t i k a i n e n , k a r o l i n a m i l l e r , j u u s o m ä ä t t ä n e n , e m m a s a r p a n i e m i , m a r i s u o n t o , j u s s i s ä r k i l a h t i , a n n a m a t i l d a v a l l i j a E l i n a V i t i k k a . P E R U S T E T T U 1 9 1 3 . 1 2 . V U O S I K E R T A . S U O M E N A I K A K A U S L E H T I E N L I I T O N J Ä S E N . I S S N 3 5 5 9 2 4 6 . k ä y n t i j a p o s t i o s o i t e L E P P Ä S U O N K A T U 9 B , 1 . K R S , 1 H E L S I N K I . S Ä H K Ö P O S T I O S O I T T E E T E T U N I M I . S U K U N I M I @ Y L I O P P I L A S L E H T I . F I W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I , T W I T T E R : @ Y L I O P P I L A S L E H T I O S O I T T E E N M U U T O K S E T J A T I L A U K S E T W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I / T I L A A J A P A L V E L U T M E D I A M Y Y N T I P I R U N N Y R K K I O Y , K A R I K E T T U N E N , 4 1 8 5 8 5 3 , K A R I . K E T T U N E N @ P I R U N N Y R K K I . F I , E R J A L E H T O N E N , 4 1 8 5 8 5 2 , E R J A . L E H T O N E N @ P I R U N N Y R K K I . F I , W W W . P I R U N N Y R K K I . F I I L M E S T Y M I S A I K A T A U L U J A M E D I A K O R T T I W W W . Y L I O P P I L A S L E H T I . F I / t o i m i t u s K U S T A N T A J A Y L I O P P I L A S L E H D E N K U S T A N N U S O Y T O I M I T U S J O H T A J A a n t t i k e r p p o l a P A I N O S A N O M A P A I N O , V A N T A A K A N N E N K U V i t u s j a a k k o s u o m a l a i n e n T O I M I T U S E I V A S T A A T I L A A M A T T A L Ä H E T E T Y S T Ä A I N E I S T O S T A E I K Ä P A L A U T A S I T Ä . S E U R A A V A N U M E R O I L M E S T Y Y 5 . 2 . 2 1 6 Y L P Ä Ä K I R J O I T U S PAIK ALLINEN SOPIMINEN VÄHENTÄISI R AISK AUKSIA E D USKU N N ASSA on toisteltu kliseeksi asti, kuinka Suomi on Kreikan tiellä. Se on halpaa populismia ja näköalattomuutta. Tosiasiassa on aivan toinen Euroopan valtio, jonka tiellä Suomi on. Se on Ranska. Ranskan tielle maamme on ohjannut AKT :n puheenjohtaja Marko Piirainen ja Elinkeinoelämän keskusliitto, jotka ovat yhteiskuntasopimuksen kaatamalla pitäneet huolen, että pian maassamme eivät lakkojen vuoksi liiku kuin Wolt-pyöräilijät ja Uber-kuskit, joista toiset orjuuttavat ja toiset ovat laittomia. Muuten EK on toiminut viime viikkoina järkevästi. Suomen kilpailukyvyn lisäämiseksi hallitusohjelmaan on EK :n kainon toiveen mukaisesti lisätty paikallisen sopimisen lisääminen. Se on kannattavaa, mutta korjaa ensisijaisesti toista, paljon vakavampaa ongelmaa: raiskauksia. EK:n ilmoitus lopettaa keskitettyjen ratkaisujen tekeminen parantaa ennen muuta naisten asemaa Suomessa. Erityinen tarve paikalliselle sopimiselle on nimittäin kodeissa, joissa suurin osa raiskauksista tapahtuu ja jää ilmoittamatta. Seksin kohdalla keskitetty ratkaisu on monelle hankala, sillä ihmisten mieltymykset vaihtelevat. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että sopimatta saisi jättää. Päinvastoin, paikalliseen sopimiseen on siirryttävä jokaisessa tilanteessa ja paikassa, tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Mikäli muut keinot eivät tehoa, on tässä tapauksessa myös lakkoase hyväksyttävä. • Y L P Ä Ä K I R J O IT U S T O I M IT U S K A T S O Y L I O P P I L A S L E h d E N P E R I A A T E L I N J A O S O I T T E E S T A h T T P : / / Y L I O P P I L A S L E h T I . f I / P E R I A A T E L I N J A . P R O L O G I T O P 1
J A A K K O S U O M A L A I N E N SU O M A L AIN EN p OLItIIK K A on ollut viime kuukaudet erikoista. Se ei ole uutinen. Suomen poliittinen koneisto on jyllännyt jo vuosikaudet todellisuutta vastaan. Sekään ei ole uutinen. Eikä se, että suomalainen politiikka ei erityisemmin arvosta faktoja tai tutkimusta. Sivulta 26 alkaa juttu Suomesta ilman keskustapuoluetta, jonka politiikka on vuodesta toiseen pohjautunut numeroiden kieltämiseen. Keskustalaiset kyllä myöntävät, että ihmiset muuttavat kaupunkeihin kiihkeämmin kuin koskaan, eikä sille voi mitään. Muuttovirroista jaetaan kuitenkin palkinnoksi vitsanmäiskettä paljaalle pyllylle. Siitäs saatte, kun viette meidän ihmiset ja palvelut! Maaseudun rajat kiinni! Kun ihmiset eivät käänny takaisin koteihinsa, sekään ei riitä. On kostettava instanssille toisensa jälkeen: Helsingin Yliopistosta ja Aallosta uhataan koulutusleikkauksien vuoksi irtisanoa Åbo Akademillisen verran työntekijöitä. Tekes-tuet uhataan jakaa maakuntakohtaisiksi, koska hei, osataan me kaikki Kainuun kuusi korkeakoulutettuakin innovoida. Rakentaessaan taloa insinöörit tekevät lujuuslaskelmia. Se ei ole kovin vaikeaa. Riittää, kun ymmärtää numerot ja mitä ne tarkoittavat ja osaa sen jälkeen arvioida, kuinka monta naulaa tarvitaan mihinkin palkkiin tarvitaan, että rakenteesta tulee kestävä. Jos kerran valtiontaloutta hoidetaan muutenkin kuin kotitaloutta, ehkä valtiota kannattaisi ehkä rakentaa kuin taloa, insinööriopein. Jos silloin on enemmän kiinnostunut biotaloudesta kuin numeroista, katto voi vaikkapa romahtaa. Silloin ihmisille käy köpelösti. O S K A R I O N N I N E N t O I M I t t A J A L t A
Luonnonkosmetiik an Lemppareita p r o L o G i oLen tässä syksyn mittaan vaihtanut ihomömmön kokonaan luomuun. Tein tämän vaihdoksen ensimmäisen kerran jo suunnilleen viitisen kuutisen vuotta sitten, mutta palasin nopeasti takaisin Aqualan ällään, koska oliiviöljyjen tilanne oli tällöin hyvin erilainen kuin nyt. Vaan kuinka oliiviöljyn maailma onkaan muuttunut! Siinä missä viitisen kuutisen vuotta sitten kaikki oli tylsää lasipullodiskoa, nyt lähi-Alepasta saa Xtra-öljyä litran hyllyvissä muovipurkeissa! Ah! Nyt ei valikoimasta enää puutu kauniita pakkauksia ja luksusta. Levänvihreä neste löllyy tutisevassa astiassaan kuin puristelemaan kutsuen. Melkein ei raatsisi avata, vaan haluaisi vain katsoa öljypisaroiden sinfonista runoa muovijuonteiden läpi. (En häpeä myöntää, että kosmetiikassa haluaisin aina ripauksen – ISON ripauksen – luksusfiilistä.) Mutta kuiva iho huutaa, kuin kutsuen liskonväristä eliksiiriä luoksensa. Sitä kun tursottelee pikkunakkeihinsa, antaa niiden hieroutua toisiaan vasten liu’usta nauttien, sitten vieden ne nypyotteilla römpsytellen kohti ihohuokosten kiivasta huutoa: ”Tule tänne, tule!” Xtra-oliiviöljy sopii koko kehon hoitoon, kaikkiin kuiviin paikkoihin. Sen ansiosta olen löytänyt kehonhoidon autuaaksi tekevän voiman, kun se aiemmin oli pakollinen paha. Xtra-oliiviöljyssä on niin mieletön tuntu, että usein kuluu usea tunti ihan vain oman kehon eri paikkoja hieroessa. ti F F a n y k o o 12 5 / 2 1 5 siin ä missä monet viihtyvät netissä julkkisjuorujen tai urheilutilastojen parissa, minä luen polyamoristien keskustelupalstaa. Heidän moninaiset suhdekiemuransa ja niihin liittyvä ajattelu kiehtovat minua. Polyamorialla tarkoitetaan kykyä ja tapaa muodostaa useita samanaikaisia intiimejä suhteita, jotka eivät sulje toisiaan pois. Kyseessä on siis eräänlainen avoin suhde, mutta polyamoriassa korostuu usein vapaan seksin sijasta erityisesti vapaus luoda syvempiä ja pysyvämpiä rakkaussuhteita usean partnerin kanssa. Monet polyt elävät täysin tyytyväisinä uskollisessa suhteessa, mutta usean rakkaan kanssa. Toisilla on verkosto erilaisia, erisyvyisiä suhteita, joiden he antavat kehittyä omalla painollaan, myös seksuaaliselle tai romanttiselle tasolle tai sieltä pois. Joillain on yksi pääkumppani ja ohessa kakkosja kolmoskenttäläisiä. Osa taas vastustaa hierarkiaa ja haluaa suhteiden etenevän omilla meriiteillään, ei lukkoon lyödyllä ranking-listalla. Jotkut ovat päätyneet palstoille samankaltaisista syistä kuin minä: hakemaan lohtua siihen, kun kumppani haluaa polysuhteen, mutta oma sielu värjäytyy vihasta mustaksi silkasta ajatuksesta. suh asin noin vuoden päivät suhteessa pojan kanssa, joka kertoi heti tapailumme aluksi olevansa polyamoristi. Hän ei nähnyt syytä juntata elämää yksiavioiseen parisuhdenormiin, jota piti tympeänä ja rajoittavana. Aluksi ajatus tuntui vastaansanomattomalta, kiehtovalta. Lähtökohtaisesti ajattelin olevani vapaamielinen ja löyhämoraalinen suvakkihutsu, miksei siis moderni monisuhteisuuskin kävisi pirtaan. Mutta kun poika sitten kerran asteli tapaamiseemme käsi kädessä toisen tyttönsä kanssa ja näin hänen hellivän tätä aivan identtisin elein kuin minua, tilanne oli äkkiä sietämätön. Tunsin itseni käytetyksi, kuin olisin vain yhdentekevää materiaalia, korvattavissa tuolla typykällä tai kenellä tahansa muulla. Rakkaudenosoitukset, joita saattoi jaella ympäriinsä eri tyypeille, vaikuttivat valheellisilta. Jatkoimme suhdetta, sillä olin myös korviani myöten ihastunut kundiin, mutta epävarmuus jäyti mieltäni. Minusta kuoriutui murhaavan mustasukkainen ja omistushaluinen kotka. Mietin jatkuvasti, pitääkö poika minusta tarpeeksi tai eri tavalla kuin muista, välittääkö enemmän tyttöystävästään tai haluaako pakottavammin upouutta panokaveriaan. Tilanne tuntui epäreilulta, musertavan väärältä – ei vain ajatuksen tasolla, vaan kouristuksenomaisena raivona koko kropassa. Koetin käsitellä monisuhteisuuden aiheuttamaa kuristustilaani järjellä. Polyamoriasta tuli eräänlainen päähänpinttymä: kävin ulkona polytyyppien kanssa, luin artikkeleita aiheesta ja tankkasin polyamory.com-sivuston keskustelupalstaa kuin syntinen katekismusta. Vaikka suhde päättyi ja vaihtui monosuhteeseen, keskustelupalsta jäi. Uskon nimittäin, että polyamoristien ajattelumallista voi ottaa oppia missä suhteessa hyvänsä. ain o a ksi valituksi tuleminen on romantiikan ydinkuvitelma: että yhden ihmisen suhteen saa olla aivan erityinen ja ehdottomalla etusijalla. Se on monelle rakkaussuhteen suola, mutta tulee mieleen, annammeko samalla periksi lapsellisen kyltymättömälle osalle itsestämme. Jaamme huomiota ja rakkautta monille – ystäville, perheelle, tutuille – kuvittelematta, että ne olisivat toisiltaan pois. Silti rakastajalleen moni tahtoo olla jollei ensimmäinen, niin ainakin viimeinen ja tärkein. Olisiko parisuhde vankemmalla pohjalla, jos emme leikkisi, että lakkaamme haluamasta muita tavatessamme kumppanimme? Onko seksuaalinen ja romanttinen eksklusiivisuus tärkeää suhteen säilymiselle vai luoko se vain illuusion turvasta? Kehikko, jonka kautta polyamoriassa suhteita lähestytään, on ajattelua avartava. Mustasukkaisuus ja omistushalu nähdään usein oman pelon ja itseriittämättömyyden ilmentyminä, joita ei pitäisi laastaroida rajaamalla toisen käytöstä, vaan käydä itse tunteen kimppuun. Ehkä oikea kysymys ei ole, miksi toinen tarvitsee muita suhteita, vaan miksi itse kokee tarpeelliseksi torpata toisen mahdollisuudet nauttia rakastamisesta ja seksuaalisuudestaan vapaasti. Aika ja energia voivat loppua kesken, mutta rakkaus on rajatonta, sanovat polyamoristit. Monelle monisuhteisuus on punainen vaate, sillä heidän mielestään se on sama kuin antaisi luvan pettää. Mutta asian voi ajatella myös juuri päinvastoin. Ehkä polyamoria ei sovi heikkohermoisille siksi, että se vaatii onnistuakseen pettämisen vastakohtaa: väsymätöntä ja raatorehellistä mutta myötätuntoista kommunikaatiota. • monempi parempi P A L S T A L L A M A R I S U O N T O K I R J O I T T A A S E K S I S T ä . P A L S T A L L A N A U T I T A A N A R J E N P I E N I S T ä , K A U N I I S T A A S I O I S T A . m a r i s u o n t o s e k s i h e t k i k a i k k i m i t ä r a k a s t i n
P A L S T A L L A P u r e T A A n A j A n k o h T A i S i A A S i o i T A o S i i n . V u o r o S S A S o r S A S T u S . N O O R A K Y Ö S T I L Ä J A J O H A N N E S K A A R A K A I N E N YLEISIM M ÄT METSÄSTYSKOIR A RODUT: L A BR A DORINNOUTAJA, KULTAINEN NOUTAJA, SPA NIELIT METSÄSTETTÄVÄT LAJIT: SINISORSA, TAVI, H EINÄTAVI, H A APA NA, JOUHISORSA, LAPASORSA, PUNASOTK A, TUKK ASOTK A, TELKK Ä, H A A H K A, NOKIK A NA, K A NA DA NH A NHI HOUKUTTIMET: PIENI JOUKKO TEKOSORSIA SA ATTA A HOUKUTELL A LINNUN PAIK ALLE TYYPILLINEN ASE: H AULIKKO. PATRUUNASSA TAVALLISESTI NOIN 70 gR A M M A N LATAUS 2,4– 4 MILLIMETRIN H AULEJA KIELLETTYJÄ VÄLINEITÄ OVAT MUUN MUASSA R ÄJÄ HTEET, MYRKYT, SÄH KÖL AITTEET, KEINOVALOT, PIMEÄ NÄ KÖLAITTEET, PEILIT, VERKOT JA K ÄSISEK Ä AUTOM A ATTIASEET SORSASTUSK AUSI: 20.8. KLO 12.0 – 31.12. KLO 23.59. METSÄSTÄJIEN M Ä ÄR Ä (2013): 92 70 METSÄSTETTYJEN VESILINTUJEN M Ä ÄR Ä (2013): 529 40 Y L K A T S A U S
The Future is in the East! MASTER'S DEGREE PROGRAMME IN EAST ASIAN STUDIES Apply now! Application period 1.12.2015-29.2.2016 This programme will add area expertise on the societies, history, and politics of China, Japan, and Korea to your disciplinary education. These subjects are designed to help you enter relevant professions, whether in the public or private sphere, in a globalized world where East Asia is one of its most dynamic regions. The Centre for East Asian Studies (CEAS) is the only academic centre in Finland devoted to the study of contemporary East Asia. CEAS conducts original research and offers multidisciplinary teaching on the region with a focus on social sciences. Reguirements and further information: http://www.utu.fi/ceas Apply via the Studyinfo portal: https://studyinfo.fi/wp2/en/ Find us also on facebook: facebook.com/ceasutu CENTRE FOR EAST ASIAN STUDIES • UNIVERSITY OF TURKU FI-20014 Turun yliopisto, Finland • www.utu.fi !"#$%&#"!'()( %*$+"&'"'(,"**'(#+ #.'&&/ $"(&"'(0/*'&)# &%,#))# $"%11" 2" #"*+%& (/'( !""'*!"**" $),'#3&3,#)'. /ulapland lapinyliopisto.blogspot.fi @ulapland @universityoflapland Sinne eivät pienetkään unelmat huku Hae Lapin yliopistoon Kasvatustieteiden tiedekunta Oikeustieteiden tiedekunta Taiteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden tiedekunta hae.ulapland.fi 040 485 6583 hakijapalvelut@ulapland.fi Pohjoisen puolesta ? maailmaa varten L A P I N Y L I O P I S T O U N I V E R S I T Y O F L A P L A N D /ulapland
ylioppilaslehti 15 7 / 2 1 5 Asioita, joita R-kioskilta saa jo: Passit, kalastusluvat, hodarit, kolmioleivät, kahvit, lehdet, karkit, kaljat, kortsut, röökit, maidot, tampoonit, deodorantit, hammasharjat, raaputusarvat, lottokupongit, pornot ja raskaustestit. Työryhmän mietinnön pohjalta R-kioskille tulisi asteittain vuosina 2017–2019 siirtää seuraavat palvelut: T ERVE YSASEMAT Sote-uudistuksen yhteydessä terveysasemilta tulee siirtää seuravat palvelut R-kioskiyrittäjien hoidettavaksi: 1) Abortit. Suuri osa aborteista tehdään lääkkeellisesti. R-kioski on terveysasemaa pidempään auki, joten kansalaisen valinnanvapaus kasvaa ja palvelutaso paranee, kun lääkkeet voi näppärästi noutaa lähiärrältä. Koskee myös jälkiehkäisypillereitä. 2) Sukupuolitautitestit. Nouda purkit ja puikot ärrältä, mene kotiin sorkkimaan itseäsi ja palauta ärrälle. Yrittäjä hoitaa postituksen eteenpäin. Verkkopalvelusta voi katsoa tuloksen. 3) Neuvola. R-kioskille tulee perustaa itsepalvelupiste, jossa kansalainen voi käydä mittaamassa ja punnitsemassa vauvansa itselleen sopivana hetkenä. K AUKOL IIK ENNE MA AKUN T IIN Lapsuudessa oli ärräpussi, tulevaisuuden Suomessa ärräbussi. Yrittäjävetoisilla R-kioskibusseilla voidaan tuoda palveluita syrjäseuduille ja samalla hoitaa bussiliikenne Helsingistä maakuntiin. Voidaan lakkauttaa valtion tuki kannattamattomille bussilinjoille. VAS TA ANOT TOK ESKUS R-kioskit ovat kiinni öisin, ja niissä on valtavasti lattiatilaa. Kioskeilla voisi järjestää majoitusta turvapaikanhakijoille. Myös oleskelulupa-asiat siirretään R-kioskiyrittäjien hoidettavaksi. Samalla puretaan valtion pakolaiskeskuksista byrokratiaa, jotta ne voivat keskittyä jatkossa vahvemmin ydintehtäviinsä. VANHUS T ENHOI TO Kodinhoitajilla on jatkuva kiire, ja he ehtivät viettää vanhusten kanssa keskimäärin viisi minuuttia. Siirtämällä kotihoidon R-kioskiyrittäjille vanhuksia kannustetaan toimeliaisuuteen ja vastuunottoon itsestään. Myös hedelmäpelit ovat lähellä. Luovutaan vanhusten pesemisestä, sillä who gares. T YÖ -, ELINK EINO JA S OSIA ALIPALVELU T Siirtämällä TE-palvelut R-kioskeihin aktivoidaan työnhakijoita, kun yrittäjähenkinen R-kioskin myyjä kannustaa työtöntä yrittäjyyteen. Jatkossa R-kioskin myyjä myös vastaanottaa toimeentulotukihakemukset ja tiliotteet. Samalla käy jo pohdinnassa ollut sosiaaliturvan muuttaminen vastikkeelliseksi: papereiden toimittamisen yhteydessä toimeentulotuen vastaanottaja hoitaa R-kioskin siivouksen. • H Y V I N V O I N T I Y H T E I S K U N N A N P A L V E L U J E N Y K S I T Y I S T ä M I N E N R K I O S K I L L E E T E N E E L I I A N H I T A A S T I . Y L I O P P I L A S L E H T I K O K O S I T Y Ö R Y H M ä N V A U H d I T T A M A A N V ä L T T ä M ä T Ö N T ä R A K E N N E U U d I S T U S T A K O H T I J O U S T A V A A J A K U S T A N N U S T E H O K A S T A Y H d E N L U U K U N P O L I T I I K K A A . Pih i o n k a n n at tava Y L -T Y Ö R Y H M Ä
16 7 / 2 1 5 "Musiikki on samaan aikaan universaalia ja äärimmäisen henkilökohtaista. Vastaus kysymykseen siitä, mikä on maailman tärkein musiikkikappale, vaihtelee siis vastaajasta ja hänen elämäntilanteestaan riippuen. Itselleni tärkein kappale juuri nyt on Sibeliuksen viulukonsertto, koska nyt on Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhla ja tänä vuonna järjestettiin 11. Jean Sibelius -viulukilpailu." K a t r i S i p i l ä , t o i m i t u S j o h t a j a , t e o S t o "Kun Frigg levytti oman sovituksensa Peltoniemen Hintriikin surumarssista, jossa säkkipilli soi kuin ihmisääni, nousi tämä kaustislainen kansansävelmä erityiseksi kuuntelukokemukseksi. Sama sävelmä, Reino Helismaan sanoituksena, on valittu myös Suomen kaikkien aikojen synkimmäksi lauluksi. Tämä kaunis, surullinenkin sävelmä koskettaa, mutta synnyttää minussa myös ilon tunteita." p ä i v i Y l ö n e n v i i r i , t o i m i n n a n j o h t a j a , S u o m e n K a n S a n m u S i i K K i l i i t t o "LNR – ’Work It To The Bone’ on minulle yksi maailman tärkeimmistä biiseistä. Se ei missään nimessä ole niitä maailman parhaita, mutta se oli omiaan räjäyttämään musiikista kiinnostuneen nuoren miehen tajunnan 80-luvun lopulla. Kaikki tuntui musiikissa olevan mahdollista. Se on yksi niistä biiseistä, jotka saivat minut innostumaan levyjen soitosta sekä aloittamaan oman musiikin tekemisen." r o b e r t o r o d r i g u e z , o h j e l m a p ä ä l l i K K ö , b a S S o m e d i a "Tuohon kysymykseen en pysty vastaamaan, koska se sotii omaa musiikkifilosofista käsitystäni vastaan. Minulle musiikki on enemmänkin prosessi ja kommunikaation väline kuin joistain suurista ja tärkeistä ”teoksista” koostuva taidelaji. En tietenkään sinänsä väheksy sävelletyn musiikin arvoa, mutta kun vain pieni osa maailman musiikista koostuu sävelletyistä kappaleista, en voi ajatella yksittäistä kappaletta jotenkin ”tärkeimmäksi”, saatika perustelemaan sellaista." j a r i p e r K i ö m ä K i , r e h t o r i , t a i d e Y l i o p i S t o "Mendelssohnin häämarssi. Kappaleen pitää olla niin laajalti tunnettu, että sillä on merkitystä hyvin monille ihmisille. Vain länsimainen musiikki vaikuttaa maailmanlaajuisesti, jos sekään. Tämän päivän hitit eivät kelpaa, koska emme tiedä, muistetaanko niitä ensimmäisen nostalgiapolven jälkeen. Merkittävyyteen ei myöskään riitä, että kappale on ollut avainteos musiikin kehityksessä, koska se tuskin on kuitenkaan ollut muutoksen syy." a n t t i a r j a v a , Y l i a S i a m i e S , S u o m e n K u l t t u u r i r a h a S t o K a r o l i n a M i l l e r MiK ä on M a ailM an tärKein MusiiKKiK appale ? p a l S t a l l a e t S i t ä ä n l o p u l l i S t a v a S t a u S t a . e p ä K o r r e K t i V ä i t e s u u r i a K Y s Y M Y K s i ä j u K K a l e h t o n e n , K a S v a t u S S o S i o l o g i a n d o S e n t t i , h e l S i n g i n Y l i o p i S t o ”Neutraalius on hyödyllistä, jos se tarkoittaa sitä, että oppilaita ei jaeta tyttöja poikaryhmiin ja ettei heille opeteta tietynlaista liikuntaa tämän jaon perusteella. Oppilaat eivät asetu kaksijakomalliin, joka olettaa heidät joka tytöiksi tai pojiksi. Osa on sekä tyttöjä että poikia, ja osa ei kumpaakaan – joku tyttö, vaikka häntä luullaan pojaksi. Osa pojista haluaa harrastaa liikuntaa tyttöjen kanssa. Osa tytöistä haluaa harjoittaa lajeja, joita vain pojille opetetaan. Heitä kaksijako ei palvele. Ei se ole hyödyksi muillekaan. Se antaa liikunnasta vääristyneen kuvan, jonka mukaan tanssi ei sovi pojille tai voimalajit tytöille – ja etteivät tytöt ja pojat muka voisi liikkua yhdessä.” p ä i v i b e r g , S o S i a a l i p S Y K o l o g i a n d o S e n t t i , n u o r i S o t u t K i m u S v e r K o S t o : ”Yhteiset tunnit olisivat haitallisia jos opetus etenisi poikien ehdoilla. ’Poikien ehdoiksi’ voi tässä käsittää vaikkapa stereotyyppisen olettamuksen, että kaikki pojat pitäisivät joukkuepeleistä ja tytöt eivät ja että kaikki pojat pitäisivät liikunnassa kilpailemisesta ja tytöt eivät. Yhteiset tunnit voisivat olla haitallisia myös siinä tapauksessa, jos liikunnanopettaja ei haluaisi haastaa esimerkiksi edellä mainitunlaisia sukupuolistereotypioita opetusmetodeissaan ja puheessaan. Tällaisissa tapauksissa yhteiset tunnit saattaisivat jopa vahvistaa tyttöjen ja poikien stereotypioita toisensa liikunnallisista taidoista ja kiinnostuksen kohteista.” • K a r o l i n a M i l l e r suKupuolineutr a alit liiKuntatunnit oVat h aitallisia. p a l S t a l l a e t S i t ä ä n v a S t a u K S i a e p ä K o r r e K t e i h i n v ä i t t e i S i i n . p r o l o G i
17 7 / 2 1 5 K a ppas , taas joku on keksinyt, että uusliberalismi on paha asia. Ylessä dokumenttiohjaajana työskentelevä Simo Sipola, 49, kirjoitti aiheesta oikein kirjankin. Rahavallan jäljissä Sipola suomii hallinnon epäkieltä, jonka tehtävä on häivyttää asiakysymykset ja kuulostaa hyvältä. On kannustimet ja on kestävyysvaje. Ja on uusliberalismi. Eikö sekin kerro ennen muuta käyttäjästään? ”On siitäkin kirjoitettu paljon ja moitittu, että kaikkea, mikä on yhteiskunnassa vialla, yritetään laittaa sen piikkiin”, Sipola sanoo. ”Mä kyllä käyn kirjassa läpi, miten sekava nippu se on eri asioita, eikä mikään johdonmukainen oppi.” sip ol a n K ritisoim a oppi sai alkusysäyksensä 1960-luvun Yhdysvalloista, jossa republikaanien presidenttiehdokkaana oli Barry Goldwater. Goldwater oli aikansa Donald Trump, konservatiivinen kaistapää, jonka pelättiin valtaan päästyään painavan ydinasenappulaa, lopettavan sosiaaliturvan ja suorittavan valtionpurkutalkoot. Aikeet olivat oman aikansa huumoria ja siksi hänen otaksuttiin jäävän puolikoomiseksi poliittisen historian sivupoluksi. Goldwater kyllä hävisi vaalit murskaten, mutta silti maailma kääntyi. Elettiin vuotta 1964, eli noin vuotta 1965, jota Tommi Uschanov pitää tuoreessa Hätä on tarpeen -kirjassaan maailman edistysuskoisimpana aikana. Sen jälkeen meidät valtasi niin pessimismi kuin se uusliberalismikin. Lopullisesti ne nousivat valtaan, kun Goldwaterin taustajoukoissa ollut Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1981, ja yhtäkkiä Goldwaterin maailma valmistui. ”Vielä 1950-, 1960-luvuilla oli ajatus jonkinlaisesta yhteisestä veneestä ja siitä, että yritystenkin pitäisi tuottaa yhteiskunnallista hyvää. 1980-luvulle mennessä sitä ei enää ollut. Osakkeenomistajien etu nousi etusijalle.” Ja mitä m a ail m a edellä, sitä Suomi perässä. Hallintoa alettiin arvioida tehokkuuden pohjalta Harri Holkerin pääministeriöaikoihin 1980-luvun lopulla. Virkamiehet imivät uuden julkisjohtamisen tuottavuuspuhetta OECD :n järjestämistä internaateista. Lopullinen käänne tuli viimeistään maaliskuussa 1991, kolme päivää sen jälkeen, kun Esko Ahon johtama keskusta oli saanut veretseisauttavan vaalivoittonsa. Kaltionvarainministeriö julkisti Sixten Korkmanin ja Raimo Sailaksen johdolla puheenvuoron, joka vaati leikkauksia ”kansantalouden tervehdyttämiseksi” ja leimasi julkisen sektorin pahaksi ja tehottomaksi. 25 v u ot ta myöhemmin koodauksen lisäämistä opetussuunnitelmaan perustellaan tuottavuudella ja koko syksy ollaan vatvottu hintakilpailukyvyllä sen enempää spesifioimatta, kuinka alakohtainen ongelma on. Siksi Sipolakin kirjansa kirjoitti. Hänestä on tärkeää, että hallintopuheen läpi nähtäisiin, politiikan journalismi kun tekee sitä turhan satunnaisesti. Sieltä löytyy lopulta tuttuja asioita. Esimerkiksi se, että eriarvoisuus todella lisääntyy, minkä esimerkiksi OECD on todennut haittaavan talouskasvua ja mistä Maailman talousfoorumikin on ollut huolissaan. Tai se, että Suomessa hallituksen tekemä yhteisöveron lasku ei ole tuottanut tulosta, paitsi yrityksille. Sipolan kritiikki on perusteltua, mutta usein päässä välähtää Voima-lehden taajuus. Mutta ehkä niin ajatteleminen kertoo jo sinänsä uusliberalismin voitosta. Jossain saattaa silti olla uusi paradigma. Tai ainakin niin on uskottava, jos ei halua olla kyyninen. ”Nykykapitalismia jos ajatellaan talousjärjestelmänä, niin kyllä se on epäoikeudenmukainen järjestelmä. En kuitenkaan näe, että kovin suurta muutosta on tulossa. Jatkossakin mennään saman tehokkuuden ja julkisen hallinnon moittimisen kautta kuin tälläkin hetkellä”, Sipola sanoo. ”On nähtävissä merkkejä, että tyytymättömyys lisääntyy Suomessa ja maailmalla. Ja vihjaan kyllä kirjassa, että muutos voisi lähteä alhaaltapäin.” Sitä odotellessa. • o s K a r i o n n i n E n D O K U M E N T A R i S T i S i M O S i p O L A K i R J O i T T i T i E T O K i R J A N , J O N K A V i E S T i O N K A i K i L L E T U T T U . pa h a pa h a u u slib e r a lis m i l a u r a m a t i K a i n E n H E n K i l Ö
18 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti
M a r r asku ussa päättyi vuoden kestänyt ideakilpailu Helsinki Challenge. Kisassa joukko ”tiimejä” kilpaili keskenään parhaasta tutkimusideasta. Voittajaryhmä saisi 250 000 euroa. Kilpailu brändättiin huolella: kisaajien täytyi poseerata turkooseissa huppareissa ja osallistua pitchaussekä ”matchmaking”-tapahtumiin, joissa houkuteltiin potentiaalisia yhteistyökumppaneita. Viiden parhaan finaalista voittajaksi selviytyi NEMO -hanke. Termi on lyhenne sanoista Natural Emotionality in Digital Interaction. Hankkeen vetäjä, kognitiivisen neurotieteen tutkija Katri Saarikivi kertoo Helsinki Challengen verkkosivuilla, että tiimi haluaa koota tunteiden välittämiseen avoimen lähdekoodin, jonka pohjalta kuka tahansa koodari tai sovelluskehittäjä voi kehittää empatian mahdollistavia uusia sovelluksia. Mitä tämä tarkoittaa? Saarikiven mukaan tutkimuksen tavoitteena on maailmanparannus tieteen keinoin: tehdä internetistä empaattisempi paikka. ”Tutkimme ihmisten välistä vuorovaikutusta kasvotusten ja digitaalisten apuvälineiden kanssa. Haluamme luoda paremmin toimivia digitaalisia vuorovaikutusympäristöjä.” Ide a N e M O sta syntyi, kun kollega Tommi Makkonen tiedusteli Saarikiveltä, kiinnostaisiko osallistua kilpailuun. Molemmat olivat kiinnostuneita vuorovaikutuksesta ja empatian lisäämisestä internetissä. ”Meitä huolestutti etenkin se, että vihapuhe, kiusaaminen ja uhkailu ovat lisääntyneet netissä valtavasti. Se kertoo empatian puutteesta. Kasvatus on tärkeässä roolissa empatian syntymisessä, joten halusimme, että tutkimuksemme pohjalta voitaisiin luoda nettiin leikkiympäristöjä, jotka kehittäisivät lasten vuorovaikutustaitoja.” Nykyinen internet perustuu Saarikiven mukaan rationaaliseen ihmiskuvaan, eikä se siksi huomioi tunteita. ”Chattaillessa tietosisältö painottuu, mutta empatian kannalta olennainen eleistä ja ilmeistä saatava informaatio jää puuttumaan.” Saarikivi huomauttaa, että kasvokkaisessa kommunikaatiossa tunteet välittyvät luontaisesti helpommin – myös ne, joita ei tiedosta ilmaisevansa. Jopa vartalon asennot, ilmeet ja puheen tahti synkronisoituvat. NEMO aikoo tehdä internetistä tunteellisemman mittaamalla muun muassa sykkeen muutosta ja pupillien laajentumista. Tutkijat pyrkivät selvittämään, miten fysiologiasta saatu informaatio voisi rikastaa digiviestintää. Tunneimpulsseja voitaisiin välittää esimerkiksi niin, että laitteen pinnanmuoto muuttuisi keskustelukumppanin tunteiden mukaan. sa a rIkIve ä h a r MIt ta a , että ihmisille on syntynyt mielikuva, että Helsinki Challengessa vain pitchataan. Hänen mielestään kisa muistutti enemmän tyypillistä tutkimusrahoitushakemusta kuin Slushfestivaalia. NEMO n tutkimuskin on juuri sitä perustutkimusta, josta nyt ollaan leikkaamassa, Saarikivi sanoo. Tiimiin mukaan päästäkseen ei tarvinnut olla Helsingin yliopiston opiskelija. Idean sai valita vapaasti, eikä sen tarvinnut olla valmis. ”Kiihdyttämövaiheessa” 20 parasta tiimiä kisasivat keskenään ja saivat ideansa kehittämiseen avustusta ajatushautomo Demos Helsingiltä. NEMO perusteli hankkeen merkittävyyttä empatian lisäksi asiakaskokemuksilla ja uusilla innovaatioilla. Kaupallisuutta se ei Saarikiven mukaan kuitenkaan ole. ”Tutkijan vastuulla on tiedon luominen, ei sen käyttäminen. Jotkut yrityksethän mittaavat ihmisten tunteita, jotta saataisiin tehtyä toimivampia mainoksia. Jos joku haluaa tehdä tutkimuksellamme rahaa, niin toki sitä voisi hyödyntää näinkin.” NEMO :n ensimmäinen yhteistyökumppani on Pikku Kakkonen, mistä Saarikivi on innoissaan. ”Pikku Kakkonen ja YLE sopivat hyvin yliopistolaisten arvoihin. Ne eivät pyri ainoastaan tekemään mahdollisimman viihdyttävää ja myyvää sisältöä, vaan sivistävää ja kehittävää.” • I I d a s O fI a h I r v O N e N I N T Er N E T K O M M u N I K a aT I O Ta Va I Va a EM PaT I a N P u u T E , S a N O O T u T K I J a K aT r I S a a r I K I V I . S I K S I L a I T T EEN P I N N a N M u O D O N O L I S I T u L E Va I S u u D E S S a S Y Y Tä M u u T T u a K E S K u S T EL u K u M P Pa N I N T u N N EI M P u L S S I EN M u K a a N . k u n o n t u n t e e t L a u r a M a t I k a I N e N h e N k I L Ö 19 7 / 2 1 5
20 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti PITK ÄT JÄÄHY VÄISET SIITÄ ON NY T PUOLITOISTA VUOT TA , KUN SDP:N JUT TA URPIL AINEN SYR JÄY TET TIIN PUOLUEENSA PUHEENJOHTA JAN PAIK ALTA . SEN JÄLKEEN HÄN ON OLLUT YLL ÄT TÄVÄN HIL JA A . S O N J A S A A R I K O S K I E M M A S A R P A N I E M I
o s tä m ä on viimeinen puheeni, tehdään se sitten 110-prosenttisesti, ajatteli Sdp :n puheenjohtaja Jutta Urpilainen seisoessaan pimeydessä Seinäjoki-areenan reunalla. Oli Sdp:n puoluekokous toukokuussa 2014. Urpilaisen haastaja Antti Rinne oli juuri aloittanut oman puheensa puoluekokousväelle ennen äänestystä, jossa selviäisi, kuka Sdp :tä jatkossa johtaisi. Alun perin oli ollut tarkoitus, että Urpilainen istuisi Rinteen edessä. Kaksi tuolia oli tuotu lavan eteen tyrkylle. Jollain oli kuitenkin sattunut arviointivirhe. pieni, mutta ajoituksen kannalta ratkaiseva. Kun Urpilaista lähdettiin hakemaan takahuoneesta, Rinne oli jo aloittamassa omaa puhettaan. Niinpä istuva puheenjohtaja olisi joutunut kävelemään eturiviin kesken kaiken. Mediassa se olisi tulkittu protestiksi, Urpilainen arveli, ja kuunteli puheen salin reunalta. paikasta, josta kukaan ei nähnyt häntä, mutta hän näki kaikki. Urpilainen tiesi, että vaalista olisi tulossa äärimmäisen tiukka. Kun Rinne oli ilmoittautunut kisaan, Urpilaista oli kehotettu lähtemään vapaaehtoisesti jollain kunniakkaalla perusteella, eurovaaliehdokkuuden verukkeella vaikka. Ettei vain tarvitsisi päättää kuuden vuoden puheenjohtajakautta häviöön. Mutta Urpilainen ei halunnut luovuttaa. Siksi hän seisoi yksin pimeässä, ja katsoi joukkoa, jolle hän tulisi pitämään oman puheensa. Hän tunsi, että on paljon sanottavaa. Se oli Urpilaisen viimeinen puhe Sdp :n puheenjohtajana. ” terve stefa n , mitä mies?” ”Terve, sinuun minun pitikin olla yhteydessä, kun tämä koru meni rikki…” ”Terve, pitkästä aikaa!” Tervehdykset kaikuvat kadulla. On maanantaiaamu marraskuun puolivälissä. Kansanedustaja Jutta Urpilainen törmää neljään tuttuun parin sadan metrin matkalla Kokkolan maakuntahallitukselta kaupungintalolle. Ennen Suomi 100 vuotta -kokousta pitäisi ehtiä vielä viedä housut korjaukseen Haloselle. ”Ai pentele, se on kiinni”, Urpilainen manaa. Ei ole aikaa jäädä odottamaan, sillä kokous alkaa viiden minuutin päästä. Matkalla Urpilainen kertoo Kokkolan puutaloalueesta, joka on ”Suomen suurin yhtenäinen puutalokorttelialue, isompi kuin porvoossa tai Raumalla”. Viimeisten puolentoista vuoden aikana hänellä on viimein ollut aikaa olla kotikaupungissaan. Kuuteen vuoteen siihen ei juurikaan ollut mahdollisuuksia, aluksi puheenjohtajaja vuodesta 2011 ennen kaikkea valtiovarainministerikiireiden takia. Nykyään Urpilainen on Kokkolassa kolme päivää viikossa. Hän nousee yleensä perjantaiiltapäivisin Rautatientorilta pendolinoon ja on Kokkolassa maanantai-iltaan tai tiistaiaamuun. Siellä riittää tekemistä. Suomen ensimmäinen naisvaltiovarainministeri, Sdp :n naispuheenjohtaja ja Keski-pohjanmaalta valittu naiskansanedustaja sai tammikuussa uuden ”ensimmäinen nainen” -tittelin aiempien oheen, kun hänestä tuli Kokkolan kaupunginvaltuuston ensimmäinen naispuheenjohtaja. Tänäänkin tapaamisia ja kokouksia on merkattu tauotta aamuyhdeksästä puolille öin. On mitalitoimikuntaa, OAJ :n koulutuskahveja ja valtuuston kokousta. Käsissä Urpilaisella on kaksi kassia. Ne ovat täynnä työpapereita. ”Ei tämä niin kiireistä ole kuin ministeriaikoina.” Työ Kokkolassa on hyvin käytännönläheistä, Urpilainen kertoo. Kun valtiovarainministerinä oli tekemisissä kymmenien tai satojen miljardien kanssa, täällä liikutaan konkreettisten asioiden tasolla. Ihmiset soittelevat kertoakseen esimerkiksi epäoikeudenmukaiselta tuntuneesta Kelan tukipäätöksestä. Eräs nainen on huolissaan miehensä saattohoidon olosuhteista, yksi mies puolestaan kyselee, joko hänen tuttunsa on vaihtanut vanhainkotia. Myös paikallispoliitikot saattavat ottaa yhteyttä kysyäkseen neuvoa. ”Nämä ovat ihmisen kokoisia ja ihmisen mittaisia asioita ja mielestäni se on vaihtelun vuoksi ihan mielekästäkin.” Lähes samaa sananpartta ”ihmisen kokoinen” Urpilainen on käyttänyt myös sen jälkeen, kun menetti puolitoista vuotta sitten suunnilleen kaiken, mitä suomalaisessa politiikassa voi menettää. ”Samuli putro on sanonut, että tappion hetkellä ihminen muuttuu itsensä kokoiseksi. Mielestäni hän on sanonut sen ehkä hienommin kuin kukaan.” Ne 14 ääntä, joilla Urpilainen hävisi Antti Rinteelle, tarkoittivat puheenjohtajuuden ja ministerin työn loppumista, lisää vapaa-aikaa ja enemmän tilaa ajatella. Ne olivat tavallaan helpotus, kuin haarniska olisi otettu hartioilta. Mutta tarkoittivat ne myös pettymystä ja häpeää. ”Totta kai siinä joutuu pohtimaan tosi syvällisesti, miksi minä en kelvannut. Että mikä minussa on, mitä olen tehnyt väärin?” Urallaan hän on joutunut esittämään nämä kysymykset usein. Siitä saakka kun Urpilaisesta tuli Sdp :n puheenjohtaja, häntä on lyöty kovaa niin mediassa kuin puolueen sisällä. Viime aikoina Urpilainen on ollut eduskunnassa niin hiljaa, että on pakko kysyä, onko hänet lyöty lopullisesti. H ä n ell ä täy tyi olla hyvä suhde vanhempiinsa, oli yksi ensimmäisistä asioista, joka eräälle Jutta Urpilaisen kanssa töitä tehneelle tuli naisesta mieleen. Jotain sellaista hänen itseluottamuksessaan oli, ja draivissaan. Ja sellainenhan Urpilaisen lapsuudenkoti Kokkolassa oli, hyvä ja turvallinen. Jutta oli vanhin. Hän hoiti paljon nuorempia sisaruksiaan, 15 vuotta nuorempaa siskoa ”kuin omaa lastaan”. Urpilaisen isä Kari muistaa, että Jutta oli kerran ulkona yli sovitun kotiintuloajan. Se ei jäänyt tavaksi. Kari Urpilainen pääsi demarien listalta eduskuntaan, kun Jutta-tytär oli 8-vuotias. Tämä oli poissa Kokkolasta samat ajat kuin Urpilainen nyt – tiistaiaamusta perjantai-iltaan. Äiti pirjo kuljetti lapsia harrastuksiin, musiikkiopistolle ja liikuntaseura Kokkolan Jymyn jumppatunneille. Lapsena Jutta Urpilaisen ensimmäinen unelmaammatti oli näyttelijä, koska äidin sisko Tuija Töyräs, hänen idolinsa, oli näyttelijä. Vaikka haave ei toteutunutkaan, tädin avulla Urpilainen löysi mottonsa: elämä on epätasaisesti valoisa, pentti Saarikoskea mukaillen. Lukion jälkeen Urpilainen harkitsi muusikon ja tanssijan uria, ja toisaalta kirurgin ja papin töitä, mutta päätyi kuitenkin äitinsä jalanjäljillä Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan opettajaksi, koska oli lama. Hommia riittäisi varmasti, Urpilainen ajatteli. Kun hän kantoi tavaroitaan soluasuntoonsa Kortepohjan Ylioppilaskylässä vuonna 1995, postilaatikossa odotti kirje. Se oli sosiaalidemokraattien opiskelijajärjestöltä SONK ry:ltä. He olivat kuulleet, että Urpilainen oli ollut mukana demarinuorten toiminnassa Kokkolassa ja pyysivät tätä ehdokkaaksi ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin. (Urpilainen korostaa, että vaikka hän on neljännen polven demari, päätös liittyä puolueeseen syntyi itsenäisesti. Myös kokoomus ja vihreät olivat harkinnassa.) Niissä vaaleissa Urpilaisesta tuli SONK ry:n ääniharava. Opiskeluvuosien ajan hän toimi opiskelijapolitiikassa ja johti muun muassa EU-myönteistä nuorisojärjestöä Eurooppanuoria, jota hän oli ollut myös perustamassa. Siitä huolimatta hän ajatteli seuraavansa äitinsä eikä isänsä uravalintaa. Kari Urpilainen päätti yllättäen jättää eduskunnan vuoden 2003 vaalien jälkeen. pian hänen tukiryhmästään oltiin yhteydessä. Jutta Urpilaista pyydettiin asettumaan ehdolle, isän manttelinperijäksi. Urpilainen empi. Hän oli suunnitellut lähtevänsä miehensä Juha Mustosen kanssa ulkomaille kehitysyhteistyötehtäviin. Kokeilunhalu vei kuitenkin voiton. Sitä paitsi kyseessä piti olla vain vuoden projekti: Urpilainen ei uskonut pääsevänsä läpi, koska Keskipohjanmaalta ei ollut koskaan valittu yhtään naiskansanedustajaa. ylioppilaslehti 21 7 / 2 1 5
vilkuilee puhelinta. Tulee olo, ettei ihan tiedä, kuinka olla. Virallisesti vai kuitenkin rennosti niin kuin Kokkolassa, kun vietiin housuja Haloselle. Kunnes Urpilainen keventää tunnelman. ”Pitää varoa, ettei tiputa keittoa silkkipaidalle”, Urpilainen sanoo, päästää suuren naurun ja kääräisee villatakkia ympärilleen. Sitten hän alkaa kertoa omasta kuuden vuoden yksinäisyydestään. Sillä yksin johtaja Urpilaisen mukaan on, vaikka se Suomessa kuulemma onkin vähän tabu. ”On asioita, joita ei voi koskaan ulkoistaa kellekään. Yksi on tietysti se vastuu. Väitän, että hyvin suuri osa johtajista kokee yksinäisyyttä, mutta siitä ei puhuta, koska ajatellaan, että se on heikkouden osoitus.” Aluksi johtajuutta ei kuitenkaan ollut. Kun Urpilainen aloitti työt eduskunnassa, oli vain titteli: ”se Karin tyttö”. Vielä silloinkin, kun Urpilainen tuli valituksi toisen kerran vuonna 2007, hän oli suhteellisen tuntematon rivikansanedustaja. Sitten Eero Heinäluoma ilmoitti, että aikoo jättää puolueen puheenjohtajan tehtävät vaalitappion takia. Urpilainen oli päättänyt jo aiemmin, ettei asetu puheenjohtajavaaliin ehdolle, vaan tavoittelee varapuheenjohtajan paikkaa vuoden 2008 puoluekokouksessa. Erkki Tuomioja oli ilmoittanut haastavansa Heinäluoman, ja Urpilainen aikoi kannattaa häntä. Etupenkit puheenjohtajakisassa oli jo varattu, Urpilainen ajatteli, eikä hän halunnut viedä Tuomiojalta ääniä. Heinäluoman ilmoituksen jälkeen yhteydenottoja Se oli kova vuosi. Urpilainen työskenteli opettajana Kokkolassa ja kampanjoi ”täydestä sydämestä” viikonloppuja myöten. Kampanjarahat hän sai toteuttamalla erään unelmansa, levyttämällä joululevyn. Siinä hän laulaa muun muassa Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa. Valtaan 27-vuotias Urpilainen kuitenkin pääsi. Hän sai yli 5 000 ääntä ja tuli valituksi eduskuntaan. E d usku n n a n Pik kuPa r l a m En tin ruokalassa on tarjolla borssikeittoa. Jutta Urpilainen ottaa lautasellisen, levittää voita kahdelle näkkärille ja menee Saarni-kabinettiin ruokalan vieressä. Täällä Helsingissä Urpilainen vaikuttaakin yllättäen vähän varautuneelta. Katsoo nopeasti ja 22 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti
alkoi kuitenkin tulla. Ja niin eräänä helmikuun iltana Urpilainen meni Tuomiojan tukiryhmän kokoukseen ja ilmoitti olevansa sittenkin ehdolla. Hän halusi ilmoittaa asiasta Tuomiojalle ennen kuin siitä tulisi julkista. Kampanjassaan Urpilainen painotti, että SDP :n pitää olla arvopuolue. Siteet ay-liikkeeseen eivät saa tarkoittaa, että puolue on jonkun eturyhmän asialla, Urpilainen linjasi ja muistutti, että SDP ei ole SAK . Urpilainen halusi katsoa tulevaisuuteen, löytää puolueelle visioita ja innostaa ihmisiä mukaan. Hän kiersi Suomea Haminasta Rovaniemelle ja keräsi ihmisten unelmia hopeiseen kirjaan, jossa on kannessa suomalainen mökkimaisema koivuineen, järvineen, laitureineen ja veneineen. Lopulta Urpilainen lähti kisaan ennakkosuosikkina. Ehdokkaita oli ollut parhaimmillaan yhdeksän, mutta moni jätti kilvan kesken jo ennen puoluekokousta. Viimeinen äänestys käytiin Urpilaisen ja Tuomiojan välillä. Urpilainen voitti selvin luvuin 218–132. Tulos sai Tuomiojan toteamaan, että ”minun on aika siirtyä veteraanisarjoihin”. Puoluekokouksen hurraahuudot hiipuivat kuitenkin nopeasti. Urpilainen puraisee näkkäriä ja huokaa. Syksyn 2008 kunnallisvaaleihin mentiin Urpilaisen puheenjohtajakampanjan teemoilla – siis unelmilla. Se oli yhteisesti hyväksytty linjaus. Tarkoitus oli korostaa SDP :n roolia tulevaisuuspuolueena ja puhua resurssienjaon lisäksi myös koetusta hyvinvoinnista. SDP menestyi huonommin kuin vuosikymmeniin, mutta se oli kuitenkin vaalien toisiksi suurin puolue. Urpilaisen mielestä kyseessä oli torjuntavoitto. Tv-lähetyksissä hän toisteli mantraa ”aivan aluksi haluaisin kiittää”. Videosta tuli nettihitti. Todellinen isku tuli seuraavana päivänä. Erkki Tuomioja leimasi blogissaan Sdp:n kampanjan unelmahötöksi. ”Se, mihin itse uskoin, tuli julkisuudessa tyrmätyksi oman puoluetoverin toimesta ja vielä sellaisen henkilön toimesta, jolle olin itse ollut aina politiikassa lojaali ja tukenut. Luulen, että siitä selviytymiseen meni oma aikansa”, Urpilainen sanoo. Vaikka asiasta ”puhuttiin Erkin kanssa varsin pian tapahtuneen jälkeen”, aihe ei vieläkään ole helppo. Tuore puheenjohtaja oli saanut kolauksen jo aiemmin. Matti Vanhanen oli leimannut kesällä Suomi-Areenassa Urpilaisen ”ekonomistien kanssa valmistellun” idean ruuan arvonlisäveron laskun korvaamisesta perusvähennyksen nostamisella typeräksi. Urpilainen ei oikein tiennyt, miten päin olla. ”Väitän, että tällä ja ’unelmahötöllä’ oli yhdessä aika dramaattinen vaikutus. Totta kai itsetuntooni ja siihen, miten aloitin työni puheenjohtajana, mutta myöskin siihen, miten media ja julkisuus minua kohtelivat.” Syksyllä eduskunnassa Urpilainen otti räksyttävän oppositiojohtajan roolin, koska koki, että sellaisia oppositiojohtajien kuuluu olla. Hän kertoo, ettei ollut tällöin oma itsensä, vaan viihtyy paremmin sovittelevassa, yhteistyötä rakentavassa tilanteessa. Urpilaista moitittiin opettajamaiseksi. Aluksi hän oli saanut pärjätä yksikseen, mutta nyt neuvoja habituksen parantamisesta sateli joka puolelta. Ne liittyivät kaikenlaiseen: pukeutumiseen, puhumiseen, ripsiin, ilmeisiin. Sitä kukaan ei kuitenkaan sanonut, että ei kannata suostua verkkosukkahousuissa Iltalehden kanteen. Urpilainen ajatteli, että kai nuori nainen niin voi tehdä, mutta päätyi sukkineen ihmeteltäväksi puoli yhdeksän uutisiin. ”En ollut valmistautunut julkisuuteen riittävän hyvin, varmaan siksi, että en arvannut, että minut valittaisiin SDP :n johtoon. En tiennyt, mistä minulla on oikeus kieltäytyä ja mihin minulla on velvollisuus.” Pahimmalta tuntui, että hänen ammattitaitoaan epäiltiin. ”Muistikuvani mukaan siinä jossain määrin yritettiin synnyttää lainausmerkeissä blondia, joka on vähän kevytkenkäinen, ei osaa mitään ja heittelee vaan näitä unelmahöttöjänsä.” Usea SDP :n tilannetta läheltä seurannut sanoo, että maakunnissa Urpilaisen mediakohut olivat monelle liikaa. Jo valmiiksi nuoreen, korkeakoulutettuun opettajaan penseästi suhtautuneiden tyytymättömyys lisääntyi. Urpilainen itse sanoo kuulleensa pohdintoja siitä, että ”hienohelmaopettaja ei tiedä tavallisten duunarien asioista yhtään mitään”. ”Ei välttämättä kritisoitu sitä, minkälaista linjaa poliittisesti edustan tai miten olen toiminut johtajana, vaan sitä, kuka olen. Eihän tällaisten ihmisten sydämiä voi voittaa puolelleen millään teolla, jos lähtökohtaisesti on jo sillä olemassaolollaan väärässä”, hän sanoo ja nauraa kovaa. Ur pil ain en vie borssikeittolautasen tiskiin ja käy hakemassa kupin kahvia. Hän on luvannut, että haastatteluun on aikaa ”niin paljon kuin tarvitaan”, käytännössä siis kaksi ja puoli tuntia. Yhtä kauan hän istui pöydän ääressä Saksan entisen liittokansleri Helmut Schmidtin kanssa vuonna 2013. He olivat puhuneet kaikesta: politiikasta, Euroopasta, maailmasta. Kun tuli viimeisen kysymyksen aika, 94-vuotias Schmidt oli polttanut askin tupakkaa. Nuuskarasia oli auki. Urpilainen kysyi, millaisia neuvoja Schmidtillä olisi nuorelle poliittiselle johtajalle. Schmidt vastasi: Kuule, Jutta. Poliittisen johtajan pitää kuunnella kansaa, ja vähän kosiskellakin kansaa, mutta ei koskaan toimia omaatuntoaan vastaan. Tämä ohje antoi Urpilaiselle rohkeuden tehdä päätöksiä, jotka saattoivat merkitä hänelle poliittisen johtajuuden menetystä. Sitä ennen asiat olivat lähteneet alkuhankaluuksien jälkeen rullaamaan. Jo vähän ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja julkaistussa Jutta Urpilaisen sanelemassa kirjassa ”Rouva puheenjohtaja” lukee: ” SDP vuonna 2011 on erilainen kuin se, jonka vuonna 2008 sain johdettavakseni. SDP on tällä hetkellä eheämpi ja yhtenäisempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Myös erilaisuus hyväksytään.” Jutta Urpilainen naurahtaa vähän. ”Aidosti koin silloin, että puolue oli yhtenäinen. Fiilis kentällä silloin pari viikkoa ennen vaaleja… En ole ikinä kokenut mitään sellaista. Ehkä jotain sen tyyppistä oli vuonna 2000, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi ensimmäistä kertaa. Samalla lailla kuin kissa kehrää tuntui, että se kone vaan kehräsi, hyrisi positiivista draivia.” Jälkikäteen ajateltuna kuvaan on tullut muutakin. Urpilainen sanoo, että on sosiaalidemokraatteja, jotka eivät koskaan hyväksyneet, mitä puoluekokouksessa 2008 tapahtui. Hän sanoo tajunneensa ”syy-seuraussuhteita”: että tietyt toimijat vain odottivat, milloin olisi oikea hetki syrjäyttää hänet puheenjohtajan paikalta. Hän sanoo olleensa hyväuskoinen. ”Jotenkin ajattelin, että kun tapaan piirien puheenjohtajia – tavattiin varsin usein – saan heiltä rehellistä palautetta. Luotin myös siihen, että he toimivat minulle uskollisina tukijoina niillä alueilla. En ymmärtänyt, että itse asiassa aika moni piirin puheenjohtaja oli kasvotusten tukemassa, mutta tosiasiassa jo toimimassa selkäni takana.” Vuoden 2011 vaalien jälkeen Urpilaisesta oli tullut valtiovarainministeri ja alun tytöttelyn jälkeen väheksyntä oli loppunut aika nopeasti. Vaikka eurokriisi oli kärjistynyt, Urpilainen oli pärjännyt hyvin. Hän oli useiden asiaa läheltä seuranneiden mukaan arvostettu ministeri niin valtiovarainministeriössä kuin ulkomaillakin. Monet kollegat Euroopassa ovat hänen ystäviään vieläkin. Kaikesta tästä johtuen ulkomailla mietitään erään politiikan taustavaikuttajan mukaan edelleen, miksi Urpilainen sai lähteä. Niin, miksi? Kaikilla tuntuu olevan asiasta oma teoriansa. Vaikeat suhteet ay-liikkeen kanssa. Ayliikkeen herkkänahkaisuus. Huonot puoluesihteerit. Uudistusten hitaus. Se, että uudistuksia ylipäätään tehtiin. Liian hento ote, kun olisi tarvittu rautarouvaa. Urpilaiselle epälojaalit henkilövalinnat. Kenttäväen kohtaamisen vaikeus. Ajanpuute. Puoluekokousedustajien epäreilu valinta. ylioppilaslehti 23 7 / 2 1 5
Liian läheiset suhteet kokoomukseen. Jotkut myös pohtivat, onko Urpilaisen suhde sosiaalidemokratiaan liian järkiperäinen. Puuttuuko sydänveri? Spekulaatioita on Urpilainenkin kuullut. Hänen mukaansa prosessissa oli piirteitä, joista hän ei pitänyt, mutta lopulta kyse oli kuitenkin linjavaalista. Linjaerimielisyydet SdP :n sisällä olivat kärjistyneet tehtyihin rakennepäätöksiin vuonna 2013. Taustalla oli valtiovarainministeriön virkamiesten ja Suomen Pankin avulla syntynyt oivallus siitä, että Suomen ongelmien taustalla ovat suhdanteiden lisäksi rakenteet: Nokian romahdus, paperiteollisuuden murros ja niin edelleen. Sopeutuksia olisi tehtävä, jotta Suomi ei ajautuisi pahempaan jamaan, Urpilainen totesi. Hän tiesi, että joissain sosiaalidemokraattipiireissä sitä pidettäisiin oikeistolaisena. Urpilainen kuitenkin uskoi, että muutokset olisi tehtävä heti, tai tilanne vain pahenisi. Helmut Schmidtin sanat olivat muistutus hänen itselleen tekemästä lupauksesta: kun tekee poliittisia päätöksiä, täytyy pystyä katsomaan itseään peiliin seuraavanakin päivänä. Ja niin Urpilainen pystyikin, mutta peilistä ei enää katsonut takaisin SdP :n puheenjohtaja. Antti Rinne ratsasti puheenjohtajakisaan perinteisellä vasemmistolaisella retoriikalla vahvasta valtiosta ja politiikan oikeistolaistumisesta. ”Tiesin, että häviö on mahdollinen, jopa todennäköinen. Jos olisin ajatellut puhtaasti itseäni, olisin voinut ehkä tehdäkin toisenlaisia valintoja, mutta koin velvollisuutta siitä, minkälainen puolueen suunta on.” Ennen puoluekokousta Urpilainen oli käynyt mielessään läpi monta kertaa, mitä häviö tarkoittaisi. Jo ministeriauton takapenkillä hän oli muistutellut itselleen, että tämä on vain väliaikaista. Kohta hän saisi taas ajaa taksilla ja järjestää oman kalenterinsa. Kun se hetki koitti, Urpilainen aloitti omalla fraasillaan: ”Aivan aluksi haluaisin kiittää.” Se oli toinen kahdesta Urpilaisen valmistelemasta puheesta. Toinen, voittopuhe, jäi taskuun. Sitä hän ei näyttänyt koskaan kenellekään. Hän ei joutunut nielaisemaan kuin yhdessä kohdassa, sanoessaan: ”Sillä liike, toverit, se on meille kaikista tärkeintä.” Sitten hän muistutti Antti Rinnettä siitä, ettei valokuviin kannata mennä verkkosukat päällä. Jut ta ur pil ain en on aina nukkunut hyvin. Niin hyvin, että hän koputtaa puuta, kun asiasta kysyy. Ministeriaikoina unta sai kuitenkin niin vähän, että kesällä 2014, puheenjohtajakisan tappion jälkeen, univelkoja oli tarpeen nukkua pois. Sitten hän lähti kiertämään kenttää. Urpilaisella oli käynnissä ”etsikkoaika”, vahva pohdinta siitä, mitä hän haluaa tehdä. Siksi hän halusi selvittää, löytyykö vaalipiiristä vielä tukea. Löytyihän sitä, Urpilainen kertoo. Hänen mukaansa ihmisten reaktiot vaikuttivat melkein hätääntyneiltä. Moni pyysi asettumaan ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa. ”Yli puoluerajojen tuli vahva vetoomus sen puolesta, että jatka vielä ja älä anna periksi, me tarvitaan sinua. Tuli sellainen olo, että olen rintamakarkuri, jos häivyn täältä.” Tämä oli Urpilaisen mukaan suuri syy siihen, että hän ei ottanut arvostettua ja kovapalkkaista (23 000 euroa kuukaudessa) Euroopan investointipankin varapääjohtajan paikkaa vastaan, vaikka Antti Rinne sitä hänelle alkuvuodesta tarjosi. Kollegoilleen Urpilainen saa selitellä asiaa vieläkin. On epäilty, olisiko hänellä joitain muitakin syitä päätökselleen. Urpilainen itse tyytyy sanomaan, että päätös oli ”kokonaisuus”. ”Elin kuusi vuotta käytännössä työlleni. Nyt on sitten aikaa tehdä muutakin. Aikaa hengittää, ajatella ja elää arkea. Ettei vain suorita sitä työtä.” Tämä ei tarkoita, että Urpilaista kiinnostaisi maata kotona. Eduskuntavaaleissa hän oli Vaasan vaalipiirin äänikuningatar ja Sdp:n toisiksi eniten ääniä saanut ehdokas heti Antti Rinteen jälkeen. Pian niiden jälkeen usea kollega pyysi häntä asettumaan ehdolle eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Urpilainen kertoo, että monien argumentti oli se, että valinta yhdistäisi ja eheyttäisi puoluetta, parantaisi puoluekokouksesta jääneitä haavoja. Urpilainen otti yhteyttä Antti Rinteeseen ja kertoi asiasta. Rinteen vastaus oli suora: hän sanoi toivovansa, ettei Urpilainen pyri eduskuntaryhmän johtoon. Urpilainen teki asiasta julkisen, mikä selkeästi yllätti Rinteen ja monia muitakin. Urpilainen halusi viestittää tukijoilleen, että päätöksessä olla asettumatta ehdolle ei ole kyse hänestä itsestään, vaan Rinteestä. ”Tiesin, että minulta tullaan sitä kysymään. Olin kuitenkin saanut yhteydenottoja eri puolilta Suomea. Toivottiin, että olen aktiivisesti mukana ja otan näkyvää roolia. Totta kai se oli viesti avoimemman toimintakulttuurin puolesta, mutta kyllä se oli viesti myös omille. Ettei kyse ole siitä, että haluaisi iskeä hanskat tiskiin tai ei kiinnosta vastuunotto.” Eduskuntavaalien jälkeen Urpilainen pyysi, että saisi jatkaa niissä tehtävissä, joita oli hoitanut menetettyään puolueen puheenjohtajuuden – ulkoasiainvaliokunnassa ja pankkivaltuustossa. Kesäkuussa hänelle ilmoitettiin, että toive pankkivaltuuston jäsenyydestä ei toteudu, vaan Sdp:n jäsenet ovat Rinne ja Pia Viitanen. Viimeistään tässä vaiheessa kävi selväksi, ettei Urpilaisella olisi sijaa Antti Rinteen Sdp:n johtopaikoilla. Ei vaikka Rinne myöhemmin luovuttikin Urpilaiselle paikkansa ajanpuutteen takia. Urpilainen sanoo, että ”vaikka sitä voi olla vaikea ymmärtää”, epäoikeudenmukaisuuden kokemus oli vielä suurempi kuin puheenjohtajuuden menettäminen. ”En edes pyytänyt mitään lisää, ainoastaan, että voisin hoitaa tehtäviä, joissa omasta mielestäni olen pärjännyt hyvin. Se oli ehkä sellainen suurin pettymys, jonka olen tiettyjä poliittisia toimijoita kohtaan kokenut”, Urpilainen sanoo. Näiden tapahtumien jälkeen Urpilainen on vaiennut. Kollegat miettivät, miksi hän ei sano täysistuntosalissakaan juuri mitään. On pohdittu, onko hänet hiljennetty lopullisesti. Jos minut olisi syrjäytetty noin, olisin poistunut takavasemmalle ja sanonut, että pitäkää puolueenne, eräs Urpilaisen tunteva kommentoi. Sellaista on ehdotettukin. Urpilainen kertoo, että pankkivaltuustoepisodin jälkeen ihmisten empatian määrä oli valtava. Hän sai kirjeitä ja kukkia kotiovelle saakka. Yhteydenottoja muista puolueistakin tuli, osa vakavampia ja osa kepeämpiä. Ne eivät johtaneet toimenpiteisiin. ”En minä ole ajatellut, että vaihtaisin puoluetta. Minulla on kuitenkin niin vahva usko sosiaalidemokratian arvoihin. Vaikka on joskus tyytymätön puolueeseen, niin siihen aatteeseen ei koskaan.” Urpilainen sanoo, että on ”asioita”, joihin hän kokee yhteenkuuluvuutta myös nykyisessä SdP :ssä, esimerkiksi oikeudenmukaisuuden eetos. Hän kuitenkin toivoo, että SdP ottaisi päivänpolitiikan lisäksi kantaa myös suuriin tulevaisuuskysymyksiin, kuten työmarkkinoiden muutokseen. Muun muassa perustuloa on hänen mukaansa syytä pohtia, vaikka se onkin SAK :lle punainen vaate. Niin: SdP ei ole SAK , kuten Urpilainen jo vuonna 2008 lausui. ”Emme voi ajatella, että pidämme kiinni saavutetuista eduista ja yritämme puolustaa niitä, vaan meidän pitää oikeasti kyetä näkemään, että se työntekijän turva voi olla tulevaisuudessa jotain muuta mitä se on ollut viimeiset 30 vuotta.” Omasta tulevaisuudestaan hän ei tiedä. Hän ei ole tehnyt viisitai kymmenvuotissuunnitelmia koskaan. Sitä paitsi kovin tarkoissa suunnitelmissa ei hänen mukaansa edes ole järkeä. ”Uskon, että elämän isot kysymykset eivät ole omissa käsissä. Se varmaan tuo sellaisen tietynlaisen rauhan ja levollisuuden omaan elämään.” Tai no, puutalon Kokkolasta hän haaveilee vielä ostavansa. Toista sataa vuotta vanhan, jossa olisi suuri keittiönpöytä ja omenapuita pihassa. • 24 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti
ylioppilaslehti 25 7 / 2 1 5
26 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti SIELL Ä , MISSÄ SUOMI EI OLE TUOT TAVA , HALLITSEE KESKUSTAPUOLUE. ENTÄ JOS EI HALLITSISI? O S K A R I O N N I N E N JO S E t O SA A luK E A luomiesi läpi, älä sulje silmiäsi. Kuvittele silti. Kuvittele, kuinka nopea junarata väistää Karjaan kaukaa ja viuhtoo Helsingistä Turkuun reilussa tunnissa. Kuvittele, kuinka Pisara-rata kiertää kahdeksan kilometrin rinkiä miljoonan asukkaan Helsingin kantakaupungin alla. Kuvittele, kuinka suomalaisista muutkin kuin korkeakoulutetut asuvat kaupungeissa. Kuvittele, kuinka Suomen maatalous on keskittynyt etelään, jonka ilmastossa sillä on mahdollisuus menestyä ilman nykyisen kaltaisia tukiaisia. Kuvittele, kuinka Helsingin, Turun ja Tampereen välinen kolmio on eurooppalaisesti merkittävä talousalue. Kuvittele, kuinka Suomessa korostetaan, että palvelut nostavat maan lamasta. Kuvittele, kuinka biotalous ei ole hallituksen kärkihanke, kuinka siitä ei puhuta ollenkaan. Kuvittele, että sellainen olisi Suomi ilman keskustapuoluetta. Ny t lopeta kuvitteleminen. Kun rullaat luomet auki heinäseipäillä, ymmärrät varmasti, ettei mikään muu puolue kuvaa Suomea yhtä hyvin kuin keskusta. Ei hyvässä eikä pahassa. Demarit ovat liian ruotsalaisia, kokoomuslaiset liian amerikkalaisia, joten meille jää juureva, pitkin peltoja levittäytynyt keskusta. Vänrikki Stoolin tarinoiden Saarijärven Paavo, hurskas ja pyyteetön pienviljelijä, joka on verrattavissa vain Raamatun Jobiin. Paavo selvisi katovuodesta, tulvasta ja raekuurosta toisensa jälkeen, luotti Jumalaan kuin keskusta luottaa Juha Sipilään. Keskusta on alueellinen gigantti, jonka valtakunta venyi viime kevään eduskuntavaaleissa Taivassalosta Utsjoelle, Suomen lounaiskulmasta päälaelle. Matka on 1 312 kilometriä pitkä. Tampereen jälkeen neliapilan vihreää valtaa rikkovat vain yksittäisten kuntien kokoiset saarekkeet: Suomen 317 kunnasta keskusta oli vaaleissa suurin 211:ssä. Pohjoiskarjalaisen Lieksan pohjoispuolisessa Suomessa keskusta sai enemmistön äänet jokaisessa kunnassa. (Paitsi tietenkin Kemissä, joka on aina ollut oma syvänpunainen anomaliansa.) Keskusta on poliittinen anomalia, jos Suomea vertaa muihin länsimaihin. vIISIKym m EN tä v u Ot tA sen jälkeen, kun Runeberg suolsi ojituksesta kertovan opetusrunonsa, syntyivät Suomen nykyiset suuret puolueet. 1800-luvun lopussa Suomi oli Euroopan vähiten kaupungistuneita valtioita, mutta talonpoikien asema oli verrattain heikko. Tai ainakin niiden, jotka puhuivat Suomea. Sosiaalidemokraatit järjestäytyivät pienen, suomea puhuvan ihmisen asialle, mutta niitä kiinnosti enemmän teollisuusväestö ja torpparit. Nuorsuomalaisista tuli myöhemmin liberaali edistyspuolue, jonka pyrkimys oli kansan sivistäminen. Sitä pienviljelijät eivät arvostaneet, olivathan he pohjimmiltaan herravihaisia konservatiiveja. Talonpojat eivät millään meinanneet onnistua järjestäytymään, kunnes lopulta, vuoden 1906 syyskuussa syntyi keskustapuolue, kahdessa paikassa samaan aikaan ja toisistaan tietämättä. Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen Etelä-Pohjalainen Nuorsuomalainen Maalaisliitto Vaasassa ja Suomen Maalaisväestön Liitto Oulussa alkoivat tehdä yhteistyötä. Vuonna 1908 Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton ainut kansanedustaja Santeri Alkio liittyi Maalaisväestön liittoon. Syntyi Maalaisliitto, sikiö nykyisestä pääministeripuolueesta. Maalaisliitto oli ylevän aatteellinen, kuten Alkio itse: yksilöön ja sivistykseen ja heikommista huolehtimiseen uskova luterilainen. Aatteesta tuli alkiolaisuutta, maailmanparantamisen ideologiaa, kuten keskustan kansanedustaja Seppo Kääriäinen kirjoittaa väitöskirjassaan. Kääriäinen osannee kertoa, miltä Suomi näyttäisi, jos ideologia ei olisi saanut vastakaikua. SEpp O K ä ä RIäIN EN istuu Pikkuparlamentin kahvilassa ja latoo tulemaan. Luettelo tärkeimmistä asioista, jotka olisivat keskustalaisen mielestä eri tavalla, jos keskustaa ei olisi:
ylioppilaslehti 27 7 / 2 1 5 J A A K K O S U O M A L A I N E N ”Tasavaltalainen hallitusmuoto. Kyösti Kallion punamultayhteistyö ja kansalaissodan jälkeisen yhteiskunnan selvittäminen. Torpparivapautus. Maareformi. Sodanjälkeisen ulkopoliittisen kurssin reivaaminen Kekkosen johdolla. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen yhdessä demareiden kanssa 80-luvulle asti.” Ja: ”Ilman keskustaa Suomesta ei olisi tullut Euroopan unionin jäsen ainakaan siinä aikataulussa, jossa se tapahtui.” Jotta pääsisimme keskustasta eroon, historiaa joutuu vääntelemään ja pahoinpitelemään, sillä puolueella ei ole ollut luonnollisen hajoamisen hetkiä oikeastaan missään vaiheessa. Kääriäinen pitää puolueen käännekohtana vuotta 1962, jolloin se teki niin kutsutun Kemin periaateohjelman. Siinä pyrittiin muun muassa estämään ”liiallista ja epätervettä keskittymistä” ja ”tukemaan yksilön omia ponnistuksia hänen hyvinvointinsa edistämiseksi.” ”Ajatukset työntekijöiden osallisuudesta työelämässä olivat hyvin edistyksellisiä”, Kääriäinen sanoo. Hajautuspolitiikka taas pelasti Kääriäisen mukaan Suomen siltä, että maasta olisi tullut ”nopeasti keskittynyt metropolivaltio eikä tasaarvoon perustuva hyvinvointivaltio”. Kaksi vuotta periaateohjelman maalaisliitto runnoi Johannes Virolaisen johtamana läpi Suomen kaikkien aikojen poliittisen brändiuudistuksen. Maalaisliitosta tuli keskusta: yleispuolue, jonka tehtävänä oli vakuuttaa kaupunkeihin muuttavat ja keskiluokkaistuvat ihmisjoukot siitä, että sitä kannattaa edelleen äänestää. Tässä kohtaa viimeistään on tehtävä epärealistinen päätös, että keskusta katoaa tavalla, toisella ja väkisin. Sovitaan siis niin, että yleispuoluebrändäys meni lopulta vikaan, vaikka se todellisuudessa keskustan pelastikin. VAIK K A K ESKUStA A ei olisi ollut, Seppo Kääriäinen arvioi, että aate olisi kyllä kanavoitunut jotain reittiä, sillä Suomessa oli valtavasti maaseutuväestöä. "En usko, että Suomen kenttä olisi mennyt kahtia eurooppalaiseen tyyliin, että tulisi vahva kristillisdemokraattinen tai kokoomuslainen ja vahva demaripuolue. Olisi ollut jokin oma puolue, jonka nimeä en tiedä. Tai sitten keskustalaisuus näkyisi kokoomuksessa, vihreissä, perussuomalaisissa ja demareissa." Maakuntayliopistot olisivat jääneet syntymättä, kenties lopulta Oulun Nokia-klusterikin. Ne ovat monelta osin Johannes Virolaisen kädenjälkeä: 1960-luvulla maakuntakorkeakouluja muutettiin yliopistoiksi Jyväskylässä, Joensuussa, Kuopiossa, Vaasassa ja Rovaniemellä. Tampereelle ja Lappeenrantaan avattiin teknilliset yliopistot. Oulun yliopisto avattiin jo 1950-luvun lopulla. Pikkukylissä ja -kaupungeissa ei olisi kansanopistoja tai musiikkiopistoja. Opintotukea ei olisi – Virolaisen läpi puskema sekin, vaikka valtiovarainministeriö oli kuitannut järjestelmän mahdottomana. Ellei sitten 1960-luvun lopussa Suomen Ylioppilaskuntien Liitossa työskennellyt nuori juristi Tarja Halonen olisi saanut järjestelmää aikaan ilman Virolaisen vetoapua. Verovaroilla rahoitettava tasaeläkejärjestelmä ja Ylen toinen tv-kanava eivät menisi ainakaan keskustan piikkiin. Eikä peruskouluasetus, jota Virolainen kiirehti ollessaan pääministerinä 1960luvun puolivälissä ja joka hyväksyttiin hänen opetusministerikaudellaan. Kaksista kriittisimmistä vaaleistaan selvinnyt Urho Kekkonen jatkakoon kuitenkin presidenttinä. 1960-luku käynnistyi niin kiihkeissä tunnelmissa, että Paasikiven-Kekkosen linjan ulkopolitiikassa on lähes välttämätöntä pysyä. ”Jos Kekkosta ei olisi valittu, se olisi ollut Paasikiven ja jonkun muun linja. Mutta Kekkonen oli tuolloin suvereeni, päätä muita pidempi ulkopoliitikko”, Kääriäinen sanoo. Enemmistö maalaisliittolaisista asettuisi kokoomuksen riveihin. Osa maalaisorientoituneemmista keskustalaisista olisi kavahtanut jo kaupunkimaisempaa yleispuoluelinjaa ja lähtenyt Veikko Vennamon perässä Suomen maaseudun puolueeseen, joka sai vuoden 1970 vaaleissa 17 paikkaa. Enemmistö maalaisliittolaisista asettuisi kokoomuksen riveihin ja Suomeen syntyisi uudenlainen
28 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti porvaripuolue, vähän kuin Saksan kristillisdemokraatit CDU . ”Siellä kohtaisivat sosiaalipoliittinen linja ja herraviha”, sanoo Turun yliopiston dosentti, Suomen puolueita tutkinut Rauli Mickelsson. Ny t siis su o m e a olisi 1960-luvulla hallinneet vuodesta toiseen sinipunahallitukset. Oikeisto olisi ollut eteläja kaupunkimyönteinen, vasemmisto teollisuuden puolestapuhuja. Ne olisivat panostaneet kaupunkeihin ja infrastruktuuriin eikä asutuksen hajauttamiseen ympäri maata, kuten keskusta on tehnyt. Maalaisliiton muutos keskustaksi osui nimittäin strategisesti täydelliseen hetkeen: Suomi oli viimein alkanut kaupungistua ja teollistua. Maaseutu, jonne oli 20 vuotta aiemmin asutettu yli 400 000 Karjalan evakkoa, alkoi tyhjentyä. Kekkosen johdolla rakennettiin tehtaita tasaisesti ympäri Suomea. Rautaruukki Raaheen, Outokumpu Tornioon. Kaupungistuminen oli hallittua, sanoo Seppo Kääriäinen. Helsingin yliopiston kaupunkitaloustieteen professori emeritus Heikki A. Loikkanen taas pitää rahojen ohjaamista korkean työttömyyden alueille kaupungistumisen ja etelään muuttamisen jarruttamisena. Erilainen kaupunkipolitiikka olisi pakottanut miettimään sosiaalipolitiikan uusiksi, sillä hiljenevien maaseutujen hylkääminen olisi johtanut varmasti suuriin protesteihin, Loikkanen sanoo. ”Ja jos olisimme onnistuneet olemaan yhtään enemmän riippuvaisia länsimarkkinoista, tehtaat olisi rakennettu ihan eri paikkoihin, ja ne olisivat tehneet parempia tuotteita. Silloin idänkaupan romahdus ei olisi iskenyt niin.” Sosiaaliturvan kannustimet olisi linjattu tiukemmiksi, sillä 1960-luvun järjestelmä ammattija aluesuojineen tuki paikallaanpysymistä. Hammashoitoa tuskin olisi viety terveyskeskuksiin. Ehkä meillä olisi sote-alueet jo nyt, sillä kuntien hoitama julkinen terveydenhuolto on sekin suomalainen erikoisuus. ”Ei siellä YK :n suosituksissa ole ollut koskaan kuntien tehtävissä muuta kuin ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Sitä minä olen yrittänyt hokea, kun suomalaiset ei usko kuin YK:hon ja poliisiin”, Loikkanen sanoo. Kummatkaan, sen enempää keskustan kuin kuvitteellisten sinipunahallitusten, ratkaisut eivät kuitenkaan olisi korjanneet suurinta ongelmaa. 1960-luvulla Suomen kaupungit olivat kehittymättömiä, niissä ei ollut koulupaikkoja, töitä tai asuintilaa kaikille maaltamuuttajille, vaikka kaupunkien laidoille kuinka rakennettiin metsälähiöitä. Siksi yhteensä 400 000 ihmistä muutti Ruotsiin autotehtaille ja terveyskeskuksiin paremman palkan perässä. ”Se oli iso katastrofi. Aina puhutaan Suuresta muutosta, mutta sen kokonaistaloudellisia vaikutuksia ei vieläkään ymmärretä. 1990-luvun alussa Suomessa olisi voinut olla 10 prosenttia suurempi väestö”, Loikkanen sanoo. ”Se, että ihmiset muuttivat Ruotsiin, ratkaisi työttömyysongelmaa Suomessa. Se oli poliitikkojen näkövinkkelistä, kuten nykyisin on tapana sanoa, win-win-tilanne.” Keskustattomassa Suomessa olisi voinut käydä vieläkin pahemmin. Nyt Suomessa toimii keskustan rakastama valtionosuusjärjestelmä, jonka ajatus on tasoittaa kuntien välisiä taloudellisia eroja. Loikkasen mukaan tällainen Robin Hood -systeemi on vähentänyt eriarvoistumista: Jos Suomi jaettaisiin neljään osaan, pohjoiseen, itään, länteen ja etelään, niin käytettävissä olevien tulojen erot osien välillä ovat yllättäen kaventuneet 1960-lukuun verrattuna, sillä maaseuduilta on hävinnyt tuottamaton työ ja paljon työttömiä. Samaan aikaan kuitenkin alueiden sisällä varallisuus on valunut kaupunkeihin. Jos keskustaa ei olisi ollut ja valtionosuuksia olisi leikattu, ihmiset olisivat muuttaneet entistä vauhdikkaammin kasvaville alueille. ”Voi kysyä, onko se onneksi vai turmioksi. Ainakin 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa se olisi ollut turmioksi, ja Ruotsiin olisi muuttanut entistä enemmän ihmisiä. Viisaammalla politiikalla olisi nähty etukäteen, mitä tulevan pitää. Se olisi parantanut kasvumahdollisuuksia koko maassa”, Loikkanen sanoo. ”1970-luvun alussa kyllä rakennettiin paljon Arava-taloja, mutta Suomessa kaupungistumisen voimistuminen tulee aina yllätyksenä. Ja kun voimakkain kasvu on ohi, huoahdetaan ja herätään vasta, kun muuttoaallot taas voimistuu.”
ylioppilaslehti 29 7 / 2 1 5 Viel ä V u o n n a 1945 valtioneuvos Johannes Virolainen kuvasi maalaisliittoa ”varsin radikaaliseksi edistyspuolueeksi”. Lisäksi hän oli 1970luvun alussa huolissaan luonnon turmelemisesta. Nyt lienee ihan hyvä, ettei hän ole enää näkemässä puolueensa linjaa. Siinä on menneisyys läsnä: Yliopistot vaihdetaan navetoihin. Tekesin innovaatiotukia hallitus suunnittelee korvamerkitsevänsä eri maakunnille. Luonnonsuojelulta vietiin rahat, ja soidensuojeluohjelmasta näyttää toteutuvan vain rippeet. Metsähallituslaista taas poistetaan saamelaisia koskevat erityissäädökset. Vaalien jälkeen spekuloitiin ympäristöministeriön nimen vaihtamista luonnonvaraministeriöksi. Kärkihankkeeksi nykyinen hallitus on merkinnyt 110 000 uutta työpaikkaa biotalouteen. Karkeasti ottaen sanalla tarkoitetaan biopolttoaineiden ja uusiutuviin energialähteisiin liittyvien teknologioiden tuotantoa. Aina, kuten Äänekosken kohutussa biotuotetehtaassa, se ei tarkoita juuri mitään sellua kummempaa. ”Biotalous ja ne asiat, joiden takia tuolla Pariisissa juuri kokoonnutaan antavat mahdollisuuden uudelle maakuntien yritystoiminnalle ilman, että se olisi olennaisella tavalla subventaation varassa”, sanoo Seppo Kääriäinen. Kuitenkin vuosina 2000–2014 Suomen biotalouden työllisten määrä on vähentynyt yli 70 tuhannella, sanoo muuttoliiketutkija Timo Aro. ”Tulevaisuudessa se voi hyödyttää pelkästään pistemäisiä, yksittäisiä alueita.” Aro on yksi heistä, joilla on esittää valtava määrä sellaisia lukuja, joista keskustalaiset eivät hirveämmin välittäisi. Numerot kun eivät ole olleet enää aikoihin keskustan puolella. Kuten se, että vuosina 1990–2013 kaupunkialueiden väkiluku kasvoi 645 000 henkilöllä ja työpaikkojen määrä 190 000:lla. Nyt puolet suomalaisista asuu kuudessa suurimmassa kaupungissa ja 40 prosenttia työpaikoista on Helsingin ja Tampereen välisellä kasvukäytävällä. Puutarhakaupunkien aikakin on ohi, ja 2010-luvulla Suomessa kasvuaan kiihdyttävät keskuskaupungit. Tutkittu on, että työ ei seuraa tarjontaa, varsinkaan se työ, joka on korkeakoulutettujen tekemää eli tuottavaa ja sellaista, jota Suomessa nyt peräänkuulutetaan. Usein toistettu ja tutkittu fakta on, että nuori ja koulutettu eliitti asettuu mihin haluaa, työpaikat tulevat sinne ja lopulta muu väestö seuraa työpaikkoja. Tällä hetkellä Helsingin, Tampereen, Turun, Oulun ja Jyväskylän seuduilla asuu 72 prosenttia Suomen alle 34-vuotiaista, joilla on akateeminen loppututkinto. Kun siihen laitetaan opiskelijat, jatko-opiskelijat ja kandit päälle, käy selväksi, mihin niiden korkean tuottavuuden biotaloustyöpaikkojen pitäisi syntyä. ”Paradoksaalista on se, että kaupunkipolitiikka tuli politiikka-arsenaaliin vasta Matti Vanhasen hallituksen aikana. Ja silloinkin niin, että haluttiin parantaa muiden kuin pääkaupunkiseudun kaupunkien kilpailukykyä, kun vanha teollisuus alkoi murtua”, Heikki Loikkanen sanoo. Ru otsissa Cen tR epa Rtie t hiipui 1970luvun lopulla. Nykyään se on maltillisesta kokoomuksesta oikealle linjaansa vetävä vajaan kymmenen prosentin puolue, jota äänestetään siellä, missä ihmisiä ei asu. Norjan Senterpartiet on viiden prosentin porukka, joka on vuosikymmenet vastustanut maan kuulumista Euroopan talousalueeseen ja Schengen-sopimukseen. Mutta Suomi, Suomessa keskusta on pääministeripuolue, jonka kannatus ei juuri horjahtele vaikka hallitus sekoilee minkä ehtii. Se johtuu siitä, että keskustalaisuus on meillä verissä. Keskustalle on aina ollut pyhintä se, että vaikka maa on niin valtava kuin on, siellä saa päättää itse, missä asuu. Se ei ole vain keskustalainen, vaan myös suomalainen ajatus. Kaikki tariffit tukevat sitä: sähkö on samanhintaista maakunnittain, mummonmökkeihin vedetään valokuituliittymät ja kouluun ajatetaan lapsia takseilla vaikka tunti ja 12 minuuttia suuntaansa. Nykyinen hallitus aikoo helpottaa hajarakentamista entisestään. Siihen ei ole juuri puututtu oikealta eikä vasemmalta. ”Siitä voi tulla todella kallis päätös, kun jostain Saimaan saaresta on melkein helikopterilla haettava lapsi kouluun tai järjestettävä kotipalvelua”,
30 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti Suomi kärsii valtavasti siitä, että sen kaupungit ovat Ruotsiin tai Saksaan verrattuna hajanaisia. Jos kaupunkien koko kaksinkertaistuisi, myös niiden tuottavuus kasvaisi kolmesta kahdeksaan prosenttia. Jos väestöntiheys kaksinkertaistuisi, tuottavuus voisi nousta viidellä prosentilla.
ylioppilaslehti 31 7 / 2 1 5 sanoo Osmo Soininvaara, Helsingin vihreiden kaupunginvaltuutettu. Keskustattomassa Suomessa maaseutuasuminen olisi ylellisyyttä, kun vaikka asuinpaikka vaikuttaisi sähkön hintaan. Nykyään vastakkainasettelua ei ole, mutta herraviha näkyy siinä, että jos Helsinki saa jotain, se on henkisesti muilta pois. ”Koko ajattelu lähtee siitä, että maalla asuva olettaa, että elämään kuuluu kaksi autoa per perhe ja että kauppa on jossain kaukana. Ja kun joukkoliikenne ei toimi maalla, niin ei sen silloin tarvitse toimia muuallakaan”, Soininvaara sanoo. Tänäkin vuonna Helsingissä Pisara-rata kaadettiin, samoin Raidejokeria vähintäänkin lykättiin. Keskustasta ensimmäistä perusteltiin kannattamattomuudella ja vaikealla taloustilanteella. Maaja metsätaloustuottajain keskusliitossa MTK:ssa mentiin pidemmälle ja todettiin, että Pisara ei tuo talouskasvua, sillä se ei edesauta biotaloutta. Suomi kärsii valtavasti siitä, että sen kaupungit ovat Ruotsiin tai Saksaan verrattuna hajanaisia. Jos kaupunkien koko kaksinkertaistuisi, myös niiden tuottavuus kasvaisi kolmesta kahdeksaan prosenttia. Jos väestöntiheys kaksinkertaistuisi, tuottavuus voisi nousta viidellä prosentilla. Jopa Helsinki on poikkeuksellisen harvasti rakennettu kaupunki. Kun kävelet melkein missä tahansa päin pääkaupunkia – kantakaupungin ydintä lukuun ottamatta – kiinnität huomiota siihen, mihin mahtuisi kerrostalo. No, aika moneen paikkaan. Kuitenkin 1970-luvulla rakennettiin kontulat ja jakomäet keskelle metsää. Ja edelleen kokoomus profiloituu Helsingissäkin autopuolueena. Koko Suomen piilokeskustalaisuus tiivistyy siihen, miksi Helsinki liitti Sipoon Östersundomin väkisin itseensä vuonna 2009. ”Kun Helsinki hankkii Sipoolta maata, se hankkii sen rakentaakseen lisää ja hajauttaakseen lisää. Ikään kuin paremmille sijainneille, pääja alakeskuksiin ei mahtuisi”, Heikki A. Loikkanen sanoo. ”Yksioikoisesti sanottuna kokoomuskin on ollut vuosikymmeniä kannattanut alueellista imperialismia, jossa kunnan koko on tärkeämpi kuin sen kompaktius.” Ongelman seuraava taso on maakuntavaltuustoissa, joissa jokainen kunta ajaa omaa etuaan, minkä vuoksi aluepolitiikka on maakuntakaavan leikkaaliimaamista kasaan. ”Kaikki lupaavat ensin suuria, puhuvat tiivistämisestä ja eheyttämisestä. Mutta kun ei katsota, mikä olisi järkevä kehityskulku koko alueelle, jokainen kunta saa jotain vähän ja lopputulos on julkilausuttujen tavoitteidensa vastainen”, sanoo Loikkanen. Siinä paljastuu, miksi kepulaisuus on politiikalle samaa kuin veskuloirit, karjalanpaistit ja evankelisluterilainen kirkko suomalaisuudelle. Siitä on tullut osa hengenperintöämme, jonka hyväksymme osaksi itseämme vaivihkaa, oli puoluetta olemassa tai ei. Suomen tuottavuusongelmaa voisi helpottaa tekemällä järkevää politiikkaa: ravistamalla hajautushimot pois ja rakentamalla sinne, mihin ihmiset haluavat muuttaa, mutta heillä ei välttämättä ole varaa. Silloin paremmin sijaitsevan ja runsaamman tarjonnan ansiosta asuntojen hinnat laskisivat ja ihmisille jäisi enemmän rahaa kuluttaa, mikä taas elvyttäisi taloutta. Jonkun pitäisi vain kysyä, onko maallamme enää malttia vaurastua. Suomalaisuus kun on lopulta kepulaisuutta. • A R T I K K e L I A v A R T e N O N H A A S T A T e L T u M Y Ö S K e S K u S T A L A I S e N e 2 A J A T u S H A u T O M O N T O I M I N N A N J O H T A J A A K A R I N A J u T I L A A S e K ä K e S K u S T A N H I S T O R I I K I N K I R J O I T T A N u T T A K A R I H O K K A S T A . L ä H T e I N ä O N K ä Y T e T T Y M Y Ö S K A R I N A J u T I L A N , M A T T I S I M u L A N J A H e I K K I v e N N O N T O I M I T T A M A A J O H A N N e S v I R O L A I N e N ( 19 1 –2 14 ) K I R J A A ( O T A v A 2 1 3 ) J A R A u L I M I c K e L S S O N I N S u O M e N P u O L u e e T ( v A S T A P A I N O 2 1 5 ) K I R J A A .
32 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti UNELMAVÄV Y JULKISEEN KESKUSTELUUN OSALLISTUVA JA YRIT YSMA AILMA AN K ALLELL A AN. A n t ti Pi k k A n e n
ylioppilaslehti 33 7 / 2 1 5 L A U R I H A N N U S
34 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti Pro fesso ri Alf Rehn on käynyt Strindbergin alabaarissa tänään aiemminkin. Se selviää, kun hän saapuu paikalle joutuisan askeleen saattamana, ottaa huivia pois ja puhuu samalla paljon ja nopeasti. ”Istuttiin tuolla toisessa nurkassa yhden Sitran ihmisen kanssa. Sen jälkeen kävin Jungnerin Mikaelin kanssa kahvilla. Me ollaan Mikaelin kanssa juteltu niin monta kertaa että pitäis nähdä, ja mä sitten pistin hänelle viestin kun tulin käymään Helsingissä. Suomihan on niin pieni maa, että jokainen henkilö tuntee kaikki muut henkilöt. Mikael oli hirveän hyvällä tuulella ja iloisen innostunut kaikesta”, Rehn selittää, vetää tuolia pöydän alta, istuu alas ja huikkaa tarjoilijalta sinkkuespresson. Alf Rehn, 43, on Åbo Akademin organisaatioiden ja johtamisen professori. Hän asuu kolmessa kaupungissa: Turussa, jossa hän on töissä, Kööpenhaminassa, jossa hänen poikansa asuu, ja Lontoossa, jossa hänen naisystävänsä asuu. Suomalaiset tuntevat hänet hyvin: vuosina 2009 ja 2011 Rehn nimettiin ensimmäistä kertaa kansainväliselle bisnesajattelijoita listaavalle Thinkers 50 -listalle. Hän opettaa (paljon), julkaisee artikkeleita tieteellisissä journaaleissa (vähintään sen verran kuin keskivertoproffan oletetaan julkaisevan), kirjoittaa kolumneja, joissa selittää asioita kansan kielellä (sellaisissa julkaisuissa kuin Hufvudstadsbladet, Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat) ja keskustelee koko ajan sosiaalisessa mediassa (siinäkin hän on päässyt ranking-listalle, Top Professors on Twitter -listalle, seuraajia hänellä on yli 40 000). Siis julkkisprofessori par excellence. Hän puhuu pitkästi, itseohjautuvasti, assosioiden ja omille jutuilleen naureskellen. Eksyy aiheesta, palaa silti takaisin, haluaa analysoida kaiken ja suhtautua kaikkeen vähän varauksellisesti. Siinä mielessä hän on tyylipuhdas akateemikko. Sitten on myös toinen puoli. Hän haluaa muuttaa ”vaikeita asioita” yksinkertaisiksi. Siksi hänen kuuntelemisensa on vähän kuin seuraisi stand up -show’ta. Siltä kannalta hän taas on tyylipuhdas konsultti. Siis puhujasta riippuen Alf Rehn on joko likaantunut, epäilyttävä tyyppi tai juuri sitä, mihin tieteentekijöiden tuleekin pyrkiä. Jälkimmäistä ainakin, jos valtiovallalta kysytään. Sille Rehn taitaa olla juuri nyt akateemisen maailman unelmavävy. ”Ministeriöhän haluaisi kloonata mut. Mä täydennän tällä hetkellä jonkin sellaisen märän päiväunen, että akateemikko, joka pystyy puhumaan toimitusjohtajien kanssa toimitusjohtajien kielellä ja silti tekee just sen verran paljon aitoa tiedettä, ettei kukaan voi väittää, että se on pelkkää konsultointia”, Rehn sanoo ja jatkaa samaan hengenvetoon:
ylioppilaslehti 35 7 / 2 1 5 ”Jos mä menisin syvälle siihen professori-identiteettiin, niin munhan pitäisi keskittyä syvään perustutkimukseen. Mun pitäisi lukea syvällisiä saksalaisia opuksia, ja kaikki tämä mediassa oleminen vähentää aikaa, jolla voin kirjoittaa omia syvällisiä opuksia. Jos sut nähdään julkkisprofessorina, niin se aiheuttaa, että ihmiset on, että tää on niinkus a lesser professor.” Tällaista hän tekee paljon: sekoittaa englantia puheeseensa, sillä mitä sitä nyt kääntämään. Mutta kysymyksessä ”julkkisprofessoriudesta” (sitä sanaa hän muuten inhoaa) piilee hänestä oikeastaan kaiken suomalaisen keskustelun ongelma tällä hetkellä. Keskustelu on Rehnin mielestä polarisoitunut. Otetaan esimerkit yliopistolta, yhteiskunnasta, ja sitten taas yliopistolta. SyySku u n alussa unelmavävy vähän kiukutteli appivanhemmilleen. Silloin Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun yliopistojen sekä Åbo Akademin ylioppilaskunnat järjestivät Takinkääntöpäivä-nimisen tapahtuman, jolla kritisoitiin hallituksen korkeakouluihin kohdistamia leikkauksia. Alf Rehn piti tuolloin Turussa puheen, joka nousi netissä hitiksi. ”Yliopistot selviävät kyllä. Me keksimme tapoja. Annamme huonompaa opetusta, teemme vähemmän tutkimusta, leikkaamme, leikkaamme, leikkaamme, me selviämme kyllä. – Tässä on julma, julma punchline. Ne, jotka tästä tulevat kärsimään, ovat opiskelijat”, Rehn sanoi puheessaan. Puhe huomioitiin lehdissäkin, todennäköisesti siksi, että eniten leikkauksia ovat kritisoineet humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, mutta nyt niiden takana oli bisnesprofessori. Ja tietenkin juuri bisnesprofessorin kielellä hän haukkui koulutusleikkauksia: ”Työskentelen satojen yritysten kanssa tällaisissa samanlaisissa kysymyksissä. Voin kertoa, mitä olen oppinut. Yritykset, jotka leikkaavat tutkimuksesta ja kehityksestä, ovat niitä, jotka menevät muutaman vuoden päästä konkurssiin.” Rehniä riensivät kiittelemään opiskelijaliike ja kulttuuriväki. ”Kyllähän ihmisen pitää olla vähän tyhmä, jos se haluaa leikata omia rahojaan. Totta kai siis vastustan koulutusleikkauksia. Kaikista järjettömin on tämä, että Aallossa yt-neuvottelut ei koske proffia ollenkaan, mikä on aivan hysteerisen hauskaa. Tietysti niiden pitäisi koskettaa kaikkia”, Rehn sanoo nyt ja nauraa perään. Näin puhuu yksityinen Alf Rehn. Mutta kuten hänen tapaansa kuuluu, hän yrittää irrottaa henkilökohtaisen itsensä tarkastelemasta asiaa. Siksi hän sanoo nyt jotain yllättävää: ”En kannata näitä koulutusleikkauksia, mutta kun puhutaan leikkaamisesta yleisesti, niin voi olla, että me ollaan yhteiskunnassa tilanteessa, jossa pitää tehdä ainakin kokeellisesti suuriakin leikkauksia.” Jos nyt nousit varpaillesi, sorrut siihen, mitä Alf Rehn haukkuu, kun puhuu yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumisesta. Oikeastaan se nimittäin ei ole kovin yllättävää. Sen sanominen noin kuulostaa leikkauksien puolustamiselta, sillä keskustelu on ollut sitä, että joko leikkaaminen hyvä tai leikkaaminen paha. Käytännön tasolla se johtaa Rehnistä toimiin, jolla ei saada aikaan mitään. ”Tämä nyt on ollut sitä, että leikataan vähän tai leikataan enemmän, eikä me oikein tiedetä, kuinka paljon me leikataan. Siksi jollain älyllisellä tasolla ymmärrän leikkausintoakin: että okei, leikataan sitten, se tulee tuomaan tuskaa, mutta jos se johtaa johonkin parempaan, niin ehkä siinä on ideaa.” Tai vice versa: ei leikata, otetaan velkaa. Rehnistä tarvittaisiin selkärankaa, päätöksiä, jokin suunta. ”Pff, vaikka nyt Harakan Timo on selkeesti sanonut, että ottaisi niin saatanasti lainaa ja elvyttäisi. Fine, mä oon ihan valmis, tehdään Timosta diktaattori neljäksi vuodeksi. Pointti, että sitten tiedetään, että jos leikkaaminen tai elvyttäminen ei toimi, niin tätä ei sitten enää kokeilla uudestaan.” Nyt Rehnin mielestä homma menee niin, että kun yhdestä asiasta saadaan tehtyä päätös, seuraavaksi keskitytään kaikin voimin kumoamaan se. ”Meille suuri talouspoliittinen päätös on sitä, että mahdollisesti voitaisiin ehkä perustaa työryhmä keskustelemaan siitä, josko mahdollisesti kauppojen aukioloaikoja voisi vapauttaa kokeellisesti ainakin tietyllä paikkakunnalla.” Tällaiseen mennään, kun keskustelu muuttuu niin typeräksi, että sitä on mahdoton käydä. M e Su o M a l aiSe t kaipaamme niin kovasti, että joku johtaisi meitä vahvasti ja määrätietoisesti. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten me puhumme: puhumme paljon siitä, mitä on hyvä ja huono johtaminen. Rehnin mielestä juuri siitä puhuminen on se ongelma. Ei niinkään surkea johtaminen.
36 7 / 2 1 5 ylioppilaslehti ”Meillä on uskomaton himo edelleen johonkin suureen, täydelliseen johtajaan. Sen ikonisoidut versiot vain vaihtelevat. Koska se on Jari Sarasvuo, koska Sauli Niinistö. Me toivottiin kovasti, että se olisi Sipilä, mutta sekään ei oikein sitten tahtonut onnistua”, Rehn sanoo ja ottaa taas esimerkin. Valtio ei ole tietenkään yritys, mutta paradoksaalista on, että suomalaiset himoitsevat yritysjohtajuuden perään. Muutama vuosi sitten Rehn teki eräässä suuryrityksessä tutkimuksen, jossa selvitettiin, mitä ihmiset vihaavat eniten johtajissaan. Yleinen stereotypia on, että johtajissa vihataan ”huonon tyypin” ominaisuuksia, kuten ilkeyttä, kovuutta ja kylmyyttä. Rehn aloitti kyselemällä johdolta, ketkä ovat heidän mielestään firmassa hyviä tai huonoja johtajia. Sitten alaisilta. ”Selvisi, että ne tyypit, joista huippujohtajat sanoi, että se on kyllä aika kusipää, niin taas kaikki tämän alaiset olivat sitä mieltä, että se on hyvä johtaja. Vastaavasti taas yksi tyyppi, josta toimitusjohtaja sanoi, että tässä on meidän suuri lupaus ja loistava henkilöjohtaja, niin kaikki tämän tyypin alaiset olivat sitä mieltä, että ei helvetti, ei tätä kestä erkkikään.” Rehnin johtopäätös oli, että alaiset olivat kehittäneet tekniikan, jolla kusipääjohtajan kanssa oli helppo tulla toimeen. Kusipää oli kusipää joka päivä. Toimitusjohtajan suosikin ongelma taas oli se, että tämä luki jatkuvasti Harvard Business Review’n kirjoja ja oppaita johtamisesta ja siksi muuttui johtajana jatkuvasti. Milloin tämä halusi olla johtajana coach, milloin visionääri. Sellainen teki alaiset hulluiksi. ”Suomessa tämä tällainen one right way -ajattelu kärjistyy. Suomalainen johtaja haluaa olla hyvä, kiltti johtaja. Mutta kun ei ole mitään oikein johtajuudessa. On toki tiettyjä asioita, mitkä on väärin: ei saa olla psykopaatti, mielellään, pitäis mielellään olla järkevästi eettinen, ei tartte olla jeesus mutta ei pitäisi myös olla täysin ilman moraalista selkärankaa”, Rehn sanoo. 1970ja 1980-lukujen jälkeen suomalainen johtamiskulttuuri tuntuu Rehnistä kadonneen kokonaan. (Ei sillä, että siinä olisi varsinaisesti ollut mitään hyvää.) ”Ainoa hyvä puoli oli se, että kaikki tiesi, missä mennään. Se oli niin tökeröä, että kun sen jälkeen ymmärrettiin, että näin ei voida jatkaa, tilalle ei tullutkaan mitään uutta.” Nykyisessä tilanteessa kärjistyminen kärjistyy entisestään: Stubbista ei Rehnin mukaan edes ota selvää, mitä hän haluaa olla, Soinin ja Rinteen tavat johtaa ovat ”ihastuttavan retroja” ja vasemmistoliiton johdosta väistyvää Arhinmäkeä Rehn ei ole oikein pystynyt edes näkemään johtajana. R eh n syntyi Turussa, mutta kasvoi osan lapsuudestaan Ruotsissa, jonne perhe lähti isän työn perässä. Ruotsissa asuminen kuuluu Rehnin ruotsin-aksentissa. Hän päätyi opiskelemaan Turkuun vuonna 1991, josta tasan kymmenen vuoden päästä väitteli tohtoriksi. ”Musta tuli proffa hirveen nuorena. Siinä oli ensimmäinen tarina, 31-vuotias ja professori, se meni vähän niin että the stories wrote themselves. Sitten kun ihmiset halusivat onelinereita, niin mä aina yritin lausua pari, ja sillä tiellä ollaan. Nyt mä sitten juoksen kolmen kaupungin välillä, ja ihmiset aina sanoo, että miten sä voit, eikö tule paha mieli ja astma, mutta ei se ole oikeastaan haitannut mun elämää kovinkaan paljon. Kohta mä menen muuten Tampereelle, kun naisystävä ilmoitti, että hän on sattumoisin käymässä Suomessa. Eilen olin Ruotsissa tapaamassa… sä tiedät miltä gynekologin tuoli näyttää?” Rehn kaivaa läppärinsä esiin ja vetää tuolia lähemmäs pöytää. ”Naiset tuntevat tämän hyvin. Mutta myös monet miehet, jotka katsovat hyvin kinkkistä pornoa. Ruotsissa tapasin firmaa, joka on keskittynyt normikriittiseen designiin. He ovat tehneet prostata-tutkimuksiin [eturauhastutkimuksiin] tuolin, joka on käänteinen gynekologin tuoli. Se näyttää aivan kauhistuttavalta ja herättää jokaisessa miehessä välittömästi pientä inhon ja pakokauhun tunnetta”, Rehn jatkaa. Sitten hän palaa asiaan. Hänestä nimittäin piti tulla filosofi. ”Se ei ole niin kaukana kuin kuvittelisi. Sitten mulle tuli se joskus 19–20-vuotiaana, että eihän sillä elä, pitäis jotenkin saada fyffeä. Ajauduin samaan kouluun, jossa olen nyt proffana. Kauppakorkeakoulussa oli hyvät bileet ja ainoa kurssi, josta pääsin läpi ekana opiskeluvuonna, oli organisaatiot ja johtaminen.” Tästä tarinasta hän on nykyisin, saman tieteenalan professorina, hyvin ylpeä. ”Sieltä löytyi taas proffa, josta tuli mun oppiisäni, ja hän oli aidosti outo. Hänen tunneillaan luettiin Immanuel Kantia saksaksi tai keskusteltiin kielifilosofiasta. Hän sanoi, että liiketaloushan on täynnä asioita kuten keskusteluja, vihaa, tunteita, poliittista taistelua, kulttuureja et cetera. Hän sanoi, että meidän tehtävä ei ole yrittää redusoida maailmaa mahtumaan näihin teorioihin, vaan aidosti kehittää teoriaa, jotta se voi auttaa meitä avaamaan silmät tälle suurelle omituiselle, jota kutsutaan liike-elämäksi. Mähän viittaan tieteellisiä juttuja kirjoittaessani yllättävän vähän liiketaloustieteilijöihin.” Juuri tästä syystä Alf Rehn on liiketaloustieteilijäksi monen mielestä pehmo. Hän puhuu ja kirjoittaa toistuvasti siitä (mielellään popularisoidusti), kuinka taloutta ei voi ymmärtää tai edes käsitellä jonain kulttuurista irrallisena kenttänä – sillä kaikki on kulttuurin tuotosta. Käytännössä yhteiskunnallisessa keskustelussa tällainen puhe mielletään usein vasemmistolaiseksi. Sekin on hölmöä. Omasta mielestään Rehn taas on talouspoliittisesti aika oikealla. Sen tarkemmin hän ei osaa tai halua sanoa omaa poliittista kantaansa. ”On hirveen vaikeaa löytää poliittista puoluetta ihmiselle, jonka mielestä kannabis pitäisi olla laillista, jonka mielestä uskontojen ei pitäis määritellä, että kuka harrastaa mitä kenenkin kanssa, mutta joka silti uskoo, että yrittäjyys ja jokseenkin kannustava veropolitiikka on ihan jees asioita”, Rehn sanoo ja haluaa heti perään tarkentaa, mitä tarkoittaa. Nyt nimittäin vallitsee hänen mukaansa näkemys, jonka mukaan suomalainen verotus olisi liian monimutkaista ja sitä olisi syytä yksinkertaistaa. ”Oikeasti meidän verotuksessa on se ongelma, että se on liian yksinkertainen. Tämä näkyy vaikka siinä kun puhutaan, että miten rikkaita pitäisi verottaa. Kun on rikkaita ja rikkaita. Esimerkiksi tämä perintövero. Mä en itke, jos joku 19-vuotias juippi, joka ei ole koskaan tehnyt perheensä varallisuuden keräämisen eteen mitään, että hänen perintöään verotetaan. Sitten taas jos ihminen on kovalla omalla työllään rakentanut suuren varallisuuden, hankkinut ihmisille töitä, tehnyt aitoa arvoa yhteiskunnalle, niin en mä näe, että häntä pitäisi rangaista turhan paljon tästä. Tahtoo sanoa, että verotus ja idea rikkaista ja köyhistä on paljon monimutkaisempi asia kuin miten ne usein mielletään.” Tässä toistuu sama tapa ajatella: asiat ovat toistensa summia, ja Rehnin mielestä suomalaisessa keskustelussa mailaa puristetaan liian kovaa. Lo k a ku u n lopussa opetusja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen kirjoitti korkeakouluille ”avoimen kirjeen”, jossa hän peräänkuulutti ”vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista”. Alf Rehn jos joku tietää, mitä tämä tarkoittaa. Oikeastaan epäselvää on se, mihin tällä konkreettisesti viitataan. Yliopistoilta on koko hänen uransa ajan tivattu keskittymistä ”relevanttiin” tutkimukseen. ”Siinä on sellainen ongelma, että se, mitä me nyt ajatellaan relevanttina, ei ole sitä enää myöhemmin. Samaa huipputoimitusjohtajat ovat multa tivanneet, että juujuu, teidän akateemikkojen pitäisi keskittyä tutkimaan tärkeitä asioita. Sitten mä sanon, että kerro mulle, mitä mun pitäisi tutkia. Sitten ne nikottelee vähän ja heittää jotain, että sosiaalisen median tärkeys business-to-businessmarkkinoinnissa, tai jotain yhtä järkevää. Sitten mä kerron, että mikä tahansa asia, jota me aletaan nyt tutkia, on valmista noin kymmenen vuoden päästä. Että mitäs jos tehtäisikin niin, että sä
keskityt sun hommiin, mä keskityn mun hommiin, ja mun hommiin nyt vaan kuuluu miettiä, mikä on kymmenen vuoden päästä tärkeää”, Rehn sanoo. Näin kävi esimerkiksi Rehnin oman väitöstutkimuksen kanssa. Kun tutkimus ilmestyi vuonna 2001, sitä ei pidetty kovin ”relevanttina”. Se käsitteli uudenlaisen verkostologiikan mahdollisuuksia. Siis internetiä. ”Yritysjohtajat sanoivat, tää on suora lainaus, että ei tuommoisesta internethömpötyksestä tule koskaan mitään. No, kuinkas sitten kävikään? Mä näin siinä silloin jo jotain, mutta en tietenkään osannut vielä sanoa, mitä.” Turhaa tutkimusta onkin Rehnin mukaan se, joka keinotekoisesti yrittää olla kaikista relevanteinta. Sitä tehdään hänen tieteenalallaan paljon: tutkimusta, joka on pari vuotta jäljessä. ”Sellainen ei lähde älyllisestä kiinnostuksesta vaan opportunismista. Mä reviewasin just yhden tutkimuksen, joka on hyvä esimerkki tässä suhteessa. Se oli metodologisesti hirveän hyvä. Siinä osoitettiin hirveän taitavasti, että yrittäjät, joilla on vähän tietoa, käyttävät enemmän konsultteja tiedonhankintaan kuin sellaiset, joilla on paljon tietoa. Mun vanha ohjaaja kutsuu tätä perunakellarin pommittamiseksi laserohjatulla ohjuksella. Mä pystyn sulle nyt tässä kertomaan, että kaikki, joilla on vähän tietoa, käyttävät enemmän tietopalveluja kuin sellaiset, joilla on paljon tietoa.” Sen sijaan Rehnin mielestä turhalla tutkimuksella tarkoitetaan yleensä jotakin humanistista, joka on vaikeaa ymmärtää. Se ei kuitenkaan ole yhtä kuin turha. Tällaisesta syyttelystä syntyy vastareaktio. ”Kun meille on koko mun urani hoettu, että olkaa relevantimpia ja enemmän yhteiskunnallisessa keskustelussa, se on mennyt siihen, että osa yliopistolla on, että no en varmana ole. Tai että pelätään, että jos liikutaan väärissä piireissä, kuten politiikassa tai yritysmaailmassa, niin likaannutaan.” Rehn on viimeisiä, jotka ovat saaneet vielä toisenlaista oppia omina opiskeluaikoinaan. ”Mä kuulun viimeiseen sukupolveen, jolle sanottiin kuten mun proffani mulle sanoi. Että niihin juurnaaleihin artikkeleita? No, jos on ihan pakko. Mutta ei niin paljon, että se likaa sun ajatustasi. Aito akateemikko kirjoittaa kirjoja.” Sitten hän on yllättäen hetken hiljaa ja jatkaa: ”Mä olen sillä lailla onnellinen, että mun ei tarvii nöyristellä ketään. Sellainen on hirveän harvinaista elämässä. Mulla ei ole edes pomoa. Eikä multa saa professorititteliä pois. Vaikka mä irtisanoutuisin, olen vieläkin professori, koska mulle on annettu se arvonimi. Sitä paitsi vaikka mä menettäisin virkani, mä tulisin erinomaisesti toimeen ilmankin. Niin moni joutuu elämään sillä tavalla, että pitää pelätä työpaikkansa puolesta.” Mitä tekee ihminen, jolla on elämässään noin paljon vapautta? ”Mun täytyy jotenkin yrittää käyttää tätä.” Ennen sitä täytyy ehtiä Turun-junaan. Unelmavävyn täytyy mennä töihin. •
A N T TI B E R G J U S S I S Ä R K I L A H T I J A A K K O S U O M A L A I N E N 38 7 / 2 1 5 ED U S K U N N A N P U H EM I E S M A R I A L O H EL A ( P S ) O N K ER T O N U T, E T T EI H Ä N EL L Ä A I N A O L E H A L U A VA I K U T TA A P O L I T I I K K A A N . H Ä N O N I N N O K A S K O N S O L I P EL A A J A N I I N K U I N T O I M I T TA J A A N T T I B ER G K I N . V O I S I K O L O H EL A N A S EN N E T TA S EL I T TÄ Ä H Ä N EN S U O S I K K I P EL I N S Ä ? P e l i n a i n e n v a i k o n s o l i e r a k k o ? JO SKUS IH MISEN kyky keskittyä joutavuuksiin ylittää ymmärrykseni. Niin kuin silloin kun tajusin hikinen konsoliohjain näpeissäni, että olen viettänyt tämän saman pelin ääressä ainakin sata tuntia. Siinä ajassa olisin voinut tienata yli puolen kuukauden palkan tai harrastaa seksiä arviosta riippuen noin 670 (Seksuaaliterveysklinikka) tai 2 000 (Väestöliitto) keskimääräisen yhdynnän verran (arvioissa ei otettu huomioon esileikin kestoa). Rouva puhemies Lohela, mieltäni lämmittää tieto siitä, että te olette tappaneet aikaa samalla tavalla ja pelanneet samaa peliä. Kerroitte pelaamisestanne kesällä Helsingin Sanomien toimittajalle. Paljastitte, että olette intohimoinen konsolipelaaja ja teillä oli meneillään The Witcher 3: Wild Hunt. Tosin kieltäydyitte kommentoimasta asiaa, kun HS:n Nyt-liite teki myöhemmin jutun pelaavista kansanedustajista. Pelaaminen nousi nettijutussa henkilöhaastattelussanne otsikoksi asti: ”Eduskunnan perussuomalainen puhemies pelaa konsolipelejä ja asuu punavihreässä Kalliossa”. Se vaikenee, joka pelkää. Enkä ymmärrä, mitä pelkäätte. Eihän tuo ajantuhlaus ole sen kummempaa kuin televisiosarjojen katsominen. Ja onhan Yhdysvaltain presidentti Barack Obamakin kova The Wire -sarjan fani ja kertonut sarjan tehneen häneen lähtemättömän vaikutuksen. Sarjan viisi tuotantokautta kestävät yhteensä noin 60 tuntia. Niin, ehkä vaikenemisenne syy on se, että pelaaminen tai jopa Witcher 3 on liian henkilökohtainen aihe haastatteluun. Toimittajahan saattaisi kysyä, mikä teitä, puhemies Lohela, pelissä viehättää. Se on E S S E E Y S T . T E R V . Y L I O P P I L A S L E H T I HYVÄ M A AH ANMUUTTOVIR ASTO! O N NIT TELE M M E . Ylioppilaslehden Nobel-komitea on päättänyt myöntää vuoden 2015 Nobelin rauhanpalkinnon Maahanmuuttovirasto Migrille. Palkinto myönnetään viraston kiistattomista ansioista Irakin, Afganistanin ja Somalian rauhanprosesseissa. Maahanmuuttovirasto on syksyn aikana onnistunut ratkaisemaan Irakin ja Somalian pitkittyneet konfliktit ja parantamaan maiden tilanteita niin pitkälle, ettei Eurooppaan paenneilla pakolaisilla ole enää vainon ja väkivallan vaaraa, ja he voivat palata koteihinsa. Seuraavaksi virasto aikoo korjata myös Afganistanin tilanteen. Viraston ansiot ovat ennenkuulumattomat: Somalian on arvioitu olleen anarkiassa vuodesta 1991 lähtien, ja Irak muuttui diktatuurista epävakaaksi valtioksi, kun Saddam Husseinin hallinto kaatui. Maahanmuuttovirasto on kuitenkin onnistunut tekemään myös terroristijärjestö ISIS in hallitsemista alueista turvalliset kotiinpalaajille. Afganistanin tilanne on ollut sekava Taleban-hallinnon kaatumisesta lähtien. Tulevaisuudessa palkintokomitea odottaa Migriltä toimenpiteitä kolmen kriisimaan tilanteen parantamiseksi myös länsimaalaisten näkökulmasta. Ulkoministeriö ei suosittele suomalaisille edelleenkään matkustamista mihinkään näistä kolmesta maasta, sillä turvallisuustilanne on vaarallinen samalla tavoin kuin Suomen turvallisuustilanne on vaarallinen tänne saapuville pakolaisille. Palkinto jaetaan Tukholmassa joulukuussa, ja se on arvoltaan miljoona Ruotsin kruunua. Resurssisyistä Ylioppilaslehti ei kuitenkaan kykene tänä vuonna maksamaan palkintosummaa. Tuotantoteknisistä syistä myös jakotilaisuus järjestettiin päivää ennen tämän lehden ilmestymistä. • Y S T Ä V Ä L L I S I N T E R V E I S I N , Y L I O P PI L A S L E H TI P A L S T A L L A L Ä H E T Ä M M E I H M I S I L L E P O S T I A . E PI L O G I
K U V I T U K S E T : J A A K K O S U O M A L A I N E N ylioppilaslehti 39 7 / 2 1 5 kiusallinen kysymys, mutta juuri sitä minäkään en voi olla miettimättä. Ja voimmeko muuten tässä vaiheessa vaihtaa sinutteluun? Kiitos. WITch Er 3 on tarina miekoista, taioista ja taikamiekoista, siis roolipeli. Pääosassa on erikoisvoimat saanut miekkamies, joka ansaitsee elantonsa tappamalla pahoja hirviöitä suursodan runtelemassa maailmassa. Heti alussa paljastuu, ettei kukaan oikein pidä hänestä, ettei kehenkään voi luottaa ja että mikään ei muutu, vaikka hallitsijat kuolisivat, sota laantuisi tai taskussa olisikin yhtäkkiä kourallinen kultalantteja. Kuulostaa ylevältä, mutta peli on oikeastaan melko yksitoikkoista tahkoamista. Valtaosa pelistä kuluu matkustaessa paikasta toiseen. Sen jälkeen on joko hakattava näppäimiä ja tapettava örkkimörkkejä tai keskusteltava kaikennäköisten ihmisten ja hirviöiden kanssa. He pyytävät apua tai tarjoavat töitä, juonittelevat valtakunnan tulevaisuudesta tai säilyttääkseen oman henkensä. Tunnelmaltaan maailma muistuttaa Game of Thronesin vainoharhaista valtapeliä. Kaikki pettävät kaikkia, kaiken takana on oman edun tavoittelu tai salaliitto. Tosin yleensä pelin tapahtumaketjut päättyvät veriroiskeeseen. Mutta Witcher 3 on poikkeuksellisen kotoisan tuntuinen peli. Puolalainen pelintekijätiimi on koodannut metsät täyteen havupuita ja koivuja, pitkiä maanteitä ja kallionnyppylöitä. Metsää on paljon, ihmisiä vähän. Viehättiköhän se sinua erityisesti, puhemies Lohela? Minua nimittäin viehätti. Tv-sarjat The Wire ja Game of Thrones pyrkivät vakuuttamaan katsojan siitä, että ihminen on pääsääntöisesti viheliäinen mulkvisti vihollisilleen ja usein myös lähimmilleen. Witcher 3 jatkaa saman mukatodellisen ihmisluonnon kuvausta. On pelissä paljon uskottaviakin piirteitä. Mutaisten teiden varsilla on kyliä ja pari kaupunkia, pääsääntöisesti täynnä köyhiä kyläläisiä tai kaupungin kurjalistoa avun tarpeessa. He ovat sodan jalkoihin jääneitä toivottomia, joilla ei ole mitään paikkaa, mihin paeta. Heidän kärsimyksensä ei saa minkäänlaista sädekehää ympärilleen vaan on ihan sitä mitä se on, kärsimystä. Ja halusit tai et, puhemies Lohela, tilanne muistuttaa niin osuvasti Euroopan turvapaikanhakijatilannetta, että vertausta ei voi olla tekemättä. Pelin taustalla soi usein surumielinen piano tai viulu, joka rauhoittelee pelaajaa ja tuntuu vakuuttavan, että kaikki hirmutyöt ja kauheudet ovat vääjäämättömiä eikä ole muuta vaihtoehtoa jatkaa matkaa kuin edessä avautuva maantie. Kohtalonomaisuuden tuntu oikeastaan helpottaa, kun katsoo maailmaa ympärillään, eikö vain, puhemies Lohela. Uutisetkin kertovat päivittäin terroristeista, pakolaisista, talousvaikeuksista, köyhyydestä, masennuksesta. Kaikki poliitikoista kansanmieheen puhuvat arjesta kuin lopunajoista. ”Nyt on viimeisiä hetkiä laittaa Suomi kuntoon”, totesi pääministeri Sipilä (kesk) (Yle 16.9.). Viimeiset hetket? Vähempikin karmaisee. Entä mitä sanoo rivikansalainen? ”Suomi on eläny niin levveesti tiälä myö immeiset. Sikaillaan suoraan sanoen”, kertoi muuan Lasse Keinänen (HSTV 19.11.). Hän on maanrakennusyrittäjä Suomen köyhimmästä kunnasta Rautavaaralta Pohjois-Savosta, ja hänen sanavalintansa tuntuvat vihjaavan, kuinka syntisiä elämäntapamme ovatkaan. Tästä irstailusta tulemme saamaan jonkin ylimaallisen rangaistuksen. Eikä maailmalla mene yhtään sen paremmin. ”Tämä on yhden aikakauden loppu”, jyrisi ulkoministeri Soini (ps) Pariisin terrori-iskujen jälkeen (HS 14.11.). Kohtalokkaat puheet kuulostavat siltä kuin Suomi olisi yli varojensa elänyt kehitysmaa, jossa pitäisi pelätä yhteiskunnan luhistuvan päivänä minä hyvänsä. Puheiden tasolla Suomi kuulostaa siltä, miltä Witcher 3:n maailma näyttää käytännössä. Siksi on jollakin tapaa lohdullista seikkailla kotisohvalla katsoen kuvitellun maailman romahtamista. Sillä kylissä ja kaupungeissa on silti ihmisiä eikä heidän elämänsä tunnu kaikesta huolimatta murenevan maailman mukana. Ihme, ettei sama tunne valtaa meitä silloin, kun katselemme uutiskuvaa Helsingin rautatieasemalta, Oulun omakotitaloalueelta, Pariisin tai Pekingin keskustasta. Valtaosalle ihmiskunnasta maailma ei sentään ole murentumassa (ainakaan samaa tahtia) kuin pelimaailman vähäosaisille. PUh E MIES LO h EL A , tuntuuko sinusta siltä, että mekin tulemme selviämään läpi epävarmojen aikojen, ettei keskiluokka jää työttömäksi, köyhät syrjäydy. Tai että Suomeen tulevien irakilaisten ja somalialaisten olot paranevat joko kotimaassa tai täällä. Vai olemmeko me todella tuomitut poliittiseen ja taloudelliseen epävakauteen, joka johtuu siitä, että olemme liittyneet EU:hun ja euroon, solmineet kansainvälisiä sopimuksia ja sitoumuksia? Kesäkuisessa haastattelussa sanoit HS:lle, että ”minulla ei ole vimmaa jättää erityistä omaa puumerkkiä eduskuntatyöhön. Ei ole sellaista ajatusta, että haluaisin repiä jotain auki. Joskus asiat ovat hyvin sellaisina kuin ne ovat”. Mutta asiat eivät aina säily loputtomiin sellaisina kuin ne joskus ovat. Neandertalinihminen. Suomalainen muinaisusko. Neuvostoliitto. Markka. Tamagotchi. Eikä niiden kaikkien ole täytynytkään säilyä. Ehkä sinulla on markkaa ikävä, monella perussuomalaisella ainakin on. Hitto vie, minullakin on. Markka on silti esimerkki siitä, kuinka joihinkin päätöksiin tarvitaan erityisasema ja valtaa. Harvalukuisten ihmisten tahto eduskunnassa ja sen liepeillä vei Suomen Emuun ja sitä myöten euroon. Kun asioihin ei puututa, ne menevät niin kuin menevät. Kuten köyhyys ja syrjäytyneisyys, joihin ei keskitytty 2000-luvun nousukaudella, joten niihin ei varsinkaan keskitytä nytkään, epävakaan taloudellisen tilanteen vallitessa. Ne ovat täysin suhdanteiden armoilla. rO OLIPELISSä pääset välillisesti päättämään vaikka mistä. Kenestä tulee kuningas, kuka kuolee, kuka elää, tuleeko valtakuntaan sota vai rauha. Perussuomalaisten ykkösketjun poliitikkona sinulla on valtaa – ei nyt ihan yhtä suurellisesti kuin pelin miekkamiehellä, mutta kuitenkin. Eli miten on. Pelaatko omaa valtaistuinpeliäsi ottamalla julkisuudessa roolin, jossa vaikenet puuttuen vain kaikkein tärkeimpiin poliittisiin vääntöihin? Vai jätätkö poliittisen vaikuttamisen toisille ja toivot, että sillä aikaa kun painat nappuloita ja annat miekan puhua lopullista kieltään, lopunajat väistyvät, taloustilanne paranee ja turvapaikanhakijat löytävät Suomea paremman uuden kotimaan? • M a R I a L O H E L a a E I E d E S Y R I T E T T Y P Y Y T ä ä H a a S T a T T E L U U N V a a N K a I K K I K U V I T E L T I I N O M a S T a P ä ä S T ä . K I R J O I T T a J a O N P U O L I P ä I V ä I N E N K O T I I S ä , J O K a T Y K K ä ä H a I H a T E L L a M E N E M ä ä N . r O O L I P E L I S S ä P ä ä S E T P ä ä T T ä M ä ä N V A I K K A M I S T ä . K E N E S T ä T U L E E K U N I N g A S , K U K A K U O L E E , K U K A E L ä ä , T U L E E K O S O T A V A I r A U h A .
40 7 / 2 1 5 K U V I T U S : J A A K K O S U O M A L A I N E N K U V A : J U S S I S Ä R K I L A H T I k o l u m n i M I E L I P I D E AK T:n puheen johTA jA MArKo piir Ainen A AMulehdessä 7.12.2015. p A l s T A l l A e s i T e l l ä ä n n ä K e M y K s i ä . E PI L O G I I I D A S O fI A H I R V O N E N KUTSUTKO itseäsi ”feministiksi”? hieno juttu. Feminismi ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen asia, sillä jokainen feministi on erilainen. Toiset feministit onnistuvat paremmin kuin toiset. Tiedät olevasi onnistunut feministi, kun sinua ahdistaa. et nauti viihteen, taiteen ja median kulutuksesta samalla tavalla kuin ennen, kun biovalta, sukupuoliroolit ja stereotypiat vyöryvät silmillesi. nautinnon menetys on kuitenkin pieni maksu siitä, että silmäsi avautuvat kaikkialla jylläävälle sorrolle. soita äidillesi ja varoita häntä hänen suosikkitelevisiosarjastaan. Anna myös facebook-kavereidesi tietää, miten seksistismisogynistisiä representaatioita vaikka james Bond -saaga sisältää. Ala itse katsoa vain elokuvia, jotka läpäisevät Bechdelin testin. (elokuvia, joissa kaksi naishahmoa keskustelevat jostain muusta kuin miehistä.) jos naispuolinen ystäväsi ei läpäise Bechdelin testiä vaan jaarittelee ”miksi se ja se jäbä ei vastannut viestiin”, kerro hänelle, että hän on vain patriarkaatin uhri. pidä mielessäsi ”iso kuva” eli naisia ja vähemmistöjä sortavat rakenteet. Muista, että Bechdelin testistäkin löytyy vakavia puutteita. se on cis-seksistinen ja transmisogynistinen, eikä se toisaalta ota myöskään huomioon esimerkiksi luokkaa, rodullistamista tai fatfobiaa. äläkä myöskään oleta, että ihmisellä olisi sukupuoli. jos vaikuttaa siltä, että häneltä kuitenkin löytyisi tällainen ominaisuus, niin älä sano häntä mieheksi tai naiseksi vaan miestai naisoletetuksi. Tarjoa kaavake, johon hän voi kirjoittaa yksityiskohtaiset määritelmät siitä, kuka hän on, mitä on kokenut ja miten hänelle pitäisi puhua. Kanna tiedustelupapereita aina mukana. jos taas suorastaan vaikuttaisi siltä, että mieheyden tai naiseuden representoiminen jollain tavalla olisi osa hänen identiteettiään, muista, että hänkin on patriarkaatin uhri ja hänen maailmankuvansa on cis-seksistinen. lisäksi hän on tästä ikuisesti velassa kaikille sorretuille. huuda ”trigger warning”, jos aiot puhua mistä tahansa, mikä voisi herättää jonkinlaisia tunteita. älä koskaan vitsaile. näin voit ehkä välttyä loukkaamasta tapaamiasi ihmisiä. jos joku sanoo jotain väärin, huomauta hänelle siitä heti ja anna sitten kick bänniä. Tarkista kuitenkin ensin omat etuoikeutesi. jos olet mies, valkoinen nainen, hetero, koulutettu, keskiluokkainen, ei-rodullistettu, terve, normaalipainoinen tai laiha, kaikki, mitä sanot, on kaikissa tilanteissa ableismia, homofobiaa, transfobiaa ja arbitraarista spleinaamista. sanat ovat vallankäyttöä. ne määrittävät todellisuuden usein väärään suuntaan. älä sano mitään. jos sinulla on taiteellisia taipumuksia, maalaa vagina tai kirjoita runoja, joissa kuvailet elävästi, miten ruumiisi tulvii ja valuu. patriarkaalinen maailma vihaa naiskehoja paitsi silloin, kun se alistaa ne seksitai synnytyskoneiksi, joten kehollisuutta kannattaa korostaa mahdollisimman groteskeilla tavoilla. Muista, että eifeministinen taide on väärää taidetta ja sitä pitää paheksua. on suotavaa ottaa tilaa myös digimaailmasta selfieitä ottamalla. jos ulkonäkösi kuitenkin vastaa länsimaisia kauneusihanteita, älä kuvaa itseäsi, ettet osallistu sortavien stereotypioiden vahvistamiseen. jos et sheivaa, kerro se kaikille. ole se Furby-Gandalf, jonka haluat maailmassa nähdä. paitsi jos olet twink-homomies. puhu silloin sheivaamisestasi kaikille. Kyseenalaista kaikki halusi, koska ne ovat patriarkaalisen yhteiskunnan tuotteita. Myös feminismisi on todennäköisesti (mutta ei aina) merkki siitä, että olet sosioekonomisesti etuoikeutettu ja osaat siksi lukea oikeita kirjoja ja internet-sivuja. ehkä olet jopa saanut opiskelupaikan korkeakoulusta, joka on läpeensä epäilyttävää länsimaista kaanonsivistystä patriarkaalista yhteiskuntaa varten tuottava laitos, mikä on aina problemaattista. juuri sinun feminismisi on todennäköisesti cis-seksististä, transmisogynististä, äärimmäisen valkoista ja hiljennetyt ryhmät ulossulkevaa. Tunnetko itsesi vapaaksi? Et koskaan ole sitä. • K i r j o i T T A j A n M i e l e s T ä M i e s T e n p i T ä i s i o l l A h i l j A A , M u T T A e i h ä n o i K e i n j A K s A i s i K u u n n e l l A n A i s i A K A A n . NÄIN OLET HYVÄ fEMINISTI ( T RIG GER WARNING : ” VI T SE JÄ” )
ylioppilaslehti 41 7 / 2 1 5 Runoilija KRistian BlomBeRg, miKä tämän vuoden taideteos teKi sinuun eRityisen vaiKutuKsen? ”Mustia ääriviivoja, tasaisia väripintoja, ikään kuin sameita lasi-ikkunoita. Hidasliikkeinen keskushahmo toimittelee askareitaan päiväuneksunnan leikkaamassa mökkimiljöössä. Kysymys ei kuulu, miksi me olemme olemassa, vaan miksi tuo kysymys yrittää alvariinsa häiritä. Ruutujen tasarytmisyys luo kokemusta hitaudesta ja vääjäämättömyydestä. Taka-alan yksityiskohdat ja etenkin niiden muutokset (uiva lintu, sukeltava lintu, vedenpinnasta katoava ympyrä) kaiuttavat vaikutelmaa. Harvoin on aikaa kuvattu yhtä moni-ilmeisesti kuin Tommi Musturin Toivon kirjassa. ” BlomBergin Valok a aria-runoteos ilmes t yi keVä äll ä ja Voit ti k aleVi jäntin palk innon. sen sa a lue t taVaksi k ir jak aupp o jen lisäksi kus tannusosakeyhtiö p oesian Verk kosiVuilta : w w w.p oesia .fi KiRjailija Katja Raunio, miKä tämän vuoden taideteos teKi sinuun eRityisen vaiKutuKsen? ”Katsoessani Milja Sarkolan näytelmää Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö tajusin, kuinka harvoin olen kuulunut teatteriesityksen kohdeyleisöön. Naisen halun aiheeksi valitseminen, häpeämätön näyttäminen ja näyttämöilluusion rikkominen loivat teatterisaliin oudon turvallisen tunnelman, joka salli nauraa kipeillekin kokemuksille ahdistelusta, hyväksynnän kaipuusta, mitätöidyksi tulemisesta ja taiteilijan materiaaliksi joutumisesta.” r aunion esikoisroma ani k äy k aik ki toteen ilmes t yi s yks yll ä . se Voit ti k aleVi jäntin palkinnon ja oli ehdoll a hel singin sanomien k ir jallisuuspalkinnon sa a jaksi. RäppäRi Helmi Kajaste, miKä tämän vuoden taideteos teKi sinuun eRityisen vaiKutuKsen? ”Olimpia Splendidin levy ilmestyi vihdoin Fonalilta tänä vuonna. Bändi soittaa junnaavaa ja aavemaista rämistely-lofirokkia ohuen rumpukoneen kanssa. Vokaalit levyllä ovat uhmakkaan välinpitämättömiä ja niissä hyödynnetään hienosti naisäänen heleyttä ja räkäisyyttä. Ostin vinyylin heti, ennen kun vinyylisoitin oli edes kotona pystyssä. Tätä kuunnellessa tulee just sopivan arvaamaton ja cool olo.” Vuoden par as kotimainen r äppideBy y t ti dr a ama-helmin erehdys -k ase t ti ilmes t yi keVä äll ä . sen Voit kuunnell a osoit tees ta : dr a ama-helmi.Bandc amp.com t e o K s e t K o o n n u t: o s K a R i o n n i n e n
K O L U M N I 42 7 / 2 1 5 Vapa aherr a rOM aN VON UNgerN-SterNberg K a NSaIN Vä LISteN seikkailijoiden työmarkkinat olivat 1920-luvulla niin saturoituneet, että jos halusi erottua joukosta, piti astua boksin ulkopuolelle. Se onnistuu vaikka rakentamalla itsestään aivan jäätävän natsibuddhamystikko-Tsingis-Kaani-sotaherraparonin. Paroni Roman von Ungern-Sternberg syntyi baltiansaksalaiseen aatelissukuun vuonna 1885, varttui Tallinnassa ja värväytyi Venäjän armeijaan parikymppisenä. Ensimmäisessä maailmansodassa nuori upseeri tuli tunnetuksi täysin surmanhulluista manöövereistään taistelussa, raakuudestaan ja yleisestä omituisuudestaan. Kiiluvasilmäinen ratsu-upseeri oli kiehuva sekoitus itämaista mystiikkaa ja juutalaisvihaa, jonkinlainen oman aikansa äärihipsteri ja protonatsi. Virallisesti paroni tunnusti vajrayana-buddhalaisuutta ja puhui sujuvaa mongoliaa. Paroni ei ollut niitä kavereita, joiden kanssa lähtisi päivän päätteeksi innolla repimään märkää, ellei itse satu olemaan Pekka Siitoin. Von Ungern-Sternberg oli kivenkova sadisti, fasisti ja rasisti, jolle sääli oli sairautta. Siis ns. paska jätkä. Hän ruoskitutti sotilaitaan pienistäkin rikkeistä, ja juopottelusta kiinnijääneet pantiin yöksi seisomaan alasti pakkaseen susien syötiksi. Juutalaiset oli kohdattaessa tapettava ja jos mahdollista, nyljettävä. Von Ungern-Sternbergiä ei kukaan enää muistaisi, ellei valkoinen paroni olisi bolsevikkivallankumouksen melskeissä lähtenyt omalla komennollaan sotaherraksi Mongoliaan luomaan Tsingis-Kaanin valtakuntaa uudestaan. Hän ajeli pitkin Keski-Aasiaa tykeillä aseistetulla junalla ja komensi joukkojaan ryöstöretkille. Lopulta paronin joukot valtasivat Mongolian pääkaupungin kiinalaisilta kevättalvella 1921. Von Ungern-Sternbergistä tuli hetkeksi Mongolian hallitsija, valkoinen Ungern-kaani. Hän kuitenkin palautti valtaan kiinalaisten aiemmin syrjäyttämän Bogdo-kaanin, joka nähtiin Mongolian hengellisen dynastian päämiehen kahdeksantena reinkarnaationa. Bogdo itse ei nähnyt mitään. Tiibetiläisistä homoorgioista saatu kuppa oli sokeuttanut hengenmiehen. Von Ungern-Sternbergin omituinen hallinto kesti vain hetken. Hän päätti seuraavaksi hyökätä Neuvosto-Venäjälle palauttaakseen sinnekin monarkian, mutta omat miehet olivat jo kyllästyneitä paronin häröilyyn. Von Ungern-Sternberg jäi punaisten vangiksi ja hänet teloitettiin näytösoikeudenkäynnin päätteeksi 15. syyskuuta 1921. Mongolia jäi lopulta Neuvostoliiton haltuun ja koko kaaniperinne lopetettiin kannattamattomana. • N I K O K e t t U N e N P A L S T A L L A E S i T E L L ä ä N S U U R H E N K i L ö i T ä . t ä r k e i t ä i h m i s i ä S O N J a h e I S K a L a e pI L O g I O N KO Ny t KOIt ta N Ut h e tKI , jota Einstein pelkäsi? Että teknologia ottaa vallan ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja maailma näkee ensimmäisen idioottien sukupolven? Ylen uutisissa nimittäin asiantuntijat syyttävät vanhempien kännykänkäyttöä siitä, etteivät kolmivuotiaat opi puhumaan. Huolestuneet uutiset teknologian aiheuttamasta yksinäisyydestä leviävät sosiaalisessa mediassa ihmiseltä toiselle. YouTube-videoissa katsojia käsketään katsomaan ylös puhelimistaan. Parhaimmillaan tällainen tuo mieleen Pahkasika-lehden hauskat reportaasit nykymenosta. Tavallisimmillaan se on kuitenkin ainoastaan halpaa ajattelua. Jokaisella historian aikakaudella joku on jaksanut toistella, että teknologisen kehityksen vahingollisin piste on nyt saavutettu. Kun junat keksittiin, junan nopean vauhdin pelättiin vahingoittavan ihmisen aivoja ja silmiä. Tehtaanomistajakapitalistit vastustivat rannekellojen yleistymistä, koska ne antoivat työläisille mahdollisuuden mitata itse työpäivänsä pituutta. Kun postikortit yleistyivät Euroopassa, niiden uhkailtiin tuhoavan kirjeenkirjoitustaidon. Tällä tavoin on ajateltu vuonna 1840, ja vuonna 1950. Moni ajattelee niin myös vuonna 2015. r a K e t tIr epUt Ja rU O a N täysin korvaavat pillerit eivät ole yleistyneet samalla tavoin kuin tiskikone ja iPadit. Jostain syystä niitä ei käytetä. Se johtuu siitä, että valitsemme itse ne teknologiat, jotka yleistyvät. Teknologista kehitystä kun ei ohjaa mikään ulkoinen voima. Teknologiaa ei synny ilman kulttuuria, meitä, jotka itse kehitämme sen johonkin tarpeeseen. Oikeasti vauhkoamme älypuhelimien pilaavan aivomme, sillä niiden yleistyminen kertoo jotain meistä, ihmisistä, yleisemmin. Emme useinkaan pidä siitä tiedosta. Ei nimittäin ole sattumaa, että melko suuri osa teknologiasta liittyy ruumiillisen työn välttelyyn ja viihtymiseen. Kuitenkin suurin ja epäimartelevin tieto, ja sattumoisin samalla teknologian uhkaamista ihanteista myyttisin, on inhimillisen kanssakäymisen vältteleminen. Toisen ihmisen kohtaaminen on vaikeaa, kun usein vähemmänkin dramaattinen keskustelu väsyttää. teK N OLOgIa onkin aina ollut yksi kätevä tapa tuon välttelyyn. 1950-luvulla perheenisä katosi kuvissa sanomalehden taakse. 1980-luvulla meuhkattiin, että väritelevisio passivoi meidät. Nyt ne ovat älypuhelimet. Tai Facebookissa roikkuminen. Nykyteknologian kauhistelusta paistaa läpi pelko jonkin ihmiselle ”luonnollisen” menettämisestä. Vaikkapa naapurin kanssa jutustelun hissimatkalla. Ei kuitenkaan johdu älypuhelimesta itsestään, että moni tarttuu mielellään mahdollisuuteen välttää hissikeskustelu selailemalla kännykkää. Kaikkein luonnollisinta ihmiselle on juuri työkalujen löytäminen elämän eritasoisiin ongelmiin. Eli se, mitä kutsumme ”teknologiseksi kehitykseksi”. K i R J O i T T A J A O N O i K E U S T i E T E i L i J ä , J O K A T Y K K ä ä S E L A T A ä L Y K ä N N Y K K ä ä R U O K A P ö Y d ä S S ä . teKNOLOgIa eI OLe VIeLäK ä äN pILaNNUt MeItä K U V a : J U S S I S ä r K I L a h t I
L O P P U K I R I ” En n En oman videovuokraamon perustamista olin töissä elintarviketehtaassa, mutta aikaiset herätykset alkoivat tuntua vaikeilta. Sitten sain idean videovuokraamon perustamisesta kotikuntaani Lempäälään. Katselin elokuvia paljon ja ajattelin, että niiden parissa voisi tehdä myös töitä. Vuosi oli 2002. Ensimmäinen liike oli videokoppi. Asiakastilaa oli ehkä parikymmentä neliömetriä. Otin liikkeen perustamiseen sen verran lainaa, että pääsisin siitä vielä eroon, jos toiminta ei alkaisi kannattaa. En halunnut ryhtyä Makuunin tai Filmtownin franchisingyrittäjäksi, koska se olisi ollut liian sitovaa. Sen sijaan liityin yksityisten videovuokraamoyrittäjien UVD-ketjuun, jonka avulla sain hankittua vuokraelokuvat. Parhaimmillaan UVD-liikkeitä oli Suomessa 40–50. Nyt niitä on yksi. Jatkoin vuokraamon perustamisen jälkeen töitä tehtaalla. Vuonna 2007 sain hoitaakseni myös Lempäälän Matkahuollon palvelut. Silloin laajensin isompaan tilaan ja lopetin tehtaalla työskentelyn. TEIn ELO KU va h a n KIn TOja ehkä vähän väärin perustein. Halusin pitää hyllyssä korkean tason elokuvia, dokumentteja ja esimerkiksi joitain ranskalaisia ja italialaisia teoksia, vaikka niitä vuokrattiin hyvin vähän. Ne olivat mainoksia laadukkaasta tarjonnasta, aika kalliita sellaisia. Kun BluRay tuli, niitä piti hankkia hyllyyn, vaikka aika harvalla oli kotonaan laitteita. Ehkä olisi vain pitänyt hankkia enemmän Bja C-luokan toimintaa ja crazy-komedioita. Yksi liikkeen historian vuokratuimmista elokuvista on edelleen Tom Bradyn Hot Chick. Viime vuosina suosikkeja ovat olleet Paranormal Activityt. Muutenkin todellisuus erosi ennakkokuvitelmistani. Esimerkiksi karkin ja sipsin myynti ei ollut missään vaiheessa merkittävää. Eivät ihmiset jääneet tänne ostamaan karkkeja. Vuokraamon huippuaika ajoittui vuosille 2005–2006. Silloin myynnin pystyi arvaamaan jo etukäteen. Ainut kilpailija oli Rkioski. Sen kanssa kamppailu oli rasittavaa, koska R-kioski muutti jatkuvasti hintojaan. Ei tämä ole silti ollut missään vaiheessa erityisen kannattavaa liiketoimintaa. Tärkeintä oli sosiaalinen merkittävyys. Ihmiset kertoivat, kuinka kivaa on, että täälläkin on oma videovuokraamo. Pienessä vuokraamossa oli tunnelmaa, kun paikka täyttyi jo parista perheestä. Pä äTIn tänä vuonna, etten jatka videovuokraamon pyörittämistä. Loppukeväästä lähtien olen enää myynyt elokuvia pois. Jäljellä on vielä pari hyllyä, mutta kaikki on tarkoitus saada pois vuoden loppuun mennessä. Joku liiketoiminnasta enemmän ymmärtänyt olisi tehnyt aika monta asiaa tässä liikkeessä toisin. En juurikaan perinyt myöhästymismaksuja asiakkailta, jolloin kaivatun leffan myöhästyminen koitui minun tappiokseni. Elokuvien vuokraaminen on vähentynyt vuosien ajan tasaisesti. Viime vuosina täällä on käynyt lähinnä vakioasiakkaita, jotka ovat vuokranneet elokuvia tottumuksesta. Eivät he välttämättä edes katsoneet niitä. En usko, että viiden vuoden päästä on enää videovuokraamoita. Vuokraus voi olla sivuliiketoimintaa jonkun muun ohessa. Ihmisten ajankäyttö on vain muuttunut. Kenellä on enää aikaa katsoa kotonaan kokonaista elokuvaa? En muista, milloin olisin viimeksi itsekään tehnyt niin.” • j U U S O M ä ä T T ä n E n P a s i a h t i a i n e n 4 4 v u o t i a s v i d e o v u o k r a a j a a n n a M a T I L D a v a L L I P A L S T A L L A H A A S T A T E L L A A N U H A N A L A I S I A I H M I S R Y H M I ä .